Nationalismin ja sodan uhkakuvat - Arnold J. Toynbee 1900

Comments

Transcription

Nationalismin ja sodan uhkakuvat - Arnold J. Toynbee 1900
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
– ARNOLD J. TOYNBEE 1900-LUVUN
KANSAINVÄLISTEN SUHTEIDEN TULKITSIJANA
Yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja nro 90
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
TIMO TOUKOMIES
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
– ARNOLD J. TOYNBEE 1900-LUVUN
KANSAINVÄLISTEN SUHTEIDEN TULKITSIJANA
Julkaisija
Joensuun yliopisto, yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunta
Toimituskunta FT Kimmo Katajala (päätoimittaja)
YTT Antero Puhakka
YTT Maarit Sireni
Vaihdot Exchanges
Joensuun yliopiston kirjasto/Vaihdot
PL 107, 80101 JOENSUU, FINLAND
Puh. +358 13 251 2677
Faksi +358 13 251 2691
Email: [email protected]
Myynti
Sales
Joensuun yliopiston kirjasto/Julkaisujen myynti
PL 107, 80101 JOENSUU, FINLAND
Puh. +358 13 251 2652, 251 2677
Faksi +358 13 251 2691
Email: [email protected]
ISBN 978-952-219-176-2
ISSN 1796-7996
Ulkoasu
Taitto
Paino
Leea Wasenius
Jussi Virratvuori
Joensuun yliopistopaino, Joensuu 2008
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
ABSTRACT
Timo Toukomies
The Menace of Nationalism and War:
Arnold J. Toynbee’s Interpretation of
the Twentieth Century International
Relations
Key words: nationalism, war, international relations.
The rise of nationalism and the subsequent avalanche of nations declaring independence
in the twentieth century are quite often seen as a natural and unambiguously positive
outcome of the worldwide historical process. The English historian Arnold J. Toynbee
(1889–1975) thought otherwise. He saw that nationalistic passions represented man’s
collective and idolatrous self-worship. This formed the basis for endless cycles of ethnic
hostility and outright war.
Toynbee’s concepts of nationalism and war are explored both thematically and chronologically, covering six decades of the historian’s productive life (1915–1975). In his
magnum opus, A Study of History, Toynbee portray human history as a panorama of
cyclically rising and falling civilizations. Almost automatically this meant that individual
nations and nationalities could not occupy central roles in the flow of history.
Personal experiences convinced Toynbee of the need to seek wider understanding
upon which to build future collective security. In the 1920s Toynbee started to produce
yearly surveys of international relations. While his task was to be as objective as possible,
this did not hinder him from expressing quite personal views on the state and future
prospects of the world.
After the Second World War new challenges in the form of the atomic bomb, cold
war division, population explosion and ecological decline occupied Toynbee’s mind. In all
these developments he saw evidence of the divisive and negative power of nationalism.
Instead of surrendering to Spenglerian pessimism, Toynbee believed that new spiritual
awareness could prepare mankind for the enormous future challenges. Only this way
could the disturbed balance between man and nature be restored. So Toynbee, in many
ways the utopian pessimist of his time, turns in the final analysis into the realist of later
times.
KIITOKSET
Nuorena kandidaattina 1970-luvulla minulla oli halu ja henkinen valmius jatko-opintoihin. Elämän muut velvoitteet vievät silloin kuitenkin voiton, ja niin suuntauduin koulumaailmaan, lukion opettajaksi ja sittemmin rehtoriksi. Tämä väitöskirja edustaa siten
’myöhempää herännäisyyttä’ ja merkitsee työurani loppuvuosien huipennusta.
Toimittuani yli kolme vuosikymmentä lukion historian opettajana voin rehellisesti
todeta, että pesti on pitänyt mielen vireänä. Vaikka ajan intensiivinen seuraaminen kuuluu luonnostaan olemukseeni, on työ myös ohjannut ja velvoittanut siihen. Kun luokattoman lukion myötä tuli 1990-luvulla mahdolliseksi luoda entistä vapaammin omia
koulukohtaisia kursseja, perustin kouluuni maailmanpolitiikan kurssin (World Politics
Today), jonka puitteissa opiskelijat perehtyivät kansainvälisen politiikan ajankohtaiseen
kehitykseen.
Kiinnostukseni Arnold Toynbeen maailmankuvaan ja hänen historian tulkintoihinsa
kytkeytyy osittain näihin koulukokemuksiin. Maailmanpolitiikan kurssien loppuhuipentumaksi vakiintui myös tulevien trendien pohdinta ja tarve etsiä ’suurempaa kokonaiskuvaa’ ihmiskunnan näkymiin. Tässä kuin vaivihkaa Toynbee toimi oven avaajana lineaaristen ja syklisten historiakäsitysten laajempaan kenttään.
Olen maltillisella tavalla isänmaallinen mies, eikä perehtyminen ihmiskunnan yhdistymiskehityksen sekavaan kenttään ole tätä piirrettä poistanut. Tunnustan silti yleisellä
tasolla Toynbeen ja hänen hengenheimolaistensa edustaman ’ihmiskuntauskon’ tarpeellisuuden, ehkä välttämättömyydenkin globaalien haasteiden saartaessa ihmiskuntaa.
Ajatus jatkotutkimuksesta olisi todennäköisesti jäänyt pelkäksi haaveeksi, ellen olisi saanut tietoa Joensuun yliopiston historian laitoksella toimivasta ammatillisesti painottuneesta jatko-opintolinjasta. Liityttyäni syksyllä 2004 professori Tapio Hämysen
johtamaan ryhmään koin ohjelman alusta pitäen juuri omia tavoitteitani tukevaksi.
Tapio Hämysen ymmärtävässä ja humaanissa ohjauksessa saatoin edetä itselleni sopivaan
tahtiin. Lisensiaattityöni keväällä 2006 valmistuttua tuntui kynnys jatkaa siitä väitöskirjaan asti yllättävän korkealta. Silloinkin Tapion rohkaisevat sanat osoittautuivat lopulta
riittäväksi kannusteeksi. Tästä kaikesta olen Tapio Hämyselle suuresti kiitollinen. Kiitän
myös historian laitoksen muuta henkilökuntaa myötämielisyydestä kaikissa yhteydenpidon vaiheissa.
Työni esitarkastajille professoreille Juha Sihvola ja Markku Hyrkkänen esitän kiitokseni suorasta kritiikistä ja arvokkaista ohjeista. Olen pyrkinyt ottamaan ne mahdollisimman täysimääräisesti huomioon työni viimeistelyvaiheessa. Toivon heidän kritiikkinsä
joiltain osin myös näkyvän tutkimuksen loppuasussa. Samalla tietysti tiedostan jäljelle
jääneet puutteet oman vajavuuteni heijastumiksi.
Jatko-opinnoista vastaava professori Kimmo Katajala antoi minulle viime vaiheessa
tärkeitä ja hyödyllisiä ohjeita, joista olen kiitollinen. Erityistä iloa tunnen siitä, että hänen
kauttaan sain vastaväittäjäkseni kokeneen Toynbee- asiantuntijan professori Seikko Eskolan.
Jussi Virratvuori suoritti asiantuntevasti ja antaumuksella työni kirjallisen taittamisen,
mistä esitän hänelle lämpimän kiitokseni.
Joensuun yliopiston yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunta myönsi minulle puolen
vuoden apurahan, mistä esitän kiitokseni. Samoin kiitän Koulutusrahastoa kahteen otteeseen saamastani koulutustuesta. Näiden taloudellisten tukien puuttuminen olisi merkinnyt työni merkittävää viivästymistä.
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Appeani Elja Kuorikoskea kiitän myötämielisyydestä ja konkreettisesta tuesta työni
eri vaiheissa.
Äitini Hilkka Toukomies sekä edesmennyt isäni Usko Toukomies eivät missään vaiheessa pitäneet poikansa myöhäsyntyisiä tieteellisiä pyrkimyksiä haihatteluna, vaan antoivat sille niin aineellisen kuin henkisen tukensa. Tästä olen kiitollinen.
Lähintä perhepiiriäni kiitän ymmärtämyksestä pyrkiessäni tasapainoilemaan viranhoidon, tutkimustyön ja muun elämän välillä. Erityisesti kiitän vaimoani Kikkaa pitkämielisyydestä monesti muissa maailmoissa viipyilevää miestään kohtaan. Tiedän, ettei
rinnallani ole aina ollut helppoa olla.
Syväluotaus Toynbeen persoonaan ja ajatteluun on epäilemättä jättänyt jälkensä
omaan tajuntaani. Ainakin koen entistä syvemmin, kuinka voimallisesti historian syvät
virrat itse kutakin meistä kuljettavat, ilman että sitä usein tiedostamme. Historiallinen
aika – lienee sitten lineaarista tai syklistä – asettaa jokaisen lopulta omalle paikalleen.
Käymäni sylipaini Toynbeen kanssa tuskin jättää isompia väreitä ihmiskunnan kokonaisdraamaan. Silti itselleni kyseessä on ollut ainutkertaisen merkittävä kokemus.
Anjalankoskella, 12. syyskuuta 2008, äidinkielen tekstitaidon kokeen alla,
Timo Toukomies
SISÄLLYS
ABSTRACT KIITOKSET
1
JANUS-KASVOINEN NATIONALISMI 11
1.1 Toynbeen kautta nationalismin ja sodan ymmärtämiseen11
1.2 Tutkimustehtävän määrittely14
1.3
Lähteet ja tutkimustilanne19
2
KANSALLISEN KATSEEN VAIKUTTAVUUS25
2.1
Nationalismi – 1900-luvun muutosvoima25
2.2
Historioitsijat nationalismin rakentajina ja kriitikkoina 30
2.3 Tutkijan moraalinen vastuu37
2.4
Nationalismin ja sodan kaksoiskierre 38
3
3.1
3.2
3.3
ARNOLD TOYNBEEN KYPSYMINEN MAAILMANHISTORIAN
TULKITSIJAKSI47
Henkisen kasvun juuret47
Toynbee historian ’suuren pyörän’ kuljetettavana
53
Kansakunnasta sivilisaatioon – vaatimus näkökulman laajentamisesta
62
4
4.1
4.2
4.3
4.4
KESKELLÄ KAHDEN VUOSIKYMMENEN KRIISIÄ
Kansainliitto ylisuurten odotusten paineessa
Fasismin vetovoima
Tapaus Abessinia ja kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän lopun alku Natsi-Saksan opetukset – nationalismi väkivallan palvelijana
5
5.1
5.2
5.3
5.4
5.5
6
6.1
6.2
6.3
6.4
6.5
NATIONALISMI LÄHI-ITÄÄ MUOKKAAMASSA 104
Toynbee ja armenialaisten kova kohtalo104
Kemalistinen Turkki nationalismin mallimaana108
Palestiina – Toynbeen henkilökohtainen ongelma114
Historioitsija antisemitismin labyrintissä123
Kohti äärimmäisiä tulkintoja134
7
7.1
7.2
7.3
7.4
7.5
GLOBAALIN MUUTOKSEN TUULET178
Intian malli – siirtomaaperinnön purkamisen kautta uuteen
nationalismiin178
Amerikka ja vieraan suvereniteetin vaikeus183
Marxismin ja nationalismin yhteismitattomuus190
Toynbee lännen tuomarina196
Herääminen ekologiseen ihmiskuntavastuuseen200
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
70
70
78
86
95
KYLMÄN SODAN SKORPIONIT PULLOSSA149
Yhteistyöstä blokkien väliseen kilpailuun149
Pommi haastaa nationalismin154
Historiallista pessimismiä sodan ja teknologian muutosvoimien alla161
Ihmiskunta viimeisellä rannalla166
Toynbeen kiteytyvät näkökannat172
8
TOYNBEE, NATIONALISMI JA SOTA210
8.1 Nationalismin tragedia210
8.2 Nationalismi keskellä idealismin ja realismin rajankäyntiä216
9
KANTAAKO TOYNBEEN SANOMA 2000-LUVULLE?220
9.1 Sodan pysyvät varjot220
9.2 Kohti humaanin sivilisaation planeettaa223
9.3 Toynbeen historiallinen relevanssi230
LYHENTEET 235
LÄHDELUETTELO 236
10
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
1 JANUS-KASVOINEN NATIONALISMI
1.1 Toynbeen kautta nationalismin ja sodan ymmärtämiseen
Historiantutkimuksessa on vanhastaan vallinnut kahtiajako spesialisteihin ja synteetikkoihin. Omia alatieteitään edustavat spesialistit ovat ’pilkkojia’ (engl. splitters), jotka kiinnittävät huomionsa historiallisiin yksityiskohtiin, korostaen niissä ilmeviä eroavuuksia.
Synteetikot eli ’kasaajat’ (engl. lumpers) tuntevat puolestaan enemmän vetoa laajoihin
kokonaisuuksiin, haluten niiden pohjalta maalata rohkeita historiallisia panoraamoja.
Samantapainen kahtiajako vallitsee ihmiskunnan kentässä: miellämme kyllä kuuluvamme ihmiskunnan kokonaisuuteen, mutta korostamme silti omaa suppeaa kansallisuuttamme. Molemmille näkökulmille löytyvät rationaaliset perusteet ja oikeutus. Silti
ristiriita on olemassa; kysymys on vain siitä, kumpi näkökulma on ihmiskunnan nykytilan ja varsinkin tulevien sukupolvien kannalta hyödyllisempi ja rakentavampi. Mikäli
pirstoutumisella enemmän tai vähemmän suppeisiin kansakuntiin on vaikutusta ihmisen
tulevaan hyvinvointiin, kyse ei ole triviaalista asiasta. Kyse voi olla suorastaan ihmislajin
kohtalosta.
Tällaisenaan nationalismi muodostaa haasteen ja tulkintaongelman modernille historiantutkimukselle. Sitä voi luonnehtia ilmiöksi, joka on kaikkialla läsnä, mutta jonka tyhjentävä selittäminen on osoittautunut perin vaikeaksi. Yksimielisyys vallitsee lähinnä sen
hallitsevasta roolista modernin maailman muotoutumisessa. Kautta aikojen se on ollut
ylevien tunteiden ja mielenliikkeiden lähde ja sen valtaamina on tehty jaloja tekoja; sen
innoittamana on luotu loistavaa taidetta ja se on toiminut monimuotoisen inhimillisen
kehityksen katalysaattorina. Mutta samalla se on edustanut ihmisen ns. pimeää puolta;
sen nimiin voidaan kirjata joitakin ihmisen historian synkimpiä ja julmimpia episodeja.
Nationalismin mielet kahlitsevasta voimasta kertoo miljoonien ihmisten valmius uhrata
henkensä kukin oman ’isänmaansa’ puolesta. Missä nationalismin henki on vahvistunut,
sieltä sota ei useinkaan ole ollut kaukana. Eikä tämä miltei ritualistinen valmius massaitsemurhaan osoita vieläkään mitään laantumisen merkkejä.
Tutkimukseni pyrkii luomaan nationalismiin kapean, mutta sitäkin syvemmän läpileikkauksen. Avaimena toimii englantilainen 1900-luvun ’megahistorioitsija’ Arnold Joseph Toynbee (1889–1975), jolla oli nationalismiin voimakkaan kriittinen, välillä suorastaan avoimen poleeminen suhde. Nationalismi muodostui Toynbeelle ongelmaksi, josta
hän ei päässyt koskaan irti, ja joka ei jättänyt häntä rauhaan. Jossain mielessä Toynbeen
suhdetta nationalismiin voitaneen luonnehtia vihan ja rakkauden sävyttämäksi riippuvuudeksi. Jyrkkine nationalismikäsityksineen Toynbee poikkesi selvästi ajan valtavirroista, mikä merkitsi mm. asettumista poikkiteloin lukuisten historioitsijakollegojen kanssa.
Tämä on ironista, koska toisaalta ns. suuren yleisön silmissä Toynbeestä tuli modernin
historiankirjoituksen harvinaislaatuinen symbolihahmo. Näin muotoutuneen arvovallan
voimalla hän toi ahkerasti esiin aikansa teemoja ja ongelmia saaden myös mielipiteilleen
poikkeuksellisen laajan globaalin yleisön ja kaikupohjan. Gaddis 1982, vii. Kylmän sodan aikakauden ansioitunut tutkija Gaddis korostaa, että molempia suuntauksia tarvitaan ja ne ovat tasapainoisen historiankirjoituksen kannalta suorastaan korvaamattomia.
Aina ne eivät kuitenkaan esiinny samassa suhteessa, joten on olennaista löytää niiden välinen tasapaino.
Özkirimli 2000, 1, 4, 230–233.
11
Joiltain osin Toynbeen sanoma kiirii vahvana meidän aikaamme asti – jos olisi vain
joku häntä kuulemassa. Hänen analyysinsä viimeisen sadan vuoden kehityksestä näyttää
paikoitellen yllättävän tuoreelta ja ajankohtaiselta – jopa siinä määrin, että se muodostaa
hyödyllisen vertailupohjan etsittäessä keinoja ihmiskunnan nykyisten akuuttien ongelmien ratkaisemiseen. Monien nykytrendien juuret löytyvät juuri Toynbeen aikakaudelta. Ne
vaikuttavat 2000-luvun globalisoituvassa maailmassa ekspansiivisesti kiihtyvinä voimina.
Vain viittaus nykyiseen keskusteluun ilmaston lämpenemisestä ja muista ympäristöuhkista riittää osoittamaan, kuinka syvällisesti Toynbeen korostamat teemat ovat nousseet ihmiskunnan tietoisuuteen. Tämä on merkittävää, koska juuri näiltä osin Toynbee vaikutti
omana aikanaan tuulimyllyjä vastaan taistelevalta Don Quiotelta. Nationalismin ohella
Toynbee koki erityisongelmakseen myös kysymyksen uskonnon roolista ja merkityksestä kansainvälisissä suhteissa. Näiltäkin osin pidän mahdollisena, että Toynbeen ajattelun
syvempi ymmärtäminen osoittautuu nykypäivän näkökulmasta relevantiksi. Mikäli näin
kävisi, toteutuisi aatehistorian ”yleinen praktinen relevanssi” Toynbeen kohdalla varsin
aidolla tavalla.
Rajaan Arnold J. Toynbeen nationalismia ja sotaa koskevien käsitysten kartoituksen
hänen ns. julkisen toimintansa aikaan, vuosiin 1915–1975. Tarkastelujakso alkaa Ensimmäisestä maailmansodasta, jonka alkupuolella Toynbee astui maansa ulkoministeriön
palvelukseen. Tällöin alkoi myös hänen tuottelias kirjallinen uransa, jota hän jatkoi hämmästyttävällä intensiteetillä aina v. 1975 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Yli puolen
vuosisadan ajan Toynbee seurasi globaalia kehitystä äärimmäisen tarkasti, pyrkien kytkemään sen tietoisesti pitkän linjan historialliseen kehitykseen. Henkisen viitekehityksen
tälle antoi syklinen historiakäsitys, jonka erittelyyn Toynbee paneutui laajoissa sivilisaatiohistoriallisissa kuvauksissaan. Näiden keskeisenä ilmauksena voidaan pitää vuosien
1934–61 välillä ilmestynyttä jättiläiseeposta A Study of History.
On sanottu, että ”aatehistorian tehtävänä on (…) asioiden käsittämisen käsittäminen
ja asioille annettujen merkitysten ymmärtäminen.” Tämän suuntaisesti pyrin valaisemaan Toynbeen nationalismia ja sotaa koskevien käsitysten syntyä ja olemusta, sekä sitä,
miten hän käytti näitä käsitteitä kuvatessaan 1900-luvun kansainvälisten suhteiden kehitystä. Toisin sanoen pyrin luomaan käsityksen nationalismista ja sodasta sellaisena kuin
Arnold Toynbee ne 1900-luvun kahden maailmansodan rajaamassa ajassa koki. Toynbeen
urassa yhdistyivät monipuolisella tavalla historioitsijan ja aktiivisen toimijan roolit. Tältä
pohjalta hän peilasi koko ajan ajatteluaan oman aikakautensa kehitystrendeihin ja ilmiöihin, ottaen niistä vaikutteita ja pyrkien samalla itsekin vaikuttamaan niihin. Vaikka
Toynbeen nationalismikäsityksen juuria voi etsiä hänen pohjimmaisesta historiakäsityksestään, konkretisoitui se ennen kaikkea hänen aikalaishistoriallisissa kuvauksissaan. Paradoksaalisesti voikin todeta, että mittavan menneisyyttä selittävän teoreettisen kokonaismallin rakentanut Toynbee oli omimmillaan nykyisyyttä lähestyvien historian vaiheiden
eläytyvänä kuvaajana – parhaimmillaan loisteliaiden historiallisten vertailujen tarjoajana,
kehnoimmillaan monisanaisena rönsyilijänä. Toynbeen mielipiteiden monisärmäisyydestä kertoo jotain se, että hän onnistui ärsyttämään hyvin erilaisia ryhmittymiä: liberaalit
vierastivat hänen uskonnollisuuttaan, konservatiivit hänen pasifismiaan ja internationalismiaan, marxilaiset pitivät häntä kommunismin vihollisena ja kristityt oikeasta opista
langenneena synkretistinä. Hyrkkänen 2002, 246–247.
A Study of History, vol. 1–12. OUP 1934-61; tästä eteenpäin = Study.
Hyrkkänen 2002, 57.
Eskola 1983, 374.
12
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Toynbeen työrutiinit olivat kahdenlaisia: historiallisten projektien puitteissa hän uppoutui välillä pitkiksikin ajoiksi menneisyyden maailmoihin. Toisaalta hänellä oli koko
ajan menossa myös sellaisia töitä ja velvoitteita, jotka pitivät hänet tiukasti kiinni nythetken muuttuvassa todellisuudessa. Tältä pohjalta hän aisti koko ajan valppaasti ’ajan
henkeä’ ja siinä ilmeneviä uusia tuulia. 1900-luvun valtiollinen historia ja siinä ilmenneet
kansainvälisen politiikan trendit muodostavat siten olennaisen ja välttämättömän taustan
Toynbeen ymmärtämiselle. Voikin sanoa, että kyse on osaltaan eräänlaisesta Toynbeen
aikalaisvaikuttajan profiilin hahmottamisesta. Lähden taustan hahmottamisessa liikkeelle ensimmäisen maailmansodasta ja sen päättäneestä Wilsonin idealismista. Kuljen läpi
maailmansotien välisen ’kahdenkymmen vuoden kriisiajan’, jolloin ihmiskunnan idealistiset voimat pyrkivät Kansainliiton avulla turvaamaan samanaikaisesti niin kansallisen
itsemääräämisen kuin rauhankin periaatteet. Päädyn toisen maailmansodan jälkeiseen
atomipommin sävyttämään totaalisten uhkakuvien aikakauteen, joka puolestaan muodostaa kivijalan ihmiskunnan nykyproblematiikalle.
Toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella Toynbee muuttui monien mielestä utopioita tavoittelevaksi haihattelijaksi, jonka pääsanomaksi vakiintui saarna ihmiskunnan pikaisesta tuhosta ja sen välttämisen keinoista. Utopismilla lienee sinänsä miltei yhtä pitkä
historia kuin ihmisellä itsellään sosiaalisesti organisoituvana olentona. Viiden viimeisen
vuosisadan maailmankirjallisuus on täynnä monia versioita siitä, miten ihminen voisi
pelastua itse luomiltaan tuhovoimilta.
1900-luvusta tuli tämän kehityksen eräänlainen praktinen huipennus. Sen kuluessa
maailmasta tuli poliittisten utopioiden ja kollektiivisten näkyjen murhaava kokeilukenttä. Oli kyse sitten fasismin tai kommunismin edustamasta ’sosiaalisesta insinööritaloudesta’, kumpikin vähät välitti miljoonien kärsimyksistä kun tavoitteena oli uuden ihmisen
luominen. Erilaisuudestaan huolimatta Hitlerin, Stalinin tai Mao Zedongin johtajuuden
nimiin kirjattaviin järjestelmiin liittyy monia yhteisiä tunnusmerkkejä. Niiden voidaan
sanoa heijastaneen modernin valtion totaalisia vaatimuksia, joita tuettiin ennen näkemättömällä repressiolla ja väkivallalla, median manipuloinnilla massojen kontrolloimiseksi,
ultranationalismilla ja soveltuvin osin myös rodullisen ja etnisen ylemmyyden opeilla.
Vaikka näin jälkikäteen voimme pääpiirteissään nähdä suurten poliittisten utopioiden
karun inhimillisen saldon, jäävät yksilötason uhrit ja heidän kärsimyksensä liian usein
pimentoon.
Riippumatta siitä tunnistammeko Toynbeen sanomassa tietynasteisen utopismin, on
hänen hyväkseen kuitenkin todettava, ettei hän koskaan hurahtanut mihinkään ’suureen
ratkaisuun’. Pikemminkin Toynbee voisi liittyä Jay Winterin kuvailemien 1900-luvun
’pienten utopistien’ joukkoon – niiden, jotka unelmoivat ihmisen vähittäisestä vapautuksesta inhimillisellä tasolla, ilman kohtuuttomia alkuoletuksia tai suuriin utopioihin
liittynyttä ’sosiaalisen insinööriyden’ itsekeskeistä ylpeyttä ja käsittämätöntä kollektiivista julmuutta. ’Pienet utopistit’ sen sijaan pyrkivät kukin omalla tavallaan ja taidoillaan
– usein ilman suurta mediapauhua – edistämään aidolla tavalla ihmisyyttä.10
Lahtinen 2002, 169–240.
Kershaw 1999, xix–xx.
Winter 2006, 2­–3.
10
Pienten utopistien esimerkeiksi Winter nostaa mm. Dietrich Bonhoefferin, itsensä natsismin vastustamiselle uhranneen saksalaisen teologin; samaan pyrki taiteen keinoin Guernican maalannut Pablo Picasso, tai teatterin keinoin reaalisosialismin omaksitunnoksi noussut tsekkiläinen Václav Havel; samantyyppisesti kulkivat omaa ihmisyyden tietään myös sellaiset latinalaisen Amerikan vapauden teologian
edustajat kuin perulainen Gustavo Gutierrez ja nicaraqualainen Ernesto Cardenal. Winter 2006, 4–7,
82–84, 124–143, 159–165.
13
Tällaisten pienten utopistien, rauhantekijöiden ja ihmisoikeuksien puolustajien joukkoon Toynbee omine ristiriitaisuuksineen ja polemiikkeineen näyttäisi istuvan sangen
hyvin. Näin muodostuva aikalaistausta tarjoaa samalla varsin hyvän viitekehyksen Toynbeen nationalismikritiikin olemuksen ja sisällön erittelylle. Tarkastelukulmaan liittyy
myös dynaamisella tavalla Toynbeen arvostama pyrkimys raottaa tulevaisuuden verhoa
menneisyyden ymmärtämisen avulla. Tässä realisoituu näkemys historiasta nykyhetken
’odotushorisonttina’, jossa sekä menneisyys että tulevaisuus kohtaavat. Menneet muistot ja kokemukset ovat rajallisia, tulevan odotukset kurkottavat puolestaan ikuisuuteen.
Menneen ja tulevan kohtaamisesta nykyisyydessä syntyy historiallinen ymmärrys.11
Toynbeen ongelmallinen suhde nationalismiin on ilmaus paitsi kriittisyydestä, samalla myös osa hänen subjektiivisuuttaan. Muutoin on vaikea selittää kaikkia hänen sanavalintojaan. Nationalismi edusti hänelle onnetonta ’nurkkakuntaisuutta’ (parochialism) tai
’heimoajattelua’, tribalismia (tribalism). Usein hän antoi näille termeille puolihalventavan
lisämerkityksen. Tämä on jossain määrin yllättävää sivilisaatiohistorioitsijasta, jonka toimintaa muutoin sävytti pyrkimys ymmärtää kaikenlaisia vieraita kulttuureita ja niiden
historiallisia vaiheita niiden omista lähtökohdista käsin. Yksi perustehtävistäni onkin selvittää, missä määrin yksiselitteinen Toynbeen suhde nationalismiin lopulta oli. On selvitettävä, ovatko johdonmukainen paheksunta ja kielteisyys riittäviä määreitä Toynbeen
nationalismisuhteelle. Tätä tehdessäni pyrin nostamaan Toynbeen julkisesta tuotannosta esiin hänen tapojaan soveltaa ja käyttää hyväkseen omaksumiaan nationalismikuvia
– niin hyvässä kuin pahassa mielessä. Toynbeen ensimmäisen merkittävän teoksen nimi
oli Nationalism and the War (1915), mikä kuvaa hyvin hänen pohjimmaista kysymyksenasetteluaan. Tutkimukseni toisena pääjuonteena kulkeekin koko ajan kysymys nationalismin ja sodan kytkeytymisestä toisiinsa. Nationalistisen lähtökohdan hylkääminen
jalostui Toynbeellä vähitellen hyperkriittisyydeksi myös omaa länsimaista kulttuuria ja
sen valtarakenteita kohtaan. Tämänkaltainen kokonaiskulttuurinen näkökulma kulkee
samoin koko ajan tutkimukseni perusteemojen rinnalla. Havainnollistavan näkökulman
nationalismin vaikutuksiin antaa katsaus Lähi-Itään, jossa tarkastelen modernin Turkin ja
Palestiinan kehitystä. Tämä on tarpeen ja hyödyllistä, koska Toynbee otti uransa aikana
voimakkaasti kantaa juuri Lähi-Idän kehitykseen ja siellä esiinnouseviin nationalismin
muotoihin. Tähän vaikuttivat merkittävästi Toynbeen alkuvuosien kokemukset ja niiden
pohjalta muotoutuneet asenteet. Liioittelematta voi sanoa, että Lähi-Itä muodosti jo varhain Toynbeelle oman erityisen, elinikäisen intressin, jonka tarkastelulla on siten suora
yhteys tutkimukseni perusproblematiikkaan.12
1.2 Tutkimustehtävän määrittely
Tutkimukseni peruskysymykset kiteytyvät seuraaviksi:
Mitä – Toynbeen käsitys nationalismista, sen historiallisista juurista ja olemuksesta,
mukaan lukien nationalismin kytkennät sotaan. Hänen nationalismikäsityksissään havaittava kehitys ja muutokset.
Miten – Toynbeen käsitys ja kuvaukset nationalismin vaikutuksesta ihmiskunnan kehitykseen erityisesti 1900-luvulla, soveltuvin osin ulottuen aina ihmiskunnan nykyisiin
totaaliongelmiin asti. Miten Toynbee käytti ja sovelsi nationalismin ja sodan mielikuvia
Boorstin 1998, 199–200; Winter 2006, 7.
Toynbeen ristiriitainen Lähi-Idän suhde sai pohjustuksen maailmansodan propagandatyössä ja jatkui
v. 1918, kun hän ulkoministeriön väliaikaisena virkamiehenä perehtyi Britannian rooliin osmanivaltion
(Turkin) perinnönjossa.
11
12
14
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
kansainvälisen politiikan kuvauksissaan? Mikä asema ja merkitys nationalismin ja sodan
uhkakuvilla oli hänen kansainvälisen politiikan tulkinnoissaan?
Miksi – mihin Toynbee perusti (niin myönteiset kuin kielteiset) arvionsa nationalismista? Minkälaisten ’silmälasien’ läpi hän katsoi maailmaa? Sulkiko hän silmänsä itselleen
epämieluisilta tosiasioilta?
Vertailu – Toynbeen käsitysten peilaaminen aikakauden kansainvälispoliittisia ja aatteellisia virtauksia vasten. Oliko Toynbee aikansa ’yksinäinen susi’ vai kulkiko hän trendien mukana?
Relevanssi – Toynbeen ajattelun kytkennät nykyiseen globalisaation sävyttämään aikakauteen.
Tutkimuksessani temaattinen ja kronologinen tarkastelu kulkevat pitkälti rinta rinnan. Käytännössä tutkimus jakautuu viideksi toisiinsa kietoutuvaksi osatehtäväksi:
1) Käsitteiden määrittely: kartoitan Toynbeen nationalismin ja sodan yhteydessä käyttämät käsitteet, pyrkien samalla erittelemään hänen tapojaan ymmärtää ja tulkita niitä. Tähän tehtävään keskityn pääluvun 2 alaluvuissa 2.2–2.4 sekä pääluvun 3 alaluvussa
3.3.
2) Henkilökuva: luon profiilikuvan Toynbeestä persoonana, historiallisena ajattelijana
ja aikaansa sidottuna toimijana. Pääluvun 3 alaluvut 3.1 ja 3.2 on omistettu tähän. Alaluvussa 3.1 kuvaan taustavaikutteita, joilla oli merkitystä Toynbeen kasvulle historioitsijana
ja aikalaiskuvaajana. Alaluku 3.2 käsittelee Toynbeetä työn ja toiminnan näkökulmista.
Koska Toynbeen päätyönä oli kirjoittaminen, päättyy tarkastelu hänen tekstiensä kriittisiin aikalaisarviointeihin.
3) Historiallinen taustakuva: rakennan riittävän laajan ja uskottavan taustan, johon
Toynbeen omaksumat nationalismin ja sodan käsitteet kytkeytyvät ja jota ne peilaavat.
Taustan uskottavuus on olennaisen tärkeää, koska ilmiöitä selittävät käsitteet nousevat
pitkälti samasta taustasta. Pyrin tähän kuvaamalla pääluvun 2 alaluvussa 2.1 pitkin, yleisin vedoin aikavälin 1915–1975 kansainvälispoliittista kehitystä, painopisteen ollessa nationalismin ilmenemismuodoissa ja vaikutuksissa. Myöhemmät pääluvut 4–7 sisältävät
osaltaan samantyyppistä kerrontaa.
4) Aikakauden selittäminen: käyn prosessinomaisesti läpi tarkasteltavan aikakauden
keskeisiä historiallisia tapahtumia ja vaiheita Toynbeen tulkitsemana. Pohdin hänen tulkintojensa lähtökohtia ja seuraamuksia, peilaten niitä tieteellisen tutkimuskirjallisuuden
samoista ilmiöistä ja kehitysprosesseista antamaan kuvaan. Tarkastelu kattaa pääluvut
4–7, jotka muodostavat siten tutkimuksen ydinosan. Pääluvussa 4 luon katsauksen sotien
väliseen aikaan Toynbeen kuvaamana. Pääluku 5 käsittelee Lähi-Idän ja erityisesti Palestiinan problematiikkaa, josta muodostui Toynbeelle äärimmäisen tärkeä, mutta samalla
kivulias tarkastelukohde. Pääluku 6 kartoittaa Toisen maailmansodan jälkeisten kylmän
sodan vuosikymmenien kehitystä, joihin atomipommi loi yhä syvenevän varjonsa. Pääluku 7 tarkastelee Toynbeen suhtautumista kolmannen maailman vapautumisprosessiin
kuin myös hänen reagointiaan uusien globaalien uhkakuvien noustessa ihmiskunnan taivaalle. Väestöräjähdys, luonnon saastuminen ja ydinsodan uhka pakottivat myös Toynbeen orientoitumaan elämänsä loppuvuosina kohti uutta ekologista elämänmallia ja sen
edellyttämiä asenteita.
Erityisesti kylmän sodan kauden ydinuhkien yhteydessä vertaan Toynbeen kannanottoja merkittävien aikalaisvaikuttajien, kuten. Albert Einsteinin, Bertrand Russellin
ja Albert Schweitzerin ajatteluun. Tähtäin on silti tässäkin koko ajan Toynbeen tavassa
soveltaa ja hyödyntää nationalismin ja sodan käsitteitä modernin maailmanpolitiikan
konteksissa. Pääluvussa 8 esitän tiivistetysti tutkimustulokset ja niiden kautta kiteytyvät
näkökulmat Toynbeen ajatteluun.
15
5) Tulevaisuuskytkentä: arvioin Toynbeen esille nostamien trendien ja uhkakuvien
painoarvoa ihmiskunnan historiallisesta kokonaisperspektiivistä, aina nykypäivään ja
jopa tulevaisuuteen ulottuvana projektiona. Globaalien nykytrendien suppeakin valottaminen voi tässä yhteydessä kertoa jotain olennaista Toynbeen ajattelun historiallisesta
’relevanssista’. Pääluku 9 on omistettu tälle pohdinnalle.
Ensisijaislähteinäni toimivat Toynbeen nimissä julkaistut tekstit, sellaisena kuin ne
erityisesti alaluvussa 1.3 määrittelen. Niiden kautta avautuvien 1900-lukuun ankkuroituvien historiakuvien pohjalta rakennan selittävää läpileikkausta Toynbeen ajattelusta. Toivon näin syntyvän kuvan paitsi valaisevan Toynbeen tapaa hyödyntää em. käsitteitä, myös
lisäävän ymmärtämystä hänen monimutkaista persoonaansa kohtaan. Korostan kuitenkin, että kyse ei varsinaisesti ole Toynbee-elämäkerran kirjoittamisesta.
Taustahistorian kuvaamisessa nojaudun yleiseen tutkimuskirjallisuuteen, jota on ilmestynyt erittäin runsaasti niin maailmansotien väliseltä kaudelta kuin kylmän sodan
vuosikymmeniltäkin. Pitäytyminen näiltä osin sekundääriseen tutkimuskirjallisuuteen on
tehtäväni kannalta perusteltua ja järkevää. Tutkijoiden yleislinjaa ja näkemysten konsensusta seuraten, ja yksittäisiä poikkeamia välttäen muodostuu riittävän tarkka ja uskottava
kokonaiskuva. Työ on luonteeltaan pelkistävää ajan rekonstrukiota. Sen myötä tutkimuskohde piirtyy tiukemmin osaksi omaa kulttuuriaan, jota tutkija voi sitten lähestyä ikään
kuin kyseessä olisi ’vieras kulttuuri’.13
Yksilö ei toimi historiassa yksin, vaan osana suurempaa verkostoa. Siksi myös Toynbeen arkinen toiminta on pantava palvelemaan hänen ymmärtämistään. Kuten Pentti
Renvall aikanaan korosti, on päästävä perille siitä, millä tavoin yksilön toiminta ”on edustanut niiden käsityksiä ja pyrkimyksiä, jotka heissä ovat nähneet johtajansa.” Tähän pääseminen edellyttää moniin suuntiin kurkottavan aineiston yksinkertaistavaa käsitteellistä
hallintaa.14
Lähteet kertovat omaa tarinaansa, mutta tehtävänäni on eritellä myös niiden kirjoittamisen motiiveja. Tähän liittyen Quentin Skinner on korostanut, että ensin on tulkittava
tekstin sisällöllinen tarkoitus (mitä tekstin asia sisällöllisesti tarkoittaa?), minkä jälkeen se
on kytkettävä muihin samasta asiasta puhuviin teksteihin (mihin kokonaisuuteen teksti liittyy?) todetaksemme, puhuvatko eri tekstit asiasta samansuuntaisesti. Jälkimmäistä
voimme kutsua ’argumentatiiviseksi kontekstiksi’, jonka kautta kirjoittajan varsinaiset
tekstiin liittyvät intentiot voivat paljastua. Periaatteessa kyse on koko ajan tekstien ja
kontekstien kaksisuuntaisesta vuoropuhelusta. Olennaista tässä yhteydessä on tiedostaa
tekstin kirjoittaminen toiminnallisena aktina, jonka takana on ajattelua, motiiveja ja
intentioita. Voimme siten puhua myös ajattelun ja toiminnan kontekstista: toiminnan
sisältämän ajattelun ymmärtäminen helpottaa toiminnan ymmärtämistä, ja toiminnan
parempi ymmärtäminen auttaa taas kohti ajattelun parempaa käsittämistä.15
Toynbee toimi yleensä ’ajan hermolla’, keskellä aikakautensa valtiollis-poliittisia kiistoja, joten on luonnollista olettaa, että hän kirjoitti usein paineiden alaisena. Siksi hänen
tekstiensä yhteydessä on kysyttävä taustalla olleita tarkoituksia ja motiiveja. Toynbeen
aktiivinen aikalaisvaikuttajan rooli huomioon ottaen ongelmana ei useinkaan ole liika
etäisyys, vaan pikemminkin liika subjektiivisuus. Suoranaisesta lähteiden väärentämisestä
ei ole kysymys – siitä Toynbeetä ei koskaan syytetty – vaan korkeintaan lähteiden sisältämien asioiden sävyttämisestä ja tulkinnasta siten, että ne palvelivat paremmin Toynbeen
henkilökohtaisia totuus- ja moraalipäämääriä. Lähteen sisäisenä tehtävänä on tunnetusti
usein jokin muu kuin totuuden esittäminen sellaisenaan, ’siihen mitään lisäämättä ja siitä
Renvall 1965, 340; Kalela 2000, 98–110, 217.
Renvall 1965, 330–332.
15
Skinner 2002, 116; Hyrkkänen 2002, 211.
13
14
16
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
mitään vähentämättä’. Useimmiten tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittaja pyrkisi tietoisesti vääristelemään asioita tai että hän ei haluaisi lainkaan puhua totta. Jälleen
Renvallin kielikuvaa seuraten kyse on kuin syytekirjelmän laatijan ja siihen vastaajan tilanteesta, heidän edustamistaan varsin erilaisista näkökulmista. Erehtymättömän totuuden peilin sijaan lähde on kuin kappale vuolaan virran pintaa, johon rannan maisemat
heijastuvat milloin mitenkin vääristyneinä. Tämän takia jokainen lähde on asetettava sen
ympärille koottavan kokonaistaustan valaisuun. Kun kyse on historiallisesta henkilöstä,
tapahtuu valaisu siten, että ”koko ajan luodaan hänen ympärilleen ne vaihtelevat historialliset tilanteet, joiden keskellä hän on toiminut ja joiden perusteella saadaan ymmärrettäväksi, miksi hän omien pyrkimystensä pohjalta lähtien kulloinkin on toiminut juuri sillä
tavalla kuin hän on toiminut.”16 Kyse on siten henkilön ja hänestä kertovien lähteiden
sitomisesta suurempaan kokonaisuuteen.
Toynbeen kohdalla tekstien taustamotiivien ja intentioiden määritteleminen jäänee
usein viitteenomaiseksi; joissakin tapauksissa taas motiivit suorastaan huutavat ilmiselvyyttään. Ambivalenttiudesta huolimatta tämänkaltainen rajankäynti on mielekästä, koska vasta se tekee teksteistä aitoja ja merkityksellisiä. Toynbeen mahdollisia rooleja tekstien
kirjoittajana voi eritellä ainakin seuraavasti: syklisen maailmankäsityksen omaava sivilisaatiohistorioitsija, ulkopoliittisten vuosikatsausten laatija, kansainvälisiä suhteita erittelevän tutkimuslaitoksen johtaja, maan ulkopolitiittisen johdon neuvonantaja, huolestunut
puoliso ja perheenisä, juhlittu ja kritisoitu maailmanluokan mediajulkkis, skismaattinen
oman tieteenalansa kannanottaja ja näkemystensä puolustaja, ihmiskunnan yhdistymisen
puolestapuhuja, lännen kriitikko, uskonnollinen kyselijä. Monien muiden nimikkeiden
ohella Toynbeetä on kutsuttu ’länsimaiseksi liberaalis-demokraattiseksi sosialistiksi’, mikä
kuvastaa varsin hyvin hänen monisärmäistä, ristiriitaista olemustaan ja ajatteluaan.17
Edessämme on tuotannoltaan mittava historioitsija, joka samalla toimi maansa kaipaaman ulkopoliittisen tiedon kerääjänä ja prosessoijana. Hänen näkemyksillään ja tulkinnoillaan oli poikkeuksellista kantavuutta, niin hyvässä kuin pahassakin. Toynbeen
vaikuttamisen pääasialliseksi kohderyhmäksi valikoituu ajankohtaisen ulkopoliittisen tiedon kuluttajien verkosto Atlantin molemmin puolin. Heitä varten Toynbee pääosin kirjoitti, ja tässä kontekstissa Toynbee heijasti ja kritisoi niin oman maansa Britannian kuin
koko läntisen sivílisaation reaktioita ajan uhkakuviin. Tulkinnat olivat Toynbeen omia,
joskin ajan läntisen kulttuuritaustan vahvasti ehdollistamia. Tutkimusprosessin näkökulmasta Toynbeen ajattelu ja mielenliikkeet sulautuvat saumattomasti hänen vaihteleviin
elämäntilanteisiinsa. Tässä mielessä nousevat erityisen valaiseviksi yksityiskohdiksi Toynbeen kokonaisia maanosia kattavat luentomatkat, koska niiden puitteissa hän tarkensi
intensiivisen lukemisen kautta omaksumaansa historiakuvaa.
On mahdollista, ettei parhaintaan erittely paljasta Toynbeen kirjoittamisen taustalla
eri yhteyksissä olleita syvimpiä motiiveja. Tämä selviää kuitenkin vain päästämällä tekstit
kertomaan omaa autenttista tarinaansa. Vaikka intentioiden ja motiivien selvittäminen
on kohteen ymmärtämisen kannalta olennaista, ei tämä tarkoita Toynbeen kohdalla salaliittoteorioihin päätymistä. Samalla kun tiedostan kielen pohjimmaisen luonteen sekä
voimavarana että ilmaisun rajoitteena, hyväksyn yhdeksi tutkimukselliseksi peruslähtökohdakseni sen, että Toynbee tarkoitti sitä mitä kirjoitti, käyttäen sanomansa ilmaisemisessa oman aikansa yleisesti hyväksyttyjä termejä ilman piilotettuja lisämerkityksiä. Kohtuullisen kriittisyyden säilyttäen voin pitää lähtökohtana sitä, että Toynbeen 1900-luvun
kansainvälisen politiikan kuvaukset ovat autenttisia ja selittävät maailman tapahtumia
16
17
Renvall 1965, 204–205, 328–329.
Eskola 1983, 374.
17
juuri sellaisena kuin hän ne oman aatetaustansa läpi näki. Oikeisiin taustakonteksteihin
kytkettyinä hänen tekstinsä puhuvat siten riittävän selvää kieltä. Tämän hyväksyminen
ei tee tyhjäksi tarvetta pohtia kirjoittamisen vaikuttimia hänen erilaisten rooliensa näkökulmista.18
Toynbeen historiakäsityksen ja uskomusmaailman muotoutumisen kannalta on tärkeää kartoittaa hänen saamiensa henkisten vaikutteiden kirjoa. Tämä on tutkimuksen
kannalta olennaista, koska jokainen ihminen kokee itsensä osana monimuotoisten uskomusten verkostoa. Kun ihminen tekee elämänsä pulmatilanteissa tärkeitä ratkaisuja tai
tulkitsee ympärillään vallitsevia olosuhteita, nojautuu hän keskeisesti juuri tähän uskomusten verkostoon.19 Toynbeen yhteydessä on erityisen tärkeää muistaa hänen sivilisaatiohistoriallisten kokonaisnäkemystensä merkitys kaiken muun aikalaiskirjoittelun tausta-aineistona. Ne heijastuivat hänen tarkoituksiinsa ja intentioihinsa, milloin selvemmin,
milloin välillisemmin. Piilevänäkin tämä ajattelun pohjavire oli koko ajan olemassa, motivoiden häntä ajan vaatimaan toimintaan tai kirjallisiin kannanottoihin. Näiden esiin
kaivamisessa on kyse tulkinnasta, jossa valittujen kontekstien hedelmällisyys ratkeaa sen
perusteella, edistävätkö ne tutkittavan kohteen parempaa käsittämistä.20
Taustakontekstin laajuus muodostaa Toynbeen yhteydessä oman erityisongelmansa.
Toynbeen pitkä ura huomioon ottaen tarkasteltavasta aikakaudesta muodostuu poikkeuksellisen pitkä panoraama, käsittäen lähes koko 1900-luvun kansainvälispoliittisen
kehityksen. Painopisteiksi valikoituvat kuitenkin luonnostaan ne sektorit, joissa nationalistinen kehitys ilmeni selvimmin. Tutkimukseni kannalta on ratkaisevaa, kuinka aidoin
vedoin tämä tausta tulee piirretyksi, koska siten mahdollistuu Toynbeen näkemysten oikea ja syvempi ymmärtäminen ilman anakronistisia virheitä. Vaikka Toynbeen tapauksessa kyse on alle vuosisadan aikaerosta itse tapahtumien ja tämän tutkimuksen välillä,
auttaa lähestymistapa muistamaan mm. sen, että maailmansotien välisen ajan ihmiset
elivät ja tekivät omia ratkaisujaan ilman konkreettista tietoa siitä, millaiseksi uusi sota voisi pahimmillaan muodostua. Tai jos he kuvittelivat jotain siitä tietävänsä, menivät arviot
usein vikaan, kuten esim. kaasusotaan varustautuminen osoittaa.21
Kunnianhimoisena tavoitteenani on, että tutkimukseni kautta hahmottuva synteesi muodostaa ymmärtävän kokonaiskuvan, jossa historian pitkä linja venyy uskottavalla
tavalla nykypäivää lähestyväksi projektioksi. Toivoni on, että näin tehden tämä historiallinen harjoitus muistuttaa jotain muuta kuin Quentin Skinnerin kuvaamaa ’ohjattua
hautausmaakierrosta’ ilman todellista yritystä ymmärtää menneisyyttä sen omista lähtökohdista käsin. Ohjattunakaan pelkkä hautausmaakierros ei luo menneisyyden ja nykyisyyden välille aitoa kytkentää – sellaista, joka antaisi pontta pohtia omia akuutteja
kysymyksiä uusista näkökulmista. Skinnerin tarkoittama ylemmyyden tuntoinen tapa
lähestyä menneisyyttä puhtaasti nykypäivän tieteellisten ja kulttuuristen olettamusten varassa ei synnytä edes peiteltyä tarvetta tutkia omien lähtökohtien kestävyyttä. Sen sijaan
aito yritys menneisyyden ymmärtämiseen sen omista lähtökohdista käsin johtaa parhaimmillaan myös omien uskomusten uudelleen arviointiin. Jälkimmäinen tapa on omiaan
tukemaan suvaitsevaisuutta ja lisäämään kulttuurisen moniarvoisuuden ymmärtämystä.
Parhaiten tämä tutkimus täyttää odotukseni, mikäli se edes vähäisessä määrin onnistuu
herättämään aikakausirajat ylittävää elävää vuoropuhelua.22
Skinner 202, 99–101.
Hyrkkänen 2002, 199.
20
Hyrkkänen 2002, 201.
21
Weinberg 1994, 108, 558–560. Niin saksalaisilla kuin liittoutuneillakin oli valmius taistelukaasujen
käyttöön, mutta siviiliväestöön kohdistuvien vastaiskujen pelko toimi sillä kertaa riittävänä pidäkkeenä.
22
Renvall 1965, 329–330; Skinner 2002, 125–127.
18
19
18
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
1.3 Lähteet ja tutkimustilanne
Tutkimusaineistonani on periaatteessa Toynbeen koko julkinen tuotanto hänen yli kuusi
vuosikymmentä kestäneen uransa aikana. Tämä kattaa hänen kaikki tieteelliset ja yleisesti
kantaaottavat teoksensa, sekä muun artikkeliaineiston, julkaistiin ne sitten tieteellisissä
tai populäärijulkaisuissa. Sellaisenaan yksin tuotannon laajuus muodostaa tutkimukselle
valtavan haasteen. Jossain määrin tilannetta kuitenkin helpottaa Toynbeen tapa toistaa
samoja asioita ja teemoja – tapa, joka iän myötä myös selvästi lisääntyi. Ongelman perustavaa laajuutta kuvaa Toynbeen julkisen tuotannon bibliografia, joka sisältää 2974 nimikettä. Tällöin ovat mukana kuitenkin myös rinnakkaiseditiot ja 27 eri kielelle tehdyt
mittavat käännökset. Tästä määrästä Studyn eri versiot kattavat noin neljänneksen (657
nimikettä) ja Survey-vuosikatsaukset 238 nimikettä.23
Pääryhmittäin järjestettynä Toynbeen tuotanto voidaan jakaa seuraaviin osakokonaisuuksiin:
A Study of History, 12 osaa, 1934-1961. Tämä oli Toynbeen kirjallinen ja historiallinen päätyö, jossa hän esitti syklisen maailmankäsityksen mukaiset sivilisaatioteoriansa ja
niihin pohjautuvat eri kulttuurien eli sivilisaatioiden kehityskuvaukset. Vaikka Toynbee
itse tulkitsi olleensa tässä työssä omimmillaan, merkitsi työn äärimmäinen laaja-alaisuus
väistämättä monien historian osa-alueiden suppeaa käsittelyä tai suoranaista ohittamista.
Tällaisia alueita olivat mm. talous- ja sosiaalihistoria. Vuosien varrella työn aina vain laajetessa Toynbee kytki siihen mitä erilaisimpia täydentäviä ekskursioita. Äärimuotoa tästä
edustaa 12. osana ilmestynyt Reconsiderations-teos, joka keskittyy Toynbeen saaman
kritiikin ja sen vastakritiikin esittelyyn. Näiden ohella osa sisälsi kuitenkin myös uusia
pohdintoja esim. ihmiskunnan tulevaisuudesta.
Survey of International Affairs -sarja, 1923–1939. Oxford University Pressin The
British (myöh. Royal) Institute of International Affairs -laitoksen (=RIIA) puolesta
julkaisemat kansainvälisen politiikan vuosikatsaukset muodostavat Toynbeen pääannin
kansainvälisten suhteiden tutkimukselle. Kukin osa sisältää kirjoitusvuonna vallinneiden
mahdollisuuksien mukaisen kuvauksen edellisen vuoden poliittisesta kehityksestä maailmanlaajalla tasolla. Sarja suunnattiin alusta pitäen aktiivisille ulkopolitiikan toimijoille,
kuten H.A.L. Fisher vuoden 1924 Surveyn esipuheessa selvästi painotti. Fisher pohti,
voiko nykyhistoriaa yleensä kirjoittaa, päätyen myönteiseen kantaan. Tavoitteena oli aikakausijulkaisu, jonka yksityiskohtaiset tiedot tulisivat olemaan hyödyllisiä yhtä hyvin
kaikille tiedottajille kuin parlamentaarikoillekin. Kyse oli suppean aikajakson historiasta,
joka pyrki kattamaan kansainvälisissä suhteissa tapahtuneet olennaiset tapahtumat. Vaikka kysymys nykyhistorian mahdollisuudesta sai siten myönteisen vastauksen, oli selvää,
ettei syntyviä tekstejä ollut tarkoitettu kaikki kriteerit täyttäväksi historiantutkimukseksi.
G.M. Gathorne-Hardy korostikin ensimmäisen osan (Survey 1920–1923) esipuheessa,
ettei julkaisujen tarkoituksena ollut paljastaa kaikkia diplomatian salaisuuksia – ne tulivat
julki aikanaan. Sen sijaan pyrkimyksenä oli antaa päättäjien ja heidän neuvonantajiensa
käyttöön tiivis, pätevä, huolellisesti tarkistettu informaatiopaketti, johon julkiset puhujat ja kirjoittajat saattoivat luottavaisesti nojautua. Tiedot saatiin olosuhteiden pakosta
pääosin kansainvälisen lehdistön sivuilta, joita Toynbee avustajineen pyrki eräänlaisina
’osallistuvina tarkkailijoina’ – kuin antropologit konsanaan – suodattamaan.24
Morton 1980, 3–219.
SIA 1920–1923, vi; SIA 1924, v; Hobsbawm 2003, x. Kirjoittaessaan kiitettyä 1900-luvun historiaansa The Age of Extremes Eric Hobsbawm näki roolinsa varsin samankaltaisena.
23
24
19
Usein kyse oli kuitenkin nopeista tulkinnoista, joiden muotoiluissa epäilemättä myös
kohderyhmän odotukset painoivat. Vaikka kyse ei kaikkiaan ollut objektiivisesta historiankirjoituksesta, on perusteltua todeta, että yleisesti ottaen Toynbee selvisi urakasta kunnialla. Turhaan ei ole sanottu, että hänen toimittamansa kansainvälisen politiikan vuosikatsaukset saivat maailmansotien välisenä aikana lähes ’standarditeoksen aseman’.25
Alusta alkaen sarjan painopisteenä oli siten antaa ”perusteellinen kuvaus valtioiden
välisistä suhteista”. Katsausten tarkastelun kohteena olivat yksittäisten valtioiden sijasta
valtioiden suhteet. Kyseessä oli tietoinen ratkaisu, johon Toynbee tosin teki joitakin poikkeuksia; siten Brittiläinen Kansainyhteisön jäsenvaltioiden keskinäiset välit eivät edustaneet ’kansainvälisiä suhteita’, vaan tarkastelu edellytti yhteisön ulkopuolisen näkökulman
mukaantuloa.26
Toynbeen johdolla sarjassa julkaistiin vielä sotavuosien 1939–1946 kuvaukset (11
osaa), tosin monen vuoden viiveellä siten, että viimeinen ilmestyi vuonna 1958. Toynbeen rinnalla näiden osien toimittajana esiintyi yhä selvemmin Toynbeen toinen vaimo
Veronica M. Toynbee (os. Boulter)27, ja muutoinkin Toynbeen ’oma ääni’ supistui näissä
osissa yleensä enää esipuheeseen tai alkukappaleen tekstiin. Yhden sotaosan kirjoitti
omaehtoisena maailmanhistorioitsijana aikanaan tunnetuksi tuleva amerikkalainen William Hardy McNeill (SIA 1939–1946: America, Britain & Russia = osa 5). Vastuu sodanjälkeisten vuosikatsausten kirjoittamisesta siirtyi tämän jälkeen historioitsija Peter
Calvocoressille, joka kuitenkin havaitsi pian urakan ylivoimaisuuden. Näin Toynbeen
personoima sarja hiipui vähitellen pois. Calvocoressin luovuttua työtä jatkoivat Geoffrey Barraclough ja D.C. Watt, mutta heikoin tuloksin, niin ansioituneita historioitsijoita
kuin itsessään olivatkin. Vuosikatsauksen saaminen julkaisukuntoon vuoden sisällä itse
tapahtumista osoittautui kaikille muille paitsi Toynbeelle mahdottomaksi.28
Ajankohtaisiin maailman ilmiöihin kantaaottavat teokset. Toynbee otti Studyn muutamissa osissa hyvin voimakkaasti kantaa ajankohtaisiin historiallis-poliittisiin kysymyksiin.
Varsin tunnettu on näin alkanut polemiikki juutalaisuuden olemuksesta ja Palestiinan kysymyksestä. Tämän lisäksi Toynbee julkaisi erillisteoksia, joissa hän toi esiin kantojaan maailmanpolitiikan ajankohtaisiin ongelmiin. Usein nämä teokset syntyivät luentosarjojen
jälkityönä. Esimerkkejä tällaisista ovat Civilization on Trial (1948; suom. Kulttuurimme
koetuksella, 1950), The Prospects of Western Civilization (1949), The World and the
West (1953), America and the World Revolution (1962), The Present-day Experiment
in Western Civilization (1962), Change and Habit: Challenge of Our Time (1966), Surviving the Future (1971) sekä japanilaisen Soka Gakkai -liikkeen johtohahmon Daisaku
Ikedan kanssa käytyyn vuoropuheluun perustuva teos The Toynbee-Ikeda Dialogue: Man
Himself Must Choose (1976). Toynbeen nationalismia koskeneet kannanotot löytyvät
Studyn ja Survey-sarjan lisäksi selvimmin juuri näistä teoksista. Jossain määrin niitä täydentävät artikkelit, joita julkaistiin arvostetuissa tieteellisissä aikauslehdissä, kuten RIIA:n
kustantamassa International Affairs -sarjassa.
SIA 1920–1923, vi; SIA 1924, v; Eskola 1983, 372. Eskolan mukaan Toynbeessä vuosikymmenet
kattava kansainvälisen politiikan käytännön kokemus yhdistyi monipuoliseen kielitaitoon sekä vankkaan historiantutkijan ammattitaitoon, jollaista sai hakea keneltäkään muulta suurten maailmanhistoriallisten systeemien rakentajilta. Kokonaisuutta täydensi pitkien ja perusteellisten matkojen kautta saatu
kokemus, joiden kautta Toynbeelle avautui harvinainen kosketus maapallon ongelmiin ja vaiheisiin.
26
SIA 1920–1923, v.
27
Toynbeen liitto Rosalind -vaimon kanssa päättyi eroon virallisesti v. 1946, käytännössä kuitenkin jo
maailmansodan alkaessa. McNeill 1989, 189–196.
28
McNeill 1989, 210, 324 viite 11. SIA 1963 jäi viimeiseksi.
25
20
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Matkakirjat. Toynbee oli parantumaton ’tieteellinen turisti’, joka varsinkin myöhempinä vuosinaan suoritti pitkiä matkoja eri maanosiin ja jopa maapallon ympäri. Entisenä reportterina hän tallensi tiiviisti muistiin välittömiä vaikutelmiaan, jotka hän sitten
lähetti ennalta sovitulle brittilehdelle julkaistavaksi. Näistä lehtiartikkeleista työstettiin
myöhemmin laajempia raporttikirjoja, kuten esimerkiksi teokset East to West: A Journey
Round the World (1958), Between Oxus and Jumna (1961), Between Niger and Nile
(1965), Between Maule and Amazon (1967). Samaan teemaan kuuluvat myös hänen
kaupunkikulttuuria pohtivat teoksensa, kuten Cities of Destiny (1967) ja Cities on the
Move (1970).
Lehtiaineisto. Kuuluisuutensa vuosina Toynbee antoi jatkuvasti haastatteluja, esiintyi
lehtien palstoilla ja osallistui radio- ja tv-paneeleihin. Niissä hän kuitenkin yleensä toisti
ajatuksia, jotka hän oli jo moneen kertaan hionut valmiiksi ja esittänyt omissa kirjallisissa
julkaisuissaan. Tätä julkisuuttaan Toynbee täydensi kirjoittamalla itse säännöllisesti laajalevikkisiin sanoma- ja aikakauslehtiin, joista edustavin oli The New York Times. Toisaalta
tunnetut sanoma- ja aikakauslehdet, kuten esim. Life ja Time Newsmagazine kirjoittivat
halukkaasti omia uutisjuttujaan Toynbeestä, jolloin hänen näkemyksensä tulivat osaltaan
esiin. Selvää on, että näin valitun aineiston ulkopuolelle jää suuri määrä sekä Toynbeen
omia kirjoituksia että vielä enemmän häntä koskeneita juttuja. Toisaalta on myös täysin perusteltua olettaa, ettei ulkopuolelle jäävä aineisto sisällä sellaisia lisätietoja, jotka
miltään olennaiselta osalta muuttaisivat Toynbeestä syntyvää kokonaiskuvaa.
Antiikkiaiheiset teokset. Toynbee oli alkuperäiseltä taustaltaan klassikko, kreikan ja latinan spesialisti. Study sisälsi luonnollisesti runsaasti viittauksia antiikkiin, mutta silloin
tällöin hän halusi palata myös puhtaaseen tutkimukseen. Tällä tavalla hän ehkä välillä
muistutti itseään ja muitakin siitä, kuka alkunperin oikein oli. Näin syntyivät mm. teokset Hellenism: the History of a Civilization (1959), Hannibal’s Legacy: the Hannibalic
War’s Effects on Roman Life (1965), The Crucible of Christianity: Judaism, Hellenism
and the Historical Background to the Christian Faith (1969), An Ekistical Study of the
Hellenic City-State (1971), Constantine Porphyrogenitus and his World (1972).
Uskontoa ja maailmankatsomusta käsittelevät teokset. Studyn viimeisissä osissa 7–10
Toynbee antoi uskonnolle keskeisen roolin sivilisaatiokehitystä selittävänä voimana. Hän
palasi myös useissa erillisteoksissa samoihin teemoihin. Näin syntyivät teokset An Historian’s Approach to Religion (1956) ja Christianity among the Religions of the World
(1957). Samaa henkeä edustavat elämän rajallisuutta ja ystävien merkitystä pohtivat
kokemukselliset teokset, kuten Comparing notes: a Dialogue across Generations (1963,
yhdessä Philip-pojan kanssa), Janus at Seventy-Five (1964), Acquaintances (1967), Man’s
Concern with Death (1968), Experiences (1969), Toynbee on Toynbee, a conversation
between Arnold J. Toynbee and G.R. Urban (1974). Postuumisti julkaistu The Toynbee-Ikeda Dialogue: Man Himself Must Choose (1976, Daisaku Ikedan kanssa) voidaan
myös lukea tähän ryhmään.
Ekologiset kannanotot. Elämänsä lopulla Toynbee koki eräänlaisen ’ekologisen herätyksen’, joka innoitti häntä tuottamaan vielä kerran uuden tulkinnan koko inhimillisestä
historiasta. Tältä pohjalta syntyi luonnon roolia painottava historiateos Mankind and
Mother Earth (1976). Ajan loputtua kesken yritys jäi torsoksi, mutta puolinaisenkin tuloksen perusteella Toynbeetä voidaan pitää globaalin ympäristöhistoriallisen näkökulman
uranuurtajana.29
Henkilökohtainen kirjeenvaihto. Toynbeen laaja kirjeenvaihto ja muu henkilökohtainen materiaali sijaitsee Oxfordin yliopiston kunnianarvoisassa Bodleian Libraryssa. Siellä
29
Hughes 2006, 79.
21
olevan materiaalin olen jättänyt tutkimukseni ulkopuolelle, koska keskityn tietoisesti
Toynbeen julkaistun kirjallisen tuotannon antamaan nationalismikuvaan. On toki luonnollista, että yksityinen kirjeenvaihto antaisi hyödyllistä lisävaloa johonkin erityisongelmaan. Tällaisella lisätiedolla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä itse perusnäkemysten
ymmärtämisen kannalta, sillä Toynbee toi ne julkisissa kannaotoissaan moneen kertaan
esiin.
Edellä mainittu varauma ei kuitenkaan koske Toynbeen henkilökohtaisen kirjeenvaihdon julkaistua osaa. Toynbee oli pitkän elämänsä aikana tiiviissä kirjeenvaihdossa
lukuisiin aikalaisiinsa, mutta henkilökohtaisin suhde hänelle syntyi katolisen munkkiystävän Columba Cary-Elwesin kanssa. Toynbeen kuoltua kävi yllättäen ilmi, että tämä pitkäaikainen kirjeenvaihto oli säilynyt. Sittemmin se julkaistiin nimikkeellä An Historian’s
Conscience. The Correspondence of Arnold J. Toynbee and Columba Cary-Elwes, Monk
of Ampleforth (1987). Tämä materiaali kertoo paikoitellen Toynbeen motiiveista ja asenteista hyvinkin intiimisti, joten hyödynnän toki sitä.
Toynbeen muuttuneet, uskontoa sivilisaation ytimenä korostavat painotukset tekivät
Studyn viimeisten varsinaisten osien 7–10 ilmestymisestä v. 1954 tapauksen, joka ravisutti läntisen maailman historioitsijapiirejä. Kylmän sodan entisestäänkin kylmenevässä
ilmapiiriissä tuloksena oli valtaisa arviointiryöppy. Tähän satojen artikkelien ja monografioiden viidakkoon pyrittiin saamaan järjestystä erilaisilla koontateoksilla. Niiden
julkaisuun paneutuivat mm. M.F.A. Montagu (1956), Henry Mason (1958), Edward
Gargan (1961) ja Roland Stromberg (1972). Myöhemmin mm. Marvin Perry (1982,
1995), Kenneth Thompson (1985) ja Paul Costello (1993) ovat julkaissseet omat synteesinsä, joissa he arvioivat Toynbeen historiakäsitystä ja erityisesti hänen suhdettaan läntiseen sivilisatioon.30
Vaikka Toynbee oli muodollisesti varsin avoin kritiikille, ei tämä kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi juurikaan tinkinyt kannoistaan saamansa palautteen perusteella. Tätä
asennetta kuvaa parhaiten yli 700-sivuiseksi järkäleeksi kasvanut Studyn 12. osa (1961).
Tähän Studyn eräänlaiseen jälkipuheeseen Toynbee kokosi lähes tulkoon kaiken itseään
vastaan siihen mennessä julkaistun kritiikkiaineiston, joka oli siinä vaiheessa kasvanut
yli 200 nimikkeen mittaiseksi. Kritiikin ydinajatukset toistaen hän kommentoi jokaista
huolellisesti. Kyse oli kuitenkin uudelleenarvioinneista, ei perumisista (reconsideration,
vs. retraction), kuten Toynbee jo teoksen alkusivuilla muisti korostaa. Lopputulemaksi
jäikin, ettei hän ollut valmis missään hänelle merkittävässä asiassa olellisiin näkemysmuutoksiin.31
Toynbeen kuoltua vuonna 1975 hän jäi muutamia muistokirjoituksia lukuun ottamatta suhteellisen pian lähes täydellisesti unohduksiin. Vasta kun Toynbeen syntymästä
tuli v. 1989 kuluneeksi sata vuotta, alkoi näkyä lievää elpymistä: ensinnäkin amerikkalaisen William McNeillin kirjoittamana ilmestyi Toynbeen perusteellinen elämäkerta
nimellä Arnold J. Toynbee. A Life. Teosta työstäessään McNeill oli käynyt läpi mm. Toyn30
M.F.A. Montagu (toim.), Toynbee and History (1956); H. Mason, Toynbee’s Approach to World
Politics (1958), erit. 121–151; E. Gargan (toim.), The Intent of Toynbee’s History (1961); R. Stromberg, Historian for an Age of Crisis (1972), erit. 36–76; M. Perry, Arnold Toynbee and the Crisis of the
West (1982), Arnold Toynbee and the western Tradition (1995); K. Thompson, Toynbee’s Philospohy of
World History and Politics (1985); P. Costello, World Historians and Their Goals. Twentieth Century
Answers to Modernism (1993), erit. 92–95. Oma koontani Toynbee-kritiikistä, ks. Toukomies 2006,
82–104. http://joypub.joensuu.fi/publications/licentiate_thesis/toukomies_ihmisen/
31
Erityisen vakavasti Toynbee sanoi suhtautuneensa niihin kohtiin, joissa muutoin eri suuntiin poukkoilevan kritiikin kannat näyttivät suhteellisen yksimielisiltä. Esim. hänen työnsä empiirisyys muodosti
tällaisen kohdan. Study 12, 2–3.
22
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
been koko henkilökohtaisen kirjallisen jäämistön Bodleian Libraryssä.32 Paitsi kiitosta
sai teos osakseen myös kyseenalaistuksia, ei vähiten siksi, että McNeilliä pidettiin Toynbeen entisenä työtoverina lähestulkoon jäävinä. Teosta pidettiin jonkinlaisena yrityksenä Toynbeen maineen palauttamiseksi. McNeill eritteli teoksessaan tarkasti Toynbeen
henkilökohtaiset elämänvaiheet, vaikeita ihmissuhteita myöten, mutta teoksesta puuttui
Toynbeen historiallisten näkemysten ja niiden taustojen systemaattinen erittely. Sen tähden yritys maineen palauttamiseksi jäi korkeintaan puolitiehen.33
Samana vuonna ilmestyi myös C.T. McIntiren ja Marvin Perryn toimittama kokoomateos Toynbee. Reappraisals, joka sisälsi 12 historioitsijan arviot Toynbeen perinnöstä. Sivilisaatioproblematiikan lisäksi esseissä pohdittiin Toynbeen merkitystä sotien
välisen ajan kansainvälisten suhteiden tutkimukselle, kuten myös hänen suhdettaan
Venäjään, Yhdysvaltoihin ja juutalaisten historiaan. Sivujuonteena näissä pohdittiin myös
Toynbeen suhdetta nationalismiin ja sotaan. Toynbeen tuotannon puutteista ja epätasaisuudesta huolimatta kirjoittajat uskoivat Toynbeen merkitykseen ihmiskunnan opettajana: ”Toynbeen näkemys maailman kaikki kansat, kulttuurit ja uskonnot kattavasta globaalista historiasta panee meidätkin ylittämään oman itsekeskeisyytemme, nimettömät
nurkkakuntaisuutemme ja ylierikoistumisemme.”34
Samana vuonna ilmestyi myös Kenneth Winetroutin esseekokoelma After One Is
Dead: Arnold Toynbee as Prophet. Essays in Honor of Toynbee’s Centennial. (1989).
Omalaatuisesta nimestään huolimatta Winetroutin esseet käsittelevät Toynbeetä pääosin yhteiskunnallisena ajattelijana, jolla oli näkemyksiä myös tulevan kehityksen suunnasta. Merkillepantavaa on, että Winetrout kytki oman tekstinsä liitteiksi useiden
muiden yhteiskuntakriitikoiden kommentteja Toynbeestä. Pääosin teoksen erittelyt jäivät
kuitenkin kysymysten herättelyn tasolle; perusteellisemmat analyysit jäivät odottamaan
tulevia vaivannäkijöitä. Teoksen ajankohtaista problematiikkaa kuvaa kuitenkin hyvin essee, jonka otsikko ’Paljon riippuu Kiinasta’ viittasi Toynbeen tulevaisuutta ennakoiviin
pohdintoihin siitä, että Kiina tulisi ennen pitkää ottamaan paikkansa ihmiskunnan valtakeskiössä.35
Toynbeen näkemyksiä nationalismista on erillisenä ongelmana tutkittu hyvin vähän
jos ollenkaan. Mielenkiinnon pääkohteina ovat luonnostaan olleet hänen sivilisaatiohistorialliset käsityksensä. Niissä nationalismipohdinnat pysyvät sivuosassa, saaden vain
ohimeneviä mainintoja. Toynbeen palvelu molempien maailmansotien aikana maansa
ulkoministeriön neuvonantajana on kuitenkin saanut joitakin erittelyjä. Tässä kategoriassa huomion arvoisia tutkimusesseitä ovat kirjoittaneet James Joll (1985), Robert H.
Keyserlingk (1986), Christopher Brewin (1992), Cornelia Navari (2000), Paul Rich
(2002) ja A.Nuri Yurdusev (2002). Yurdusovin tuoreempi esitys (2005) käsittelee Toynbeen panosta ’itäisen kysymyksen’ (Turkin imperiumin suhde Euroopan valtoihin) selvittämisessä. Toynbeen Palestiinan kysymykseen jo varhain omaksuma perin ehdoton näkemys näyttää nostattavan edelleen myös tieteellisiä intohimoja, päätellen tutkimusesseistä,
joista paistaa poleeminen Toynbee-suhde: Isaiah Friedman (1999), Natan Aridan (2006)
ja Hedva Ben-Israel (2006). Tämäntyyppisistä julkaisuista merkittävin on kuitenkin Isaiah Friedmanin v. 2000 julkaisema Palestine. A Twice-Promised Land? The British, the
Arabs & Zionism 1915-1920. Intensiivinen, mutta samalla tiukat tieteelliset kriteerit
täyttävä teos sisältää perusteellisen analyysin Toynbeen varhaisesta osuudesta Palestiinan
McNeill 1989, viii.
Enemmän tai vähemmän kielteisiä arvioita: Alan Ryan 1989. The New Republic 8/7, 1989; Samuel
Francis 1989. National Review 2.6.1989. http://www.thefreelibrary.com/Arnold+J.+Toynbee%3a+A+
Life-a07633707. Myönteisempi arvio: Gerd Muller 1989. History and Theory Vol 30, 1991. 381–384.
34
McIntire & Perry 1989, 29.
35
Winetrout 1989, 177–193.
32
33
23
kysymykseen.36 Myös Oskar K. Rabinowicz pyrki hivenen samaan tapaan läpivalaisemaan
Toynbeen vaikeata suhdetta juutalaisuuteen teoksessaan Arnold Toynbee on Judaism and
Zionism (1974).
Sinänsä vaatimattomien signaalien perusteella voinee arvioida, että uuden vuosituhannen myötä myös Toynbee on alkanut saada osakseen enemmän ymmärrystä ja aiempaa
kiihkottomampia kokonaisarvioita. Varsinkin ihmisen luontosuhteen lähtökohdakseen
ottaneet historioitsijat ovat nähneet Toynbeen nationalismin rajat ylittävässä perusotteessa piirteitä, jotka olivat aikaansa edellä. Kriittinen lukija voi halutessaan löytää niistä
kytkentöjä myös ihmiskunnan nykyisiin ekologisiin ongelmiin ja niiden edellyttämiin
ratkaisumalleihin. Erityisesti Toynbeen kehittämän haaste–luova ratkaisu (Challenge–Response) -mallin mieltäminen yhdeksi sivilisaation selviämiskeinoksi tarjoaa mahdollisuuden tämän kaltaiseen tulkintaan. Tältä pohjalta historioitsija Felipe Fernández-Armesto
on ollut valmis antamaan Toynbeelle erityistunnustuksen historiallisen ekologian pioneerina, joka ei koskaan jättänyt sivilisaatioiden kuvauksista pois ympäristönäkökulmaa.
Itsekin laaja-alaiseen, ekologisesti painottuneeseen historiankirjoitukseen suuntautuneen
Fernández-Armesto mielestä Toynbeen tekstit olivat näin nähtyinä, jos eivät virheettömiä,
kuitenkin ’viisautta puolillaan’.37
Sosiaalitieteissä elää aito kiinnostus makrohistoriallisiin malleihin, joiden edustajien
joukossa Toynbeellä on ollut vakiintunut paikkansa. Mallien perusjako toisaalta lineaarista jatkuvuutta edustaviin (esim. Adam Smith, Auguste Comte, Herbert Spencer, Karl
Marx, Max Weber) ja toisaalta syklistä kiertoa korostaviin (Ibn Khaldun, Oswald Spengler, Pitirim Sorokin, Arnold Toynbee, Prabhat Rainjan Sarkar) aika- ja sivilisaatiokäsityksiin on todellinen, mutta jättää kuitenkin tilaa myös variaatioille. Maininnan arvoinen
on Johan Galtungin ja Sohail Inayatullahin kokoomateos Macrohistory and Macrohistorians (1997). 20 merkittävää makrohistoriotsijaa esitellyt teos sisältää jokaisesta esittelyn kohteesta paitsi biografiset perustiedot erityisesti teoreettisen mallinnuksen kunkin
historiakäsityksestä. Teoksen mielenkiintoisinta antia ovat synteesiin pyrkivät vertailut,
joissa korostuvat lineaarisuuden ja syklisyyden toisiaan täydentävät vaihtelut ja variointi.
Kysyttäessä, mitä kukin makrohistorioitsija saattaisi opettaa toiselleen, osoittautuu että
Toynbeen vahva anti piilee juuri haaste–vastaus -mallin käyttökelpoisuudessa, jopa niin
että siinä voi nähdä marxilaista tulkintaa täydentäviä piirteitä. Vaikka perinteinen historiatiede suhtautuukin epäilevästi tämän kaltaisten mallinnuksien hyödyllisyyteen, puhuvat ne silti kieltä, jolla on vahva kytkentä ihmisen perustavimpien elämänkysymysten
pohdintaan.38
36
J. Joll (1985), Two prophets of the twentieth century: Spengler and Toynbee. RIS, 91–104; R.H.
Keyserlingk (1986), Arnold Toynbee’s Foreign Research and Press Service, 1939–1943, and its Post-War
Plans for South-East Europe. JCH, vol. 21, no. 4, 539–558; C. Brewin (1992), Research in global context: a discussion of Toynbee’s legacy. RIS, vol. 18, no. 2, 115–139; C. Navari (2000), Arnold Toynbee
(1889–1975): Prophecy and Civilization. RIS, vol. 26, no. 2, 289–301; P. Rich (2002), Civilizations
in European and World History: A Reappraisal of the Ideas of Arnold Toynbee, Fernand Braudel and
Marshall Hodgson. The European Legacy, vol. 7, no. 3, 331–342; A.N. Yurdusev (2002), Civilizations
and International Systems: Toynbee, Wight and Bull. British International Studies Association 27th Annual Conference, London School of Economics (työpaperi), 1–23,<http://www.leeds.ac.uk/polis/englishschool/papers.htm>; I.Friedman (1999), Ar­nold Toynbee: Pro-Arab or Pro-Zionist? Israel Studies
22.3.1999, 73–95; N. Aridan (2006), Abba Eban, The Toynbee Heresy. Israel Studies, vol. 11, issue 1,
91–107; H. Ben-Israel (2006), Debates With Toynbee: Herzog, Talmon, Friedman. Israel Studies, vol.
11. Issue 1, 79–90.
37
Fernández-Armesto 2002, 31, 294–295. Sen sijaan Toynbeen puheet sivilisaation päämäärästä oli
hylättävä perusteettomina: yhteiskunnat eivät kehity, ne vain muuttuvat.
38
Galtung & Inayatullah 1997, 120–127, 211–233.
24
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
2 KANSALLISEN KATSEEN
VAIKUTTAVUUS
2.1 Nationalismi – 1900-luvun muutosvoima
Ihmiskunnan historian kaksi viimeistä vuosisataa ovat olleet nationalismin voittokulun
aikaa. Tämä pätee erityisesti 1900-luvun maailmansotien rajoittamaan kauteen (aikaväli
1914–1975). Siihen sijoittuvat niin eurooppalaisten kansallisvaltioiden muotoutuminen
ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä ’wilsonilaisessa hengessä’, kuin myös kolonialismin purkautumiseen kytkeytyvä siirtomaiden itsenäistymisvyöry. Näiden prosessien tuloksen näemme mm. siinä, että Yhdistyneet Kansakunnat laskee tällä hetkellä jäsenikseen
192 suvereenia kansakuntaa.39
Nationalismin voittokulun lisäksi 1900-luku erottuu kirjoitetun historian verisimpänä vuosisatana, jonka kuluessa käydyt sodat ovat vaatineet ainakin 187 miljoonan ihmisen hengen – määrän, joka vastaa yli 10 prosenttia ihmiskunnan kokonaismäärästä vuonna 1913. Aikalaisten tietämättä seuraavana vuonna alkanut maailmansodan ’lihamylly’
merkitsi alkua lähes katkeamattomalle sarjalle kuumia ja ’kylmiä’ sotia, mikä jätti synkän
varjonsa muutoin varsin moni-ilmeiseen edistyksen vuosisataan.40
Ensimmäistä maailmansotaa ei kukaan suunnitellut, se syttyi kuin ’salama kirkkaalta
taivaalta’ – toisin kuin sen isoveli pari vuosikymmentä myöhemmin. Suurvaltojen tasapainoon perustunut järjestelmä oli toiminut vuosikymmeniä kohtuullisen hyvin. Sotakin,
jos sellainen syttyisi, olisi ’hauska, pieni sota’. Pinnan alla oli kuitenkin runsaasti myös
muunlaisia, kiihkeitä ja anarkistisia tuntemuksia. Mitkään konferenssit ja pyrkimykset
sodankäynnin humanisoimiseksi tai kansainvälisten koodien luomiseksi eivät kyenneet
niitä lientämään. Nationalismi tunteena ja pyrkimyksenä oli vahvimpia näistä voimista.41
Lopulta sytyttyään ensimmäisestä maailmansodasta kasvoi – tunteiden palon siivittämänä – modernin valtiokehityksen käännekohta, jopa suoranainen vallankumous. Jos
muutoksen moottoriksi halutaan löytää yksi henkilö, soveltuu sellaiseksi parhaiten Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson (1856–1924, presidenttinä 1913–1921). Tultuaan
presidentiksi historioitsijan koulutuksen saanut Wilson halusi asettaa maansa perinteisen
eristäytymisen sijasta ’ihmiskunnan palvelukseen.’ Vaikka Yhdysvallat omaksuikin maailmansodan sytyttyä aluksi puolueettoman sovittelijan roolin, aloitti se kuitenkin pian
myös aktiivisen sotaan varustautumisen.42
Jo ennen maansa liittymistä sotaan oli Wilson lämmennyt idealle perustaa uusi kansainvälinen elin kontrolloimaan valtioiden välisiä suhteita. Tällaisen liiton jäseneksi hän
oli valmis tuomaan myös oman maansa – olivathan kansojen suvereenisuus ja tasa-arvo
sekä vapaus aggression uhasta Amerikan keskeisiä perusdogmeja – riippumatta siitä miten
tasapuolisesti Yhdysvallat itse oli suhtautunut esim. latinalaisiin naapureihinsa.43
YK:n kotisivut, jäsenyysluettelo; <http://www.un.org/members/growth.shtm>. Viimeinen lisäys on
Jugoslavian hajoamisprosessin seurauksena syntynyt Montenegron valtio, joka hyväksyttiin jäseneksi v.
2006. Lisäksi Vatikaani ja Palestiina pitävät YK:ssa pysyvää lähetystöä. Eri puolilla maailmaa käynnissä
oleva separatistinen liikehdintä tuonee tulevina vuosina lisää jäsenyyshakemuksia.
40
Hobsbawm 2007, 15–16.
41
Northedge 1986, 3–5, 22; Schapiro 1950, 392–393.
42
Kivinen 2006, 153–154, 162–163, 170.
43
Kivinen 2006, 185. Wilsonin Latinalaisen Amerikan politiikassa on nähty jopa pahimmanlaatuisen
’moraalisen imperialismin’ piirteitä, jonka puitteissa mille tahansa amerikkalaisten näkökulmasta edulliselle hallituksen vaihdolle löytyi loogiset perustelut. Hobsbawm 2007, 54–55.
39
25
Vuosi 1917 muodostui maailmansodan taitekohdaksi. Venäjä upposi vallankumouksen myllerrykseen irtautuen samalla sodasta, mutta Yhdysvaltojen liittyminen sotaan
enemmän kuin kompensoi menetystä. Tästä tulikin konfliktin ratkaiseva käänne. Sen
myötä saivat Wilsonin esittämät, sittemmin kuuluisiksi tulleet julistukset lisää painoarvoa. Keskeisimmäksi niistä nousi ns. 14 kohdan ohjelma oikeudenmukaisen rauhan turvaamiseksi.44 Tätä täydensivät useat myöhemmät julistukset. Niiden kaikkien keskeisenä
teemana oli kansojen tahdon aito kuuleminen ja kansallisen suvereniteetin kunnoittaminen. Wilsonin sanoin ”maailma oli tehtävä turvalliseksi demokratialle.”45
Itsemääräämisoikeus oli kaunis käsite, mutta Wilson ei koskaan vaivautunut sen kovin
tarkkaan määrittelyyn. Tämä nostatti epävarmuutta: tarkoittiko hän todella, että millä
tahansa ryhmällä, joka kutsui itseään kansaksi oli oikeus omaan valtioon? Ilmeisesti ei,
koska Wilson ei koskaan osoittanut vähäisintäkään ymmärtämystä irlantilaisia nationalisteja kohtaan heidän pyrkiessään irtautumaan brittiläisen hallinnon alaisuudesta. Mihin
’itsemäärääminen’ tarkennetusti liittyi – rotuun, alueeseen vai yhteisöön? Toisaalta, mistä
tekijöistä muodostui ’hyvin määritelty kansallinen pyrkimys’, johon Wilson oli myös viitannut itsemääräämisoikeuden pohjana. Moni asia jäi siten ilmaan odottamaan konkreettisia ratkaisuja.46
Kun sotilaallinen vaa’an kieli kallistui syksyllä 1918 amerikkalaisten myötä peruuttamattomasti ympärysvaltojen hyväksi, taipui Saksa lopulta pyytämään Wilsonin välityksellä aselepoa. Kuukauden neuvottelujen jälkeen aseet vaikenivat 11.11. klo 11. Wilsonilla oli keskeinen asema myös sodan jälkeisessä Pariisin rauhankonferenssissa, johon hän
saapui itse paikalle. Vaikka Wilsonin juhlittua päähahmon asemaa ei kukaan voinut eikä
halunnut kiistää, eivät eurooppalaiset liittolaiset olleet tilanteeseen kovinkaan ihastuneita.
Heillä olivat omat agendansa sodanaikaisten sitoumusten sekä tulevien sotakorvausten
muodossa. Toisaalta Wilson itsekin sotkeutui pahan kerran lyhytnäköisiin kompromisseihin, jotka söivät hänen luottamustaan.47
44
Selvänä puutteena voi pitää sitä, etteivät sotaa käyvät liittolaiset saaneet aikaan yhteistä julistusta, joten
Wilson esitti 14 kohdan ohjelmansa puheessa oman maansa Kongressille 18.1.1918. Siinä ei sellaisenaan
esiintynyt sanaa ’itsemääräämisoikeus’. Silti lähes puolet sen kohdista käsittelivät kansojen itsemääräämisoikeutta: kohta 5: Kohdemaiden väestöjen oikeuksien huomioonottaminen siirtomaavaatimusten
käsittelyssä; kohta 9: Italian rajojen määrittely kansallisuuden mukaisesti; kohta 10: Itävalta-Unkarin
kansojen itsemääräämisoikeuden toteuttaminen; kohta 11: Balkanin kansojen suhteiden oikeudenmukainen järjestäminen; kohta 12: osmanivallan jakaminen kansallisuuksien ja suvereniteetin pohjalta;
kohta 13: Puolan kansallisen suvereniteetin palautus. Alkukohdat 1–4 vaativat diplomatian avoimuutta,
merten ja talouden vapautta ja aseiden supistusta; viimeisessä kohdassa puolestaan esitettiin kansojen
vapaan liiton perustamista poliittisen ja alueellisen vapauden keskinäiseksi takaamiseksi. Cooper, Jr.
2001, 24; Heater 1994, 41; Tillman 1961, 24–32; Bailey 1963, 23–25, 333–334.
45
Kivinen 2006, 200. ’Neljän periaatteen’ julistus 11.2.1918, ’neljän päämäärän’ julistus 4.7.1918 ja
’viiden erityiskohdan’ julistus 27.9.1918. Wilson korosti, ettei itsemääräämisoikeus ollut mikään fraasi,
vaan kaiken yli menevä periaate, jota tästedes kukaan valtiomies ei voinut ohittaa. Heater 1994, 44;
Ferrell 1985, 126; Bailey 1963, 335–336.
46
MacMillan 2001, 19–20. Äärimmilleen vietynä voidaan ajatella, ettei maailmassa voi olla rauhaa ja oikeudenmukaisuutta ennen kuin kaikki kansakunnat ovat suvereeneja ja kykeneviä vapaaseen itseilmaisuun. Smith 2005, 414. <http://www.blackwell-synergy.com/doi/abs/10.1111/j.14682303.2005.00332.x?journalCode=hith&- volume=44&issue=3.>
47
Schmitt & Vedeler 1984, 289–295; Dockrill & Goold 1980, 33, 48–56, 105–110. Harold Nicolson, joka oli Britannian ulkoministeriön nuorena virkamiehenä rauhanneuvotteluissa mukana, hyväksyi
Wilsonin idealismin, mutta pettyi syvästi lopputulokseen.Wilsonin ’yksiraiteinen mieli’ ei ollut altis
ottamaan neuvoja; toisaalta hän luopui itsemääräämisen periaatteistaan liian monessa kohdassa, joista
pahimpia olivat antautuminen Etelä-Tirolin ja Shantungin kysymyksissä. Nicolson 1964, 43–44, 52,
145–147, 169–170.
26
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Versaillesin neuvotteluiden aikaan nationalistiset intohimot pursuivat joka puolella yli
äyräidensä, kuten Winston Churchill tilannetta elävästi kuvasi:
”Pyrkimyksiään eivät julistaneet ainoastaan voittajat, vaan myös voitetut, eivät
vain kansat, vaan myös puolueet ja luokat. Mielihalut, intohimot, toiveeet, kostot, nälkäkuolemat ja anarkia hallitsivat; tästä samanaikaisesta ja miltei universaalista sekasotkusta kaikkien katseet kääntyivät Pariisiin. Tähän kuolemattomaan
kaupunkiin – iloisen traagiseen, riutuneen voitokkaaseen, naarmuuntuneen juhlavaan – yli puolet ihmiskunnasta nyt katsoi saadakseen hyvityksen tai vapautuksen.”48
Pitkien ja sekavien neuvottelujen tuloksena syntyi lopulta neljä rauhansopimusta, joiden
seurauksena niin Euroopan kuin Lähi-Idänkin valtiolliset kartat muuttuivat radikaalisti
toisenlaisiksi. Kansallinen itsemääräämisoikeus muodosti yleisen viitekehyksen ItävaltaUnkarin, Venäjän ja Turkin imperiumien perinnönjaossa, kuten muissakin Euroopan rajojen uudelleenmäärittelyissä. Turhan monissa yksityiskohdissa siitä kuitenkin lipsuttiin,
ja sen seurauksena lähes kaikkiin uusiin valtioihin jäi suuriakin kansallisia vähemmistöjä.
Tämä oli tavallaan väistämätöntä, sillä itsemääräämisoikeuden toteuttaminen jokaisen
pienen kansansirpaleen kohdalla olisi johtanut anarkiaan. Toisaalta sen noudattamatta
jättäminen oli peruste ainaisille valituksille. Näin neuvottelijat tahtomattaankin kasasivat
ongelmia tulevaisuuteen. Lopputuloksena oli kuitenkin uusi Eurooppa. Sen 27 itsenäisen
yksikön joukkoon mahtui kymmenkunta täysin uutta tai uudelleen herätettyä valtiota,
joukossa myös pieni Suomi. Lähi-Idässä mullistus oli, jos mahdollista, vieläkin suurempi
osmanivaltion pyyhkiytyessä kokonaan pois kartoilta.49
Wilsonin kuningasajatuksena oli liittää muodostettavan Kansainliiton50 peruskirja
(the Covenant) osaksi rauhansopimusten kokonaisuutta, niiden ensimmäiseksi pykäläksi.
Näin hän alleviivasi toivettaan, että Kansainliitto olisi väline, jonka avulla tarvittaessa korjattaisiin hätäisesti tehtyjen rauhansopimusten puutteita. Ajatus oli idealistinen, mutta ei
vastannut Kansainliiton sääntöjen ja pykälien konkretiaa. Liiton peruskirjan 10. artikla
sitoi jäsenet kunnioittamaan ja suojelemaan kaikkien jäsenmaiden alueellista koskemattomuutta ja poliittista itsenäisyyttä. Artikkelit 16 ja 17 määrittivät toimenpiteet sopimuksen rikkojaa vastaan; tämä kattoi niin sotilaalliset kuin taloudellisetkin toimenpiteet.
Olennainen heikkous kätkeytyi kuitenkin siihen, että neuvosto saattoi vain ehdottaa toimenpiteitä jäsenmaille. Artikla 19 puolestaan mahdollisti sen, että yleiskokous tarkastelisi
aika ajoin uudelleen sellaisia sopimuksia, joiden ohi aika oli kulkenut. Erilleen jääneet
pykälät eivät tukeneet toisiaan, joten varsinkin 19. artikla jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Tältä
pohjalta sodan häviäjät kokivat Kansainliiton edustavan paikalleen juuttunutta voittajien
status quota. Varsinkin Saksa ja Venäjä, joita kumpaakaan ei kutsuttu rauhanneuvotteluihin, saivat tästä pysyvän kritiikin aiheen.51
Churchill 2007b, 103.
Rauhansopimukset solmittiin Saksan, Itävallan, Bulgarian ja Turkin kanssa. Tapahtumien vyöry pakotti kuitenkin vielä uuteen sopimukseen Turkin kanssa. Schmitt & Vedeler 1984, 462; Marks 1976,
11–25; Newman 1970, 77, 152.
50
On perustellusti huomautettu nimikkeen runollisesta epätarkkuudesta. Kollektiivinen ’kansa’ ei ole
poliittinen toimija, joka vastaisi tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. Kansan kärsittäväksi voivat
kyllä langeta valtion harjoittaman politiikan seuraukset. Stromberg 1956, 250.<http://links.jstor.org/sicisici=0022-5037%28195604%2917%3A2%3C250%3ATIOCS%3E2.0.CO%3B2-9>
51
Temperley 1924, 529–533; Knutsen 1999, 177–178; Northedge 1986, 54–63, 317–327.
48
49
27
Näin epäoikeudenmukaiseksi koettu rauha jätti alusta alkaen sekä konkreettisen että
symbolisen tahran Kansainliiton kilpeen. Tällaista lisärasitetta uusi liitto ei olisi kaivannut. Merkitsihän jo presidentti Wilsonin oman maan, Yhdysvaltojen poisjäänti tuntuvaa
heikennystä uudelle liitolle sen kivikkoisella alkutaipaleella.52 Jo ennen Amerikan vetäytymisen tuottamaa lopullista pettymystä oli koko rauhanprosessi nostattanut esiin yhä voimistuvaa julkista kritiikkiä. Erityisen kitkeränä se kohdistui juuri presidentti Wilsoniin,
tehden hänen jäljellä olevasta presidenttikaudestaan vaikean. Wilsonin omista, sinänsä
kiistämättömistä puutteista huolimatta lopputulos oli kaikkien tappio, sillä historian pitkässä juoksussa Amerikan humaani presidentti oli oikeassa, ja ”hänen tappionsa mursi
maailman sydämen.”53
Tämä kaikki sai tulevina vuosina traagisen merkityksen, kun Kansainliitto pyrki luotsaamaan maailman kansoja ohi 1920–1930 -lukujen karikkojen. Lähtökohdat eivät olleet
muutoinkaan parhaat mahdolliset: Saksasta tehtiin pääsyyllinen ja maksaja. Kuitenkin sodan alkaessa oli jokaisen pääkaupungin vallannut ’nationalismin ekstaasi.’ Sodan jälkeen
kaikkialla oli jäljellä enää väsynyt skeptisismi ja tyhjyys.54
Tässä tyhjyydessä Kansainliitto oli ainoa toivon lähde ja siksi se kokosi kansoja yhteen:
32 alkuperäisen allekirjoittajan lisäksi siihen liittyi pian tukku uusia jäseniä, Saksakin jo
vuonna 1926. Eri vaiheissa sen jäsenenä oli 63 maata, joista 29 oli Euroopasta (mukaan
lukien Turkki). Tärkeätä neuvostoa dominoivat myös eurooppalaiset vallat, Japanin ollessa sen ainoa ei-eurooppalainen pysyvä jäsen. 20-jäseninen latinalaisen Amerikan blokki
sai neuvostossa vain yhden ei-pysyvän jäsenpaikan. Kansainliitto heijasteli siten edelleen
varsin Eurooppakeskeistä maailmankuvaa.55
Kansainliitto oli näin jo lähtökohtaisesti jäänyt toimintamallinsa osalta heikoksi:
kriisien alla se pystyi vain antamaan toimenpide-ehdotuksia jäsenilleen. Siltä puuttuivat ’hampaat’ eli oma voima pakottaviin toimiin. Tärkeissä päätöksissä neuvoston tuli
olla yksimielinen, eikä yksimielinenkään päätös sitonut jäseniä toimiin. Kansainliitto
ei selvästikään ollut eikä se pyrkinyt ’supervaltioksi’; se tyytyi mahdollisimman vähän
puuttumaan jäsentensä oikeuksiin perinteisinä suvereeneina valtioina. Kansallisen riippumattomuuden periaatteen kunnioittaminen yli kaiken muun halvaannutti Kansainliiton,
johtaen aikanaan moniin kaksinaismoraalisiin näytöksiin: huulet puhuivat kansainvälisen
yhteistyön puolesta, kun samaan aikaan sydän ajoi surutta omaa kansallista etua. Nämä
piirteet tekivät Kansainliitosta hyvinä aikoina houkuttelevan ’keskustelukerhon’. Huonoina aikoina samat piirteet muuttuivat kuolettavaksi heikkoudeksi, kuten fasismin ja
natsismin taisteluhaaste vuodesta 1935 eteenpäin todisti.56
Kivinen 2006, 224; Walters 1965, 31–32; Bailey 1964, 179–184, 190. USA:n senaatti hylkäsi
19.3.1920 jäsenyysesityksen: 49 puolesta, 35 vastaan, joten päätös jäi 7 ääntä alle vaaditun 2/3 enemmistön. Esitykseen oli kuitenkin jo tässä vaiheessa liitetty niin monta lisäystä, ettei Wilson olisi ratifioinut
päätöstä. Temperley 1924, 421; Ferrell 1985, 177; Knock 1992, 263–264.
53
Cooper, Jr. 2001, 326–329, 433; Knock 1992, 3–4, 269; Tappiota tuskin lievensi edes Wilsonin
saama vuoden 1920 Nobelin rauhanpalkinto. Nuorena ekonomistina rauhanneuvotteluihin osallistuneen John Maynard Keynesin kritiikki Wilsonia kohtaan oli erityisen kitkerää, jopa pilkallista. Keynesin
mukaan Wilson oli perehtynyt huonosti Euroopan asioihin, eikä etsinyt apua neuvonantajiltaan. Lisäksi
hänellä oli presbyteeripappina toimineen isänsä maailmankuva, jossa Yhdysvalloilla oli erityissuhde Luojaan. Keynes 1920, 35–41.
54
Lähes 65 miljoonasta mobilisoidusta sotilaasta oli kuollut 8, 5 miljoonaa, 21 miljoonaa oli haavoittunut. Yli 10 miljoonaa siviiliä kuoli nälkään, sisiällissotiin ja tauteihin. Schmitt & Vedeler 1984, 475–
488; Northedge 1986, 2.
55
Marks 1976, 29–30, 77; Walters 1965, 64–65.
56
Northedge 1986, 29; Newman 1970, 77; Schapiro 1950, 395.
52
28
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Kysymys saattoi tietysti olla myös kohtalokkaasta naiiviudesta, kuvitelmasta, että valtioiden ja erityisesti suurvaltojen toiminta olisi kerta heitolla muuttunut aiemmasta. Filosofi Wittgensteinin nimiin pantu kysymys ”miksi sudet syövät lampaita?” jätettiin siten
vain hyväntahtoisten toivotusten varaan. Italian hyökkäys Abessiniaan v. 1935 paljasti
Kansainliiton hampaattomuuden; natsi-Saksan poliittis-sotilaalliset aggressiot siitä eteenpäin vahvistivat Kansainliiton täydellisen merkityksettömyyden, minkä jälkeen tie kohti
Toista maailmansotaa oli auki.57
Syyskuussa 1939 alkaneessa uudessa sodassa oli kyse imperiumien luomisesta ja maailman haltuunotosta. Siinä ei pienillä valtioilla ollut tilaa, sillä Saksan johtajan Hitlerin mukaan niiden aika oli kertakaikkiaan ohi. Toinen maailmansota jähmetti kansojen
kaikki omaa erityisyyttä korostavat pyrkimykset tehokkaasti kuudeksi vuodeksi. Pinnan
alla kuitenkin kuohui ja paloi, ja nyt tämä palo kyti aktiivisesti myös Euroopan ulkopuolella. Rauhan tultua mikään ei voinut salvata itsenäistymisprosessin toisen aallon
purkautumista. Nyt oli imperialismin ja kolonialismin aika taipua, alkaen Intiasta 1947,
ja laajeten viuhkana kaikkialle Aasiaan ja Afrikkaan. Tuskin missään tämä tapahtui ilman
konfliktia ja tragedioita. Sen myötä ’kolmas maailma’ astui tosissaan maailmanhistorian
näyttämölle. Karut raamit ihmiskunnan uudelle kuvalle antoi kuitenkin samaan aikaan
kiihtyvä väestönkasvu, joka modernin terveydenhuollon ja teknologian myötä yltyi pian
suoranaiseksi väestöräjähdykseksi.58
Tilanteita monimutkaisti samalla myös uusi ideologinen taistelu, joka edellytti maailman jakautumista läntiseen ’vapaan maailman’ ja itäiseen kommunismi-sosialismin blokkeihin. Useimpien vasta vapautensa saaneiden kansakuntien oli valittava puolensa myös
tässä kahtiajaossa. Näin kalliisti taisteltu vapaus uhkasi monessa tapauksessa hautautua
uusien sidonnaisuuksien alle.59
Toisen maailmanpalon tuhoisuuden takia vallitsi tulevien voittajien kesken jo sodan
loppuvaiheessa laaja yksimielisyys siitä, että Kansainliitto tarvitsi työlleen jatkajan – mutta
sellaisen, joka voisi myös onnistua tehtävässään. Näin perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat. Sen organisaation ja voimavarojen määrittelyssä pyrittiin ottamaan oppia aiemmasta.
Syytä olikin, koska uudet ja vasta kokeillut atomiaseet asettivat koko ihmiskunnan tulevaisuuden uhanalaiseksi. Koska parempaakaan turvaa ei ollut näköpiirissä, antoivat maailman kansat tukensa uudelle Yhdistyneiksi Kansakunniksi nimetylle maailmanjärjestölle.
51 perustajavaltiosta YK:n jäsenmäärä kasvoi tasaiseen tahtiin, ylittäen jo 1960-luvun
alussa 100 maan rajan. Kuitenkin vasta tämän jälkeen alkoi kolonialismista vapautuneiden maiden varsinainen suuri vyöry, jonka tuloksena jäsenmäärä lähes kaksinkertaistui.
Vaikka myös YK rajaa jäsenyytensä Kansainliiton tapaan pääsääntöisesti riippumattomiin
valtioihin, ulottaa järjestö vaikutuksensa edeltäjäänsä huomattavasti laajemmalle ja syvemmälle. Syytä onkin, sillä 1900-luvun aatteet, nationalismit ja muut ’ismit’ riivaavat
edelleen ihmiskuntaa.60
Northedge 1986, vii, 251–252, 276–277. Paul Kennedyn mielestä Kansainliiton onnistumisen olisi
taannut vain kaikkien keskeisten suurvaltojen sitoutuminen siihen, vaikkapa vain oman etunsa nimissä.
Nyt puuttui vahvimmaksi valtioksi nousseen Amerikan lisäksi pitkään Neuvostoliitto, eikä Saksakaan
ehtinyt olla jäsenenä kuin seitsemän vuotta ennen kuin Hitler veti maansa pois v. 1933. Kennedy 2006,
12–14.
58
Intiankin itsenäistymistä ja kahtiajakoa hindulaiseen Intiaan ja muslimien Pakistaniin voi kuvata tragediaksi. Varsinkin Intia sovelsi väestön oikeutta päättää tulevaisuudestaan tarkoitushakuisesti kuten
Kashmirin ja Hyderabadin esimerkit osoittavat. Seton-Watson 1960, 78–82; Hobsbawm 2003, 217–
222, 260, 345–346.
59
Hobsbawm 2003, 237–246; Ferguson 2007, 612–617. ’Sitoutumattomaksi’ julistautuminenkaan ei
tuonut vapautta blokkien ja uuskolonialismin taloudellisista lonkeroista. Gaddis 1997, 153–154.
60
Kennedy 2006, vi, 27–30, 285–290; Payne 2005, 124–127.
57
29
2.2 Historioitsijat nationalismin rakentajina ja kriitikkoina
Modernina aikana jaosta kansakuntiin ja kansallisvaltioihin on tullut lähes itsestään selvä
lähtökohta määriteltäessä niin yksilön kuin yhteisönkin asemaa ihmiskunnan kokonaisuudessa. Tämä itsestäänselvyys peittää kuitenkin helposti alleen nationalismiin sisältyvät käsitteelliset ja käytännölliset epäselvyydet. Monesti onkin ollut helpompi määritellä,
mitä nationalismi ei ole kuin mitä se on.61
Cris Cookin historiallisten termien sanakirja määrittelee nationalismin ”näkemykseksi, jonka mukaan valtioiden organisoitumisen tulisi perustua kansallisuuteen, joka heijastaa yhteisiin tuntomerkkeihin kuten kieleen ja kulttuuriin nojautuvaa ryhmätunnetta,
sekä pyrkimykseen korostaa eri kansallisten yksiköiden eroja.”62 Harry Ritterin määritelmä on tätäkin yksilöidympi: nationalismi on
”poliittinen oppi, emootio tai mielentila, joka perustuu oletukseen, että yhteisö organisoituu parhaiten kansallisvaltion muodossa ja että kansallisvaltion tulisi
olla yksilöllisen ja ryhmälojaalisuuden keskipiste. Kansallisvaltio on hallintomalli,
joka väittää heijastavansa kaikkien maan asukkaiden etuja ja jonka suvereenisuuden lähtökohtana on koko väestö (tai ”kansakunta”).”
Korostettaessa nationalismin luonnetta historiallisena ja poliittisena liikkeenä se määrittyy
Anthony D. Smithin mukaan ”ideologiseksi liikkeeksi, joka päämääränä on autonomian,
yhtenäisyyden ja identiteetin saavuttaminen ja ylläpitäminen tietylle väestölle, jonka jotkut jäsenet pitävät sitä todellisena tai mahdollisena ’kansakuntana’”.63
Mitään ainoaa laajasti hyväksyttyä määritelmää ei ole kuitenkaan olemassa, yhtä vähän
kuin on täyttä yksimielisyyttä nationalismin moderniudesta tai muinaisuudesta. Tämä
johtuu paljolti siitä, että nationalismissa ei ole kyse mistään poikkeusaikoina tai poikkeustilanteissa esiin pulpahtavasta voimasta, vaan pikemminkin jatkuvasti arjessa esiintyvästä
vuoropuhelusta, diskurssista, joka muokkaa ihmisten kollektiivista tietoisuutta, näkemystä itsestä ja maailmasta, jossa elämme.64
Nationalismiin sisältyvä käsitesekaannuksen vaara johtuu paljolti siitä, että sillä voidaan samanaikaisesti tarkoittaa ideaa, ohjelmaa, historiallista prosessia tai mielentilaa,
jotka kaikki viittaavat kansaan/kansakuntaan (englannin kielessä sanat ’nation’ ja ’people’). Käsitteen kohteena olevaan ihmisryhmään liitetään yleensä yhteisiä tuntomerkkejä,
kuten sama ja yhteinen asuma-alue, hallinto, lait, kieli, kulttuuriperintö ja sukuperimä.
Käsite voi kuitenkin viitata ihmisryhmän sijasta myös (kansallis)valtioon, jolloin kansa
mielletään sen väestöksi.65 Kansakuntia ja voimakkaita kansallisia tunteita on selvästikin
ollut olemassa ennen kuin kansallisesta itsenäisyydestä modernissa mielessä edes unelmoiConnor 1992, 48–50. Connor muistuttaa, että kansakunta (nation) on jotain muuta kuin valtio
(state), esim. Kansainliiton tai YK:n jäsenyyden muodossa ilmenevänä. Kansakunta ei ole myöskään
automaattisesti sama kuin tietyn alueen väestö, ilman että sen etninen jakautuminen otetaan huomioon.
Alkuperäisimmillään kansakunta on muodostunut ihmisistä, joilla on yhteinen usko samaan muinaiseen sukuperimään, jaettuun ”veren perintöön”. Tämän uskomuksen ei tarvitse perustua historialliseen
totuuteen, mikä ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän aitoa. Mutta juuri siksi kansakunnan määrittelyyn sisältyy paljon myytinomaisia piirteitä.
62
Cook 1998, 251; Ritter 1986, 294.
63
Smith, 2003, 24.
64
Anderson 1996, 1; Özkirimli 2000, 4.
65
Kemiläinen 1964, 15. Kemiläinen pohti uraauurtavassa tutkimuksessaan perusteellisesti termien ’nation’ ja ’nationalism’ juuria ja olemusta.
61
30
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
tiin. Tässä valossa onkin olennaista tiedostaa, ettei nationalismia voida mieltää ja rajoittaa
vain politiikan tutkimuksen piiriin kuuluvaksi ilmiöksi.66
Paljon riippuu itse kansakunnan määritelmästä. Nationalismin tutkija Anthony D.
Smith on tarjonnut käyttökelpoisen lähtökohdan toteamalla, että kansakunta (nation)
tarkoittaa ”laajaa, alueellisesti rajattua ryhmää, jota yhdistää yhteinen kulttuuri ja työnjako, sekä laillisten oikeuksien ja velvollisuuksien koodisto.”67 Kieli kulttuurin osana muodostaa keskeisen yhdistävän ja rajaavan tekijän. Koska maailmassa on kuitenkin noin
8000 kieltä, mutta vain noin 800 eri nationalismia ja 200 valtioksi organisoitunutta yksikköä, ei mikään lyhyt määritelmä ratkaise ongelmaa.68
Merkkejä kansallisesta tai etnisestä yhteenkuuluvuuden tunteesta ja siihen kytkeytyvästä patriotismista löytyy hyvin vanhoistakin kulttuureista. Silti ajatus kansakunnan ja
valtion syvemmästä yhdistymisestä näyttää melko nuorelta ilmiöltä. Vallankumouksellinen Ranska julistautui ’yhdeksi ja jakamattomaksi’ tavalla, joka riitti kapinalippujen nostoon lounaisissa maakunnissa. Euroopan kansojen laajempaan herättämiseen tarvittiin
Napoleon ja sodat, joko hänen puolestaan tai häntä vastaan. Sodat ovatkin siitä lähtien
toimineet tehokkaasti kansallisen yhteennivoutumisen katalysaattoreina.69
Tässä prosessissa kansallisvaltio on osoittanut moninkertaisesti tehokkuutensa ja hyödyllisyytensä, tarjoamalla sellaisia palveluita ja toimintoja, joita mikään muu yhteisö ei ole
kyennyt organisoimaan. Näitä ovat mm. 1) kyky käydä massiivista, rutinoitua sotaa; 2)
liikenne- ja tietoliikenneyhteyksien luominen niin sotilas- kuin siviilitalouden käyttöön;
3) poliittisen demokratian näyttämönä toimiminen; 4) yksityissektorin sosiaalisten kansalaisoikeuksien turvaaminen; 5) makroekonomisen suunnittelun keksiminen ja organisointi. Mikään välttämättömyys ei toki ole, että juuri kansallisvaltio tarjoaa näitä palveluita, mikäli jokin toinen paremmin toimiva yhteisö kykenee samaan tai enempään.70
Nationalismin modernissa tulkinnassa ja ymmärtämisessä on jo pidempään vallinnut
kaksi vastakkaista, joskin soveltuvin osin myös toisiaan täydentävää suuntausta: primordialismi ja modernismi. Primordialismi korostaa kansakunnan olemassaolon ’ikiaikaisuutta’ ja luonnollisuutta. Sen mukaan kansakunnan juuret juontuvat vuosisatojen takaa historian hämärästä, ilman että niitä voi tai tarvitsee pystyä kovin tarkoin määrittelemään.71
Kansallismieliset historioitsijat, kuten Heinrich von Treitschke (Saksa), Jules Michelet
(Ranska) ja Yrjö Koskinen (Suomi) levittivät tehokkasti nationalistista maailmankuvaa ja
tätä täydensivät monipuolisesti taiteen keinoin niin runouden, kirjallisuuden kuin kuvataiteidenkin edustajat. Kyse oli sinänsä luonnollisesta prosessista, koska – kuten Pentti
Renvall aikanaan muistutti – mikään maa tai kansa ei halua nähdä historiaansa kirjoitettavan tai kuvattavan siten, että se on pelkkä tapahtumien objekti. Oman maan historia
voidaan kirjoittaa vain siten, että se on itse toiminnan subjektina.72
Kemiläisen mukaan nationalismitutkimuksen varhaiset kehittäjät Carlton Hayes ja Hans Kohn käsittelivät nationalismia sekä kansallisia tunteita sisältävänä prosessina että teoreettisena oppina, aiheuttaen
näin turhaa sekaannusta. Kemiläinen 1964, 224.
67
Smith 1996, 192. Smithin myöhempi määritelmä on jossain mielessä vielä eksaktimpi: Kansakunta
on ”tietty ihmispopulaatio, joka asuttaa historiallista aluetta, jakaen kaikkien jäsentensä kesken yhteiset
myytit ja muistot, julkisen kulttuurin ja lain. ” Smith 2003, 24.
68
Gellner 1996, 44–45.
69
Schulze 1998, 159, 175–187.
70
Mann 1996, 314.
71
Noudatan nationalismitermien osalta Jussi Pakkasvirran ja Pasi Saukkosen kokoomateoksessaan Nationalismit (2005) käyttämiä nimikkeitä. Erityisesti heidän yleiskatsauksensa Nationalismi teoreettisen
tutkimuksen kohteena on hyödyllinen (14–45).
72
Pakkasvirta & Saukkonen 2005, 17; Liikanen 2005, 232–233; Renvall 1965, 273–274.
66
31
1800-luvulta lähtien historioitsijoilla on ollut ainakin kahdenlainen rooli suhteessa
nationalismiin: nationalismi-ilmiön selittäminen ja ymmärtäminen, ja toisaalta nationalistisen hengen herättäminen ja suuntaaminen oman kansakunnan puitteissa. On ehkä
luonnollista, että historioitsijoilla on ollut keskeinen rooli eurooppalaisen nationalismin
muotoutumisessa; onhan kansakunnan kollektiivisen muistin vaaliminen ollut juuri heidän harteillaan. Samalla kuitenkin historioitsijat ovat olleet ilmiön ankarimpia kriitikoita. Varsinkin ne historioitsijat, jotka ovat pitäneet nationalismia suhteellisen tuoreena,
viimeisen kahden vuosisadan modernisaation tuotteena, ovat korostaneet siihen liittyviä
haitallisia piirteitä.73
Nationalismitutkimuksen varhainen uranuurtaja lordi Acton näki 1860-luvulla, että
monikansalliset valtiot takasivat yksilönvapauden kansallisvaltiota paremmin. Ranskan
vallankumouksen esimerkkiin vedoten hän piti kansallisen yhtenäisyyden tavoittelua
oven avaamisena despotismille ja vallankumoukselle. Sosialismin teoreetikko Otto Bauer
puolestaan näki nationalismin vain välivaiheena tiellä kohti ylikansallista sosialistista valtiota, jossa sosiaalinen vapaus ja hyvinvointi vallitsisivat.74
Toisaalta historioitsijoista tuli tahtoen tai tahtomattaan nationalistisen patriotismin
korvaamattomia lipunkantajia. Eurooppalaisessa ja varsinkin saksalaisessa todellisuudessa
näin syntyneeseen kuvaan kansakunnasta liittyi aimo annos militarismia ja jopa antisemitismiä. Tällaisessa uusia imperiumeja synnyttävässä ilmapiirissä monille historioitsijoille
ei tuottanut suurtakaan vaikeutta nähdä oman kansakunnan laajenemisessa historian syvimpien päämäärien toteutumista. Sitoutuminen kansakuntaan ja usko historian objektiivisuuteen näyttivät saman kolikon eri puolilta.75
Näissä yhteyksissä historioitsijat ovat usein muuttuneet aktiivisiksi toimijoiksi politiikan kentässä ja siten historian muuttajiksi – tehtävä jonka Marx suuntasi tunnetusti
aikansa filosofeille. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa modernin Liettuan itsenäistymiskehitys
1900-luvun alkuvuosina. Puola-Liettuan hidas taantuminen aiemmasta kukoistuksesta
päättyi kolmeen aluejakoon 1700-luvun lopulla. Unelma menneestä suuruudesta ei kuitenkaan unohtunut, vaan nosti suurpolitiikan konjunktuurien myötä aika ajoin päätään.
1900-luvulle siirryttäessä alkoi kansallisessa liikehdinnässä uusi vaihe, jossa mm. historioitsija Petras Klimasilla oli keskeinen merkitys, kuten Audrone Januzyte on äskettäin
osoittanut.76 Historialliseen materialismiin nojautuen Klimas selitti pyrkimyksen kohti
kansallista itsenäisyyttä noudattavan universaalia ’etnokansallista lakia’. Se edellyttää kansalta yhteistä kieltä, kansallista tietoisuutta, kulttuuria ja näkemystä yhteisestä tulevaisuudesta, eräänlaista kansan tulevaisuuden ideaalikuvaa.77
Gabaccia 2002, 433–435; Smith, A. 1996, 175–176. Tällöin kritiikin kohteena on ollut nationalismi
’isminä’ eikä niinkään kansakunta (nation) sinänsä.
74
Anderson 1996, 2–3; Smith 1998, 9–10.
75
Özkirimli 2000, 23–24; Leerssen 2006, 203; Mommsen 2000, 50.
76
Liettua julistautui itsenäiseksi 16.2.1918. Klimas ja muut historoitsijat olivat keskeisesti mukana itsenäistymistä edeltäneessä prosessissa ja palvelivat sitten nuoren valtion ministereinä, Klimas itse lyhyen
aikaa vuosien 1921–22 vaihteessa ulkoministerinä. Kehityksen eräänlaisena huipentumana voidaan pitää kansallisen Liettuan yliopiston perustamista Kaunasiin. Liettualaiset historioitsijat esiintyivät näin
kansakunnan intellektuelli-poliitikkoina. Januzyte 2005, 36–37, 39–41. http://acta.uta.fi/english/teos.
phtml?10747.
77
Klimasin jako noudattaa varsin pitkälle Anthony Smithin nationalismiteoriaa, vaikka onkin eri aikakaudelta. Smith erotti nationalistisesta prosessista neljä elementtiä: visio, kulttuuri, solidaarisuus ja poliittinen ohjelma. Januzyte 2005, 48–49, 64. http://acta.uta.fi/english/teos.phtml?10747; Smith 1979,
2–4.
73
32
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Englantilainen historioitsija Eric Hobsbawm on todennut sattuvasti, että historia on
nationalismille samantapaista raaka-ainetta kuin unikot heroiiniriippuvuudelle. Jos kansallisen yhteenkuuluvuuden rakentamiseen ei löydy luonnostaan sopivaa menneisyyttä,
sen voi aina keksiä. Näin voi nähdä monesti vieläkin tapahtuvan. Menneisyyden tehtävänä on antaa loistava tausta kansakunnan ja valtion rakentamiselle nykyisyydessä. Sopiva yhteys loistavaan menneisyyteen löytyy nimittäin aina: Nyky-Pakistanin kytkentä
muinaiseen Mohenjo Daro -kultuuriin, Nyky-Turkin suora yhteys Troijan sankareihin,
Nyky-Kreikan puolestaan Filipin ja Aleksanterin Makedoniaan. Valitettavimpana esimerkkinä historian nationalistisesta väärinkäytöstä Hobsbawm näkee kuitenkin tavan,
jolla holokausti nostettiin Israelin valtion laillisuuden takaavaksi myytiksi. Tämän todellisuuden keskellä kriittiselle historioitsijalle lankeaa toisaalta usein epämiellyttävä velvollisuus murskata suosittuja, mutta sinänsä epähistoriallisia myyttejä. Tätä vastuuta aito
historioitsija ei kuitenkaan voi väistää.78
Syvästä paatoksesta huolimatta primordialismi kätkee sisäänsä ongelman, jonka Ernest Gellner kiteytti kysymykseen ’onko jokaisella kansakunnalla napa?’ Napa tarkoittaa
tässä etnistä ja kulttuurista ydinyhteisöä, josta kansakunta aikanaan ajan ollessa kypsä astuisi esiin. Ongelmaa voidaan havainnollistaa maailman luomiseen liittyvällä analogialla:
jos Aatami oli tiettynä hetkenä tapahtuneen Jumalan suoran luomistyön tulos, ei hänellä
ollut mitään tarvetta napaan, joka liittyy maalliseen syntymisprosessiin. Kokemus osoitti,
että oli olemassa kansakuntia, joilla ei ollut lainkaan historiallista napaa. Virolaiset muodostavat edustavan esimerkin täysin navattomasta, ja kuitenkin hyvin menestyksellisestä
nationalismista. Tsekkiläiset sen sijaan ovat kansakunta, jolle kehittyi puolinavallinen nationalismi; tarjosihan Böömin historia jo keskiajalta lähtien tärkeitä kulttuurisia kiinnekohtia kansallisen navan syntymiselle.79
Näin ymmärrettynä kansakunta alkaa muistuttaa ’pyhää yhteisöä’, joka ainoastaan voi
muodostaa lähtökohdan paremmalle maailmalle. Tämän kaltaisen kulttuurisen nationalismin peruselementeiksi nousevat yhteisö, alue, historia ja kohtalo. Niistä voimaa ammentava nationalistinen uskomusjärjestelmä tiivistyy puolestaan viiteen ’ydinoppiin’:
1. Maailma jakautuu kansakuntiin, joista jokaisella on omat luonteenpiirteensä,
historiansa, ja kohtalonsa;
2. Kansakunta on kaiken poliittisen vallan lähde, ja uskollisuus valtiolle ylittää
kaikki muut lojaliteetit;
3. Ollakseen vapaa tuleee jokaisen yksilön kuulua kansakuntaan;
4. Kansakunnilla on oltava maksimaalinen oikeus itseilmaisuun ja autonomiaan;
5. Rauhan ja oikeuden maailma perustuu vapaisiin valtioihin.80
Primordialismin vastakohdaksi on muotoutunut modernistinen tulkintatapa, joka korostaa nationalismin kytkeytymistä Ranskan vallankumouksen jälkeiseen poliittis-taloudelliseen kehitykseen pääosin juuri Euroopassa. Tämän mukaisesti – Eric Hobsbawmin
sanoin – ”modernin kansakunnan ja kaiken siihen kytkeytyvän perustavana tuntomerkkinä on sen modernius.”81 Elie Kedourie sanoi saman vielä suoremmin: ”Nationalismi
on oppi, joka keksittiin 1800-luvulla Euroopassa (...) opin mukaan ihmiskunta jakautuu
luonnostaan kansakuntiin ja sen mukaan kansakunnilla on tietyt tuntomerkit, jotka voidaan määrittää ja ainoa laillinen hallintomalli on kansallinen itsehallinto.”82
Hobsbawm 2002, 6–12, 21–22.
Gellner 1998, 90–101; Özkirimli 2000, 78–79.
80
Smith 2003, 31–33.
81
Hobsbawm 1992, 14.
82
Kedourie 1960, 9.
78
79
33
Suuntauksen ehkä tunnetuin edustaja on kuitenkin ollut Ernest Gellner. Hän on yhdistänyt ajattelussaan poliittis-taloudellisen kehityksen näkökulmat kulttuurisiin muutoksiin. Pohjimmiltaan nationalismissa on kyse poliittisen periaatteen toteutumisesta,
siitä että poliittisen ja kansallisen kokonaisuuden tulisi yhdistyä, osua ’yksi yhteen’. Näin
on voinut käydä vain modernina aikana; siksi kaikki puheet kansan muinaisuudesta ovat
periaatteessa turhia. Kysymys nationalismista ei herää siellä, missä ei ole valtiota.83 John
Breuilly viljelee tämän ajatuksen loppuun mieltämällä nationalismin puhtaasti poliittiseksi liikkeeksi, jonka tavoitteena on kansallisen ja valtiollisen vallan haltuunotto. Tällöin
nationalismi supistuu vain kyseisen kansakunnan sisäiseksi taisteluksi. Kansallisten etujen
ja arvojen puolustamiseksi kansakunnan on saavutettava mahdollisimman suuri itsenäisyys, mikä yleensä tarkoittaa poliittista suvereniteettia.84
’Kuviteltujen yhteisöjen’ teoria on puolestaan tehnyt Benedict Andersonin tunnetuksi. Hänen mukaansa kansakunta on kuviteltu useammassakin mielessä: laajuutensa, riippumattomuutensa ja yhteisöllisyytensä puolesta. Kuviteltu ei tässä tapauksessa tarkoita
olematonta tai tyhjää, vaan niin todellista että ihmiset ovat valmiit kuolemaan sen puolesta. Kuten Anderson sattuvasti huomauttaa, kuoleminen oman maan puolesta koetaan
jalommaksi kuin kuolema vaikkapa Työväenpuolueen, American Medical Associationin
tai jopa Amnesty Internationalin puolesta. Tämänkaltaisen nationalismin rinnalle voi
nousta korkeintaan uskonnon tai sukulaisuuden kautta syntyvä tunne. Kuvitteellisenakin kansakunta on siten todellinen siinä mielessä, ettei se ole syntynyt tyhjästä, vaan
se voidaan mieltää erityisesti industrialismin tuottaman kirjapainokulttuurin hedelmäksi. Ensimmäiset hedelmät kypsyivät, eivät suinkaan Euroopassa, vaan uuden mantereen
’kreolinationalismin’ piirissä, johon Andersonin sisällyttää Brasilian ja Espanjan entisten
siirtomaiden lisäksi myös Yhdysvallat.85
Anthony D. Smith ymmärtää modernismin perusnäkemyksen, mutta painottaa kuitenkin muita selvemmin poliittisen ja taloudellisen kehityksen ohella kulttuuria ja etnisiä
juuria. Hän on siten perennialisti, jonka mukaan nationalismin juuret ulottuvat kauemmaksi kuin 1700-luvulle, vaikkakin yksinkertaisemmassa muodossa. Kansakunnan
kielestä, varhaisesta kirjallisuudesta, myyteistä ja vaikkapa luonnon piirteistä löytyy symbolisia kuvia, jotka herättävät muistoja etnisistä siteistä ja tuntemuksista. Nämä kansakunnan juuret eivät ole luonnostaan annettuja, ikuisia, vaan sosiaaliseen ja historialliseen
kehitykseen sidottuja. Niihin kytkeytyvä etninen identiteetti on luonteeltaan jaetuista,
subjektiiviisista kokemuksista syntynyt kulttuurinen kooste. Tällaisen etnosymbolismin
valossa nationalismin idea saattaa olla moderni, mutta sen juuret voivat silti olla kaukana
jaetussa menneisyydessä.86
Tässä hengessä on mahdollista löytää nationalismin piirteitä niin vanhatestamentillisen juutalaisuuden historiasta kuin myös Kreikan kaupunkivaltioiden kansalaisten välisestä panhelleenisestä yhteenkuuluvuuden tunteesta. Aviel Roshwaldin mukaan muinaisten
heprealaisten uskontopainotteisesta traditiosta voi erottaa myös selkeästi nationalistisia
elementtejä, sellaisia kuten esim. käsitykset yhteisestä alusta, jumalallisesta liitosta ja sen
kytkeytymisestä selkeästi rajattuun luvattuun maahan. Kreikan osalta hän katsoo, että
ainakin Ateenassa nationalismin perusedellytykset täyttyivät. Näitä ovat mm. väestön riit-
Gellner 1996, 1, 5; Gellner 1998, 6–7.
Breuilly 1994, 2–3. Breuilly nostaa esiin Smithin näkemyksen, jonka mukaan natsismi ei ollut aitoa
nationalismia, koska siihen sisältyi usko rodulliseen epätasa-arvoon, joka ei sovi aidon nationalismin ideaan vapaiden kansojen moninaisuudesta. Breuilly pitää näkemystä absurdina. Smith 1979, 43, 58–60.
85
Anderson 2006, 7, 47, 144; Pakkasvirta 2005, 76–88.
86
Gold 2006, 123–124; Smith 1998, 159, 190–192, 223–224.
83
84
34
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
tävä koko ’kuvitellun yhteyden’ syntymiseksi sekä ’demostheneläisen’ itsenäisyyshengen
ilmaukset makedonialaisuhan alla.87
Myös historioitsija Hans Kohn on muistuttanut, että muinaiset heprealaiset näyttävät
soveltaneen modernin nationalismin eräitä keskeisiä piirteitä: ideaa ’valitusta kansasta’,
käsitystä historiasta yhtenäisenä prosessina alusta loppuun, siten että juuri tällä valitulla
kansalla oli siinä keskeinen rooli, sekä lopuksi kansallisesta messianismista. Messianismi
tuli avuksi erityisesti kansallisten kärsimysten hetkillä. Hyvinä aikoina se kuitenkin muuttui helposti liioittelevaksi kansalliseksi ylpeydeksi. Tämä puolestaan saattoi innostaa pyrkimään kohtuuttoman suuriin kansallisiin tavoitteisiin esim. aluelaajennusten muodossa.
Sanomattakin on selvää, että näillä näköaloilla on merkitystä ruvettaessa puhumaan sionismista ja juutalaisvaltion muotoutumisesta Palestiinaan modernina aikana.88
Modernien valtioiden puitteissa vastaavuutta löytyy ainakin Amerikan Yhdysvaltojen
itsenäistymishistoriasta ja sen jälkeisestä laajentumisesta (Perustuslaki, Manifest Destiny
-idea). Myös presidentti Wilsonin ensimmäisen maailmansodan loppuselvittelyjen yhteydessä käynnistämä missio itsemääräämisoikeuden levittämiseksi kaikkialle maailmaan
voidaan tulkita samoja piirteitä heijastelevaksi. Yhtäläistä henkeä on nähty myös Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeen omaksumassa ’vapaan maailman’ puolustajan roolissa. Vielä 2000-luvulla eri tutkimukset ovat osoittaneet amerikkalaisten poikeuksellisen
korkean patrioottisuuden ja ylpeyden omasta kulttuuristaan, jopa ylemmyydentuntoon
asti.89
Nationalistinen kehitys pitää sisällään monta rinnakkaista prosessia. Modernille valtiolle on ollut erityisen tärkeää varmistua omien kansalaistensa lojaalisuudesta. Tämän
tavoitteen edistämiseksi valtio on pyrkinyt hyödyntämään kaikkia yhteenkuuluvuutta lisääviä elementtejä. Passiivisen alistumisen tilalle on ollut edullista ja soveliasta nostattaa
patriotismia eräänlaisena kansalaisuskonnon muotona. Yhteisellä kielellä ja kollektiivisilla
historiallisilla muistoilla, esim. ulkoista uhkaajaa vastaan käydyillä taisteluilla, on ollut
tässä prosessissa usein luonnostaan tärkeä roolinsa. Niitä moderni valtio on hyödyntänyt
erityisen tehokkaasti julkisen opetuksen ja hallinnon kautta.90
Taistelu ja kuoleminen oman ryhmän tai kansakunnan puolesta kuuluukin nationalismin perustavimpien toimintamallien joukkoon. Itsensä uhanalaiseksi tunteneelle
kansakunnalle tämänkaltainen äärimmäiseenkin uhriin valmis patrioottisuus onkin usein
muodostanut viimeisen perälaudan, johon kollektiivinen toivo on naulattu kiinni. Siksi
kaatuneet ovat symbolisia sankareita, jotka tulee asettaa pysyvästi kansakunnan muistiin
ja sydämelle. Ryhmän tai kansakunnan vapauden puolesta kaatuneita on toki kunnioitettu kautta aikojen, mutta modernin valtion muotoutuminen – joka usein tapahtui ankaran
taistelun tuloksena – nosti nämä sankarit säännöllisesti toistuvien kansallisten pelastusdraamojen symboliseen keskiöön. Heistä tuli korkeampien arvojen puolesta kaatuneita
’kuolleita sankareita’, kansakunnan marttyreita, joita sopi ylistää kansallis-militaristisin
menoin. Heihin viime kädessä tiivistyi kansakunnan olemus ja henki. Esim. toisen maailmansodan aikana käydyn Saksan vastaisen kamppailun nimeäminen Venäjällä ’Suureksi
isänmaalliseksi sodaksi’ noudattaa tätä sinänsä yleisinhimillistä logiikkaa.91
Tässä jos missään ilmenee kansakunnan muuttuminen jonkinasteisen palvonnan kohteeksi – ilmiö jolle Toynbee pani runsaasti painoa. Kuten Anthony Smith on korostanut,
nationalismi voi ideologiana olla sekulaari, riippumatta siitä, että kansakunta nationalistisen palvonnan kohteena ymmärretään ’pyhäksi’ ja nostetaan kollektiivisen palvonnan
Roshwald 2006, 16–17, 23–29.
Kohn 1965, 11–12; Roshwald 2006, 167–170.
89
Roshwald 2006, 175–180, 186–212; Rifkin 2004, 22–24.
90
Hobsbawm 1992, 85, 91, 95–96.
91
Smith 2003, 218–251.
87
88
35
kohteeksi. Tässä yhteydessä pyhän vastakohta ei olekaan sekulaari, vaan profaani. Näin
ymmärretyn pyhän valtion puolesta kaatunut taistelija on aina sankari. Tätä asennoitumista nykyiset uskontopohjaiset nationalismit pyrkivät voimistamaan, tavoitteenaan
vapauttaa kansakunta läntisten henkisten ideoiden ja materialismin saastutuksesta. Tämän tien kulkijat pyrkivät muuttamaan modernin sekulaarin nationalismin poliittiseksi
opiksi, jonka pohjana on uskonnollinen usko ja traditio. Tämänkaltaista kehitystä on
ilmennyt niin kristillisellä, islamilaisella, juutalaisella kuin hindulaisellakin pohjalla.92
’Pyhäksi’ muuttuva valtio vaatii kansalaisiltaan ehdotonta uskollisuutta, ja tämä pitää
sisällään myös rappion ja hajaannuksen siemenen. Tähän liittyen mm. Hannah Arendt on
korostanut kansakunnan rappion alkavan poikkeuksetta sen virkamiesluokan korruptiosta, siitä että nämä kansakunnan palvelijat koetaan yleisesti pikemminkin omistavien luokkien kuin valtion ja koko kansakunnan palvelijoiksi. Toynbeen käsittein ymmärrettynä
tämä tarkoittaa ’luovan vähemmistön’ rappiota, joka halvaannuttaa koko kansakunnan.93
Kiihkeimmät ja tuhoisimmat muotonsa nationalismi on modernina aikana saanut kytkeytyessään etniseen ylemmyyden tuntoon. Tarvittaessa tällaisille tuntemuksille on aina
löytynyt aidolta kalskahtavia perusteluja menneistä kansallisista kokemuksista. Vähintäin yhtä usein on kuitenkin kyseessä ollut kuviteltujen uhkakuvien tietoinen herättely.
Malliesimerkin jälkimmäisestä tarjoaa natsismin olemukseen alusta alkaen kiinteästi kuulunut etnispohjainen juutalaispelko ja -viha. Toisen maailmansodan vuosina siitä kasvoi
vainoharhaisen tuhoamissodan käyttövoima, jonka myrkyttämässä ilmapiirissä saksalaisten kansallisiksi vaihtoehdoiksi jäi ainoastaan totaalinen voitto tai etninen tuho. Tämän
joko–tai -hengen synkkänä ilmentymänä voi pitää Hitlerin tammikuun lopussa 1939 pitämää puhetta, jossa hän profetoi tekevänsä lopun juutalaisesta rodusta Eruoopassa, mikäli maanosan ’kansainvälinen pääomajuutalaisuus’ vielä kerran johtaisi kansakunnnat maailmansotaan. Tähän profetiaan, johon Hitler palasi sodan aikana useita kertoja, tiivistyi
jo ’lopullisen ratkaisun’ mahdollisuus. Samassa hengessä, mutta vielä suoremmin, saattoi
SS-valtakunnanjohtaja Himmler nimetä puheessaan syksyllä 1943 juutalaisten tuhoamisen ”historiamme loistavaksi sivuksi – sellaiseksi, jota ei ole koskaan kirjoitettu ja jota ei
koskaan voida kirjoittaa.” Tällainen tulkinta helpotti ei vain SS-johdon vaan koko kansakunnan kytkemistä kollektiiviseen vastuuseen ulkopuolisilta salattavasta kauheudesta.94
Osoituksena historiallisen muistin lyhyydestä voi pitää sitä, että saman sävyiset vastapuolen totaalista tuhoa vaativat äänet ja kiihkon ilmaukset ovat hallinneet aika ajoin
myös juutalaisten ja palestiinalaisten yli puolivuosisataista konfliktia. Vihan tai pelon
kohteet ja ideologiset nimilaput vaihtuvat, mutta ihmisen perusolemus pysyy perin samanlaisena.95
Nationalismin monimuotoisuus nykymaailmassa hämmentää parhaintakin tutkijaa.
