JS 2012/6 makupaloja

Transcription

JS 2012/6 makupaloja
Nro 6 / 2012
MAKUPALOJA
Vuonna 1906 perustettu Jaakkiman, Lahdenpohjan ja Lumivaaran perinteitä ja kulttuuria vaaliva pitäjälehti
Pääkirjoitus 8.12.2012
Kun maas on hanki...
vielä ole
Aikapyörä on jälleen tehnyt täyden kierroksen ja käsillä on vuoden viimeinen numero. Sydämelliset kiitokset kuluneesta vuodesta sekä teille hyvät lukijat että lehden tekijät. Olemme saaneet saaneet jakaa muistoja Laatokan Karjalan rantapitäjistä,
mutta myös evakkomatkoilta ja asutusajalta, kertomuksia siirtolaisten teistä niin sadan vuoden takaa uudella mantereella kuin
myös tämän päivän ulkosuomalaisten elämästä.
Kädentaitajien, asutusajan ja siirtolaisuudenkin parissa jatkamme ensi vuonna ja musiikki nousee uudeksi teemaksi Karjala Liiton tulevan vuoden teeman mukaisesti.
Kyläkirjatyö jatkuu edelleen, Oppolan kylän kohdalla aineistoa on siinä määrin koossa, että aktiivinen toimitustyö on vuorossa. Sorolan kylän osalta aineiston kokoaminen vielä jatkuu
ensi kesään saakka. Lahdenpohjasta kokoamme myös aineistoa,
vinkkejä ja linkkejä. Sydämellinen kiitos kaikille jo aineistoa lähettäneille. Kirjatyöryhmiin olette aina tervetulleita mukaan!
On hienoa, että Peräseinäjoen Pokissa on museo ja toiminta
nyt käynnissä. Onnea ja menestystä sille.
Kesä on vielä kaukana, mutta kotikylämatkat tulevat aikanaan
taas ajankohtaisiksi. Lukijamatka toteutuu kesäkuun alussa, majoitusvaraukset on tehty 6.-9.6.2013.
Toivon Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Sinulle
lehden ystävä ja lähimmillesi!
Tea Itkonen
ystävällisesti palveluksessanne
Kumolan kylän kauniita, heinäkuisia näkymiä Linnavuorelta katsottuna.
Julkaisemme veloituksetta merkkipäivä- ja suruviestit sekä onnittelu- ja muistokirjoitukset
Tilausmaksut 2013
Lehtemme vuosikerran sivumäärä on kasvanut parin vuoden
aikana 72 sivusta 120 sivuun, yli puolella. Se tarkoittaa myös
korkeampia valmistus-, paino- ja jakelukustannuksia. Lisäksi
vuoden 2013 alusta myös voittoa tavoittelemattomat lehdet
joutuvat arvonlisäveron alaisiksi.
Näistä syistä lehden tilaajamaksut nousevat vuonna 2013
vastaamaan kustannuksia. Karjalaisten pitäjälehtien joukossa
uusikaan hinta ei ole korkea. Lehti on nyt varsin vankka lukupaketti, joka kiinnostaa myös nuorempia entistä enemmän.
Hinnat ovat 1.1.2013 alkaen seuraavat:
kestotilaus: kotimaa 28 €, ulkomaat 33 €
vuositilaus: kotimaa 33 €, ulkomaat 38 €
lahjatilaus: kotimaa 26 €, ulkomaat 31 €
ilmoitukset: 1.00 €/pmm (sis. alv)
Voit tilata lehden joko kesto- tai vuositilauksena, mutta
myös yksittäisen irtonumeron, jos kiinnostut jostakin
erityisestä artikkelista.
