Vieraannutetun lapsen tarina ILA:n ja HyvE:n jäsen Jyrki Risku

Puhe eduskunnan kansalaisinfossa 29.5.2012 Jyrki Risku
Aihe on rankka ja äärimmäisen ikävä, toivonkin siksi ymmärrystä koville ja jopa hyvinkin
kärjekkäille ajatuksilleni. Minut tuntevat tietävät ettei kärjekkyys ole lainkaan minulle
luonteenomaista. Kun omaa lasta on kiusattu ja pahoinpidelty henkisesti vuosikaudet,
enkä isänä ole mahtanut asialle mitään tuntemukset on kovia.
Tyttäreni Noora aloittaa ensi syksynä peruskoulunsa viimeisen luokan. Lähes koko hänen
peruskouluaikaansa on synkistänyt huoltokiusaaminen. Eikä tuleva viimeinenkään
peruskoululuokka nyt aiempia paremmalta tässä mielessä näytä. Nooran kannalta pahin
vuosi ei suinkaan ollut 2004 jolloin erosin hänen äidistään. Noora oli siis tuolloin 2004
syksyllä aloittanut ekan luokan, [hänen kuvansa ekasta kouluun lähdöstä videotykin
heijastamana]
Noora kertoi meille molemmille vanhemmilleen eron ja erillemme muuton jälkeen jo joulun
alla 2004, että nyt hänen on hyvä olla. Erityisen hienoa oli juuri se, että eromme oli
onnistunut sovinnollisesti lapsen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.
Vahvistimme erojärjestelymme lastenvalvojalla. Yhteishuoltajuus jatkui, ja
tapaamissopimuksen mukaan Noora asui hieman suuremman osan ajastaan minun
luonani. Äidin tapaamiset perustuivat pidennettyihin viikonloppuihin ja lomien vuorotteluun.
Sopimuksemme alkoi toimia heti hyvin ja sen paras todiste oli tuo lapsen tyytyväisyys.
Luulin, että voisin yrittää perhe-elämää vielä uuden puolison kanssa. Yritykseni alkoi 2005
loppuvuodesta. Johtuen elämäntilanteestani uutta naisystävää ei voinut pitkään piilotella
Nooralta, enkä tietenkään voinut vaatia Nooralta uusien ihmisten salaamista äidiltään.
Osasimme kyllä pelätä Nooran äidille aiheutuvan pieniä vaikeuksia niellä uutta tilannetta,
emme kuitenkaan voineet kuvitellakaan asiasta syntyvän monen elämää varjostavat
vuosikausien rankat ikävyydet, ikävyydet jotka eivät ole vieläkään loppuneet.
Nooran äiti aloitti mielettömän mustasukkaisuudestaan ja vanhemmuutensa
heikkenemisen pelosta voimaa ammentavan riitelyn. Mitä enemmän Noora tykästyi uuteen
avopuolisooni, sitä enemmän Nooran äiti alkoi levittää pahoinvointiaan ympäristöönsä.
Äidin riitelyn avustajiksi asettui myös nopeasti useita viranomaisia.
Eräs näistä löytyi Helsingin perheoikeudellisesta yksiköstä, jossa minut käytännössä
pakotettiin juoksemaan äidin tilityksiä kuuntelemassa. Jos olisin kieltäytynyt minut olisi
nopeasti leimattu yhteistyökyvyttömäksi lähi-isäksi. Äiti onnistui osin perheoikeudellisen
yksikön ja mm. isovanhempiensa avulla kärjistämään tilanteemme riidalta näyttäväksi.
2006 kesäloman alla äiti sitten vaati käräjäoikeudelta yksinhuoltajuutta ja lapsen
asuinpaikan muuttamista hänen luokseen. Perusteluna oli mm. tulevan kesän
lomajärjestelyt. Äiti oli kehitellyt riitaa suunnittelemalla kesälomatapaamiset niin, ettei
minulle olisi jäänyt loma-aikaa lapseni kanssa, sopimuksemme vastaisesti. Saimme
valtakuntamme parhaan asiantuntijatuomarin, tätä äidin kehittelemää riitaa ratkomaan. Äiti
vaati asiassa heti alkuun väliaikaispäätöstä.
Asiantuntijatuomari ei suosinut väliaikaispäätöksessään status-quo ajatusmallia, joka ei
tunnu tämän tuomarin toiminnassa sopivan lähi-isien tapauksiin. Enkä todellakaan ole
ainoa tämän asiantuntijatuomarin käsittelyssä ns. lähihuoltajuutensa sekä ylipäätään
huoltajuutensa heppoisin perustein menettänyt isä.
Tämän maamme eturivin lapsiasiaintuomarin väliaikaispäätös perustui äidin valheisiin
tulevaisuuden suunnitelmistani. Valheet on helposti todennettavissa myös
väliaikaispäätöstä edeltävistä tuomarille toimitetuista lausumista. Eli Nooran asuinpaikka
määrättiin jo väliaikaispäätöksellä toisin sanoen nopealla hutkimisella muutettavaksi äidille.
Vasta sitten alettiin huoltajuusoikeudenkäynnin teatteriin olosuhdeselvityksineen, jolla ei
enää ollutkaan kovin kiire. Ratkaisevin päätöshän oli muutenkin käytännössä jo tehty, eivät
tuomarit pyörrä väliaikaispäätöksellä tekemiään asumisratkaisuja.
Olennainen kysymys Nooran asiassa on se mitä oli väitetty vanhempien riitaisuus. Aivan
liian usein kuulee sanonnan, että riitaan tarvitaan aina kaksi. Meidän niin sanottu ”riita”
muodostui pelkistäen siitä, että äiti vaati hyvän toimivan huoltajuussopimuksemme
mitätöimistä, enkä minä voinut siihen suostua. Niin sanottua riitaa aiheutti myös se, että
äiti pyrki tehostamaan vaatimuksiaan keksityillä ja perättömillä väkivaltaisuusväitteillä.
Minut siis leimattiin riitaiseksi kun asetuin puolustamaan vanhemmuuttani. Objektiivisen
ammattitaitoisen tuomarin pitäisi pystyä erottamaan toisistaan epäasiallinen riitely ja
vanhemmuuden puolustaminen. Riidan haastamisen ja vanhemmuuden puolustamisen
erottaminen voi varmaan joskus olla vaikeaa. Meidän tapauksessamme näiden kahden
olennaisen asian erottaminen olisi kuitenkin ollut lapsellisen helppoa.
Tapauksemme ratkaissut tuomari opettaa ja toteuttaa kuitenkin ajatusta siitä ettei hyvin
toimivaa vanhempaa pidä palkita eikä sen enempää huonosti käyttäytyvää vanhempaa
pidä rangaista huoltajuuspäätöksellä. On vain tehtävä päätöksiä asettamalla lapsen etu
tärkeimmäksi. Kun tuomarin on tehtävä päätös siitä kumman vanhemman luona lapsi
asuu, hän joutuu kuitenkin tekemään päätöksen siitä kumpi vanhempi pystyy parempaan
kasvattajuuteen, tämä on mielestäni lapsen edun kannalta kaikkein tärkeintä.
Laki asettaa riidan ratkaisun tärkeimmäksi kriteeriksi sen, kumpi vanhempi pystyy
paremmin turvaamaan lapsen yhteyden siihen toiseen vanhempaan. Usein ei
huoltajuuskiistoissa voida näyttää toteen toisen vanhemman pyrkimyksiä estää lapsen
yhteydenpitoa toiseen vanhempaan. Nooran tapauksessa todistettiin selvästi äidin
pyrkimykset estää tapaamisia jo huoltajuuskäräjöinnin aikana.
Kun tuomari kuitenkin mielivaltaisesti mitätöi olennaiset todisteet, joilla ratkaisu olisi pitänyt
tehdä, hän siirtyi käyttämään ratkaisussaan tätä ”riitaisuus korttia”. Tuomarin mukaan
meidän kummankaan vanhemmuutta ei voinut arvioida toinen toistaan paremmaksi.
Asiantuntijatuomari siis arvioi meidän molempien pystyvän hyvään vanhemmuuteen. Tällä
logiikalla jatkaen hän arvioi ettei lapsen etu olisi enää väliaikaispäätöksen jälkeen asettaa
lasta uudelleen asunpaikan muutokselle alttiiksi. Koska me ns. hyvät vanhemmat kuitenkin
olimme tuomarin mielestä riitaisia, teki tuomari myös päätöksen yksinhuoltajuudesta tätä
määräämäänsä asuinpaikkaa mukaillen. Eli koska lapsi määrättiin äidin luokse asumaan,
äidille määrättiin myös yksinhuoltajuus.
Kuinka tuomari voi sitten arvioida vanhempien kasvattajuuden eroja, jos vanhempien
mahdollinen hyvä tai huono käytös ei pääsekään arvioinnin vahvaksi kriteeriksi? Kuinka
lapsen edun määrittely voi onnistua jos ei edes toisen vanhemman rikolliseksi arvioitavan
huono käytös ei paina vaakakupissa? Mitä ihmettä se lapsen etu sitten merkitsee, miten
sen voi päättää ja arvioida?
Voin vain kuvitella kuinka puuduttavaa on istua vuodesta toiseen kuuntelemassa
vanhempien todistelua paremmuudestaan tai toisen huonommuudesta kun sillä ei ole
merkitystä, muutenhan tuomari joko palkitsisi hyvän käytöksen tai rankaisisi huonosta.
Tätähän huoltajuuskiistat kuitenkin enimmäkseen ovat, ruoditaan vanhempien tekemisiä
tai tekemättä jättämisiä ja niiden muka osoittamaa vanhemmuutta.
Asiantuntijatuomarimme päätöslogiikka noudatteleekin räikeällä tavalla vain äitien
käsitystä lasten edusta. Eli kuten Noorankin tapauksessa, äiti halusi Nooran yksinhuollon,
joten se myös määrättiin äidille. Olen tutkinut asiantuntijatuomarin kaikki
huoltajuuspäätökset vuodesta 2005 vuoteen 2010. Hän on määrännyt vuosittain useita
yksinhuoltajuuksia -, äideille. En ole löytänyt yhtään tasavertaisiksi arvioitujen vanhempien
riitaa, jossa asiantuntijatuomarimme olisi määrännyt yksinhuoltajuuden isälle äidin sitä
vastustaessa. Myös lapsen asuinpaikkojen määräykset noudattelevat samaa kaavaa.
Asiantuntijatuomari määräsi kuitenkin minulle ns. huoltajan tiedonsaantioikeuden, jolla
tosin ei ole juurikaan mitään arvoa. Esimerkiksi koulu ryhtyi rajoittamaan tiedonsaantiani
merkittävällä tavalla päätöksen jälkeen. Kouluviranomaiset Helsingissä ovatkin omalta
osaltaan olleet hyvin aktiivisia syrjivässä toiminnassaan, äidin kiusanteon avustamisessa
ja siten osaltaan tukeneet Nooran vieraannuttamista minusta. Aionkin vielä periaatteen ja
muiden lasten asioiden tukemiseksi tehdä poliisille tutkintapyynnön pitkään jatkuneesta
laajamittaisesta syrjinnästä. On tosin hyvin mahdollista, että tulee vastauksena vain
tutkimattajättämispäätös.
Miten lapsen hyvien vanhempien räikeä eriarvoistaminen voi olla lapsen etu? Äidille
määrätty yksinhuoltajuus tarkoittaa äidin yksinvaltaa lapsen asioissa. Olen lukenut
asiantuntijatuomarimme ohjeistuksista näin rauhoitettavan vanhempien välistä riitaa.
Törmätään siis taas tähän riitaisuuden käsitteeseen, jota ei kuitenkaan saa arvioida vaikka
päätökset kuitenkin nojaavat usein siihen!
Ovatko asiantuntijat niin kaukana erovanhempien elämästä, että he luulevat riitojen
kumpuavan vain niistä muutamasta asiasta joista riitely häviää kun toisella vanhemmalla
on juridinen yksinhuoltajuus? Onko tämän vastapainona oikein mitätöidä toisen
vanhemmuutta? Onko lapsen etu nähdä kuinka toiselle vanhemmalle tarjotaan kova
lyömäase ja toista vanhempaa alistetaan?
Asiantuntijatuomari opettaa silti vanhempien tasa-arvon olevan ehdoton lähtökohta. Mitä
tasa-arvoa on se, että vanhemmuudessaan hyviksi arvioiduista vanhemmista toiselle
määrätään yksinvaltius lapsen asioissa ja toiselta riistetään huoltajuus? Oman käsitykseni
mukaan tuomari syyllistyy aina räikeään syrjintärikokseen kun hän määrää arvionsa
mukaan hyvät vanhemmat näin epätasa-arvoiseen asemaan. No ihan turha tietysti mennä
rikosilmoitusta moisesta tekemään, eihän sitä ainakaan suostuta tutkimaan.
Kantelin kumminkin oikeusasiamiehelle asiantuntijatuomarin toiminnasta. Tärkein
tavoitteeni oli saada jarrua tuomarin väärille toimintatavoille Nooraa seuraavien lapsien
tapauksissa. Toinen pyrkimykseni oli saada arvio perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta
tapauksessa. Tavoitteeni olivat kuitenkin aivan liian kovat.
Asiantuntijatuomari ei saanut edes huomautusta. Oikeusasiamies ratkaisi kyllä
näennäisesti kanteluni, mutta perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista tapauksessa ei
suostuttu arvioimaan, eli oikeusasiamies ei suostunut tekemään päätehtäväänsä. Jotkut
kantelijat saavat arvion perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta toiset eivät, tämäkö on
perustuslaillista yhdenvertaisuutta? Oikeusasiamies ei suostunut selittämään sitä miksi
jätti tämän päätehtävänsä kanteluni ratkaisussaan tekemättä. Jää siis elämään kuulemani
asiantuntijatuomarin lausuma eräästä hänen luennostaan: ”perus- ja ihmisoikeudet sopivat
huonosti näiden asioiden käsittelyyn.”
Tuomareiden virkatoimia ei käytännössä valvota. Ainoa valvonnan näennäinen mekanismi
ovat nämä niin sanotut laillisuusvalvojat ja heidän kanteluratkaisunsa joissa he väistelevät
vastuitaan. Kansalaisten tuhansista kanteluista nostetaan vuosittain vain hyvin harvoin
syyte. Asiantuntijatuomari on saanut ainakin kaksi huomautusta ylimmiltä
laillisuusvalvojilta. Toisessa näistä tapauksista tuomarin arvioitiin syyllistyneen
virkarikokseen, jota ei voida pitää vähäisenä. Tästä huolimatta laillisuusvalvoja todisteli
aiemmalla käytännöllään syytteen nostamatta jättämistään.
Jos tavallisen ihmisen arvioidaan syyllistyneen vakavaan rikokseen, niin syytettä ei
käsittääkseni voi jättää nostamatta, eikä sitä pidäkään jättää nostamatta. Onko
virkamiehen tekemä virkarikos sitten yleensä hyväksyttävämpi, kun usein edes syytettä ei
tarvitse nostaa? Korjaako virkamies virheitään jos hän käytännöllisesti katsoen on aina
rangaistuksen uhan yläpuolella virkatoimissaan? Asiantuntijatuomarin vakava virkarikos
muuten oli todettu jo ennen kun minua ryhdyttiin syrjäyttämään Nooran isyydestä. Tuomari
toteuttaa virkansa nojalla silti tälläkin hetkellä asennettaan uusien lapsien asioissa.
Jälkiviisaana voidaan kiistatta todeta tuomarin tehneen Noorankin tapauksessa karkean
virheen. En ole nyt pystynyt tapaamaan Nooraa tapaamissopimuksen mukaisesti
kertaakaan yli kahteen vuoteen. Vastuuta sitä ei kuitenkaan kukaan ole valmis ottamaan.
Vanhemmuuteni on riistetty yhteiskunnan aktiivisin toimin, eikä toivoa tilanteen
korjaamisen mahdollisuuksiksi juurikaan ole. Saatatte tietysti ajatella tämän olevan yhden
huoltajuuskiistan hävinneen katkera näkemys. Niinhän se onkin. Mutta väitän, ettei tässä
jutussa ole oikeasti voittajia. Kyllä asiantuntijatuomari on tehnyt karhunpalveluksen myös
huoltajuuskiistamme näennäisesti voittaneelle äidille. Äidin elämänhallinnan ongelmat
eivät ole oikeasti helpottaneet sillä, että hän on saanut laajat kiusantekovaltuudet ja
lapsensa omittua kainalosauvakseen.
Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvatakseen ikävyyksien jatkuvan vielä vuosikausia
ja tulevan myös yhteiskunnalle kalliiksi. Luultavasti Noora tarvitsee vielä pitkään
ammattiapua selvitäkseen tästä rikollisesta onnettomuudesta. Isänä en ole pystynyt lastani
suojelemaan näiltä mielettömyyksiltä vaikka parhaani olen yrittänyt.
En ole luovuttanut, mutta juurikaan mitään ei ole enää tehtävissä. Voitte vain kuvitella
kuinka monta kertaa vuosien aikana olen pohtinut taistelusta luopumista parempana
vaihtoehtona Nooran kannalta, aina olen kuitenkin päätynyt siihen, että luovuttaminen olisi
huonoista vaihtoehdoista se kaikista huonoin.
Olen yrittänyt täytäntöönpanoakin, hakemukseni hylättiin muka lapsen edun vastaisena.
Minulle ei edes myönnetty oikeutta saada Nooran puhelinnumeroa, jonka Nooran äiti on
salannut. Lapsen etua todisteltiin taas yllätys, yllätys, vanhempien riitaisuudella. No
voidaanhan minua väittää riitaiseksi kun vaadin oikeuden kautta tapaamissopimuksen
noudattamista. Riitaisuuden nojallahan kaikki täytäntöönpanohakemukset voisi hylätä.
Meillä on siis voimassa oleva huoltajuussopimus, tarkemmin sanottuna määräys, jonka
tärkeimmästä osasta eli lapsen tapaamisoikeudesta ei tarvitse toisen tuomarin päätöksellä
välittää. Sopimuksen toisarvoisempi asia eli elatusvelvollisuus on tietenkin juttu jonka
noudattamisesta ei voi luistella. Iso ongelma on se, että tapaamisoikeus katsotaan vain
lapsen oikeudeksi ja Suomi ei noudata kansainvälisiä velvoitteitaan joiden mukaan myös
vanhemman oikeus perhe-elämään tulee taata. Kyseinen vanhemman oikeuden
huomioiminen ei aiheuttaisi ristiriitaa lapsen oikeuksille.
Yritin aikanaan opettaa Nooralle rehellisyyttä, en oikein enää ole varma olisiko minun
pitänyt elää ajassa paremmin ja neuvoa valehtelemista ja epärehellisyyttä, jota
yhteiskuntamme näyttää kovasti tukevan. Olen tosin itse huono valehtelija enkä pärjää
esimerkiksi näissä yhteiskunnan järjestämissä valehtelukisoissa, joita harhaanjohtavasti
kutsutaan oikeuden istunnoiksi. Käräjäsaleissa saa valehdella ja sitä harrastetaan paljon.
Ei Nooran äitikään tosin mikään hyvä valehtelija ole, mutta ihan tavallinenkin
valehtelumeininki ja täysin asiaton käytös näyttää äidille takaavan vaatimustensa
läpimenon.
Sen verran konservatiivi kuitenkin olen, että arvioin lapsille tarjottavien valehtelumallien ja
niissä esimerkillisen menestymisen olevan hyvin vahingollista. Johtaako tällainen
kehitykseen, jossa syntyy aina vain enemmän ihmisiä jotka eivät osaa erottaa oikeaa
väärästä? Mikä on yhteys ampumistapauksiin ja niiden riskiin tulevaisuudessa?