Monissa kehittyvissä maissa eletään edelleen nationalismin ja kansallisvaltion kiihkeää
rakennusvaihetta. Euroopassa sen sijaan pohditaan koko mantereen kattavan tiiviimmän
liittovaltion mahdollisuutta ja sen mielekkyyttä. Jotkut nationalismin tutkijat ovat puolestaan löytäneet ajan merkeistä riittäviä viitteitä nationalismin taantumisesta yhdessä
koko kansallisvaltioidean myötä. Toisaalta, vaikka Hegelin Minervan pöllö jo lentelisikin
kansakuntien ja nationalismin yllä, puheet nationalismin kuolemasta lienevät vielä kovin
ennenaikaisia.96
Smith 2005, 414–415.<http://www.blackwell-synergy.com/doi/abs/10.1111/j.14682303.2005.00332.-x?
journalCode=hith&volume=44&issue=3>
93
Arendt 1973, 154.
94
Kershaw 2000, 152–153, 459, 482, 559, 604–605. Himmler-lainaus tästä teoksesta (604–605).
95
Wasserstein 2008, 169.
96
Mann 1996, 295, 306–313; Hobsbawm 1992, 192. Jussi Pakkasvirran sanoin nationalismi on ”kummallinen teoreettinen, ideologinen ja käsitteellinen kameleontti, joka pystyy muuntautumaan erilaisiin
historiallisiin tilanteisiin. Tämä näyttää tapahtuvan myös 2000-luvun maailmassa.” Pakkasvirta 2003, 69.
92
36
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
2.3 Tutkijan moraalinen vastuu
Historiotsijoiden toiminta nationalismin varjostamassa kentässä nostaa esiin myös kysymyksen tutkijan vastuusta. Pentti Renvall aikanaan edellytti, että tutkijan oli vältettävä
tunteita ja affekteja, ”koska ne helposti vääristävät kuvaa menneisyydestä”. Tutkimuksen
oikea lähestymistapa oli ulkopuolisen tarkastelijan taso, josta käsin tuli pyrkiä käsittämään menneisyys ja saamaan siitä selville totuus. Ainoa historiantutkijalle sallittu tunne
oli ”huikean syvyyden ja mittaamattomuuden tunne, minkä menneisyyden moninaisuuden edessä seisominen herättää.”97
Edellä mainittu ei saa merkitä sitä, että historiantutkimus kieltäytyy kaikista arvoihin
tai moraaliin viittaavista kannanotoista, muuttuen ’paljoksi meluksi tyhjästä’. Historiantutkimus on jatkuvien valintojen tekemistä epätäydellisessä ympäristössä. Koska kohteena
ovat ainutkertaiset tapahtumat, tarvitaan niiden ymmärtämisessä toisinaan myös intuitiota, mikä ei kuitenkaan ole mielivaltaa; tutkija tekee valintansa oman tutkijankokemuksensa ja -etiikkansa ohjaamana. Perusteesinä on tällöin, että mitä lähempänä nykypäivää
tutkittava ilmiö on, sen haastavampaa on säilyttää edes suhteellinen objektiivisuus. Mark
Bevir on muistuttanut lohdullisesti, että tutkijan yleinen maailmankäsitys riittää yleensä
apuvälineeksi hänen navigoidessaan historiallisen tiedon ristiriitaisessa maailmassa. Tärkeän ohjaavan tekijän muodostaa tiedeyhteisö, jonka avoimeen arviointiin tutkijan on
alistuttava. Näin toimittaessa historioitsijalle syntyy vapaus ottaa kantaa ihmisenä olemisen koko problematiikkaan ja paremman maailman rakentamiseen.98
Vanha sanonta toteaa että ’joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä’. Tähän
ovat ainakin kansakuntien johtajat uskoneet, harrastaen usein sinänsä pinnallista historian luentaa. Koska historiasta voi aina poimia sekä hyviä että huonoja vertailukohtia, on
siitä saatava hyöty viime kädessä täysin persoonakohtaista.99 William Leuchtenburg asettaa historioitsijoille yhteisön palvelun näkökulmasta miltei sitovan velvoitteen: ”Historioitsijoiden, jotka hylkäävät osallistumisen olisi hyvä kysyä itseltään, uskovatko he todella,
että omistamalla elämänsä heidän tavallaan historian tutkimiselle, heillä ei ole mitään
annettavaa tärkeiden julkisten ongelmien ratkaisemiseen sinä ainoana aikana, kun he ovat
maan päällä.”100
On tietysti selvää, että historioitsijan tärkein osallistumisen muoto on menneisyyden tutkiminen ja siitä nousevien näkökulmien oikea ja rehellinen kommunikointi aikalaisille. Tämä asettaa jokaiselle historioitsijalle suuren eettisen vastuun. Uskonnollisesti
orientoituneelle historioitsijalle oli moraalisten tuomioiden julistaminen aiemmin lähes
refleksinomainen tapa tutun maailmanjärjestyksen vahvistamiseksi. Tältä pohjalta lordi
Acton kritisoi Rankea liian suuresta ymmärtämyksestä pahantekijöitä kohtaan. Hänen
mukaansa historioitsijan velvollisuus oli ”olla päästämättä ainoatakaan ihmistä tai inhimillistä pyrkimystä siltä rangaistukselta, joka historialla on varattu väärintekijöille.”101
Vaikka tällaiseen mentaliteettiin ei kukaan kaipaisikaan, on täysin kylmä, neutraali objektiivisuus Auschwitzin ja Hirosiman tuntevassa maailmassa puistattava ajatus. Tämä on
historiatieteen omassakin piirissä viime aikoina tiedostettu.102
Renvall 1965, 48. Hivenen samaa lienee tarkoittanut Max Weberin kiteytys ’tutkijan askeesista’.
Bevir 1994, 339–343; Sihvola 2003, 355–366.
99
Yhdenlaisen esimerkin tästä tarjoaa USA:n 1960-luvun presidentti Lyndon B. Johnson, joka todetessaan
’Meille ei tule mitään sateenvarjomiehiä’ halusi ilmeisesti soveltaa Münchenin sopimuksen opetusta Vietnamin sotaan. Se tarjosi yhden selityksen Indo-Kiinan sodan jatkamiselle. Neustadt & May 1986, 246.
100
Leuchtenberg 1992, 15–17.
101
Vann 2004, 4; Butterfield 1969, 91–95.
102
Vann 2004, 1–16. Ks. myös Ks. HT -teemanumero Vol. 43, No. 4, joulukuu 2004.
97
98
37
Samantyyppiseen tulkintaan päätyi aikanaan myös brittiläinen historianfilosofi R.G.
Collingwood, jonka mukaan jokaisen historioitsijan tuli pyrkiä rohkeasti arvioimaan
menneitä tapahtumia omien moraalisten ideaaliensa valossa. Puolueettomuus oli verrattavissa eunukkina olemiseen. Pyrkiminen ennakkoluuloista vapaaseen historiaan johti
mitättömään ja intohimottomaan tulkintaan. Koska elämä oli arvosidonnaista, ei historioitsijankaan pitänyt pyrkiä välttämään arvopohjaisia ja moraalisia tulkintoja menneisyydestä. Vain arvojen kautta saattoi historioitsija nähdä tekojen takana olevat sisäiset
motivaatiot. Luonto sinänsä ei ollut hyvä tai paha, ja siksi hyvä luonnontiede oli arvovapaata. Historia ei sen sijaan ollut luonnontiedettä; siksi ilman arvosidonnaisuutta ei ollut
aitoa historiaa. Olennaista oli avoimuus: räikeän puolueellinenkin historiankirjoitus voi
avoimesti värinsä paljastavana olla hyödyllistä ja arvokasta. Historioitsijan oli myös tässä
mielessä kannettava historiallinen vastuunsa.103
Kyse on pohjimmiltaan historioitsijan itsekunnioituksesta hänen käydessään vuoropuhelua aikalaistensa kanssa. Tutkijan ei tarvitse pyrkiä itsensä sammuttamisen kaltaiseen
objektiivisuuteen, vaan hän voi vapaasti myöntää toimintansa poliittisuuden, koska hänen
historian ongelmiin antamilla vastauksilla on yhteiskunnallisia seurauksia. Avainasemassa
ovat näkökulman ja kontekstin valinnalle esitettävät perustelut. Tässä tutkijaa ohjaavat
hänen ontologiset sitoutumuksensa, yhteiskuntaa koskevat moraalikäsitykset sekä tieteellistä tutkimusta koskevat käsitykset. Eettinen tavoite nousee yhteiskunnallisen vastuun
tiedostamisesta: ”Tutkijan on tuotettava välineitä, jotka auttavat ihmisiä ymmärtämään
maailmaa historian avulla ja näin osoitettava, miten he voivat saada otteen elämänsä puitteista.”104 Tutkijan moraalista vapautta ja vastuuta korostava tulkinta näyttäisi olevan
varsin lähellä Toynbeen perusajattelua hänen laatiessaan vuosikatsauksiinsa raportteja
maailman tilasta.
2.4 Nationalismin ja sodan kaksoiskierre
Mikä oli – Ernest Gellnerin sanoin – ”nationalismin murhaavan myrkyllisyyden” taustalla? Gellner vastasi omaan kysymykseensä nostamalla täydentävinä tekijöinä esiin industrialismin aiheuttaman taloudellisen stressin, kulttuuriset ja organisatoriset traditiot sekä
ideologiat. Erityisesti tapetilla ovat yhteiskunnat, jossa miehinen ’machoilu’ on kulttuurin
valtavoima. Järjellä ei ole tässä paljonkaan tekemistä.105
Vai voiko nationalismia pitää pääsyyllisenä ihmiskuntaa kautta aikojen vaivanneisiin
sotiin? Nationalismin synnyttämiä ristiriitoja on perinteisesti selvitetty diplomatian ja
sodan keinoilla. Sodan teoreetikko Clausewitz opetti tunnetussa lauseessaan, että ’sota
oli valtion politiikan jatkamista toisin keinoin’. Aina näin ei kuitenkaan ole ollut, koska
sotaa tai sodan kaltaista väkivaltaa oli jo ennen kuin politiikasta sanan varsinaisessa mielessä tiedettiin mitään. Clausewitzin sanonta soveltuu siten vain valtioiden hallitsemaan
todellisuuteen, jota nyt elämme.106
Toisaalta sodan keinot ovat sittemmin myös muuttuneet. Kiinassa opittiin jo kauan
sitten, että sotaisten yhteenottojenkin keskellä olivat voimassa järkiperäisyyden ja kohtuuden ideaalit, joita kaikkien tuli kunnioittaa. Ne takasivat jatkuvuuden ja instituutioiCollingwood 1999, 209–218. Teksti kuuluu Collingwoodin äskettäin löytyneisiin papereihin ja lienee kirjoitettu vuonna 1936.
104
Kalela 2005, 282–297.
105
Gellner 1998, 59–62.
106
Gat 2008, 408; Clausewitz katsoi, ettei Aristoteleen määritelmä ihmisestä poliittisena eläimenä riittänyt, koska tämä poliittinen eläin oli myös sotaisa. Keegan 1993, 3.
103
38
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
den säilyvyyden hillitsemällä soturien tuhoavimpia impulsseja. Siten kohtuullisuudesta
ja kulttuurimuotojen säilymisestä tuli sisäisiä tai ulkoisia voittojakin tärkeämpi sotien
tunnusmerkki.107
Länsimaisen sivilisaation välineenä sota muuttui brutaaliksi, kuolemaan asti käytäväksi tuhoamiseksi, jolle moderni teknologia antoi riittävät välineet. 1900-luku kokonaisuudessaan todistaa tämän puolesta. Vaikka menneiden suurvaltasotienkin uhrisaldo
oli huono, merkitsi 1900-luku tässä mielessä olennaista tasokorotusta. Molemmat maailmansodat ovat luonnollisesti omassa luokassaan; näistä jälkimmäistä voi perustellusti
nimittää kaikkien aikojen suurimmaksi ihmisen tuottamaksi katastrofiksi. Mutta yli tusinassa muussakin 1900-luvun sodassa kuolleiden määrä ylittää todennäköisesti miljoonan
rajan. Tämän kaltaisen äärimmäisen väkivallan syiksi on esitetty moninaisia syitä: etnisiä
ristiriitoja, taloudellisia heilahteluja ja vanhojen imperiumien hajoamista.108
Ensimmäiselle maailmansodalle oli tyypillistä, että yksi taistelu tai operaatiokokonaisuus saattoi maksaa satojen tuhansien sotilaiden hengen. Toisessa maailmansodassa
luvut olivat vähintäin yhtä suuria tai suurempia, mutta nyt valtaosa uhreista oli siviilejä.
Turhaan ei 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa ole kutsuttu brutaaliuden ja epäinhimillisyyden esiinmarssin kaudeksi. Ilman rajoitteita käytävä totaalinen sota äärimmäisten
päämäärien puolesta ei voinut tuottaa muunlaista hedelmää.109
Missä määrin hillittömän tuhoamisen pohjalla oli etnosentrinen epäluulo ja viha, ihmisen syvä omistautuminen omalle ryhmälle ja halu kuolla sen puolesta – siitä on paljon
väitelty. Tähän on toisaalta huomautettu, että ihmiset tappavat ja tulevat tapetuiksi myös
muunlaisten ideoiden takia, etnisistä suhteista ja kansakuntarajoista riippumatta.110
Joka tapauksessa modernien sotien tuhoisuus edellyttää, että Clausewitzin sanonta on
käännettävä päälaelleen: politiikan on jatkuttava, sota ei voi jatkua. Tämä on 1900-luvun kehityksen tulosta, teknologian ja aatteiden onnetonta sekoitusta. Sen selvittäminen,
mistä kaikki alkoi edellyttää paluuta esihistoriaan, sodan ja valtion tuolle puolen. Sodan
ja aggressioiden tutkimus muodostaa laajan tieteiden välisen kentän: oman panoksensa
siihen ovat antaneet mm. neurotutkijat (aivojen aggressiokeskuksen etsinnät), Sigmund
Freud (ihmisen sisäinen halu vihaan ja tuhoamiseen; ryhmäaggressiot), etologit (luontainen väkivaltaisuus, Konrad Lorenz, Robert Ardrey), antropologiset kulttuurideterministit
(Ruth Benedict, Sir James Frazier) ja strukturaaliset funktionalistit (Bronislaw Malinowski, Claude Lévi-Strauss, Edward Evans-Pritchard).111
Biologisia yhteyksiä korostavissa näkemyksissä ihminen sijoittuu ruokaketjun huipulle. Luonnossa vallitsee elämän orgaaninen kiertokulku, kasvien sekä saalistavien ja
saalistettavien eläinten hierarkia. Mm. Oswald Spengler vertasi ihmistä saalistavaan petoeläimeen, joka on kaikista vapaasti liikkuvista elämänmuodoista korkein. Petoeläimen
Keegan 1993, 386–389.
Ferguson 2007, xxxiv–xli. Miljoonan uhrin rajan ylittäneitä (sisällis)sotia käytiin Meksikossa 1910–
20, Venäjällä 1917–20, Kiinassa 1926–37, Ruandassa ja Burundissa jaksoittaisesti 1963–95, Etiopiassa
1962–92, Nigeriassa 1966–70, Mosambikissa 1975–93. ’Normaaleina’ sotina voitaneen pitää Korean
sotaa 1950–53, Indo-Kiinan sotia 1960–75, Bangladeshin itseäisyyssotaa 1971, Afganistanin sotaa
1979–2001 ja Iranin-Irakin sotaa 1980–88, vaikka osassa niistäkin oli mukana sisällissodan aineksia.
Edelleen käydään v. 1983 alkanutta Sudanin konfliktia sekä v. 1998 alkanutta Kongon sisällissotaa.
109
Woodruff 2005, 184–185; Hobsbawm 1994, 25–26, 49–50. Nimet Somme, Ypres, Verdun ja Passchendaele jäivät muistuttamaan ’suuren sodan’ mielettömistä ihmisuhreista, usein mitättömien etujen
voittamiseksi. Kyse oli todellisesta tuhoamissodasta.Toinen maailmansota tuotti omat, vielä karmeammat symbolinimet, jotka kertovat ihmisen pimeästä puolesta.
110
Gat 2008, 430–431.
111
Gat 2008, 36–76; Keegan 1993, 81–89, 388–392.
107
108
39
elämäntehtävänä on hyökätä, voittaa ja tuhota. Siinä peto toteuttaa vapauttaan ja vastuuta vain itselleen. Vaikka tämä näky oli Spenglerin mielestä hämärtynyt kulttuurin monimuotoistumisen myötä, ymmärsivät Montaignen ja Nietzschen kaltaiset ajattelijat tämän
lähtökohdan perustavaksi. Hitlerin ajattelun kulmakiveksi sosiaalidarwinistinen idea
kansakuntien elintilakamppailusta vakiintui puolestaan sangen varhain 1920-luvulla.112
Biologisen tietämyksen viime aikaisen kasvun myötä on tullut luontevaksi korostaa
ihmisen sidonnaisuutta luontoon ja siinä ilmenevään evolutiiviseen kehitykseen. Tältä
pohjalta myös israelilainen Azar Gat nostaa tuoreessa sodan monografiassaan sotimisen
päämotiiviksi kilpailun niukoista aineellisista resursseista. Kunnian, valta-aseman, turvallisuuden tai koston kaltaiset puoliaineettomat syyt voivat toki täydentää tätä merkittävästikin. Olennaista ja ratkaisevaa ihmiselle on kuitenkin aina ollut elämälle välttämättömien
voimavarojen saavuttaminen ja turvaaminen. Niistä on kautta aikojen käyty kamppailua,
viime kädessä väkivallan ja sodan keinoin. Tässä katsannossa myös kaikki poliittinen valtataistelu moninaisine syineen pelkistyy resurssien turvaamiseksi. Tässä analyysissä moderni ja primitiivinen ihminen eivät eroa mitenkään toisistaan.113
Ongelman pelkistäminen biologisiin tarpeisiin ei kuitenkaan yksin riitä. Riippumatta
siitä, mitä kunkin alan erikoistuntijat ovat omasta näkökulmastaan sanoneet, puuttuu
sodan juurien palapelistä edelleen tärkeitä osia. Tämän osoittaa edelleen tiiviinä käyvä tieteellinen keskustelu, jonka keskiössä on näkemys ihmisestä luonnostaan sotivana
olentona. Antropologi Douglas P. Fry on oman aineistonsa perusteella päätellyt, että em.
näkemys ei perustu faktoihin, vaan pikemminkin ylivilkkaaseen mielikuvitukseen. Hänen mukaansa sen ongelmana on nykypäivän uskomusten ja olosuhteiden projisoiminen
primitiiviseen menneisyyteen. Kyseessä on paljolti henkilökohtaisten kiistojen sekoittamisesta varsinaiseen sotaan. Tosiasiassa monille tutkituille yhteisöille sota on ollut suorastaan vieras ilmiö. Tältä pohjalta Fry myös päättelee, että ihmisen kyky käsitellä konflikteja
väkivallattomasti on oletettua merkittävämpi. Siten sota ei nykyaikanakaan ole mitenkään väistämätön ilmiö.114
Vasta primitiivisen sodan – jota luonnehtii rituaalisuus ja yksilösuoritukset – ja ’todellisen’ eli modernin sodan välisen eron ymmärtäminen avaa tien sodan olemuksen ja
sen synnyn syvempään erittelyyn. Upseeriston johtama armeija muodostui Gordionin
solmun avaavaksi kriteeriksi. Yhteisöt, jotka eivät yltäneet tälle tasolle, jäivät ’sotilaallisen
horisontin’ alapuolelle ja pysyivät siellä. Vasta sellainen yhteisö, joka pystyi organisoimaan
vaikka kuinka alkeellisen ’upseeriston’, saattoi nousta primitiivisen sodan yläpuolelle ja
olla valmis valtiolliseen järjestäytymiseen. Näinkin proosallinen kehitys kuvasti ihmisen
kivuliasta ponnistelua primitiiviydestä modernisaatioon etenevällä tiellä. Sen joutuivat
vastahakoiset etnografitkin aikanaan myöntämään todeksi. Näin määriteltynä organisoidun sodankäynnin alku voidaan sijoittaa paleoliittiselle kaudelle noin 10.000 eaa, jolloin
alkoi esiintyä yhteiskuntien segmentoitumista selviin alaryhmiin.115
Elie Kedourien määritelmän mukaan kansallisen itsemääräämisoikeuden saavuttaminen on viime kädessä tahdon asia; kyse on siitä miten päättäväinen tahto etnisellä
ryhmällä tai kansalla on tavoitteidensa toteuttamiseksi. Tässä tilanteessa nationalismin
tehtäväksi jää opettaa oikeaa päättäväisyyttä ja tahdon oikeaa suuntaamista, jotta sinänsä
yleisinhimillinen ‘tarve kuulua’ saisi oikean kohteen. Etnisesti hyvin sekoittuneilla alueilla eri ryhmien tahdot lyövät väkisin toisiaan vasten; vahvin tahto pyrkii voittamaan, eli
Spengler 1931, 10–12; Kershaw 1999, 136, 288–289.
Gat 2008, 133–145, 668–671.
114
Fry 2007, 20, 100–112, 193–200.
115
Uuden käsityksen esitti ensimmäisenä amerikkalainen antropologi Harry Turney-High teoksessaan
Primitive Warfare (1949). Keegan 1993, 89–94; Miall 2007, 98.
112
113
40
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
määräämään niin alueensa rajat kuin oman poliittisen asemansa mieleisekseen. Nationalismi muuttuu tällaisessa tilanteessa jo lähtökohtaisesti jännitteitä, jopa vihaa lisääväksi
tekijäksi.116
Sodan ja etnisen yhteisön välinen suhde nousee näin väistämättä tutkimuksen keskiöön. Onko kyse ryhmän sisällä piilevästä ryhmäaggressiosta tai ’tappelunhaluisuudesta’
naapurin suuntaan, kuten perinteinen antropologinen selitys yksinkertaistettuna kuuluu.
Kyse on ryhmän sisäisen koheesion nostamisesta, jotta oltaisiin valmiit kohtaamaan ulkoinen uhka tai oman aggression kohde. Mutta voiko kysymyksen asettaa myös toisinpäin: sen sijaan että kysytään, miten sota tai väkivaltaisuus nousee yhteisöstä, kysymmekin, miten yhteisö nousee etnisestä väkivallasta tai sodasta. Tämä ei tarkoita, että etninen
kategorisointi sinänsä syntyisi vasta sodan myötä, vaan sitä, että sota tai sen uhka toimii
usein eräänlaisena katalysaattorina etnisen ryhmän ’yhteisötietoisuuden’ muotoutumisessa. Eri vaihtoehtojen pohdiskelu osoittaa joka tapauksessa sen, että sodan ja yhteisöllisen
väkivallan juurien selvittelyssä on vielä tekemistä.117
Em. kysymyksenasettelun voi liittää Mary Kaldorin näkemykseen ’vanhoista’ ja ’uusista’ sodista. Vanhat sodat ovat perinteisiä kansallisvaltioiden keskenään käymiä sotia. Niiden yhteydessä voi jopa todeta, että sodat synnyttivät modernin valtion tarpeen: ”Modernin valtion nousu liittyi läheisesti sotaan. Sotiakseen hallitsijoiden piti nostaa verotusta ja
lainausta, poistaa rikosten, korruption ja tehottomuuden aiheuttamaa tuhlausta.” Vielä
viime vuosisadan maailmansodatkin olivat tässä mielessä vanhoja sotia.118
Uusissa sodissa on kyse identifikaatiosta, taistelusta tietynlaisten nimikylttien alla,
jotka voivat edustaa kansallisia, klaanipohjaisia, uskonnollisia tai kielellisiä tunnuksia.
Kyse ei ole enää pääsääntöisesti alueiden perinteisestä valtaamisesta, vaan väestön poliittisesta kontrollista, joka toteutuu parhaiten pelon, vihan ja epävarmuuden ilmapiirissä.
Organisaatioltaan ja taloudeltaan uusi sodankäynti edustaa hajautettua mallia. Tällainen
sodankäynti menestyy parhaiten romahtaneen legitimaation tilanteissa.119
Tarkasteltaessa sodan modernia olemusta ja sen asemaa 1900-luvun kansainvälisten
suhteiden kentässä, piirtyy esiin kolme erilaista suhtautumistapaa: 1) sodan romantisointi, jossa sota puetaan kuvaannollisesti purppuraan, koska se tuo esiin ihmisen ’jaloimmat puolet’. Mussolinin fasistisessa julistuksessa tämän kaltainen sodan ihannointi näkyi
kirkkaana; 2) sodan idealisointi, idealistinen usko sodan väliaikaisuuteen; tällöin sotaa
ei nähdä väistämättömäksi ilmiöksi, vaan mukana on vahva usko siihen, että se voidaan
poistaa kansainvälistä järjestelmää parantamalla; 3) sodan realismi, jonka mukaan sodan
olemassaolo kytkeytyy poliittisten valtayksiköiden pyrkimykseen turvata etunsa keinolla
millä hyvänsä. Voimankäyttö tai vähintäinkin sillä uhkaaminen ovat kansainvälisen politiikan ydintoimintoja. Kansainvälistä politiikkaa voidaan siten ymmärtää vain voiman
ja kansallisen edun näkökulmasta. Kuuluuko sota tähän yhtälöön ikuisena ilmiönä on jo
toinen asia, johon aito realismi ei välttämättä ota kantaa.120
Sodilla on ollut myös taipumus luoda uusia sotia, joko niin että voittoisa puoli intoutuu lisävalloituksiin tai hävinnyt puoli haluaa osaltaan paikata menetyksiään. Voittoisat
osapuolet voivat riitautua keskenään voitonjaosta, tai aiemmin konfliktin ulkopuolella
ollut valta kokee tarpeelliseksi puolustaa omaa uskottavuuttaan, jne. monin variaatioin.
Toisaalta sota voi myös vähentää seuraavien sotien todennäköisyyttä, esim. silloin jos sota
Kedourie 1960, 81, 115.
Smith 2004, 155–159.
118
Kaldor 2001, 5, 15–30.
119
Kaldor 2001, 6–10.
120
Thompson 1956, 384–390. <http://links.jstor.org/sici?sici=0043-8871%28195604%298%3A3%3
C374%3- AMTAWPW%3E2.0.CO%3B2-6>
116
117
41
on kuluttanut kohtuuttomasti aineellisia ja henkisiä voimavaroja. Uuteen sotaan ei lähdetä, ellei olla melko varmoja voitosta. Epäonnistunut, varsinkin pitkä ja kuluttava sota voi
aikaansaada yleistä sotaväsymystä, ja sen seurauksena syntyy syvempi muutos hallitsevan
eliitin ajattelussa, tai tapahtuu suorastaan koko hallitsevan eliitin vaihto. Uusi tuhoava
ase, kuten atomipommi voi toimia riittävänä pelotteena estääkseen seuraavan avoimen
konfliktin.121
Azar Gatin näkemykseen viitaten ovat sodan juuret moderninakin aikana pysyneet yllättävän primitiivisinä. Elämme niukkuuden maailmassa. Sodilla on luonnollisesti pyritty
etujen saamiseen, oli sitten kyse maa-alueista, luonnonrikkauksista, kuten mineraaleista,
öljystä, vedestä, kauppaeduista tms. Talous on siten ollut useimpien modernien sotien
jonkinlaisena motiivina. Talouden takana piileksii ahneus, joka sellaisenaan on kuitenkin
liian yleinen piirre minkäänlaiseksi sotien selitykseksi.122
Jo kadonneiksi luullut kansalliset ja tribaalit ajattelumallit piilevät kuitenkin myös
nykyihmisen pinnan alla, eivätkä välttämättä kovin syvällä. Viimeistään 1990-luvun
Balkanin sodat osoittivat tämän, paljastaen näennäissivistyksen alla lymyävän etnisen vihan syvyyden. Hajonnut Jugoslavia koostui kuudesta tasavallasta (Slovenia, Makedonia,
Montenegro, Serbia, Kroatia ja Bosnia-Herzegovina) ja kolmen uskonnon kannattajista
(ortodoksit, katoliset ja muslimit). Niin kauan kun Tito eli, hän tasapainoili menestyksellisesti tämän palapelin kanssa, onnistumatta kuitenkaan luomaan siihen pysyvyyttä.
Hänen jälkeensä Slobodan Milosevicin kaltaisten johtajien tietoinen poliittinen kiihotus
hyödynsi nationalistista retoriikkaa maksimaalisesti, sytyttäen tribaalin vihanpidon, josta
ei niin vain päästykään irti. Oli jouduttu tribaaliloukkuun, joka nojautui valheellisen informaation synnyttämään uskomusloukkuun. Lisäksi vallitsi keskinäisen epäluottamuksen hobbesilainen pelon loukku. Epätoivoista kuvaa täydensivät kuvitelmat siitä, mikä on
oman heimon historiallinen ’pyhä alue’, tribaalivaltio, josta ei ainakaan luovuttaisi. Esim.
Kosovo on serbeille edelleen tällainen alue. Koska Balkanillakaan tribaalivaltion rajat eivät
käyneet yksiin väestöjen etnisten ja uskontokohtaisten sijoittumisen kanssa, oli tuloksena
modernin Euroopan tuhoisin tribaali konflikti.123
Tribaalin nationalismin taustalla on nähty juurettomuuden ilmapiiri, jonka synnyttämää etnistä epävarmuutta on lievennettävä korostamalla ihmislajin yhteisten juurien
sijaan oman kansakunnan tai ryhmän pyhiä, jumalallisia juuria. Tältä pohjalta versoivat
aikanaan myös erilaiset ’pan-liikkeet’, joilla on ollut merkittävä, joskin ristiriitainen rooli
nationalismin historiassa.124
Toynbeelle sota muodosti elinikäisen ongelman. Kuten on jo aiemmin todettu, hän
kytki alusta pitäen nationalismin ja sodan vahvasti toisiinsa. Ensimmäisen maailmansodan taustaa vasten tämä tuntui luonnolliselta. Mutta kysymys oli periaatteellisempi, sillä
nationalismi tuntui aina väijyvän taustalla, kun sodittiin tai käytettiin sodan kaltaista
väkivaltaa, mukaan lukien sivilisaatioiden kohtaamisissa syntyvä väkivalta. Viimeksimainittu sai hänen ajattelussaan tavallista suuremman merkityksen: 1930-luvulla julkaistussa Studyssa hän syytti melko suorasukaisesti länsimaailmaa ’rotuasenteesta’, joka oli
ilmennyt ylimielisyytenä valloitettuja kansoja ja vieraita kulttuureita kohtaan. Hän näki
sen taustalla protestanttisen uskonnollisuuden, jonka rotunäkemykset nousivat suoraan
Levy 1982, 562–563. http://links.jstor.org/sici?sici=0092-5853%28198208%2926%3A3%3C562
%3AT-COGPW%3E2.0.CO%3B2-G>. Vallankumouksellisen Ranskan sotia voi pitää hyvänä esimerkkinä menestyssellisen sodan kiihottavasta vaikutuksesta. Ensimmäinen maailmansota on puolestaan
klassinen esimerkki pitkän sodan aikaansaamasta sotaväsymyksestä.
122
Väyrynen 2003, 32–47.
123
Glover 2001, 123–132.
124
Arendt 1973, 232–235.
121
42
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Vanhasta Testamentista. Siellä esiintyvä ’luvatulle kansalle’ annettu käsky tuhota kanaanilaiset maan haltuun oton yhteydessä oli kuin toimintaohje läntisen Euroopan englannin
kielisille protestanteille heidän kohdatessaan Pohjois-Amerikan valtauksen yhteydessä
intiaaneja tai buffaloita. Rationalismin ja agnostisismin vuosisatojen väljähtävän vaikutuksen jälkeenkin Toynbee tunnisti vieläkin Englannista saman fundamentalistisen kiihkon edustajia – niitä jotka uskoivat olevansa valkoinen valittu kansa, ainakin henkisessä
mielessä. Sittemmin sama henki oli saanut valtaansa Amerikan lainsäätäjät, jotka uskoivat
maahanmuuttoa rajoittavilla laeilla (v. 1921 ja 1924) luovansa ’valkoisen Amerikan’.125
Kriittinen arvioija voi erottaa saman ylemmyyden hengen jäänteitä esim. Ronald Reaganin 1980-luvun puheessa ’pahan imperiumista’, jolla hän tarkoitti silloista Neuvostoliittoa – ideologista kilpailijaa, joka kenenkään tajuamatta oli itse asiassa jo hajoamisensa partaalla. Olennaista tässä oli vastustajan demonisointi, mikä mahdollistaa asioiden
tarkastelun oman moraalisen ylemmyyden näkökulmasta. Tämän kaltaiseen vastustajan
demonisointiin ja dehumanisointiin ihminen on kautta historian eri konfliktitilanteissa
tuntenut suurta vetoa.126
Kysymys valtion ja väkivallan suhteesta nousi maailmansotien välisenä aikana luonnollisista syistä polttopisteeseen kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa. Ns. realistinen
koulukunta on johdonmukaisesti korostanut kansallisvaltioiden asemaa kansainvälisen
kentän päätoimijoina. Toiminnan ytimenä on avoin kilpailu vallasta ja voimasta, ts. etiikalla ei ole siinä pelissä sijaa. Tämän mukaisesti mm. Hans J. Morgenthau katsoi kansallisvaltion milteipä ainoan olemassaolon oikeutuksen olevan sen kyvyssä puolustaa kansalaisiaan ja heidän tärkeänä pitämiään arvoja. Valtio, joka ei tähän kykene, kadottaa
oikeutuksensa. Silloin se menettää ennemmin tai myöhemmin asemansa jollekin muulle
toimijalle, joka selviää paremmin tästä perustehtävästä.127
Perustehtävänsä motivoimana moderni kansallisvaltio on pyrkinyt ja lopulta myös
onnistunut keskittämään itselleen niin väkivallan käytön välineet kuin myös oikeudet
niiden käyttöön. Moderni armeija kaikkine erityisaloineen muodostaa tietyssä mielessä
pienoiskuvan valtiosta. Toisen maailmansodan jälkeen tämä kehitys huipentui teollisten
ja sotilaallisten organisaatioiden monimuotoisena kytkeytymisenä toisiinsa, tavalla jossa
aina ei ollut selvyyttä, kuka asetti tavoitteet ja päämäärät. Totalitaaristen valtioiden kohdalla sotilaallisten tarpeiden ensisijaisuus näytti selviöltä, mutta samansuuntainen kehitys
koski myös ns. demokratioita. Varsinkin Yhdysvalloissa tämä kehitys tunnettiin sotilaallis-teollisena kompleksina, jonka puitteissa sotilaiden epävirallinen vaikutusvalta poliittisen kentän suuntaan kasvoi mittavaksi.128
Toynbee näki tässä lähtökohtaisesti enemmän uhkaa kuin mahdollisuuksia. Toisen
maailmansodan jälkeen ilmestyneissä Studyn osissa Toynbee korosti länsimaissa käytyjen
sotien veristä kiihkeyttä ja brutaaliutta. Tämän selitti kansainvälisissä suhteissa valtaan
noussut uusi henki, jota hallitsi nationalismi täydennettynä muilla poliittisilla ideologiStudy 1, 211–221. Sivun 211 alaviitteessä Toynbee torjui väitteet uskonnollisista ennakkoluuloista
muistuttamalla olevansa itsekin edelleen protestantti. Toynbeen mukaan espanjankieliset katoliset kyllä
alistivat, mutta eivät tuhonneet intiaanikansoja, vaan ryhtyivät hallitsemaan niitä. Kautta linjan katolinen valloittaja sai Toynbeeltä lievemmän tuomion. Kysymys oli ilmeisen tärkeä, sillä Toybee palasi aiheeseen lisäpohdinnalla (Annex, 465–467). Siinä hän oli löytävinään muinaisenglantilaisten sotaryhmien
toiminnasta samaa armottomuutta alistettuja kohtaan.
126
Pijl 2006, 5, 383.
127
Morgenthau 1962a, 189.
128
Giddens 1985, 18, 249–254. Jäähyväispuheessaan presidentti Eisenhowerkin katsoi tarpeelliseksi
hyökätä sotilaallis-teollista kompleksia vastaan. Kritiikin taustalla oli kuitenkin myös Kongressi. Friedman, N. 2000, 240.
125
43
oilla. Näiden ismien läpi siivilöitynä sota sai uuden synkemmän sävyn. Panosten noustua
ei ollut enää varaa taistella ’kohtuullisesti ja ratkaisemattomasti’ - olihan kyse kansakunnan ja etnisen ryhmän olemassaolosta. Mutta nationalistis-nurkkakuntaisen valtiosuvereenisuuden tuhoisuus vaati selitykseksi vielä kaksi muuta demonia: demokratian ja industrialismin. Demokratia antoi valtiojohdon käyttöön kansalaissotilaat, joiden käteen
industrialismi tuotti aseet.129
Alun perin Toynbeen lähtökohdat sodan arviointiin olivat olleet huomattavasti idealistisisempia ja psykologisoivia; niiden taustalta paistoi epämääräinen oletus kantilaisen
’ikuisen rauhan’ mahdollisuudesta. Tältä pohjalta hän saattoi vielä 1920-luvulla turvautua sodan juurien etsinnässä värikkäisiin kielikuviin, joilla oli selkeän uskonnollinen pohja. Tässä katsannossa sota paljastui ihmiskunnan kuolemansairaudeksi ja synniksi: ”Pitäen
periaatteena sitä, että jokaisella organismilla on sairautensa ja jokaisella sielulla syntinsä,
historioitsija voisi päätyä arvioon, että sodan instituutio on sivilisaatioprosessissaan etenevien ihmisyhteisöjen kuolettava sairaus ja synti Pyhää Henkeä vastaan.”130
Sodan sairaus oli Toynbeen mukaan hallinnut inhimillistä kulttuuria viimeiset 6000
vuotta siinä määrin, ettei nykyihminenkään ole pystynyt tältä osin nousemaan primitiiviyhteisöjä korkeammalle tasolle. Sota, joka sellaisenaan oli tribalismin, heimon tai kansan
liialliseksi kasvavan yhteishengen tulosta, osoittautui kerta toisensa jälkeen järkiperäisen
hallinnan ulottumattomissa olevaksi voimaksi, ja kontrolloimattomana tuhoisaksi. Tämä
sairaus sekoitettiin kuitenkin liian usein ihmisen harjoittamaan yleiseen väkivaltaan. Virheajattelu oli sinänsä ymmärrettävää, koska ihmisen varhaisemmassa kehitysvaiheessa
sosiaalinen elämä ilman sotaa ei edes juolahtanut mieleen. Kyseessä oli Toynbeen mielestä kuitenkin kategoriavirhe: ”Yleinen mielikuvitus oli taipuvainen sekoittamaan sodan
lajityypin väkivallan perusmuotoon ja siten olettamaan, että sota oli yksi ihmisluonnon
olennaisista ilmenemismuodoista, ellei elämä itsessään.”131
Vastoin tätä lajityypillisyysolettamaa sosiologia, arkeologia ja antropologia korostivat
sodan erityisluonnetta. Jo sodan määritelmä edellytti, että sen puitteissa harjoitettava väkivalta noudatti tiettyjä sangen tiukkoja sääntöjä ja käytäntöjä. Tämä teki sodasta poikkeuksellisen väkivallan lajin, jonka kriteerejä anarkistinen ’kaikkien sota kaikkia vastaan’ ei täyttänyt. Siten vasta valtioiden nousun myötä saattoivat sodan kriteerit täyttyä.
Valtion januskasvoinen väkivalta suuntautui toisaalta sisäänpäin, pyrkimyksenä omien
kansalaisten keskinäisen, sisäisiä voimia kuluttavan väkivallan minimoiminen, toisaalta
ulospäin, naapurivaltioita vastaan käytävänä sotana. Tämän Toynbeen tulkinnan myötä
sota kytkeytyi tiiviisti nouseviin sivilisaatioihin, joiden alayksikköinä valtiot esiintyivät.
Sama prosessi tuotti myös loputtoman tasapainottelun siinä muuttuvien voimien kentässä, johon itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan korostavat valtiot kokivat olevansa
sidottuja. Tämä jos mikä oli omiaan ehdyttämään ja kuluttamaan loppuun sivilisaation
voiman.132
Sodan erityisluonnetta korostivat myös tiedot yhteisöistä, joille sodankäynti oli miltei täysin vieras ilmiö. Toynbee viittasi vanhoihin kuvauksiin Pripetin soilla asuneista
rauhanomaisista slaaveista; samoin hän mainitsi munkkikeisari Asokan rauhanomaisen
Study 9, 443–444.
SIA 1928, 1.
131
SIA 1928, 1. Tältä pohjalta mm. amerikkalainen filosofi William James ehdotti ’sodan moraalisena
vastineena’ nuorten miesten ohjaamista luontoa suojeleviin projekteihin, joiden puitteissa heidän aggressionsa purkautuisivat taistelussa luonnonvoimia vastaan, mieluummin kuin taistelemalla naapurivaltiota
vastaan. Thompson 1956, 389.<http://links.jstor.org/sici?sici=0043-8871%28195604%298%3A3%3
C374%3- AMTAWPW%3E2.0.CO% 3B2-6>
132
SIA 1928, 1–3; Study 9, 250.
129
130
44
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
aikakauden Intiassa 273–232 eaa, sekä Maya-kulttuurin Keski-Amerikassa, jonka kaupunkivaltioista näyttivät puuttuvan ainakin veljessodat. Tämä ei luonnollisesti todista,
etteikö pienempiä kahakoita naapureiden kanssa olisi ollut. Sodan yleisyys olemassaolevien primitiiviyhteisöjen elämässä selittyi näiden tiiviistä yhteydenpidosta edistyneeempiin
kulttuureihin. Sodankäynnin virus oli siten ehtinyt levitä kaikkein ’puhtaimpiinkin’ ryhmiin. Varhaisten primitiiviyhteisöjen elämäntavoista toki edelleen kiistellään, mutta silti
Toynbeen esittämälle näkemykselle löytyy myös tuoreita puoltolauseita.133
Realistin tarkastellessa ihmiskunnan menneisyyttä se näyttäytyy sivilisaatioiden ja hegemonististen valtojen nousujen ja laskujen loputtomana aaltoiluna. Terävämmät tyrskyt
ja karikot tässä aallokossa muodostuvat sodista, erityisesti ns. suursodista eli yleisistä sodista. Toynbee oli ensimmäisten tutkijoiden joukossa, jotka pyrkivät jonkinlaiseen tieteelliseen erittelyyn sotien ja rauhankausien vaihteluista. Historiallisten lakien muotoilijana
Toynbee halusi löytää myös jonkin määritteen sille, millaista tuhoa nationalismi voisi
aikaansaada. Armenialaisten kohtaloa tutkittuaan hän sen mielestään löysi: ”Nationalismin tuhoisuus on suorassa suhteessa ristiriitaan, joka vallitsee nationalismin ideaalien ja
tosiasiallisten maantieteellisten olojen ja poliittisten tosiasioiden välillä.”134 Määritelmää
voi pitää itsestään selvyyden toteamisena, mutta silti sen vahva kytkentä yhtäältä maahan
ja toisaalta ihmisten välisiin suhteisiin on kiehtova. Liian kuivassa, ristiriitaisessa maaperässä nationalismi toimii kuin tulitikku, sytyttäen räjähtävän metsäpalon.
Toynbee otti käyttöön termin ’yleinen sota’, jolla hän tarkoitti laajamittaista, kaiken
kattavaa sotaa johtavien valtioiden välillä. Tällaiset sodat olivat hänen mielestään merkkejä sivilisaation vääjäämättömästä rappeutumisesta, laskeutumisesta ’vaikeuksien aikaan’
(Time of Troubles), jonka päätteeksi dominoiva voima pyrkii muodostamaan ’yleisvaltion’ (Universal State), jonka avulla, kuriin ja pakkoon tukeutuen, se yritti pitää sivilisaatiota vielä jonkin aikaa kasassa.135
Toynbee lähestyi kysymystä oman syklisen maailmankuvansa pohjalta, mutta turvautui ratkaisussaan perinteiseen tasapainoteoriaan: maailmanhallintaan pyrkivää johtavaa
valtiota vastaan syntyy vastustava koalitio, ja näin syttyy ’yleinen sota’ (General War). Tuloksena on yleensä yksittäisen aggression aiheuttajan tappio, jota seuraa ’hengähdysaika’
(Breathing- space). Tämän jälkeen käydään pienempiä täydentäviä sotia (Supplementary
Wars), joita seuraa pidempi ’yleinen rauha’ (General Peace). Vähitellen valtioiden joukosta nousee kuitenkin uusi vahva valtio, joka pyrkii hegemonistiseen asemaan, ja sitä vastaan nousee uusi konstellaatio. Sykli jatkaa siten kiertoaan noin kerran vuosisadassa. Sotien syklien tarkastelussa Toynbee tyytyi – ehkä käytännön syistä – Eurooppa-keskeiseen
tarkasteluun aikavälillä 1495–1918, jota täydensivät vain suppeat viittaukset Aleksanteri
Suuren jälkeiseen hellenistiseen maailmaan sekä Kungfutsen jälkeiseen Kiinaan.136
Muiden tutkijoiden käyttämät nimikkeet vaihtelevat, mutta useimpien näkemys sotien periodisesta vaihtelusta on sovitettavissa ’suuri sota – lyhyt rauha – pieni sota – pitkä
rauha’ -mallin puitteisiin.137 1970-luvulta lähtien omia tulkintojaan syklisistä malleista
ovat kehittäneet mm. George Modelski, William R. Thompson, Immanuel Wallerstein ja
Study 2, 318; SIA 1928, 3; Study 4, 108; Thompson 1985, 53–54; Fry 2007, 10–20.
Study 8, 296. Toynbee omisti suuren osan Studyn 9. osasta sodan syklien pohdintaan.
135
Study 9, 327.
136
Study 9, 234–287, erit. Taulukot s. 255, 268, 273; Levy 1985, 345–346, <http://links.jstor.org/
sici?sici=0043-8871%28198504%2937%3A3%3C344%3ATOGW%3E2.0.CO%3B2-I>; Knutsen
1999, 17; Melko 2001, 4–19. Näistä sodista on käytetty myös nimiä ‘maailman sodat’, ‘hegemonistiset
sodat’, ‘globaalit sodat ‘, ‘suuret sodat’, tai jopa ’systeemisodat’.
137
Knutsenin vertailu sisältää hänen oman mallinsa lisäksi Wrightin, Toynbeen, Gilpinin, Wallersteinin
ja Modelskin versiot. Knutsen 1999, 6–17, erit.vertailutaulukko, 17.
133
134
45
Robert Gilpin. Kussakin teoriassa syklien rajapinnoiksi valittavat sodat vaihtelevat jonkin
verran, mutta itse perusidea pysyy yleensä jokseenkin ’toynbeemaisena.’138
Vaikka Toynbee seurasi sotien mallinnuksessa varsin pitkälle kansainvälisten suhteiden tutkimuksen realistisen koulukunnan perusoletuksia, näkyy hänen jäykkä mallintamisensa kuitenkin parissa kohdassa: kun 30-vuotinen sota ja toinen maailmansota eivät
sopineet hänen perustulkintaansa, hän jätti ne pois. Kuitenkin molempia voi vahvoilla
argumenteilla pitää mitä tyypillisimpinä eurooppalaisina hegemoniasotina.139
Sivilisaatioiden tasolle ulottuneessa yleisten sotien analyysissään Matthew Melko päätyi laskelmaan, jonka mukaan sivilisaatioiden yhteenlasketusta elinajasta (20.300 vuotta)
on ollut yleisen sodan aikaa 1777 vuotta (9 %). Länsimaisen sivilisaation osalta luvut ovat
1000 vuotta ja 131 vuotta yleistä sotaa (13 %). Useimmat länsimaisen sivilisaation sodat
on kuitenkin käyty viimeisten neljän vuosisadan aikana ja tästä ajasta sotaa on ollut 33
%. Viimeisten neljän ja puolen vuosisadan jaksoon sisältyy kolme suurta kriisiaikaa: 30vuotisen sodan aika, Napoleonin sotien aika ja molemmat maailmansodat 1900-luvulla.
Melkon mukaan ydinaseiden olemassaolo 1900-luvun jälkipuoliskolla ei ole vaikuttanut
siihen, ettei yleistä sotaa ole käyty tänä aikana. Pikemminkin tämän ajanjakson suhteellinen rauha on ollut syy ydinaseiden käyttämättömyyteen. Tässä valossa Melko varoittaa:
kun 21. vuosisadan puolivälin tienoilla tulee seuraava hegemonistinen kriisi, ydinaseiden
käytön todennäköisyys nousee huomattavasti. Yksin tietoisuus siitä, että kolmannes kulttuurimme ajasta on käytetty sotaan, pitäisi riittää suuntaamaan ajattelua uusille urille.140
Levy 1985, 346–355, erit. Vertailutaulukko 2, 373. Modelski ja Thompson ovat kehittäneet ns.
pitkän syklin teoriaa, Wallerstein puolestaan omaa tulkintaansa hegemoniakamppailusta kapitalistisen
maailmantalous -paradigman puitteissa. Taistelu hegemoniasta on keskeisessä roolissa myös Robert Gilpinillä, joka on korostanut hegemoniataistelun rajoittamattomuutta ja sen ulottumista hallintotavan
ytimeen asti. Tällöin sodan vaikutukset heijastuvat poliittisen ja taloudellisen sektorin lisäksi kaikkialle,
aina ideologiselle tasolle. Myös Raimo Väyrysen teoria taloussyklien ja hegemoniatasolle ulottuvien talousmuutosten vaikutuksesta vallan tasapainoon on huomionarvoinen.
139
Levy 1985, 356–357. Varsinkin Trevor-Roper piti kelvottomana Toynbeen tapaa kuitata toinen maailmansota ’toissijaisena sotana’ vain siksi koska Toynbee ei ollut varautunut siihen alkaessaan kirjoittaa
Studya: ”(...) minusta on törkeää kuitata fasismi, joka on dominoinut koko sukupolvea ja miltei valloittanut maailman, vähemmän tärkeänä yksityiskohtana.” Tähän pakottava historian teoria ei ollut säilyttämisen arvoinen. Trevor-Roper 1957, 297.
140
Melko 2001, 1–2, 203
138
46
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
3 ARNOLD TOYNBEEN KYPSYMINEN
MAAILMANHISTORIAN
TULKITSIJAKSI
3.1 Henkisen kasvun juuret
Vuonna 1889 syntynyttä Arnold J. Toynbeetä on kutsuttu ’viimeiseksi viktoriaaniksi.’
Hänessä yhdistyivät ainutkertaisella tavalla niin viktoriaanisen Englannin parhaat kuin
myös pedanttisimmat piirteet. Viktoriaanisen Englannin kansalaiselle maailma näyttäytyi
selkeänä ja yksinkertaisena: Britannia hallitsi maailman meriä ja kauppaa, eikä mikään
voinut uhata saarten rauhaa.141
Arnold Toynbee sai sukutaustansa kautta jo varhain vahvoja vaikutteita, joissa yhdistyivät historiantutkimus ja sosiaalinen vaikuttaminen. Hänen samanniminen setänsä
Arnold Toynbee vanhempi (1852–1883) jätti lyhyen elämänsä aikana jälkensä niin taloushistoriaan – häntä pidetään käsitteen ’teollinen vallankumous’ (The Industrial Revolution) esiintuojana – kuin myös sosiaalityöhön. Jälkimmäisestä muistuttaa Lontoossa
sijaitseva Toynbee Hall -niminen setlementtityön keskus.142
Etsittäessä Arnold Toynbee nuoremman ajattelun juuria nousee äiti Edith Marshall
Toynbee (1859-1939) merkittäväksi, jopa dominoivaksi hahmoksi. Äidin persoonan voimasta kertoo päätös kirjautua – ajan konservatiivista henkeä uhmatenkin – Cambridgen
yliopistoon, jossa hän sittemmin suoritti epävirallinen tutkinnon historiassa. Äidiltään
Toynbee sai vahvoja vaikutteita, joissa yhdistyivät anglikaaninen usko, englantilainen
patriotismi ja äärimmilleen viety henkilökohtainen vastuuntunto. Vaikutusta täydensi
suvun vanhemmalta ’Harry-sedältä’ – entiseltä merikapteenilta – saatu annos puritaanista
uskonnollisuutta, mikä ilmeni mm. Raamatun voimakkaana ulkoa opetteluna. Toynbeen
myöhemmän antinationalistisen kamppanjoinnin huomioon ottaen ei ehkä ole täysin
ilmasta temmattua arvioida, että kyseessä oli ainakin osittain vastareaktio siihen historiakuvaan, jossa syntyi, kun äidiltä saatu patrioottinen nurkkakuntaisuus yhdistyi Harry-sedän puritaaniseen uskonnollisuuteen. Joka tapauksessa nämä vaikutteet jäivät Toynbeelle
loppuelämän kestäväksi henkiseksi taustaksi, tehtävänään olla ehkä vain muistuttamassa
siitä miten asiat eivät olleet.143
Jo nuorena Toynbee tutustui Edward Gibbonin teokseen The History of the Decline
and Fall of the Roman Empire (1776–1788), jonka pessimistinen historiakäsitys jätti
häneen pysyvät jäljet. Toynbee ei hyväksynyt Gibbonin tulkintaa, jonka mukaan Rooma sortui barbaarien ja uskonnon, so. kristinuskon voitollisen etenemisen alle. Toisaalta Toynbeetä vaivasi 1900-luvun näkökulmasta Gibbonin naiivi usko länsimaisen kulttuurin säilymiseen, lähinnä teknologisen kehityksen kannattelemana. Gibbonin oletus,
että ihmisen moraalinen kasvu etenisi rinta rinnan teknologisen kasvun kanssa ei pitänyt
myöhempien kokemusten valossa paikkaansa. Gibbonin kanta häiritsi Toynbeetä siinä
Toynbee palasi usein muistelmissaan vuoteen 1897, jolloin juhlittiin kuningatar Viktorian 60-vuotista valtakautta (timanttijuhlat). Länsi oli Britannian johdolla täydellistänyt valtansa yli koko muun
maanpiirin. Kolumbuksen 400 vuotta aiemmin aloittama prosessi oli siten valmis. Kaikki merkit viittasivat asioiden myös etenevän pysyvästi samaan suuntaan. Toynbee 1948, 17–20; Toynbee 1976, vii.
142
Jones 2004, 219, 269; McNeill 1989, 4–5; Toynbee & Toynbee 1963, 53–55.
143
McNeill 1989, 5–10.
141
47
määrin, että 1950-luvun alkuvuosina hän koki tarpeelliseksi kirjoittaa siitä erillisen 16sivuisen kriittisen analyysin, joka ilmestyi Studyn 9. osassa.144
Muiksi tärkeiksi historiallisen ajattelunsa suuntaajiksi Toynbee nimesi myöhemmin
mm. sellaiset anglosaksiset historioitsijat kuin E.A. Freeman (1823–1892) ja J.B. Bury
(1861–1927), E.H. Clarendon (1609–1674, valtiomies-historioitsija) ja Jan Smuts
(1870–1950, eteläafrikkalainen sotilas ja poliitikko, joka vaikutti merkittävästi Pariisin
rauhanneuvotteluissa v. 1919). Tutustuminen saksalaiseen tiedetraditioon antiikin historioitsijoiden Theodor Mommsenin (1817–1903) ja Eduard Meyerin (1855–1930) kautta oli Toynbeen jatkokehityksen kannalta suuntaa antava. Erityisesti viimeksimainitun
laaja teos Geschichte des Altertums (1884–1902) avasi Toynbeelle laajemmat näkymät
koko hedelmällisen puolikuun maailmaan. Nämä vaikutteet täydensivät Toynbeen henkistä pääomaa aina siihen asti, kunnes hänen päässään jo muhivat unelmat omasta suuresta magnum opuksesta.145
Merkittäväksi osoittautui myös amerikkalaisen F.J. Teggartin (1870–1946) kulttuureja vertaileva tutkimus, joka muistutti Intian ja Kiinan sivilisaatioiden tärkeydestä. Oma
vaikutuksensa oli myös ihmisen tahdon vapautta ja elämän voimaa (élan vital) korostaneella ranskalaisfilosofi Henri Bergsonilla (1859–1941), samoin kuin kulttuuristen
arkkityyppien muotoilijana tunnetuksi tulleella sveitsiläisellä Carl Jungilla (1875–1961).
Katsoessaan myöhemmin taaksepäin Toynbee korosti erityisesti Jungin merkitystä historiallisen ajattelunsa kehitykselle.146
Omassa kategoriassaan Toynbeen erityisen ihailun kohteeksi nousi myös H.G. Wellsin (1866–1946) laaja populäärihistoriallinen ja tieteisfuturologinen tuotanto. Tosin
viitatessaan myöhemmin Wellsin maailmanhistoriaan The Outline of History (1920)
Toynbee antoi teokselle tunnustusta lähinnä rohkeana yrityksenä, johon harva olisi uskaltanut ryhtyä ja jota suuri yleisö siksi rakasti. Sisällöllisesti Wells – jota Toynbee nimitti
’kirjalliseksi neroksi’ – oli kuitenkin enemmän suurten makrokosmisten näkyjen maalaaja
kuin tarkkojen kulttuuriin sidottujen henkilökuvien esittäjä. Tämän osoitti selvällä tavalla mm. Wellsin Gladstone-kuvaus. Myöhemmissä määritelmissä Wellsissä on nähty mm.
’briljantti amatööri’ – sillä amatööri hän historiantutkijana olikin – joka pystyi luomaan
ensimmäisen evoluutioteorian, ekologian ja sosiaalidarwinismin pohjalle rakentuvan johdonmukaisen maailmanhistorian. Toynbee-arvioinnin näkökulmasta Wellsin toinenkin
agenda ansaitsee huomiota: hän työskenteli tulevat sodat estävän yhteisen maailmanhallituksen rakentamiseksi.147
Saksalaisvaikutuksen ehdottomasti merkittävimmäksi lähteeksi muodostui kulttuurisen pessimismin ja determinismin sävyttämä Oswald Spenglerin teos Der Untergang
des Abendlandes (1918–1922). Saksan kielen taitoisena Toynbee luki Spenglerin teoksen
alkukielisenä pian sen ilmestyttyä. Vaikka hän hyväksyi teoksessa esiintyvän vertailevan
sivilisaatiometodin, vierasti hän sen vahvaa biologis-determinististä sävyä.148
144
Study 9, 741–757; McNeill 1989, 177. Gibbonin kanta oli toisaalta hyvin ymmärrettävä 1700-luvun
pirstoutuneen Euroopan todellisuutta vasten nähtynä. Deudney 2007, 141, 324–325.
145
McNeill, W. 1989, 31; Toynbee 1969, 108–109.
146
Mielenkiinnon kohteina olivat jo mainittujen lisäksi ainakin F.J. Teggartin The Processes of History
(1917), J.C. Smutsin Holism and Evolution (1926) ja Carl Jungin Psychological Types (1923). Muistelmateoksessaan Toynbee perusteli Jungin viehättävyyttä sekä itse esitystavalla että Jungin kyvyllä osoittaa
arkkityyppien avulla ihmisluonnon pohjalta paistava psykologinen ykseys. Toynbee 1969, 108–109,
284; McNeill 1989, 100; McIntire & Perry 1989, 12; Playboy 4/1967, 74.
147
Study 1, 4–5; Study 3, 193–195; Study 5, 381–382; Eskola 2006, 16.
148
Study 3, 221–223; Toynbee 1948, 9–10; McNeill 1989, 98–101.
48
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Spenglerin syvää alkuvaikutusta kuvaa hyvin se, että Toynbee joutui tosissaan miettimään, oliko hänen omalla maailmanhistorian selitysprojektillaan enää ollenkaan tilausta.
Pohdittuaan asia syvemmin Toynbee päätyi oman projektinsa suhteen edelleen myönteiseen arvioon. Spenglerin jäykkä, biologiseen determinismiin ankkuroitunut dogmaattisuus ei osoittautunut lopulta kovin vakuuttavaksi. Voidaan sanoa, että loppuvertailussa
Toynbee kuittasi Spenglerin puhtaasti pelkästään oman sivilisaatiotietämyksensä laajuudella ja syvyydellä. Studyssä Toynbee viittasi useita kertoja Spenglerin teokseen kiittäen sen
arvoa kulttuurien kuvauksena ja luonnehtien sitä ’loistavaksi historialliseksi analyysiksi’.
Tästä huolimatta Toynbee piti Spenglerin esittämiä biologisia ja psykologisia analogioita
harhaanjohtavina ja haitallisina. Itse hän torjui selväsanaisesti käsityksen, että ihmiskulttuurit olisivat missään konkreettisessa mielessä biologissävyisiä eläviä organismeja. 149
Marxin ja Engelsin opit eivät kuuluneet Toynbeen varhaisten vaikutteiden ytimeen.
Myöhemmin kylmän sodan vuosina – ottaessaan kantaa kommunismin lännelle muodostamaan haasteeseen – hän joutui kuitenkin perehtymään niihin, jopa siinä määrin että
häntä on kutsuttu marxismin porvarillis-uskonnolliseksi vaihtoehdoksi.150
Toynbee kommentoi marxismia Studyn eri osissa pääosin teoreettisista lähtökohdista, viitaten kuitenkin myös kommunismin näinä aikoina saamaan reaaliseen ilmiasuun.
Marxin ajattelun lähtökohdat jäivät hänelle mitä ilmeisimmin varsin kaukaisiksi, sillä
Toynbee ei koskaan hyväksynyt ajatusta talouden ensisijaisuudesta historiassa. Marxin
luokkasidonnaisen proletariaattimääritelmän sijaan Toynbee sovelsi termiä mihin tahansa
ihmisryhmään tai -lohkoon, joka olemalla fyysisesti osa yhteisöä jäi kuitenkin sen tarjoamista eduista osattomaksi, sen vieraaksi elementiksi. 1930-luvulla ilmestyneissä Studyn
ensimmäisissä osissa hän määritteli Marxin opinkappaleet yksiselitteisesti vastareaktioksi
länsimaisen teollistumisen ja modernisaation kulttuurille.151
Toynbeen näkökulmasta kyse oli eräänlaisesta uskonnon korvikkeesta, jossa Marxista
kehkeytyi taistelevan ateismin Mooses ja Leninistä sen Messias. Toisen maailmansodan
alla Toynbee tunnusti Marxin näkemysten vallankumouksellisen luonteen, jonka innoittamana teollisuustyöväestö pyrki irtautumaan omasta hallitsevasta vähemmistöstään eli
kapitalisteista. Tämä oli klassinen esimerkki luokkasodan muodon saaneesta utopiasta,
jonka eskatologinen ja apokalyptinen sävy ankkuroitui – kannattajien asiaa sen kummemmin tiedostamatta – Lähi-Idän uskontojen ikivanhoihin näkemyksiin. Toynbeen mielestä vertaileva historiantutkimus osoitti, että kyseessä oli moderni versio zarathustralaisjuutalais-kristillisestä oppisopasta, jossa idea valitusta kansasta yhdistyi kaikkivoipaisen
Jahven paikalle asettuneeseen historiallisen välttämättömyyden lakiin. Näin tulkittuna
moderni kommunismi löi veljellisesti kättä mm. predestinaation läpitunkeman historiallisen kalvinismin kanssa. Toynbee piti historian ironiana sitä, että juuri 1930-luvun
vuosina kommunismin venäläinen versio kääntyi Stalinin ohjauksessa ihmiskunnan massoja syleilevästä vallankumouksellisesta Ihmisyyden palvonnasta kohti suppeaa venäläisen
kansakunnan nurkkakuntaista palvontaa. Kaikkiaan Toynbee näki, että niin alkuperäisen
marxismin kuin sen myöhempien käytännön sovellusten ideologisena käyttövoimana toimi nurinkäännetty uskonnollisuus, jonka innoittamana ihminen pakotettiin itsensä pelastajaksi, ilman todellista kykyä siihen. Mikäli tämä oli vastaus ihmisen perusdilemmaan,
oli kyse kiven antamisesta leivän sijaan.152
Study 3, 186, 221–222; Study 4, 11–13; Study 9, 296, 699–701; Study 12, 238, 256; Toynbee 1948,
9–10; McNeill 1989, 98–99, 285.
150
Vincent 2006, 108.
151
Study 1, 41; Study 3, 201.
152
Study 4, 301–303; Study 5, 24–25, 177–179, 615; Study 8, 469; Study 9, 583–584, 620–621.
149
49
1960-luvun alussa julkaistussa Studyn viimeisessä osassa Toynbee kuvasi Marxia aikansa lapseksi, joka – vaikka olikin omalla tavallaan nero – ylikorosti talouden ja tuotantoelämän merkitystä inhimillistä kulttuuria ohjaavina tekijöinä. Toisaalta Toynbee myönsi
Marxin olleen oikeassa sekä siinä, että talous muodosti tärkeän historian selitystekijän että
myös siinä, että teollisuustyöväestön kärsimyksiä oli pyrittävä voimallisesti lieventämään.
Näiden kohtien hyväksyminen ei kuitenkaan edellyttänyt Marxin koko oppirakennelman
omaksumista.153
Kun Venäjän vallankumous täytti 50 vuotta vuonna 1967 Toynbee osallistui sen historiallisen saldon arviointiin. Kokoomateoksessa The Impact of the Russian Revolution
1917–1967 hän ilmaisi pettymyksensä, koska alkuperäisen kommunismin vallankumouksellisuus oli vesittynyt jäätyään nationalismin alistamaksi. Hän piti tätä valitettavana,
koska kommunismista ei näin tullutkaan maailmaa yhdistävää ideologista voimaa, jollaisena Leninkin sitä vielä markkinoi. Karu tosiasia oli, että jokaisen kommunismin omaksuneen maan oli vallannut sama kapea-alainen kansallismielisyys, joka oli tuttua muualtakin. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto muistuttivatkin hämmästyttävässä määrin toisiaan, sillä
niitä yhdisti moderni teknologia – ihmiskunnan varsinainen muutosvoima.154
Saksalainen sosiologi ja yhteiskuntahistorioitsija Max Weber näyttää jääneen Toynbeelle Marxiakin vieraammaksi vaikuttajaksi. Tätä sopii ihmetellä, koska molemmat
sijoittuvat samaan uskonnon merkitystä painottaneiden sivilisaatiohistorioitsijoiden kategoriaan. Voi vain spekuloida, estikö Toynbeen vähättelevä ennakkoasenne sosiologiaa
kohtaan ryhtymisen aktiiviseen vuoropuheluun Weberin tekstien kanssa. Tähän viittaavat
jotkut epäsuorat lausumat, joissa Toynbee mm. kommentoi Philip Bagbyn kritikkiä sosiologian hylkimisestä. Toynbee myönsi, että hän arvioi aikansa sosiologian korostuksen olevan yhteiskunnallisten ongelmien mikroskooppisessa erittelyssä, jolla ei ollut paljonkaan
annettavaa hänen kaltaiselleen laajojen synteesien rakentajalle. Sen sijaan antropologisen
näkökulman jättämistä liian vähälle Toynbee tuntui aidosti katuvan. Joka tapauksessa
Weberin laajat sivilisaatiohistorialliset analyysit jäivät näin Toynbeen aikalaishistoriallisen
periskoopin ulottumattomiin.155
Vaikka Toynbee ei syntynyt jaloon sukuun, oli hän kuitenkin onnekas saadessaan käydä oikeat koulut: Winchester Collegen (1902–1907) ja Oxfordin Balliol Collegen (1907–
1911). Ne muokkasivat hänestä antiikin klassikon. Oxfordin vuosina Arnold Toynbeelle
kehittyi elinikäinen ystävyys kreikan kielen professori Gilbert Murrayn (1866–1957)
kanssa. Australiassa syntyneenä maailmanmiehenä Murray edusti klassista sivistystä ja
kaikkea siihen liittyvää, johon nuori Arnold halusi niin vahvasti orientoitua. Murray ilmensi syvästi myös ajan skeptistä henkeä, joka asetti perinteisen kirkollisen jumalauskon sivistyneellä tavalla kyseenalaiseksi. Pari vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt J.G.
Frazerin uskonnon ja magian suhteita primitiiviyhteisöissä kartoittanut vertailututkimus
The Golden Bough (1890) oli vielä tuolloin Oxfordissa kovassa huudossa. Myös Arnold
Toynbee siirtyi näinä vuosina anglikaanikirkon normittamasta selkeästä elämännäkemyksestä kohti agnostikon kyselevää epävarmuutta. Entisen uskontopohjaisen mallin sijaan
Study 12, 661–662.
Toynbee 1967c, 25–26.
155
Study 12, 120, 599. Mikään ei viittaa Toynbeen tutustuneen autenttisesti esim. Weberin uskontovertailuihin. Hän kuitenkin totesi, että Weberin Intiaan ja Kiinaan kohdistuneet tutkimukset antoivat
toivoa siitä, että sosiologia voisi tulevaisuudessa laajentaa näkökulmiaan niin maantieteellisesti kuin aikaperspektiivissäkin.
153
154
50
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
hän rakenteli jonkin aikaa Fabian Societyyn järjestäytyneiden työväenliikkeen maltillisten
mukaista arvojärjestelmää, pian kuitenkin sillekin viileten.156
Vaikka Toynbeen oppi-isän Gilbert Murrayn erityisalana oli klassinen kulttuuri, ei
hän jäänyt antiikin vangiksi, vaan kantoi omalta osaltaan vastuuta myös aikakautensa
kehityksestä. Murraysta tuli maailmansotien välisenä aikana merkittävä kansainvälisen
yhteistyön puolestapuhuja ja Kansainliittoa tukevan liikkeen (League of Nations Union)
aktiivinen toimija. Hän kuului kutsuttuna perustajajäsenenä Kansainliiton tueksi perustettuun Älyllisen Yhteistyön Komiteaan (The Committee for Intellectual Co-operation).
Myöhemmin 1930-luvun ratkaisun vuosina Murray osallistui aktiivisesti Britanniassa
järjestetyn ’Rauhan vaalin’ (Peace Ballot, 1934–1935) organisointiin. Murrayn kuoltua
Toynbee määritteli hänen elämänsä kahdeksi intohimoksi rauhantyön ja hellenistisen
kulttuurin, jotka yhdistyivät saumattomasti länsimaisen liberalismin sävyttämään elämänfilosofiaan. Liioittelematta voi sanoa, että sama määritelmä sopii luonnehtimaan
myös Toynbeen omaa uraa ja elämänmittaista aktivismia.157
Välittömästi maailmansodan jälkeen Toynbeen kannanotoissa ilmeni lyhyen aikaa
oman maan politiikkaa kyseenalaistavaa radikalismia, jollaiseen hän seuraavan kerran antautui vasta 1930-luvun pimenevien näkymien vuosina. Nyt hän ehdotti ennakkoluulottomasti yhteistyötä jopa bolsevikkien kanssa – kanta, joka ei hänen silloisia esimiehiään
ulkoministeriössä juuri innostanut. Poliittisen kehityksensä huipennukseksi Toynbee liittyi vuonna 1918 lyhyeksi aikaa Labour-puolueeseen. Pian hän kuitenkin teki pesäeron
aktiivipolitiikkaan eikä palannut siihen henkilökohtaisesti enää koskaan.158
1950-luvun lopulla Toynbee kertoi ystävälleen vierastavansa ’luokkasodan’ ajatuksen
ruokkimista Labour-puolueessa. Heti perään hän kuitenkin lisäsi, ettei pitänyt yhtään
enempää syistä, jotka johtivat sellaisiin ajatuksiin. Siksi hän sanoi suuntaavansa sympatiansa liberaaleille. Mikäli Labour muuttuisi vähemmän oikeaoppiseksi ja liberaalimmaksi, oli hän valmis antamaan äänensä myös sille. Toynbee uskoi tyytyväisten työläisten
muuttuvan vähitellen porvareiksi, mikä hänen mielestään selitti silloisen Labourin vaalivoiton. Tällaista työläisten porvarillistumista Toynbee ei pitänyt kuitenkaan pelkästään
hyvänä piirteenä; se muistutti liikaa amerikkalaista elämäntapaa.159
Gilbert Murrayn vaikutusta nuoren Toynbeen kokonaiskehitykseen voi tuskin liioitella. Ennen pitkää opettajan ja oppilaan ystävyys tiivistyi myös sukulaisuussuhteeksi, kun
Toynbee v. 1913 avioitui Murrayn vanhimman tyttären Rosalindin kanssa. Toynbeen
äidin tapaan myös Rosalind osoittautui sekä luonteeltaan että kirjallisilta kyvyiltään vahvaksi ja itsenäiseksi naiseksi, jonka rinnalla nuorella historioitsijalla oli tasapainoilemista.160
Rosalind-vaimolla olikin sittemmin merkittävä, joskin ristiriitainen vaikutus Arnoldin maailmankatsomukseen. Rosalind kääntyi omien sisäisten pohdintojensa tuloksena
1930-luvulla kristityksi, ensin anglikaaniksi ja sitten roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi.
Toynbee 1969, 117–118; McNeill 1989, 26–30. ‘God is not the man he was.’ Tämä F.M Hasluckin
nimiin pantu sanonta kuvaa hyvin ajan henkeä. Gilbert Murrayn teos Four Stages of Greek Religion oli
myös merkittävä ajatusten uudelleensuuntaaja.
157
Toynbee 1960, 212–220; de Madariaga 1960, 176–197; Smith 1960 198–204; Baratta 2004, vol. 1,
74. Toynbee toimi v. 1960 julkaistun Gilbert Murrayn muistokirjan toisena toimittajana.
158
McNeill, W. 1989, 77–79. 1950-luvulla kommunistiksi tunnustautuneen Philip-poikansa kautta
Toynbee tutustui myöhemmin myös äärivasemmiston näkökulmaan.
159
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 10.10.1959, Peper 1987, 400–401.
160
Aatelisena kreivittärenä Rosalind omasi vahvan tahdon, johon ei kuulunut omien virheiden tunnustaminen. Avioparille syntyi kolme poikaa: Antony (Tony, 1914), Philip (1916) ja Lawrence (1922).
McNeill, W. 1989, 53–63, 114.
156
51
Vaimon vaikutusta tai ei, Toynbeekin tunsi tällöin vetoa samaan suuntaan, jääden lopulta
kuitenkin epädogmaattiseen välitilaan. Sittemmin puolisoiden kokonaisvaltainen loitontuminen toisistaan vähensi tämänkaltaisen vaikutuksen merkitystä. Kahden Toynbeelle
läheisen ihmisen – Edith-äidin ja Tony-pojan – kuolemalla v. 1939 lienee ollut myös
oma merkityksensä hänen sisäiselle kehitykselleen. Joka tapauksessa aikajaksoa 1930-luvun puolivälistä 1950-luvun puoliväliin on kutsuttu Toynbeen ’kristilliseksi kaudeksi’.
Yhtenä todisteena tästä voitaneen pitää Ampleforthin katolista luostaria, jonka Toynbee v.
1937 omaksui henkiseksi lepopaikakseen. Sieltä Toynbee myös löysi ystäväkseen katolisen
munkki Columba Cary-Elwesin, jonka kanssa hän aloitti vuosikymmeniä kestäneen hedelmällisesti jatkuneen kirjeenvaihdon. Toynbeen sisäinen murros näkyi juuri ennen sotaa ilmestyneissä Studyn lisäosissa 4–6: osa 4 sisälsi kohdan, jossa hän tunnusti Kristuksen
jumaluuden ja ainutlaatuisuuden. Myöhemmin hän pidättyi johdonmukaisesti vastaavista ilmauksista, kääntyen pikemminkin kaikkia uskontoja syleilevään panteismiin.161
Toynbeen kiinnostuksesta uskonasioihin kertoo hänen osallistumisensa tammikuussa
1937 Oxfordissa pidettyyn ekumeeniseen konferenssiin. Hän osallistui tapahtumaan liittyneisiin radioluentoihin, joissa pohdittiin, miten kristinuskon sanoma voitaisiin ilmaista
aikakauden ihmiselle ymmärrettävällä tavalla. Omassa osuudessaan Toynbee ei kaihtanut
kutsua modernia läntistä liberalismia pakanuuden yhdeksi muodoksi. Hänen tiedetään
myös osallistuneen sodan aikana Oxfordissa J.H. Oldhamin johtamaan kristilliseen hartauspiiriin, jonka lukemistoon kuuluivat Augustinus ja Common Prayer Book.162
Sodan kestäessä Toynbee löysi henkistä vahvistusta amerikkalaisen protestanttiteologi
Reinhold Niebuhrin tuoreesta teoksesta The Nature and Destiny of Man (1943). Teos
ihastutti Toynbeetä siinä määrin, ettei hän epäröinyt suositella sitä katoliselle ystävälleen.
Niebuhr oli Toynbeen mielestä ”rohkea mies, joka kulki pioneerina erämaassa”, koska
hän yritti ilmaista kristillisen teologian perussanoman ”sellaisessa muodossa, jonka nykyihminen voi vastaanottaa, ilman sen laimennusta tai luopumista mistään sen olennaisesta osasta.”163
Nämä vaikutteet heijastuivat Toynbeen myöhempään sodanjälkeiseen maailmankuvaan, jossa uskonto nousi vielä tätäkin keskeisempään rooliin. Tämä näkyi erityisen
selvästi Studyn viimeisten osien 7–10 sisällössä. Prosessin lopussa Toynbee oli valmis julistamaan, että ihmiskunnan toivo ja samalla myös historian tarkoitus kätkeytyi uskoon,
jonka kohteena olivat rakastava Jumala ja kristinuskon mysteerit. Niihin tähtäsi viime
kädessä myös muiden uskontojen viisaus.164
Parhaimman luomisvoimansa kautena 1940–1950-luvuilla Toynbee luettiinkin varsin
yleisesti kristillisvaikutteisten historioitsijoiden ja teologien vaikutusvaltaiseen joukkoon,
johon Reinhold Niebuhrin ohella laskettiin myös Herbert Butterfieldin (1900–1979) ja
Christopher Dawsonin (1889–1970) kaltaiset ajan tulkitsijat. Tässä vaiheessa Toynbeen
näkemykset tukeutuivat vielä pääosin perinteisen kristinuskon sanomaan, joskin hän jo
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 18.5.1947. Peper 1987, 187–188; McNeill, W. 1989, 186–187, 175,
319. Toynbeen ’uskontunnustus’: ”Ja tapahtui niin, että galilealaiset saarnasivat juutalaiselta messiaalta,
joka oli itse Jumala, saamansa evankeliumin, ja pakanat ottivat sen omakseen.” Study 4, 263.
162
Toynbeen kirjeet Cary-Elwesille 14.2.1937, 27.7.1938, 5.8.1938, 19.10.1939 ja 14.10.1940: Peper
1987, 14–15, 17, 19–21, 40–41, 48–49. Cary-Elwesin kirje Toybeelle 18.7.1940: Peper 1987, 73–74;
McIntire 1989, 71–74.
163
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 17.1.1944: Peper 1987, 156.
164
Toynbee 1948, 234–240; Toynbee 1949, 105. Kuvaava on kohta (Study 6, 174–175), jossa Toynbee
nostaa Beetlehemin paimenien saaman messiaanisen enkeli-ilmoituksen tärkeämmäksi kuin mitkään
antiikin Kreikan mytologiset julistukset. Kristuksen ’palingenesiassa’ eli uudelleensyntymisessä oli kyse
aidosta jumalallisen kuninkaan syntymästä ihmiseksi.
161
52
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
tällöin kamppaili uskontovertailuissaan kristinuskoon vahvasti sisältyvän inkarnaatiokysymyksen kanssa. Jumalallisen voiman konkreettinen, jopa lihallinen historiaan purkautuminen muodosti Toynbeelle ylipääsemättömän ongelman. Historioitsijaystävä Sir
Lewis Namier määrittelikin Toynbeen dilemmaksi sen, ettei hän osannut päättää kohdellako uskontoa ilmoitettuna totuutena vai historiaan sidottuna aikasidonnaisena ilmiönä.
Toynbeen uhkana oli siten historioitsijan ja ’profeetan’ roolien vaikea sekoittuminen.165
Kyseessä oli kuitenkin vasta puolimatkan pysähdyspaikka, sillä ‘kypsän Toynbeen’ näkemykset liukuivat 1960–1970-luvuilla vuosi vuodelta yhä selvemmin pois kristinuskon
turvasatamasta kohti buddhalaissävytteistä persoonattoman uskonnon mysteeriä. Sellaisena hän kutsui itseään ’uskonnollismieliseksi agnostikoksi, joka halusi saada maksimimäärän uskontoa minimimäärällä opinkappaleita’. Toinen nimike, jolla hän kuvasi itseään oli ’transrationalisti’, joka hyväksyi spirituaalisen todellisuuden yleisellä, intuitiivisella
tasolla. Samalla hän kuitenkin hylkäsi kaikkien uskontojen vaatimukset ainoan totuuden
tai pelastuksen haltijuudesta. Toynbeen sankariksi nousi myöhäisantiikin filosofi Quintus
Aurelius Symmachus, jota hän kuvasi ”viimeiseksi ei-kristityksi uskonnollisen vapauden
puolustajaksi kristityn Rooman suvaitsemattomassa hallinnossa.”166 Olihan Symmachuksen korostuksena ajatus, ettei niin suuren mysteerin salaisuutta voinut löytää vain yhtä
tietä. Tämä vakiintui ennen pitkää myös yhdeksi Toynbeen katsomuksellisista mieliajatuksista.167
3.2 Toynbee historian ’suuren pyörän’ kuljetettavana
Yksittäisten ihmisten vaikutusta väheksymättä on ilmeistä, että historian suuret muutosvoimat olivat lopulta myös nuoren Arnold Toynbeen persoonan ja maailmankuvan
syvimpiä muokkajia. Balliol-opintovuosiensa päätteeksi Toynbee halusi kunnon klassikkona suorittaa opintojen jälkeen perinteisen ’Grand Tourin’ Italiaan ja Kreikkaan. Tavoite toteutui henkisesti rikkaan patikointimatkan muodossa vuosina 1911–1912, jättäen
kuitenkin jälkeensä likaisesta vedestä saadun punataudin. Matkalta palattuaan Toynbee
asettui Ballioliin aloittelemaan opettajan uraa, kunnes elokuu 1914 muutti kaiken: alkoi
sota, joka katkaisi karulla tavalla niin kansojen kuin yksilöidenkin normaalin elämän.
Sairautensa takia Toynbee tosin välttyi rintamalta – tosiasia, josta hän tunsi epävarmuutta
koko loppuelämänsä ajan. Onkin sanottu, että Toynbee purki tuntemansa syyllisyyden tai
kiitollisuuden kirjoittamiseen, joka kerran alettuaan jatkui kiihkeänä läpi elämän.168
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä kukin osallistujamaa pyrki ottamaan käyttöön
kaikki modernin tiedonvälityksen ja propagandan välineet. Myös yliopistojen kirjallinen
ja akateeminen parhaimmisto vedettiin mukaan tähän taisteluun. Niinpä myös Toynbee monien muiden ohella rekrytoitiin Britannian sotaponnistelujen palvelijaksi. Toimintaa varten perustettiin pieni yksikkö, Political Intelligence Department, johtajanaan
historioitsija Sir James Headlam-Morley ja jäseninä Toynbeen lisäksi Lewis Namier sekä
McIntire 1977, 4, 177–190; Toynbee 1977, 177-190. Namier-lausuma teoksessa Stromberg 1972, 89.
Study 12, 625. Symmachus muistetaan erityisesti Milanon piispa Ambrosiuksen kanssa 300-luvun
lopulla käymistään dialogeista, joissa hän vaati vanhan pakanuuden edustajille uskonvapautta.
167
Toynbee 1961c, 114; Toynbee 1969, 135-137, 143; Winetrout 1989, 17-19, 32; Playboy 4/ 1967,
74. Toynbeen voi sanoa lähentyneen Max Weberin esiintuomaa uskontokäsitystä, jossa uskonto näyttäytyy eräänlaisena arjen jumalanpalveluksena, elämänkäytäntönä, jota määrittävät konkreettisen maailman takana olevan ’takamaailman’ arvot ja sieltä tulevat eri uskonnoissa ilmiasunsa saavat orientaatiot.
Ks. Hietaniemi 1998, 54–57.
168
Hughes-Warrington 2001, 325; Toynbee 1969, 3–49, 97–99. Jones 2004, 219, 269.
165
166
53
australialaiset Allen ja Rex Leeper. Propagandatoiminnan (War Propaganda Bureau) kokonaisvaltainen organisointi ja johtaminen ’Wellington Housessa’ oli annettu kyvykkään
Charles Mastermanin tehtäväksi. Tieteiskirjailijana ja myöhemmin suositun maailmanhistorian (The Outline of History, 1920) kirjoittajana tunnettu H.G. Wells rekrytoitiin
myös mukaan. Sodan alkupuolella Wellsin sotaisat ja saksalaisvastaiset kirjoitukset herättivätkin laajaa tyydytystä (mm. sodan yhdeksi symboliksi noussut essee The War that Will
End War). Myöhemmin Wells kuitenkin kohdisti päähuomionsa sotien kertakaikkiseen
lopettamiseen ja uuden maailmanjärjestyksen luomiseen. Tämä ei palvellut enää brittiläisiä suppean aikavälin tavoitteita, joten Wells erosi tehtävästään.169
Vaikka kyse oli ’vain’ kirjallisten raporttien laatimisesta, tapahtui sekin sodan armottomien lakien alaisuudessa. Tällöin puolueeton totuus oli usein kärsijänä. Niinpä Toynbee oli mukana lordi Brycen johtamassa raporttitehtailussa, jonka pääpyrkimyksenä oli
vaikuttaa amerikkalaiseen yleisöön. Toiminnan tuloksena julkaistiin myöhemmin perin
yksipuolisiksi todettuja selostuksia saksalaisten harjoittamasta brutaaliudesta Belgiassa,
Ranskassa ja Puolassa (esim. The German Terror in France; The Belgian Deportations,
1917). Työ osoittautui monilta osiltaan epätarkaksi, mikä nostatti ennen pitkää niin Britanniassa kuin Amerikassakin epäluottamusta tämänkaltaista toimintaa vastaan.170
Raportti turkkilaisten suorittamasta armenialaisten kansanmurhasta perustui kuitenkin vankempiin tosiasioihin, joita myös hyödynnettiin maksimaalisesti. Kaikkiaan
kyse oli kuitenkin propagandan tuottamisesta, minkä myös Toynbee saattoi myöhemmin avoimesti todeta: ”Olin työssä tuottaakseni Britannian hallituksen propagandaa, ja
propaganda on omalla tavallaan yhtä myrkyllistä kuin sinappikaasu (…) me toimimme
vastuuttomasti sulkiessamme silmämme mahdollisilta pitkän aikavälin seurauksilta, joita
kädestä suuhun etenevä sota-ajan toimintamme saattoi aiheuttaa.”171
Inhimillisellä tasolla sodan hinta oli Toynbeellekin kova. Vielä vuosikymmenien päästä hänen Lontoon asunnossaan vierailleet saattoivat nähdä uuninreunuksella puolen tusinan nuorukaisen kuvat. Ne esittivät Toynbeen lähimpiä ystäviä yliopistossa ennen vuotta
1914; kaikki kaatuivat maailmansodan juoksuhautoihin.172
Toiminta sodan poikkeuksellisissa oloissa merkitsi Toynbeelle kuitenkin yhdenlaista tärkeää läpimurtoa: se avasi hänelle ovet Britannian ulkopolitiikan suunnittelijoiden
ja toteuttajien sisäpiiriin. Sen myötä hän saattoi sodan jälkeen osallistua v. 1919 asiantuntijana Pariisin rauhanneuvotteluihin, mikä puolestaan avasi yhteyksiä amerikkalaisiin
asiantuntijoihin. Britannia toi Pariisin rauhanneuvotteluihin miltei kaikki ulkopoliittisen
tiedustelun asiantuntijansa. Historioitsijat Arnold Toynbee ja Lewis Namier edustivat
Informaatioministeriön Tiedustelutoimistoa (Intelligence Bureau, The Ministry of Information). Neuvottelukuukausien kuluessa Toynbeelle syntyi elinikäinen ystävyyssuhde
mm. amerikkalaiseen professori W.L. Westermanniin, joka oli Toynbeen lailla antiikin
asiantuntija.173
Messinger 1992, 16–39, 184–199.
Puolan osalta kyse oli pääosin taloudellisesta tuhosta, mutta Belgiassa toteutettiin laajoja työväestön
pakkosiirtoja Saksaan; arvioiden mukaan toimenpiteet koskivat jopa 100.000 ihmistä. Toynbee 1917a,
25–26, 32–72; Messinger 1992, 73–84. Mm. W. Laqueurin mukaan syntynyt epäluottamus vaikutti
jopa siihen, että Toisen maailmansodan aikana ei holokaustitietoja uskottu. Hitlerin sanotaan suuresti
ihailleen tämän kaltaista propagandaa ja keksittyä totuutta, joka onnistui herättämään vihollista kohtaan
aktiivista vihaa. Chapman 1998, 262, viite 10; Keyserlingk 1986, 554–555, viite 8.
171
Toynbee 1969, 304.
172
Gilbert 1994, xvi.
173
MacMillan 2001, 155; Toynbee 1967a, 198–205.
169
170
54
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Näin saatu ’peruskoulutus’, jota sodanjälkeisten vuosien sotakirjeenvaihtajamatkat
täydensivät, kouli Toynbeestä tehokkaan historiallisten tilanneanalyysien laatijan. Alusta
pitäen hänen raporttinsa eivät olleet vain suppeita ajankohtaiskuvauksia, vaan niitä leimasi pyrkimys ilmiöiden laajempien syiden ja syvällisempien historiallisten yhteyksien pohtimiseen. Niinpä Toynbee ei pitkään empinyt saadessaan tarjouksen the British
(myöh. Royal) Institute of International Affairs -laitoksesta (= RIIA). Kyseessä oli yksityisin varoin v. 1920 perustettu ’think-tank’, joka pyrki raporteillaan luomaan pohjaa
Britannian ulkopolitiikan muodostukselle. Samalla uusi laitos pyrki ohjaamaan suurta
yleisöä omaksutun linjan taakse. Alun perin ideana oli ollut perustaa yhteinen instituutti
amerikkalaisten kanssa, mutta tämä ei lopulta toteutunut. RIIA jatkoi Kansainyhteisön ja
USA:n yhteyksien kehittämiseen omistautuneen Round Table -liikkeen työtä, brittiläisen
eliitin ajatteluun syvälle juurtuneena. RIIA:n International Affairs -kausijulkaisusta kehittyi jo sotien välisellä kaudella kansainvälisten suhteiden tutkimuksen vaikutusvaltainen
foorumi.174
Toynbeen RIIA:n hyväksi antama panos oli merkittävä. Paljolti sen myötä RIIA:sta
kehittyi Britannian arvostetuin ulkopoliittisen tutkimuksen laitos, joka nautti kansainvälisissä diplomaattipiireissä laajaa arvostusta. Peruskirjansa mukaisesti laitoksen tehtävänä
oli tuottaa ”objektiivista, tasapuolista, puolueetonta ja tunnesidonnaisuuksista vapaata”
tietoa. Tämän periaatteen noudattamisessa se ei pyrkinyt esittämään omia arvioitaan,
vaan kukin kirjoittaja vastasi tekstistään itse. Näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta
RIIA:aa syytettiin aika ajoin liian läheisistä suhteista ulkoministeriöön, mitä olikin vaikea
välttää samojen henkilöiden toimiessa jäseninä molemmissa organisaatioissa.175
Toynbeen tehtäväksi RIIA:n puitteissa määräytyi alusta alkaen maailmanpolitiikan
vuosiraporttien kirjoittaminen. Tässä tehtävässä hän osoittautui välittömästi ainutlaatuisen tuotteliaaksi. Ensimmäisenä projektinaan Toynbee sai kirjoittaa perusteellisen katsauksen Pariisin rauhansopimuksen jälkeisten vuosien 1920–1923 kansainvälisestä kehityksestä ja tapahtumista. Tähän liittyen hän aloitti vuoden 1924 alussa kirjoitusrupeaman,
josta muodostui melkoinen työnäyte: seuraavan vuoden aikana ilmestyi rauhankonferenssin jälkiraporttina teos The World after the Peace Conference (1925) sekä pian tämän
jälkeen ensimmäinen osa Survey of International Affairs -sarjaa (=SIA), nimittäin vuosien
1920–1923 kuvaus. Tästä Toynbee jatkoi ilman taukoa, joten seuraava vuosiraportti, SIA
1924 oli valmis julkaistavaksi vuoden 1926 alkupuoliskolla. Näin toistui Toisen maailmansodan alkuun saakka – joka vuosi ilmestyi uusi tiiliskiviraportti edellisen vuoden
tapahtumista.176
Toynbee ja hänen vuosiraporttinsa muodostuivat Chatham Housen keskeisiksi tunnusmerkeiksi. Vuosiraporttien toimeksiantajat tiesivät, etteivät ne olleet sanan täydessä
mielessä aitoa historiaa, koska koko todistusaineisto ei ollut ’sisällä’ (mm. diplomaattien
arkistoista saatavat tiedot pääosin puuttuivat). Chatham Housessa pääteltiin kuitenkin,
etteivät SIA:n lukijat voineet odottaa kaikkien lähteiden avautumista, joten Toynbee pienine toimituskuntineen eteni niin systemaattisesti ja tieteellisesti kuin oli mahdollista.
Näin Toynbee oli omalta osaltaan työnsä kautta luomassa pohjaa kansainvälisten suhteiParmar 2002, 113; Toynbee 1969, 61. Edelleen toimivan Chatham Housen työtä arvostetaan suuresti.
175
Thorne 1988, 164–165. Varsinkin Toynbeen läheinen suhde Ulkoministeriöön herätti toisen maailmansodan jälkeen joissakin arabimaissa oletuksia siitä, että hänellä oli merkittävä rooli Britannian LähiItää koskevien näkemysten muotoillussa. Tämä ei ollut aina seuraamuksiltaan edullista. Dickie 2004,
179–180.
176
Survey of International Affairs, tästä eteenpäin = SIA. Molemmat Surveyt olivat yli 500-sivuisia, joten
kyse oli yhteensä noin 1100 asiasivusta, jotka vaativat mittavan taustatyön. McNeill 1989, 123.
174
55
den (International Relations, IR) kriittiselle tutkimukselle. Tämä tutkimusala pyrki ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina vakiinnuttamaan asemansa akateemisessa
tutkimuskentässä. Prosessin myötä Chatham Housen työyhteyteen etsiytyi lukuisia aikakauden valtiosuhteiden merkittäviä tutkijoita ja historioitsijoita, kuten esim. realistisen
koulukunnan johtavana edustajana myöhemmin tunnettu E.H. Carr.177
Toynbee teki yleensä historialliset tutkimuksensa alusta loppuun yksin, ilman apua.
SIA:n kohdalla hän kuitenkin tunnusti apuvoimien korvaamattoman arvon; kyse oli alusta pitäen parityöstä, jossa toisena osapuolena, tehokkaana materiaalin kerääjänä ja organisoijana toimi Veronica Boulter. Toynbeen ja Boulterin tiimityö muuttui vähitellen niin
tiiviiksi ja joustavaksi, ettei aina pystynyt sanomaan missä toisen teksti loppui ja toisen
alkoi. Kirjallinen yhteistyö muuttuikin aikanaan avioliitoksi, kun Boulterista tuli Toynbeen toinen vaimo. Joidenkin silmissä Toynbee näytti itsekkäältä, kun hän ei halunnut
jakaa toimitusvastuuta kenenkään ulkopuolisen kanssa. Varsinkin amerikkalaiset katsoivat Toisen maailmansodan jälkeen, että jos heidän rahoillaan tuotetaan historiaa, kuului
heille myös osa kunniasta.178
Toisen maailmansodan alla Toynbee kuului suppeaan brittiläiseen asiantuntijajoukkoon, joka pohti Sir Arthur Salterin ja (Sir) Harold Nicolsonin johdolla tulevia uhkakuvia. Ryhmä koostui liberaaleista keskitien kulkijoista, joiden näkemykset tyydyttivät
sellaisenaan yhtä vähän poliittista oikeistoa kuin vasemmistoakaan. Ryhmän jäsenet edustivat kuitenkin käytännön kokemuksen kautta saatua vankkaa asiantuntemusta, joten
ryhmän nimissä laaditut muistiot päätyivät niin ulkoministeriön kuin lehdistönkin pöydille pohdittaviksi.179
Saksan hyökkäys Puolaan syyskuun alussa 1939 päätti kuin leikaten sotien välisen
”kaksikymmenvuotisen kriisin” kansainvälisissä suhteissa.180 Toisen maailmansodan syttyminen toi myös Chatham Housen elämään ja sen prioriteetteihin oleellisen muutoksen.
Royal Institute of International Affairs siirtyi Balliol Collegeen Oxfordiin, jossa se loi
nahkansa muuttuen Foreign Research and Press Service -nimiseksi hallitusta palvelevaksi
tiedonkeruulaitokseksi. Arnold Toynbee palveli FRPS:n johdossa vuodet 1939–1943, vetäen laitokseen tuntemiaan eri akateemisten alojen kyvykkäitä edustajia. Mm. historoitsija
R.W. Seton-Watson toimi jonkin aikaa laitoksen Kaakkois-Euroopan osaston johtajana.
Toiminnan ollessa laajimmillaan Toynbeen alaisena työskenteli 177 henkilöä.181
FRPS tuotti viikoittaisia ulkomaisen lehdistön uutistiivistelmiä ja taustapapereita.
Jossain määrin laitoksen tehtävänä oli suoraan Saksaan suuntautuvan propagandan tuottaminen, mutta päätehtäväksi muodostui kuitenkin sodan jälkeisen politiikan määrittely. Historiallista tietoa pyrittiin näin hyödyntämään aidosti tulevaisuuden rationaalisessa
suunnittelussa. Tämä kävi yksiin Toynbeen syvimpien toiveiden kanssa, sillä hänkin halusi päästä vaikuttamaan tulevan rauhanajan olosuhteisiin – tehokkaammin kuin mikä
oli ollut mahdollista ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Tiedon prosessoinnilla ja varsinkin tulevan ennakoinnilla oli kuitenkin rajansa: vaikka FRPS tuotti
esim. Itä-Euroopan osalta hyödyllistä tietoa, ei sekään osannut ennakoida sodan jälkeen
tapahtunutta Neuvostoliiton vaikutusvallan huimaa kasvua.182
Toynbee 1961d, 78; Olson & Groom 1991, 70, 109, 114.
Schulzinger1984, 96–97, 129; McNeill 1989, 151.
179
Joulukuusta 1937 alkaen kokoontuneeseen ryhmään kuului mm. Lionel Curtis, H.A.L. Fisher, Gilbert Murray sekä 1950-luvun pääministeri Harold Macmillan. Hart 1965, 149–150.
180
Määrite, jonka E.H. Carr teki tunnetuksi teoksellaan ’The Twenty-Year’s Crisis 1919–1939: an Introduction to the Study of International Relations’ (1939).
181
. McNeill 1989, 179–181; Messinger 1992, 180.
182
Keyserlingk 1986, 540–543, 549–551.
177
178
56
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Epäilyksistä huolimatta FRPS:n työn korkea laatu vakuutti myös ulkoministeriön
johdon siinä määrin, että v. 1943 laitos sulautettiin suoraan valtionhallinnon alaisuudessa toimivaan ulkoministeriön tutkimusosastoon (Foreign Office Research Department),
jonka johtoon Toynbee nimitettiin. Tämä jos mikä osoitti Toynbeen kuuluvan Britannian ulkopolitiikan ’sisäpiiriläisiin’, joita yhdistivät toisiinsa paitsi imperiumin tavoitteiden
edistäminen myös salassapitopykälien velvoitteet. Tutkimusosaston pätevyys herätti kateutta monissa liittolaismaissakin. Yleiseksi näkemykseksi vakiintui, ettei missään ollut
vastaavaa. Kyseessä oli ”älyllinen voimakeskus, jossa palvelevat asialleen omistautuneet
maan parhaimmat älyköt, joista kukin on oman alansa paras spesialisti.”183
Vuosiraporttien kirjoittamisen ohella Toynbeen elämäntyön ja ajankäytön ’ensimmäiseksi pilariksi’ muodostui maailmanhistorian kokonaisuutta kartoittava tutkimusprojekti, jonka vaatimattomana työnimikkeenä oli ’A Study of History’. Sen puitteissa hän
pyrki vertailevan metodin avulla tutkimaan kulttuurien syklisiä vaihteluita. Toynbeen
tavoitteena oli – ei enempää eikä vähempää kuin löytää ja identifioida ihmiskunnan historian suuret sivilisaatiot sekä pyrkiä selittämään niiden nousuissa ja tuhoissa vaikuttavat
voimat. Toynbee halusi kerta kaikkiaan katsoa historiaa uudella tavalla kokonaisuutena,
panoraamana, joka ylitti läntisen sivilisaation perinteiset näkökulmat.184
Projekti merkitsi Toynbeelle – halusi hän sitä tai ei – liittymistä suurten historiallisten
systeeminrakentajien ketjuun – prosessiin, jonka juuret ovat ikiaikaisia, mutta löytyvät
modernissa mielessä 1800-luvulta lähinnä Marxin ja Comten ajattelusta, jatkuen mm.
Weberin veljesten (Max 1864–1921, Alfred 1868–1958) kautta H.G. Wellsiin ja Oswald
Spengleriin. Samaa perinnettä jatkoi myöhemmin omalla kriittisellä tavallaan mm. William McNeill.185
Raskaudestaan huolimatta Toynbeen elämää säätelevä kahden pilarin malli palveli
hänen tarpeitaan, koskapa hän myöhemmin nimitti kokonaisuutta ”onnelliseksi kombinaatioksi”, jonka osat ruokkivat toisiaan. Toynbee oli myöhemmin jopa sitä mieltä,
että töiden samanaikaisuus oli niiden onnistumisen välttämätön ehto. Tältä pohjalta hän
totesi myöhemmin:
“ En usko, että olisin kyennyt tuottamaan kumpaakaan, Surveytä tai Studya, ellen olisi työskennellyt molempien kanssa samanaikaisesti. Yhdessä ne antoivat
minulle laajimman mahdollisen horisontin ja monipuolisimman työkentän, jota
kykenin käsittelemään. Tämä oli pyrkimysteni täyttymys. Sillä tavoitteenani oli
näkökenttäni ja toiminta-alani laajentaminen kykyjeni äärirajoille.”186
Toynbee koki vahvasti, että sillä, mitä tapahtui tuhat vuotta sitten, oli merkitystä tähän
päivään ja kaikelle menneelle löytyi vastaavuus nykyhetkestä. Tämän tuntemuksen taustalla häilyivät vahvasti Toynbeen avoimesti raportoimat mystiset kokemukset uppoamisesta ’historialliseen ajan virtaan’, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus virtasivat
rinta rinnan.187 Toynbee totesi itse myöhemmin kantanaan olleen, että
”joko toiminnan miesten (...) tulisi ryhtyä kirjoittamaan historiateoksia (...) vakaumuksella, että tämä oli yhtä tärkeä ja kannatettava asia kuin mikä tahansa
’käytännön toimi’(...) Toisena vaihtoehtona on näkemys, ettei aloitteleva historiMcNeill 1989, 198; Dickie 2004, 114.
Toynbee 1956c, 4; McIntire & Perry 1989, 14–19.
185
Manning 2003, 40–43; Viikari 1983, 352-365; Eskola 1983, 366–377.
186
Toynbee 1969, 80, 87, 112.
187
Study 10, 139–140.
183
184
57
oitsija voi kirjoittaa historiaa tehokkaasti ennen kuin hän on omaksunut maailmankuvan, jonka voi saada vain käytännön elämän todellisten kokemusten kautta.”188
Vaikka Toynbee koki vuosikatsausten ja Studyn toisiinsa kietoutumisen positiiviseksi piirteeksi, on tätä myös kritisoitu mm. Elie Kedourien toimesta. Kedourien mukaan Toynbeen sivilisaatiohistorialliset perusnäkemykset vaikuttivat hänen rooliinsa ulkopoliittisena
erityisasiantuntijana yllättävän paljon. Toynbee yhdisti syklisen kierron perusnäkemykseensä voimakkaan moraalisen aspektin, koska muutos ajassa sisälsi sivilisaation rappeutumisen mahdollisuuden, jopa todennnäköisyyden. Kedourien mukaan tämä kombinaatio näkyi erityisen selvästi Toynbeen Lähi-Itää koskevissa kannanotoissa, mukaan lukien
hänen vaikeasti määriteltävä panoksensa Britannian ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ulkopolitiikan muotoutumiseen. Toynbee antoi selvästikin suhteellisen suoraviivaisen
tukensa arabimyönteiselle politiikalle. Tämä puolestaan pakotti tulkitsemaan muut tekijät, mukaan lukien juutalaisten Palestiinaan kohdistunut maahanmuutto valitettaviksi
häiriötekijöiksi, joiden vaikutus tuli pyrkiä eliminoimaan. Tämä käytännön politiikkaan
kytkeytyvä kanta paistaa läpi jo Studyn ensimmäisissä osissa siten, että Toynbee etsii perusteita tulkita juutalaisuus muinaisen syyrialaisen kulttuurin fossiilijäänteeksi, jolta ei
1900-luvullakaan voinut odottaa mitään myönteistä. Sama valikoiva moraalinen paatos
heijastui myös muihin ajankohtaisen politiikan kannanottoihin, kattaen mm. länsimaisen
sivilisaation ja kommunismin väliset suhteet. Kedourie katsoi, ettei Toynbeen vuosikatsauksiakaan voinut näin voimakkaiden ennakkositoumusten takia pitää neutraalina historiankirjoituksena, vaan historiallisen aineiston sävyttäminä moraalisina julistuksina.189
Toynbeen sivilisaatiohistoriallinen selvitys laajeni niin työprosessina (julki 1934–
1961) kuin sisältömäärältään inhimillisesti katsoen valtaisaksi, käsittäen lopulta 12 tiiliskivimäistä osaa: 10 perusosaa, karttaosan, sekä uudelleenarviointien osan. Kirjoittamisen
venyminen yli kolmelle vuosikymmenelle näkyy väistämättä lopputuloksessa jopa ydintä
koskevina painotuseroina. Siksi Toynbeen sivilisaatiohistoriallisten perusnäkemysten kiteyttäminen yhdenmukaiseksi sanomaksi on vaikeaa. Richard Paresin v. 1956 esittämä
arviointilausuma soveltuu tähän kuitenkin varsin hyvin:
”Tri Toynbeen (työn) varhaisissa osissa esittämää alkuperäistä teemaa voidaan
luonnehtia seuraavasti. Pienin ’itseselitteinen tutkimuskohde’ ei ole ’nurkkakuntainen’ kansallisvaltio, vaan yhteisö tai sivilisaatio. Tällaisen yhteisön tai sivilisaation historia näyttää muotoutuvan kaavan (mallin) mukaiseksi. Aluksi yhteisö
nousee reaktiona ’haasteen’ antamaan ärsykkeeseen ja, olettaen että se voittaa
omalla vastauksellaan ensimmäisen haasteen, se voi kohdata rajattoman määrän
haasteita, kunnes se ’murtuu’. Tämän murtumisen syyksi hän näyttää nimeävän
useamman kuin yhden syyn; yleisin on ’militarismi’, mutta (mikä ei ole välttämättä sama asia) se voidaan kuvata myös ’luovan vähemmistön’ rappeutumiseksi.
Nousun ja harmonian kausina tätä luovaa vähemmistöä ’matkitaan’ sen viehätysvoiman takia, mutta lumouksen hävittyä se tyytyy vain hallitsemaan ilman viehätysvoimaa, vieraannuttaen näin joitakin yhteisön sisäisiä ja ulkoisia piirejä, jotka
tri Toynbee nimittää ’sisäiseksi ja ulkoiseksi proletariaatiksi’. Murtumista seuraa
usein pitkäkin ’hajaannuksen’ ajanjakso, joka ei ole yhdenmukaista taantumaa,
vaan siihen saattaa sisältyä vaihtelevia sekasorron ja voimien kokoamisen sykäStudy 10, 166.
Kedourie 1970, 351–394. Kedourien mukaan Toynbeer projisoi kaikki ongelmat Balfourin julistukseen, joka ei siksi voinut olla pelkästään huonoa politiikkaa, vaan suorastaan epämoraalinen (390).
188
189
58
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
yksiä – tri Toynbee kertoo meille sykäysten tarkan määränkin, nimittäin 3,5. Viimeisestä noususta muodostuu ’universaali valtio’, joka kattaa hajonneen yhteisön
kokonaan tai lähes kokonaan. Tämä valtio tulee tiensä päähän ja yhteisö hajoaa;
mutta tämä on vain hallitsevan vähemmistön loppu. Sisäinen proletariaatti on
kasvattanut sisällään ’universaalin kirkon’ – itse asiassa, se on voinut suotuisissa olosuhteissa synnyttää jotakin, jonka tri Toynbee luokittelee ’korkeammaksi
uskonnoksi’. (Maailmanhistoriassa on ollut vain neljä täydellistä korkeamman
uskonnon esimerkkiä, nimittäin kristinusko, buddhismi, hinduismi ja islam).
Tähän myös ulkoinen proletariaatti antaa oman, alemman tasoisen panoksensa – pääosassa näyttää olevan ’herooinen runous’. Näistä vaikutteista voi nousta
uusi sivilisaatio: erityisesti sisäisen proletariaatin synnyttämä universaali kirkko
voi muuttua ’koteloksi’, jonka sisällä uusi sivilisaatio kehittyy. Uuden ja kuolleen
yhteisön suhdetta voi kuvata ’sukulaisuudeksi ja läheisyydeksi’. Uusi yhteisö aloittaa sitten oman elämän kiertonsa, jossa yllä kuvattu yhteneväinen malli toistuu.
Toisen yhteisön päättäessä päivänsä sen jäänteistä voi syntyä kolmas. Tri Toynbee
ei havaitse kolmea sukupolvea pidempiä sukupuita – isoäiti, äiti ja tytär. (Arkeologit ovat kaivaneet osien 6 ja 7 välillä esiin kaksi ylimääräistä isoäitiä; mutta nämä
eivät vaikuta argumentointiin oleellisesti).”190
Toynbeetä voidaan perustellusti kritisoida siitä, että hänen määritelmiensä epätarkkuus
ja väljyys jätti liian paljon mahdollisuuksia erilaisille tulkinnoille. Tämä horjutti hänen
omaakin ajatteluaan, mikä näkyi mm. siinä, että historiassa havaittavien sivilisaatioiden
määrä vaihteli eri aikoina 19:stä 31:een. Suurimman arvion yhteydessä hän puhui jo varsinaisten kulttuurien lisäksi ’satelliittikulttuureista.’191
Edellä kuvatut sivilisaatiopohdinnat sijoittuivat molemmin puolin Toista maailmansotaa. Uuden sodan myötä koko ihmiskuntaa järisyttävät muutokset purkautuivat
yleiseen tietoisuuteen. Tässä valossa on varsin ymmärrettävää, että myös Toynbeen IRpohdintojen perspektiivi laajeni entistä selvemmin koko ihmiskunnan mittoihin. Atomipommin kehittämisellä ja sen aktiivisella käytöllä Japania vastaan oli tähän varmasti
keskeinen osuutensa. Eristäytymisensä päättävä Amerikka tulisi saamaan ratkaisevan aseman uuden maailman rakentamisessa. Tämän Toynbee tiedosti vahvasti, joten Toinen
maailmansota merkitsi hänelle ’amerikkalaisen kauden’ alkua. Paitsi että Toynbeen sivilisaatioita koskevat ajatukset soveltuivat uuteen maailmantilanteeseen erinomaisesti, nousivat ne hyödyllisten kontaktien myötä nopeasti laajempaan tietoisuuteen. Tämän seurauksena Toynbeestä tehtiin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkuvuosina lähestulkoon
koko länsimaisen sivilisaation säilymisen takaaja ja samalla sen kriittinen omatunto. Näin
Pares 1956, 257. Arvio perustui Studyn osiin 1–10. Samoihin aikoihin Toynbee-kritiikki oli Englannissa huipussaan, joten Paresen arviota voi pitää kohtuullisen myötämielisenä. Kuitenkin Toynbeen
epäjohdonmukaisuudet saivat myös häneltä osansa: Toynbee pilkkasi kollegojen nationalismia, sinänsä
perustellusti; hän piti maanosiakin, kuten esim. Eurooppa ja Aasia epäkelpoina historiallisen tarkastelun
kokonaisuuksina. Että sivilisaatiokin voisi käsitteenä osoittautua yhtä horjuvaksi, ei juolahtanut Toynbeen mieleen. Päinvastoin, hänen ajattelussaan sivilisaatiot muuttuivat persooniksi, jopa ’eläviksi sieluiksi’, joilla oli oma elämänsä. Sellaiset historian vaiheet, jotka eivät palvelleet tätä kuvaa, saivat nuivan
käsittelyn. Pares näki tässä liikaa Jungin vaikutusta.
191
Study 1, 133; Study 12, 559–561; Liebel-Weckowicz 1999, 1200–1201. Sivilisaatiopohdintojen
pysyvästä kiehtovuudesta todistavat Samuel Huntingtonin 1990-luvulla esittämät teesit sivilisaatioiden
sodista. Niiden takaa paistaa Toynbeen vahva vaikutus. Tässä mielessä myös Johan Galtungin tiivis analyysi Toynbeen sanomasta on hyödyllinen, varsinkin kun se sisältää vertailuja muihin ’makrohistorioitsijoihin’. Huntington 1996, 40–55; Galtung 1997, 120–127.
190
59
syntynyt ’Toynbee-kultti’ muodosti häikäisevän, mutta lopulta kuitenkin lyhytaikaisen
leimauksen aikakauden kulttuurikentässä. Tämä perustui paljolti amerikkalaista yleisöä
varten Studysta tehdyn lyhennelmäversion laajaan levikkiin, sekä toisaalta Toynbeen lukuisiin haastatteluihin Henri Lucen omistamisssa valtalehdissä (esim. Time 17.3.1947,
Life 23.2.1948). Toynbeestä tuli ’julkkis’ ennen kuin koko käsitettä nykyisessä mielessä
tunnettiin. Näin saatu tunnustus ja maine on kuitenkin usein laadultaan lyhytaikaista
– näin myös Toynbeen kohdalla, joka oli jo muutaman vuoden päästä palannut ’tavallisten kuolevaisten’ joukkoon. Tästä huolimatta hänessä on nähty 1950-luvun vaikuttavin
historioitsija, joka ei kuitenkaan alentunut kylmän sodan propagandistiksi. 1960-luvulla
Toynbee oli kuitenkin jo muodista pois jäänyt Vanha Viisas Mies, joka keskittyi propagoimaan maailman yhtenäisyyden ja vähitellen myös maanpiirin säilymisen ensisijaisuuden
puolesta.192
Sitäpaitsi omalla kotikentällä Englannissa kaikki ei sujunut yhtä mallikkaasti: Toynbeen teoriat saivat siellä alusta alkaen vähemmän mairittelevan vastaanoton. Oltuaan
aluksi kohteliaan epäileviä, muuttuivat ammattihistorioitsijoiden arviot vähitellen suorastaan murskaaviksi. Kritiikki keskittyi paitsi syklisen sivilisaatiokäsityksen yleiseen ruotimiseen, myös Toynbeen haluun pakottaa historia tarkkojen lainalaisuuksien ja mallien kentäksi. Toynbeen ja Spenglerin systeemeissä nähtiin paljon samaa, vaikka Toynbee
itse irtisanoutui selkeästi spengleriläisestä pessimismistä ja biologisesta determinismistä.
Monet Toynbeen käyttämistä termeistä kuten ärsyke-reaktio -malli, luova vähemmistö,
sisäinen ja ulkoinen proletariaatti ja yleisvaltio tuntuivat kiehtovilta, mutta lähempi tarkastelu osoitti niiden perustuvan melko ohueen ja valikoivaan empiiriseen vertailuaineistoon. Eikö tämä ollut enemmänkin deduktiota kuin aitoa induktiota, kysyttiin. Samalla
kenttä avautui eri alojen spesialisteille, joille Toynbee tarjosi herkullisen tulituskohteen.
Tällaisenaan Toynbeen tapauksesta muodostui havainnollinen malliesimerkki historian
synteetikkojen ja spesialistien välisestä ristiriidasta.193
Aikalaisten raskain ja arvovaltaisin kritiikki osui nimenomaan siihen empirismiin,
jonka harjoittajana Toynbee itsään piti, mutta jota kriitikot eivät nähneet (näin esim.
Pieter Geyl ja William Dray). Kehitystä ohjaavien mallien ja lakien korostaminen teki
hänestä pikemminkin deterministin (Karl Popper, Isaiah Berlin). Loputtomien kielikuvien reunustama suuri systeemi oli toisenlaisista pyrkimyksistä huolimatta kertakaikkisen
pirstaleinen, eklektinen sekoitus sikin sokin heitettyjä kulttuurin palasia (Pitirim Sorokin). Studyn viimeisten osien 7–10 ilmestyminen v. 1954 teki viimeistään kaikille selväksi
intensiteetin, jolla Toynbee korosti uskontoa sivilisaatiomallinsa ytimenä. Tämän jälkeen
hänet oli helppo määritellä enemmän metafyysikoksi, runoilijaksi tai profeetaksi kuin
vakavasti otettavaksi historiantutkijaksi. Runoilijana ja profeettanakin Toynbee lietsoi ainakin länsimaisen sivilisaation suhteen mieluummin pessimismiä kuin optimismia (mm.
Hans Kohn, Geoffrey Barraclough). Moralisoiva perusote ei auttanut siten lainkaan asiaa.
Toynbeen työlleen asettamat lähtökohdat koettiin historian avoimuutta ja moniselitteisyyttä rajoittavaksi keinotekoiseksi pakkopaidaksi. Näyttihän siltä, että yksin marxilainen
edistysusko tarjosi tänä aikana riittävän kovan haasteen länsimaiselle historiantutkimukselle.194
D.C. Somervellin tekemää Study lyhennelmää myytiin Amerikassa yli 200.000 kappaletta. Kuokkanen 2003, 122–127; McNeill 1989, 215–217; Kenyon 1983, 274–275, 282; Eskola 1983, 374–375;
Eskola 2006, 18.
193
Eskola 1983, 374.
194
Kritiikin ‘jäävuoren huippuina’ voidaan mainita seuraavat teokset: P. Geyl, Debates With Historians
(1955), Use and Abuse of History (1955); W. Dray, Toynbee’s Search for Historical Laws. H & T 1
(1960); K. Popper, The Open Society and Its Enemies (1945), The Poverty of Historicism (1957); I. Ber192
60
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Näistä lähtökohdista alkanut Toynbee-kritiikki kasvoi 1950-luvulla kymmenien, lopulta jopa satojen tieteellisten artikkelien laajuiseksi ’erityisalaksi’, jota Toynbee omalla
vastineillaan entisestään kasvatti. Kyse oli kuitenkin paljolti samojen asioiden toistosta
ja siten paikallaan polkevasta diskurssista, joka ei hyödyttänyt enää ketään. Jonkinlaista
kritiikin huippua edusti Hugh Trevor-Roperin Encounter-lehdessä v. 1957 julkaisema
kirjoitus Arnold Toynbee’s Millennium. Siinä Trevor-Roper pyrki ivan ja ironian keinoin
antamaan Toynbeelle armoniskun vakavasti otettavana historioitsijana. Tässä hän varsin
pitkälle onnistuikin. Trevor-Roperin mukaan Toynbee edusti antirationalistista determinismiä, joka nautti länsimaisen kulttuurin tuhon ennustamisesta – tavalla, josta historian
harrastaja Adolf Hitlerkin olisi ollut kateellinen. Toynbeen yhdisti sanomassaan vanhatestamentillisen apokalyptisyyden modernin tieteen ja tekniikan vastaisuuteen, päätyen
epämääräiseen maailmanvaltiounelmointiin. Tuloksena oli synkretistinen ’tutti-frutti-’,
’mish-mash’- kakku, Toynbeen itsekehuisella ’messiaskultilla’ kuorrutettuna.195
Tuomiota täydensi pari vuosikymmentä myöhemmin modernin englantilaisen historiankirjoituksen yhdenlaisena ’järkäleenä’ tunnettu A.J.P. Taylor, Hän nimesi Times
Literary Supplementille antamassaan katsauksessa Toynbeen Studyn kaikkein yliarvostetetuimmaksi teokseksi, joka ”ei ollut historia eikä tutkimus, vaan laaja kokoelma sekalaista informaatiota, vähän samoin kuin Burtonin Anatomy of Melancholy, vaikkei yhtä
hauska.”196
Vastaanoton ollessa erityisesti omalla kotikentällä näinkin nuiva, lienee oikeutettua
kysyä, mikä sai Toynbeen uhraamaan yli kolme vuosikymmentä Studylle? Studyn osien
7–10 tultua julkisuuteen, häneltä kysyttiin juuri tätä. Vastaus oli lyhyt: ”Uteliaisuus.”197
Kun Toynbeen kuolemasta oli kulunut pari vuosikymmentä, tiivisti brittiläisen historiankirjoituksen vaikuttaja G.R. Elton Toynbee-näkemyksensä suhteellisen karuksi lausumaksi:
”Yhteen aikaan Arnold Toynbeen syklinen malli sivilisaatioiden kohtaloista sai
osakseen runsaasti arvonantoa, kaikkialla muualla paitsi Britanniassa, hänen
omassa kotimaassaan. Tämä malli sai paljon tunnustusta. Väitettiin, että se avasi
tien ulos perinteisestä historiankirjoituksesta, jonka mielenkiinnon kohteena oli
politiikka ja merkkihenkilöt, ja joka oli keskittynyt liiallisesti Eurooppaan ja sen
lisäkkeisiin eri puolilla maapalloa” Kuitenkin: ”(...) olisi alusta alkaen pitänyt olla
ilmeistä (kuten jotkut meistä jo silloin totesimme), että Toynbeen teoriat nojautuivat pikemmin inspiraationomaiseen uskoon kuin vakavaan tutkimukseen. Hän
teki yleistyksiä osittain ilmestysten, osittain muinaisen Kreikan pohjalta, joka olikin ainoa niin kutsuttu sivilisaatio, jota hän oli normaalilla tavalla tutkinut. Hän
toi johdonmukaisesti uskonnon keinotekoisten rakennelmiensa osaksi, koska hän
oli mystikko eikä rationalisti. ”
lin, Historical Inevitability (1954); P. Sorokin, Social Philosophies of an Age of Crisis (1951), Toynbee’s
Philosophy of History. Teoksessa Montagy 1956; H. Kohn, Faith and Vision of a Universal World.
Teoksessa Montagy 1956; G. Barraclough, Prospects of the Western World. Teoksessa Montagy 1956.
195
Trevor-Roper 1963, 131–148. Vaikka Trevor-Roperin näkemystä ymmärrettiin, katsoivat monet
hänen menneen turhan pitkälle. William Palmerin mukaan Toynbee kyllä suorastaan kerjäsi osalleen
‘nihilististä reaktiota’ ja täystuhoa, mutta silti Trevor-Roper meni ironiassaan liiallisuuksiin. Mutta Trevor-Roper tunnettiin muutenkin Englannin historiantutkimuksen ’pääteloittajana’ (The Lord High Executioner of English History). Palmer 2001, 213.
196
Taylorin arvio löysi tiensä Amerikkaan asti. Sisman 1994, 384; NYT 25.1.1977.
197
Nicolson 1968, 267.
61
Kaikkiaan ’Toynbee-kuumeen’ yllättävän nopea häviäminen oli Eltonin mielestä omiaan vahvistamaan uskoa inhimillisen järjen kovaan ytimeen.198
Sen sijaan Geoffrey Barraclough halusi nyt ymmärtää Toynbeetä. Hänen mukaansa
oli paljolti Toynbeen ansiota, että toisen maailmansodan jälkeisessä historiantutkimuksessa kavahdettiin aiempaa nationalistista otetta, jonka puitteissa historian tehtävänä oli
ylistää valtiota. Oli sinänsä luonnollista, että kolonialismin ikeestä vapautuneet Afrikan
ja Aasian maat keskittyivät kansalliseen historiaansa. Siihen ei kuitenkaan voinut jäädä. Siksi Toynbeen esittämällä epäilyllä, ettei (kansallis)valtio ollut historiantutkimuksen
luontainen kohde, oli arvonsa. Tämä, sekä eurosentrismin hylkääminen edustivat Toynbeen pysyvintä perintöä. Studyn suosio selittyi kriittisenä ajanjaksona yhdessä läntisen
sivilisaation osassa (lähinnä Amerikassa) ilmenneiden huolten ja epävarmuuksien heijastumaksi. Bruce Mazlishiin yhtyen myös Barraclough näki Toynbeen Studyssa yksinäistä
’herooisuutta’: vastaavaa laaja-alaista yritystä tiivistää historian olemus ja ihmisen tarinan
merkitys ei ollut eikä tulisi olemaan. Tästä huolimatta Toynbee jäisi marginaaliin ja unohtuisi kuriositeetiksi parin kolmen vuosikymmenen kuluessa.199
Peter Burken tuore Toynbee -näkemys on myös suhteellisen armollinen ja ymmärtävä. Hänen mukaansa Toynbee nojautui yllättävän paljon empiriaan: ”Hänen teoksensa
ovat täynnä yksityiskohtaista informaatiota samoin kuin pohdintoja teemoista kuten ’laki
ja vapaus historiassa’ (...) Toynbeen yrityksessä oli herooisuutta, vaikka se jäikin puutteelliseksi.” Burken mielestä Toynbeen pyrkimykset vapauttaa historiankirjoitus kansallisvaltion ja länsimaisen sivilisaation pakkopaidasta saavat nyt osakseen enemmän ymmärtämystä. Tässä Burke yhtyy A. Momiglianon aiempaan arvioon, joka kiitti Toynbeetä
”omaehtoisesta saavutuksesta vapauttaa historia nurkkakuntaisuuden kahleista.”200
Tähän astisen tutkimuksen ja lähdepohjan valossa näyttää siltä, että Arnold J. Toynbeen käsitykset nationalismista peilaavat vahvasti 1900-luvun yleistä historiallista kehitystä, seuraten pääpiirteissään valtiollis-poliittisessa kentässä tapahtuneita muutoksia. Kokonaisvaltainen selvitys näistä näkemyksistä ja niissä tapahtuneista muutoksista tuo siten
oman lisänsä 1900-luvun ymmärtämiseen. Toynbeen sykliseen malliin perustuvat sivilisaatiohistorialliset näkemykset jäivät sen sijaan keskeneräisiksi ja kiistanalaisiksi. Missä
määrin näin syntyneellä heikolla kivijalalla on merkitystä hänen ajankohtaisanalyysiensä
tuloksiin, on haastava ja vaikeasti selvitettävä kysymys. Edellä kuvattujen näkökulmien
edes osittainen lisävalottaminen on silti omiaan antamaan meille huomattavasti totuttua
monipuolisemman kuvan Toynbeestä myös kansainvälisten suhteiden selittäjänä ja taustavaikuttajana.
3.3 Kansakunnasta sivilisaatioon – vaatimus näkökulman laajentamisesta
Ensimmäinen maailmansota paljasti Toynbeelle nationalismin sotaisan ja tuhoisan puolen kaikessa karuudessaan, vaikka hän ei itse rintamalle joutunutkaan. Itsessään sodan
kytkeytyminen nationalismiin ei vaatinut syviä teoreettisia pohdintoja. Toisaalta Toynbee ei nähnyt sodan jälkeisen maailman rakentamisessa muuta mahdollisuutta kuin pitäytymisen nationalismiin, kuitenkin tietyin rajoittein. Jo ensimmäisessä merkittävässä
teoksessaan Nationality and the War (1915) hän yhdisti nationalismin ja sodan vahvasti
toisiinsa. Kansakunnan suvereniteetin tärkeänä piirteenä oli oikeus itsepuolustukseen,
tarvittaessa myös aseellisesti. Juuri tässä ilmeni suvereniteettiin kuuluva valinnan vapaus,
Elton 1991, 11–12.
Barraclough 1991, 149–150, 164–166; Mazlish 1966, 363, 375.
200
Burke 2002, 240–241; Momigliano 1963, 725.
198
199
62
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
vapaus valita taistelun tai alistumisen välillä. Tämän takia nationalismi on alusta alkaen
kytkeytynyt sokeaan ja moraalittomaan väkivaltaan, vain sen laajuus ja seuraukset olivat
muuttuneet.201
Nationalismin päämääränä oli kansallisvaltion synnyttäminen, ja tähän Toynbee suhtautui tässä vaiheessa ymmärtävästi. Itse asiassa Toynbee näki kansallisvaltiossa ”suurenmoisimman ja (samalla) vaarallisimman olemassa olevan sosiaalisen saavutuksen.”202 Sen
taustalla oleva nationalismi oli osoittautunut voimakkaammaksi kuin mikään mannermainen sosiaalipolitiikan suuntaus. Sellaisenaan kyseessä ei myöskään ollut epäoikeudenmukainen ilmiö, ainoastaan sen seuraukset saattoivat vaarantaa tärkeitä, sitä itseään
suurempia arvoja. Nationalismin vaarallisuus piili siinä, että sen hengessä rakennettu kansallisvaltio pystyi suuntaamaan kansalaistensa inhimillisen energian paljon tehokkaammin kuin mihin perinteinen ruhtinasvalta oli pystynyt. Nationalismin olennaiset piirteet
ilmenivät kuitenkin henkisellä tasolla:
”Kuten kaikki ihmiselämän suuret voimat, (nationalismi) ei ole mitään aineellista tai mekaanista, vaan elävien ihmisten kokemaa subjektiivista psykologista
tuntemista. Tämän tunteen voi herättää yhden tai useamman tekijän läsnäolo
laajemmasta syyjoukosta: yhteinen maa, varsinkin jos kyseessä on tarkoin määritelty fyysinen alue, kuten saari tai jokilaakso tai vuorimassa; yhteinen kieli, varsinkin jos se on synnyttänyt kirjallisuuden; yhteinen uskonto; ja tuo lähes käsin
koskettelematon voima, yhteinen traditio tai tietoisuus jaetuista menneisyyden
muistoista.”203
Voimakkaat kotiseudun maantieteeseen, yhteiseen kieleen ja uskontoon liittyvät tuntemukset tukivat siten olennaisesti nationalismia. Toisaalta siihen kytkeytyi helposti myös
tuhoisia elementtejä, ’chauvinismia’, ’jingoismia’ ja ’preussilaisuutta’, jotka siitä tulisi
kitkeä, mikäli sodat haluttaisiin tulevaisuudessa estää. Syttynyt yleinen sota osoitti, että
nationalismi oli ollut kaikista vastaponnisteluista huolimatta riittävän voimakas tuottamaan sodan. Siksi Toynbee arvioi, että kansainvälinen suvereniteetti saattoi kilpailla kansallisen nationalismin kanssa tasaveroisesti ainoastaan, mikäli sen takana olisi todellista
voimaa.204
Näin ilmenevästä nationalismin ongelmallisuudesta huolimatta Toynbee ei nähnyt
ensimmäisen maailmansodan kurimuksessa muuta voimaa, jonka varaan sodan jälkeinen
rauha voisi uskottavasti rakentua. Siksi sodan jälkeen perustettavan kansainvälisen elimen
tulisi pyrkiä mahdollisimman suureen tasapuolisuuteen eri kansallisten ryhmittymien välillä. Erityisesti tämän tuli koskea jäljelle jääviä kansallisia vähemmistöjä, joille tuli antaa
turvatakuut, järjestää eriasteisia taloudellisia kulkuoikeuksia sekä tarvittaessa ’voimakas
hallinto’ alueille, jossa sitä ei ollut. Saksaa hallinnut preussilainen militarismi oli kitkettävä pois, mutta muutoin tulisi myös Saksaa kohdella sodan jälkeen ymmärtävästi, ilman
turhaa nöyryyttämistä. Saksan tuli luopua vieraisiin väestöihin ulottuvista valloituksistaan (Elsassin tulevaisuus päätettävä kansanäänestyksessä; Schleswig annettava pääosin
Tanskalle; itärajan puolalaisalueet annettava uudelleen perustettavalle Puolalle). Toynbee
kuitenkin piti mahdollisena, että Saksan voitaisiin sallia pitää hallussaan olleet siirtomaat,
jotka tarjoaisivat väylän kansallisen ekspansion purkamiselle.205
Toynbee 1915b, 3–9.
Toynbee 1915b, 481.
203
Toynbee 1915b, 13.
204
Toynbee 1915b, 10–14, 477–481.
205
Toynbee 1915b, 30–97.
201
202
63
Samana vuonna julkaistussa Euroopan tulevaisuutta visioineessa pamfletissaan The
New Europe (1915) Toynbee kritisoi Saksaa entistä suoremmin sanoin. Saksa kuvitteli,
että jos jollakin alueella oli joskus asunut saksalaisia tai jos saksalaista verta oli vuodatettu
kyseisen alueen takia, kuului alue heille ’pyhänä maana’. Tosiasiassa ei kuitenkaan ollut
olemassa mitään kansakuntien ’luonnollisia rajoja’; aina ne oli voitettu jonkun toisen
kustannuksella. Aito kansallistunto ei syntynyt ensisijaisesti maasta tai aineellisista ilmiöistä; se syntyi enemmänkin kansalaisten keskinäisestä ”sielujen yhteenkuuluvuuden tunteesta”; tätä tunnetta vahvistivat kieleen, uskontoon, kulttuuriin, hallinnon perinteeseen
tai talouteen liittyvät yhteiset piirteet ja kokemukset. Kansallistunto oli siten samassa
yhteisössä asuvien, samoin tuntevien ihmisten yhteistyöhalun ilmentymä, ”nykyhetkessä vaikuttava, poliittiseen(kin) organisoitumiseen tähtäävä yhteistahdon ilmaus”. Tämän
kaltainen kansallinen liekki syttyi jos oli syttyäkseen, väkisin sitä ei voinut luoda. Tällä
määrittelyllä Toynbee kytki nationalismin ja demokratian vahvasti yhteen.206
Toynbee korosti siten kulttuurin merkitystä demokratian perustana. Kokemus kuitenkin osoitti, etteivät kieli ja kulttuuri kulkeneet välttämättä käsi kädessä. Saksa oli julistanut oman kieleensä sidotun kulttuurin ’maailman kulttuuriksi’ ja pyrki sen aggressiiviseen levitykseen. Tämä ei edustanut tervettä kansallistuntoa, jonka olemukseen kuului
kyky elää naapurien kanssa rauhassa rinta rinnan, ilman keskinäistä uhkaa. Saksan perinteinen suhde lähinaapureihin oli toisenlainen. Tämä johtui yhtenäisen Saksan poliittisen
kulttuurin nuoruudesta, mikä ruokki kansallista epävarmuutta. Englannin ja Ranskan
kaltaisilla, aiemmin vakiintuneilla kansallisvaltioilla oli ollut enemmän aikaa ’löytää’ kansallinen identiteettinsä. Heille valtio tarkoitti yhteistyötä, saksalaisille sen sijaan voimaa.
Toynbeen mielestä tämä selitti saksalaisten armottomuuden silloin käynnissä olleessa sodassa. Kun käynnissä olleen sodan jälkeen rakennettaisiin uutta Eurooppaa, olisi kansallisen identiteetin ohella otettava vahvasti huomioon myös poliittiset rajat ylittävien
taloudellisten kulkuoikeuksien turvaaminen. Vain siten voisi sirpaloituvassa Euroopassa
syntyä pysyvä rauha. Tässä mielessä Yhdysvaltojen federalistinen järjestelmä tarjosi hyvän
pohjamallin niin uuden Euroopan kuin koko maailmankin rakentamiselle.207
Rauhan turvaksi perustettavan kansainvälisen elimen ei tulisi tuhlata energiaa Euroopan ulkopuolisiin ’toisarvoisiin kysymyksiin’, joiden takia nykyistä sotaa itse asiassa käytiin. Kansainliittoa selvästi ennakoivan elimen tulisi saada valtioiden välisen diplomatian
tasolla vahvat oikeudet. Nämä oikeudet eivät saisi kuitenkaan olla sellaisia, että mikään
valtio kokisi ne uhkaksi omalle itsepuolustukselleen. Oliko maailman valtioilla valmiutta
luovuttaa osa diplomaattisista oikeuksistaan uudelle kansainväliselle elimelle? Ehkä, jos
kansat kokisivat saavansa sen kautta todellisen valinnan vapauden – toisin kuin kesällä
1914, jolloin tie sotaan oli jo viitoitettu liian monin rautaisin päätöksin.208
Näiden pohdintojen lisäksi Toynbeen visiointi sisälsi lukuisia ehdotuksia sodan jälkeisten valtiollisten olojen tarkemmista järjestelyistä. Mielenkiintoisia ovat hänen näkemyksensä Suomen ja Skandinavian maiden tulevaisuudesta. Toynbeeltä riitti runsaasti
ymmärtämystä Venäjän tulevia tarpeita kohtaan. Koska bolsevikkivallankumousta ei ollut
vielä näköpiirissä, oletti Toynbee keisarillisen Venäjän kuuluvan sodan lopullisten voittajien joukkoon. Läntisten valtojen liittolaisena Venäjä ainakin nimellisesti taisteli kansalliToynbee 1915c, 10–11, 17–20, 37–39. Kansan suhde maahan voi ilmetä kahdella tavalla: joko historian naturalisointina, jolloin tietty alue kytkeytyy vahvasti kansan ’pyhiin’ taisteluihin tai toimii sankarimuistomerkkien konkreettisena näyttämönä (esim. Kosovo Serbeille); tai luonnon historisointina,
jolloin tietyt luonnon piirteet kytketään vahvasti kansan kollektiivisen menestyksen ja hyvinvoinnin
osaksi. Tällöin luonnon hyvinvointi takaa kansan hyvinvoinnin ja päinvastoin. Smith 2003, 135–136.
207
Toynbee 1915c, 44, 54–56, 69–73. <http://www.archive.org/details/neweuropesomeess00toynuoft>
208
Toynbee 1915b, 486–499.