Lehden 2012/06 artikkelit:
s1 Helka Maihkila on käsityötaituri
s2 Joulukirjoitus, rovasti Raili Lehtinen, Tiinan tuumailuja: Jouluksi kotiin
s3 Etelä-Suomen Lumivaaralaisten syysjuhla/AK, Pohjolan piirin
karjalaiset Saariselällä/Martta Rautio,
Kalksaloseuran syyskokous/Risto Viitanen, Suur-Jaakkimalaisten syyskokous
ja öitsit/Terttu Teivonen
s4 Joulukertomuksia Sortavalan
seudulta
s5 Juho Kauton runo 100 v takaa/
Pentti Kautto, Joulu Paavolassa 1940/
Hilkka Raassina
s6 Tapahturikas Viiknoloppu POKISSA/
AK, Olitko sie sotalapsena/Kari Rapo
s7 Kiannan aitta/AK, Ritva Santavuoren haastattelu Pakoon palavasta
Viipurista/ti
s8 Erään evakon tarina/Eila Jääskeläinen, Lumivaaralaiset 1945
s9 Sanni Antelolta toinen romaani/
Tuija Antelo, Hautakivi Jaakkimasta
kotiin, Vuoden lumivaaralainen Aarno
Kaartinen/ti, Juulia piiranteko.opissa,
Laatokan puolustuksen perinneyhdistys rekisteröity
s10 Metsästys nykypäivänä ja
ennen/AK
s11 Arkeologista tutkimusta Laatokan Karjalassa/Ville Laakso
s12 taiteilija Pirkko Ropponen
vaalii Sortavalan juuriaan/Eini Karhulahti, Pohjois-Karjalan museolla
juhlavuosi/Oleg Mashtaller
s13 Seminaarilehtori Arvid TH. Genetz oli edelläkävijä/Eini Karhulahti
s14 Pula-ajan arki oli korttipeliä/
Tiina Rasilainen, murremaistiainen:
Paha miel läks
s15 Pula-ajan ruokaa vuonna
2012/Tiina Rasilainen
s16 Elämää Timonsaaressa/Bertta
Lawrencen muisteloa, Jaakkiman
seudun postileimoja/Ihala
s17 Toivon ja epätoivon vuosia/
Aarre Kuokkanen, Surunauha
hihassa/ti
s18 Merkkipäivä- ja muistokirjoitukset
Helga Maihkila esittelee Äänekosken näyttelyssä Unelma-työtään. Ruusu-liina näkyy taustalla ja etualalla revinnäistöitä.
–Mieli alkaa askarrella käsityön parissa, jos vaikka vain
nopeastikin näkee kiinnostavan mallin. Vahva näkömuisti tallentaa nähdyn mieleen
ja sen jälkeen se onkin tekniikkaa saada se itse toteutettua. Ja välillä syntyy jotakin ihan uuttakin, kertoo
Helga Maihkila, joka teki ensimmäisen revinnäistyönsä
jo 13-vuotiaana.
Tällöin hän oli asunut Keminmaalla Törmän kylässä neljä
vuotta, sillä synnyinkoti ja –kylä Helgalla on Kesvalahdella Lumivaarassa. Helgan äiti oli Hilja Alina Saikkonen Kesvalahdelta ja isä Leo Tirri Kurkijoelta.
1936 perhe muutti Kesvalahdelta Tervajärvelle, josta lähdettiin
evakkoon.
Uudessa asuinpaikassa Keminmaalla Helga kävi koulunsa
ja käsityö oli aina se suosikkiaine. Käsityönopettaja Betty Logström oli erityisen tärkeä, sil-
lä hän kannusti ja auttoi Helgaa
alan koulutukseen. Ensi oli vuorossa kansanopisto Ala-Torniossa. Silloin oli Sveitsistä stipendirahasto, jolla mahdollistettiin
siirtolaislasten kouluttautumista
kansanopistoissa. Rahaa opintoja varten Helga tienasi myös ompelemalla erityisesti kesälomillaan muille. Hänestä tulikin jo
varhain kyläompelija. Sodan jälkeen, pula-aikana, vaatehuolto
vaati paljon mielikuvitusta, kun
kankaat olivat vähissä ja ne käytettiin moneen kertaan.
