Suomalaista leipää

Comments

Transcription

Suomalaista leipää
15.–21. 2.
2013
Suomalaista leipää
Kuvassa on Oululaisen ”rehellinen suomalainen” ruisleipä. Puolet sen rukiista tulee ulkomailta.
Toimittaja yritti elää kuukauden kotimaisella ruoalla ja huomasi,
ettei suomalainen ruoka olekaan suomalaista. Sivut 8–11.
04
Kuolleet hmiset
saisivat työskennellä
enemmän.
12
Mitä kosmetiikkaan
tulee, Virpi Salmi
on nörtti.
18
Suomessa oli ennen
8 500 pajatsoa.
Nyt niitä on 49.
Nyt 8
Nyt 9
Olisi helppo uskoa, että nämä
20 tuotetta ovat suomalaisia.
Mitkä niistä ovat sitä oikeasti?
Vastaus on seuraavalla sivulla.
Rehellistä
suomalaista
ruokaa
Toimittaja yritti elää kuukauden kotimaisella ruoalla.
Selvisi, että suomalaisiksi luulemamme sokerit,
ruisleivät ja hiivat ovat usein huijausta.
PAULIINA SINIAUER
O
n uudenvuodenaatto, ja kello lähenee puoltayötä. Olen
iloisessa huppelissa ja ahmin nachoja, salsaa, mokkapaloja ja
konvehteja. Vielä kun ehdin.
Huomenna se loppuu. Olemme ystäväni Eevan kanssa päättäneet elää
tammikuun suomalaisella ruoalla.
Sellaisella, joka on valmistettu Suomessa suomalaisista raaka-aineista.
Miksi? Kolmestakin syystä.
1) Haluamme tietää, onko nykySuomessa edes teoriassa mahdollista elää kotimaisella ruoalla. Vai onko
kaikessa nykyään vähän ulkomaista?
2) Omat isoäitimme elivät lähes
pelkästään kotimaisella ruoalla. Meitä kiinnostaa, muuntuuko nykyruoka
mauttomaksi platkuksi, jos emme saa
apua ulkomailta.
3) Haluamme oppia kotimaisesta
elintarviketuotannosta. Ja katsoa kerrankin, mitä suuhumme laitamme.
Muutama päivä aikaisemmin olemme syöneet pitsaa varastoon. Ajatus
elämästä ilman tomaattimurskaa tuntuu kaukaiselta. Huomisaamusta lähtien kiellettyjen ruoka-aineiden listalle joutuu moni muukin: ainakin kaikki hedelmät, kahvi, oliiviöljy, suklaa,
pippuri, riisi ja tofu. Mitään niistä ei
kasvateta tai tehdä Suomessa. Eikä
teetä tai kolajuomia. Ne huolestuttavat minua eniten. Juon mustaa teetä
ainakin litran joka päivä, Pepsiäkin
monta pulloa viikossa.
Uskon, että tammikuussa ruokavaliooni tulee kuulumaan paljon kalaa, juureksia, sieniä, juustoa ja leipää. Eeva visioi liharuokia. Minä en
syö lihaa, mutta aion tehdä ruokaa
kotimaisesta härkäpapurouheesta.
Aiomme myös leipoa paljon: piirakoita, leipiä – pannukakkua!
Emme vielä tiedä, miten vähän
tiedämmekään.
Uudenvuodenyöksi varaan sänkyni viereen appelsiinin. Aion syödä
sen viimeisenä ateriana.
H
erätys uudenvuodenpäivänä
on karu. Olimme sopineet, että vanhoja elintapoja ei tarvitse lopettaa yöllä. Niin kauan kuin on
hereillä, saa nauttia mitä haluaa.
Juu, nautittu on. Päätä kivistää.
Appelsiini löytyy sängyn vierestä,
koskemattomana. Hammasta purren
siirrän sen syrjään.
Aamupalalla juon haaleaa ruusun-
ANNI KOPONEN
juuresta ja voikukanlehdistä tehtyä
teetä ja maitoa. Päivälliseksi valmistan uunijuureksia ja suomalaista lohta. Normaalisti ripottelisin niiden
päälle suolaa ja pippuria sekä puristaisin vähän sitruunaa. Nyt laitan vain
tilliä. Jälkiruoaksi syön marjarahkaa.
Ruoka on aika hyvää. Kyllä tästä
selvitään.
Ensimmäisenä työpäivänä en muista koska olisin ollut näin nälkäinen.
En voi syödä työpaikan ruokalassa tai
hakea sieltä välipalaa, paitsi ehkä viilin. Alan tajuta, että tässä kuussa minun on ruokittava itseäni eväillä. On
aika varustautua ja lähteä kauppaan.
K
aupassa on tuskaisaa. Yritän
saada tolkkua pakkausmerkinnöistä. Noukin hyllyistä tuttuja tuotteita ja yritän selvittää. mistä
maasta ne ovat peräisin.
Se ei ole helppoa. Monissa pakkauksissa kerrotaan, missä tuote on
tehty, muttei sitä, mistä raaka-aineet
tulevat. Esimerkiksi Torinon makaronit: valmistettu Suomessa, mutta
jauhojen alkuperämaa ei pakkauksesta selviä. Tai Elovenan pikapuuro: pakkauksen kyljen mukaan sisältö on täysin kotimaista, kaneli-omenapuuronkin. Tuskin, sillä Suomessa
ei kyllä kanelia kasva.
Huomaan, että parhaiten pakkaukset merkitsee Rainbow. Esimerkiksi neljän viljan puuropakkauksessa jokaisen viljan alkuperämaa on
kerrottu erikseen.
Joissain paketeissa on avaimen näköinen Suomen lippu. Se kertoo, että
työvoima on suomalaista. Tuotteen
alkuperämaasta se ei kerro mitään.
Parempana suuntamerkkinä toimii sinivalkoinen Hyvää Suomesta -joutsenmerkki. Sekin kertoo vain, että tuote
on 75-prosenttisesti suomalainen.