206
64
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
sen vapauden puolesta. Siksi Venäjän ei kannattanut ylen määrin vastustaa nationalismin
henkeä, joka oli syttynyt monissa kansoissa sen läntisillä reuna-alueilla. Näin tehdessään
Venäjä tulisi suuren kiitollisuuden aallon kohteeksi. Suomalaisia – joiden Toynbee kuvaili
kuuluvan ”politiikassaan ja sosiaalisessa elämässään Euroopan korkeimmin sivistyneiden
valtioiden joukkoon” – täysi vapautuminen ei kuitenkaan voinut koskea.209
Sen sijaan hän kaavaili Suomen läpi rakennettavan rautatien ulottamista Norjan
rannikolle esim. Tromssaan asti. Tämä palvelisi Venäjän kaupallisia etuja ja täyttäisi sen
vuosisataisen haaveen avoimesta meriyhteydestä. Vastineeksi ’Eurooppa’ antaisi pysyvät
turvatakuut Norjalle ja Ruotsille. Suomelle ei tämän kaltaisia vapaustakuita kuitenkaan
voinut ulottaa, vaan maa jäisi pysyvästi Venäjän ”hyvän tahdon ja järjen” armoille. Toynbee oletti, että saadessan rautatietyhteyden Atlantille Venäjältä poistuisi motiivi pyrkiä
Suomen kansan kuoliaaksi murskaamiseen. Tämä oli kaikki mitä eurooppalaisin voimin
oli tehtävissä.210
Seuraavalla vuosikymmenellä Toynbee aloitti tosissaan kirjoittaa tulevaa magnum
opustaan eli Studya, jota varten hän määritteli tutkimuskohteensa ja tutkimuksellisen näkökulmansa. Toynbeen silmissä läntinen yhteisö muodosti 1920-luvulla oman erityisen
kokonaisuuden, joka oli tiiviimpi ja pysyvämpi kuin mikään monista itsenäisistä valtioista, jotka sen sisällä muodostuivat ja hajosivat. Läntisen yhteisön päähuomio kohdistui
pakostakin sen omiin sisäisiin asioihin. Sen piirissä vielä olevien imperiumien päämielenkiinto suuntautui eurooppalaisiin alueisiin, siirtomaaalueiden jäädessä perifeerisiksi vähemmän mielenkiinnon kohteiksi. Imperiumien läntisistä ja ei-läntisistä väestönosista ei
siten syntynyt luontevaa kokonaisuutta. Vaikka Britannian politiikka ja talous kietoutuivat kaikkia muita maita tiiviimmin itään, eivät lapset Englannissa silti opiskelleet hindiä
tai arabiaa, vaan ranskaa ja saksaa.211
Tältä pohjalta edeten Toynbee ei voinut hyväksyä omaksi tutkimukselliseksi lähtökohdakseen länsimaisessa perinteessä vallinnutta yhteen valtioon tai yhteen kansalliseen
kulttuuriin rajoittuvaa näkökulmaa: kansakunta muodosti liian pienen kokonaisuuden
voidakseen toimia historiantutkimuksen ’pienimpänä itseselitteisenä yksikkönä’ (intelligible field of historical study).212
Toynbee pyrkii todistamaan tämän ottamalla esimerkiksi oman maansa Englannin:
mitä kauemmaksi menneisyyteen katsottiin, sitä vähemmän oli todisteita maan ’itseriittoisuudesta’ ja sitä enemmän täytyi olettaa eri yhteisöjen ja vaikutteiden sekoittuneen
toisiinsa. Toisaalta, mitä lähemmäksi nykypäivää tultiin, sitä ilmeisemmäksi Englannin
ja sen mannermaisten naapurien riippuvuus toisistaan myös kävi. Myöhemmin Toynbee
pohti samaa asiaa Yhdysvaltojen näkökulmasta: maan kehityksen ymmärtäminen pelkästään kansalliselta tasolta oli täysin mahdotonta; taustaksi ja täydennykseksi oli kartoitettava atlanttisten yhteyksien ja Euroopan kulttuurien laaja kirjo, siis koko läntinen
sivilisaatio.213
Toynbee 1915b, 341.
Toynbee 1915b, 304–305, 340–348. Myöskään Baltian maille ei koittaisi vapaus, vaan sillä suunnalla
Venäjän kaupalliset edut turvattaisiin vapauttamalla merikapeikkojen strategiset alueet ’saksalaiselta merirosvoukselta.’ Sama ymmärtämys idän suuntaan jatkui myös Neuvostoliiton aikana, sillä hän katsoi
Stalinin antaneen Suomelle Talvisodan jälkeen ’äärimmäisen kohtuulliset’ rauhanehdot. Toynbeen kirje
Cary-Elwesille 19.5.1944, Peper 1987, 163.
211
Toynbee 1922, 4.
212
Study 1, 18. Suomennos ’itseselitteiset yksiköt’ on Studyn osien1-6 lyhennelmän suomennoksessa
käytetty termi.
213
Study 1, 18–21, 44–45; Toynbee 1948, 222–223.
209
210
65
Koko ihmiskunnan kattava näkökulma muodosti toisen ääripään kansakunta-ajattelulle, mutta se ei ollut kenenkään hallittavissa. Näiden välimuotona termi ’sivilisaatio’ tai
’kulttuuri’ (jota Toynbee yleensä käytti) tarjosi riittävän laajan näkökulman niin Englannin kuin muidenkin Länsi-Euroopassa muotoutuvien kansakuntien tarkasteluun. Näin
muodostuva sivilisaatio -perspektiivi tarjosi kansakunnan rajat niin ajassa kuin tilassa ylittävän näkökulman historialliseen kehitykseen. Tällaisenaan se muodosti riittävän laajan
’itseriittoisen’ kokonaisuuden, jotta sen pohjalta syntyvä historiallinen kokonaiskuva oli
mielekäs. Tämän kaltainen sivilisaation itseriittoisuus tarkoitti kykyä ”ymmärtää itsensä,
tulematta samalla muiden ymmärtämäksi.”214
Myöhemmin Toynbee korosti, ettei sivilisaation tai kulttuurin ydin löytynyt poliittisista rakennelmista, vaan ilmiöryppäästä, joka koostui taiteesta, arkkitehtuurista, kielestä,
tekniikasta ja ennen muuta uskonnosta. Hän saattoi jopa todeta, että kulttuurin rinnalla
poliittiset ja taloudelliset elementit olivat pinnallisia ja vähemmän olennaisia, jopa triviaalisia sivilisaation luonteen ja toiminnan ilmauksia. Tämä kanta ei kuitenkaan estänyt
häntä tuhlaamasta paljon ruutia näihin sivilisaation pintailmiöihin. Ruutia niihin olikin
hänen mielestään uhrattava, koska kansalliset instituutiot olivat luonteeltaan ’henkisiä
slummeja’, joissa ihmismielen pimeät, jopa demoniset piirteet kuten orjuus ja sota, saivat
konkreettisen ilmauksensa.215
Tässä yhteydessä Toynbee esitti voimakkaan syytöksen aikansa historioitsijoiden
suuntaan: suppea nationalistinen sokeus oli saanut heidän keskuudessaan lähes totaalisen
vallan. Tämä oli mahdollista, koska historioitsijat kukin oman kansallisen yhteisönsä
jäseninä sitoutuivat luonnostaan sen arvoihin. Käytännön tasolla tutkijan oli helppoa
tukeutua lähinnä oman maansa kansallisiin arkistoihin – tarjosivathan ne useimpiin ongelmiin runsaan ja helpoimmin saavutettavan lähdeaineiston. Näin historioitsijat olivat
kuin puolivahingossa joutuneet modernin nationalismin pauloihin – nationalismin, joka
itse asiassa edusti ikivanhaa ’tribalismia’ eli suppeaa heimosidonnaisuutta. Seuraukset olivat kuitenkin vakavia, koska samalla vesittyi koko länsimaisen demokratian ideaali, johon
sisältyi kristillisperäinen ajatus koko ihmiskunnan humaanista veljeydestä. Tilalle jäi vain
sotaisa nurkkakuntaisuus. Juuri tässä ilmeni nationalismin henki ja syvin olemus: ”(...) se
panee ihmiset tuntemaan, toimimaan ja ajattelemaan mistä tahansa annetusta yhteisöstä
aivan kuin se olisi koko yhteisö”. Toynbee totesi määritelmän olevan negatiivinen, mutta
kuitenkin riittävän tarkka.216
Hans Kohnin mukaan määritelmän ehdottomuus lieventyy toteamalla, että vaikka
muita kansoja kohtaan tunnettu välinpitämättömyys ja antipatia olivat realiteetteja, ei
tästä yleensä vedetty äärimmäisiä johtopäätöksiä. Nationalismia vanhemmat länsimaisen
kulttuurin pohjaideat kuten kristinusko, valistunut rationalismi ja näkemykset ihmiskunnan ykseydestä sekä jokaisen yksilön ikuisuusarvosta estivät tämän.217
Elie Kedourie arvioi myöhemmin nationalismin nimeämisen uudeksi tribalisimiksi
perustuvan väärinkäsitykseen. Analogia sisälsi ajatuksen, että heimo, kuten valtiokin oli
muut poissulkeva ja suvaitsematon. Sellaiset tuntomerkit voitiin tarvittaessa kuitenkin
yleistää mihin tahansa ihmisryhmään. Sitä paitsi heimon jäsen, joka noudatti tarkasti
yhteisönsä sääntöjä ja rajoja, teki niin syntymänsä eikä vapaan tahdon perusteella. Na-
Study 1, 44–46, 455. Toynbee käytti termejä ’Civilization’, ’Culture’ ja ’Society’ vaihtelevasti samassa
merkityksessä. Toynbee 1950, 43.
215
Study 5, 200; Study 9, 334; Study 12, 77–78.
216
Study 1, 8–11.
217
Kohn 1939, 1018, <http://links.jstor.org/sici?sici=0003-0554%28193912%2933%3A6%3C1001%
3ATNON%3E2.0.CO%3B2-S>
214
66
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
tionalistinen valtiokäsitys sen sijaan sisälsi järkeen perustuvan käsityksen vapaudesta ja
itsehallinnasta. Siten nationalismia ja tribalismia ei voinut samaistaa.218
Vuonna 1924 Toynbee arvioi Länsi-Euroopassa yleisesti vallitsevan nationalismin olevan luonteeltaan konservatiivista, koska ko. maat toimivat yleensä perinteisten, ’ikiaikaisten’ rajojensa puitteissa. Sen sijaan muissa maanosissa nationalismi kehittyi pääosin reaktiona uusiin oloihin, joissa vanhat käytännöt eivät enää toimineet. Soveltuvin osin tämä
koski myös siteitä vanhoihin emämaihin. Yhdysvallat oli tästä malliesimerkki, ja osaltaan
sama kehitys tapahtui latinalaisessa Amerikassa. Brittiläinen kansainyhteisö edusti omaa
versiotaan, ”moninaisuutta ykseydessä ja ykseyttä moninaisuudessa.”219
Keski- ja Itä-Euroopan ’lingvististä’ nationalismia Toynbee piti voimakkaasti häiritsevänä tekijänä, joskin hän muistutti kielen lisäksi myös taloudella olleen suuri merkitys tapahtuneisiin muutoksiin. Tosiasia kuitenkin oli, että rauhansopimusten jälkeenkin
’paholaisen advokaattina’ toimiva kirjoittaja saattoi esittää pitkän listan alistetuista kansallisuuksista. Tällaisia olivat esim. katalaanit, korealaiset, georgialaiset, armenialaiset, ukrainalaiset ja kurdit. Lisäksi eurooppalaisia vähemmistöjä oli Puolassa, Tsekkoslovakiassa,
Romaniassa, Jugoslaviassa, Italiassa, Belgiassa, Liettuassa, Latviassa ja Virossa. Lisäjakojen
Toynbee kuitenkin katsoi tuottavan enemmän uusia ongelmia kuin ratkaisevan vanhoja. Yksilöllisellä tasolla seurauksena oli kuitenkin identiteettiongelmia ja syvästi koettuja
vääryyksiä. Tässä vaikutti vielä psykologia: kun pitkään alistettuna ollut kansakunta pääsi
dominoivaan asemaan jonkun naapurinsa tai jopa entisen alistajansa suhteen, käytti se
usein valtaansa nautiskelevasti väärin, toisin kuin sellainen kansakunta, joka oli pitkään
ollut itse valta-asemassa.220
Varaumistaan huolimatta Toynbee kuitenkin hyväksyi vallitsevan lingvistisen määritelmän: aidon kansakunnan muodosti kansakokonaisuus, jota hallinnon ja lainsäädännön
lisäksi yhdisti myös kieli. Tässä mielessä hän piti kaksikielistä Kanadaa ja kolmekielistä
Sveitsiä poikkeuksina. Turkki oli ratkaissut kieliongelman omalla kovalla tavallaan, tuhoamalla tai karkottamalla armenialaiset ja kreikkalaiset vähemmistönsä vuosien 1915–1923
välillä. Uuden Turkin ratkaisu ei tosin tämänkään jälkeen voinut pohjautua pelkästään
kieleen, koska useita miljoonia turkinkielisiä jäi Neuvostoliiton hallitsemalle alueelle.
Panturanialainen imperiumi jäi siten haaveeksi.221
Oman ongelmansa muodosti kansallisen itsemääräämisen suhde kansanvaltaan ja
parlamentarismiin. Kysymys nousi esiin heti Kansainliiton alkutaipaleella Abessinian esitettyä oman jäsenyysanomuksensa. Kävi ilmi, että Kansainliiton jäsenyyteen riitti, että
hallitus kontrolloi alueensa sisäisiä ja ulkoisia asioita. Edellytyksenä ei siten ollut kansan
kontrolli hallitukseen nähden. Tämän valossa Abessinian ’itsehallinto’ riitti ja siitä tuli
jäsen. Samaan aikaan oli kuitenkin jo nähtävissä, että hallintovallan luonnetta koskeva
haaste oli nousemassa entistä voimallisemmin esiin niin bolsevistisen Venäjän kuin fasistiseen hallintoon kääntyneen Italian suunnasta.222
Muuttuiko tai kehittyikö Toynbeen käsitys nationalismista vuosikymmenten kuluessa? Vertailu Toynbeen varhaisten ja myöhempien, jopa 1970-luvulla esitettyjen käsitysten
välillä näyttäisi osoittavan, ettei olennaisia muutoksia tapahtunut. Tämä oli mahdollista,
koska Toynbee vältti yksityiskohtaisia määritelmiä ja pysyi muutoinkin kannanotoissaan
suhteellisen yleisellä tasolla. Historiallisen taustan muuttuminen toi toki muassaan uusia
painotuksia, joista selvimmän esimerkin tarjosi atomiaseiden mukaantulo toisen maailKedourie 1960, 74–75.
Toynbee 1925, 16–18. Maantiede, pikemminkin kuin kieli oli näissä yhdistävänä tekijänä.
220
Toynbee 1925, 60–62.
221
Toynbee 1931a, 268–269; Curtin 2000, 187.
222
Toynbee 1925, 64–67.
218
219
67
mansodan jälkeen kansainvälisten suhteiden määrittäjäksi. Viimeisessä Studyn lyhennelmäversiossa, joka julkaistiin v. 1972, Toynbee palasi uudelleen länsimaisten historioitsijoiden nationalistisiin sidonnaisuuksiin. Hänen mukaansa historioitsijat tunsivat vetoa
erityisesti kahteen historialliseen instituutioon: industrialismiin sekä suvereeniin valtioon,
joka sai inspiraationsa nationalismista. Länsimaiset historioitsijat suorastaan kasvoivat
nationalismin varjossa monesti lainkaan sitä itse tajuamatta. Toynbeen runollisen määritelmän mukaan nationalismin henki oli ”demokratian uuden viinin hapanta kuohua
tribalismin vanhoissa pulloissa.” Läntisen demokratian alkuperäisenä ideaalina oli soveltaa politiikkaan kristilliseen intuitioon pohjautuvaa ihmiskunnan veljeyden ideaa. Mutta
käytännön politiikka, jonka tämä ideaali kohtasi, ei ollutkaan luonteeltaan ekumeenista
ja humanitaarista, vaan tribalistista ja sotaisaa.223
Syntyneessä tilanteessa moderni läntinen demokratia yritti taltuttaa ja sovittaa keskenään kaksi erilaista, toisilleen miltei vastakkaista henkeä. Nationalismin henki oli
poliittisen voimannäytön psyykkinen tuote; sen ominaispiirteenä oli ’halu nähdä oma
yhteisö universaalina.’ Tämä omituinen demokratian ja tribalismin välinen kompromissi hallitsi käytännön politiikkaa enemmän kuin itse demokratia. Siten industrialismin
ohella pikemminkin nationalismi kuin demokratia hallitsi läntistä yhteisöä modernina aikakautena. Tämä oli traagista, koska nimenomaan industrialismi mahdollisti modernien
suurvaltojen syntymisen. Industrialismin tarjoamien välineiden avulla kukin muotoutuva
suurvalta saattoi omaksua universalistisen kuvan itsestään ’maailman napana’ – kuvan
joka vallan omista lähtökohdista näytti loogiselta. Tähän ansaan kunkin maan historioitsijat myös mielellään lankesivat. Saivathan he panegyriikkansa palkintona käyttöönsä
paitsi oman maansa myös muiden länsimaiden valtiolliset arkistot, joiden runsaus mahdollisti nationalistisen tuotannon huiman kasvun.224
Kirjoittaessaan 1930-luvulla Studya Toynbee kommentoi läntisen nationalismin
maailman alistetuille kansoille antamaa näennäistoivoa. Tosiasia oli, että läntinen nationalismi oli kerta toisensa jälkeen historiansa aikana vaatinut poliittisten ja kansallisten
rajojen rajuja uudelleenmäärityksiä. Seurauksena oli joko olemassa olevien valtiorakenteiden pirstoutuminen tai vakiintuneen vallan tyrannia. Nyt sama uhkasi myös Euroopan
ulkopuolista maailmaa. Seurauksena olisi sotia, koska poliittinen valta oli harvoin luopunut vallasta vapaaehtoisesti. Harvinaisina poikkeuksina Toynbee mainitsi Britannian
vapaaehtoisen luopumisen Joonian saarista v. 1864, sekä Ruotsin luopumisen unionista
Norjaan v. 1905.225
Industrialismin ja nationalismin välinen tragedia oli siinä, että industrialismi pyrki
toimintakenttänsä jatkuvaan laajentamiseen, jolloin se ennen pitkää kattaisi suurimman
osan maapallosta. Nationalismi vaikutti juuri päinvastoin. Suodattuessaan alaspäin nationalismi herätti tietoisuuden omasta itseydestä yhä pienkaliberisemmissa kansoissa, joilta
lopulta puuttui kyky aidon itsenäisyyden edellyttämien henkisten ja aineellisten rakenteiden luomiseen. Tämän pirstoutumiskehityksen palvelijoina monet historioitsijatkin
halukkaasti toimivat, oman lähiympäristönsä tiedostamattomina vankeina.226
Saman perusajatuksen Toynbee oli ilmaissut jo Studyn ensimmäisessä osassa viitatessaan 1800-luvun nationalismiin, jonka hengessä Euroopan kansakunnat pyrkivät vanhoja
sukupuita penkomalla löytämään oman kansakuntansa ’jalon’ muinaisuuden kytkemällä
se vaikka kuinka väkinäisesti johonkin puolihistorialliseen valloittajaruhtinaaseen, joka
Toynbee & Caplan 1977, 34–35.
Toynbee & Caplan 1977, 34–35.
225
Study 4, 186–187.
226
Toynbee & Caplan 1977, 36–38. Pirstoutumiskehityksen onnettomat lieveilmiöt näkyvät 2000-luvulla niin Balkanilla kuin Kaukasuksellakin.
223
224
68
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
sai jaloutensa kansainvaellusten puitteissa ympäri Eurooppaa kulkeneiden ja sitä ryöstelleiden ’puhtaiden’ heimojen hämärästä menneisyydestä. Toynbee kuitenkin muistutti,
että barbaariheimojen merkitys valloittajina oli puhdas harhakuva, koska hellenistinen
Rooma oli barbaarien tunkeutumisen aikoihin ollut jo hyvän aikaa itse aikaansaatujen
kuolinkouristusten vallassa. Tässä Toynbeen kanta oli suoraviivaisen selvä: ”Barbaarit,
jotka sijoittuivat Rooman imperiumin alueelle kansainvaellusten seurauksena, eivät olleet
meidän henkisen olemuksemme luojia.” Se rooli kuului kirkolle. Paitsi että kyse oli väärinymmärretystä historiantulkinnasta, edusti tämä keinotekoista primordialismia puhtaimmillaan.227
Toynbeen myöhäistä nationalismikäsitystä valaisee hyvin myös hänen postuumisti julkaistu teoksensa The Greeks and their Heritages (1981), jossa Toynbee tarkasteli hellenistisen ja bysanttilaisen perinnön merkitystä modernin Kreikan muotoutumiselle. Toynbee
totesi loppupäätelmässään yleistäen, että menneisyyden vaikutus kansakunnan tulevaisuuteen on myönteisin silloin, kun menneisyyden muistot ovat heikkoja ja niiden kunnioitus maltillista. Tällainen oli alkuperäisten helleenien suhde mykeneläiseen taustaansa,
joka inspiroi heitä sopivasti, eikä liian tukahduttavasti. Sen sijaan Bysantin aikakauden
kreikkalaisilla oli siinä määrin vahva tietoisuus alkuperäisten helleenien saavutuksista, että
se esti heitä luomasta mm. omaa elävää kirjallisuuttaan. Paljolti samanlainen oli itsenäisyyttä kohti pyrkivän modernin ajan kreikkalaisväestön tilanne: bysanttilainen perintö
varjosti ja sitoi lähes kaikkea omaehtoista toimintaa – siinä määrin, että sen pohjalta
syntyi ’suuri idea’, kuvitelma bysanttilaisen imperiumin uudelleen heräämisestä. Tämän
idean johdattamina kreikkalaiset kokivat 1820-luvulla käymässään itsenäisyystaistelussa
traagisia tappioita ennen kuin läntiset suurvallat puuttuivat asioihin ja synnyttivät uuden
Kreikan. Katkera päätös bysanttilaisen suur-Kreikan unelmille tuli sata vuotta myöhemmin vuoden 1922 sotilaallisessa katastrofissa, joka repi koko Anatolian niemimaan kreikkalaisväestön vuosisataisilta juuriltaan. Lopputuloksena oli Ranskan vallankumouksen
ihanteiden sävyttämä ’mini-Kreikka’. Sen melko homogeeninen väestö sai tottua modernin keskushallinnon rautaiseen otteeseen, eikä ulkoa tuoduilla läntisen parlamentarismin
ideoilla ollut sen elämässä pitkään aikaan todellista sanansijaa.228
Em. analyysi vahvistaa kuvaa, jonka mukaan Toynbee hyväksyi lähes sellaisenaan modernisaatioteorian mukaisen näkemyksen nationalismista. Toisaalta hän oli historiallisten
esimerkkien ja vertausten ylivertainen esiintuoja, joten oli luonnollista, että hän pyrki
tavan takaa nostamaan ainakin pohdinnan kohteeksi myös prosessiin liittyviä primordiaalisia kytkentöjä. Hän hyväksyi reaalisena tosiasiana etnis-kielellisten tekijöiden ratkaisevan merkityksen kansallisen tietoisuuden synnylle ja siitä käynnistyvälle itsenäistymisprosessille. Tässä mielessä Toynbee ei tuonut nationalismin teoreettisiin pohdintoihin
kovinkaan paljon uutta ainesta. Monissa yhteyksissä Toynbee voivotteli sitä, miten nationalismi läntisen modernisaation keskeisenä osana mullisti kansojen elämää kyseenalaisella
tavalla. Se toi niiden keskuuteen aiemmin tuntemattomia argumentteja, jotka johtivat
kiistoihin, fanatismiin ja traagisiin välienselvittelyihin, usein massiivisella tasolla. Moderniin nationalismiin liittyi myös sellaisia kansakunnan asemaa ja valtion absoluuttista
valtaa korostavia piirteitä, joissa Toynbee näki merkkejä nykyajan epäjumalanpalveluksesta, ihmisen ryhtyessä palvomaan omia hallinnollisia luomuksiaan ja materiaalisia aikaansaannoksiaan. Missä näin tapahtui, oltiin keskellä sivilisaation ’vaikeuksien aikaa’, jonka
päässä häämötti ’yleisvaltion’ mahtava, mutta sisältä kivettynyt rakennelma.229
Study 1, 61–62.
Toynbee 1981, 141, 215, 226–233, 269; Smith, A. 2003, 203–204.
229
Study 9, 328–329, 441–442.
227
228
69
4 KESKELLÄ KAHDEN
VUOSIKYMMENEN KRIISIÄ
4.1 Kansainliitto ylisuurten odotusten paineessa
Pariisin rauhansopimuksen ja Kansainliiton perustamisen taustalla oli tukku jaloja näkemyksiä ja periaatteita: Eurooppa-keskeisen järjestelmän tilalle piti saada maailmanlaaja
organisaatio, jossa vallitsisi kansakuntien demokratia eikä enää ns. suurvaltojen sanelu.
Kansakuntien väliset aggressiot pantaisiin kuriin yleisen kansainvälisen yhteistyön avulla,
eikä enää suppeisiin alueellisiin liittoumiin turvautumalla. Maailma oli tehtävä demokratialle turvalliseksi; siksi autokraattisesti hallitut valtiot eivät olleet kelvollisia Kansainliiton
jäsenyyteen. Kansallisten pyrkimysten tyydyttäminen oli paras tae pysyvälle rauhalle ja
yhteistyölle.230
Pariisin rauhansopimusta ja Kansainliiton syntyä voi hyvällä syyllä pitää huonojen
kompromissien ja ’wilsonilaisten’ periaatteiden vesittämisen tuloksena. John Maynard
Keynes korosti välittömästi rauhansopimuksen jälkeen julkaistussa teoksessaan sopimusten taloudellisia seuraamuksia: ne varmistivat sodan aiheuttaman taloudellisen tuhon Euroopalle. Rajoja vedettiin sinne, minne olisi pitänyt perustaa vapaakauppa-alueita. Velkojen ja lainojen määristä kiisteltiin, kun ne kaikki olisi pitänyt kuitata maksetuiksi. Kaiken
ytimessä oli Wilson, jota eurooppalaiset olivat pahan kerran naruttaneet.231
Vaikka Toynbee ei suoraan arvostellutkaan presidentti Wilsonia, piti hänkin joitakin
sopimuksen kohtia hyvin arveluttavina. Erityisen vastenmielisenä hän piti Etelä-Tirolin
kompromissia, jossa alueen saksankielinen väestö jätettiin – Wilsonin päätöksellä, joskin
eurooppalaisten liittolaisten sodanaikaisen sopimuksen pakottamana – ”Italian susien”
haltuun. Hän piti sitä ”vuoden 1919 rauhansopimuksen yhtenä anteeksiantamattomimpana loukkauksena itsemääräämisoikeuden periaatteelle.”232
Samoin Japani sai suurempien arvojen eli Kansainliiton pelastamiseksi tahtonsa läpi
Kiinassa. Näistä puutteista huolimatta kansojen ja niiden johtajien toiveet ja aktivismi
suuntautuivat Kansainliittoon, kun pyrittiin rakentamaan parempaa maailmaa. Olihan
takana kuitenkin ’sota kaikkien sotien lopettamiseksi.’ Wilsonin suostumisen Japanin
vaatimuksiin periä Saksan oikeudet Shangtungissa Toynbee kuittasi sillä, että ”Wilsonilla
ei ollut varaa saada Japania vastaansa Kansainliiton perustamiskysymyksessä.” Hyväksyessään Euroopan valtioiden Japanille antamat lupaukset Yhdysvallat samalla vahvisti Japanin nousun Kauko-Idän johtavaksi vallaksi.233
Toynbee arvioi Kansainliiton selviämismahdollisuudet kohtuullisiksi, vaikka kolme tärkeää suurvaltaa ei ollutkaan sen jäsenenä: Yhdysvallat, Saksa ja Neuvosto-Venäjä. Viimeksimainittu oli parhaillaan rakentamassa Kolmannesta internationaalista muun
maailman kanssa kilpailevaa yhteisöä. Kaksi ehtoa Toynbee kuitenkin asetti Kansainliitolle: ensinnäkin liiton tuli kunnioittaa suvereenien valtioiden ja erityisesti suurvaltojen
herkkiä piirteitä; toiseksi liiton organisaatiossa ja toiminnassa tuli vallita tietty homogeenisuus ja tasapuolisuus. Tämä koski jäsenten tasa-arvoa ja päätösten yksimielisyyttä yleiskokouksessa, sekä pysyvien ja vaihtuvien jäsenten tasapainoa neuvostossa. Nämä
Gathorne-Hardy 1964, 146–151.
Keynes 1920, 60–93, 211–235; MacMillan 2001, 192–195; Toynbee 1925, 49–50. Ranskan ja Britannian asenne-ero näkyi selvästi: Britannian toivoessa kokonaistalouden nopeaa elpymistä, kiinnostivat
Ranskaa lähinnä sotakorvaukset ja turvallisuus.
232
Toynbee 1969, 58–59.
233
SIA 1920–1923, 423–425.
230
231
70
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
kriteerit näyttivät toteutuvan Kansainliiton alkutaipaleella melko hyvin. Jo tässä vaiheessa
erityistä huolta herätti kuitenkin parlamentarismin nauttima heikko arvostus. Paitsi Neuvosto-bolsevismia tulisi Italiassa muodostunut Fasci di Combattimento -nimeä kantava
järjestelmä nopeasti rikkomaan kaikki kuvitelmat kansainvälisen yhteisön saavuttamasta
homogeenisuudesta.234
Kansainliiton pieniin alkumenestyksiin voidaan liittää Ahvenanmaan kysymyksen
käsittely vuoden 1921 aikana. Päätöksessään Neuvosto torjui Ruotsin vaatimukset saarten saamisesta omistukseensa, vaikka pohjana oli saarelaisten itsensä esittämä halu liittyä
Ruotsiin. Kuten Toynbee 1920–1923 vuosikirjassa raportoi, sillä kertaa historialliset ja
maantieteelliset syyt – saariston kautta syntyvä yhteys mantereeseen – ohittivat suppean
kielelliset yhtymisperusteet. Kansainliitto edellytti kuitenkin Ahvenanmaan väestön oikeuksien turvaamista ja saarten neutraloimista. Suomi otti nämä vaatimukset huomioon
laatimalla Ahvenanmaalle varsin pitkälle menevän itsehallintolain, joka on säilynyt muuttumattomana nykypäiviin asti.235
Toynbee kantoi Saksan talouden kehityksestä jatkuvaa huolta. Syytä olikin, sillä Saksan epävarmuus oli sodan jälkeisen ajan keskeinen uhkatekijä. Ns. Dawesin komitea
laati kyllä myönteisen suunnitelman sotakorvausten maksamisesta ja talouden vakauttamisesta.236 Kuitenkin vasta ns. Locarnon sopimukset syksyllä 1925 lisäsivät oleellisesti
eurooppalaista yhteisymmärrystä ja turvallisuuden tunnetta, varsinkin kun myös Saksa
otettiin viimein tasaveroisena mukaan sopimusten laadintaan ja hyväksyntään. Myöhemmän kehityksen valossa voidaan vuosia 1925–1929 nimittää oikeutetusti ’Locarnon aikakaudeksi.’ Euroopan rauhan kaupungeissa – Locarnossa, Genevessä ja Haagissa – tällöin
pidetyt kansainväliset kokoukset loivat toivoa rauhasta ja paremmasta tulevaisuudesta.
Toisaalta on myös vahvat perusteet nimetä Locarno menetettyjen tilaisuuksien ja mahdollisuuksien symboliksi.237
Solmitut sopimukset muodostivat vastavuoroisten takuiden ja velvoitteiden järjestelmän, jolla pyrittiin kertakaikkisesti rauhoittamaan Euroopan rajat. Seuraavana vuonna
Saksalle myönnettiin Kansainliiton jäsenyys. Kun Saksan kansleri Stresemann ja Ranskan
ulkoministeriksi siirtynyt Briand neuvottelivat hyvässä hengessä Euroopan valtiosuhteiden lopullisesta normalisoinnista, kaikki näytti Toynbeen mielestä viimein valoisalta: kyseessä oli kahden ikiaikaisen vihollisen juhlava ja julkinen sovinnonele, eikä varsinkaan
Briandin puheen jälkeen yleisön taputuksista tahtonut tulla loppua. Myös Saksan osalta
nämä vuodet olivat Weimarin tasavallan kultaista aikaa, jota sävytti aineellisen nousun
ohessa kulttuurinen kepeys ja ennakkoluulottomuus.238
Mutta kyse oli lyhytaikaisesta suvannosta; niin monet asiat riippuivat taloudesta, ja
Saksan kamppailu sotakorvausten kanssa jatkui edelleen tiukkana. Kansainliiton tasapainottelu alueellisen edustavuuden ja aidon poliittisen vaikuttavuuden välillä osoittautui
vaikeaksi. Saksan hyväksyminen järjestön jäseneksi oli olennaisen tärkeää paitsi käytännössä myös periaatteessa, koska – kuten Toynbee vuoden 1926 vuosikirjassa raportoi
– Euroopasta asioita katsottaessa tuntui
Toynbee 1925, 50–67; SIA 1926, 9–10.
SIA 1920–1923, 234–238. Suomi oli asiaa käsitelleiden juristien mielestä ’vakiintuneesti muodostunut’ valtio, josta jokin osa ei voinut itsemääräämisoikeuteen vedoten erota. Tilanne olisi ollut toinen, jos
’emämaana’ ei olisi ollut vakiintunut suvereeni yksikkö. Omaksutulla kannalla voidaan nähdä olevan
yhteys myöhempään kiistelyyn Palestiinan suvereniteetista ja väestön oikeudesta päättää itse omasta kohtalostaan. Quigley 1990, 15–16.
236
SIA 1924, 348–359. Komiteaa johti amerikkalainen kenraali Dawes.
237
Jacobson 1972, 359, 366–373. Elokuussa 1929 Haagissa pidetyn konferenssin nimenäkin oli ’Maailmansodan loppuselvitys’.
238
SIA 1926, 1–9, 20–21, 51–56, 69–77; Kershaw 1999, 257–259.
234
235
71
”kestämättömältä, että sen alueen kohtalo, joka oli läntisen maailman kulttuurinen keskus, olisi sellaisten ulkopuolisten maiden armoilla, joiden kansainvälinen
asema oli suhteellisen turvattu ja joiden panosta länsimaiden yhteiseen kulttuuriin saattoi vaivoin verrata Ranskaan, Saksaan ja Iso-Britanniaan.”239
Samantapainen hyvä mieli piti maailman kansoja otteessaan edelleen vuonna 1928, jolloin niiden edustajat neuvottelivat Pariisissa ”sodan julistamisesta laittomaksi” ns. Kellogg-Briand -sopimuksen puitteissa.240
Toynbee pohti, oliko näin syntyvä sopimus verrattavissa Augustuksen Roomassa aloittamaan rauhan kauteen, jolloin sota käytännössä karkoitettiin Välimeren rannoilta. Kaukonäköisesti hän jätti päätelmänsä avoimeksi. Myönteisenä ja toivoa antavana Toynbee
näki sen, että sopimuksen taustalta paistoi henkinen kauhistus sodan barbariaa vastaan.
Toisaalta hän myös noteerasi myönteisesti Kansainliiton ulkopuolelle jääneen Amerikan
suuren aktivismin, joka ilmeni kiitettävästi niin virallisella kuin kansalaismielipiteenkin
tasolla. Erityisen merkittävänä ja uusia toiveita herättävänä Toynbee piti yleisen mielipiteen roolia prosessissa, joka oli askel kohti ihmiskunnan yhdistymistä. Näin syntyneen
sopimuksen allekirjoittajiksi kutsuttiin kahta lukuunottamatta kaikki silloisen maailman
58 itsenäistä maata (kutsumatta jätettiin Najd-Hijaz ja Jemen). Toynbee todella toivoi,
että sopimus olisi aito askel ihmiskunnan yhdistymisen teillä – olihan sama tavoite etenemässä hyvää vauhtia vahvan länsimaistumisen hengessä, talouden toimiessa prosessin kärkenä.241 Ellei sopusoinnun ja yhdistymisen säveliä tämän kautta löydettäisi, olisi ainakin
Euroopalla edessä lopullinen sortuminen. Tätä näkemystä Toynbee vahvisti pääministeri
Baldwinin sanoilla: ”Kuka Euroopassa ei tiedä, että vielä yksi sota lännessä ja aikakauden
sivilisaatio sortuu, tullen yhtä suurena sokkina kuin Rooman sortuminen?”242
Syntyaikanaan Kellogg-Briand -sopimus näytti todelliselta idealistien riemuvoitolta. Ajan pessimistit, jälkiviisaista puhumattakaan, kysyivät kuitenkin mielessään, oliko
sopimuksella takanaan muuta konkreettista kuin allekirjoittajien hyvä tahto. Tosiasiassa
sopimus ei kieltänyt kaikkea sotaa, koskihan se vain aggressiivisen sodan kieltämistä, eikä
sen tukena ollut minkäänlaista pakotejärjestelmää. Positiivista toki oli se, että Yhdysvallat
oli saatu vedettyä mukaan kansainväliseen sopimusjärjestelmään. Silti kansojen pohjimmainen itsekkyys ei ollut vähentynyt sen myötä tippaakaan. Jo parin vuoden päästä alkoi
Japanin tunkeutuminen Mantsuriaan, mistä syntyneet diplomaattiset manööverit johtivat pian Japanin eroon Kansainliitosta.243
Kun Toybeee arvioi vuosikymmenen lopulla 1920-luvun kokonaistilannetta kiitteli hän Euroopan parantuneita rauhannäkymiä, kiinnittäen samalla kuitenkin huomiota
muissa maanosissa tapahtuvaan poliittiseen jännityksen nousuun. Erityisesti häntä huoletti tilanne Kauko-Idässä ja varsinkin Kiinassa, jonka valinta usean vuoden ajaksi Kansainliiton neuvoston vaihtuvaksi jäseneksi ei idästä katsoen näyttänyt riittävältä. Toisen
huolenaiheen muodosti Latinalainen Amerikka ja erityisesti Meksiko suhteeessaan Yhdysvaltoihin. Latinalaisen Amerikan maat jakaantuivat suhtautumisessaan Kansainliiton
SIA 1926, 3.
Aloitteen sopimuksesta teki amerikkalainen prof. James T. Shotwell, joka oli kuulunut Wilsonin
neuvonantajaryhmään. Vaikka Yhdysvallat ei kuulunut Kansainliittoon, pyrkivät Shotwellin kaltaiset
internationalistit ’assosioimaan’ maansa siihen tämänkaltaisella toiminnalla. Smith 1986, 61–62.
241
SIA 1928, 4–10, 13–16. Britannia ja sen yhteisön itsehallinnolliset jäsenet olivat selvimpiä vastustajia.Baldwinin puheeseen Toynbee liitti varauman, että Rooman sortuminen oli pitkä prosessi, joka alkoi
puunilaissodista. (9, viite 1).
242
SIA 1928, 9.
243
Smith 1986, 63; Walters 1965, 387; Gathorne-Hardy 1964, 184.
239
240
72
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
edustamiin universaliteihin ja alueellisiin regionalisteihin. Jälkimmäistä edusti alueen
maiden liittouma (Pan-American Union). Toynbee ennakoi, että seuraava suuri kansainvälinen kriisi paljastaisi alueen maiden todellisen käyttäytymisen. Kolmannen potentiaalisen ongelman muodosti Brittiläisen Kansainyhteisön ja Yhdysvaltojen koveneva laivastokilpailu. Ristiriitainen oli myös itse Kellogg-Briand -sopimus, johon maailman kaikkia
itsenäisiä maita kutsuttiin jäseniksi; olihan sen myötä itse asiassa syntynyt Kansainliiton
kanssa hankalalla tavalla kilpaileva järjestelmä. Sopimuksen puolesta puhui tosin Yhdysvaltojen päätös tulla siihen mukaan, toisin kuin Kansainliittoon.244
1920–30 -lukujen taitteessa tekemässään analyysissä Toynbee yhtyi niihin, jotka olivat
huolissaan vanhan mantereen tulevaisuudesta: realistisesti nähden Euroopan tilanne oli
edelleen varsin heiveröinen. Maanosa pysyi ’suuren sodan’ väsyttämänä samaan aikaan,
kun monet sitä ympäröivät vallat vahvistuivat. Toynbee ennakoi kääpiöityneen Euroopan
joutuvan jättiläisten ympäröimäksi. Jälkimmäisillä hän tarkoitti Amerikkaa, Neuvostoliittoa, ja tulevaisuudessa myöskin Kiinaa, Intiaa, Brasiliaa, ehkä myös Afrikan valtioiden
liittoa. Nämä ulkomaailman ’nuoret jättiläiset’ jättäisivät pian entisen emämaan varjoonsa. Historiasta löytyi riittävästi esimerkkejä samanlaisesta kehityksestä.245
Jo näihin aikoihin Toynbee kyseli, olisiko ihmiskunnan yhdistyminen realistinen
vaihtoehto sodalle. Sen suuntaisia utopioita oli pulpahdellut esiin vuosisatojen kuluessa.
Yleensä niihin oli kytkeytynyt kantilainen ’ikuisen rauhan’ tavoite. Tilanteen vakavuutta
lisäsi se, että seuraava sota – jos sellainen syttyisi – olisi joka tapauksessa luonteeltaan vielä
enemmän aito tuhoamissota (’war of annihilation’).246
Ensimmäinen maailmansota muodosti tässä mielessä todella pysäyttävän rajapyykin:
sodan tuhoisuus vakuutti monet siitä, ettei ihmiskunta kestäisi toista samanlaista. Siksi mm. H.G. Wells ei ollut epäröinyt esittää v. 1920 julkaistussa suositussa maailmanhistoriassaan The Outline of History toivomusta, että ihmisten yhteinen tahto rauhaan
konkretisoituisi myös riittävänä tahtona maailmanhallituksen perustamiseksi. Edellisenä
vuonna perustetussa Kansainliitossa Wells ei nähnyt paljoakaan tähän rohkaisevia piirteitä. Jäsentensä suvereenisuutta ja kansallisuutta korostaessaan Kansainliitto ei Wellsin
mielestä voinut olla kuin ensimmäinen astinlauta kohti korkeampia päämääriä. Maailma
tarvitsi Kansainliiton sijasta ihmisten liiton, jossa suvereenisuudet olisi yhdistetty ja kansallisuudet alistettu suurempaan kokonaisuuteen. Tie kohti tämän kaltaista yhdistymistä
tulisi olemaan pitkä, mutta sen tukena oli ihmiskunnan vapaa ja yhteinen äly. Tulevan
maailmanvaltion perustekijät Wells määritteli seuraavasti: ihmisten veljeyteen perustuva
yhteinen ja yksinkertainen uskonto; kaikki rajat ylittävä ja murtava opetuslaitos, joka
tekisi aikaa myöten armeijat tarpeettomiksi; tieteellisyys yhdistyneenä ihmisten henkiseen
vapauteen; ja ihmisten suoraan vaikuttamiseen pohjautuva demokratia. Vaikka Wellsin
ajattelu oli luonteeltaan varsin utooppista, pystyi hän toisaalta ennakoimaan jopa atomipommin keksimisen. Hänen kokonaisajattelunsa muodosti monessakin mielessä henkisen sillan kahden eri maailmansodan vaikutuksesta syntyneiden ihmiskunnan yhdistymisliikkeiden välille.247
SIA 1928, 104–109.
SIA 1930, 133–134. Historiallisia esimerkkejä löytyi niin antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden kuin
renessanssiajan kaupunkivaltioiden historiasta. Tältä pohjalta Machiavelli esitti omana aikanaan Italian
yhdistymistä.
246
SIA 1928, 8, 10. Ks. Mikko Lahtisen oivaltava tiivistelmä utooppisen ajattelun uranuurtajista. Lahtinen 2002, 169–247.
247
Wellsin maailmassa kilpailevien suurvaltojen puute teki armeijat tarpeettomaksi. Se vapauttaisi valtavan määrän tuotantoa hyödyllisempien arvojen tuottamiseen. Sotilaiden lisäksi tarpeettomiksi kävisivät
tullimiehet, poliisit ja vanginvartijat. Valistuneet opettajat puolestaan vähentäisivät ratkaisevasti tarvetta
244
245
73
Toisaalta on syytä muistaa, että Wellsin Utopia ei ollut mikään demokratian ja vapauden tyyssija: hänen orgaanisesti integroitua maailmanyhteisöään hallitsi tai pikemminkin
manageroi itse itseään täydentävä ’samuraiden’ kurinalainen asiantuntijaluokka. Jatkuvien henkisten harjoitusten avulla tämä eliitti kantoi vastuunsa ihmiskunnan kollektiivisesta massasta, jota ohjattaisiin ’positiivisen’ koulutuksen avulla oikeiden kosmopoliittisten
näkemysten ja oikean uskon sisäistämiseen. Mutta näin oli tehtävä, koska toisena vaihtoehtona olisi ihmisen tuhoutuminen omien keksintöjen kautta. Tie yhdistymiseen saattoi kuitenkin muodostua pitkäksi ’monien sukupolvien marttyriuden poluksi’. Lopussa
häämöttti kuitenkin väkinäinen paratiisi, joka sai jopa Winston Smithin Oceaniankin
tuntumaan sangen lievältä dystopian versiolta.248
1930-luvun alkupuolella Uusi Kansainyhteisö -ryhmää (the New Commonwealth Society) Britanniassa edustanut lordi David Davies 249 teki vakaassa tarkoituksessa ehdotuksen kansainvälisen järjestyksen turvaamiseksi voimakeinoin, perustamalla kansainvälinen
poliisivoima. Ehdotus nojautui pohja-analyysiin, jonka mukaan sopimukset valtioiden
välisten kaksintaistelujen poistamiseksi edustivat vain puolinaista ratkaisua; tilalle oli saatava tehokkaampi järjestelmä. Se löytyisi yksin kansainvälisen tuomioistuimen ja uuden
kansainvälisen poliisivoiman käyttöönotosta. Niinpä aiemmin esitettyjä yleisiä raameja
oli tarkennettava: ihmiskunnan poliisivoima jakaantuisi kolmeen osaan: 1) kansallisen
järjestyksen ja rauhan turvaavat voimat, joita edustaisivat perinteiset poliisit; 2) merten
takaisten alueiden puolustukseen ja sisäisen järjestyksen ylläpitoon tarvittavat voimat; 3)
kansainvälisen tuomioistuimen päätösten toimeenpanosta vastaavat voimat. Kansalliset
voimat käyttäisivät ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä aseistusta, kun taas uusin
aseistus olisi sallittu vain perustettavan kansainvälisen poliisivoiman käyttöön. Tämän
uuden voiman tulisi olla ylivoimainen kaikkiin kansallisiin voimiin nähden, mukaan
lukien myös vielä Kansainliiton ulkopuolella olevat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Kansainvälisen voiman kärjen muodostaisi suhteellisen pieni, mutta äärimmäisen nopea ja
liikuntakykyinen iskuryhmä. Kustannusten jakautuminen määräytyisi useamman eri tekijän, kuten väestömäärän ja kansallisen varallisuuden yhteisvaikutuksen perusteella. Tällaisenakin koko järjestelmä osoittautuisi huomattavasti halvemmaksi ja turvallisemmaksi
kuin siihen astinen valtioiden kaksintaisteluun perustunut käytäntö. Sivilisaation pelastaminen suorastaan pakotti etsimään tämän kaltaista ratkaisua. Ehdotuksensa toteuttamiskelpoisuudesta vakuuttunut Davies hehkutti uskoaan siihen, että ”koskaan aikaisemmin
maailman historiassa ei ole ollut mahdollista varustaa Kansainvälistä käskyvaltaa ylivoimaisilla aseilla ja samaan aikaan sallia jokaisen kansakunnan säilyttää riittävästi voimia
oman alueensa järjestyksen valvomiseen, niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.”250
Toynbeen näkemys oli selvästi realistisempi: tosiasiassa samaan aikaan jokainen kansakunta edisti suvereniteettinsa puitteissa omia kansallisia etujaan, siten kuin kunkin maan
poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen eliitti tämän kulloinkin tulkitsi. Massat pysyivät
pääosin oman eliittinsä ohjauksessa, usein sitä itsekään tajuamatta. Neuvostoliitto muodosti tässä erityistapauksen, koska siellä vallan ottanut puolue-eliitti oli omaksunut ’lähemielisairaaloihin ja tavallisiin sairaaloihin sekä muihin hoitolaitoksiin. Taloudellinen oikeudenmukaisuus poistaisi väestöstä petkuttajat, pelurit, oman edun etsijät, loiset ja spekuloijat. Rakkaus ja romanssit
sen sijaan lisääntyisivät. Yksityiseen voitontavoitteluun perustuva kapitalismi ei näistä näkymistä ehkä
pitäisi, mikä voisi johtaa väkivaltaisuuksiin ja moniin turhiin virheisiin. Tämä olisi kuitenkin väliaikainen siirtymävaihe tiellä kohti uutta sopusointua. Wells 1930, 1090–1100.
248
Wagar 1961, 211–243; Wagar 2004, 171. George Orwellin teoksen Nineteen Eighty-Four (1949)
päähenkilö Winston Smith palveli Oceanian totuusministeriössä.
249
Baratta 2004, vol. 1, 75.
250
Davies 1932, 76–90.
74
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
tysuskonnon’ asenteen läntiseen kulttuuriin nähden. Toynbeen mielestä kyse oli selvästi
uskonnosta, koska ”uskonnon olemus (...) ei löydy tunnustettujen oppien sisällöstä, vaan
uskovaisten heijastamasta hengestä.” Moskovalaisen Kolmannen Internationaalin propagandisteilta lähti aivan toisenlainen taisteluhuuto kuin Lontoossa majaa pitävän Toisen
(sosialistisen) Internationaalin lippujen alta.251
Päällisin puolin käynnissä näytti olevan ’Venäjän sielusta’ nouseva vallankumouksellinen prosessi ja hylkäystuomio kaikkea länsimaista vaikutusta vastaan. Toynbeen mielestä
ironia piili siinä, että tämän länsivastaisuuden käyttövoimana toimi kuitenkin perin läntinen hahmo eli ’Saksan juutalainen Karl Marx’. Marx Mooseksena, Lenin Messiaana ja
heidän kootut teoksensa Raamattuna – siinä Toynbeen toistama näkemys Venäjällä käynnissä olevasta ideologisesta muodonmuutoksesta. Soveliaan rinnakkaisesimerkin tähän
tarjosi Intian Gandhi. Yhtä vähän kuin Lenin pystyi Gandhi nousemaan länttä vastaan
muuta kuin läntisen sivilisaation hedelmien ja sen hengen avulla. Muutoksen ytimenä oli
nationalistinen modernisaatio, joka vei voiton kehruurukin symbolisoimasta omavaraisuudesta.252
Toynbee näki sinänsä oikein, että tässä kilpalaulannassa kommunismi piti nationalismia sivuseikkana, jonka tuli palvella luokkavallankumousta. Nationalistiselle jakautumiselle voitiin antaa näennäistä tilaa, mikäli se ei missään vaiheessa aidosti uhannut
kommunismin etua. Tässä taistelussa voitiin käyttää hyväksi kaikkia kapitalismin heikkouksia; hyödyntämisen kohteeksi kelpasi mm. Amerikan ’neekerikysymys’. Mutta itse
Neuvostovaltiossa tilanne oli toinen: Leninille, Zinovjeville ja muille puolueen uskollisille fanaatikoille Venäjän monien kansallisuuksien tarpeet ja kärsimykset olivat sivuseikka
maailmanlaajan proletaarisen vallankumouksen levittämisen rinnalla. Siten Itä-Karjalaan
ja muille reuna-alueille voitiin perustaa autonomisia neuvostotasavaltoja, jos ne tyytyivät
purkamaan nationalistisia paineita ilman avointa separatismia. Näin energiaa jäi tärkeimmälle eli läntisen kapitalismin vastaiselle taistelulle, johon Kommunistinen internationaali täysillä paneutui.253
Toisen ’ajan merkin’ muodosti Latinalainen Amerikka, jossa suurin osa alueen näennäisen itsenäisistä maista kulki Yhdysvaltojen taloudellisessa talutusnuorassa, jolle Monroe-oppi antoi ulkoiset puitteet. Toynbee näki Yhdysvaltojen käytöksen puhdaspiirteisenä
taloudellisena imperialismina, jota vain vahvisti tietoisuus siitä, että Amerikka oli sodan
seurauksena muuttunut Eurooppaan nähden velallisesta velkojaksi. Tältä pohjalta oli
hyvä toteuttaa omien kansalaisten suojelua myös naapurimaissa, vanhan ekstraterritoriaalisuusajattelun pohjalta. Presidentti Coolidgen sanoin:
”Me emme sodi Nicaraguaa vastaan (...) yhtään sen enempää kuin katupoliisi
sotii kadulla kulkijoita vastaan. Me suojelemme kansalaisiamme ja heidän omaisuuttaan sodan tuhoilta ja me tuemme kaikkia toimia rauhan palauttamiseksi.
Vaikkka elämään ja omaisuuteen kohdistuvaa tuhoa on ollut vakavassa mitassa,
ilman meidän voimiemme läsnäoloa olisi se ollut paljon pahempaa.”254
SIA 1924, 163–165, 184–185.
Study 3, 200–204.
253
SIA 1924, 170–179, 228.
254
SIA 1927, 401–402, 419. Coolidge esitti lausuntonsa lehdistölle 25.4.1927. Yhdysvaltain asemaa sen
latinalaisiin naapureihin nähden korosti tosiasia, että se oli nyt ainoa lähde, josta voitiin lainata ’uutta
rahaa’.
251
252
75
Varmaa oli, että jokainen aisan yli potkija sai kokea ’pohjoisen kolossin’ (the Colossus
of the North) mahdin. Meksikossa diktaattori Porfirio Diazin kauden jälkeen v. 1910 lähtien vellonut vallankumous muodosti kuitenkin kolossillekin ongelman. Kyseessä oli aito
massojen kumous, joka sai paitsi vahvasti amerikkalaisvastaisen myös yleisesti länsimaita
vastustavan luonteen. Sen tavoitteena oli koko maan taloudellisen ja yhteiskunnallisen
järjestelmän jyrkkä uudelleenorganisointi. Ei siten ihme, että Amerikan näkökulmasta
Meksikon vallankumousta hallitsivat ’punaiset’ tai ’bolsevikit’, vaikka suoria yhteyksiä
Moskovaan ei voitukaan todistaa. Presidentti Callesin ajama uusi öljylaki sekä ulkomaalaislaki merkitsivät joka tapauksessa välien huomattavaa kiristymistä pohjoisen naapurin
kanssa.255
Toynbee kartoitti varsin seikkaperäisesti Latinalaisen Amerikan ja erityisesti Meksikon
kriisin kehitystä 1920-luvun jälkipuoliskolla. Hän havaitsi Meksikon hallituksen vuonna
1926 aloittamassa katolisen kirkon ja uskonnon vastaisessa politiikassa runsaasti yhtäläisyyksiä Neuvostoliitossa ja Turkissa samaan aikaan toteutettuun uskontopolitiikkaan.
Kirkolta peruutettiin kaikki maalliset valta- ja omistusoikeudet ja munkkikunnat kiellettiin. Presidentti Calles ei epäröinyt niputtaa samaan tuomittavien ilmiöiden joukkoon
kapitalismia, ulkomaisia vaikutteita ja kirkkoa. Kirkon toimintaa rajoitettiin ankarasti ja
uskonnollinen kasvatus kiellettiin kokonaan. Ennen pitkää joitakin pappeja tuomittiin
kuolemaan. Tämä kaikki jakoi väestön syvästi kahtia ja aiheutti massalevottomuuksia,
pakottaen samalla kirkollisen opposition siirtämään taistelunsa maan alle. Kolme vuotta
kestettyään sisäinen konflikti laantui laihaan sovintoon, joka palautti katoliselle kirkolle
rajoitetut toimintaoikeudet.256
Kriisi toi lisäjännitteitä Meksikon ja Yhdysvaltain väleihin, olletikin kun molemmat
maat tunsivat mielenkiintoa myös Nicaraguan asioihin. Siellä Yhdysvaltojen intressissä
oli uuden kanavan rakentaminen täydentämään Panaman kanavaa; tähän Nicaragua oli
antanut Yhdysvalloille 99 vuoden yksinoikeuden nimellistä kolmen miljoonan dollarin
korvausta vastaan. Suunnitelman turvaamiseksi maassa oli pitkään amerikkalaista merijalkaväkeä. Nicaraguan väestö ei arkisen elämänsä yli nähnyt juurikaan tarvetta pyrkiä
kohti itsehallintoa, jota heillä ei ollut koskaan ollut. Siksi maan tiheät vallanvaihdokset
eivät juurikaan koskettaneet suurinta osaa väestöstä.257
Vaikka Toynbee kuvasi tätä kehitystä muodollisen neutraalisti, paistoi hänen tekstistään silti kriittisyys amerikkalaisten toimia kohtaan, jotka muistuttivat kovasti perinteistä
siirtomaaimperialismia. Ennen pitkää huono taloudellinen tilanne synnytti Nicaraquassa
vastareaktion, joka ilmeni sissisotamaisena kapinaliikkeenä kenraali Emiliano Chamorron
– joka oli itsekin tuoreen vallankaappauksen tuote valtion johdossa – hallintoa vastaan.
Vastarinnan johtoon asettui v. 1927 kenraali Augusto César Sandino, joka vuoritukikohdastaan käsin johti kapinaa organisoidusti ja kurinalaisesti. Pitkällisten vaiheiden jälkeen
amerikkalaiset sotilaat lähtivät v. 1933 Nicaraguasta ja maahan palautui rauha. Mutta
kapinakenraali Sandino ei tätä vaihetta ehtinyt juurikaan nähdä, sillä hänen kohtalonaan
oli petos ja teloitus. Oltuaan välillä vuoden päivät muutamien tovereidensa kanssa maanpaossa Meksikossa kenraali Sandino palasi v. 1930 jatkamaan taistelua. Hänet petti kansalliskaartin johtaja Anastasio Somoza García, josta tuli diktaattori seuraaviksi vuosikym-
SIA 1927, 418–419, 444–447, 456–462.
SIA 1927, 470–479; SIA 1930, 392.Yhdysvalloissa ’Kolumbuksen Ritarit’ (the Knights of Columbus) propagoi voimakkaasti Meksikon hallituksen politiikkaa vastaan, pyrkien samalla vaikuttamaan
suoranaisesti Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan, siinä kuitenkaan juuri onnistumatta.
257
SIA 1927, 480, 483–487.
255
256
76
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
meniksi (1936–1979). Sandinosta itsestään tuli puolestaan sorrettujen asiaa puolustanut
legenda, jonka nimeen myöhempi vallankumousliike vannoi.258
Kokoavasti voi sanoa, että Yhdysvaltain sekaantuminen Nicaraguan asioihin merijalkaväen voimin täytti kaikki klassisen dollari- ja tykkivenediplomatian tunnusmerkit,
vaikka toiminta häivytettiin amerikkalaisten hengen ja omaisuuden turvaamisen alle.259
Epäonnistuessaankin kenraali Sandinon ’milleniaarinen sosialismi’ edusti esimerkillisellä tavalla kolmannen maailman nousevaa nationalismia, jossa oli keskeisenä vihollisen
määrittely ja valmius itsensä uhraamiseen:
”En ole mikään Maria Magdaleena, anoakseni polvillani anteeksiantoa vihollisiltani, Nicaraguan vihollisilta, koska uskon ettei maan päällä kenelläkään ole oikeutta esiintyä puolijumalana. Minä odotan teitä, seisoen lujasti omilla jaloillani
isänmaallisten sotilaitteni kärjessä, määrästänne välittämättä. Mutta muistakaa,
että sen tapahtuessa teidän suuruutenne tuhoutuminen horjuttaa Washingtonissa
olevaa Kapitolia, ja Valkoisen talon kruunaava kupu, luola, jossa te suunnittelette
rikoksenne, on punertuva verestänne.”260
Latinalainen Amerikka pysyi epävakaana, taloudellisen laman tuottaessa jatkuvia kaappauksia ja niiden yrityksiä maissa, joissa parlamentaarisella perustuslaillisella demokratialla
ei ollut muuta kuin fasadin asema. Samaan aikaan Yhdysvallat jatkoi omien etujensa ja
asemansa varmistamista mm. v. 1926 allekirjoitetun Panaman kanavaa koskeneen sopimuksen avulla. Sopimus murensi Panaman itsenäisyyden entistäkin hailakammaksi
varjoksi, pakottaen maan mm. mukaan jokaiseen sotaan, johon Yhdysvallat joutuisi. Sopimus paitsi kyseenalaisti Panaman koko itsenäisyyden, antoi laajemminkin perin epäedullisen kuvan Kansainliiton amerikkalaisten jäsenten asemasta.261
Palatessaan kuvaamaan Euroopan tilannetta, havaitsi Toynbee mielipahakseen, etteivät kaiut muista maanosista muodostaneet eurooppalaisten poliitikkojen mielissä kuin
sivujuonteen jos sitäkään. Pääroolissa oli edelleen Eurooppa ja sen rauhan turvaaminen.
Tämän edistämiseksi Ranskan ulkoministeri Briand nosti syksyllä 1929 uudelleen esiin
ajatuksen Euroopan liiton muodostamisesta. Briandin ehdotuksen mukaan tuli muodostettavan liiton nojautua Kansainliiton perusrakenteeseen ja jäsenyyteen, yksittäisten
valtioiden suvereniteettia täysin kunnioittaen. Kansainliiton jäsenyyden vaatimus rajasi
siitä pois Neuvostoliiton ja Turkin, jotka kumpikaan eivät vielä olleet Kansainliiton jäseniä.262
Ehdotus perustui itävaltalaisen kreivi Coudenhove-Kalergin 1920-luvun alussa esittämään ’Pan-Eurooppa’ -ideaan. Coudenhove-Kalergin ehdotuksen (teos Pan-Europa,
1923) perusteina oli erityisesti kolmea seikkaa: oli estettävä sota ja taloudellinen tuho
sekä puolustettava Eurooppaa bolsevismin vaaraa vastaan. Hän idealisoi Pan-Euroopan
saavuttavan löyhän yhteistyöliiton Brittiläisen Kansainyhteisön ja ’Pan-Amerikan’ kanssa.
van der Pijl 2006, 204–207.
SIA 1927, 511–516 ; SIA 1930, 397–406; SIA 1933, 323–324; Westad 2005, 145.
260
Lainaus teoksesta Westad 2005, 84.
261
SIA 1927, 516–520; SIA 1930, 372–373; Gathorne-Hardy 1964, 218–219. Esim. vuoden 1930
jälkimmäisellä puolivuotiskaudella tapahtui yhdeksässä maassa vallankaappauksia tai niiden yrityksiä:
Bolivia, Peru, Argentiina, Chile, Brasilia, Guatemala, Panama, Uruguay, Kuuba.
262
SIA 1934, 218–220; Lamb 1989, 43–44. Turkki kutsuttiin Kansainliiton jäseneksi 1932 ja samalla
myös neuvoston vaihtuvaksi jäseneksi; Neuvostoliitto liittyi puolestaan jäseneksi 1934, vanavedessään
Afganistan. Kaikkien päätösten taustalla vaikutti kansainvälisen tilanteen heikentyminen, jonka hälytysmerkkinä toimi Japanin hyökkäys Mantsuriaan.
258
259
77
Tämä olisi alku maailmanlaajalle kehitykselle, jossa Kansainliittokin kehittyisi vähitellen
suurempia kokonaisuuksia edustavaksi järjestöksi. Mutta aluksi oli olennaista päästä Britannian ja Euroopan väliseen yhteisymmärrykseen, koska Brittiläinen imperiumi halusi
rauhaa ennen kaikkea muuta.263
Vaikka ehdotus herätti runsaasti keskustelua, nähtiin sen takana liian selvä pyrkimys
Ranskan johtoaseman turvaamiseen. Lisäksi Briandin näkemys talouskysymysten alistamisesta turvallisuuskysymyksen alle ei vastannut ajan tarpeita. Erityisesti Saksa vaati,
että uudenlaisen Euroopan tulisi pohjautua olemassaolevien epäkohtien ja suoranaisten
vääryyksien korjaamiseen. Näin Briandin sinänsä jalo ja aikaansa edellä oleva ehdotus
hautautui keskinäisen väittelyn suohon.264
4.2 Fasismin vetovoima
Kesällä 1931 Toynbee jaksoi vielä elätellä lievää optimismia nationalismin voittamisen
suhteen. Hänen mukaansa ’paikallisen kansallisen suvereniteetin fetissin’ purkaminen oli
ajan velvoite. Keskiajan universaalin kirkon arvovallasta periytyvä kansallisen suvereniteetin valta ja voima – ’hävityksen kauhistus temppelissä’– oli siirrettävä Kansainliitolle.
Suvereenit valtiot eivät muutoksen myötä häviäisi sinänsä mihinkään, ne vain keskittyisivät huolehtimaan kulttuurin, opetuksen ja terveyden kaltaisista sektoreista. Toynbee ei
ollut haasteen suhteen sinisilmäinen: nekin jotka suullaan yhtyivät internationalistisiin
pyrkimyksiin, olivat ajatuksissaan sidoksissa oman kansakuntansa suvereniteetin puolustamiseen. Siksi oli olennaista ymmärtää, että muutos tapahtuisi joka tapauksessa – kyse
oli vain keinoista. Jos muutosta ei saataisi aikaan rauhanomaisesti, olisi edessä anarkistinen kaaos, joka päättyisi jonkin voimakkaan sotilasvallan muodostamaan universaaliin
imperiumiin. Tämä oli hänen sukupolvensa suurin haaste.265
Samassa hengessä hän pohti sodan ja rauhan ikuista kysymystä ihmisluonto-ongelmana: ”Jotkut ihmiset sanovat, että sota on erottamaton osa ihmisluontoa; että missä
tahansa kaksi tai kolme ihmistä on yhdessä koolla, on sota heidän keskellään. Mielestäni
historialliset parallellit osoittavat tämän näkemyksen virheelliseksi.”266
Toynbee myönsi, että useimmiten sota oli poistunut vasta sivilisaation väsähtämisen
myötä. Tällöin ei kuitenkaan ollut enää kyseessä tervehtyminen, vaan pikemminkin kuolinvuoteella tehty parannus. Toinen sodan poistamisen tie oli sopiminen ilman voimaa ja
valloitusta, luomalla yhteinen organisaatio silloin kun vielä oltiin hyvissä voimissa. Aikaa
ei ollut hukattavaksi, sillä ihmiskunnan luovat keskukset olivat siirtymässä pois Euroopasta muille mantereille. Toistaiseksi Euroopassa oli luovuutta, mutta aineellinen voima
oli suurempi jo muualla, reunoilla, kuten Amerikassa. Sopimisen kautta Eurooppa voisi
säilyttää henkisen johtajuutensa, sillä henki ylitti aina aineen voiman.267
Yhtä vähän kuin perinteisessä historiankirjoituksessa pitäisi ns. jossittelulle antaa tilaa kansainvälisen politiikan selittämisessä. Toynbeekin pysyi vuosikatsauksissaan tässä
mielessä yleensä asialinjalla. Suurvallat hallitsivat voimallaan kansainvälisiä suhteita, eikä
vaihtoehtoista systeemiä ollut olemassa. Pohtiessaan 1930-luvun alussa pienten valtioiden
asemaa Toynbee kuitenkin ryhtyi spekuloimaan: jos suurvaltoja ei olisi, ei olisi myöskään
Merkittävistä poliitikoista esitykselle lämpeni ensimmäisenä jo v. 1924 Ranskan silloinen pääministeri Herriot. Coudenhove-Kalergi 1931, 638–644; Kuparinen 2002, viii–xxvii.
264
Gathorne-Hardy 1964, 339–342; SIA 1930, 30, 135–142.
265
Toynbee 1931d, 808–811, 820.
266
Toynbee 1931b, 479.
267
Toynbee 1931b, 479–483.
263
78
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
uhkaa maailmanrauhalle – siinä oli teesi, jota kukaan puolueeton tarkkailija ei voinut
vuonna 1932 torjua. Jos samat Versaillesin sopimuksen aseriisuntamääräykset, jotka sitoivat Saksaa, olisivat olleet ajan muiden suurvaltojen – Japanin, Italian, Ranskan, Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton – osalta voimassa, olisi maailma ollut turvallisempi
ja onnellisempi paikka. Sillä vain jokin suurvaltarosvo pystyi luomaan riittävän suuren
uhan, jota vastaan tarvittiin muiden suurvaltojen poliisitoimia. Ilman rosvoa ei tarvittaisi
poliisiakaan.268
Ilman jossitteluakin oli selvää, ettei lyhytnäköiseen oman edun etsintään ja riitelyyn
ollut todella varaa. Mitä muuta voi kuitenkaan odottaa Euroopan maallisilta johtajilta,
kun suurimman hengellisen organisaation johtaja eli katolisen kirkon paavi oli valmis
tekemään kompromissin fasistisen Italian valtion kanssa (ns. konkordaatti 1929) vain sen
vuoksi, että sai suvereniteettinsa tunnustettua pieneen 44 hehtaarin maapalaseen Rooman sydämessä. Toynbeen mielestä oli ihmeellistä, miksi älykkääksi tunnettu paavi Pius
XI oli valmis uhraamaan suuren osan henkisestä arvovallastaan näin mitättömän asian
takia – olihan koko suvereenin valtion idea Toynbeen mielestä tulemassa tiensä päähän.
Näin pitikin käydä, koska rajoittavasta suvereniteetista oli tullut kaiken kehityksen pääeste – siinä määrin että nykypäivän Voltaire julistaisi sitä vastaan tulikiven katkuisen tuomionsa. Mutta paavi – toisin kuin esikuvansa Jeesus, jonka maallinen suvereeni tuomitsi
taivaallisten näkyjen takia kuolemaan – näki mieluummin hyväksi ankkuroida itsensä
uudelleen suvereenin valtion muurien taakse. Samalla paavi tuli kuitenkin tuli antaneeksi
siunauksensa Mussolinin johtamalle fasistisen valtion pakanalliselle jumaluudelle, sillä
Toynbeen mukaan
”fasismi oli korottanut kansallisvaltion eräänlaiseksi pakanallis-poliittiseksi jumaluudeksi – Athene Poliakseksi tai Fortuna Praenestinaksi – jota ’kunnon fasistien’
tuli palvoa samassa hengessä kuin ’hyvät katoliset’ palvoivat kristillistä jumaluutta
katolisen kirkon oppien mukaisesti. Kuinka yhdessä sielussa saattoi olla samanaikaisesti tilaa kahdelle näin vaativalle kultille?”269
Vastauksen tarjosi uskonnollinen autoritaarisuus, jonka puitteissa niin katolisuus kuin fasismikin – kumpikin oman absoluuttisen totuutensa julistajana - päättivät paragmatismin
hengessä olla selvittämättä välejään voimalla ja kohdella sen sijaan toisiaan tasaveroisina.
Olihan molemmilla kuitenkin yhteinen vihollinen – liberalismi.270
Näin ’kunnon fasisteista’ tuli kerta heitolla myös ’kunnon katolisia’. Mutta Toynbee
kysyi: olisivatko humanismin ja terveen järjen liput riittäviä, kun paavi seuraavan kerran
joutuisi nousemaan ’tulta ja teurastusta sylkevän nationalismin lohikäärmettä’ vastaan?271
Kansojen välisen hyvän tahdon rajallisuus näkyi avoimimmin Kansainliiton suojeluksessa jatkuneissa aserajoitusneuvotteluissa, joiden valmistelevaa vaihetta oli käyty jo
vuodesta 1925 lähtien. Lopullinen kokoontuminen Genevessä helmikuussa 1932 osoitti
tavoitteen mahdottomuuden. Koko prosessi kaatui liian monen osanottajan ristiriitaisiin
ja itsekkäisiin tavoitteisiin sekä hallitusten kertakaikkiseen kieltäytymiseen, mikäli kyseeseen tuli niiden omaan suvereniteettiin puuttuminen. Ranskan ehdotukset menivät
SIA 1932, 184–185. Pienet valtiot aikaansaivat toki nekin kriisejä, mm. Latinalaisessa Amerikassa ja
Itä-Euroopassa, mutta ne eivät uhanneet samalla tavalla maailmanrauhaa, vaan kansainvälisen kollektiivinen järjestelmä pystyi pitämään ne kurissa.
269
SIA 1929, 438.
270
SIA 1929, 438–439; Thompson 1985, 88.
271
SIA 1929, 438–454, 474. Taistelu Mussolinin ja paavin välillä jatkui kiivaana erityisesti lasten kasvatuksen ja avioliiton osalta. Molempia osapuolia yhdisti kuitenkin varsin pitkään kaikenlaisen liberalismin vastustus.
268
79
pisimmälle: Kansainliiton käyttöön ja alaisuuteen olisi tullut asettaa niin siviili-ilmavoimia kuin myös kaikki raskaat pommikoneet, joihin kansainväliset joukot nojautuisivat
erityisesti siviiliväestöjen suojelemisessa. Muukin raskas materiaali, mm. tykistö piti asetta
Kansainliiton valvontaan. Ehdotus sisälsi myös pysyvän kansainvälisen poliisivoiman perustamisen. Tätä voimaa käytettäisiin sodanuhan alaisten alueiden miehitykseen ja ’suojelevien toimien’ antamiseen. Listalla oli myös kaikenlaisten palavia aineita, myrkky- tai
bakteeriaineita sisältävien pommien kieltäminen. Lopuksi valtioiden oli riitojen herätessä
suostuttava Kansainliiton pakkosovitteluun. Paitsi järkeviä, ehdotukset olivat suorastaan
vallankumouksellisia kansainvälisen yhteistyön kentässä; siksi ne olivat myös mahdottomia toteuttaa. Epäilevän suhtautumisen kiteytti kansainväliseen yhteistyöhön vasta mukaan tulleen Neuvostoliiton edustaja herra Litvinov:
”Mitkä ovat takuut siitä, että uusi kansainvälinen organisaatio, tai todellisella lisätyllä voimalla varustettu nykyinen organisaatio on kykenevä ja halukas käyttämään sellaista voimaa heikomman puolustamiseen, puolustamaan hyökkäyksen
alaiseksi joutunutta hyökkääjää vastaan? (...) Mitkä ovat takuut siitä että (...) kansainvälistä armeijaa ei käytetä jonkin valtion hyväksi, joka on voittanut itselleen
johtavan aseman kansainvälisessä organisaatiossa?”272
Vaikka puheenjohtajana toiminut Britannian Arthur Henderson kehui tavan takaa konferenssin ’erinomaista henkeä’, ei tämän kaltaisiin konkreettisiin kysymyksiin saatu vastauksia. Päinvastoin, kullakin valtiolla oli asioihin omia varaumia, joita se ei voinut ylittää.
Tuloksena oli paljon puhetta, mutta olemattomasti tuloksia – ja natsien valtaantulo Saksassa oli vain parin vaalikierroksen päässä.273
Saksan silloista laivasto-ohjelmaa voitiin pitää konkreettisena osoituksena ihmisen
loputtomasta kekseliäisyydestä – sikäli kuin kyse oli Versaillesissa aikanaan laadittujen
aserajoitusten kiertämisestä. Saksan ohjelma nimittäin perustui viimeisimmän tekniikan
hyödyntämiseen tavalla, jota kohtaan Toynbeekin näytti tuntevan lievää ihailua. Sen tuloksena syntyi Panzerschiff A, ensimmäinen ns. Deutschland -sarjan taskutaistelulaiva,
jonka 10.000 tonniin oli saatu mahtumaan lähes normaalin taistelulaivan panssarointi ja
tykistö. Niinpä Gustav Stresemannin ja sosialidemokraattisen kansleri Hermann Müllerin
johtama Saksa päätti – vastoin SDP:n vaalilupauksia – omistaa selvällä äänten enemmistöllä varat ensin yhden ja sitten myös toisen panssarilaivan rakentamiseen. Tämä kaikki
tapahtui saksalaisen nationalismin hengessä ennen Hitlerin valtaantuloa.274
Surkeaa kansainvälistä kokonaiskuvaa täydensi ahneus, jota kansainvälinen yksityinen
aseteollisuus osoitti myymällä kuolettavia aseita jokaiselle käyvän hinnan tarjoajalle. Valtioiden penseys ongelman suhteen näkyi Toynbeen mielestä haluttomuutena tehdä asialle käytännössä mitään edes tulevina kiristyvän maailmantilanteen vuosina. Hallitusten
lähes ainoana reaktiona oli paheksua asekauppaa ”yhtenä modernin maailman suurista
pahuuksista”, huolimatta siitä, että julki tulleet tiedot ”asettivat aseteollisuuden ja heidän
agenttiensa toiminnan synkkään valoon.”275
Ensimmäiset merkit kasautuvista ongelmista tulivat uudelta mantereelta ja KaukoIdästä. Ensin romahti lokakuussa 1929 Wall Streetin pörssi, lähettäen heijastumavaikutuksia ympäri maapallon. Pankkien ja kansantalouksien horjuessa kuilun partaalla, astui
SIA 1932, 207.
SIA 1932, 194, 211.
274
SIA 1929, 60–62; Kershaw 1999, 305–306.
275
SIA 1935: vol. 1, 48–49, erit. viite 2. Yhdysvalloissa asiaa tutki senaattori Nyen johtama komitea ja
Britanniassa hallitus nimitti julkisen painostuksen tuloksena komitean tutkimaan asekaupan tilaa.
272
273
80
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
presidentti Hoover esiin ikäänkuin deus ex machina -roolissa, esittäen kaikkien lainojen
takaisinmaksun jäädystä vuoden ajaksi. Maailman poliittiset ja taloudelliset johtajat pitivät kokouksiaan, mutta kansallinen etu asetettiin varsinkin Ranskassa edelleen avoimesti
päällimmäiseksi arvoksi. Saksan talouden jouduttua syöksykierteeseen mikään ei kuitenkaan voinut estää sotakorvausten maksun lopetusta.276
Nopeimmat johtopäätökset talouskriisistä veti kuitenkin Japani. Sen päätöksenä oli
lähteä militaristisen laajentumispolitiikan tielle. Väestönkasvun ja talouslaman mahdoton
yhtälö toimi tässä suorana pontimena. Toynbeekin näki päätöksen takana karkean, mutta
suoraviivaisen logiikan: koska talouden ’järkevä hallinta’ oli hautautumassa talouslaman
luomien frustraatioiden alle, palasi Japani tässä tilanteessa ”primitiiviseen, raakaan tarkoituksenmukaisuuteen, yrittäen hakata toimeentulonsa miekalla, koska miekka, kuinka
karkea ja kömpelö väline sitten olikaan, tuntui ainakin työvälineeltä, jonka ihmisen käsi
tuntui tajuavan ja pystyvän käyttämään inhimillisten tarpeiden saavuttamiseksi.”277
Tämä epätoivoinen muutos Japanin kansallisessa politiikassa merkitsi katastrofia sekä
Japanille että koko maailmalle, puhumattakaan Mantsuriasta, jonne Japanin ensimmäiset
iskut suuntautuivat.278
Vuosi 1931 tuli merkitsemään Toynbeelle rajanvedon aikaa. Siihen asti hän pääsääntöisesti tuki ja oli myötämielinen lännen ja erityisesti oman maansa Britannian ulkopolitiikalle. Olihan Britannia ainakin periaatteessa, monien sanojen tasolla sitoutunut
wilsonilaisen kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän suojelemiseen. Japanin aggressiosta
Mantsuriaan tuli siten ’happokoe’, joka paljasti sitoumusten pitävyyden. Se ensinnäkin
osoitti, kuinka vähän Manner-Euroopan maita – mukaanlukien Ranska – kiinnostivat
Kauko-Idän ongelmat. Maailmanlaajana merivaltana Britannialla ei ollut varaa samaan,
ei myöskään Yhdysvalloilla tai Neuvostoliitolla, joka toivat ilmi huolestumisensa. Toynbee uskoi vahvasti, ettei varsinkaan Britannialla olisi varaa jättäytyä minkään vakavan
kriisin selvittelyn ulkopuolelle, vaikka se olisi edellyttänyt voimakeinojen käyttämistä.279
Toisin kuitenkin kävi: vuosien 1932–1933 aikana kävi vähitellen yhä selvemmäksi,
ettei Britanniakaan ollut halukas mihinkään konkreettisiin toimiin, Kansainliitossa pidettäviä puheita ja loputtomia komiteaneuvotteluja lukuun ottamatta. Toynbee ihmetteli
maailman johtavien valtojen neuvonpidoissa ”pahaenteisenä piirteenä esiintullutta epäröintiä ja poukkoilua”.280
Epäilemättä tilanteeseen osaltaan vaikutti syövän lailla leviävä talouskriisi, joka käänsi
kaikkien huomion omiin sisäisiin asioihin. Mutta silti Toynbeetä oudoksutti Ranskan
into tukea Saksan Japania ymmärtävää kantaa. Tosiasia kuitenkin oli, että myös Britanniassa mielipiteet jakautuivat vaarallisella tavalla. Niskan päällä oli tulkinta, joka näki Kiinan käyttäytymisessä samaa alistetun kansan ’öykkäröintiä’, josta Intia parhaillaan antoi
Britannialle esimakua. Siksi vaikutusvaltaiset piirit Britanniassa ymmärsivät Japania, jonka koettiin jopa tietyssä mielessä ajavan Britannian asiaa. Varsinkaan ’meri- ja sotilaspiirit’
eivät toivoneet sitä, että Japani voimakkaana merivaltana kääntyisi viholliseksi. Toynbee
näki tässä lyhytnäköistä machiavellismia, joka ennen pitkää kostautuisi. Maailma odotti
turhaan Valtiomiestä, joka näkisi omien suppeiden etujen yli tulevaisuuteen.281
Vuonna 1933 Kansainliitto viimein päätyi kritisoimaan Japania; sen myötä Britanniakin viimein tunnisti Japanin hyökkääjäksi ja Kiinan uhriksi. Mutta tällä oli vähän vaikuSIA 1931, 63–78; SIA 1932, 98–100; Gathorne-Hardy 1964, 267–288.
SIA 1931, 403.
278
SIA 1931, 430–462; SIA 1932, 98; Gathorne-Hardy 1964, 267–288.
279
SIA 1931, 431–433; McNeill 1989, 151–152.
280
SIA 1932, 515.
281
SIA 1932, 515–540.
276
277
81
tusta, sillä Japani oli jo nähnyt Kansainliiton läpi, ollen valmis uhmaamaan keskenään riiteleviä suurvaltojakin. Nurinkurisen tasapuolisuusajattelun pohjalta aseapu evättiin niin
uhrilta kuin hyökkääjältäkin. Sitä paitsi Euroopassa tapahtui paljon huolestuttavampia
asioita.282
Vaikka nämä kehityskulut olivat Toynbeelle traumaattisia, pyrki hän silti säilyttämään
objektiivisuutensa, siinä kuitenkaan edes omasta mielestään täysin onnistumatta. Tämän
osoituksena hän liitti vuoden 1931 vuosikatsauksen loppuun lisäviitteen, jonka puitteissa
hän päästi kaksi ’arvovaltaista neutraalia tarkkailijaa’ kommentoimaan väitettä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän romahduksesta. Molemmat nimettömät kommentoijat
torjuivat yksiselitteisesti Kansainliittoon suuntautuneet liian odotukset – olihan kyseessä
vain ’epätäydellinen väline’. Sitäpaitsi Japani noudatti Kiinan-politiikassaan suunnilleen
samoja standardeja joita Britannia itse oli soveltanut politiikassaan vielä 1900-luvun alussa imperiumin vahvuuden päivinä.283
Näiden vuosien taloudellis-poliittinen kehitys vastasi varsin pitkälle John Maynard
Keynesin jo syksyllä 1919 esittämää analyysiä Euroopan ja erityisesti Saksan heikkoudesta. Sen takana oli ollut rauhanneuvottelijoiden täydellinen kyvyttömyys nähdä talous
poliittisen vakauden tukena. Keyneskään ei tosin voinut aavistaa kymmenen vuotta myöhemmin alkavan talouslaman globaalia merkittävyyttä. Korjaavien toimien säännönmukainen hitaus pahensi kriisiä, ilman että kukaan erikseen olisi niin tahtonut. Presidentti
Hooverin julistettua kesäkuussa 1931 lainojen takaisinmaksua koskevan moratoriosuunnitelman kesti yli vuoden ennen kuin asiassa päästiin kunnon neuvotteluihin. Tällöin
suuri osa julistuksen psykologisesta vaikutuksesta oli jo menetetty.284
Toynbee antoi vuosikatsauksessaan vuodelle 1931 erityisnimen ’Annus terribilis’ –
kauhea vuosi. Hänen analyysissään talouskriisi heijasti tällöin vaikutuksensa niin laajalle,
että koko maailmanyhteisö oli murtumisen ja palasiin hajoamisen partaalla. Toynbeen
mielessä tämä nostatti esiin parallelleja Rooman keisarikunnasta, Marcus Aureliuksen ja
Theodosiuksen jälkeisistä sekasorron kausista.285
Heikkous ja sekasorto merkitsivät puolestaan sodan uhkan merkittävää kasvua. Toynbee yhdisti taloudelliseen analyysiinsä kiihtyvän luokkasodan synnyttämän anarkismin,
poliittisen nationalismin ja jopa rotuennakkoluulojen nousun. Ne kaikki yhdessä uhkasivat kivettää kansainvälisen yhteisön sisältäpäin. Omia etuja ajava poliittinen nationalismi teki entistä vaikeammaksi pitää yllä rauhantilaa, joka oli kaiken taloudellisen kasvun
pohjaedellytys. Näiden uhkien valossa Toynbeen vuosinimikettä voi pitää jokseenkin perusteltuna.286
Oli kuin kaikki maapallon ihmiset tekisivät parhaansa tuhotakseen taloudellisen ja
sosiaalisen edistyksen nimissä siihen asti tehdyn työn. Brasilialainen kansansanonta, jota
Toynbee lainasi, kuvasti maailmanlaajaa tilannetta sattuvasti: ”12 tuntia päivässä (me brasilialaiset) teemme kaikkea pahaa maallemme; ja sitten 12 tuntia me nukumme, jonka
aikana Jumala ja maa panevat kaiken taas kuntoon.”287
Nurkan takana odottava natsien valtaantulo Saksassa oli monien tekijöiden yhteisvaikutuksen tulos. Selvää on kuitenkin, että maailmanlaajan talouslaman murskaavilla
SIA 1933, 478–484, 493, 512; Weinberg 1994, 24.
SIA 1931, 505–508.
284
Keynes 1920, 60–93; SIA 1932, 98, 109. Keynesin mielestä esim. Saksan koko kauppalaivaston takavarikointi ja sotakorvausten todellisen määrän jättäminen avoimeksi olivat äärimmäisen lyhytnäköisiä
toimia.
285
SIA 1931, 1–15.
286
SIA 1931, 26–27, 432; McNeill 1989, 152; Kennedy 1988, 333–335.
287
SIA 1931, 1, 17; SIA 1932, 2.
282
283
82
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
vaikutuksilla Saksan talouteen oli keskeinen vaikutus tapahtuneeseen kehitykseen. Kriisin
jatkuminen samalla kohtalokkaalla tavalla osoitti demokraattisen järjestelmän kyvyttömyyden hallita tai korjata tilannetta. Työttömien määrän noustua tammikuussa 1931
Saksassa lähes viiteen miljoonaan hajautui parlamentti lokakuuhun asti jättäen maan hallinnan presidentin asetusten varaan. Kansallissosialistit olivat voimansa tunnossa saatuaan
jo syyskuun 1930 vaaleissa lähes viidenneksen parlamentin edustajapaikoista (paikkoja
107 / jaossa 577).288
Vuonna 1932 pidetyt kahdet vaalit tarjosivat kuitenkin myös yllätyksiä: heinäkuun
vaalit tuottivat kansallissosialisteille jättipotin eli 230 paikkaa (37, 4% äänistä). Suurimman puolueen asema ei kuitenkaan merkinnyt absoluuttista enemmistöä, eikä Hitler
suostunut hallitusvastuun ottamiseen. Marraskuun vaaleisssa natsien osuus sitten monien
yllätykseksi laski yli 4 %, ollen enää 33,1 % eli 196 paikkaa. NSDAP menetti puolueena
yli kaksi miljoonaa ääntä. Samaan aikaan kommunistien osuus nousi 100 paikkaan. Natsien tähteä pidettiin yleisesti laskevana. Puoluekaaderit valtasi masennus niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Toynbeen tarkkaillessa joulukuun alussa Berliinissä tilannetta,
havaitsi hän selvän muutoksen katuväen mielialoissa. Vastaan tuli
”...jokaisessa kadun kulmassa masentuneen näköisiä nuoria miehiä ruskeissa
paidoissaan helistäen arasti rahalippaitaan, saamatta vastareaktiota ohikulkevien kasvoilta. Tämä oli outo esinäytös sille mitä seurasi alle kuukauden kuluttua,
kun kansleri von Schleicher kaatui 28. tammikuuta 1933, ja kansleri Hitler astui
virkaan 30. päivänä, herra Papenin ollessa varakansleri ja Preussin valtakunnankomissaari.”289
Toynbeen kohtaama kadun miesten alistunut joukko vastasi hyvin yleistä kuvaa Hitlerin
kannattajista ’roskajoukkona’, joka koostui valtayhteiskunnan ulkopuolelle jääneistä epäonnistujista, onnen etsijöistä ja ’aseistetuista boheemeista’.290 Sitä suurempi on täytynyt
olla hämmästys ja ihastus, kun seuraavassa hetkessä osat vaihtuivat ja yhtäkkiä eliitti olikin valmis liittoutumaan tämän surkean joukon nokkamiehen kanssa. ”Hitler valtakunnankansleri. Kuin uskomatonta satua.”291
Näin lähes kaikki natsitkin tunsivat. Mutta koska mahdoton olikin yhtäkkiä mahdollista, ei vain haaveena vaan tosiasiana, tilaisuutta ei jätetty käyttämättä. Helmikuussa
1933 tapahtunut valtiopäivätalon osittainen poltto tuotti poikkeusasetuksen. Sen nimissä
’kapteeni Göring’ saattoi toteuttaa pidätysaallon, jonka kohteeksi tulivat ensimmäisenä
kommunistiedustajat. Maaliskuussa pidetyt vaalit tuottivat kansallissosialisteille 44,1 %
äänistä – ei siis vieläkään ehdotonta enemmistöä. Tämän jälkeen mikään ei kuitenkaan
pidätellyt natseja toteuttamasta ’yhdenmukaistamispolitiikkaansa’ (Gleichschaltung)
koko maassa ja kaikilla elämän tasoilla. Surullisen huipennuksen tälle kehitykselle muodosti valtiopäivillä 23.3. suoritettu äänestys, joka antoi natsihallitukselle oikeuden säätää
lait neljän vuoden ajan itse: äänin 441 puolesta, 94 vastaan valtiopäivät äänestivät itsensä
pois päiviltä. Näin alle puolen vuoden kuluessa Hitlerin kansleriuden alkamisesta olivat
kansallissosialistit varmistaneet itselleen täyden herruuden. Hitlerin ajattelussa tämä merkitsi mm. talouden totaalista alistamista palvelemaan armeijan uudelleenvarustautumista.
SIA 1930, 8; SIA 1931, 33; SIA 1932, 175–176.
SIA 1933, 142–143; Gathorne-Hardy 1964, 357–361; Kershaw 1999, 389–391.
290
Arendt 1973, 107, 317–318.
291
Propagandaministeri Goebbelsin sanonta, teoksessa Kershaw 1999, 423.
288
289
83
Näin oli tehtävä, koska edessä oli karkean sosiaalidarwinismin mukainen kansojen taistelu elintilasta.292
Saksan ilmoitettua vetäytyvänsä aseriisuntaneuvotteluista ja eroavansa Kansainliitosta saivat myös ulkovallat esimakua uuden hallinnon olemuksesta. Tällä kaikella olikin
muuhun maailmaan pysäyttävä vaikutus, sillä yleisesti tajuttiin nyt nähdyn olevan vain
ensimmäinen askel tuntemattomalla tiellä.293
Toynbee tulkitsi natsien valtaantulon poliittis-uskonnollisen liikkeen täyttymykseksi,
jonka ytimen muodosti palvonnan keskiöön jumalaksi nostettu nurkkakuntainen ihmisyhteisö. Tämän suuntainen kehitys oli edennyt länsimaissa pikku hiljaa viimeisten neljän
vuosisadan aikana294 Koko maanpiirin kattavan länsimaisen vaikutuksen myötä natsien
vallankumouksesta tuli nyt koko ihmiskunnan huolenaihe. Toynbee tulkitsi Natsi-Saksan ja muun maailman suhteen osaksi laajempaa kulttuurikehitystä. Tätä tuli tarkastella
”yhtenä sekulaarin suhteen vaiheena, jossa vastakkain olivat läntisen kristinuskon henki
ja eurooppalaisen barbarian henki, jonka kristinusko oli joskus pelotellut hiljaiseksi ja
joskus taas lumonnut, osittain siten sen kesyttäen, mutta ei koskaan täysin ulosajaen.”295
Siten natsisimi edusti Toynbeelle totaalista nationalismia, joka torjui läntisen kulttuurin uskonnollisen ja moraalisen ytimen, tarjoamalla tilalle vain ihmismielen uuspakanallisia luomuksia saksalaisen alkumetsän hämärässä. Alusta pitäen ilmiön erityispiirteeksi
muodostui Hitlerin ympärille rakentuva sankaripalvonnan sävyttämä johtajakultti ’Heil
Hitler’ -tervehdyksineen. Vaikka siinä oli alunperin paljon Mussolinilta saatua lainaa,
kehittyi ’johtajavaltion’ saksalainen versio nopeasti täysin omalle tasolleen; jos vertailuja
haluttiin tehdä, oli mentävä Rooman keisariajan loiston päiviin asti. Kansa oli sama kuin
Hitler ja Hitler oli kansa. Toiseksi erityispiirteeksi muotoutuneen dogmaattisen rotuopin juuret löytyivät nekin herra Hitlerin persoonasta, joskin se sai runsaasti vastakaikua
tavallisissa saksalaisissa. Olivathan äärinationalistista saksalaisuutta, antikapitalismia ja
antisemitismiä yhdistelleen völkisch-kultin monet sirpaleryhmittymät olleet suosittuja
jo hyvän aikaa ennen Hitlerin valtakautta.296 Saksalaisen nationalismin tribalismi ei perustunut niinkään kulttuuriseen, vaan rodulliseen yhteyteen. Kuten Toynbee myöhemmin
korosti, kyseessä oli katastrofi, koska Martti Lutherin ja lukemattomien musiikkiaarteiden määrittämä saksalainen kulttuuri muodosti korvaamattoman osan koko läntisen sivilisaation kulttuuriperinnöstä. 297
Tähän liittyen on oleellista todeta, että katolinen puolue oli v. 1933 innolla muiden
mukana antamassa Hitlerille diktatorisia poikkeusvaltuuksia. Tämä johti Vatikaanin ja
natsien väliseen konkordaattiin, jonka Hitler kuitenkin omilla toimillaan pian kumosi. Tästä huolimatta paavi toimi perin hillitysti: v. 1937 antamassaan ensyklikassa Pius
XI kylläkin kritisoi natseja uuspakanuuden hengestä ja rodun nostamisesta palvonnan
SIA 1933, 144–152; Kershaw 1999, 444-9, 457–469.
SIA 1933, 148–149; Kershaw 1999, 491–494. Marraskuussa pidetyssä kansanäänestyksessä, joka
koski mm. ulkopolitiikkaa, saivat natsit viimein taakseen eräänlaisen laillisuuden: noin 43 miljoonasta
äänestäneestä Hitleriä kannatti 40 miljoonaa.
294
Kansan ’genius’-hahmojen eli patrioottisten pelastajahahmojen ylistämisellä on pitkä historia, mutta
vasta Ranskan vallankumous nosti itse kansakunnan kultillisen ylistyksen ja palvonnan kohteeksi. Siten
kansakunta, joka keskittyi ylistämään kuolleita sankareitaan päätyikin itse asiassa ylistämään itseään.
Vasta toisen maailman sodan kauhut saattoivat tuoda tähän uusia, myös epäileviä sävyjä. Smith 2003,
235–253.
295
SIA 1933, 111, 202.
296
Kershaw 1999, 133, 135, 137–138.
297
SIA 1933, 120–128, 149; Toynbee 1966, 18–19; Thompson 1985, 88; Perry 1995, 72–73; Glover
2001, 319; Kershaw 1999, 180, 484–485.
292
293
84
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
kohteeksi, mutta koskaan hän ei esittänyt suoraa arvostelua juutalaisiin kohdistuvasta
väkivallasta.298
Viimeisessä Study-versiossaan 1970-luvulla Toynbee määritteli natsismin malliesimerkiksi pahimman luokan arkaismista, jossa kansa käänsi mimesiksensä eli ihailevan jäljittelyn oman aikansa luovista persoonista muinaisten esi-isien ihailuksi. Kansallissosialistit
yrittivät luoda uudelleen muinaisen teutonisen yhteisön, joka olisi vastannut saksalaisten
’alkuperäisintä’ olemusta, riisuttuna kaikkien välissä olleiden aikakausien tuomista kerroksista. Tämä oli modernin nationalismin tuhoava virus, koska se edusti skismaa sivilisaation sielussa; sen tuloksena yhteisö jähmettyi paikalleen, unohtaen dynaamisen muutoksen, joka oli kuitenkin terveen elämän edellytys.299
Natsismin nationalismi nousi tribalistisesta ’jännitetyn jousen’ tunteesta. Se sai käyttövoimaa Saksan ensimmäisen maailmansodan loppukokemuksista, oletetusta puukon
iskusta selkään sekä voittajien taholta saadusta liian nöyryyttävästä kohtelusta. Tältä pohjalta Hitler julisti, vastatessaan 17.5.1933 presidentti Rooseveltin aiemmin esittämään
aseriisuntaehdotukseen:
”Saksan hallitus ja Saksan kansa eivät missään olosuhteissa salli pakottaa itseään
allekirjoittamaan mitään, mikä tarkoittaisi Saksan alennustilan jatkumista. Lehtiartikkeleissa ja valitettavissa puheissa on yritetty uhkailla Saksaa sanktioilla (...)
kaaos, joka sellaisesta yrityksestä koituisi Euroopalle olisi niiden vastuulla, jotka
käyttivät sellaisia keinoja kansaan, joka ei tee maailmalle mitään pahaa (...) Saksan kansa siinä tapauksessa omistaa kuitenkin tänään riittävän luonteen ollakseen
tyrkyttämättä yhteistyötään muille kansoille (...) Meille olisi vaikeaa jatkuvasti
häväistynä kansana jatkaa kuulumistamme Kansainliittoon.”300
Saksa oli Hitlerin mukaan korkean kulttuurinsa takia oikeutettu yhtä korkeaan elintasoon kuin muutkin maailman kansat. Saksa kuitenkin oli käytännössä kansa ilman
(riittävää) maata (Volk ohne Raum), joten Saksan oli saatava kompensaationa runsaasti
enemmän maata kuin sillä oli sitä ennen sotaa. Koska Saksan kohtalo ei ollut Hitlerin
mielestä merellä, kääntyivät katseet heti itäänpäin. Tässä herra Rosenbergin ideologiset
teoriat astuivat kuvaan, paljastaen natsijohdon ja monien muidenkin saksalaisten piilevät
Lebensraum-unelmat.301
Hitlerin menestys perustui saksalaisen toimittajan oivaltavan arvion mukaan siihen,
että hän edellytti kannattajiensa ”vetoavan yleisönsä sydämeen eikä päähän; heidän oli
muserrettava kaikki valtakunnan olemassaolevaan järjestykseen liittyvät asiat, ja luvattava
täysin uusi asioiden järjestys, uusi valtakunta, Kolmas valtakunta.”302
Etsiessään maailmantilanteen kiristymisen merkkejä vuonna 1934 Toynbee joutui
pohtimaan myös Tyynen valtameren kehitystä. Kysymys kuului: missä käytäisiin seuraava
sota, Euroopassa vai Aasiassa? Hän päätyi näkemykseen, ettei sotaa Japanin ja englanninkielisten kansojen välillä voitaisi sulkea pois. Amerikan voima oli sen taloudessa, jonka
vaikutus näkyisi kriisin yhteydessä vasta hitaasti. Siksi Yhdysvaltojen ja Japanin välinen
sota muistuttaisi Rooman ja Karthagon välien selvittelyä 200–100-luvuilla eaa, Amerikan
näytellessä Roomaa. Sodan vaihtoehtona myös Tyynen meren kansojen olisi lähdettävä ihmiskunnan yhdistymisen tielle. Mutta Tyynen meren reunamaat eivät selvästikään
Bess 2006, 83.
Toynbee & Caplan 1977, 245–246.
300
SIA 1933, 270–271; Glover 2001, 317–319.
301
SIA 1933, 175–176.
302
von Dewall 1932, 11.
298
299
85
olleet yhtään kypsempiä lähtemään tälle tielle kuin Eurooppakaan. Toynbeen mielestä passiivisuus ei kuitenkaan ollut mikään vastaus kasvaviin talous- ja väestöongelmiin,
jotka koettelivat vuosi vuodelta yhä voimakkaammin erityisesti Japania. Nämä paineet
purkautuisivat ennen pitkää; ainoastaan tässä valossa Japanin toimet Mantsuriassa olivat
ymmärrettäviä. Pallo oli englanninkielisillä mailla, jotka eivät kuitenkaan toimineet. Sitä
odotellessaan Toynbee esitti tyytyväisyytensä siitä, että sai elää Hitlerin naapurina (!) eikä
missään Queenslandissa tai Kaliforniassa tai Brittiläisessä Kolumbiassa, jossa Japani oli
horisontin takana.303
Esimakua tulevasta nationalismin brutaalista kiihkosta Euroopassa antoivat samana
vuonna 1934 Wienissä tapahtunut kansleri Dolfussin murha ja sitä seurannut natsien
epäonnistunut kaappausyritys, ’heinäkuun Putsch’. Tätä sekä Marseillessa tapahtunutta
Jugoslavian kuningas Aleksanterin poliittista murhaa Toynbee piti siinä mielessä rohkaisevina, ettei kumpikaan aiheuttanut sodan uhkaa. Kiitoksen tästä sai kohdemaiden
osoittama pidättyväisyys sekä toisaalta kansainvälisen yhteisön diplomaattinen koneisto
– vaikka Kansainliiton järjestelmään liittyi monia pettymyksiä, ei poliittinen murha riittänyt enää syyksi aloittaa maailmansotaa kuten 20 vuotta aiemmin.304
Mutta Kansainliitolta puuttui kuitenkin olennainen: järjestelmä, joka olisi mahdollistanut säännölliset tarkistukset kansainväliseen lakiin ja sen alaisiin käytäntöihin.
Vain tämä olisi voinut yhdistää kollektiiviset turvallisuuspyrkimykset rauhanomaiseen
muutokseen. Siihen Kansainliiton olemassaolevat artiklat 10, 16 ja 19 eivät riittäneet.
Rauhanomainen muutos ei voinut tapahtua ad hoc -periaatteella jonkin suuren kriisin
purkamiseksi, vaan sen tuli olla jatkuvaa ja säännönmukaista: ”on oltava jokin säännönmukainen metodi, jolla jakaa jatkuvasti uudelleen voimavaroja, varallisuutta, väestöä ja
muita tämän maailman tarpeita.” Kansainliiton järjestelmästä sellainen puuttui, ihmiskunnan tappioksi.305
4.3 Tapaus Abessinia ja kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän lopun alku
Benito Mussolinin fasistiryhmän lokakuussa 1922 tapahtunut valtaannousu päätti Italiassa heikkojen hallitusten ja sekasorron ajan. Näin maahan syntyi käytännössä diktatorinen
hallinto, jota luonnehti voimakas nationalismi ja sosialismin vastaisuus. Parlamentarismin loppumisesta huolimatta alkuvaiheessa ei ulkomailla syntynyt hallituksen johtajasta
Benito Mussolinista mitenkään pelottavaa kuvaa. Niinpä Toynbeekin saattoi raportoida
Britannian ulkoministerinä toimineen lordi Curzonin ensivaikutelman Mussolinista olleen pääosin myönteinen. Cursonin ja uuden fasistihallituksen ’vahvan miehen’ tapaaminen Lausannen rauhankokouksessa viikko Italian hallitusvaihdon jälkeen merkitsi siten
alkua Italian ja länsivaltojen väliselle myönteiselle ja harmoniselle yhteistyökaudelle, joka
helpotti myös joidenkin vaikeiden rajakysymysten käsittelyä (esim. Fiume).306
Mussolinin olemuksen ja ajattelun sisäisestä ristiriitaisuudesta antaa pienen viitteen
se, että hän saattoi samaan aikaan kutsua itseäään ’aristokraatiksi ja demokraatiksi, vallankumoukselliseksi ja taantumukselliseksi, proletaariksi ja antiproletaariksi, pasifistiksi ja
Toynbee 1934, 3–13. http://www.jstor.org.joecat.joensuu.fi8080/view/0030851x/dm991836/
99p0112g/0
304
SIA 1934, 353. Kuningas Aleksanterin ohella surmansa sai Ranskan ulkoministeri Barthou – poliisin
luodista. On vaikea arvioida, mikä merkitys oli sillä, etteivät murhatut edustaneet suurvaltoja. Lopulta
on tietysti hyvä muistaa, että viiden vuoden päästä maailma oli jo sodassa.
305
Toynbee 1937, 36. <http://www.questia.com/read/100122950#>
306
SIA 1924, 404–405; Cassels 1996, 156–157.
303
86
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
pasifismin kieltäjäksi.’ Jäljelle jäi vain romanttisen perinnön mukainen armoton induvidualismi, jonka vallassa jokainen oli vapaa luomaan oman ideologiansa koko energiansa
voimalla. Hannah Arendt onkin sattuvasti huomauttanut, että Mussolini oli ensimmäinen puoluejohtaja, joka tietoisesti torjui konkreettisen ohjelman, korvaten sen inspiroituneella johtajuudella ja toiminnalla.307
Näennäisen harmonian kausi loppui kuitenkin, kun fasistinen Italia omaksui Mussolinin johdolla vähitellen yhä militaristisemmat tavoitteet politiikalleen. Tämä ei ollut
sinänsä yllättävää, koska näennäisen rauhallisen kuorensa alle fasismi kätki alusta alkaen itsepintaisen ja dogmaattisen asenteen. D’Annuzion toiminta Fiumessa oli iskostanut
Mussolinin mieleen nationalistisen kortin hyödyllisyyden ja tärkeyden. Vielä 1920-luvun
jälkipuoliskolla Toynbee saattoi kuitenkin vähätellä Mussolinin pyrkimyksiä, joita sävytti
lähinnä puheiden liioitteleva korskeus:
”Italia on ollut suuri Välimerellä, ja minä haluan hänen tulevan sellaiseksi jälleen (…) Me janoamme voimaa, rikkauksia ja hyvinvointia, jotka meiltä on niin
pitkään kielletty; mutta meidän imperialismimme ei uhkaa maailman rauhaa
(...) meidän siirtomaapyrkimyksemme eivät uhkaa ketään. Italia pyytää vain sitä,
mikä on sille korvaamatonta ja joka sille oikeutetusti kuuluu...” (...) ”Fasistisen
Italian täsmällinen, perustava ja ensisijainen velvollisuus on saattaa täyteen valmiuteen maa-, meri-, ja ilmavoimat (...) me tulemme olemaan valmiina silloin
– huomenna – jolloin, vuosien 1935 ja 1940 välillä, me huomaamme olevamme
pisteessä, jota kutsun Euroopan historian kriittiseksi pisteeksi – me olemme valmiina antaaksemme äänemme kuulua ja saadaksemme viimeinkin oikeutemme
tunnustetuiksi.”308
Samassa yhteydessä Toynbee vertasi toisiinsa Italiaa ja Ranskaa – jälkimmäisen tappioksi:
korkean syntyvyyden Italia joutui tulemaan toimeen todella vähin voimavaroin verrattuna pienenevään Ranskaan, jolla kuitenkin oli runsaat maaperärikkaudet emämaassa ja
siirtomaissa.309
Vielä vuoden 1932 tapahtumien erittelyssäkin Toynbee suorastaan kiitteli fasistista
Italiaa ulkopoliittisesta maltista, jota se oli osoittanut niin Jugoslavian suunnan ongelmien käsittelyssä kuin aseriisuntakysymyksissäkin. Saman vuoden uudenvuoden puheessaan Mussolini julisti vielä rauhantahtoaan: “(…) Italia, kuten olen jo sanonut, ei koskaan aloita sotaa. Nuorisollemme annetun kasvatuksen tarkoituksena on vahvistaa rotua
ja koulia sitä itsekontrolliin, vastuun ja kurin tiedostamiseen.” Toisaalta Toynbee näki
fasistisen propagandan läpi ja piti Italian hallintoa pohjimmiltaan kyseenalaisena ”myöhempien aikojen läntisen uustribalismin pioneerina”. Silti Toynbee elätteli jopa toivoa,
että Saksassa valtaan noussut herra Hitlerin natsistinen uustribalismi seuraisi näiltä osin
italialaisen edeltäjänsä jalanjälkiä.310
Tämän jälkeen Italian nationalistinen hallinto jatkoi kansan kasvatusta entistä tietoisemmin fasistisen ideologian hengessä. Kansa piti opettaa ymmärtämään, ettei sota
merkinnyt sille onnettomuutta, vaan päinvastoin se loisi mahdollisuuden tuoda esiin ja
osoittaa fasistisia hyveitä käytännössä: ”Sota yksin nostaa inhimilliset energiat korkeim-
Arendt 1973, 168, 324–325.
SIA 1927, 117–121; Cassels 1996, 157–158.
309
SIA 1927, 122.
310
SIA 1932, 181. Lainaus artikkelista: Paresce 1932, 365.
307
308
87
paan jännitteeseen ja lyö jalouden sinetin kansoihin, jotka omaavat hyveen sen kohtaamiseen.”311
Toynbee viittasi myös preussilaisen Helmuth von Moltken tunnettuihin sotalausumiin, joissa sodan ihanteiksi määrittyivät rohkeus, omasta edusta luopuminen, uskollisuus, velvollisuuden tunto ja valmius itsensä uhraamiseen. Ilman sotaa maailma muuttuisi
materialismin suoksi. Mussolinin militarismin perässä uudelleen heränneen sodanjumala
Marsin (Mars Redivivus) palvontaan kiinnittyviä Toynbee kuvasi lähinnä roboteiksi, ei
tästä maailmasta oleviksi marsilaisiksi, jotka olivat sellaisenaan menneisyyden ankronismeja.312
Fasistinen itseymmärrys etsi kansan taistelun tueksi viittauksia joko valtiollisesti tai
rodullisesti ymmärrettyyn suureen menneisyyteen. Mussolinin toteamus ”Italia on ollut
suuri Välimerellä, ja minä haluan hänen tulevan jälleen sellaiseksi” puhui selvää kieltään
kaipuusta muinaisen Rooman imperiumin merelliseen suuruuteen.313 Saksalaisia sen sijaan puhutteli enemmän rodullisen puhtauden ja suuruuden todistaminen etsimällä kytkentöjä kansainvaellusten aikaisten barbaarikansojen vapaisiin ja ’jaloihin’ sotaryhmiin.
Toynbee piti molempia myöhempien aikojen nostalgian muotoja naiiveina yksinkertaistuksina ilman historiallista perustaa.314
Edellä siteerattujen otteiden valossa muutamaa vuotta myöhemmin alkaneiden Italian
sotaisten toimien ei olisi pitänyt yllättää ketään. Kuitenkin Italian syksyllä 1935 aloittama Abessinian vastainen aggressio merkitsi monille kansainvälisen politiikan tunnetuille
vaikuttajalle pysäyttävää iskua ja johti naiiveihin selitysyrityksiin: toiset syyttivät konfliktihakuista ihmistä hölmöydestä, toiset taas ylpeydestä ja ahneudesta. Mussolinia ajoivat
siirtomaaseikkailuun Italian korporativismin jäykistyminen ja uhka oman puolueen dynamiikan hiipumisesta. Nopea voitto toisi mukanaan uutta intoa ja palvontaa, vaikka
siitä ei muuta hyötyä olisikaan. Päinvastoin: seikkailun loputtua Mussolini sai huomata
asettuneensa aivan toisenlaisen pelurin kanssa akseliyhteistyöhön. Hitlerin rinnalla Mussolinin suuret julistukset kaikuivat onttouttaan.315
Toynbeee näki kriisin taustalla yksiselitteisesti inhimillisen pahuuden: Italia osoitti
”suoraa, voimapohjaista aggressiivisesta itsekkyyttä”, kun taas Britannia ja Ranska osoittivat ”negatiivista, heikkotahtoista, pelkurimaista egoismia”. Läntinen kristikunta syyllistyi
osaltaan halpamaiseen rikokseen, kaikki Kansainliiton jäsenet Abessiniaa lukuun ottamatta himoitsemiseen ja pelkuruuteen, amerikkalaiset puolestaan saivarteluun ja kierouteen.
Mussolinin sotaisa aktiivisuus paljasti aiemmin kristinuskon läpitunkeman länsimaisen
sivilisaation luopumuksen. Samoin se paljasti länsimaisen nationalismin lopullisen vääristymisen modernin italialaisen imperialismin hahmoon. Oman tuomionsa saivat myös
länsimaisen tieteen ja talouden viimeiset saavutukset, joita Italia käytti surutta hyväkseen
keskiaikaisella tasolla olevan kansan alistamiseksi.316
Syvästi tunteidensa viemäksi joutunut Toynbee nimesi kuvauksensa Abessinian ja Italian kamppailusta ”synnin ja tuhon tarinaksi”.317 Realisti Carrin mielestä tämänkaltaiset
selitykset näyttivät naurettavilta kriisin intensiivisyyteen ja kompleksisuuteen suhteutet311
SIA 1935:1, 97. Lainaus Mussolinin artikkelista The Doctrine of Fascism, Encyclopedia Italiana,
vol. 14, n. 1934.
312
Study 4, 643.
313
SIA 1927, 117.
314
SIA 1927, 117; Study 1, 61.
315
Cassels 1996, 159–161.
316
SIA 1935: 1–3, 94–95; Kennedy 2006, 21. Kennedy kuvaa Kansainliiton reagointia Abessinian kriisiin “pateettiseksi.”
317
SIA 1935: vol. 2, 1–2.
88
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
tuina. Hänen mukaansa ihmiskunta ei elänyt Toynbeen päinvastaisesta vakuuttuneisuudesta huolimatta poikkeuksellisen pahaa aikaa. Kyse oli yksinkertaisesti moderniin konfliktiin sovellettavien periaatteiden sopimattomuudesta. Tilanne paljasti vain 1800-luvun
liberalismin aikansa eläneisyyden. Järki ja kansallinen etu eivät sittenkään käyneet tasatahtia.318
Koko tilanteen kannalta kuvaavaa oli, että Italian aggression kohde, jonka avulla Mussolini aikoi nostaa kansansa sotaista mieltä, ei ollut eurooppalainen naapuri, vaan kaukainen ja samalla heikko afrikkalainen maa. Näin saatavalla nopealla ja helpolla voitolla hän
halusi paikata liikettään ja maataan uhkaavan taloudellisen pysähtyneisyyden.319
Osapuolten räikeä epäsuhta lisäsi joka tapauksessa Toynbeen moraalista suuttumusta.
Hänen mielestään vuoden 1935–1936 kriisi olisi edellyttänyt ”kunnian ja elintärkeiden
etujen näkökulmasta”, että Britannia olisi noudattanut Kansainliiton peruskirjan velvoitteita seurauksista välittämättä. Nyt ei näin ollut toimittu – ja syynä oli rohkeuden ja
vilpittömyyden puute.320 Puhtaan egoisminkin kannalta saattoi nimittäin argumentoida,
että Britannian omat turvallisuusedut toteutuivat parhaiten maailmanlaajan yhteisön säilyessä vahvana ja turvallisena. Laittomuus ja anarkia iskisivät kovimmin juuri Britannian
kaltaista merivaltaa vastaan, jonka globaalit yhteydet olivat herkästi haavoittuvia. Siksi
”Britannian ylin etu oli samalla koko maailman etu, siinä määrin kuin ihmiskunnan ja kaikkien maailman rajoittuneiden valtioiden, joihin ihmiskunta oli jakaantunut, todellinen etu oli kansainvälinen laki ja järjestys – kun taas halu aikaansaada väkivallan aalto kansainvälisissä suhteissa muodosti epäsosiaalisen halun, joka
ei palvellut edes niiden kansalaisten etua, jotka edustivat niitä muutamaa maata,
jotka virallisesti tunnustivat tätä pimeää ja aikansa elänyttä uskomusta.”321
Paljon myöhemmin Toynbee totesi joutuneensa kovimman paineen alle juuri vuosikatsausten Abessiniaa käsitelleen osan (SIA 1935: 2) julkaisemisen yhteydessä. Chatham
Housen johtokunta sai tällöin lukuisia vaatimuksia koko osan vetämisestä pois ja korvaamisesta Hänen Majesteettinsa Hallitukselle myötämielisemmällä kuvauksella. Näin
ei kuitenkaan tapahtunut, mikä oli osoitus Chatham Housen vapaasta keskusteluilmapiiristä. Puheenjohtajana toiminut lordi Astor – joka itse uskoi harjoitetun politiikan
oikeellisuuteen – ei antanut oman tai ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa päätökseen,
jonka mukaan vastuu julkaisun sisällöstä oli yksin Toynbeen.322
Toynbee joutui kuitenkin lisäämään teoksen esipuheeseen varauman: “Tämän kirjoittaja on tietoinen siitä, että erilaisen perusnäkemyksen omaavat rehelliset ja kyvykkäät
tarkkailijat saattaisivat antaa toisenlaisen kuvan tässä teoksessa käsiteltävästä aiheesta. Siksi
kirjoittaja pyrkii nyt herättelemään lukijansa kuvaamalla ennen kertomuksen alkua, mikä
on hänen näkemyksensä.” Tämän jälkeen ’nykyinen kirjoittaja’ (=Toynbee) määritteli itsensä isänmaalliseksi englantilaiseksi, joka uskoi maansa poliittiseen perinnön – sellaisena
kuin se ilmeni Brittiläisen Kansainyhteisön käytännöissä – olevan arvokas myös koko
maailman näkökulmasta. Hän kannatti kollektiivista kansainvälistä turvallisuusjärjestelmää Kansainliiton edustamassa muodossa.323
Carr 1964, 39–40.
SIA 1935: vol. 1, 97–98.
320
SIA 1935, vol. 2, viii; Brewin 1992, 120.
321
SIA 1935: vol. 2, 45–46.
322
Toynbee 1970e, 227.
323
SIA 1935: vol. 2, viii.
318
319
89
Itse tekstiosassa Toynbee syytti Britanniaa ja Ranskaa periaatteettomuudesta ja saamattomuudesta. Toimimattomuus teki niistä paitsi keskeisten arvojensa hylkääjiä myös
osasyyllisiä tilanteeseen, vaikka käytännön likaisen työn tekikin fasistinen Italia. Lisäaluetta Afrikasta havitteleva Italia osoitti myös oveluutta selittäessään toimivansa juuri
samoin kuin läntiset suurvallat olivat aiemmin tehneet. Italian moderni imperialismi paljasti siten läntisen nationalismin vääristymät. Samalla Italia vahvisti kuvansa moraalisen
kierouden läpitunkemana kristikunnan luopiona, joka ei ansainnut kristillisen yhteisön
nimeä. Koko maailmanyhteisön, mutta aivan erityisesti läntisten suurvaltojen osoittama
pelkuruus tiivistyi Italian sotaisiin uhkauksiin, mikäli öjysanktiot pantaisiin toimeen.324
Itse asiassa Mussolini oli ainoa, joka tässä tilanteessa osoitti jonkinlaista sankarin
rohkeutta uskaltamalla lähettää puoli miljoonaa miestä tuhansien kilometrien päähän,
alueelle jonka huoltoreittiä Britannian laivasto kontrolloi täydellisesti. Britannian sotilasjohto arvioi realistisesti sekä Italian että omia heikkouksiaan. Avoimessa sodassa Italiaa
olisi kohdannut lamauttava öljyboikotti ja kaupan lamaantuminen. Kuitenkin myös Britannian voimavarat oli levitetty siinä määrin äärimmilleen, että sotilaat asettuivat kannattamaan myöntyväisyyttä Italian tavoitteiden suuntaan. Saksan ja Japanin sotilasvoiman
kasvaessa nopeaan tahtiin näytti järjettömältä lisätä Italia vihollislistaan. Niinpä Italia
saattoi ilman pelkoa aloittaa 3.10. tunkeutumisen Abessiniaan. Kaikki oli ohi 5.5.1936
marsalkka Badoglion marssiessa Addis Abebaan.325
Hävinneenäkin Etiopian keisari Haile Selassien sankaruus oli läntisen maailmanyhteisön silmissä selviö, vaikkakin epätoivon sävyttämä. Kansainliiton päätöksessä pitää sodan
jälkeen Etiopian jäsenyys voimassa voi nähdä pyrkimyksen tukea järjestön lokaan painunutta mainetta. Italian edustajakaan ei halunnut tuottaa tällöin ongelmia ilmestymällä
paikalle. Toynbeen huolellisesti kuvaamat Kansainliiton lakipohdinnat, joilla ei tässä vaiheessa ollut enää mitään todellista merkitystä, saivat lievän ironisen sävyn.326
Italian tämänkaltaisen ’sankaruuden’ vastapainoksi tulivat kuitenkin pian syytökset siviilikohteiden brutaaleista pommituksista (joukossa Punaisen Ristin sairaala) sekä myrkkykaasun käytöstä siviiliväestöä vastaan. Kyseessä oli moderni massaterrori heikon vaastustajan nujertamiseksi epäsuhtaisessa taistelussa. Myrkkykaasun levitykseen Italia tarvitsi öljyä, jonka riittävyydestä Euroopan ja erityisesti Amerikan yksityiset öljyntoimittajat
pitivät huolen. Samaan aikaan Lännen ainoa virallinen vastaus Abessinialle oli henkisen
tuen ilmaus, josta keisari vielä jaksoi kiittää. Ilman massaterroria ja myrkkykaasun käyttöäkin Toynbee piti selviönä, että Italian hyökkäys Abessiniaan asettui tukevasti 1900luvun provosoimattomien aggressioiden pitkän listan kärkisijoille. Myös myöhemmässä
katsannossa tähän arvioon on ollut helppo yhtyä.327
Jonkinlaista pohjanoteerausta Englannin ja Ranskan asioiden hoidossa merkitsi ns.
Hoare-Laval -suunnitelman julkitulo joulukuussa 1935 ja siitä aiheutunut Britannian
ulkoministeri Hoaren ero. Salainen suunnitelma edellytti Italian myötäilemistä siten, että
sille annettaisiin laajoja alueita Abessiniasta Somalimaan Eritrean rajoilta. Samalla Mussolinille luvattiin lykkäystä öljysanktioiden käyttöönottoon. Etiopian keisaria painostettiin
suhtautumaan myötämielisesti suunnitelmaan, jopa sillä verukkeella, että Kansainliiton
asettamat velvoitteet kriisien sovittelusta edellyttivät sitä. Kaikki tämä tapahtui tilanteesSIA 1935: vol. 2, 2–6, 336.
SIA 1935: vol. 2, 3–4, 382–401; Kolinsky 1999, 18.
326
SIA 1935: vol. 2, 400, 526.
327
SIA 1935: vol. 2, 219–221, 327–334, 409–414; Walzer 2006, 292. Walzerin mielestä muut kärkisijat
voisivat mennä Saksan ensimmäisen maailmansodan aikaiselle hyökkäykselle Belgiaan, akselivaltojen
toisen maailmansodan aikaisille aggressioille niin Kiinan kuin Euroopan suunnilla sekä Neuvostoliiton
hyökkäykselle Suomeen.
324
325
90
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
sa, jossa Kansainliiton jäsen Italia oli törkeästi loukannut toisen jäsenen eli Abessinian
oikeuksia ja koskemattomuutta peruskirjan 10. artiklan valossa. Suunnitelma palveli siten
kaikin tavoin Italian ja Mussolinin tarpeita – vain siinä toivossa, ettei Italia siirtyisi peruuttamattomasti Saksan leiriin. Ulkoministeri Hoare sai ottaa syntipukin roolin, vaikka
vastuu sopasta kuului molemmille läntisille hallituksille ja niiden myönnytyspolitiikalle.
Toynbee piti kriisin taitavana pelurina Lavalia, jonka johdettavana Hoare itse sitä tajuamatta oli, ”kunnes löysi itsensä erämaahan ajetuksi, syntipukkina politiikalle, jonka
todelliset värit paljastuivat äkkiä sen sensaatiomaisessa ja shokeeraavassa loppuratkaisussa.”328
Toynbee ei todella säästellyt oman maansa johtoa, vaan totesi tässä yhteydessä Ranskankin osoittaneen enemmän suoruutta (vaikka ei jaloutta) kuin Britannia. Ranskan motiivina oli halu pitää Italia Kansainliiton jäsenenä, jotta Saksa pysyisi aloillaan. Tämän
vuoksi Ranskan pääministeri Lavalin mukaan riitti, että Mussolini saisi tuntea taloudellista painetta. Puukko kurkulla oli sen sijaan liikaa – riippumatta siitä, että samaan aikaan
Mussolini itse tarjosi puukkoa toisen kurkulle. Mutta oli Ranskan asenteessa totta toinen
puoli. Historian ironiaa nimittäin oli, että juuri samoihin aikoihin Hitler ilmoitti Saksan
aloittavan pidäkkeettömän jälleenvarustelun. Ranskan yrityksen hyödyttömyys kävi ilmi
viimeistään maaliskuun alussa 1936, kun Saksan armeija miehitti Hitlerin määräyksestä
Reininmaan alueen.329
Tapahtumat eivät luvanneet mitään hyvää länsimaiden tulevaisuudelle. Tuloksena oli
lyhytnäköinen voitto suppealle nationalismille, joka oli liittoutunut länsimaisen teknologis-kaupallisen kulttuurin kanssa. Toynbee ennakoi jo tulevaa sotaa:
”Tällä hetkellä näytti siltä, että ’maailman tekeminen turvalliseksi demokratialle’
aseiden avulla oli säikähdyttänyt viimeisen Yleisen Sodan voittajat siinä määrin,
että ne olivat nyt moraalisesti kykenemättömiä pienempiin ponnistuksiin ja riskeihin, jotka on joka tapauksessa vielä kohdattava, mikäli vuoden 1918 voiton
hedelmien kerääminen halutaan saada voittoisaan päätökseen.”330
Kyse oli Toynbeen silmissä viime kädessä uskon ja moraalin puutteesta, jota Signor Mussolini pragmaatikkona käytti hyväkseen. Pitkällä aikavälillä syntynyt tilanne ennakoi erityisesti Britannian kohdalla hidasta luopumista siitä kansainvälisen sovittelijan roolista,
joka maalla oli kahden ja puolen vuosisadan ajan ollut. Toynbee turvautui jopa ironiaan:
”A.D. 1936 näytti täysin mahdolliselta, ettei ainoastaan Iso Britannia, vaan myös sen
aiempi kilpailija ja nykyinen liittolainen Ranska olivat pyrkimässä jäseniksi kunnioitettujen, mutta vaikutusarvoltaan vähäisten Euroopan puolueettomien maiden seuraan.”331
Pohjimmiltaan kyse ei ollut kuitenkaan vain Britanniasta, vaan puntarissa oli koko
maailma ja ihmiskunnan etu – sikäli kuin maailmanyhteisö ja sen nurkkakuntaiset valtiot
olivat kiinnostuneita lain ja järjestyksen tilasta. Nyt ilmennyt väkivalta oli ihmiskunnan
pienen vähemmistön antisosiaalisten halujen ilmausta, eikä tulisi lopulta palvelemaan
heitäkään. Toynbee yhtyi tunnetun internationalistin, prof. Alfred Zimmernin näkemykseen siitä, että Eurooppa eli jälleen ”sodan varjossa – sodan joka, jos ja kun se puhkeaa, ei
jätä meitä sivuun, vaikka kuinka paljon kyyristelisimme sitä välttääksemme.”332
SIA 1935: vol. 2, 280–281; Davis 2001, 107–114.
SIA 1935: vol. 2 4; SIA 1935: vol. 1, 26, 141–144, 169–178; SIA 1936, 263–266; Northedge 1986,
230–231.
330
SIA 1935: vol. 2, 2–6
331
SIA 1935: vol. 2, 449, 481; Smith 1986, 65.
332
SIA 1935: vol. 2, 45–46, 462 (Zimmern-lainaus: ote Zimmernin The Times -lehdessä 11.6.1935
julkaistusta kirjeestä).
328
329
91
Toynbeelle Britannian toiminta – sellaisena kuin hän sen näki – oli pelkurimaista petoksellisuutta Kansainliittoa kohtaan. Se oli hänelle valtava järkytys, josta muodostui rajapyykki: sen jälkeen Toynbee menetti uskonsa kansainvälisen turvallisuujärjestelmän kykyyn turvata rauha. Itse asiassa hän menetti toivon, että mikään ’tämän puoleinen’ voima
voisi enää korjata tilannetta läntisen sivilisaation näkökulmasta. Ainoaksi toivoksi jäi siten
hengellinen etsintä ja uudistuminen. Nationalismi ja ihmisen kollektiivinen itsepalvonta
olivat viemässä lopullisen voiton. Tämän jälkeen sivilisaation luovan vähemmistön ainoaksi tehtäväksi jäi vetäytyä päivän politiikasta ja jäädä odottamaan parempaa aikaa.333
Kansainliiton osalta tapahtumat etenivät ennakoitavissa olevaan surulliseen lopputulemaan: se lakkasi olemasta varteenotettava järjestö, jonka puoleen heikot kansat saattoivat kääntyä luottavaisina vahvojen ja armottomien esittäessä kansainvälisessä kentässä
vaatimuksiaan. Kolme kuukautta riitti tähän Kansainliiton maineen menetykseen. Vielä
syyskuussa 1935 ulkoministeri Hoare oli julistanut Kansainliiton yleiskokouksessa Britannian sitoutumista kollektiviiseen toimintaan aggressiota vastaan. Hoare-Laval -suunnitelman tullessa kolme kuukautta myöhemmin julki, oli kaikille selvää, että Kansainliitosta ei enää ollut laillisuuden takaajaksi eikä jäsentensä puolustajaksi. Kansainliitto oli
kuollut eikä sitä enää mikään elvyttäisi henkiin. Muodollisesti se jatkaisi olemassaoloaan
aina huhtikuussa 1946 pidettyyn lopettajaisistuntoonsa asti.334
Mitä vaihtoehtoja maailman kansoille todellisuudessa jäi? Tässä tilanteessa Toynbee
osoitti ymmärtämystä varsinkin pieniä maita kohtaan: kollektiivisen turvallisuuden järjestelmän sekä Ranska-Englanti -akselin toimimattomuuden takia niille ei jäänyt muita
vaihtoehtoja, kuin etsiä suojaa vanhan mallin mukaisista liittolaissuhteista jonkin suurvallan kanssa. Niihin Euroopan maat nyt keskittivätkin huomionsa; mm. Puola solmi
hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa, mikä oli isku Ranskan suuntaan. Italia
sai vapaat kädet toimia Etelä-Euroopassa, mikä merkitsi ns. ’pienen ententen’ hajoamista. Tsekkoslavakia suuntautui etsimään turvaa Neuvostoliitosta. Myös Suomen epäiltiin
vilkuilevan Saksan suuntaan. Saksa sai puolestaan vapaat kädet toteuttaa Reininmaan
miehityksen sensaatiomaisella nopeudella.335
On tietysti loputtoman väittelyn paikka, mikä sinetöi Kansainliiton epäonnistumisen. Minimissään siihen riitti kaksi tosiasiaa: 1) universaalisuuden puute, jota selvimmin
symbolisoi Yhdysvaltojen jääminen ulkopuolelle ja 2) liiton olemus vain jäsentensä summana; todellisia tahtojäseniä olivat vain Ranska ja Britannia, ja kun erityisesti Britannian
halut suuntautuivat muualle, ei lopputulosta tarvitse ihmetellä. Yhteisen tahdon loppuessa palattiin suurvaltapolitiikan vanhoihin keinoihin, laihoin tuloksin.336
Kaikki osapuolet vetivät kehityksestä joka tapauksessa johtopäätöksensä. Diplomatian
kentässä tapahtuvaa ystävien etsintää täydensi kiihkeiden varusteluohjelmien aloittaminen myös demokratioiden piirissä. Tässä vaiheessa nekin yhtyivät Mussolinin määritelmään valtiosta, jonka oli ”oltava niin voimakas, että se pystyy kohtaamaan kaikki mahdollisuudet ja katsomaan mitä tahansa kohtaloa silmiin.”337
Study 4, 4, 581–584; McNeill 1989, 170.
Kennedy 2006, 21; Northedge 1986, 276–277;. Lordi Robert Cecil, joka oli Kansainliiton varhainen
ideoija ja tärkeä vaikuttaja sen puitteissa, päätti puheensa lopettajaiskokouksessa symbolisesti: ”Kansainliitto on kuollut, kauan eläköön Yhdistyneet Kansakunnat! ” Lainaus teoksessa Walters 1965, 815.
335
SIA 1936, 2–10.
336
Northedge 1986, 278–279.
337
SIA 1936, 104–118, 131. Varusteluohjelmat kattoivat uusien raskaiden yksiköiden rakentamisen
keskeisten merivaltioiden laivastoille kuin myös maavoimien tarpeet. Mm. Britannia ilmoitti kahden
uuden taistelulaivan rakentamisesta ja risteilijämäärän nostamisesta 70:ään. Ilmavoimia laajennettaisiin
333
334
92
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Toynbeen mielestä Britannia olisi vielä 1930-luvun puolivälissä voinut halutessaan
toimia ilman epäröivää ja riitelevää Kansainliittoakin, muodostamalla omasta Kansainyhteisöstään yhdessä Ranskan ja joidenkin muiden liberaalia vapautta puolustavien maiden
kanssa uuden demokraattisen ’kansainliiton’, joka ei väistäisi henkistä painetta ja miekan
painoa kädessä, ennen kuin kuin koko vapaaehtoinen liittouma olisi tullut suojatuksi ja
kasvanut samalla maailmanlaajaksi. Itse asiassa tämä oli ollut alkuperäinen idea, jonka
toteuttamiseen Englanti ja Ranska olivat ensimmäisen maailmansodan päättyessä sitoutuneet: ”tehdä maailma turvalliseksi demokratialle”, vaikka sitten asein. Abessinian tragedian jälkeen nämä demokratian puolustamisen näkymät peittyivät usvaan, ja tilalle tuli
näkymä maailman alistumisesta sotilasvallan rautasaappaiden alle.338
Muuttunut tilanne näkyi konkreettisesti jo samana vuonna alkaneessa Espanjan sisällissodassa (1936–1939), jonka selvittelyssä viralliselle Kansainliitolle jäi vain vaatimaton sivurooli aseidenvientikiellon ja noninterventiosopimuksen hyväksymisfoorumina
– kaikki toimenpiteitä, jotka hyödyttivät enemmän kapinallisia kuin virallista hallitusta ja
sen lojalisteja. Melko pian konfliktin alettua kävi ilmeiseksi, että tasavaltalaisen hallituksen ja kansallismielisten voimien (falangistit, fasistit, monarkistit) valtataistelu muuttui
kansainväliseksi ideologioiden kamppailuksi, johon Italia, Saksa ja Neuvostoliitto sekaantuivat massiivisesti niin miesvoiman kuin sotamateriaalinkin muodossa.339 Sodan välittömiä syitä analysoidessaan Toynbee painotti Espanjan vanhakantaisen katolisen kirkon ja
modernisaatiovoimien yhteentörmäyksen merkitystä. Saksan käyttäytymisessä Toynbee
näki myös opportunismia sen tukiessa Espanjassa katolisia voimia samaan aikaan kun
Hitler ahdisteli katolisia voimia Saksassa. Kyse oli moderni versio politiikasta, jota kardinaali Richelieu toteutti 1600-luvulla, jolloin hän kukisti protestantismin Ranskassa,
mutta tuki protestantteja Saksassa.340
Arvioidessaan Espanjan tilannetta Toynbee näki siinä kolmen totalitarismin – Italian
fasismin, Saksan kansallissosialismin ja Neuvostoliiton kommunismin – esittämän intohimoisen haasteen heikolle, miltei halvaannustilassa olevalle länsimaiselle demokratialle,
jota Ranska ja Britannia edustivat. Totalitarismien voima piili siinä, että niiden taistelussa
puolueen palvelu yhdistyi valtion palveluun, tuottaen taistelijalleen lähes ylimaallista tyydytystä. Kamppailussa yhdistyivät siten nationalismin ja poliittisen ideologian fanaattiset
kiihkot, kuitenkin niin, että ideologinen kiihko näytti yleensä saavan yliotteen. Arendtin
mukaan tämänkaltainen kiihko saavuttaa korkeimman tasonsa silloin, kun se on tyhjentynyt kaikesta konkreettisesta sisällöstä. Tässä tilassa puolueohjelmien konkreettiset lausumat ovat itse asiassa vain häiriötä tuottavia epävarmuustekijöitä. Tärkeintä on taistelu
nyt-hetkessä, keskittyminen siihen koko persoonan voimalla.341
Samoin tunsivat monet aatetoverit ympäri maailman, mikä selitti kansainvälisten prikaatien esiinmarssin taistelemaan hallituksen puolella. Tämän hengen vallassa totalitarismit olivat kuitenkin valmiit ottamaan suurempia sotariskejä kansallisten etujensa ajamiseksi kuin demokratiat. Punaisen vaaran torjumisen ohella Mussolini unelmoi Rooman
imperiumin merellisen suuruuden palauttamisesta, siten että Välimerestä tulisi aidosti
’mare nostro’, meidän meremme; Hitler sen sijaan tyytyi uuden armeijansa teknisten luomusten kokeiluihin erityisesti ilma-aseen osalta. Stalinin tilanne vaikutti ristiriitaisim123 laivueeseen eli 1500 ensilinjan koneeseen. Demokratioiden suunnitelmat laahasivat kuitenkin totalitaaristen maiden toteuttamien ohjelmien jäljessä.
338
SIA 1935: vol. 2, 6.
339
Cassels 1996, 172–174; Lamb 1989, 197–201, 215; Walters 1965, 702–703, 770–774; GathorneHardy 1964, 431–443.
340
SIA 1936, 26.
341
SIA 1937: vol. 2, 4–9, 135–137, 150; Arendt 1973, 258–259, 324.