Kansanopisto avasi sitten oven
maailmaan ja Helgakin lähti jatkamaan opiskelua ensin kotiteollisuuskoulussa ompelua ja kankaankudontaa. Siellä oli lahjakas ja kannustava opettaja Irja Sihvonen, joka ohjasi Helgaa
taas eteenpäin Helsinkiin ompelijataropistoon. AEL:n opistossa Helga erikoistui pukuompeluun. Ompelu on ollut rakas työ,
mutta käsitöitä voisi kai jo sanoa
intohimoksi.
Lukuisat ovat olleet ne tunnit,
joita Helga on käyttänyt mm.
Kansallismuseon arkistossa perinteisiä suomalais-ugrilaisia
käsitöitä ja niiden jäänteitä tutkimassa. Pienistä kuvioiden palasista hän on pystynyt hahmottamaan malleja ja luomaan niiden pohjalta myös omia uusia mallejaan, jotka noudattavat
perinteitä.
Näyttelyssä on eräskin esimerkki ruusuliinasta, joka oli
pahoin vaurioitunut. Malli on
Eva Mannerheim-Sparren Suomen käsityönystäville suunnittelema. Tehtävänä oli korjata tai
entisöidä liina. Mallin mukaan
on Helga sitten kirjonut esillä
olevan uuden jugendaikakauden ruusuliinan.
Kaksi-kolmekymmenvuotinen unelma oli ristikkopohjarevinäinen, jota suunnitellessa ja kehitellessä syntyi useita
harjoitustöitä.
-Mitä haasteellisempi työ, sitä
enemmän sähköistyn sen tekemisestä! kertoo Helga. Monesti hän on aloittanut tehdä käsityötä, josta ei ennalta ole ollut
selkoa, kuinka se tulisi toteuttaa, mutta niinhän se on, että aina ihminen vain oppii uutta, ja
matkan varrella työn tekniikkakin on kirkastunut.
Vielä nytkin yli 80-vuotiaana
hän päivittäin syventyy käsityönsä ääreen. Jos uusi työ ei ole
juuri tekeillä, on aina vanhoissa
töissä huollettavaa. Uusiin ideoihin on tartuttava rivakasti ja silloin voi jokin toinen työ jäädä sivuun odottamaan vuoroansa.
Helgan puoliso Niilo Maihkila
tukee ja arvostaa vaimonsa osaamista ja käsitöiden tuloksia. Yhdessä he saapuivat Äänekoskelle Pitsitarinoita – omaa ja lainattua –näyttelyä rakentamaan
ja avaamaan. Näyttely on kerta
kaikkiaan upea ja hienoa on saada kuulla tekijän eri töihin liittyviä tarinoita. /ti
Mökin pojan muistoja joulun ajasta
Joulun alus oli jotenkin salaperäistä aikaa. Piti olla kiltti poika,
jotta joulupukki toisi lahjoja.
Jouluaattopäivä oli lapsesta
erittäin pitkä. Kaikenlaista touhua kyllä riitti äidille ja isälle. Isä
oli katsonut metsästysretkillään
sopivan pituisen ja tasaoksaisen
joulukuusen ja kävi noutamassa
sen aamulla ”sulamaan”.
Äiti hääräsi leipomisen ja
ruokien valmistelujen kanssa.
Ei meillä kovin monimutkaisia
herkkuja ollut, vaan piiraat, paisti (lie ollut sikaa) ja joulupuuro.
Kun sitten tuli aika tuoda joulukuusi sisään, niin jopas poikaa
helpotti. Isä kiinnitti kuusen narulla kattohirteen ikkunan eteen
niin, että vesisaavi mahtui sen
alle. Kynttilät kiinnitettiin oksiin langalla sitoen. Myöhemmin saatiin kynttilöiden kiinnitykseen metallijalat. Koristeina
olivat kuusenkaramellit, jokunen pieni omena, pienoislippurivi ja paperista tehtyjä laukkuja.