Meille kelpaa vain 100-prosenttisesti suomalainen ruoka.
Onneksi on ruisleipä. Sen suomalaisemmaksi ei ruoka voi muuttua.
Niinhän minä luulen. Mutta suurimmassa osassa isojen suomalaisten
leipomoiden ruisleivissä lukee valmistusmaan kohdalla EU.
Olen viettänyt kaupassa yli tunnin,
ja vartija on alkanut seurata minua.
O
n kolmas päivä, ja todelliset
ongelmat alkavat. Eeva on
saanut vahvistuksen sille,
mitä olemme pelänneet: Suomessa
ei tehdä lisäaineita.
Siis niitä ainesosia, jotka parantavat ruoan säilyvyyttä, makua ja rakennetta. Lisäaineiden ainesosista
suurin osa tulee Kiinasta eurooppalaisille tehtaille, joissa niistä jalostetaan varsinaisia lisäaineita.
Sitten niitä on kaikkialla! Esimerkiksi kotimaisissa maitotuotteissa:
jogurtissa ja kermaviilissä on hapatetta, juustoissa juoksetetta, ruokakermassa tapiokatärkkelystä ja sulatejuustossa happamuudensäätöainetta. Valion ranskankermassa on peräti kuutta ainesosaa, muiden muassa
johanneksenleipäpuujauhetta.
Ruokavalio menee mahdottomaksi, jos emme voi syödä yhtään
lisäaineita. Teemme linjanvetoja.
Pyrimme käyttämään mahdollisimman puhtaita tuotteita ja lisäaineita
omantunnon mukaan.
Töissä vietetään läksiäisiä. Muut
Olen viettänyt
kaupassa
tunnin, ja vartija
on alkanut
seurata minua.
juovat kuohuviiniä, minä kraanavettä. Sipsit ja juustonaksut eivät ole
ikinä tuoksuneet näin hyvälle. Työkaverit kyselevät, eikö päätä särje,
koska olen jättänyt kaikki kofeiinituotteet. Ei, mutta haukotuttaa.
Muut jatkavat baariin, minä en, sillä nälkä on taas ihan kamala. Menen
kotiin syömään itse tekemääni porkkanasosekeittoa ja valmistamaan lisää ruokaa seuraavaksi päiväksi.
Ystäväni haluaa yllättää minut.
Hän on innokas palstaviljelijä ja antaa lahjaksi kuivattuja yrttejä: lipstikkaa, rakuunaa, nokkosta, rosmariinia, timjamia ja lehtiselleriä. Ensimmäinen ilon hetki tällä viikolla. Käytän yrttejä runsaasti, mutta ruoka
maistuu edelleen valjulta. Kaipaan
suolaa.
Eikä sitä tehdä Suomessa, vaan
Espanjassa. Suolan välttely on todella vaikeaa, ja elimistökin tarvitsee
sitä. Aion palauttaa suolan ruokavalioon, mutta hankkia sitä esi-isien
keinoin: vaihtokaupalla. Leivon kollegalle leivän ja saan pienen suolapurkin vastineeksi. Käytän sitä säästellen.
K
oittaa ensimmäinen viikonloppu. Haluamme Eevan kanssa
juhlistaa sitä ja suuntaamme
Alkoon. Koskenkorva on tehty suomalaisesta ohrasta, mutta emme osta sitä. Sen sijaan ostamme kotimaisista valkoherukoista tehtyä Elyséekuohuviiniä ja kokeilemme suomalaisten pientuottajien marjaviinejä,
makeaa valkoherukkaviiniä, viinimarjaviiniä ja mansikkakuohuviiniä.
Juomien kaveriksi haemme Hakaniemen kauppahallista suomalaisia
juustoja, Tahdonvoimaa, Marttaa, Riitan Herkun leipäjuustoa. Niissä on lisäaineita, mutta nyt emme välitä.
Juustot ovat ihania. Kutun cheddarista tulee uusi suosikkini. Marjaviineistä ei voi sanoa samaa. Ne ovat
niin pahoja, että jäävät lasiin.
Onneksi on olut. Suomalaisia oluitahan on iso liuta: Koff, Karhu, Nikolai, Sandels, Porter ja iisalmelainen
Olvi. Ja pikkupanimot kuten Malmgårdin panimo, Stadin panimo, Laitilan Wirvoitusjuomatehdas ja Suomenlinnan Panimo.
Paitsi, ettei asia ole näin yksinkertainen. Tietenkään. Suomessa ei nimittäin tehdä humalaa. Kyllä sitä täällä kasvaa, mutta ei sellaisissa määrin,
että siitä riittäisi kotimaisille panimoille. Suomalaisten oluiden humala
tulee Tšekistä. Mutta sitä on oluessa
vain vaivaiset 0,3 prosenttia.
Eeva vaikuttuu nettisivusta, jonka
mukaan Koffin juominen on ekoteko. Panimon sivuilla kerrotaan, että
oluen valmistamisen sivutuotteena
syntyvällä hiivalla ruokitaan possuja
ja panimon tiloihin rakennettu energialaitos lämmittää Keravaa.
Haluan lämmittää Keravan, ja juoda olutta. Päätämme vapauttaa kaikki kotimaiset oluet. Tämä päätös
osoittautuu myöhemmin hyvin merkittäväksi.
T
oinen viikko alkaa paremmin.
Olen tehnyt listaa sallituista
ruoista. Munakkaita, sosekeit-
Nyt 10
Nyt 11
20 tuotteesta täysin
suomalaisia on seitsemän.
toja, sienipiirakkaa, kalakeittoa, kiisseliä, silakkalaatikkoa, puuroa, jogurttia, kotimaisia omenoita ja marjoja.