93
malta: ilmoittautuminen demokratian puolustajaksi suoraan oman kansan puhdistusten
keskeltä tuntui jossain määrin ontuvalta. Sitäpaitsi, heittäytyminen kaukana riehuvaan
ideologiseen sotaan näytti mitä ilmeisimmin todistavan vanhan arkkivihollisen Trotskin
puolesta.342
Vaikka fasismi/natsismi ja kommunismi olivat näennäisesti vastapuolilla, osoitti
käytäntö, että niillä molemmilla oli sama henki. Sopivan tilaisuuden tulleen ne olisivat olleet valmiit jakamaan maailman keskenään. Toynbeelle nämä ideologiat edustivat
organisoidun inhimillisen voiman palvontaa eli maallista epäjumalanpalvelusta. Fasismi
ylisti organisoitua ihmisvoimaa suppean heimon ja rodun sekä ’veren ja maan’ käsittein,
kommunismi puolestaan sanoi edustavansa ekumeenista Ihmisyyttä. Ero oli kuitenkin
näennäinen, ja ”voitiin jopa väitellä siitä, olivatko fasismi ja kommunismi oikeutettuja
pitämään itseään todellisina vaihtoehtoina toisilleen.”343
Näistä voimista pulppuavien intohimojen rinnalla demokratioiden tavoitteet näyttivät perin vaatimattomilta; ne varoivat kaikkea laillistakin toimintaa, joka voitaisiin tulkita
aggressiiviseksi. Niille oli tärkeintä rauha tänään, koska kansalaisten enemmistö näytti
sitä haluavan. Toynbeen mielestä demokratioiden olisi kuitenkin pitänyt uskaltaa ottaa
tänään sodan riski, koska huomenna, jolloin sota kuitenkin tulisi, voisivat olosuhteet olla
vielä heikommat. Toimimattomuuden symboliksi nousi noninterventiopolitiikka, jota
totalitarismit rikkoivat mielin määrin. Espanjan sisällissodan ideologisessa sotamyllyssä
läntisten suurvaltojen poliittiset pelisiirrot näyttivät siten lähinnä hengettömiltä eleiltä,
joilla vaalittiin omia kuviteltuja etuja.344
Tässä hengessä Britannian ulkoministeri Eden jaksoikin suhtautua asiaan edelleen
varsin filosofisesti:
”Ikävä kyllä on totta, että kaikki eivät noudata sopimusta yhtä tiukasti kuin me
tahtoisimme. Tämä tosiasia, niin valitettava kuin onkin, ei saa meitä muuttamaan
päätöstämme sekaantumattomuuspolitiikan puolesta. Se että jotkut, joiden pitäisi olla palomiehiä, ryhtyvät silloin tällöin ruokkimaan liekkejä, ei ole mikään
syy koko palokunnalle jättää tehtävänsä ja yhtyä niihin, jotka lietsovat Eurooppaa
tuliseksi pätsiksi.”345
Kollektiivista heikkoutta tällä nimenomaisella kerralla lisäsi oleellisesti läntisten hallitusten sympatioiden jakautuminen molempien osapuolten hyväksi. Mutta kunniatonkin
politiikka hautautuu lopulta suurempien sotarumpujen pärinän alle: kenraali Francon
falangistien marssiessa maaliskuun lopussa 1939 vasta antautuneeseen Madridiin, pitivät
natsit jo majaa Prahassa.346
SIA 1937: vol. 2, 182, 186, 198-201; Cassels 196, 173.
SIA 1936, 28–9.
344
Cassels 1996, 173­–175; Northedge 1986, 265. Toynbee arvioi Espanjassa olleen v. 1937 ulkomaisia
joukkoja seuraavasti: 70.000 italialaista, 15.000 saksalaista ja 15.000-30.000 kansainvälisissä prikaateissa. Tietolähteestä riippuen arviot vaihtelivat huomattavasti. SIA 1937: vol. 2, 137–139, 267–269.
345
Edenin puhe vaalipiirissään 20.11.1936. SIA 1937: vol. 2, 158.
346
Walters 1965, 721–730; Gathorne-Hardy 1964, 482–485.
342
343
94
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
4.4 Natsi-Saksan opetukset – nationalismi väkivallan palvelijana
Kansainvälisten suhteiden analysoinnissa ns. realistinen koulukunta on aina pitänyt lähtökohtanaan valtioiden ja niiden voimankäytön ensisijaisuuden tunnustamista. Tämän
suuntauksen oppi-isäksi on luonnostaan mielletty Niccolò Machiavelli, johon myös E.H.
Carr nojautui kiteyttäessään realismin lähtökohdat seuraavasti: 1) syyn ja seurauksen
lainalaisuuden tunnustamisen historiassa; 2) teoria ei luo käytäntöä, vaan käytäntö luo
teorian; 3) politiikka ei ole etiikan harjoitusta, vaan etiikka politiikan. Eli moraali syntyy
voimasta. Carr katsoi ’utopismiksi’ nimittämänsä idealismin olleen kaikissa näissä kohdissa väärässä.347
Tällaisen naiivin utopismin malliedustajaksi voitaneen nimetä Arnold Toynbeen appi
Gilbert Murray, ansioitunut kreikan kielen professori, Kansainliiton aktivisti ja ja rauhanedistäjä, joka totesi Hitlerin valtaantulon jälkeen Saksan varustautumisesta: ”En usko
kaiken tämän militarismin olevan aivan niin vaarallista tai syvälle juurtunutta kuin jos se
ilmenisi vaikkapa Ranskassa tai Amerikassa. Useimmat natsit, joiden kanssa olen puhunut, eivät pidä Göbbelsin propagandasta, mutta eivät uskalla sitä avoimesti vastustaa.”348
Toisin kuin utopismi moderni realismi ei uskonut absoluuttisiin eettisiin standardeihin, vaan historialliseen relativismiin. Tämä jalat maassa pysyvä asenne teki siitä kuitenkin käytännössä utopismia dynaamisemman ja aidosti eteenpäin menevän voiman.
Historialliset esimerkit osoittivat, että ajaessaan näennäisesti ihmiskunnan hyvää utopistit
tukivatkin monissa tapauksissa vain oman maansa tai valtapiirinsä etua. Carrin sanoin,
”voima on aina olennainen elementti politiikassa”. Siksi oli tärkeää tietää, paitsi mistä
poliittisessa ongelmassa oli kysymys, myös keiden välille se oli noussut. Kansainliiton
kohtalo oli oiva esimerkki siitä, ettei sen perustaminen merkinnyt – toisin kuin utopistiset kirjoittajat Atlantin molemmin puolin luulivat – voimankäytön poistumista kansainvälisistä suhteista.349
Carr arvioi myös nationalismia samoin kriteerein, asettaen sen voimapolitiikan sammumattomaksi välineeksi. Vaikka nationalismin ensimmäisenä päämääränä olikin kansallisen yhtenäisyyden ja itsenäisyyden saavuttaminen, ei se tyytyisi siihen, vaan kääntäisi
katseen pian kohti uusia valloituksia. Näin se loisi lähes automaatin lailla nahkansa,
muuttuen imperialismiksi. Tässä Carr nojautui Machiavellin lisäksi myös Hobbesin näkemykseen, jonka mukaan ihmisellä oli kyltymätön halu saada alati lisää ja enemmän; nykyinen tila ei pitkään tyydyttänyt. Siksi sinänsä ehkä legitiimeistä turvallisuusintresseistä
alkaneiden sotien motiiveiksi vaihtuivat pian aggressio ja itsekäs lisäetujen haalinta.350
Mutta ehkä Carr vei realisminsa hivenen liian pitkälle, kun hän ryhtyi vertaamaan valtion moraalia tavallisen kadun miehen ja naisen moraaliin. Hänen mukaansa valtiolle on
sallittava löysempi moraali kuin yksittäiselle ihmiselle. Sitäpaitsi, koska mitään moraalista maailmanyhteisöä ei ole olemassa, jää valtio ylimpänä toimijana itsensä vartijaksi. Vaikka joku kuvittelisikin ihmiskunnan veljeyden ja maailmanyhteisön todeksi, ei tämä riitä,
Carr 1964, 63–64. Teos ilmestyi alunperin syyskuussa 1939, toisen maailmansodan ensi-iskujen jo
moukaroidessa Puolaa. Tämä teki joistakin sen ajatuksista välittömästi vanhentuneita. Seuraavissa painoksissa Carr jossain määrin revisioi niitä.
348
Murrayn kirje Austen Chamberlainille 10.10.1933, lainattu esseestä de Madariaga 1960, 347.
349
Carr 1964, 75–80, 102–103. Tähän olivat niin Britannian kuin myös Amerikan johtajat syyllistyneet ensimmäisen maailmansodan yhteydessä. Myös presidentti Wilson samaisti ongelmitta Amerikan
politiikan ja universaalin oikeudenmukaisuuden. Carr piti voimapohjaisuutta kuitenkin liian itsestään
selvänä faktana. Pelkkä voiman ensisijaisuuden ylistäminen ei sellaisenaan vie analyysiä kovin syvälle.
Smith 1986, 74–75, 93.
350
Carr 1964, 112.
347
95
koska ”uskollisuus maailmanyhteisölle ei ole vielä riittävän voimakas luomaan kansainvälistä moraalia, joka ylittäisi olennaiset kansalliset edut.” Kun Carr Marxin sävyttämässä
moraalisessa relativismissaan vertasi Wilsonin ja Hitlerin tavoitteita ja päätyi pitämään
molempia yhtä ’universaaleina’, jäikö tämän jälkeen mitään kestävää jäljelle? Eli: Hitler
sai tahtonsa läpi Münchenissä, koska oli vahvempi ja koska myös hänen argumenttinsa ja
vaatimuksensa olivat moraalisesti hyväksyttävämpiä.351
Kansainliiton sihteeristön keskeinen hahmo Salvador de Madariaga tunnisti dilemman hyvissä ajoin ennen uutta sotaa: suvereniteetti oli kaiken takana oleva taikasana, suodatin, jonka läpi kansakunnat harkitsivat oman kansallisen tahtonsa suuntaamista teoiksi,
niin primaarisesti kuin reaktiivisestikin. Solidaarisuutta maailmanyhteisöä kohtaan oli
toki olemassa, mutta tässä historian vaiheessa mikään ylikansallinen suvereniteetti ei pystynyt kilpailemaan kansallisen pikkuveljensä kanssa.352 Kansallissosialistit sanoivat saman
suoraan ja avoimesti: ”Kaikki mikä hyödyttää Saksan kansaa on oikein, mikä tahansa joka
haittaa Saksan kansaa on väärin.” Toynbee nimesi lauseen sanojaksi Münchenin Gauleiter
Wagnerin, joka personoi asian: minkä Hitler sanoi oikeaksi, se oli ikuisesti oikein. Hitler
puolestaan piti itseään kansalle annettuna jumalan äänenä.353
Realismi hylkäsi uskomukset etujen harmoniasta tai valistukseen pohjautuvasta internationalismista, koska näki niiden taakse kätkeytyvän raa’an valtaetujen tavoittelun.
Toisaalta Carr myönsi, että pelkkä realismi johtaisi kyynisyyden sävyttämään alastomaan
valtataisteluun. Koska olemme ihmisiä tulevaisuuteen tähtäävine toiveinemme, pieni ripaus utopismia on lopulta myös tarpeen.354
Saksan irtautuminen Kansainliiton järjestelmästä merkitsi sen lähtöä sotilaallisen voiman nopean kasvattamisen tielle, samalla kun se vaati itselleen kansainvälisessä kentässä
’absoluuttista moraalista tasa-arvoa’. Konkreettisin ja naapureita eniten huolestuttava varustautumisen muoto oli ilmavoimien perustaminen. Luftwaffen tuli olla riittävän voimakas ”antamaan Saksan ilmatilaan absoluuttisen turvan”. Lähes yhtä sensaatiomainen
oli määräys maavoimien (Wehrmacht) perustamisesta. Lutwaffen kasvua Toynbee piti
erityisen valitettavana, koska sotilaslentovoimien vahvistuminen merkitsi sitä, että läntiseen kulttuuriin ikiaikaisesti kuulunut unelma ’ilmatilan’ valloituksesta kapeni suppeaksi
näkymäksi hävittäjäkoneen ohjaamosta.355
Länsi-Euroopan johtavien valtojen eli Ranskan ja Britannian 1930-luvulla omaksuma
myönnytyspolitiikka perustui realistiseen tilanneanalyysiin; taustaa sille antoivat oman
varustautumisen heikkous, kansalaisten ’sotaväsymys’ ja pasifistiset virtaukset, Kansainliiton kyvyttömyys todellisiin päätöksiin, Amerikan eristäytyminen, Neuvostoliiton liittolaisuuden syvä vierastaminen sekä Versaillesin rauhansopimuksen ilmeisten puutteiden
tunnustaminen. Kulloinenkin kriisi erityispiirteineen puolestaan muodosti pelikentän,
jolla haasteiden ja myönnytysten nappuloita siirreltiin. Tämä ’kädestä suuhun’ -politiikka
oli saanut selkeän ilmaisunsa jo Italian kohdalla Abessinian kriisin yhteydessä. Natsi-Saksan suhteen varsinkin Britannia kehitti myönnytysten linjan suoranaiseksi taiteen lajiksi.
Pohjavirtauksena oli kaikista vastatodisteista piittaamaton pysyvä halu luottaa diktatuurihallinnon ’kohtuullisuuteen’. Neville Chamberlainin tultua keväällä 1937 Britannian
pääministeriksi vakiintui politiikan käytännöksi ’myönteisten tarjousten’ tekeminen dikCarr 1964, 156–166; Tältä pohjalta Hans Morgenthau kutsui Carria ‘voiman utopistiksi’ ja ’Machiavelliksi ilman hyvettä’. Smith 1986, 79–87, 98.
352
Olson & Groom 1991, 88–89. Selvimmin de Madariaga kiteytti ajatuksensa teoksessa Theory and
Practice in International Relations (1937).
353
SIA 1936, 319.
354
Carr 1964, 79.
355
SIA 1935: vol. 1, 5, 140–141, 194; Kershaw 1999, 548–550.
351
96
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
taattorin jokaiseen ärtymyksen ilmaukseen. Näin jatkui aina maaliskuussa 1939 tapahtuneeseen Prahan miehitykseen saakka. Siihen asti oltiin diktaattorin nälän tyynnyttämiseksi valmiit harkitsemaan miltei mitä tahansa lepyttäviä toimia. Myönteisten tarjousten
pohdinta koski paitsi lähes väistämättöminä pidettyjä rajamuutoksia Euroopassa, myös
entisten siirtomaiden palautusta Saksalle. Vuonna 1937 myös Arnold Toynbee luettiin
tätä kannattaneiden ulkopolitiikan vaikuttajien ryhmään.356
Toynbeellä oli kuitenkin yksi merkittävä etu moniin muihin brittiläisiin vaikuttajiin
nähden: hän oli käynyt kahdesti Saksassa (1934 ja 1936) ja tavannut jälkimmäisen vierailun yhteydessä itsensä Hitlerin henkilökohtaisesti. Tämä tapahtui helmikuussa 1936,
viikkoa ennen Reininmaan miehitystä. Saatuaan natsien lakimiesyhteisöltä luentokutsun,
liitettiin siihen monien yllätykseksi myös audienssi Saksan itsevaltiaan johtajan kanssa.
Ilman tulkkia Hitlerin kohdannut Toynbee sai kuulla diktaattorilta kaksituntisen historiallisen luennon Saksan roolista Euroopan rakentamisessa ja erityisesti bolsevismin vastustamisessa. Mahdollinen sota Venäjän kanssa olikin ainoa kohta, josta syntyi vuoropuhelua. Audienssin yksipuolisuudesta huolimatta Toynbee ei voinut olla ihailematta Hitlerin
ajatuskulkujen yksiraiteista loogisuutta. Jos tarkoituksena oli vaikuttaa Toynbeehen siten,
että hän arvioisi Hitlerin politiikkaa aiempaa myönteisemmin, onnistui tavoite ainakin
osittain. Lähtötilanne oli tosin melko alhainen: vuoden 1934 vuosiraportissa Toynbee
oli verrannut Hitlerin määräämää SA-johdon eliminointia ns. ’pitkien puukkojen yönä’
amerikkalaisten gangstereiden raakuuteen, jossa rasitteeksi käyneitä omia ei säästetty
– valtionpäämiehelle melko shokeeraava toimintarooli. Tosin Hitlerin mielestä vertaus
Amerikan gangstereihin ontui, koska hän ei tehnyt tekojaan rahasta. Tästä riippumatta
tulokset antoivat elävää esimaksua siitä, mitä natsien vallan alle joskus joutuvien oli syytä
odottaa.357
Myöntyväisyyslinjan kannattajat eivät ottaneet riittävässä määrin huomioon, että
vastustaja pelasi erilaisilla, täysin armottomilla säännöillä, joihin ei sisältynyt sivistyneen
kohtuullisuuden näkökulmaa. Natsi-Saksan nationalismin armottomuus ilmeni selkeästi
tavassa, jolla se manipuloi ja käytti hyväkseen Tsekkoslovakian sudeettisaksalaisten tyytymättömyyttä. Käsikassarana tässä toimi Konrad Henleinin johtama sudeettisaksalaisten
puolue (SdP), joka toi tietoisesti esiin tyytymättömyyden aiheita. Vaikka kansainvälinen
talouslama oli iskenyt sudeettisaksalaiseen kansanosaan kaikkein voimakkaimmin, oli
sen taloudellinen ja sosiaalinen tilanne silti varsin kohtuullinen, Toynbeen mukaan jopa
Sveitsin ja Kanadan tasoa. Henleinin puolue oli mitä ilmeisin ’Troijan hevonen’, jota
Saksa rahoitti, odottaen vastineeksi täyttä kuuliaisuutta. Näin varsin pitkälle tapahtuikin,
vaikka länsimaiden myöntyvyyspolitiikan venyminen syksyllä 1938 Münchenissa teki
tarpeettomaksi kuuliaisuuden konkreettisemman testaamisen.358
Davis 2001, 52, 135–136, 196; Kennedy 1988, 318, 337–338; Cowling 1975, 123.
Toynbee 1967a, 276–285; SIA 1934, 325; McNeill 1989, 171–173. Toynbee laati Hitlerin kohtaamisesta henkilökohtaisen muistion pääministeri Bladwinia ja ulkoministeri Edeniä varten. Hannah Arendt
päätteli, ettei natsismi sellaisenaan ollut gangsterismia, vaikka yksittäiset natsit, Hitler muiden mukana,
saattoivat toimia gangsterin ottein. He ottivat oppia Amerikan gangsterien karkeista toimintatavoista
samaan tapaan kuin he hyödynsivät amerikkalaisen liikemainonnan keinoja propagandassaan. Arendt
1973, 344–345.
358
Vuosikatsaus 1936 sisälsi kuvauksen Saksan ja Tsekkoslovakian suhteiden kehityksestä 1918–1936,
jonka Radomir Luza on arvioinut ’erinomaiseksi’. Siinä ilmenevä sudeettisaksalaisten hyvää asemaa korostava sävy saattoi sinänsä vastata tosiasioita, mutta on selvää, että Toynbee tunsi tässä vaiheessa erityistä
myötätuntoa ahdistettua Tsekkoslovakiaa kohtaan. Jos saksalaisten asema oli hyvä, ei natseilla ollut mitään syytä protesteihin. SIA 1936, 197, 469–501; Luza 1964, 72; Newman 1970, 406–420.
356
357
97
Toynbee muistutti, että politiikallaan Hitler käänsi kansallisen itsemääräämisoikeuden
sinänsä jalon idean päälaelleen: mikä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana näytti hyvältä perusteelta eriteltäessä eri kansakuntien ja kansansirpaleiden oikeutta itsehallintoon,
muuttui nyt suurten imperialististen seikkailujen karkeaksi perusteeksi. Alunperin kansallisen itsehallinnon idea tähtäsi ’elä ja anna toisen elää’ -periaatteen toteutukseen monikansallisessa maailmassa. Nyt siitä ei ollut jäljellä kuin omien vaatimusten maksimaalinen
laajentaminen toisista riippumatta. Tällä verukkeella jokainen riittävän voiman omaava
kansakunta katsoi oikeudekseen kääntää maailma ylösalaisin omien etujen nimissä.359
Sama lähtökohta väärinkäännettyine idealismeineen koski myös Danzigin vapaakaupunkia (nyk. Gdansk), joka oli vuoden 1919 rauhansopimuksessa perustettu itsehallinnolliseksi saksalaiseksi saarekkeeksi Puolan sisälle. Kesäkuussa 1936 kaupungin Gauleiter
Förster julisti julkisesti, ettei ollut teoistaan vastuussa kenellekään muulle kuin Saksan
johtajalle. Tämän jälkeen Kansainliitto näytti luopuvan kaikista yrityksistä harjoittaa
kontrollivaltaa kaupungin tai sitä hallitsevan senaatin suhteen. Tilanteen vahvisti tammikuussa 1937 Kansainliiton neuvoston raportti, mikä tarkoitti käytännössä Danzigin
ei-natsilaisen opposition jättämistä oman onnensa nojaan.360
Globaalilla tasolla toteutettavaa ihmiskunnan uusjakoa valmisteltiin marraskuussa
1936 Saksan ja Japanin kesken allekirjoitetulla ’sopimuksella Kolmatta internationaalia
vastaan’ (antikominternpakti). Sopimus osoitti, että vaikka myyttiseen arjalaisuuteen nojautuva rotuoppi muodosti Hitlerin ohjelman teoreettisen kulmakiven, olivat natsit valmiit tarpeen niin vaatiessa tinkimään puhtaudesta. Tämä joustavuus aktivoitui erityisesti
silloin, kun etsittiin sopivia liittolaisia tuleviin sotaseikkailuihin. Siten japanilaiset, unkarilaiset ja suomalaiset voitiin nimittää ’kunnia-arjalaisiksi’ – nimitys, jonka tuli osoittaa
kohdekansan jalostumista kansojen rotupuussa. Tästä huolimatta japanilaisilla oli vaikeuksia hyväksyä natsien rodullisen ylemmyyden oppeja. Toynbee näki tässä mahdollisen
kompastuskiven, joka saattoi estää tai ainakin hidastaa muutoin ideologisesti toisiaan lähellä olevien militarististen valtojen lähentymistä.361
Myöntyväisyyspolitiikan huipentumana on täysin aiheellisesti pidetty Münchenin sopimusta. Sen taustalla voi nähdä pääministeri Chamberlainin aidon pyrkimyksen välttää
kansainvälinen anarkia turvautumalla merkityksettömäksi käyneen Kansainliiton sijasta
suurvaltojen väliseen suoraan sopimiseen, kuitenkin avoimella ja järjestäytyneellä tavalla.
Näin Chamberlain halusi viime hetkellä pelastaa eurooppalaisen rauhan – ja mielestään
onnistuikin: ’rauha meidän ajallemme.’362
Karvas totuus paljastui keväällä 1939, kun Hitlerin joukot marssivat Prahaan. Saman
vuoden syksyn lähestyessä oli siten itse kunkin mukana olleen täysi syy pohtia, miksi
alunperin Kansainliittoon niin runsaana asetetut toiveet valuivat hiekkaan. Yhä useampi
Versaillesin ja Kansainliiton kriitikko alkoi nähdä paljon parjatun presidentti Wilsonin
’progressiivisessa internationalismissa’ aikaansa edellä olevaa viisautta. Sodan jälkeen kirjoittamassaan analyysissä Toynbee päätyi toteamaan, että
”Kansainliitto epäonnistui, koska liiton peruskirjan tukena oli riittämättömästi
asevoimaa ja käytettävissä oli riittämättömästi päättäväisyyttä sellaisen voiman
käyttöön. Kovat faktat olivat osoittaneet ettei kollektiivisen turvallisuuden järjestelmä toiminut samalla periaatteella kuin pankki, jonka toiminnoissa velvoitteet voivat tietyn turvamarginaalin puitteissa ylittää varat, koska voidaan luottaa
SIA 1932, 182; Thompson 1985, 87.
SIA 1936, 571; Gathorne-Hardy 1964, 384–387.
361
SIA 1936, 384–385, erit viite. 3.
362
Gathorne-Hardy 1964, 476–478.
359
360
98
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
siihen, etteivät kaikki velkojat esitä vaatimuksiaan samanaikaisesti. Kansainliitto
havaittiin toimimattomaksi, koska sen velvoitteita ei turvattu täysimääräisesti.”363
Toynbee syytti oman maansa puolueiden – erityisesti oppositiossa olleen työväenpuolueen – piirissä esiintynyttä naiiviutta, joka pani vaatimaan samanaikaisesti aseriisuntaa
ja kollektiivista turvaa. Eivätkö illuusioiden vallassa olleet myöhäsyntyiset Kansainliiton
kannattajat todella tajunneet, ettei vastikkeetta saanut mitään? Maailmassa, jossa yksikään
suurvalta ei kyennyt enää puolustamaan etujaan pelkästään omin voimin, olisi kollektiivisen turvajärjestelmän puolustamisen pitänyt nousta kaikkien ensisijaiseksi tavoitteksi.
Tosiasiat puhuivat omaa kieltään: neljän johtavan suurvallan (Saksa, Italia, Japani ja USA)
jättäydyttyä Kansainliiton ulkopuolelle, ja Neuvostoliiton pysyessä tuntemattomana suureena, jäi vastuu yksin Britannian ja Ranskan harteille – eivätkä nekään kyenneet kantamaan sitä rinta rinnan. Nekin olivat päätyneet samaan machiavellistiseen tilannearvioon,
ettei suvereeni valtio ollut ’veljensä vartija’.364
Mutta kyse ei ollut yksin suvereeneista valtioista ja niiden uskosta Kansainliittoon.
Kuten Hannah Arendt on huomauttanut, sortui eurooppalainen staus quo jo siihen,
että sen ulkopuolelle jäi alusta pitäen 25–30 % mantereen kokonaisväestöstä eli kaikki
vähemmistöt. Koska Kansainliitto koostui suvereeneista valtioista, ei sieltä ollut tulossa
apua. Kansallisvaltioon oli kuin sisäänasennettuna vaatimus, jonka mukaan vain saman
kansallisuuden omaavat ihmiset saattoivat olla täysivaltaisia kansalaisia, jotka nauttivat
lain täyttä suojaa. Siten ennemmin tai myöhemmin vähemmistöjen edessä oli vain kaksi
vaihtoehtoa: assimilaatio tai totaalinen tuhoutuminen.365
Toisin kuin monet myöhemmät Neville Chamberlainin syyllistäjät, ei Toynbee ruvennut harjoitetun myöntyväisyyspolitiikan ylenmääräiseksi moittijaksi. Hänen mukaansa
Hitlerin poliittiset tavoitteet olivat vielä maaliskuussa 1939 arvailujen varassa. Chamberlainin virhe oli lähinnä siinä, että näin avoimessa tilanteessa, jossa kaikki skenaariot
olivat mahdollisia, hän sulki tietoisesti silmänsä oman näkemyksensä kanssa ristiriidassa
olevilta pessimistisiltä vaihtoehdoilta. Virheen raskautta korosti se, että näitä näkemyksiä
esittivät ulkopolitiikan hoidossa häntä paljon ansioituneemmat hahmot. Toynbee tulkitsi kokeneen Anthony Edenin eron helmikuussa 1939 esimerkiksi Chamberlainin egon
tuottamista virheistä.366
Chamberlainin kanssa saman sokeuden vallassa olleet hallituksen ’sisäkabinetin’ jäsenet Halifax, Hoare ja Simon omasivat hartaan kristillisen kulttuuritaustan, jonka pohjalta oli vaikea ymmärtää maailman muuttuneen brutaaliksi viidakoksi, jossa vapaana
kulkevaa tiikeriä ei voinut lepytellä millään porkkanoilla. Chamberlainin yritys ’duaalin
politiikan’ harjoittamiseen eli porkkanan ja pampun samanaikainen esittely ei tehonnut
Hitleriin. ’Saatanallisen’ puolensa näyttäneen Hitlerin kohtaaminenkaan syksyllä 1939 ei
näytä avanneet Chamberlainin ymmärrystä vastassa olleen todellisuuden luonteeseen:
SIA 1939–1946: vol. 1, 42.
SIA 1939–1946: vol 1, 35–46. Tähän on huomautettu, ettei kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä
voinut epäonnistua, koska sitä ei todellisuudessa ollut olemassa. Kyse oli liberalistisesta ajatusharhasta,
jonka vallassa olleet eivät katsoneet maailmaa realistisin silmin: vain kaikkien suurvaltojen yksimielisyys
voisi taata rauhan, ja silloin oltaisiin jo hyvin lähellä maailmanhallitusta. Siihen asti ‘kansallinen etu’
pysyisi kansainvälisen politiikan valtavoimana. Stromberg 1956, 250–263. <http://links.jstor.org/sicisici=0022-5037%28195604%2917%3A2%3C250%3ATIOCS%3E2.0.CO%3B2-9>
365
Arendt 1973, 270–275.
366
SIA 1939–1946: vol 1, 38–39. Edenin eron taustalla oli Yhdysvaltain aloitteen taitamaton huomiotta
jättäminen, joka tulkittiin Chamberlainin virheeksi.
363
364
99
”Tämän kokemuksenkaan myötä Chamberlain ei näytä tajunneen vastustajansa
demonista olemusta tai kovaa vaihtoehtoa, joka oli jo silloin natsien edessä, joko
mennä konkurssiin niin poliittisesti kuin taloudellisestikin, tai voittaa sota. Chamberlainin perimä Weltanschauung näyttää tehneen hänet kykenemättömäksi ymmärtämään, että mikään määrä hyvää tahtoa, kärsivällisyyttä ja kohtuullisuutta ei
saisi Hitleriä käyttäytymään vastavuoroisesti kuin John Bright.”367
Myöhemmin Toynbee pohti, miten Saksan kristitty kansa saattoi langeta hitlerismin pauloihin. Selitys löytyi perisynnin ihmiseen jättämästä taipumuksesta. Siksi sivilisaatiota ei
voi ottaa itsestään selvyytenä. Sen säilyminen edellyttää valvomista ja jatkuvaa hengellistä
taistelua.368
Ennen toisen maailmansodan puhkeamista pelko ja suoranainen sotahysteria saavuttivat Englannissakin miltei käsittämättömät mittasuhteet. Ilmavoimien ja ilmapommitusten vaikutuksia – joista Espanjan sisällissota oli sinänsä antanut konkreettisia näyttöjä –
liioiteltiin äärimmilleen asti. Hyvän kuvan tästä antoi Toynbee itse, tilittäessään maassaan
v. 1938 ennen Münchenin sopimusta vallinneita tuntoja; monien lailla Toynbee odotti
Lontoon ja suuren osan tiheään asutusta maasta tulevan hetkessä salamasodan pommitusten myötä tuhotuksi. Tappiot olisivat yksin Lontoossa 30.000 henkeä yötä kohti:
”Tuntui kuin olisimme maailmanloppua kohtaamassa. Muutamassa minuutissa
kello pysähtyisi ja elämä, sellaisena kuin sen tunsimme, päättyisi. Kauheat tuhon
näkymät koskien kaikkea sitä, mitä ’Englanti’ ja ’Eurooppa’ kullekin merkitsivät,
oli jotain paljon pahempaa kuin omaa perhettä tai itseä koskeva mahdollisuus
tulla räjäytetyksi palasiksi. Seitsemän tai kahdeksan miljoonaa ihmistä Lontoossa
kävi läpi nämä tunnot.”369
Toynbeen mielestä sota lopultakin paljasti, kuinka kiinteästi väkivalta kuului Hitlerin
olemukseen. Hitler ei saanut tyydytystä pelkästään valloittamalla vieraita kansoja – hänen
piti saada ne myös itkemään hakkaamalla niitä päähän. Se oli tärkempää kuin pienikin
mahdollisuus voittaa puolelleen näiden kansojen hyvä tahto ja yhteistyöhalu. Hitlerin
luoman Pax Teutonican hinta kasvoi alistetuissa kansoissa niin suureksi, että vähäinenkin
välähdys natsien tappion mahdollisuudesta herätti spontaaneja vastarintaliikkeitä. Tässä
mielessä häntä ei voinut verrata esim. Napoleoniin, jolle oli tärkeää esittäytyä ei-ranskalaisten kansojen silmissä paitsi valloittajana myös vapauttajana ja lahjojen tuojana. Siksi
mm. puolalaiset taistelivat Napoleonin rinnalla viimeiseen saakka. Saksalaiseen herrakansa-ajatteluun tällainen asenne ei sopinut. Tämä Hitlerin muiden kardinaalivirheiden
ohella – totaalisen mobilisaation viivyttely ja natsivallan sisäisen kaaoksen salliminen
– varmistivat hänen tappionsa.370
SIA 1939–1946: vol 2, 39–42. John Bright (1811–1889) oli englantilainen liberaalipoliitikko, joka
kannatti pasifismia ja vastusti imperialismia.
368
Toynbee 1967a, 294.
369
Toynbee Quincy Wrightille 14.10.1938. Teoksessa Reynolds 2006, 93, viite 80.
370
SIA 1939–1946: vol 4, 1–10; Study 9, 501. Toynbee myönsi, että myös Napoleon syyllistyi mm.
Espanjassa lyhynäköiseen alistuspolitiikkaan. Hitler oli kuitenkin omassa sarjassaan: hänen keskinkertaiseen mieleensä ja vulgääriin luonteeseensa yhdistyi poikkeuksellisen suuri määrä kapealahjaista demagogiaa ja pelurin mieltä. Nämä lahjat antoivat Hitlerin käyttöön imperiumin, mutta sen jälkeen ne eivät
opastaneet eteenpäin. Ahdashenkisen ja -sydämisen toiminnan tuloksena Saksa liitti suoraan itseensä
assimilisointikyvyn rajat ylittävän määrän alueita ja kansoja, muun Euroopan jäädessä orjiksi ja epäihmisiksi tuomittuina riistettäviksi saksalaisissa siirtokunnissa.
367
100
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Muistellessaan näitä tapahtumia vuosikymmenien päästä Toynbee oli jo valmis
myöntämään, että myös tässä – samoin kuin aiemmin Italian Abessianian sotaretken arvioinnissa – hän antautui moralisointiin, joka ei vastannut Survey-sarjan ’tieteellistä’ eli
objektiivista otetta. Hän kuitenkin puolustautui toteamalla, että puolueettomuus tässä
tilanteessa olisi tarkoittanut asettumista Hitlerin puolelle; tämä olisi ollut sama kuin
kohtelisi jotain elämän peruspahaa normaalina, jopa hyvänä ilmiönä. Hitlerin surmatöitä
ei voinut verrata sääraporttiin. Tällaiseen moraalisen arvioinnin sammuttamiseen hän ei
suostunut, eikä kyennyt, toisin kuin esim. A.J.P. Taylor vähän myöhemmin julkaistussa
teoksessa The Origins of the Second World War (1961) näytti kyenneen.371
Ihmeellistä kyllä, englantilaisen sivistyneistön piirissä oli vielä sodan alettuakin yllättävän paljon jäljellä vanhaa federalistista ymmärtämystä Saksaa kohtaan; vielä syyskuussa
1939 jopa 90 % englantilaisista uskoi, ettei syyllinen hyökkäykseen ollut Saksan kansa,
vaan Hitlerin johtama natsistinen juntta. Lähempänä totuutta lienee kuitenkin käsitys,
jonka mukaan Hitlerin reitti oli määritelty jo kauan sitten peruuttamattomasti; aggressio
oli hänen tiensä, eikä hän aikonut pitää taukoa ”saadakseen lautasella brittiläisen ruokavalion mukaisen diktaattoriannoksen, sisältäen minimimäärän uudelleenvarustautumista
ja brittiläisiä takuita Hitlerin naapureille, tasapainotettuna hiukkasella brittiläistä myöntyväisyyttä”.372 Pohjaa sinnikkäälle Natsi-Saksankin ymmärtämiselle loi kansojen välisen
ystävyyden ja liittoutumisen painostusryhmäksi v. 1938 perustettu Federal Union, jolla
oli vielä kesällä 1940 Englannissa 225 osastoa ja 12.000 jäsentä, mukana sellaisia vanhoja federalisteja kuin Lionel Curtis ja lordi Lothian (Philip Kerr), sekä Arnold Toynbee.
Sodan jälkeen tästä joukosta löytyivät Euroopan unionin kannattajat, jotka toivoivat, että
unionista muodostuisi astinlauta maailmanhallitukseen.373
Syksystä 1939 alkukevääseen 1940 vallinneen ns. ’valesodan’ (phony war) aikana
eläteltiin Britanniassa vielä toiveita siitä, ettei konfikti leviäisi yleiseksi sodaksi. Yksi
viimeisiä yrityksiä oli pääministeriksi nousseen Winston Churchillin tarjous 14.6.1940
Britannian ja Ranskan yhdistymisestä. Se pohjautui laajaan kansalaismielipiteeseen,
joka sodan realiteettien valossa keskittyi amerikkalaisvetoisen koko maailmaa syleilevän
näkökulman sijasta suppeampaan, mutta realistisempaan Euroopan yhdistymistä ajavaan tavoitteeseen. Arnold Toynbee oli tässä vahvasti mukana, jopa siinä määrin että
yhdistymislain ensimmäinen vedos oli peräisin häneltä. Asian edetessä kiisteltiin siitä,
Toynbee & Urban 1974, 45–46; Martel 1987, erit. 1–16; Cassels 1996, 161–169. A.J.P. Taylorin
mukaan Hitlerillä ei ollut alusta asti selvää suunnitelmaa valloitussodan aloittamiseksi – kanta, joka
oli osittain linjassa Toynbeen näkemysten kanssa. Yksityiskohdat olivat avoimia, vaikka yleinen päätös turvautua aggressioon olikin olemassa. Hitlerillä oli suuruuden unelmia ja päiväunia; hänellä oli
myös muita paremmat hermot sekä pelurin vaisto tietää, milloin oli mahdollista selvitä riskipitoisesta
pelistä. Kaikki meni hyvin, kunnes puolalaiset pilasivat pelin jääräpäisyydellään. Tällaisenaankin Hitler edusti olennaisesti jatkuvuutta saksalaisessa ulkopolitiikassa. Näin vahva Hitlerin ’ymmärtäminen’
tulkittiin diktaattorin ja natsismin anteeksiantamattomaksi ’valkopesuksi’, mikä nostatti myrskyn. 25
vuotta myöhemmin teoksen ’viileämpi’ arviointi torjui edelleen monia Taylorin väitteitä, mutta myös
kiitti häntä liian helppojen tulkintojen karttamisesta. Tällä välin tapahtunut arkistojen avautuminen
oli lisännyt taustatietoa, ei kylläkään juuri Taylorin hyväksi. Ne kertoivat, että Hitlerillä lienee ollut
vuodesta 1937 alkaen viime kädessä maailmanvalloitukseen tähtäävät suunnitelmat. Saksan piti olla
valmiina viimeistään 1943–1945. Taylorin kiista Hugh Trevor-Roperin kanssa meni henkilökohtaiseksi
syyttelyksi: Hugh Trevor-Roper totesi teoksen aiheuttavan korjaamatonta vahinkoa Taylorin maineelle
vakavasti otettavana historioitsijana. Tähän Taylor vastasi, että Trevor-Roperin arvio saattoi vahingoittaa
hänen (T-R:n) mainetta vakavasti otettavana historioitsijana, jos hänellä olisi sellainen. Miten tuttua
kiihkeimmiltä Toynbee-kritiikin vuosilta! Wrigley 2006, 283–288.
372
SIA 1939–1946: vol 2, 39–43.
373
Weight 2002, 104; Baratta 2004, vol.1, 73–76.
371
101
olisiko kyseessä löyhempi, epäorgaaninen ’liittouma’ (association; Toynbeen versio) vai
syvemmälle menevä orgaaninen yhdistyminen, jonka ääripäässä oli Ranskan ja Britannian sulautuminen yhdeksi valtioksi ja kansakunnaksi, jolla olisi yhteinen parlamentti,
puolustus, ulkopolitiikka ja kansalaisuus.374
Näin pitkälle menevän suunnitelman tarkoituksena oli lähinnä julistusluonteisesti
kannustaa Reynaudin johtamaa Ranskan hallitusta jatkamaan natsien vastaista taistelua
vaikka Afrikan siirtomaista. Koko suunnitelma kaatui kesäkuun sekasortoisina päivinä
ranskalaisten epäröintiin ja avoimeen skeptisismiin – uskoivathan monet Britanniankin
romahtavan muutamassa viikossa. Koko projekti hautautui viimeistään heinäkuussa, kun
Britannia, pyrkiessään estämään Ranskan laivaston joutumisen natsien haltuun, antoi
laivoilleen määräyksen tulittaa ranskalaisia sotalaivoja Pohjois-Afrikassa. Tuloksena oli
loppu paitsi Ranskan sotalaivastolle, myöskin itsenäiselle Ranskalle. Aselepoa pyytänyt
Ranska katkaisi suhteensa Britanniaan, aloittaen samalla marsalkka Pétainin suorassa johdossa vichyläisen elämän Saksan ’uuden järjestyksen’ varjossa.375
Jälkianalyysissä koko prosessi sijoittuu otsikon ’liian myöhään, liian nopeasti’ alle.
Kyse oli vain johtomiesten suunnitelmasta, johon kummankaan maan kansalaiset eivät
olleet kypsyneet. Siksi suhtautumista sävytti varsinkin ranskalaisten puolella syvä epäusko.
Ulkoministeri Briandin vuosina 1929–1930 Euroopan yhdistymisen hyväksi tekemällä
pohjatyöllä ei siten ollut edellytyksiä kantaa hedelmää edes mitä syvimmän konkreettisen
hätätilanteen paineessa.376
1930-luvun jälkipuoliskon hapuilujen keskelläkin Toynbee säilytti pitkän linjan historialliset näkymät silmiensä edessä: jos ja kun Kansainliiton ympärille rakennettu kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä monine konferensseineen ja sopimuksineen ei johtaisi
– kuten ilmeiseltä näytti – sodan poistamiseen, mitä tapahtuisi:
”Tässä tilanteessa voimme olla läntisessä maailmassamme varmoja ainoastaan siitä, että sota poistetaan ennemmin tai myöhemmin, millä keinolla tahansa. Jos
sitä ei poisteta lähitulevaisuudessa rauhanomaisten järjestelyjen avulla, silloin se
poistuu varmasti – ja tämä tapahtuu ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa – vaihtoehtoisena metodina olevan ’tyrmäysiskun’ muodossa, jossa näännytyssota – tai
sotien sarja – päättyy yhden ainoan suurvallan ehdottomaan voittoon muiden
joutuessa tuhon omiksi.”377
Kuka tai mikä tulisi olemaan tämä suurvalta, sen Toynbee joka tapauksessa jätti armeliaasti kertomatta. Silti tätä toisen maailmansodan aattona 1939 julkaistua tekstiä tulkittiin
sodan jälkeen varsinkin Amerikassa siten, että, että voittoisa suurvalta olisi Yhdysvallat
(näin mm. William McNeill), joka kohdattuaan tyynesti kolmannen maailmansodan
nousisi sen jälkeen hallitsevaksi universaalivaltioksi. On kuitenkin muistettava, että ToynBaratta 2004, vol.1 , 82–85. Toynbeen helmikuussa 1940 muokkaaman version otsikkona oli ’Act for
the Perpetual Association between the United Kingdom and France’.
375
Baratta 2004, vol.1 , 86–91; Churchill 1949, 144–145, 158–165.
376
Winston Churchill spekuloi Toisen maailmansodan historiassaan, että unionin myötä Välimeri olisi
säilynyt Ranskan ja Britannian yhdistyneiden laivastojen kontrolloimna alueena, josta liittolaiset, amerikkalaisen tuotannon tukemana olisivat pian käynnistäneet Hitlerin vastaisen etenemisen. Sota olisi
näin oleellisesti lyhentynyt, eikä kylmän sodan vastakkainasettelua olisi ehkä lainkaan syntynyt. Vaikka
poliitikko-historioitsijalla voi olla varaa tämänkaltaiseen jälkipuintiin, sisältää se liian monta jossittelukohtaa. Baratta 2004, vol. 1, 91–93; Churchill 1949, 170–171.
377
Study 4, 153–154, 179; McNeill 1989, 177, 319; Thompson 1956, 383, http://links.jstor.org/sici?sici=0043-8871%28195604%298%3A3%3C374%3AMTAWPW%3E2.0.CO%3B2-6>
374
102
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
bee ei tekstiä kirjoittaessaan luultavasti tiennyt mm. ydinaseista mitään.378 Joka tapauksessa näytti ilmeiseltä, että maailma oli vielä kaukana siitä tasosta, jolla lihallinen sota
muuttuisi henkiselle ja hengelliselle tasolle apostoli Paavalin tarkoittamalla tavalla; siksi
ajan tarkkailijalla oli enemmän aihetta pessimismiin kuin optimismiin.379
Thompson 1956, 383, http://links.jstor.org/sici?sici=0043-8871%28195604%298%3A3%3C374%
3AMTAWPW%3E2.0.CO%3B2-6>
379
Study 4, 650. Toynbee viittasi Paavalin 2. kirjeeseen Korinttolaisille, 10: 3–5.
378
103
5 NATIONALISMI LÄHI-ITÄÄ
MUOKKAAMASSA
5.1 Toynbee ja armenialaisten kova kohtalo
’Itäisellä kysymyksellä’ viitattiin Euroopassa jo 1700-luvulta lähtien Turkin imperiumin
heikkouteen ja sen odotettavissa olevaan hajoamiseen. Ranskan vallankumouksen ideaaleihin nojautuneen nuorturkkilaisen Yhtenäisyyden ja kehityksen komitean v. 1908
suorittama vallankaappaus edusti kyllä muutosta, mutta se tuli liian myöhään ja liian
sirpaleisena. Siten ensimmäinen maailmansota realisoi ulkovaltojen ylläpitämät odotukset ’Euroopan sairaasta miehestä’, osin kuitenkin tavoilla, joita harva osasi ennakoida.
Sodan aikana tai välittömästi sen jälkeen myöskään Arnold Toynbeeltä ei herunut myötätuntoa Turkille. Kielteisellä asenteella on pitkät historialliset juuret ulottuen 1600-luvun turkkilaisvaaran vuosiin ja kreikkalaisten 1800-luvun alussa käymän vapaustaistelun
muistoihin. Olihan Turkki myös Toynbeen raportoinnin mukaan jatkanut Aigeian alueen kreikkalaisväestön systemaattisia ja brutaaleja puhdistuksia aina vuoden 1914 kevääseen saakka. Tosin kyse oli vastavuoroisesta toiminnasta: aiempina vuosikymmeninä yli
400.000 turkkilaista oli joutunut pakenemaan Balkanin maista Anatoliaan. Pohtiessaan,
mikä yhdisti osmanivaltion osia toisiinsa, Toynbee päätyi yksiselitteiseen tulkintaan:
”Vastaus on yksinkertainen: veri. Turkki, osmanivaltio ei ole ilmastollinen, maantieteellinen, rodullinen tai taloudellinen kokonaisuus; se on verenvuodatuksen ja
väkivallan avulla ylläpidetty kuvitelma, missä ja milloin osmanihallitus pitääkin
valtaa.”(…) Turkkilaiset, vähiten lahjakas Turkkia asuttavista roduista, ovat itsessään vähemmistö väestöstä ja kulttuurisesti vielä paljon arabeja jäljessä.”380
Turkki edusti sodassa vastapuolta, joten ei ihme, että Toynbee oli arvioissaan perin suorasukainen: turkkilainen talonpoika oli tyhmä, ilman mitään koulutusta tai yhteenkuuluvuuden tunnetta; hänen ainoa halunsa oli jäädä rauhaan eikä joutua kylistään pakko-otetuksi ja tuhoutumaan täysin valmistautumattomana jollakin tuntemattomalla
sotakentällä. Kielivertailussa puolestaan elegantti kreikan kieli päihitti ylivertaisesti turkin, joka kuului maailman karkeimpien kielten joukkoon.381
Muutamaa vuotta myöhemmin Toynbee totesi: ”Emme ajattele Turkkia ensisijaisesti
ihmisveljien kotina.”382 Tällöin sanonta kuvasi kuitenkin lähinnä taloussuhteita. Arvioidessaan 1930-luvulla osmanivaltion olemusta Toynbee kuvasi sen väestöä ’ihmiskarjaksi’,
jota janitsaariorjat olivat paimentaneet ja hyödyntäneet. Tässä kuten monessa muussakin
yksityiskohdassa Toynbee toisti enemmän vanhoja eurooppalaisia ennakkoluuloja kuin
ilmaisi todellista tietämystä Turkin oloista.383 Näissä tunnoissaan Toynbee ei ollut yksin,
vaan edusti laajempaa näkemystä, joka oli vallalla myös Britannian ulkoministeriössä.
Harold Nicolson, joka työskenteli Pariisin rauhanneuvottelujen aikaan Toynbeen kanssa,
sanoi asian vielä suoremmin: ”Turkkilaisia kohtaan minulla ei ollut, eikä ole minkäänlaista sympatiaa (...) Turkkilaiset eivät ole tuoneet mitään panosta ihmiskunnan kehitykseen:
Toynbee 1917b, 9, 15, 41; Toynbee 1922, 138–140.
Toynbee 1915b, 403, 413.
382
Toynbee & Kirkwood 1926, 5.
383
Study 3, 28, 47; Kedourie 1970, 361–364.
380
381
104
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
he ovat anatolialaisten rosvojen rotu; toivoin ainoastaan, että rauhansopimuksessa heidät
rajattaisiin sinne.”384
Osmanivaltioon kohdistuneeseen penseyteen, ellei suorastaan vihamielisyyteen, vaikuttivat historiallisten syiden lisäksi tuoreet tiedot Armenian kansan kärsimyksistä, joiden
julkistamisessa myös Toynbeellä oli osuutensa. Armenialaisilla oli Euroopassa myyttinen
maine ’ensimmäisenä kristillisenä valtiona’. Se oli säilyttänyt alkuperäisen kulttuurinsa pitkään jatkuneen ympäröivän paineen alaisuudessa. Pahaksi onneksi armenialaisten
’kansallinen koti’ sijoittui Anatolian itäosien vuorialueille, jossa sijaitsisi myös kuvitellun
panturkkilaisen valtion keskus. Tämä sekä 1800-luvun lopulla alkanut armenialaisnationalistien omatoiminen väkivalta nostattivat pääväestön keskuudessa kaunaa ja pelkoa,
mikä johti ajoittain pogrom-tyyppisiin väkivalta-aaltoihin. Perinteiseen turkkilaisvihaan
yhdistyen nämä seikat eivät voineet olla herättämättä länsimaista myötätuntoa armenialaisten kärsimyksiä kohtaan. Tällaisenaan armenialaiset tarjoavat malliesimerkin nationalismista, jolla voi olla muinaiset juuret. Mutta armenialaisten piirissä eläneet perenniaaliset muistot saivat myös itsekeskeisiä vääristymiä, jopa niin että he kuvittelivat itsensä
juutalaisten tilalle ’Jumalan valituksi kansaksi’, kielensä ihmiskunnan alkuperäiseksi ’Aadamin kieleksi’, ja asuinpaikkansa alkuperäisen Eedenin puutarhan sijaintipaikaksi.385
Ollessaan lordi Brycen johtamassa ulkoministeriön propagandatyössä Toynbee sai
tehtäväkseen laatia päivitetyn selostuksen armenialaisten kovasta kohtalosta turkkilaisten käsissä. Vaikka näin syntynyt Toynbeen raportti Armenian Atrocities: the Murder
of a Nation (1915) oli vain pieni palanen taistelussa ihmisten mielistä, oli se realistisessa
karmeudessaan pysäyttävä. Raportti perustui paikalla olleiden todistajien lausuntoihin ja
vastaaviin faktoihin, joita oli vaikea kiistää. Niistä paljastuu organisoitu tavoite eliminoida alueen kristitty väestö, koska sitä syytettiin sotaponnistusten sabotoinnista ja vakoilusta Venäjän hyväksi. Vaikka turkkilaisten esittämissä vakoiluväitteissä olisi ollutkin jotain
perää, ei se antanut lupaa kokonaisen kansan rankaisemiseen näin karmealla tavalla. Yhtä
vähän selittää katastrofin laajuutta Elie Kedourien teoria, jonka mukaan armenialaiset
vallankumoukselliset surmasivat omiaan provosoidakseen ylimitoitettuja vastatoimia.386
On ilmeistä, että sotatila poisti nuorturkkilaiselta hallitukselta läntisen kritiikin pelon,
joka muutoin olisi ehkä toiminut pidäkkeenä. Niinpä se tulkitsi saaneensa vapaat kädet
toteuttaa monien toivoman operaation. Sen kohteena oli kokonainen kansa – lähtien
Konstantinopolin armenilaisesta sivistyneistöstä ja ulottuen aina syrjäisimpiin vuoriseutuihin asti.387 Armenialaiset kerättiin kylistään, osa tapettiin heti, muut marssitettiin kurdien saattamina satoja kilometrejä erämaihin, arabialueille, jossa he viimeistään kuolivat
nälkään ja sairauksiin. Uhrien näkökulmasta kyse oli totaalisesta ihmisarvon riistämisestä
fyysisen terrorin avulla, kuten haastatellun armenialaisnaisen kertomus osoitti:
”Hän kertoo kuinka rikos alkoi piispan ja seitsemän muun huomattavan henkilön hirttämisellä, ja kahdeksankymmenen miehen teurastuksella metsässä,
sen jälkeen kun heidät oli vangittu ja piesty (…) Kohdallemme tuli pahimpia
kuviteltavissa olevia kauhuja (nainen jatkoi) Eufratin länsirannalla (Kara Su) ja
Erzindjanin tasangolla. Naisten, tyttöjen ja pienten lasten mukiloidut ruumiit
saivat jokaisen vapisemaan. Rosvot tekivät kauheuksiaan mukana oleville naisille
ja lapsille, joiden huudot nousivat taivaaseen. Eufratilla rosvot ja santarmit heitNicolson 1964, 35.
Smith, A. 2004, 139–141; Smith, A. 2003, 66–73.
386
Toynbee 1915a, 6, 26–52, 106–117; Toynbee 1917b, 8; Fromkin 1989, 212–221;
Kedourie 1978, 69.
387
Weitz 2006, 3–6; Toynbee 1917b, 22–23.
384
385
105
tivät jokeen kaikki alle 15 vuotiaat jäljellä olevat lapset. Ne jotka eivät osanneet
uida ammuttiin, kun he pyrkivät pois vedestä.”(…) ”Viimeisillä marssiosuuksilla
uhrit saivat uudet kiduttajat. Kurdit jäivät kukkuloille arabien ottaessa heidän
paikkansa. Näille vainoojiensa himon ja vihan kohteille olisi ollut parempi kuolla luodista vuorikodissaan kuin tulla vedetyksi läpi maan tällä tavoin. Satoja on
kuollut nälkään ja pahoinpitelyihin tien varteen, ja lähes kaikki ovat kuolemassa
nälkään, janoon ja kidnappauksiin...”388
Toynbee itse vakuuttui toiminnan järjestelmällisyydestä ja keskusjohtoisuudesta, toistaen
kantansa pari vuotta myöhemmin julkaistussa Turkki-teoksessaan:
”Paikallinen muslimiväestö ei teurastanut spontaanisti armenilaisia; aloite tuli
täysin Konstantinopolin keskushallinnolta, joka suunnitteli armenialaisen rodun
systemaattisen tuhoamisen osmanivaltiosta, työsti yhdenmukaisen toimintametodin, lähetti samanaikaiset käskyt paikallisvirkailijoille ja santarmeille niiden toimeenpanemiseksi, ja antoi lähtöpassit muutamille harvoille, jotka kieltäytyivät
tottelemasta. Vakinaiset joukot ja santarmit keräsivät armenialaiset yhteen ja kuljettivat heidät; matkalla heidän joukkomurhaamisestaan vastasivat chettis-rosvojoukot, jotka koostuivat pääosin hallituksen tätä työtä varten vapauttamista rikollisista; armenialaisten mentyä turkkilaista väestöä yllytettiin ryöstämään heidän
tavaransa ja talonsa, ja pakolaisjoukkojen ohittaessa kyliä parhaimman näköiset
naiset ja lapset myytiin halpaan hintaan tai annettiin ilmaiseksi turkkilaisen talonpoikaiston käsiin.”389
’Arabian’ Lawrence vahvisti asian omalla näkemyksellään: ”Nuorturkkilaiset eivät tappaneet armenilaisia, koska he olivat kristittyjä, vaan koska he olivat armenialaisia.” Tulkinnasta riippumatta lopputulos erämaahan ajamisesta oli sama.390
Tämä lähes sadan vuoden takainen historia muodostaa edelleen Anatolian väestöryhmiä jakavan kirvelevän haavan, jonka parantuminen edellyttää uudenlaista avoimuutta ja
luottamusta. Sinänsä 2000-luvun historioitsija siirtäisi tapauksen mielihyvin perimmäiseen arkistoon unohdettavaksi, elleivät Ruandan, Srebrenican ja Darfurin kaltaiset nykypäivän etniset puhdistukset muistuttaisi ihmisen pimeän puolen muuttumattomuudesta.
Siksi armenialaisten kohtalo muodostaa totuuteen pyrkivälle historiantutkijalle edelleen
aidon haasteen, jota ei voi ohittaa keveästi. Turkin maailmansodan aikaisen ulkoministerin Mehmed Talaat Pashan lausuma Yhdysvaltain suurlähettiläs Henry Morgenthaulle
kertoo omalta osaltaan silloisten tavoitteiden kokonaisvaltaisuudesta: oli tarpeen eliminoida jokainen armenialainen ”koska ne jotka olivat syyttömiä tänään saattoivat olla syyllisiä huomenna.” Tätä kansanmurhan ehdotonta logiikkaa sai maistaa lähteestä riippuen
0,5–1,5 miljoonaa ihmistä.391
388
Toynbee 1915a, 45–47, 60–61. Suuri osa todistusaineistosta tuli länsimaisten (eurooppalaisten ja
amerikkalaisten, osin myös saksalaisten) diplomaattien ja lähetyssaarnaajien välittämänä. Fisk 2006,
399; Akcam 2007, 135–157, 185–200. Taner Akcam kuuluu harvalukuiseen turkkilaisten historioitsijoiden joukkoon, joka on avoimesti myöntänyt kansanmurhan. Myös hän on saanut maksaa tästä,
joutuen kymmenvuotisen vankilatuomion uhkan alla lähtemään maanpakoon, päätyen Saksan kautta
Amerikkaan, missä hän on erikoistunut kansanmurhatutkimuksiin. Akcam 2007, esisivu.
389
Toynbee 1917b, 22.
390
Lawrence 1935, 48.
391
Hobsbawm 2003, 50; Woodruff 2005, 196; Ferguson 2007, 176–180; Akcam 2007, 199–200. Ferguson korostaa myös saksalaisten osasyyllisyyttä heidän salliessa liittolaisensa toimet.
106
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Toynbeen ansioksi on sanottava, että hänen myöhempi asennemuutoksensa Turkin
suhteen ei vaikuttanut siihen, mitä hän uskoi armenialaisille tapahtuneen. Analysoidessaan islamilaista maailmaa vuoden 1925 tilanteen perusteella (SIA-vuosikatsaus 1925: osa
1) Toynbee pitäytyi aiemmin kertomaansa, nimeten armenialaisia vuonna 1915 kohdanneen katastrofin syyksi ”Turkin hallituksen (...) systemaattisen yrityksen tuhota armenialaiset.” Hän jopa lainasi brittihallituksen ns. Sinisessä kirjassa esiin tuotua näkemystä, ettei toiminta edustanut uskonnollista fanatismia, vaan kyse oli virallisen luvan antamisesta
lähinnä kurdeista koostuville rosvojoukoille. Syyllisyys lankesi kuitenkin täysimääräisenä
Turkin hallituksen niskoille.392
Pohtiessaan asiaa vielä 1960-luvulla Toynbee vahvisti näkemyksensä siitä, että pakkosiirtojen toteuttajat tulivat Konstantinopolista ja olivat siten hallituksen asialla; paikallinen väestö sen sijaan katsoi vierestä ja joissain tapauksissa jopa auttoi tuntemiaan
armenialaisnaapureita.393 Kyse oli sotaan kytkeytyvästä poliittisesta ratkaisusta. Tämä
tuo väistämättä mieleen kolme vuosikymmentä myöhemmin natsien vielä suuremmalla suunnitelmallisuudella toteuttaman juutalaisten eliminoinnin. Aivan mahdoton ei ole
tulkinta, että armenialaiskysymyksen ’hoitaminen’ toimi esikuvana ja mallina tuleville
natsispesialisteille. Adolf Hitlerin kerrotaan olleen oman sotaretkensä alla hyvin tietoinen
armenialaisten likvidoinnista, jota perin harva enää muisti. Muutamaa päivää ennen Puolan sotareken alkua Hitlerin kerrotaan todenneen: ”Olen kutsunut pääkallomuodostelmani valmiuteen (...) heidän määräyksenään on tappaa armotta ja ilman sääliä puolalaista
perua olevat ja sitä kieltä puhuvat. Vain siten saamme tarvitsemaamme elintilaa. Kuka
sitäpaitsi puhuu tänä päivänä armenialaisten tuhoamisesta?”394
Siksi Lähi-Idän raportointiin vuosikymmenien ajan erikoistuneen journalisti Robert
Fiskin armenialaisten kohtalosta käyttämä nimitys ’ensimmäinen holokausti’ ei ole mitenkään tuulesta temmattu.395
Ennen bolsevikkivallankumousta Toynbee ajatteli, että keisarillinen Venäjä oli luontevin taho, jolle armenialaisten pelastajan rooli sopisi. Venäjän rajalinjaa Turkin kanssa
tarvitsisi vain korjata siten, että armenialaisväestö siirtyisi kokonaisuudessaan Venäjän
alaisuuteen. Armenialaisten pelastajana näin toimiva Venäjä antaisi aikanaan tälle kärsineelle kansalle itsehallinnon. Täyteen itsenäisyyteen armenialaiset eivät kiitettävästä kansallisesta tietoisuudestaan huolimatta olleet vielä pitkään aikaan kypsiä. Toynbeen mielestä ainoastaan Britannian ’russofobit’ saattoivat vastustaa näin selvää ratkaisua.396
Mutta historian loppupelissä venäläisistä ei ollut armenialaisten pelastajiksi. Maailmansodan rauhanneuvotteluissa armenialaiset saivat kyllä paljon – paperilla. Aluksi
Turkki tunnusti Armenian itsenäisyyden (Sevres 1920), mutta lopulta edes ehdotettu
mandaattialue ei toteutunut, kun Amerikka, jolle sen hallinnointia tarjottiin, ei ollut
valmis ulkomaisiin lisäsitoumuksiin. Lausannen rauhassa kaikki ei-turkkilaisten kansojen
392
SIA 1925: vol 1, 8–9. Vertailukohdan tarjosi Ranskan vallankumouksen terrori. Toynbee opiskeli
1920-luvulla turkin kieltä ja sai sittemmin runsaasti myönteisiä turkkilaiskontakteja. Mutta tämä vaati
lisää historiallisia mullistuksia. Toynbee 1967a, 243–245, 250–251.
393
Toynbee 1967a, 240–245.
394
Lainaus teoksesta: Marrus 1987, 20; Weitz 2006, 240.
395
Fisk kartoitti 2000-luvun alussa perusteellisesti armenialaisten kohtaloa niin paikan päällä kuin myös
vielä eläviä haastattelemalla. Hän mainitsee Toynbeen raportin ensimmäisenä vakavana yrityksenä puuttua ‘rikoksiin ihmisyyttä vastaan.’ Fisk 2006, 388–436, erit. 399.
396
Toynbee 1915b, 385–398. Turkki oli jo pitkään käyttänyt armenialaisten ja kurdien vihanpitoa omien etnisten puhdistustavoitteidensa välikappaleena. Tämä tapahtui aseistamalla kurdeja ja estämällä vastaava armenialaisilta. Seurauksena olivat tuhotut kylät ja joukkoteurastukset, jotka kohdistuivat läntisen
Aasian kyvykkäimpään ja ahkerimpaan rotuun.
107
oikeudet pyyhittiin pöydältä pois. Näin armenialaiset eivät saaneet kansallista kotia, vaan
heidän kohtalonaan oli alistuminen vahvemman alaisuuteen tai – kuten satojen tuhansien kohdalla kävi – pakolaisuus. Siksi ”armenialaisille olisi ollut parempi, jos nationalismi
ei olisi ikinä tunkeutunut itäiseen tietoisuuteen.”397 Turhaan ei myöskään Winston Churchill voivotellut suurten liittolaisten, Britannian, Italian, Ranskan ja Amerikan avuttomuutta kansanmurhamaisen väkivallan edessä.398 Melko toivottamien näkymien edessä
Toynbee osoitti kuitenkin yllättävää optimismia armenialaisten suhteen: ”(...) yhdessä tai
toisessa muodossa Armenia on varmasti nouseva jälleen. Turkkilaiset eivät onnistuneet
tuhoamaan armenialaista kansakuntaa. Puolet siitä elää Venäjällä, ja sen siirtokuntia on
hajaantunut ympäri maapallon Kaliforniasta Singaporeen.”399
Osa näistä odotuksista täyttyi vuonna 1991, kun Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti itsenäisen Armenian tasavallan syntymisen. Silti alkuperäinen tapaus nostattaa
edelleen tunteita aina suurvaltasuhteiden tasolle asti.400
5.2 Kemalistinen Turkki nationalismin mallimaana
Osmanivaltion nuorturkkilainen hallinto omaksui sodan myötä täysiverisen läntisen mallin mukaisen nationalismin lähes kiihkokansallisessa muodossa. Nationalistiset virtaukset levisivät kuitenkin myös muiden, nimellisesti Turkin alaisuudessa olevien kansojen
keskuudessa. Tämä pakotti kokonaistilanteen täyteen uudelleenarviointiin. Vaikka islam
oli yleisesti ottaen taantumassa voitokkaan Euroopan edessä, teki panislamismi samalla
voimakkaasti tuloaan. Erityisen voimakkaana kehitys näkyi Intiassa. Tähän kokonaiskuvioon Toynbee näki nuorturkkilaisen osmanivaltion sopivan perin huonosti. Sen sijaan
läntisten liittolaisten omaksuma kansallista itsemääräämisoikeutta tukeva politiikka palveli Toynbeen arvioinnin mukaan yleisellä tasolla varsin hyvin rauhan ja hyvinvoinnin
etenemistä.401
Johtopäätöksenä oli siten Anatolian niemimaahan rajoittuvan uuden Turkin luominen.
Alueella sijaitsivat myös ikivanhat armenialaisten ja kreikkalaisten yhteisöt, mutta Toynbee spekuloi, että viisas nationalismi ei pyrkisi näiden taloudellisesti edistyneiden keskittymien tuhoamiseen. Sen sijaan vanhat eurooppalaiset etuoikeudet eli kapitulaatiot joutivat
mennä. Euroopan oli myös kannettava kokonaisvaltaisesti vastuunsa näin syntyvän uuden
Turkin taloudellisen elinvoimaisuuden turvaamisesta. Samojen periaatteiden tulisi koskea
myös parhaillaan muotoutuvaa uutta Arabiaa, jonka tärkeänä etuna olisi arabian kielen ja
islamin antama yhtenäinen kulttuuriperusta.402
Tempereley 1924, 86–87.
Turkin ja Armenian rajalinjan sovittelu annettiin armenialaisille myötämielisen presidentti Wilsonin tehtäväksi. Kuten monen muun kysymyksen kohdalla, myös mandaattiajatuksen suhteen Wilson
luki huonosti oman kansansa mielialoja. Armenian ohella myös Kurdistanille oli luvattu autonominen
hallinto, josta siitäkään ei tullut mitään. Temperley 1924, 31, 80–88 (tekstin kirjoittajaksi mainitaan
Arnold Toynbee); Dockrill & Goold 1981, 183-184, 209–214; MacMillan 2001, 464–465; Churchill
2007b, 322–326.
399
Toynbee 1917b, 62.
400
van der Pijl 2006, 247; Judt 2005, 656. Herkkyydestä kertovat voimakkaat reaktiot, joita kysymyksen
käsittely Ranskan ja Yhdysvaltojen parlamenteissa on herättänyt. Armenilaisten kohtalon nimeäminen
kansanmurhaksi näyttää olevan vaikein kynnys Turkille ylittää. HS 12.10.2007; Leinonen et.al. 2007,
391–393.
401
Toynbee 1915b, 399–401, 407, 410–412.
402
Toynbee 1915b, 414–435; Toynbee 1917b, 16–18. Toynbeen ajattelua hallitsi tässä vaiheessa lähes
täysin suurvaltasuhteiden ’pelikenttä’. Hyvän esimerkin tästä antaa hänen ehdotuksena Afganistanin
397
398
108
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Samoin kuin muiden keskusvaltojen kohdalla päättyi ensimmäinen maailmansota
myös Turkin osalta katastrofiin. Vain se että muutkin valtiot, kuten Venäjä joutuivat
oman sisäisen kurimuksen riepoteltavaksi, pelasti Turkin täydelliseltä paloittelulta.403 Silti
antautumisprosessia valvovat brittiupserit havaitsivat maan henkisen selkärangan täydellisen murtumisen: kerättäessä luovutettavia aseita suuriin kasoihin tottelivat turkkilaiset
lähes mekaanisesti. Heidän ainoana toiveenaan oli saada rangaistus vanhoilta ystäviltään
englantilaisilta. Rauhanneuvotteluissa voittajien asenne Turkkia kohtaan oli kuitenkin
siinä määrin ankara, että Churchillin sanoin tuntui kuin ”Oikeus, ikuinen pakolainen
valloittajien neuvonpidoista, oli siirtynyt vastapuolen leiriin.”404
Juuri silloin tuli kuitenkin kohtalokas impulssi, joka heijastui ratkaisevalla tavalla alueen kansalliseen ja poliittiseen kehitykseen: Kreikka, Turkin vanha vihollinen miehitti
toukokuussa 1919 armeijansa koko voimalla Smyrnan kaupungin. Toimenpiteellä oli
takanaan länsimaiden suostumus ja poliittinen tuki. Sen seurauksena Turkki koki nationalistisen heräämisen tavalla, jota perin harvat osasivat odottaa.405
Kreikkalaisväestön suojeluna alkanut operaatio laajeni asteittain Kreikan ja Turkin
väliseksi avoimeksi välien selvittelyksi, jonka palkintona oli Anatolian niemimaan länsiosien hallinta. Vuosien 1919–1922 konflikti vaikutti pysyvällä tavalla myös Toynbeen
ajatteluun. Klassisen koulutuksen saaneelle oppineelle oli aluksi helppo tuntea sympatiaa
lähinnä Kreikkaa kohtaan. Olihan Toynbee juuri näihin aikoihin saamassa nimityksen
kreikkalaisuuteen keskittyvän Koraes-professuurin haltijaksi. Työmahdollisuuksien ulkoministeriössä ainakin hetkellisesti sulkeuduttua tutki Toynbee vähemmän houkuttelevan
Balliol-vaihtoehdon sijaan muita uramahdollisuuksia. Sellaiseksi avautui Britanniassa
asuvien kreikkalaisten lahjoitusvaroilla perustettu prosessuuri, jonka sijoituspaikkana oli
Lontoon yliopiston King’s College.406
Sinänsä arvostettu oppituoli osoittautui Toynbeen näkökulmasta pian virhevalinnaksi.
Modernin Kreikan kritiikitön ylistys, jota viran haltijalta ainakin piilevästi odotettiin, ei
käynyt yksiin Toynbeen tasapuolisuusvaatimusten kanssa. Sitä paitsi Toynbeellä oli juuri tällöin aktiivista kysyntää myös Kreikan ja Turkin välisen sodan kommentaattoriksi. Sen seurauksena Toynbee matkusti Manchester Guardian -lehden kirjeenvaihtajana paikan päälle
raportoimaan tapahtumista. Kreikkalaisten oli vaikea niellä sitä, että Toynbee kertoi raporteissaan molempien osapuolten ja siten myös Kreikan kyseenalaisista toimenpiteistä Anatolian konfliktin aikana.407
jakamisesta Persian, Venäjän ja Intian kesken. Tässäkin yhteydessä hänen päätehtävänään näytti olevan
’russofobian’ vallassa olevien maanmiestensä rauhoittelu: Intia ei tulisi olemaan missään vaarassa Venäjän
levittäytyessä yhä etelämmäksi. Toynbee 1915b, 468–474.
403
Britannia ja Ranska olivat luvanneet mm. Konstantinopolin ja Bosporin salmet Venäjälle palkinnoksi
siitä, ettei se tekisi erillisrauhaa. Sopimus raukesi Venäjän vallankumouksen melskeisiin. Dockrill &
Goold 1981, 132, 182.
404
Toynbee & Kirkwood 1926, 75–76; Thornton 1978, 30; Churchill 2007b, 292–293.
405
Näihin aikoihin kreikkalaisten lisäksi sekä Italia että Ranska pyrkivät aktiivisesti saamaan jalansijaa
Anatolian niemimaalla. Tätä Arnold Toynbee vastusti ja siksi hän yhdessä Harold Nicolsonin kanssa
esitti vaihtoehdon, jossa Kreikka saisi Konstantinopolin ja salmien Euroopan puoleisen osan, mutta ei
Smyrnaa. Ehdotus kaatui voittajamaiden keskinäisiin riitoihin. Turkkia ei tässä vaiheessa juuri kuultu.
Dockrill & Goold 1980, 188–196.
406
McNeill 1989, 87. Adamantios Koraes oli 1800-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut Kreikan kansallinen herättäjä, joka näki henkisen ja moraalisen alennustilan, johon kreikkalaiset olivat turkkilaisvallan
aikana taantuneet. Smith, A. 2003, 201–202.
407
Clogg 1988, 27; McNeill 1989, 93. Toynbee vietti keväästä 1921 lähtien alueella yhdeksän kuukautta, kulkien pääosin Kreikan armeijan mukana sen edetessä Anatoliassa. Fromkin 1989, 541–548.
109
Paikan päällä Toynbeelle avautui entistäkin konkreettisempana nationalismin brutaali ja raaka puoli. Jo sodan aloittanutta kreikkalaisten suorittamaa Smyrnan (nyk. Izmir)
miehitystä oli sävyttänyt etninen väkivalta. Sittemmin sodan molempien osapuolten toimesta suoritetut ylettömät raakuudet, sekä Kreikan sodanjohdon kyvyttömyys käänsivät
Toynbeen yhä kriittisemmäksi kreikkalaisia kohtaan. Toukokuussa 1921 hän raportoi
kreikkalaisten muslimiväestöä kohtaan tekemistä julmuuksista. Hän piti niitä Kreikan
sotavoimien johdon tietoisen pahanilkisyyden ja epäinhimillisyyden peittelemättöminä
ilmauksina.408
Sodan edetessä Toynbee totesi Kreikan olevan yhtä kyvytän kuin Turkki – tai mikä
läntinen maa tahansa – hallitsemaan sekalaista väestöä, jossa oma kansa oli vähemmistönä. Mitä pidemmälle sota kulki, sitä enemmän hän ihmetteli kreikkalaisten uhkapelimäistä otetta sotaan. Olihan turkkilaisten puolelle nousemassa uutena voimahahmona
38-vuotias Mustafa Kemal, joka pian osoitti monipuoliset sotilaalliset kykynsä. ’LähiIdän Cromwelliksi’ kutsutusta Kemalista (myöhemmin kunnianimeltään Atatürk, ’turkkilaisten isä’) onkin sanottu, että hän riisti Euroopan sairaan miehen kuolinvuoteeltaan
ja vuodatti tähän uuden elämänvoiman; hän siirsi maansa keskiajalta moderniin aikaan
ja siitä eteenpäin.409
Kreikkalaisten kannalta sota eteni lohduttomaan suuntaan, päätyen syyskuussa 1922
Smyrnan täydelliseen tuhoon ja 1,5 miljoonan Anatolian niemimaan länsiosassa asuvan
kreikkalaisen pakoon historiallisilta asuinalueiltaan. Erityisen julma kosto kohdistui kuin
pisteenä i:n päälle 25.000 asukkaan armenialaiseen yhteisöön; kaupunginosa tuhottiin ja
poltettiin perusteellisesti, vähäisintäkään sääliä osoittamatta.410 Tapahtumat toivat näin
esiin nationalistisen vihan pohjattoman syvyyden. Samalla Toynbeelle paljastui sodan
yleinen traagisuus – saman, jonka Toynbee löysi muinaisen Kreikan sotakuvauksista, ennen kaikkea Thukydideeltä. Tätä ilmiötä vastaan Toynbee sittemmin taisteli persoonansa
koko voimalla.411
Veristen ja brutaalien toimien sekä pakotettujen väestönsiirtojen kautta kansallisesti
eheytynyt, voittoisa Turkki saattoi v. 1923 solmia uudesta voima-asemastaan käsin länsivaltojen kanssa Lausannen rauhan. Sen myötä päättyi ulkovaltojen puuttuminen Turkin
sisäisiin asioihin; lopun sai mm. kansallisia, lähinnä uskonnollisia vähemmistöjä suojellut
Mango 2004, 329; McNeill 1989, 106–107. Toynbeen yksityiskohtaiset kuvaukset molemminpuolisista raakuuksista, ks. Toynbee 1922, 259–319. Keväällä 1924 Toynbee pyysi näennäisen vapaaehtoisesti
eron Koraes-professuurista.
409
Dockrill & Goold 1981, 202–203. Kuvatessaan Mustafa Kemalin persoonaa Toynbee totesi, että
päästyään vapaaksi Anatoliassa (länsivaltojen suostumuksella sotilaallista tarkastustehtävää varten) Mustafa Kemal opetti kansalaisilleen uuden vastauksen vanhaan turkkilaiseen arvoitukseen: ’Missä turkkilainen on oma herransa?’ Vanha vastaus: ’helvetissä.’ Kemal opetti, että turkkilainen voi omin voimin tulla
herraksi myös Anatoliassa. Toynbee 1922, 179.
410
Ferguson 2007, 182–184; MacMillan 2001, 461–462. Winston Churchill kuvasi ensimmäisen maailmansodan historiassaan lopputulosta dramaattisesti: ”Kreikan armeija, joka oli tunkeutunut Anatoliaan Britannian, Yhdysvaltojen ja Ranskan pyynnöstä, ja joka oli kolmen vuoden ajan ollut liittolaismaiden Turkin politiikan kulmakivenä ja keskinäisten intrigien kohteena, tuhottiin tai ajettiin mereen.
Turkki tuli jälleen Vähän Aasian ainoaksi herraksi ja Mustafa Kemalin armeija, juhlittuaan voittoaan
polttamalla tuhkaksi Smyrnan ja suorittamalla sen kristityn väestön keskuudessa suuren joukkomurhan,
käänsi joukkojensa suunnan toiveikkaana kohti Konstantinopolia ja salmia.” Churchill piti pääsyyllisenä
lopputulokseen kuningas Konstantinia, joka kannattajineen oli pakottanut sankaripoliitikko Venizelosin
luopumaan työstään Kreikan hyväksi. Churchill 2007b, 308–309, 334–335.
411
Fromkin 1989, 540–546; McNeill 1989, 96–97.
408
110
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
millet-järjestelmä, samoin länsimaiden kansalaisia eriarvoistavasti tukenut kapitulaatiojärjestelmä.412
Mustafa Kemalin johdolla uusi Turkki alkoi toteuttaa rajua muutospolitiikkaa, jonka
tarkoituksena oli maan nopea länsimaistaminen. Toynbee arvioi ’kemalismiksi’ nimitettyä tietoista kansallista politiikkaa myönteisesti, koska se pohjautui vakuuttuneisuuteen
siitä, etteivät osittaisratkaisut toimineet. Maan ja sen väestön oli käytävä läpi raju muutosprosessi, jonka tunnusmerkkinä oli modernisaation ja länsimaistamisen samanaikainen
läpivienti. Vähempi ei varmistaisi hyppäystä kohti nykyaikaa, ja sitä että maa otettaisiin
tasaveroisena kumppanina mukaan kansojen kuoroon. Turkin kohdalla prosessi oli kuitenkin erityisen traumaattinen, sillä se edellytti kaikilla elämän sektoreilla sekularismin
hengessä toteutettavaa vakiintuneen islamilaisen kulttuurin kyseenalaistamista. Sekularismi ja nationalismi löivät tässä toisilleen kättä osana nopeaa länsimaistamisprossessia.413
Prosessin puitteet luotiin jo v. 1920 kansallismielisen parlamentin Ankarassa hyväksymällä ’Kansallisella sopimuksella’ (National Pact). Se nojautui kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, mikä johti käytännössä arabialueiden itsenäisyyden tunnustamiseen. Seuraavana etappina oli Turkin sulttaanikunnan lakkauttaminen (1922) ja tasavallan
julistaminen (1923), mistä päädyttiin lopulta koko islamilaisen kalifaatin lakkautukseen
(1924). Nimenomaan viimeksi mainittu koettiin Intiaa myöten kohtalokkaaksi iskuksi islamilaisen maailman yhtenäisyydelle ja ainutlaatuisuudelle sivilisaatioiden joukossa
– kuvitelma, joka ulkopuolisten silmissä oli jo aikaa sitten ollut enemmän unelmaa kuin
todellisuutta.414
Muodolliset päätökset olivat merkittäviä etappeja, mutta vielä syvemmin Turkin kulttuurista olemusta ravistelivat ne sekularisaatioprosessin osat, jotka koskivat kansalaisten
arkista elämää: asujen länsimaistaminen (mm. miesten fetsin ja naisten hunnun käyttökiellot), naisen aseman yleinen vapauttaminen, koulutuksen maallistaminen, länsimaisen
ajanlaskun ja latinalaisen aakkoston käyttönotto sekä lainsäädännön ajanmukaistaminen Sveitsin siviililainsäädännön pohjalta. Toynbeen kaltainen ulkopuolinen tarkkailija
saattoi nähdä tässä kansallisen renessanssin piirteitä. Siirtyminen islamilaiselta perustalta
modernin sekulaarin valtion perustalle ei voinut kuitenkaan sujua ilman komplikaatioita,
vaan maaseutuväestön keskuudesta nousi vastareaktioita, jopa suoranaisia kapinaliikkeitä
erityisesti vuosina 1925–1926.415
Levottomuudet, joihin liittyi Mustafa Kemalia vastaan tehtyjä murhayrityksiä, tukahdutettiin kovalla kädellä. Keinoina olivat jopa näytösoikeudenkäynnit. Kokemusten
myötä uuden Turkin johtaja vakuuttui siitä, että ainoa tie vakauteen löytyi yksipuoluejärjestelmään nojaavasta autoritaarisesta hallinnosta, jossa kaikki valta keskittyi totaalisesti
yhdelle. Tehdäkseen valtansa ja voimansa kaikille ilmiselväksi Mustafa Kemal piti syksyllä
1927 turkkilaisten piirissä pysyvästi kuuluisaksi jääneen ’kuuden päivän puheen’ (Nutuk).
Siinä hän kuvasi suurena eeppisenä kertomuksena turkkilaisen isänmaan historiallisen
taustan ja kansakunnan uudelleensyntymisen. Kemal käytti näin taitavasti hyväkseen historiaan kytkeytyviä nationalistisia tuntoja, valjastaen ne palvelemaan omaa autoritaarista
järjestelmäänsä. Turhaan ei Toynbee ylistänyt Kemalia: ”Hän todisti henkilökohtaisella
Ekstraterritoriaalisuuteen perustunut järjestelmä sai nimensä kappaleista – kapituli – joihin sopimus
oli jaettu. Friedman 1998, 33. Dockrill & Goold 1981, 236–252; Toynbee 1922, 321; Toynbee &
Kirkwood 1926, 136–148.
413
SIA 1928, 188; Toynbee & Kirkwood 1926, 186; Leinonen et.al. 2007, 26. Toynbee määritteli Turkin järjestelmän perustuslaillisuuteen käärityksi despoottiseksi oligarkiaksi.
414
Toynbee & Kirkwood 1926, 85–86, 149–152, 177–181.
415
SIA 1925: vol. 1, 70–75; SIA 1928, 206–213, 216–223; Toynbee & Kirkwood 1926, 243–258;
Curtin 2000, 186–191.
412
111
esimerkillään, että turkkilainen voi olla oma herransa Anatoliassa tarvitsematta odottaa
parempaa maailmaa, ja hänen innoituksestaan heräsi kansallinen liike eloon.”416
Toynbee kutsui uuden Turkin omaksumaa toimintamallia ’herodianismiksi.’ Hänen
mukaansa kulttuurien kohtaamistilanteessa heikompi osapuoli koki oman traditionaalisen elämäntapansa uhatuksi, jolloin se saattoi reagoida kahdella tavalla: joko omaksumalla ’seloottien’ hylkäävän vastarinnan, joka todennäköisesti päättyisi täydelliseen tappioon;
tai sitten turvautumalla ’herodiaanien’ kylmään laskelmointiin, mikä tarkoitti tunkeutujan taitojen käyttöönottoa ja oman kulttuurin puolustamista näin saaduilla laina-aseilla ja
tekniikalla. Herodianismi sisälsi option, jonka mukaan näin saatuja aseita voitaisiin aikanaan käyttää alkuperäistä tunkeutujaakin vastaan. Reagointitavan perustana oli näkemys
muutoksen välttämättömyydestä ja uuden kulttuurin pohjimmaisesta myönteisyydestä.
Herodianismin heikkoutena voi pitää ratkaisun epäluovuutta. Toisaalta sen lopputuloksena saattoi ainakin osa vanhasta perinnöstä säilyä elinvoimaisena.417
Mustafa Kemalin käynnistämässä Turkin uudelleen muotoutumisessa näkyivät kaikki
piirteet, jotka Toynbee kytki nationalistiseen modernisaatioon. Kun eurooppalainen nationalismi siirrettiin sellaisenaan vieraisiin kulttuurisiin oloihin, joita luonnehti väestön
voimakas etninen sekoittuminen ja kansalaisyhteiskunnan alkeellisimpienkin piirteiden
puuttuminen, oli tuloksena usein tuhoa ja kuolemaa. Kreikkalais-turkkilainen katastrofi todisti tästä karulla tavalla. Silti uuden Turkin syntyminen osmanivaltion raunioilta
ja sen kyky pitää tasavertaisesti puoliaan läntisiä valtoja vastaan teki Toynbeehen syvän
vaikutuksen. Tosin Kemalin ’lääke’ Turkille oli Toynbeen myöhemmän arvion mukaan
eräänlainen sovellus ’parannu tai kuole’ -metodista – verrattavissa tapaan opettaa lapsi uimaan heittämällä hänet syvään veteen ja odottaa lopputulosta. Mutta Turkin kohdalla ei
tarvinnut pettyä: moderni kansakunta nousi kuin perhonen kotelostaan, valmiina oman
sisäisen vallankumouksensa voimalla kohtaamaan maailman haasteet ja ottamaan vaikka
väkisin itselleen tunnustetun paikan kansainvälisessä yhteisössä. Tämän kaltainen ihailu
ei estänyt Toynbeetä esittämästä samaan aikaan henkilökohtaisia epäilyjään länsimaisen
kansallisvaltiopohjaisen nationalismin sopivuudesta ei-eurooppalaisille kansoille.418
Tehdessään kesällä 1929 konferenssimatkan Japaniin Toynbee matkusti pääosin maata pitkin, autokyydillä ja junalla läpi Euroopan ja Lähi-Idän, siirtyen laivaan vasta Basrassa. Matkalla Toynbee hankki itselleen ’neljännen vaikutelman’ Turkista, johon hänellä
oli jo tässä vaiheessa syntynyt lämmin suhde; omien sanojensa mukaan hän laski nyt
useita turkkilaisia ystäväpiirinsä jäseniksi. Maan uusi näkeminen innoitti Toynbeen ylistäviin lausuntoihin: moderni Turkki rakensi sankarillisella innolla ja voimalla. Sen nationalismin ylevin ilmaus oli uuden pääkaupungin rakentaminen keskelle Anatolian kuivaa
Toynbee 1922, 179; Time 24.3.1923; Lowenthal 1967, 297; Kemalin ‘kuuden päivän puheen’ sisällöstä ks. Alaranta 2007, 317–329. Tavatessaan illallisvieraana Kemal Atatürkin keväällä 1923 Toynbee sai vaikutelman älykkäästä, mutta kylmästä miehestä, jolta puuttui ihmisrakkaus. Toynbee 1967a,
249–250.
417
SIA 1925: vol. 1, 6. Toynbee piti herodianismin malliesimerkkinä bolsevistista Venäjää, joka oli
lännessä syntyneen marxilaisen filosofian omaksumalla haastanut koko läntisen maailman. Study 8,
580–610; Toynbee 1956a, 25–28; Toynbee 1966, 151–154. Japani tarjoaa hyvän esimerkin erilaisista
reagointitavoista: hylkäämisvaihe eli Toynbeen ’selotismi’ vv. 1542–1853; reformismi eli uuden ja vanhan yhdistäminen v. 1853 eteenpäin; samoin Egypti 1830 tienoilla, jolloin siellä esiintyi pyrkimystä
islamilaisuuden ja modernismin yhdistämiseen. Huntington 1996, 72–74.
418
Toynbee 1922, 15–17, 321–322; Toynbee 1926, 4–5; Stydy 8, 189–198, 268; Yurdusev 2005, 329.
<http://dx.doi.- org/10.1080/10669920500280714> Toynbee käytti samaa kotelovertausta mielenkiintoisella tavalla myös kuvaamaan korkeampien uskontojen roolia uusien sivilisaatioiden kasvualustana.
Study 7, 392–419, 447–448.
416
112
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
ylätasankoa. Ankara heijasteli myönteisessä mielessä, autoineen ja kivirakennelmineen
amerikkalaista pioneerihenkeä. Sotilaat olivat muuttuneet rakentajiksi. Ankaran henki
heijastui koko maahan, myös sen sosiaalisiin rakenteisiin, joissa näkyi jyrkkä maan isän
tahtoma siteiden katkaisu menneeseen perintöön:
”Jos vapaus pukeutua haluamallaan tavalla on vapauden symboli laajemmassakin
mielessä, ovat Turkin naiset tänään selvästi vapaampia kuin miehet (...) turkkilaisten miesten on tänään lain pakottamana pidettävä lierihattua (...) Naiset uskaliaampina ja vähemmän pakotettuina, ovat vakiinnuttaneet oikeutensa pukeutua
mihin tahtovat.” 419
Todella – naiset ottivat nopein askelin paikkansa Turkin työelämässä ja koulutuksessa;
siten vuonna 1928 naisten arvioitiin muodostavan 30 % työssäkäyvästä väestönosasta;
sadat naiset toimivat opettajina, jotkut lääkäreinä, kemisteinä, lakimiehinä jne.420
Näin uusi Turkki oli ainakin ulkoisella tasolla katkaissut todella tehokkaasti siteensä sosiaaliseen ja kulttuuriseen menneisyyteensä. Kemalistinen Turkki oli tiukasti yhden
puolueen hallinnassa, joka oli sitoutunut modernin valtion rakentamiseen. Nationalistisia haasteita kuitenkin riitti niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Maailmansotien välisenä
aikana Turkki pelkäsi eniten aggressiota Mussolinin johtaman Italian taholta. Toisaalta
välit Neuvostoliittoon olivat pysyvästi kylmät. Siksi Turkki solmi v. 1939 keskinäisen
avunantosopimuksen Englannin ja Ranskan kanssa. Turkin päätavoitteena oli pysyä mahdollisten uusien konflikien ulkopuolella. Tämän politiikan mukaisesti Turkki tasapainoili
toisen maailmansodan aikana pitkään liittoutuneiden ja akselivaltojen välillä. Hitlerin
sotamenestyksen ollessa huipussaan Turkki veljeili suhteellisen avoimesti Saksan kanssa.
Sotaonnen v. 1943 käännyttyä pysyvästi oli Turkki kuitenkin pakotettu jälleen suunnanmuutokseen; elokuussa 1944 se katkaisi diplomaattisuhteet Saksaan. Sodanjulistus tuli
kuitenkin vasta helmikuun lopulla 1945 – ilman sitä Turkki oli vaarassa jäädä pois tulevasta maailmanjärjestöstä. Viime hetkillä Turkki teki kuitenkin oikeat ratkaisut, minkä
seurauksena maa saattoi katsoa sodan jälkeen luottavaisesti tulevaisuuteen. Turkin nationalistista politiikkaa voitaneen suvereniteetin säilymisen näkökulmasta kuvata onnistuneeksi tasapainoiluksi, jos kohta sitä sävytti laajemman vastuun välttely.421
Kylmä sota muutti Turkin läntisen liittouman näkökulmasta Neuvostoliiton ’vatsaalueelle’ kurkottavaksi sillanpääasemaksi, jota ei sopinut hyljeksiä. Ns. Trumanin opin
mukaisesti Turkki sai – rinnan verivihollisensa Kreikan kanssa – runsaasti tukea. Sopivasti
Nato-jäsenyyden avautumisen alla vuonna 1950 Turkki siirtyi muodollisesti demokraattisten maiden joukkoon, kun maassa oli pidetty monipuoluevaalit. Ne voitti Demokraattinen puolue, jonka perustaja Celal Bayar nousi pian maan presidentiksi. Olojen liberalisoitumisen merkkinä voitaneen pitää sitä, että 27 vuoden ehdottoman kieltokauden
jälkeen voitiin Radio Ankarasta kuulla myös Koraanin lukua.422
Toynbee 1931a, 67.
Toynbee 1931a, 39, 47–55; SIA 1928, 200–202.
421
SIA 1939–1946: osa 7, 345–366 (Turkkia koskevan tekstin kirjoitti G.E. Kirk, mutta teoksen editoijana Toynbee epäilemättä hyväksyi sen); Weinberg 1994, 506–507.
422
Lenczowski 1957, 149–151; van der Pijl 2006, 45.
419
420
113
5.3. Palestiina – Toynbeen henkilökohtainen ongelma
Arabinationalismin historialliset juuret löytyvät 1800-luvun jälkipuoliskolta, jolloin Syyria- Libanonin ja Egyptin koulutetun väestön keskuudessa alkoi esiintyä Turkkia vastaan
suunnattuja kielellisiä ja kansallisia vaatimuksia. Heräämistä tapahtui itse asiassa niin uskonnollisten kuin kielellistenkin teemojen puitteissa. Turkin sulttaani Abdul Hamid II
(1876–1909) oli jo omalta osaltaan pyrkinyt hyödyntämään asemaansa kaikkien muslimien kalifina, etsien siten itselleen hivenen samankaltaista asemaa kuin paavilla oli lännen katolisten johtajana. Hän sai hengellistä tukea islamilaisen modernismin keskeisen
edustajan Sayyid Jamal ad Din al-Afghanin (1838–1897) sanomasta. Sen ydinkohtana oli
hajanaiselle islamilaiselle maailmalle suunnattu kehotus ryhmittyä olemassaolevat jakolinjat ylittäen Turkin kalifin suojiin ja omaksua samalla lännestä kaikki sen tehokkuuden
salaisuudet. Näin varustettuna islam pystyisi nousemaan omin jaloin niin länttä kuin
Venäjääkin vastaan. Vaikka malli ehkä olikin lännestä, toimi Hamidin muotoilema panislamismi selvänä vastareaktiona kristillisen lännen modernisaatiopaineita vastaan. Kuten
Toynbee muistutti, olivat seuraukset juuri päinvastaiset, koska lännen ’nurkkakuntaiset’
nationalistiset ideat levisivät pidäkkeettä Egyptin ja Persian keskuksiin. Tämä teki islamilaisen maailman uskontopohjaisen yhdistymisen entistäkin epätodennäköisemmäksi.423
Turkkilaisjohtoinen panislamismi menetti muutoinkin nuorturkkilaisen kumouksen
seurauksena suuren osan elinvoimastaan ja aktiivisesta otteestaan. Silti panislamilainen
idea jäi elämään Lähi-Idässä menneeseen perintöön kiinnittyvänä, konservatiivisena ja
pohjimmiltaan länsivihamielisenä ajattelutapana. Tästä poiketen arabien yhdistymistä
ajava panarabismi pyrki asettamaan kielen uskonnon sijaan arabeja yhdistäväksi tekijäksi.
Tämä olikin välttämätöntä, koska merkittävä osa ns. Suur-Syyrian arabeista oli kristittyjä.
Siten panarabialaisen liikkeen perussävy oli alusta alkaen modernistinen, joskin samalla lännen kulttuuriselle vaikutukselle selviä rajoja asettava. Se antoi valmiuden myöntää
muunuskoisille vähemmistöille täysi olemassaolon oikeutus. Toisaaalta kaikkien arabiaa puhuvien kansojen yhdistyminen oli alusta alkaen enemmän kuvitteellinen idea tai
unelma, kuin alueelliseen realismiin pohjautuva konkreettinen tavoite. Onkin paradoksaalista, että todennäköisesti Britannian ja Ranskan mandaattihallinnot sekä sionismin
eteneminen vaikuttivat paljon enemmän arabien yhteisen tietoisuuden voimistumiseen
kuin mikään arabien omassa kulttuurissa vaikuttanut voima. Samat lännen tunkeutumisvoimat vaikuttivat tahtomattaan myös siihen, että arabien nouseva nationalismi sai
ikään kuin vaivihkaa uskontoa korostavan panislamilaisen leiman. Tämä herääminen ei
kuitenkaan johtanut arabien yhdistymiseen, koska alusta alkaen keskeiset arabijohtajat
nojautuivat oman valtansa turvaamisessa mieluummin suppeisiin territoriaalisiin näkökulmiin kuin minkään ylikansallisen idean mukaiseen veljeyteen.424
Myös Toynbee näki tilanteen oikein, todeten, ettei arabien joutuminen 1500-luvulla
osmanni-turkkilaisten alaisuuteen ollut vähäisemmässäkään määrin johtanut eri väestöryhmien yhteiskunnalliseen fuusioitumiseen. Kyse oli vain vieraan kulttuurin alaisuuteen
alistumisesta ilman assimilaatiota. Siksi lännessä vallalla ollut käsitys islamin maailman
yhtenäisyydestä oli todellisuudessa suuri illuusio. ”Sydämeltään arabit ja osmannit pysyi-
423
Toynbee 1925: vol. 1, 33; Study 8, 692–695; Hourani 2005, 309–314; Keddie 1969, 21–28. <http://
links.jstor.org/sici?sici=0022-2801%28196903%2941-%3A1%3C17%3APAP%3E2.0.CO%3B2-Y>
Erityisesti Intiassa al-Afghanin panislamistisella julistuksella oli syvä vaikutus tulevaan kehitykseen.
424
Toynbee 1925: vol. 1, 21–24, 33–42; Kramer 1993, http://www.questia.com/read/- 500014988l;
Lee 1942, 282–283; Hämeen-Anttila 2004, 309–314; Hitti 1943, 729–730, <http://links.jstor.org/
sici?sici=0002-8762%28194307%2948%3A4%3C722%3ATPOUAT%3E2.0.CO%3B2-0>
114
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
vät vieraina toisilleen.”425 Tätä taustaa vasten arabien keskuudessa syntyneiden uskonnollisten liikkeiden kuten wahhabismin tulkitseminen reaktioksi osmanivaltiota vastaan
tuntuu vähintäinkin faktojen venyttämiseltä. Myöskään arabian kieli ei sinänsä merkinnyt kansallisen solidaarisuuden kannalta paljonkaan. Ainakin Syyriassa vallitsi edelleen
vahva paikka- ja uskontopohjainen partikularismi.426 Vasta ensimmäinen maailmansota
loi riittävän otolliset puitteet arabien kansallismielisen aktivismin laajempaan nousuun.
Silloinkin pääosa arabeista pysyi uskollisena Turkin hallitukselle, taistellen sen puolella
loppuun asti. Tästä välittämättä nuorturkkilainen hallinto syyllistyi sodan kuluessa kiihkokansallisen ylemmyyden osoituksiin, jotka loivat tahtomattaan pohjaa kapinalle.427
Arabien heräävä nationalismi oli kuitenkin pian tulkintaa odottava tosiasia. Eurooppalaisella, erityisesti brittiläisellä tuella oli sen syntyyn epäilemättä oma vaikutuksensa.
Tämän toteaminen ei edellytä täyden fakta-arvon antamista T.E. Lawrencen itsekeskeisille toteamuksille, kuinka hän lähes yksin muutamien tovereidensa kanssa herätti nukkuvat
arabikansat. Lawrencen mukaan
“Näimme, että Idässä tarvittiin uusi tekijä, jokin voima tai rotu, joka voittaisi
turkkilaiset määrässä, tuotannossa ja henkisessä aktiivisuudessa. Historia ei antanut meille yhtään rohkaisua siitä, että näitä ominaisuuksia saataisiin helposti
Euroopasta (...) jotkut meistä päättelivät, että arabikansoissa oli tarpeeksi piilevää
voimaa jaettavaksi asti (...) tarkoituksemme oli murtautua Englannin ulkopolitiikan vakiintuneisiin päätössaleihin ja rakentaa uusi kansakunta itään, esi-isiemme
asettamista rajoitteista huolimatta (...) olosuhteet olivat ideaalisia arabien liikkeelle.”428
Nationalistisen Turkin pyrkimyksenä oli enää vain oman kansallisen alueen ja hallinnon
koskemattomuuden säilyttäminen. Siksi uusi Turkki oli valmis tunnustamaan osmanivaltion alaisuudessa olleiden arabien itsenäisyyden de facto ja de jure. Täten se hylkäsi
kerta heitolla osmanivaltion vuosisataisen roolin toimia kaikkien muslimien edustajana;
islamin taistelut eivät uuden Turkin puolustajia enää liikuttaneet – riippumatta siitä, mitä
uskonveljet Intiassa asiasta ajattelivat. Juuri Intian muslimeille tämä oli kova pala; heidän
ajattelussaan arabien nationalistinen liike merkitsi haastetta islamin laille, jonka mukaan
kaikkien oli palattava kalifin alaisuuteen.429
Tämänkaltaisen historiallisen kehityskuvion raamittamana Toynbee osoitti yllättävää
myötätuntoa muutoin paariavaltioksi määrittelemäänsä osmanivaltiota kohtaan. Vaikka Turkin imperiumi heijasti universaalivaltion jäykistynyttä kehitysvaihetta, edusti se
kuitenkin islamilaisen kulttuurin omaehtoista kokonaisuutta, jonka Euroopasta tuotettu
länsimainen nationalismi oli onnistunut sekoittamaan ja pirstomaan. Siten
Study 4, 113.
Study 1, 396–398; Study 4, 112–113; SIA 1925: vol. 1, 351; Kedourie 1970, 365. Kansainliiton
pysyvän mandaattikomission mukaan Syyrian 2,5 miljoonainen väestö jakaantui 18 keskenään vihaa
pitävään uskontokuntaan.
427
Hourani 2005, 309–317; Toynbee 1917b, 26–30; Antonius 1945, 79–84, 106–107.
428
Lawrence 1935, 56–60. Ainakin Churchill ymmärsi Lawrencen ja arabien erityissuhteen kuvatessaan miten ”Faisalin komennossa olevat arabit, rinnallaan tulinen, verisitein heidän asiaansa sitoutunut
Lawrence olivat asettuneet Damaskokseen ja unelmoivat suur-Arabiasta Alexanndrettasta Adeniin ja
Jerusalemista Bagdadiin.” Churchill 2007b, 103.
429
Toynbee 1925, 79.
425
426
115
”pahana hetkenä tuodun vieraan ideaalin nimessä julmat kädet repivät säälimättömästi palasiksi osmanivaltion saumattoman monikuvioisen silkkiviitan, ja jokaisen kansallisen sävyn revityt langat kudottiin sitten karkeasti uudelleen lukuisiksi
räsyiksi, joista tehtiin monivärinen paikkatakki, jonka ainoan yhtenäisen sävyn
muodostivat joka puolelle läikkyneet verijäljet.”430
Ristiriidoista huolimatta arabialueilla herännyt kansallinen aktivismi oli kuin liikkeelle
lähtenyt hiekkavyöry, jota ei voinut enää padota. Toynbee seurasi tätä liikehdintää tiiviisti; tarjosihan se Turkin lisäksi toisen malliesimerkin modernisaation problematiikasta
ja toimintamalleista, joilla länsimaisen vaikutuksen alaiseksi joutuvat kansat reagoivat
ulkoa tulevaan paineeseen. Tämä oli rauhan ja kehityksen ideaaleihin nojautuvaa ’hyvää
nationalismia’, jolle nuori Toynbee saattoi antaa täyden tukensa. Tosin Lähi-Idän arabien
yhteydessä on syytä muistaa, että koko ajan oli kyse paitsi kansallisesta itsenäistymiskehityksestä, pitkälti myös siitä kuka kontrolloisi alueelta parhaillaan löydettäviä mittavia
öljyvaroja. Tässä mielessä ’lännen varjo’ oli laskeutunut todella raskaana idän kansojen
ylle.431
Toynbee selitti myöhemmin Britannian hallituksella olleen Palestiinan suhteen vieläkin kyynisemmät motiivit. Venäläisten koettua v. 1915 itärintamalla suuren tappion syyllistyivät heidän perääntyvät joukkonsa laajoihin pogromeihin eli paikalliseen juutalaisväestöön kohdistuneisiin veritöihin. Tätä tietoa saksalaiset hyödynsivät omalta osaltaan
maksimaalisesti osana sodan propagandataistelua, varsinkin Amerikan juutalaisväestön
suuntaan. Vastavetona tälle päätti Britannia nostaa esiin Saksan liittolaisena toimivan
Turkin hirmuteot armenialaisia kohtaan. Näin syntyi lordi Brycen ohjannassa armenialaisten kansanmurhasta kertova Sininen kirja. Kun kaukaisen Armenian kansan kohtalo
ei kuitenkaan näyttänyt nostattavan riittävästi intohimoja, pantiin viimeisenä jokerina
pöydälle sionismin tukeminen. Sodan edetessä nimenomaan tämä jokeri johti aikanaan
Balfourin julistukseen ja Palestiinan valtaukseen.432
Koko ajan on syytä muistaa, että käynnissä oli verinen maailmansota, jossa jokainen osapuoli pyrki saamaan ennakoimattomia etuja ja hyötymään toisen heikkouksista.
Saksan tiedetään osoittaneen aktiivista kiinnostusta Palestiinaan luodakseen sinne tukikohdan vaikkapa sionisteja tukemalla, jopa ohi liittolaismaa-Turkin. Samalla voitaisin
ehkä parantaa muutoin tahriutunutta Saksa-kuvaa erityisesti Amerikan voimakkaan juutalaisyhteisön piirissä. Osana sodan loppupuolen propagandataistelua Saksa jopa julkaisi
oman versionsa Balfourin julistuksesta. ’Saksalainen Palestiina’ oli siten ainakin teoreettisesti mahdollisuuksien rajoissa aina kevääseen 1918 saakka. Vetoomusten tarkoituksena
oli pitää Itä-Euroopan laaja juutalaisväestö loppuun asti yhtenä aktiivisena nappulana
suurvaltojen shakkipelissä.433 Tätä taustaa vasten Toynbee mielsi lännen yksiselitteisesti
manipuloivaksi ja väkivaltaan turvautuvaksi valtaaja-alistajaksi. On tietysti olemassa myös
toinen tulkintatapa, jonka Toynbeen kriitikot toivat aikanaan selkeästi esiin: tapahtumat
Study 8, 191.
Toynbee 1915b, 411; Toynbee 1922, 1–2; SIA 1925: vol 1, 2–5; Hyvän esimerkin taloudellisten
etujen merkityksestä tarjoaa Toynbeen muistikuva Lloyd Georgesta Pariisin rauhanneuvottelujen aikaan.
Toynbeen tehtävänä oli eräänä päivänä viedä Lähi-Itää koskeneita papereita Lloyd Georgelle, jolloin hän
kuuli pääministerin pohtivan niiden äärellä itsekseen: ”Mesopotamia...kyllä...öljy...kastelu...meidän on
saatava Mesopotamia; Palestiina...kyllä...Pyhä Maa...sionismi...meidän on saatava Palestiina; Syyria...
hm...mitä on Syyriassa? Pitäkööt ranskalaiset sen.” Talous ja politiikka kulkivat pääministerin aivoissa
rinta rinnan. Toynbee 1967a, 211–212.
432
Toynbee 1967a, 149–153.
433
Friedman 1998, 191, 200–204, 381–383, 416–418.
430
431
116
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
heijastelivat yleisinhimillistä reagointitapaa aina ja kaikkialla, missä erilaiset intressit kohtaavat. Väkivaltaan ei välttämättä tarvittu vieraita oppeja tai teorioita.434
Näkyvissä oleva Lähi-Idän kokonaismuutos oli kuitenkin lievästi sanoen hämmentävä. Toynbee lienee ollut oikeassa todetessaan, että vielä vuonna 1914 islamin tulevaisuus
näytti olevan matalammalla kuin koskaan viimeisten kuuden vuosisadan aikana. Vaikka
islamin yhteisö oli tarkoitettu tämänpuoliseksi jumalalliseksi vallaksi, ei vuoden 1914
kartalla ollut yhtään täysin itsenäistä muslimivaltiota.435
Islamilainen kulttuuri oli kuitenkin eri asia kuin arabikansat. Näitä Toynbee arvioi vieläkin kriittisemmin: arabipäälliköiden uskollisuudesta ei ollut tietoakaan, jokainen
heimo taisteli toinen toistaan vastaan. He myivät itsensä sille puolelle, joka vastusti heidän
perinteisen naapurinsa valitsemaa puolta, vastaanottaen siten avustuksia työstä, johon he
joka tapauksessa olisivat ryhtyneet. Kullan saatuaan he eivät tunteneet erityistä velvoitetta täyttää omaa osaansa kaupassa. Näin he myivät itsensä ja palveluksensa enemmän
ahneuden kuin minkään periaatteen nojalla. Näin toimiessaan he muistuttivat Italian
renessanssiajan kondottieereja.436
Sotivista valloista Britannialla oli lopulta tiukin ote Lähi-Itään ja se kylvikin tukeaan runsaskätisesti. Tärkeimmäksi avustusten saajaksi nousi Mekan emiiri Husain Ibn Al
(1852–1932), jonka johdolla arabit viimein v. 1916 nousivat avoimeen kapinaan osmanivaltiota vastaan. ’Arabian’ Lawrencen tukemana Husainin joukot valtasivat laajoja alueita, ollen myös mukana kenraali Allenbyn joukkojen marssiessa v. 1918 Palestiinaan ja
Syyriaan. Sittemmin ’Arabien kuninkaaksi’ itsensä omavaltaisesti huudattanut Husain ei
kuitenkaan saanut asemalleen suurvaltojen hyväksyntää. Hän joutui tämän seurauksena
luopumaan v. 1924 myös Hijazin kruunustaan, minkä jälkeen hän asettui Kyprokselle.
Sen sijaan hänen pojilleen kävi paremmin, sillä Faisal päätyi Irakin ja Abdullah Transjordanian kuninkaaksi.437
Missä määrin Lawrence ymmärsi joutuneensa mukaan ’suureen peliin’, jossa selviäminen edellytti tietoista itsepetosta ja itsenäisen ajattelun turruttamista, jää arvailujen
varaan. Ainakin Toynbee tulkitsi Lawrencen joutuneen syvän pettymyksen valtaan tajutessaan joutuneensa hallituksensa toimien takia kaksinaamaisen pettäjän rooliin arabiystäviensä edessä. Siitä hän ei koskaan toipunut.438
Mitä brittien Kairossa oleva ylikomissaari Sir Henry McMahon oli maansa nimissä
luvannut Husainille – siitä on väännetty pitkään kättä niin periaatteellisella kuin tekniselläkin tasolla, keskeisten kirjeiden yksittäisten sanojen tarkkaan analysointiin asti.439 Varmaa on, että yleisellä tasolla McMahon lupasi puolustaa arabien itsenäisyyttä, mikäli he
osallistuisivat sotaan Turkkia vastaan. Briteille ja arabeille syntyi aluelupauksista kuitenkin varsin erilainen käsitys, mikä poiki myöhemmin vakavia seurauksia. Husain kuvitteli
saavansa hallintaansa Arabian lisäksi koko Syyrian lukuunottamatta pieniä maakaistaleita
Kedourie 1970, 368–371; Study 12, 154–155.
Toynbee 1925, 75.
436
SIA 1925: vol. 1, 273–275; Toynbee 1967a, 190. Husainin kerrotaan saaneen Briteiltä vuosina 1916–
1919 kuukausittain 200.000 £ avustusta. Toynbee näki Husainin tavoin myös Muhammedin lähinnä
traagisena tapauksena: epäonnistunut profeetta ja onnistunut valtiomies; järjestyksen olisi pitänyt olla
päinvastainen. Toynbeen kirje Cary-Elwesille 23.4.1964, Peper 1987, 448.
437
SIA 1925: vol. 1, 274–275, 287, 299; Karabell 2007, 248–250; Morris 1999, 76–78.
438
Toynbee 1967a, 196–197; Arendt 1973, 218–220. Kaikista arvonmerkeistään luopunut Lawrence
kuoli moottoripyöräonnettomuudessa v. 1935.
439
George Antonius julkaisi tämän kirjeenvaihdon sekä muitakin keskeisiä asaiakirjoja, mm. Sykes-Picot
-sopimuksen englannin kieliset versiot teoksensa lisäosassa; Antonius 1945, 413–436. Ks. myös Smith,
C. 2007, 96–108, joka sisältää mandaattiaikaa edeltäneen kauden lähteiden tekstit nykyenglanniksi.
434
435
117
Damaskuksen, Homsin, Haman ja Aleppon kaupunkien ympäristöistä. Britit puolestaan
katsoivat, että McMahonin kirjeen epämääräiset sanamuodot riittivät poistamaan koko
Palestiinan lupausten piiristä. Samoin britit katsoivat, että Ranskan kanssa sodan aikana
tehty salainen ns. Sykes-Picot -sopimus sitoi Britanniaa. Sopimuksen seurauksena Syyria
ja Libanon tulisivat kuulumaan Ranskalle.440
Arabien kansallisen heräämisen merkittävä kuvaaja George Antonius piti McMahonin toista kirjettä 24.10.1915 ”tärkeimpänä kansainvälisenä dokumenttina arabien kansallisen liikkeen historiassa”.441 Siinä McMahon lupasi Husainille Syyriasta kaikki alueet
paitsi Mersinin ja Alexandrettan piirikuntia, ja ”osia Syyriasta, jotka sijaitsevat länteen
Damaskuksen, Homsin, Haman ja Aleppon hallintoalueista, joiden ei voi sanoa olevan
puhtaasti arabialueita...”. Sykes-Picot -sopimus oli puolestaan, ei vain ”pahimman laatuisen ahneuden tuote”, vaan myös osoitus ”hätkähdyttävästä kaksinaamaisuudesta” ja
luottamuksen pettävästä epärehellisyydestä.442
On totta, että Palestiinaa ei mainittu McMahonin kirjeen tekstissä suoraan lainkaan
eikä Palestiina myöskään sijainnut länteen, vaan pikemminkin lounaaseen Damaskoksesta. Ranskan pitäminen rauhallisena on saattanut vaikuttaa tähän – pitiväthän ranskalaiset
itseään perinteisesti osmanivaltion tunnustamina Pyhän maan ja sitä ympäröivän alueen
kristittyjen suojelijoina. Lisäksi arabeille luvattu itsenäisyys tarkoitti sodan tässä vaiheessa
itsenäisyyttä Turkista eikä juuri sen enempää.443
Oli totuus mikä tahansa, arabit kokivat tulleensa petytyiksi, ja Toynbee otti heidän
asiansa omakseen. Osaltaan tämä johtui roolista, joka Toynbeellä oli ollut asioiden varhaisessa kehitysvaiheessa: toimiessaan syksyllä 1918 ulkoministeriön väliaikaisena virkamiehenä hän oli saanut tehtäväkseen laatia joukon muistioita Britannian ja arabien suhteista
ja osapuolten välillä solmituista sopimuksista. Niissä hän esitti myöhemmin monesti toistamansa väittämän, että kyseessä oli ”anglo-ranskalainen petos arabien kustannuksella”,
jonka seurauksena ”arabeille ei jäänyt mitään”. Toiminnan ylimielistä kaksinaamaisuutta
kuvasti se, että ”britit eivät olleet kertoneet Husainille (...) että he sittemmin Ranskan
kanssa tehdyn sopimuksen mukaan tulkitsisivat arabien ’itsenäisyyden’ tarkoittavan Turkin poliittisen kontrollin vaihtumista brittiläiseksi ja ranskalaiseksi poliittiseksi kontrolliksi.”444
Toynbeen laatimien varhaisten muistioiden todellista sisältöä on pyritty myöhemmin
selvittämään. Elie Kedourien kertomana niiden etsintä lähenteli salapoliisikertomusta,
sillä papereiden sekasorto oli mittava. Paperit antoivat ”kuvan kiireessä ja tiedonpuutteessa tehdyistä päätöksistä, ja ulkoministeristä, joka oli selvästi liian syvillä vesillä ja loppuun
väsynyt jatkuvasta uurastuksesta, tavoitteena johtaa stresssin ja sodan pakkotilan alla maailmanlaajaa ulkopolitiikkaa(...)” Ei siten ihme, että tilanne muistutti Kedourien mielestä
’anglo-arabialaista labyrinttia’.445
Välittömästi rauhansopimuksen jälkeen v. 1922 Toynbeen kanta oli kuitenkin lievempi: vaikka Sykes-Picot -sopimusta saattoi tulkita niin, ettei se ollut ristiriidassa brittien
Karabell 2007, 249–250; Hourani 2005, 318; Nevakivi 1969, 26–29, 35–44. Antonius 1945, 164–
171.
441
Antonius 1945, 169.
442
Antonius 1945, 177–179, 248–249; Nevakivi 1969, 28. Kyse oli siten hyvin pitkälti kirjeessä mainittuja Syyrian kaupunkeja – Damaskus, Homs, Hama ja Aleppo – ympäröivien maa-alueiden hallintonimikkeistä; tarkoittiko osmanivaltion hallinnollinen termi ’vilajet’ McMahonin ajattelussa laajempaa
provinssia vai suppeampaa aluetta, (piiri)kuntaa, sitä lienee enää mahdotonta tietää varmasti.
443
Friedman, I. 2000, 13; Morris 1999, 69–70.
444
Toynbee 1967a 196–197; Friedman, I. 2000, 47–48.
445
Kedourie 1976, 209–215; Kedourie 1980, 306–313.
440
118
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Husainin kanssa tekemien sitoumusten kanssa, olivat kaksi sopimuskokonaisuutta ”henkisesti yhteensopimattomia”.446
Kahdeksan vuotta myöhemmin Toynbee oli jo selvästi jyrkempi, sanoen uskovansa henkilökohtaisesti, että arabeilla oli asiassa parhaat argumentit. Jos näin oli, merkitsi
tämä käytännössä sitä, että Britannia lupasi sodan aikana Jordanjoesta länteen sijoittuvan
Palestiinan alueen kahdesti, ensin arabeille ja sitten juutalaisille. Itse asiassa voitiin puhua
kolmesta luovutuskerrasta, koska kaikkein ensimmäiseksi Britannia oli luvannut Ranskalle ja Venäjälle, että Palestiinan hallinto kansainvälistettäisiin sodan jälkeen. Tämän
perusteella Toynbee päätyi tylyyn kolmiosaiseen johtopäätökseen: 1) Britannia rohkaisi sodan aikana tietoisesti juutalaisten ja arabien kansallisia pyrkimyksiä Lähi-Idässä; 2)
Tämä tehtiin juutalaisten ja arabien avun saamiseksi, jotta Britannia voittaisi sodan; 3)
Britannian sodan aikaisten juutalaisille ja arabeille annettujen lupausten vaikutuksesta
oli Palestiinan kahden yhteisön välille syntynyt konflikti, jollaista niiden välillä ei ennen
sotaa ollut. Konflikti Lähi-Idässä oli siten Britannian tietoisesti käynnistämän prosessin
tulosta. Myöhemmin Toynbee kiteytti Britannian roolin ”tahallisen syyllisyyden sävyttämäksi sokeudeksi”.447
Isaiah Friedman on vuosikymmenien aikana tullut tunnetuksi Palestiinan kysymyksen tarkkana tutkijana. Hänen näkökulmansa on luonnostaan ollut Israelia tukeva, mutta
faktat puhuvat puolestaan. Pitkän arkistotyöskentelyn tuloksena Friedman julkaisi Toynbeen osuudesta lähes mikroskooppisen tarkan ja huolellisesti dokumentoidun analyysin,
joka osoitti selvästi, että Toynbee erehtyi pahemman kerran muistioidensa sisältämien
tapahtumien tulkinnoissa. Friedman julkaisi näkemyksensä alustavasti jo v. 1970, mutta
on toistanut ne teoksissaan myöhemmin useampaan kertaan.448
Toynbee vastasi Friedmanin alkuperäiseen kritiikkiin, myöntämättä mitään virhettä
olennaisesti tapahtuneen. Hän kuvaili laatimiaan muistioita, todeten niiden pohjautuneen kaikkiin ulkoministeriön olemassaoleviin tietoihin. Hän vahvisti ongelman piilevän
osmanivaltion hallinnollisten aluetermien ’vilajet’ / ’vilajah’ soveltamisessa McMahonin
kirjeeseen. Toynbeen lopputulema oli, että ”kirjeen laatiminen ei ollut tehty vilpillisesti,
mutta se oli toivottoman sameajärkinen. Epäpätevyys ei ole anteeksiannettavaa vakavia ja
vastuullisia julkisia asioita toimitettaessa.”449
Kirje ei ollut muutenkaan juridisesti sitova, mutta moraalinen sitovuus oli eri asia.
Friedman kuitenkin oletti, että että Toynbee joutui jättämään ulkoministeriön juuri tämän kaltaisten virhetulkintojen takia. Toynbeen pysyessä arabinäkemystä myötäilevässä
kannassaan hänestä kasvoi seuraavien vuosien ja vuosikymmenten kuluessa omankin tunnustuksensa perusteella ”arabien asian läntinen puhemies”. Tätä luonnehdintaa hän ei
pannut millään tavoin pahakseen, vaan kantoi sitä mielellään ja jopa ylpeänä.450
Toynbeen tulkinnat rakentuivat paitsi hänen omille muistikuvilleen, paljolti myös
George Antoniuksen teoksen The Arab Awaking: The Story of the Arab National Movement (1938) pohjalle. Niinpä on myöhemmin puhuttu selväpiirteisestä Antonius–Toynbee -näkökulmasta, joka on pulpahdellut vuosikymmenten kuluessa aina silloin tällöin
esiin. Tässä näkökulmassa britit ovat konnia ja arabit viattomia uhreja. Siksikin asia on ollut syytä tutkia pohjaan asti käyvällä tarkkuudella. Selvitysten tulos ei jätä ketään epävarmaksi: brittien toiminnassa oli mukana paljon keskeneräistä harkintaa, mutta ei tietoista
Toynbee 1922, 48–49.
Toynbee 1931c, 44–45; Study 8, 304; Kedourie 1976, 314–315.
448
Friedman 1970, 82–122; Friedman 1992, erit. 65–96; Friedman, I. 2000, 61–85.
449
Toynbee 1970c, 193.
450
Toynbee 1967, 196; Toynbee 1970c, 185–193; Kedourie 1970, 375–376; Toynbeen kirje J.L. Talmonille 3.7.1967. Teoksessa Laqueur 1970, 311.
446
447
119
petosta. Epäselvyydet ja ristiriitaisuudet yhteydenpidoissa on pantava pääosin sota-ajan
yleisen sekavuuden ja tilanteiden horjuvuuden piikkiin.451
Antonius–Toynbee -tulkinta ei ollut kuitenkaan vain kahden arabimielisen asiantuntijan yksinäinen huuto tyhjään. Kyse oli Britannian ulkopolitiikan valmistelupiirien syvemmästä kahtia jakautumisesta, jossa toinen puoli piti Balfourin julistusta ja juutalaisen
kansalliskodin perustamista alun alkaen virheellisenä politiikkana, joka vaaransi arabien
ystävyyden.452 Koska Toynbeen johtamalla Chatham Housella oli keskeinen rooli ulkopolitiikassa tarvittavien kirjallisten tausta-aineistojen tuottajana, em. Balfour-kriittistä suuntausta on kutsuttu myös ’Chatham Housen versioksi’. Kriitikkojen mukaan se jätti toisen
maailmansodan jälkeisinä vuosina Lähi-Itään – ei vain Palestiinaan, vaan laajemminkin
koko alueelle – sekasorron ja harvainvallan perinnön.453
Vastauksessaan Toynbee kielsi kategorisesti Chatham House -version olemassaolon ja
puolusti Britannian luopumista siirtomaaomistuksistaan ja asemistaan myös Lähi-Idässä.
Sille ei ollut vaihtoehtoa toisen maailmansodan jälkeisessä anti-imperialismin kyllästämässä maailman kokonaistilanteessa. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut turvautua ankaraan repressioon, eikä siihen haluttu – viisasta kyllä – turvautua.454
Ensimmäisen maailmansodan päättyminen merkitsi kaikkiaan ’romanttisen’ vaiheen
nopeaa päättymistä Lähi-Idässä. Suhtautuminen länsimaiseen vaikutukseen näytti monesti noudattavan rodullisia jakolinjoja, mutta arabien kohdalla Toynbee ei tällaista havainnut. Kulttuurinen jako ’selootteihin’ ja ’herodiaaneihin’ näkyi sen sijaan myös heidän
keskuudessaan. Seloottinen pelkoreaktio voimakkaamman sivilisaation edessä johti siiFriedmanin tuoreimman v. 2000 ilmestyneen teoksen arvioinut Briton C. Busch totesi: ”Friedman
osoittaa jälleen kerran sen, että vaikka Britannian politiikan laatijat eivät olleet selvittäneet sionismin
ja arabinationalismin yhteensopimattomuutta pitkällä aikavälillä, olivat heidän päämääränsä lyhyellä
aikavälillä riittävän selvät koskien Palestiinan poisjättämistä ja (toteutumattomia) odotuksia, joita heillä
oli arabien osallistumisesta sotaan. Jotkut prosessin osat olivat varmuudella epätarkkoja ja hämäriä, ja
Britannian oma epävarmuus siitä, mitä oli tapahtunut näkyy myöhemmistä tapausmääristä, jolloin jollekin yksilölle tai toimistolle annettiin tehtäväksi analysoida ja summata Britannian velvoitteet. Mutta
Sir Henry McMahonin tiedonantojen huonosti harkittu kieliasu kalpenee mitättömyyteen verrattaessa
sitä tapaan jolla emiiri Husain kieltäytyi kiinnittämästä huomiota niihin kohtiin, jotka McMahon oli
selvästi tuonut esiin (olettaen aina, että meillä on oikeat tekstit, mukaan lukien ratkaiseva arabiankielinen versio vuosien 1915–1916 kirjeistä, jotka Friedman nyt väittää löydetyn ja julkaiseen lisäosassaan).”
Busch 2002, 316–317.
452
George Kirk totesi sodan jälkeen kirjoitetussa vuosikirjassa The Middle East in the War (SIA 1939­–
1946: osa 6) olleen luonnollista, että jotkut brittiupseerit ja virkamiehet tunsivat sympatioita arabeja
tai sionisteja kohtaan. Mutta väite, että Britannia olisi luonut arabien yhtenäisyysliikkeen oli absurdi.
Sinänsä oli luonnollista Britannian taholta odottaa, että se saisi arabien taholta ymmärtämystä joillekin
politiikkansa osille. Toisaalta oli hyvä muistaa, että ”nationalismi on hevosjuotikkaan tytär. Siksi arabien
maltilliset voimat, jotka arvostivat brittiläistä yhteyttä, eivät kykenisi vastustamaan lehdistön ja kadun
vastuuttomuutta; ja joka tapauksessa eri aikoina tehdyt erilaiset sitoumukset juutalaisille ja arabeille
ponkaisivat takaisin niiden kirjoittajille kuin epäkelvot shekit. ” SIA 1939–1946: vol. 6, 22–23.
453
Kedourie 1970, 383–394. Kedourien mielestä Chatham Housen versio edusti sekä väärää profetiaa
että epäonnistunutta historiaa. Antoniuksen sidonnaisuutta arabien asialle osoittaa hänen toimimisensa
arabien puhemiehenä v. 1939, kun hallitus ja parlamentti tutkivat Palestiinan tilannetta ennen uuden
Valkoisen paperin julkistamista. Tällöin Antonius toisti aiemmat näkemyksensä – jotka olivat myös
Toynbeen näkemyksiä – McMahonin kirjeen sisällöstä, jonka rajausmääritelmiin Palestiina ei kuulunut.
Näihin perusteluihin lordikansleri totesi, että ”oli käsittämätöntä, että Britannian hallitus olisi antanut
ilman ehtoja olevan lupauksen arabien itsemääräämisestä maahan, jolla oli kristitylle maailmalle niin
suuri merkitys ja Suezin kanavaa kontrolloivalle maalle strategisen tärkeä.” SIA 1938: vol. 1, 452 (kirj.
H. Beeley).
454
Toynbee 1970e, 220–228.
451
120
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
hen, että osa arabeista ankkuroitui entistä syvemmin omaan traditionaaliseen elämäntapaansa, mikä ilmeni mm. Arabian niemimaan wahhabismissa. Kuten Turkissa, myös
arabien keskuudessa ilmennyt ’herodianismi’ suhtautui ihailun ja imitaation sävyttämillä
tavoilla läntisen kulttuurin ilmiöihin. Arabian niemimaan sisäänpäin kääntyvän wahhabismin omaksuneet heimot ja Välimeren rannikokaupunkien länsimaistunut väestö
näyttivät siten kulkevan reaktioissaan eri suuntiin. Mutta ensimmäisen maailmansodan
järkytykset tuottivat tähän kehitykseen murtuman, minkä seurauksena arabien sisäisten
ryhmien suhtautumistavat pyrkivät uudelleen lähenemään toisiaan. Maailmansodan aiheuttama uudelleenarviointi muodostaakin militantin islamilaisen nationalismin tärkeän
taustatekijän. Tätä nationalismia ei sävyttänyt läntinen liberalismi, vaan pikemminkin
epäily kaikkea länsimaista vaikutusta kohtaan. Toynbeen asenne tämänkaltaiseen ahdasmielisyyteen oli epäilevä, jopa alentuva.455
Turkin esimerkki toimi tässäkin kuin tahtomattaan kansallisen inspiraation lähteenä; olihan maa toipunut Mustafa Kemalin johdolla erittäin nopeasti maailmansodassa
koetun häviön aiheuttamasta kansallisesta masennuksesta. Seurauksena oli ollut Turkin
totaalinen muuntautuminen raivoisasti taistelevaksi kansakunnaksi, joka pystyi karkottamaan ikiaikaiset viholliset eli kreikkalaiset maaperältään; eikä vain tätä, vaan astelemaan
tämän jälkeen pystypäin länsimaiden kanssa samaan neuvottelupöytään ja milteipä sanelemaan uudet rauhanehdot. Sopivampaa inspiraation lähdettä ja mallia arabeille on
vaikea kuvitella. Ihailu on kuitenkin eri asia kuin toteutus: eri maissa 1920-luvun alussa
militantin panislamilaisuuden hengessä alkaneet arabien kapinayritykset päättyivät vielä poikkeuksetta tappioon. Länsimaita ne kuitenkin muistuttivat siitä, että perinteinen
imperialismi tarjosi tällä alueella ’vähenevien voittojen’ näkymiä; siksi ne olivat valmiit
lähtemään arabien kanssa pitkälle menevien poliittisten uudistusten tielle.456
Ensimmäisen maailmansodan rauhanteoissa synnytetty mandaattihallinto muodosti
järjestelmän, jolla länsimaat varmistivat kontrolloivan otteensa laajempaan hedelmällisen puolikuun alueeseen. Mandaattihallinto oli kompromissi ajan wilsonilaisen hengen
kanssa, joka ei sietänyt vanhan imperialismin mukaisia suoria alueliitoksia. Pohjana oli
sinänsä jalo idea vahvojen tarjoamasta suojelusta heikoille. Tässä hengessä mandaattialueet jaettiin hallinnollisen ja kansallisen kypsyytensä mukaisesti kolmeen ryhmään A, B ja
C; jaottelun perusteena pidettiin oletettua kansallisen kypsyneisyyden astetta. A-ryhmän
muodostivat kaikki Turkin imperiumin entiset alueet, jotka katsottiin miltei kypsiksi seisomaan omilla jaloillaan. Tällä perusteella Ranska sai mandaateikseen Syyrian ja Libanonin, Britannia Palestiinan sekä Mesopotamian (sittemmin Irak). Suoritettu jako varmisti
sen, että Britannia sai Palestiinan mandaattihallinnon muodossa kantaakseen länsimaiden
ja arabimaiden välejä sittemmin pysyvimmin hiertäneen ongelman.457
SIA 1925: vol 1, 6–7; SIA 1928, 191–192; Antonius 1945, 21–23; Friedman, I. 2000, 104. Herodiaanisten ja seloottisten reagointitapojen ohella Toynbee näki myös kolmannen mahdollisuuden, jossa islam sopeutuisi länsimaistumisprosessin läpikäyneeseen yhteiskuntaan omaksumalla samantapaisen
aseman kuin kristillisillä kirkoilla oli lännessä. Muutoin islamilla ei ollut kuin kaksi mahdollisuutta:
valloita tai kuole.
456
SIA 1925: vol 1, 8–12. Läntisiä valtoja vastaan kapinoitiin v. 1919 Egyptissä ja Afganistanissa sekä v.
1920 Irakissa ja Syyriassa. Toynbee 1925, 43.
457
B-ryhmään kuului afrikkalaisia alueita (Kamerun, Togomaa, Tanganjika, Ruanda ja Urundi, jotka
jaettiin Britannian, Ranskan ja Belgian kesken), joiden oloista mandaattihallinnot joutuivat ottamaan
suuremman vastuun, tarjoten ”kokeneiden eurooppalaisten valtojen toimesta takapajuisille roduille
puolueettoman ja progressiivisen siirtomaahallinnon”. C-ryhmän alueet (Lounais-Afrikka Etelä-Afrikalle; lisäksi joukko Tyynen meren saaria, jotka jaettiin Japanin, Uuden Seelannin ja Australian kesken)
olivat sellaisia, joista emämaa otti täyden hallinnollisen ja lainsäädännöllisen vastuun, alueen vähäisen
asukasmäärän tai kulttuurin tason perusteella. Temperley 1924, 500–523; Heater 1994, 89–94; MacMillan 2001, 108.
455
121
Toynbeen arvomaailmassa ja henkilökohtaisissa kysymyksenasetteluissa Palestiina
kasvoi 1920-luvun alusta lähtien vähitellen yhä merkittävämmäksi ongelmaksi, niin tiedollisella kuin myös emotionaalisella tasolla. Sisällöllisesti hänen kamppailunsa jakautui
kahteen ongelmalohkoon, joilla oli samalla vahva kytkentä toisiinsa. Ensimmäinen lohko
koski aiemmin kuvattuja ensimmäisen maailmansodan aikaisia eri osapuolille annettuja lupauksia ja niistä aiheutuneita seuraamuksia. Toinen lohko koski Palestiinan myöhempää kehitystä eli juutalaisvaltion perustamista ja sen oikeutusta, aina nykypäiviin asti
ulottuvana ongelmana. Jälkimmäiseen liittyvät myös kysymykset juutalaiskansan historiallisesta olemuksesta.
Ensimmäisen lohko loi pohjan kaikille myöhemmille ongelmille: kysymys Palestiinan
mandaatin luomisesta. Ongelma tiivistyi nimenomaan mandaatin olemukseen, mihin
Toynbee suhtautui alusta lähtien kriittisesti. Toisaalta hän piti mandaatin luontia jossain
määrin parempana kuin aiemmat imperialismin laajenemistavat, kuten suorat alueliitokset ja kontrolloimattomat protektoraatit. Kansainliiton liittosopimuksen 22. artiklan
mukaan mandaatteja valvomaan perustettiin pysyvä komissio, jolle mandaattihallintojen
tuli esittää vuosittainen raportti toiminnastaan. Toynbeen mielestä järjestelmän uskottavuus olisi vaatinut riippumattoman tarkastushenkilöstön rekrytointia, mikä ei kuitenkaan
ollut suunnitelmissa. Kokenut tarkastushenkilöstö olisi voinut toimia suoraan mandaattialueiden väestön tukena – joko neuvoa-antavassa tai hallinnollisessa roolissa. Tällöin
koko toteutettu mandaattijärjestelmä olisi käynyt tarpeettomaksi.458
Yhdeksänjäsenisen mandaattikomission enemmistö valittiin mandaatteja omistamattomista maista. Toynbee sai myöhemmin mielestään selvän vahvistuksen komission
’hampaattomuudesta’, kun eräs komission edustaja lausui käsityksenään, ettei komission
”tullut tehdä mitään, mikä vaikeuttaisi mandaattivaltoja tehtävänsä hoidossa, ja että komissio painotti olemustaan elimenä, jonka velvollisuutena oli tutkia raportteja ja lausua
mielipiteitä, ei kritisoida vaan tehdä yhteistyötä.”459
Kansainliitossa käytiin sittemmin kovaa taistoa komission mandaattihallituksilta vaatimien vuosiraporttien yksityiskohtaisuudesta, sekä toisaalta aloitteista ja valituksista, joita komissio vastaanotti suoraan mandaattialueiden väestön piiristä. 460 Toynbee pelkäsi,
että mandaattijärjestelmään näin sisäänrakennettu virheellisen politiikan mahdollisuus
voimistaisi panislamistista liikehdintää, joka edusti alhaisimman tasoista ryhmävaistoa
– sellaista, jota vastaava oli raivonnut Euroopassa keskiajalla. Panislamistit kaipasivat islamin suuruuden ajoille 8. ja 9. vuosisadoille, jolloin uskonto hallitsi niin hengen kuin
aineenkin maailmoja. Tällaisen kehityksen estämiseksi Kansainliiton tuli toimia viisaasti.
Sen piti ratkaista Lähi-Idässä muhiva ’läntinen kysymys’ tukemalla arabikansojen nopeata
siirtymistä kohti kansallista itsehallintoa. Kansainliiton toimien tuli olla niin uskottavia, ettei niitä tulkittaisi lännen imperialismiksi. Ainoastaan näin syntyvän hyvän tahdon
kautta voisivat aikanaan itsenäistyvät arabimaat kokea Kansainliiton omakseen. Tällöin
”voisi Kansainliitto tuoda Idän ja Lännen yhteen osaksi laajempaa yhteisöä”.461
Temperley 1924, 501–502: Toynbee 1920, 19–20; Marks 1976, 20, 26.