Joulusaunan jälkeen syötiin
yllämainittuja jouluruokia. Ei
pojalle maistunut, vaikka maaniteltiin. Olin niin jännittynyt
joulupukista. Olin nähnyt sulanissa, mökin ruoka- ja vaatekomerossa, sellaisen pitkän joulupaperissa olevan paketin. Olin
toivonut pukilta uusia suksia,
kun vanhat olivat pellillä paikatut. Arvelin, että jos siellä paketissa olisi sukset minulle.
Mainittakoon, että suurimpia talven riemuja olivat siihen aikaan hiihtäminen ja mäenlasku. Kuka uskaltaa laskea,
ellei uskalla, silloin tuli rena.
Niin sitten koittikin se hetki, jolloin alettiin odottaa joulupukkia. Isä oli lähtenyt jollekin asial-
le ulos ja me äidin kanssa odotettiin, että jospa pukki tulee, eikä
isää näkynyt. Jopas joku koputti mökin sisäoveen, ja sieltähän
joulupukki tulikin. ”Onkos tiälä
kilttiä lapsia”? On, sopersin. Joulupukki teki muitakin kysymyksi, joita en muista. Olihan se mökin pojalle jännä hetki.
Alkoi vähien pakettien jako.
Sain pehmeitä paketteja ehkä
pari, karamellipusseja tai muita
joulupaperissa olevia lahjoja. Äitikin sai jonkun paketin ja isällekin oli paketti. Minä vain katsoin, ettei sitä pitkää pakettia pukilla ollutkaan?
Pukki lähti terveisien kera
ulos ovesta, mutta tulikin heti takaisin ja sanoi: ”Pukiltahan
unohtui yksi paketti ja tässä lukee Hannekselle”. Jopas helpotti.
Kyllä olin hyvilläni.
Näin oli aattoilta ikimuistoi-
nen. Myöhempinä jouluaattoina meidät oli kutsuttu lähitalon lasten kanssa joulupukki-tapahtumaan, silloin minä jo tiesin odottaa isäni tuloa; turkki nurinpäin naavaparta ja karvahattu korvilla.
Joulupäivä valkeni ja minä heti kysymään isältä, että laitatko
siteet ja kumit suksiin, että pääsen hiihtämään. Ja laittoihan isä.
Pääsin heti näyttämään naapurimökkien pojille uusia suksiani.
Taisin olla vähän ylpeäkin.
Hannes Antinpoika
Sirkkunen
s. 1921 Sortavalan mlk:n
Tuokslahden kylässä
Nro 6 / 2012
MAKUPALOJA
Vuonna 1906 perustettu Jaakkiman, Lahdenpohjan ja Lumivaaran perinteitä ja kulttuuria vaaliva pitäjälehti
Metsästys nykypäivinä ja sata vuotta sitten
Metsästys on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana kotitarvepyynnistä
enemmän urheilulliseksi
harrastukseksi. Suurimmat
hyödyt pelkistä lihamääristä syntyvät tällä hetkellä hirvenmetsästyksestä.
Siitä onkin tullut eniten metsästäjiä keräävä metsästysmuoto.
Uudet peuralajit ovat runsastuneet etenkin Lounais-Suomessa. Valkohäntäpeuroja tavataan
aina Pohjanmaata myöten. Peuraeläinten kanta on vahvin Loimaan-Uudenkaupungin-linjan
lounaispuolella. Metsäkaurista
saa pyytää ilman riistanhoitoyhdistyksien asettamia kiintiöitä.
Myös koirarotujen kehittäminen on suuntautunut enemmän
esimerkiksi hirvikoirien jalostamiseen. Suosituin ja ehkä paras Suomessa käytetty koirarotu
on Norjan harmaakoira. Se on
rauhallinen, mutta samalla sitkeä ajuri.