Lista luo turvaa, onhan näitä vaihtoehtoja. Olen päättänyt pyhittää viikon leipomiselle. Mutta sitten iskee
hiivakriisi. Suurin osa kuivahiivasta
ei ole suomalaista, ei edes sinivalkoiseen pakettiin pakattu Suomen
Hiivan kuivahiiva. Ihan yhtä vähän
kotimaista ovat leivinjauhe ja sooda.
Onneksi tuorehiiva on sentään suomalaista.
Teen perunapitsaa. Eeva leipoo
meille peruna-sienimuffineita. Ilman
leivinjauhetta ne eivät tietenkään
kohoa mihinkään, mutta ovat kivaa
vaihtelua ruokavalioon.
Huomaan siirtyväni vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Etsin reseptejä
50-luvun keittokirjoista. Mitä enemmän menen ajassa taaksepäin, sitä
enemmän löydän tammikuun ruokavaliooni sopivia ruokia. Niissä ei ole
uutuuden hömpötyksiä ja tuontituotteita: aurinkokuivattuja tomaatteja,
pähkinöitä, ranskankermoja ja muita.
Taannun myös sosiaalisesti. Kun
muut työkaverit lähtevät lounaalle,
minä jään eväskippojeni kanssa yksin.
En voi tavata ystäviäni kahviloissa,
koska siellä ei ole mitään, mitä voisin
tilata. Vaikka löytäisin kotimaista ruisleipää, minun tulisi udella kassalta
tai tarjoilijalta, mitä voita leivällä on,
mistä juusto on peräisin, entä kasvikset. Se olisi vaivalloista ja noloa.
On helpompi mennä oluelle. Mutta
ei sitäkään aina tee mieli. Olen illat
kotona. Valmistan seuraavan päivän
eväitä ja lähettelen sähköposteja elintarvikefirmoihin. Haluan tietää, mistä
maidot, kermat, leivät, juustot, sipsit,
yrttiteet, öljyt ja mausteet tulevat.
Alan jo tietää aika paljon. Kaupassa käyminenkin on sujuvampaa. Varmimmin löydän haluamani tuoretiskeiltä ja vihannesosastolta. Säilykeja eineshyllyt kierrän kaukaa. Pakasteesta minulle kelpaavat marjat.
V
Edelliseltä sivulta vasemmalta
oikealle ylärivistä alkaen:
Pirkan pakasteherneet ovat Suomesta.
Kananmunat ovat
suomalaisia.
Saarioisen luomukarjalanpiirakka
on virolainen.
Dannsukkerin palasokerin sokerista puolet sokerista tulee Afrikasta, Etelä-Amerikasta tai Karibialta.
Maa-artisokka on Suomesta.
Stockmannin Herkusta ostettu silakka on suomalainen.
Stockmannin marmeladikarkit
ovat sokeria lukuun ottamatta
suomalaisia.
Eldoradon puolukkahillo tulee
Ruotsista.
Persilja on suomalaista.
Siiskosen kääretorttu on sokeria
lukuun ottamatta suomalaista.
Torinon makaronien vehnäjauhot ovat Suomesta, durumjauhot
Ranskasta.
Fazerin vehnäpaahtoleipä on suomalaista.
Koffin olut on Suomesta. Paitsi
humala, joka tehdään Tsekeissä.
Pandan lakun sokeri ja lisäaineet
ovat ulkomailta.
Porkkana on Suomesta.
Oululaisen ruisleipä on puoliksi
Suomesta, puoliksi EU:sta.
Suomen Hiivan kuivahiiva tulee
Portugalista.
Valion Musta leima -juusto on
muuten kotimainen, mutta juoksetetta ei saa Suomesta.
Valion jogurtti on muuten suomalaista, mutta sen lisäaineita ei tehdä Suomessa.
Vaasan isoäidin pullapitko tulee
Virosta.
iikon puolivälissä saamme
taas huonoja uutisia, tällä kertaa sokerista. Puolet suomalaisesta sokerista tulee ulkomailta. Suomessa kyllä viljellään sokerijuurikasta, mutta niin vähän, että se riittää
kattamaan vain vajaat puolet kotimaisesta tarpeesta. Eikä sitä saa EUrajoitusten takia viljellä enempää.
Mutta hetkinen, jos sokerista 50
prosenttia tulee ulkomailta, miten sokeripussin kyljessä voi olla Joutsenmerkki? Senhän pitäisi taata, että tuote on 75-prosenttisesti suomalainen.
Soitetaanpa ainoaan suomalaiseen
sokeritehtaaseen eli Suomen Sokeriin.
Puhelimeen vastaa markkinointijohtaja Matti Kukkola.
Hän myöntää, että sokerin kotimaisuusasia on monimutkainen.
Kukkola kertoo, että vuodenajasta
riippuen sokeripussissa saattaa olla
0–100 prosenttia suomalaista sokeria. Sokerin satokausi on Suomessa
syksyllä, joten silloin pussissa voi
olla pelkästään suomalaista sokeria.
Keväällä suomalainen taloussokeri
saattaa olla peräisin vaikkapa Brasiliasta tai Afrikasta.
Kuulostaa monimutkaiselta. Ja vähän huijaukseltakin.
Ja niin se on kuulostanut monesta muustakin. Viime vuonna sokerin
kotimaisuusasteesta kyseli niin moni,
että Suomen Sokeri on päättänyt luopua Joutsenmerkistä kevään aikana.
Meillekin sokerista tulee kielletty
aine. Mutta onneksi sitä ei tee enää
niin paljon mieli. Hedelmätkin tun-
tuvat kaupassa vierailta, jopa appelsiini. Uutena välipalanani syön
naposteluporkkanoita, pikaruokana
maistuu munakas. Aamuisin syön
maustamatonta jogurttia tai puuroa
marjojen kanssa. Jos tarvitsen makeutusta, käytän hunajaa. Sokeripettymys aiheuttaa kuitenkin sen, etten
luota enää mihinkään muihinkaan
pakkausmerkintöihin.
Enkä nähtävästi ihmisiinkään. Uskaltaudun nimittäin ensimmäistä
kertaa työpaikkaruokalaan.