SIA 1928, 116, viite 4.
460
SIA 1928, 115–118, 129. Kriitikot väittivät, että suoraan väestön piiristä tulevia aloitteita käytettiin
poliittisena aseena mandaattihallintoa vastaan; näin mm. Syyrian kapinan aikana 1925–1926.
461
Toynbee 1920, 3–4, 11–18.
458
459
122
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
5.4 Historioitsija antisemitismin labyrintissä
Antisemitismin juuria ja olemusta on holokaustin jälkeisinä vuosikymmeninä tutkittu
paljon. Sen vanhat juuret sijoittuvat niin pakanallisen Rooman imperiumin kuin muotoaan etsivän kristillisen kirkon alkuaikoihin. Keisarillinen Rooma kylmeni erioikeuksia
saaneille juutalaisille heidän noustuaan kahdesti kapinaan imperiumia vastaan (v. 66–70
ja v. 132–135). Seurannut kosto Jerusalemin hävityksineen ja väestön karkottamisineen
oli ankara.462 Sittemmin antisemitismin manttelin kantajaksi ryhtyi katolinen kirkko, jota
perintöä kirkollisen hajaannuksen jälkeen jatkoivat soveltuvin osin myös protestanttiset
kirkkokunnat.463
Jossain mielessä vasta Hitlerin toimeenpanema holokausti, juutalaisten kansallinen
joukkotuho, teki antisemitismistä historiantutkimuksen aidon kohteen, jonka juuret oli
selvitettävä perusteellisesti. Antisemitismiksi voidaan määritellä ”kaikki historian aikana
juutalaisia vastaan suuntautuneet vihan muodot, joilla ei ole laillista perustetta.”464
Määritelmällisesti on tärkeää erottaa toisistaan kristillinen, uskonnollisesti painottunut antijudaismi ja poliittinen, rodullisiin ja kulttuurisiin ennakkoluuloihin perustuva
varsinainen antisemitismi. Antijudaisti ei suhtaudu juutalaisiin ihmisinä kielteisesti, vaan
hänen ennakkoluulonsa tai kielteisyytensä kohteena on itse uskonto kokonaisuudessaan.
Toisaalta kaikkia toisenrotuisia vihaava on (yleis)rasisti eikä välttämättä erityisen antisemiittinen. Edelleen on erotettava sionismi ja juutalaisuus; kaikki antisionistit eivät siten
ole antisemiittejä. Toisaalta juutalaisesta näkökulmasta on täysin ymmärrettävää, ettei
esim. Israelin vastustamista voi kovinkaan helposti erottaa antisemitismistä – varsinkaan
silloin, kun samoissa yhteyksissä puhutaan oikeuksista maahan ja kuvataan juutalaisia
rotuna ja ihmisinä ’Siionin viisaiden pöytäkirjoista’ tutuilla termeillä.465
Tähän vihan ja epäluulojen sävyttämään tilanteen syntyi sionismi, josta on sanottu, että se loi juutalaisen kansan, muuntuen samalla sen aidoksi vapautusliikkeeksi.466
Sionismia on arvioitu monilla tavoilla, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voidaan pitää
yrityksenä etsiä ’keksityn tradition’ avulla moderni ratkaisu juutalaisten diasporaongelmaan. Ratkaisu on keksitty siinä mielessä, että se ei perustunut juutalaisten vuosisataiseen
vakiintuneeseen tilanteeseen, eli elämään diasporassa Euroopan kansojen sekaan hajautuneena.467
Suunnilleen näin Toynbeekin näki vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, kun
sionismin pioneerit uurastivat saadakseen erämaan kukkimaan:
Goodman 2007, 440–444, 490–494.
Goodman 2007, 582–585; Kuparinen 2008, 28–52, 62–69. Ensimmäiseen kapinaan liittyy sittemmin kansalliseksi tragediamyytiksi noussut, alunperin Herodes Suuren rakennuttama Masadan vuorilinnake, jota kapinallisryhmä puolusti sitkeästi. Lopulta 960 puolustajaa teki v. 73 mieluummin itsemurhan
kuin antautui Rooman orjaksi. Tästä kertoi roomalaisten palvelukseen siirtynyt juutalainen historioitsija
Flavius Josefus teoksessaan Juutalaissodan historia. Kertomuksesta tuli modernin ajan sionistien vapaustaistelun symboli. ’Väärän messiaan’ Bar Kokhban johtama toinen kapina puolestaan päätyi juutalaisten
lopulliseen karkottamiseen Palestiinasta. Kimmerling 2001, 18–19. Kuten Kuparinen muistuttaa, yltyi
Martti Luther elämänsä ehtoolla kirjoituksissaan kiivaaksi juutalaisten vastustajaksi. Kuparinen 2008,
106–112.
464
Chanes 2004, 2–3. Juutalaiset on aina nähty radikaalisti ’toisina’ – se oli heidän loukkauksensa, vaikka
he kuinka yrittivät assimiloitua.
465
Kuparinen 2008, 9–13; Myllykoski & Lundgren 2005, 15–19; Harkabi 1988, 229–233; Taylor
1961, 11. Myös kristillinen millerianismi ja usko raamatullisten profetioiden täyttymykseen sionismin
muodossa lienee ollut varsin merkittävä tekijä.
466
Juusola 2005, 26–29.
467
Hyam 2006, 49; Anderson 2006, 205.
462
463
123
”(...) maa, jonka he omistavat muodostaa vain 2 % Palestiinan koko alueesta;
mutta se on 8–14 % viljellystä maasta ja vielä on laajoja viljelemättömiä maakaistaleita, jotka juutalaiset voivat ottaa uudelleen viljelyskäyttöön, kun heidän
määränsä kasvaa – sekä lisäsiirtolaisuuden että luonnollisen kasvun kautta, sillä
ensimmäinen siirtolaissukupolvi on jo todistanut heidän kykynsä lisääntyä Luvatussa Maassa. Tämän uuden juutalaisen taloudenhoidon alla Palestiina on alkanut
saada uudelleen muinaista hyvinvointiaan.”468
Kuvauksessa heijastui Toynbeen ihailu turkkilaisten alaisuudessa olevia vähemmistökansoja kohtaan, olivat ne sitten armenialaisia tai juutalaisia. Tekstissä Toynbee ei kohdistanut
epäluulon häivähdystäkään juutalaisten pyrkimykseen astua pois varjoelämästään jälleen
oman historiansa tekijöiksi. Hän päinvastoin kantoi samassa yhteydessä huolta, että Saksa
kaappaisi Palestiinan itselleen houkuttelemalla aiemmin halveksittuja juutalaisia takaisin
teutonisen isänmaan suojiin. Sen kautta Saksan suojelu voisi levitä myös islamin ylle. On
totta, että juutalaisväestön menetys koettiin Saksassa myös taloudellisesti kalliiksi.469
Egyptiin siirtyneet juutalaiset vastasivat saksalaisten sodan aikaisiin lähestymispyrkimyksiin omalla selkeällä tavallaan: he varustivat Britannian sotaponnistusten tueksi
muuliosaston, joka oli aikanaan mukana Gallipolin epäonnisissa taisteluissa. Tämä kertoi
omaa kieltään siitä, mistä suunnasta sionistit uskoivat saavansa todellista apua. Britannian
voitollisuus tässä kilpajuoksussa merkitsisi ratkaisevaa etua sionisteille, minkä Toynbee
noteerasi myönteisenä asiana.470 Hän ulotti pohdintansa myös sodan jälkeiseen aikaan:
”Mitkä ovat Palestiinan näköalat sodan jälkeen? Jos osmanivaltion pyrkimykset
säilyvät, uhka turkkilaisen nationalismin ja saksalaisen vastustuksen takia on vakava. Mutta jos Turkki ja Saksa poistuvat, sionistit haluaisivat nähdä Palestiinan
brittiläisenä protektoraattina, joka kasvaisi brittiläiseksi dominioksi. Tietysti jos
juutalaiset siirtokunnat menestyvät, on ne vapautettava pitämästä omaa poliisia,
rakentamista omia teitään ja muista rasitteista, jotka heidän päälleen ovat langenneet osmanihallinnon aikana, ja tämän voi varmistaa ainoastaan julkinen hallinto
(...) Juutalaiset, syyrialaiset ja armenialaiset pystyvät vastaamaan haasteeseen, ja
luotettavien vieraiden valtojen tuella he onnistuvat siinä. Palestiinan, Syyrian ja
Armenian tulevaisuus on siten turvattu.”471
Sionismin projekti nautti vähintäinkin Toynbeen hyväntahtoista ymmärtämystä. Tämän
perusteella nuorta Toynbeetä on uskallettu nimittää jopa sionismin ystäväksi.472
Juutalaisuuden kohdalla keksityn tradition selitys voidaan kyseenalaistaa toteamalla, ettei sionismin traditio ollut keksitty, vaan nojasi todelliseen muinaiseen historiaan.
Sionismin ratkaisevana vahvuutena oli se, ettei tuo traditio ollut koskaan hävinnyt juutalaisen kansan mielistä. Nyt näille muinaisille sukujuurille pyritiin vain löytämään uudenlainen, läntisen nationalismin inspiroima yhteys. Tässä valossa Toynbeen myöhempi into
määritellä juutalaisuus fossiilikulttuuriksi ja sionismi toivottamaksi arkaismiksi tuntuu
väkinäiseltä. Sionismi näyttää itse asiassa täyttäneen oivallisesti nuoren Toynbeen kaikki
kriteerit, joita hän kytki dynaamiseen nationalismiin. Sen inspiroimana varhaiset sionis-
Toynbee 1917b, 65.
Toynbee 1917b, 65–71; Study 8, 303; Rabinowicz 1974, 220–230.
470
Toynbee 1917b, 70–71.
471
Toynbee 1917b, 71.
472
Toynbee 1917b, 70–72; Rabinowicz 1974, 220–229.
468
469
124
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
min pioneerit lähtivät muuttamaan karua ja takapajuista Palestiinaa mieleisekseen, ja tällä
esimerkillä oli sytyttävä vaikutus diasporassa elävälle juutalaisuudelle.473
Nuoruuden tuotannossaan Toynbee piti yleiselläkin tasolla kansan muinaista historiaa
arvossaan. Hän kirjoitti ensimmäisen maailmansodan aikana: ”Myönnämme siten ilman
epäröintiä, että kansan elämässä (...) menneet kokemukset määrittävät ylivoimaisella tavalla jokaista tulevaa ja menevää nykyhetkeä (...) tradition puute, ja vielä enemmän selvä
katko menneeseen ovat aina merkkejä heikkoudesta ja viasta nykyisen sukupolven ideaaleissa.”474
Jotkut historioitsijat ovat silti nähneet sionismissa vain ’toissijaisen nationalismin’ eli
jälkireaktion Euroopassa vuosina 1830–1870 vallinneelle ensisijaiselle nationalismille.
Toissijainen etnis-kielellinen nationalismi nojautui älymystöön ja oli tiukan moderni ilmiö ilman muinaisiin juuriin liittyviä kytkentöjä. Kaikki mahdolliset viittaukset muinaisiin, primordiaalisiin yhteyksiin olivat osa keksittyä traditiota. Kuten yllä todettiin, on
tämänkaltaisella tulkinnalla erityisesti sionismin kohdalla heikkoutensa. Sillä sionismi,
niin maallinen ja ei-uskonnollinen liike kuin olikin, nojautui 1880-luvulla tapahtuneesta
syntymästään lähtien vahvasti juutalaisen uskonnon yli 2000-vuotiseen traditioon ja sen
pyhiin kirjoituksiin. Tästä traditiosta pulppusivat kollektiiviset muistot valitusta kansasta
ja omasta maasta, symboleista ja rituaaleista. Toisaalta juutalaisten tilanne ghettomaisissa yhteisöissään muuttui epävarmaksi, koska ”modernin maailman kansallisvaltiot eivät
voineet suvaita keskuudessaan millet-järjestelmää.”475 Siksi juutalaisten vapaus ja turva
oli löydettävissä vain muinaisesta kotimaasta, jossa myytti ’kultaisesta ajasta’ voisi jälleen
tulla todeksi. Tämän sionistisen kokemuksen rinnalla kalpenevat kaikki muut modernissa
maailmassa esiintyneet alueellisen tai diasporanationalismin esimerkit.476
Sionistisen ’ensi vuonna Jerusalemissa’ -idean innoittamana juutalaisia oli ruvennut
muuttamaan Itä-Euroopan pogromien alta Palestiinaan jo 1880-luvulta lähtien (ns. ensimmäinen aalto eli ’aliyah’). Pogromeihin ei tarvittu kuin pieni kipinä – yhden sellaisen
antoi juutalaisen anarkistin löytyminen tsaari Aleksanteri II:n salamurhaajaryhmästä.
Tsaarin poliisin liikkeelle laskema väärennös Siionin viisaiden pöytäkirjat ’todisti’ sen,
minkä moni omassa ksenofobiassaan jo kuvitteli tietävänsä. Oma herättävä vaikutuksensa
oli myös ranskalaisen kapteeni Alfred Dreyfusin pidättämisellä ja tuomitsemisella maanpetoksesta 1894 – tapaus, joka vahvisti monelle juutalaiselle, että he olivat Euroopassa
ikuisia vieraita, toisia, joita sopi aina epäillä.477
Tehokkaaksi poliittiseksi liikkeeksi sionismi muotoutui kuitenkin vasta itävaltalaisen lehtimiehen Theodor Hertzlin (1860–1904) innoittuneen, ajoittain utopistisenkin
herätystyön tuloksena. Jälkimmäiseen kategoriaan lienee laskettava hänen ehdotuksensa
juutalaisen kansalliskodin perustamisesta Itä-Afrikan Ugandaan – aloite, joka ei juuri saaStudy 2, 254; Study 8, 301; Rabinowicz 1974, 126–127.
Toynbee 1915c, 20.
475
Smith 1999, 219; Study 8, 292–313.
476
Smith, A. 1999, 203–221; Morris 1999, 19. Ortodoksi-kreikkalaisten ja erityisesti armenialaisten historiasta osmanivaltion alaisuudessa löytyy vahvoja yhtymäkohtia juutalaisten diasporakokemuksiin. Pariisin rauhanneuvottelujen alla Britannia pohti – Lewis Namierin ja Arnold Toynbeen valmistelun pohjalta – ehdotusta, jossa juutalaisten oikeus kulttuurisiin ja opetuksellisiin oikeuksiin kansallisella pohjalla
olisi myönnetty siellä, missä juutalaiset muodostivat merkittävän osan tietyn alueen kokonaisväestöstä.
Aloite ei saanut kannatusta, paljolti koska pelättiin saksalaisten vähemmistöjen vaativan Itä-Eurooppaan
muodostettavissa uusissa valtioissa itselleen vastaavaa kohtelua. Kuitenkin samassa yhteydessä Britannia
vahvisti uudelleen sitoutumisensa Balfourin julistukseen – joka sisälsi saman ilmiön Palestiinaan siirrettynä. Levene 1993, 518–519.
477
Kuparinen 2008, 181–183, 205–210; Juusola 2005, 30–31. Dreyfusin julkista nöyryytystä tervehtivät huudot ’Kuolema juutalaiselle’ – nuo perin tutut sanat vuosisatojen varrelta. Chanes 2004, 57–64.
473
474
125
nut kannatusta juutalaisen kansan syvissä riveissä. Sen sijaan Toynbee muisteli tätä vielä
1950-luvulla kaihoisasti, koska hänen mielestään juutalaisen kotimaan sijoitus johonkin
’ei-kenenkään-maahan’ olisi ratkaissut Palestiinan ongelman ennen kuin se olisi ehtinyt
edes syntyä. Jälleen syyllinen löytyi helposti:
”Palestiinan suosiminen ohi Itä-Afrikan aiheutti eksoottinen ei-juutalainen henki,
jonka johdettaviksi sionistit antautuivat; sillä modernin läntisen nationalismin eetos on parantumattoman arkaistinen, ja valitessaan Palestiinan v. 1903–1905 sionistit saivat inspiraationsa läntiseltä ei-juutalaiselta romanttiselta liikkeeltä, joka
oli aiemmin ottanut valtaansa heidän ympärillään olevat ei-juutalaiset kansat.”478
Sionistien toteuttama kaikkien juutalaisten perinteiden ’nietzscheläisen uudenarvioinnin’
henki oli nyt johtamassa diasporajuutalaiset uhmakkaasti ja innostuneesti kohti täydellistä elintapojen vallankumousta, jossa he muuttuisivat Eretz Israelin karuissa oloissa ”aivotyöläisistä maatyöläisiksi, kaupunkilaisista maaseutuasukkaiksi, välittäjistä tuottajiksi,
finanssityöläisistä maatalousyrittäjiksi, kauppiaista taistelijoiksi, marttyyreista terroristeiksi, rauhanomaisista, heikoista ei-arjalaisista aggressiivishenkisiksi semiiteiksi.”479
Yksi sionismin erikoisuus oli uuden kielen valinta. Omaa paikkaansa kansakuntien
joukossa etsivälle juutalaisuudelle ei kelvannut jiddis, jota suurin osa (95 %) Euroopan
askenazi- juutalaisista puhui. Sen tilalle piti herättää uudelleen eloon heprea, jota kukaan
ei sellaisenaan puhunut. Tämä osoitti nationalismin kielellisen siteen joustavuuden; ehkä
kieli ei lopulta ollutkaan niin keskeinen ja korvaamaton kuin mitä lingvistisen nationalismin teoriat väittivät.480
Historian polttopisteeseen sionistisen liikehdinnän nosti vasta Britannian hallituksen
maailmansodan aikana antama ns. Balfourin julistus (2.11.1917), jonka mukaan
”Hänen majesteettinsa hallitus suhtautuu suopeasti ajatukseen, että Palestiinaan
perustetaan kansalliskoti juutalaiselle kansalle, ja tekee kaikkensa tämän päämäärän toteuttamiseksi olettaen, ettei mikään uhkaa Palestiinassa asuvien ei-juutalaisten yhteisöjen kansalais- ja uskonnollisia oikeuksia, tai missään muussa maassa
olevien juutalaisten kansalaisoikeuksia tai poliittista asemaa.”481
Study 8, 301; Kimmerling 2001, 23–26; Rabinowicz 1952, 48–55; Lenczowski 1957, 312–313;
Juusola 2005, 30–31; Buruma & Margalit 2005, 137–42; Hertzlin teos Der Judenstaat (1896) toimi
kipinän lyöjänä. Teoksessa Altneuland (1902) Herzl kuvasi juutalaisvaltion sionistisena onnelana, jossa teknokraattinen sosialismi kapitalismin parhaimmilla puolilla täydennettynä palveli ihmistä. Tämän
’Kansojen Valkeudeksi’ kutsutun utopiavaltion pääkaupunkina oli länsimaiseksi metropoliksi kasvanut
Jerusalem, jossa arabit ja juutalaiset asuivat yhdessä ja työskentelivät rinta rinnan suurissa osuustoiminnallisissa syndikaateissa. Kaupungin Rauhan Palatsi toimi maailman kansojen kokouspaikkana.
479
Study 8, 310–311. Vaikka Toynbeen arviosta paistoi peitelty ihailu sitä muutosta kohtaan, joka Palestiinan juutalaisissa oli viimeisten 30 vuoden aikana tapahtunut, oli arviossa mukana myös paheksuntaa,
koska sionistit olivat omalla aktiivisuudellaan kaapanneet itselleen sen vallan joka oikeasti kuului Israelin
Jumalalle. Erityisesti Anthony Smith on osoittanut vakuuttavasti, että tällä juutalaisten muutoksella
heikoista vahvoiksi – sionismin sekulaareista lähtökohdista huolimatta – oli alusta alkaen yllättävänkin vahva kytkentä tärkeisiin pyhiin arvoihin, joilla oli selkeästi uskonnollinen lataus. Smith, A. 2003,
88–94.
480
Hobsbawm 1992, 110. Jiddisiä puhui 95 % ashkenazijuutalaisista Euroopassa ja uudella mantereella,
eli kyseessä oli 10 miljoonan ihmisen kieli, jolla oli tuotettu arvostettua kirjallisuutta.
481
Temperley 1924, 170; SIA 1925: vol. 1, 366. Muodollisesti Balfourin julistus ilmaistiin 2.11.1917
kirjeellä Britannian sionistista federaatiota johtavalle lordi Rothschildille. Kansainliiton neuvosto vahvisti sen 24.7.1922.
478
126
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Vaikka mukana oli myös altruistisia motiiveja, oli kyseessä ennen kaikkea sodanaikainen toimi, jolla pyrittiin edistämään konfliktin kokonaispäämääriä. Alunperin asialla
ei ollut paljonkaan kannatusta Britannian hallituksessa, vielä vähemmän Ranskassa. Se
onkin syytä laskea samaan luokkaan muiden sodanaikaisten sopimusten kanssa (em. Sykes-Picot -sopimus ja itsenäisyyslupaukset emiiri Husainille 1916). Tosiasiassa idea juutalaisten kotimaasta palveli varsin hyvin brittejä sotilaallisena siirtokuntana, joka toimisi
puskurina Egyptin ja Suezin kanavan suuntaan. Samalla tämä tukisi sopivasti Britannian
suunnitelmia strategisten reittien luomiseksi Kap­–Kairo ja Kairo–Intia -linjoilla. Toisaalta julistuksen sanamuoto ’kansallinen koti Palestiinassa’ ei tarkoittanut juutalaisen valtion
perustamista, vaan piti sisällään näkemyksen, että kansallinen koti käsittäisi vain osan tai
osia Palestiinasta.482
Churchill, jonka käden jälki näkyi vahvasti ensimmäisen maailmansodan loppujärjestelyissä, antoi täyden tukensa Balfourin julistukselle, todeten ”me uskomme sen olevan
hyväksi maailmalle, hyväksi juutalaisille ja hyväksi Brittiläiselle imperiumille, kuten myös
Palestiinassa asuville arabeille, ja me aiomme pitää huolen siitä, että asiat pysyvät näin.
Heitä ei syrjäytetä eivätkä he kärsi, vaan he jakavat sionismista tulevat edut ja kehityksen.”483 Churchill toisti saman kantansa vuosien varrella, korostaen aina selvästi käsiteeroa ’juutalaisten kansallinen koti Palestiinassa’ ja ’Palestiina juutalaisten kansalliskodiksi’. Tältä pohjalta hän esitti toisen maailmansodan jälkeen epäilynsä, oliko viisasta edes
holokaustin varjolla sallia kaikkien juutalaisten muuttoa Palestiinaan. Hän toivoi, että
Eurooppa voisi pysyä jäljelle jääneiden kotina. Näistä epäilyksistään huolimatta Churchill
pysyi elämänsä loppuun asti uskollisena näkemykselleen sionismin ja juutalaisen kansalliskodin oikeutuksesta.484
Kohtalokas Balfourin julistus joka tapauksessa oli, koska sen pohjalta sionistit ajoivat
asiaansa 1919 Pariisin rauhanneuvotteluissa, saaden voittaneiden valtioiden hyväksynnän kansalliskodin perustamiselle, minkä jälkeen Palestiinan mandaatti määrättiin San
Remon kokouksessa 1920 Britannialle. Samassa yhteydessä alue erotettiin Sykes-Picot
-sopimuksen mukaisesti Ranskalle tulevasta Syyrian mandaattialueesta. Jo tässä vaiheessa
kävi selväksi, että arabit, jotka esiintyivät Husainin pojan emiiri Faisalin johdolla neuvotteluissa, eivät hyväksyneet päätöksiä, vaan heillä oli omaan kansalliseen tietoisuuteensa
pohjautuva näkemys tulevaisuudesta. Faisal protestoi turhaan, sillä lopulta hän ei saisi
edes Syyriaa, jonka kuninkaaksi hänet ehdittiin huutaa. Vuosi 1920 paljasti arabeille karun totuuden: menetettyjä olivat Palestiina, Syyria, Libanon, ja lopuksi Mesopotamia.485
Versaillesin neuvottelujen alla joulukuussa 1918 Faisal ei kuitenkaan vastustanut sellaisenaan juutalaisten kansallista kotia Palestiinassa. Hän esiintyi hyvin rakentavasti, todeten joulukuussa 1918 tapahtuneen Lontoon vierailun yhteydessä, että Palestiinassa oli
kyllä ristiriitaisia intressejä, mutta niistä huolimatta arabit myönsivät sionistien moraaliset
vaatimukset. Hänen mukaansa juutalaiset olivat veljiä, joiden oikeudenmukaiset vaatiTemperley 1924, 171–175; Quigley 1990, 8–10; Hyam 2006, 56. Varsinkin pääministeri Lloyd George lämpeni puskurisuunnitelmille, saaden näkemyksille tärkeää tukea sionistien johtajana toimivalta
Chaim Weizmannilta.
483
Churchill 2007a, 80.
484
Churchill 2007a, 79, 128–129, 189–191, 425–426; Gilbert 2008, xvi, 280–306. Myös Churchill
ihaili sionistien aikaansaannoksia Palestiinassa, missä he olivat saaneet autiomaan kukkimaan ja luoneet
monella muullakin tavalla modernin maan aiemman takapajulan sijaan. (190–191). Vielä vanhoilla
päivillään Churchill kuvasi itseään ’vanhaksi sionistiksi’. Gilbert 2008, xvi, 280–292.
485
MacMillan 2001, 416–419; Nevakivi 1969, 194–218, 254–258; Dockrill & Goold 1980, 150–173.
Faisal nousi sittemmin v. 1921 Irakin kuninkaaksi. Kansainliitto vahvisti Palestiinan mandaatin lopullisesti vasta syyskuussa. 1923. Temperley 1924, 175–177, 186; SIA 1925: vol. 1, 366–369.
482
127
muksien toteutumista arabit kannattivat. Myöskään Britannian hallinto ei asukkaiden
kannalta tuntunut huonolta ratkaisulta. Samalla matkalla Faisal tapasi myös sionistijohtaja Weizmannin, joka esitteli sionistien Palestiina-ohjelman. Siinä sionistijohtaja lupasi
tietotaitoa ja raha-apua maan kaikinpuoliseksi elvyttämiseksi. Faisal puolestaan sanoi olevansa varma, että juutalaisten tulo Palestiinaan oli hyväksi maalle, ja että arabiviljelijöiden
laillisiin etuihin ei puututtaisi. Itse maasta ei Palestiinassa ollut pulaa. Faisal näki siten
sionismin ja arabiliikkeen veljesliikkeinä, joiden välillä vallitsi täysi harmonia.486
Tammikuussa 1919 Faisal allekirjoitti yhteistyösopimuksen Weizmannin kanssa. Sen
henkenä oli kahden erillisen valtion Palestiina: juutalaisten kansallinen koti ja arabivaltio
rinta rinnan, erillisinä kokonaisuuksina. 1. artikla korosti kahden valtion kaikissa suhteissa vallitsevaa ”mitä kohteliainta hyvää tahtoa ja ymmärtämystä.” 4. artikla totesi, että
eri keinoin rohkaistaisiin ”juutalaisten laaja-alaista maahanmuuttoa, ja että juutalaiset
maahanmuuttajat asettuisivat niin nopeasti kuin mahdollista (...) viljelemään tehokkaasti
maata.”487
Samaan aikaan arabiviljelijöiden oikeuksia kunnioitettaisiin ja heitä avustettaisiin taloudellisessa kehityksessä. Sopimuksen esipuheeseen Faisal kuitenkin liitti lausuman, joka
edellytti Britannian toteuttavan oman osansa eli itsenäisyyslupaukset arabeille: ”Mutta
jos pieninkin muutos tai poikkeama tapahtuu (...) en ole sidottu yhteenkään sanaan tässä
sopimuksessa, joka katsotaan rauenneeksi eikä huomioonotettavaksi (...) enkä ole siitä
mitenkään vastuussa.”488 Vielä maaliskuun alussa 1919 Faisal kirjoitti Felix Frankfurter
-nimiselle Harwardin yliopiston lakitieteen professorille:
”Me tunnemme, että arabit ja juutalaiset ovat rodullisia serkkuja (...) me arabit,
varsinkin koulutetummat suhtaudumme syvää sympatiaa tuntien sionistiseen
liikkeeseen (...) Me työskentelemme yhdessä uudistetun ja herätetyn Lähi-Idän
puolesta, ja meidän kaksi liikettämme täydentävät toisiaan. Juutalainen liike on
kansallinen eikä imperialistinen, ja Syyriassa on tilaa meille molemmille. Itse asiassa tunnen, ettei kumpikaan voi täysin menestyä ilman toista.”489
Näiden viikkojen ja kuukausien mielialojen ja hengen säilyminen olisi epäilemättä muuttanut Palestiinan kohtalon varsin toisenlaiseksi. Mutta rauhanneuvotteluissa kävi pian
selväksi, että arabien, brittien ja juutalaisten edut kulkivat sittenkin kovin eri suuntiin.
Siksi mm. Albert Einstein muisteli vuosikymmenten päästä kaiholla tätä hetkeä, jolloin
kuningas Faisal, ”jalomman luokan johtaja kuin nykyiset päälliköt”, oli mukana laatimassa täydellistä sopimusta arabeille, juutalaisille ja briteille.490
Toynbeen varhaiset kokemukset sionismista lienevät olleet suhteellisen myönteisiä
niin opiskeluaikana Oxfordissa kuin vielä Versaillesin rauhanneuvotteluissakin. Yksi hänen lähimpiä ystäviään jo opiskeluajoilta oli historioitsija Lewis Namier, joka juutalaisena
kallistui myöhemmin jyrkkenevään sionismiin. Versaillesin rauhanneuvottelujen aikaan
Toynbee tapasi ystävällisissä merkeissä monia sionismin johtajia, mm. ”suureksi valtioFriedman, I. 2000, 218–220; MacMillan 2001, 432–433; Morris 1999, 79–81.
Antonius 1945, 438.
488
Antonius 1945, 437–439; Friedman, I. 2000, 223–225.
489
Friedman, I. 2000, 227–228, 232. Palestiinan tilanteen kiristyminen nostatti arabien piirissä esiin
epäilyjä Faisalin kirjeen autenttisuudesta. Mutta tämä tapahtui ensimmäisen kerran vasta v. 1923.
490
Einsteinin puhe ’Kuinka tulin sionistiksi’, Jüdische Rundschau 21.6.1921; kirjoitus Princeton Heraldissa 28. 4.1944; todistus Anglo-Amerikkalaisen komitean tutkimuksessa 11.1.1946; kaikki teoksessa
Rowe & Schulmann 2007, 149–153, 333, 340–343. Einstein tunnustautui sionistiksi, mutta ei kannattanut erillisen juutalaisen valtion perustamista Palestiinaan.
486
487
128
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
mieheksi ja tiedemieheksi” kuvaamansa Chaim Weizmannin, jonka Venäjän juutalaisten
asemaan liittyviä anekdootteja hän muisteli myötätuntoisesti.491
Vielä 1920-luvullakin Toynbeen kuvaukset Palestiinasta olivat melko neutraaleja. Hän
totesi määrältään vielä vähäisten Palestiinan sionistien voimaksi sen, että he keskittyivät
suppealle alueelle ja että he olivat saaneet virallisen tunnustuksen sekä että mandaattihallinto tuki heitä. Oma merkityksensä oli myös sillä lisääntyvällä tuella, jota he saivat
kaikkialla maailmassa diasporassa olevilta veljiltään.492
Tilannetta kuitenkin vaikeutti merkittävästi arabien johdonmukainen kieltäytyminen
osallistumasta Palestiinan mandaattivaltion hallintoon. Heille oli varattu 12 jäsenisessä
lakiasäätävässä neuvostossa kahdeksan paikkaa, jotka jäivät ääriainesten agitaation takia
täyttämättä. Asiaa ei helpottanut se, että mandaattihallinnon ensimmäiseksi ylikomissaariksi oli valittu innokkaaksi sionistiksi tunnettu Sir Herbert Samuel. Arabit vaativat
hallinnollisen boikotin lopettamisen ehtona koko juutalaisen kansalliskoti -idean peruuttamista. Tähän mandaattihallinto ei katsonut voivansa suostua. Vuonna 1925 hyväksytty
kansalaisuuslaki pohjautui muodollisesti väestön tasa-arvoisuuden periaatteeseen, mutta
antoi kaksi vuotta maassa asuneelle juutalaiselle tietyin ehdoin täyden kansalaisuuden.
Samaan aikaan juutalaisten joutomaiksi määriteltyjen maiden ostot kiihtyivät, mikä johti lisääntyviin omistusoikeuskiistoihin. Monissa tapauksissa arabiviljelijät eivät pystyneet
osoittamaan millään kirjallisella dokumentilla oikeuttaan maahan. Toisaalta maita myivät
usein poissaolevat maanomistajat, joille kyseessä oli vain edullinen kauppa. Ostettuaan
maata sionistit katsoivat sen pysyvästi juutalaiseksi omaisuudeksi, jota ei koskaan enää
siirrettäisi muille. Näille maille ei myöskään palkattu kuin juutalaisia työläisiä. Kaikki
tämä heikensi fellahien, arabiviljelijöiden asemaa, lisäten heidän työttömyyttään ja ajaen
monia epätoivoon. Paineet patoutuivat, ja Toynbee arvioikin, että vaikka Ranskalla oli
samaan aikaan Syyriassa suoranaisia kapinoita kukistettavanaan, oli Britannian ongelma
vaikeampi, koska Palestiinan alle 800.000 hengen väestöstä oli oppositiossa yli 90 %.493
Väestönosien välien kiristymistä selittävät siten lähes alusta alkaen paitsi etnisuskonnolliset äärinäkemykset myös väestöryhmien taloudellisessa tilanteessa tapahtuneet muutokset. Tähän vaikutti erityisesti juutalaisten lisääntynyt maahanmuutto. Vaikka se oli absoluuttisina nettolukuina vuosittain vain muutamia tuhansia, heijastui se moniin asioihin
levottomuutta herättävästi. Brittiläinen mandaattihallinto oli siten puun ja kuoren välissä, mahdottomassa tilanteessa kahden keskenään ristiriitaisen päämäärään toteuttajana:
juutalaisen kansankodin edistäminen ja koko väestön valmistaminen itsenäisyyteen.494
Kiristynyt tilanne laukesi v. 1929 avoimiksi levottomuuksiksi, joissa islamilainen fanatismi yhtyi arabinationalismiin regressiivisellä tavalla. Molempien uskontojen pyhien
Friedman, I. 2000, 110–113; Toynbee 1967, 70–74. Study 2, 242–243. Juutalaisuuden historian
kannalta oli merkittävää, että Itä-Euroopan juutalaisten asuttama ’Pale’ oli Venäjän laajentumisten myötä muuttunut suurimmaksi osaksi Venäjän tsaarin alaiseksi erityismaaksi, jonka ulkopuolelle juutalaiset
eivät yleensä saaneet mennä.
492
SIA 1925: vol. 1, 353.
493
SIA 1925, 363–364, 370, 380, 391; SIA 1930, 223–224, 235–241; Quigley 1990, 18–22; Kimmerling 2001, 29. Kuitenkin Palestiinassa vallitsi 1920-luvun puolivälissä ’suhteellinen détente’ eikä lordi
Balfourin tulo Jerusalemiin maaliskuussa 1925 avaamaan uusi Heprealainen yliopisto Mount Scopuksella aiheuttanut kuin rauhallisen yleislakon. Vierailu Damaskoksessa muodostui sen sijaan tuhoisammaksi, koko kaupungin roihahtaessa vihan ilmauksiin.
494
SIA 1930, 241–245, 258, 261; Smith, C. 2007, 126–131. Palestiinan arabien 1928 Jerusalemissa
pitämä kongressi ilmaisi heidän vaatimuksensa selväsanaisesti: ”Palestiinan arabien kongressi (...) vaatii
kansallisena oikeutena demokraattisen parlamentaarisen hallituksen perustamista siirtomaahallinnon
kymmenen absoluuttisen vallan vuoden jälkeen (...) on luotava edustuksellinen laitos, joka laatii Palestiinan perusatuslain, joka takaa Pastiinaan parlamentaarisen hallinnon perustamisen.”
491
129
paikkojen päällekkäinen sijainti Temppelivuorella miltei takasi tämänkaltaisen uskonnollisen kiihkon esiinmarssin, varsinkin kun Jerusalemin mufti Hajj Amin al-Husain toimi
kiihotuksen aktiivisena johtajana. Itkumuurilta levottomuudet levisivät ympäri maata,
päätyen lopulta katastrofiin, joka maksoi lukuisten juutalaisten hengen, omaisuuden tuhosta puhumattakaan. Yksin Hebronissa murhattiin raa’asti yli 60 juutalaista, kun taas
Safadin perinteisessä juutalaiskaupungissa uhreja oli 45. Ennen kaikkea arabiosapuolen
kieltäytymisen takia mandaattihallinnon kaikki yritykset saada osapuolet saman pöydän
ääreen neuvottelemaan epäonnistuivat. Levottomuuksien syitä tutkimaan asetettu komitea julkaisi v. 1930 ns. Valkoisen paperin. Raportti synnytti puolestaan juutalaisella taholla maailmanlaajan myrskyn, koska sen sävy tulkittiin juutalaisvastaiseksi. Vaikka raportti
itse asiassa pyrki vain tasapainoilemaan mahdottomassa tilanteessa, päätyi mandaattihallinto seuraavina vuosina juutalaisten maahanmuuton merkittävään hillitsemiseen.495
1930-luvulla panislamilainen julistus sai yhä voimakkaammin sijaa islamilaisissa
maissa. Länsimaiseen nationalismin virukseen kytkeytyen se nostatti arabimaat entistäkin
selvemmin isäntämaitaan vastaan. Tästä kypsyneenä Britannia päätti luopua Irakista, joka
Eldoradon sijasta oli muuttunut ’ampiaisten pesäksi’. Britannia katsoi luopumisen välttämättömäksi, vaikka juuri näihin aikoihin oli alkamassa strateginen ’taistelu öljystä’, jossa
alueen mailla tuli olemaan keskeinen rooli pelattavanaan.496
Tässäkin vaiheessa Toynbee korosti, että jyrkkä nationalismi oli vieras islamin uskon
pohjimmaiselle eetokselle. Koska arabit eivät olleet saaneet rokotusta nationalismin virusta vastaan, oli sen vaikutus sitäkin tuhoavampi; sen saivat kokea erityisesti arabimaiden
vähemmistöt. Varsinkin Irakin nestoriaanisen assyyrivähemmistön kohtalo oli tämän
seurauksena kova: Syyrian vastaisen rajaseudun kahakoissa heitä teurastettiin v. 1933 sadoittain, mikä tarkoitti jopa kokonaisten perheiden järjestelmällisiä murhia. Monet selviytyneistä päätyivät Amerikkaan. Huomionarvoista on, että Toynbee asetti syyn pienen
vähemmistön tuhosta ensisijaisesti assyrialaisten omille harteille, koska ”assyrialaiset olivat
perinteisesti jääräpäisiä ja tappelupukareita”. Toiseksi syy oli Britannian, koska se luopui
Irakista liian nopeasti. Vähiten syyllinen oli Irakin hallitus, jonka puolustukseksi Toynbee
esitti kurdien samanaikaisen rauhallisuuden, vaikka heidänkin piirissään oli maailmansodan lopusta lähtien ollut itsenäisyyspyrkimyksiä. Samalla Toynbee kuitenkin ennakoi
tulevaa: ”(...) oli vaikea uskoa, että poliittisesti jakautunut kurdiväestö Irakissa, Persiassa,
Turkissa ja Syyriassa pysyisi loputtomiin tyytyväisenä ja unohtaisi, että kansan yhtymistä
suvereeniksi itsenäiseksi kansallisvaltioksi (...) oli ruvettu pitämään jokaisen kansan luonnollisena oikeutena”. Lokakuussa 1932 Irak hyväksyttiin Kansainliiton jäseneksi.497
Mihin tahansa arabit näinä aikoina kokoontuivat, Palestiinan arabiväestölle eri muodoissa esitetyt tuen ja sympatian osoitukset saivat heidän retoriikassaan yhä keskeisemmän aseman. Itse Palestiinassa aloite siirtyi yhä selvemmin Jerusalemin mufti Hajj Amin
al-Husainille. Hän nousi Palestiinan muslimien ylimmän neuvoston johtoon ja hallitsi v.
1931 pidettyä Jerusalemin islamilaista kongressia. Amin al-Husainista tuli arabien entistä väkivaltaisemmaksi käyvän vastarinnan kiihkein äänitorvi aina vuoden 1937 suureen
kapinaan asti. Tällöin hän joutui pakenemaan maasta, päätyen aikanaan natsi-Saksaan.
Siellä hän jatkoi antisemitistisiä julistuksiaan, kykenemättä kuitenkaan enää kovin paljon
käytännössä vaikuttamaan Palestiinan tilanteeseen. Yleisestä antisemitismistään huolimatta Natsi-Saksan tuki Palestiinan arabeille jäi vähäiseksi, rajoittuen lähinnä juutalaisten
SIA 1930, 267–303; Dershowitz 2003, 42–44; Morris 1999, 111–120. Näihin aikoihin alkoivat juutalaiset organisoida väestönsä tueksi Hagana-puolustusjoukkoja, josta aikanaan muotoutuisi kansallinen
armeija.
496
SIA 1934, 109–115.
497
SIA 1934, 98, 112–113, 123, 134, 164–174, 208–211.
495
130
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
emigraation estämiseen. Toisaalta eivät muftin Saksasta välitetyt julistukset Kolmannen
valtakunnan ja arabien ystävyydestä johtaneet puhetta pidemmälle – sotalakien alainen
Palestiina ei ollut kovin otollinen paikka kapinoinnille.498
Mitä pidemmälle sotien välinen aika kului, sitä vaikeampaa oli myöskään Toynbeen
löytää mitään toimivaa ratkaisua kahden kansallisen kodin sijainnille samalla maa-alueella. Hän nosti esiin olennaiset taustaongelmat: juutalaisten lisääntyvä maahantulo,
molempien väestöryhmien elintasoero, juutalaisten tekemät maakaupat ja niihin liittyen
arabien maaseutuväestön heikkenevä tilanne. Mitä tuli hallintomalliin, kävi yhä selvemmäksi, ettei asiaa voitaisi ratkaista enemmistöpäätöksellä, koska kumpikaan väestöryhmä ei suostuisi jäämään toisen hallittavaksi. Tuloksena oli siten pattitilanne: ”Palestiinan
kansa ei voi muotoilla tulevaa itsehallintoaan läntisen kansallisvaltion parlamentaarisen
mallin mukaisesti. Mandaattihallinnon velvollisuutena on (...) auttaa kahta Palestiinan
yhteisöä muotoilemaan toisenlaiselle pohjalle rakentuva erilainen itsehallinnon malli,
joka täyttää väestöryhmien tarpeet.”499
Mikä mahdollinen malli olisi, jäi kuitenkin avoimeksi. Tältä pohjalta tulkiten olisi
Toynbeen mielestä ollut loogista, että Palestiinasta olisi tehty B-tason mandaatti, jota
Britannia hallinnoisi suoraan. Toynbee päätteli, että silloinen levoton tilanne Palestiinassa
johtaisi noin kymmenessä vuodessa koko mandaattihallinnon kestämättömään tilanteeseen. Toynbee kuitenkin uskoi, että faktojen paino ajaisi osapuolet ennemmin tai myöhemmin ratkaisemaan Palestiinan kysymyksen sopimuksella. Muutoin tuolla pienellä
maa-alueella olisi edessään kansanryhmien välisen tuhoamissodan tragedia.500
Alueen äärimmilleen tulehtunut tilanne toimi näin muutoin hyvin rikkinäisen arabiankielisen maailman yhdistäjänä. Toynbee näki tässä kaksi puolta: negatiivista edusti
juutalaisen kansallisen kodin muotoutuminen Palestiinaan, joka kaikkien arabien mielissä edusti vierasta tunkeutumista pyhille alueille. Positiivinen ilmeni arabien keskinäisen
solidaarisuuden lisääntymisenä erityisesti Saudi Arabian kuninkaan Abdul Aziz ibn Saudin kasvavan voiman suojissa. Niinpä ibn Saud oli saavuttanut vuoteen 1936 mennessä
”arvonannon ja suosion, jotka olivat verrattavissa presidentti Rooseveltin saavuttamaan
asemaan latinalaisen Amerikan kansojen kuvitelmissa ja tunteissa...” Täten Palestiinan
kysymys oli edesauttamassa kaikkein vanhoillisimman islamilaisen suuntauksen nousua
alueen johtavaksi voimaksi, Saudi-Arabian solmiessa sopimuksia ja toimiessa arabimaiden
keskinäisten ristiriitojen aktiivisena sovittelijana.501
Palestiinan arabien levottomuus ja väkivalta lisääntyivät selvästi vuodesta 1936 lähtien.502 Lokakuussa 1937 arabit alkoivat yleisen kansannousun Britannian mandaattihallintoa vastaan. Tämä merkitsi yhteiskunnallisen tilanteen äärimmäistä kiristymistä, jatkuvia väkivallantekoja yli etnisten rajojen, juutalaisten aseistautumista ja linnoittautumista
omille vahvoille alueilleen sekä lisääntyviä arabiuhreja. Sekasortoa luomalla arabit havittelivat ajavansa Britannian kokonaan pois. Tähän britit kuitenkin vastasivat tuomalla lisävoimia Egyptistä. Vuoden 1938 umpikujamaisessa tilanteessa brittihallinto tutki Sir John
Woodheadin johtaman komission avulla maan jakamisen problematiikkaa, päätyen lopulta kielteiselle kannalle. Päätös suututti juutalaisen osapuolen. Vuoden 1939 Valkoinen
498
SIA 1934, 99–105; Smith, C. 2007, 180–181; Morris 1999; Melka 1982, 96–98; Yisraeli 1982,
110–111.
499
Toynbee 1931c, 55.
500
Toynbee 1931c, 50–59.
501
SIA 1936, 783–793.
502
Britannian nimittämä ns. Peel-komitea tutki väkivallan syitä, päätyen ensimmäiseen maan jakoehdotukseen, joka perustui väestönsiirtoihin. Arabien toimeenpaneva komitea (Arab Higher Committee)
hylkäsi sen suoraa päätä. Morris 1999, 138–144.
131
paperi puolestaan rajoitti juutalaisten siirtolaisuuden minimiinsä, mahdollistaen jopa sen
loppumisen viiden vuoden kuluessa. Myös muilla tavoilla, mm. maakauppojen säännöstelyllä mandaattihallinto pyrki hillitsemään juutalaisen kansankodin laajenemista. Näiltä
osin näytti selvältä, että brittiläisten sympatia oli siirtymässä parin piirun verran arabien
puolelle. Valkoisen paperin päätelmä Palestiinan tulevaisuudesta oli, että ”itsenäinen valtio olisi sellainen, jossa arabit ja juutalaiset jakavat hallinnon tavalla, joka varmistaa sen,
että kummankin yhteisön olennaisia etuja suojellaan.”503 Paperi ei kuitenkaan pyrkinyt
mitenkään määrittelemään perustuslaillista koneistoa, jolla tavoitteeseen päästäisiin. Joka
tapauksessa heti rauhan vakiinnuttua saisi Palestiinan kansa suuremman osan hallinnosta
vastuulleen. Molemmat osapuolet ilmaisivat tyytymättömyytensä Britannian toimiin.504
Toisen maailmansodan ja Natsi-Saksan suorittaman juutalaisten etnisen massamurhan eli holokaustin myötä Palestiinan tilanne sai ratkaisevasti uuden suunnan. Palestiinan brittihallinto huomasi olevansa traagisen ironisessa tilanteessa, joka edellytti, että
natsien valloittamien toisten maiden pakolaiset saivat tilapäisen suojapaikan Palestiinasta,
mutta natsien terrorin juutalaisia uhreja oli estettävä pääsemästä maahan – kaikki tämä
Lähi-Idän sota-ajan tasapainon vuoksi.505 Paljon myöhemmin Toynbee oli sitä mieltä, että
Britannian ja Yhdysvaltojen olisi pitänyt ottaa juutalaispakolaiset vastaan, koska ”ihmisyyden nimissä näiden kahden läntisen maan olisi pitänyt avata ovensa auki juutalaisille
pakolaisille, jotka pakenivat toisen läntisen maan suorittamaa vainoa.” Näillä mailla olisi
ollut myös kyky assimiloida nämä pakolaiset väestöihinsä ilman mitään negatiivisia poliittisia vaikutuksia.506
Britannia väsyi mandaattialueensa hallitsemattomaan tilanteeseen ja sysäsi ratkaisut
uudelle maailmanjärjestölle. Yhdistyneet Kansakunnat päätyi v. 1947 jakoesitykseen,
jonka arabit suoralta kädeltä hylkäsivät. Lopputuloksena oli Israeliksi nimetyn juutalaisvaltion 14.5.1948 antama yksipuolinen itsenäisyysjulistus. Sitä seurasi ympäröivien
arabivoimien huonosti koordinoitu hyökkäys, jonka tuore valtio monien yllätykseksi pystyi menestyksellisesti torjumaan. Palestiinan kysymys oli muuttunut Israelin ongelmaksi
– dilemmaksi, johon maailma edelleen etsii ratkaisua.507
Kun Israelia luotiin Yhdistyneiden Kansakuntien käytävien loputtomissa lobbaustilanteissa, oli Toynbee sielläkin mukana. Syksyllä 1947 erityisesti Yhdysvallat oli joutunut
asiassa puun ja kuoren väliin. Yhtäällä olivat voimakkaat sionistiset vaikuttajat, toisaalla
taas Yhdysvaltain öljyedut, joiden pelättiin vaarantuvan arabisuhteiden huonontuessa.
SIA 1938: vol. 1, 460 (kirj. H. Beeley).
Hyam 2006, 57; Kimmerling 2001, 34–36; Morris 1999, 128–160. Tämä kapinavaihe oli seurauksiltaan jo sangen verinen: kuolleita arabeja oli 3000–6000, joista suuri osa kuitenkin väestön oman sisäisen
vihanpidon seurauksena; brittijoukot tuhosivat kostoiskuina vähintäin satoja arabien asuttamia taloja.
Juutalaisten menetykset lasketaan sadoissa uhreissa; yhtäkään heidän asutuskeskustaan ei kuitenkaan
tuhottu. Britannian hallituksen päätelmä tilanteen pohjalta oli kuvaava:”itsenäisen valtion perustaminen ja kaiken mandaattihallinnon kontrollin luovuttaminen Palestiinassa vaatisi sellaiset suhteet arabien
ja juutalaisten välille, mikä tekisi hyvän hallinnon mahdolliseksi.” SIA 1938; vol. 1 (kirj. H. Beeley),
414–479.
505
SIA 1939–1946: vol. 6, 11. Tekstin kirjoitti George Kirk. Vuosina 1932–1944 Palestiinaan oli saapunut 265.000 juutalaista maahanmuuttajaa, juutalaisten kokonaismäärän kasvaessa 640.000:een, arabien
määrän vastaavasti ollessa 1.300.000. Kimmerling 2001, 33–35.
506
Toynbee 1962c, 62–63. Toynbeen mukaan Britannian päättämättömyys oli keskeinen syy myöhempään asioiden tilaan. Palestiinasta olisi pitänyt joko luoda enemmistön demokraattisesti hallitsema maa,
jossa juutalaisella vähemmistöllä olisi ollut turvattu paikkansa; tai brittiläisellä päätöksellä olisi Palestiinasta pitänyt kaivertaa irti erillinen juutalaisvaltio. Nyt ei tehty kumpaakaan. Voi silti kysyä olisiko
arabien vastarinta sallinut jälkimmäistä.
507
Quigley 1990, 28–93.
503
504
132
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Huoli ei ollut aiheeton, sillä 29.11.1947 tehdyn jakopäätöksen jälkeen Arabiliiga uhkasi peruuttaa amerikkalaisten yhtiöiden öljyputkioikeudet, mikäli jako toimeenpantaisiin. Ennen lopullista päätöstä Toynbee esitteli Yhdysvaltojen ulkopolitiikan neuvostossa
(Council of Foreign Relations) näkemyksen, jonka mukaan Palestiinan jako alueellisen
kansallisuusajattelun pohjalta oli mieletön toimenpide, reductio ad absurdum. Vastaehdotuksena voisi olla Palestiinan antaminen ’kolmannen osapuolen’ –Yhdysvaltojen – ’despoottiseen hallintaan’ määräämättömäksi ajaksi. Toteutuksen ehtona juutalaisen maahanmuutto tulisi lopettaa toistaiseksi. Toynbeetä pidettiin kuitenkin Amerikassa selvästi
’Chatham House version’ miehenä, jolta ei voinut odottaa rohkeita ratkaisuja juutalaisten
hyväksi. Tämä henki ilmeni laajemminkin brittihallinnon epäröintinä kaikkea sellaista
kohtaan, joka heikentäisi välejä arabimaihin. Tältä pohjalta on ymmärrettävää, etteivät
Toynbeen ehdotukset ottaneet tulta, vaan tapahtumat etenivät omalla painollaan lopulliseen jakoon asti.508
Israelin lopullinen syntyminen ei tapahtunut kivuitta, vaan johti arabiväestön joukkopakoon Palestiinasta. Olivatko tähän syynä arabijohtajien kehotukset vai Israelin brutaalit
toimet – siitäkin on väitelty jo puolen vuosisadan ajan. Molemmilla selityksillä lienee jossain määrin katetta. Nuoren juutalaisvaltion hagana-puolustusvoimat tai niiden liepeillä
olevat ’epäjärjestäytyneet’ joukot syyllistyivät kiistämättä joihinkin perusteettomiin brutaaliuksiin arabiväestöä kohtaan. Niistä tunnetuin lienee 9.4.1948 tapahtunut Jerusalemin lähellä sijainneen Der Yasinin kylän joukkomurha, jonka suorittivat vapaamuotoiset
Irgun- ja Lehi-joukot. Surmansa sai Punaisen Ristin antamien tietojen mukaan noin 200
henkeä, myöhempien arvioiden vaihdellessa lähteestä riippuen 100–250 välillä. Oli uhrien kokonaismäärä Der Yasinissa mikä tahansa, katsoi Toynbee sionistijuutalaisten tekojen
olevan ”verrattavissa rikoksiin, joita natsit suorittivat juutalaisia vastaan,”, varsinkin kun
suuri osa uhreista oli taisteluihin osallistumattomia naisia ja lapsia.509
Joka tapauksessa teko täytti tehtävänsä, mikäli tavoitteena oli pelon herättäminen väestön karkottamiseksi: arabien joukkopako kiihtyi välittämästi suuriin mittoihin. Lopputuloksen kuohuttavuudesta huolimatta on Toynbeen tapa käyttää tässä yhteydessä natsien
Lebensraum-termiä todettava turhaksi liioitteluksi. Tapahtumat etenivät enemmän ad hoc
-tyyppisenä reagointina kuin minkään suurisuuntaisen suunnitelman mukaisesti. Mutta
Toynbeen tuomio oli yksiselitteisen ehdoton: ”9.4.1948 vuodatettu arabiveri oli Irgunin
vastuulla; 15.5.1948 jälkeen tapahtuneet karkotukset olivat koko Israelin vastuulla.”510
Grose 1983, 254–267; Ganin 1979, 67. Kysymys Israelin valtiosta ei toki yhdistänyt kaikkia juutalaisiakaan. Yksin Britanniassa oli 1940-luvulla useita juutalaisjärjestöjä, kuten Anglo-Jewish Association,
Jewish Fellowship ja Agudath Yisra’el, jotka aktiivisesti hylkäsivät valtioidean, joko väliaikaisesti tai pysyväisesti. Näistä merkittävin oli Jewish Fellowship, joka ei kaihtanut yhteydenpitoa arabien näkemyksiä
edustavaan Arabitoimistoon (Arab Office) ja Arabien asiain komiteaan (Committee for Arab Affairs).
Perusteet valtiota vastaan liittyivät joko uskonnolliseen perinteeseen, johon moderni ihmisvoimin perustettava valtio ei istunut, tai juutalaisten hiipuvaan eurooppalaiseen lojaliteettiiin eli uskoon siihen, että
juutalaiset voisivat holokaustin jälkeenkin pysyä hyvinä ’englantilaisina’ tai ’amerikkalaisina’. Toisaalta
kyse oli oikeudenmukaisuudesta Palestiina-puitteessa ja sen väestöryhmien väleistä. Sionismin vertaamisesta natsismiinkaan ei vältytty. Miller 2000, 5–19, 121–150, 250.
509
Study 8, 290, viite 2.
510
Junod 1996, 129 (200 uhria); Quigley 1990, 58 (250 uhria); Tal 2004, 92 (120 uhria); Thomas 1999,
67 (254 uhria); Kimmerling 2001, 39 (125 uhria); Morris1999, 209 (100–110 uhria); Smith, C. 2007,
202 (115 uhria); Smith muistuttaa, että arabit kostivat teon välittömästi tuhoamalla 70 juutalaista lääkäriä ja hoitajaa kuljettaneen autokolonnan. Toynbee ei mainitse Der Yasinin uhrien määrää. Ilmeistä on,
että kylään oli asettunut arabisissien osasto, joka oli Lehin hyökkäyksen pääkohteena. Sanomattakin on
selvää, että tässä sodassa molemmat osapuolet tekivät lukuisia pienempiä brutaaleja tekoja sotatoimiin
osallistumattomia siviilejä kohtaan. Toynbeen osalta on kiinnitetty huomiota siihen, että hän ei liittänyt
508
133
Palestiinan arabiväestön lähtö kodeistaan synnytti pakolaisongelman, josta tuli pysyvä symboli koko Palestiinan tragedialle. Yhdistyneiden Kansakuntien alueelle lähettämä
välittäjä – ruotsalainen kreivi Folke Bernadotte, jonka juutalaisten järjestäytymättömät
joukot pian murhasivat511 – raportoi miltei koko arabiväestön paenneen tai tulleen karkoitetuksi Israelin miehityksen alta. Suuremmista asutuskeskuksista ainoastaan Nasaretin
kaupunki säästyi. Israelin armeija arvioi lähteneiden kokonaismääräksi 600.000. Tosiasia
on, että 859.000 alkuperäisestä arabiasukkaasta lähti sodan seurauksena pakoon noin
726.000 eli 85 % väestöstä. Jäljelle jäi noin 60.000 kylien asukasta ja saman verran beduiineja. Noin 360 arabikylää ja 14 isompaa asutuskeskusta oli tuhottu. Sodan seurauksena
Israel sai haltuunsa 77 % Palestiinasta, kun alkuperäisessä jakoehdotuksessa juutalainen
osuus käsitti 56 %. Sittemmin Israelin valtio kielsi täysin vastuunsa pakolaisista, omaksuen paluukieltopolitiikan.512
5.5 Kohti äärimmäisiä tulkintoja
Toynbeen erityisesti Studyn 8. osassa (The Modern West and the Jews, 272–313) ilmaisema ja sittemmin Studyn ’uudelleenarvioinneissa’ (osa 12, Reconsiderations) toistama
näkemys sionisteista ’natsien opetuslapsina’ hakee yksioikoisuudessaan vertaansa. Näkemyksensä myötä Toynbee myös paljasti, mikä oli hänen asenteensa syvimpänä syynä: kyse
oli yhtä paljon hänen omasta syyllisyydestään, jota hän tunsi lännen häpeällisen historian
takia – lännen, jonka tunnusmerkistöön kuuluivat jatkuvat aggressiot siirtomaaorjuuden
kahleisiin alistettua muuta maailmaa kohtaan. Olennaista oli, että lännen aggressiivisuus
juontui Toynbeen mielestä samasta lähteestä, josta nousi juutalaisten kuvitelma itsestään
valittuna kansana.513
Kaikki mutkat suoraviivaisesti oikoen Toynbee tulkitsi eräät juutalaisten 1948 itsenäisyyssodan aikaisista teoista merkiksi siitä, että sionistit olivat ruvenneen ”matkimaan
natsien juutalaisia vastaan tekemiä pahoja tekoja”. Omalaatuisin Toynbeen esittämistä
syytöksistä lienee ollut väittämä, että natsien suurin synti tuomiopäivänä ei olisikaan se,
että he olivat tuhonneet suurimman osan Euroopan juutalaisista, vaan se, että he – jättämällä loppuosan eloon – johtivat juutalaiset lankeemuksen tielle, toisin sanoen omaksumaan kansallismielisen kiihkon, joka johti heidät sitten polkemaan arabien oikeuksia.
Toynbee ei omasta mielestään kaunistellut natsien hirmutekoja, vaan muistutti, että niitä
varten oli pitänyt keksiä uusi sana ’kansanmurha’ (genocide). Suurin pelkuruus koski
Saksan kansaa, joka ei halunnut tietää mitään keskuudessaan tapahtuneesta kauheudesta.
Silti Toynbeen mielestä arabien suuhun sopivat Neville Chamberleinin ikimuistoiset sanat 27.9.1938 ’Kuinka kauheaa, fantastista, uskomatonta’ kuvaamaan heidän tuntojaan
DerYasinin tapaukseen ainoatakaan lähdeviitettä, kuten hänen tapansa yleensä oli. Näin arabien rooli
myös ampuvina, tappavina ja siviilejäkin surmaavina yksilöinä ja joukkoina jäi täysin piiloon. Study 8,
290, viitteet 1 ja 2; Rabinowicz 1974, 288–292.
511
Thomas 1999, 86. Yitzak Shamirin johtama Lehi eli ns. Stern gang surmasi Folke Bernadotten pian
sen jälkeen kun hän oli jättänyt toisen rauhansuunnitelmansa harkittavaksi. Shamir pysyi vapaalla jalalla,
noustakseen aikanaan Israelin pääministeriksi (1983–1984 ja 1986–1992). Hänenkin tarinansa todentaa sanonnan ’toisen terroristi on toisen vapautustaistelija’.
512
Quigley 1990, 82–86, 90, 209–215; Thomas 1999, 86–89; Tal 2004, 357; Study 8, 290. Toynbee
mainitsi pakolaisten kokonaismääräksi saman 726.000 henkeä, mikä oli jonkin verran suurempi kuin
eräissä muissa raporteissa mainitut luvut, minkä Toynbeekin myönsi.
513
Study 12, 628.
134
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
v. 1948, kun he menettivät kotinsa ’jonkin kaukaisessa maassa käydyn riidan takia, jossa
olivat vastakkain ihmiset, joista he eivät tienneet mitään.’514
Myös monilla muilla tavoin hän antoi ymmärtää, että juutalaiset eivät olisi saaneet
puolustaa itseään, vaan heidän olisi tullut pitäytyä perinteisessä poliittisessa hiljaiselossaan, eikä ruveta vaatimaan oikeuksiaan voimalla ja väkivallalla. On kuitenkin syytä muistaa, että juuri kärsivän alistumisen hengessä ilman kapinaa juutalaiset marssivat natsi-Saksan keskitysleireihin, mutta se ei heitä pelastanut.515
Muutoinkin Toynbee arvioi juutalaisuuden lähes halventavasti ”fossiilisoituneeksi
jäänteeksi kaikissa muissa muodoissaan kadonneesta sivilisaatiosta”, joka oli olennaisesti
syyrialaista perua.516 Juutalaisuus oli vain yksi monista muinaisen syyrialaisen sivilisaation
piirissä kehittyneistä nurkkakuntaisista kansallisista ryhmittymistä. Se erosi muista lähinnä sen piirissä kehittyneen poikkeuksellisen kiihkeän, sokean naapurivihan perusteella.
Samaa sokeaa vihaa heijastivat sittemmin kristityt monissa juutalaisvastaisissa toimissaan
läpi vuosisatojen. Mutta alkuperäinen sylttytehdas löytyi tarkentaen makkabiajan juutalaisvaltiosta, joka Aleksanteri Jannaeuksen johdolla pakkokäännytti Galilean pakanallisen
väestön juutalaisuuteen ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Tämän sinänsä perin suppeisiin
lähteisiin – lähinnä historioitsija Josefuksen mainintaan – nojaavan tapauksen Toynbee
määritteli varhaisimmaksi tunnetuksi sokean kiihkon eli bigotterian ilmaukseksi. Sen
suoraa perintöä oli sittemmin niin kristinuskon kuin islaminkin edustama muut poissulkeva henki. Näin villien historiallisten yksinkertaistusten jälkeen ei hyppäys 1900-luvun
Palestiinan arabien kärsimyksiin enää muodostanut suurtakaan ongelmaa. Mutta samalla
vastapuoli sai runsaasti tehokkaita aseita vastaiskuihin, joita se ei jättänyt hyödyntämättä.517
Vastakritiikin olennaisia kohtia julkaistiin mm. Jewish Frontier -sarjassa, jonka parhaat palat ilmestyivät koontana teoksessa Arnold Toynbee and the Jews. A Symposium
(1955). Edustavana voinee pitää Marie Syrkinin lausumaaa:
”Kukaan elävän maailmankuvan omaava vakava historioitsija ei ole objektiivinen,
ja olisi hölmöyden huippu valittaa Toynbeen kohdalla ’objektiivisuuden’ puutetta.
Mutta on olemassa raja, jonka jälkeen olemassaolevan todistusaineiston vääristely
ja salaaminen muuttuvat väitetystä historiasta häpeämättömäksi journalistiseksi
propagandaksi riippumatta siitä, kuinka hienosti se on esitetty.”518
Lausuman tukena oli Toynbeen jyrkimpien juutalaisvastaisten näkemysten läpikäynti ja
hajalle repiminen. Mutta samalla syntyi liiankin tehokas juutalaisten maineen puhdistus,
joka jätti arabien niskoille kaiken vastuun myös v. 1948 väestöpaosta ja pakolaisongelman
synnystä.519
Kritiikin alla Toynbee toisti v. 1961 kantansa sionismiin:
Study 8, 289–291.
Rabinowicz 1974, 293–296; Kuparinen 2008, 345–346. Toynbee ei ollut tässä asenteessaan mikään
yksinäinen susi, vaan hän edusti 1960-luvulla myös länsimaissa laajalle levinnyttä näkemystä, jonka mukaan Israel toteutti politiikassaan natsien kaltaista tuhoamissotaa, jonka kohteena olivat palestiinalaiset.
516
Study 7, 393; Study 8, 108–109, 274, 293–296.
517
Study 2, 4, 55 viite 4; Study 5, 657–658; Study 6, 477–478; Study 8, 278–279 viite 3.
518
Syrkin 1955, 3–4.
519
Syrkin 1955, 3–12.
514
515
135
”Harkittuani uudelleen en havaitse muuttaneeni näkemystäni sionismista. Mielestäni sionistisessa liikkeessä läntiset juutalaiset ovat omaksuneet läntisen sivilisaation olemuksen mitä onnettomimmassa muodossa. He ovat omaksuneet lännen nationalismin ja kolonialismin. 900.000 nyt pakolaisena olevan Palestiinan
arabin kotien, maiden ja omaisuuden takavarikointi on samalla moraalisella tasolla pahimpien rikosten ja vääryyksien kanssa, joita länsieurooppalaiset valloittajat ja kolonisoijat ovat tehneet viimeisten neljän tai viiden vuosisadan aikana
ulkomailla.”520
Abba Eban, Israelin ulkoministerinä vuosina 1966–1974 toiminut oppinut poliitikko
kommentoi Toynbeen kantaa nyky-Israelin syyllisyydestä. Ebanin mukaan Toynbeellä oli
ainutkertainen kyky samalla kertaa kiittää ja kirota kohdettaan. Juutalaisuus oli toisaalta
antanut ihmiskunnalle suurenmoisen henkisen perinnön yksijumalaisuuden, uhrautuvan
rakkauden ja välittämisen ideoissa, loistavien tiedemiesten ja taiteilijoiden elämäntyöstä
puhumattakaan. Samaan aikaan se kuitenkin edusti pahimman laatuista fanaattisuutta,
suvaitsemattomuutta ja vaarallista arkaismia. Oma ironiansa oli siinä, että juutalaiset olivat itse sytyttäneet tulen, joka heitä oli nyt kulutti. Suurin synti ei siis ollutkaan natsien suorittama kuuden miljoonan juutalaisen massamurha, vaan se että he onnistuivat
herättämään jäljelle jääneiden keskuudessa kansallismielisen kiihkon. Asia kääntyi siten
juutalaisten omaksi syyksi, sillä jos kaikki olisivat tuhoutuneet, ei sionistinen kiihkokaan
olisi päässyt etenemään. Olivathan saksalaiset lisäksi – Toynbeen mukaan – tietämättömiä todellisista päämääristä, kun taas juutalaisten arabeja sortavat toimenpiteet olivat
täysin tietoisia. Tällaiset lausumat olivat Abba Ebanin mielestä fantastisimpia, mitä kirjallisuuden historiassa tunnettiin. Toynbeen nauttima laaja arvonanto teki niistä kuitenkin
vaarallisia. Kieltäessään kaikki nyky-Israelin myönteiset piirteet ja mitätöidessään samalla
myös juutalaisten kansainvälisen diasporan merkityksen hän teki karhunpalveluksen modernille sivilisaatiolle.521
Toynbee jatkoi kantansa toistamista monissa puheissa ja debateissa elämänsä loppuun
saakka. Lähes ainoa myönteinen piirre Toynbeen suhteessa Palestiinan kysymykseen löytyykin ehkä hänen valmiudestaan käydä kiihkeätäkin vuoropuhelua juutalaisten kriitikkojen kanssa. Studyn viimeisten osien 7–10 tullessa v. 1954 julkisuuteen, syytti Amerikassa toimivan juutalaisten uskonnollisen Mizrachi -järjestön presidentti Mordechai
Kishblum Toynbeetä Israelin ja juutalaisen kansan halventamisesta. Tämä liittyi Toynbeen tapaan pyrkiä kaikissa Israelin itsenäisyyssodan arviossa samaistamaan juutalaisten
ja natsien teot, yhdellä pienellä erolla: vainon ja karkotuksen kohteina oli nyt Palestiinan
koko arabiväestö.522
Toynbeen arvostama amerikkalainen teologi ja poliittisen kehityksen analysoija Reinhold Niebuhr ihmetteli myös Toynbeen historiallista sokeutta hänen julistaessaan natsien
saavan viimeisellä tuomiolla lempeämmän tuomion kuin juutalaiset – sillä heidän syynsä
ei ollut se, että he olivat miltei tuhonneet juutalaiset, vaan se, että he ”olivat houkutelleet
jäljelle jääneet kompastumaan”, eli taistelemaan elämästään mieluummin kuin pitäytymään lempeän pasifismiin ja kuolemaan. Niebuhr muistutti Toynbeen myös unohtaneen,
että uskonnollinen fanatismi oli ollut vähintäin yhtä tyypillistä kristinuskolle kuin juutalaisuudelle.523
Study 12, 627.
Eban 1956, 328–336.
522
NYT 18.11.1954, 28: Toynbee is Assailed by Head of Mizrachi; vrt. Study 8, 289–290.
523
Niebuhr 1986, 190–191, 199.
520
521
136
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Toynbeen taktisena peräytymisenä voitaneen pitää hänen v. 1959 antamaansa julistusta, jossa hän irtisanoutui näkemyksestä, että juutalaisuus oli vain ’fossiloitunut reliikki’
syyrialaisesta sivilisaatiosta, jonka jumalan ominaispiirteenä olleen mustasukkaisuuden,
kostonhalun ja eristäytymishengen se oli perinyt. Kun Toynbee oli aiemmin nimennyt
Israelin valtion aggressiivisen nationalismin ilmentymäksi, ylisti hän nyt sen pyrkimystä
levittää tietoa itsestään diasporassa eläville juutalaisille ja koko maailmanyhteisölle. Nyt
Toynbee näki ’autenttisen juutalaisuuden’ leviämisessä ratkaisun juutalaisten ja muun
ihmiskunnan väliseen ongelmaan. Paikalla ollut väki ei täysin vakuuttunut muutoksen
aitoudesta.524
Vuoden 1961 alussa Toynbee kohtasi Montrealissa pidetyssä debatissa Israelin Kanadan suurlähettilään Yaakov Herzogin. Aiemmin McGillin yliopistossa pitämässään puheessa Toynbee oli tuttuun tapaan verrannut juutalaisia ja natseja toisiinsa, pitäen tuhon
määriä epäolennaisena. Suurlähettiläs Herzog puolestaan piti Israelin itsenäisyystaistelun
synnyttämiä uhreja sinänsä valitettavina, mutta väistämättöminä tilanteessa, jossa juutalaiset olivat ylivoimaisten arabivoimien piirittäminä. Der Yasinin kylän siviilien kohtalo
oli valitettava poikkeama, jollaisia sattui molemmille osapuolille.525
Toynbee painotti toiminnan moraalista samankaltaisuutta, vaikka esim. uhrien lukumäärät eivät vastaisikaan toisiaan. Tältä pohjalta juutalaiset olivat samalla tavalla syyllisiä
kuin natsit; samoin olivat syyllisiä britit, jotka v. 1956 Suezin kriisin aikana pommittivat
puolustuskyvytöntä Port Saidia. Historian pitkässä linjassa juutalaisten ikiaikainen oikeus
omaan maahan Palestiinassa oli Toynbeen mielestä päättynyt toiseen Rooman vastaiseen
kapinaan noin v. 135, jolloin Rooman keisari Hadrianus karkoitti viimeiset juutalaiset
Palestiinan provinssista. Vai pitäisikö ikiaikaista oikeutta maahan soveltaa kaikkiin eri
syistä siirrettyihin väestöihin? Tällöin Montrealin aluetta aikanaan asuttaneet alkongi-intiaanit voisivat vaatia maata itselleen. Lähi-Idän onnettomuuksien pohjana oli Balfourin
julistus vuodelta 1917 epämääräisine sanamuotoineen. Yksimielisyys vallitsi ainoastaan
siitä, että ”julmuus on julmuus ja murha on murha, syyllistyivät niihin saksalaiset, juutalaiset, britit tai mikä tahansa muu kansakunta”.526
NYT 12.4.1959, 58: Toynbee Praised For Judaic View.
TIME 10.2.1961: Moral vs. Numerical; Toynbee 1961a, 4–10, 19–22. Paikallisen radioaseman
CKGM:n nauhoittaman keskustelun julkaisi arabien informaatiokeskus (The Arab Information Center). Arab-Israeli Relations and Israel Refugee Policy. Transcript of a Debate, 1961 = Toynbee 1961a.
Keskustelut julkaistiin uudelleen v. 1967 käydyn ns. Kuuden päivän sodan jälkeen v. 1970 Bagdadissa,
otsikolla Selective Debates on Palestine (=Toynbee 1970d). Tällöin niihin oli toimituksellisesti lisätty
vahva arabipainotus, jonka esitti tri Fayez Sayegh (The Indicator of the Arab Position). Lisäksi ylimääräiset viitteet sisälsivät runsaasti Israelin kannalta raskauttavia tietoja. Niille oli tunnusomaista turvautuminen maailmanlaajaa arvonantoa nauttivien hahmojen sionismikritiikkiin. Tällaiseksi kelpasi mm.
Mahatma Gandhin sanonta: ”Raamatullisten käsitteiden mukainen Palestiina ei ole maantieteellinen
kaistale maata. Se on (juutalaisten) sydämissä. Mutta jos he pitävät Palestiinaa kansallisena kotinaan,
on väärin astua sinne brittäiläisen aseen suojissa. Uskonnollista toimitusta ei voi suorittaa pistimen tai
pommin avulla (...) On olemassa satoja tapoja järkeillä arabien kanssa, jos he vain hylkäävät brittiläisen
pistimen avun. Nyt he ovat yhdessä brittien kanssa riistämässä kansaa, joka ei ole tehnyt heille mitään
vääryyttä.” (Gandhin lausuma v. 1937). Toynbee 1970d, 45.
526
NYT 1.2.1961, 11, Toynbee Debates Israeli Envoy On 1948 Palestine ‘Atrocities’; Toynbee 1961a,
25–26. Myös Studyssä Toynbee oli pohtinut aikarajaa, johon asti tietyllä väestöllä oli oikeus tiettyyn
maahan, pääsemättä juuri muuhun tulokseen kuin että nykyjuutalaisilla ei ollut kytkentää Palestiinaan,
arabeilla oli. Study 8, 297–299.
524
525
137
Näihin aikoihin Toynbee pohti Palestiinan kysymystä entistä selvemmin sivilisaatioiden kohtaamisen problematiikasta käsin. Yksittäiset juutalaiset siirtolaiset eivät olleet
syyllisiä, mutta sionistien johtajat olivat. Vastuullisia olivat myös Britannian ja Amerikan
hallitukset, koska ne eivät avanneet oviaan juutalaisille Hitlerin vainojen alettua:
”Luulen tuntevani niin, että Israel on yksi lisätapaus lännen itää vastaan suuntautuneissa aggressioissa. Tiedän tämän olevan hyvin ristiriitaista, mutta kyseessä oli
tapaus, jossa läntinen väestö kaappasi jonkun toisen maan ja miehitti sen väkivalloin. Aivan kuten Etelä-Rhodesiassa, tai kuten Kongossa, kuten Algeriassa. Näen
israelilaiset eurooppalaisina imperialisteina enkä erityisesti juutalaisina.”527
Vuonna 1967 käydyssä ns. Kuuden päivän sodassa Israel nujersi yllätyshyökkäyksellään
arabimaiden armeijat ja otti haltuunsa naapurimailta Jordanin laakson ns. Länsirannan,
Gazan, Siinain niemimaan ja Golanin kukkulat. Rauhaa ei tullut, mutta Israelin kuva
muuttui alakynnessä olevasta Daavidista ylimieliseksi Goljatiksi.528
Näkökantojen koveneminen näkyi molemmin puolin entistäkin selvemmin. Kumpikin puoli uskoi vain omaan asiaansa, kuten arabinäkökulman edustajaksi valittu tri Fayez
Sayegh totesi amerikkalaisen television haastattelussa:
”Me emme koskaan neuvottele suoraan Israelin kanssa, koska meillä ei ole oikeutta luovuttaa Palestiinaa. Vain Palestiinan kansalla on tämä oikeus. Me emme tunnusta Israelia, jonka olemassaolo kieltää Palestiinan arabien olemassaolon oikeuden (...) Näen edessäni Palestiinan, jossa on juutalaisia yhtä hyvin kuin kristittyjä
arabeja ja muslimi-arabeja ja juutalaisia arabeja. Näin sen valtiona, jossa jokaisella
on yksi ääni, jokaisella naisella on yksi ääni, jokaisella henkilöllä yksi ääni. He
valitsevat ketä edustajia tahtovatkin. Nämä edustajat hoitavat valtion asioita.”529
Sekulaari valtio oli vielä tällöin johtava vaihtoehto arabien puolella, vaikka harva jaksoi
uskoa sen toteutumismahdollisuuksiin. Historian ironiaa lienee jälleen se, että arabimaissa
Kuuden päivän sota merkitsi 1950-luvulla kehittyneiden ’arabisosialismin’ eri muunnelmien (Egyptin nasserismi ja Syyrian ba’th-ideologia) tappiota, mikä merkitsi itsenäisesti
toimivan sekulaarin PLO:n nousua Israelin vastaisen kamppailun kärjeksi; toisaalta se
ennakoi pidemmällä aikavälillä myös uskonnollisen fundamentalismin uutta nousua.530
Kuuden päivän sota pani alulle kiihkeän mielipidekirjoittelun, johon myös Toynbee
’läntisenä arabien asian puolestapuhujana’ osallistui. Kirjeessään Jerusalemin Heprealaisen yliopiston professori J.L.Talmonille Toynbee myönsi, että Lähi-Idän rauhan ainoa
kestävä perusta oli molemminpuolisen olemassaolon oikeuden tunnustaminen ja järkevät
rajajärjestelyt. Silti häntä edelleen kaiveli se, että arabit oli pantu maksamaan kansanmurhasta, jota he eivät olleet tehneet, vaan saksalaiset.531
Talmon muistutti Toynbeelle, ettei sionismi alkanut Hitlerin myötä, eivätkä arabit olleet sen tähden sijaiskärsijöinä maksamassa eurooppalaisen kansanmurhan hintaa. Vaikka
Toynbee & Toynbee 1963, 136.
Juusola 2005, 136–139.
529
Selective Debates on Palestine 1970, 13–17.
530
Halliday 2005, 116–123; Hämeen-Anttila 2004, 315–319; Barnett 1996, Kramer 1993, <http://
www.questia.com/read/-5000149881>
531
Arnold Toynbeen kirje J.L. Talmonille 3.7.1967; The Israel-Arab Reader 1970, 310–315. Toynbeen
ja J.L. Talmonin välinen kirjeenvaihto julkaistiin lokakuussa 1967 Encounter-lehdessä. Sittemmin se
julkaistiin Penguin Booksin Israelin ja arabimaiden konfliktia valottavassa dokumenttiteoksessa.
527
528
138
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
nationalistisen liikkeen olikin tunnetusti hyvin vaikea tunnustaa vastapuolen näkökulman oikeutusta, näki Talmon arabietujen tuhoutumisen johtuneen osaltaan myös arabihallitusten jyrkän tinkimättömästä linjasta. Lähes kaikesta muusta voitiin sopia paitsi
pakolaisten palaamisoikeudesta. Jerusalemin hän myös näki tapauksena sui generis, jonka
hallinnasta mikään Israelin hallitus ei voisi neuvotella ja pysyä sen jälkeen vallassa. Sen
sijaan israelilainen ylivalta länsirannalla ei pidemmän päälle ollut järkevää. Arabinäkökulmaa edustanut Oxfordin yliopiston Keski-Idän keskuksen johtaja Albert Hourani puolestaan näki Israelin synnyssä eurooppalaisen imperialismin ilmentymän, joka oli torjuttava.
Näin osapuolten välille syntyi keskusteluyhteys, mutta ei ratkaisua itse ongelmaan.532
Toynbee löysi itselleen liittolaisia Amerikan liberaalijuutalaisista, jotka vastustivat sionismia. Hän julisti American Council of Judaism -järjestön suojissa pitävänsä sionismia
antisemitismiin verrattavana ilmiönä. Molemmat aatteet edustivat eräänlaista keskiajan
ghettoelämää ihannoivaa apartheidia. Tässä valossa Israelin valtion suosima politiikka
lännen diasporajuutalaisten siirtymisestä Israeliin olisi itsemurhaa lähentelevä katastrofi, koska Israel tarvitsi rikkaiden juutalaisten jatkuvaa taloudellista tukea. Muutoinkin
Toynbee näki, että juutalaisten diasporaelämä ennakoi tulevaa koko ihmiskunnan kattavan kosmopoliksen elämäntapaa; koska territoriaalisella kansallisvaltiolla ei olisi tulevaisuutta, kasvaisi tilalle maailmanlaaja uskonnollistyyppinen yhteisöelämä, jota juutalainen
diaspora oli edustanut jo 2400 vuotta. Varsin odotetusti juutalaistohtorit Berkowitz ja
Gruber tuomitsivat Toynbeen kannanotot, todeten niiden olevan ”ilmauksia Toynbeen
eksytyksistä ja harhaopeista. Hän on emotionaalinen historioitsija, joka antaa tunteidensa
ja vihojensa hallita itseään (…) Mitä enemmän lukee hänen lausuntojaan, sitä selvemmin
tajuaa, että hän ei ole juutalaisten ystävä ja hänen halunsa on päästä heistä eroon.”533
On syytä huomauttaa, että radikaalia arabipropagandaa julistaneet islamilaiset papit
turvautuivat samantyyppisiin lausumiin, kaihtamatta sionismin ja natsismin yhdistämistä
karkealla tavalla. Tähän on kuulunut ja kuuluu ajoittain edelleen myös holokaustin kieltäminen. Tunnetuin natsisympatisoija lienee ollut aiemmin mainittu Jerusalemin mufti
Hajj Amin al-Husain, joka siirtyi toisen maailmansodan aikana Saksaan Hitlerin vieraaksi. Yllättävää kyllä, sionismin ja natsismin kytkemistä toisiinsa Toynbeen esittämällä
tavalla esiintyi sodan jälkeen myös Britannian antisionistisen juutalaisälymystön piirissä.
Selvimmin tätä kantaa edusti Jewish Fellowship -yhteisö, jonka jäsenten ajatusmaailma
täsmäsi varsin pitkälle siihen, mitä Toynbee oli esittänyt Studyn 8. osassa. Tässä piirissä
sionismia pidettiin yleisesti ’natsigangsterismina Palestiinassa’. Juutalaisista oli siten tullut
fasisteja tai natseja, joilla oli sama vihan katse, samat patrioottiset laulut, sama ylpeys ja
voiton varmuus kuin Hitlerin Saksassa. Der Yasin oli samalla lailla sionismin ideologian
tosi ilmaus kuin mitä Lidice oli natseille.534
Ei todellakaan liene ihme, että tämän kaltaiset toteamukset herättivät maailman juutalaisväestössä ankaran vastareaktion. Sekä juutalaiset että ei-juutalaiset kriitikot hyökkäsivät aktiivisesti Toynbeetä vastaan usean vuoden ajan. Hänen näkemystensä taustalla sanottiin olevan lähtökohtaisesti huono juutalaisuuden tuntemus, mikä selitti hänen
erityisen kitkerän sionisminvastaisuutensa. Joka tapauksessa vahinko oli tapahtunut, ja
J.L. Talmonin kirje Arnold Toynbeelle 18.7.1967; erilliset A. Houranin ja J.L. Talmonin kirjoitukset;
The Israel-Arab Reader 1970, 315–340.
533
Time 19.9.1960: The Diaspora Age; NYT 7.5.1961, 37; Toynbee Predicts Gains By Judaism; NYT
14.5.1961: Toynbee’s Views Scored By Rabbis. Ystävälleen Toynbee totesi löytäneensä Amerikasta juutalaisia ystäviä, jotka hyväksyivät hänen näkemyksensä siitä, että juutalaisten kohtalona ei ollut perustaa
valtiota Palestiinaan, vaan saarnata Deutero- Jesajan sanomaa kärsivästä Herran palvelijasta universaalina
uskontona. Toynbeen kirje Cary-Elwesille 10.10. 1959 , Peper 1987, 400.
534
Chanes 2004, 220–222; Karabell 2007, 263; Miller 2000, 142–150.
532
139
Toynbeen näkemykset toistuivat myöhemmin monissa kirjallisissa tuotteissa, joissa oli
avoin tai piilevä antisionistinen ja jopa antisemiittinen sävy.535
Toynbeen arabiystävyyden ja flirttailun antisemitismin suuntaan voi kytkeä toisen
maailmansodan molemmin puolin Englannissa vallinneeseen älylliseen ilmapiiriin. Sen
henki taipui oikealle ja siihen kuului myös katolisuuden ihailua. Kumpikaan ei arvostanut juutalaisuutta kovin korkealle. Tältä pohjalta on perustellusti huomautettu, että näin
juutalaisvastainen näkemys edustaa – Toynbeen vastustavista reklamaatioista huolimatta – perinteistä kristillistä antisemitismiä. Tämä on outoa muutoin niin uskonnollisen
eklektismin läpitunkemassa persoonassa kuin Toynbee näytti olevan. Tosiasia kuitenkin
oli, että juutalaisuus tuli Toynbeelle merkitsemään pimeintä mahdollista pahaa maailmassa: fanaattisuutta, kiihkeätä rotuajattelua, muinaisen väkivallan henkeä ja äärimmäistä suvaitsemattomuutta vastustajia kohtaan; nämä juutalaisuuden vastenmieliset piirteet
olivat sittemmin saaneet ilmauksensa myös kommunismissa, fasismissa ja kansallissosialismisssa.536
Koska sionismi tai juutalaisuus määrittyivät näin synkeiksi ilmiöiksi, oli outoa, että ne
kuitenkin saivat suhteellisen laajaa tukea ja ymmärtämystä osakseen. Tämä vaati luonnollisesti selitystä, ja parhaiten se onnistui psykologisoinnilla ja vähättelyllä. Niinpä Toynbee löysi kaksi selvää syytä sionismin lännessä ja erityisesti omassa maassaan Britanniassa
saamalle tuelle: syyllisyys alitajuisesta antisemitismistä, ja toisaalta anglo-saksisissa maissa
ilmennyt ’machiavellismin yhdistyminen don quiotemaiseen haihatteluun.’ Sionismin
kannattajat olivat siten joko psykologisen syyllisyyskompleksin rampauttamia tai muutoin vain kieroja opportunisteja ja manipuloijia.537
Voimakkaimmin Toynbeetä loukkasi kuvitelma juutalaisten kansallisen kokemuksen
ainutlaatuisuudesta, ajatus ’valitusta kansasta’ ja ’luvatusta maasta’. Koska juutalaisuus oli
kristinuskon taustavoima, koki Toynbee kristityn taustan omaavana henkilönä vastuussa
tämänkaltaisesta vääristymästä:
”Tunnustan ilman epäilystä tai puolustusta, että kallistun ainutlaatuisuuden kuvitelmia vastaan missä tahansa niitä tapaankin. Reagoin niitä vastaan voimakkaasti,
kun niitä esittävät sellaiset ryhmät tai instituutiot, joiden yhteyteen itse satun
kuulumaan ja joiden tekemisistä olen sen tähden vastuussa vaikka kuinka mitättömän pienellä tavalla. Esimerkiksi tunnen enemmän huolta juutalaisten, juutalaisuuden ja kristinuskon nimissä esitetyistä ainutlaatuisuuden väitteistä kuin
tunnen islamin nimissä esitetyistä vastaavista väitteistä. En pidä islamin väitteitä
yhtään vähemmän kohtuuttomina kuin kristinuskon tai juutalaisuuden väitteitä.
Mutta koska perimäni uskonnollinen traditio sattuu olemaan kristillinen, ja kristinuskolla on juutalaiset eikä islamilaiset juuret, tunnen olevani enemmän vastuussa, kun sellaisia väitteitä esitetään kristittyjen ja juutalaisten taholta kuin jos
niitä esittäisivät muslimit.”538
Toisaalta ainakin Britanniassa asia näytti liikuttavan harvoja: Toynbeen kysyessä v. 1957 kirjailija
Graham Greeneltä holokaustin vaikutuksista taiteeseen, vastasi hän monien olleen välinpitämättömiä,
koska asia ei kuulunut heidän kokemuspiiriinsä. Moni kirjallisten taiteiden edustaja oli sodan jälkeenkin joko välinpitämätön tai suorastaan epäilevä koko juutalaistuhon suhteen. Sellaisessa ilmapiirissä
tuho ei ollut vain mahdollinen vaan todennäköinen. Rosenzveig & Wyman 1996, 624–625, 627.
536
Study 1, 214; Study 5, 182; Study 7, 438–439, 474 viite 1; Study 12, 541–542, 596–597; Cantor
1988, 290–293; Kedourie 1970 373–374.
537
Study 8, 308.
538
Study 12, 623. Sama vastuuajatus vallitsi protestanttisen ja katolisen uskon välillä. Protestanttina
Toynbee koki olevansa enemmän vastuussa protestanttien esittämistä väitteistä kuin katolisista väitteistä.
535
140
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Kyse oli kansallisen kokemuksen nostamisesta palvottavan epäjumalan asemaan – samasta, joka oli mukana kaikissa modernin nationalismin muodoissa. Ne olivat vaarallisia,
koska niiden kautta joku joutui aina joukosta poissuljetuksi, ’toiseksi’, viholliseksi, jota
sopi kurittaa. Tämä koski yhtä hyvin brittien ’jingoismia’ ja sitä hyvin edustavaa Balliolveljeskuntaa Oxfordissa, Intian kiihkohinduja, japanilaisia, saksalaisia teutoni-arjalaisia,
kristinuskoa ja sen poliittista, vääristymää, milleniaristista kommunismia, läntistä sivilisaatiota, sekä kaikkia muitakin ’ainoan totuuden’ julistajia.539
Modernista juutalaisuudesta on vaikeaa tai lähes mahdotonta puhua viittaamatta Israelin valtioon, joka on sionismin hedelmä. Antisionismi ja kriittisyys Israelin valtiota
kohtaan on sallittua eikä sitä sinällään voi samaistaa antisemitismin kanssa. Antisionismin
ja antisemitismin ero on kuitenkin kuin veteen piirretty viiva, joten antisionisti kietoutuu
hyvin helposti myös antisemitismin kahleisiin. Tässä mielessä on varsinkin vuoden 1967
jälkeen ruvettu puhumaan ’antisionistisesta antisemitismistä’ tai ’antisemiittisestä antisionismista’. Termien voi sanoa kuvaavan osuvasti myös Toynbeen asennetta juutalaisuuteen. Tämä määrittely asettaa Toynbeen varsin sekalaiseen joukkoon, jota on yhdistänyt
lähinnä vihan ja kiihkon ehdottomuus.540
Oliko tässä mukana annos Edward W. Saidin ’nurinkäännettyä orientalismia’ eli ajattelua, josta on käytetty myös nimeä ’oksidentalismi’. Sen mukaan kaikki paha oli peräisin
lännestä, tässä tapauksessa lännen etäispäätteenä toimivasta sionistisesta miehittäjävaltiosta. Saidin alkuperäinen ’orientalismi’ kritisoi lännen edustajien ylemmyydentuntoista
asennetta suhteessa heikkoon itään. Koska itä ei pystynyt omaehtoiseen representaatioon,
oli lännen vaikuttajien tehtävä se idän puolesta. Nurinkäännetty orientalismi tai oksidentalismi oli Saidin mielestä kuitenkin turha ja hedelmätön näkökanta, eikä hän halunnut
olla missään tekemisissä senlaatuisen ’nativismin’ kanssa. Siihen liittyi liian usein oman
etnisen kulttuurin ylentämistä ja olemassa olevien ongelmien yksinkertaistamista. Esimerkkinä siitä hän piti kolmannen maailman vapautusliikehdinnän jälkeen syntyneiden
nationalististen valtioiden patologista eripuraa. Nationalismi perustui liian usein erottaviin tekijöihin, mitä Said vastusti jyrkästi. Siksi idästä ja lännestä oli puhuttava samaan
aikaan samoin perustein.541
Palestiinan kysymyksessä Said katsoi edustavansa maltillista maallista humanismia,
jonka puitteissa hän piti – itse taustaltaan palestiinalaisena – arabien alueellisia ja kulttuurisia vaatimuksia oikeutettuina. Tarvittaessa hän kuitenkin kritisoi myös ’omiaan’. KaikisStudy 12, 623–627. Myös Hannah Arendt näkii juutalaisuuden ’valitun kansan’ asemassa uskonnollisen vääristymän tribaalin nationalismin hengessä. Käsitys siitä, että Jumala olisi valinnut yhden kansan omakseen oli omiaan vetämään kaikkivaltiaan ihmisten mitättömien konfliktien osapuoleksi. Tätä
saattoi kuka tahansa kansaa manipuloiva roskajoukon johtaja käyttää hyväkseen tiellä kohti ’jumalan
valituksi’ julistautumista. Arendt 1973, 240–242.
540
Kuparinen 2008, 342–346. Kuparisen mukaan antisionismia voi yksinkertaistaen luonnehtia kansainvälisen tason antisemitismiksi. Toynbeen suhdetta juutalaisiin analysoinut Peter Kaupp päätyi näkemykseen, että Toynbee ei ollut sanan tavanomaisessa – rasistisessa tai uskonnollisessa – mielessä antisemitisti, mutta kylläkin jyrkkä antisionisti, joka ei nähnyt kompromissin mahdollisuutta suhteessa
sionismiin ja kaikkeen mitä se edusti. Kaupp 1967, 243–246.
541
Said 2002, 219–222; Buruma & Margalit 2005, 5–9, 21–22. Buruma ja Margalit muistuttavat,
että länttä syyllistävä oksidentalismi on perusteiltaan itse asiassa läntistä perua. Muiden maiden ja kulttuurien ihmisillä on monia syitä vihata länttä, sen popkulttuuria, seksuaalisen vapauden kyllästämien
suurkaupunkien ilmapiiriä, globaalia kapitalismia tai amerikkalaisjohtoista ulkopolitiikkaa. Useimmiten
lännen vihaajat eivät kuitenkaan tiedosta vihansa eurooppalaisia juuria. Kuitenkin samat ilmiöt ovat
alun perin syntyneet ja kukoistaneet juuri Euroopassa, oli sitten puhe uskonnollisesta puritanismista ja
fanatismista, sankarillista uhrivalmiutta vaativasta nationalismista tai marxilaisesta vallankumouksellisuudesta. Kaikilla näillä ilmiöillä on ollut esikuvansa ja edeltäjänsä Euroopassa.
539
141
sa vaiheissa hän asettui myös selkeästi antisemitismiä vastaan, huomauttaen korostetusti,
että myös juutalaiset ovat olleet historiansa aikana orientalismin negatiivisia kohteita.542
Orientalismi–oksidentalismi -problematiikka valaisee koskettavasti Arnold Toynbeen syvää sisäistä ristiriitaa, joka johti hänet raivokkaaseen (itse)kritiikkiin omia taustayhteisöjään vastaan. Läpeensä klassisen kulttuurin arvot omaksuneelle Toynbeelle tämä
kulttuurinen vastakkainasettelu ei kuitenkaan merkinnyt pysyvää jäämistä vain räikeän
propagandistisen yksipuolisuuden valtaan. Häntä voi tässä verrata kaksikasvoiseen janusjumalaan: yksipuolisuus oli osa hänen olemustaan, mutta samaan aikaan hänellä oli myös
toiset viehättävät ja sovittelevat kasvot. Palestiinan kysymyksessä jälkimmäiset pääsivät
valitettavasti harvemmin esiin.543
Palestiina-dialogit jatkuivat myös koko 1960-luvun ajan. Vaikka Toynbeen asema suurena historioitsijana ei enää ollutkaan aiemman veroinen, oli hänen mielipiteillään edelleen siinä määrin kantavuutta ja painoarvoa, että niihin oli vastattava. Vuosikymmenen
alussa Toynbeen juutalaisvastaisiksi koettuihin käsityksiin reagoi Amerikan Juutalaisen
Kongressin presidentti Joachim Prinz. Hän muistutti, että ’valittuna kansana’ oleminen
merkitsi juutalaisille ylpeyden ja etuoikeutetussa asemassa olemisen sijasta kutsua nöyryyteen ja taakan kantoon. Sitäpaitsi kuuden miljoonan juutalaisen teurastusta ei voinut
verrata arabien pakolaisongelmaan, sillä arabit olivat sentään elossa. Kyseessä oli vähintäin
merkittävä mittakaavavirhe.544
Moderni juutalaisuus Jumalan valittuna kansana ei sopinut monen muunkaan ajatteluun. Erityisen huomion ansaitsee Toynbeen aiemman kriitikon Karl Popperin osoittautuminen tässä kysymyksessä sukulaissieluksi.545 Popper kyseenalaisti koko kansakunnan
idean. Varsinkaan hän ei hyväksynyt modernia nationalismia, joka vetosi ihmisten ’heimovaistoihin’ ja edusti sellaisenaan kapinaa järkeä ja avointa yhteiskuntaa vastaan. Keski-Eurooppa, jossa moderni nationalismi 1800-luvulla muotoutui, oli kansallisesti mitä
sekoittunein seutu. Tällaista kansojen sekoittumista ja niiden puitteissa syntyviä monikansallisia imperiumeja Popper piti tavoiteltavampana kuin tiukasti rotuun tai luokkaan
sidottuja kansallisvaltioita, jotka vaalivat omaa puhtauttaan mustasukkaisesti. Hegelin
historistinen essentialismi vahvisti kuitenkin uskoa kansakunnan kohtaloon, joka joissakin tapauksissa projisoitui näkemykseksi ’luvatusta kansasta’. Tuloksena oli tyypillinen
suljettu yhteiskunta, jonka keskeiset instituutiot olivat tabuja, sellaisenaan pyhiä ja koskemattomia. Tämä ennakoi modernin katastrofin syntymistä. Erityisen selvänä luvatun
kansan idea näkyi juutalaisuudessa ja sen sionistisesti sävyttyneessä kansallisessa elpymisessä, jota Popper ei voinut hyväksyä. Popper tuomitsi sionismin kahdesta syystä: sen
välinpitämättömyydestä Palestiinan paikallisen väestön kohtaloon, ja toisaalta heprean
kielen uudelleenherättämisestä. Välinpitämättömyys arabeja kohtaan oli häpeällinen ja
korjausta vaativa ilmiö. Tämänkaltaisia tuloksia tuottava nationalismi oli puhdasta utopianismia, jonka jäljiltä on kautta historian löytynyt yleensä vain fyysisiä ja psyykkisiä
raunioita.546
Said 1995, 329–353; Said 2002, 48, 173–174, 226–228, 280–283. Said kuvasi omaa näkemystään
’antiessentialistiseksi’ argumentoinniksi, joka ei käynyt yksiin minkäänlaisten idän ja lännen peruskonfliktia korostavien stereotypioiden kanssa.
543
Välillä Toynbee yltyi kuitenkin lähes tosissaan pohtimaan ’lännen rikollista hulluutta’, johon sisältyi
niin fasismi, kommunismi kuin Amerikan mccarthyismi, holokaustia unohtamatta. NYT 10.5.1964:
History and Humanity. Joachim Prinzin kirje päätoimittajalle.
544
NYT 28.5. 1961, BR 24.
545
Varsinkin teoksessaan The Poverty of Historicism (1957) Popper oli kritisoinut Toynbeen pyrkimyksiä löytää pysyviä lainalaisuuksia historian syklisestä kierrosta.
546
Popper 1947: I, 6–8, 179 viite 3; II, 47–65, 152–153; Agassi 1999, 184–189.
542
142
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Vuosien 1956-1957 maailmanympärysmatkallaan Toynbee kulki ristiin rastiin LähiIdän maita, mutta ei vahingossakaan astunut Israelin maaperälle. Hänellä oli kuitenkin
varmat näkemykset siitä, että nykyjuutalaiset eivät olleet muinaisten heprealaisten jälkeläisiä. Muutoinkin hän katsoi, että toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa historialliset osat olivat kääntyneet: nyky-palestiinalaiset tai heidän jälkeläisensä olivat uusia ’juutalaisia’ jotka olivat kadottaneet kotinsa, johon heillä kuitenkin oli pysyvä paluuoikeus
ja päätöskin palata joskus sinne, vaikka väkisin. Sen sijaan nyky-israelilaiset Palestiinassa
– Toynbee ei käyttänyt Israelin valtion nimeä, vaan puhui aina Palestiinasta – ja hajallaan
olevat juutalaiset eri maissa olivat lakanneet olemasta aitoja juutalaisia. Tämä dejuutalaistuminen oli tapahtunut Israelin valtion perustamisen seurauksena: oman valtion myötä
juutalaisten toivo oli muuttunut saavutukseksi. Kuitenkaan diasporassa edelleen olevat
juutalaiset eivät halunneet siirtyä valtioonsa eli palata kotiin. Siten he olivat muuttuneet
juutalaisista pakanoiksi. Israel oli näin tulossa samanlaiseksi kuin mikä tahansa ’pikkunationalistinen’, nurkkakuntainen valtio. Tässä spekuloinnissa oli luonnollisesti koko ajan
kyse kansallisuustermien psykologisesta käytöstä.547
Samassa yhteydessä Toynbee myönsi saksalaisten tehneen väärin juutalaisia kohtaan,
mutta oli kohtuutonta, että arabit oli pantu siitä maksumiehiksi. Arabien silmissä kyse oli
lännen salaliitosta, jolla pyrittiin poistamaan oma syyllisyys panemalla arabit kärsimään
vahinko. Englanti ja Amerikka loivat ongelman, he siis myös korjatkoot sen. Muutoin
arabien katkeruus, jonka Toynbee näki hyvin selvästi Gazassa, purkautuisi joskus yli äyräidensä. Arabit asuivat siellä tilapäismajoituksessa, koska katsoivat pysyvän asettautumisen johtavan paluuoikeuden kieltämiseen. ’Uusina juutalaisina’ he kyllä jaksoivat odottaa
oikeuksiensa palautusta. Tarkkailtuaan Gazan arabien elämää Toynbee vertasi heitä pommin sytyttimiin, jotka odottivat räjähtämistään. Sitäpaitsi tämän katkeruuden yhdistyminen arabien laajempaan nousuun oli mahdollisuuksien rajoissa:
“Panislamismi uinuu – kuitenkin meidän on otettava huomioon se mahdollisuus,
että uinuja herää samalla kertaa, jos ’länsimaistetun’ maailman kosmopoliitti proletariaatti nousee joskus kapinaan läntistä ylivaltaa vastaan ja huutaa avukseen
lännen vastaisia johtajia. Tällä huudolla voi olla arvaamattomia psykologisia seurauksia, jos se herättää islamin militantin hengen – vaikka se olisi nukkunut yhtä
kauan kuin seitsemän nukkujaa – koska se saattaisi herättää muistoja sankariajasta
(…) Jos ihmiskunnan nykyinen tilanne saa aikaan ’rotusodan’ saattaa islam jälleen
näytellä historiallisen roolinsa.”548
Toynbeen tulkinta natsien ja juutalaisten tekojen periaatteellisesta vertailtavuudesta sisältää samantapaisia argumentteja, joilla historioitsija Ernst Nolte käynnisti kiivaan Historikerstreitin Saksan liittotasavallassa v. 1986. Esittihän Nolte natsien rikosten olleen
Toynbee 1958, 200–202. Tässä yhteydessä Toynbeen väitteille antaa katkeraa lisäsävyä hänen pyrkimyksensä nimetä juutalaisuus kivettyneeksi ’fossiilikulttuuriksi’, joka oli syyrialaisen sivilisaation arkaainen jäänne. Study 2, 14, 55 viite 4. Toynbee selitti myöhemmin periaatettaan olla astumatta Israelin
kamaralle: ”On tehtävä valinta... Uskon, että jos vierailisin konkreettisesti Israelissa, ihailisin paljon
Isrealin aikaansaamaa materiaalista kehitystä. Ihailisin erityisesti kibbutsikulttuuria. Mutta olisin myös
voinut ihailla sitä, mitä natsit saivat taloudellisesti aikaan Puolassa, jos he olisivat pitäneet maan hallussaan. Silti tämä ei olisi saanut minua ajattelemaan, että heidän suorittamansa valloitus ja liittäminen
itseensä oli hyvä asia.” Playboy 4/1967, 76.
548
Toynbee 1958, 205–207; Toynbee 1948, 212. Jo aiemmin Toynbee oli viitannut lännen syyllisyyteen,
todeten kuitenkin: ”...siinä ei ole arvoa tai oikeutta, että he korvaavat uhreilleen kolmannen syyttömän
osapuolen kustannuksella.” Study 8, 259.
547
143
vain puolustuksellisia reaktioita Neuvostoliiton aiempiin toimiin, joita voitiin nimittää
luokkatuhonnaksi ja ’aasialaisen barbarian’ esiinmarssiksi. Samassa hengessä hän argumentoi holokaustin eli ‘rodullisen joukkotuhonnan’ olleen ymmärrettävä joskin liiallinen
reaktio neuvostouhalle. Kyseessä oli puolustuksellinen reaktio, koska juutalaiset liittoutuivat Saksan vihollisten kanssa; olihan juutalaisten osuus bolsevikkien kärkijoukoissa
merkittävä ja Sionistien maailman kongressi oli julistanut sodan natsi-Saksaa vastaan.
Siten jopa erityisyksikköjen (Einsatzgruppen) suorittamat joukkotuhot olivat vain ’ennaltaehkäiseviä turvatoimia’ partisaanihyökkäyksiä vastaan. Auschwitziin huipentunut
juutalaisten tuhoaminen oli kaikkiaan vain huono ja vääristynyt kopio Neuvostoliitossa
toteutetuista alkuperäisestä mallista. Nämä väitteet nostattivat Saksassa kiivaan historiakeskustelun, jossa Nolten vastavoimana toimi mm. Jürgen Habermas. Vaikka näkökulmaero on ilmeinen, on silti pakko todeta, että Toynbeen asenteessa juutalaisia kohtaan oli
’noltelaista’ sävyä. Samaan tapaan kuin Nolte samaisti bolsevikkien ja natsien teot, pyrki
Toynbee nostamaan samaan kategoriaan natsien suorittaman holokaustin ja juutalaisten
teot arabeja kohtaan.549
Maansa raskaasta Lähi-Idän perinnöstä huolimatta Toynbee uskoi vielä 1960-luvulla
uuden alun mahdollisuuteen myös arabimaiden ja Britannian suhteissa. Se edellytti tasaveroisuutta ja itsenäisyyden välitöntä myöntämistä sellaisille Persianlahden alueen maille
kuten Qatar ja Bahrain. Nyt oli kyse pitkälti öljystä ja reilusta kaupankäynnistä sillä:
”(...) ainoa tapa turvata toimituslähteemme on pitää huolta siitä, ettemme anna
toimittajalle mitään vakavaa perustetta ärtymykselle. Niin kauan kuin suhteet pysyvät ystävällisinä, voi luottaa liiketoiminnan voi luottaa tekevän loput. Tuottaja
tahtoo myydä; tuoja haluaa ostaa. Tämä yhteinen liikeintressi pitää kaupan käynnissä, ellei poliittinen kitka pysäytä kauppaa.”550
Nationalismi oli tehnyt tehtävänsä Lähi-Idän kansojen keskellä, joten arabien pikainen
yhdistyminen nasserilaisten tai ba’athilaisten hajanaisista yrityksistä huolimatta ei näyttänyt olevan näköpiirissä. Tämä oli surullista, sillä kullakin arabimaalla oli käytössään
voimavaroja, joiden yhteen saattaminen hyödyttäisi kaikkia. Irakilla, Syyrialla, Libyalla ja
Sudanilla oli hyödyntämömiä viljelyskelpoista maa-alueita; Egyptillä ja Algerialla oli väestöylijäämiä, joilla nämä alueet voitaisiin asuttaa ja saattaa tuottoisiksi; öljyä omistavat arabimaat voisivat rahoittaa koko arabialueen laajamittaista kehitystä. Yhteinen taloussuunnitelma, jota voimavarojen yhdistäminen tukisi, lisäisi nopeasti koko alueen hyvinvointia.
Sodanjälkeisen Saksan kehitys antoi tämänkaltaisista mahdollisuuksista riittävän selvän
viitteen. Mutta toistaiseksi dynastiset riidat ja muut poliittiset erimielisyydet estivät arabimaiden kesken kaiken järkevän yhteistyön. Kunkin maan yrittäessä kehittää puutteellisesti vain omia voimavarojaan jäi myös arabien yhteinen poliittinen ääni laajasti kuulematta.
Siksi Israel saattoi lännen tukemana edelleen menestyä piikkinä arabien lihassa.551
Toynbee muistutti kuitenkin historian hitaan kierron vääjäämättömästä etenemisestä:
ranskalaisten ikuiseksi tahtoma väärä hallinto Algeriassa oli juuri päättynyt. Myös muut
kolonialismin viimeiset linnakkeet odottivat sortumistaan. Hyvän esimerkin tarjosi myös
1800-luvun Italia: vaikka katolinen maailma tuki loppuun asti paavin maallista valtaa, ei
mikään voinut lopulta estää Italian yhdistymistä. Maailman juutalaisdiasporan tukiessa
sinnikkäästi Israelia, olisi sen lopulta taivuttava yhdistyvän arabimaailman edessä. Atomiaseiden maailmassa tulosta ei kuitenkaan saavutettaisi sodan, vaan pidättyvän sitkeyden ja
Kuparinen 2008, 353–354; Rüsen 2005, 199–204.
Toynbee 1964, 643–646.
551
Toynbee 1965, 122–123.
549
550
144
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
kärsivällisyyden avulla. Hyvän mallin tästä tarjosi Yhdistyneen arabitasavallan toteuttama
kehitystyö Gazan alueen pakolaisten keskuudessa; sen kautta oli Palestiinan pakolaisille
avautunut kapea toivon näköala, joka ei tosin korvannut oikeutta palata takaisin esi-isien
maille. Egyptin johtajan Gamal Abdel Nasserin mukaan Egyptin tehtävänä oli kasvattaa
Gazan lapsista hyödyllisiä ja tehokkaita kansalaisia arabi-Palestiinaa ja koko arabimaailmaa varten heidän odottaessaan paluuta aselepolinjan toisella puolella olevaan kotimaahansa. Toistaessaan näin Egyptin vallankumousjohtajan sanoja Toynbee tuli samalla nostaneeksi hänet jalon valtiomiehen ja humaanin ihmisen perikuvaksi.552
Vuonna 1969 julkaistussa Experiences-muistelmateoksessaan Toynbee nimesi Israelin
ja Amerikan Toisen maailmansodan jälkeisen ajan pahimmiksi imperialistisiksi valloiksi.
Israelin erityissyntinä oli se, että se oli käynyt lyhyen itsenäisyytensä aikana neljä sotaa
ja voittanut ne kaikki. Niiden myötä Israelista oli tullut – paljolti Yhdysvaltojen tavoin
– menestyksensä juovuttama valtio, josta oli samalla tullut uhka sekä itselleen että muulle
maailmalle. Tilanne ei ollut kuitenkaan tuonut Israelille rauhaa, koska sen vihollisilla oli
hallussaan loputtomasti luovutettavaa maata. Syyttäessään näin Israelia voitettujen sotien
synnyttämästä väärästä moraalisesta ylpeydestä Toynbee ei juurikaan pysähtynyt arvioimaan, mitä yksikin tappio olisi Israelille voinut merkitä.553
Toynbee näki Israelin käytöksessä myös vääryyttä kärsineen vastarasismia, jonka kohteeksi joutui kuitenkin syytön osapuoli eli arabit. Muutoinkin hän toisti kaikki aiemmat
syytöksensä sionismia vastaan, kytkien arabien alistamisen osaksi maailmanlaajaa uusimperialistista aggressiota. Yhdysvalloilla oli Vietnamin konfliktiin nähden samantapainen
itsetuhoinen suhde, joskin sillä oli niin halutessaan potentiaali vietnamilaisen vihollisen
täydelliseen tuhoamiseen. Tätä Toynbee piti täysin mahdollisena.554
1970-luvulla ilmestyneessä viimeisessä Studyn lyhennelmäversiossa hän vielä kertaalleen toisti kantansa, että kunnon juutalaiset assimiloituivat muihin kansoihin, kun Euroopan valtioiden emansipatoriset lait antoivat siihen viimein 1800-luvulla mahdollisuuden. Benjamin Disraeli oli malliesimerkki tällaisista assimiloituneita juutalaisista, jotka
identifioituivat Euroopan ’isäntäkansoihinsa’ siinä määrin, että paheksuivat Itä-Euroopan
pogromeja pakenevien ei-vapautettujen juutalaisten tuloa uusiin kotimaihinsa. Sionistinen liike, joka ajoi erillisen juutalaisen poliittisen tietoisuuden synnyttämistä, edusti sensijaan autenttista selotismia. Kyseessä ei ollut kuitenkaan aito juutalaisen tradition mukainen selotismi eli kiivailu Herran puolesta; päinvastoin, itse asiassa sionistit syyllistyivät
karkeaan pyhäinhäpäisyyn uskaltaessaan ryhtyä omatoimisesti puuhaamaan juutalaisten
paluuta Palestiinaan. Tämän piti toteutua Jumalan oman suunnitelman mukaisesti, hänen aikataulussaan ja hänen haluamassaan muodossa.555
Modernin Israelin ensimmäisten vuosikymmenten kokemukset muokkasivat siitä
valtion, jonka identiteetti koostui kolmesta kulmakivestä: uskonto, nationalismi ja holokaustimuistot. Kullakin oli sekä myönteinen että kielteinen puolensa riippuen, mistä
näkökulmasta tilannetta arvioi. Lännessä Israelia on markkinoitu Lähi-Idän ainoana suhteellisen vapaana demokratiana, mitä on pidetty sille annetun tuen kriteerinä. Kesäkuussa
1967 käydyn ns. Kuuden päivän sodan jälkeinen uusien arabialueiden miehitys toi tähän
siloteltuun kuvaan säröjä, mikä ei ole kuitenkaan vaikuttanut kyseenalaistavasti tärkeimmän tukijan eli Yhdysvaltojen viralliseen asennoitumiseen.556
Toynbee 1965, 86–90. Kuten Breuilly on muistuttanut, oli Israelin rooli arabeja yhdistävänä ’piikkinä lihassa’ saman kaltainen kuin Afrikassa sinnitelleiden valkoisen vähemmistövallan viimeisten linnakkeiden merkitys panafrikkalaiselle yhteistunnolle. Breuilly 1994, 284.
553
Toynbee 1969, 227–267.
554
Herman 1997, 286–287.
555
Toynbee & Caplan 1977, 437–438.
556
Barnett 1996, 434–447.
552
145
Kuuden päivän sota varmisti Israelin ylivallan Lähi-Idässä, eikä vuoden 1973 ns. Lokakuun sota muuttanut oleellisesti tilannetta. Sen jälkeen ovat sekä Egypti että Jordania tehneet muodollisen rauhan Israelin kanssa. Silti alue on pysynyt maailmanrauhan
uhkatekijänä. Polttopisteessä pysyminen on varmistunut tasaiseen tahtiin Israeliin kohdistuneiden terrori-iskujen, näyttävien lentokonekaappausten ja itsemurhaiskujen sekä
Israelin suorittamien vastaiskujen muodossa. Toynbee oli asioiden saamasta käänteestä
äärimmäisen huolestunut: jos terrorismiin turvautuminen muodosti ainoan mahdollisuuden hävinneelle osapuolelle saada oma näkökantansa julki, merkitsi se koko ihmiskunnan
joutumista uhanalaiseksi. Hän vertasi palestiinalaisia muinaisten heprealaisten Simsoniin,
joka oli valmis kuolemaan, jos sen myötä myös suuri joukko vastustajia tuhoutuisi. Ihmiskunta, jonka jokainen jäsen kantoi Toynbeen mielestä osavastuuta Lähi-Idän tilanteesta – vähintäinkin välinpitämättömyytensä takia – oli vaarassa, koska ennen pitkää
terroristilla olisi hallussaan atomipommi, jota hän ei Simsonin tavoin epäröisi räjäyttää.
Tuhoutuessaan hän olisi niin oman kansansa kuin muidenkin antikolonialistien sankari,
aivan kuin Simsonista tuli muinaisten heprealaisten sankari. Uuden vuosituhannen alun
näkökulmasta nämä Toynbeen pohdinnat tuntuvat perin ajankohtaisilta.557
Oma mielenkiintonsa on verrata Toynbeen asenteita rauhanaktivisti Albert Einsteinin
Palestiinaa koskeviin kannanottoihin. Einstein, jolle syntyperäisenä juutalaisena tarjottiin
v. 1952 jopa Israelin presidentin virkaa, kannatti toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa Euroopassa olevien juutalaisten pakolaisten sijoittamista Palestiinaan, mutta ei pitänyt viisaana varsinaisen valtion perustamista. Israelin sijaan alueelle olisi tullut perustaa
Yhdistyneiden Kansakuntien huoltohallintoalue, joka olisi ollut useamman kuin yhden
maan vastuulla. Einsteinin kanta herätti sionistipiireissä kauhistusta. Avoimeksi jää, missä määrin Einsteinin ehdotus olisi ratkaissut perusongelmaa, kun kuitenkin juutalaisen
väestön osuus olisi alueella kasvanut. Einstein omisti kuitenkin viimeisen, keskeneräiseksi
jääneen julistuksensa v. 1955 nimenomaan Israelin ja Palestiinan ongelmalle, pitäen sitä
maailmanrauhan uhkatekijänä.558
Voimien jo ehtyessä otti Toynbee vielä 1970-luvun alussa voimakkaasti kantaa Palestiinan kansan oikeuksien puolesta Israelin valtion mielivaltaisiksi koettuja toimia vastaan. Maaliskuussa 1971 hän otti yhdessä Sir Geoffrey Furlongen kanssa The Times -lehden päätoimittajalle osoitetussa kirjeessä voimakkaasti kantaa toimiin, joilla Israel pyrki
muuttamaan Jerusalemin kaupungin omistusoloja, väestöjakaumaa ja lopulta kaupungin koko arkkitehtonista kokonaisuutta. Kyse oli toimenpiteistä, jotka uhkasivat paitsi
kaupungin historiallista perintöä, samalla myös mahdollisuuksia saavuttaa pysyvä rauha
Lähi-Idässä. Kannanoton aikaan maailman johtavat arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat
kokoontuivat Jerusalemissa, mikä selittää kirjeestä paistavan vahvan kultuurihistoriallisen
huolen.559
Kirjoittajat nojautuivat YK:n turvallisuusneuvoston 4.7.1969 hyväksymään päätöslausumaan, jossa yksimielisesti kiellettiin kaikki toimet, jotka johtaisivat muutoksiin
Jerusalemin kaupungin sisäisessä tasapainossa. Erityisesti päätöslauselma kielsi kaikki arabiomistuksia koskevat kiinteistöjen tai alueiden pakkohaltuunotot. Israelin valtion vastaus kansainvälisiin vetoomuksiin oli tosin tähän asti ollut juuri päinvastainen, eli se
oli kiihdyttänyt omistusoloja muuttavia toimia ennen mahdollisia tulevia neuvotteluja.
Lopuksi kirjoittajat vetosivat kristittyyn maailmaan, jolla ainoana niin tahtoessaan olisi
voima ja kyky hillitä Israelin toimia. Olihan Jerusalem ’Pyhänä Kaupunkina’ monien
Toynbee 1975, 8–11.
Rowe & Schulmann 2007, 340–345, 506–507; Navon 1982, 294–295.
559
The Times 15.3.1971, 13, In the City of Jerusalem. Furlonge oli Britanniaa pitkään arabimaissa
palvellut ammattidiplomaatti.
557
558
146
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
uskontojen polttopiste ja sellaisena miljoonien herkkien tunteiden ja rukousten jatkuva
kohde, ”ainutkertaisen kaunis ja siunattu paikka.” Näin Toynbee ja Furlonge nostivat
Jerusalemin jokaisen kristityn omantunnon kysymykseksi.560 Vetoomuksista huolimatta
Jerusalem näyttäytyy lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin yhtä jaettuna ja keskinäistä
pelkoa sekä vihaa tihkuvana kaupunkina, jonka kaduilla toivo on harvinainen vieras.561
Kuuden päivän sodan jälkeisinä vuosina diasporajuutalaisten muutto Israeliin kiihtyi merkittävästi, samalla kun yleinen taloudellinen tuki Israelille kasvoi. Sen jälkeen
käynnissä oli pitkään ’dialektinen vaihto’, jossa Yhdysvallat edusti kosmopoliittisuutta ja
universalismia, Israel puolestaan tradition täyttämistä. Tällä vaihdolla oli suuri merkitys
modernin juutalaisen identiteetin kehitykseen. Sitä symbolisoi Jerusalem maallisena ja
taivaallisena kaupunkina, johon edelleen suuntautuivat ’ensi vuonna Jerusalemissa’ -toiveet. Juutalaisten peräänantamattomuutta kansainvälisen painostuksenkin alla on selitetty mm. Emil Fackenheimin ajatuksella, jonka mukaan juutalaiset eivät saaneet antaa
postuumeja voittoja Hitlerille. Juutalaisuuden perinteinen kokemus oli ’kantamusten kerääminen ja eteenpäinmeno’. Nyt he olivat päättäneet purkaa kantamuksensa ja jäädä.562
Onnetonta kokonaisuuden kannalta oli se, että yhden suvereniteetti merkitsi toisen
osattomuutta ja pakolaisuutta. Tässä todentui Hannah Arendtin esiintuoma näkemys,
jonka mukaan kansallisvaltion olemassaolo kytkeytyi sen kykyyn kohdella kansalaisiaan
tasavertaisesti lain edessä. Kun tämä ei osoittautunut Palestiinan varsin suppeiden rajojen
puitteissa mahdolliseksi, seurasi väistämättä pirstoutuminen. Tällaisenaan nuori Israelin
valtio toimi sanattomana signaalina kaikille maailman vähemmistöille aloittaa oma pyrkimyksensä kohti vaikka kuinka suppeaa suvereniteettia.563
Mikä selittää Lähi-Idän nationalismin kovuuden ja ehdottomuuden? Yhden tulkintamahdollisuuden tarjoaa teoria nationalismista ’jännitettynä jousena’, reaktiona sortoon
tai nöyryytyksiin. Tämä sopii sekä juutalaisten että palestiinalaisten nationalismiin, sillä
molemmille on kertynyt riittävästi uhrina olemisen kokemuksia. Molemmat osapuolet
kokevat vahvasti olevansa lähtökohdissaan ja vaatimuksissaan täysin oikeassa. Tältä pohjalta syntynyt nationalismi on osoittautunut vahvaksi ja kovaksi. Kun kaikki omaksi ja
kestäväksi luultu on viety, ei itsekunnioituksesta jää jäljelle mitään muuta kuin tinkimätön nationalismi.564
Nämä tuntemukset ja niiden tueksi kerätyt varmoiksi nähdyt historian faktat on esitelty sadoissa Lähi-Idää käsittelevissä tutkimuksissa ja kantaa ottavissa teoksissa. Vaikka
sionismia tukevat näkökulmat ovat olleet materiaalitulvassa tähän asti hallitsevia, on tilanne nykyään tasoittunut myös arabinäkökulman tullessa entistä paremmin ja vähemmän
propagandistisena esiin. Valitettavasti Lähi-Idän kansat eivät ole vieläkään sisäistäneet historioitsija A.J.P. Taylorin opetusta, jonka mukaan ”diplomatia on kompromissin taidetta,
mikä tarkoittaa, että saat vähemmän kuin tunnet oikeaksi. Vaihtoehtona on kuitenkin se,
ettet saavuta sopimusta, jolloin et saa kerta kaikkiaan mitään.”565
Kirjoittajat viittasivat The Times -lehden kolmen kuukauden takaisiin pääkirjoitukseen, joka sisälsi
saman ajatuksen Jerusalemin erityisasemasta.
561
Time 3.12.2007, Jerusalem Divided.
562
Time 10.4.1972: The Jews: Next Year in Which Jerusalem?
563
Arendt 1973, 126–127.
564
Glover 2001, 146. Glover on saanut tiedon Isaiah Berliniltä, joka mainitsee alkuperäiseksi esittäjäksi
Friedrich Schillerin. Teorialla on yhteys nietscheläiseen thymos- ajatukseen, jonka mm. Fukuyama nosti
esille.
565
Taylor 1967, 366. Hyvänä esimerkkinä Israelia kaikissa vaiheissa puolustavista teoksista voitaneen
pitää Alan Dershowitzin teosta The Case for Israel. (2003), joka luvuittain käy läpi kaikki Palestiinan
kysymyksen arabinäkökulmaa tukevat väitteet ja torjuu ne. Teos on huolellisesti dokumentoitu, joten
560
147
’Arkkikriitikko’ Noam Chomsky on pelkistänyt faktojen ja asenteiden edelleen jatkuvan jähmettymistilanteen hyvin toteamalla, että on mahdollista rakentaa täysin uskottava
’juutalainen tapaus’ ja samoin ’arabien tapaus’. Niissä kummassakin ovat pohjana historian faktat oman mielen mukaisesti tulkittuina. Toiselle vuosi 1948 toi ‘vapaussodan,
toiselle ’valloitussodan’:
”Kumpikin puoli näkee itsensä aitona kansallisena vapautusliikkeenä. Kumpikin
on autenttinen Vietkong. Kansallisen selviämisen kehykseen istutettuina nämä
uskottavat vaatimukset johtavat väistämättä ratkaisemattomaan konfliktiin. Sellaiseen konfliktiin ei voi olla oikeudenmukaista ratkaisua. Voima hallitsee. Heti
alusta oikeudenmukainen rauha on suljettu ulos. Ei olekaan yllättävää, että hyvin
erilaisia näkökantoja edustavat ihmiset vetoavat ristiretkivaltion kuvaan: Arnold
Toynbee, Gamal Abdel Nasser, Yitzak Rabin ja monet muut.” 566
Rationaalinen kokonaisanalyysi kuitenkin paljastaa, että rauha – niin ulkoinen kuin sisäinenkin – on molempien osapuolten etu, jota ilman mittamattomat taloudelliset ja
henkiset arvot uhkaavat valua kirjaimellisesti hiekkaan.567
Lähes koko 2000-luvun Israelin-Palestiinan -kysymyksen juurien ja nykyolemuksen
analyysiin keskittynyt Bernard Wasserstein päätyy – konfliktin ja vihan kierteen syvyyttä
tippaakaan vähättelemättä – varovaiseen optimismiin: kivettyneen pinnan alla vaikuttavat väestölliset, yhteiskunnallis-taloudelliset, ekologiset ja maantieteelliset imperatiivit.
Niiden yhteisvaikutus voi ennen pitkää johtaa kollektiivisen tietoisuuden muutokseen,
joka yksin pystyy tuomaan rauhan. Lohdullista tilanteessa Bernsteinin mielestä on se, että
ennen toistensa ohi puhuneet israelilaiset ja palestiinalaiset historioitsijat ovat etenemässä
kiistakysymysten yhteiseen määrittelyyn. Vaikka vielä ei ollakaan molempien osapuolten
hyväksymän yhteisen narratiivin vaiheessa, voi tämänkaltaisen tutkimuksellisen lämpenemisen tulkita rohkaisevaksi merkiksi alueen väestöryhmien suhteissa.568
sitä ei voi lähtökohdastaan huolimatta hylätä sellaisenaan. Dershowitz nojautui paljolti israelilaisen Benny Morriin perusteelliseen tutkimukseen Righteous Victims (1999), joka nimensä mukaisesti tarkasteli
konfliktia molemminpuolisten uhrien näkökulmasta. Voitaneen sanoa, että Morris suuntasi kritiikkinsä
tasapuolisesti molempiin osapuoliin. Tämän myöntää myös Noam Chomsky, joskin jossain määrin pitkin hampain. Chomsky 2007, 175, 184–185.
566
Chomsky 2003, 46–47.
567
Juusola 2005, 269–280.
568
Wasserstein 2008, ix, 3, 177. Oxfordissa ja Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa koulutuksensa saanut Wasserstein toteaa, että hänen tutkimuksensa kasvoi Oxfordin Balliol Collegessa v. 2002 pidetyistä
luennoista. Balliol College oli tunnetusti myös Arnold Toynbeen opinahjo.
148
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
6 KYLMÄN SODAN SKORPIONIT
PULLOSSA
6.1 Yhteistyöstä blokkien väliseen kilpailuun
Hirosiman ja Nagasakin kaupunkien tuhoutuminen atomipommien tulimyrskyssä elokuussa 1945 päätti toisen maailmansodan myös Kauko-Idässä. Samalla ihmiskunta astui
kuin arkaillen atomiaikaan, tietämättä mitä uusia voimia oli ensi kertaa päästetty valloilleen. Olihan pommeihin presidentti Trumanin sanoin ”valjastettu maailmankaikkeuden
perusvoima.” Sellaisenaan Japania vastaan käytetyt pommit antoivat kuitenkin vain kalpean aavistuksen tulevasta kehityksestä.569
Ilman atomipommejakin toisen maailmansodan aiheuttamat tuhot ylittivät ensimmäisen moninkertaisesti. Kansainliiton ja kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän epäonnistuttua ei maailmanrauhan turvaamista voitu enää jättää epävarmojen utopioiden varaan. Siksi Kansainliiton raunioilta kasvavan Yhdistyneiden Kansakuntien tuli nojautua
selvästi suurvaltojen yhteistyöhön ja yksimielisyyteen. Siitä ei tulisi maailmanvaltiota tai
hallitusta, joka käyttäisi suvereenia valtaa yksin. Omaa armeijaakaan se ei saisi, koska yksikään sotilaallisesti vahva maa ei suostuisi alistamaan armeijaansa etukäteen maailmanjärjestölle. YK ei olisi poliisivoima, vaan korkeintaan kohtaamispaikka, missä poliisipäälliköt päättäisivät kussakin tilanteessa erikseen, miten he alistaisivat omat voimansa yhteisen
uhan torjuntaan. Nationalismi sai siten hallitsevana voimana selkeän tunnustuksen YK:n
toimintaperiaatteissa ja organisaatiossa.570
Sodanaikaisissa suunnitelmissa YK:n perustaksi määriteltiin “kaikkien rauhaa rakastavien valtioiden suvereeni tasa-arvo”. Kesäkuun lopussa 1945 San Franciscossa hyväksytyssä lopullisessa peruskirjassa jäsenten velvotteeksi määriteltiin mm. ”(...) kehittää kansojen välisiä ystävällisiä suhteita, joiden pohjana ovat kansojen yhtäläisten oikeuksien ja
itsemääräämisen periaatteet (...)”571
Itse asiassa kumpikaan sodanjälkeisen kauden supervalloista ei halunnut minkään
kansainvälisen organisaation rajoittavan maansa toimintavapautta, sillä Kansainliiton
epäonnistuminen muistettiin. Sodan aikana Yhdysvaltojen hallinnon sisällä oli tosin vilauteltu pitkällekin meneviä visioita tulevan maailmanhallinnon asevoimista. Vielä sodan
jälkeenkin markkinoivat asiaan vihkiytyneet yksilöt samansuuntaisia, sinänsä hyvin perusteltuja ehdotuksia YK:n omasta sotavoiman eli ’legioonan’ (A UN Legion) perustamisesta. Missään vaiheessa ne eivät kuitenkaan saaneet suurempaa kannatusta. Ehdotuksia
on usein pidetty periaatteessa hyvinä, mutta käytännössä utopistisena ja siten mahdottomina toteuttaa. Kyse oli siten ollut ”unelmasta unelman sisällä”. Tältä osin Yhdistyneet
Kansakunnat jäi lähes yhtä rammaksi kuin Kansainliitto aikanaan.572
Lainaus teoksessa Baratta 2004, vol. 1, 125. Hirosiman pommi vastasi 12.000 tonnia tnt:tä. Sittemmin Neuvostoliiton v. 1964 räjäyttämä suurin vetypommi vastasi 57 megatonnia eli 57 miljoonaa tonnia TNT:tä. Se oli räjähdysvoimaltaan siten noin 4.500 kertaa Hirosiman pommia suurempi. Knutsen
1999, 209–210.
570
Baratta 2004, vol. 1, 106–107; Stromberg 1956, 260. <http://links.jstor.org/sicisici=00225037%28
195604%2917%3A2%3C250%3ATIO-CS%3E2.0.CO%3B2-9>
571
Baratta 2004, vol. 1, 105–107; Kennedy 2006, 315; Claude Jr. 1966, 51–54.
572
Kinloch-Pichat 2004, 14–31, 43–48; NYT 23.5.1943: G.E. Stassen, Blueprint for a World Government. Yhdysvaltojen liityttyä sotaan vuoden 1941 lopulla, alkoi sen hallinnon piirissä lentää villejäkin
kaavailuja tulevan maailmanhallituksen poliisi- ja sotavoimista. Ely Culbertsonin mukaan niiden piti
569
149
Välittömästi toisen maailmansodan jälkeen – ennen voittoisten liittolaisten jakautumista vastakkaisiin leireihin – Toynbee näki tuhon lisäksi ilmassa paljon myös toivon
merkkejä. Malliesimerkin tarjosi Yhdistyneiden Kansakuntien hätäapuhallinto, UNRRA
(United Nations Relief and Rehabilitation Administration), joka toimi vuosina 1943–
1948. Toynbeen mielestä UNRRA:n perustamispäätös oli ”kuin koko ihmiskunnan
kattava moraalisen solidaarisuuden julistus”, koska järjestön nimenomaisena tavoitteena
oli auttaa niitä, jotka kärsivät sodasta kaikkein eniten. Vaikka järjestön johto edusti ’perinteisen leivän’ syöjiä eli länttä, otti UNRRA erityisen huolenpidon alle ihmiskunnan
’riisinsyöjien’ hädän ja puutteet, jopa lännen hyvinvoinnin kustannuksella. Kyse ei ollut
vain suurista sanoista, vaan konkreettisista käytännön teoista, jotka lopulta vain jotain
merkitsevät. UNRRA antoi Toynbeelle viitteen tulevan maailmanlaajan hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta, joka oli välttämätöntä, mikäli ihmiskunta aikoi selvitä atomiajan kasvavista haasteista. UNRRA:n työ jäi suhteellisen lyhyeksi, mutta osittain sitä
jatkoivat –usein tosin varsin puolinaisesti – monet YK:n erityisjärjestöt, kuten WHO,
UNICEF ja FAO.573
Toynbee toimi toisen maailmansodan jälkeen niin kotimaassaan kuin Amerikassakin
aktiivisesti edistääkseen ihmiskunnan yhdistymisen ja maailmanhallituksen perustamisen
ideaa. Hänen sanomansa kohdistui erityisesti amerikkalaisiin, joiden hän toivoi asettuvan
kannattamaan ”perustuslailliseen kooperatiiviseen systeemin perustuvaa maailmanhallitusta”. Taloudessa oli vapaan yritteliäisyyden ja sosialismin välille rakennettava toimiva
kompromissi. Aineettoman maailman sektorilla oli maalliselle perusrakennelmalle löydettävä jälleen henkinen perusta. Ennen kaikkea oli estettävä yhdistyminen aseiden voimalla.574
Toynbeen vielä sodan jälkeenkin jonkin aikaa jatkunut asema Britannian ulkoministeriön tutkimusosaston johtajana avasi ovia ja loi mahdollisuuksia vaikuttaa myönteisesti
maailman yhdistysmistavoitteen suuntaan. Sodan jälkeen valtaan nousseen työväenpuolueen pääministerin Clement Attleenkin kerrotaan saaneen Toynbeeltä tämän suuntaisia
vaikutteita. Hallitusvastuu ja poliittisen ilmaston kylmenevät realiteetit siirsivät kuitenkin Attleen osalta kaikki maailmanhallituskaavailut pian sivuraiteelle. Huomattakoon,
ettei tämänsuuntainen pohdiskelu kysynyt puoluekantaa, sillä myös oppositioon siirtynyt
Winston Churchill palasi sodan jälkeisissä puheissaan yhdistymispyrkimyksiin, esittäen
nyt Euroopan yhdistymistä Ranskan ja Saksan sovinnon ympärille. Näiltä osin Churchilliä voidaan täysin aiheellisesti pitää tärkeänä taustavaikuttajana tiellä kohti Euroopan
unionin syntyä.575
koostua kymmenistä tuhansista lentokoneista, tankeista ja sotalaivoista. Harold E. Stassenin visioi varsin
selkeän ’suunnitelman maailman hallitukseksi’, joka sisälsi pysyvät asevoimat lento-, meri-, ja mekanisoitujen maavoimien osastoineen. Lisäksi Maailmanhallituksen tuli edistää lukutaitoa, terveyttä, valvoa
lentotoimintaa ja laatia maailmanlaaja oikeuskoodisto. Mutta muilta osin perinteiset valtiot säilyttäisivät
toimintaoikeutensa. Aivan YK:n kauden alussa tilanne oli jossain määrin auki, kunnes YK:n Palestiinan
sovittelijan Folke Bernadotten surma v. 1948 juutalaisen Stern-liigan asettamassa pommiräjähdyksessä johti pääsihteeri Trygve Lien esittämään suppean pysyvän poliisivoiman perustamista YK:lle. Esitys
kaatui tällöin lähinnä Neuvostoliiton vastustukseen. Korean sota lopetti sitten kaikki puheet yhteisistä
voimista; muodollisesti etelää puolustavat joukot taistelivat kyllä YK:n lipun alla, mutta jakautunut
maailma oli tosiasia. Sittemmin YK:n asioihin puuttuminen voimakeinoja käyttäen on ollut joka kerta
monimuotoisten poliittisten manöövereiden ja suostuttelujen takana. Tavoite elää kuitenkin omaa piiloelämäänsä uuden vuosituhannen globaalien ongelmien ja maailmanrauhan muuttuvien reunaehtojen
puitteessa.