Valitettavaa on, että vanhojen pyyntitapojen myötä kehitetyt Suomen ajokoira ja monikäyttöinen Suomen pystykorva
ovat määrällisesti vähentyneet.
Myös metsäkanalintujen siirtyminen yhä enemmän pohjoisen rauhallisempiin erämaihin
on vaikuttanut asiaan juuri pystykorvarodun osalta. Vauhdikas
ja hyvin lumessakin ajava Suomen ajokoira on kokemassa saman kohtalon. Syynä siihen Etelä-Suomessa on enemmänkin se,
että ruuhkaantuva Uudenmaan
alue ei anna siihen mahdollisuutta. Metsästysseurojen alueetkin ovat hieman pienentyneet ihmisasutusten tieltä. Ampumaharjoittelu on kohdannut
vastustusta etenkin Etelä-Suomessa ja ampumaratoja on ikävä kyllä suljettu.
Suurimmat erot ja yhtäläisyydet metsästyksessä
sata vuotta sitten ja nyt
Ennen tehtiin Laatokan Karjalassakin yksittäisiä ja yksinäisiä pyyntimatkoja kotimetsissä,
omaa tarvetta varten tai muuten huvikseen, kuten tehdään
vielä tänäkin päivänä. Haukkuvia, lähinnä venäläisperäisiä,
Laika-tyyppisiä koiria käytettiin linnustukseen ja jänisjahtiin. Laikoille sukua oleva Karjalan karhukoira oli yleinen, mutta sen alkuperäinen hurjaluonteinen rotu lienee jo silloin ollut
KUVA ETELÄ-SUOMEN LUMIVAARALAISET RY/KUVA-ARKISTO
Arvi Nokelaisen hyvä lintusaalis. Nokelainen harrasti maanviljelyksen
lisäksi metsästystä, kalastusta ja valokuvausta.
katoamassa.
Oli ammattimetsästäjiä, joiden tehtävänä oli petokantojen
kurissa pito, korvausta vastaan
tietenkin. Heillä oli mahdollisesti lupa (taikka ei ollut) harjoittaa pienriistan pyyntiä myyntiin ja omaan tarpeeseen. Karhuja ja susia oli ja etenkin karhu
oli arvokas saalis. Sen pääasiallisin pyynti tapahtui karhun ollessa talviunilla ja pesäpaikka oli
tiedusteltu etukäteen.
Suurpetokanta on viime vuosikymmenten romahduksen jälkeen jälleen elpynyt ja on runsaslukuinen koko maassa. Tähän on suurimpana tekijänä vaikuttanut suojelutoimenpiteet ja
hirvieläinten runsas kanta.
Tärkein tapahtuma Laatokan
Karjalan saaristoissa ja luodoilla
oli hylkeen pyynti. Ehkä sitä voidaan verrata nykyisen Suomen
hirvijahtiin. Pyytäjinä olivat saaristokylien miehet, jotka olivat
yleensä myös ammattikalastajia.
Hirviä oli, mutta niitä jahdattiin vain jos päästiin jäljille lumikelillä. Nelijalkaisista pienriistaeläimistä tärkeimpiä olivat jänikset ja oravat, joiden turkiksia
käytettiin asusteisiin. Myös oravan lihaa syötiin, ainakin allekirjoittanut on sitä nauttinut aivan
pienenä poikana Keski-Pohjanmaalla sodan aikana.
Pienpetoja oli, mutta niistä
näädän sukuinen tärkeä turkiseläin soopeli oli jo pyydetty sukupuuttoon 1800-luvulla, kuten
Euroopan majavakin. Saaliseläinten nahat käytettiin tarkoin
asusteisiin ja ne olivat arvokkaita. Metsäkanalintuja oli Laato-
kan Karjalassa runsaasti, kuten
vesilintujakin.