Aamupalaksi on puuroa. Tiedustelen puurohiutaleiden alkuperää.
Keittiöstä vakuutetaan, että kotimaista on, mutta haluaisin pyytää
pakkaukset nähtäväksi. En kehtaa.
Viikon lopulla on kaksi pitkää työiltaa. Buffetruokailu ja tiski täynnä
juomia. Minulla on eväinä Samsaran
kotimaista ruisvuokaa, jonka välissä on munavoita ja persiljaa. Lisäksi
Eeva on tehnyt minulle eväitä, spelttijuustokeksejä. Ne kulkevat lisänimellä haltijaruoka, sillä pikkukeksi
taikoo nälän pois.
En jaksa selitellä eväsrasiaa keskellä cocktailtilaisuutta vaan syön ruokani vessassa. Ilta loppuu. Eväät loppuvat. Tulee tilanne, jossa olen ollut
ennenkin: juon olutta nälkääni.
Siitä tulee vääristynyt olo. Nälkä lähtee, mutta krapula iskee. Ja
morkkis. Syy jälkimmäiseen on lisäaineet. En enää halua syödä niitä.
Hyvästelen raejuuston ja jogurtin.
Käyn lisäaineista keskustelun elintarviketeollisuutta tuntevan vuokraisäntäni kanssa. Hän antaa pohtimisen aihetta. Onko lisäaineilla alkuperämaata? Ne eivät kasva minkään
maan pelloilla. Ne sekoitetaan tehtaissa, ja on vain sattumaa, ettei sellaista
tehdasta ole Suomessa. Tämä ei silti
lievitä morkkista.
K
olmas viikko alkaa, ja olen vihainen.
Olen etsinyt kolme päivää
kauppaa, jossa myytäisiin suomalaista ruisleipää. Olen löytänyt muutaman merkin, Samsaran ruisleivät,
Huovilan leipomon Ruispatukan
sekä Vaasan luomupalat, mutta niitä saa vain isoista marketeista ja ne
ovat kaukana. Olen joutunut olemaan ilman leipää, ja vihainen.
Edes jättimarketista, jossa ruisleipää on hyllymetreittäin, ei löydy
kuin muutama suomalainen leipä.
Tuotteet, joita olen aina pitänyt suomalaisina, eivät sitä ole. Esimerkiksi
Oululaisen jälkiuunileipä ei ole suomalaista. Sitä ei muuta kotimaiseksi
edes pussin kyljessä oleva teksti ”rehellistä suomalaista ruisleipää”.
Fazerin leipomoiden rukiista puolet tulee ulkomailta, Vaasan rukiista
kolmasosa. Leipomoiden mainoksissa ja nettisivuilla kerrotaan tarinoita ruisleivän leipomisen perinteistä
Suomessa, listataan leipomoita ja fiilistellään ruispeltomaisemilla.
Alan tuntea itseni idiootiksi. Miten
en ole aiemmin lukenut näitä leipäpusseja tarkemmin. Olen vain olettanut. Tosin läheskään kaikissa leipäpusseissa ei kerrota edes jauhojen alkuperämaata. Se vasta ärsyttääkin.
En löydä kaupan hyllyiltä suomalaista näkkileipää. En edes hapankorppua. Löydän ruotsalaista.
Kolmen vuoden päästä tilanteen pitäisi olla parempi. Fazer on luvannut,
että vuonna 2016 Oululainen-tuoteperheen ruisleivät leivotaan sataprosenttisesti kotimaisesta rukiista.
Sitä ennen ruisleipä on varminta
tehdä itse. Mutta kun en osaa. Eeva
yrittää näyttää koreografiaa, jolla heillä päin ruisleivät veivataan. Se näyttää vaivalloiselta ja pelottavalta.
Mieliteot alkavat jyllätä. Huomaan
laihtuneeni kolme kiloa ja tuijottavani irtokarkkeja Makuunin ikkunasta.
Kolmas viikko huipentuu siihen, että muutan. Ruoanlaitolle ei ole aikaa.
Alhaisin hetki tulee huoltoasemalla. Olen ollut autossa kolme tuntia,
minulla on kylmä ja nälkä. Kurkistan
kaupan puolelle ja toivon näkeväni
naposteluporkkanoita, turhaan. Ei ole
suomalaista leipääkään. Huoltoasemalla tuoksuvat lihapullat ja muusi,
jossain käristetään pihviä. Kassan vieressä sieraimista leijuu sisään se huumaavin: tuoreen munkin tuoksu!
Kiroan projektin ja etenen kohti
kassaa. Koska en halua taas juoda
olutta, valitsen kuuman veden. Tarkistan, että maito on Valion, ja lorautan sitä sekaan. En kehtaa juoda
vain vettä ja maitoa, joten otan hämäyksen vuoksi myös teepussin.
E
nää muutama päivä. Päätämme kiristää ruokavaliota vielä
hieman ja elää viimeisen viikon
ilman mitään helpotuksia. Suolaa lukuun ottamatta.
Jätämme hyvästit lisäaineille, kai-
Tulee tilanne,
jossa olen ollut
ennenkin:
juon olutta
nälkääni.
kille muille maitotuotteille paitsi luomumaidolle ja kuohukermalle. Emme aio enää edes leipoa Rainbow’n
luomujauhoista, sillä niissä on jauhoparannetta. Emmekä juo Vichyä.
Mistä lie tulevat senkin juoman natriumsitraatti, magnesiumkloridi, kaliumkarbonaatti ja kalsiumkloridi.
Olemme ovelia. Ehkäpä ammattikokit voivat auttaa meitä. Otamme yhteyttä muutamaan Suomi-ruokaan erikoistuneeseen ravintolaan. Ravintola
Juuri ja Kellohalli lupaavat valmistaa
meille suomalaisen illallisen.
”Haittaako, jos kala on uinut Ruotsin puolella?” tiedustelee Kellohallin
keittiömestari Antto Melasniemi.