573
SIA 1939: vol. 9, 52–53, 117–118; Judt 2006, 28–29; Kennedy 2006, 149–150.
574
NYT 21.9.1947: A. Toynbee, Does History Always Repeat Itself?
575
Thomas 1986, 198; Churchill 2007a, 427–430.
150
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Tilanne kuitenkin monimutkaistui oleellisesti, kun yhä useammalle kävi ilmeiseksi
maailman jakautuminen kahteen ideologisesti vastakkaiseen leiriin, joiden keskinäinen
vihanpito sai nopeasti sotaisia piirteitä. Yhdysvallat oli ’vapaan maailman’ kiistaton johtaja, jonka Neuvostoliitto kuitenkin haastoi tiukasti kamppailussa maailman herruudesta. Lännessä Neuvostoliiton kommunistiseen perusideologiaan yhdistettiin tietynlainen
aggressiivisuus, joka ei tyytyisi vallankumouksen voittoon yhdessä maassa. Pyrkimystä
hillitsi ainoastaan toisen maailmansodan tuhoisuus; uusia konflikteja ei haluttu ennen
kuin maa olisi toipunut edellisestä. Siksi Neuvostoliitto kannatti äärimmilleen vietyä
kansallisen suvereniteetin näkemystä, hyläten kaikki ehdotukset valtioiden välisestä pakollisesta sovittelusta ja yhdistyneen maailmanvaltion ideasta, muista kosmopoliittisista
haihatteluista puhumattakaan.576
Omalta osaltaan Toynbee oli luonut jo sodan aikana hyvin toimivat suhteet Yhdysvaltoihin, jossa hänen maineensa kasvoi kohisten. Toynbeen henkinen vaikutus ulottui korkeimmalle poliittiselle tasolle mm. Eisenhowerin hallinnon ulkoministerinä (1953–1959)
toimineen John Foster Dullesin kautta. Dullesin sodan aikainen vierailu Englannissa tutustutti miehet toisiinsa, minkä seurauksena Dulles perehtyi Toynbeen sivilisaatioteoriaan. Dullesia kiehtoi erityisesti siihen kuuluva haaste–luova vastaus -malli (Challenge
and Response), jota hän piti nykypäiväänkin sopivana. Myös Yhdysvallat tarvitsi tiukan
haasteen ja sellaisen tarjosi toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja kommunismi.
Lännen elinvoiman kannalta tämä saattoi olla jopa toivottavaa. Toynbeekin näki tässä
positiivisen puolen: ”Venäläinen kilpailu saattaisi stimuloida meitä tekemään asioita nopeammin, se saattaisi tehdä meidät aktiivisemmiksi panemaan omat ideaalimme käytäntöön kotona.”577
Brittiläisen Kansainyhteisön henkisenä kasvattina Toynbee ei pitänyt ongelmallisena sopeutua amerikkalaisten uudenlaiseen lähes imperialismia muistuttavaan asemaan.
Tämä johtui siitä, että kaikki muut vaihtoehdot – Venäjä, Saksa, tai Japani – olivat sen
rinnalla enemmän tai vähemmän kyseenalaisia. Monien englantilaisten mielestä oli suoranainen onnenpotku, että brittiläisen imperiumin vallan perijäksi nousi juuri Yhdysvallat.
Seuratessaan oman imperiuminsa laskua horisontin taakse, harva heistä saattoi toivoa
sen parempaa sodan tulosta. Vapaan maailman onni myös oli, että aiemmin eristäytynyt
jättiläinen näytti nyt tajuavan uuden roolinsa asettamat vaatimukset ja vastuun. Näytti
siltä, että Yhdysvaltoja siten suorastaan kutsuttiin hegemonian ja imperiumin haltijaksi.
Olisiko Yhdysvallat se rauta, joka sitoisi maailmanhallituksen sementin yhteen? Toynbee
nimittäin uskoi, että ”jokin elementti siinä muodostuisi yhden suurvallan noususta. Uskon, että ilman sementin sisällä olevaa metallista tukea rakennelma ei pysy koossa (...)
Mikä suurvalta tämä tulee olemaan? Jokaisella meistä on epäilemättä siitä oma käsityksemme.”578
Kaikki osapuolet sen sijaan tajusivat melko pian, että Yhdistyneiden Kansakuntien
rooli tulisi jäämään suhteellisen vaatimattomaksi. Tämä oli jo lähes luettavissa sen peruskirjasta; viidelle turvallisuusneuvoston pysyvälle suurvaltajäsenelle annettu täydellinen
veto-oikeus saneli tällaisen tuloksen. YK:n hyödyllisyyden ratkaisisi siten pikemminkin
suurvaltojen osoittama keskinäinen harmonia kuin sen peruskirjan määräykset tai instituutioiden aktiivisuus. Tältä pohjalta mm. Hans Morgenthau arvioi YK:n panoksen
jäävän väistämättä niin rauhan säilymisen kuin minkä tahansa muunkin poliittisen tavoitteen ajamisessa vähäiseksi.579
Guins1956, 229–232.
Time 17.3.1947: The Challenge; NYT 10.7.1949: H. Breit, Talk With Arnold Toynbee; Oikarinen
1999, 37; Gaddis 1982, 136; McNeill 1989, 182.
578
Study 9, 544–546; Toynbee 1949, 48; Ferguson 2005, 68; Knutsen 1999, 211–212.
579
Morgenthau 1962b, 118; Kennedy 2006, 51–56.
576
577
151
Toynbee arvioi Yhdysvaltojen kylmän sodan alkutahtien aikana omaksuman roolin
kaikin puolin kiitettäväksi. Amerikkalaisen ulkopolitiikan konkari Clark Clifford muisteli paljon myöhemmin Toynbeen todenneen, ”ettei aikakauden merkittävänä saavutuksena tulla pitämään atomienergian löytämistä, vaan sitä, että maailman kaikkein etuoikeutuin kansakunta otti huolehtiakseen vähiten etuoikeutuista kansoista, siten kuin tapahtui
Trumanin neljän kohdan ohjelman ja Marshall-avun puitteissa.” Clifford piti Toynbeen
ajatusta jalona ja jossain mielessä totena, joskin puutteellisena. Sillä kyse oli vielä tätäkin
kriittisemmästä tavoitteesta: nämä avustusohjelmat auttoivat ”presidenttiä ja Amerikkaa
vuosien 1945–1950 aikana vapaan maailman pelastamisessa”.580
Jaloihin motiiveihin sekaantui toki rutkasti myös puhdasta vanhakantaista amerikkalaista nationalismia. Lehtimagnaatti Henry Luce ei ollut empinyt sodan aikana julistamasta ”amerikkalaisen vuosisadan” alkua, jonka puitteissa hänen maansa tehtävänä oli
murskata diktaattorit, ruokkia nälkäiset sekä levittää teknologiaa ja kulttuuria. Laupiaan
samarialaisen työn ohessa leviäisi myös vapaan yritteliäisyyden talousmalli ja amerikkalainen elämäntapa. Sen ytimenä olivat vapaus, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja yhteistyö
– sillä vain ne yhdessä takaisivat koko ihmiskunnalle ’runsaan elämän’. Tähän historialliseen tehtävään maa oli Lucen mukaan valmistautunut:
”Amerikan astuessa dynaamisesti maailmannäyttämölle on meidän ensi sijaisesti
etsittävä ja tuotava esiin näkyä Amerikasta maapallon voimana, joka on autenttisesti amerikkalainen ja joka voi inspiroida meitä elämään ja työskentelemään
ja taistelemaan voimalla ja innolla. Tullessamme suureen testiimme, voi vielä
osoittautua, että kaikki vuosisadan alkupuoliskolla läpikäydyt hengen koetukset
ja kärsimykset ovat auttaneet meitä kipeällä tavalla tajuamaan tämän ajan merkityksen, ja nyt viimein koetuksen hetkellä meille kirkastuu näky, joka ohjaa meitä
autenttisesti luomaan 20. vuosisadan – meidän vuosisatamme.” 581
Vaikka amerikkalaisen vapauden julistus pohjautuikin näennäisen avoimesti universaaleihin ideoihin ja arvoihin, näkivät monet siinä myös piilevää nationalismia. Sitäpaitsi kyse
oli nationalismin militantista muodosta, jonka ytimenä oli voima, eikä kulttuurinen arvostus. Amerikka muistutti ’maallista kirkkoa’ tai kulttia, joka levitti innokkaasti valoaan
muille, mutta varoi itse saamasta vierasta tartuntaa.582
Amerikan uudella itsetunnolla oli ennen kaikkea vankka taloudellinen perustansa:
muun maailman tullessa sodasta kolhittuna ja miltei tuhottuna, oli Amerikalla sodan
päättyessä käytettävissään ennen näkemätön määrä niin teollista voimaa kuin rahaakin.
Amerikka muuttui kerta heitolla Eurooppaan nähden velallisesta velkojaksi. Tässä mielessä sota tuotti amerikkalaisille hyötyä, nautintoa ja huvia. Mutta samalla Amerikka oli
kypsynyt myös uudenlaiseen vastuuseen maailman taloudesta. Asemansa säilymisen takeena Amerikalla oli asevoimien ehdoton ylivoima, mikä ilmeni selvimmin sen meri- ja
ilmavoimien kalustomäärissä, sekä luonnollisesti myös vasta voimansa osoittaneessa atomiaseessa. Tältä pohjalta saattoi mm. New York Herald Tribune -sanomalehti arvioida
sodan loppuesssa vähintäinkin lievän itsetyytyväisyyden vallassa ”jokaisen amerikkalaisen
Lainaukset teoksessa Rothkopf 2005, 41. Trumanin neljän kohdan ohjelma tähtäsi kehitysmaiden
auttamiseen erityisesti maatalousteknologian avulla.
581
Luce 1941, 168, 170–171. <http://www.blackwell-synergy.com/doi/abs/10.1111/14677709.0016-?
journalCode=diph&volume=23&issue2>. Kriitikkojen mielestä tässä haiskahti liikaa Manifest Destinyn
henki. Yhteiskuntahistorioitsijanakin merkittävä teologi Reinhold Niebuhr näki Lucen kirjoituksessa
arrogantin version ’valkoisen miehen taakasta’. Lefever 1999, 7, 53–54, 57–58; White 1992, 105–118.
582
Thorne 1988, 298–299; Kennedy 1988, 357–358.
580
152
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
katsovan itseään ja maanmiehiään uudella luottamuksella, uudella voiman tunnolla (...)
Me emme voi, vaikka haluaisimme sulkea silmiämme tosiasialta, että olemme ylimpänä.
Suuri tasavalta on tullut omilleen; se seisoo ensimmäisenä maanpiirin kansojen joukossa.”583
Silti sisäänpäin kääntyminenkään ei ollut täysin ohi. Vastenmielisimmän ilmauksensa
se sai Amerikan poliittisen kentän pian vallanneessa mcCarthyismismissa. Tätä ilmiötä
Toynbee inhosi, todeten: ”Tämä suvaitsemattomuuden ja vainon juonne on jonkin verran pelottava: anteeksiantamaton synti on tänään kommunismi, mutta pian se voisi olla
jokin muu – kuka tietää mikä?”584
Mikäli tähän uhoon sisältyi piileviä epäilyjä, peittyivät ne nopeasti tapahtuneen ideologisen kahtiajaon alle, minkä jälkeen kansallisen itsetiedostuksen nyansseista ei ollut
niin väliä. Toynbee puolestaan ihmetteli Neuvostoliiton halua purkaa kovin nopeasti sodan aikainen liitto lännen kanssa. Hän ei nähnyt tähän lopulta muuta loogista syytä kuin
tarrautumisen marxilaisen ideologian kuluneisiin uskonlauseisiin, mm. siihen että kaikki
kapitalistit olivat ”samaan pahaan kaapuun puettuja kaviojalkaisia petoja”.585 Kyseessä
oli joka tapauksessa tietoinen valinta, jonka perustana oli Venäjän arvio siitä, että lyhyen
tähtäimen edut Itä- ja Keski-Euroopassa olivat tärkeämpiä kuin Amerikan ystävyyden
säilyttäminen. Toisaalta Neuvostoarmeijan valtausten myötä suuressa osassa Eurooppaa
tapahtunut ideologinen värinvaihdos näytti tarjoavan konkreettisen turvallisuuslisän,
joka kompensoi mahdolliset haitat. Toynbeen mielestä Neuvostoliitto ei näin toimiessaan
ottanut kuitenkaan riittävästi huomioon atomiajan muuttuvia olosuhteita, joissa mitkään
turvavyöhykkeet eivät tuoneet oleellista lisäturvaa.586
Muuttunut tilanne kiirehti lännen heikkoja liberaaleja aktivoitumaan, sillä kommunismin ratsuväki uhkasi muutoin pyyhkäistä koko maanpiirin yli. Toynbeen näkökulmasta kyse oli viime kädessä hengellisestä kamppailusta, jossa länttä heikensi liittoutuminen
nationalismin kanssa. Sillä nationalismi oli vain toisenlainen variaatio ihmisen palvonnasta: kommunismi palvoi kollektiivista, universaalia ihmispetoa, nationalismi puolestaan
sen suppeaan nurkkakuntaiseen valtion rajoittunutta vastinetta. Lännen ainoa toivo piili
henkisessä terästäytymisessä, aina uhrivalmiuteen vapauden puolesta, kuten vasta äsken
päättyneessä natsismin vastaisessa kamppailussa oli ollut laita.587
Thorne 1988, 289–302. Suora lainaus tästä teoksesta, 298; Kennedy 1988, 357–358.
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 28.4.1949; Peper 1987, 243–244. Friedman, N. 2000, 87–88; Reynolds 2006, 305.
585
SIA 1939: vol. 9, 21.
586
SIA 1939: vol. 9, 20–24; Gaddis 2007, 10–14. Samassa yhteydessä Toynbee ihmetteli Suomen saamaa
erityiskohtelua, löytäen siihen kuitenkin riittävät perusteet: Suomi oli oppinut läksynsä idän suhteen.
587
Study 9, 621–624. Tässäkin Toynbee hyödynsi historiallista vertailumallia, jollaisena tällä kertaa
toimi v. 1346 käyty Crécyn taistelu. Sen ensimmäisessä vaiheessa ranskalaisten liittolaisina tehottomasti
esiintyneet genovalaiset jousimiehet edustivat lännen liberaaleja, ranskalaisten murskaavalta näyttänyt
ratsuväki taas kommunisteja. Kuten muistetaan, ranskalaiselle ratsuaatelille kävi taistelun myöhemmässä
vaiheessa lopulta huonosti.
583
584
153
6.2 Pommi haastaa nationalismin
Nationalismiin syvällisesti perehtynyt historioitsija Hans Kohn ilmaisi 1940-luvun lopulla olevansa samaa mieltä Toynbeen kanssa siitä, että nationalismi oli 1900-luvulla
degeneroitunut usein ”poliittisesti ja henkisesti, muuttuen vaaraksi, mahdollisesti jopa
suurimmaksi vaaraksi yksilönvapautta ja kansainvälistä rauhaa, ihmismieltä ja ihmisen
hyvinvointia vastaan.”588 1900-luvun nationalistiset sodat ja niiden yhteydessä koettu suvaitsemattomuus palauttivat mieleen 1600-luvun uskonsotien yhteydessä koetun katastrofin. Samalla Kohn kuitenkin kritisoi Toynbeetä, joka ei nähnyt nationalismissa mitään
hyvää. Hän muistutti, että nationalismin modernit juuret ulottuivat 1700-luvulle, jolloin
oli kyse yksilön oikeuksista ja suojasta vahvan maallisen hallinnon ja kirkollisen dogmaattisuuden puristuksessa. Tämän huomioon ottaminen ei tehnyt tyhjäksi 1900-luvun
kokemusten kriittistä arviointia. Vasta 1900-luvulla nationalismi oli muuntunut kaikkia
riivaavaksi ’hypernationalismiksi’ (J. Huizingan käyttämä termi). Muiltakaan osin Kohn
ei yhtynyt varauksetta Toynbeen yksisilmäiseen kritiikkiin länsimaista ihmistä ja kulttuuria kohtaan.589
1940-luvun lopun jännittyneessä poliittisessa tilanteessa myös kansainvälisten suhteiden realistinen koulukunta joutui katsomaan asioita hivenen uudesta näkökulmasta.
E.H. Carr päätyi aiempaa pessimistisempään näkemykseen arvioidessaan pienten valtioiden mahdollisuuksia säilyttää asemansa kovenevassa kansainvälisessä ilmapiirissä. Pienten kansallisvaltioiden aika oli ohi, koska kansainvälinen järjestys ei voisi enää nojautua
perinteiseen kuvitelmaan yksittäisen valtion suvereenisuudesta. Riittävän uskottava valtayksikkö muodostuisi vasta valtioryhmästä, jolla oli selvä keskus. Vaikka voima näytti
siten hallitsevan maailmaa entistäkin selvemmin, kapinoisi ihmiskunta lopulta sen liian
alastonta käyttöä vastaan. Siksi voima tarvitsi rinnalleen edelleen moraalia. Lyhyellä tähtäimellä tie kansainväliseen sovintoon kulkisikin parhaiten sellaisen taloudellisen jälleenrakennuksen kautta, joka ottaisi aidosti huomioon kansojen sosiaaliset tarpeet. Tähän
sisältyi tunnustus: mikä oli taloudellisesti hyvää, ei ollut aina moraalisesti hyvää. Ennen
pitkää tämä periaate voisi nousta kansalliselta tasolta aidosti myös kansainväliselle tasolle.
Näin realisti Carr otti varovaisia askeleita kohti aiemmin kritisoimaansa utopismia.590
Moderni nationalismi kohtasi atomiaseissa ensimmäistä kertaa voiman, joka kertakaikkisesti uhkasi tehdä tyhjäksi kansallisvaltion perusoikeutuksen eli turvan antamisen
omille kansalaisille. Realisti Hans Morgenthaukin joutui toteamaan, että täysimittaisen
atomisodan vaara teki tyhjäksi kaikki kuvitelmat konkreettista puolustuksesta. Jäljelle jäi
vain omaa vastaiskukykyä korostava psykologinen pelottelu. MAD-skenaarion mukaisesti yllätyshyökkääjäkin sai pelätä joutuvansa saman totaalituhon alle, joten hyökkäys
ei kannattaisi. Tämänkaltainen psykologinen pelote toimii kuitenkin vain täysin selvässä vastakkainasettelutilanteessa, jossa ei ole lisähäiriöitä. Useampien pelurien astuminen
areenalle tekisi lopun tästä kylmän sodan yksinkertaisesta kuviosta. Siksi ihmiskunnan
tuli ennnen pitkää pyrkiä kohti maailmanlaajaa järjestelmää, joka perustuisi laajempiin
näköaloihin kuin mitä pelkästään nationalististen kansakuntien oma etu ja voiman tavoittelu edustivat.591
Kohn 1966, 266.
Kohn 1966, 266–275.
590
Carr 1964, 226–231, 235–239. Carr lisäsi tämän näkökulman teoksensa The Twenty-Year Crisis
toiseen painokseen v. 1945.
591
Morgenthau 1962a, 189–190; Smith, M. 1986, 157. MAD=Mutual Assured Destruction, vastavuoroisesti varmistettu tuhoutuminen.
588
589
154
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Toisaalta jopa Hans J. Morgenthaun kaltainen kansainvälisen politiikan erittelijä joutui toteamaan, että eläminen täystuhon uhan alaisessa maailmassa kasvatti valtion, myös
totalitaarisen valtion, toimintavapautta sen omiin kansalaisiin nähden. Kun ulkopuolinen uhkailu menetti suuren osan aiemmasta tehostaan, avautui valtiolle entistä vapaampi
areena panna omat kansalliset vähemmistönsä kuriin. Siten nationalismin suhde kansalaisoikeuksiin ja vapauteen – jota historiallisesti pidettiin modernin nationalismin keskeisenä lähtökohtana – joutui ainutkertaisella tavalla koetukselle.592
Kansakunnan voimaa määrittivät Morgenthaun mukaan ensinnäkin aineelliset tekijät, kuten maantieteellinen sijainti ja luonnonresurssit, teollinen kapasiteetti ja näihin
pohjautuva sotilaallinen valmiustaso, sekä toiseksi inhimilliset piirteet, kuten väestö, kansan luonne ja moraali, sekä diplomatian taso. Varsinkin henkisten tekijöiden suhteen oli
mahdollisuus virhearviointeihin suuri. Esimerkiksi aikajaksolla 1919–1939 Ranska oli
sotilaallisesti vahvin suurvalta; muut ominaisuudet kuten luonteen ja moraalin lujuustekijät eivät kuitenkaan vastanneet sen aineellista vahvuutta. Lopputuloksen tiedämme.
Toisaalta nationalismiin kuuluu kuin sisäänrakennettuna tendenssimäinen pyrkimys ylikorostaa oman kansakunnan vahvoja piirteitä. Tuloksena on ollut loputon määrä poliittista rasismia, kuvitelmia herrarodusta ja oman kansakunnan suoranaista palvontaa.
Moderniin teknologiaan ja totaalisen sodankäynnin ideologiaan yhdistettynä tästä saattoi
kasvaa tuhoavin mahdollinen yhdistelmä:
”Totaalisiin päämääriin pyrkivä, totaalisesti mobilisoidun väestön totaalinen sota
voi nykyisen valtatasapainon puitteissa päättyä maailman valtiuteen tai maailman
tuhoutumiseen tai molempiin. Sillä kumpi tahansa kahdesta maailman valtiuden
havittelijasta saattaa tehdä valloituksensa vähillä tappioilla itselleen; tai ne voivat
tuhota toisensa, kummankaan pystymättä valloitukseen; tai vähiten heikentynyt
voittaa, halliten yleistä tuhoa. Sellaiset näkymät varjostavat maailman politiikkaa
lähestyessämme kahdennenkymmennen vuosisadan puoliväliä.”593
Analyysi, joka monilta osilta muistutti Toynbeen vastaavia pohdintoja, jätti ainoaksi
pelastavaksi vaihtoehdoksi tietoisen pyrkimyksen koko ihmiskunnan kattavan
maailmanvaltion perustamiseksi. Morgenthau perusteli tätä sillä, että
”kahden maailmansodan käyminen neljännesvuosisadan kuluessa ja nykymät
kolmannesta ydinasein käytävästä antaa maailmanvaltion idealle ennennäkemättömän kiireellisen aseman. Mitä tarvitaan, näin argumentti kulkee, maailman
pelastamiseksi itsetuholta ei ole kansallisen suvereniteetin harjoittamisen rajoittaminen kansainvälisten velvoitteiden ja instituutioiden avulla, vaan yksittäisten
valtioiden suvereniteettien siirtäminen maailmanlaajalle auktoriteetille, joka olisi
yhtä suvereeni yksittäisiin valtioihin nähden kuin yksittäiset valtiot ovat suvereeneja omien alueidensa puitteissa.(...)Pysyvää kansainvälistä rauhaa on mahdotonta saavuttaa ilman koko poliittisen maailman kattavaa valtiota.”594
Koko maailman kattavan valtion syntymisen tuli kuitenkin pohjautua aidon maailmanyhteisön muodostumiseen, jota niin Yhdistyneiden Kansakuntien kuin monien muidenkin kansainvälisten organisaatioiden perustaminen ennakoi. Ainoastaan kypsän, ihmiskunnan jäsenten syvää uskollisuutta nauttivan maailmanyhteisön puitteissa voisi ratketa
Morgenthau 1962a, 186–194.
Morgenthau 1973, 112–139, 377.
594
Morgenthau 1973, 481, 489.
592
593
155
myönteisellä tavalla esim. kysymys kansainvälisen poliisivoiman luomisesta, jota Morgenthau piti pysyvän rauhan saavuttamisen kannalta olennaisena. Tähän olisi kelvollinen
vain sellainen maailmanyhteisö, jonka oikeudenmukaiseksi uskottuun harkintaan myös
yksittäiset kansakunnat olisivat valmiit jättämään omien vaatimustensa laillisuuden tulkinnan. Tähän pääseminen ei olisi nopea tai helppo tie, vaan pikemminkin monivaiheinen kasvatuksen sekä taloudellisen ja kulttuurisen vuorovaikutuksen lisäämisen prosessi,
joka edellytti olemassaolleiden organisaatioiden mittavaa tehostamista.595
Uutinen atomipommien käytöstä Hirosimassa ja Nagasakissa aiheutti shokin koko
maailmanyhteisössä. Oireellista kyllä, pommi herätti Amerikassa aluksi myös kansallisen
ylpeyden tunteita – korostihan sen omistaminen amerikkalaisten erityisasemaa ja samalla
vastuuta uudesta voimasta, jonka he olivat kyenneet kahlitsemaan. Näihin tuntoihin sekoittui kuitenkin pian myös kauhistusta ja uudenlaista turvattomuuden tuntoa. Ensijärkytys kesti aikansa, minkä jälkeen alkoivat monimuotoiset vastareaktiot, ulottuen tavalla
tai toisella useimpiin maailman maihin. Tätä vaihetta on kutsuttu myös ”pelon kautta
saavutettavaksi rauhaksi”. Merkille pantavaa on, että atomipommin vastaisen liikkeen
kärkeen nousivat miltei välittömästi tiedemiehet, jotka olivat olleet luomassa teoreettista
ja käytännöllistä perustaa koko ilmiölle. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, koska vain
heillä oli kyky ymmärtää pohjia myöten voimat, jotka ydinräjäytyksessä pääsivät valloilleen. Tiedemiehet pitivät itsestään selvänä, ettei pommin tekotapa tulisi pysymään salaisena kuin korkeintaan muutaman vuoden ajan. Siksikin oli oleellisen tärkeää luoda nopeasti kansainvälinen kontrollijärjestelmä valvomaan kehitystä. Järjestelmän tuli olla koko
maailman kattava, joten se saisi väistämättä maailmanhallituksen kaltaisia piirteitä.596
Tiedemiesten sisäiset kokemukset vaihtelivat Robert Oppenheimerin tuntemasta
syyllisyydestä Leo Szilardin vastuuntuntoon. Erityisesti Oppenheimer heijasteli joidenkin tiedemiesten syviä tuntoja siitä, että heillä oli verta käsissään. Oppenheimerin käytyä
Valkoisessa talossa esittämässä näkemyksiään Trumanin kerrotaan todenneen jälkikäteen,
ettei enää halunnut nähdä sellaista itkupilliä. Szilard sen sijaan sanoi, ettei koskaan tuntenut syyllisyyttä pommin suunnittelusta, koska sen rakentaminen näytti tuolloin tarpeelliselta.597
Oppenheimer päätyi kokemansa järkytyksen pohjalta kannattamaan atomienergian
käytön saattamista maailmanhallituksen valvontaan, mikä merkitsisi näiltä osin kansallisen suvereniteetin lakkaamista tai ainakin sen olennaista supistamista. Siten ydinaseteknologian todellisuudesta saattaisi muodostua terve väylä sotaa estäville pyrkimyksille.
Kysymys oli kuolemanvakava, koska vaihtoehtona oli ”yksi maailma tai ei yhtään.”598
Myös Albert Einsteinissa nämä tuntemukset yhdistyivät syvään huoleen tulevaisuudesta:
Morgenthau 1973, 418, 498–515.
Baratta 2004, vol. 1, 127–128, 130–131. Käsitys atomipommista toisenlaisena aseena vakiintui pian:
”(...)tämä ei ole sotilaallinen ase (...) sitä käytetään hävittämään jäljettömiin naisia ja lapsia ja aseistamattomia ihmisiä (...) joten meidän on käsiteltävä sitä toisin kuin kiväärejä ja tykkejä ja sen sellaisia tavallisia
aseita.” (Trumanin lausuma). Wittner 1993, 55–60, 259, 311.
597
Bird & Sherwin 2006, 323, 331–332; Wittner 1993, 61, 248.
598
Atomitiedemiesten ’hätäkomiteaan’ kuului Einsteinin ja Szilardin lisäksi Harold Urey, Selig Hecht,
Hans Bethe, T.R. Hogness, Victor Weisskopf, Paul Morse ja Linus Pauling. Pääosin samat tiedemiehet,
täydennettyinä mm. Robert Oppenheimerilla osallistuivat v. 1946 julkaistun One World or None
-koosteen kirjoittamiseen. Moni kirjoittaja argumentoi kansallisen suvereniteetin rajoittamisen ja maailmanhallituksen perustamisen välttämättömyyttä. Baratta 2004, vol. 1, 131–139; Baratta 2004, vol.
2, 305.
595
596
156
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
”Atomienergian vapauttaminen ei ole luonut uutta ongelmaa. Se vain kiirehtii
välttämättömyyttä ratkaista olemassa oleva (...) Niin kauan kuin on olemassa suuria voimia omaavia suvereeneja valtioita, on sota väistämätön (...) tämä oli totta jo
ennen atomipommin valmistusta. Ainoastaan sodan tuhoisuus on muuttunut.”
”Pommin salaisuus pitäisi antaa maailman hallitukselle, ja Yhdysvaltojen tulisi
välittömästi ilmoittaa valmiutensa tehdä niin. Maailmanhallitus tulisi muodostaa
Yhdysvalloista, Neuvostoliitosta ja Iso Britanniasta, ainoista kolmesta vallasta,
joilla on suuri sotilaalllinen voima. Näiden kolmen tulisi siirtää tälle maailmanhallitukselle kaikki sotilaalliset voimavaransa. Tosiasian, että on vain kolme suuren sotilasvoiman omaavaa kansakuntaa, tulisi helpottaa eikä vaikeuttaa maailmanhallituksen perustamista.”599
Näillä ilmaisuilla aikakauden johtava tiedemies otti aimo harppauksen kohti maailman
yhdistymisen liikettä. Hän näki vasta perustetun YK:n peruskirjan täysin riittämättömäksi, koska siinä tunnustettiin kilpailevien kansallisvaltioiden täydellinen suvereniteetti. YK
oli samankaltainen kuin Amerikan Yhdysvaltojen pohjana oleva 13 siirtokunnan liittouma, joka ei toiminut. Sen sijaan tarvittiin maailman liittovaltion perustuslaki ja siihen nojautuva laillisuuspohja. Vain tällaiselle liittohallitukselle voitaisiin atomivoiman salaisuus
paljastaa – YK:lle sitä ei voinut uskoa. Uuden hallinnon ytimen muodostaisivat sodan
voittoisat vallat, Yhdysvallat, Britannia ja Neuvostoliitto. Neuvostoliitto muodosti tosin
ongelman, koska sen hallinto perustui vähemmistövaltaan. Siitä riippumatta Neuvostoliitolle voitaisiin hyvän tahdon eleenä antaa etusija maailman perustuslain laatimisessa.600
Einstein oli idealisti – hän ei koskaan pohtinut käytännön tasolla, mitä sotilasvallan
siirtäminen voimakkailta suvereeneilta valtioilta maailmanlaajalle auktoriteetille merkitsisi; tehokkuus, lojaliteetti, kuolemaankin asti ulottuva puolustushalu, kaikki nämä kysymykset jäivät häneltä käsittelemättä. Tämä ei kuitenkaan pohjautunut tietämättömyyteen, vaan vakaumukseen, että ydinsota oli maailmanhallituksen mahdollista tyranniaakin
suurempi pelon aihe. Tässä kaikessa oli mukana myös historian ironiaa – olihan Einstein
juuri Leo Szilardin aloitteesta allekirjoittanut vuonna 1939 presidentti Rooseveltille lähetetyn kirjeen, joka antoi riittävän sykäyksen Manhattan-projektin käynnistämiselle.601
Atomipommiin kätkeytyvä voima ja ennen kaikkea pelko sen kontrolloimattomasta
käytöstä synnyttivät lyhyessä ajassa 1940-luvun loppuvuosina molemmille puolille Atlanttia laajan kansalaisliikehdinnän, jonka tavoitteena oli löytää keinot ja organisaatio
uuden tuhovoiman hallitsemiseksi. Useimpien tämän kaltaisten pyrkimysten tavoitteena
oli luoda federalismiin pohjautuva koko ihmiskunnan kattava liittouma. Sen huipulla
tulisi olemaan ’maailman hallitus’, jonka olemusta jokainen tulkitsi mieleisellään tavalla.
Hyvän esimerkin tarjoaa Amerikan yliopistokampuksilla ripeästi organisoitunut maailman yhdistymistä ajanut opiskelijajärjestö Students for Federal World Government and
World Republic, joka kiteytti tavoitteensa viiteen perusteesiin:
Nathan 1963, 347. Artikkeli Atomic War or Peace oli Einsteinin ensimmäinen julkinen atomipommia
koskenut kannanotto, joka ilmestyi mm. Atlantic Monthly -lehdessä ja New York Timesissa 27.10.1945.
Wittner 1993, 55–62, 66. Einstein esitti lokakuussa 1945 yhdessä 20 johtavan amerikkalaisen kanssa
– joukossa oikeusoppineita, senaattoreita, kirjailijoita sekä myös urbaanin teknologian historioitsija Lewis Mumford – samansuuntaisen vetoomuksen maailman liittovaltion perustuslain puolesta, todeten:
”Atomisodan todellisuuden myötä maailmanhallituksen luominen on kiireellinen välttämättömyys, ellei
sivilisaatio ole päättänyt tehdä itsemurhaa.”
600
Näin idealistista esitystä vastaan tietysti hyökättiin, mm sodan aikaisen apulaisulkoministeri Sumner
Wellesin suulla. Samaan YK-arvioon päätyi myös internationalisti Grenville Clark. Baratta 2004, vol. 1,
143–144, 149.
601
Doty 1982, 355; Feld 1982, 373–374; Wittner 1993, 8.
599
157
1. Kaiken kattava, yleinen jäsenyys;
2. Kansallisen suvereniteetin siirto maailman suvereniteetille;
3. Ihmisoikeuksiin perustuva koko maailman kattava lainsäädäntö;
4. Yhteinen vartiojoukko maailman lakien valvojana;
5. Perustuslaillisen kokouksen koollekutsuminen.
Nyt! On myöhempi kuin luuletkaan!602
Federalistinen liike ja pyrkimykset kohti ihmiskunnan todellista yhteyttä olivat sinänsä tuttuja jo sotien väliseltä ajalta, vaikkakin vielä suhteellisen marginaalisina ilmiöinä.
Silloinkin niiden pontimena oli kasvava tietoisuus ihmisten jakautumisesta toisilleen
vieraisiin ja vihamielisiin kansoihin. Teoria ja utopiat elävät kuitenkin eri tasolla kuin
reaalimaailma. Pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Britannian parlamentissa
käydyt keskustelut osoittivat havainnollisella tavalla, miten vaikeaa oli päästä yksimielisyyteen uuden ’laillisuuden’ (rule of law) perusteista. Jalojen tavoitteiden selkeimmän
tulkitsijan aseman sai tällöin uutena kansanedustajana parlamenttiin noussut katsomuksellinen sosialisti Henry Usborne, joka teki vuoden 1947 alussa lakialoitteen maailman
yhdistymisen edistämiseksi. Paljolti hänen johdollaan eurooppalaiset federalistit organisoituivat ’Euroopan unionin federalisteiksi’ (European Union of Federalists), jotka pitivät aktiivista yhteyttä Amerikassa toimivaan ’maailman federalistien’ järjestöön (World
Federalists, USA). Amerikassa liikkeen kehitys eteni tyypillisiä latuja: alkuvuodesta 1947
ihmiskunnan yhdistymistä ja maailman kansalaisuutta ajavat sekalaiset järjestöt organisoituivat Pohjois-Carolinan vuoriseudulla pidetyssä kokouksessa ’Maailman Yhdistyneiksi Federalisteiksi’ (United World Federalists).603
Näin syntyneen organisaation perusongelmana oli kannattajakunnan jakautuminen
useaan eri perusnäkemykseen. Jos jätämme taustalle perinteiset valloitukseen tai keskinäisiin turvallisuusliittoihin pohjautuvat yhdistymispyrkimykset, voitiin liikehdinnässä
havaita kolme selvää suuntausta: ’Rauha petoksen avulla’ -malliksi kutsuttiin heti sodan
jälkeen Pariisissa ja muualla Länsi-Euroopassa esiin pulpahtaneita spontaaneja kansalaisaktivismin muotoja, joiden tavoitteena oli ohittaa olemassaolevat poliittiset rakenteet
esim. rekisteröimällä suoraan ’maailmankansalaisia’. Yksilö tai yhteisö ’päätti’ vain näennäisen mutkattomasti katkaista paikalliset siteensä liittymällä ’Ihmisten Maailmanyhteisöön’, jolle kukin saattoi antaa mieleisensä sisällön. Funktionaalisen mallin kannattajat puolestaan uskoivat ei-poliittisten organisaatioiden voimaan siten että asteittain niin
paikallisella kuin kansainväliselläkin tasolla tiivistyvä verkosto korvaisi vähitellen valtion,
juuri siten kuin esim. Wells oli omassa teknokraattisessa mallissaan olettanut. ’Rauha
sopimalla’ -malli puolestaan tarkoitti tyypillistä federalististista yhdistymisratkaisua, jota
suurin osa asialle omistautuneista kannatti. Tästä huolimatta ei senkään toteutuminen ollut mikään läpihuutojuttu. Federalistitkin nimittäin jakautuivat maksimalisteihin ja minimalisteihin, joiden jakolinjan muodosti suhtautuminen maailmanhallituksen tehtävien
laajuuteen ja syvyyteen. Minimalisteille riitti pelkkä sen hetkisen maailmanrauhan turvaaminen; maksimalistien maailmanhallitus puolestaan hoitaisi kaikkia normaalin hallituksen tehtäviä globaalilla tasolla. Lisäksi oli alueellisia pyrkimyksiä kuten Atlanttinen
liitto ja Euroopan unioni, joiden alueellisen esimerkin toivottiin laajenevan vähitellen
ihmiskunnan tasolle.604
Baratta 2004, vol. 1, 172.
Baratta 2004, vol. 1, 162–167, 219–220, 229–234.
604
Wagar 1967, 221–235. Innokkaimmat federalistit määrittelivät jo maailman kansalaisen oikeuksia ja
velvollisuuksia, joiden laadinnassa nojauduttiin yleisinhimilliseen ’kultaiseen sääntöön’ sekä luonnossa
ilmenevään vastavuoroisuuteen. Niiden kautta jokaisen hyvinvointi tulisi turvatuksi, eikä kenenkään tar602
603
158
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Näytti siten siltä, että missä tahansa maailman yhdistymistä puuhattiin, siellä asian
ympärille syntyi oma klikki tai koulukunta. Arnold Toynbeen sijoittaminen tähän tilkkutäkkiin on ongelmallista, koska hän karttoi yksilöityjä kannanottoja. Hän tunnustautui lähinnä vähittäisen etenemisen kannattajiin, koska nämä olivat valmiita tekemään
kompromisseja yli poliittisten mannerlaattojen (kapitalismi/ kommunismi) ja sopimaan
yhteistyöstä tietyillä kapeilla sektoreilla, esim. atomienergian kontrollia koskien. Tulevaisuuden ihmiskunta velloisi joka tapauksessa entistä liikkuvampana, eläen kansallisista
rajoista piittaamatta erilaisissa ’diasporoissa’. Yhä kasvavan väkimäärän levittäytyessä joka
puolelle kasvavien megapolisten asukkaiksi ihmiskunta huomaisi pian elävänsä aidossa
Kosmopoliksessa, jossa ihmisten henkinen sukulaisuus ohittaisi perinteiset nurkkakuntaiset siteet ja fyysiset rajat.605
Kriitikot näkivät tässä jalojen aatteiden ja intohimojen täyttämässä pelikentässä alusta alkaen enemmän toiveajattelua kuin realistista maailmantilanteen tai ihmisen perusolemuksen ymmärrystä. Liian moni maailman yhdistymisen puolestapuhuja kuvitteli,
että kaikki oli saatavissa ilmaiseksi, tai että pelkkä inhimillisen tarve muuttuisi hetkessä
toiminnalliseksi kapasiteetiksi. Tosiasiassa pelkkä vaaran tai pelon tajuaminen ei alkuunkaan riitä järjestyneen prosessin käyttövoimaksi, yhtä vähän kuin jonkin asian tajuaminen
välttämättömäksi tekee siitä automaattisesti mahdollisen. Kuvitelma siitä, että kunhan
ihmiset yhtäkkiä vain päättäisivät yhdistyä, he myös eläisivät siitä eteenpäin onnellisina,
ei ollut tästä maailmasta. Historialliset faktat eivät muutoinkaan tukeneet näkemystä, että
pelkkä hallinnollinen muutos voisi taata rauhan ja turvallisuuden. Päinvastainen lopputulos oli täysin mahdollinen, sillä hajanaisuudessaan federalistinen ratkaisu oli äärimmäisen
monimutkainen hallinnon muoto. Yhtä todennäköistä oli, että lopputuloksena tulisi olemaan hobbesilainen hirviö, todellinen Leviathan maailmanlaajalla tasolla.606
Lyhyen aikaa vaikutti kuitenkin siltä, että asiassa myös päästäisiin eteenpäin: Yhdysvaltain hallitus ilmaisi kesällä 1946 ns. Baruch-suunnitelman muodossa halunsa asettaa
atomivoima kansainväliseen valvontaan. Osana laajempaa sopimusta Amerikka oli valmis jopa olemassaolevan pommivarastonsa tuhoamiseen. Tätä tarjousta on pidetty lähimmäksi päässeenä yrityksenä synnyttää aidosti kansalliset rajat ja suvereniteetit ylittävä
hallintoratkaisu, ainakin mitä Yhdysvaltain aloittellisuuteen tulee. Toinen asia on, että
koko yritys raukesi – näennäisesti sopimuksen valvonnasta ja rikkurien kuriinsaattamisesta syntyneisiin ongelmiin – tosiasiassa kuitenkin koko ajan syvenevään ideologiseen
vastakkainasetteluun, samaan epäluottamukseen, jonka käytännön ilmauksena Yhdysvallat jatkoi atomikokeitaan Bikinillä, ja Winston Churchill julisti Fultonissa, Missourissa
pitämässään puheessa ”rautaesiripun laskeutuneen yli mantereen Itämeren Stettinistä Adrianmeren Triesteen”.607
Jo aiemmin saman vuoden helmikuussa George Kennan oli lähettänyt ns. ’pitkän sähkeensä’ Moskovasta, jota on pidetty kommunismin ’patoamispolitiikan’ (containment)
eräänlaisena lähtölaukauksena. Seuraavana vuonna sen käytännön muodoksi vakiintui
ns. Trumanin oppi, jonka mukaista Marshall-apua alettiin ensimmäisenä antaa Kreikan ja
vitsisi alistua tyranniaan tai despotiaan. Maa, ilma, vesi ja energia määrättäisiin ihmiskunnan yhteiseksi
omaisuudeksi – näkemys, joka viittasi maailmanlaajaan sosialismiin, joskaan ei ainoana vaihtoehtona.
605
Study 12, 216–217, 309–310, 619.
606
Claude 1966, 372–388.
607
Baratta 2004, vol. 1, 169, 177–195, 212; Baruch-suunnitelman lopullisessa YK-äänestyksessä Neuvostoliitto jätti äänestämättä, mikä oli kuitenkin lähes sama kuin vastustaminen; Churchill piti puheensa
5.3.1946 Westminster Collegessa, Missourissa; puhe miltei vaiettiin virallisella tasolla lännessä, koska
sen ei haluttu vaikuttavan parhaillaan akuuttiin Iranin kriisiin. Stalinin reaktio oli kuitenkin raivoisa.
Churchill 2007a, 420; Reynolds 2006, 257–263.
159
Turkin uhanalaisille hallituksille. Trumanin sanonnan mukaisesti ”kansojen oli aika valita
erilaisten elämäntapojen välillä, eikä valinta ollut aina helppo”.608
Ideologisen jakautumisprosessin etenemisestä huolimatta pidettiin Usbornen johdolla
vielä näyttäviä maailman yhdistymistä ajavia kokouksia, mm. Montreuxissa 1947, jossa
sankariksi nousi Abbé Pierre, ranskalainen uskonmies ja vastarintataistelija. Samaan aikaan laati Chicagon yliopiston kanslerin Robert M. Hutchinsin johtama arvovaltainen
työryhmä kuumeisesti ’alustavaa perustuslakia maailmalle’ (Preliminary Draft of World
Constitution). Koska suvereenien kansakuntien ajan oli loputtava, jakoi suunnitelma
maailman yhdeksään vaalipiiriin, joista liittokokouksen jäsenet valittaisiin.609 Monet
miettivät jo maailmanhallituksen paikkajakoa ja sen puheenjohtajuuttakin; kuin tilauksesta nousi esiin Jawaharlar Nehru, maailmanhallituksen kannattajaksi tunnustautunut
Intian uusi johtaja.610
Einsteinin blokkirajat ylittävää arvostusta osoittaa se, että julkaistuaan lokakuussa
1947 yhden viimeisimmistä vetoomuksistaan maailmanhallituksen perustamiseksi, suostui myös Neuvostoliitto ainakin sen pinnalliseen harkintaan. Einsteinin mukaan etenemisessä tuli keskittyä YK:n moraalisen aseman ja auktoriteetin vahvistamiseen. Päämäärään
tuli pyrkiä osittaisin, luottamusta lisäävin toimin. Loppujen lopuksi esitykseen reagoineet
neuvostotiedemiehet pitäytyivät kuitenkin tiukasti marxilais-leniniläisessä tulkinnassa,
torjuen Einsteinin ehdotukset epärealistisina tai jopa naurettavina. Epäluottamuksen
kuilu oli kasvanut liian syväksi, eikä sitä edes Einsteinin arvovallalla pystytty ylittämään.
Kävi yhä ilmeisemmäksi, että vastakkain oli nyt kaksi maailmaa, joilla molemmilla oli
omaan universalistiseen maailmankuvaansa perustuva näkemys turvallisuudesta. Kumpikaan osapuoli ei myöskään uskonut YK:n mahdollisuuksiin auttaa tämän kuilun silloituksessa.611
Samana vuonna trotskilaisesta kommunistista jyrkäksi kylmän sodan patriootiksi
kääntynyt James Burnham julisti kolmannen maailmansodan välttämättömyyttä teoksessaan The Struggle for the World (1947):
Yhdysvallat ei pysty estämään sotaa toivomalla rauhaa. On epätodennäköistä, että
sotaa voidaan estää missään tapauksessa. Ainoa keino sen pysäyttämiseksi on toteuttaa loppuun viemisen politiikka, joka poistaa syyt tähän sotaan. Tämä voi
tapahtua olemalla jatkuvassa valmiustilassa (...) Jos sota kuitenkin tulee nopeasti,
on Yhdysvalloilla siinä vähemmän pelättävää sellaisen politiikan puitteissa joka
varmasti parantaa Yhdysvaltain suhteellista asemaa kuin myöhemmässä sodassa,
joka alkaisi toisen puolen atomiaseilla ja (jonka seurauksena) Yhdysvaltain asema
heikentyisi ehkä korjauskelvottomaksi virheellisen politiikan tuloksena.612
Neuvostoliiton sotapotentiaali oli tuhottava ennen kuin sillä olisi myös atomipommi.
Maailma olisi turvassa vain jos Yhdysvalloilla olisi pysyvä atomimonopoli. Tavoitteena
tuli olla Yhdysvaltojen johtama maailmanimperiumi, koska ainoa muu relevantti vaih-
608
Reynolds 2006, 273–283 (Truman-lainaus: 283); Gaddis 1997, 20–21, 37–38, 43, 193; Cassels
1996, 208–210.
609
Baratta 2004, vol. 2, 315–324, 336, 341, 346–347.
610
Baratta 2004, vol. 2, 346–347.
611
Baratta 2004, vol. 2, 441–444; Gaddis 1982, 57.
612
Burnham 1947, 224–225, <http://www.questia.com/read/1009507>
160
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
toehto oli Neuvostoliiton imperiumi. Se taas perustui kommunistien maailmanlaajaan
salaliittoon, jonka työvälineinä olivat massaharhautus ja terrori.613
Samalla logiikalla Burnham torjui kaikenlaisen ’yhden maailman’ julistamisen, jollaisesta mm. vuoden 1940 republikaaninen presidenttiehdokas Wendell Willkie oli sodan
aikana tullut tunnetuksi (teos One Word, 1943). Maailman yhdistämiseen ja rauhaan ei
riittänyt pelkkä liikkumisen nopeutuminen, kuten Willkie omiin kokemuksiinsa perustuen oletti. Burnhamin mukaan oli sitäpaitsi ilmeistä, etteivät kaikki ’alkuasukkaat’ Kiinassa, Intiassa, Marokossa tai Turkissa halunneet länsimaisia hyvinvointituotteita, joihin
amerikkalaiset olivat ihastuneet. Pelkkä taloudellinen tai poliittinenkaan samankaltaistuminen ei riittänyt; perustavin oli kuitenkin kulttuurinen taso, jossa erot säilyivät. Oli
siten täysi syy palata karuun todellisuuteen, jota hallitsi kilpailu atomipommista: viidessä
vuodessa se olisi myös Neuvostoliitolla, joka ei epäröisi käyttää sitä. Esitellessään näkemyksiään Burnham ei kaihtanut osoittamasta avointa ihailuaan Toynbeen Studya kohtaan. Hän jopa tunnusti lainanneensa sen sivuilta näkemyksen länsimaisen sivilisaation ja
muun maailman suhteesta.614
6.3 Historiallista pessimismiä sodan ja teknologian muutosvoimien alla
Kaikki oli siis niin turhaa: ihmiskunnan pelastamiseksi tehdyt federalistiset suunnitelmat
jumiutuivat kylmän sodan jakolinjojen eteen; kehitystä ei voinut pakottaa liian nopeaan
tahtiin tai liian korkeiden kynnysten ylityksiin. Kommentoidessaan 1940–1950 -lukujen
taitteessa maailmansotien merkitystä piti Toynbee niitä osahintana, joka ihmiskunnan oli
pakko maksaa liian nopeasta kehityksestä kohti poliittista, sosiaalista ja henkistä yhdistymistä. Yhdistyminen itsessään oli hinta tai osinko kehityksestä, jonka teknologinen vallankumous oli asettanut ihmiskunnan maksettavaksi – erääänlainen ’danaolaisten lahja’,
joka kiihdytti väkisin kehitystä myös kaikilla ei-teknologisilla alueilla.615
Teknologian ehdoilla epätoivoisesti etenevä pakotettu marssi näytti sävyttävän erityisesti 1900-lukua. Tarkempi historian läpikäynti osoitti kuitenkin, että jo muinaisesta
esihistoriasta asti ihminen oli ollut oman teknologisen kekseliäisyytensä kahleissa, samaan
aikaan sekä sen vetäjänä että ajurina. Siksi historioitsijoilla oli nyt keskeinen vastuu nationalististen, itse tehtyjen raja-aitojen kaatamisessa. Toynbee suuntasikin Princetonissa
v. 1947 pidetyssä maailman johtavien tiedemiesten, runoilijoiden ja filosofien kokoontumisessa juuri historioitsijakollegoilleen erityisvetoomuksen: ”Meidän (historioitsijoiden)
tulee pyrkiä eläytymään pystyäksemme tahdon voimalla murtautumaan läpi vankilan seinien, jotka ovat syntyneet omien maidemme ja kulttuuriemme paikallisista ja lyhytikäisistä historioista.”616
Burnham 1947, 42–74, <http://www.questia.com/read/1009507>; Baratta 2004, vol. 2, 354–355.
Lokakuussa 1947 Yhdysvaltain armeijan asiantuntijat laskivat, että Amerikan puolustaminen Neuvostoliittoa vastaan vaatisi 150 atomipommia, yhteisvoimaltaan 3 miljoonaa TNT-tonnia (=3 megatonnia).
Sittemmin yksi vetypommi vastaisi nelinkertaisesti em. räjähdysvoimaa, ja näiden määrä olisi viisinumeroinen luku. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Korean sodan kriittisen vuoden 1950 lopussa USA:lla
oli 369 operationaalista atomipommia, helposti kohteisiinsa toimitettavina. Rhodes 1995, 298; Gaddis
2007, 58.
614
Burnham 1947, 14, 23, 225–226; <http://www.questia.com/read/1009507>; Study 1, 150–153;
Reynolds 2006, 301 Time 24.3.1947: For That or Nothing.
615
SIA 1939–1946: vol. 5, vi–vii (osasta vastasi William McNeill, Toynbee kirjoitti vain esipuheen).
’Danaolaisten’ eli kreikkalaisten lahja Troijalle oli puuhevonen, jonka turmiollisuudesta Laokoon turhaan varoitti.
616
Time 3.3.1947: Nationalism Is Not Enough.
613
161
Nyt ihmiskunta oli kuitenkin tilanteessa, jossa ratkaistaisiin teknologian lopullinen
merkitys ihmiskunnalle. Tälläkin tavalla Toynbee pyrki suhteuttamaan 1940-luvun tilanteen historian pitkän linjan kehitykseen: “Jos lännelle tunnusomainen lahja on siunaukseksi ihmiskunnalle, on se suuri siunaus; jos kirous, on se suuri kirous. Jos asiat
menevät hyvin, lukee frankkien muistomerkissä: ’Tässä makaavat teknikot, jotka yhdistivät ihmiskunnan’; jos asiat menevät huonosti: ’Tässä makaavat teknikot, jotka tuhosivat
ihmissuvun’.”617
Jo paljon ennen maailmansotia oli nähtävissä, että sotien luonne oli muuttunut ratkaisevasti. 1600-luvun fanaattisten ja julmien uskonsotien jälkeen seurasi ’sivistyneempien sotien’ kausi, jolloin uskonnon motivoiva voima oli pääosin jo väistynyt. Näissä sodissa
ei ollut vielä kyse kansallisen politiikan toteutuksesta, vaan sodat miellettiin jonkinlaiseksi
’kuninkaiden urheiluksi’.618 Niissä noudatettiin ennalta sovittuja sääntöjä, jopa niin, että
oman puolen upseeri saattoi kehottaa vastapuolen herrasmiehiä ampumaan ensin. Tällaisten turhien episodien myötä voitiin sotien olettaa ennen pitkää kuolevan tarpeettomana
pois. Näin ei kuitenkaan käynyt – sen sijaan sotien intensiteetti ja tuhovaikutus kasvoivat
tasaiseen tahtiin Ranskan suuresta vallankumouksesta lähtien.619
Ironista kyllä, sotien olemuksen ja vaikutusten totaalistajana toimi nimenomaan demokratia industrialismiin ja nationalismiin yhdistettynä. Valtio ei ollut enää Augustinuksen ’välttämätön paha’ tai liberalismin ’yövartija’ – valtiosta tuli kansakunnan ruumiillistuma, joka piti kiinni niin kansalaisten ruumiin kuin sielunkin hallinnasta. Olihan
uskonsotien perintönä voimaan jäänyt ’Cuius Regio eius Religio’ -sääntö edelleen voimassa. Toynbeen mielestä modernissa länsimaisessa nationalismissa olikin selvä ’kirkollinen sävy’; siinä leijui henkäys muinaisen tribalismin heimopalvonnasta, modernistisesti
sävytettynä. Kyse oli ihmisyhteisön itsepalvonnasta, kuin muurahaiset muurahaiskeolla
tai mehiläiset pesällään itseään palvomassa. Tämän hengen valtaamassa massojen sodassa
ei todellakaan ollut enää kyse ’kuninkaiden urheilusta’ 1700-luvun tapaan, vaan nyt sitä
käytiin katkeraan loppuun asti. Ranskan kansalliskokouksen vaikutusvaltainen edustaja
Mirabeau olikin todennut v. 1790 profeetallisesti, että parlamentaarinen edustuslaitos
saattoi osoittautua sotaisammaksi kuin itse kuningas.620
Toynbee kytki tähän näköalaan oman teoriansa yleisten eli suurten sotien syklisestä
vaihtelusta (yleinen sota – hengähdysaika – täydentävä sota – yleinen rauha). Toisaalta
näytti siltä, että ulkoisten suursotien harventuessa raskaat ja tuhoisat sisällissodat lisääntyivät vastaavasti. Siten Waterloon ja Marnen (1815–1914) välisenä aikana sisällissotien
tappiot kasvoivat kansainvälisten sotien tappioita suuremmiksi.621
Sotien lopullinen totaalistuminen 1900-luvun maailmansotien tapaan oli monessa
mielessä ainutlaatuinen ilmiö ihmiskunnan historiassa. Menneinä vuosisatoina hitaasti
omaksuttujen sodan toimintamallien pyyhkiytyessä pois himmeni myös rajanveto siviilien ja sotilaiden välillä. Tästä seurasi kansakuntien kokonaistappioiden eksponentiaalinen
nousu, kunnes atomiaseiden myötä päästiin koko ihmiskuntaa uhkaavalle tasolle. Toynbeen tulkinta tästä kehityksestä oli dramatisoiva:
Lainaus: Wirth 1948, 14; http://links.jstor.org/sici?sici=0003-1224%28194802%2913%3A1%3C1%3ACAMC%3E2.0.CO%3B2-K. Alkup. teksti: Listener, 20.11.1947, 895.
618
Study 4, 144.
619
Study 4, 142–150.
620
Study 5, 160–161; Toynbee 1949, 89; Thompson 1956, 376–378,<http://links.jstor.org/sici?sici=00438871%28195604%298%3A3%3C374%3AMTAWPW%3E2.0.CO%3B2-6>
621
Study 4, 150–155; Toynbee 1949, 33–34. Toynbee ilmaisi yleisen sodan -teoriansa lopullisena vasta
vuonna 1954 julkaistussa Studyn 9. osassa (234–287). Ks. Knutsen 1999, 17.
617
162
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
”Pahuudet, jotka olivat tähän asti olleet vain häpeällisiä ja tuskallisia, ovat nyt tulleet sietämättömiksi ja kuolettaviksi, ja sentähden meitä tässä länsimaistuneessa
maailmassa kohtaa tänä sukupolvena valintatilanne, jonka aiempien yhteiskuntien hallitsevat piirit ovat aina voineet väistää – tosin poikeuksetta vakavin seurauksin itselleen, mutta ei kuitenkaan siten, että äärimmäisenä hintana olisi ollut
ihmiskunnan häviäminen tältä planeetalta. Meidän edessämme on siten haaste,
jota edeltäjiemme ei tarvinnut koskaan kohdata: sodan ja yhteiskuntaluokittelun
hävittäminen – ja meidän on hävitettävä ne nyt – tai uhkana on, jos väistämme
tai epäonnistumme, että näemme niiden saavan ihmisestä voiton, joka olisi tällä
kertaa lopullinen ja varma.”622
Atomiaseiden kauhistuttavuus vakuutti Toynbeen siitä, ettei maailma voisi toimia entisellään, siten, että suvereenit valtiot aika ajoin kävivät toistensa kimppuun. Jos näin jatkuisi, olisi lopputuloksena ennen pitkää sellainen yleinen rauha, jossa kaikki suvereeniudet
pyyhkäistäisiin pois. Sopiva historiallinen vastaavuus löytyi Kreikan riitelevistä kaupunkivaltioista, joiden yhdistyminen vaati ensin Aleksanteri Suuren ja sitten Rooman antaman
’tyrmäysiskun’. Tällainen rauha kolkutti jo modernin ihmiskunnan ovelle – mutta sen
autiutta tuskin kukaan uskalsi ajatella.623
Vähän myöhemmin Toynbee rohkeni jopa ennustaa, että vuonna 2002 – siis puolen vuosisadan kuluttua – koko planeetan poliittinen valta olisi yhdistynyt yksiin käsiin
jonkin vastustamattoman sotilasvallan toimesta. Vaikka hän ei halunnut antaa suoraa
merkkiä mihinkään suuntaan, oli tämä tulkittavissa viittaukseksi Yhdysvaltojen ylivaltaan, jonka Neuvostoliitto hienovaraisesti hyväksyisi, uskaltamatta haastaa Amerikkaa
avoimeen sotaan.624 Kriittiset pohtijat uskalsivat jo tuolloin kyseenalaistaa tällaisen vallankeskitysprojektin kysymällä, mikä maailmanhallituksen piirre saisi kansat suosiolla alistumaan sen alaisuuteen. Maailmanhallituksen tärkeimpänä tehtävänähän oli varmistaa,
että ihmiset luopuisivat suosiolla omasta autenttisesta politiikastaan ja eläisivät rauhassa.
Ihmisten tilalla olisi nyt vain suvereeneja valtioita. Siksi mm. Hannah Arendt näki, ettei
maailmanhallituksesta olisi apua atomiajan perusdilemmaan.625
Toynbee oli jo ennen uutta suursotaa löytänyt soveliaan nimen tulevalle läntiselle universaalivaltiolle: sitä kutsuttaisiin ’Suureksi Yhteiskunnaksi’ (The Great Society) – nimitys
oli sama, jolla Yhdysvaltojen presidentti Johnson 1960-luvulla kutsui omaa työn, opiskelun ja sosiaalisen hyvinvoinnin sävyttämää yhteiskuntasuunnitelmaansa. Pahaksi onneksi
Johnsonin ohjelma meni Vietnamin sodan kanssa päällekkäin, ja yltäkylläisyyden lisäksi
Amerikan katuja hallitsi aika ajoin kaaos ja anarkia. Toynbeen mukaan mikään asevoimalla synnytetty universaalivaltio ei voinut pysyä kasassa, sillä ”miekanterät muodostavat
epävakaan perustan. Paljastettuina tai peitettyinä, näissä verisissä aseissa on edelleen lataus
pahaehteistä karmaa (...) Vaivattoman ylemmyyden antaman tyyneyden naamarin alla
universaalivaltion Yleinen rauha taistelee koko ajan epätoivoista, häviöön tuomittua taistelua omassa sydämessään vellovia väkivallan demoneja vastaan.”626
Tietoisuus miekan ja vakaan rauhan ristiriidasta oli kylmän sodan alkuvaiheessa olemassa, mutta silti ideologinen kamppailu veti pidemmän korren. Maaliskuussa 1947
Toynbee 1948, 22–25. Sama teksti julkaistiin amerikkalaisessa Foreign Affairs -aikakauslehdessä jo
lokakuussa 1947: Toynbee 1947b, 187–195.
623
Toynbee 1949, 19–31; Thompson 1956, 375, 379–380; <http://links.jstor.org/sici?sici= 043-8871
28195604%298%3A3%3C374%3AMTAWPW%3E2.0.CO%3B2-6>
624
Time 17.11.1952: 2002 A.D.
625
Arendt 1973, 142, 298. Alkup. teos ilmestyi v. 1951.
626
Study 6, 6, 196–197; Kennedy 1988, 406; Cantor 1988, 250–251. Toynbee lainasi Suuri Yhteiskunta-nimikkeen englantilaisen Wallace Grahamin samannimisestä teoksesta.
622
163
presidentti Truman esitti Kongressille raha-aloitteen Kreikan ja Turkin auttamiseksi kommunismin paineiden alla. Tämä oli pohjana sittemmin Trumanin oppina tunnetulle periaatteelle, jonka puitteissa Yhdysvallat sitoutui auttamaan kaikkia maita, jotka joutuivat
kamppailemaan ’vaihtoehtoisten elämäntapojen valinnan’ kanssa; tämä tarkoitti käytännössä kamppailua kommunismin houkutuksia vastaan.627
Samoihin aikoihin Toynbee esitti Chatham Housessa pidetyssä luennossa näkemyksensä vallitsevasta maailmantilanteesta. Tähän Toynbeellä oli hyvät edellytykset, sillä juuri
keväällä 1947 hän oli kolmen kuukauden pituisella luentomatkalla Amerikassa, perehtyen amerikkalaisten tuntoihin perusteellisesti Samalla matkalla hän sai myös tukijakseen
Rockefeller-säätiön, jonka rahoilla hän sitten vietti pitkähköjä aikoja Princetonin Institute of Advanced Studyssä. Sen johtajaksi siirtynyt Robert Oppenheimer kutsui sinne Toynbeen, Isaiah Berlinin ja George Kennanin kaltaisia humanisteja. Instituutin kuuluisin
jäsen oli kuitenkin Albert Einstein.628
Toynbeen mielestä maailman poliittinen yhdistyminen oli jo ”itsestään selvyys” – kyse
oli vain sen toteutumistavasta. Päätelmänsä perusteeksi hän esitti kansojen keskinäisen
vuorovaikutuksen yhdistyneenä silloisten aseiden tuhoisuuteen. Toynbee uskoi yhdistymisen etenevän joko jatkuvien, entistä tuhoisampien suurvaltasotien tietä, jolloin lopuksi
jäljellä olisi yksi valta jonka alaisuuteen muu maailma alistuisi. Tämä olisi Rooman (Pax
Romana) tai Kiinan Ts’in kauden tie (Pax Sinica). Toisena vaihtoehtona oli Yhdistyneiden
Kansakuntien edustama ja symbolisoima yhteistyön tie. Tätä ennen kokeilematonta vaihtoehtoa piirittivät kuitenkin monet vaikeudet. Koska lopputulosta ei tiedetty, eivät valtiot
uskaltaneet sitoutua koko painollaan uuden maailmanjärjestyksen tukemiseen. YK edusti
suurinta mahdollista yhteistyön tasoa, johon Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat sillä hetkellä valmiita, eikä se ollut paljon. Kolmatta tasoittavaa poolia kahden suurvallan rinnalle
oli myös turha etsiä; siihen ei kelvannut sen paremmin löyhä Brittiläinen kansainyhteisö
kuin hitaasti yhdistyvä Eurooppakaan, jota Saksa ei koskaan enää saisi hallita; Kiina ja
Intia olivat tässä mielessä vasta tulevaisuuden lupauksia. Jäljelle jäi ajan voittaminen, jonka tarkoituksena oli ylikorostuneiden ideologioiden lieventäminen. Toynbeen analyysissä
niin lännen julistama vapaan yrittäjyyden ideologia kuin idän sosialismikin edustivat vain
puoliuskonnollista fanatismia, joiden tilalle tarvittiin käytännönläheisempiä ’common
sense’ -suhtautumistapoja.629
Pilvien maailmanrauhan yllä näyttäessä vuonna 1948 jälleen kerran synkkenevän, säilytti Toynbee perusoptimisminsa, vaikka samanaikaisesti epäilikin amerikkalaisten kykyä
ymmärtää itselleen vieraita oloja:
”Yleensä ottaen olen optimisti sen suhteen, että voimme välttää kolmannen ja
viimeisen maailmansodan; mutta toivon todella, että Amerikka käyttää auktoriteettiaan Italiassa ja Kreikassa tukemaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta tehdäkseen vapaan yritteliäisyyden yhteiskunnasta kommunismia houkuttelevamman
vaihtoehdon massoille. Niin kauan kuin tätä ei tehdä, on aina olemassa kommunismin leviämisen vaara. Mutta en tiedä, onko Amerikkaa hallitsevalla varsin
konservatiivisella keskiluokalla (riittävästi) mielikuvitusta ymmärtää, että jokin
mikä ei ole välttämätöntä Amerikassa, voi olla korvaamatonta Länsi-Euroopan
erilaisissa oloissa.”630
Kennedy 1988, 375–377.
Bird & Sherwin 2006, 369–381; McNeill 1989, 208.
629
Toynbee 1947a, 464–476. Yhdistyneiden Kansakuntien kohdalla Toynbee viittasi Lionel Curtisin arvioon, etteivät näin löyhät poliittiset liittoumat olleet koskaan aiemmin toimineet. Menestyäkseen federaatio edellytti jäseniltään lisäksi suurta homogeenisuutta – suurempaa kuin mitä YK:n jäsenmailla oli.
630
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 21.4.1948; Peper 1987, 217–218.
627
628
164
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Koko ajan oli siten kyse myös sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kommunismin
historiallisena tehtävänä olikin panna ’Jumalan pelko’ Venäjän valtapiirin ulkopuolta hallitsevan vähemmistön sydämiin.631
Koska yksi maailmanhallitus tuntui lyhyen aikavälin tavoitteena mahdottomalta, piti
Toynbee ihmiskunnan jakamista kahteen erilliseen poliittiseen maailmaan hyväksyttävänä välitavoitteena. Riittävän selvän demarkaatiolinjan tulisi erottaa nämä hegemoniat
toisistaan, jotta yhteenottojen vaara minimoituisi. Tämän jälkeenkin oli mahdollista, että
kummankin kohdalla tapahtuisi vähittäinen sisäinen muutos, mikä mahdollistaisi ”väkivallattoman epäyhteistyön” aloittamisen. Jos kyse olisi ollut vain taloudesta, olisi optimismiin ehkä enemmän aihetta. Mutta ihminen oli ristiriitaisten pelkojen ja odotusten
täyttämä poliittis-sosiaalinen olento. Siksi Toynbee kaipasi vallitsevaan poliittiseen dikotomiaan Länsi-Euroopan sosiaalisten kokeilujen lieventävää vaikutusta. Tässä tilanteessa
kaikki toimet, joilla voitettaisiin lisää aikaa olivat hänen mielestään kannatettavia. Ideologisen rajalinjan molemmin puolin ihmisille oli annettava aikaa tajuta tilanteen ainutkertaisuus ja tottua ajatukseen, että eri tavoin ajattelevat ihmiset jakoivat saman maailman
heidän kanssaan. Tämä jos mikä oli ihmiskunnan kohtalonhetkiin sopivaa perusrealistista
ajattelua.632
Myös Hans Morgenthau yhtyi tämän suuntaiseen sovittelevaan näkökulmaan viitatessaan Winston Churchillin lausumaan Englannin alahuoneessa 5.6.1946:
”Yhtynyt maailma on parempi kuin jakautunut maailma; mutta jakautunut maailma on myös parempi kuin tuhoutunut maailma. Jakautuneesta maailmasta ei
kuitenkaan seuraa, etteikö siinä voisi olla tasapainoa, josta voitaisiin myöhemmin
vuosien kuluessa yrittää edetä kohti yhtymistä. Mikä tahansa on parempi kuin
Euroopan sydämen loputon rappeutuminen. Siihen Eurooppa kuolee.”633
Tähän Morgenthau lisäsi: Sen mukana kuolee läntinen maailma.
1950-luvulle siirryttäessä näytti Toynbeen mielestä selvältä, että Moolok-nationalismin ja Jagannath-teknologian kamppailussa nationalismi oli jäämässä teknologian orjaksi.
Tällä hän jälleen kerran viittasi atomipommin todellisuuteen ja uuden ’totaalisen sodan’
mahdollisuuteen. Avoimeksi jäi vain kysymys, merkitsikö teknologian lopullinen voitto
myös koko ihmiskunnan tuhoa tällä planeetalla. Vastausta odottamatta oli työskenneltävä
kiivaasti atomiteknologian saamiseksi yhden koko Oikumenen kattavan hallinnon kontrolliin. Vallanoton muotona ei kuitenkaan voisi olla Pax Romanan kaltainen täydellinen
tyrmäys, vaan pehmeä siirtymä, joka sallisi olemassa olevien kansallisten suvereeniuksien
säilymisen, kuitenkin oikeuksiltaan supistettuina.634
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 16.5.1948; Peper 1987, 218–219.
Toynbee 1948, 142–149; Toynbee 1949, 45–46.
633
Morgenthau 1952, 157.
634
Study 9, 409. Lieneekö Toynbee muistellut teknologialle antamansa hindujumalan nimen kohdalla
sanskriitin harrastaja Robert Oppenheimerin Bhagavad-Gitasta ottamaa lausumaa Trinity-kokeen jälkeen 16.7.1945: ”Nyt olen tullut kuolemaksi, maailmojen tuhoajaksi.” Bird & Sherwin 2006, 309.
631
632
165
6.4 Ihmiskunta viimeisellä rannalla
1950-luvulle tultaessa ydinasevarustelu sai entistäkin keskeisemmän aseman suurvaltojen
välisessä maailmanlaajassa kamppailussa. Teknologinen kehitys mahdollisti ydinasepotentiaalin nousun uudelle, aiempaakin vaarallisemmalle tasolle. Neuvostoliiton räjäytettyä oman atomipomminsa vuonna 1949635 kiihtyi sotateollinen kehitystyö molemmilla
puolilla eksponentiaalisesti. Sen tuloksena Yhdysvallat räjäytti vuonna 1952 ensimmäisen
lämpöydinpomminsa eli vetypommin (H-bomb), Neuvostoliiton vastatessa siihen vain
vuotta myöhemmin. Toynbeen mielestä tämä kehitys ilmensi täydellisesti ihmisen kuvitelmaa itsestään kaiken keskuksena, joka saattoi tekniikkansa avulla tehdä mitä vain. Kuitenkaan ”ihminen ei voinut olla vapaa, ellei hän tunnustanut, ettei ollut luomakunnan
suvereeni luoja.” Tilannetta ei helpottanut yhtään se, ettei ihmisen itsepalvonta suuntautunut yksilön omaan persoonaan, vaan ihmislajin kollektiiviseen voimaan. Pelkistetyimmillään tämä ilmeni totalitaariseessa valtiossa, jossa järjestelmän palvojat saivat ennen
pitkää huomata muuttuneensa itse orjiksi.636
Kansakuntien ydinpelot lisääntyivät näinä vuosina tasaiseen tahtiin. Kuitenkin vasta
v. 1954 Yhdysvaltojen Bikini-atollilla suorittaman kokeen tuloksena levinnyt saastelaskeuma synnytti laajempaa sodanvastaista liikehdintää. Vuosikymmenen loppuvuodet olivat varsinaista pommi- ja ohjuskilpailua, jonka kuluessa Neuvostoliiton maan kiertoradalle lähettämä Sputnik-tekokuu (1957) sai erityisaseman lännen pelotteena ja herättäjänä.
Tällöin alettiin puhua ’ohjuskuilusta’, minkä seurauksena Yhdysvallat kasvatti pommiarsenaalinsa kahdessa vuodessa (1958–1960) kolminkertaiseksi, 18.000 kappaleeseen.637
Maailmanlaaja kilpavarustelu alkoi muistuttaa Robert Oppenheimerin tunnetun sanonnan mukaisesti kahta skorpionia pullossa: kumpikin niistä kykeni tappaamaan toisen,
mutta vain oman elämänsä riskillä. Tähän moderni sivilisaatio oli tullut: kahden supervallan tarkkaillessa epäilevin katsein jatkuvasti toisiaan oli uhkapelin panoksena koko
ihmiskunnan elämä.638
Oppenheimer, joka epältynäkin otti rohkeasti kantaa, totesi Amerikan korkeiden viranomaisten tietävän varsin hyvin, ettei kansaa voitu suojella Neuvostoliiton atomihyökkäykseltä. Tämän takia ensisijaisena suojelukohteena pidettiinkin oman vastahyökkäysvoiman turvaamista. Johtavien sotilasasiantuntijoiden mukaan vihollisen hyökkäyksesta
voitaisiin torjua 20–30 %, mikä jätti väestön valtaosan tuhon uhriksi. Nopeasti kehittyvä ballistinen ohjustekniikka ei muuttaisi tätä perusanalyysiä. Läntisen puolustusliiton
hajanaisuuden takia oli Eurooppa täysin uhrin asemassa, samoin Japani Aasiassa. Optimismiin oli hyvin vähän aihetta ja tämä kansalaisilla oli oikeus tietää. Oppenheimerin
peräänkuuluttaman uudenlaisen keskustelevan avoimuuden hengessä oli ”(...) nähtävä
selvästi, ettei meitä tai instituutioitamme odota monta suurta atomisotaa. On tärkeää,
ettei tule yhtään.”639 Samalta pohjalta patoamispolitiikan arkkitehti George Kennan päätyi määrittelemään atomipommin ”steriiliksi ja hyödyttömäksi aseeksi”, joka toimi ainoastaan tyhjänä pelotteena. Näin apokalyptinen väline ei täyttänyt edes Clausewitzin
635
Neuvostoliitto nopeutti merkittävästi omaa kehitystyötään sodan aikana ja sen jälkeen saamillaan
vakoilutiedoilla, joita välittivät mm. Julius Rosenberg ja Klaus Fuchs. Wittner 1997, 1–3; Rhodes 1995,
136–144, 268–269, 374–375.
636
NYT 30.10.1955: West in Paradox, Toynbee Asserts.
637
Friedman, N. 2000, 232–238; Knutsen 1999, 223. Historioitsija Arthur Schlesinger, Jr. ehdotti
aikanaan atomipommille Nobelin rauhanpalkintoa – oletettavasti sen pelotevaikutuksen takia, joka on
MAD-skenarion puitteissa itse asiassa toiminut rauhan säilyttäjänä. Cassels 1996, 207, 273.
638
Oppenheimer 1953, 529; Rhodes 1995, 409.
639
Oppenheimer 1953, 531–535.
166
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
minimimääritelmää, jonka mukaan sotilasoperaatio ei saanut tuhota sitä, mitä se pyrki
suojelemaan.640
Ollessaan jälleen kerran Amerikan yliopistoihin suuntautuvalla luentomatkalla Toynbee otti samaan näköalaan kantaa. Hän muistutti satelliittien ja ohjattavien ohjusten
kehittämisen toimivan juuri näin paradoksaalisesti, tehden atomisodan ’vähemmän todennäköiseksi’. Syytä olikin, sillä muutoin ihmisen tarina oli melko vähissä: meidän jälkeemme tulisivat vain koppakuoriaiset.641
Toynbee kuvasi 1950-luvulla lännessä vallinnutta ilmapiiriä piiritystilamaiseksi: niin
kommunistiblokin kuin kolmannen maailmankin suunnasta kohdistui jatkuvasti voimistuva paine lännen rakenteita vastaan. Tässä tilanteessa oli lännen valtioiden keskinäisen
riitelyn ja nokittelun loputtava:
Meidän on muutettava täysin läntisten asioiden hoito, lopetettava tuhlaus ja
luovuttava ylellisyyksistämme. Suurin ylellisyytemme on ollut eläminen jakautuneena noin 40 suvereeniin ja itsenäiseen läntiseen valtioon, joista jokainen vetää
toistaan vastaan; tämä on ylellisyys, johon meillä ei ole enää varaa pitäytyä. Epäilemättä sydämemme eivät vielä pysty hyväksymään tätä luopumista. Kuitenkin
logiikka on väistämätön. Ihmiskunnan ei-läntinen enemmistö on jälleen kerran
piirittämässä läntistä linnakettamme.”642
Jännityksen kiristyminen heijastui myös yhteiskuntien sisäisiin rakenteisiin. Varsinkin Yhdysvalloissa yhteiskunnan henkinen ilmapiiri osoitti tulehtumisen merkkejä: vihollinen
ei ollut vain ulkopuolella, vaan uhkia nähtiin enenevästi myös omissa kansalaisissa. Paitsi
todellisia atomivakoilijoita nähtiin kommunistien salamyyräverkostoja mccarthyismin
hengessä pian kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Tämän ’noitavainon’ tunnetuimpia uhreja oli juuri Robert Oppenheimer, Manhattan-projektin johtajana sodan aikana toiminut
lahjakas fyysikko. Hänen epäselvä aatteellinen taustansa johti FBI:n laajamittaiseen seurantaan, eroon hallituksen neuvonantokomitean puheenjohtajuudesta ja lopulta v. 1954
Atomienergiajärjestön kuulusteluihin. Niiden päätteeksi Oppenheimerilta vietiin ’luonteen vikoihin’ vedoten atomisalaisuuksiin oikeuttava turvallisuusstatus. Oppenheimerin
kohtaloa voi hyvällä syyllä pitää traagisena, koska hänen omantunnon herkkyyttään – jota
hän oli ilmaissut epäilemällä vetypommin rakentamisen järkevyyttä – pidettiin ’riittävän
häiritsevänä’ luonnevikana hänen puhdistamisekseen valtion tehtävistä. Sattumaa vai ei,
raskauttavat syytteet Oppenheimeriä vastaan esitti Edward Teller, jonka osuutta uuden
pommin suunnittelussa on myöhemmin pidetty ratkaisevana, jopa siinä määrin, että häntä on myöhemmin kutsuttu ’vetypommin isäksi’.643
Atomipommia tuhansia kertoja tehokkaamman vetypommin käyttöönotto nostatti
aitoa huolestumista koko ihmiskunnan piirissä. Länsimaiden älymystö otti asiaan yhä
voimakkaammin kantaa. Toiminnan keskiöön asettui matemaatikkona ja filosofina
maailmanmaineeseen noussut Bertrand Russell, joka uskalsi provosoida jopa Imperial
Kennan 1982, 3–10 (Kennanin kirjoitukset vuosilta 1950, 1954 ja 1958).
Gaddis 2007, 61; NYT 7.2.1958: Toynbee Sees War Less Likely; Time 3.5.1948: After Us, The
Insects?
642
Toynbee 1953a, 285.
643
AEC ei löytänyt Oppenheimerilta suoranaisia lain rikkomuksia, mutta totesi silti ”hänen käytöksensä
vetypommiohjelman osalta riittävän häiritseväksi, jotta voidaan esittää epäilys, olisiko hänen tuleva
osallistumisensa yhdenmukainen parhaiden turvallisuusnäkökulmien kanssa, mikäli sitä luonnehtii samanlainen asenne kansalliseen turvallisuuteen kytkeytyvässä valtion ohjelmassa.” Bird & Sherwin 2006,
422, 498–541; Rhodes 1995, 388–401, 535–559.
640
641
167
Defence Collegen arvovaltaista yleisöä toteamalla, ettei löytänyt lukemastaan Jeesuksen
vuorisaarnasta mainintaa vetypommista. Tällä Russell halusi korostaa käsitystään, että piti
kristinuskon ja joukkotuhoaseiden yhdistelmää vaikeasti puolustettavana.644
Russellin voimakkaat puheet ja henkilökohtaiset vetoomukset maailman johtaville
poliitikoille saivat osakseen runsaasti myönteistä vastakaikua, jos toki myös kritiikkiä.
Erityisen vaikuttava oli hänen v. 1955 yhdessä Albert Einsteinin kanssa julkaisema manifesti (Russell-Einstein Manifesto) vetypommia vastaan, joka sai erittäin suuren levikin.645
Manifesti keskittyi ydinsodan uhkaan, joka ohitti kaikki politiikan näkökulmat ja asetti
ihmislajin säilymisen ajankohtaisen keskustelun polttopisteeseen: kyseessä oli joko sodan
tai ihmiskunnan loppu. Pian rakennettaisiin 2.500 kertaa Hirosiman pommia suurempia
vetypommeja, jotka pystyivät tuhoamaan minkä tahansa suurkaupungin ja levittämään
samalla kuolettavaa säteilysaastetta laajoille alueille. Manifestin loppukappale muodosti
intomielisen vetoomuksen sodan ja rauhan kysymystä käsittelevälle tiedemieskokoukselle:
”Sen tosiasian valossa, että missä tahansa tulevassa sodassa käytetään varmasti
ydinaseita, ja että sellaiset aseet uhkaavat ihmiskunnan jatkuvaa olemassaoloa,
me kiirehdimme maailman hallituksia oivaltamaan ja tunnustamaan julkisesti,
että he eivät voi edistää päämääriään maailmansodalla, ja tämän perusteella me
vetoamme heihin vakavasti rauhanomaisten keinojen löytämiseksi kaikkien riidanalaisten asioiden selvittämiseen.”646
Manifesti julkaistiin mm. New York Timesin etusivulla 10.7.1955. Lisäksi se lähetettiin
keskeisten suurvaltojen johtajille (Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia, Ranska, Kiina,
Kanada). Vatikaani ylisti aloitetta, mutta Amerikassa senaattorit pitivät pelkkää sodan
kieltämistä turhana, ellei sitä pystyttäisi myös tehokkaasti valvomaan. Siksi kyseessä oli
”illusorinen toive”.647 Vetoomus toimi joka tapauksessa kimmokkeena v. 1957 muotoutuneelle tiedemiesten ns. Pugwash-liikkeelle, joka kokosi tieteen edustajia yli ideologisten
rajojen keskustelemaan tiedemiesten vastuusta ja atomiaseista.648
Russellin voima oli ideologisessa riippumattomuudessa, joka antoi hänelle mahdollisuuden arvostella poliittista kenttää tasapuolisesti. Tältä pohjalta hän kritisoi myös stalinismiin uudelleen vajoavaa kommunistiblokkia. Olihan hän 1940-luvulla ehdottanut
yhdistymisen toteuttamista vaikka pakkovoimin – seikka, jota poliittinen vasemmisto ei
helposti unohtanut.649
Russell 1969, 19.
Manifestin pohjana oli Russellin aiemmin pitämä puhe Man’s Peril from the Hydrogen Bomb, jonka
BBC julkaisi 23.12.1954. Einstein allekirjoitti manifestin miltei viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa 18.4.1955. Russellin ja Einsteinin lisäksi yhdeksän huomattavaa tiedemiestä allekirjoitti manifestin,
mukana mm. Frédéric Joliot-Curie, Max Born ja Linus Pauling. Useimmat olivat Nobel-palkinnon
saajia. Rowe & Schulmann 2007, 461, 501–502; Wittner 1997, 5–7; Nathan & Norden 1963, xv,
632–637.
646
Nathan & Norden 1963, 636.
647
NYT 10.7.1955: Nine Noted Scientists Urge War Ban.
648
Nimensä liike otti ensimmäisestä kokouspaikastaan Kanadan Nova Scotiassa. Isäntämaa Kanada piti
kokousta menestyksenä lähinnä kommunisteille, jotka käyttivät tässäkin tapauksessa tiedemiehiä hyväkseen. Liike jatkoi kuitenkin kokouksiaan läpi vuosikymmenien, saaden v. 1995 Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä perustajajäsenenä olleen prof. Joseph Rotblatin kanssa Wittner 1997, 33–37, 111; Doty
1982, 359; Pugwash-liikkeen kotisivu, http://www.pugwash.org/award/nobelstatement.htm
649
Russell selitti rohkean ehdotuksensa olleen malli atomiuhan ratkaisuksi kylmän sodan alkuvaiheissa:
hänen mukaansa Yhdysvaltain piti uhata Neuvostoliittoa sodalla, ellei se suostuisi aseriisuntaan. Hän
perusteli sanomaansa myöhemmin sillä, että oli v. 1948 uskonut vahvasti Neuvostoliiton suostuvan
644
645
168
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Russellin aktiivinen vaikuttaminen maailmanlaajassa kentässä jatkui vielä seuraavallakin vuosikymmenellä, jolloin hän kirjoitti tarvittaessa hyvin suorasukaisesti:
”Itsepäisten, julkista arvonantoa halajavien hallitusten ja korruptoituneiden, asemansa säilyttämisen puolesta kamppailevien asiantuntijoiden harhaanjohtamina
idän ja lännen väestöt alistuvat nöyrästi politiikkaan, joka miltei varmasti päättyy
ydinsotaan (...) Sanotaan että on olemassa kaksi puolta, jotka molemmat puolustavat suuria asioita. Tämä on harhakuva – Kennedy ja Hrustshev, Adenauer ja de
Gaulle, Macmillan ja Gaitskell, he kaikki ajavat yhteistä päämäärää: inhimillisen
elämän loppua (...) Te, teidän perheenne, ystävänne ja maanne tuhotaan muutaman brutaalin, mutta voimakkaan miehen yhteisellä päätöksellä. Näitä miehiä
miellyttääksenne kaikki teidän yksityiset mieltymyksenne, kaikki julkiset toiveenne (...) pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi (...) Tuhottu elämää vailla oleva planeettamme jatkaa loputtomasti päämäärätöntä kierrostaan auringon ympäri saamatta
lohtua ihmiselämälle arvoa tuovista asioista kuten ilo ja rakkaus, ajoittainen viisaus ja voima luoda kauneutta.650
Ihmiskunnan yhdistyminen yhden suvereenin hallituksen alaisuuteen oli myös Russellille loppuun asti ainoa realistinen vaihtoehto ydinaseiden vastaisessa taistelussa. Vielä
1960-luvun alussa Russell esitti teoksessaan Has Man a Future (1961) ihmiskunnan
eloonjäämisongelman ratkaisuksi maailmanhallituksen perustamista siten, että sen tueksi
luotaisiin pysyvä kansainvälinen sotavoima, johon liityttäisiin vapaaehtoisuuden pohjalla.
Epäröimättä hän julisti, että ”maailmanhallinnolla tulisi olla oikeus rekrytoida jokaisessa
maassa ja tuottaa sellaisia aseita, joita se pitäisi olennaisena.” Järjestelmä edellytti, että
jokainen maa supistaisi kansallisen armeijansa pelkästään maan sisäisen poliisitoiminnan
edellyttämälle tasolle. Luonnollisestikaan mikään yksittäinen maa ei saisi pitää ydinaseita
tai mitään muitakaan massatuhovälineitä.651
Ensimmäisen maailmansodan aikainen totaalipasifisti Russell oli siten kulkenut ainakin kappaleen matkaa poliittisen realismin suuntaan. Russellin täyttäessä 95 vuotta toukokuussa 1967 Toynbee vertasi onnittelukirjeessään Russellia Platonin luolavertauksen
hahmoon, joka ei jäänyt mukavaan vankilaansa, vaan uskalsi tulla ulos julkiseen vaivaan
ja hälyyn, antamaan ”rohkaisua ja toivoa” nuoremmille aikalaisilleen, nyt jo kolmannessa sukupolvessa. Toynbeen mukaan ”jokaisen elävän ihmisolennon tehtävä elämässä on
siirtää mielenkiintonsa keskus pois itsestään kohti lopullista todellisuutta, mikä se sitten
onkaan. Siinä oli jokaisen ihmisen kohtalon vapaa täyttymys” – ja sen Russell oli saavuttanut.652
Einsteinin ja Russellin ohella atomiaseiden vastaisen sanoman maailmanlaajaksi levittäjäksi nousi myös Albert Schweitzer, Afrikassa pitkään työskennellyt saksalainen lähetyslääkäri. Elämäntyöstään Nobelin rauhanpalkinnon v. 1952 saaneen Schweitzerin atomiatomiriisuntaan. Myöhemmin, kun myös Neuvostoliitto oli kasvattanut asearsenaaliaan, ei tällainen
ollut enää mahdollista. Näin Russell käytännössä kielsi olevansa absoluuttinen pasifisti. Ironiseksi asian
tekee se, että samanlaista ensi-iskua Amerikan pelastamiseksi esitti myös James Burnham jyrkän antikommunistiselta pohjalta teoksessaan The Struggle for the World (1947). Russell 1969, 18–19; Wittner
1993, 93; Wittner 1997, 93.
650
Kyseessä oli Russellin kirjoittama teksti lentolehtiseen hänen ollessaan itse vankilassa v. 1961. Russell
1969, 146.
651
Russell 1961, 77-93; Kinloch-Pichat 2004, 106-107.
652
Toynbeen 9.5.1967 päivätty onnittelukirje Russellille tämän täyttäessä 95 vuotta 18.5.1967. Russell
1969, 177–178.
169
aseiden ja atomikokeiden vastaista ’omantunnon julistusta’ (Declaration of Conscience) levitettiin vuosina 1957–1958 Norjasta käsin radioteitse maailmanlaajaan jakeluun.
Se välitettiin norjan lisäksi ranskan-, saksan-, englannin- ja venäjänkielisenä. Tarkkoja
teknisluontoisia yksityiskohtiakin sisältäneessä sanomassaan Schweitzer kiinnitti päähuomion ydinkokeiden aiheuttaman säteilylaskeuman ihmiskunnalle aiheuttamaan pitkäaikaiseen uhkaan. Julistuksen levittämisen välikätenä toimi amerikkalainen rauhanaktivisti
ja maailman yhdistymisliikkeen johtava hahmo Norman Cousins, joka oli matkustanut
Afrikkaan nimenomaisesti Lambarénén suurta persoonaa haastattelemaan. Schweitzerin
sanomassa henkilökohtainen kauhistus pommia ja sen epäinhimillisia seurauksia kohtaan yhdistyi yleisinhimilliseen ’elämän kunnioituksen’ -sanomaan. Puhe herätti laajan
myönteisen vastakaiun varsinkin uskonnollisesti asennoituneissa läntisissä kansalaispiireissä. Schweitzerista oli käsittämätöntä, että ihminen saattoi rakentaa vetypommin,
jonka räjähtävän ytimen 100 miljoonan asteen kuumuus sekä sitä seuraava paineaalto
ja säteily tappaisivat kaiken elämän 45.000 neliökilometrin suuruiselta alueelta. Koska
tuhottu alue jäisi räjäytyksen jälkeen ainakin sukupolven ajaksi täysin elinkelvottamaksi,
oli selvää, ”ettei atomisodassa ollut voittajia, vaan ainoastaan voitettuja.”653 Schweitzerin
mielestä kauhistuttavimman näköalan tarjosi ’superpommiksi’ kutsuttu kobolttipommi,
joka oli erityinen koboltilla päällystetty vetypommi. Sen saastelaskeumassa leviävä coboltti-60 kuului yhdessä strontium-90:n kanssa myrkyllisimpien mahdollisten aineiden
joukkoon.654
Vetoomuksilla oli vaikutuksensa: Cousins saattoi elokuussa 1958 sähköttää ilouutisen: Yhdysvallat oli lupautunut toistaiseksi lopettamaan ilmakehässä tehtävät ydinkokeensa. Neuvostoliitto sen sijaan jatkoi omia kokeitaan, minkä vuoksi Yhdysvaltain uusi
presidentti John Kennedy valmisteli loppuvuonna 1962 kokeiden uudelleen aloittamista.
Schweitzer ei tällöin epäröinyt kirjoittaa suoraan Kennedylle. Noin vuoden päästä oli
myös Nikita Hrutsevin johtama Neuvostoliitto valmis koekieltoon, mistä Cousins osoitti
Schweitzerille koko ihmiskunnan nimissä kiitoksen.655
1950-luvun lopulla kansanliikkeeksi paisunut ydinaseiden vastainen liike organisoitui
Russellin johdolla CND-liikkeeksi (Campaign for Nuclear Disarmament). Liike järjesti laajoja protestikokouksia ja marsseja, joista tunnetuimpiin kuului 5.4.1958 toimeenpantu 80 kilometrin marssi Trafalgar Squarelta Aldemastonin ydintutkimuslaitokseen
’Pelastakaa maailma’ -kylttien alla.656 Russellin johdolla liike omaksui marssien lisäksi
muitakin passiivisen vastarinnan menetelmiä, mm. v. 1960 perustetun ”sadan komitean” (Committee of 100) muodossa. Komiteaan kutsuttiin tunnettuja kansalaisia, jotka
olivat valmiit estämään väkivallattomin ’saarto- ja miehitystoimin’ haitallisiksi koettujen
valtiollisten laitosten toiminnan. Tällaisen toiminnan kohteeksi valikoitui helmikuussa
1961 mm. Britannian puolustusministeriö, 5000 ihmisen joukon protestoidessa Polarissukellusveneitä vastaan.657
Schweitzer 1958, 27.
Schweitzer 1958, 26; Cousins 1985, 171–186, 208-09; Wittner 1997, 29–33, 52–54. Paitsi työskentelyä Päiväntasaajan Afrikassa (nyk. Gabon) sijainneessa Lambarénén lähetyssairaalassa, oli Schweitzer
ansioitunut myös klassisena muusikkona ja filosofina. Cousins puolestaan oli keskeinen hahmo pomminvastaisen liikkeen organisoituessa v. 1957 Amerikassa National Committee for a Sane Nuclear Policy
(SANE) -järjestöksi.
655
Cousins 1985, 221, 299–300.
656
NYT 5.4.1958. Arnold Toynbeen kommunistiksi tunnustautunut Philip-poika oli yksi Trafalgar
Squaren pääpuhujista.
657
Wittner 1997, 187–188; Russell 1969, 103–113.
653
654
170
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
CND-liikkeen aktiivijäseneksi liittyi myös huomattavia historioitsijoita, joista näkyvin oli professori A.J.P. Taylor (1906–1990), ansioitunut modernin eurooppalaisen historian tutkija. Taylor nousi liikkeen piirissä kysytyn puhujan asemaan paitsi yleisen asiantuntemuksensa perusteella, myös koska hän ilmaisi huolensa henkilökohtaisella ja aidolla
tavalla. Taylor oli valmis jopa yksipuoliseen aseriisuntaan, todeten ettei katuisi vaikka
tämän seurauksena Lontoo ja koko Englanti tuhoutuisivat; senkään takia ei kannattanut
suunnitella miljoonan moskovalaisen tai varsovalaisen tuhoamista.658 Samaan ydinsodan
vastaiseen rintamaan liittyi myös Eric Hobsbawm (s. 1917), joka oli näihin aikoihin
nousemassa maailmanlaajasti tunnetuksi historioitsijaksi. Vaikka Tayloria pidettiin näkemyksiltään radikaalina, nojautui Hobsbawmin aktivismi vieläkin selvemmin vahvaan
vasemmistolaiseen analyysiin maailman tilanteesta; hän ei koskaan epäröinyt tuoda avoimesti julki kommunismisympatioitaan. Näky USA:sta liittolaisineen uhkaamassa piiritettyä Neuvostoliittoa täydellisellä tuholla oli lännen kommunisteille pelottavampi fakta
kuin mahdolliset epäilyt neuvostojärjestelmän ongelmista, jotka oli vastakkainasettelun
varjolla helppo lakaista piiloon. Suurelle osalle maailmaa neuvostojärjestelmä ei näyttänyt ”pahimmalta mahdolliselta, vaan pikemminkin liittolaiselta imperialismin vastaisessa
taistelussa”.659
CND-liikkeen varsinaiseksi johtajaksi nousi kuitenkin historioitsija Edward Palmer
Thompson (1924–1993), joka omistautui tutkimusvuosiensa jälkeen miltei päätoimisesti
’maailman parantamiselle’. Vakaumuksellisena vasemmistolaisena – ensin kommunistina
ja sittemmin New Leftin ’sosialistisen humanismin’ edustajana – hän ei epäröinyt puolustaa tinkimättä kantaansa niin tutkijayhteisössä kuin yliopistobyrokratiassa660 Toimittuaan ensin CND:n puitteissa Thompson siirtyi myöhemmin 1980-luvun alussa laajaksi
kansanliikkeeksi muotoutuneen END-liikkeen (European Nuclear Disarmament) kärkinimeksi. Tästä hän löysi elämänsä tarkoituksen, omistautuen sille viimeisinä vuosinaan
lähes totaalisesti. Se oli Thompsonin tapa tehdä ’historiaa alhaalta’.661
Monien tutkijakollegoidensa lailla E.P. Thompson ei kaihtanut historiantutkijan ja
yhteiskunnallisen aktivistin roolien sekoittamista. Jossain mielessä voikin sanoa, että näin
toimien hän toteutti aidosti ’ihmisen roolin’. Myös Thompsonia vastaan esitettiin moitteita liiasta idealismista ja jopa naiivista optimismista, koska hän yliarvioi Euroopan kansojen poliittisen kypsyneisyyden. Näinkin saattoi olla, mutta silti tarvitaan myös sellaisia
ihmisiä, joilla on ”halu aidolla tavalla todentaa ja laajentaa historian tajuaan, osoittaen
samalla että niin kuin menneisyydessä myös nykypäivinä ihmiset voivat jättää painavan
jälkensä ajan tapahtumiin.”662 Sanat sopisivat kuvaamaan myös Arnold Toynbeen aktivismia rauhan ja maailman yhdistymisen puolesta.
Atomiaseita ja yleensä sotaa vastustaneiden massaliikkeiden perusongelmana kylmän
sodan kylmimpinä vuosina oli tasapuolisuus: turhan monessa tapauksessa kommunistit
pyrkivät melko läpinäkyväänkin liikkeiden ohjailuun, jossain määrin siinä myös onnistuen. Tämä vei toiminnalta uskottavuutta. Toisaalta maailmanhallituksen kannattajat saivat usein aiheettomastikin vastaansa syytöksiä kommunismin myötäilystä. Oikeistopiirit
Wrigley 2006, 275; Wittner 1997, 47, 185–188.
Hobsbawm 2002, 194–195.
660
Bess 1993, 19–38; McCann 1997, 151. Thompson sai kansainvälistäkin mainetta tutkimuksellaan
englantilaisen radikaalin työväenluokan kehityksestä (The Making of the English Working Class, 1963).
Thompsonin aktivismin luonnetta kuvaa hyvin hänen toimintansa Warwickin yliopistossa, jossa hänen
toimintansa paljasti hallintobyrokratiassa vallinneen poliittisen seurannan järjestelmän. Kun sen yhteydessä tapahtuneiden asiakirjavarkauksien kautta pyrittiin ’oikeuksien’ turvaamiseen, olivat teot hyväksyttäviä, vaikka varkaus sinänsä ei Thompsonin hyväksyntää saanutkaan.
661
McCann 1997, 156–170.
662
Bess 1993, 37–38.
658
659
171
näkivät varsin suoraviivaisesti maailmanhallituksessa ’Venäjän avaimen Amerikan dominoimiseksi.’ 1950-luvun mccarthyismin hengessä ei ollut ihme, että lähes kaikki johtavat
pomminvastustajat, Einsteinista Oppenheimeriin ja satoihin muihin ulottuen, joutuivat
FBI:n tarkkailulistalle. Valtakunnan atomienergiaohjelma ei saanut jäädä ’vasemman laidan kulkijoiden’ tai edes tiedemiesten käsiin.663
Oman säväyksensä kiehuvaan ’ydinsoppaan’ antoi Kiinassa pullisteva ja Formosan
salmen saaria havitteleva Mao Zedong, joka julisti, ettei ollut väliä, vaikka puolet Kiinan väestöstä tuhoutuisi, kunhan kapitalistivastustajat menisivät samassa rytäkässä. Tämä
muistutti kovasti vähän myöhemmin lännessäkin vallalle päässyttä maailmanlopun tunnelmaa, jonka vallassa ’pommin rakastaminen’ sai tri Outolempi -filmin tapaan Peter
Sellersin paradioimana ironisiakin piirteitä.664
1960-luvun alkua sävytti kiihtyvä sarja ilmakehässä tehtyjä ydinkokeita, joiden kautta
varsinkin Neuvostoliitto näytti voimaansa. Kansainvälinen painostus alkoi näinä aikoina
kohdistua entistä tasapuolisempana molempiiin suurvaltoihin. Painostuksen tuloksena
päästiinkin heinäkuussa 1963 kaikki ilmakehäkokeet kieltävään sopimukseen. Sitä ennen
ihmiskunnan oli kuitenkin käytävä kuilun partaalla: lokakuussa 1962 syttyneen Kuuban ohjuskriisin kuluessa oltiin lyhyen aikaa lähempänä kuin koskaan täyden ydinsodan
alkua.665 Vaikka kriisi oli paha, osoitti se samalla yleiseksi helpotukseksi, että molempia
suurvaltoja johtivat sittenkin täysjärkiset, ainakin viimeisessä loppupelissä vastuuntuntoiset johtajat. Kriisin kautta näille kansojen johtajille kävi yhä selvemmäksi, etteivät
ydinaseet olleet käyttökelpoisia muuta kuin pelotteena. Tositoimissa ne johtaisivat molempien osapuolten ja koko maailman tuhoon.666
6.5 Toynbeen kiteytyvät näkökannat
Toynbee julkaisi 1950-luvulla merkittävän osan myöhäiskauden tuotannostaan ja oli
muutenkin äärimmäisen aktiivinen ajatustensa esille tuonnissa. Hänen näkemyksensä
nationalismin ja sodan tiiviistä kytkennästä toisiinsa oli täysin vakiintunut ja hän toi
’hätähuutonsa’ säännönmukaisesti esiin. Tämä näkyy vuonna 1954 ilmestyneissä Studyn
viimeisissä osissa 7–10, joissa hän otti voimakkaasti kantaa maailman tilanteeseen ja ihmiskunnan tulevaisuuden näköaloihin. Hän perusteli ongelman laajaa käsittelyä sillä, että
sekä läntisen sivilisaation että koko ihmiskunnan kohtalo oli juuri niillä hetkillä ”(...) yhden Moskovassa ja yhden Washingtonissa olevan miehen käsissä, jotka saattoivat nappia
painamalla räjäyttää atomipommin.”667
Wittner 1993, 175–186, 321; Wittner 1997, 135. A.J.P. Taylorin protesti Puolan Wroclawissa pidetyn konferenssin yksipuolisuudesta sai vastaansa jäätävän hiljaisuuden. Neuvostotodellisuudessa ainoa
sallittu vastaus oli: ”Stalin on meidän rauhamme. Stalin on meidän onnemme”. Tämä oli kahden neuvostoliittolaisen opettajan lehtijulistus; Wittner 1993, 228; Wrigley 2006, 201.
664
V. 1964 sai ensiesityksensä Stanley Kubrickin elokuva ’Tri Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta
huolissani ja opin rakastamaan pommia’, jonka eri pääosissa Peter Sellers parodisoi kyynistä äärirealismia. Filmin sanottiin ottaneen mallikseen aineksia Henry Kissingerin ja Herman Khanin ajattelusta.
Gaddis 1997, 251; Lefever 1999, 79.
665
Rhodes 1995, 570–576.
666
Wittner 1997, 397–404, 422–423, 431. Sopimus siirsi kokeet pääosin maanalaisiksi. Vuosien 1945–
1963 välisenä aikana Yhdysvallat suoritti 347 ydinkoetta, joista 215 ilmakehässä; seuraavien 19 vuoden
aikana määrä oli 555. Neuvostoliitto suoritti aikavälillä 1949–1963 vastaavasti 209 koetta, joista vain
kaksi oli maanalaista; seuraavien 19 vuoden aikana kokeiden määrä oli 386. Kiina räjäytti ensimmäisen
pomminsa 1964. Ranska räjäytti 21 koelatausta ilmakehässä aikavälillä 1964–1970.
667
Study 9, 418. Toynbee oli tosin kirjoittanut ko. tekstin jo 1950-luvun alkupuolella. Sivilisaation
tulevaisuuden pohdinta kattoi Studyn 9. osasta kaikkiaan sivut 406–644.
663
172
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Kun tämän kuilun partaalla käytiin toden teolla lokakuussa 1962, oli Toynbee Ateenassa, saaden ohjuskriisistä aluksi vain niukasti taustafaktoja. Hänen yksinkertainen jälkikäteistuntonsa oli ”ettei meillä ole varaa jatkaa sellaisissa suhteissa, joissa voimme jälleen
tulla niin lähelle kuilun reunaa kuin se oli.”668
Jo ennen tätä Toynbee oli esittänyt ystävälleen entistä pessimistisemmän näkemyksen
ihmisen olemuksesta ja vastuusta tulevien sukupolvien edessä:
Nykyinen maailmantilanne antaa kauhistuttavan kuvan ihmisluonnosta, jossa ei
ole rakkautta Jumalaan tai edes kunnioitusta Häntä kohtaan. ’Jumalalla’ tarkoitan
ihmistä korkeampaa henkistä läsnäoloa. Ihminen ei voi olla korkein. Omilleen jätettynä tai pikemminkin omittuaan itsen itselleen, ihmisluontoa näyttää hallitsevan vallanhalu. Tämä halu on niin voimakas, että mieluummin kuin näemme vastustajamme voittavan oman kantamme, olemme valmiit ei ainoastaan tekemään
itsemurhan, vaan tuhoamaan ihmisrodun (...) me uhkaamme satojen miljoonien
viattomien ihmisten henkeä (...) ja me uhkaamme kieltää elämän lahjan lukemattomilta mahdollisilta tulevilta sukupolvilta (...) pidän tätä kauhistuttavana.”669
Varsinkin amerikkalaisten tilannetajun Toynbee arvioi hälyttävän heikoksi: heillä ei ollut
tajua atomisodan tuhoisuudesta. Muutoin he eivät puhuisi pommisuojista, aivan kuin
seuraava sota käytäisiin vanhoin metodein. Muutoinkin amerikkalaisten tietämys sodasta omalla maaperällä juontui aikaan, jolloin Sherman marssi Georgian läpi sisällissodan
loppuvuosina.670
Vieraillessaan v. 1956 Australiassa Toynbee korosti samoja totuuksia: kolmas maailmansota uhkasi; sota oli ydinaseiden myötä käynyt mahdottomaksi – ainakin siinä mielessä, ettei siinä olisi voittajia; siten perinteinen sotilaan motiivi antaa henkensä maansa ja
perheensä puolesta oli hävinnyt; sotilaiden ja siviilien sekä rintaman ja siviilialueiden ero
oli uuden ohjustekniikan ja ’etäisyyksien tuhoamisen’ myötä hävinnyt lopullisesti; tästä
johtuen sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton oli opittava elämään yhdessä ’supistuvan
pinnan maapallolla’; atomiaseet oli saatava yhden maailmanlaajan hallinnon valvontaan;
meneillään oli pohjimmiltaan uskonnollinen taistelu, jossa molemmat osapuolet palvoivat ihmistä – kommunistit kollektiivista ihmisvoimaa, länsi puolestaan nationalismin
muodossa kansallisvaltiotaan. Näiden puolesta moni oli valmis kuolemaan.671
Tämä kaikki huolestutti, joten ihmiskunta tarvitsi johtajikseen henkilöitä, joilla oli
näkemystä, kohtuullisuutta ja kärsivällisyyttä puuttua atomiaseisiin, elintasoeroihin ja
väestönkasvuun. Ilman vahvaa johtajuutta mikään näistä ongelmista ei poistuisi ihmiskunnan uhkatekijöiden listalta. Stalinin kuoleman jälkeen Hrustsevin johdolla Neuvostoliitossa alkanut ’suojasään kausi’ ja puheet ’rauhanomaisesta rinnakkainelosta’ loivatkin
myönteisiä odotuksia paremmasta tulevaisuudesta. Yksin Neuvostoliiton maantieteellinen
koko avasi tilanteeseen lohdullisen näkökulman: Venäjä oli laaja maa, sillä oli liikkumatilaa, eikä siten tarvetta epätoivoisiin tekoihin. Koska Venäjä ei Saksan tapaan tarvinnut
’Lebensraumia’, niin ainakaan siihen sodan aloittaminen ei voinut perustua. Tosin pelkkä
ideologinen laajenemistarvekin saattoi riittää konfliktien pohjaksi.672
Toynbeen tulkinta 1950-luvun jälkipuoliskon maailmantilanteesta jätti siten lisääntyvistä ydinkokeista huolimatta jonkin verran tilaa myös varovaiselle optimismille. Tässä
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 2.12.1962, Peper 1987, 436.
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 10.11.1961, Peper 1987, 426.
670
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 27.12.1961, Peper 1987, 428.
671
Toynbee 1956a, 45–46, 53.
672
Toynbee 1956a, 10–11, 16; Guins 1956, 262–268; NYT 20.2.1955: Toynbee Answers Ten Basic
Questions; NYT 24.7.1955: A. Toynbee, The Question: Can Russia Really Change?
668
669
173
hengessä Toynbee totesi ystävälleen uskovansa Hrustsevin rauhanomaisen rinnakkaiselon
julistusten takana olevan aidon rauhantahdon: ”On onnellista, että venäläiset tahtovat
rauhaa; mielestäni siitä ei ole epäilystäkään.”673
Toynbee piti vuosina 1952–1953 Edinburghin yliopistossa perinteiset Gifford-luennot, joiden ydinsisällön hän julkaisi myöhemmin teoksena An Historian’s Approach to
Religion (1956). Sen sanomaa voi pitää ’kypsän’ Toynbeen maailmankatsomuksen tiivistelmänä. Puhtaasti uskonnollisen pohdinnan lisäksi Toynbee antoi siinä suuren huomion
nationalismille, jonka hän määritteli maallisen, rajallisen valtion uskonnollisluonteiseksi palvonnaksi. Hänen mukaansa läntinen ihminen oli siirtänyt sydämensä palvonnan
1500–1600-lukujen kuluessa kirkon taivallisesta aarteesta sekulaarin valtion maallisiin
aarteisiin:
”Renessanssi herätti uudelleen kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vallinneen
nurkkakuntaisen valtion jumalattaren palvonnan. Ja sen se teki sitä salakavalammin, koska se tapahtui peitetysti, hienotunteisuudesta lännen kristillistä menneisyyttä kohtaan (kreikkalaiset olivat korottaneet Ateenan ja Spartan jumaliksi tietoisesti ja avoimesti). Tämä rajoittuneen valtion peitetty palvonta oli vuonna 1956
läntisen maailman vallitseva uskonto. Edes Hitlerin Euroopan nousu ja tuho tai
Venäjän kommunismin uhka eivät ole juuri horjuttaneet valtion palvonnan otetta
lännen ihmisten sydämistä.”674
Rajoittuneen valtion palvonta oli kautta historian toiminut tavalla tai toisella sotien siemenenä. Perinteiset uskonnot eivät olleet tässä mielessä sen parempia; sinällään ne olivat
yhtä kykeneviä verenvuodatukseen ja sotaan oman asiansa edistämiseksi. 1600-luvun uskonsodat riittävät tästä todisteeksi. 1700-luvulta lähtien tekniikka oli kuitenkin vallannut
uskonnon paikan ihmisen sydämessä. Käytännössä tämä tarkoitti ’homo mechanicuksen’
heräämistä oman taitavuutensa ja sen tulosten itsepalvontaan. Tällöin alkanut tekninen
kehitys lisäsi ihmisen hyvinvointia, mutta samalla myös kykyä tuottaa tuhoa yhä tehokkaammin. Toisen maailmansodan aikana tapahtunut atomivoiman valjastaminen sodan
jumalan palvelukseen merkitsi vallankumousta ihmisen ja tekniikan välisessä suhteessa,
sillä nyt tekniikka mahdollisti ensimmäisen kerran ihmiskunnan totaalisen itsetuhon.
Siksi oli välttämätöntä saada tämä voima yksissä käsissä olevaan maailmanlaajaan kontrolliin. Koko ihmiskunnan yhdistyminen saman veljeyden ja hallinnon alaisuuteen jäi
ainoaksi pelastavaksi näköalaksi.675
Mutta realismi viittasi siihen, että yhdistyminen ei toteutuisi ennen kuin tilanne olisi
todella epätoivoinen. Vertailupohjaksi Toynbeen omista opeista löytyi kuva sivilisaation
muuttumisesta syklisen kiertonsa loppusuoralla ’yleisvaltioksi’ jota dominoiva vähemmistö pitäisi voimakeinoin koossa. Palvonta, jota ihmiset olivat kussakin historian tilanteessa osoittaneet Napoleonille, Mussolinille, Stalinille, Hitlerille ja sittemmin Maolle
antoi viitteen siitä, millaiseksi pakotetun näennäisrauhan antava hallinto muodostuisi
maailmanlaajalla tasolla. Toynbee pyrki lopuksi lieventämään muutoin kovin ankeaksi
muuttuvaa kuvaa toteamalla optimistisesti, että menetettyään rauhan takia vapautensa
ihmiskunta etsisi kompensaatiota hengellisestä maailmasta ja sen tarjoamasta vapaudesta, jota kukaan ei voisi siltä riistää: ”Tarkkaan säädellyssä maailmassa hengen maailma
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 10.10.1959, Peper 1987, 400.
Toynbee 1956b, 213.
675
Toynbee 1956b, 32–33, 150, 199, 216–230.
673
674
174
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
on vapauden linnake.” Maailmanlaaja totaalinen hallintokin ehkä sietäisi tämänkaltaisen
henkisen etsinnän, jos se takaisi ulkoisen rauhan.676
Syntyvän maailmanhallituksen ensisijaisena tehtävänä oli kontrolloida kahta ihmiselle tyypillistä pysyvää häiriötekijää, nimittäin ulkoista sodankäyntiä ja yhteisön sisällä
puhkeavia luokkien tai ryhmien välisiä ristiriitoja. Tätä varten maailmanhallituksella olisi
armeija ja poliisi. Turvallisuudesta huolehtimisen lisäksi sen oli, oman pysyvän menestyksensäkin turvaamiseksi, huolehdittava kansalaisten hyvinvoinnista, eräänlaisen maailmanlaajan hyvinvointivaltion puitteissa. Siihen oli toisaalta hyvät mahdollisuudet, koska
kaikki sotimiseen liittyvät toimet, mukaanlukien atomienergian käyttö, olisivat yhden
vallan hallussa. Tästä syntyisi runsaasti säästöä muiden toimintasektoreiden hyödyksi. Studyssä Toynbee oli jo hivenen aiemmin viitannut samanlaiseen kehitykseen, jossa
”tulevaisuuden maailmanhallitus voisi keskittyä ponnistelemaan ihmisten hyvinvoinnin
edistämiseksi määrätietoisemmin ja tarmokkaammin, kuin on ollut mahdollista minkään
muun historiassa esiintyneen yhteisön yleisvaltion puitteissa.”677
Kertarysäyksellä tämän kaltainen yhdistyminen ei tapahtuisi, vaikka psykologisesti se
voisikin olla helpompi tie. Varsinkin Euroopan entisten suurvaltojen ja siirtomaaisäntien
oli vaikea irtautua entisistä tavoitaan ja viholliskuvistaan. Kuten hän totesi, ”450 vuotta
vanhoja pahoja tapoja ei pyyhitä pois yksin järjen avulla, edes silloin kun järki näyttää
niiden tuovan mukanaan kuoleman.” Nationalismi oli ylellisyys, johon oli varaa silloin,
kun ’pieni Portugal’ tai ’pieni Hollanti’ olivat suurempia kuin koko muu maailma.678
Samoin oli ydinaseiden laita: kun niiden äkillinen, totaalinen poistaminen tuntui
mahdottomalta, oli taisteltava ’pienin askelin’ eteenpäin. Vaikka vanheneva Toynbee tunnustautuikin CND:n henkiseksi kannattajaksi, ei hän osallistunut katumielenosoituksiin.
Taistelua hän ei silti lopettanut. Kynä ja historiallinen mielikuvitus pysyivät loppuun asti
hänen aseinaan. 1960-luvun lopulla hänen sinänsä samoja kantoja toistava analyysinsä
ydinaseiden ja nationalismin asemasta maailmassa oli kielellisesti täynnä samaa hersyvää
ja sattuvaa runollisuutta kuin aiemminkin:
”Nationalismi muodostaa tänään yhdeksänkymmentä prosenttisen uskonnon
yhdeksällekymmenelle prosentille ihmiskuntaa; ja fanaattisuuteen asti kiihtynyt
ja samanaikaisesti atomiaseilla varustautunut nationalismi uhkaa tänään villiinnyttää ihmiskunnan tekemään massaitsemurhan (...) Nationalismi on itse asiassa paholaisen ruumiillistuma, joka meni gadaralaisten sikoihin. Nationalismi on
demonisten voimien ilmaus, ja ilmentää siksi itsetuhoon pyrkivää kollektiivista
itsekeskeisyyttä kaikissa 125 suvereenissa kansallisvaltiossa, joihin ihmiskunta on
nyt jakaantunut. Sota on muinainen instituutio, joka on atomiajan myötä muuttunut itsetuhoiseksi, eikä sotaa voida eikä tahdota poistaa ennen kuin ihmiset
ovat kypsiä, jälleen kerran, alistamaan rajoitetut kansalliset uskollisuutensa jollekin korkeammalle voimalle, joka on luonteeltaan hengellinen.”679
Toynbee 1956b, 219, 246–251. Toynbeen piirtämä kuva ihmiskunnan tulevaisuudesta muistutti jonkinlaista sosialismin avovankilaa, jonka ankeutta dogmiton uskonto turhaan yrittäisi lieventää.
677
Study 9, 556–560. Toynbee selvitti kysymystä länsimaisen sivilisaation yleisvaltiosta vielä myöhemmin toteamalla, että maailmansotien yhteydessä ilmenneet prosessit olivat jääneet tässä mielessä puolitiehen, eikä sellaista ollut (v. 1961) näkyvissä. Sitäpaitsi atomiase muodosti uuden, arvaamattoman
tekijän. Study 12, 518–525.
678
NYT 30.9.1956: A. Toynbee: The Challenge to Western Europe.
679
Toynbee 1970b, 35; Toynbee kirjoitti tekstinsä 27.3.1968 pidettyä Boston Collegen seminaaria varten.
676
175
Mikään demonisointi ei kuitenkaan näyttänyt silloin – kuten ei nykyäänkään – pystyvän vähentämään nationalismin lumoa. Pommia voitiin pelätä, mutta samoin ja ehkä
vielä enemmän pelättiin oman kansan alistamista, valloitusta ja tappiota.680
Kyse oli kansainvälisen järjestelmän perusrakenteesta, josta kerta kaikkiaan puuttui
kilpailevia kansallisvaltioita hillitsevä elin. Kun tällainen korkeampaa suvereniteettia
edustava, kiistoja tehokkaasti ratkomaan pystyvä instituutio puuttui, vetäytyivät valtiot
luonnostaan oman sotilasvoimansa taakse. Näin ne uskoivat viime kädessä turvaavansa
parhaiten kansallisen turvallisuuden. Jo Kansainliiton puitteissa aseriisuntakysymyksiä
käsitellyt espanjalainen diplomaatti ja historioitsija Salvador de Madariaga oli todennut
saman: ”Lojaalisuus maailman yhteisöä kohtaan (...) ei ole riittävän voimakas vastustamaan, integroimaan ja ylevöittämään nationalismia, ja sen tähden maailman kansojen on
seurattava puhtaan voiman politiikkaa (...) sellainen tilanne johtaa väistämättä varustautumiseen.”681
Huonoista ennusmerkeistä huolimatta Toynbee jatkoi johdonmukaisesti ihmiskunnan yhdistymistä vaativalla linjallaan, varoittaen atomisodan totaalituhosta ja korostaen
maailmanhallituksen perustamisen välttämättömyyttä ihmiskunnan pelastamisen ehtona.
Nämä kannat toistuivat miltei hänen kaikissa puheissaan ja niistä muotoilluissa kirjallisissa esityksissä. Hyvän esimerkin tarjoaa vuosien 1648–1967 välillä tehtyjen rauhansopimusten koontateos, johon Toynbee laati esipuheenomaisen esseen. Senkin tekstistä hän
omisti huomattavan osan atomiasein käydyn sodan tuhoisuuden ja maailmanhallituksen perustamisen pohdintaan. Koska moderni aseteknologia oli ’tuhonnut etäisyydet’,
ei mikään kolkka maailmassa ollut turvassa. Atomisodan totaalisuuden valossa seuraava
sota olisi ’karthagolainen’ tuhoamissota, jossa ei tulisi olemaan voittajia. Toisaalta ihmiskunnan jakautuminen yhä useampiin suvereenisuuttaan ja tasa-arvoisuuttaan korostaviin
valtioihin – joita oli silloin noin 125 – oli johtamassa valtiojohtoiseen anarkiaan. Siksi
maailmanhallituksen perustaminen oli perin vaikea tehtävä. Esteistä huolimatta ihmiskunnan oli sitkeästi edettävä siihen suuntaan. Vertailukohtia etsiessään Toynbee ei voinut
olla ajattelematta tietyllä kaiholla Napoleonia, joka epäonnistui yrityksessään yhdistää
suuri osa Eurooppaa valtansa alle. Napoleonin onnistuminen olisi parhaimmillaan voinut
yhdistää koko maailman Ranska-johtoisen hyväntahtoisen imperiumin alle hyvissä ajoin
ennen atomiaikaa. Näin Rooman esimerkki olisi toistunut ja maailma olisi säästynyt monilta sodilta ja tuhoilta.682
Kolmannen maailman maissa parhaillaan etenevästä itsenäistymisvyörystä huolimatta
Toynbee uskoi vahvasti siihen, että poliittinen nationalismi oli 1960-luvulla itse asiassa
tulossa tiensä päähän. Koska sokea sitoutuminen oman kansakunnan nationalismiin uhkasi koko ihmiskuntaa atomisodan tuholla, merkitsisi se toteutuessaan loppua myös oman
kansakunnan suvereeniin elämään. Toynbee ei voinut ymmärtää, että kukaan loogisesti
ajatteleva ihminen hyväksyisi tämän suuntaista toimintamallia. Päätyminen ihmiskunnan totaalituhoon suppean patriotismin takia oli paitsi mieletöntä myös rikollista. Siksi
ihmisten oli projisoitava uskollisuutensa kansakunnasta koko ihmiskuntaan. Vain ihmiskunnan kokonaisuuden säilyminen oli tae yksittäisten kansakuntien säilymisestä. Niiden
olemassa olevat valtio-organisaatiot tekivät sinänsä hyvää työtä tuottaessaan hyvinvointia
kansalaisilleen. Ballististen ohjusten aikakaudella pitäytyminen niiden suppeisiin nationalismeihin tuotti kuitenkin ylipääsemättömän ristiriidan: ihmiskunnan kokonaistuho ei
tuottaisi hyvinvointia kenellekään. Siksi kansallisvaltioilta oli poistettava sodankäynnin
mahdollistava suvereniteetin osa.683
Wittner 1997, 472.
Lainaus teoksessa Wittner 1997, 471.
682
Toynbee 1967b, xiv–xxvi.
683
Study 12, 619–620, erit. viite 2.
680
681
176
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Periaatteessa Toynbee kuitenkin myönsi, että valtion auktoriteetti oli järjestyksen kannalta välttämätön. Valtio määrittyikin nyt yllättävän vahvasti auktoriteettia ylläpitäväksi
organisaatioksi. Hän luonnehti valtiota ”ei-vapaaseen valintaan perustuvaksi persoonattomien suhteiden systeemiksi, joka pysyy koossa sekä hallitsevan vähemmistön harjoittamalla voimalla että myös hallittavien suostumuksella tai ainakin hiljaisella alistumisella.”684
Koska valtion olemassaolon perustana oli kaikilta osin enemmän tai vähemmän pakollinen jäsenyys, piti Toynbee sitä jossain mielessä orjuuteen verrattavan järjestelmänä. Tuleva universaalivaltio, varsinkin jos se syntyisi voiman avulla, olisi maailmanlaaja orjuuttaja.
Mutta ihmiskunta voisi estää tämän kehityksen vapaalla yhteen liittymisellä. Tavoite oli
niin tärkeä, että sen vuoksi ihmiskunnan oli ylitettävä perinteiset uskonnolliset, kulttuuriset, rodulliset ja kansalliset rajansa. Se edellytti ihmisten välisen keskinäisen tietämyksen
radikaalia lisäämistä. Tämä koski erityisesti historiallisen menneisyyden moninaisuuden
tuntemista, koska ”historialliset voimat voivat olla atomipommiakin räjähtävämpiä.”685
Toynbee uskoi maailmanhallituksen syntymisen lisäävän mm. atomivoiman rauhanomaista käyttöä koko ihmiskunnan hyödyksi. Sen voimin voitaisiin maailman aineelliset voimavarat jakaa tasapuolisemmin; sen myötä häviäisi vallitseva tilanne, jossa pieni
etuoikeutettujen ihmisten joukko hyödynsi suurinta osaa maapallon voimavaroista vain
omiin tarpeisiinsa. Sinänsä ihmiskunnalla oli jo käytössään tämän näkymän toteuttamiseen vaadittavat henkiset ja aineelliset voimavarat, tieto-taito ja tekniikka. Kyse oli vain
hyvästä tahdosta, moraalista ja lopulta sopimisesta. Tämän tien alkuna voisi olla sopimus
atomipommikokeiden lopettamisesta.686
Study 12, 308.
Study 12, 139, 308–309. Tätä Toynbee kuitenkin lievensi todeten, että orjuuttakin oli monenlaista:
vaikka plantaasiorjuus täytti persoonattoman suhteen kriteerit, saattoi antiikin Rooman ja islamilaisen
maailman ns. kotiorjien asema olla tässä mielessä hyvin erilainen. (308, viite 2).
686
Study 12, 526–527. Maanpäällisten kokeiden osalta sopimus atomipommikokeiden lopettamisesta
saatiinkin lopulta aikaan v. 1963. Albert Schweitzerin ja monien muiden aktiivinen atomisodan vastainen työ kantoi tässä osittaista hedelmää.
684
685
177
7 GLOBAALIN MUUTOKSEN TUULET
7.1 Intian malli – siirtomaaperinnön purkamisen kautta uuteen
nationalismiin
Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa sävytti supervaltojen vastakkainasettelun ohella
näennäisesti vähemmän dramaattinen imperialismin perinnön purkaminen. Varsinkin
lännen ajattelussa se näytti jäävän Neuvostoliiton muodostaman suuremman uhkakuvan
alle. Aluksi dekolonisaatio näyttikin etenevän kylmän sodan perusasetelmasta irrallisena
prosessina. Tosiasiassa se kuitenkin kytkeytyi kiinteästi ideologisen kamppailun kovaan
ytimeen, heijastaen siihen koko ajan jännitteisiä virtapiikkejä. Sekä prosessin laajuus
että sen nopeus tuli useimmille yllätyksenä. Yhtäältä kyseessä oli väistämätön prosessi.
Toynbeen sanoin ”kaikkialla maailmassa (...) oli tyytymättömiä ihmisiä ja luokkia (...)
jotka olivat täysin haluttomia hyväksymään ajatusta, että peli olisi päättynyt. Kyseessä
olivat kaikki alamaiskansat ja kaikki alistetut luokat, ja kuinka monta miljoonaa heitä
olikaan!”687
Toisaalta supervallat liittolaisineen pyrkivät, ja osaltaan myös pystyivät vaikuttamaan
prosessin lopputulokseen. Koska esiin purkautuva uusi, varsin heterogeeninen kansojen ryhmä ei halunnut sitoutua kumpaankaan olemassaolevaan blokkiin, vakiintui sen
nimeksi ’kolmas maailma’. Sen karismaattiset johtajat, kuten Nehru, Nasser ja Tito, julistivat innolla sitoutumattomuuttaan, osoittaen kuitenkin sen soveltamisessa kansallisen
edun kulloinkin vaatimaa joustavuutta.688
Siirtomaavaltojen ensimmäisenä reaktiona toisen maailmansodan jälkeen oli pyrkimys vanhojen omistusten takaisinvaltaamiseen. Tämä koski Ranskaa vielä enemmän kuin
Britanniaa. Poisoppiminen vanhoista tavoista ei ollut helppoa. Paitsi että imperiumit olivat isännilleen taloudellisesti tärkeitä, eivät useimmat siirtomaat olleet kypsiä vakaan ja
järkevän hallinnon perustamiseen. Emämaiden piirissä tähän kytkeytyi varsin yleisesti
erilaisia puolirasistisia näkemyksiä. Olivathan monet siirtomaat luonteeltaan monirotuisia ja -uskoisia, minkä uskottiin tuottavan helposti sekasortoa.689
Luopumiseen vaikuttivat lopulta lukuisat seikat, mutta merkittävimmäksi muodostui
talouden tiukkuus sodan jälkeisellä kaudella ja sen asettamat rajat imperiumin ylläpitämiseen. Siirtomaissa levinneillä nationalistisilla liikkeillä oli siten tukenaan konkreettinen
’ajan tilaus’, jota maailmanyhteisössä vallitseva henki myös tuki. Siksi esimerkiksi Britannia ei monessakaan tapauksessa nähnyt kehitykselle vaihtoehtoja; oli kyse ’tappioiden
minimoinnista’ ja strategisten etujen edes osittaisesta turvaamisesta myös tulevina vuosina. Oman kansallisen etunsa vuoksi siirtomaaisännät pyrkivät rohkaisemaan ’tervettä’
nationalismia, jotta radikaalimmat muodot, erityisesti kommunismin kanssa liittoutuvat
nationalistiset suuntaukset saataisiin pysymään kurissa. Toynbeen näkökulmasta kyse oli
ihmiskunnan siihen asti hiljaisena pysyneen ’alkuasukasenemmistön’ liikehdinnästä. Sen
massat yksinkertaisesti odottivat tulevansa huomatuiksi ja kohdelluksi aitoina, samanarvoisina ihmisinä. Ainoastaan tämän toteutuessa väistyisi kommunismin uhka. Tulevaisuus oli siten pääosin länsimaiden omissa käsissä.690
Toynbee 1947b, 189.
Tito edusti toki vanhan mailman Jugoslaviaa, mutta muutoin kolmannen mailman itsenäistä ja itsepäistä henkeä. Uskalsihan hän sanoa itse Stalinille ’ei kiitos’. Kennedy 1988, 392–393; Gaddis 1997,
154; Smith, T. 1981, 90–91.
689
Gelber 2001, 194–195.
690
Hyam 2006, 176–181; NYT 25.7.1954, A. Toynbee, The Revolution We Are Living Through.
687
688
178
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Valitettavasti ideologisen nationalismin hedelmä tässä tilanteessa oli – kuten Toynbee
kärkkäästi muistutti – yhä kiihtyvä pirstoutuminen. Alistetut kansat tarttuivat kuitenkin
innolla tähän ideologiseen aseeseen, kääntääkseen sen länttä vastaan. Tämä teki ihmiskunnan sinänsä välttämättömästä yhdistymisen tarpeesta entistä vaikeammin toteutettavan
unelman. Näyttikin, että nationalismin siivittämä teknologinen kehitys uusien aseiden
muodossa veisi voiton kilpailussa ihmiskunnan sielusta. Lännen ainoaksi lohdutukseksi jäi toteamus, ettei kommunismi näyttänyt pärjäävän yhtään paremmin nationalismin
kanssa käytävässsä kamppailussa.691
Mitä kirkkaammin alistettujen kansojen valveutuneet edustajat tajusivat kansallisvaltion ja imperiumin välillä vallitsevan olemuksellisen ristiriidan – sen ettei kansallisvaltio
voinut toimia vieraiden kansojen alistajana tekemättä samalla väkivaltaa omalle perusolemukselleen – sitä voimakkaammaksi kasvoi muutoksen tuuli. Missä tahansa kansallisvaltio esiintyikin valloittajana, siellä se miltei luonnonvoiman lailla herätti alistetuissa
kansoissa pyrkimyksen oman suvereniteetin saavuttamiseen.692
Ongelmien kasautuessa valistuneet kansalaiset imperiumin keskuksessa päätyivät yhä
useammin näkemykseen, että ”brittiläinen imperiumi oli hankittu hajamielisyyden puuskassa”, siis kuin sattumalta ilman suunnitelmaa.693 Vaikka näin olisi tapahtunutkin, on
luopuminen tunnetusti aina vaikeaa, eikä irrottautumisprosessi ollut missään mielessä
helppo. Imperialismi ja usko kansainyhteisön erinomaisuuteen istui brittiläisessä eliitissä syvällä. Monen kohdalla nämä tunnot lähentelivät aidon uskonnon syvyyttä. Toynbeen muistikuva RIIA:n perustajan Lionel Curtisin pohdinnasta on kuvaava: Jos Kristus
tulisi takaisin maan päälle, missä hän havaitsisi oppinsa parhaiten toteutuvan? Vastaus:
Brittiläisessä Kansainyhteisössä, koska Kansainyhteisön puitteissa vakiintuneet kansojen
väliset suhteet edustivat parasta yritystä toteuttaa Kristuksen oppeja nykymaailmassa.694
Näin häpeämättömästä itsekeskeisyydestä huolimatta Lionel Curtis oli Toynbeen mukaan
ensimmäinen hänen tuntemansa poliittinen ajattelija, jota uskoi aidosti ei-länsimaisten
ihmisten tasavertaiseen oikeuteen ja kykyyn hallita itseään. Siksi itsehallinnon myöntäminen alistetuille kansoille ei ollut vain moraalisesti oikein, vaan myös käytännön viisasta
politiikkaa.695
Arvokkaimmasta kruununjalokivestään Intiasta Britannian oli erityisen vaikeata päästää irti. Se muodostikin väestönsä suuruuden ja voimakkaan uskonnollisen jakautumisen
takia ainutkertaisen haasteen. Tämän tajusi myös Intian itsenäisyysliikkeen karismaattiseksi johtajaksi noussut Mohandas ’Mahatma’ Gandhi, joka hyödynsi kampanjoissaan tehokkaasti hindulaista retoriikkaa. Sen rinnalla kasvoi kuitenkin myös tiukan islamilainen
nationalismi. Kansallisen Kongressin ja Muslimiliigan välinen kuilu perustui Muhammed Ali Jinnahin mielestä arjen todellisuuteen: oli olemassa kaksi kansaa erilaisine uskontoineen, filosofioineen, kulttuureineen ja tapoineen, eivätkä ne sekoittuneet keskenään.
Vuoden 1935 itsehallintolaki (the Government Act of India) toi maakuntiin autonomian,
ratkaisematta itse peruskysymyksestä mitään. Se päinvastoin nosti alueellisen jakautumisen entistä julkisemmaksi tosiasiaksi.696
Kun itsenäisyys v. 1947 viimein koitti, oli se vähintäin kymmenen vuotta myöhässä ja
toi muassaan sekasortoa ja onnettomuutta niin emämaan imperiumille kuin miljoonille
syyttömille intialaisillekin, kuten Churchill oli jo vuosia sitten ennustanut:
Toynbee 1961c, 136.
Arendt 1973, 126–127.
693
Lainaus teoksessa Arendt 1973, 132, 207.
694
Toynbee 1967a, 146; McIntyre 1977, 36–37.
695
Toynbee 1967a, 135.
696
Hyam 2006, 60–67.
691
692
179
”Intian jättäminen brahmiinien hallittavaksi olisi julma ja paha laiminlyönti. Se
olisi ikuinen häpeä sen syyllisyyden kantajille. Brahmiinit, jotka hokevat läntisen
liberalismin periaatteita(...) ovat samoja, jotka kieltävät olemisen perusoikeuden
miltei 60 miljoonalta omalta kansalaistoveriltaan, joita he kutsuvat ’koskemattomiksi’(...) Hindun muokatessa argumenttiaan muslimi teroittaa miekkaansa.
Näiden kahden rodun ja uskon välillä(...) ei tapahdu sekoitusta. Kuilu on ylittämätön.”697
Gandhi tiedosti kyllä ’koskemattomien’ ongelman, sillä jo syksyllä 1931 hän oli todennut
englantilaisyleisön edessä: ”Koskemattomuus on hinduismin päällä oleva kirous, enkä
epäröi sanoa, että ellei koskemattomuutta juurita pois hinduismista, täytyy hinduismin
hävitä.”698 Muutoinkin hän painotti tulevan itsenäisen Intian ensisijaisena velvoitteena
massojen hyvinvoinnista huolehtimista. Ei ihme, että Toynbee myöhemmin arvioi Gandhin jättäneen syvemmän ja pysyvämmän vaikutuksen ihmiskunnan historiaan kuin konsanaan Stalin tai Hitler.699
Oli kuiluja tai ei, emämaasta erkaantuminen muodostui välttämättömyydeksi, koska siirtomaaolosuhteiden nationalismissa oli kyse – Jawaharlal Nehrun sanoin – ”antitunteesta, joka saa voimaa ja lihoo vihasta ja suuttumuksesta muita kansallisia ryhmiä
kohtaan, ja erityisesti ulkomaisia hallitsijoita kohtaan alistetussa maassa.” Kyse oli ”Intian nöyryyttämisen tunnosta ja raivoisasta halusta vapautua siitä ja panna loppu meidän
jatkuvalle alennustilallemme.” Hyväntahtoisen, mutta alentuvan hyväksikäytön ajan oli
kertakaikkisesti loputtava; edes väkisin istutettu ’Pax Britannica’ ei silloin enää riittänyt,
koska ”rauhakin voidaan ostaa liian kalliilla hinnalla, ja meillä voi olla haudan täydellinen
rauha, ja vankilan absoluuttinen turva. Tai rauha voi olla tylsistynyt epätoivo ihmisissä,
jotka eivät kykene kehittämään itseään.”700
Intialaiset olivat palvelijoina omassa talossaan, jossa toinen piti valtaa. Vain vapaina,
vaikkakin aluksi sekavin oloin, saattoivat intialaiset aloittaa pitkän vaelluksensa itsensä kehittämisen tiellä. Prosessissa oli siten kyse paitsi taistelusta siirtomaavaltaa vastaan,
myös koko ajan kansallisen liikkeen organisoitumisesta eräänlaiseksi siirtomaavallan varjohallitukseksi, joka antaisi samalla esimakua tulevasta itsenäisestä valtiosta. Tässä ristiriitaisessa kasvutilanteessa ainoastaan ’Gandhijin’ väkivallattomuuden vaatimus piti tunteet
kurissa.701
Pax Britannica jätti toki jälkeensä aivan toisenlaisen, rakennetun ja dynaamisen yhteiskunnan kuin mitä se siirtomaavallan alkaessa oli ollut. Toynbeen näki, että jopa Intian
laajan maaseudun asukkaat
Churchillin puhe Lontoon Royal Albert Hallissa 18.3.1931. Churchill 2007a, 98.
Gandhi 1931, 723–726.
699
Study 12, 617.
700
Hyam 2006, 59–60. Nehru 1958, 29, 66, 75, 379, 417, 436. Nehru kirjoitti teoksen pääosin vankilassa vuosina 1934–1935; jälkikirjoitus ’viisi vuotta myöhemmin’ (599–611), päivätty 8.8.1940, antaa
riipaisevan kuvan ajan poliittisista intohimoista ja siitä miten ne vaikuttivat syvälliseen kansanjohtajaan
– ristiriitaisesti, usein myös masentavasti. Nehru kamppaili kansansa tarpeiden ja suureen ahdinkoon
joutuneen emämaan auttamisen välillä.
701
Breyilly 1994, 226 ’Gandhiji’ oli Gandhin itsestään käyttämä nimitys, tarkoittaen suunnilleen samaa
kuin herra Gandhi.
697
698
180
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
”olivat alkaneet hämärästi tuntea, että heilläkin oli oikeus niihin sivilisaation hyötyihin, jotka olivat ennen olleet niin Intiassa kuin muuallakin pienen vähemmistön monopoleja; samoin he olivat myös alkaneet epämääräisesti kuvitella, miten
tieteen runsaudensarvi voisi tuottaa ’oikeassa elämässä’ legendaarisen leipä ja kala
-ihmeen, jos vain hallitseva vähemmistö käyttäisi sitä tähän hyödylliseen tarkoitukseen.”702
Intian muslimeille kehitys kuitenkin merkitsi omalle tielle lähtemistä. Sen taustalla oli
suuren hinduenemmistön rinnalla koettu pelko omasta heikkoudesta. Toynbee muistutti, että sen tiedostaminen merkitsi itse asiassa astumista muistoissa 1700-luvun alkuun,
jolloin muslimiväestön pelasti samankaltaiselta alistustilanteelta hajoavan mogulivallan
raunioilla vain brittiläisen siirtomaaisännän saapuminen niemimaan valtiaaksi.703
Toynbeelle syntyi matkojen ja kontaktien kautta lämmin suhde Intiaan. Hän oli jo
vuosina 1929–1930 tekemällään idän kierroksella todennut, minkä ongelman läntisen
nationalismin herääminen Intian kaltaisessa maassa saattoi aiheuttaa: satojen etnisten,
luokka- ja kieliryhmien lomittain asuttama maa oli vaarassa hajota pieniin sirpaleisiin,
kuten Habsburgien tai Ottomaanien valtakunta maailmansodan jälkeen. Voisiko uskollisuus kokonaisuudelle kestää tällaisessä tilanteessa?704 Kiertäessään vuosien 1956–1957
maailmanympärysmatkallaan jälleen Intiaa sama näkemys vahvistui: eurooppalaisperäinen lingvistinen nationalismi edusti helposti räjähtävää voimaa Intian kaltaisessa maassa.
Kieliperusteisesti suoritetut hallintoalueiden jaot antoivat esimaksua siitä, mihin tilanne
saattoi pahimmillaan ryöstäytyä. Samaan aikaan suurkaupunkien teollinen vireys antoi
toivoa myös toisenlaisesta tulevaisuudesta.705
Kolme vuotta myöhemmin v. 1960 Toynbee olikin jo valmis nostamaan Intian maailman yhdistymiskehityksen kärkimaaksi. Tähän vaikutti paitsi Intian ja sen ikivanhan
sivilisaation keskeinen maantieteellinen sijainti myös maan tuore asema kylmän sodan
ideologista kamppailua tasapainottavana tekijänä. Intia ongelmineen heijasti koko maailmaa pienoiskoossa; siten Intian ratkaisut sen väestön polttaviin ongelmiin toimisivat esikuvana koko maailmalle. Kyse oli erityisesti väestönkasvun hillinnästä ja siihen liittyvästä
ruuan tuotannon ongelmasta. Toynbee nosti esille myös kastijärjestelmän eriarvoistavan
vaikutuksen. Sen hän yhdisti maailmalla vielä ilmeneviin rasismin muotoihin, joista oli
päästävä eroon. Kielipohjaista jakautumista Toynbee ei edelleenkään hyväksynyt ratkaisuksi etnisen monimuotoisuuden ongelmiin. Intian ratkaisevin voima kätkeytyi kuitenkin sen väestön sopuisaan ja laaja-alaiseen elämänasenteeseen, joka oli saanut vahvan
ilmauksensa erityisesti maan pitkinä itsenäisyystaistelun vuosina. Tässä ilmeni Gandhin
suuri vaikutus, joka puolestaan heijasti Intiassa syntyneiden suurten uskontojen elämännäkemystä.706
Kierreltyään puolen vuoden pituiseksi venyneen luentomatkan puitteissa laajasti pitkin Intiaa ja Keski-Aasiaa, Toynbee koki entistä vahvemmin, että monet länsimaisen kulttuurin itseisarvot, demokratiasta lähtien, eivät toimineet vieraiden kulttuurien eri tahdissa
Study 8, 214.
Study 8, 203.
704
Toynbee 1931a, 148–149.
705
Toynbee 1958b, 99–100.
706
Toynbee 1960a, 40–63. Toynbee esitti näkemyksensä alunperin Maulana Abul Azad -muistoluentoina, jotka Nehru itse avasi. Muutoinkin Toynbee sai osakseen lukuisia virallisia huomionosoituksia.
Toynbee kiittelikin hänelle englantilaisena annettua ystävällistä vastaanottoa ”ottaen huomioon, että
me panimme Azadin niin kuin Nehrunkin vankilaan.” Toynbeen kirje Cary-Elwesille 10.3.1960, Peper
1987, 408; McNeill 1989, 249.
702
703
181
kehittyvissä oloissa. Yksin väestönkasvu teki useassa tapauksessa tyhjäksi ne edistysaskeleet, joita aineellisen tuotannon ja esim. terveydenhuollon sektoreilla saatiin aikaan. Syntyvyyden sääntely muodosti avainsanan, joka oli kuitenkin monessa tapauksessa vaiettava
tabu. Parlamentaarisen demokratiakokeilun sijaan oli moniin maihin kasvanut autoritaarisen hallinnon erilaisia variaatioita. Malliesimerkin tarjosi nuori Pakistanin valtio, joka
ruohonjuuritasolta liikkeelle lähtien pyrki ensin kasvattamaan kansalaisiaan julkisen hallinnon peruskäytäntöihin. Kyse oli ’riisutusta demokratiasta’ sanan aidossa mielessä.707
Toynbee näki kylmän sodan vastakkainasettelun heijastuvan väistämättä myös Aasian
sisäosiin, jossa ystävät ja viholliset tunnettiin. Pakistan sai apua liittolaiseltaan Yhdysvalloilta, mikä samalla merkitsi sen asettumista Neuvostoliiton pommien potentiaaliseksi
maaliksi. Pahimman virheen nämä ei-eurooppalaiset maat tekivät kuitenkin omaksuessaan modernisaation kylkiäisenä suppean nationalismin hengen, muuttuen siten sanan
pahimmassa mielessä toiseksi Euroopaksi. Kyse oli pääosin tietysti Kashmirista, jaetun
Intian kiistakapulasta, joka oli kuin toinen Vilna tai Sudeettimaa. Näin brittivallan upseerien vetämät rajalinjat (Durand-linja, McMahon-linja) olivat molemmin puolin muuttuneet pyhiksi kansallisiksi symboleiksi. Niiden puolesta oltiin valmiita vuodattamaan
runsaasti verta, taloudellisista uhrauksista puhumattakaan. Entisen brittivallan edustajana
Toynbeen valtasi outo melankolia: miksi sama ahtaan nationalismin ja aggression henki
vallitsi myös täällä, jossa luonto muutoin niin suopeasti jakeli lahjojaan?708
Taisteleva kommunismi muodosti ilman pommejakin siirtomaavallan purkuprosessille polttavan haasteen. Pelkästään aseilla sen vetovoimaa ei voinut poistaa, vaan kyse
oli ’sydänten ja mielten’ voittamisesta. Britannia kohtasi tilanteen hyvin konkreettisesti
Malaijan niemimaalla, jossa riehunut kommunistinen kapinaliike (1948–1954) saatiin
kukistettua vain sitkeiden viidakkotaistelujen ja viisaan kompromissipolitiikan yhdistelmällä. Näin maasta, jonka itsenäistyminen alkoi v. 1957, ei tullut Vietnamin kaltaista
lännen katastrofia.709
Verisiltä yhteenotoilta ja väestönryhmien sisäisiltä välienselvittelyiltä ei selvitty muuallakaan. Tunnetuimmiksi tulivat Ranskan pyrkimykset valtansa palauttamiseen niin
Indokiinassa (1946–1954) kuin Algeriassakin (piilevä kriisi 1945 lähtien, avoin kriisi
1954–1962). Ne kasvoivat satoja tuhansia henkiä vaatineiksi murhenäytelmiksi. Britannian politiikkana oli olla mahdollisimman pitkälle puuttumatta alistettujen kansojen
kulttuuriin, uskontoon tai lainkäyttöön. Siksi sen siirtomaissa oli tunnusomaista, että
väkivalta purkautui pikemmin alkuperäisväestön sisäisiksi yhteenotoiksi. Kansalliset ryhmittymät kilpailivat tuesta ja suosiosta osoittamalla ymmärtämystä ja jopa lojaliteettia
emämaata kohtaan. Selityksen tälle tarjosi Britannian liberaali perinne. Sen puitteissa
siirtomaiden tyytymättömyyteen pyrittiin vastaamaan reformipolitiikalla, jonka toteutuksessa kansallisella eliitillä oli keskeinen rooli. Ranska sen sijaan tukeutui viimeiseen asti
’assimilaatio’-ideologiaan, jonka avulla siirtomaiden eliitistä pyrittiin tekemään kunnon
ranskalaisia.710
Toynbee 1961b, 181–185.
Toynbee 1961b, 185–191.
709
Samoihin aikoihin Keniassa Mau Mau -liikettä vastaan suoritettu ’poliisitoimi’ päättyi myös olojen
oleelliseen rauhoittumiseen. Hyam 2006, 157–160, 198–201; Friedman, N. 2000, 108; Smith, T. 1981,
92, 131.
710
Shipway 2008, 209–218; Friedman, N. 2000, 108–113; Smith, T. 1981, 91–99; Arendt 1973, 128–
130.
707
708
182
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
7.2 Amerikka ja vieraan suvereniteetin vaikeus
Yhdysvaltojen suhtautuminen eurooppalaisten valtojen siirtomaapolitiikkaan oli ollut
pitkään vähintäinkin kyseenalaistava. Tämän taustana oli Monroe-opin perintö ja presidentti Wilsonin ensimmäisen maailmansodan loppuselvittelyissä julistama ’internationalismi’. Sekä Amerikkaa että Neuvostoliittoa pidettiin toisen maailmansodan loppuessa
yleisesti anti-imperialistisina valtoina, joiden johdolla kolonialismin perintö purettaisiin.
Kommunismin uhan tiivistyminen 1950-luvun alussa muutti kuitenkin kerta heitolla
amerikkalaisten asenteet. Korean sodan alkaminen ja samaan aikaan tajuntaan iskenyt
Kiinan ’menetys’ toimivat riittävinä herätteinä. Nyt kommunismi muodosti suuremman
uhan kuin siirtomaavallan repaleet siellä täällä. Kiinasta ja kymmenkunta vuotta myöhemmin Kuubasta tuli kylmän sodan aikaisen antikolonialistisen taistelun symboleja,
joiden ymmärtämisessä varsinkin amerikkalaisilla oli pitkään vaikeuksia.711
Eisenhowerin kauden ulkoministeri Dulleskin joutui 1950-luvun Lähi-Idän kokemusten valossa toteamaan, että ’suvereenisuus oli vaikea sana’. Merkitsihän jokainen allekirjoitettu sopimus jossain mielessä kansallisen suvereniteetin rajoitusta. Ongelmaksi
tämä muodostui erityisesti silloin kun osapuolina olevat maat olivat voimasuhteiltaan
hyvin epäsuhtaiset.712 Kevään 1947 luentomatkalla myös Toynbee havaitsi Yhdysvaltain
muuttuneen asenteen: nyt sekä englantilaisten kokema fyysinen puute että Kansainyhteisön hajoaminen herätttivät amerikkalaisissa suurta huolta.713
Yhdysvaltojen taloudellinen ylivalta heijastui luonnostaan myös sen ulkopolitiikkaan.
Osana ’vapaan maailman’ puolustamisen ideologista käsitteistöä sen tulkinnoissa korostui
näkemys koko maailman mieltämisestä potentiaaliseksi markkinapaikaksi. Siksi ’maailman tekeminen kapitalismille turvalliseksi’ kuului keskeisenä osana kylmän sodan globaaliin taisteluun. Sen puitteissa ystäviä palkittiin taloudellisilla eduilla ja sopimuksilla ja
päinvastoin, valtiososialististen kokeilujen rattaisiin työnnettiin kapuloita. Vähän aikaa
näytti siltä, että länsi voisi jopa menettää tuottavuuden ja elintason nousua koskevan
taistelun, ja sen myötä asemansa ihmiskunnan esikuvana. Erityisesti Kiinan ’menetys’
oli tässä mielessä lännelle suunnaton arvovaltatappio. Tätä menetystä Yhdysvaltojen
1950–1960-luvuilla kolmannelle maailmalle suuntaama talousapu pyrki kaikin keinoin
paikkaamaan.714
1950-luvun puolivälissä Toynbee kuitenkin varoitti, ettei länsi saanut panna painoa
vain taloudelle kylmän sodan taisteluiden laajetessa Intian ja Afrikan kaltaisille kolmannen maailman alueille. Näiden maiden väestöt saattoivat menettää intonsa, jos lännen
uskomuksia ja elintapoja yritettiin siirtää keinotekoisesti niille. Sen sijaan ”meidän tulisi
panna pääpaino sille, miten länsi kunnioittaa yksilöllisiä vapauksia. Sillä on universaalia
kantavuutta” 715 Hän pohti myös maailmanlaajan rotusodan mahdollisuutta, päätyen kuitenkin kielteiselle kannalle. Paikalliset konfliktit Etelä-Afrikassa, Etelä-Rhodesiassa, Kongossa, Keniassa, Algeriassa, Intiassa ja Yhdysvaltojen etelävaltioissa olivat todellisia, mutta
eivät muodostaneet johdonmukaista mallia. Nationalismi ”länsimaislähtöisenä sairautena, joka näytti tartuttaneen koko ihmiskunnan”, oli sittenkin vaarallisempi ilmiö.716
Hyam 2006, 138, 301; Friedman, N. 2000, 27–28, 227–228; Oikarinen 1999, 40, 58, ; Gaddis
1997, 155.
712
Oikarinen 1999, 68–69. Dulles kohdisti lausumansa v. 1953 Mohammed Fawzille, joka oli kenraali
Naguibin hallituksen arvostettu siviilijäsen.
713
Toynbee 1947a, 466–467.
714
Westad 2005, 27–32; Kennedy 1988, 359–361, 394.
715
NYT 4.11.1954: Toynbee Warns West on ‘Error’.
716
NYT 7.8.1960: A. Toynbee, A War of the Races? No.
711
183
Pragmatismi on poliittisen realismin tunnussana. Tältä pohjalta Britannia tunnusti
kommunistisen hallinnon Kiinassa v. 1949 ja on selviä viitteitä siitä, että Amerikkakin
harkitsi samaa. Kommunistien voitosta Kiinassa ei siten olisi tarvinnut tulla ylipääsemätöntä estettä amerikkalaisillekaan, jotka katsoivat omaavansa pitkän linjan erityissuhteen
Kiinaan. Samoihin aikoihin alkanut Korean sota teki kuitenkin yhteistyön mahdottomaksi. Miltei koko Korean niemimaan valtaukseen edennyt punainen vyöry pysäytettiin vasta
viime hetkillä. Syntynyt konflikti alleviivasi ideologista vastakkainasettelua ja kommunistien pyrkimystä maailmanvalloitukseen, mihin oli vastattava kovin ottein. Tämä asenne
tuli hallitsevaksi Yhdysvaltojen määritellessä suhtautumistaan muihinkin kolmannen
maailman ongelmiin. Nyt niistä tuli kiinteä osa idän ja lännen supervaltataistelua.717
Toynbee näki Kiinassa aimo annoksen loukattua ’paranoidisuutta’, koska se oli ollut 1840-luvulla käydystä oopiumisodasta lähtien lännen aggressioiden kohteena. Sama
analyysi koski myös de Gaullen Ranskaa, mutta eri syystä: vuoden 1940 nöyryytys sekä
sodan jälkeinen anglosaksinen ylivalta olivat Ranskan syitä omaksua kansallisen yksisilmäisyyden ja niskojen nakkelun politiikka. Toynbeen mukaan ”molemmat ovat julmia
ja paranoidisia anglosaksisten aggressioiden takia.” Mutta myös Yhdysvallat oli osoittanut
Kiina-suhteissaan samanlaista lyhytnäköisyyttä yrittämällä suitsia Kiinan kauppayhteyksiä ja estää sen pääsyn Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi. Kaikki nämä olivat suppean
nationalismin ilmauksia.718
Moderni ihminen osoitti siten valmiutensa suunnata poliittisen uskollisuutensa mieluiten pienelle ihmiskunnan osalle, sille nimenomaiselle heimolle, jonka jäseneksi kukin
oli sattunut syntymään. Tämän heimon itsenäisyys ja riippumattomuus olivat korkeimpia
hyveitämme ja kansallinen etu – oikein tai väärin – oli ylin ohjeemme, riippumatta siitä,
mitä vaikutuksia sillä oli ihmiskunnan ’vieraalle enemmistölle’. Näin nationalismi todisti
olevansa edelleen ”yksi mahtavimmista voimista modernissa maailmassa”. Toynbee kuitenkin muistutti, että näennäisestä voimastaan huolimatta nationalismi oli ihmisen pitkässä historiassa varsin sattumanvarainen, tilapäinen ilmiö. Sen tilalle aikanaan nouseva
uusi ihmiskuntausko olisi sen sijaan pysyvä, perustava ilmiö, joka sai voimansa elämän
syvistä juurista.719
Maailmanlaajan tilanteen sekavuutta lisäsi nationalististen ja ideologisten tulkintojen vaikea sekoittuminen toisiinsa. Tämän seurauksena suuri osa parin seuraavan vuosikymmenen aikana syntyneistä kolmannen maailman nationalistisista liikkeistä tulkittiin
lännessä osaksi kommunistista maailmanvalloitusprojektia. Sen nimissä Yhdysvallat oli
valmis tukemaan ketä tahansa diktaattoria, joka julistautui kommunismin vastustajaksi. Yhdysvaltojen politiikan ’vasemmaksi kädeksi’ perustettu Central Intelligence Agency
(CIA) sai luvan salaisiin operaatioihin, joiden tarkoituksena oli estää eri maiden valuminen kommunismin valtapiiriin. Tunnetuimpia tapauksia olivat Iran 1953, Guatemala
1954 ja Chile 1973. Näin Yhdysvallat toteutti kylmän sodan kiristyneessä ilmapiirissä
omien liberaalien perusperiaatteidensa vastaista politiikkaa, jollaista maa ei ollut aiemmin
edes harkinnut. Amerikan kohtalokkain ratkaisu oli lähteä Eisenhowerin ’dominoteorian’
ajamana selvittämään myös Ranskan konkurssipesää Indo-Kiinassa. Tästä kehkeytynyt
prosessi johti sittemmin niin surullisen kuuluisaan Vietnamin sotaan.720
Friedman, N. 2000, 96; Gaddis 1997, 156–157; Kennedy 1988, 382–383, 396–404.
NYT 23.10.1967: Toynbee Likens China, de Gaulle; Kennedy 1988, 381–382.
719
NYT 3.11.1963: A. Toynbee, Again Nationalism Threatens.
720
Iranissa oli kyse Anglo-Iranialaisen öljy-yhtiön tuotannosta, jonka uusi pääministeri Mossadegh siirsi
kansallisiin käsiin; Guatemalassa presidentti Jacobo Arbenzin sosiaalista oikudenmukaisuutta ja ammattiliittojen kanssa tehtävää yhteistyötä korostaneen politiikan pelättiin saaneen liikaa kommunistisia
vaikutteita; Chilen presidentti Salvador Allenden kaatamisen taustalla olivat samanlaiset pelot. Kaikissa
717
718
184
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Jo Versaillesin rauhanneuvotteluissa nuori Ho Tsi Minh oli anonut Amerikan apua
demokraattisten vapauksien ja poliittisen autonomian saamiseksi maalleen, kuitenkin
turhaan. Syvä pettymys wilsonilaiseen diplomatiaan johti nuoren idealistin etsimään sittemmin tunnetuin seurauksin marxilaista ratkaisua kansansa ongelmiin. Yhdysvaltojen
myöhempi, kohtalokas virhe oli puolestaan siinä, ettei se nähnyt eroa vietnamilaisten
oman nationalistisen strategian ja Moskovan tai Pekingin ohjauksen välillä. Tästä virheestä ’vapaan maailman’ kärkimaa sai maksaa korkojen kera vuosien 1964–1975 välillä
niin ihmishenkinä, aineellisina tappioina kuin sisäisen ja ulkoisen arvostuksen menetyksinä.721
Erityisen lyhytnäköisenä Toynbee piti Yhdysvaltojen toimintaa omalla takapihallaan
Latinalaisessa Amerikassa. Vaikka CIA:n tukema vastakumous oli Guatemalassa näennäisesti onnistunut, kyti presidentti Arbenzin sosiaalista oikeutta vaatinut perintö edelleen
kansan syvissä riveissä. Niin kauan kuin sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja taloudellista
kasvua pidettiin toisiaan haittaavina tekijöinä, ei ollut paljonkaan toivoa muutoksesta.
Tosiasiassa vakaus edellytti vahvan keskiluokan syntymistä. Siksi kiireellisin korjaus koski
maanomistusoloja sillä tilanne, jossa suppea vähemmistö (5–10 %) hallitsi suurinta osaa
tuottavasta maanviljelysmaasta (70–90 %), oli kuin kutsu vallankumouksille läpi koko
latinalaisen Amerikan. Aloitteen oli lähdettävä Yhdysvalloista, sillä ”kun Yhdysvallat aivastaa, saa latinalainen Amerikka flunssan.”722
Nyt kuitenkin flunssa saattoi tulla myös Kuubasta. Presidentti Kennedyn suunnitelmat mm. Alliance for Progress -ohjelman muodossa loivat uskoa tulevaisuuteen. Nimensä
mukaisesti Alliance for Progress -ohjelma tähtäsi modernisaatiokehitykseen, jonka avulla
voitettaisiin köyhyys ja lisättäisiin sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Mikäli Yhdysvallat
pystyisi näillä ja muilla samankaltaisilla toimillaan osoittamaan, että se kuuli ihmiskunnan köyhän enemmistön huudot ja halusi vastata niihin myönteisesti ja vastuullisesti, olisi se merkki maailman rikkaimman maan paluusta henkisille juurilleen – vallankumoukseen, jonka ensimmäiset Concordin sillalla vuonna 1775 ammutut laukaukset julistivat
vapauden sanomaa. Paljolti presidentti Kennedyn inspiroimana Toynbee suhtautui uuden
mantereen näkymiin aiempaa optimistisemmin. Toynbee olikin jo ennen v. 1960 presidentin vaaleja ilmaisssut selvän toiveensa Kennedyn valinnasta. Vaalien jälkeisen uuden
politiikan seurauksena hänen myönteisyytensä vaihtui suoranaiseksi innostukseksi.723
Presidentti Kennedyn sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostava tarjous latinalaiselle
Amerikalle avasi samalla tien rauhanomaiseen muutokseen. Tämä edellytti kahta asiaa:
ensimmäiseksi suurten maatilojen, latifundarioiden pilkkomista ja näiden maiden antamista talonpojille; toiseksi riittävän progressiivisen verotuksen määräämistä. Jälkimmäisen
tuli koskea tasapuolisesti myös muilla tavoin rikastuneita. Ratkaisevaksi koko mantereen
näkökulmasta nousi kysymys ”ovatko rikkaat vähemmistöt latinalaisen Amerikan maissa
valmiit vastaamaan tähän Yhdysvaltain tarjoukseen?”724
tapauksissa nationalismi kytkeytyi vahvasti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta korostaneeseen politiikkaan. Westad 2005, 121–123, 146–148, 201; Friedman, N. 2000, 105–108, 208, 310, 365–372;
Smith, T. 1994, 182, 191–199; Gaddis 1982, 144.
721
Westad 2005, 83, 181. Neuvonantajatoimintana USA:n läsnäolo oli merkittävä jo ainakin v. 1961
lähtien.
722
Toynbee 1962b, 3, 21–23, 30–32, 53.
723
Toynbee 1962a, 26, 54–77; Toynbee 1962b, 66–74; Playboy, 4/ 1967, 66. Toynbeen kirjeet CaryElwesille 8.11.1960, 10.2.1961 ja 26.3.1961, Peper 1987, 415, 419, 421.
724
Toynbee 1962e, 66–67.
185
Sillä vaikka presidentti Kennedy ja Kuuban johtaja Fidel Castro eivät olleet monestakaan asiasta samaa mieltä, yhdestä he kuitenkin olivat yksimielisiä: elleivät latinalaisen
Amerikan maat vastaisi Kennedyn tarjoukseen myöntävästi, olisi niillä edessään Kuuban
tai Venäjän kaltainen sosiaalinen vallankumous. Castro ei uskonut rikkaiden luopuvan
eduistaan vapaaehtoisesti, joten castrolainen vallankumous tulisi olemaan heidän rangaistuksensa. 1960-luvun alussa prosessi oli vielä kesken, mutta edessä olevien valintojen
kohtalokkuutta ei kukaan voinut kiistää. Toisaalla vaani kuitenkin liian pitkälle menevän
vallankumouksen vaara. Se voisi johtaa talouden tuottavuuden laskuun, jopa romahdukseen, mistä Meksikon (1910) ja Bolivian (1952) vallankumoukset olivat puolestaan esimerkkejä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja talouden tuottavuuden tuli siten kulkea
käsi kädessä, jotta vältyttäisiin ääri-ilmiöiltä.725 Myös muut presidentti Kennedyn avaukset kehitysmaiden suuntaan saivat Toynbeen lämpimän hyväksynnän. Sellaisena hän piti
v. 1961 perustettua Peace Corps -toimintaa, koska sen avulla voitiin madaltaa Amerikan
ja muun maailman välille syntyneitä henkisiä ja aineellisia kynnyksiä.726
Kyse oli kuitenkin nuorallatanssin kaltaisesta tasapainoilusta, sillä vaikka Alliance for
Progress -ohjelma pani latinalaisessa Amerikassa alulle hyvää kehitystä, jäivät kokonaistulokset lopulta vaatimattomiksi. Jälkiarvioiden mukaan Yhdysvallat ei tukenut kovinkaan
vakuuttavasti ohjelman sosiaalista agendaa, minkä seurauksena maanomistusoloihin ei
saatu merkittäviä muutoksia. Myöskään muunlaiset demokratian vahvistamiskeinot eivät
olleet kovin korkealla Washingtonin priorisointilistoilla. Kennedyn kauden äkkinäisellä
katkeamisella lienee ollut osavaikutuksensa laihaan lopputulokseen. Presidentti Johnsonin sitoutumukset suuntautuivat luonnostaan muualle, oman maan sisäisiin asioihin ja
toisaalta Vietnamin eskaloituvaan konfliktiin. Amerikkalaisen liike-elämän odotukset
vaativat myös osansa, vaikka sanonta ’mikä on hyvää maalle, on hyvää General Motorsille’
yrittikin todistaa päinvastaista. Loppupeleissä Alliance for Progress jäi siten Yhdysvaltojen
ristiriitaisten ulkopoliittisten intressien vangiksi. Kuitenkin castrolaisen vallankumouksen
eteneminen Amerikan mantereella saatiin pysäytettyä.727
Ennen Vietnamin sotaa Toynbeen asenne Yhdysvaltoja kohtaan oli kaikkiaan varsin
ymmärtävä. Hän näki Yhdysvalloissa sen virheistä huolimatta aidon vapauden puolustajan, joka joutui kylmän sodan ilmapiirissä tekemään politiikassaan aika ajoin sinänsä valitettavia kompromisseja. Toynbeen näkemys oli kaukana sellaisesta itseruoskinnasta, jota
esim. Noam Chomsky on vuosikymmenten ajan harjoittanut oman maansa suuntaan.
Chomsky ei tunnetusti kaihtanut verrata Yhdysvaltain omaksumaa liittolaispolitiikkaa
Neuvostoliiton ’vankileirien saaristoon’.728
Toynbee 1962e, 68–74.
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 26.3.1961, Peper 1987, 421.
727
Adams 2000, 37–48. Usein väärin lainatun General Motors -lausekkeen alkuperäinen muoto korosti
kapitalistisen yrityksen joustavuutta tarjota vaurastuvalle väestölle juuri sitä mitä se toivoi. Hobsbawm
2007, 69.
728
Vaikka oheinen Chomskyn ote kuuluu Vietnamin sodan jälkeiseen kritiikkiin, sisältää se yleisarvion USA:n toiminnasta kolmannen maailman suuntaan. Chomsky muistutti, että vapaan maailman
puolustajana Yhdysvallat ”kantaa raskaan vastuun uusfasismin ruton, valtioterrorismin, kidutuksen ja
sorron leviämisestä suureen osaan kehitysmaita (...) Mikä tahansa Yhdysvaltain johdon suhde vapauteen oli kotona (...) systemaattinen politiikka kolmannen maailman maiden suuntaan (...) paljastaa sen,
että väitetty sitoutuminen demokratiaan ja ihmisoikeuksiin on pelkkää retoriikkaa, todellisen politiikan
vastakohta. Operatiivinen periaate on ollut ja on edelleen taloudellinen vapaus – tarkoittaen vapautta
yhdysvaltalaiselle liiketoiminnalle investoida, myydä ja kotiuttaa voitot – ja sen kaksi perusedellytystä
ovat suotuisa sijoitusilmasto ja erityinen tasapainon muoto.” Chomsky & Herman 1979, 1, 3–4.
725
726
186
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Vietnamin sota muutti kuitenkin radikaalisti ja laaja-alaisesti länsimaisten vaikuttajien asenteita. Kiivaan oikeudenmukaisuuden nimissä aktivoitunut Bertrand Russell ei
epäröinyt julistaa maailmalle Amerikan sotarikoksia, joita tutkimaan hän kutsui v. 1967
koolle oman kansainvälisen tribunaalinsa. Russellin mukaan
”Amerikkalaiset ovat viimein onnistuneet – tosin liian myöhään – järkyttämään
maailman omaatuntoa. He ovat vuosikausia syyllistyneet erilaisiin julmuuksiin
yrittäessään alistaa ’alempia’ rotuja kotona ja ulkomailla, mutta nämä teot on annettu anteeksi liian energisen väestön tilapäisinä poikkeamina (...) Onko mitään,
mitä voimme tehdä torjuaksemme tämän universaalin pahuuden imperiumin?
Varmasti ensimmäinen askel on auttaa Vietnamin kansaa heidän yrityksessään
voittaa ja säilyttää vapautensa. Jatkoaskelina, mikäli ihmiskunta säästyy ydinsodan uhalta, on ihmiskunnalla vain yksi toivo, nimittäin se että Amerikan väestön
parempi osa kieltäytyy seuraamasta kollektiivisia massamurhaajia tuhoisalla tiellään ja palauttaa ihmiskunnalle oikeuden elää.”729
Toynbee ilmaisi näkemyksensä Vietnamin sotaan hillitymmin, mutta silti yhtä selvästi.
Kriisin vasta eskaloituessa v. 1965 hän jo julisti, ettei Amerikka voinut voittaa sotaa,
koska toisena osapuolena vastassa olivat nationalistiset voimat. Amerikan vetäytymisen
seurauksena Etelä-Vietnam tosin muuttuisi kommunistiseksi. Se oli kuitenkin halpa hinta maksettavaksi siitä, että Yhdysvallat pääsisi irtautumaan eteläosan korruptoituneen hallituksen tukemisesta. Mikäli tuki jatkuisi, saisi Amerikka kolonialismin kaikki menneet
ja nykyiset synnit niskoilleen. Sen tähden Amerikan ”tulisi nyt astua syrjään ja antaa
itsemääräämisoikeuden toteutua Vietnamissa”, julisti Toynbee amerikkalaisessa valtalehdessä. Ystävälleen Cary-Elwesille Toynbee korosti, että muunlainen toiminta oli ilmausta
väärästä ylpeydestä, jonka seuraukset tulisivat Amerikalle pidemmän päälle kalliiksi.730
Vaikka aikakausi näytti todistavan toista, jaksoi Toynbee vielä tässäkin vaiheessa julistaa, ettei sota ollut ihmisen normaali olotila. Paljolti oli kyse teknologian ylivallasta,
joka teki ihmisen latentin aggressiivisuuden purkauksista niin tuhoisia. Sota oli sääntöjen hallitsemien instituutioiden tuote. Kyse oli ihmisen kyvystä kontrolloida itsensä tai
tuhota itsensä. Valinta ja vastuu sekä niitä seuraava kohtalo olivat täysin ihmisen omissa
käsissä.731
Marraskuussa 1966 Toynbee ilmaisi yhä selvemmin tuskastumisensa amerikkalaisten
aggressioon:
”Minun on yhä vaikeampaa kestää Vietnamin sotaa. Tappaminen ja tuho ovat
pelottavia, ja sodan tietoinen laajentaminen voi päättyä ainoastaan atomiasein
käytävään maailmansotaan, ellei Amerikan kansa pääse ylpeydestään (kuolemansynti) ja myönnä tehneensä väärän käännöksen ja harkitse uudelleen. Jos yksilö
ei myönnä väärässä olemistaan, on kyse henkisesti epätoivoisesta tilasta. Tämä on
totta niin kollektiivisesti kuin yksilöllisestikin ihmisten osalta.”732
Russell 1967, 72–73.
NYT 2.8.1965, 2. Toynbee Urges U.S. to Leave Vietnam; Toynbeen kirje Cary-Elwesille 24.2.1965,
Peper 1987, 456.
731
NYT 7.11.1965: A. Toynbee, War Is Not the Normal Condition of Man.
732
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 26.11.1966, Peper 1987, 471.
729
730
187
Mutta suurvallallakin oli rajoitteensa: vaikka Amerikka käytti Vietnamissa kaikkia mahdollisia kidutusvälineitä, ei se uskaltanut turvautua atomi- tai bakteriologisiin aseisiin,
vaikka niitä molempia sillä oli yllin kyllin varastoissaan. Tämän esti niin omatunto kuin
järkikin, sillä kukaan ei voinut ennakoida niiden kokonaisvaikutuksia ihmiskunnalle,
mukaan lukien myös Amerikan oma väestö. Siksi Vietnamissa tehtiin ainutkertaista historiaa pienen ’kehittyvän’ maan uhmatessa menestyksellisesti maapallon vahvimman sotilasvallan voimaa.733
Vietnamin sodan riehuessa ankarimmillaan v. 1967 Toynbee ilmaisi Playboy-lehden
haastattelussa epäuskonsa dominoteoriaa kohtaan, jo yksin siitä syystä, että ”(...) teoria
rakentuu uskolle, että kommunismi tai antikommunismi ovat pääkysymyksiä jokaisen
mielessä. Minä kieltäydyn täysin uskomasta tätä.”734 Pohjois-Vietnamin ja Vietkongin
taistelussa oli kyse kansan vapaustaistelusta vieraan ylivallan poistamiseksi ja sitten kansan
yhdistämiseksi. Hän piti näitä täysin ymmärrettävinä motiiveina, jotka olivat inspiroineet
lukemattomia kansoja. Ho Tsi Minh oli nationalisti ennen kommunistiksi tuloaan; itse
asiassa hän oli vieläkin ensi sijassa nationalisti. Kyse ei ollut mistään kommunismin salaliitosta. Vietnamista tulisi vapauden saatuaan Titon Jugoslavian kaltainen neutraali voima
ja sellaisena hyödyllinen eriste Amerikan ja Kiinan välille.735
Samana vuonna julkaistussa Life-aikakauslehden näyttävässä haastattelussa Toynbee
määritteli amerikkalaisten väärän ylpeyden suurimmaksi syyksi Vietnamin sodan jatkumiselle. Itse asiassa Etelä-Vietnam oli muuttunut siirtomaata vastaavaksi Amerikan
tahdottomaksi käskyläiseksi. Amerikkalaiset eivät tajunneet, että heidän maailmanlaaja
arvostuksena nousisi, jos he uskaltaisivat tunnustaa sotaseikkailunsa virheeksi. Ensimmäinen askel oli massapommitusten välitön lopettaminen. Sota oli nyt väsyttämässä Amerikan ilman, että Kiinan – joka oli todellinen tulevaisuuden uhka – tarvitsi uhrata yhtäkään
sotilastaan. Molemmissa Vietnamin osissa suoritetuissa vapaissa vaaleissa Ho Tsi Minh
todennäköisesti voittaisi suvereenisti. Mikään ei estäisi maata yhdistymästä, sillä – Toynbee tunnusti – ”en pidä nationalismista, mutta uskon sen olevan voimakkaimpia voimia
maailmassa, paljon voimakkampi kuin demokratia tai kommunismi. Jokaisessa maassa,
missä ideologia ja nationalismi törmäävät yhteen, on nationalismi voittoisa.”736
Toynbee myös muistutti, ettei ihminen normaalisti pystynyt vihaamaan, kohtelemaan
väärin tai tappamaan kasvoista kasvoihin kohtaamaansa ihmistoveria. Amerikkakin pystyi
käymään Vietnamissa taistelua vain tekemällä vastustajasta persoonattoman ’Charlien’,
jota ei normaalisti millään erottanut väestön suuresta massasta. Näissä oloissa oli helpompi suorittaa massapommituksia ilmasta kuin kohdata viidakon hämärässä persoonallinen
vastustaja, joka olikin tavallinen tunteva ja pelkäävä ihminen. Toisaalta liika lähikontakti
ja käskyjen sokea noudattaminen saattoivat johtaa My Lain kylän kaltaisiin ihmisyyden
alittaviin brutaaliuksiin. Sellaissa tapauksissa todentui karmealla tavalla ”väite ihmisestä
Toynbee 1969, 205, 264.
Playboy 4/1967, 62.
735
Playboy 4/1967, 58–59; Toynbee toisti saman pari vuotta myöhemmin ilmestyneissä muistelmissaan:
”Kuten minä näen asian, amerikkalaiset ovat ymmärtäneet väärin vastustajansa identiteetin Vietnamissa.
Heidän vastustajansa ei siellä ole ollut myyttinen ’maailman kommunismin’ hirviö, vaan vietnamilainen
nationalismi. ” Toynbee 1969, 263.
736
Life 8.12.1967, 111–114. Toynbee muistutti, etteivät massapommitukset auttaisi, vaan tekisivät kansan vain entistäkin jääräpäisemmäksi. Tämän totuuden vahvistivat muistikuvat Lontoon pommituksista
toisen maailmansodan aikana. Siksikin USA:n tuli nähdä Ho Tsi Minhissä piilevä titomainen ’luonnollinen liittolainen’ Kiinaa vastaan. NYT 19.3.1967, 5. Toynbee Doubts U.S. Can win War.
733
734
188
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
ainoana eläimenä, joka oli valmis taistelemaan kuolemaan asti ja surmaamaan vastustajansa miesten ohella myös hänen naisensa, lapsensa ja vanhuksensa.”737
Vietkongin vuonna 1968 suorittaman TET-offensiivin jälkeen valkeni yhä useammalle amerikkalaiselle Kaakkois-Aasian tilanteen toivottomuus. Tammikuun lopulla alkanut
hyökkäys raivosi kolmen viikon ajan myös Etelä-Vietnamin kaupunkikeskuksissa, joissa
Yhdysvaltain joukot vaivoin pystyivät torjuntaan. Nopea irtautuminen oli silti poliittisesti mahdotonta.738
Sodan pitkittymisen tuskaannuttama Toynbee lähetti tällöin Atlantin yli ’synkeän
ulkomaisen arvion Yhdysvalloista’: Amerikka oli muuttunut Euroopan näkökulmasta
maailman vaarallisimmaksi maaksi. Muutos 30 vuoden takaiseen Amerikka-kuvaan oli
hätkähdyttävä. CIA symbolisoi muille samaa kuin kommunismi amerikkalaisille. Missä
tahansa oli sotaa tai väkivaltaa, siellä epäiltiin CIA:n toimivan epävarmuutta ja pelkoa
luovana taustavoimana. Joidenkin eurooppalaisten mielissä tämä kyseenalaisti koko läntisen puolustusliiton mielekkyyden. Toynbee kannatti Yhdysvaltojen sotilaallisen roolin radikaalia vähennystä Euroopassa. Hänen kantansa pohjautui Vietnamin sodan opetuksiin:
”Etelä-Vietnam on kärsinyt vielä enemmän kuin Pohjois-Vietnam, ja tämä on Amerikan
liittolaisille kuin varoituksena siitä, mitä voi tapahtua.”739
Lopulta myös Toynbee oli valmis määrittelemään Amerikan toiminnan sotarikollisuuden rajat ylittäväksi, joskin hän puki näkemyksensä teoreettiseen kaapuun:
”Jos äänestäjäkunta Yhdysvalloissa perustaisi tribunaalin tuomitsemaan amerikkalaisia Vietnamin sodan aikaisia sotarikollisia, luulen, ettei syyttäminen rajoittuisi presidenttiin, ylimpiin komentajiin ja heidän alaisiinsa niin siviilissä kuin
sotavoimissa. Amerikan äänestäjäkunnan olisi pantava itsensä syytteeseen, koska
äänestäjäkunta kantaa demokraattisen perustuslain mukaisessa valtiossa viimeisen
vastuun.”740
Toynbeen mukaan amerikkalaisten käyttäytymisen taustalla oli nähtävissä tiedostamatonta tai jopa tiedostettua rasismia alempiarvoisia ’alkuasukkaita’ kohtaan. Hän korosti ystävälleen Cary-Elwesille, ettei Yhdysvaltojen Aasian politiikan yhteydessä tullut koskaan
esiin vietnamilainen tai kiinalainen näkökulma. Oli sama kuin jos aasialaiset eivät olisi
olleet oikeina ihmisinä olemassa.741
Suurelle valtiolle omien virheiden myöntäminen on yleensä tuskallista. Siksikin etelävietnamilaisen klienttivaltion lopullinen sortuminen v. 1975 koettiin Amerikassa suurena
nöyryytyksenä. Toynbee näki tässä moraalisen opetuksen, josta hän toivoi amerikkalaisToynbee 1971, 115; Toynbee 1976, 11; Glover 2001, 58–63; Walzer 2006, 309–313. My Lai on
klassinen esimerkki esimiesten käskyjen sokean noudattamisen seurauksista. Toynbee ei kytkenyt sanontaansa suoraan My Lain tapahtumaan, mutta hän kuitenkin viittasi yleisellä tasolla Vietnamissa juuri
sillä hetkellä tapahtuneisiin kauheuksiin.
738
van der Pijl 2006, 85–86.
739
Schulzinger 1997, 247; NYT 10.5.1970: Dire View of the United States From Abroad.; Time
12.3.1973: How Europe Looks at America. Toynbeen mukaan ajoittain näytti siltä, että muu maailma
oli Amerikan sisäpoliittisen sekasorron uhri. Vietnamin verisiin näkyihin verrattuna jopa Tsekkoslovakian ’vapautus’ haalistui suhteellisen verettömäksi ja harmittomaksi episodiksi.
740
Toynbee & Ikeda 1976, 177. Kuten Michael Walzer on perustellusti muistuttanut, kantaa kansakunnan poliittinen johto päävastuun aggressiosta. Toki myös kansalaisilla on ainakin moraalinen vastuu
asiaan valitsemiensa päättäjien kautta. Pienin vastuu näyttäisi jäävän rivisotilaille, jotka vain toteuttavat
poliittisen johdon tahtoa. Taistelukentällä he ovat kuitenkin vastuussa tekemisistään sodan lakien mukaisesti. Walzer 2006, 289–304.
741
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 1.3.1965, Peper 1987, 457.
737
189
ten ottavan oppia. Tappio muistutti heille, että myös muissa maanosissa oli itsenäisesti
ajattelevia ja vakaumuksensa puolesta loppuun asti taistelevia ihmisiä. Euroopalla ei tässä
suhteessa ollut mitään syytä tuntea vahingoniloa – siinä määrin sekava oli Euroopan entisten valtojen perintö tässä suhteessa.742
7.3 Marxismin ja nationalismin yhteismitattomuus
Tarkastellessaan toisen maailmansodan jälkeistä kahtiajakautunutta maailmaa Toynbee
löysi historiallisia vastaavuuksia muinaisen Rooman ja Parthian kamppailusta Armenian
hallitsemiseksi 23–20 eaa, sekä Ateenan ja Peloponnesoksen liiton välisestä kilpailusta
Korkyran suhteen 444 eaa. Molemmat esimerkit varoittivat kahtiajakautuneen maailman
epävakaudesta.743 Kumpikaan johtavista suurvalloista ei ollut kypsä kohtaamaan nousevaa
nationalismia. Yhdysvaltojen osalta tämä on jo käynyt epäämättömän selväksi. Mutta
yhtä metsään menivät Toynbeen mielestä myös Neuvostoliiton reagoinnit. Marxilainen
teoria oli alusta pitäen nähnyt nationalismissa porvarillisen harhailmiön, eräänlaisen ’väärän tietoisuuden’, joka pyrki sumentamaan proletariaatin massoilta kansainvälisen vallankumouksen ensisijaisen päämäärän.744
Neuvostoliiton politiikkamuutokset 1930-luvulla tarjosivat Toynbeelle malliesimerkin siitä, miten marxismi osasi hyödyntää nationalismia pragmatismin ja opportunismin
hengessä. Stalinin omaksuma ’sosialismi yhdessä maassa’ -politiikka oli Toynbeen mielestä hämmästyttävän yhdensuuntainen fasistisessa Italiassa ja kansallissosialistisessa Saksassa
samaan aikaan toteutettavan politiikan kanssa. Niiden kaikkien päämääränä oli totalitaarisen hallinnon tiukentaminen nationalistis-sosialistisessa hengessä. Näin syntyvä valta
erosi aiemmista siinä, että se katsoi oikeudekseen vaatia kansalaisilta muodollisen poliittisen alamaisuuden lisäksi täyttä ideologista uskollisuutta aina palvovaan ja tarvittaessa
itsensä uhraavaan alistumiseen asti. Valjastamalla sosialismin yhden valtion nationalismin
palvelijaksi Stalin petti alkuperäisen, koko ihmiskuntaa syleilevän ihanteensa. Näin oli
kommunismin pettymyksen ainekset kylvetty Toynbeen mielestä moninkertaisina, ennen kaikkea ihmiskunnalle suunnatun ideologisen ihanteen tasolla. Mitä ilmeisimmin
pettymys, joka näkyi kansallisen politiikan toteutuksessa, heijastuisi myös pyrkimyksiin
markkinoida ideologiaa muiden toimintamalliksi.745
Toisen maailmansodan jälkeinen tilanne tarjosi kuitenkin marxismin kaltaiselle näennäisen voittoisasti etenevälle ideologialle runsaasti mahdollisuuksia uusiin avauksiin.
Niitä sen praktiset toteuttajat myös pyrkivät kaikin keinoin luomaan. Vapautuvissa siirtomaissa etenevä nationalistinen kuohunta sopi tähän erinomaisesti. Sitä Neuvostoliitto tukijoukkoineen hyödynsikin tehokkaasti, saavuttaen merkittäviä voittoja. Mutta ilmiö toimi myös päinvastoin. Kuten Kiinan ja Kuuban esimerkit osoittivat, eivät uuteen uskoon
kääntyneet klienttivaltiot välttämättä aina noudattaneet isäntänsä toiveita, vaan toteuttivat omaa politiikkaansa. Titon johtama Jugoslavia osoitti ensimmäisenä, ettei kommunismi suinkaan aina merkinnyt uskollisuutta ideologian suurelle emämaalle; päinvastoin,
tuloksena oli v. 1948 täydellinen välirikko Stalinin kanssa.746
Toynbee & Ikeda 1976, 161–162.
Study 9, 530.
744
Toynbee & Urban 1974, 83; Özkirimli 2000, 27.
745
Study 5, 186–187. Toynbee löysi suppean nationalismin valjastavalle kehitykselle historiallisia vastineita niin muinaisen juutalaisuuden (antihellenistinen Makkabilaisvaltio), shialaisen Iranin kuin Intiassa
vaikuttaneiden sikhienkin kehityksestä. Kaikkien kohtalona oli jäykistyminen omaksutun nationalismin
vangiksi.
746
Service 2007, 251–260.
742
743
190
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Pohjan välien rikkoutumiselle muodosti neuvostojohdon melko karkea käsitys nationalismista. Itseoppineena valtio-opin teoreetikkona esiintynyt Stalin oli aiemmin
määritellyt kansakunnan neljän ehdottoman tuntomerkin avulla: yhteinen kieli, alue,
talouselämä ja psykologinen asennemaailma. Bolsevikkien sitoutuminen itsemääräämisoikeuden toteutukseen törmäsi tavan takaa kysymykseen tämän oikeuden haltijuudesta.
Oikean opin mukaan se kuului ensisijaisesti kommunistien johtamalle työväenluokalle
ohi porvariston edustajien. Tältä pohjalta kommunistit käyttivät toisen maailmansodan
jälkeisessä tilanteessa surutta hyväkseen saksalaisiin suuntautuvaa kansallista vihaa, minkä
tuloksena Itä-Euroopassa toteutettiin mittavat väestönsiirrot. Itä-Euroopan kuuden aiemmin itsenäisen valtion alistaminen neuvostovallan alle ei eronnut olennaisesti muusta
imperialismista, vaikka se peitettiinkin sosialismin savuverhon alle.747
Sama manipulointi toistui myös kolmannen maailman maanosissa kuten Afrikassa,
jossa oltiin poliittisen realismin nimissä valmiit hyväksymään suora siirtyminen tribalismista sosialismiin, ohi ei vain kapitalistisen vaan myös feodalistisen kauden. Käsite ’kansandemoraattinen valtio’ luotiin kuvaamaan Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan
’edistyksellisten’ valtioiden olemusta. Tässä palapelissä kommunistien suhde kolmannen
maailman nationalistisiin liikkeisiin sai omalaatuisen kaksoissävyn: he saattoivat liittoutua olosuhteiden niin vaatiessa jos minkälaisten kansallisten liikkeiden kanssa, asettuen tilapäisellä ja monesti jännittyneellä pohjalla niiden suojiin, olematta pohjimmiltaan
kuitenkaan osa niitä. Tässä tilanteessa kommunistien kaaderit tasapainoilivat tietoisesti
luokkaetujen ja pitkän tähtäimen vallankumouksellisten päämäärien välillä.748
Länsi otti omasta puolestaan Jugoslavian ja Neuvostoliiton välirikosta kärkkäästi
talteen kaiken saatavissa olevan hyödyn. Toynbee huomautti venäläisen ylimielisyyden
kostautuvan, koska tämän jälkeen Neuvostoliitto sai kielteisiä vastareaktioita kaikkien
Itä-Euroopan kansojen piiristä: slaavilaisuudesta huolimatta väkisin markkinoitu kommunismi ei mennyt kaupaksi. Kaikkein heikoimmin tavara kelpasi puolalaisille, unkarilaisille tai suomalaisille, joilla kaikilla oli pohjalla omat kokemukset venäläisestä veljellisestä avusta.749 Yhtä vähän saattoi ideologinen veljeys estää Kiinaa lähtemästä omien
tulkintojen tielle. Tämä vei Kiinan pragmatistisen ulkoministeri Zhou Enlain samaan
pöytään Titon, Nehrun ja Nasserin kanssa, kun sitoutumattomien maiden johtajat kokoontuivat v. 1955 ensimmäiseen yhteiseen neuvonpitoonsa Indonesian Bandungissa.
Kiinan omaa tietä edusti myös Maon aloittama kulttuurivallankumous ja sen hengessä
kolmanteen maailmaan leviävä maolainen vallankumouksellisuus. Mutta yhtä nopeasti
Kiinan sisäinen heiluri heilahti jälleen pragmatismin suuntaan, mikä mahdollisti vuosina
1971–1971 Kissingerin ja Nixonin blokkirajat ylittävät avaukset Kiinaan.750
Seton-Watson 1967, 143, 170–173, 195–199; van der Pijl 2006, 218–220; Judt 2006, 101–104.
Shipway 2008, 42; Seton-Watson 1967, 195–199. Siten esim. Ho Tsi Minhin ja muiden Vietnamin
kommunistijohtajien määrittely nationalisteiksi on ongelmallista. Ainakin Ho näki jo hyvin varhain
nationalismissa vaarallisen houkuttimen, jolla porvaristo houkutteli alistettua väestöä kauemmaksi kommunismista.
749
Study 9, 531–534; Service 2007, 253–255, 306–328, 364, 477–478.
750
Westad 2005, 158–165; Friedman, N. 2000, 91–93, 213, 241–242. Toynbee arvioi jo 1960-luvun
alkupuolella, että tulevaisuus oli Kiinan: v. 2000 Kiina saattoi hallita maailmaa jopa siinä määrin, että
syntyisi muun maailman kattava epäpyhä liittouma sitä vastaan. Kiinan vastaisuudessa Yhdysvallat ja
Neuvostoliittokin saattaisivat löytää toisensa. Pohdinnassa oli mukana oikeaa ajattelua, vaikka kaikki ei
olekaan edennyt aivan sen mukaisesti. Tänään voimme kuitenkin nähdä Kiinan aseman painavuuden,
eikä näkyvissä ole kuin tien alku. NYT 29. 9.1963: A. Toynbee, Is a ’Race War’ Shaping Up?
747
748
191
Kylmän sodan vuosina kommunismin toteuttajien pahin virhe nationalismin suhteen oli kyvyttömyys ymmärtää siihen liittyviä psyykkisiä, irrationaalisiakin tarpeita.
Keskeisimpiä näistä oli tarve ulkopuolisen tunnustuksen saamiseen, kuten mm. Francis Fukuyama on korostanut. Tämä Hegelin ja Nietzschen ajattelusta nouseva näkemys
’thymoksesta’ merkitsee arvojen luomisen ja oman arvon tuntemisen tunnustamista periinhimilliseksi tarpeeksi, joka näkyy konkreettisesti myös kansakuntien tasolla. Edes merkittävät taloudelliset palkkiot eivät ole pidemmän päälle voineet tukahduttaa henkisesti
alistetun kansakunnan thymos-tarvetta, vaatimusta saada tasaveroinen, riippumaton ja
muiden tunnustama asema kansakuntien joukossa. Vaatimus kasvaa voimakkaimmaksi
siellä, missä se koetaan tavalla tai toisella maahan poljetuksi, oli sitten kyse siirtomaaimperialismista tai sosialististen veljeskansojen liitosta, jossa yhden edut asettuivat aina muiden edelle. Ilmiön merkitys ns. kansandemokratioiden kuohuntojen (Unkari 1956, Tsekkoslovakia 1968, Puola 1981) ja lopullisen vapautumisen taustavoimana lienee ilmeinen,
vaikka myös talouden stagnaatiolla oli oma merkityksensä. Pelottavaksi ilmiön tekee sen
kyky muuttua ’megalothymiaksi’, kansalliseksi uhoamiseksi, jonka voimalla suuria ihmismassoja on kautta aikojen pystytty kiihottamaan itsetuntoa pönkittäviin valloituksiin ja
muihin ’kunniasotiin’.751
Kuuban toteuttama vallankumouksen vientitoiminta personoitui aluksi vahvasti Che
Guevaraan, mutta jatkui hänen v. 1967 Boliviassa tapahtuneen kuoleman jälkeenkin massiivisena erityisesti Afrikassa. Anti-imperialistinen taistelu ja sorrettujen kansojen välinen
solidaarisuus muuttuivat maailmanlaajan liikehdinnän tunnussanoiksi ja toimintaohjeiksi. Fidel Castro kiteytti uudenlaisen solidaarisuuden viholliskuvan seuraavasti:
”Vihollinen on imperialismi, erityisesti jenkki-imperialismi. Se on vihollinen,
joka on tuhottava täällä, Aasiassa ja Afrikassa. Aggressiota mitä tahansa maata tai
maanosaa vastaan on pidettävä aggressiona meitä vastaan (...) Meidän on lopetettava imperialismin oikeus suorittaa aggressioita toisia maita vastaan. On tehtävä
selväksi, että jokainen jenkki-imperialismin hyökkäyksen kohteeksi joutuva maa
on saava avun muilta kansoilta, kaikilta muilta kansoilta, jotka taistelevat imperialismia vastaan.”752
Afrikan osalta voi todeta, että ilman supervaltojen maailmanlaajaa ideologista taistelua
olisi alue ollut vaarassa jäädä edelleen ’unohdetuksi maanosaksi’, alueeksi ilman historiaa.
Nimenomaan Toynbeetä ja Hugh Trevor-Roperia on pidetty vastuullisina Afrikan mitätöinnistä historiallisena sivilisaationa. Jonkin verran tässä on perääkin, sillä v. 1964 julkaistussa lehtikirjoituksessa Toynbee totesi ”näyttäneen niinkin äskettäin kuin 1919–1938
siltä, että Afrikalla ei olisi lainkaan historiaa (...) sillä se oli Länsi-Euroopan lisäke.”753
Kuva ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä vuoden 1929 vuosikatsauksessa Toynbee
oli kuvannut suhteellisen myönteisesti afrikkalaisen kulttuurin myöhään alkanutta taistelua paikasta auringossa muiden kulttuurien rinnalla. Olihan Afrikka sentään ihmisen alkukoti. Vaikka nyt oli havaittavissa tiettyä takapajuisuutta, pohjimmiltaan musta rotu oli
yhtä kyvykäs nousemaan kehityksessä muiden tasalle. Afrikkalaisessa ihmisessä oli ’sisäistä
Fukuyama 1992, 135, 182–189, 200–201, 255–256. Fukuyama yhtyi olennaisesti Gellnerin näkemykseen nationalismista suhteellisen tuoreena ilmiönä. Tältä pohjalta hän uskoi sen myös voivan
normalisoitua ja jopa taantua siellä, missä kansalliset edut yhtyivät universaaleihin näkemyksiin, kuten
Euroopan unionissa hitaasti näytti tapahtuvan. Muutoin nationalismin vaikutus oli pikemminkin suurempia kokonaisuuksia pirstova. (266–275).
752
Westad 2005, 170–180; Castro-lainaus tässä teoksessa, 176.
753
Saturday Review 5.12.1964: A. Toynbee, Africa: Birth of a Continent.
751
192
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
henkistä herkkyyttä’, joka osoitti, ettei häntä ollut tuomittu ikuisiksi ajoiksi valkoisen
miehen puunhakkaajaksi tai vedenkantajaksi.754 Vuonna 1972 julkaistu Studyn uudistettu lyhennelmä sisälsi Afrikan lopullisen maineenpalautuksen Toynbeen myöntäessä, että
Saharan etäpuolisessa Afrikassa oli sittenkin kehitynnyt omaehtoinen sivilisaatio: ”Me
tiedämme nyt, että trooppisen Afrikan maatalouden ja metallurgian taidolla on LänsiEurooppaan verrattavissa oleva historia.”755
Muutosten tuuli oli jo sielläkin puhaltanut jonkin aikaa nationalististen virtausten
levitessä Euroopassa koulutetun eliitin myötävaikutuksella eri puolille laajaa maanosaa.
Egyptin pitkä itsenäisyystaistelu Britannian alaisuudesta muodostui tärkeäksi inspiraation lähteeksi mustalle Afrikalle. Eversti Nasserin johdolla itsenäisyyttään rakentava Egypti
ei halunnut vaihtaa entistä alistussuhdetta uuteen edes kommunismin muodossa. Samoin
tunsivat muutkin imperialismin kahleita katkovat Afrikan maat; entisten kahleiden vaihtaminen uusiin ei houkuttanut. Afrikka turvautuisi kommunismiin vain äärimmäisenä
keinona, mikäli vapautuminen Euroopan siirtomaavaltojen alaisuudesta ei muutoin toteutuisi. Euroopan imperialististen valtojen jälkeensä jättämän afrikkalaisen perinnön valossa oli sinänsä ihme, ettei katkeruus heijastunut pidemmälle. Paljon riippui kuitenkin
vielä jäljellä olevien valkoisen ylivallan jäänteiden purkamisesta.756
Portugalin siirtomaita ja Etelä-Afrikan valkoisen vallan jäänteitä lukuunottamatta
pääosa Afrikkaa itsenäistyi lopulta varsin nopeasti vuosien 1957–1962 välillä. ’Afrikka
afrikkalaisille’ -iskulause toteutui siten näennäisen ihailtavasti. Kylmän sodan ideologisen
taistelun paineessa jokainen itsenäistynyt maa joutui kilpailevien blokkien erityisen mielenkiinnon kohteeksi, sillä ”Afrikka oli liian arvokas palkinto menetettäväksi.”757
Tässä tilanteessa nationalismin ja kommunismin perusteeton sekoittaminen ja samaistaminen on sinänsä ymmärrettävää. Monessa tapauksessa sekaannus kuitenkin aiheutti
kohdealueen ihmisille katkeria seuraamuksia. Missä määrin seuraavina vuosikymmeninä
purkautunut konfliktien ja sisällissotien loputon ketju oli tulosta tästä ristiriidasta, on
kysymys, johon on vaikea löytää yksiselitteistä vastausta. Monen Afrikan itsenäistyneen
maan kehitystä luonnehti joka tapauksessa vähittäinen siirtyminen yksipuoluejärjestelmään. Kommunistien organisoitumistavasta jäi jäljelle vahva malli, jota seurata. Prosessin
yksinkertainen opetus oli monessa tapauksessa se, että vallankumouksen tekijät olivat
yleensä eri ihmisiä kuin vallankumouksen hedelmänä syntyneet ihmiset. Jälkimmäiset
olivat vallankumouksen jälkien selvittäjiä – niitä, jotka joutuivat kantamaan vastuun uuden itsenäisyyden rakentamisesta.758
SIA 1929, 204–206.
Keita 2000, 68; Toynbee & Caplan 1977, 12–13, 71.
756
Sithole 1959, 131–137, 143–144. <http://www.questia.com/read/3145221>. Sithole myönsi, että jo
ennen eurooppalaisten tuloa afrikkalaiset olivat heimopohjaisesti dominoineet ja orjuuttaneet toisiaan.
Eurooppalaisten asettuminen isänniksi merkitsi siten joillekin heimoille suoranaista helpotusta. Suosiessaan tiettyjä ’herraheimoja’ ohi muiden eurooppalaiset loivat kuitenkin myös uusia ongelmia.
757
Meredith 2006, 26–29, 71–74, 143.
758
Meredith 2006, 26–29, 71–74; Gelber 2001, 214; Lowenthal 1967, 324–328. Kwame Nkrumahin
johdossa itsenäistymisvyöryn aloittanut Ghana oli aluksi monipuoluemaa. Taloudellisten kriisien myötä opposition asema supistui vähitellen olemattomiin, kunnes yksipuoluevalta kirjattiin perustuslakiin;
Nkrumahin syrjäyttäminen 1965 ei tuonut vakautta pitkään aikaan; mantereen laajuiseksi kasvanut
itsenäsitymisprosessi huipentui Algeriaan, jonka toivottomasta siirtomaasodasta de Gaulle päätti heinäkuussa 1962 irrottautua; Hyam 2006, 139–150, 182–186; Westad 2005, 131–143; Knutsen 1999,
229.
754
755
193
Algerian vapaustaistelusta tuli monille symboli, ei vähiten sen vuoksi, että Franz Fanonin kiihkeä vallankumousjulistus Sorron yöstä (alkup. teos Les damnés de la terre,
1961; suomeksi 1970) pohjautui sen aikana saatuihin kokemuksiin. Teosta onkin kuvattu
’ääneksi, jonka kautta kolmas maailma löysi itsensä ja puhui itselleen.’ Mutta samalla se
myös todisti vallankumouksen ja sen jälkeisen valtiollisen normaalitilan yhteensopimattomuuden. Kun uusi kansallinen eliitti varmisti asemiaan, jäi vallankumous väistämättä
häviäjäksi. Siten luopumisen hetkelläkin dekolonisoituva siirtomaavalta osoitti oveluutensa, siirtämällä poliittisen vallan mieluummin Houphouët-Boignyn kaltaisille kansallisen porvariston edustajille kuin aidolle vallankumousjohdolle, joka olisi tilaisuuden
saadessaan aloittanut vapautuneen maansa uudelleenrakentamisen ’tyhjän taulun’ (tabula
rasa) tilanteesta.759
Pysyväksi ongelmaksi jäi myös imperialismin aikaisten rajojen ja olemassaolevien etnisten kokonaisuuksien yhteismitattomuus. Nämä ongelmat purkautuivat myöhemmin
separatistisina liikkeinä niin Nigeriassa (Biafran kapina 1967–1970) kuin myös Sudanissa. Erityisesti Sudanin syvä jakautuminen arabi-islamilaiseen pohjoiseen ja kristillisanimistiseen mustaan etelään muodosti lähes ylikäymättömän kuilun. Kuten Toynbee
muistutti, löytyivät ongelmien juuret tässäkin tapauksessa Britannian siirtomaapolitiikasta. Samalla Toynbee kuitenkin myönsi, että brittiläinen hallinto vuosina 1899–1956 oli
merkinnyt nimenomaan Sudanin eteläosan väestölle suhteellisen onnellista ajanjaksoa.
Toynbee ehdotti ongelman ratkaisuksi liittovaltiota, mikä olisi edellyttänyt pohjoisen
vahvempana osapuolena tinkivän tavoitteistaan. Koska Sudan kuitenkin itsenäisyyden
koittaessa päätettiin pitää yhtenäisenä, osoittautui väestöryhmien erillään pitämiseen perustunut politiikka suureksi virheeksi. Ratkaisua ei Toynbeen mielestä ollut näköpiirissä
niin kauan kuin itsehallinta oli kansainvälisen politiikan ylin arvo, mikä tarkoitti sitä että
valtioilla oli
”suvereeni oikeus sotia toisia vastaan; jokainen niistä muodostaa omien rajojensa
puitteissa areenan, jonka sisällä kilpailevat ryhmittymät ja keskenään vihamieliset yhteisöt yrittävät – yleensä epäonnistuen – selvittää riitansa turvautumalla
voimaan. Tämä on anarkiaa; ja maailman nykytilanteessa Sudanin paikallisen
anarkian voivat lopettaa vain sudanilaiset itse (...) Tämä vaatisi hyvän tahdon ja
viisauden asteen, joka on tänään hyvin harvinaista.”760
Sama kehitys näkyi laajemminkin koko Saharan alueella islamilaisen arabiväestön ja
mustan Afrikan kristillis-animistisen väestön välien kiristymisenä. Hyvän esimerkin tästä tarjosi Sudanin ohella Afrikan väkirikkain maa Nigeria. Sen eteläosia asuttava musta
väestö kypsyi 1960-luvulla kohti yhteentörmäystä pohjoisempien islamilaisten heimojen
militanttien etujoukkojen kanssa, molempien osapuolten luottaessa hengenheimolaisilta
tarvittaessa saatavaan tukeen yli valtiorajojen. Siten oli ennen pitkää mahdollista, että
yhtynyt arabivalta kohtaisi mustan Afrikan yhtyneen voiman jossain Saharan autiomaan
lohduttomalla näyttämöllä. Tässä Toynbee näki kaukonäköisesti oikein; siitä todistaa
edelleen ratkaisematon Etelä-Sudanin ongelma, joka on peritytynyt meidän päiviimme
Darfurin-kriisin muodossa.761
Prashad 2007, 121–123; Shipway 2008, 6, 232.
Toynbee 1970a, vi–ix.
761
Toynbee 1965, 16, 124–125; Kohn & Sokolsky 1965, 11–13; Meredith 2006, 203–205, 356–361,
598–599.
759
760
194
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Toynbeen kaukokatseisuudella oli kuitenkin rajansa, sillä Etiopian hän näki ’olympolaisena’ rauhan alueena, jolla oli siteitä jakolinjan yli sen molemmille puolille, kuulumatta
kuitenkaan kumpaankaan. Etiopian omaehtoinen kielellinen ja uskonnollinen perintö,
sekä erityisesti sen muinainen kristillisyys muodostivat riittävän esteen arabiankielisen
islamilaisuuden suuntaan. Tässä valossa Toynbee toivoi, että Etiopia voisi tarvittaessa toimia välittävänä elementtinä Afrikan tulevissa konflikteissa, muodostuen siten koko Afrikan kehityksen avainvaltioksi. Näiden rauhannäkyjen sijaan Etiopia olisi vain vuosikymmenen päästä keskellä ankaraa sisäistä kumousta, yhtenä lenkkinä militantin marxilaisen
vallankumouksen levitessä voimallisesti läpi koko Afrikan.762
’Afrikka afrikkalaisille’ tuntui antikolonialismin huumassa hyvältä julistukselta, mutta sen kääntäminen Afrikan yhdistymisen teemaksi muodostikin jo aivan toisenlaisen
haasteen. Vaikka brittiläisen kulttuurivaikutuksen pohjalta pääosin syntynyt panafrikkalaisuuden unelma jäikin tavoittamatta, koki Toynbee vahvasti, että sen nimissä tapahtuva
Afrikan yhdistyminen oli ainoa keino estää koko mannerta joutumasta kilpailevien ei-afrikkalaisten ideologioiden taistelukentäksi. Afrikkalaisten piti tajuta, ettei lännen ja idän
ideologinen taistelu ollut ’heidän riitansa’. Afrikan piti panna oma talonsa järjestykseen
niin taloudellisesti kuin kulttuurisestikin. Tämä edellytti eristäytymistä lännen ja idän
ideologisesta taistelusta, joka uhkasi muutoin repiä koko mantereen palasiksi. Pahaksi
onneksi Afrikka omaksui Euroopasta itselleen sen kaikkein kyseenalaisimman perinnön:
siirtomaakaudella mielivaltaisesti vedetyt rajalinjat. Kunkin maan hallitseva eliitti julisti
ne kansakunnan pyhäksi perinnöksi, johon ei saanut puuttua. Kyse oli paljolti samasta
kehityksestä, joka oli vallinnut Euroopassa Napoleonin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Toynbeen silmin tämä kiihdytti Afrikan vasta itsenäistyneissä maissa yhteiskunnallista
jakoa hallitseviin ja alistettuihin kansoihin ja kansanosiin. Suuressa osassa Afrikkaa olivat siten eurooppalaiset herrat vaihtuneet afrikkalaisiksi herroiksi. Tästä tarjosi esimerkin
Kenian kikujuhallinnon ja Etiopian amharahallinnon sopimus yhteisestä vastarinnasta
omien somalivähemmistöjensä kurissa pitämiseksi. Näin useaan maahan muutoinkin jakautuneiden somalien kansalliset pyrkimykset saatiin pysymään kurissa. Tämä ennakoi
voimapolitiikan laajempaa esiinmarssia Afrikassa.763
Taistelu Afrikasta kytkeytyi Toynbeen mielissä suoraan ihmiskunnan laajuiseen kujanjuoksuun rauhan ja itsetuhon välillä. Tässä kujanjuoksussa ei jäännöspalkintoja jaettaisi.
Siksi ratkaisuksi näytti jälleen kerran riittävän ainoastaan maailmanhallituksen pikainen
perustaminen. Kohtalokkaiden kysymysten äärellä oli ihmisen psykologinen kypsyminen
suhteutettava tuomiopäivän kellossa valuvan ajan riittävyyteen.764
Kansallisten vapausliikkeiden suuri virhe piili luulossa, että poliittinen voima oli mahdollista keskittää valtiorakenteeseen, jota vapautuspuolue hallitsisi, ja että vapausliikkeen
huumassa olleet ihmiset voitaisiin vapautuksen jälkeen demobilisoida irti kansallisesta
taistelusta. Monien muiden tavoin myös Algerian vapautusliike FLN erotti kansan ja
puolueen kohtalokkain seurauksin. Näin useimmat kolmannen maailman uudet valtiot
eivät toteuttaneet lupausta suorasta demokratiasta, jossa jokaiselle kansalaiselle olisi vuorollaan taattu mielekäs rooli kansakunnan rakentamisessa. Vapauden lupaus jäi näin vain
häivähdykseksi ilmaan, ja tuloksena oli lukuisa määrä byrokraattisia, ylhäältä alaspäin
hallittuja uusia maita. Mm. Mobutun Kongon (sittemmin Zaire, nyttemmin Kongon
demokraattinen tasavalta) antaman esimerkin mukaisesti oli monessa tapauksessa seurauksena anarkistinen paluu tribalismin hämärään.765
Toynbee 1965, 125; 209; Prashad 2007, 209.
Saturday Review 5.12.1964: A. Toynbee, Africa: Birth of a Continent.
764
Toynbee 1965, 11.
765
Prashad 2007, 122–123, 262.
762
763
195
Tämä kehitys merkitsi samalla taloudellisten riippuvuussuhteiden jatkumista entisiin
emämaihin ja yleensä länteen päin lähes entisellään, hivenen uusitussa kuosissa. Tansanian pitkäaikainen johtaja Julius Nyerere summasi kolmannen maailman projektin paljon puhuvaksi lyhyeksi määritelmäksi: ”Kasvu ja toivo – sitten pettymys.” Kolonialismin
päättymisestä syntynyt agenda maailmanlaajan oikeudenmukaisuuden luomisesta oli ainutkertainen projekti, joka halvaantui sisäisiin ja ulkoisiin paineisiin. Sen myötä hävisi
kolmannen maailman toivo. Riippuvaisuuden entisestäänkin kasvaessa jatkoi köyhyys
sitkeää olemassaoloaan ja tuloerot rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä jatkoivat
kasvuaan.766
7.4 Toynbee lännen tuomarina
Pitäessään v. 1952 BBC:n arvostetut Reith-luennot, valitsi Toynbee aiheekseen lännen
ja muun maailman välisen suhteen (The World and the West). Luentoja hallitsi lännen
syyllistäminen muun maailman alistamisesta ja länsimaistamisesta vastoin niiden tahtoa.
Kylmän sodan ideologisen taistelun keskellä Toynbee käsitteli kommunismia ja sen aggressioita varsin suurpiirteisesti, mikä tarkoitti lännen jäämistä pääsyylliseksi ihmiskunnan pahoinvoinnista. Sekä Venäjän että Kiinan paikka oli muun maailman leirissä, joka
oli nyt vaatimassa maksua kulttuurien kohtaamisissa tapahtuneista menneistä synneistä.
Keskeiseen asemaan lännen virheiden joukossa nousi nationalismin ja kansallisvaltioidean
vieminen muuhun maailmaan, jossa ne eivät olleet osa alkuperäistä kulttuuria. Toynbee painotti tässä yhteydessä länsieurooppalaisen nationalismin kielisidonnaisuutta, joka
muualle – jopa Itä-Eurooppaan – vietynä tuotti enemmän sekasortoa kuin siunausta.767
Osmanivaltion ja Intian kansaryhmien moninaisuudessa länsimainen vaikutus sai
aikaan lisääntyvää etnistä levottomuutta ja oman paikallisen kulttuurin heikentymistä.
Kyse ei nimittäin ollut vain kansallisen aatteen viemisestä, vaan samaan aikaan etenivät
myös lännen taloudelliset ja kulttuuriset lonkerot kaikkialle. Kun Gandhi tajusi tämän
Intiassa, ryhtyi hän kehräämään puuvillaa. Se oli hänen tapansa muistuttaa intialaisia
paitsi omien kotikutoisten vaatteiden käytöstä myös laajemmin oman kulttuurin arvon
tunnustamisesta. Historian ironiaa oli, että vaikka Gandhin taistelu ei pystynyt varjelemaan Intiaa talouden tai kulttuurin länsimaistumiselta, se nopeutti vapautumista länsimaisen imperialismin kahleista poliittisen nationalismin hengessä. Tämän kehityksen
vähemmän miellyttävänä tuloksena oli niemimaan jakautuminen hindulaiseen ja islamilaiseen osaan.768
Samalla tavalla näkyi lännen kapea-alaisen nationalismin vaikutus muuallakin, erityisesti islamilaisessa maailmassa, missä se heikensi islamin henkiseen perintöön vahvasti
kuuluvaa kaikkien muslimien veljeyden ideaa. Tämän ääriesimerkiksi Toynbee nosti perustellusti Atatürkin inspiroiman Turkin kansan, joka oli karistanut päältään perinteisen
islamilaisen kulttuurin jäänteet, vaihtaen niiden tilalle läntisen kulttuurin ja sen teknologian, alkaen armeijasta. Toynbeen silmissä näytti vahvasti siltä, että muu maailma omaksui innolla lännen teknologian, mutta torjui sen henkiset ja poliittiset vaikutteet. Sinänsä
tämä noudatti täysin kulttuurien kohtaamisessa havaittavaa säännönmukaisuutta: teknologinen osaaminen siirtyi nopeammin kuin kaikki muu henkisempi vaikutus. Tämän
Nyereren puhe Geneven South Centren alkuseremoniassa 2.10. 1987. Lainaus teoksessa Prashad
2007, 276–277.
767
Toynbee 1953b, 2–3, 40–41, 70–81.
768
Study 8, 547–548. Tässä valossa oli Toynbeen mielestä suoranainen ihme, että vapautumisen jälkeen
intialaisten suhdetta länteen ja erityisesti Britanniaan näytti kuitenkin yksilötasolla hallitsevan pääosin
myönteinen partnerius eikä katkeruus. Tämän Toynbee oli itsekin matkoillaan saanut kokea.
766
196
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
seurauksena länsi kohtasi maailmalla itse kehittämänsä teknologian, nyt kuitenkin myös
muiden kulttuurien käytössä niiden esittäessä haasteitaan entisille isännilleen. Paradoksaalista tässä oli Toynbeen mielestä se, että samaan aikaan länsi itse kamppaili identiteettikriisissä, koska oli kadottanut elävän yhteyden alkuperäiseen henkiseen perintöönsä eli
kristinuskoon.769
Kyse ei pohjimmiltaan ollut muusta kuin halusta saada tasaveroinen, kunnioittava
kohtelu. Toynbee vetosi amerikkalaisen yleisönsä inhimillisyyteen toteamalla ”ihmiskunnan tähänastisen ’alkuasukas’-enemmistön vaativan kiireesti oikeutta tulla kohdelluksi
jälleen ihmisinä.”770 Tämä enemmistö vaati vapautta ja valtaa ennen kuin se oli osoittanut
kykynsä kantaa vastuuta, ja tämä kärsimättömyys tuotti lännelle herkän ajoitusongelman.
Pohjimmiltaan ’alkuasukas’ oli sellainen, johon ei tarvinnut kiinnittää huomiota, siis kuin
huonekalu; mutta kun alkuasukas muuttui kommunistiksi, tilanne muuttui radikaalisti:
nyt alkuasukas muodosti uhkan ja oli vaarallinen. Tältä pohjalta ajatellen kommunismin
menestys Aasiassa ja Afrikassa oli lännen käsissä, siinä miten länsi suhtautui vapautta
vaativiin alkuasukkaisiin. Toynbeen omassa termistössä kolmas maailma oli muuttunut
maailmanlaajaksi levinneen länsimaisen teknis-taloudellisen kulttuurin ’sisäiseksi proletariaatiksi’, jonka käyttäytymistä länsi pelolla seurasi.771
Toynbeen jyrkät luennot nostattivat esiin kysymyksiä ja vastakritiikkiä. Lännen kulttuurisen ja poliittisen sivilisaation kritiikkiin oli varmasti aihetta, mutta eikö historioitsija
päästänyt Venäjää kuin koira veräjästä, silkkihansikkain käsiteltynä. Mihin unohtuivat
kommunismin aggressiot, Toynbeeltä kysyttiin.772 Historioitsija Douglas Jerrold ärsyyntyi Toynbeen Reith-luennoista siinä määrin, että kirjoitti vastakirjan The Lie About the
West (1954). Jerrold kyseenalaisti Toynbeen länsimaita syyllistävät perusteesit, pystymättä kuitenkaan tuomaan sivilisaatioiden ristiriitaan varsinaista ratkaisua, varsinkaan muun
maailman näkökulmasta katsottuna. Hänen yksilön vapautta ja suojaa korostavalla näkökulmalla oli kuitenkin sikäli perusteensa, että moderni nationalismi oli syntyessään korostanut juuri näitä näkökulmia. Oliko länsi pakkovienyt länsimaistumisen ja nationalismin
Aasialle ja Afrikalle, kysyi Jerrold. Eikö sodan sijasta kauppa sopinut paremmin länsimaistumisen kanavaksi? Sitäpaitsi länsikin sai kaiketi puolustautua ainakin kommunismin
esittämää maailmanvalloitushaastetta vastaan:
”Olemme nähneet selvästi Saksassa ja Venäjällä, miksi meidän on puolustettava
instituutioitamme; olemme nähneet täydellisen korruption, joka seuraa valtion
absoluuttisesta vallasta; olemme nähneet absoluuttisen riippuvuuden ja alistamisen, joka on niiden osa, jotka suostuvat perheensä alistamiseen valtion alle ja
tulevat itse koneen osiksi. Pahinta kaikesta, olemme nähneet kerran suorien ja
kunnollisten ihmisten moraalisen rappion, kun valmius kaikkien ihmisoikeuksien luovuttamiseen tarjoaa ainoan pääsyn turvalliseen paikkaan valtion hierarkiassa.”773
Toynbee 1953b, 25–32, 68–70; Time 20.4.1953, One Long view.
NYT 25.7.1954: A. Toynbee, The Revolution We Are Living Through
771
Time 18.10.1954: Prophet of Hope & Fear; Toynbee & Urban 1974, 103.
772
The Times 22.12.1952, 7. As Others See Us. Venäjän ‘ymmärtäminen’ jatkui 1970-luvulle asti, jolloin Toynbee totesi Venäjän toimivan kokemansa ulkoisen paineen alaisena – paineen siitä, että se jäisi
teknisessä kilpailussa lännen ja Japanin jalkoihin, kuten kävikin. Breshnevin aikana hän ei enää uskonut
Neuvostoliiton pysyvän antamaan Euroopalle mitään tuoretta antia, sillä kyseessä oli ”myöhempien aikojen tsaarin valta sellaisenaan siirrettyine poliisimentaliteetteineen, byrokratioineen ja piiritystilareflekseineen.” Toynbee & Urban 1974, 73, 79.
773
Jerrold 1954, 52–53. Jatkokeskustelussa eniten tunteita nostatti Toynbeen tulkinta venäläisistä lännen yksipuolisten valloitusten kohteina ja henkisen perinnön vaalijoina, kun Jerroldin mielestä siellä
769
770
197
Hans Kohn puolestaan korosti länsimaisen sivilisaation nuoruutta ja sitä, etteivät kommunismi ja fasismi olleet sen hedelmiä. Pikemminkin ne olivat läntisen sivilisaation olemuksen ja hengen torjuneita voimia, joille kelpasi vain teknologia ja materiaaliset edut,
kuten suurelle osalle ns. kolmatta maailmaakin. Siksi lännen tulevaisuus oli valoisa.774
Pari vuotta myöhemmin julkaistuissa Studyn viimeisissä osissa (7–10, 1954) Toynbee
jatkoi samaa ajatuskulkuaan toteamalla, että kolmas maailma oli vaarassa tehdä pahan
virheen uskoessaan nationalismin tarjoavan oikotien lännen poliittisen ja taloudelliseen
kehityksen saavuttamiseen, ilman että demokratian edellyttämät sosiaaliset rakenteet olivat olemassa. Kohtuullisuuden näkökulmasta oli sinänsä varsin ymmärrettävää, että ’alkuasukkailla’ oli suuri kiusaus potkaista väistyvän siirtomaavallan edustajat ensimmäisessä
mahdollisessa tilanteessa ulos – taloudellisista eduistakin piittaamatta. Tämä oli heijastumaa siirtomaavallan edustajien yleisesti harjoittamasta dehumanisoivasta politiikasta,
joka oli käytännössä kieltänyt ’alkuasukkaiden’ suurelta osalta ihmisarvon.775
Reith-luennot paljastivat Toynbeen ylikriittiseksi käyvän asenteen omaa sivilisaatiota
eli läntistä maailmaa kohtaan. Tämän seurauksena hän ajautui 1950-luvun kuluessa vähitellen yhä selvemmin sivuraiteelle niin tutkijana kuin suurten massojen suosikkinakin.
Hänen vahva maineensa ihmiskunnan suunnannäyttäjänä säilyi tosin Amerikassa pidempään kuin vanhalla mantereella. Britanniassa ja manner-Euroopassa Toynbeen sivilisaationäkemykset oli jo kauan sitten todettu toisaalta liian jäykiksi ja kaavamaisiksi, toisalta
taas liian antimodernistisiksi, eklektisiksi ja profetoiviksi.776
Tajutessaan tämän Toynbee oli itsekin valmis löysäämään perinteisiä henkisiä siteitään. Tämä merkitsi aktiivista kääntymistä kohti muita mantereita ja hänelle luonnostaan
vieraampia kulttuureita. Yhtenä merkkinä tällaisesta kahleiden katkaisusta oli Toynbeen
Kauko-Idästä saama myönteinen vastakaiku. Jäätyään eläkkeelle Chatham Housesta
Toynbee toteutti vuosina 1956–1957 järjestelmällisen maailmanympärysmatkan, joka
venyi 17 kuukauden mittaiseksi. Sen kuluessa kirjoitetuista matkaraporteista syntyi teos
East to West. A Journey Round the World (1958), jonka historialliset maa-analyysit ovat
edelleen kiinnostavia. Matkallaan hän tarkkaili kansakuntia psykologisoivin silmin todeten, että eri mailla oli miltei inhimilliset yksilölliset tuntomerkit. Ne vaikuttivat ihmisiin
joko vetoavasti tai luotaantyöntävästi.777 Vuosikymmeniä myöhemmin niistä inspiroitui
mm. nuori tutkija Parag Khanna, joka kertoi kantaneensa Toynbeen teosta mukanaan
suorittaessaan omaa perehtymiskierrostaan yli 50 maahan. Globaalin kierroksen tuloksena syntyi varsin poikkeuksellinen maailmananalyysi The Second World. Empires and Influence in the New Global Order (2008), jonka esipuheessa Khanna tekee tunnustuksen:
“Kukaan ei ole tuntenut maailmaa Arnold Toynbeen tavoin”.778
Toynbeen puolen vuosisadan takaisen matkan varsinaisena tieteellisenä motiivina oli
ollut etsiä syitä ihmiskunnan hajoamisprosessille, jonka tunnusmerkkejä hän mielestään
näki joka puolelle maailmaa. Erityisesti sodasta toipuvassa ja pasifismiin kääntyneessä Japäinvastoin palvottiin Leviathan-valtiota. Myös kristinuskon asema länsimaisen sivilisaation sydämenä
puhutti. Counsels of Hope 1954, 13; Kohn 1965, 17–25, 29, 73–78; Hobsbawm 1992, 124–125.
774
Kohn 1966, 272–273.
775
Study 8, 515–521, 570–580.
776
Kuokkanen 2003, 134–138.
777
Toynbee 1958, 199.
778
Khanna 2008, ix–xxvii. Khanna keskittyy ’toiseen maailmaan’, jolla hän tarkoittaa väliinputoajamaita
ensimmäisen maailman eli lännen ja perinteisen kolmannen maailman välissä. Kiinan sijoittuminen
dynaamisesti nousevaan toiseen maailmaan osoittaa sen ratkaisevan tärkeyden kaikissa ihmiskunnan tulevaisuuden analyyseissa. Sen sijaan Venäjää Khanna pitää lähestulkoon menneisyyden voimana – kanta
josta voi olla toistakin mieltä.
198
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
panissa Toynbeetä kuunneltiin. Sinänsä tämä oli ymmärrettävää; tuhoon päättyneen militaristisen kokeilun jälkeen Toynbeen ankara nationalismin kritiikki tuntui juuri oikealta
reseptiltä Japanille. Mutta Japanin asema sivilisaatioiden kentässä kiinnosti laajemminkin. Itsekin oman ’ekologisen sivilisaatioteoriansa’ kehittänyt japanilainen Tadao Umesao
arvioi saaneensa Toynbeeltä tärkeitä vaikutteita. Pohjimmiltaan Umesao näki kuitenkin
Toynbeessä läntisen modernisaation edustajan, jonka oli vaikeata syvemmin ymmärtää
japanilaista traditiota ja kulttuuria. Yritys ja kontakti olivat kuitenkin syntyneet.779
Globaalien ongelmien kumuloituvasti pahentuessa 1970-luvun puolivälissä nousi yhdeksi johtavien länsimaiden ratkaisumalliksi ns. trilateraalisen komission perustaminen
(The Trilateral Commission, 1972). Sen henkisenä isänä toimi Jimmy Carterin ulkopoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski.780 Trilateraalinen malli tarkoitti Yhdysvaltain, Länsi-Euroopan ja Japanin muodostamaa kolmiyhteyttä maailman ongelmien järjestämiseksi. Taustan tälle muodosti ns. pohjoisen ja etelän välisen skisman syveneminen,
jota monet globaalin koneiston kitkatekijät täydensivät. Länsi huomasi, ettei sen ääntä
enää automaattisesti kuultukaan. Ratkaisua vaativat ongelmat olivat samoja kuin aiemminkin: talouden epätasapaino, ihmiskunnan väestönkasvu, ruokahuolto, energiatalous
ja raaka-ainekysymykset, mukaan lukien puhdas vesi. Kansalliset ja globaalit päätöksenteko-organisaatiot eivät kerta kaikkiaan olleet ongelmien tai edes kansalaisten odotusten
tasalla. Kuitenkin ns. valistunut väestönosa Yhdysvalloissakin tajusi jo tässä vaiheessa,
ettei 6 % ihmiskunnan väestöstä voinut loputtomiin kuluttaa 30–50 % globaaleista raaka-aineista.781
Toynbee oli esittänyt sivilisaation kehitysvaiheiden kuvailussaan, että ns. ’vaikeuksien
aikaa’ seuraisi yleisvaltion (Universal State) kausi, jota hallitseva vähemmistö (Dominant
Minority) hallinnoisi. Vaikeuksien aika oli luonteeltaan hajaannuksen ja kaikilla tasoilla
ilmenevien rasittavien riitojen sekä taistelujen aikaa, jota saattoi kuitenkin sävyttää myös
lyhyaikainen henkinen into ja elävyys. Toynbeen mielestä tämän luonnehdinnan yhtymäkohdat 1900-luvun alkupuolen länsimaiseen kulttuuritilanteeseen olivat ilmeiset.782 Vaikeuksien ajan ongelmissa on nähty vastaavuus niihin haasteisiin, joita trilateraalinen komissio pyrki ratkaisemaan. Kyseessä oli teollisuusmaiden ehdoilla pystytettävä globaalin
tasapainon ja kehityksen suunnitelma, jossa tunnustettiin tiettyyn rajaan asti maailman
lisääntynyt moninaisuus. Jatkuvien vastakkainasettelujen sijasta oli pyrittävä järkeviin
kompromisseihin, joissa myös maailman köyhän enemmistön tarpeet tulisivat huomioon
otetuiksi. Pidemmän päälle ei ollut kenenkään etu, että katkeruus ja vallankumouksellisuus lisääntyisivät ’globaaleissa ghetoissa’. Globaali rauha oli myös markkinoiden ja monia kansantalouksia suuremmiksi kasvaneiden monikansallisten yhtiöiden näkökulmasta
mitä tärkein tulevaisuuden uskoa luova tekijä.783
Kuten monet muutkin kunnianhimoiset suunnitelmat, myös trilateraalisen suunnitelman loppuunvieminen kaatui lopulta niin rahan kuin ideologisen innonkin puutteeseen.
Washingtonin naiivi kuvitelma siitä, että ’mikä oli parasta rikkaille olisi sitä myös köyhille’ kaatui omaan mahdottomuuteensa. Toisaalta myös Opec-maiden radikalisoituneella
hintapolitiikalla oli osuutensa kehitykseen.784
Umesao 2003, 38–42, 186–187.
Winetrout 1989, 133; Komission alkuperäisenä rahoittajana toimi David Rockefeller.
781
Winetrout 1989, 131–137, 148.
782
Study 1, 53; Study 7, 43–140, 511–512; Study 9, 289–290, 327–329, 558, 688. Toynbee & Urban
1974, 80.
783
Winetrout 1989, 138–142.
784
Winetrout 1989, 144–147, 153.
779
780
199
Toynbee puuttui puheissaan ja kannanotoissaan kolmannen maailman ongelmiin monia aikalaisiaan innokkaammin, koska hän näki niiden ratkaisemisen olennaisena osana
pyrkimystä globaalin hyvinvoinnin kokonaisuuteen. Näin hän toimi pohjoinen–etelä vuoropuhelun yhtenä varhaisena äänitorvena. Useimpien ihmiskunnan ongelmien takana
hän näki ahneuden ’pirun’, joka pani ihmiset sanomaan: minun jälkeeni vedenpaisumus.
Tämä ei Toynbeelle kelvannut, vaan kunnoitettuna ’bodhisattvanakin’ hän halusi loppuun asti panna itsensä likoon. Hän näki, että todellinen parannus tulisi vain laaja-alaisen
henkisen muutoksen kautta, sillä vain siten olisivat niin kansallisen rajoittuneisuuden
kuin muunkin perusitsekkyyden muodot voitettavissa. Tällainen ratkaisumalli oli kuitenkin monille liian epämääräinen, henkinen ja uskonnollinen saavuttaakseen laajempaa
hyväksyntää. Mutta hänen viimeinen savottansa, huoli ympäristön tilasta, edellytti joka
tapauksessa ratkaisukseen maailmanlaajaa yhteistyötä.785
7.5 Herääminen ekologiseen ihmiskuntavastuuseen
Ideologinen kahtiajako kylmän sodan vuosikymmeninä ei edistänyt ihmiskunnan perusongelmien ratkaisua; päinvastoin, ongelmat kumuloituivat yhä kiihtyvällä vauhdilla. Luonnon saastumiseen ja raaka-aine- sekä energiavarojen niukkenemiseen alettiin
kiinnittää 1960-luvulla entistä tietoisemmin huomiota. Yhä useammat tajusivat näiden
ongelmien kontrolloimattomaan väestönkasvuun kytkeytyvinä muodostavan todellisen
uhkan ihmiskunnan tulevaisuudelle. Ihmiskunnan liikakasvu ei ollut sinänsä mikään uusi
asia, sillä väestötrendien vaikutuksista oli tiedemiespiireissä alettu keskustella vakavasti
jo 1950-luvulla. Paradoksaalisinta koko kysymyksessä oli sen vahva kytkeytyminen tieteelliseen ja teknologiseen kehitykseen. Toki myös aiempien sukupolvien tiedettiin harjoittaneen syntyvyyden säätelyn karkeita muotoja. Tällöin pelkkä luonnon kovuus oli
kuitenkin riittänyt rajaamaan väestön kestävälle tasolle. Vasta moderni aika toi mukanaan
tekniikat, joiden avulla pahenevaan tilanteeseen oli mahdollista toden teolla puuttua.
Silloin esteeksi asettui kaksi ’uskontoa’; yhtäällä olivat perinteisten uskontojen asettamat tabut ja käyttäytymisnormit, toisaalla taas moderni nationalismi, jolle kansakunnan pääluku merkitsi voimaa. Perinteisten uskontojen tabut muodostivat verraten hyvin
tunnetun hidasteen modernin tekniikan käyttöönotolle juuri siellä, missä sen tarve oli
suurin. Uskonnon kaltaisen nationalismin vaikutusta ei ymmärretty yhtä hyvin. Nationalismi, joka samaisti kansakunnan elinvoiman väestön suuruuteen, ei ollut syntyvyyden
kontrolloimisesta yhtään innostuneempi kuin perinteiset uskonnot. Modernin urbaanin
teknologian historioitsija Lewis Mumford arvioi kuitenkin optimistisesti, että kumpikin
joutuisi ennen pitkää antautumaan. Kysymys oli vain ajasta: varmaa oli, että ellei ihminen
itse toimisi, asettaisi planeetta lopulta rajat ihmiskunnan kasvulle.786
Myös Toynbee osallistui 1950-luvulta lähtien aktiivisesti väestökysymyksen käsittelyyn. Hän nosti kontrolloimattoman väestönkasvun atomisodan rinnalle yhdeksi ihmiskunnan hyvinvointia eniten uhkaavista tekijöistä. Ellei atomisota tuhoaisi koko ihmiskuntaa, johtaisi terveydenhuollon parantuminen ja erityisesti rokotteiden kehitys
väestömäärän räjähdysmäiseen kasvuun. Se taas tuottaisi nopeasti nälkäepidemioita ja
Toynbee & Ikeda 1976, 41–45.
Mumford 1963, 260–263. Samaistaessaan nationalismin uskontoon Mumford käytti värikästä kieltä: ”Nationalismi, jota stimuloivat sadistiset uroteot, paranoidiset suuruuden harhat ja maaniset halut,
joiden päämääränä oli oman kansallisen tahdon pakottaminen muille väestöille, ei ollut immuuni syntyvyyden säännnöstelyn mahdollistavan tekniikan saavutuksille, niin kauan kun se pitäytyi modernin
teknologian keskeisten elementtien hallintaan.”
785
786
200
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
massakuolemia. Mutta muutokseen pyrkiminen ei ollut helppoa, koska kyse oli paitsi ihmisten elintavoista myös elämän syvimmistä uskomuksista. Suvun jatkamiseen liittyvissä
kysymyksissä vastuu rajautui yleensä perhetasolle. Mutta ihmiskunnan kokonaisuudella
täytyi myös olla sanansa tässä asiassa sanottavana, koska mahdollinen katastrofi jäisi kuitenkin koko maailman hoidettavaksi.787 Yhdistyneet Kansakunnat ja sen alajärjestöt panostivatkin alusta lähtien runsaasti voimavaroja uhkan ratkaisemiseen. Käytännön vastuu
oli pääosin v. 1945 perustetulla YK:n maatalousjärjestö FAO:lla. Puhuessaan järjestön 10.
yleiskokouksessa Roomassa v. 1959 Toynbee korosti ravintokysymyksen ihmiskunnalle
muodostamaa tahdonvaraista haastetta.788
Teknisesti ihmiskunta voisi kyllä selvitä kaikkien jäsentensä ruokkimisesta. Tuloksen
ratkaisisi ihmisten yhteistyökyky ja psyykkinen perustahto. Sota, taudit ja nälkä – ihmiskunnan kolme perusvitsausta – olivat FAO:n henkisen isän ja perustajahahmon Frank
McDougallin arvofilosofian mukaisesti voitettavissa; kyse oli ihmisten halusta ja kyvystä
toimia järkevästi yhdessä humaanimman ihmiselämän puolesta. Kyseessä oli sama resepti,
jota tarvittiin myös atomisodan uhkan poistamiseen. Jälleen esteitä asetti suppea nationalismi:
”Ennaltaehkäisevän lääkehoidon alalla ihmiskunta toimii tänään enemmän tai
vähemmän yksittäisen perheen tavoin. Sairauksien vastaista taistelua käydään
maailmanlaajasti. Ideaali edellyttäisi, että maailman ruuantuotanto ja jakelu olisivat organisoidut saman maailmanlaajan periaatteen mukaisesti – näin on ennen pitkää oltavakin, mikäli maailman nopeasti lisääntyvä väestö aiotaan edelleen
ruokkia. Kuitenkin tämän tehtävän hoitamista varten maailma on vielä jaettuna
paikallisiin yksiköihin, joista jokainen harjoittaa suhteellinen kapea-alaista oman
edun politiikkaa. Mitä ruoka-aineita tuotetaan kussakin maassa, ja mitä vieraita
ruoka-aineita hallitus sallii tuotavan maahan ovat edelleen poliittisten ristiriitojen
ja taistelujen alaisia asioita. Täten inhimillistä tavoitetta riittävän ravinnon toimittamiseksi koko ihmiskunnalle haittaa samanlainen vaikeus kuin inhimillistä
tavoitetta sodan poistamiseksi.”789
Nälkäkysymyksen ratkaisu edellytti kuitenkin myös oikeaa tietoa ja opetusta syntyvyyden säännöstelyn ratkaisevasta merkityksestä. Vastuu muutoksen etenemisestä oli kunkin
maan hallinnollisella eliitillä, jonka vakuuttaminen asiasta olisi puoli voittoa. Kyseessä oli
uskonnollisesti herkkä prosessi, jossa onnistuminen edellytti ihmisen syvimpien eksistenssikysymysten nostamista pöydälle. Pääosan muutosvastuusta kantoi kunkin maan hallintoeliitti. Globaalilla tasolla tämä vastuullisten joukko käsitti ehkä 200.000 henkeä, jotka
oli vakuutettava asian tärkeydestä. Mikäli näin tapahtuisi, olisi se jo puoli voittoa.790
Kokemukset osoittivat, että nälkäkysymys ei ollut ensisijaisesti järjen, vaan ennen
kaikkea voimakkaiden tunteiden asia. Siihen puuttuivat sellaiset henkisen vallan käyttäjät
kuin katolisen kirkon paavi, jolle viittaus syntyvyyden sääännöstelyyn oli avoin taisteluhaaste. Vatikaanin herkkähipiäisyydestä kertoo sen jyrkkä reagointi Toynbeen esitettyä
varovaisia kannanottoja syntyvyyden säännöstelyn puolesta. Katoliselle munkkiystävälleen Toynbee kertoi nimenomaan valinneensa sanansa siten, ettei katolisella kirkolla olisi
syytä loukkaantua: ”Pidin varani, etten ehdottaisi mitään, mikä olisi sopimatonta katolisen kirkon linjaan – enkö olekin oikeassa ajatellessani, ettei kirkko tuomitse periaatteessa
NYT 20.2.1955: Toynbee Answers Ten Basic Questions.
Toynbee sai kunnian pitää muistoluennon, joka oli omistettu edellisenä vuonna kuolleelle australialaiselle Frank McDougallille (The McDougall Memorial Lecture).
789
Toynbee 1959.
790
Toynbee 1959; Time 30.11.1959: The First Battle.
787
788
201
perheen koon huomioonottamista, ainoastaan tiettyjä erityiskeinoja sen saavuttamiseksi.”
Silti itse paavi Johannes XXIII vaivautui vastaamaan Toynbeelle julkisesti. Se ei tietysti
poistanut ongelmaa ihmiskunnan asialistalta.791
Ruokakysymys oli joka tapauksessa noussut pysyvästi globaaliin tietoisuuteen. Presidentti Eisenhowerkin osoitti huolestumistaan, pitäen ’alikehittyneiden’ maiden ongelmaa
jopa tärkeämpänä kuin ideologista ristiriitaa Neuvostoliiton kanssa. 1,7 miljardia ihmiskunnan jäsentä ilman riittävää ravintoa, suojaa, vaatetusta tai terveyspalveluja muodostivat aikapommin, jota mikään järjestelmä ei kestäisi murtumatta. Myös filosofi Karl Popper liitti lännen talousjärjestelmän tehokkuuden olennaiseksi mittariksi sen, pystyttiinkö
nälkä ja köyhyys muuttamaan ’harvinaiseksi poikkeukseksi’. Ellei näin tapahtuisi, olisi
itse vapauskin uhattuna ja sen tilalle astuisi byrokraattinen holhousvaltio.792
Vuonna 1961 pidetyssä FAO:n 11. konferenssissa John D. Rockefeller III pohti asiaa
varsin pitkälti samoin argumentein kuin Toynbee, mutta ilmeisesti paavin kannalta vähemmän hyökkäävästi. Rockefeller korosti atomiaseisiin nojaavan sodan ja massatuhon
olevan järjen ulkopuolelle meneviä asioita. Niiden suhteen yksittäinen ihminen saattoi
lähinnä vain toivoa ja rukoilla. Ihmiskunnan väkimäärän kasvu oli sen sijaan matemaattisesti laskettavissa. Syntyvyyden säännöstely ei kuitenkaan istunut näin rakennettavaan
kaavaan, koska se nostatti pintaan heti voimakkaita tunnereaktioita. Ne taas estivät viileän ajattelun ja väestöräjähdyksen syiden loogisen erittelyn.793
Tässä tilanteessa länsi jatkoi entisten siirtomaavaltojen alaisuudesta itsenäistyneiden
nuorten valtioiden avustamista. Paljolti motiivina oli pelko kommunismin leviämisestä, vaikka mukana oli myös aitoa auttamismieltä. Samalla nousi kuitenkin esiin syviä
ristiriitoja ja pelkoja uusien alistussuhteiden syntymisestä. Ns. kyynisen näkökulman
mukaan ’apu’ oli itseasiassa peitenimi uudenlaiselle hyväksikäytölle, jonka toteutuksessa
olivat mukana niin apua antavat valtiot kuin avun toimittamiseksi perustetut lukuisat
monikansalliset instituutiotkin. Apu toimi siten suuren luokan kansainvälisen ’piilevän
riiston’ välineenä. Siksi se tuli lopettaa ja jättää asia markkinatalouden hoidettavaksi.
Toista ääripäätä edusti naiivin luottavainen näkemys, jonka mukaan avun kautta syntyisi
vähitellen uusi oikeudenmukaisempi maailmanjärjestys. Tässä ajattelussa kansainvälinen
apu vertautui rikkaiden hyvinvointimaiden omille kansalaisilleen antaman sosiaalituen
eri muotoihin. Siten apu toimisi aitona välineenä globaalin köyhyyden ja eriarvoisuuden
poistamisessa. Usko avun hyödyllisyyteen oli kuitenkin käymässä entistä ohuemmaksi.
Itseriittoisten apuorganisaatioiden ja saajamaiden rikkaiden eliittien välinen sanaton liitto
varmisti, että vain pieniä murusia avun kokonaismäärästä valui todellisille tarvitsijoille.
Sekä kapitalistisessa että sosialistisessa analyysissä tilanne koettiin lopulta hyödyttömäksi
nollasummapeliksi, jossa köyhille jäi aina kivi käteen. Ainoa ero oli siinä, että sosialistisessa mallissa kapitalismin rikkaan luokan korvasi valtion yritysten byrokratia ja hallinnollinen eliitti.794
Toynbeen kirje Cary-Elwesille 10.12.1959, Peper 1987, 404–405. Syntynyt ristiriita ei estänyt Toynbeetä myöhemmin antamasta samaiselle paaville tunnustusta kirkon piirissä alkaneesta sisäisestä uudistuspolitiikasta. NYT 7.11. 1961: Stabilizing of World Population is Advocated by Rockefeller 3rd.;
Toynbee 1981, 105.
792
Time 30.11.1959; Popper 1992, 218.
793
NYT 7.11.1961. Rockefellerin aitoa kiinnostusta väestöasioihin heijasteli hänen perustamansa ’Population Council’ -organisaatio, jonka tehtävänä oli tukea väestöön ja maapallon voimavaroihin liittyvää
tutkimusta ja opetusta. Tämän väestökokouksen aikoihin paavi oli puhematkalla Afrikassa, missä hän
neuvoi ihmisiä saamaan runsaasti lapsia.
794
White 1974, 12–13, 18–29. Tilanteen ristiriitaisuus näkyi 1960-luvulla myös konkretian tasolla,
länsimaiden avun supistuessa 0,95:stä 0,75:een prosenttiyksikköön.
791
202
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Ongelmista huolimatta rikkaan ’pohjoisen’ ja köyhän ’etelän’ perustavanlaatuiset kysymyksenasettelut tekivät näin tuloaan. Valistuneimpien mielestä ongelma oli ihmiskunnan tasolla yhtä uhkaava kuin konsanaan ydinaseiden synnyttämä pelote. Yhdysvaltojen
pysyvän YK-edustajan Adlai Stevensonin sanoin ”meidän on poistettava kasvava juopa
rikkaiden ja köyhien välillä, koska se on oikein, eikä sen vuoksi että se tekee maailman
turvallisemmaksi (...) ja meidän tulee työskennellä laillisesti aseistariisutun maailman
puolesta, koska se on pitkällä tähtäimellä ainoa vastaus tuhoavaa sotaa vastaan”.795
Fairfield Osbornen toimittama esseekokoelma Our Crowded Planet (1962) sisälsi eri
alojen johtavien asiantuntijoiden kannanottoja väestöräjähdykseen. Omassa kirjoituksessaan Toynbee korosti peruskannalleen uskollisena liikakansoituksen torjumista vapaaehtoisen, mutta kuitenkin tiukan perhesuunnittelun keinoin. Jäykät uskonnolliset perinteet
muodostivat pysyvän ongelman, minkä takia valistuksen antaminen tuotti kovin hitaasti
tuloksia ja oli myös kallista. Ennen kulkutaudit ja nälänhätä hoitivat asian, mutta nyt
ihmiskunta oli ainakin tilapäisesti päässyt vapaaksi tästä sokeasta tasoittajasta. Ruuan
tuotanto oli myös tehostunut, mutta niin ei jatkuisi loputtomiin. Pian olisi perustettava
uudelleen toisen maailmansodan aikana tehokkaasti toiminutta UNRRA:a vastaava organisaatio. Siitä voisi tulla maailmanhallituksen ensimmäinen toimeenpaneva elin. Tämä
oli täysin mahdollista, koska nälkä oli nationalismiakin voimakkaampi voima.796
Seuraavana vuonna Washington D.C.:ssä pidetyssä maailman ruokakokouksessa
(World Food Congress 1963) Toynbee polemisoi Yhdysvaltain maatalousministerin Orville L. Freemanin kanssa tämän ilmoitettua uskovansa tieteeseen ja teknologiaan, jotka
”olivat avanneet oven mahdolliseen hyvinvointiin kaikille.”797 Toynbee epäili skeptisesti,
voisiko tiede lisätä ruokatuotantoa ad infinitum; tieteen sijasta vaadittiin pikemminkin
poliittista ja kasvatuksellista yhteistyötä ihmiskunnan enemmistön taivuttamiseksi aktiiviseen, jos kohta vapaaehtoiseen perhesäännöstelyyn. Edes italialaisen Nobel-palkitun
tri Daniel Bovetin tiedeuskoinen kanta merten käyttämättömien proteiinivarantojen ja
uusien synteettisten tuotteiden antamasta lisätehosta ruuantuotantoon ei vakuuttanut
Toynbeetä. Hänen mukaansa avainsana oli syntyvyyden säännöstely, jonka suhteen oli jo
käynnissä kilpajuoksu aikaa vastaan.798
Toynbeen ajattelussa korostui yhä enemmän ristiriita yltäkylläisen lännen ja ihmiskunnan kärsivän enemmistön välillä. Väkiluvun kasvun jatkuessa ennallaan oli panostettava entistä enemmän ruokaylijäämien kasvattamiseen ja näin syntyvän tuotannon
ilmaisjakeluun normaaleista kysynnän ja tarjonnan laeista piittaamatta. Rikkaiden maiden verorahoja oli käytettävä tietoisesti maanviljelyksen ja maanviljelijöiden tukemiseen.
Jälleen nurkkakuntaiset suvereniteetit näyttivät osoittautuvan pahimmaksi esteeksi. Siksi
tuotannon organisointi oli nostettava kansainväliselle tasolle.799
1970-luvun alussa Toynbee yhdisti kontrolloimattoman väestönkasvun aiempaan
näkyynsä asumisen tiivistymisestä: ennen pitkää ihmiskunnan väkimassat keskittyisivät
väistämättä jättiläiskokoisiin metropoleihin. Täten hän ennakoi modernin urbanisaation
ongelmia. Niiden loppupäässä häämötti maailmankaupunki ’Ecumenopolis’, joka koostuisi kymmenien miljoonien ihmisten tasaisesta matosta. Siinä yksilö kutistuisi massaan
hukkuvaksi numeroksi, jota maailmanhallituksen olisi helppo mielensä mukaan ohjata ja
hallinnoida. Näin syntyvän epäinhimillisen elämistavan torjumiseksi maailmankaupunki
NYT 20.2.1961: Stevenson Asserts U.S. Faces Challenge in Rise of Nuclear Arms.
Toynbee 1962d, 135–141. Toynbeen kirjoitus edusti itse asiassa maltillista linjaa. Otsikolla Too Many
People! Julian Huxley julisti dramaattisin sävyin väestönkasvun uhkaavan ihmisen evolutiivisen humanismin projektia, jonka päässä häämötti ihmisen ’täydellistyminen’.
797
NYT 6.6.1963: Science Debated at Food Congress.
798
NYT 16.6.1963: Enough Food? Population Rise Stirs Debate Over Adequacy of Earth’s Resources.
799
NYT 19.4.1964: At Least the Beginning of One World.
795
796
203
oli jaettava pienyhteisöihin, joissa yksittäinen ihminen saattoi viihtyä kokemalla yhteisöllisyyttä ja hyvää naapuruutta, rikollisuuden torjumisesta puhumattakaan. Muutoin Ecumenopolis oli vaarassa muuttua Huxleyn ’uljaan uuden maailman’ realisoinniksi.800
Näillä kannanotoillaan Toynbee liittyi selkeästi niihin 1960-luvun katastrofeista varoittajiin, jotka ennakoivat seuraavalla vuosikymmenellä tapahtunutta laajempaa tietoisuuden nousua. Tästä varhaisten herättäjien joukosta kannattaa mainita Georg Borgstrom,
jonka akuutti hätähuuto nälänhätää vastaan (The Hungry Planet. Modern World at the
Edge of Famine, 1965) sisälsi paljon ’toynbeemaista’ ääriajattelua. Katsoessaan silloisen
ihmiskunnan menoa Borgstrom pohti, oliko maailmasta kadonnut totaalisesti järjen ääni.
Ihmisen päämäärien täysi uudelleenmääritys oli tarpeen. Nyt ihmiskunta oli tosiasiassa
riistämässä itseltään tulevaisuuden kieltäytyessään tunnustamasta holtittoman väestönkasvun vaikutuksia. Tuolloin eli noin miljardi ihmistä aktiivisen nälän kourissa – sama
määrä kuin uudella vuosituhannella, paitsi että ihmiskunnan kokonaismäärä oli tällä välin kaksinkertaistunut! Borgstrom luetteli tarkkaan väestönkasvun aiheuttamat uhat niin
luonnolle kuin maailmanrauhalle, mutta konkreettiset ratkaisuehdotukset tilanteen korjaamiseksi jäivät lopulta ilmaan.801
Selvimmin Toynbeen näkemykset kävivät yksiin amerikkalaisen Barry Commonerin802
kanssa. Biologikoulutuksen saanut Commoner kohdisti kriittisen ja kyseenalaistavan sanomansa kaikkiin moderneihin tieteellis-teknisiin prosesseihin, joista pahin oli ydinsodan uhka. Ydinsota merkitsi luonnostaan kaikkein jyrkintä hyökkäystä niin ihmisyhteisöjä kuin myös koko biosfääriä vastaan. Siksi sen kuvaaminen pelkin tieteellisin termein,
megatonnein ja röntgenmäärin, piilotti tuhon todellisuuden tieteellisten termien taakse.
Totuus piti kertoa myös inhimillisellä tasolla ja kielellä, sillä biosfääri muodosti ihmiskunnan yhteisen ja ainoan elintilan. Tämä johti politiikkaan ja yhteiskuntarakenteeseen
kohdistuviin voimakkaisiin muutosvaatimuksiin. Commonerin vastaus oli sosialistinen:
tuotantovälineiden ottaminen yhteiseen omistukseen klassisen marxismin edellyttämällä
tavalla. Nykyään moni saattaa ihmetellä hänen ratkaisuaan, kun entisten sosialistimaiden
ekologinen konkurssitila on tiedossa.803
Jyrkin tulkinta ihmiskunnan väestönkasvu- ja ravintotilanteesta tuli kuitenkin Stanfordin yliopiston professori Paul Ehrlichiltä. Hän julisti teoksessaan The Population
Bomb (1968) taistelun koko ihmiskunnan ruokkimiseksi päättyneen tappioon. Sen seurauksena
”sadat miljoonat ihmiset nääntyvät nälkään huolimatta mistään pikaohjelmista,
joihin nyt ryhdytään (...) Mikään ei voisi olla lapsillemme harhaanjohtavampi
kuin nykyinen yltäkylläinen yhteiskuntamme. He perivät täysin erilaisen maailman, maailman, jossa 1960-luvun normit, politiikka ja talousopit ovat kuolleet.
Maailman tämän hetken voimakkaimpana valtiona ja suurimpana kuluttajana
Toynbee 1971, 33–36, 93. Missä määrin eri puolilla maapalloa sijaitsevat nykymetropolit niitä reunustavine slummialueineen muistuttavat Toynbeen kauhukuvaa jääköön lukijan arvioitavaksi.
801
Borgstrom 1966, xi–xx., 429–459.Borgstöm oli arvostettu elintarviketieteen professori Michigan
Staten yliopistosta.
802
Time-lehti julisti Commonerin v. 1970 kansakuvajutussaan ’ekologian Paul Revereksi’, amerikkalaisten herättäjäksi samaan tapaan kuin aito Paul Revere teki Amerikan itsenäisyyssodan alussa (Time
2.2.1970). Oma mielenkiintonsa on siinä, että samainen Time-lehti oli tehnyt v. 1947 julkaistulla kansikuvajutulla myös Toynbeestä kuuluisan. Commonerin tunnetuin teos lienee v. 1971 julkaistu ’The
Closing Circle’.
803
Commoner 1970 (1963), 274–281; Brick 1998, 128–129; Rome 2003, 552.
800
204
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Yhdysvallat ei voi pysyä eristettynä. Olemme tänään mukana tapahtumissa, jotka
johtavat nälänhätään; huomenna voimme tuhoutua sen seurauksista.”804
Tämän kuvion kanssa ei käynyt yksiin perinteinen näkemys rajoittamattoman itsemääräämisoikeuden omaavasta kansallisvaltiosta. Koska ongelmat eivät kunnioittaneet kansallisvaltioiden rajoja, eivät ratkaisutkaan voineet niin tehdä. Tämän mielipiteen Toynbee
oli tuonut julki jo. v. 1963 New York Timesissa julkaistussa lehtikirjoituksessaan otsikolla
Again Nationalism Threatens. Siinä hän perusteli harvinaisen selväsanaisesti ihmiskunnan
kiireellisen yhtymisen tarvetta kahden ongelman näkökulmasta. Ensinnäkin oli vanha
tuttu kiistakysymys atomiaseiden ja yleensä atomivoiman kontrolloinnista, ja toisena yhtä
tuttu logistinen ongelma, kysymys ihmiskunnan ruuan tuotannon ja jakelun saamisesta
yhteiseen kontrolliin. ”Rauha ja ruoka ovat elämän välttämättömyyksiä kaikissa tilanteissa ja paikoissa,” hän perusteli. Keskeisen esteen molempien haasteiden ratkaisuun asetti
edelleen arkkivihollinen nationalismi. Tilanteen absurdiuden paljasti Toynbeen mielestä
se, että aikana jolloin satelliitit kiersivät maapallon yhdessä tunnissa, jakoivat maailman
kansat samaa palloa yhä pienempiin osiin. Tämän vuoksi ihmiskunnan oli ”tehtävä tunnetasoinen irtautuminen nationalismista kohti ihmisyyttä. Lopulta kuitenkin uskollisuus
maailman valtiota kohtaan tulee ottamaan ensi sijan kansalaisten sydämissä (...) vapaaehtoinen suvereniteetista luopuminen on nyt ainoa tie, jolla ne voivat pysyä olemassa.”805
Toynbee julisti, ettei edes atomiaikana Thomas Hobbesin kuva elämästä ’ilkeänä,
brutaalina ja lyhyenä’ saanut jäädä viimeiseksi sanaksi. Yhdistymisen korvaamattomana
tukena toimisi moderni teknologia, jonka avulla luotaisiin maailmanlaaja inhimillisten
yhteyksien verkosto. Ainoastaan tällaisen verkoston – jossa voi nähdä internetin ennakointia – avulla voitaisiin vapautua vallalla olleesta epäilyn ja vihanpidon vastavuoroisesta
kierteestä. Mutta ”onko meillä aikaa sitoa toinen toisemme yhteen ennen kuin kolmas
maailmansota yllättää meidät...”, huolestunut Toynbee kyseli.806 Vaikka myös muut ideologiat ja rasismi tuottivat vaikeita ongelmia, oli nationalismi todellinen este ihmiskunnan yhdistymiselle. Se oli traagista, koska ”ei ollut järkeä jakaa planeettaa 125 pieneen
palaan ja kutsua niitä suvereeneiksi.807
Oikea informaatio edellytti entistä tehokkaampaa, kaikki raja-aidat ylittävää tiedonvälityksen verkostoa. Ensimmäisissä Atlantin ylittävissä televisiolähetyksissä Toynbee näki
välineen ja mahdollisuuden, jota valtiolliset sensuroijat eivät ehkä pystyisi vesittämään.
Joka tapauksessa hän toivoi, että maailmanlaaja valistunut yleisö estäisi sensuuntaiset toimet ja siten uusi kanava onnistuttaisiin valjastamaan kansainvälisen yhteisymmärryksen
edistämiseen. Toynbee jopa ennakoi, että tulevissa maailmanlaajoissa vaaleissa televisio
voisi saada keskeisen roolin. Siten vaikkapa Yhdysvaltojen edistyksellinen presidentti voisi
antaa keskinäistä luottamusta lisääviä julistuksiaan koko ihmiskunnan nimissä. Toynbee
ei kuitenkaan antanut uljaiden näkyjen sokaista itseään liikaa, vaan myönsi television
voiman voivan kääntyä kaiken mahdollisen hyvän ohella myös olemassaolevien ennakkoluulojen ja turruttavan viihteen palvelijaksi. Silti häntä innosti ajatus siitä, että kerrankin
tiede voisi olla mukana tukemassa ihmiskunnan hyvää kehitystä.808
Ehrlich 1970, 5. Toynbee yhtyi Ehrilichin näkemykseen väestönkasvun jatkumisesta kontrolloimattomana ja sen seurauksena tulevasta nälästä: ”Ihmiskunnan köyhän kahden kolmasosan perhesuunnittelu etenee hitaasti. Ylimääräväestö elää surkeasti, ilman toivoa, saaden almuja tuottavalta vähemmistöltä.”
Time 15.2.1971: Putting the Prophets in their Place.
805
NYT 3.11.1963: A. Toynbee, Again Nationalism Threatens.
806
NYT 3.11.1963. Kirjoitusta voi pitää ’kypsän-Toynbeen’ nationalismikäsityksen tiivistelmänä.
807
NYT 23.10.1967.
808
NYT 12.8.1962: A Message for Mankind From Telstar.
804
205
1970-luvulla Toynbee oli jo resignoitunut ajatukseen, ettei ihmiskunnan yhdistyminen olisi aivan nurkan takana. Jonkinlaisena välivaiheena hän kuitenkin jaksoi vielä kannustaa Eurooppaa yhdistymään todelliseksi ’supervallaksi.’ 1970-luvun alussa kysymys
Britannian jäsenyydestä Euroopan unionissa loi hyvän kaikupohjan tämänkaltaisille pohdinnoille. Lokakuussa 1971 pidetyssä suuressä pyöreän pöydän keskustelussa Toynbee
korosti Britannian jäsenyyden voivan avata täysin uuden suunnan Euroopalle – ensimmäisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Olihan Britannialla itsellään takanaan suuri
menneisyys ihmisiä ja kansoja yhdistävänä keskuksena. Siksi Britannia ei Toynbeen mielestä voinut jäädä mantereen yhdistymisprosessin ulkopuolelle. Tämäkin vaihe oli kuitenkin vain pieni kynnys ihmiskunnan laajemmassa yhdistymisprosessissa. Ajan merkkejä
lukiessaan Toynbee oli jälleen kerran valmis ennakoimaan ’fuusion todellista alkamista’.
Parhaimmillaan voisi tuloksena olla paluu 1500-luvulla vallinneeseen tilanteeseen. Silloin
latinantaitoiset oppineet saattoivat kulkea ongelmitta läpi Euroopan, jota nationalismi,
reformaatio tai nupullaan olevat imperiumit eivät olleet vielä jakaneet.809
Vaikka Toynbee näki jo varhain väestökysymyksen ratkaisun edellyttävän globaaleja
toimia, muodosti se hänen ajattelussaan pitkään vain ihmistä koskevan ongelman. Vasta
1960-luvun loppuvuosina hän näyttää tiedostaneen aidosti sen, että ihmisen lisäksi maapalloa asuttivat miljoonat muut orgaanisen elämän lajit. Siitä eteenpäin huoli luonnon
tasapainosta ja kaikinpuolisesta hyvinvoinnista nousi vähitellen Toynbeen keskeisten kysymyksenasettelujen joukkoon. Vielä teoksessa Change and Habit (1966) luonto sai merkityksen lähinnä ihmisen mielenkiinnon kohteena – voimana, jonka ihminen oli pitkän
kasvuprosessinsa kuluessa taivuttanut itselleen kuuliaiseksi. Tämän myötä ihminen oli
myös kadottanut klassisen palvonnan sävyttämän yhteytensä luontoon, jonka arvo piili
enää sen ihmiselle tarjoamassa haasteessa. Tämän haasteen luova ratkaiseminen merkitsi
samalla käytännössä ihmisen julistautumista oman itsensä herraksi.810
1970-luvun alussa ilmestyneessä Surviving the Future -teoksessa (1971) huoli luonnon
saastumisesta ja planeetan resurssien tuhlailevasta käytöstä näkyi jo selvemmin. Toynbee
tunnusti suoraan, että ihminen oli tehnyt tekniikan mahdollistaman luonnonvarojen pidäkkeettömän hyödyntämisen muodossa karkeaa väkivaltaa muulle luomakunnalle, alistaen ja pilaten surutta planeetan ainutkertaista ja kaunista elonpiiriä. Ihmisen luonnosta
saavuttamaa voittoa voi kuvata traagiseksi, koska pilaannuttuaan ja saastuttuaan luonto
oli muuttumassa uudella tavalla uhkaksi myös ihmiselle. Olihan ihminen kuitenkin edelleen kiinteä osa samaa luontoa, jota ilman hän ei voinut elää. Tekniikan avulla ihminen
oli luonut keinotekoisen ympäristön, jossa ei lopulta itsekään viihtynyt. Siksi ihmisen oli
löydettävä uudelleen yhteys siihen luonnon kunnioituksen, jopa palvonnan mentaliteettiin, joka oli elähdyttänyt primitiivistä ihmistä.811
Myöhemmin Toynbee selitti, että nimenomaan monoteistiset uskonnot, kristinusko niiden kärkenä, olivat kääntäneet ihmisen palvonnan pois luonnosta, avaten samalla
kaikille myöhemmille sukupolville ovet sen rajoittamattomaan riistoon ja hyväksikäyttöön. Tämä tuotti kohtalokkaita seurauksia koko luomakunnan ja lopulta myös ihmisen hyvinvoinnille. Pelastus löytyisi ainoastaan paluusta monoteismia edeltäneen kauden
The Times 12.10.1971: The Commonwealth and the Common Market. Key to the European Super
State; Time 12.3.1973: Here Comes the “European Idea”.
810
Toynbee 1966, 106, 171–172.
811
Toynbee 1971, 23–27, 61–63. Toynbee nimitti Surviving the Future -teosta ‘japanilaiseksi kysymyskirjaksi’, koska siinä maailman tilan pohdinta oli jäsennetty japanilaisen professori Kei Wakaizumin
esittämien noin 70 kysymyksen muotoon. Toynbeen kirje Cary-Elwesille 6.4.1971 ja 3.7.1971, Peper
1987, 526–527, 529.
809
206
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
panteistiseen luonnonuskonnollisuuteen, johon sisältyvä elämän palvonta estäisi ’pyhän
luonnon’ väärän hyväksikäytön ja tuhoamisen.812
Toynbeen viimeinen omaehtoinen historiateos, postuumisti julkaistu maailmanhistoria Mankind and Mother Earth (1976) merkitsi hänen luontokeskeisen ajattelunsa huipennusta. Siinä nousi pääosaan tai ainakin ihmisen rinnalle tasaveroiseksi toimijaksi ’Äiti
Maa’ (Mother Earth), elämän äiti, jolla hän tarkoitti planeettaamme ympäröivää ohutta
elämän kehää, biosfääriä.813
Käytännössä Toynbee jätti Äiti Maa -näkemyksensä varsin viitteelliseksi, tyytyen uuden elämänmallin hahmottamiseen sopivien historiallisten esikuvien avulla. Näkemys
kuitenkin heijasteli uudenlaista ekologista valveutumista, jonka ydinajatuksena oli ihmiskunnalle osoitettu vaatimus tunnustaa biosfäärin elämälle asettamat rajat:
”Ihmiskunnan aineellinen voima on nyt kasvanut tasolle, jolla se voi tehdä biosfäärin asumiskelvottomaksi, ja se tuottaa tosiasiassa tämän itsemurhamaisen tuloksen näkyvissä olevan ajan kuluessa, jos maapallon ihmisväestö ei ala nyt pikaista ja tehokkaan keskitettyä toimintaa pysäyttääkseen lyhytnäköisen ahneuden
biosfäärille aiheuttamaa saastumista ja hävitystä.” 814
Ihminen oli biosfäärin vanki niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Tähän asti ihmiskunta
oli käyttänyt kyltymättä ja tuhlaillen hyväkseen sen rajallisia resursseja. Siinä ihminen
apuna olivat modernin tieteen ja teknologian yhä tehokkaammat välineet. Traagisimpana
esimerkkinä Toynbee piti vuodesta 1945 lähtien jatkunutta leikkiä ydinvoimalla. Sen
myötä ensimmäistä kertaa itse Auringon voima oli valjastettu biosfäärin potentiaaliseksi
tuhovoimaksi, mikä merkitsi sitä, että ihmisestä oli jossain mielessä tullut itse biosfääriäkin
voimakkaampi. Tässä valossa oli Toynbeen mielestä täysin perusteltua kysyä:
“Murhaako vai pelastaako ihminen Äiti Maan? Hän voi murhata hänet käyttämällä väärin lisääntynyttä teknologista kykyään. Vaihtoehtoisesti hän voi toimia pelastajana, mikäli pystyy panemaan kuriin aggressiivisen ahneuden, joka
on hinta elämän lahjasta, jonka Suuri Äiti on antanut kaikille eläville olennoille,
myös ihmisille. Tämä arvoituksellinen kysymys on nyt ihmisen edessä.”815
Ihmisen ja luonnon kamppailun olennaisena sivujuonteena oli myös syvenevä globaali ristiriita kapitalistisen lännen eli rikkaan ’pohjoisen’ ja raaka-aineita tuottavan muun maailman eli köyhän ’etelän’ välillä. Toynbee ennusti, että raaka-aineiden tuottajat aloittaisivat
Toynbee 1972, 142–145. Tässä Toynbee puhui varsin samoin äänenpainoin kuin historioitsija Lynn
White, jonka v. 1967 julkaistu kirjoitus sisälsi samoja kriittisiä näkökulmia. White ei kuitenkaan hylännyt kristinuskoa sellaisenaan, vaan etsi Fransiscus Assisilaisen luonnonteologiasta myönteistä näkökulmaa uskonnon ja luonnon suhteelle. White 1967, 1206–1207.
813
Toynbee 1976, 2–20, 290, 562–588. Toynbee nimesi biosfääri-käsitteen muotoilijaksi ranskalaisen
Teilhard de Chardinin, jonka ajatteluun hän oli tutustunut 1950-luvun lopussa katolisen ystävänsä
myötävaikutuksella.’Äiti Maa’ -ajattelulla on puolestaan ikivanha ja moderni historiansa, lähtien eri
uskontojen äitijumalamyyteistä ja päätyen James Lovelockin ym. kehittämään moderniin ’Gaia’-ajatteluun, jossa biosfääri muuttuu eläväksi, miltei tuntevaksi olennoksi. Kaiken elämän alkuna ’Äiti Maalla’
on muinaisten myyttien tapaan sekä suojelevat että tarvittaessa myös myös tuhoavat piirteet. Bramwell
1989, 5, 249.
814
Toynbee 1976, 9. Samanlaista henkeä oli buddhalaisessa Esho Funi -käsitteessä (’Elämää ylläpitävä
elinpiiri’), jonka Toynbee oli valmis hyväksymään uuden ajattelunsa pohjaksi. Toynbee & Ikeda 1976,
37, 39.
815
Toynbee 1976, 15–17, 596.
812
207
vuoden 1973 öljyboikotin antaman esimerkin rohkaisemina laajemman taloudellisen piirityssodan lännen kapitalismia vastaan. Sen muotona olisi diktatorinen säännöstely, joka
kohdistuisi kaikkiin tuotteisiin, kulutukseen ja investointeihin. Tällä tavoin köyhä etelä
panisi rikkaan pohjoisen viimein kuriin. Myös vapaiden markkinoiden ja monetarismin
myöhempi oppi-isä Milton Friedman epäili samoihin aikoihin, että kapitalistinen vapaus
osoittautuisi historian pitkässä kulussa ’vahingoksi’, ja että ihmiskunta vajoaisi takaisin
’luonnolliseen tilaansa’ jonka tunnusmerkkeinä olivat ’tyrannia ja kurjuus’.816
Ihmisen modernisaatioprosessissa teknologia ja nationalismi olivat lännen näkyvimpiä ’lahjoja’ ihmiskunnalle. Tässä kontekstissa Toynbee tulkitsi teknologian prometheusmaiseksi, yhdistäväksi voimaksi, kun taas nationalismi oli jakava, hajottava voima. Niiden
fuusioiminen oli kivuliasta, ellei suorastaan mahdotonta; valintatilanteessa ihminen ei
luopuisi teknologiastaan, joten nationalismin olisi aikanaan poistuttava takavasemmalle
historian hämärään. Tämä tapahtuisi siitä huolimatta, että nationalistinen kiihko näytti
1960-luvun puolivälissä yhä vain nousevan. Nationalismi pohjautui kuitenkin keräilytalouden aikakausina muotoutuneeseen tribaaliin ajatteluun, jonka synnyttämät refleksitoiminnot istuivat syvällä ihmisessä; niiden poispyyhkiytyminen ja uusien oppiminen
niiden tilalle veisi aikansa.817
Vuosituhansien kuluessa nationalismista kehkeytyi varhaisten sivilisaatioiden kaupunkivaltioiden teokraattisen hallintojärjestelmän olennainen osa. Moderni nationalismi,
joka uhkasi atomiajan ihmisen tulevaisuutta, oli lähtökohdiltaan itse asiassa samalla tasolla kuin 3. vuosituhannella eaa. vallinnut sumerilainen nationalismi. Ainoana erona oli
modernin nationalismin ideologinen leviäminen maailmanlaajaksi aatteeksi, jonka tunnusmerkkinä oli lisäksi kristinuskolta lainattu fanaattisuus. Yksilökorosteisen liberalismin
ja luokkasidonnaisuutta painottavan kommunismin rinnalla kansallisuuteen pohjaava
nationalismi osoittautui kerta toisensa jälkeen ylivertaiseksi voimaksi. Koska moderni nationalismi oli eristänyt itsensä alkuperäiseen kristinuskoon sisältyvistä lähimmäisenrakkauden ja uhrautuvuuden teemoista, oli se muuttunut pahaenteiseksi voimaksi. Keskittyminen suppean kansakollektiivin institutionaaliseen palvontaan piti sisällään väkivallan ja
sodan siemeniä. Onnettominta tässä kehityksessä oli, että vasta äskettäin kolonialismista
vapautuneet Aasian ja Afrikan valtiot omaksuivat saman nationalistisen ideologian siinä
uskossa, että ne sen avulla pääsisivät osallisiksi lännen dynaamisesta voimasta. Siksi nämä
nuoret valtiot tribaaliväestöineen turvautuivat väkivaltaan sisäisten tai ulkosten kilpailijoidensa alistamisessa vähintäin yhtä suurella innolla kuin heitä vielä äskettäin riistäneet
siirtomaaisäntänsä.818
Ainoan ratkaisun ihmiskunnan kipuiluun sodan ja ekologisen tuhon kuilun partaalla tarjoaisi yhdistyminen globaalin maailmanhallituksen alaisuuteen. Mutta oliko globaali maailmanvaltio toteutettavissa oleva unelma, Toynbee jälleen kerran kyseli. Jotta
maailmanhallitus voisi syntyä, pitäisi sen tehtäväkenttä rajoittaa aluksi minimitasolle.
Atomivoiman kontrolloinnista oli hyvä alkaa. Kyseeseen ei tullut täysi fuusio, vaan pikemminkin federalistisen mallin mukainen ratkaisu, jossa paikallistaso säilyttäisi osan
vallastaan. Sen saavuttaminen edellytti ihmisiltä aiempaa huimasti enemmän järkevyyttä,
itsekontrollia, kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä, keskinäistä suvaitsevaisuutta ja rakkautta.
Tämänkaltainen psykologisen kypsyttelyn tie oli ainoa vaihtoehto, sillä atomiajalla yhdistymistä ei voitaisi toteuttaa voimapolitiikalla. Ihmiskunnan enemmistön olisi hyväk816
Time 14.7.1975: Can Capitalism Survive? Cover Story. Toynbeen kirje Cary-Elwesille 23.12.1973,
Peper 1987, 567. Toynbee uskoi, että öljyboikotti murtaisi Japanin, Euroopan ja Yhdysvaltojen talouden. Itse hän perheineen valmistautui pahimpaan olemalla valmis alentamaan aineellista elintasoaan.
817
Toynbee 1966, 87.
818
Toynbee 1966, 39–40, 101–102, 108–110.
208
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
syttävä se vapaaehtoisesti tai ainakin alistuttava siihen ilman kapinaa. Muutos ajattelussa
edellytti myös sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden toteuttamista aiempaa
konkreettisemmin globaalilla tasolla; siksi esim. avaruustutkimus saisi odottaa, kunnes
ihmiskunnan köyhän enemmistön elintaso olisi nostettu lähemmäksi rikkaan vähemmistön silloista tasoa. Näiltä osin Toynbeen ajattelu muistutti Hans Morgenthaun aiemmin
esittämää näkemystä maailmanyhteisön kypsymisestä sellaiseen oikeudenmukaisuuteen,
joka herättäisi ihmiskunnan yksittäisten jäsenten uskollisuuden sitä kohtaan.819
1970-luvulla Toynbee jaksoi vielä käydä sivilisaatioiden välistä vuoropuhelua japanilaisen Soka Gakkai-liikkeen perustajan Daisaku Ikedan kanssa.820 Näissä keskusteluissa
Toynbee ajoi edelleen suvereenien kansallisvaltioiden vallan riisumista ja niiden alistamista globaalin hallinnon alle. Ollakseen uskottava tuli maailmanhallituksella olla itsenäinen
voimakoneisto, jolla se pystyisi pakottamaan rauhaan, estämään vääryydet ja tukahduttamaan alkavat konfliktit, sekä panemaan tarvittaessa paikallisvaltioiden kelvottomat hallitsijat viralta. Maailmanhallituksen poliisivoima ei kuitenkaan nojautuisi ydinaseisiin, sillä
niitä ei saisi olla kenelläkään. Ydinaseet muodostivat sivullisille liian suuren vaaran, eivätkä sen tähden sopineet poliisityön tueksi. Maailmanhallitus rekrytoisi itse poliisivoimiin
tarvitsemansa väen, jotta henkilöstön lojaliteetti suuntautuisi yksin maailmanhallitukseen
eikä kunkin taustana olevaan paikallisvaltioon. Perinteisille valtioille sallittaisiin suppeat
poliisivoimat sisäisten levottomuuksien rauhoittamiseksi.821
Toistaiseksi kuitenkin näytti siltä, että fanaattinen nationalismi sai yhä uusia kannattajia, mikä johti ihmiskunnan jakautumiseen yhä pienempiin yksiköihin. Industrialismi
+ teknologia + nationalismi muodosti ’ahneuden kolmiyhteyden’, joka jatkoi muun luomakunnan kyltymätöntä riistoa. Suureksi osaksi planeetan maa-alueet oli jo tuhottu, nyt
oli merien vuoro. Toynbee osasi kuitenkin täydentää tulevaisuuden visioitaan optimistisilla loppulauseilla, jotka sopivasti lievensivät muutoin perin karua tulevaisuuskuvaa:
”(...) kokemus osoittaa, että henkilökohtaisesta tuntemisesta syntyvä rakkaus ja yhteiseen
ihmisyyteen pohjaava rakkaus kaikkia kanssaihmisiä kohtaan eivät ole toisensa poissulkevia sosiaalisuuden muotoja (...) teollisen vallankumouksen hallitsemassa Oikumenessa
inhimillisen rakkauden tulee ulottua kattamaan biosfäärin kaikki elottomat ja elolliset
osaset.”822
Näin syvän spirituaalisen muutoksen toteutuessa oltaisiin lähellä ihmiskunnan ikiaikaista unelmaa harmonian ja hyvinvoinin sävyttämästä elämästä ilman sotaa ja väkivaltaa.
Toistaiseksi Tennysonin ’Locksley Hall’ -runoelmassa piirtämä optimistinen kuva ihmisten parlamentista ja maailman laajasta liittoutumisesta (”...the Parliament of man, the Federation of the World”) ei kuitenkaan ollut näköpiirissä. Toynbeen katsannossa kyse oli
suurista valinnoista, sillä toisena demonisena vaihtoehtona olisi biosfäärin ’äidinmurha’,
josta rangaistuksena koko ihmiskuntaa kohtaisi varma itsetuho.823
Toynbee 1966, 138–140; Toynbee 1971, 104–105, 111–113, 139; Morgenthau 1973, 492–493.
Näistä syntyi Toynbeen osalta postuumisti julkaistu teos Choose Life. A Dialogue (1976).
821
Toynbee & Ikeda 1976, 178, 197–200. Toynbeen kaavailema poliisimalli muistutti varsin pitkälle radikaaleja ehdotuksia, joita tehtiin itsenäisten poliiisivoiman luomiseksi YK:n tarpeisiin (A UN Legion).
822
Toynbee 1971, 23–27; Toynbee & Ikeda 1976, 294–299, 336; Toynbee 1976, 587, 594.
823
Toynbee 1976, 18–20, 588, 596. Tennysonin runoelman sanat: Kennedy 2006, vii.
819
820
209
8 TOYNBEE, NATIONALISMI JA SOTA
8.1 Nationalismin tragedia
Toynbeen peruskäsitykset pysyivät hänen pitkän uransa aikana varsin vakaina. Käsitys
syklisestä kierrosta muodosti hänen historianäkemyksensä perustan. Syklisyys ilmeni monissa muodoissa, sivilisaatioiden nousuina ja tuhoina, sodan ja rauhan kausien vaihteluina
tietyn yleisen, joskin monesti vaikeasti havaittavan kaavan puitteissa. Ainoa oleellinen
muutos Toynbeen ajattelussa koski historian ydintä: ensin polttopisteessä olivat puhtaasti
ihminen ja ihmisen luoma sivilisaatio, sitten valokeila siirtyi uskontoihin vaihtelevine pelastussanomineen; lopuksi näyttämö täyttyi ympäröivästä elävästä luomakunnasta, mikä
tarkoitti maapallon biosfääristä todellisuutta.824
Kaiken muun ohella Toynbeen käsitys nationalismista pysyi sekin hämmästyttävän
vakaana koko hänen uransa ajan. Toki voidaan havaita, miten olosuhteiden pakottama
alkuaikojen hyväksyvä suhtautuminen vaihtui pian aktiiviseksi paheksunnaksi ja lopulta suoranaiseksi vihamielisyydeksi. Ensimmäiseen maailmansotaan ankkuroituva lievä
myönteisyys perustui pienemmän pahan periaatteeseen: tuhoisan sodan jälkeen kohtuullinen annos itsemääräämisoikeutta ja kansallistuntoa rauhoitti kummasti. Silti alusta alkaen nationalismi heijasti modernin länsimaisen ihmisen kielteistä käpertymistä oman
voiman ja omien hallintoluomusten ihailuun. Sotien välisen ajan fasismi ja kommunismi
omaksuivat erilaisista lähtökohdistaan huolimatta varsin pitkälti toisiaan muistuttavan
kansallismielisen totalitarismin ilmiasun. Toisen maailmansodan jälkeen oli jäljellä vain
kaksi varteenotettavaa voimaa: idässä kommunismi, lännessä nationalismi – niissäkin oli
kyse samasta sekulaarin itsepalvonnna muodosta, jolle löytyivät ikivanhat ja pahat juuret.
Molemmat modernit ideologiat olivat saman vääristyneen teeman variaatioita myös uskonnollista kiihkoa muistuttavine piirteineen. Näin Toynbee kääri nationalismin tiukasti
kollektiivisen itsepalvonnan vaippaan.825
Nationalismin muuttuminen ihmiskeskeiseksi epäjumalanpalveluksi ei jättänyt tilaa
perinteisen uskonnon tarjoamalle ihmisten veljeydelle tai nöyrälle luojasuhteelle. Tältä
pohjalta ei ollut ihme, että nationalistisen kiihkon kasvaessa sen muut poissulkeva eksklusiivisuus sai yhä räikeämpiä ja julmempia muotoja, aina etnisiin puhdistuksiin asti. Teknologinen kehitys toimi tässä sokean nationalismin oikeana kätenä. Näistä syistä nationalismin nousu edusti Toynbeelle ihmiskunnan tasolle laajentuvaa henkistä taantumaa.
Kansakuntaa ja kansallisvaltiota korostava nationalismi oli jo lähtökohtaisesti ristiriidassa Toynbeen sivilisaation roolia painottavan historiakäsityksen kanssa. Hänen ajattelussaan yksittäinen kansakunta ei voinut muodostaa sellaista ’itseselitteistä yksikköä’,
jonka kautta maailmanhistoria tuli ymmärrettäväksi. Toisaalta nationalismi oli 1900-luvun kiistämätön tosiasia, ideologinen liikevoima jota syvempää ja rajumpaa ihmiskunnan
kehityksen muokkaajaa oli vaikea kuvitella.
Siksi nationalismiin oli otettava kantaa ja sen kanssa oli kamppailtava. Määritelmällisesti Toynbee käsitti nationalismin suhteellisen puhdaslinjaisesti kieli- ja kulttuurieroihin
pohjautuvaksi länsimaisen modernisaation tuotteeksi. Toynbee viittasi joihinkin nationalismin ikiaikaisiksi väitettyihin juuriin mm. juutalaisten ja saksalaisten kohdalla, mutta
torjui niihin liittyvät kuvitelmat johdonmukaisesti. Euroopan hämärästä ei löytynyt germaanien esi-isiksi kelpaavia jalojen rosvopäälliköiden johtamia vapaita barbaariryhmiä,
yhtä vähän kuin nykyjuutalaisilla oli elävää kytkentää syyrialaisen kulttuurin muinaisiin
824
825
Toynbee 1976, 13–18.
Toynbee 1958a, vii.
210
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
kivettyneisiin fossiilikansoihin. Jälkimmäistä kantaa voi pitää Toynbeen yhtenä suurena
pakkomielteenä.
Läntisen sivilisaation modernisaation tuotteena kehittyneen lingvistisen nationalismin leviäminen myös muiden maanosien ja kansojen piiriin muodosti Toynbeen mielestä 1900-luvun keskeisen tragedian. Koska nämä kansat eivät muilta osin olleet valmiita
omaksumaan modernisaation henkeä, tuotti nationalismin kiihko vain pirstoutumista ja
sotaa. Sellaisenaan nationalismi edusti henkistä, psykologista sairautta, josta ihmiskunnan
tuli päästä eroon.
Vaikka Toynbee näin monin sanoin tuomitsi nationalismin, näki hän toisaalta myös
sen hyvät puolet. Nationalismi edisti poliittista yhtenäisyyttä luomalla suvereeneja kokonaisuuksia, joiden väestöillä oli terve itsetunto ja käsitys omasta tulevaisuudesta, ei vain
aineellisessa mielessä, vaan myös henkisenä ideana. Kansallisvaltioon päätynyt nationalismi edisti yleensä tehokkaasti myös väestönsä taloudellista hyvinvointia. Näin nationalismi muodosti vahvan sosiaalisen voiman. Toynbeen suhde nationalismiin oli kaikkiaan sangen valikoiva: samaan aikaan, kun lännen nationalismi sai häneltä lukemattomia
kertoja johdonmukaisen tuomion, ei hän voinut olla ihailematta kolmannen maailman
nousevia kansallisvaltioita. Osmanivaltion tilalle noussut kemalistinen uusi Turkki sai häneltä osakseen ihailun sekaista kiitosta – siitä huolimatta, että kyseessä oli mitä ilmeisin
esimerkki suppeasta, autoritaarisesti johdetusta nationalismista. Toynbeen jakamaton ja
myötätuntoinen ihailu kohdistui aivan erityisesti ensimmäisenä kolonialismin kahleet
katkaisseeseen Intiaan. Jos ongelmia oli, löytyi pohjimmainen syy lännen imperialismin
ja väkisin tuotetun modernisaation perinnöstä. Samalla tavoin ymmärtäväksi muodostui myös Toynbeen suhde arabinationalismiin, riippumatta siitä, kuinka pirstoutunutta
itse arabikansojen politiikka ja toiminta niiden oman väestön tai laajemman islamilaisen
yhteisön kannalta kulloinkin oli. Tämän asenteen vallassa Toynbee ei kaihtanut lopulta
osoittamasta vastentahtoista ihailuaan jopa muutoin taantumuksellisena pitämälleen osmanivaltiolle – muodostihan se ensimmäisen maailmansodan alla ainoan länsimaista dominaatiota rajoittamaan pyrkineen islamilaisen vastalinnakkeen. Tässä hengessä jopa pahimman luokan teurastajat saivat Toynbeeltä vähintäinkin neutraalin käsittelyn. Yhdessä
vaiheessa hän nosti islamilaisen maailman ’sankariksi’ – tosin äärimmäisen seloottiseksi
ja siten lopulta islaminkin kannalta negatiiviseksi sankariksi – pohjoiskaukasialaisen panislamilaisen johtajan sheikki Uzun Hadzin, jonka kerrottiin v. 1919 tienoilla sanoneen:
”Kierrän köyttä hirttääkseni kaikki insinöörit, opiskelijat ja yleensä kaikki ihmiset, jotka
kirjoittavat vasemmalta oikealle.”826
Näistä poikkeamista riippumatta muodostui nationalismista Toynbeeelle vähitellen
pysyvän moraalisen närkästyksen ja jopa inhon kohde. Sen yhteydessä hän ei välittänyt
salata subjektivismiaan. Toisaalta hän myönsi jälkikäteen olleensa joidenkin erityistilanteiden keskellä ajattelevana ja tuntevana ihmisenä yhtä sidottu oman maansa kansalliseen
onneen ja menestykseen kuin kuka muu tahansa. Hän kommentoi sodan aikaisia tuntemuksiaan seuraavasti:
”Läpi toisen maailmansodan työskentelin päivät ja yöt Britannian hallitukselle,
ja reaktioni olivat samanlaiset kuin muidenkin brittien. Vuonna 1940 en
nähnyt keinoa, jolla voisimme voittaa, mutta otaksuin, kuten jokainen muukin,
että jatkaisimme taistelua. Ja kun uutiset kertoivat Pearl Harborista, ajattelin
mielessäni, että Hitler oli hävinnyt sodan (...).olin ihastunut ja innoissani siitä
näkymästä, että olisimme sittenkin voittavalla puolella.”827
826
827
Study 8, 692–695, erit, 694, viite 3.
Toynbee & Urban 1974, 34.
211
Varsinkin toisen maailmansodan pimeimpinä hetkinä tämän kaltaisen patriotismin
osoittamista voitaneen pitää vain ihmiselle tunnusomaisena piirteenä. Kaikkein avoimimmin Toynbee kiteytti jyrkän kielteisen kantansa nationalismiin 1960-luvun alussa
julkaistussa Studyn 12. osassa, joka nimensä – Reconsiderations – mukaisesti muutoinkin
keskittyi henkilökohtaisiin uudelleenarviointeihin:
”Myönnän, että sukupolveni kokemukset ovat saaneet minut vihaamaan nationalismia ja suremaan maailman jakaantumista suvereeneihin valtioihin. Mutta tässä en myönnä sukupolveni kokemuksesta syntyneen reaktioni johtaneen minua
harhaan. Rajoittamaton paikallinen suvereniteetti ja hillitön paikallispatriotismi
uhkaavat tällä hetkellä varmalla tuholla nykyistä yhteiskuntaamme je ehkä koko
ihmiskuntaa. Ne eivät ole vain ilmeisiä vaaroja, vaan myös ilmeisiä anakronismeja
maailmassa, jossa teknologinen kehitys on antanut ihmisen toiminnoille planetaarisen laajuuden, varustaen samalla paikallisvaltioiden hallitukset täystuhoon
pystyvillä aseilla.”828
Sota edusti Toynbeelle ihmisen itsetuhoista mielettömyyttä, jonka juurena oli ihmiskuntaa pirstova nationalismi. Siksi nationalismi oli muutamista hyvistä puolistaan huolimatta
kansojen, jopa kokonaisten sivilisaatioiden pahin vitsaus: ”Taukoamaton sotien sarja, joita palvotut, nurkkakuntaiset valtiot ovat käyneet yhä voimakkaammalla intensiteetillä, on
ollut pääsyynä joidenkin, ehkä useimpien jo hävinneiden sivilisaatioiden murtumiselle ja
hajoamiselle.”829 Tässä oli nationalismin varsinainen tragedia, sen kyvyssä sytyttää kansanjoukot sokeaan kansalliseen tai etniseen kiihkoon, jolloin – järjen vaiettua – ’rautaa rajalle’
oli ainoa vastaus, jota haluttiin kuulla ja seurata.
Historiantutkijana Toynbee pystyi säilyttämään objektiivisuutensa suhteellisen hyvin,
mutta ajankohtaisen maailmantilanteen arvioinnissa pyrkimys osoittautui ajoittain ylivoimaiseksi. Sota merkitsi Toynbeelle kerta kaikkiaan niin suurta uhkaa ja traumaa, että
sen nimissä hän oli valmis astumaan historiantutkijan viileästä kammiosta ulos kohdatakseen todellisen maailman hädän ja vitsaukset. Selvimmin tämä näkyi Abessinian kriisin
aikana 1935–1936, jolloin Toynbee antautui voimakkaan moralisoivaan kritiikkiin niin
aggression aloittanutta Italiaa kuin myös siihen heikosti reagoivia Britanniaa ja Ranskaa
vastaan. Tilannetta on mahdollista tulkita siten, että tällöin Toynbee jätti tutkijan roolin
ja aloitti aatteellisen vaikuttamisen. Toisaalta historia on täynnä asioita, jotka huutavat
myös moraalisia kannanottoja. Atomipommin pudottaminen Hirosimaan ja Nagasakiin
käy hyvästä esimerkistä. Pommia oli kokeiltu ja se tiedettiin ainutkertaisen tehokkaaksi
ja julmaksi tappoaseeksi, jonka vaikutus sitäpaitsi ulottuisi myös tuleviin sukupolviin.
Kyseessä oli todellinen ’ihmisyhteisöjen tuhoaja’, jonka käyttöönotto merkitsi uuden
epävarmuuden aikakauden alkua. Silti sen tarjoamat edut – sodan pikainen lopetus ja
voimannäyttö Neuvostojohdolle – painoivat vaakakupissa enemmän. Kokonaisia kaupunkeja oli sodan kuluessa toki tuhottu massapommitusten avulla, mutta nyt riitti yhden
koneen lasti tuottamaan saman tuloksen. Ihmiskunnalla oli edessään William Styronin
romaanissaan (1979) kuvaama ’Sofian valinnan’ kaltainen epätoivon tilanne, jossa äidin
oli SS-miesten vaativien silmien alla nopeasti päätettävä, kumpi hänen lapsistaan saisi elää
ja kumpi päätyisi kuolemaan kaasukammiossa. Syyttömien tuhoutuminen ’hyvän pää-
828
829
Study 12, 617–618.
Study 5, 189; Thompson 1985, 86–87.
212
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
määrän’ nimissä muodosti myös Toynbeelle kestämättömän valintatilanteen, jota vastaan
hän koko elämänsä ajan kapinoi.830
Toynbeen toisen maailmansodan jälkeisen kauden aktivismi atomiaseita ja sotaa vastaan, samoin kuin hänen toimintansa maailman yhdistymisen puolesta nousi samankaltaisen yleisinhimillisen humanismin pohjalta, jota myös Albert Einstein, Bertrand Russell ja Albert Schweitzer edustivat. Einstein aikansa suurimpana fyysikkona, Russell yhtenä modernin ajan tunnetuimpana filosofina ja kansalaisaktivistina, Schweitzer itsensä
uhraavana ’elämän kunnioittamisen’ esitaistelijana – sekä Toynbee ainakin muutamana
sodanjälkeisenä vuotena maailman tunnetuimpana ja juhlituimpana historioitsijana – he
kaikki näkivät ihmiskuntaa uhkaavan kuolemanvaaran ja toimivat siltä pohjalta ihmisten
herättäjinä. Vaikeaa ellei mahdotonta on tosin arvioida heidän reaalista merkitystään historian kokonaisjuoksussa. Yksittäisiin persooniin takertumatta voi kuitenkin todeta: juuri
heidän kaltaisiaan herättäjiä maailma ja ihmiskunta noina vuosina kipeästi tarvitsi.
Toynbee näki, että uusi, integroiva nationalismi oli ohjannut kaikki ihmisen toiminnalliset ja henkiset voimavarat suvereenin valtion mielivaltaiseen hallintaan yhä epähumaanimmaksi käyvässä maailmassa. Tätä mahtavaa voimaa käytettiin kyltymättömästi
autoritaaristen ja aggressiivisten päämäärien saavuttamiseen kansainvälisessä politiikassa.
Talouden kentässä nurkkakuntainen valtio keskittyi perinteisesti oman väestön taloudellisen edun lisäämiseen ohi ja yli muun ihmiskunnan. Tällaisenaan nationalismi pyrki
koko ajan lisäämään kansallista autarkiaa yhteistyön kustannuksella. Toisaalta moderni
globalisaatio lisäsi valtioiden kaikinpuolista riippuvuutta toinen toisestaan. Yhtä selvää
kuitenkin oli, että kriisiin valmistautumista tuettiin erilaisten tulli- ja tariffimuurien avulla. Tämänkaltainen nationalismi vaikeutti yhteisen moraalisen pohjan löytämistä kansainvälisessä politiikassa. Viime kädessä minkä tahansa tuhoavan aggression puolustukseksi riitti toteamus, ”ettei kuusikymmentäviisi miljoonaa ihmistä ole yhtäkkiä voinut
tulla hulluksi.” Kyseessä oli Japanin edustajan herra Matsuokan Kansainliitossa syyskuussa 1931 esittämä lausuma koskien Mantsurian invaasiota. Toynbeen mielestä sama olisi
sopinut kenen tahansa saksalaisen suuhun ensimmäisen maailmansodan aikana.831
Nationalismin hengessä onkin ollut tärkeää liioitella kansallisen itsemääräämisoikeuden ehdottomuutta ja koskemattomuutta, vaikka samaan aikaan elämme maailmassa,
joka on täynnä kansallisia vähemmistöjä. Nationalismin pahimmat piirteet ovat kuitenkin ilmenneet selvimmin sen tuhoavassa vaikutuksessa sodankäyntiin. Nationalismin uskonnollissävyinen kiihko ja olemassaolon taistelua korostava perussävy on ollut helppo
kytkeä totaalisen sodan keinoihin, jolloin yksilön kohtalona on usein ollut kansakunnan
orjamaiseksi palvelijaksi alistuminen. Ulospäin heijastuvat seuraamukset ovat olleet sitäkin moraalittomampia ja kohtalokkaampia. Pahimmillaan ne ovat vaarantaneet koko
ihmiskunnan hyvinvoinnin, kuten atomiaseiden yhteydessä olemme todenneet.832
Tässä kontekstissa Palestiinan kysymys muodostaa oman erityistapauksensa, joka
huutaa tulkintaa. Kysyttäessä mikä selittää Toynbeen jyrkän asenteen sionismia ja Israelin
valtiota kohtaan, löytyy vastaus useiden toisiaan vahvistavien tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Pohjan muodosti hänen ensimmäisen maailmansodan jälkeinen suhteellisen lyhyaikainen ja ristiriitoihin päättynyt toimintansa Britannian ulkoministeriön palvelijana. Sen
kuluessa hän ehti kuitenkin vakuuttua Balfourin julistuksen turmiollisuudesta Britannian
Bess 2006, 207, 243–253. Hampurin tuhoamiseen tarvittiin 787 liittoutuneiden raskasta pommikonetta, jotka pudottivat yhden tunnin aikana 1000 tonnia normaaleja räjähdyspommeja ja 1300 tonnia
palopommeja. Atomipommin kuljetukseen riitti yksi B-29 pommikone, jonka tehtävä oli ohi muutamassa minuutissa.
831
SIA 1933, 496.
832
Thompson 1985, 87; Perry 1995, 70–71, 79.
830
213
arabisuhteille. Sivilisaatiohistoriallisissa pohdinnoissaan Toynbee määritteli juutalaisuuden syyrialaisen kulttuurin kivettyneeksi reliikiksi. Runsaasta kritiikistä huolimatta hän
pitäytyi sitkeästi kerran omaksumaansa kantaan – asenne, joka on täysin linjassa hänen muissakin kysymyksissä osoittaman järkähtämättömän jääräpäisyyden kanssa. Kuvaa
täydentää hänen tinkimätön, moralisoiva oikeudentuntonsa. Se konkretisoitui erityisesti
tilanteissa, joissa suuri valta ahdisti huomattavasti pienempää osapuolta kansainvälispoliittisella kentällä. Palestiinan tapauksessa eivät voimasuhteet tosin noudattaneet yksiviivaisesti tätä kaavaa. Eri vaikutteet yhteen nivovana siteenä toimi hänen inhonsa kaikkia
kansallisen ainutkertaisuuden julistuksia kohtaan. Prosessin kuluessa uskonnollisen juutalaisuuden ytimeen kuulunut käsitys jumalan valittuna kansana olemisesta kasvoi Toynbeen ajattelussa yli kaikkien alkuperäisten merkitysten, koko länsimaisen sivilisaation ylimielisyyden lähteeksi. Näin sammumattoman vastarinnan liemi oli valmis nautittavaksi.
Sen vallassa sionistinen Israel oli helppo tulkita länsimaisen nationalismin diminutiiviseksi, jopa parodiseksi kopioksi – joka sellaisenaan oli onnettomuus niin juutalaisille kuin
koko maailmalle.833
Toynbeen Palestiinan kysymyksessä osoittama jyrkkyys on siten liitettävä hänen
muillakin areenoilla osoittamaan moraalisen paheksunnan tendenssiin. Globaalia valtapolitiikkaa koskevissa kannanotoissaan Toynbee ei koskaan epäröinyt puuttua ’sanansa
miekalla’ mihin tahansa ongelmaan, jossa hän näki vääryyttä, epätasa-arvoa tai uhkaa
ihmiskunnan kokonaishyvinvoinnille. Kuten Palestiinan kysymys osoitti, asettui hän miltei vaistonvaraisesti aina ns. heikomman osapuolen ymmärtäjäksi ja puolustajaksi. Tässä
mielessä hänen ajattelussaan ja toiminnassaan voi nähdä aidosti ’chomskylaisia’ piirteitä. Noam Chomskyyn verrattuna Toynbeen kriittiset, jopa vihamieliset pistot peittyivät
kuitenkin usein hänen tekstinsä filosofiseen ja pohdiskelevaan sävyyn. Tosin Vietnamin
sodan aikana myös Toynbeen oli ajoittain vaikea hillitä kieltään. Näissäkin tilanteissa hän
turvautui mieluiten uskonnollissävyiseen kuvakieleen, puhuen vääryyksien yhteydessä
kuolemansynnistä tai henkisen epätoivon tilasta, jopa sairaudesta. Toynbeen voimakas
ja tunteenomainen puuttuminen Palestiinan kysymykseen jätti merkittävimmän poikkeaman ja särön muutoin hänen suhteellisen maltilliseen kokonaiskuvaansa. Näiltä osin
hänen toimintansa voidaan tulkita sekä heikkoudeksi että vahvuudeksi – julistajan voimahan mitataan usein sanomaan eläytymisen ja sen puolesta palamisen perusteella. Kyse
oli joka tapauksessa vahvan ennakkoasenteen sävyttämistä kannanotoista. Samaistaessaan
sionismin suoraan natsismiin Toynbee pisti päänsä ampiaispesään; protestit häntä vastaan
olivat sekä äänekkäitä että johtivat vakaviin antisemitismisyytöksiin. Nousevan holokausti-tietoisuuden keskellä tämänkaltaiset väitteet olivat monille kerta kaikkiaan liikaa. Israelin valtion myöhemmän, apartheid-mallia lähentelevän palestiinalaispolitiikan valossa
Toynbeen jyrkissä näkemyksissä voi kuitenkin nähdä myös ripauksen oikeaa analyysiä.
Tästä huolimatta hän meni juutalaisuutta koskevissa kannanotoissaan ajoittain liian pitkälle, mikä antaa riittävät perusteet hänen sijoittamiseensa ’antisionististen antisemiittien’
vähemmän mairittelevaan rymittymään. Palestiinan kysymyksestä muodostui Toynbeelle
siten voimakkaan subjektivismin sävyttämä pysyvä kahle ja sokea piste.834
Study 8, 312.
Study 8, 298–313; Mason 1958, 96–100; Chomsky 2007, 166–204); Kuparinen 2008, 342. Mikäli
Toynbeetä halutaan verrta Chomskyyn, tarjoaa viimeksimainitun teos Hegemony or Survival. America’s
Quest for Global Dominance hyvän esimerkin hänen kritiikkinsä luonteesta. Sitä kuvastaa hyvin Yhdysvaltain nimeäminen tärkeimmäksi valtioterrorin harjoittajaksi. Terävistä sanoista huolimatta Chomskyn
faktat ovat kuitenkin yleensä kohdallaan, joten hänen väitteitään ei voi ohittaa pelkästään vaieten ja
olankohautuksilla. Chomsky 2004, 3–4, 9–10, 187–216.
833
834
214
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Hyvän esimerkin nationalismin ja uskonnon epäterveestä liitosta tarjosi Toynbeelle
myös paavi Pius XI:n vuonna 1929 Mussolinin kanssa tekemä konkordaatti. Toynbee
tunnetusti arvioi tämän häpeälliseksi toimeksi, koska se ikäänkuin pani lopullisen sinetin kehitykselle, jossa ”nurkkakuntaisesta suvereenista valtiosta on tullut pääeste inhimilliselle hyvinvoinnille ja sellaisenaan ihmisrodun arkkivihollinen.” Hänen mielestään
oli käsittämätöntä, että paavi oli valmis oman tittelinsä varmistamiseksi kytkemään edes
muodollisesti itsensä pahamaineiseen institutionaaliseen anakronismiin, jota fasismi
edusti. Sen sijaan paavin olisi pitänyt tyytyä olemaan ’enkelien puolella’, nojautuen siihen
onnekkaaseen epäonneen, joka oli riistänyt häneltä maallisen kuningaskunnan ja sitonut
hänet ’Vatikaanin vangiksi’.835
Toisaalta Toynbee ei pihistellyt aplodeissa, kun hän näki siihen aihetta: erityistä kiitosta sai paavi Johannes XXIII:n koolle kutsuma Vatikaanin toinen konsiili, jonka ’aggiornamento’-henki (’ajan tasalle saattaminen’) teki katolisesta kirkosta jälleen varteenotettavan
vaikuttajan koko ihmiskunnan kentässä. Myös paavi Paavali VI:n työ rauhan ja kulttuurien sekä uskontojen välisen yhteisymmärryksen lisäämiseksi sai kiitosta. Keinoista ei ollut
niin väliä, jos ”Hänen Pyhyytensä teki työtä avatakseen oven riittävästi, jotta rauha astuisi
jokaisen elossa olevan ihmisen sydämeen.” Olihan samainen paavi julistanut Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa 4.10.1965: ”Ei koskaan sotaa, ei koskaan enää sotaa!
Rauha, rauhan on ohjattava kaikkien ihmisten ja koko ihmiskunnan kohtaloa.”836
Rauhantyöhön kaivattiin kaikkia rakentavia voimia, sillä v. 1968 maailmassa oli – kuten Norman Cousins pysäyttävästi muistutti – jokaiselle miehelle, naiselle ja lapselle varattuna 30.000 paunaa TNT:tä. Sen sijaan heille ei ollut vastaavaa määrää ruokaa, eikä
lääkkeitä, tai koulukirjoja. Mutta tuhoa varten maailmassa oli riittävästi voimaa.837
Vaikka nationalismista muodostui näin Toynbeelle vihan ja moitteiden pääkohde,
teki kylmän sodan vastakkainasettelu toisaalta ymmärrettäväksi myös näkökulman, jonka
mukaan pelkkä ’nationalismi-paholaisen’ poisheitto ei auttaisi yksin mitään – se avaisi
vain ovia muille, yhtä tuhoisille henkisille virtauksille. Kaksi maailmansotaa ja lukematon
määrä muita sotia oli osoittanut, ettei pelkkä sodan eliminointi pelastaisi ihmiskuntaa
valloituksilta ja tyrannialta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli uusi koulukunta jo
keksinyt pommeista ja aseista vapaan aggressiomuodon. Tämä tarkoitti poliittisia massaideologioita, joiden moderneina peruskehittäjinä toimivat ensin bolsevikit ja sitten natsit.
Katkerat kokemukset osoittivat, ettei normaali liberaali demokratia välttämättä kestänyt taistelussa näitä vastaan, vaan tarvitsi tuekseen tervettä nationalismia. Tältä pohjalta
Toynbeekin oli valmis tunnustamaan, että demokratia oli ”vähiten paha hallintojärjestelmä, jonka ihminen oli siihen asti keksinyt.”838
Siksi kohtuullisesti annosteltu nationalismi ei ehkä ollutkaan pelkkä ’ihmisrodun arkkivihollinen’, vaan joissain tilanteissa myös hyväntekijä. Olihan kansallinen suvereniteetti
muodostanut lukuisissa tapauksissa välttämättömän historiallisen puitteen, jonka suojissa
liberaali oikeusvaltio kehittyi. Seuraavana vaiheena saattaisi hyvinkin olla maailmanlaajan
moraalisen kosmopoliittisuuden kehittyminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi mitenkään välttämättömästi maailmanvaltion konkreettista muodostamista, koska siitä saattoi
kasvaa uuden globaalin pakkovallan ydin – juuri siten kuin Toynbeekin oli omissa pohdinnoissaan päätellyt. Siksi kansallisvaltioiden ’rajattu suvereniteetti’ oli lyhyellä tähtäimellä parasta reaalista politiikkaa, johon sisältyi samalla myös hiukkanen ihmiskunnan
veljeyden utopiaa. Vähäinenkin keskinäisen luottamuksen lisäys olisi arvokas asia, sikäli
Study 4, 221.
Toynbee 1970b, sisäkansi, 5, 29–33.
837
Cousins 1970, 127.
838
Toynbee & Ikeda 1976, 221; Gathorne-Hardy 1964, 520–522.
835
836
215
kuin se johtaisi maailmanlaajan asevarustelun osittaiseenkin vähenemiseen. Näin vapautuvat globaalit varannot voitaisiin suunnata ihmiskunnan elämää uhkaavien epäoikeudenmukaisuuksien ja pelkojen lievittämiseen. Tämä edustaisi sellaista moraalista kosmopolitismia, jota ihmiskunta tarvitsee nyt enemmän kuin koskaan.839
8.2 Nationalismi keskellä idealismin ja realismin rajankäyntiä
Varsinkin toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella Toynbee omisti suuren osan energiastaan pirstaloituvan ihmiskunnan pikaisen yhdistymisen edistämiselle. Hänen mukaansa
henkisen ja hallinnollisen ykseyden saavuttaminen saattoi ainoastaan turvata ihmislajin
elämän maapallolla. Siksi ykseyteen pyrkimistä tuli alati loittonevana unelmanakin tavoitella ja pitää ensisijaisena prioriteettina.
Toynbeen kohdalla kyse ei ollut mistään yhtäkkisestä heräämisestä, vaan vuosikymmenien kypymisprosessista. Vähitellen se kuitenkin leimasi hänet mahdottomia tavoittelevaksi idealistiksi ja utopistiksi. Kansainvälisen tutkimuksen perusrealistina tunnettu
E.H. Carr jo sijoitti Toynbeen parantumattomien utopistien joukkoon. Toiset hivenen
armeliaammat tarkkailijat näkivät Toynbeessä ’luontaisen optimistin’. Ehkä kuitenkin
termi ’pessimistinen optimisti’ kuvaa osuvimmin Toynbeen asennetta ihmiskunnan globaaleihin ongelmiin.840
Nimenomaan loppukautensa kannanottojen takia Toynbee sai kantaa koko länsimaista sivilisaatiota vastaan suunnatun pessimismin viittaa, kuten 1950-luvulla käyty ’The
World and the West’ -kiista osoitti. Carrin jälkeen amerikkalaiset realistit kuten Hans
Morgenthau, Reinhold Niebuhr, George Kennan ja Henry Kissinger nousivat kansainvälisen politiikan päätulkitsijoiksi. Heidän johtotähtenään oli näkemys, jossa moraaliperiaatteet eivät säädelleet kansainvälistä politiikkaa. Morgenthaun mukaan realistit olivat
kyllä hyvin tietoisia poliittisten toimintojen moraalisesta ulottuvuudesta, mutta arvioivat
silti, että moraaliset arviot oli alistettava ajan ja paikan konkretialle; ts. universaalisia moraalikäsityksiä ei voinut ulottaa valtioihin, jotka olivat abstrakteja kokonaisuuksia. Yksilö
saattoi sanoa ’Fiat justitia, pereat mundus’ (tapahtukoon oikeus, vaikka maailma tuhoutuisi), mutta valtio ei voinut tehdä haltuunsa uskottujen kansalaisten nimissä siten. Koska
itse kohde oli siten ’arvojen’ ulkopuolella, oli loogista edellyttää, ettei myöskään kohteen tieteellisessä tutkimisessa erehdytty vieraiden argumenttien käyttöön. Poikkeuksen
muodosti kuitenkin yksi arvomääre yli muiden, nimittäin kansallinen etu. Se tarkoitti
jokaisen valtion luontaista pyrkimystä oman vallan kasvattamiseen ja samalla oman turvallisuuden varmistamiseen. Tätä viitekehystä vasten oikeaa moraalia edusti se valtiomies,
joka parhaiten turvasi oman kansakuntansa kansallisen edun.841
Tässä todellisuudessa minun valtioni oikeus saattoi merkitä sinun valtiosi epäoikeudenmukaisuutta, minun valtioni turvallisuus sinun valtiosi turvattomuutta. Valtion
turvallisuuden takaamiseksi suoritetut asevarustelut ja muut puolustusvalmistelut sekä
liittoutumiset saattoivatkin toisen silmin katsottuna kääntyä uhkakuviksi. Moralistin
mielestä tämä tarkoitti kaksoisstandardin ylläpitämistä käyttäytymisessä: yksityisesti ihminen saattoi olla rehellinen ja eettinen, mutta julkisuudessa teot oli suojattava valheiden
ja harhautuksen suojaverkoilla.842
Jones 2001, 214–215, 228–233.
Carr 1964, 39–40, 79; Farrenkopf 2001, 282. Nimikettä ’pessimistinen optimisti’ istutettiin myös
Reinhold Niebuhrille. Brown 1986, xi.
841
Morgenthau 1973, 10–11; Sihvola 2004, 73–74.
842
Thompson 1960, 136.
839
840
216
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Mm. Herbert Butterfieldin kaltaisille kristillisille moralisteille tämä oli sietämätön
tilanne: valtiomiehillä ei voinut olla muusta ihmiskunnasta poikkeavaa moraalia, sillä
aito moraali perustui ’korkeampaan lakiin’ ja kaikkia sitovaan universaaliin todellisuuteen. Amerikkalaiset turvautuivat näissä tilanteissa mieluusti legalismiin: jos ongelmana
oli sota, tehtäköön se laittomaksi, kuten Kellogg-Briand -sopimuksessa. Jos ongelmana
oli aggressio, määriteltäköön se sitovasti, jolloin se myös pystyttäisiin torjumaan. Todellisuudessa ’amerikkalaisen näkökulman’ utopististiseen moralismiin sekoittui hyvin usein
vahva usko kovan voimakäytön oikeutukseen.843
Näin määritellyssä idealismin ja realismin suuressa kahtiajaossa oli selvää, että Toynbee sijoittui idealistien leiriin. Sinne kuuluivat myös sellaiset hänen maanmiehensä kuten Alfred Zimmern, Gilbert Murray, H.G. Wells, Sir Norman Angell ja lordi Lothian,
samoin kuin esim. amerikkalainen James T. Shotwell. Nämä ’liberaalit institutionalistit’
ottivat wilsonilaisen idealismin tosissaan ja pyrkivät sotien välisenä aikana rakentamaan
Kansainliiton ympärille sellaisen rauhaa turvaavan sopimusjärjestelmän, joka kestäisi ajan
paineet. Siksi he puuhasivat aseistariisuntakokouksissa, olivat perustamassa Haagin kansainvälistä tuomioistuinta ja riemuitsivat sodan laittomaksi julistavasta Kellogg-Briand sopimuksesta. Aidosti he myös tuskailivat, mikä oli oikea vastaus 1930-luvulla nousevaan
totalitarismin uhkaan, löytämättä kuitenkaan ongelmaan toimivaa ratkaisua. Heidän lähtökohtanaan oli usko siihen, että ihminen pystyi sekä hyvään että pahaan. Jotta hyvä voittaisi, olisi tuettava voimakkaasti kansakuntien rajat ylittäviä ratkaisuja, joissa yksityinen
ja yleinen hyvä yhdistyisivät hedelmällisellä tavalla. Se että he epäonnistuivat ei todista,
etteikö heidän lähestymistapansa voinut olla periaatteessa oikea.844
Tutkimukseni perusteella vuodesta 1932 muodostui Toynbeelle rajapyykki: siihen asti
hän pääsääntöisesti tuki ja oli myötämielinen maansa ulkopolitiikalle, joka ainakin sanojen tasolla oli sitoutunut tukemaan wilsonilaisen kollektiivista turvallisuusjärjestelmää.
Japanin hyökkäys Mantsuriaan muodosti kuitenkin kriittisen kipupisteen, ’happokokeen’
joka paljasti länsimaiden välinpitämättömyyden. Siitä eteenpäin Toynbee tuli vuosi vuodelta epätoivoisemmaksi: lännestä kuului kyllä runsaasti ääntä, mutta perin vähän todellisia tekoja. Tie kohti uutta sotaa oli reunustettu paljolla puheella. Aiempien vuosien
päättämättömyyden lasku lankeaisi silti aikanaan maksettavaksi.845
Toynbeen avoin kritiikki länsimaiden ja erityisesti Britannian osoittamaa passiivista
saamattomuutta eli myöntyväisyyttä kohtaan paljastaa dramaattisesti hänen idealisminsa
taustalla koko ajan piilevän realismin. Se ankkuroitui vahvasti hänen sykliseen historiakäsitykseensä, jonka perusrakenteeseen kuuluvaa sivilisaatioiden nousujen ja laskujen ketjua
sävyttivät eri pituisten sotien kaudet. Toynbee pitäytyi loppuun asti jo varhain ilmaisemassaan näkemyksessä, että sota ei ollut ensisijaisesti järjen, vaan syvien tunteiden ja
intohimojen asia. Sota oli ihmiskunnan kuolettava sairaus, jopa synti, jonka juuret olivat
ihmisen viallisessa spirituaalisessa pohjarakenteessa.846
Tämän kaltaiseen sodan määrittelyyn istuivat varsin hyvin erilaiset ’primordiaaliset
intohimot’, joita fasismin ja natsismin edustamat nationalismit onnistuivat herättämään
valtansa alle joutuneiden kansakuntien mielissä. Sodan jälkeinen ponnistelu atomipommin varjossa kohti ihmiskunnan yhdistymistä ei sekään ollut tässä valossa välttämättä
pelkkää naiivia idealismia. Ainakin Toynbeen osalta tähän sisältyi myös annos aitoa realismia, koska hän tajusi, ettei pelkkiin asiaperusteisiin nojautuminen toisi koskaan riittävää
Thompson 1960, 138, 153, 237.
Deudney 2007, 13–15; Harbour 1999, 13–15.
845
SIA 1931, 431–433; McNeill 151–152.
846
SIA 1928, 1; Toynbee & Ikeda 1976, 201–202.
843
844
217
muutosta; tarvittiin myös pohjiin asti menevää ihmisen sisäistä ravistelua, spirituaalista
vallankumousta.847
Asioilla ja näkemyksillä on aina taustansa; realisti-Carrin ’kahden vuosikymmenen
kriisin’ analyysiin sisältynyt Toynbee-kritiikki syntyi 1930-luvun jo toivottomalta näyttävässä tilanteessa. Toisen maailmansodan jälkeen olivat edessä toisenlaiset haasteet. Koska
historia ei toista itseään, edellyttivät uudet haasteet myös uudenlaisia ratkaisuja. Niiden
keskellä kansojen johtotähtenä oli edelleen ’selviäminen’, mutta se ei tarkoittanut, etteikö
kansainvälinen yhteisö voinut kehittyä. Silloin, kuten nykyäänkin on utopistista odottaa
kenenkään valtiomiehen julistavan oman kansansa tärkeän edun hylkäämistä jonkin maailmoja syleilevän kokonaisuuden nimissä. Mutta jos tämä maailmoja syleilevä kokonaisuus sisältäisikin tekijöitä, jotka pitkällä tähtäimellä palvelisivat myös oman kansan etua,
voisi tilanne olla toinen. Tämänkaltaisesta valistuneesta itsekkyydestä muodostui juuri
sellainen näkökulma, jota esiin nostamalla myös Toynbee pyrki vaikuttamaan lieventävästi sivilisaatioiden ja kansakuntien välisiin ristiriitoihin. Vaikka ajattelun lähtökohdat olivat idealistisia, ei valistuneen realismin linja ollut siitä itse asiassa kovinkaan kaukana.848
Jälkimaailman silmissä realistit saivat niin omaksumansa moraalin kuin saavuttamiensa tulosten valossa voittajien maineen. He uskoivat voimatasapainoon, jonka puitteissa kukin valtio päätyisi lähes automaattisesti mitoittamaan käytöksensä kohtuulliseksi.
Vaikka realistit kautta linjan painottivat ihmisen ahneuden ja oman edun voimaa, oli
heissäkin selviä eroja. Ne näkyivät niin ideologisen jyrkkyyden ja ehdottomuuden kuin
myös tosiasiallisen pragmatismin näkökulmista varsin selvinä. Erityisen hyvin tämä ilmeni suhtautumisessa 1960-luvulla käytyyn Vietnamin sotaan. Amerikkalaiset realistit
Morgenthau, Niebuhr ja Kennan näkivät, että Kaakkois-Aasian asteittain syvenevässä
konfliktissa ideologinen kiihko löi ennen pitkää pahasti korvalle Yhdysvaltojen kansallista
etua. Tämän mielipiteen myös Toynbee jakoi täysi- määräisesti 849
Toynbee koki oman kriittisen aktivisminsa varmastikin selväpiirteiseksi taisteluksi
ihmiskunnan puolesta erilaisia hajottavia voimia vastaan. Nationalismi kertakaikkiaan
vain sattui olemaan näistä voimista uhkaavin ja samalla vetoavin. Toynbeen työ ja sitä
tukevat asenteet ankkuroituivat vahvasti hänen elämän mittaiseen kokemukseensa historiantutkijana. Hän itse mielsi aikalaisille kohdistamansa sanoman pohjautuvan suoraan
historian antamiin opetuksiin. Hän uskoi Hans Kohnin tavoin, että ”historioitsijalla on
vastuunsa, ei kansakunnille tai luokille, dogmeille tai uskonkappaleille, vaan totuudelle
ja ihmisyydelle.” Hyvän esimerkin totuuden ja vastuun uudelleenarvioinneista tarjosivat
toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa toisaalta amerikkalaiset avautuessaan maailmalle ja ottaessaan uudella tavalla vastuuta sen asioista, ja toisaalta myös saksalaiset, suorittaessaan tuhoisan totaalisodan jälkeen oman lähihistoriansa kriittistä ja perusteellista
uudelleenarviointia. Historioitsijat saattoivat koulutuksensa perusteella ymmärtää muita
paremmin ilmiöiden alkua ja liikettä, sekä arvioida niiden suhteellista arvoa ja tärkeyttä
verrattuna toisten ihmisten, seutujen ja aikojen samantapaisiin ilmiöihin ja käsityksiin.
Tämän jos minkä piti lisätä kriittisyyttä ja varovaisuutta – varsinkin omien yksilö- ja
ryhmäkohtaisten tunneryöppyjen ja ennakkoluulojen suhteen. Sillä Kohnin sanoin ”his-
Toynbee & Ikeda 1976, 129, 308.
Fox 1985, 1–14.
849
Harbour 1999, 17–20. Erityisesti Kennan halusi kytkeä Amerikan kansallisen edun moraaliseen ulkopolitiikkaan, johon eivät sopineet kohtuuttomat siviiliuhrit tai yleensä siviileihin kohdistuva barbaria.
Kissinger sen sijaan näki loppuun asti Vietnamissa tehdyt ratkaisut myös moraalisesti oikeutetuina, koska vaihtoehtona ollut Amerikan nöyryyttävä vetäytyminen olisi johtanut globaalin järjestyksen laajempaan sekasortoon. Smith, M. 1986, 185–191, 213–217.
847
848
218
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
torioitsijat voivat paitsi löytää vääriä faktoja, antautua myös väärien arvojen ohjattaviksi;
kumman tahansa hyväksyminen sisältää suuria vaaroja.”850
Elämänsä ehtooolla Toynbee yhdisti nationalismin uhan yhä selvemmin ihmiskunnan
kokonaisuhkiin. Toynbeen viimeiseksi kokonaisanalyysiksi jäääneessä Mankind and Mother Earth -teoksessa hän piirsi ihmiskunnan eteen ankean tiekartan:
”Nykyinen suvereeneista valtioista koostuva globaali asetelma ei pysty turvaamaan
rauhaa, eikä pelastamaan biosfääriä ihmisen aiheuttamilta saasteilta tai säästämään biosfäärin korvaamattomia luonnonrikkauksia. Tämä poliittisen tason yleinen anarkia ei voi jatkua paljon kauemmin Oikumenessa, joka on jo yhdistynyt
teknologisella ja taloudellisella tasolla. Se mitä on tarvittu viimeiset 5000 vuotta ja
joka on ollut teknisesti saavutettavissa viimeisten sadan vuoden aikana, joskaan ei
vielä poliittisesti, on globaali yhteisö, joka koostuu neoliittikauden kyläyhteisön
kokoisista soluista, joissa jäsenet tuntisivat toisensa henkilökohtaisesti, samalla
kun jokainen heistä olisi myös maailmanvaltion kansalainen.” 851
850
851
Kohn 1963, 9–10.
Toynbee 1976, 593.
219
9 KANTAAKO TOYNBEEN SANOMA
2000-LUVULLE?
9.1 Sodan pysyvät varjot
Ihmiskunnan päällä leijuvat uhkakuvat koetaan usein liioittelevaksi pelotteluksi; sitäkin
varmasti esiintyy. On totta, että ihmiskunnan pikaisen lopun ennustajia on ollut kautta
historian. Vaikka ydinsodan erityistä uhkaa on vaikea kiistää, myös muunlaiset totaaliuhat voivat olla yhtä todellisia. Tässäkin painaa asiantuntijuus: kadunvarsisaarnaajan
jätämme omaan arvoonsa, mutta kun Britannian kuninkaallinen pääastronomi vaivautuu julistamaan ihmiskunnan madonlukuja, on pakko ainakin hetkeksi pysähtyä. Elämän
perushauraudesta kertovat Sir Martin Reesin varoitukset (Our Final Hour. 2003) siitä
miten modernissa maailmassa ’viaton tekninen virhe’ voi tuottaa samanlaisen katastrofin
kuin tietoinen terrori (Terror and Error). Rees luettelee normaalit uhkakuvat atomiaseiden ’megaterrorista’ biouhkiin, unohtamatta tekniikan muuttumista ihmisen vapauttajasta uudeksi kahlitsijaksi, koska sen irrationaalinen valvova silmä ulottuu kaikkialle. Poikkeukselliseksi Reesin sanoman tekee myös sen kosminen näkökulma: koska emme tiedä
elämän olemassaolosta muualla universumissa, saa älyllisen ja tietoisen elämän säilyminen
planeetallamme kosmisen merkityksen. Chicagon atomitiedemiesten tuomiopäivän kellon viisari, joka oli 1950-luvulla lähinnä puolta yötä, saattaa siten jälleen tikittää kohti
maksimaalisen uhan puoltayötä.852
Kysymys sotien jatkumisesta jakaa edelleen parhaimpiakin kansainvälisten suhteiden
tutkijoita. Joidenkin mielestä valtiot oppivat vähitellen rauhan tekemisen taidon, jolloin
sota kuihtuu aikanaan pois; tuloksena olisi siten laki ja sen noudattaminen ilman sotaa.
Toisaalla vaanii hajonneiden valtioiden ja sisällissotien kaaos; siis sota ilman lakia. Valtio
ilman potentiaa sotaan ei kykene suojelemaan kansalaisiaan pahimmalta. Laiton valtio
sodassa on myös kykenemätön rauhantekoon, pysyen siten sodan ja koston pysyvässä
kurimuksessa. Siksi realisti sanoo: molemmat, sekä laki että sota säilyvät, toisiaan tasapainottaen ja hilliten.853 Tämä edellyttää ihmiskunnalta samanlaista tietoista päättäväisyyttä suhteessa sotaan kuin mitä amerikkalaiset osoittivat 1960-luvulla Kennedyn esitettyä
juhlavasti maansa nimissä sitoumuksen lähettää ihminen Kuuhun. Itse asiassa käsitykset
sodan väistämättömyydestä perustuvat jäykkiin ennakkoasenteisiin. Samanaikaisesti monet tekijät nimittäin puhuvat ihmisen kyvystä oppia uudenlaisia asenteita ja keskinäisen
riippuvuuden käytäntöjä. Tällä hetkellä yhteinen riippuvuutemme planeetta Maan luonnosta vaatii selvemmin kuin mikään muu kokonaisvaltaista panostamista myönteisen tulevaisuuden rakentamiseen.854
Loppujen lopuksi ihmiset kohtaavat tavallisessa arkielämässä suhteellisen vähän väkivaltaa tai julmuutta. Arkista maailmaa liikuttaa pikemmin yhteistyön ja hyvän naapuruuden kuin konfrontaation henki, jolle valtion on asetettava turvarajat. 1900-luvun karuista
kokemuksista huolimatta modernikaan sota ei syty ennalta määrättynä, vaan perustuu
ihmisten tekemiin lyhytnäköisiin päätöksiin ja vastuun väistämiseen.855
Siten ensimmäisen maailmansodan ja Versaillesin rauhansopimusten perinnön tulisi
toimia varoittavana esimerkkinä myös nykyajalle. Moni kylmän sodan vuosien ns. reaRees 2004, 25–71, 180–188.
Bobbitt 2002, 815.
854
Fry 2007, 212–233.
855
Keegan 1993, 386–387.
852
853
220
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
lismin edustajakin on myöhemmin siirtynyt lähemmäksi ’wilsonilaista’ idealismia. Näiden joukkoon kuuluu mm. patoamispolitiikan pääarkkitehti George Kennan, jolta alkoi
1980-luvulla ilmestyä yhä kriittisempiä kannanottoja sotaa ja siihen liittyvää sotilaallisteollista kompleksia vastaan. Syynä oli atomisotaan sisältyvä ihmiskunnan apokalyptisen
lopun näköala. Sen takia sodan mahdollisuus johtavien teollisuusmaiden kesken tulisi
voida sulkea kerta kaikkisesti pois. Siksi myös realisti Kennan oli lopulta valmis näkemään Wilsonissa aikaansa edellä olleen traagisen hahmon.856
Sodat ja niiden kuvaukset ovat perinteisesti hallinneet historiallista kerrontaa. Tämä
on sinänsä luonnollista, koska kyseessä on yksi ihmisyhteisöjen tuhoisimmista ilmiöistä.
Sodan yleisyydestä huolimatta on syytä nostaa historiasta entistä selvemmin esiin myös
toimintoja, joilla sotia on kyetty estämään. Tämän suuntaisista historiallisista esimerkeistä
ei sinänsä olekaan puutetta. Ensimmäinen tarkastelukulma löytyy uusien aseiden ja niitä
vastaan alati kehitettyjen suojavarustusten välillä käydystä loputtomasta kilpajuoksusta.
Tästä voidaan edetä poliittisten liittoumien sotia hillitsevään rooliin. Lopuksi voidaan
päätyä westfalenilaisen ruhtinasjohtoisen sopimusjärjestelmän kautta moderniin ’liberaalin rauhan’ maailmaan, jossa demokratiat eivät tapaa keskenään sotia. Tässä maailmassa
tajutaan keskinäisen riippuvuuden ja yhteisten organisaatioiden merkitys rauhan säilymiselle. Toisaalta sotien muuttuminen yhä enemmän valtioiden sisäisiksi välien selvittelyiksi
korostaa hallinnon laadun, instituutioiden vakauden, ihmisoikeuksien ja koulutuksen
merkitystä konfliktien torjunnassa. Monissa tapauksissa esim. kysymys viljelyskelpoisen
maan oikeudenmukaisemmasta jaosta on muodostanut keskeisen testin rauhanpyrkimysten aitoudelle.857
Sanomme tiedon lisäävän tuskaa. Ydinaseiden ja ydinsodan vaikutusten osalta tämä
pitää erityisen hyvin paikkansa. Monelle aikamme ihmiselle koko ongelma on yhä liian
suuri, liian abstrakti ja ahdistava. Siksi tarvitaan edelleen sellaisia herättäjiä kuin Jonathan
Schell, jonka teos The Fate of the Earth (1982) kuvasi piinallisen konkreettisesti mm.
sitä, millainen vaikutus yhden megatonnin vetypommilla olisi New Yorkin kaltaisen kaupungin ihmisiin ja infrastruktuuriin: räjähdyspaikasta noin 7 kilometrin säteellä tuhoutuisi jokainen rakennus; 13 kilometrin säteellä lähes kaikki rakennukset kokisivat vakavia
vaurioita; 16 kilometrin säteellä lentävä lasi ja muut terävät esineet aiheuttaisivat niiden
eteen joutuville kuolettavia vammoja. Tuhoa täydentäisi edestakaisin vellova paineaalto,
jonka muuttaisi pilvenpiirtäjien saartamat kadut betonista ja talonjäänteistä täyttyviksi
rotkoiksi. Sitten tulisi hirvittävä kuumuus, jonka sytyttämä massiivinen tulimeri nielaisisi
alleen kaiken lähes kymmenen kilometrin säteellä 0-pisteestä. Hiljaisena loppuna tulisi
kuolettava säteily ja saastelaskeuma, joka laajenisi tuulen suuntaan jopa 25 kilometrin
levyisenä rintamana parinsadan kilometrin päähän.858
Suvereeni valta, joka kontrolloi tällaisia tuhovoimia on muuttunut totaaliseksi ’biovoimaksi’ jolla on elämän ja kuoleman valta ei vain yksittäisiin ihmisiin ja ihmisryhmiin,
vaan yli koko ihmiskunnan, ehkä itse elämän kipinäänkin asti. Sodasta on siten tullut
aidosti ontologinen kysymys. Turhaan ei H.G. Wells aikanaan liittänyt suositun maailmanhistoriansa Outline of History (1920) loppuun sanontaa ”ihmisen historia tulee
yhä enemmän kilpailuksi kasvatuksen ja katastrofin välillä”. Nämä sanat lähes 90-vuoden
Jopa Neuvostoliiton viimeinen johtaja Gorbatshov käytti puheissaan avoimen wilsonilaista kieltä.
Knock 1992, 274–275.
857
Miall 2007, 103–119, 125–145.
858
Schell 1982, 47–53. Todellisessa ydinsodassa New Yorkia kohtaisi yhden megatonnin sijasta 20 megatonnin pommi, yksi tai useampia. Seuraamukset kumuloituisivat vastaavasti moninkertaisiksi.
856
221
takaa haastavat myös nykyisen ihmissukupolven kollektiivisten päämäärien syvälle menevään pohdintaan.859
Ydinsodan todellisuus näyttää ylittävän moninkertaisesti ihmisen kuvittelukyvyn.
Vaikka itse sota ei tuhoaisikaan koko ihmiskuntaa, voidaan olettaa, että tuhansien ydinräjähdysten tuottama säteily lisäisi sodan jälkeisessä ihmispopulaatiossa vaikeita syntymävaurioita, mahdollisesti korjaamattomalla tavalla. Ihmiskunnan lopputaival olisi siten
kauheiden epämuodostumien sävyttämää toivotonta korpivaellusta.860
Kauhukuvista riippumatta sodat ja niihin varustautuminen jatkuvat uudella vuosituhannella entiseen malliin. Maailmassa on edelleen noin 30.000 ydinasetta, joista tuhannet ovat suhteellisen nopeassa valmiustilassa, tarvittaessa käytettäväksi satojen miljoonien
ihmisten tuhoamiseen. Vaikka otamme huomioon aseiden mielettömän tuhovoiman,
kyse ei olisi polttavasta ongelmasta, jos kaikki massatuhoaseita omaavat maat olisivat aidosti liberaaleja demokraattisia valtioita. Tällaisilla mailla ja kansoilla ei tunnetusti ole
mitään tarvetta keskinäiseen sodankäyntiin; siksi ne voisivat keskinäisellä sopimuksella
myös kieltää ydinaseet tarpeettomina. Mutta maailmassa olevien ’roistovaltioiden’ takia
on myös liberaalien valtioiden pidettävä kiinni ydinasearsenaaleistaan.861 Sillä ydinaseiden
leviäminen uhka on saavuttanut uuden, entistä vaarallisemman tason. Jo nyt osa ydinaseista on epävakaiksi katsottavien hallitusten (esim. Pohjois-Korea, Pakistan) valvonnassa, ja mahdollisuus yhden tai useamman aseen joutumisesta näiden kautta jonkin terroristiryhmän käsiin kasvaa joka hetki. Ilman ydinasetta ei kaiketi kukaan pyrkisi nimeämään
Pakistania ’maailman vaarallisimmaksi paikaksi’.862
Yhä useampi maa pitää ydinaseteknologian hallintaa nationalistisena oikeutenaan,
jota kansainvälinen ydinenergiajärjestö IAEA ei saa rajoittaa. Pohjois-Korean ja Iranin tapaukset ovat tässä mielessä tulleet tutuiksi. Sitäpaitsi kyse ei ole vain ydinaseita havittelevista uusista maista, vaan samaan aikaan vakiintuneet ydinasevallat pohtivat 1990-luvun
supistuskauden jälkeen olemassa olevien ydinarsenaaliensa modernisoimista, jotta näiden
aseiden pelotevoima säilyisi tuoreena.863
Kyse on siten edelleen nationalismista ja sen edustamasta patologisesta kansallisvaltiosysteemistä, jonka puitteissa ”kansallinen etu kaataa inhimillisen edun”. Tämä ilmenee
niidenkin ajattelussa, jotka yleisellä tasolla ovat huolissaan atomiaseista: raja vedetään
omalla maalle asetettavien rajoitusten kohdalle. Pommin vastustajien on siten osoitettava poikkeuksellista sitkeyttä, kuten Lawrence S. Wittner on korostanut: ”Se että omaksumme pitkän tähtäimen strategiaksi pyrkimyksen kesyttää kansallisvaltion sotavalmius
perustettavan kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän avulla ei poista tarvetta pyrkiä lyhyHardt & Negri 2004, 18–19; Wells 1930, 1100.
Agassi 1999, 194.
861
Rawls 1999, 8–9, 48, 94.
862
Arvostettu The Economist katsoi tarpeelliseksi päätyä äskettäin tähän arvioon. The Economist 5.–
11.1. 2008: The world’s most dangerous place.
863
Scientific American, marraskuu 2007, 46–59, Special Report: Nuclear Weapons in a New World.
Ydinasevaltioiden kerhoon lasketaan kuuluvaksi yhdeksän maata (Yhdysvallat, Venäjä, Britannia, Ranska, Kiina, Intia, Pakistan, Israel ja Pohjois-Korea). Muuttuneen maailmantilanteen takia ainakin Yhdysvallat on pohtinut oman ydinaseoppinsa muuttamista, jolloin kylmän sodan aikaisesta MAD-doktriinista siirryttäisiin astetta radikaalimpaan NUT-oppiin (Nuclear Use Theory). Kriitikkojen mielestä
tämän takana ei ole mikään muu kuin ”Yhdysvaltain perverssi halu kyetä käymään ydinsotaa ja selvitä
siitä voittajana.” (Jan Öberg, HS 7.1.2008). Ydinaseiden leviämisessä voi toki nähdä myös valtioiden
välistä tasa-arvoa edistäviä piirteitä. Pienikin määrä ydinpommeja ja ohjuksia lisää valtion vakavasti otettavuutta ja ’tasa-arvoa’ suurten pelurien silmissä. Tällöin astutaan ’kovan puolustuskuoren’ ajattelusta
tilanteeseen, jossa jokainen ydinvalta voi laskea suojakseen vain ’pehmeän alueellisen kuoren’ antaman
turvan. Harknett 2003, 302–304.
859
860
222
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
ellä tähtäimellä ydinaseiden kontrolliin ja aseriisunnan edistämiseen. Itse asiassa ne ovat
toisiaan täydentäviä.”864
Nigerialainen Nobel-kirjailija Wole Soyinka on todennut sattuvasti: ”Jos tappaa rakkaudesta jumalaan, tappaa rakkauden, tappaa jumalan/ Jos tappaa jumalan nimissä, hylkää jumalan ja riistää jumalalta nimen.” Jumalan tilalle voi yhtä hyvin sijoittaa maan,
kansan tai luokan. Tulkitsen ’jumalan tappamisen’ tarkoittavan tässä yhteydessä sitä, että
syvimmän kiintymyksemme, kaipauksemme, intohimomme ja rakkautemme kohde – se
jonka puolesta olemme valmiit jopa tappamaan – menettää puhtautensa ja arvonsa. Veren
tahraama maa on sieluton ja arvoton. Tappaminen kääntyy siten perimmäisintä tarkoitustaan vastaan. Avoimeksi jää, milloin ihmiskunta on kypsä tämänkaltaiseen väkivallan
ja sodan tulkintaan.865
9.2 Kohti humaanin sivilisaation planeettaa866
Uskonto muodosti Toynbeelle hänen elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä jonkinlaisen
pakopaikan, joka teki muutoin yhä irrationaalisemmasta maailmasta lopulta kuitenkin
ymmärrettävän. Miellettyään aluksi uskonnon koteloksi, josta uusi sivilisaatio aikanaan
purkautuisi ulos, hän käänsi myöhemmin tämän ajatuksen päälaelleen: sivilisaation viimeinen tarkoitus olikin olla uuden uskonnon kasvualustana ja käyttövoimana. Näin sivilisaatio muuttui uskonnon palvelijaksi osana suurta syklistä maailmanjärjestystä.867
Näin määritelty uskonto ei ollut Toynbeelle kuitenkaan kristinusko tai mikään muukaan olemassaolevista maailmanuskonnoista. Kyse oli panteistisesta kaiken olevaisen yhdistelmästä, jota hän kuvasi Quintus Aurelius Symmachuksen lausumalla, jonka mukaan
’niin suuren mysteerin sydäntä ei voi koskaan saavuttaa seuraamalla vain yhtä tietä’. Tätä
Toynbeen ajattelun puolta on sattuvasti verrattu amerikkalaisen Paul Tillichin eksistentiaalisen etsinnän teologiaan. Sen teemana oli modernin ihmisen kokema epämääräisen
huolen täyttämä ahdistus, jonka herättäjänä toimii sisäinen tunto elämän tyhjyydestä ja
tarkoituksettomuudesta.868
Oltiin uskonnon syvimmästä olemuksesta mitä mieltä tahansa, lienee perusteltua
mieltää myös uskonnollinen dimensio aidolla tavalla ihmisen kokonaisvaltaisen olemuksen osaksi. Viimeisten parin vuosisadan aikana on läntisen kulttuuripiirin alitajuisena käytäntönä ollut pyrkimys minimoida tämän puolen merkitys, jopa siten että se on haluttu
sulkea globaaliin hallintaan tähtäävien inhimillisten kehitysprosessien ulkopuolelle. Kyse
on paljolti valistusajalta periytyvästä muistista, jonka ehdollistamana uskonnon myönteiseen vaikutukseen ei uskota eikä luoteta. Uskonto koetaan liian kahlitsevaksi, aineellisen
kehityksen ja tieteen vastaiseksi, jotta sen varaan voitaisiin kuvitella rakennettavan mitään
edistyksellistä. Nyttemmin, kun puhtaasti maalliset ja ’tämänpuoleiset’ pyrkimykset ovat
Wittner 2003, 488–491.
Teksti runokokoelmassa Man and Nature. Lainaus: HS 22.10.2007.
866
Otsikko on otettu Ele Aleniuksen samannimisestä, ajatuksia herättävästä teoksesta, jossa hän nimesi ihmiskunnan moraalisten ponnistelujen tavoitteeksi unelman ”että olisimme humaanin sivilisaation
planeetta”. Alenius 2000, 179.
867
Toynbee 1948, 225–238.
868
Toynbee 1948, 231–236; Toynbee 1958a, 111–112; Study 7, 442; Study 12, 625; Winetrout 1989,
31–50. Erityisesti Studyn osassa 7 Toynbee pohti sivilisaation ja uskonnon suhdetta tavalla, joka sekoitti
entisestäänkin hänen sivilisaatioteoriaansa. Jos uskonto nousi sivilisaation raunioilta, oli se olemukseltaan sivilisaatiota korkeampi; näin ihmisyhteisön kehityksen ’pienimmäksi ymmärrettäväksi tutkimuskohteeksi’ ei kelpaisikaan sivilisaatio vaan uskonto. Mm. Eric Voegelin arvioi tässä ilmenevän sekavuuden syyksi Toynbeen eksistentiaalisen etsinnän keskeneräisyyden. Cooper 1999, 328–330.
864
865
223
useissa tapauksissa osoittautuneet perin voimattomiksi ihmiskunnan eteen kasautuvien
ongelmien ratkaisemisessa, on tullut aika tunnustaa myös ihmisen spirituaalinen puoli ja
pyrkiä valjastamaan se yhteisen hyvän palvelijaksi.869
Hajoavassa Jugoslaviassa 1990-luvulla tapahtunut äärinationalismin nousu on hyvä
esimerkki sivilisaatioiden jakolinjalla ilmenneestä identiteetin etsimisestä. Uhkan ja vihamielisen paineen alaisena Bosnia-Herzegovinan alkujaan varsin sekulaari muslimiväestö
koki uskonnollis-nationalistisen heräämisen, jota myös ruokittiin ulkoapäin. Tässä niin
kuin monissa muissa tapauksissa kävi siten, että uskonto sai näin muotoutuneessa heimopohjaisessa tietoisuudessa hallitsevan roolin, tavalla jossa se kytkeytyi vahvasti perinteisen nationalismin etnisiin tunnusmerkkeihin. Samuel Huntingtonin ’sivilisaatioiden
sota’ -näkemyksiä on varsin perustellusti kritisoitu, mutta viimeisten parin vuosikymmenen kehitys on antanut toisaalta lisää katetta hänen uskonnon merkitystä korostaville
tulkinnoilleen. Huntington korosti kriisiytymisen aktualisoituvan erityisesti sivilisaatioiden ’murtumakohdissa’, siellä missä sivilisaatioiden mannerlaatat hankaavat raskaasti
toisiaan vasten. Entisen Jugoslavian lisäksi edustaviksi esimerkeiksi sopivat konfliktit niin
Tsetseniassa, Filippiinien islamilaisen moroväestön keskuudessa (Abu Sayyaf ) kuin EteläSudanissakin. Näissä esimerkeissä uskonnot toimivat syvästi jakavina voimina. Tätä vaikutusta kieltämättä Huntington korosti kuitenkin myös uskontojen yleistä, positiivisesti
sävyttynyttä merkitystä sivilisaatioiden normittajina, muistuttaen, että viidesta maailmanuskonnosta neljä on kytkeytynyt suureen sivilisaatioon, buddhalaisuuden muodostaessa
ainoan poikkeuksen.870
2000-luvun kehityksen lähes hallitsematonta moninaisuutta kuvastaa levottomuutta
herättävällä tavalla siirtyminen kylmän sodan aikaisesta kauhun tasapainosta ’roistovaltioiden’ ja kasvottomien terroristijärjestöjen aikaan, johon uskonnollinen fanatismi antaa
oman kirpeän sävynsä. Viimeksimainittu tekijä onkin astunut voimalla maailmanpolitiikan näyttämölle, aivan kuin ilkkuen 1900-luvun länsimaisen älymystön lyhytnäköisiä
kannanottoja uskonnon pikaisesta kuolemasta. Vaikka modernien konfliktien taustalla
on lähes poikkeuksetta vaikeasti miellettäviä aineellisia ja sosiaalisia syitä, on ilman Huntingtonin vakuuttelujakin selvää, että useissa tapauksissa niihin liittyy myös voimakkaita
uskonnollisia teemoja ja kiihkoa. Tältä pohjalta on perusteltua puhua jopa uusista uskonsodista.871
Toynbeen tapaan on hyvä kuitenkin muistaa, ettei uskontojen vaikutus merkitse vain
uhkaa – saatamme päinvastoin myös hyötyä niiden tarjoamasta henkisestä näkökulmasta.
Sillä ihmistä riivaava itsekeskeisyys ja materiaalinen ahneus ovat valtavia voimia, joiden
suitsiminen ei ole helppoa. Siihen vääntöön saatetaan tarvita Toynbeen osoittamalla tavalla myös uskonnollista näkökulmaa. Pelkkä rationaalinen järki ei nimittäin näytä yksin
riittävän motivoimaan ihmistä epäitsekkään luopumisen tielle. Monien mielestä siihen
tarvitaan aito sisäisten arvojen kumous – henkinen ja hengellinen ajattelun vallankumous, joka yksin pystyy murtamaan ihmiskuntaa hallitsevat itsekkyyden voimat. Tämän
sisäisen kumouksen tunnusmerkiksi ei kelpaa esim. hippiyden edustama vapaus, vaan
Falk 2001, 13–16.
Huntington 1996, 47–48, 266–272; Walid Pharesin mukaan modernit islamilaiset jihadistit ovat
osoittautuneet Huntingtonin teorian konkreettisimmiksi vahvistajiksi. Taisteleva islamilaisuus pitää sivilisaatioiden yhteentörmäystä väistämättömänä ja uskoo islamin nousevan sen tuhkasta voittajana. Phares
2007, 9–13.
871
The Economist 3.–9.11.2007, 13, In God’s Name. A special report on religion and public life. Islamilaisen terrorismin sävyttämien konfliktien lisäksi uskonnolla voi olla keskeinen rooli tietyn yhteisön,
kuten Nigerian tai Sri Lankan sisäisen, usein tribalismin sävyttämään ristiriidan taustavoimana. Tällöin
se tyypillisesti lisää esiin purkautuvan väkivallan intensiteettiä, Kolmantena muotona on valtiopohjainen
repressio, jossa uskonto muodostaa joko toiminnan kohteen tai motivaation.
869
870
224
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Pyhän Fransiscus Assisilaisen personoima lämminhenkinen kurinalaisuus, kuten Toynbee
sattuvasti muistutti.872
Modernin Homo Faber Mechanicuksen ja Homo Economicuksen osaamisen tulokset
ovat olleet jo pidemmän aikaa kaikkien nähtävillä. Aiempi hyvä renki eli teknologia oli
Toynbeen näkökulmasta jo hyvän aikaa sitten muuttunut elämää dominoivaksi tyranniksi, todelliseksi Frankensteinin hirviöksi. Siksi ihmisen valmius siirtää edes osa taloudelliseen toimeliaisuuteen uhraamastaan energiasta elämän mielen eli uskonnollisen pohdinnan suuntaan voisi olla alkuna uuden tasapainon ja harmonian löytymiseen.873
Historiallisen analyysin valossa nationalismin ytimenä oleva valtiosuvereniteetti kytkeytyy vahvalla tavalla historiassa etenevään modernin projektiin. Tätä taustaa vasten
nähtynä se menettää suuren osan myyttisestä ehdottomuudestaan, jonka varaan erityisesti
kansainvälisten suhteiden realistinen koulukunta on paljolti rakentanut näkemyksiään.
Jos kaiken poliittisen vallan lähteeksi mielletty suvereeni valtio onkin historiallisen kehityksen sarttumanvarainen tuote, lienee sen tilalle mahdollista ajatella myös muunlaisia
rakennelmia. Tässä valossa lienee selvää, että suvereenien valtioiden välistä anarkistista
kilpailua tuskin voi pitää sellaisena muuttumattomana järjestelmänä, johon historian
modernisaatioprosessi olisi rationaalisesti pyrkinyt. Myyttisyytensä menettäneenä valtio
pikemminkin vain odottaa olemuksensa lisäerittelyä. Varsinkin nykyisessä globaalien
uhkien maailmassa tämä näkökulma korostuu. Uuden kosmopoliittisuuden keskeisenä
tehtävänä on siten purkaa kansallisvaltion myyttisyys ja siirtää se pois historian keskiöstä,
sillä tätä asemaa se ei ansaitse. Ellei tämä onnistu, jää vaihtoehdoksi nihilismin ja subjektivismin sävyttämä toivottomuus.874
Ihmiskunnan tasolla havaittava hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen asetti Toynbeen aika ajoin jyrkästi poikkiteloin hänen oman läntisen viitekehyksensä kanssa, köyhyydestä ja nälästä kärsivän, kolonialismin kahleista vapautuvan ’kolmannen maailman’ puolelle. Nälän todellisuuden edessä edes katolisen paavin mahdollinen epäsuosio ei saanut
häntä vaikenemaan. Kun Toynbee joutui pysyvän moraalisen närkästyksen valtaan, hän
ei säästellyt kannanotoissaan. Näin tapahtui 1930-luvun alkupuolen ratkaisevien vuosien
aikana, jolloin länsimaat ja Britannia etunenässä pettivät Toynbeen mielestä kansainvälisen yhteisön luottamuksen, salliessaan Japanin, Italian ja lopulta myös Saksan aggressiot.
Tänä päivänä samanlaiset äänet kuuluvat lähinnä globalisaatiokriittisten tutkijoiden ja
analysoijien piiristä. Äärimmäiset heistä ovat valmiit näkemään globaalin talouden organisaatiot, kuten Maailmanpankin (World Bank) tai Maailman Kauppajärjestön (WTO)
osana lännen johtamaa salaliittoa globaalin maailmanhallituksen vaivihkaiseksi perustamiseksi. Salaliittolaisten tavoitteena olisi tällöin turvata epävirallisen hallinnan muodossa nykyinen globaali markkinajärjestelmä ja sen mukainen työnjako, jossa rikkaimpien
ja voimakkaimpien yritysten ja kansakuntien edut asetetaan aina ensimmäiseksi. Kypsä
Toynbee tuntisi ehkä lievää sympatiaa tämäntapaisia vastakkain asetteluja kohtaan. Tietyistä yhtäläisyyksistä huolimatta on kuitenkin melko vaikea kuvitella Toynbeetä nielemään sellaisenaan näin tarkoitushakuisia näkemyksiä.875
Toynbee 1974, 33–34.
Study 9, 639–641.
874
Fine 2007, 3–6, 131–132.
875
Winetrout 1989, 121, 137; McNeill 1989, 251; Hardt & Negri 2004, 175–176, 297–298. Yhtä
vaikea on kuvitella Toynbeetä vaatimassa Michael Hardtin ja Antonio Negrin tavoin pysyvää ’globaalia
totuuskomissiota’ maailman kaikkien vääryyksien korjaamiseksi. Lähempänä Toynbeen henkeä on sen
sijaan Joseph Stiglitzin yleisluonteisempi kommentointi: “Globalisaatio tänään ei toimi monien mailman köyhien hyväksi. Se ei toimi kovinkaan paljon ympäristön hyväksi. Se ei toimi globaalin talouden
tasapainon hyväksi.” Toisaalla teoksessaan Stiglitz tuo tasapuolisuuden nimissä esiin myös globalisaation
hyvät puolet, kuten Toynbeenkin voisi kuvitella samassa tilanteessa tekevän. Stiglitz 2002, 214.
872
873
225
Edellä mainitun kaltaisten salaliittoteorioiden kyseenalaistaminen ei merkitse sitä, etteikö kriittinen tarkkailija näkisi lännen ja erityisesti Yhdysvaltain kykyä ohjailla ja hallita
maailmanlaajaa kehitystä, joko avointen sotilasoperaatioiden muodossa (Irakin sotaretki 2003-) tai vähemmän näkyvien institutionaalisten ja logististen mekanismien avulla.
Molemmissa on kyse väkivallasta, vaikkakin eri muodoissa. Pitkälti on kyse ’globaalin
agendan’ hallinnasta amerikkalaisperäisen uusliberalismin hengessä. Mutta onko todella
kyse johdonmukaisesta suunnitelmasta ja sen mukaisesta prosessista vai kulloinkin esiin
nouseviin ilmiöihin reagoinnista, on paljon vaikeampi osoittaa vakuuttavasti.876
Nyt tietoisuuttamme hallitsee joka tapauksessa globalisaatioprosessi, joka muuttaa ennen näkemättömällä voimalla maailmaa ja käsitystämme siitä. Yhtäältä muutos näyttäytyy
itseään toteuttavana automaationa, jonka myötä monet edistykselliset unelmat viimein
toteutuvat. Toisaalta siihen kietoutuu käsittämätöntä sekasortoa ja kaaoksen tuntua. Ristiriitaisia määritelmiä yhdistää kuva alati kasvavien, monitasoisten suhteiden verkostosta,
joka sisältä käsin näyttäytyy tihentyvänä riippuvuutena ja kytkeytymisenä yksittäisten
tekijöiden loputtomaan paljouteen. Tämä ’kaiken kytkeytyminen kaikkeen’ realisoituu
samanaikaisesti lukuisilla elämän sektoreilla, niin taloudellisella, poliittisella, sosiaalisella,
kulttuurisella kuin aivan erityisesti biologis-maantieteellisellä tasolla. Ihmiskunnan kokonaisuuden kannalta tulee olemaan ratkaisevaa, kumpi globalisaatioskenaario toteutuu:
’globalisaatio ylhäältä käsin’ eli vain johtavien valtioiden ja kansainvälisen kapitalismin
toimijoiden yhteistyönä syntyvä markkinavetoinen ’uusi järjestys’, jonka voi nähdä eräänlaisena vanhan voimapolitiikan jatkumona; vai ’globalisaatio alhaalta käsin’, jossa erilaiset
ruohonjuuritason toimijat ja sosiaaliset foorumit pääsevät esiin aktiivisina toimijoina,
siten että niiden oikeudenmukaisuusnäkökantoja myös kuunnellaan. Lopputuloksesta
riippumatta maailman tilannetta voi jo nyt luonnehtia taistelun retoriikan sävyttämäksi
globaaliksi sotatilaksi, vaikka itse asiassa useimpien kohdalla on kyse vain elämän perustarpeiden turvaamisesta. Tässä mielessä sodasta on tullut sosiaalisten suhteiden pysyvä
olotila, jossa turvattomuuteen vastataan voimalla ja väkivallalla, oikeudenmukaisuuden
peittyessä konfliktien varjoihin.877
Pitkän linjan historiallisten megatrendien – sellaisten kuten väestön kasvu, maailmantalouden ja politiikan integroituminen, tietotekninen vallankumous ja kaikkien kulttuurien länsimaistuminen – ohella globalisoitumiseen vaikuttavat entistä vahvemmin myös
lähimenneisyydestä juontuvat trendit, jotka ovat luonteeltaan pääosin ekologisia.878
Juuri luonnossa ihmiskunnan akuutit ongelmat ja uhkakuvat konkretisoituvat selvimmin. Ilmastonmuutoksen suhteen viimeistenkin epäilyn linnakkeiden sortuminen
on synnyttänyt nopeasti laajan konsensuksen korjaavien toimenpiteiden kiireellisyydestä.
Maapallon biosfäärin, ’elonkehän’ tila on siten ainakin puheen tasolla noussut ihmiskunnan tietoisuuden keskiöön. Biosfäärinäkökulman kytkennässä ihmiskunnan kokonaishistorialliseen kehitykseen saattaakin piillä Toynbeen kestävin perintö, vaikkakin elämän
viimeisillä kalkkiviivoilla tehtynä. Toynbeen ajattelussa luontouhat kytkeytyivät kiinteästi
sokeaan nationalismiin, joka oli järkevien globaalien ratkaisujen esteenä. Vaikka moderni
analyysi esim. ympäristöhistorioitsija Clive Pontingin tapaan ei sellaisenaan korostakaan
nationalismin pahuutta, ovat kuvaukset maapallon tilasta ja ihmiskunnan kehitystiestä
varsin lähellä Toynbeen jo 1970-luvun alun Mankind and the Mother Earth -teoksessa
Slater 2003, 51–52. Kantaa on viimeksi näyttävästi edustanut katastrofikapitalismin salaliittoteoriaan
tosissaan paneutunut Naomi Klein. Hänelle kaikki viimeisten vuosikymmenien globaalit murrokset selittyvät uusliberalistisella shokkihoidolla, jonka pääkonnana on häärinyt Milton Friedman Yhdysvaltain
poliittisen ja taloudellisen eliitin tuella. Klein 2008, 3–21.
877
Mazlish 2006, 1, 7–8; Slater 2003, 58–59; Hardt & Negri 2004, 12–32.
878
Kuparinen 2004, 386–393.
876
226
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
esittämiä skenaarioita. Myös Ponting toteaa ihmiskunnan olevan edelleen liian monien voimakkaiden eturyhmien vankina mm. sidonnaisuudessa fossiilisten polttoaineiden
käyttöön. Siksi myös hänen arvionsa muutoksen mahdollisuudesta jäävät ilmaan, odottamaan tulevien historioitsijoiden analyysejä.879
Globaalin auktoriteetin puute globalisoituvassa maailmassa merkitsee kaikkiaan monimuotoisen epävarmuuden kasvua. Maailman ongelmien vaatiessa ylikansallisia ratkaisuja ei alueellisen kansallisvaltion auktoriteetin rapautuminen sellaisenaan auta, ellei
tilalle kasva uutta yhtenäisyyttä. Siksi näemme nyt maailmassa epätasapainon kasvua, sortuneita valtiorakenteita, etnisiä puhdistuksia, epäsymmetrisiä ja hämärärajaisia sotia sekä
yleensä lisääntyvää sodan pelkoa – unohtamatta luonnon tuhoutumista, väestöräjähdystä,
ja muita globaalin talouden tuottamia pahoinvoinnin muotoja. Ihmiskunnan väestöllisen
painopisteen siirtyminen pois perinteisestä lännestä Aasian ja Afrikan köyhien massojen
suuntaan muodostaa jo sellaisenaan valtavan haasteen niin poliittisen tasapainon, ympäristön tilan kuin globaalin terrorisminkin näkökulmista. Tässä tilanteessa kylmän sodan
kauhun tasapainon ennustettavuus alkaa näyttää varsin tavoiteltavalta olotilalta. Joudumme tosiasiassa kohtaamaan 2000-luvun haasteet sitoutuneena aikansa eläneeseen poliittiseen mekanismiin, jonka keskiössä on edelleen rajojensa sisälle vankasti ankkuroituva
kansallisvaltio. Juha Sihvolaa siteeraten ”tarvitsemme globaalia etiikkaa, koska elämme
sellaisessa maailmassa kuin nykyään elämme.” Siksi ”maailmankansalaisuus ei ole haaveilua vaan välttämättömyys.”880
Historian ja historioitsijoiden mahdollinen anti virinneeseen keskusteluun on tuoda
asioiden käsittelyyn oikeaa ja laaja-alaista perspektiiviä. Tulevaisuuden näkeminen pelottavana ja aivan kuin jo menetettynä mahdollisuutena on historiallisesti itse asiassa varsin
tuore, korkeintaan puolen vuosisadan taakse ulottuva ilmiö. Vaikka toinen maailmansota
oli sinällään tuhoisa, katsoivat ihmiset siitä selvittyään maailmaa optimismin sävyttävin
silmin. Maailman silloiset pahuudet, uudet sodat, rasismi, köyhyys, taudit ja nälkä olivat
todellisia, mutta kuitenkin voitettavissa olevia uhkia. Edes atomipommi ei pimentänyt
taivasta kokonaan. Todellinen orwellimainen epätoivo muotoutui vasta seuraavilla vuosikymmenillä, joista 1970-luku edusti toivon hiipumista, 1980-luvun epätoivon kasvua,
1990-luvun katastrofiin kypsymistä ja 2000-luku tuhon realisoitumista. Tulevaisuus, joka
kerran näytti modernistin utopialta, muuttui vaivihkaa lopun saarnaajien temmellyskentäksi. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että arjen keskellä useimmat ihmiset itse asiassa
käyttäytyivät toisin, ikäänkuin uskoen siihen, että heidän lapsillaankin olisi vielä käsissään
myönteinen tulevaisuus. Tulevaisuuteen suuntautuvalla altruismilla on sittemmin ollut
vähän reaalista vetovoimaa, sillä nykypolvesta on käytännössä tullut lastensa perintöä jo
ennakkoon kuluttava SKI-sukupolvi (SKI: Spending our Kid’s Inheritance). Perspektiivimme niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen on samalla supistunut radikaalisti. Silti
ihmisen itsereflektoinnin sävyttämään perusolemukseen kuuluu edelleen vahvana myös
praktinen tulevaisuuden toivo.881
Ponting 2007, 380–423. Ponting esittää kattavan kuvan (314–379) ihmiskunnan tiestä industrialismin avulla kohti ’yltäkylläistä yhteiskuntaa’, jota hallitsee tuhlaileva massatuotanto, autoistuminen,
turismi ja lisääntyvä epätasa-arvo. Kansainvälisen ilmapiirin ilmastokysymyksessä omaksumaa vakavaa
asennemuutosta kuvastavat puolestaan hyvin johtavissa amerikkalaisissa viikkolehdissä keväällä 2007
lähes samanaikaiseti ilmestyneet laajat katsaukset ilmastokysymyksestä. Time 9.4.2007; Newsweek
16.4.2007.
880
Hobsbawm 2007, 20–53, 113; Sihvola 2004, 97, 210; de Blij 2007, 93–107.
881
Lowenthal 2007, 211–216.
879
227
Valtio on nykyisellään muuttumassa olemuksellisesti aiempaa löyhemmäksi sosiaalisten ja taloudellisten liittoumien kompleksiseksi verkostoksi, eräänlaiseksi ’jäännevaltioksi’
(residual state). Tästä huolimatta valtioinstituutio hallitsee edelleen kansallista tietoisuutta ja toimii perustuslaillisen legitimiteetin lähteenä niin alueellisella kuin globaalillakin
tasolla. Siksi sitä ei voi missään tulevaisuuden skenaarioissa kuitata aikansa eläneeksi ja
ohittaa. Varsinkin monissa kehitysmaissa nationalismi elää vahvana niin siirtomaaperinnön vääryyksistä muistuttavana vastavoimana kuin myös paikallisten etnisten ristiriitojen
ja intohimojen kasvualustana. Tällaisenaan kansallisvaltio säilyttänee asemansa lähitulevaisuuden valtavoimana, joka on otettava globalisoitumisprosessia hidastavana tekijänä
huomioon.882
Mittavien uhkakuvien edessä on myös vakiintuneista kliseistä ja totuuksista ajateltava
uudella tavalla luovasti, vaikkapa turvautumalla ’skeptiseen järkeen’: ellei nationalismi
ota kuollakseen – ja kaikkien vakavasti otettavien skenaarioiden valossa se näyttää säilyvän keskuudessamme vielä pitkään – on sitä käytettävä hyväksi maailman pelastamisessa.
Esimerkin tämänkaltaisesta skeptisen järjen käytöstä tarjoaa ympäristötutkija Roy Woodbridgen pohdinta, miten nationalismi voitaisiin valjastaa myönteisellä tavalla palvelemaan ihmiskuntaa yhä kiihtyvässä sodassa ekologisen niukkuuden ja köyhtymisen voimia
vastaan. Woodbridge arvioi suurimman uhkan ihmiskuntaa vastaan muodostuvan biosfääripohjaisten voimavarojen niukkenemisesta. Tämä koskee kaikkea maahan, veteen ja
ilmakehään sidottua materiaa ja energiaa. Tätä uhkaa vastaan on pikimmiten julistettava
maailmanlaaja sota – ei kuitenkaan perinteistä verentäyteistä versiota, vaan tämän sodan
strategiana on globaalien voimavarojen järkiperäisen jakamisen prosessi. Jakaminen ei voi
tapahtua pelkästään perinteisen kestävän kehityksen ehdoilla, vaan painopisteeksi tulee
asettaa taloudellisen kehityksen jatkuminen hyödyntämällä uusimpia teknisiä ratkaisuja
ja soveltamalla voimavarojen jaossa uudenlaista tarveharkintaa. Esim. puhdas vesi muodostaa tällaisen nopeasti niukkenevan voimavaran. Vain toteuttamalla oikeudenmukaista
jakopolitiikkaa globaalilla tasolla voi kansakuntien sisäinen ja ulkoinen sosiaalinen rauha
säilyä. Toisena vaihtoehtona on väistämättä leviävä globaali anarkia. Tietoisen ja hyvin
organisoidun taistelun myötä voisi edessämme olla uudenlainen globaalin varautumisen
ja huolenpidon aika, joka antaisi ihmiskunnalle tuoretta toivoa. Mutta tällä sodalla ei ole
menestymisen mahdollisuuksia, ellei yhteiseen taisteluun kutsuta – jopa suorastaan vaadita – mukaan kaikkia kansallisvaltioita. Niiden tulee seistä samassa rintamassa muiden
globaalilla tasolla toimivien henkisten ja aineellisten organisaatioiden kanssa.883
Ainoastaan näin toimimalla voidaan estää ’globaalin apartheidin’ laajeneminen ja syveneminen. Käytännössä tämä tarkoittaa rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välistä jakolinjaa, johon Kiinan ja Intian kaltaiset voimakkaasti kasvavat jättiläistaloudet tuovat
jo nyt omaa voimakasta sivumakuaan. Kaikissa skenaarioissa tämä merkitsee perinteisen
turvallisuusajattelun olennaista laajennusta kohti ’globaalia ympäristöturvallisuutta’, joka
ottaa huomioon kaikki ihmiskunnan hyvinvointia uhkaavat akuutit ongelmat.884
Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ei koske vain suurta perusjakoa pohjoisen ja etelän
välillä, vaan samalla on kyse myös yksittäisten valtioiden sisäisestä kamppailusta hallitsevan eliitin ja suurten väestömassojen välillä – riippumatta siitä, millainen hallintotapa kussakin maassa on vallalla. Ihmiskunnan syvän jakautumisen ilmauksena köyhyys ja
nälkä muokkaavat edelleen laajoilla alueilla voimakkaasti arjen poliittista todellisuutta.
Eräänlaisena inhimillisen kauhuskenaarion huipentumana voitaneen pitää koko maanpiirin kattavan pandemian mahdollisuutta. Massamuodot saanut lentoliikenne manteCerny 2003, 219; Kuparinen 2004, 390–391.
Woodbridge 2005, xiii–xv, 3–22, 175–176, 221–249. Hyvän esimerkin tämän näkökannan tärkeydestä tarjoaa Kioton ilmastosopimuksen vesittyminen keskeisten saastuttujien jäätyä sen ulkopuolelle.
884
Dalby 2003, 36–44.
882
883
228
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
reilta toiselle varmistaa tämän uhan säilymisen ihmiskunnan pysyvänä realiteettina.885
Näin monimuotoisesti nykyihminen todentaa vanhan sanonnan itsestään: ’homo homini
lupus’. Megaongelmien piirittäminä voimme vain pahoitella sitä, ettei YK:sta aikanaan
tullut aitoa ’Ihmisten parlamenttia’.886
Tämä koskee myös viimeaikaisia pohdintoja, joilla on pyritty sysäämään ihmiskunnan
yhdistymiskehitys uudelleen liikkeelle. Niitä on vaivannut yleisluontoisuus ja laajemman
poliittisen kannatuksen puute, oli sitten kyse nykyisen YK:n pohjalle rakentuvista suunnitelmista tai jostain täysin irrallisista malleista, joita esim. maailman federalistinen liike
on esittänyt.887 Näissä esityksissä poliittiselle yhteisölle asetetut pohjavaatimukset ovat
varioineet valtionkaltaisista ’paksuista’ näkemyksistä anarkistisiin, miltei hallinnottomiin
’ohuisiin’ versioihin. Siksi konkreettista edistystä ei juuri ole tapahtunut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö maailmanhallitukselle riittäisi kiireellisiä tehtäviä ja haasteita. Mm. Heikki Patomäki ja Teivo Teivainen ovat pohtineet kysymystä vallan keskityksen ongelmana, tarjoten ratkaisuksi jonkinasteista hajautettujen parlamenttien mallia
ja ’maailman referendumia’ ihmiskunnan tavoiteasettelujen määrittämiseksi. Olennaisen
hidasteen maailmanparlamentin perustamisen tielle on kuitenkin tähän asti muodostanut ihmiskunnan sosiaalinen kypsymättömyys, joka on estänyt muutoksen reunaehtojen
laaja-alaisen sisäistämisen.888
Siksi ei ehkä tulekaan pyrkiä ensi sijaisesti keskitettyyn vaaleihin nojaavaan järjestelmään, jonka kautta syntyisi koko maailman kattava suvereeni, lakeja säätävä parlamentti. Sen sijaan voitaisiin tavoitella foorumia, joka – olematta virallisesti valittu elin
– silti edustaisi maailmanyhteisön demokraattista ja laillisuuteen tähtävää mielipidettä,
opinio juris. Sellainen foorumi voisi puhua laillisesti koko planeetan puolesta ja ratkoa
mielipiteensä arvovallalla olemassaolevien sopimusten pohjalta syntyviä ristiriitoja. Habermasiin viitaten, laki on politiikkaa. Syntyvä elin olisi aluksi vain halukkaiden valtioiden foorumi, johon muut voisivat liittyä myöhemmin. Siinä voisi olla kaksi kamaria,
joista toinen valittaisiin yleisillä vaaleilla, toisen asiantuntijoista koostuvan toimiessa ensimmäisen hillitsijänä. Organisaation rahoitus voisi nojautua ns. Tobinin veron pohjalta
kehitettyyn valuutanvaihtoveroon (Currency Transaction Tax, CTT). Tämän kaltainen
Heikki Patomäen visioima malli ei olisi maailman parlamentti perinteisesti ymmärrettynä, eikä se tähtäisi ihmiskunnan federalistiseen yhdistymiseen. Se voisi silti tarjota ainakin
osaratkaisun ihmiskunnan nykyiseen kehitykseen, jossa kansainvälisen lain merkitys jää
’kelluvaan’ tilaan.889
Hobsbawmin mukaan jo vuosituhannen vaihteessa 2600 miljoonaa ihmistä suoritti vuosittain lentomatkan. Lisääntyvästä ympäristötietoisuudesta huolimatta trendi on tuskin laskemassa. Hobsbawm
2007, 86.
886
Kennedy 2006, 25, 284–290; McKay et.al 2000, 1145–1169; Hakovirta 2002, 47–74.
887
The World Federalist Movement, perustettu Montreuxissa 1947. Patomäki & Teivainen 2004, 139.
888
Patomäki & Teivainen 2004, 139–149; Miall 2007, 173–174.
889
Patomäki 2007, 383–393; <http://static7.userland.com/ulvs1-j/gems/wlr/10patomaki.pdf>. Tuoreimmassa teoksessaan (The Political Economy of Global Security. War, Future crises and Changes in global
governance. Routledge 2008. London and New York) Patomäki palaa erityisesti Hans Morgenthaun
ajatuksiin maailmanyhteisön kehittymisestä esivaiheena kohti maailmanvaltiota. Kyseeseen ei tule mikään äkkinäisen yhdistymisen unelman täyttyminen, vaan pikemminkin sitkeään empiiriseen tutkimukseen ja entistä tarkempien selittävien mallien kehittelyyn perustuva prosessi. Jos tämän kaltainen
työskentely paljastaa kehityksen, joka saattaisi johtaa lähitulevaisuudessa syttyvään ydinsotaan, saisivat
Morgenthaun ym. puoli vuosisataa sitten esittämät argumentit aivan uuden akuutin merkityksen ja
painavuuden. Kaiken ytimenä on kuitenkin oltava moraalisten arvostusten ja arviointien rajaama poliittinen toiminta, jonka puitteissa maailman yhteisön vähittäinen kehittyminen etenee. Sen tulee johtaa
globaalilla tasolla erityisesti oikeuskäsitysten uudenlaiseen määrittelyyn, siten että niiden keskiöön nousee taloudellinen ja sosiaalinen tasa-arvo. Patomäki 2008, 34–35; Morgenthau 1973, 548–549.
885
229
9.3 Toynbeen historiallinen relevanssi
Onko historia vain ”luettelo ihmiskunnan rikoksista, hölmöilyistä ja epäonnistumisista”,
kuten Edward Gibbon päätteli Rooman keisarikunnan lähteiden äärellä. 1900-luvun
sekavan ja verisen historian valossa tämänkaltaiseen pessimismiin näyttäisi olevan vielä
enemmän perusteita.890 Näin ei silti tarvitse ajatella; pikemminkin sekava maailma odottaa vain uutta selittäjäänsä. Epäilemättä tällaisen kaikkien lankojen kokoajan rooli muodostaa planeettamme nykyisessä kehitystilanteessa mittavasti vaativamman haasteen kuin
Gibbonin aikana.
Globalisoituneessa verkottuneessa maailmassa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei
maailman selittäminen onnistu kuin laajentamalla näkökulmaa kohti ihmiskunnan laajuista panoraamakuvaa. Tässä valossa on luonnollista, että maailmanhistoriallinen näkökulma saa yhä enemmän huomiota ja valmius sen relevanssin myöntämiseen kasvaa,
myös historiankirjoituksessa. Määritellessään tämän kehityksen juuria Patrick Manning
(Navigating World History, 2003) päätyi sijoittamaan Toynbeen Spenglerin ja Wellsin
ohella 1900-luvun suurten synteesien rakentajien joukkoon, jonka kulta-aikaa olivat vuodet 1900–1965. Manningin mukaan erityisen merkittäviä olivat Toynbeen pohdinnat
sivilisaatioiden ’kohtaamisista’, mihin sisältyivät myös kriittiset arviot länsimaisen modernisaation maailmanlaajan leviämisen vaikutuksista. Toynbeen rajoitus oli siinä, että
hän tarkasteli prosessia lähinnä yksisuuntaisena tienä, vahvan ja heikon kohtaamisena,
kun todellisuudessa tilanteet ovat olleet kompleksisempia. Toynbeen pysyvänä ansiona
on kuitenkin sivilisaatioiden rajat ylittävän näkökulman varhainen esiinnostaminen.
Tätä täydentää hänen näkynsä ihmiskunnasta yhteisessä veneessä purjehtivana joukkona,
jonka tulisi pikimmiten tajuta kuuluvansa saman ’Oikumenen’ eli ihmisen asuttaman
maanpiirin alaisuuteen. Varsinkin myöhäiskaudellaan hän näki Oikumenen yhdistymisen muodostavan ihmislajin säilymisen kannalta suorastaan kohtalonkysymyksen.891
2000-luvulla historioitsijat ovat entistä valppaampia tunnistamaan latentin länsi- ja
eurokeskeisyytensä. On tullut aika nostaa tasaveroisena areenalle ne, jotka Euroopan näkökulmasta ovat edelleenkin ’toisia’. Mikäli näin tapahtuisi, voitaisiin viimein julistaa
eurosentrismin jälkeisen aikakauden todella alkaneen. Toisaalta on paradoksaalista, että
suuri osa modernista antieurosentrismistä paljastuu ilmaisunsa perusteella lopulta vain
saman ilmiön eri muodoiksi. Tämä johtuu paljolti siitä, että eurosentrismin nykyisenä ilmiasuna ei ole eksklusiivisuus, vaan pikemminkin inklusiivisuus. Kulttuurista imperialismia vastaan on vaikea taistella, kun uhrina olevat kohdeyhteisöt ovat itse vapaaehtoisesti
omaksumassa kritisoimansa länsimaisen imperialismin tuotteet ja asenteet. Toynbeeläisellä laaja-alaisella itsekritiikillä riittää siten vielä työmaata ihmiskunnan kentässä.892
Toisaalta kansallinen näkökulma on edelleen vahvasti läsnä myös siellä, missä kuvitellaan toimittavan ’edistyksellisistä’ lähtökohdista. Teemat voivat olla mahdollisimman
kaukana perinteisestä poliittisesta tai diplomaattisesta historiasta, mutta silti monet sosiaalihistorialliset tai vaikkapa feministiset tutkimusprojektit rajaavat varsin usein itse itsensä perinteisen kansallisen yhteisön puitteeseen. Sinänsä tämä on ymmärrettävää, sillä
vaikka luokka tai sukupuoli ovat universaaleja käsitteitä, on käytännön tasolla helpompi
Gibbon 1980, 77. Pessimismi ei kuitenkaan estänyt Gibbonia kirjoittamasta yhtä kiehtovimmista ja
kestävim- mistä Rooman perinnön kuvauksista. 1950-luvulla myös historoitsija George Trevelyan joutui
myöntämään Gibbonin näkemyksen oikeutuksen, lisäten kuitenkin: ”historia on myös luettelo ihmisen
loistokkuudesta, ja aika ajoin häntä kohtaavasta hyvästä onnesta, josta saaremme on saanut enemmän
kuin osansa.” Hernon, Jr. 1976, 94.
891
Manning 2003, 40–43; Toynbee 1976, 27–37, 49.
892
Dirlik 2002, 248–249, 252, 265, 276.
890
230
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
tutkia esim. työväenluokan tai naisten aseman kehitystä vain yhteen kansaan rajoittuvana
ilmiönä. Kysymys on paljolti tiedostamisesta: nekin jotka vastustavat aktiivisesti patrioottisia narratiiveja, katsovat asioita usein oman valintansa perusteella vain oman kansallisen
yhteisönsä näkökulmasta. Tämä voi näkyä myös käsiteltäessä kansallisvaltioita edeltäneen
ajan teemoja, jolloin tarkastelunäkökulma pysyy edelleen kapean yhteisöllisenä, kuten
esim. ’keisarillinen Kiina’ tai ’keskiaikainen Saksa’. Näille ilmaisuille löytyy toki luonnollisia perusteluja, vaikkapa kyseisen yhteisön maailmanhistoriallisesti merkittävästä
roolista. Kysymys voi olla yksinkertaisesti myös siitä, että käsittelyn alaisilla kansallisilla
yhteisöillä on ollut ratkaisevan suuri merkitys globaalissa organisoitumisprosessissa viimeisten kahden vuosisadan aikana.893
Globalisaatioon kytkeytyykin paljon tyhjää puhetta raja-aitojen kaatumisista ja maailman kansalaisuudesta, kun itse asiassa myös kehittyneissä teollisuusmaissa globalisaatio
nähdään pikemminkin oman kansakunnan eli ’meidän’ uutena kansallisena haasteena,
kysymyksenä miten ’me’ selviämme kiristyvässä globaalissa talouskilpailussa. Tämänlaisen
’kansallisen katseen’ sietämätön kapeus on vallitsevana tendenssinä edelleen, sen sisältämistä ongelmista riippumatta. Tämä ilmenee selvimmin juuri siinä, että aidosti globaalejakin ilmiöitä tarkastellaan kansallisen yhteiskunnan ja kansallisvaltion suvereenisuuden
rajaaman ymmärryksen kautta. Näyttääkin siltä, että nationalismista on Pauli Kettusta
siteeraten tullut ”ylikansallinen ideologia, jossa kansakuntaisuus, jakautuminen kansakunniksi kutsuttuihin toimijoihin, näyttäytyy todellisuuden rakentumisen olennaisena ja
oikeana periaatteena.” Erityisesti yhteiskunnan käsite rajautuu edelleen vahvasti kansallisvaltioon. Monissa globaalin tason tutkimuksissakin sovelletaan edelleen ’metodologista
nationalismia’, jossa vertailuyksikköinä toimivat kansalliset yhteiskunnat.894
Näyttää siten ilmeiseltä, ettei historioitsijoiden nationalismi tai yleensä suppea tarkastelukulma asioihin ole kuollut, eikä sen tarvitsekaan olla. Historia voi monessa tapauksessa toimia kansallisen terapian hyödyllisenä välineenä, mutta siltä on turha odottaa
erityistä viisautta ihmiskunnan akuuttien ongelmien ratkaisemiseen. Monitasoinen historiallinen tarkastelu voi kuitenkin parhaimmillaan edesauttaa globaalin ja ’glokaalin’ eli
maailmanlaajan ja paikallisen näkökulman yhdistymistä toisiaan tukevaksi synteesiksi.
Sen pohjalta voinee varovasti toivoa, että kansallisilla juurillaan seisova ihminen alkaa
vähitellen mieltää myös ’planetaarisen humanismin’ näkökulmat omikseen.895
Joillekin 1900-luvun johtaville historiantutkijoille on – sinänsä varsin inhimillisesti
– esim. laajentuva Euroopan Unioni näyttäytynyt enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Erityisesti A.J.P. Taylor tuli tunnetuksi siitä, että hän näki Unionissa saksalaisen
salaliiton muotoja. Näin reagoidessaan hän tuli tosin vain paljastaneeksi omalaatuisen
nationalisminsa. Lähtökohdiltaan vasemmistolaista Tayloria oltiin tämän vuoksi yhteen
aikaan nostamassa jopa Englannin poliittisen äärioikeiston puhemieheksi ja sankariksi
– häneltä erityisemmin lupaa kysymättä.896
Kysymys moraalisten kannanottojen oikeutuksesta historiantutkimuksen yhteydessä
tunkee myös koko ajan esiin väistämättömällä voimalla. G.R.Elton määritteli historiatieteen tehtäväksi toimia ”ihmiskunnan älyllisenä omatuntona”, jonka tärkeimpänä piirteenä tuli olla skeptinen ilmiöiden erittely. Siinäkin olisi riittämiin haastetta yhdelle tieteelle. Monen mielestä onkin epärealistista ryhtyä kasaamaan kovin paljon muita odotuksia
Bentley 2001, 92–93; Seed 2000.
Kettunen 2008, 11–17, 43–46, 223–228. Suomessa erityisesti Pauli Kettunen on pohtinut globalisaation ja kansallisen katseen ongelmallista suhdetta, nojautuen paljolti saksalaisen sosiologi Ulrich
Beckin esiin nostamiin näkemyksiin.
895
Kettunen 2008, 45–47; Alenius 2000, 179–188.
896
Wrigley 2006, 282, 298, 319.
893
894
231
viime kädessä perin relativistiselle historiantutkimukselle, joka ei asetu minkäänlaisten
lainalaisuuksien ohjattavaksi.897
Silti pelissä on enemmän, ja se liittyy keskeisesti kysymykseen koko historiantutkimuksen relevanssista nykyihmiselle. Asian voi ilmaista toisin kysymällä, uskommeko ihmisen tulevaisuuden voivan millään tasolla kytkeytyä menneistä virheistä oppimiseen.
Perinteisesti historioitsijat ovat suhtautuneet tämänkaltaisiin kytkentöihin vähintäinkin
epäröivästi. Jos kuitenkin vastaamme varovaisen myönteisesti, saa pyrkimys hyödyntää
historiaa globaalin nykytilanteen ymmärtämiseksi uutta vakavuutta. Theodore H. von
Lauen ajatusta seuraten voimme jopa sanoa, että”globaali historia ilman moraalista pohdintaa on vastuuton hanke”.898 Samalta pohjalta myös James Cracraft on vaatinut historiaa – vastauksena postmodernismin kritiikkiin – löytämään itsensä uudelleen moraalisena
tieteenalana. Ainoastaan siten historia kykenee vastaamaan aikamme globaaleihin haasteisiin.899
Tietoisuus maailmanhistorian pitkästä perspektiivistä, siitä ettei globalisaatioprosessi
alkanut eilen, vaan vuosisatoja sitten, voinee oikein markkinoituna rohkaista globaalin
yhteisymmärryksen ja aidon ’ihmiskuntaveljeyden’ voimia kussakin yhteisössä. Tältä pohjalta myös nykyisen historiantutkimuksen on syytä määritellä oma paikkansa aikamme
suurten prosessien keskellä. Tämänkaltainen metahistoriallinen itsetutkiskelu ratkaisee,
onko historiasta apua ’pelastamaan ihminen itseltään’.900
Yhden vastauksen tähän haasteeseen antaa ‘uusi globaali historia’ (New Global History), joka vaatii globaalin nykytilanteen tiedostamista sen kaikessa vakavuudessa. Tämän
tehdessään se siirtyy samalla avoimesti ja voimakkaasti moraalisesti kantaaottavaan suuntaan. Suuntauksen tunnettuna edustajana amerikkalainen Bruce Mazlish lähestyy ihmiskunnan tulevaisuutta ’toynbeemäisestä’ kokonaisvaltaisuutta korostavasta näkökulmasta,
joka hänen mielestään edellyttää nationalismien radikaalia uudelleenarviointia niin käytännön politiikassa kuin esim. historiankirjoituksessa, joka vaikuttaa maailmankuvaamme. Hänen mukaansa ihmiskunta elää nyt sellaista globaalia murrosvaihetta, jonka keskellä historiantutkijoidenkin on – mikäli haluavat, että heidän tekemällään tieteellä on
mitään relevanssia – suostuttava rohkeasti murtamaan ja ylittämään perinteisiä rajojaan.
Mazlishin edustama ’uusi globaali historia’ vaatii historiallisen perspektiivin laajentamista,
jotta voisimme ymmärtää nykyistä globaalia todellisuutta. Kyse ei ole vain voimakkaammasta painotuksesta nykyhistorian (Contemporary History) suuntaan, vaan samalla myös
entistä holistisemmasta perspektiivistä ja perinteiset tieteiden rajat rohkeasti ylittävästä
tutkimusotteesta. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että tutkimuksellisen painopisteen on siirryttävä kansallisvaltioista monikansallisten yritysten ja ei-valtiollisten kansalaisjärjestöjen
suuntaan, kohti transnationaalista pelikenttää, jonka reunalla häämöttää globaalin kansalaisyhteiskunnan syntyminen. Tämä onnistuu vain tietoisella luopumisella ’modernin
projektin’ perinteisistä rajoista ja oletuksista. Näin syntyvä tutkimus voisi parhaimmillaan
johtaa ihmisen moraaliseen uudistumiseen ja olla siten mukana ’globaalin tietoisuuden’ ja
’uuden humanismin’ syntyprosessissa.901
Elton-lainaus teoksessa McDowell 2002, 13.
von Laue 1998, 232.
899
Cracraft 2004, 42.
900
Lemon 2003, 13; Rüsen 2005, 4, 141–142; Hedrick, Charles W, Jr. 2005. The Ethics of World
History. Journal of World History, Vol 16, Issue 1, 33–50. http://www.historycooperative.org/journals/
jwh/16.1/hedrick.html;Northrup2005.http://www.historycooperative.org/journals/jwh/16.3/northrup.html.
901
Mazlish 2006, 12–22, 17–22, 91–113; Patomäki & Teivainen 2004, 98–99.
897
898
232
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Mazlishin lausumien ylevyyttä välttävä tyytyy toteamaan, että globaalin historian tehtävänä on löytää avaimia ihmisen tilanteen selvittämiseen – siihen, miten nykytilaan on
kaikessa kulttuurien ja vaikutteiden moninaisuudessa päädytty. Tällöin on olennaista pyrkiä näkemään yli viimeisten vuosisatojen vääristymien ja hajoavien imperiumien – kohti
voimia, jotka muovaavat ihmisen kohtaloita menneisyydestä tulevaisuuteen. Näin tehtäessä globaali historia muuttuu pikemmin tavaksi ajatella ja kirjoittaa kuin sinänsä omaksi
historiankirjoituksen lajikseen. Sillä ”historioitsijoilla ei ole kykyä vangita menneisyyttä,
he voivat ainoastaan toivoa sieppaavansa joitakin palasia sen merkityksestä.”902
Mazlishin kiteyttämän prosessin voi nähdä suorana jatkona sille työlle, johon Arnold
Toynbee omana aikanaan omistautui. Tämän suuntaisesti hän vetosi erityisesti toisen
maailmansodan jälkeisellä kaudella voimakkaasti maailmanlaajaan yleisöönsä. Toynbee
ryhtyi tähän tiedostaen toimintansa tarjoamat arvosteluriskit. Kollegiaalisia poikkeuksia
toki oli, yhtenä arvostettu brittihistorioitsija J.H. Plumb, joka piti Toynbeen nimenomaisena erityisansiona yritystä laatia ”maailmanlaajasti merkittävä historian kokonaiskuva”
– koska se oli juuri sellaista tietoa, jota suuri yleisö kiihkeästi kaipasi, mutta odotti turhaan ajan ammattihistorioitsijoiden valtavirralta.903 Kyseessä on edelleen yksi ihmiskunnan suurimmista haasteista, sillä Mazlishin sanoin
”ihmisyys on jatkuva projekti, vielä hyvin epätäydellinen ja niin hengen kuin
aineenkin suhteen suuren stressin ja paineiden alla (...) Sitten kun olemme heränneet täyteen tietoisuuteen osallisuudestamme ihmiskuntaan, voimme toimia
voimakkaammin täysinä ihmisinä, hyväksyen olemuksemme ’epäinhimillisen’
puolen ja hilliten sitä yhä inhimillisemmällä ja organisoidummalla tavalla. Sellainen voi olla globaalin ihmiskunnan tulevaisuus (...) Globalisaatiossa on kyse yhtä
paljon sielusta ja hengestä kuin aineellisesta ruumiista ja rajoista.”904
Ihmiskunta etsii tänä päivänä yhä avoimemmin metafyysiä vastauksia eksistenssilleen.
Tässä ilmapiirissä suhtautuminen ns. spekulatiiviseen historiankirjoitukseen ei voi olla
aiemmin vakiintuneeseen tapaan automaattisesti kategorisen torjuvaa. Historiassakin
näyttää tänään olevan enemmän kysymyksiä kuin uskottavia vastauksia. Siksi on oltava
tilaa myös näkökulmille, jotka mahdollistavat historian tarkastelun kokonaisena panoraamana. Vanha dikotomia kriittisen ja spekulatiivisen historiankirjoituksen välillä ei ole
enää voimassa oleva paradigma.905
Arnold Toynbeen poikkeuksellisen pitkä, lähes kuusi vuosikymmentä kestänyt aktiivinen ura kattoi suuren osan 1900-luvusta. Jo yksin tämän kautta hänen tuotannostaan
syntyy harvinaisen laaja-alainen panoraamakuva yli koko modernin maailman kehityksen. Toynbeen metodina ei tunnetusti ollut vain aikalaisvertailu, vaan ennen kaikkea
sivilisaatiohistoriallinen syväluotaus, jonka avulla hän pyrki kattamaan koko tunnetun
inhimillisen historian. Siihen liittyvissä kunnianhimoisimmissa pyrkimyksissään hän
epäilemättä epäonnistui. Tämän toteaminen ei kuitenkaan tee tyhjäksi hänen merkitystään modernin maailman ja erityisesti 1900-luvun kansainvälisen politiikan analysoijana.
Toynbeen omista aikalaishavainnoista piirtynyt kuva nationalismin ja sodan uhkakuvista
ei ollut väärä tai turha, vaikka monet hänen esittämänsä päätelmät jäivätkin kiistanalaisiksi. Tiivistetysti voidaan sanoa, että Toybee näki monia ihmiskunnan edessä olevia uhkia
ja osasi varoittaa niistä, mutta konkreettisesti toimivia parannuskeinoja häneltäkin löytyy
Crossley 2008, 120.
Plumb 1988, 211.
904
Mazlish 2006, 102, 113.
905
Armour 2004, 131.
902
903
233
suhteellisen niukasti. Toisaalta perin harva on pystynyt parempaan, ja siksi ihmiskunnan
globaalia horisonttia sävyttävät edelleen tummat myrskypilvet.
Vaikka Toynbee näin monessa mielessä epäonnistui elämänmittaisessa taistelussaan
nationalismia ja sen herättämiä intohimoja vastaan, voitaneen Daniel Boorstinin hänestä
antamaa lausumaa pitää silti varsin osuvana loppuarviona: ”Harvat historioitsijat ovat
kuluttaneet itsensä niin väsymättömästi ja tehokkaasti yrityksessä ylittää oman aikansa ja
paikkansa nurkkakuntaisuuden.” Sen pohjana oli Toybeen ”elämän mittainen vakaumus
siitä, että inhimilliset asiat eivät tule ymmärrettäviksi muuta kuin kokonaisuutena nähtynä.” Tältä pohjalta Toynbee uskoi vakaasti, että ”21. vuosisadalla ihmiselämä on jälleen
yksi kokonaisuus kaikissa piirteissään.”906
Ihmiskunnan keskeneräinen matka kohti tämän näkymän täyttymystä jatkuu edelleen.
906
Time 3.11.1975: Vision of God’s Creation. Toynbee kuoli 22.10.1975.
234
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
LYHENTEET
AHR American Historical Review. American Historical Association. Bloomington, USA.
AJPS American Journal of Political Science. Blackwell Publishing & University of Texas, Dallas.
APSR The American Political Science Review. Department of Science, UCLA,
Los Angeles.
ASR American Sociological Review. Department of Socioclogy, The Ohio State University, Columbus.
HER English Historical Review. Published by OUP.
FA
Foreign Affairs. An American Quarterly Review. New York.
HAIK Historiallinen Aikakauskirja. Suomen historiallinen Seura ja Historian Ystäväin Liitto. Helsinki.
HS Helsingin Sanomat. Sanoma Oy. Helsinki.
H & T History and Theory. Blackwell Publishing. Malden, USA.
IA
International Affairs. Royal Institute of International Affairs & OUP.
IJCS International Journal of Comparative Sociology. SAGE Publications, London.
JCH Journal of Contemporary History. SAGE Publications, London.
JHI
Journal of the History of Ideas. University of Pennsylvania Press, Philadelphia.
NYT The New York Times: New York.
OUP Oxford University Press. London, New York, Toronto
RIIA Royal Institute of International Affairs. London.
RIS
Review of International Studies. British International Studies Association. Cambridge University Press, Cambridge.
SIA
Survey of International Affairs (1920-1946)
SR Saturday Review. New York.
Study A Study of History (1934-61)
235
LÄHDELUETTELO
painetut LÄHTEET
Toynbeen tuotanto
Survey of International Affairs = SIA. OUP, Oxford. Humphrey Milford, London. Julkaistu Royal
Institute of International Affairs -laitokselle.
SIA 1920–1923. (julkaisuvuosi: 1925)
SIA 1924 (1928)
SIA 1925: vol. 1 The Islamic World (1927)
SIA 1926 (1928)
SIA 1927 (1929)
SIA 1928 (1929)
SIA 1929 (1930)
SIA 1930 (1931)
SIA 1931 (1932)
SIA 1932 (1933)
SIA 1933 (1934)
SIA 1934 (1935)
SIA 1935: vol. 1 (1936)
SIA 1935: vol. 2 Abyssinia and Italy. (1936)
SIA 1936. OUP & Humphrey Milford.
SIA 1937: vol. 1 (1938)
SIA 1937: vol. 2 The International Repercussions of the War I n Spain (1936–7) (1938)
SIA 1938: vol. 1 (1941)
SIA 1938: vol. 2 The Crisis over Czechoslovakia. January to September 1938 (1951); AJT:n osuus:
Introduction, 1-46.
SIA 1939–1946: The World in March, 1939. (1952). = osa 1.
SIA 1939–1946: The Eve of the War, 1939 (1958); AJT:n osuus: Introduction, 1–60. = osa 2.
SIA 1939–1946: The Initial Triumph of the Axis (1958). = osa 3.
SIA 1939–1946: Hitler’s Europe (1954); AJT:n osuus: Introduction, 1–10. = osa 4.
SIA 1939–1946: America, Britain & Russia (1953); AJT:n osuus: Foreword, v-vii. = osa 5.
SIA 1939–1946: The Middle East in the War (1952); AJT:n osuus: Introduction, 1–4. = osa 6.
SIA 1939–1946: The War and the Neutrals. (1956); (useita kirjoittajia). = osa 7.
SIA 1939–1946: The Far East, 1942-1946 (1955); AJT:n osuus: Introduction, 1–3. = osa 8.
SIA 1939–1946: The Realignment of Europe (1955); AJT:n osuus: Introduction, 1–35. = osa 9.
(Viitteiden Survey-tiedot viittaavat kuvausta koskevaan vuoteen).
A Study of History = Study. OUP. London.
Osat 1–3. 1935. 2.p. (1.p. 1934).
Osat 4–6. 1946. 3. p. 1946. (1. p. 1939).
Osat 7–10. 1954.
Osa 12. Reconsiderations. 1961.
Toynbeen muu kirjallinen tuotanto
1915a
1915b
1915c 1917a 1917b
1920
1922 236
Armenian Atrocities. The Murder of a Nation. Hodder & Stoughton. London.
Nationality and the War. J.M.Dent & Sons. London & Toronto.
The New Europe. Some Essays in Reconstruction. J.M. Dent & Sons. London &
Toronto. Internet Archive.<http://www.archive.org/details/neweuropesomeess00toynuoft> Luettu 18.10. 2007.
The Belgian Deportations, With a Statement by Viscount Bryce. T. Fisher Unwin. London.
Turkey. A Past and A Future. George H. Doran Company. New York.
The League in the East. The League of Nations Union. London.
The Western Question in Greece and Turkey. A Study in the Contact of Civilizations. Constable and Company. London.
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
1925
1926
1931a
1931b
1931c
1931d
1934
1937
1947a
1947b
1948 1949
1950
1953a
1953b
1956a
1956b
1956c 1958a
1958b
1959
1960a
1960b
1961a
1961b 1961c
1961d 1962a
1962b
1962c
1962d 1962e
1963
1964
1965
1966
The World after the Peace Conference. Being an Epilogue to the ‘History of the Peace Conference of Paris’ and a Prologue to the Survey of International Affairs, 1920–1923. Humphrey Milford & OUP. London.
Toynbee, Arnold J. & Kirkwood, Kenneth P. Turkey. Ernest Benn. London.
Journey to China. Or Things Which Are Seen. Constable. London.
Historical Parallels to Current International Problems. Sarjassa IA, vol. 10, no. 3.. 477–492.
The Present Situation in Palestine. Sarjassa IA, vol. 10, no. 1, tammikuu 1931. 38–68.
The Trend of International Affairs since the War. Sarjassa IA, vol. 10, no. 6,
marraskuu 1931. 803–826.
The Next War-Europe or Asia? Sarjassa Pacific Affairs, vol. 7, no. 1. 3–14.
JSTOR Digitaalinen arkisto. <http://links.jstor.org/sici?sici=0030-851X%28193403%297
%3AI%3C3%3ATNWOA%3E2.0.CO%3B2-H> Luettu 14.9.2007.
The Lessons of History. Teoksessa Peaceful Change an International Problem.
Toim. C.A.W. Manning. Macmillan. New York. Questia Online Library of Booksand Journals. <http://www.questia.com/read/100122950#> Luettu 18.11.2007.
The International Outlook. Sarjassa IA, vol. 23, no. 4. 463–476.
The Present Point in History. Sarjassa FA, vol. 26, no. 1. 187–195.
Civilization on Trial. OUP
The Prospects of Western Civilization. Columbia University Press. New York.
Historia uudessa valossa. Suom. Kai Kaila Studyn osien 1-6 lyhennelmä,
toim. D.C. Somervell. Wsoy. Porvoo.
The Siege of the West. Sarjassa FA, vol. 31, no. 2. 280–286.
The World and the West. OUP. London. (2.p.)
Democracy in the Atomic Age. OUP. Melbourne.
An Historian’s Approach to Religion. OUP. New York.
A Study of History. What Am I Trying to Do? Teoksessa Toynbee and History. Critical Essays and Reviews. Toim. M.F.Ashley Montagu. Porter Sargent Publisher. Boston. 3–7.
Christianity Among the Religions of the World. OUP London.
East to West. A Journey Round the World. OUP. London.
Population and Food Supply. Food and Agriculture Organization of the United Nations. Rooma. (McDougall Memorial Lecture 2.11.1959; pidetty FAO:n 10. yleiskokouksessa Roomassa).
One World and India. Indian Council for Cultural Relations. New Delhi.
The Unity of Gilbert Murray’s Life and Work. Teoksessa Gilbert Murray. An Unfinished Autobiography, With Contributions by His Friends. Toim. Jean Smith ja Arnold Toynbee. George Allen and Unwin ltd, London. 212–220.
Arab-Israeli Relations and Israel Refugee Policy. Transcript of a Debate Between Mr. Yaacov Herzog, Israeli Ambassador to Canada and Prof. Arnold Toynbee. The Arab Information Center. NC-Tryk, Kööpenhamina.
Between Oxus and Jumna. OUP. New York, Toronto.
The Future of Religion. The Twentieth Century, vol. 170, nro 1011. 114–139.
History by Team-work. Teoksessa Studies in Diplomatic History and Historiography in honour of G.P. Gooch, C.H. Toim. A.O. Sarkissian. Longmans. London. 3–11.
America and the World Revolution. OUP. London.
The Economy of the Western Hemisphere. OUP. London.
Importance of the Arab World. Middle East Series. National Publications House. Kairo.
The Menace of Overpopulation. Teoksessa Our Crowded Planet. Toim. Fairfield Osborn. Doubleday & Company, Garden City. 135–141.
The Toynbee Lectures on the Middle East and Problems of Under-Developed Countries. National Publications House. Kairo.
Arnold and Philip Toynbee. Comparing Notes: A Dialogue Across A Generation.
Weidenfeld and Nicolson. London.
Britain and the Arabs – The Need for a New Start. Sarjassa IA, vol. 10, no. 4. 638–646.
Between Niger and Nile. OUP. London.
Change and Habit. The Challenge of Our Time. OUP.
237
1967a Acquaintances. OUP
1967b Anarchy by Treaty, 1648–1967. A Commentary on the Documentary Record.
Teoksessa Major Peace Treaties of Modern History, 1648–1967. Toim. Fred. L. Israel. Vol. 1.
Chelsea House Publishers. New York. xiii–xxix.
1967c Looking Back Fifty Years. Teoksessa The Impact of the Russian Revolution 1917– 1967.
The Influence of Bolshevism on the World outside Russia. OUP, London. 1–31.
1969 Experiences. OUP.
1970a Foreword. Teoksessa Albiono, Oliver, The Sudan. A Southern Viewpoint. OUP. v–ix.
1970b The Holy See and the Work of Peace: An Historian’s View. Teoksessa The Vatican and World Peace. A Boston College Symposium. Toim. Francis Sweeney. Palm Publishers. Montreal . 29–42.
1970c The McMahon-Hussein Correspondence: Comments and a Reply. Sarjassa JCH, vol. 5, no. 4.
185–193.
1970d Selective Debates on Palestine. Toim. Kadhim Jawad. Baghdad Magazine. Baghdad.
1970e. Was Britain’s Abdication Folly? A Powerful Attack on Chatham House. The Round Table. The Commonwealth Quarterly, No. 238. 219–228.
1971
Surviving the Future. OUP. London.
1972
The Religious Background of the Present Environmental Crisis. International Journal of Environmental Studies 3, 141–146.
1974
Otsikoton kannanotto Rooman klubin Limith to Growth -tutkimukseen.
Teoksessa On Growth. Toim. Willem L. Oltmans. Capricorn Books. New York.. 26–34.
1974
Toynbee, Arnold J. & Urban, G.R. Toynbee on Toynbee. A Conversation between Arnold J. Toynbee and G.R. Urban. OUP.
1975
Samson Shakes the Pillar. Sarjassa St. Croix Review, 1974-1975, vol. 7–8.
Julk. alunperin 1969: Teoksessa Palestine: A Symposium. League of Arab States Mission (1969). New Delhi. An Observer Foreign News Service Article. 1969. 88–93.
Uud.p. the Arab Information Center in New York. Bouheiry Brothers.
1976
Mankind and Mother Earth. OUP. New York and London.
1976 Toynbee, Arnold J. & Ikeda, Daisaku 1976. Choose Life. A Dialogue. OUP.
1977
Toynbee, Arnold & Caplan, Jane. A Study of History. Uudistettu, lyhennetty ja kuvitettu laitos. (1.p. 1972). Thames & Hudson, London.
1981
The Greeks and Their Heritages. OUP. Oxford.
Toynbeen kirjoittamat lehtiartikkelit
The New York Times (=NYT), mikrofilmit Kansalliskirjastossa:
21.9.1947, Section 6, 15, 44–46: Does History Always Repeat Itself?
25.7.1954: SM 7, 2, 44: The Revolution We Are Living Through.
20.2.1955, Section 6, 9: Toynbee Answers Ten Basic Questions
24.7.1955, Section 6, 7, 41, 43: The Question: Can Russia Really Change?
30.9.1956, 17, 44: The Challenge to Western Europe.
7.8.1960, Section 6, 11, 54, 56: A War of the Races? No.
29.9.1963, BR, Section 6, 26, 88–90: Is a ‘Race War’ Shaping Up?
3.11.1963, Section 6, 23, 109–110: Again Nationalism Threatens.
19.4.1964, SMA 86: At Least the Beginning of One World.
10.5.1964, SM 15–32: Why I Dislike Western Civilization?
7.11.1965, 122, 124, 126–127: War Is Not the Normal Condition of Man.
The Times, mikrofilmit Kansalliskirjastossa:
15.3.1971, 13: Arnold Toynbee & Sir Geoffrey Furlonge, Kirje päätoimittajalle, In the City of Jerusalem.
12.10.1971, 12: Arnold Toynbee, The Commonwealth and the Common Market. Key to the European Super State.
Playboy, No. 4/ 1967. 57–76, 166–169: Playboy Interview: Arnold Toynbee.
Saturday Review (New York), 5.12.1964, 27–29: Africa: Birth of a Continent.
238
NATIONALISMIN JA SODAN UHKAKUVAT
Toynbeestä kertovat lehtiartikkelit
The New York Times (=NYT), mikrofilmit Kansalliskirjastossa
23.5.1943, 8, 34: H.E. Stassen, Blueprint for a World Government.
10.7.1949, BR 15: H. Breit, Talk With Arnold Toynbee.
4.11.1954, 11: Toynbee Warns West on ‘Error’.
18.11.1954, 28: Toynbee is Assailed by Head of Mizrachi.
10.7.1955, 1, 25: Nine Noted Scientists Urge War Ban.
30.10.1955, 71: West in Paradox, Toynbee Asserts.
7.2.1958, 9: Toynbee Sees War Less Likely.
5.4.1958, 1,3: Britons Begin Hike From London to Atomic Center.
12.4.1959, 58: Toynbee Praised for Judaic View.
1.2.1961, 11: Toynbee Debates Israeli Envoy On 1948 Palestine ‘Atrocities’.
20.2.1961, 1, 7: Stevenson Asserts U.S: Faces Challenge in Rise of Nuclear Arms.
7.5.1961, 37: Toynbee Predicts Gains By Judaism.
14.5.1961, 10: Toynbee’s Views Scored By Rabbis.
28.5.1961, BR 24: Joachim Prinz, History and Humanity, Letters to the Editor.
7.11.1961, 1, 17: Stabilizing of World Population Is Advocated by Rockefeller 3rd
12.8.1962, Section 6, 16, 26, 28, 31, 33, 36: A Message for Mankind From Telstar.
6.6.1963, 15: Science Debated at Food Congress.
16.6.1963, E9: Enough Food? Population Rise Stirs Debate Over Adequacy of Earth’s Resources.
2.8.1965, 2: Toynbee Urges U.S. to Leave Vietnam.
19.3.1967, 5: Toynbee Doubts U.S. Can Win War.
23.10.1967, 10: Toynbee Likens China, de Gaulle.
10.5.1970, Section 4, 2: Dire View of the United States From Abroad.
25.1.1977, 74: Times Literary Supplement Twits Overrated Fame.
Time-lehti
17.3.1947: The Challenge.
Time-lehden internet-arkisto (http://www.time.com/time/archive; luettu 1.8–31.12.2007):
3.3.1947: Nationalism Is Not Enough.
3.5.1948: After Us, The Insects?
17.11.1952: 2002 A.D.
20.4.1953: One Long view.
18.10.1954: Prophet of Hope & Fear.
30.11.1959: The First Battle.
19.9.1960: The Diaspora Age.
10.2.1961: Moral v. Numerical.
15.2.1971: Putting the Prophets in their Place.
14.7.1975: Can Capitalism Survive? Cover Story.
3.11.1975: Vision of God’s Creation.
The Times, mikrofilmit Kansalliskirjastossa:
22.12.1952, 7: As Others See Us, Leading Article.
Muut lehtiartikkelit
The Economist
3.-9.11.2007, 13–14; In God’s Name. A special report on religion and public life.
5.-11.1.2008, 7: The World’s most dangerous place.
Helsingin Sanomat
31.3.2007, Opettajia rangaistiin kansallishymnin väheksymisestä. Japanissa.
12.10.2007, Turkki hermostui armenialaispäätöksestä USA:ssa.
22.10.2007, Jos tappaa rakkaudesta jumalaan, tappaa jumalan.
7.1.2008, Vieraskynä-artikkeli; Jan Öberg, USA:n ohjuspuolustusjärjestelmä alentaisi ydinsodan
kynnystä.
239
Life
8.12.1967, 108–119: Toynbee on America.
Newsweek
16.4.2007: Special Report: Living with Climate Change. 43–89
Scientific American
November 2007, 46–59: Special Report, Nuclear Weapons in a New World.
Time-lehti
9.4.2007: Cover Story: Global Warming. 42–91
3.12.2007: Jerusalem Divided.
Time-lehden internet-arkisto (http://www.time.com/time/archive; luettu 1.8.–31.12.2007):
24.3.1923: The Near East.
24.3.1947: For That or Nothing.
2.2. 1970: Paul Revere of Ecology.
10.4.1972: The