Wagnerin varjoissa vaanii Verdi - Suomen Wagner

Wagnerin varjoissa vaanii Verdi
Teksti: Joel Haahtela
Franz Werfel: Verdi –
Oopperan romaani (1924)
Otava, 1949
Suomentanut Kyllikki Hämäläinen
Hellepäivänä on hyvä kätkeytyä Lappeenrannan Sumaan, legendaariseen divariin, jonka
jokaisen kirjarivin takaa paljastuu aina toinen, joskus kolmaskin kirjarivi. Tässä vinojen kirjatornien kaaoksessa potkaisee usein
onni kuten viime kesänä, jolloin pölyn keskeltä hakeutui käteeni Franz Werfelin romaani Verdi, vuodelta 1924.
Muistin, että itävaltalainen Werfel oli aikoinaan istuskellut vuosisadan alun Wienissä Freudin ja muiden kaverustensa kanssa
ja mennyt naimisiin Mahlerin ekstrovertin
lesken, Alman kanssa. Kiikutin siis löytöni muitta mutkitta kassalle yhdessä Rubinsteinin trilogian, Caruson minielämäkerran ja Dickensin David Copperfieldin kaksoisniteen kanssa.
Romaani alkaa hyvin salaperäisesti. Vuosi on 1883 ja Verdi on saapunut Venetsiaan
incognito. Yöllä vanha maestro harhailee La
Fenice -teatteriin, jossa paraikaa järjestetään
juhlakonserttia kaupungissa vierailevan Wagnerin kunniaksi. Verdi jää lämpiön varjoihin seisoskelemaan, ja pian salista tulvii ulos
hurmioituneita nuoria ja heidän perässään
elinvoimaa pursuava, maagista valoa hohtava, äänekkäästi diftongeja korostava, ”kymmenkertaisesti kaikkia muita elämänlähteitä laajempi, syvempi ja rikkaampi” Wagner.
Kahden säveltäjän katseet kohtaavat hetken,
mutta Wagner menee menojaan ja Verdi jää
nurkkaan seisomaan, käpertyy omaan hiljaisuuteensa. Kohtauksen perusteella voisi melkein epäillä, että kansallisuudet ovat kummallisella tavalla vaihtaneet paikkaa; niin
italialaiselta vaikuttaa Wagner, niin saksalaiselta Verdi.
Alkukohtauksessa esitellään Werfelin kirjan perusasetelma. Syrjäänvetäytyvä, ankara, pidättyväinen ja sulkeutunut Verdi kärsii vuosien säveltämättömyyden aikaansaamasta tuskasta, luovuuden ehtymisestä. Samaan aikaan hänen pahin kilpakumppaninsa Wagner porskuttaa kaikkien ihailemana
luonnonvoimana, Euroopan uuden henkisen perinnön grandioottisena inkarnaationa. Verdin synkässä mielessä kaikuvat myös
viimeisimmän oopperan Aidan saamat arvostelut Italian lehdistössä: Wagnerin matkimista, polvistumista tämän kultaisen vasikan eteen…
Verdi on kadottanut itseluottamuksensa,
Wagner näyttää musertaneen hänet. Omat
teokset tuntuvat vanhentuneilta, sovinnaisilta ja pinnallisilta. Maatilan hoito Sant´
Agatassa tai talonpoikien olojen parantaminen eivät jaksa Verdiä kiinnostaa, ja mielen pohjalla kolisee muutamia hajanaisia
20 Wagneriaani
nuotteja, josko sittenkin? Hotellin pöydällä
odottaa Kuningas Learin keskeneräinen partituuri, mutta työ ei ota onnistuakseen, ja
sijaistoimintona Verdi kirjoittaa päivittäin
yhden fuugan, joka voi saada alkunsa mistaä tahansa; lapsen itkusta, soutajan huudosta tai piazzan linnuista. Olemisen täyttää harhailu Venetsian talvisessa labyrintissa ja kriisin yhä yltyessä Verdi viskaa Kuningas Learin tuleen.
Romaanin sivuilla tapaamme Verdin ja
Wagnerin lisäksi värikkään ihmiskavalkadin,
josta voisi mainita oopperan pioneerin Claudio Monteverdin lisäksi 105-vuotiaan markiisi Grittin. Tämän ihmisnähtävyyden ainoana haluna on säästää elimistön energiaa,
elää mahdollisimman pitkään ja käydä joka
ilta oopperassa. Näytösten tapahtumia oopperaherkuttelija ei tosin kykene enää seuramaan, mutta tajuaa sentään ”talon kultaisen
huminan, värikkäiden läikkien värinän, joka
pisaroi hänen edessään kukkasateena”. Menossa on näytös numero 29 437. Siinä tavoitetta meille kuolevaisille!
Gritti edustaa tapoja tapojen vuoksi ja
herättää Verdissä lähinnä ärtymystä, mutta nuori saksalainen Mathias Fischböck saa
maestron sympatiat heräämään. Tuberkuloosin kanssa painiskeleva Fischböck haluaa säveltää puhtaita, persoonattomia ja sukupuolettomia melodioita, jotka ovat vapaita sointuennakkoluuloista. Sympatioistaan
huolimatta Verdi ei ymmärrä nuorukaisen
musiikkia, vaan pitää sitä jonkinlaisena mielenvikaisuutena, sairauden oireena. Ehkä
Verdi kuitenkin samalla käsittää hämärästi
mitä on tulevaisuus.
Fischböckin hahmo tuo helposti mieleen
Arnold Schönbergin estetiikan, ja hieman
tutkimalla selviääkin, että Werfelillä on ollut
Fichböckin esikuvana Josef Matthias Hauer, itävaltalainen säveltäjä, joka kehitti 12säveljärjestelmän itsenäisesti ja pari vuotta
ennen Schönbergiä.
Nuoren sopraanon Margherita Dezorzin
ihmeellinen tulkinta Kohtalon voimassa herättää lopulta vanhan maestron unestaan,
saa hänet näkemään oman teoksen kauneuden. Verdi päättää innostuksen puuskassa sovittaa ristiriitansa Wagnerin kanssa ja
kiirehtii tapaamaan saksalaista, mutta Palazzo Vendraminin portilla hän kuulee käsittämättömän uutisen. Wagner on juuri menehtynyt, viisitoista minuuttia sitten, saksalaisen elämäntyö on tehty…
Verdi suree varjonsa poismenoa, mutta
samalla hän myös vapautuu ja melodia hänen sisällään alkaa murtautua ulos. Mahtavan Wagnerin ja vielä käsittämättömän
Fischböckin välissä Verdi ymmärtää kuka
hän todella on. Ja mehän tiedämme, että tämän uuden tietoisuuden seurauksena syntyivät Otello ja Falstaff.
Werfelin romaani on fiktiota, mutta kaikki olisi voinut tapahtua juuri näin, ja ehkä
tapahtuikin. Wagner ja Verdi eivät koskaan
tavanneet toisiaan, enkä tiedä kävikö Verdi
Venetsiassa talvella 1883. Ihmisen elämässä on aukkoja ja näihin aukkoihin syntyvät
tarinat, niissä elää mielikuvitus ja se mikä
on uutta. Tämä kiehtovasti kirjoitettu romaani on jokaiselle oopperan ystävälle suuri ilo. Se herättää eloon kauniisti menneen
aikakauden ja on vain sopivasti, hyvin elegantisti vanhentunut.
Kirjailija Franz Werfel (kesk.) puolisonsa Alma Mahler-Werfelin ja ohjaaja Max Reinhardtin kanssa.
http://www.suomenwagnerseura.org/wagneriaani/