Asevalikoima oli silloin vaatimattomampi kuin nykyään ja
ammuttiin avotähtäimellä. Haulikot olivat pitempipiippuisia ja
kaliiberi oli pienempi. Niitä käytettiin yleisaseina pienriistan ja
lintujen pyynnissä. Luotipyssyt 1800-luvun puolella saattoivat olla joko hyvin vanhoja kyläseppien tekemiä tai armeijan
aseistukseen kuuluneita. Ensimmäisissä haulikkomalleissa oli viritettävät iskurit, jollaisia saattaa vieläkin joskus nähdä. Piilukkoisten jälkeen tulivat
patruunapesäiset aseet kauppoihin. Paljolti ladattiin itse panokset. 1930-luvulla yleistyi 22-kaliiberinen, eli pienoiskivääri. Se
on kevyt kantaa ja erinomainen pienriistan pyynnissä. Lupia aseisiin ei ollut eikä niitä silloin kyselty.
Ansapyynti oli hyvinkin
yleistä. Nykyään se ei ole sallittua muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Karhuja pyydettiin järeillä loukuilla ja satimilla ennen niiden talvipesille
menoa. Kettuja lienee pyydetty ansojen ja lippusiiman lisäksi myös myrkyillä. Ansalankoja
viritettiin talvisaikaan jäniksille
ja metsäkanalinnuille.
Vaanimispyyntiä eli passipyyntiä harrastettiin kuten nykyäänkin. Kukaties vielä sataviisikymmentä vuotta sitten käytettiin varsijousta oravan pyynnissä. Niin sanottu tasapäinen
kolkkanuoli säästi oravan nahan vaurioitta ja ainoastaan
tainnutti saaliin, jolloin sen sai
kiinni. Karhukeihäitä on käytetty vielä 1800-luvun lopussa talvipesäpyynnissä. Keihästys kysyi tosi miehen rohkeutta ja taitoa. Susille tehtiin ansakuoppia,
joihin laitettiin haaskalihaa syötiksi. Ei ole perimätietoa, oliko
metsäpeuraa eli suomenpeuraa
enää silloin Laatokan Karjalan
alueella.
Yhteenvetona voidaan sanoa,
että aseissa ja patruunoissa on
entisiin verrattuna huimia eroja, samoin jahtipyyntien tekniikassa ja menetelmissä. Metsästyskoirien rodut ovat monipuolistuneet ulkomaisen tuonnin
lisääntyessä. Silti vanhat suomalaiset rodut pitävät edelleen
pintansa.
Metsästettävien eläinten lajivalikoima on kasvanut runsaasti, etenkin hirvieläimissä ja suurissa vesilinnuissa, hanhissa ja
joutsenissa (jo joutsenta ei vielä saa metsästää). Ikävänä puolena ovat nämä Siperian tuliaiset,
hirvikärpäset ja maassa pesivien
lintujen tuhoaja, supikoira.
Miehet olivat silloin rautaa
kuten nykyäänkin. Hirvi ei ole
edelleenkään helppo saalis ja
susi on yhä verenhimoinen saalistaja kuten ennenkin. Kannaksen kautta on luovutettuun Karjalaan ja sieltä edelleen Suomen
puolelle vaeltanut uusi laji, villisika. Sitä pyydetään lähes kaikissa Suomen itärajan eteläisissä kunnissa ja se on siirtynyt vähitellen ilmaston leudotessa länteen päin.
Metsästyksen tulevaisuus
Metsästys on ikivanha elinkeino
ja elämäntapa Suomessa. Ammattimetsästäjiä ei enää nykyään ole, mutta harrastus on terveellinen ulkoilumuoto ja siihen liittyvä ampumaurheilu kerää edelleen paljon harrastajia.