Syömme ensin Juuressa. Ulkona on
kamala lumimyrsky, mutta se ei latista kihelmöivää tunnelmaamme. Itkettää ja naurattaa. Karvat nousevat
pystyyn. Niin huikea on ensimmäinen
ravintolakokemus. Marinoitua maa-artisokkaa, kreemiä paahdetusta sipulista, tattibriossia. Lasissa suomalaista
marjakuohuviiniä.
Maut ovat syviä ja täyteläisiä, jokainen raaka-aine loistaa omalla
maullaan, jokainen suupala tuntuu
ihanalta. Meitä naurattaa. On niin
vapauttavaa olla ulkona syömässä.
En muista, milloin olisin ollut näin
onnellinen.
Jälkeenpäin käy tosin ilmi, että
ruoassa on käytetty sokeria, koska
keittiömestari Jukka Nykäselle on
sanottu tukussa, että se on suomalaista. Kun kerron, ettei suomalaista
sokeria olekaan, Nykänen tuohtuu.
”Tuntuu erikoiselta, ettei tällaisiin
markkinoinnillisiin kikkailuihin puututa sen tarkemmin. Vai onko sitten
kyseessä liiketoiminta tai sen osaalue, jonka mielikuvien ylläpitäminen
nähdään jotenkin merkityksellisempänä tai jollain tavalla arvokkaampana?
Huomattavasti mitättömämpien asioiden kohdalla puututaan nimikkeisiin
ja tuoteinfoon”, hän puhisee ja lupaa
antaa palautetta tukkuun.
Pian syömme Kellohallissa. Melasniemi tekee meille lämpimät alkudrinkit kossusta ja mustaviinimarjamehusta. Ruokamme on makeutettu
hunajalla. Rosmariini-hunajajäätelö
on erikoista, hunajaan pitää vielä totutella. Ahvenmureke on hurmaavaa, samoin kuohkean pehmeä maaartisokkakeitto.
Taas huokailemme ruoan ihanuutta. Miten mahtavia raaka-aineita
Suomesta löytyykään!
Ravintolakäynnit myös avartavat
omaa ajatusmaailmaa. Olen jämähtänyt samoihin ruokiin, kaalipataan ja
keittoihin. Tästä innostuneena teemme Eevan ja palstaviljelijäystävän
kanssa juhla-aterian: maa-artisokkakeittoa, kuhaa kerma-tillikastikkeessa, peruna-nokkoslättyjä, salaattia,
uunisipuleita ja tyrnijäädykettä.
Vaikka vietämme lisäaineetonta kituviikkoa, saamme aikaan näin huikean aterian. Ällistymme itsekin.
Kuin kaupan päälle viikko sitten
alulle panemani ruisleivän juuri alkaa kuplia. Liikutun ja vaalin sitä
kuin lasta. Leivistä tulee täydellisiä.
Ehkä on sittenkin mahdollista elää
täysin suomalaisella ruoalla.
K
uukauden viimeisenä iltana
meidät kutsuu kylään Ruokatieto yhdistys ry. Olen kysynyt
sieltä niin monta kysymystä, että he
haluavat tavata. Yhdistyksen tavoitteena on edistää suomalaista ruokakulttuuria ja lisätä suomalaisen
ruoan arvostusta.
Kerromme kuluneesta kuukaudesta ja pettymyksestämme, miten moni tuote olikin ulkomailta tuotu.
Eniten on jäänyt kaihertamaan
ruisleipä. Miksi sitä ei tehdä suomalaisesta viljasta? Meille kerrotaan, että
ruissadot ovat Suomessa epävarmoja
ja ruista on hankala viljellä. Eikä se
ainakaan vielä ole niin hyvä bisnes,
että sitä viljeltäisiin tarpeeksi.
Kun pohdimme syitä siihen, miksi
niin monen tuotteen kyljessä lukee
EU, yksi asia nousee ylitse muiden:
raha. Me kuluttajat olemme luoneet
tarjonnan. Me haluamme halpaa,
emme suomalaista.
Itsekin kuvittelin, että suomalaisen ruoan syöminen tulisi kalliiksi.
Olin pyörtyä, kun maksoin pikkuruisesta juustopalasta kahdeksan
euroa. Lidlin juusto maksaisi siitä
kolmasosan. Mutta vaikka käytin
normaalia enemmän luomupuoteja
ja kauppahallia, kulutin kuukauden
ruokaostoksiin 100 euroa tavallista
vähemmän. Suurimmaksi osaksi siksi, että tein kaiken ruoan itse.
L
opulta koittaa helmikuu. Saan
taas syödä mitä haluan. Haluan
tietysti maistaa kaikkea.
Itämaisella lounaalla maut tuntuvat hurjilta. Kollega nauraa, kun
naamani vääntyy makujen mukaan.
Chili potkii oikein tosissaan. Musta
tee maistuu maukkaalta ja ihanalta.
Mutta ruoasta ei tule hyvä olo.
Iltapäivällä sydän tykyttää lujaa.
Olo on hermostunut.
Illalla syön katkarapusalaattia.
Juon piña coladan ja napostelen
nachoja ja salsaa.
Seuraavana aamuna vartaloni on
turvonnut ja naama on täynnä pieniä punaisia näppyjä.
Text: Pauliina Siniauer
Translation: Marja Hakola, MA (English Philology and Communications), Journalist.
www.berrycom.fi
Original text: (Epä-) Rehellistä suomalaista ruokaa published 15.2.2013 in Helsingin Sanomat / Nyt
(Dis)
Honest Finnish Food
My new year's resolution was to eat nothing but homegrown food for the next four weeks.
One thing I learned was that ingredients in domestic products like sugar, rye bread and yeast
are not that Finnish after all.
It's New Year's Eve, close to midnight. I am tipsy, in a good way, and I'm feasting on nachos, salsa
sauce, brownies and chocolates. While I still can.
Come dawn, the time is up: my friend Eeva and I have decided to go through January eating only
those foods that are made and produced in our home country, Finland.
More precisely: food that is made in Finland with Finnish ingredients.
Why? Well, we have three good reasons for doing this. Firstly, we want to know if it is possible,
even in theory, to live merely on homegrown food in today's Finland. Or is there something
imported in everything we buy at a grocery store?
Secondly, we know that our grandmothers managed in the kitchen with homegrown products only,
at least most of the time. We are eager to find out how our food actually tastes without any help
from abroad.
Thirdly, we want to learn how the food industry works in our country. And we want, for once, to be
able to watch over what we eat every day.
We have stocked ourselves with pizza, just to be on the safe side. It is difficult to imagine life
without crushed tomatoes. From tomorrow morning on the list of forbidden foods will read: fruit,
coffee, olive oil, chocolate, pepper, rice and tofu. None of these are grown or made in Finland. Nor
are tea or cola drinks. In fact, this is what worries me most: I usually drink at least one liter of black
tea every day - and several bottles of Pepsi per week.
In my mind's eye I see fish, root vegetables, mushrooms, cheese and bread on my January menu.
Eeva is visualizing all kinds of meat dishes. I do not eat meat but I plan to see what I can make with
broad bean groats. We plan to bake a lot, too: pies, breads and pancakes!
How little did we know at this point.
When I go to bed on the last night of the year I place on orange on the nightstand. My last supper.
On new year's day I wake up to the bare truth. We had agreed with Eeva that as long as we are
awake on New Year's Eve, we are allowed to the eat whatever we want. And that is exactly what I
have done. Now my head aches. The orange is still on the table by the bed. With an effort I put it
away.
For breakfast I have a cup of weak tea, made of rose root and dandelion leaves, and milk. For dinner
I prepare root vegetables and salmon in the oven. Normally I would sprinkle salt and pepper on the
food and squeeze a little bit of lemon over the fish. Now I only use dill. For dessert I have a bowl of
quark with berries.
Everything tastes good. This is starting well, I say to myself. I can do this.
My first day at work, and I've never been this hungry. There is nothing for me to eat at the canteen,
not even a snack. Or maybe a viili, a traditional Finnish snack made of sour milk. I realize that for
the next four weeks I need to pack a lunch at home and bring it to work. But now it is time to get up
and go shopping for groceries.
Shopping for food turns out to be a real challenge. I have trouble reading the information on the
packages. I pick familiar products from the shelves and try to find out where they come from. It is
not that easy. True, the text on the package tells you where the product was made, but it does not
say anything about the origin of the ingredients. I pick up a box of "Torino makaroni", a well
known pasta brand in Finland. On the package it says that the pasta is made in Finland, but it does
not say where the wheat to make the pasta comes from. And what about this package of "Elovena"
oatmeal, another well known domestic brand? The label reads that all the ingredients are
homegrown. It says so even on the box with apple and cinnamon flavor. Come on! Cinnamon does
not grow in Finland.
The most detailed product information is given by the Finnish manufacturer Rainbow. The box of
Rainbow's Four grain cereal, for example, lists all the grains and where they originally come from.
Some packages have a key-shaped Finnish flag on them. It means that the product was made by
Finnish labor, but it does not say anything about the country of the origin of the ingredients.
Another symbol I find is the swan logo. The swan on a package implies that the product is 75 per
cent domestic. Too bad. We can only buy food that is 100 per cent Finnish.
Thank God there is rye bread! What could be more Finnish than that? Or so I first think. I find out
that most rye breads by our major bakeries have a label "made in the European Union" on them.
I have spent more than an hour in the store. The security guard has started to follow me.
The third morning of our project dawns. And it slowly dawns on us that there are no additives
made in Finland. This is something Eeva and I had been afraid of.
Additives, those little components used to preserve food or to give it more taste and structure. Most
of the substances to make additives are imported from China. The substances are then turned into
actual additives in Europe.
Suddenly we see additives all over the place! Dairy products like yogurt and sour cream use souring
agent, cheese contains rennet, cream has tapioca grains. Cheese spread needs an agent to regulate
the acidity. A jar of French sour cream by Valio, a major dairy in Finland, contains as many as six
different additives, including powder from a locust tree.
We realize that a diet without preservatives is impossible. We need to make new guidelines for
ourselves: we will try to eat as pure and as less processed food as possible. As far as additives go,
we decide to listen to the voice of conscience.
At a colleague's farewell party everyone else is drinking sparkling wine, I drink water. I smell the
chips and cheese puffs - what a wonderful smell! My colleagues want to know if my head aches for
not having any caffeine. My head is fine, I say, but I keep yawing a lot.
My friends go to a bar, I go home. To eat. I'm starving again. When I get home I eat carrot soup,
home-made, and make more food for the next day.
A friend wants to surprise me. She is an eager gardener and brings me dried herbs: lovage, French
tarragon, nettle, rosemary, thyme, and celery. The high point of the week. But no matter how many
herbs I use, my cooking is not very tasty. I miss salt.
Salt is made in Spain, not in Finland. I find that it is difficult to avoid salt and my body really needs
it. I decide to include salt in my diet. But I intend to get it the way our fore-fathers did: by
exchange. I bake a loaf of bread for a friend at work and she gives me a small bag of salt in return. I
use the salt sparingly.
The first weekend is here. We want to celebrate it and head to the liquor store. Traditional Finnish
Koskenkorva snaps is made out of homegrown barley but we don't buy it this time. Instead, we buy
Elysé sparkling wine, made in Finland with white currants, and berry wines from small Finnish
wine makers: sweet white currant and black currant, and strawberry sparkling wine.
We buy Finnish cheese to go with the wine. Cheese has additives, but who cares? Domestic cheddar
made out of goat milk turns out to be my favorite. The berry wines are a disappointment. They taste
so bad I can only take a sip.
Good thing we bought Finnish beer, too: Koff, Karhu, Nikolai, Sandels, Porter and Olvi are beers
made by our big breweries. There are many good beers made by small Finnish breweries as well.
But no, there is a catch here, too. Of course there is. This time it is the hops. There are not enough
hops grown in Finland to supply for the demand of all our breweries. So, hops are imported from
the Czech Republic. On the other hand, beer has only 0,3 per cent of hops.
Eeva gets impressed by a web page that tells her that drinking Koff beer is good for the
environment. The brewery explains that at their plant the yeast, a bi-product in beer-making, is fed
to little pigs at a farm. In addition, the brewery has built a small energy plant inside the brewery that
helps to warm up the surrounding town of Kerava. I want to do my share in keeping Kerava warm
and drink more beer. We decide to free all domestically produced beer brands. This is a decision
that later proves out to be a very important one.
The second week of our project begins. Things are looking a bit better now. I have made a list of
foods that we are allowed to eat: omelets, creamy vegetable soups, mushroom pie, fish soup, jellies,
casserole with potatoes and herring, porridge, yogurt, domestic apples and berries. The long list is
comforting.
This week I decide to do a lot of baking. But then another crisis hits: the yeast crisis. I learn that
most of the dried yeast found in stores is not domestically produced, not even the brand called
"Yeast of Finland" and packed in a blue-and-white (the colors of Finnish flag) box. The same is true
with baking powder and soda. But then, to my relief, I find out that the fresh yeast is Finnish.
I bake a pizza with potatoes. Eeva makes muffins with potatoes and mushrooms. With no baking
powder they look a bit flat but they are a welcoming change in our diet.
I go back in time. I find myself reading recipes in the 1950's cook books. The older the recipes, the
more in line they are with my diet. They do not ask for trendy or imported items like sun dried
tomatoes or nuts or sour cream.
I have practically no social life anymore. When my co-workers go out for lunch, I stay in the office
surrounded by my lunch boxes. There is no sense meeting friends in coffee shops because there is
nothing for me to eat there. Even if they had cheese on rye, I'd need to ask the waiter about the
butter, about the cheese, about the vegetables. Too much trouble and too embarrassing.
It is so much easier to go out for a beer. But there is just so much beer one can drink. So, in the end
of the day, I stay home a lot. I prepare lunch for the next day and send e-mails to food
manufacturers. I want to know where their milk, cream, bread, cheese, chips, herbal tea, oil and
spices come from.
I have learned a lot already. Shopping has become easier as well. I am good at finding things from
the fresh foods section and from the fruits and vegetables. I shun canned foods and ready-made
meals. From the frozen foods I only pick berries.
Half-way through the week we receive bad news again. This time it is about sugar. About 50 per
cent of our sugar is imported. Although sugar beet is grown in Finland, it is not enough to meet the
needs of the internal market. In fact, the EU has a say in how much sugar beet we Finns can grow.
But wait a moment! If half of our sugar comes from abroad, how come there is a swan logo on the
sugar package? Did it not signify that a product is 75 per cent homegrown?
Let us find out. I call the one and only Finnish sugar factory, Suomen Sokeri. Marketing manager
Matti Kukkola answers my call.
He willingly admits that the question with sugar and its origins is a bit complicated. Depending on
the time of the year, Kukkola explains, the percentage of domestic sugar in a consumer package
varies from 0 to100. Sugar beet is harvested in the fall and that is when the percentage can be as
high as 100. In spring, however, the sugar in the bag is probably from Brazil or Africa.
Sounds a bit confusing. And a bit misleading, too.
According to Kukkola there have been so many questions about their sugar of late that the company
has decided not to use the swan logo on their packages anymore. We decide to give up having
sugar. Funny enough, my earning for something sweet is not that bad anymore. Even the fruit in the
store - oranges included - look a bit odd to me. Anyway, I've found a new snack: small carrot bites.
For lunch I often prepare a quick omelet, for breakfast I eat natural yogurt or hot cereal with berries.
If I need a sweetener, I use honey.
The episode with the sugar and its origins, however, casts a shadow of a doubt on all package
markings.
On people, too, I am afraid. I'm finally brave enough to enter our office canteen. They serve
porridge for breakfast. When I ask the kitchen personnel about the grain, they say it is Finnish. I
don't dare to ask to see the actual package. I just skip it.
At the end of the week I need to work late on two nights. We have guests at the office, a buffet
dinner and an open bar. I have brought some rye bread for myself, garnished with egg-butter and
parsley. Eeva has made me cheese-flavored spelt biscuits. We call them "good fairy biscuits"
because they work like magic when you are really hungry.
At the cocktail party I don't feel like telling everybody why I eat the way I do. So I go and eat my
food in the ladies' room. The party goes on and on and it is getting late. I have nothing to eat
anymore. Once again I find myself in the situation where I start drinking beer to keep my rumbling
stomach quiet.
Beer puts me in a strange mood. I'm not hungry anymore but I feel terrible, both physically and
mentally. I also feel bad because of all the additives in the beer. I decide to say no to additives from
now on. This means goodbye to cottage cheese and yogurt as well.
I have an interesting discussion with my landlord. He knows a lot about food production in Finland.
He gives me a new perspective on additives: do they have a country of origin? They do not actually
grow anywhere. They are prepared in factories, and it is only by chance that there is no such factory
in Finland. However, this revelation does not take away my mental hang-over.
The third week begins and I am very angry. For three days now I have been looking for a store
where I could find homegrown rye bread. I have, in fact, found a few good brands (Samsara,
Ruispatukka and Vaasan luomupalat), but one can only buy them at big super-markets, far away
from my house. I haven't had bread for a long time and I'm getting very, very angry.
Big chain stores have miles and miles of bread on their shelves but they carry few domestic brands.
Bread products that I have always thought Finnish are not that Finnish after all. Oululainen bakery's
dark bread, for example, the one that has the slogan "honest Finnish rye bread", is not 100 per cent
Finnish.
Half of the rye flour used at Fazer bakeries is imported. At Vaasa bakeries one third of the rye flour
comes from abroad. Still, in their adds and on their web-site both bakeries have nostalgic stories
about the traditional Finnish rye bread and how it is made. There are lists of bakeries and beautiful
pictures of rye fields.
How can I have been so stupid? Why haven't I read the small print on the bread bags more
carefully? I have only assumed that the bread is Finnish. On the other hand, the bag does not always
tell you where the flour originally comes from. And that upsets me even more.
I cannot find any Finnish hard rye bread at the store. Not even rye crisps. They all come from
Sweden.
Just wait for three years, the people at Fazer say to me. The company has promised that in three
years, by 2016, they will use homegrown rye only in their Oululainen brand.
While waiting for 2016 I better make my own bread. But how? Eeva shows me how to knead the
dough the way they do it in her home town. It looks laborious, a bit frightening, too.
I have a craving for something sweet. I have lost three kilos, and I find myself standing in front of a
candy store and looking at the sweets in the window.
In the middle of the third week I to move to a new apartment. There is no time to cook.
My darkest moment comes at a gas station. I've been in the car for three hours, I'm cold and I'm
hungry. I'm looking around for something to eat. Maybe they have those small carrots? No such
luck. No rye bread, either. I smell meatballs and mashed potatoes. Back in the kitchen someone is
frying a stake. And at the cash register the most tempting smell: freshly made donuts!
I swear under my breath: damn the project! I get some hot water. I do not feel like drinking beer
again. I check that the milk is by Valio and pour some into the cup. I also get a tea bag, just to look
normal, and shove it in my pocket.
Only a few more days to go. With Eeva we decide to live the last days with no compromises. Salt
is our only extravagance.
We say no to additives and all dairy products other than organic milk and heavy cream. Organic
wheat flour, which we used for baking, is off limits too. And no more Vichy mineral water for us,
not with its sodium citrate, magnesium chloride, calcium carbonate, calcium chloride and what have
you.
Then we get a great idea: why not consult professional cooks about Finnish food? We contact a few
restaurants serving original Finnish food. Restaurants Juuri and Kellohalli take up the challenge and
invite us for dinner.
"Is it OK if the fish has swam in Swedish waters?" Antto Melasniemi, the chéf at Kellohalli asks.
We first go to Juuri. Our spirits are high, not even the winter storm outside can take away our good
mood. We laugh and cry in turns. We are so excited about our night out. We are served marinated
Jerusalem artichokes, cream made of roasted onions, brioches made with boletus mushrooms. And
to drink: sparkling berry wine.
The tastes are full and rich, every ingredient comes through, every bite is a bliss. We laugh. It feels
so free to be out on the town and eat. When was the last time we were this happy?
Later, though, we learn that our food had sugar in it. At the whole sale market they had convinced
Juuri's chéf Jukka Nykänen that the sugar was domestic. When I tell Nykänen that there is no such
thing as domestic sugar, he looks upset and says:
"These marketing tricks should be brought out in the open. Or is this the kind of business, or part of
business, that places more emphasis on the image of a product? There are many less important
products that are being criticized for their names and product information".
Nykänen puffs, and says he is going to take the matter up with the wholesaler.
Dinner at Kellohalli awaits. Melasniemi has prepared us a warm welcoming drink with
Koskenkorva vodka and black currant juice. Our food is sweetened by honey. Rosemary and honey
flavored ice-cream is something new, I need to get used to the combination. The fish, fresh water
perch, is delicious. And so is the rich and soft soup made of Jerusalem artichokes.
We are on cloud nine once more. What wonderful ingredients this country has to offer!
These dinner experiences also help me to get a wider perspective on things. For some time now I've
been making the same dishes - soups and cabbage casserole - over and over again. Inspired by our
eating out we (Eeva, my herbs friend and I) prepare a feast: soup with Jerusalem artichokes,
pikeperch with creamy dill sauce, potato and nettle pancakes, salad, oven-baked onions. For dessert:
parfait made of buck thorn berries.
All these wonderful things even though we are having our last "scanty week" with no additives. We
are amazed. On top of all this, my week-old leaven for rye bread begins to show signs of life: it
bubbles. I get emotional and cradle the dish as if it was my baby. The bread turns out to be perfect.
Maybe, after all, it is possible to live only on homegrown food.
On the last night of our project we are invited to visit an organization called Ruokatietoyhdistys.
It is an organization promoting Finnish food and Finnish culinary culture. During my project I have
asked their experts so many questions that they want to meet us.
We talk about all the things we have learned during our project. We tell our hosts how disappointed
we were when we discovered that there are so many imported products in our stores.
Rye bread, especially. Why is Finnish rye bread not made out of Finnish rye flour? We are told that
rye is not that easy to grow in Finland, and therefore the crops are unpredictable. Furthermore, not
many farmers want to grow rye because it does not give a very good profit.
We also want to know why so many products are imported from the EU? Money is the reason, our
hosts explain. We, the consumers, have created the supply, and consumers value low prices over
home production.
Before we started our diet I thought that buying domestic products would be expensive. When I had
to pay eight euros for a small piece of cheese, I nearly fainted; for the same price I could get three
times more cheese at Lidl - a German-based super-market with many stores in Finland. In the end even though I bought a lot of organic food and often shopped in high-quality market-halls - I spent
one hundred euros less on food in January than I do normally. Money was saved because I cooked
so much at home.
Finally it's February. At last I can eat anything I want. Naturally, I want to taste everything. My
colleague bursts out laughing when she watches me eat: she says my face twists and turns with
every bite and new taste.
Chili kicks in in a big way. Black tea tastes strong and wonderful.
But after eating I do not feel too good. My heart pounces, I feel nervous.
In the evening I have a shrimp salad and drink a pina-colada. I nibble on nachos with salsa sauce.
When I wake up the next morning I feel bloated. My face is full of little red pimples.