Metsästäjäpiirit valittavat nuorten vähentymistä hirviporukoissa ja muutenkin. Metsästävät ikäluokat ovat vanhentuneet
ja aseisiin liittyneet ikävät, vaikkakin harvinaiset välikohtaukset
ovat tuoneet ikävää julkisuutta ja
metsästäjiin kohdistuvaa aiheetonta syyttelyä. Meitä vastuullisia suomalaisia metsästäjiä ja
aseiden käyttäjiä on vielä ainakin noin 300 000.
Aarno Kaartinen
Järvenpää
Artikkeli kokonaisuudessaan vain sanomalehdessä.
Lippunauhat ja pumpulia oksilla
Kotini oli pieni mökki Kuokkaniemellä Viitalahden pohjoisrinteellä. Perheessä olivat minun lisäkseni isä Matti Repo,
äiti Martta ja sisareni Maire.
Isäni oli ammatiltaan puuseppä, joten höylälastut peittivät
usein tuvan lattian.
Kerron aluksi jouluruokavalikoimamme. Karjalanpaisti ja
tavallista muhkeampi sianlihakyörä kuuluivat asiaan. Perunapiiraat ja perunapyöröt sekä ainakin lanttulaatikko olivat joulupöydässä. Marjahillot, sienet ja suolakala olivat
kesän tuotteina tarjolla. Riisipuuroa ja rusinasoppaa ei kuitenkaan ollut kovin usein. Pii-
raanpaiston ohella ja joskus sen
asemesta paistettiin hellalla piirastaikinasta kaulittuja kakkaroita. Ne maistuivat voin kanssa tosi makoisilta ja olivat rapeita pureskella.
Joulukuusen isä haki jostakin
(omaa metsää ei ollut). Isä saattoi parannella kuusta lisäämällä siihen uusia irto-osia tasaisen
muodon saavuttamiseksi. Koristeina olivat lippunauhat, tähti
latvassa, vähän pumpulia oksilla
ja talikynttilät metallijaloissaan.
Joulupukin en muista meillä käyneen koskaan. Vähäiset
lahjat löytyivät eteisen nurkasta. Kerran kuitenkin sain oikean
toivelahjan pienen ruskean koi-
ranpennun. Sitä olinkin rankuttanut pitkän aikaa. Joulukirkossa ei käyty. Matka olisi ollut hankala talviaikaan.
Sukulaisvierailut olivat joulun aikaan tavallisia. Jaakkimassa oli pari sukulaistaloa Jääskeläiset ja Innaset. Siellä käytiin koko porukalla. Kerran tuli Matti
Jääskeläinen hakemaan meidät
hevosella Kuokkaniemeltä asti. Jääskeläisessä olivat Matin lisäksi emäntä Siiri ja lapset Eeva
ja Helvi. Innasen perheen muodostivat isäntä Jaakko Innanen, emäntä Judit ja lapset Aili
ja Helli. Meillä oli mukana oma
radio, mitä sitten yhdessä kuunneltiin.
Jääskeläisillä kävi joulupukki, joskus useitakin. Kerran tuli yhtäaikaa kolme pukkia kovalla kolinalla. Taisivat olla lämpimäisryyppyjen vaikutusten
alaisia!
Naapureissa toki me lapset ainakin rahtasimme jouluna kuten muulloinkin. Meijerin takana oli Tuomelan talo.
Siellä Hanna emäntä piti meitä hyvänä. Poika Veijo oli koulukaverini.
Pentti Repo
s. 1930
Lehden vuosikalenteri 2013
– tilaa nyt joululahjaksi!
Lehden vuosikalenteri ensi vuodelle oli ensiesittelyssä Lahden lukijatapaamisessa. Kalenterin kuvat kertovat sotia edeltävistä ajoista komein valokuvin Jaakkiman, Lumivaaran ja
Lahdenpohjan alueelta. Kuvat ovat sanomalehden ja EteläSuomen Lumivaaralaisten arkistosta. Kalenteriin on merkitty
nimipäiväsankarit. Kalenteria voi tilata lehden toimituksesta,
hinta 15 € sisältää postituskulut.
Joulukinkun tarina
”Joulu tulla jollottaa, makkara kakkara kainalossa”.
Tuli taas vanhan äijäpahan mieleen lapsuuteni joulut Kuokkaniemessä ja varsinkin Maria-mummon huolella paistama joulukinkku.
Kerron pienen tarinan Tyynelän joulukinkun historiasta.
Jo varhain kevättalvella kuulin keskustelua tavanomaisen kesäporsaan hankinnasta. Isä-Eino tuntui tietävän, milloin oli tulossa seuraava lähetys Sakkolan porsaita Sortavalaan.
Yhtenä iltana olikin isällä töistä tullessaan mukana ”potsipaketti”
eli viholaissäkissä vinkahteleva porsas. Avatusta säkistä kurkisteli vähän hölmistyneen näköinen silmäpari uutta ympäristöä. Mutta hetken perästä seurasi ryntäily keittiön nurkasta nurkkaan. Lopuksi yhteen nurkkaan ilmestyi pieni lammikko ja possumme röhkäisi tyytyväisenä kierroksensa päätteeksi.
Tutkittuaan Aili-sisareni tarjoaman ruokakupin annin olikin possun aika siirtyä omaan karsinaansa navetan nurkkaan seurustelemaan uusien naapuriensa lehmien ja kanojen kanssa.
Kevään kuluessa possumme kasvoi päivä päivältä muhkeammaksi. Kävimme Ailin kanssa rapsuttelemassa lemmikkiämme.
Kesäksi meillä karja laskettiin metsälaitumille, kanoilla oli oma
verkkoaitauksensa navetan takana. Siellä oli myös possullamme
oma karsinansa rypypaikkoineen.
Syksyyn mennessä oli possustamme tullut jo iso sika. Lokakuun lopulla tuli sitten aamu, jolloin mummo jo anivarhain kuumensi vettä
saunan muuripadassa ja ukko-Antti pystytti kalttauslavitsan pihalle. Aili ja minä olimme varsinaisen teurastuksen ulkopuolella, mutta eihän meitä toisaalta kukaan kieltänyt kurkkimasta ikkunasta tapahtumien kulkua.
Puoleenpäivään mennessä oli toiminta ulkona ohi ja ukko, mummo ja äitimme Hanna alkoivat siirtää kinkkuja ja muita teurastustuotoksia asianomaisiin säilytyspaikkoihin. Lihojen suolauksesta vastasi aina mummo. Hänellä oli tätä varten puinen lihatiinu talon vintillä.
Päivän ruokaohjelmaan kuului aina tappaiskeitto, missä oli monenmoisia potsin osia.
Joulukinkku sai olla suolavedessä aina jouluviikolle saakka, jolloin
mummo käsitteli sen paistovalmiiksi ja paistoi kinkun ns. vanhan tuvan arinauunissa. Jouluaaton juhlapöytään kinkku sai seurakseen
laatikot, potaattipiiraat, sillit, rosollit ja monet muut herkut riisryynhuttua ja luumukiisseliä unohtamatta. Erityisesti pidin kinkun pinnan paksusta nahkasta. Se oli kovaa ja ratisi mukavasti hampaissa.
Helmi-tätini on jälkeenpäin kiusoitellut minua siitä, kun olin katsellut erillisiä siansorkkia keittiön pöydällä olevassa kattilassa ja kysynyt, että: ”Onko nyt tikalla lalat?” Lienee ollut vuosi 1931.
Reino Halonen
Helsinki
Tutustu ja tykkää:
Jaakkiman Sanomat
Jaakkima – pitäjä Laatokan Karjalassa
Lumivaara – pitäjä Laatokan Karjalassa
Lahdenpohja – kauppala Laatokan Karjalassa
Karjalaisia valokuvissa
Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa