Välimiesmenettely työriitojen - Conflict Management Institute COMI

Välimiesmenettely työriitojen - Conflict Management Institute COMI

Risto Koulu - Santtu Turunen
VÄLIMIESMENETTELY TYÖRIITOJEN
RATKAISUKEINONA
Helsinki 2012
“Pätevimpänä tuomioistuimena voimme
pitää sitä, jonka osapuolet itse luovat
valitsemalla yhdessä siihen jäsenet.”
Platon 347 eKr.
“Vor den Wissenden sich stellen, sicher
ist‟s in allen Fällen.”
Goethe 1819
“„Nothing is unlawful‟, said Norman,
„except in method‟.
„That‟s an interesting view of courts of
justice‟.
„But we have no courts of justice. We have
only courts of law.‟”
David Graham Phillips 1911
(romaanihenkilöiden keskustelua)
1
Tutkimushanke “Työriidat konfliktinhallinnan kontekstissa” on toteutettu
Työsuojelurahaston tuella
2
ALKUSANAT
Tämä kirja käsittelee välimiesmenettelyä kollektiivisten työriitojen eli niin
sanottujen järjestöriitojen ratkaisukeinona. Kirja on samalla viimeinen
osatutkimus laajemmassa kokonaisuudessa. Se nimittäin päättää
työsuojelurahaston rahoittaman tutkimushankkeen “Työriidat
konfliktinhallinnan kontekstissa”. Hankkeessa ovat aikaisemmin
ilmestyneet tutkimukset “Sovittelu työriidoissa” (2009) ja
“Työehtosopimustoiminta - proaktiivinen näkökulma menettelytapoihin”
(2009). Lisäksi työriitojen konfliktinhallinnan tutkimuksen teoreettista
perustaa on tarkasteltu erillisartikkeleissa “Työriitojen sovittelu - erillistie
vai valtaväylä” (2009) ja “Työriitojen sovittelun tutkimus tieteidenvälisyyttä käytännössä?” (2010). Koska tämä kirja on
jatkotutkimus, lukijan oletetaan näiden aikaisempien julkaisujen lisäksi
tuntevan jossain määrin sekä työnmarkkinoiden
riidanratkaisujärjestelmän että sen maailman, jossa tämä järjestelmä
toimii.
Tutkimushankkeen viimeinen kirja on samalla tilinteko siitä, mitä
tutkimushankkeessa on kaiken kaikkiaan saatu aikaan. Teos “Sovittelu
työriidoissa” keskittyi valtiolliseen työriitojen sovitteluun, jollainen on
muodossa tai toisessa käytössä lähes kaikissa Euroopan maissa.
Suomessa tätä konfliktinhallinnan muotoa edustaa valtakunnansovittelija
toimistoineen. Osatutkimuksessa todettiin, että valtiollinen sovittelu oli kuten odotettiin - pitkälle formalisoitunut, osaksi muuttunut suorastaan
rituaalinomaiseksi. Todellinen sovittelu näytti, tunnettua sanontaa
mukaillen, tapahtuvan tämän valtiollisen sovittelun “varjossa”.
Pohjimmiltaan samaan päätelmään on tultu myös tutkittaessa valtiollista
lainkäyttöä ja vaihtoehtoista riidanratkaisua. Toinen havainto oli
yllättävämpi: virallisessa työriitojen sovittelussa oli löydettävissä lukuisia
sellaisia piirteitä, jotka poikkesivat sovittelun valtavirrasta. Osa näistä
eroavuuksista selittyi jotenkin työriitojen erityispiirteillä, osalle oli
mahdotonta löytää muuta selitystä kuin historiallisen kehityksen
sattumanvaraisuus.
Teos “Työehtosopimustoiminta - proaktiivinen näkökulma
menettelytapoihin” puolestaan käsitteli niitä epävirallisia neuvottelu- ja
sovittelumekanismeja, joita työmarkkinoilla on spontaanisti syntynyt.
Joillakin aloilla tällaiset järjestelyt - etenkin niin sanottu
konsialiaattoritoiminta - tuntuvat nousevan valtiollisen sovittelun
kilpailijoiksi, joillakin aloilla ne taas ovat jääneet kehittymättömiksi. Myös
tämä kehitys tuntuu seuraavan vaihtoehtoisen riidanratkaisun piirissä
3
havaittua lainalaisuutta. Virallistuneet, toisin sanoen formalisoituneet ja
oikeudellistuneet, sovittelujärjestelmät korvautuvat vapaamuotoisilla ja
epävirallisilla käytännöillä, jotka toteuttavat paremmin vaihtoehtoisen
riidanratkaisun alkuperäistä ideaa. Vaihtoehtoinen riidanratkaisu on
tavallaan joutunut virallistumisensa uhriksi. Tuleva tutkimus ehkä
vahvistaa yleisen säännönmukaisuuden: vaihtoehtoinen riidanratkaisu ja
etenkin sovittelu hakeutuu aina yksinkertaisimpiin mahdollisimpiin
muotoihin eli eräänlaiseen epäjärjestelmään. Tässä suhteessa se on
valtiollisen lainkäytön vastakohta: lainkäyttö pyrkii aina vain
täydellisempään ja täsmällisempään järjestelmään. Nämä vaatimukset
täyttävä järjestelmä on kuitenkin väistämättä vaikeasti hallittava,
sisäpiiriläisiä suosiva ja yleensä myös altis juridiselle saivartelulle.
Juridisella saivartelulla tarkoitetaan sitä, että riitoja käsittelevä elin
kohdistaa suhteettomasti huomiota noudattamiensa menettelysääntöjen
tulkintaan ja omien toimivaltarajojensa vetämiseen.
Yhdessä tämä tutkimustrilogia antaa - tai vaatimattomammin yrittää
antaa - kokonaiskuvan työriitojen konfliktinhallinnasta, sen
vaihtoehdoista, nykyisestä järjestelmästä ja järjestelmän toiminnasta, eri
keinojen käyttämättömästä potentiaalista sekä järjestelmän
kehittämismahdollisuuksista. Etenkin nyt käsillä oleva kirja on paljolti
tutkimusta siitä, miten asiat voisivat olla. Tällä hetkellä on pakko sanoa,
että välimiesmenettelyn merkitys työriitojen ratkaisussa on
marginaalinen. Aikaisempi tutkimus aihepiiristä on sen mukaista eli
satunnaisiin huomautuksiin ja suppeahkoihin artikkeleihin rajoittuvaa.
Ulkomaiset esikuvat kuitenkin osoittavat, että välimieslainkäytön
todellista potentiaalia pystyttäisiin paljon tehokkaammin hyödyntämään
myös suomalaisilla työmarkkinoilla. Nykyisestä asiantilasta toki voidaan
syyttää työmarkkinoiden toimijoiden vanhoillisuutta ja uudenpelkoa. Osa
vastuusta on kuitenkin kohtuullista sälyttää välimieslainkäytön
tutkimukselle. Se ei ole kyennyt sen enempää selvittämään
välimiesmenettelyn soveltamisalaa kuin kehittämään nimenomaan
kollektiivisille työriidoille tarkoitettuja välimiesprosessin muunnelmia.
Ratkaisematta ovat jääneet myös eräät käsitteellis-teoreettiset ongelmat,
jotka selvästikin rajoittavat, näin uskaltaa sanoa, välimiesmenettelyyn
turvautumista.
Tämä kirja jakaantuu tavoitteensa mukaisesti yleiseen ja erityiseen
osaan. Yleisessä osassa tarkastellaan sitä teoreettista kehikkoa, joka on
luotava, jos työriitoja halutaan käsitellä laajamittaisesti
välimieslainkäytössä. Erityisessä osassa taas tutkitaan näin kehitettävän
perusteorian käytännön sovellutuksia sekä yritetään hahmottaa,
millainen välimiesmenettely parhaiten palvelisi tarkoitustaan. Ilmeistä on,
4
että tämän menettelyn on yhtäältä oltava vakioitu ja toiseksi sen on
otettava huomioon kollektiivisten työriitojen erityispiirteet.
Välimiesmenettelyhän on kehitetty (tai oikeammin se on syntynyt)
ratkaisemaan kahden kaupallisen toimijan rahassa mitattavia
erimielisyyksiä eli kaupallisia, enimmäkseen kertaluonteisia kiistoja. On
epätodennäköistä, että tällainen menettely perusmuodossaan soveltuisi
myös kollektiivisten työriitojen kaltaisiin konflikteihin, jotka toistuvat
vuodesta toiseen hieman erilaisina muunnelmina.
Porthaniassa toukokuussa 2012
Risto Koulu
Santtu Turunen
5
SISÄLTÖ
ALKUSANAT ..........................................................................................3
LYHENTEET......................................................................................... 10
YLEINEN OSA ......................................................................................11
1. JOHDANTO ......................................................................................11
1.1. Riidanratkaisun lähentyvät paradigmat: todellisuutta vai utopiaa?
...........................................................................................................11
1.2. Säännöspohja .............................................................................19
1.2.1. Välimiesmenettelylaki ............................................................ 19
1.2.2. Työtuomioistuin ......................................................................26
2. KYSYMYKSENASETTELU ............................................................... 30
2.1. Tutkimuksen kohdentaminen ja tutkimusmenetelmät ..................30
2.2. Konkreettiset tutkimuskysymykset ...............................................34
2.3. Käsitteitä ja rajauksia...................................................................42
2.3.1. Täsmentämistä kaipaavat käsitteet ........................................42
2.3.2. Rajaukset ...............................................................................46
2.4. Tutkimuksen aineisto ...................................................................51
3. LAAJEMPIA YHTEYKSIÄ 1 : RYHMÄ/RYHMÄ -KONFLIKTIT ..........55
3.1. Konfliktien luokat, luokkaominaisuudet ja riidanratkaisukeinot .....55
3.2. Ryhmä/ryhmä -konfliktien alttius ratkaisulle .................................57
3.3. Välimiesmenettelyn luonnollinen käyttöala ryhmä/ryhmä konfliktissa.......................................................................................... 60
3.3. Käyttötilanteista intressiriidoissa ..................................................65
3.3.1. Yleiskäyttöinen välimiesmenettely ..........................................65
3.3.2. Jatkuvan käyttämisen vaara? .................................................69
3.4. Välimieslainkäytön kilpailijat: valtakunnansovittelija ja
työtuomioistuin ...................................................................................71
3.4.1. Oikeusriidat ............................................................................71
3.4.2. Intressiriidat ...........................................................................74
4. LAAJEMPIA YHTEYKSIÄ 2 : VÄLIMIESMENETTELY
TYÖEHTOSOPIMUSTEN JÄRJESTELMÄSSÄ ....................................76
4.1. Välityssopimus ............................................................................76
6
4.2. Välitystuomio ...............................................................................78
4.2.1. Oikeusvoimavaikutus, ennakkopäätösefekti ja sivuvaikutus ...78
4.2.2. Oikeusriidassa annetun välitystuomion normaalivaikutus .......83
4.3. Työriidan välitystuomio sopimuksena .........................................86
4.3.1. Välitystuomion työehtosopimusvaikutus .................................86
4.3.2. Vaikutuksen tulkinta ja pysyvyys ............................................90
4.4. Kvasivälitystuomiot, lautakunnan ja asiantuntijan päätökset ........92
4.4.1. Oikeudellinen ryhmä/ryhmä -konflikti .....................................92
4.4.2. Intressiperusteinen ryhmä/ryhmä -konflikti ............................. 96
ERITYINEN OSA ..................................................................................98
5. VÄLIMIESMENETTELYN SOVELTAMISALA TYÖRIIDOISSA .........98
5.1. Välimiesmenettelylain soveltamisala ...........................................98
5.1.1. Lakisystematiikkaa: välillinen määräytyminen ........................ 98
5.1.3. Välimiesmenettelylain soveltuvuus riitautetaan .................... 106
5.2. Ekskursio : intressiriidat soveltamisalan määrittelyssä ............... 110
5.3. Välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävät riidanratkaisumenettelyt
......................................................................................................... 114
5.3.1. Välityssopimuksen estävä vaikutus? .................................... 114
5.3.2. Mikä on välitystuomion merkitys? ......................................... 117
5.4. Ei-oikeudellinen ratkaisuperuste välimiesmenettelyssä ............. 119
5.4.1. Sopimusvapauden rajat ....................................................... 119
5.4.2. Sallittuja ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita .......................... 122
5.4.3. Ratkaisuperuste jää yksilöimättä ja täsmentämättä .............. 125
5.5. Riitapuolet ovat sopineet, että välimiesten ratkaisu ei ole sitova 128
6. VÄLITYSSOPIMUKSEN TULKINTA JA PÄTEVYYS TYÖRIIDOISSA
........................................................................................................... 131
6.1. Yleistä vai erityistä ..................................................................... 131
6.2. Välimiesmenettely vai muu riidanratkaisu? ................................ 134
6.2.1. Selvyysvaatimus ja sen jäsentely ......................................... 134
6.2.2. “Ymmärtävää” tulkintaa vai selvyysvaatimuksen vesittämistä?
...................................................................................................... 137
6.2.3. Esimerkkilausekkeita: tulkintasääntöjen testaamista ............ 142
6.3. Erityistapaus: pysyvät välimiesjärjestelyt ................................... 146
6.4. Työehtosopimuksen välityslausekkeen pätevyys ....................... 150
7
7. VÄLIMIEHET TYÖRIITOJEN VÄLIMIESMENETTELYSSÄ ............ 153
7.1. Kaksi kysymysryhmää - välimiesoikeuden asettaminen ja
välimiesten puolueettomuus ............................................................. 153
7.2. Välimiesoikeuden asettaminen ja välimiesten valinta ................ 154
7.3. Välimiesten riippumattomuus ja puolueettomuus työriidoissa .... 157
7.3.1. ”Tehtävässään riippumaton ja puolueeton” .......................... 157
7.3.2. Mitä riippumattomuus ja puolueettomuus tarkoittavat?......... 160
7.3.3. Välimiehen esteellisyys ........................................................ 164
7.3.4. Puolueellisuus ja esteellisyys eivät neutraloidu .................... 167
7.3.5. Puolueettomuutta vai tasapuolisuutta?................................. 175
7.3.6. Esteellisyyden dispositiivisuus ............................................. 180
7.3.7. Informoitu puolueellisuuden hyväksyminen .......................... 182
7.3.8. Vaatimus välimiehen julistamisesta esteelliseksi ja sen
seuraukset ..................................................................................... 184
7.3.9. Välimiehen velvollisuus puolueettomaan toimintaan ............ 185
7.4. Puolueettomampaa ja riippumattomampaa menettelyä? ........... 188
8. ASIAN KÄSITTELY JA VÄLITYSTUOMIO ..................................... 191
8.1. Välimiesprosessi työriidoissa ..................................................... 191
8.1.1. Yleinen vai erityinen välimiesprosessi? ................................ 191
8.1.2. Epävirallisuutta ja joustavuutta ............................................. 192
8.1.3. Välimiesprosessin erityispiirteet grievence arbitration menettelyssä ................................................................................. 196
8.2. Hybridimallit ja muunnelmat työriitojen välimiesmenettelyssä:
hyötyä vai haittaa? ........................................................................... 198
8.3. Välitystuomion antaminen työriidassa....................................... 202
8.3.1. Välimiesten päätöksenteko .................................................. 202
8.2.2. Ratkaisupakko vai ratkaisuvapaus? ..................................... 205
8.4. Välitystuomion laatiminen, tulkinta ja välitystuomion moite ........ 210
8.4.1. Perustella vai ei perustella? ................................................. 210
8.4.2. Välitystuomion tulkinta ......................................................... 212
8.4.3. Välitystuomion pätemättömyys pysyvyyden uhkana ............ 214
9. LOPUKSI ........................................................................................ 219
9.1. Tutkimustulokset ....................................................................... 219
9.2. Välimiesmenettelyn arvoituksellinen tulevaisuus ....................... 221
8
9.3. Konkreettisia kehittämisehdotuksia............................................ 225
KIITOKSET ......................................................................................... 230
PALAUTE ........................................................................................... 231
LÄHTEET ........................................................................................... 232
LISTA KAAVIOISTA JA KUVISTA ...................................................... 245
LIITE 1 ................................................................................................ 246
TYÖEHTOSOPIMUKSET ................................................................... 246
KIRJOITTAJAT ................................................................................... 248
9
LYHENTEET
ACAS
Advisory, Conciliation and Arbitration
Service
ADR
Alternative dispute resolution
COMI
University of Helsinki Conflict
Management Institute
EVA
Elinkeinoelämän valtuuskunta
HE
Hallituksen esitys
KKO
Korkein oikeus
KM
Komiteamietintö
NOU
Norges offentlige utredningar
SovL
Laki riita-asioiden sovittelusta ja
sovinnon vahvistamisesta yleisissä
tuomioistuimissa 29.4.2011/394
TTL
Laki työtuomioistuimesta 31.7.1974/646
TUC
Trades Union Congress
VML
Laki välimiesmenettelystä
23.10.1992/967
10
YLEINEN OSA
1. JOHDANTO
1.1. Riidanratkaisun lähentyvät paradigmat: todellisuutta vai utopiaa?
Työhön liittyvät konfliktit eli lyhyemmin työriidat ovat viime vuosina
nousseet oikeudellisen konfliktintutkimuksen eturiviin, jonkun mielestä
ehkä jopa sen keskiöön. Tutkimuksen osoittama kiinnostuu heijastaa
tässä kuten yleensäkin vastaavaa yhteiskunnallista asenneilmastoa.
Yhteiskunnan asenne työriitoihin on tapana mallintaa weberiläisiin
arkkityyppeihin: työriidat tukahdutetaan, työriidat unohdetaan eli
ignoroidaan ja työriidat tunnustetaan - ja niiden ratkaisun tarve
myönnetään.1 Kaksi ensimmäistä arkkityyppiä eivät suosi työriitojen
tutkimusta, joten tutkimus mahdollistuu vasta, kun työriitojen
olemassaolo tunnustetaan. Tämä vaihe saavutettiin Euroopassa
yllättävän myöhään: arkkityyppi pääsi muutamissa Etelä- ja ItäEuroopan maissa voitolle vasta pitkälti 1990 -luvulla. Oma ongelmansa
(joka tässä sivuutetaan) on yhteiskunnallis-poliittisen mentaliteetin
vaikutus tutkimuksen sisältöön. Onhan selvää, että uusliberalistinen
maailmankuva tuottaa erilaista työriitojen tutkimusta kuin esimerkiksi
julkisen vallan kontrollille rakentuva politiikka.
Työriidat on tapana jakaa kollektiivisiin ja yksilöllisiin. Ensimmäinen riita
on ryhmien, jälkimmäinen taas ihmisten välinen. Tyypillisessä
kollektiivisessa konfliktissa - jota kutsutaan toisinaan myös
rakenteelliseksi konfliktiksi - vastakkain ovat ryhmät. Ryhmän etu voittaa
ristiriidassa ryhmän jäsenen edun, mistä syystä tällaisia konflikteja
pidetään kuvainnollisesti “kylminä”.2 Tyypillinen esimerkki on
työntekijöiden ja työn antajien järjestön erimielisyys työsuhteiden
vastaisista ehdoista tai työoloista tulevaisuudessa. Tällainen
kollektiivinen konflikti on periaatteessa ratkaistavissa rationaalisesti,
vaikka tosin käytäntö tarjoaa paljon esimerkkejä vastakkaisestakin
asiantilasta. Yksilöllisessä konfliktissa taas voitolle pääsevät helposti
tunteet, joten niissä ei läheskään aina voida erottaa
säännönmukaisuuksia tai lainalaisuuksia. Tyypillinen yksilöllinen
1
Arkkityyppien kehityksestä ks. esim. Jacobs 2009 s. 202.
2
Hareide 2009 s. 141. Työelämän kollisiotyypeistä ja niiden ryhmittelystä tässä
tutkimushankkeessa ks. Koulu 2009 s. 34.
11
työelämän konflikti on työnantajan ja työntekijän erimielisyys työntekijän
irtisanomisen oikeutuksesta. Monissa maissa nimenomaan tämä
riitatyyppi on katsottu niin omintakeiseksi, että sen käsittelystä on
säädetty erikseen. Esimerkiksi Norjassa tällaista riitaa ei voida käsitellä
sovintolautakunnassa (johon kaikki tavalliset riidat ensiksi ohjataan)
vaan oikeudenkäynnin esivaiheena toimivat riitapuolten väliset
neuvottelut. Laki määrää ajan, jossa neuvotteluja on vaadittava,
tapaamiset on järjestettävä sekä neuvottelut vietävä loppuun. Riitapuolet
saavat käyttää avustajaa, mutta kukaan ei saa johtaa tai auttaa
neuvotteluissa.3 Monissa maissa - esimerkkinä voisi toimia Japani - on
kehitetty kokonaisia järjestelmiä, joissa yksilölliset työriidat osoitetaan
käsiteltäviksi joko tuetussa sovittelussa tai erikoistuneissa
tuomioistuimissa.4
Työelämään tavalla tai toisella liittyvää kollektiivista konfliktia on tapana
kutsua oikeudellisen konfliktinhallinnan tutkimuksessa työriidaksi.5 Näin
tehdään myös tässä tutkimuksessa. (Termin monimerkityksisyyteen
palataan jäljempänä.) Työriita voi olla oikeusriita tai intressiriita.
Oikeusriita on tavallisesti tulkintakiista: miten lakia, työehtosopimusta tai
vastaavaa abstraktia säännöstöä on sovellettava joukkoon
yksittäistapauksia. Joskus puhutaankin oikeusriitojen synonyyminä
“tulkinta- ja soveltamisriidoista”.6 Vaikka kielenkäyttö on hieman
epäloogista, synonyymi kattaa käytännössä työmarkkinoilla tavallisten
oikeusriitojen kirjon. Etu- eli intressiriita taas on kiista vastakkaisten ja
pääsääntöisesti rahassa mitattavien intressien yhteensovittamisesta.
Työriitojen tutkimuksessa puhutaankin tästä syystä monasti
taloudellisesta riidasta. Tosin vastakkaiset intressi voivat joskus olla
eettisiä tai moraalisia, jolloin työriita lähenee niin sanottua arvokonfliktia.
Riitatyypeillä on oma riidanratkaisuparadigmansa ja siitä seuraava
linjajakonsa.7
3
Ks. Ristvedt-Nisja 2008 s. 53.
4
Labor Situation in Japan and Its Analysis 2012 s. 116 ja 121. Graafiset
järjestelmäkuvaukset ovat liitteinä.
5
Koulu 2009 s. 32.
6
Salonius 2002 s. 658. Tyypillisistä riidanaiheista ks. esim. grievance arbitration: a
practical guide 1977 s. 4.
7
Koulu 2009 s. 57. Common law -maissa puhutaan samassa merkityksessä
valituksenaiheista (grievance dispute) ja sopimusriidoista (collective bargain
dispute). Jako vastaa karkeasti meikäläistä jakoa oikeusriitoihin ja intressiriitoihin,
joita esimerkiksi Englannin oikeus ei periaatteessa tee. Ks. esim. Barnard 2006 s.
774. Ensimmäiset erimielisyydet liittyvät olemassaoleviin oikeuksiin, kun taas
12
Erottelun jyrkkyyttä kuvastaa myös diskurssien eriytyminen. Kun
oikeusriidoista keskustellaan oikeudellisessa ja etenkin lainkäytön
tarjoamassa kontekstissa, intressiriidat on tapana liittää enemmän tai
vähemmän ei-oikeudelliseen diskurssiin, jota hallitsevat työtaistelu ja
“teollisten konfliktien” käsittely.8 Ero heijastuu myös käsityksiin siitä,
missä määrin kollektiiviset toimet eli käytännössä työtaistelu on sallittu.
Oikeus työtaisteluun toteutuu työntekijäpuolella lakko-oikeutena,
työnantajapuolella oikeutena työsulkuun. Kumpikin on tunnustettu
oikeus, jonka rajoittaminen on mahdollista vain määritellyissä
tapauksissa.9 Jos konflikti on siis tyypiltään intressiriita, työtaistelu on
luvallinen keino ratkaista pääoman ja työn erimielisyys. Oikeusriidassa
taas näin ei saa menetellä. Konfliktiosapuolten on siinä turvauduttava
oikeudelliseen konfliktinratkaisuun, tyypillisessä tapauksessa valtiollisiin
tuomioistuimiin tai vaihtoehtoisesti neuvotteluihin tai sovitteluun.
Työtaisteluun oikeusriidan ratkaisukeinona suhtaudutaan periaatteessa
torjuvasti siitä riippumatta, onko työrauhavelvoite voimassa.10
Oikeusriidoissa noudatetaan niin sanottua tuomitsemisparadigmaa,
jolloin riita ohjautuu tuomitsemislinjalle. Siinä ulkopuolinen,
perustyypissä valtiollinen tuomioistuin, ratkaisee kiistan antamallaan
päätöksellä, perustyypissä tuomiolla. Jos kollektiivinen työriita on
oikeudellinen, se kuuluu näin ollen joko erityistuomioistuimen tai yleisen
tuomioistuimen toimivaltaan, elleivät riitapuolet toisin sovi. Sen sijaan
kollektiivinen intressiriita ratkaistaan vaihtoehtoisesti, joko neuvotteluilla
tai sovittelun avulla. Intressiriidoissa noudatetaan toisin sanoen
vaihtoehtoista paradigmaa, joka ohjaa erimielisyyden sovittelulinjalle.
Oma sekundäärinen ongelmassa on, miten julkinen valta järjestää
sopimusriidat kytketään tuleviin oikeuksiin eli vastaisella sopimuksella saavutettaviin
etuihin. Ks. esim. grievance arbitration : a practical guide 1977 s. 4.Vaikka common
law -logiikka ajatuksellisesti mahdollistaa lainkäytön (erityisesti välimiesmenettelyn)
intressiriidoissa, samalla myönnetään, että se luo myös intressiriidoissa
voittaja/häviäjä asetelman sen sijaan, että se sovittaisi yhteen ristiriitaiset intressit ja
vivahteet “so often inherent in a complex consensual settlement”. Ks. Brown-Marriott
2011 s. 340. Sovittelu on näin lähtökohtaisesti ensisijainen keino intressiriidoissa,
välimiesmenettely pelkkä hätävara - mikä on lähellä pohjoismaisia näkemyksiä.
8
Malmberg 2009 s. 264.
9
Sulkunen 2000 s. 508. Oikeus työtaisteluun on lisäksi poikkeuksellisen vahva
oikeus, koska se tukeutuu sekä perustuslain takaamaan yhdistymisvapauteen että
ihmisoikeussopimukseen. Ks. lähemmin Lamminen 2012 s. 34.
10
Barnard 2006 s. 775.
13
työriitojen konfliktinhallinnan. Oikeudellisissa työriidoissa perusvalinta
on, jaetaanko toimivalta eri tuomioistuimille vai käsitteleekö sama
tuomioistuin kaikki työriidat. Tässä suhteessa pohjoismaatkin ovat
päätyneet yllättävän erilaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi Suomen
järjestelmää kuvataan dualistiseksi, Ruotsissa taas vallalla on
monistinen järjestelmä. Suomessa sekä työtuomioistuin että yleinen
tuomioistuin ovat toimivaltaisia työriidoissa.11 Vastaava valinta joudutaan
tekemään myös intressiriidoissa. On esimerkiksi päätettävä, uskotaanko
työriitojen sovittelu valtiolliselle tai yksityiselle elimelle, onko sovittelu
keskitettyä tai hajautettua ja onko sovittelun ainoa vaihtoehto työtaistelu.
Nämä valinnat ovat vain osaksi oikeuspoliittisia, koska niiden yhteys
työmarkkinapolitiikkaan ja talouspolitiikkaan on vahva.
Tämän tutkimuksen aihepiirissä työtuomioistuimen ja yleisen
tuomioistuimen epäselvä toimivaltajako ei kylläkään aiheuta ongelmia.
Tutkimuksessa tarkasteltavat oikeudelliset työriidat kuuluvat
automaattisesti työtuomioistuimelle. Sen sijaan yksilöllisissä työriidoissa
(joita ei siis systemaattisesti käsitellä) etenkin työntekijä juuttuu herkästi
toimivaltapiirin rajapinnalle kuten ratkaisussa KKO 2011:70 tapahtui.
Nosti työntekijä kanteen kummassa tuomioistuimessa tahansa, kantajan
valinta on vastaajan mielestä väärä. Väitteet asiallisen toimivallan
puuttumisesta ovat nimittäin erittäin tehokas puolustautumiskeino
varsinkin tiedollisesti tai taloudellisesti vahvemmalle osapuolelle.12 Tämä
on tavallaan paradoksaalista, koska tällaisen asianosaisen kannalta on
yleensä samantekevää, missä riitaa käsitellään. Sen voimavarat riittävät
kaikissa tapauksissa tehokkaaseen asiansa ajamiseen. Mainitussa
ennakkoratkaisussa vasta korkein oikeus tutki yleisessä alioikeudessa
nostetun, syrjintään perustuneen kanteen. Alioikeudet jättivät kanteen eri
perustein tutkimatta. Tapaus on klassinen esimerkki siitä, miten
yksinomainen toimivalta - tai yleisemmin epäselvät toimivaltapiirit nousee vakavaksi esteeksi oikeuksiin pääsylle.
Dikotomialla oikeusriita/intressiriita on myös ajallinen ulottuvuus
pohjoismaisissa työehtosopimusjärjestelmissä. Riitatyypit ovat hieman
epätarkasti eroteltavissa sen mukaan, miten se sijoittuvat suhteessa
11
Malmberg 2009 s. 276. Suomen luokittelu dualistiseksi ei täysin tee oikeutta
meikäläiselle järjestelmälle. Suomen järjestelmä on, kuten jäljempänä tullaan
havaitsemaan, osittain monistinen, joskin sen monistisuus on asymmetristä. Vaikka
työtuomioistuin käsittelee rajoitetusti yksilöllisiä työriitoja, kollektiivinen työriita ei voi
tulla ratkaistavaksi yleisessä tuomioistuimessa.
12
Koulu 2012 s. 187.
14
työehtosopimukseen. Intressiriita on normaalisti erimielisyys
työsuhteiden vastaisista ehdoista, toisin sanoen tavoitellusta eli uudesta
työehtosopimuksesta.13 Kollektiivinen oikeusriita puolestaan on
tyypillisesti erimielisyys voimassaolevan tai olleen eli vanhan
työehtosopimuksen tulkinnasta. Tällainen riita on näin, vaikka se
sijoittuukin työmarkkinakontekstiin, lähellä niitä oikeudellisia riitoja, joita
tuomioistuimet yleensäkin käsittelevät. Oikeudellisille riidoillehan on
omaista juuri niiden historiallisuus; ne koskevat menneisyyttä.14 Tästä
syystä lainkäyttö on kehitetty - tai oikeammin se on kehittynyt käsittelemään historiallisia tapahtumia. Luultavaa siis on, että
lainkäytölle luodut menettelytavat eivät kunnolla sovellu intressiriitojen
käsittelyyn. Tuomioistuin ei hevin pysty päättämään, millainen uuden
työehtosopimuksen tulisi sisällöltään olla, jotta se mahdollisimman hyvin
sovittaisi yhteen lähtökohtaisesti vastakkaiset työnantajan ja
työntekijöiden intressit.
Tästä syystä tutkimus onkin, oikein tai väärin, rakentanut riitatyypin ja
konfliktinhallinnan välille kohtalonyhteyden. Kun oikeusriitaan on
lähtökohtaisesti hankittava ulkopuolinen ratkaisu (tyypillisesti
lainkäyttöelimen päätös), intressiperusteisen työriidan voittaja
ratkaistaan, kuten edellä todettiin, lähtökohtaisesti työtaistelulla, ellei
neuvottelu tai sovittelu tuota tulosta. Ulkopuolista ratkaisua ei
periaatteessa saada mistään, vaikka riidan osapuolet sitä ehkä
toivoisivatkin. Voidaan kylläkin kysyä, onko näin ankaraa ja
poikkeuksetonta kohtalonyhteyttä koskaan vallinnutkaan. Yleisesti
myönnetään, että oikeudellisia työriitoja on aina ratkaistu myös
työtaisteluilla.15 Samoin tiedetään työtaistelujen historiasta, että
13
Tästä syystä voidaan sanoa norjalaiseen tapaan, että intressiriita on riita “om hva
skal bli innholdet av en ny avtale”. Ks. NOU 1996:14 s. 21. Uusi ja vanha
työehtosopimusjaottelusta ks. Pohjonen 2009 s. 11. Riitatyyppien jaottelu ajan avulla
on työriitojen erikoisuus, eikä se ole kovin tarkka. Pääsäännöistä poiketen
intressiriita voi liittyä menneisyyteen ja oikeusriita taas viitata tulevaisuuteen.
14
Selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä (s. 57) luettelee lähes kaikki
mahdolliset oikeudellisen “työriita-asian” tyypit. Sen sijaan vastaavaa luetteloa
intressiriidoista ei liene löydettävissä, mikä johtunee siitä, että niiden tyyppejä on
loputtomiin, vaikka huomioon otettaisiin vain taloudelliset eturistiriidat.
15
Malmberg 2009 s. 264. Myös työriitakomitean mietinnössä suhtaudutaan varsin
myönteisesti työtaisteluun keinona “puolustautua” toisen sopimusosapuolen vakavaa
sopimusrikkomusta vatsaan. Ks. KM 1985:40 s. 16 (eriävä mielipide).Toisaalta on
muistettava, että työriitojen konfliktinhallinnan yhdeksi tehtäväksi on nostettu
eräänlainen seulonta. Tavoitteena on erottaa valtakonflikteista - jotka siis ratkaistaan
työtaisteluilla - ne riidat, jotka pystytään ratkaisemaan ulkopuolisen toimesta eli
15
intressiriitoihin on haettu ja haetaan ratkaisua ulkopuolisilta. Toki
voidaan väittää, että nämä poikkeustapaukset eivät kumoa itse
säännönmukaisuutta tai sen pohjalla olevaa ideologiaa. Oli miten oli,
vaihtoehtoisen riidanratkaisun nousu viimeistään haastaa väitetyn
kohtalonyhteyden. Vaihtoehtoiselle riidanratkaisulle ominaisena on
pidetty sen asiallista ja ajallista yleispätevyyttä. Vaihtoehtoisesti voidaan
käsitellä - eli laajassa merkityksessä ratkaista16 - kaikentyyppisiä
erimielisyyksiä siitä riippumatta, koskevatko ne menneisyyttä vaiko
tulevaisuutta tai onko kysymys oikeuksista vai intresseistä.
Kohtalonyhteys horjuu myös toiseen suuntaan. Lainkäytössä eli
tuomitsemisparadigman piirissä puhutaan niin sanotuista
sääntelyriitaisuuksista. Tässä asiatyypissä asianosaisten välillä ei ole
varsinaisesti kiistaa mistään, vaan tuomioistuinta tarvitaan antamaan
lähempiä määräyksiä heidän keskinäisestä suhteestaan tulevaisuutta
varten. Tyypillinen sääntelyriitaisuus on lasten huoltoasia
tuomioistuimessa. Sääntelyriitaisuuksissa tuomioistuimella on
eräänlainen sääntelyä tuottava tai toisesta näkökulmasta sitä täydentävä
toimivalta.17 Tätä toimivaltaa pystytään käyrttämään myös
intressiperusteisten riitojen ratkaisemiseen. Toimivallan laajuus tässä
suhteessa on ollut esillä myös välimieslainkäytön tutkimuksessa
kysymyksenä siitä, miten pitkälle välimiehet voivat täydentää osapuolten
sopimusta “lain ulkopuolella”. Ohimennen todettakoon, että tätä
välimieslainkäytön ominaisuutta pystytään hyödyntämään työriidoissa.
Välimiesten täydennysvalta on nimittäin laajempi kuin valtiollisen
tuomioistuimen.
Myöskään perustava vastakohtaisuus tuomitsemisparadigman ja
vaihtoehtoparadigman välillä ei ole enää niin ehdoton, miltä se kuulostaa
tai mitä se kenties alunperin oli. Paradigmat ovat pitkälle integroituneet,
ja integroitumiskehitys nopeutunee jatkossa. Kollektiivisissa
oikeusriidoissa on aina turvaudu sovitteluun ja muihin vaihtoehtoiseen
riidanratkaisuun kuuluviin keinoihin. Enintään suomalaista järjestelmää
voidaan moittia siitä, että sovinnon edistämistä työtuomioistuimessa ei
ole legalisoitu samaan tapaan kuin yleisissä tuomioistuimissa. Myöskään
erillistä tuomioistuinsovittelua ei tunneta kollektiivisissa työriidoissa,
lainkäyttöpäätöksin. Ks. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 4.
Tehokkaassa järjestelmässä tämä onnistuu - ja paradigmat toteutuvat puhtaina.
16
Kannattaa muistaa, että vaihtoehtoisessa riidanratkaisussa termillä “ratkaista” on
paljon laajempi merkitys kuin yleiskielessä. Ks. lähemmin Koulu 2005 s. 22 .
17
Tällainen sääntelyä tuottava rooli on havaittavissa myös joissakin
insolvenssimenettelyissä. Ks. Koulu 1994 s. 83.
16
mikäli ne kuuluvat työtuomioistuimen toimivaltaan. Sen sijaan yleisessä
tuomioistuimessa sovittelu tuomioistuimessa on mahdollista, joskaan
kollektiiviset työriidat eivät, perustavan toimivaltajaon seurauksena,
yleensä päädy yleiseen lainkäyttöön. Työtuomioistuin edustaa tässä(kin)
suhteessa vanhakantaista yksiovista tuomioistuintyyppiä.18
Viime aikoina on yhä useammin esitetty myös käänteistä integrointia, eli
tuomitsemisparadigman siirtämistä työelämän intressiriitoihin. On
sanottu, että työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoima on kasvanut niin
suureksi, että valtiovallan on osallistuttava aktiivisesti työehtojen
määrittelyyn. Erityisen harkinnan arvoista olisi järjestelmän kehittäminen
niin, että valtiollisen sovittelun epäonnistuttua ja lakon uhatessa
valtioneuvoston asettama “pysyvä „työmarkkinalautakunta‟ tekisi
osapuolia sitovan ratkaisun”. Jos työrauha ratkaisusta huolimatta
pettäisi, siitä seuraisi vahingonkorvausvastuu.19 Vastuun sisältö on tosin
jäänyt näissä ehdotuksissa avoimeksi: olisiko se järjestöjen vaiko
yksityisten työntekijöiden vastuuta? Myös tämän kirjan teemaa,
välimiesmenettelyä työriitojen ratkaisussa, voidaan pitää yrityksenä
yhdistää tai ainakin lähentää kilpailevia paradigmoja. Tosin tätä
lähentämistä on pelätty, ja sen mahdollisuuskin on yritetty torjua
tunteisiin vetoavalla kielenkäytössä “pakkosovinnosta”, jossa
työmarkkinajärjestöjen tahto ohitetaan. Tutkimuksellista tai edes
tutkimuspoliittista arvoa tällaisella puheella ei tietenkään ole. Sitä paitsi
käsitteellisestikin on väärin pitää välimiesten tai muun ulkopuolisen
elimen päätöstä työn ehdoista “pakkosovintona”, jos konfliktinosapuolet
ovat yksimielisesti sopineet tällaisesta riidanratkaisun tavasta. Kukaan ei
liene kutsunut tavallista tuomiota tai välitystuomiota pakkosovinnoksi
asianosaisten välillä, vaikka se järjestääkin sitovasti heidän välisensä
suhteen.
Konfliktinhallinnassa on tapana erottaa kolme linjavaihtoehtoa eli
tuomioistuinlinja, välimieslainkäytön linja ja sovittelulinja. Kaksi
ensimmäistä ovat tuomitsemisparadigman, viimeinen sovittelu- eli
vaihtoehtoparadigman sovellutuksia. Tätä kolmikanta pätee myös
kollektiivisissa työriidoissa. Tuomioistuinlinjaa edustaa niissä
18
Koulu 2009 s. 58. Asiaa ei muuta tieto siitä, että myös tämä tuomioistuin de facto
harjoittaa samanlaista sovinnon edistämistä kuin yleinen tuomioistuinkin. Ohimennen
todettakoon, että tehokas sovinnon edistäminen edellyttää henkilökohtaisia
tapaamisia eli suullisia käsittelyjä‟, mikä edellytys täyttyy työtuomioistuimessa.
19
Kurkela 2011 s. 57 ja 67. Myös välimiesmenettelyn laajempaa käyttämistä
työelämän oikeus- ja intressiriidoissa on esitetty. Ks. Salonius 2002 s. 659. Tähän
esitykseen palataan jäljempänä.
17
pääsääntöisesti valtiollinen erityistuomioistuin, työtuomioistuin.
Sovittelulinjalla on sekä valtiollinen ja lakisääteinen muunnelma
(valtakunnansovittelija) että vaihtoehtoinen ja sopimusperusteinen
muunnelma (niin sanottu konsiliaattoritoiminta).20 Välimieslainkäytön
linjalla on toistaiseksi vain yksi edustaja, välimiesmenettelylakiin
tukeutuva sopimusperusteinen välimiesmenettely. Tosin jäljempänä
tullaan havaitsemaan, että siinäkin on mahdollista käyttää useita
lainkäytöllisen riidanratkaisun sovellutuksia. Niistä jotkut ovat varsin
kaukana perinteisestä välimiesmenettelystä.
Kaavio 1 : työriitojen konfliktinhallinnan linjat
Kollektiiviset työriidat
Valtiollinen lainkäyttö
(työtuomioistuin)
Sovittelu
(valtakunnansovittelija,
konsiliaattorit)
20
Välimieslainkäyttö
(välimiehet)
Tässä sivuutetaan ne erityiset toimielimet, joihin työriidan osapuolet voivat
valtakunnansovittelijan sijasta tai ohella käyttää työriidan ratkaisemisessa. Ks.
lähemmin Koulu 2009 s. 41.
18
1.2. Säännöspohja
1.2.1. Välimiesmenettelylaki
Jos työriita halutaan ratkaista tuomitsemisparadigman mukaisesti,
vaihtoehtoja on nykyisellään kaksi: välimiesmenettely ja työtuomioistuin.
Toimivallassa on kuitenkin perustavanlaatuinen eroavuus.
Välimiesmenettelyä voidaan käyttää sekä oikeudellisissa että
intressiperusteissa riidoissa. Sen sijaan työtuomioistuimen toimivalta
käsittää vain oikeudelliset työriidat ja nekin vain rajoitetusti.
Välimiesmenettelyä sääntelee oma lakinsa eli välimiesmenettelylaki
(967/1992). Laki on menettelyllinen puitelaki: sen sääntely on
oikeusvertailevasti arvioituna poikkeuksellisen niukkaa.21 Laki luottaa
ensisijaisesti asianosaisten määräämisvaltaan. Yksimieliset asianosaiset
saavat sopimuksellaan järjestää asian käsittelyn ja menettelyn ulkoisen
kulun haluamakseen. Tällaista sopimusta on tapana kutsua
käsittelysopimukseksi, ja se sisältyy usein jo välityssopimukseen. Tosin
tällainen sopimus on tehtävissä milloin tahansa menettelyn aikana.
Suositeltavia ovatkin aktuaalissa soveltamistilanteessa (eli käytännössä
asian käsittelyn aikana) tehdyt sopimukset. Jos käsittelysopimus
tehdään aktuaalissa soveltamistilanteessa, sopimusvapaudella ei ole
oikeastaan mitään rajoituksia. Rajoituksia ilmaantuu vasta, kun sopimus
asian käsittelystä tehdään etukäteen. Myöskään välimiesten määrälle ja
pätevyydelle ei aseteta mainitsemisen arvoisia rajoituksia. Asianosaiset
voivat turvautua niin moneen välimieheen kuin haluavat. He saavat
käyttää välimiehinä niin riidanratkaisun ammattilaisia kuin puhtaita
maallikoitakin eli niin sanottuja kadunmiehiä.
Käytännössä käsittelysopimukset ovat huomattavasti harvinaisempia,
mitä teoria edellyttää. Kokemussääntönä pidetään, että sopimuksia
tehdään sitä harvemmin, mitä pitemmälle välimiesmenettely etenee.22
Tämä on seurausta siitä asianosaisten vastakkaisasettelusta, jonka
adversiaalinen välimiesprosessi kärjistää. Näin ollen käsittelysopimukset
sisältyvät tavallisimmin niihin välitysinstituuttien sääntöihin, joita
institutionaalisessa välimiesmenettelyssä seurataan. Työriitojen
välimiesmenettelystä ei ole riittävästi kokemuksia, joten
käsittelysopimuksista niissä ei voida sanoa mitään. Ennakko-olettama
kuitenkin on, että käsittelysopimukset ovat yleisempiä kuin normaaleissa
21
Koulu 2007 s. 49.
22
Käsittelysopimusten problematiikasta ks. Koulu 2012b s. 000
19
välimiesmenettelyissä, koska asianosaiset ovat professionaalisia ja
jatkuvasti yhteistoiminnassa olevia tahoja. Työriidoillehan on tyypillistä
ensinnäkin toistuvuus, koska pääoman ja työn ristiriita lienee
perimmältään sovittamaton. Toiseksi työriitoja hoitavat niihin
erikoistuneet ammattilaiset kuten työmarkkinajuristit, jotka ovat
suhteellisen etäällä alkuperäisistä riitapuolista. On syytä uskoa, että
tällaiset ammattilaiset ovat immuuneja välimiesmenettelyn
antagonisoivalle vaikutukselle. Ihanne tietenkin olisi, jos järjestöt
sopisivat etukäteen standardisoidusta menettelystä - mallina voisivat olla
välitysinstituuttien säännöt - ja siitä poikettaisiin tarvittaessa erillisellä
käsittelysopimuksella menettelyn aikana.
Elleivät asianosaiset de facto käytä yhteistä määräämisvaltaansa, valta
päättää käsittelystä siirtyy välimiehille. Tällöin säännökset välitystuomion
kumoamisesta ohjaavat välimiesten päätöksentekoa. Voidaan sanoa,
että välitystuomion moitteen pelko määrää välimiesten prosessinjohdon
ja samalla välimiesmenettelyn ulkoisen kulun. Välimiehet yrittävät niin
pitkälle kuin mahdollista varmistaa, että välitystuomio jää pysyväksi,
toisin sanoen he pysyvät toimivaltansa piirissä (VML 41.1 §:n 1-k) ja
asianosaiset saavat tilaisuuden ajaa asiaansa (VML 41.1 §:n 4-k).23
Keskeiseksi nousee jälkimmäisen moiteperusteen torjuminen, mikä
pitkälti palauttaa välimiesmenettelyn oikeudenmukaisen
oikeudenkäynnin ideaaliin; näin keskustelu menettelyllisten
ihmisoikeuksien soveltuvuudesta välimiesmenettelyyn on melko
akateemis-käsitteellistä. Tehokas riidanratkaisun edellyttää kuitenkin
jonkinlaista menettelyn standardisointia. Standardisointina , voidaan
pitää muun muassa välitysinstituuttien24 sääntöjä, jotka ohjaavat
välimiesmenettelyä ja etenkin sen käsittelyvaihetta eli välimiesprosessia.
Tällaisessa tapauksessa välimiesmenettely ei enää ole aina
ainutkertainen ja samankaltaisena toistumaton sarja käsittelyvaiheita.
Samalla se avautuu tutkimukselle ja myös laadullisille arvioille.
Välitysinstituuttien säännöt ovat keskenään melko samanlaisia, joten
niiden soveltamisalueella voidaan puhua yhtenäistetystä kaupallisesta
välimiesmenettelystä. Myös institutionaalisessa välimiesmenettelyssä on
alkanut hahmottua erilaisia alatyyppejä, jotka funktionaalisesti vastaavat
23
Moitesäännöstön ohjaavasta vaikutuksesta ks. Koulu 2007 s. 14.
24
Vakiintunut kielenkäyttö ei ole kovinkaan onnistunut. Välitysinstituutin sijaan pitäisi
tietenkin puhua välimieslainkäytön tai välimiesmenettelyn instituutista. Jäljempänä
käytetään kuitenkin vakiintunutta terminologiaa. Välitysinstituutin tehtävistä ks. esim.
Ovaska 2007 s. 125.
20
yleisen prosessioikeuden tuntemia prosessilajeja. Monilla instituuteilla
nimittäin on omat säännöt nopeutettua, yksinkertaistettua ja sähköistä
välimiesmenettelyä varten. Asianosaiset saavat valita, minkä alatyypin
sääntöjä he haluavat sovellettavan. Asianosaisten sopimusvapaus
ulottuu myös alatyyppien yhdistelyyn. Tosin joidenkin instituuttien
säännöt kieltävät säännöistä poikkeamisen, vaikka tällainen määräys ei
riistä asianosaisilta heidän määräämisvaltaansa. Asianosaiset eivät voi
pätevästi luopua sopimusvapaudestaan. Ainoa seuraamus sääntöjen
vastaisesta käsittelysopimuksesta on, että välimiesmenettely menettää
institutionaalisen menettelyn luonteensa, toisin sanoen välitysinstituutti
kieltäytyy menettelyn tukemisesta ja hallinnoimisesta.
Lienee kiistatonta, että kaupallisessa välimieslainkäytössä
välitysinstituuttien merkitys on hyvin suuri. Instituutit tarjoavat valmiin ja
koetellun konseptin välimiesmenettelyä harkitseville, tukevat ja
hallinnoivat yksittäisiä välimiesmenettelyjä. Ne myös vastaavat pitkälti
oikeuskehityksestä välimieslainkäytön alueella. Voidaan kysyä,
edellyttääkö työriitojen välimiesmenettely toimiakseen vastaavaa elintä
ja jos vastaus on myöntävä, mikä tuo elin voisi olla. Vaikka työriitojen
välitysinstituutti ei ole välttämätön, sen olemassaolo selvästikin
helpottaisi välimiesmenettelyn käyttämistä eli välimiesmenettelyn
kynnystä yksittäistapauksessa. Tässä merkityksessä instituutti lienee
välttämätön välimiesmenettelyn laajalle käytölle työriidoissa. Sen sijaan
avoimeksi jää, kannattaako tehtävä uskoa nykyisille instituuteille,
perustaa oma välitysinstituutti vai käyttää instituutin tehtävään
työmarkkinajärjestöjä. Keskusjärjestöt lienevät luontaisin sijoituspaikka
ainakin tuki- ja hallintopalveluille. Tosin myös suuri liitto tai joukko
lähialojen liittoja pystynee kantamaan instituutin aiheuttaman
taloudellisen rasituksen. Sitä paitsi rasitusta keventää se kustannusten
säästö, joka oletettavasti saadaan yksittäisissä menettelyissä.
Tutkimuksessa on tarkasteltu riitatyypin ja siihen sovellettavan
materiaalisen oikeuden vaikutusta välimiesprosessiin. Tässä on havaittu
korrelaatioita: tietyntyyppinen välimiesprosessi tuntuu soveltuvan
parhaiten tietyntyyppisten kiistojen käsittelyyn ja ratkaisemiseen. Tällä
perusteella on erotettu esimerkiksi urheiluriitojen välimiesmenettely
ja yhtiöoikeudellisten lunastusriitojen välimiesmenettely, jotka eroavat
paitsi välimiesmenettelyn kaupallisesta perusmuodosta myös toisistaan.
Kehitys avaa mahdollisuuden myös erityisesti kollektiivisille työriidoille
tarkoitetuun välimiesmenettelyyn. Jos ensisijaiseksi tavoitteeksi
nostetaan joutuisuus, nopeutettu (kaupallinen) välimiesmenettely tarjoaa
luontaisen lainaamisen lähteen.
21
Siinä missä jokainen mediaa seuraava kansalainen tuntee valtiollisen
sovittelujärjestelmän ja valtakunnansovittelijan tehtäväkentän,
välimiesmenettely työriitojen ratkaisukeino on jokseenkin tuntematon
asiantuntijapiirin ulkopuolella. Tämä ei ole ihme, sillä esimerkiksi
virallisjulkaisu “Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet” ei sitä
ollenkaan mainitse. Julkaisun mukaan työelämään liittyvien eturiitojen
käsittelyyn on luotu “eturiitojen sovittelujärjestelmä”.25 Lain mukaan
osapuolilla on velvollisuus saapua sovitteluun (toisin sanoen
järjestettyyn tapaamiseen) mutta heillä ei ole velvollisuutta hyväksyä
sovittelijan mahdollisesti tekemää sovintoesitystä tai edes perustella,
miksi he eivät sitä hyväksy. Oikeusriita taas yritetään ratkaista
työpaikkatason neuvotteluissa. Jos asia ei ratkea työnantajan edustajan
työntekijän välillä, se siirtyy luottamusmiehen ja työnantajan
neuvoteltavaksi. Mikäli nekään neuvottelut eivät johda tulokseen, asia
siirtyy liittojen neuvoteltavaksi. Jos ratkaisua ei saada aikaan tälläkään
tasolla, kumpikin liitto voi viedä riidan työtuomioistuimeen. Lukija
huomaa, että työtaistelua ei lainkaan mainita riidanratkaisukeinona.
Myös empiirisesti välimiesmenettelyistä työriidoissa tiedetään vähän;
edes niiden lukumäärää ei tunneta riitatyypeistä puhumattakaan.26
Kirjallisuudessa esitetyt näkemykset vaihtelevat laidasta laitaan. Yksi
lähde saattaa väittää, että välimiesmenettelyä ei “jostain syystä” käytetä
Suomessa työriitojen ratkaisemiseen ja että välityslausekkeita ei eräin
poikkeuksin ole työehtosopimuksissa.27 Toinen lähde taas voi pitää
lausekkeita yleisinä ja välimiesmenettelyjä varsin tavallisina. Ajalliset
erot eivät selitä mielipiteiden vaihtelua, joten kysymys lienee
satunnaisten havaintojen yleistämisestä. Tosin vastaava tietämisen
aukko vallitsee kaikessa välimieslainkäytössä. On arveltu, että liiallinen
kohtuusnäkökohtien huomioonottaminen välitystuomioissa on vuosien
mittaan syönyt välimiesmenettelyn suosion eikä menetettyä suosiota ole
25
Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet 2012 s. 30.
26
Salonius 2006 s. 113. Tämä johtuu siitä, että “arbitration is carried out by many
different actors like lawyers and othet legal experts.” Tilastojen puuttuminen
välimiesmenettelystä työriidoissa tuntuu olevan yleiseurooppalainen ilmiö; sitä
nimittäin valitellaan usein. Ks. Zachert 2006 s. 88. Joissakin maissa on käytössä
erityinen institutionaalinen välimiesmenettely kollektiivisia työriitoja varten („collevtive
arbitration‟), josta on saatavissa tilastotietoja. Englantilaista Acas -menettelyä
käytetään alle sata kertaa vuodessa, joten sitäkin pidetään Englannissa suhteellisen
harvinaisena. Ks. Making more of Alternative Dispute Resolution 2005 s. 7.
27
Sarkko 1969 s.120.
22
saatu takaisin.28 Vaikka tämän tutkimuksen tehtäviin ei kuulu väitteen
arvioiminen, se kuulostaa sinänsä vakuuttavalta. Vaikka myös “kirkko
keskelle kylää” -tyyppinen välitystuomio on ennustettavissa, riitapuolet
pääsevät samaan lopputulokseen paljon vähemmälle vaivalla sopimalla
riitansa. Kohtuusnäkökohtia huomioon ottavaan välimiesmenettelyyn
ajautuvat vain ne riitapuolet, jotka ovat jääräpäisiä, toisin sanoen
kieltäytyvät sovinnon hakemisesta. On selvää, että tällainen
asianosaisasetelma ei voi olla empiirisesti kovinkaan tavallinen.
Kohtalaisen kattavia tietoja löytyy 1980-luvun lopun
välimiesmenettelyistä työriidoissa. Nämä tiedot on aikanaan koottu
alioikeuksiin talletetuista välitystuomioista, joten ne antavat melko
luotettavan yleiskuvan. “Työehtosopimusriidat” (mitä termiä
selvityksessä käytetään) olivat varsin tavallinen riitatyyppi
välimieslainkäytössä: joinakin vuosina nämä riidat edustivat viidennestä
kaikista välimiesmenettelyistä.29 Ne jakaantuivat - tarkkaa suhdetta ei
kerrota - yhtäältä tulkintariitoihin ja toisaalta työrauhan rikkomista
koskeviin riitoihin eli de facto hyvityssakkoriitoihin. Asianosaisasetelma
korreloi yllättävän hyvin riitatyyppiin. Tulkintariidoissa asianosaisina
olivat yleensä liitot, rikkomisriidoissa yhdistykset, joskus yksittäinen
työnantaja. Välitystuomioiden talletuspakko poistettiin vuonna 1991,
joten vastaavaa kattavaa selvitystä ei enää pystytä tekemään.
Arvailtavaksi jää, missä määrin tieto kahden vuosikymmenen takaa
kuvaa nykypäivää. On totta, että vuoden 1991 jälkeen julkaistuissa
välitystuomiokokoelmissa ei ole työriitoja koskevia välitystuomioita. On
kuitenkin aihetta olettaa, että tämä johtuu osaksi otosten suppeudesta,
osaksi välitystuomioiden painottumisesta muutoinkin kaupallisiin riitoihin.
Lisäksi muu tässä tutkimuksessa käytetty aineisto tukee vaikutelmaa,
että suuria mullistuksia ei ole tapahtunut. Vuotta 1991 edeltävät tulokset
ovat näin ainakin suuntaa-antavia.
Mitä tulee työriitoihin, dikotomia oikeusriita/intressiriita hallitsee myös
sopimuskäytäntöä (tai tarkkaan ottaen siitä esitettyä). On arvioitu, että
kollektiivissa oikeusriidoissa välimiesmenettelyä käytetään joillakin
toimialoilla suhteellisen vakiintuneesti. Tällainen ala on esimerkiksi
graafinen teollisuus. Näillä toimialoilla työehtosopimukset sisältävät
usein lähempiä määräyksiä välimiesten valinnasta, heidän
28
Liljeström 2009 s. 31.
29
Alander 1991 s. 166. Yllä esitetystä on poistettu suuri joukko epätyypillisiä
tapauksia kuten eläkejärjestelmiin liittyviä riidat, joita voidaan pitää työriitoina
laajassa merkityksessä, koska ne ovat työnantajan ja työntekijäjoukon välisiä.
23
esteellisyydestään sekä välimiesmenettelyn kustannusten jakamisesta.30
Kuvaukset välimiesmenettelystä intressiriidoissa jäävät sen sijaan pitkälti
sen mahdollisuuksien esittelyksi. Välimiesmenettelyä käytetään tähän
tarkoitukseen “jonkun verran” .31 Sen sijaan välimiesmenettelyn
tarjoamat mahdollisuudet ovat rajattomat: vaikka koko työehtosopimus
voidaan laatia tällä tavalla. Samaan hengenvetoon moititaan
työmarkkinakäytännön kielenkäyttöä. Käytössä ovat nimet
“ratkaisulautakunta”, “tarkastelulautakunta” ja “sovintolautakunta”, vaikka
sopimusmääräysten ja toimeksiannon lähempi tutkiminen osoittaa, että
kysymyksessä on tosiasiallisesti “välimiesoikeuden tyyppinen
päätöksentekoelin”. Tulkinnallinen epäselvyys rasittaa näin kaikkia
arvioita välimiesmenettelyn käyttämisestä työriidoissa. Arvioiden
luotettavuutta ei myöskään lisää se, että yhtäältä välimiesmenettelystä
sopimista ja toisaalta välimiesmenettelyn de facto käyttämistä
tarkoitukseensa ei eroteta. Kannanotot tuntuvat viittaavan lähinnä
ensimmäiseen eli välityslausekkeiden tavallisuuteen
sopimuskäytännössä.
Kriittinen lukija panee ensiksikin merkille sen itsestäänselvyyden, jolla
välimiesmenettelyn käyttämiseen intressiriidoissa suhtaudutaan
lähdeaineistossa. Siihen ei - ainakaan toimijoiden mielestä - tunnu
liittyvän mainitsemisen arvoisia ongelmia. Tosin joidenkin esitysten
yleisen tavoitteen, välimiesmenettelyn käyttömahdollisuuden
tekemisessä tunnetuksi, valossa on otettavaa, että esitys ei erikseen tuo
esiin uuden vaihtoehdon ongelmallisuutta. Toinen erikoisuus on
välimiehille myönnetty valta kirjoittaa uudelleen työehtosopimusta. Heillä
on paitsi normaali täydentämisvalta myös oikeus “luoda kokonaan uusia
sopimusnormeja” tai muuttaa vanhoja.32 Tämä valta ylittää selvästi jopa
sen laajennetun täydentämisvallan, joka välimiehillä vallitsevan
käsityksen mukaan on tavallisessa kaupallisessa välimiesmenettelyssä.
30
Salonius 2002 s. 660. Paikalliseen sopimiseen liittyvistä riidoista taas on sanottu,
että niiden vieminen tuomioistuimeen tai välimiesmenettelyyn on “harvinaista”. Vielä
harvinaisempaa on kylläkin riidan alistaminen liittojen ratkaistavaksi. Ks. Pohjonen
2009 s. 42.
31
Näin Pohjonen 2009 s. 86. “Välimiesmenettelyä tai vastaavaa on, pääsääntöisesti
työehtosopimuksissa, jonkun verran sovittu käytettäväksi myös intressiristiriitoihin eli
sopimusnormien luomiseen tai muuttamiseen.” Samoin NOU 1996:14 (s. 42) tyytyy
toteamaan tavalliseksi („ikke uvanlig‟), että yksittäiset intressiriidat saavat ratkaisunsa
välimiesmenettelystä.
32
Salonius 2002 s. 662.
24
Kannattaa huomata, että välimiesmenettely (oli sen muoto mikä
tahansa) ei ole ainoa keino siirtää tuomitsemisparadigmaa työriitoihin.
Samaan päästään muun muassa lautakuntatyyppisellä riidanratkaisulla.
Lautakunta voi olla statukseltaan joko valtiollinen (eli valtion asettama)
tai yksityinen (eli työmarkkinajärjestöjen sopimuksellaan perustama). Se
voi edelleen olla pysyvä tai tilapäinen, toisin sanoen vain konkreettista
työriitaa tarkoittavaa. Perustuslain kielto asettaa tilapäisiä tuomioistuimia
ei tietenkään koske yksityisiä lautakuntia, sen sijaan tilapäinen
valtiollinen lautakunta herättää kysymyksen perustuslaillisesta
luvallisuudestaan. Mikään ei estä sitäkään, että työriidan ratkaisemiseen
käytetään asiantuntijaa ja hänelle tehtävää toimeksiantoa. Tosin
asiantuntijaa kutsutaan tässä yhteydessä yleensä selvitysmieheksi. Oli
käytetty konsepti mikä tahansa, sen periaatteessa yksipuolinen päätös
voi olla sitova, ehdollisesti sitova tai pelkästään suositteleva. Ehdollisesti
sitovalla päätöksellä tarkoitetaan sitä, että päätös muuttuu tietyn ajan
jälkeen sitovaksi, ellei siihen tyytymätön osapuoli ryhdy johonkin
toimeen, esimerkiksi vie lautakunnan päätöstä välimiesmenettelyyn.
Kaavio 2 : tuomitsemisparadigman sovellutukset työriidoissa
Ulkopuolinen,
ratkaiseva elin
Tuomioistuin
Välimiehet
Lautakunta
Valtiollinen
(lakisääteinen)
Yksityinen
(sopimusperusteinen)
25
Asiantuntija
1.2.2. Työtuomioistuin
Työtuomioistuin on työehtosopimuksia koskeviin riitaisuuksiin
erikoistunut tuomioistuin. Jotta riita päätyisi sen ratkaistavaksi, riita-asian
“täytyy johtua jostakin voimassa olevasta tai olleesta
työehtosopimuksesta.”33 Yhteyttä todistaa myös lainsäädäntöhistoria.
Työtuomioistuin nimittäin perustettiin samalla, kun
työehtosopimusjärjestelmä modernissa merkityksessä vuonna 1946
luotiin. Nykyinen työtuomioistuinlaki on vuodelta 1974 (646/1974) eli
ajalta ennen yleisen lainkäytön modernisointia. Työtuomioistuin oli
pitkään eräänlainen edelläkävijä, jossa otettiin käyttöön sellaisia
uutuuksia, joita ei vielä yleisessä lainkäytössä tunnettu. Näitä oli muun
muassa menettelyn jakaminen valmisteluun ja pääkäsittelyyn.
Oikeudenkäyntiuudistusten lopulta käynnistyttyä työtuomioistuimen
menettelytavat alkoivat kuitenkin monissa kohdin jäädä jälkeen yleisestä
kehityksestä. Lakiin tehtiin kuitenkin vuoden 1993 alioikeusuudistuksen
vanavedessä radikaaleja muutoksia, eikä asian käsittely
työtuomioistuimessa enää eroa mainittavasti riita-asian käsittelystä
yleisessä alioikeudessa. Lainkäyttö työehtosopimukseen liittyvissä
riidoissa on järjestetty muissa pohjoismaissa suurin piirtein samalla
tavalla. Eroja on lähinnä työtuomioistuimen ratkaisujen
oikeusvoimassa.34
Työtuomioistuin on kahdessa mielessä hyvin erikoinen lainkäyttöelin.
Ensiksikin se käsittelee ja ratkaisee pääsääntöisesti vahvistuskanteita35:
sen primääri toimivalta on näin vahvistustoimivaltaa (tosin tätä termiä ei
ole tapana käyttää). Mahdollisuus antaa suoritustuomioita lisättiin lakiin
myöhemmin. Työtuomioistuin voi nykyisin samalla - eli
työehtosopimuksen tulkinnan yhteydessä - käsitellä myös sellaisen
yksittäistapauksellisen suoritusvaatimuksen, joka riippuu
työehtosopimuksen tulkintaa koskevasta ratkaisusta (työtuomioistuinlaki
1.2 §). Prosessioikeuden teorian mukaan suorituskanteen
käsittelymahdollisuus on liitännäis- eli adheesioperiaatteen sovellus.
Periaate sallii sen, että päävaatimuksen yhteydessä käsitellään sellaisia
liitännäisluonteisia vaatimuksia, jotka erikseen käsiteltyinä kuuluisivat eri
tuomioistuimeen tai ne olisi käsiteltävä toisenlaisessa järjestyksessä.36
33
34
35
Näin Pelkonen1997 s. 115.
Ks. esim. Gomard-Kistrup 2007 s. 84.
Virolainen 1995 s. 483.
36
Lappalainen 1995b s. 1. Liitännäisyyden eli adheesion tyyppitapaus on
korvausvaatimusten käsittely rikosasian yhteydessä.
26
Periaate mahdollistaa myös asiallisen toimivallan asettamien rajojen
ylittämisen: sen perusteella asia voidaan käsitellä toisessa lainkäytön
muodossa kuin mitä laki muutoin edellyttää. Tässä yhteydessä
liitännäisperiaate sallii muutoin yleiselle tuomioistuimelle kuuluvan asian
käsittelyn työtuomioistuimessa. Periaate vaikuttaa kuitenkin vain yksi
yhteen suuntaan: työtuomioistuimelle kuuluvaa asiaa ei voida käsitellä
yleisessä tuomioistuimessa.37
Oma ja muissakin yhteyksissä heräävä ongelmansa on vaatimusten
hierarkkinen suhde, esimerkiksi mikä on päävaatimus, mikä puolestaan
liitännäisvaatimus. Liitännäisvaatimus on tavallisesti tavalla tai toisella
päävaatimusta vähäisempi eli niin sanottu sivuvaatimus. Jos
vaatimukset ovat rahamääräisiä, suurin vaatimus on päävaatimus.
Tässä tapauksessa päävaatimus on vaatimus työehtosopimuksen
oikean tulkinnan ja/tai soveltamisen vahvistamisesta; liitännäisvaatimus
on siihen kytkeytyvä rahamääräinen suoritusvaatimus. Lainkäyttöelimen
valtaa ratkaista liitännäisvaatimus on tapana kutsua
liitännäistoimivallaksi, ratkaisua liitännäisvaatimuksesta taas kutsutaan
liitännäistuomioksi. Tätä nimitystä käytetään jatkossa
työtuomiotuomioistuimen antamasta suoritustuomiosta.
Liitännäistoimivalta on suomalaisessa lainkäyttöjärjestelmässä poikkeus:
pääsääntönä on erillisyys- eli separaatioperiaate. Sen mukaan jokainen
itsenäinen vaatimus käsitellään sille varatussa tuomioistuimessa ja
käsittelyjärjestyksessä. Kokonaisuutena Suomen oikeus on varsin
kielteinen liitännäisyydelle. Liitännäistoimivalta edellyttää tavallisesti
sekä yhteyttä pääasiaan että liitännäisvaatimuksen ratkaisukypsyyttä,
toisin sanoen sen tosiseikkojen riidattomuutta. Näin asianlaita on myös
työtuomioistuimen kohdalla. Asiayhteyden olemassaolo on
oikeuskysymys, sen sijaan ratkaisukypsyys on osaksi
tarkoituksenmukaisuuskysymys. Tästä syystä liitännäistoimivallan
käyttäminen on harkinnanvaraista. Jollei työtuomioistuin katso voivansa
ratkaista suoritusvaatimusta, se osoittaa asianosaisen nostamaan
kanteen toimivaltaisessa tuomioistuimessa, säännönmukaisesti siis
yleisessä alioikeudessa.38 Järjestelyn prosessiekonominen
37
Asia erikseen on, että mahdollisuutta siirtää työtuomioistuimelle kuuluvia asioita
välimiesmenettelyyn voidaan pitää eräänlaisena adheesiona. Välimiesmenettely
avaa ainakin periaatteessa myös mahdollisuuden siihen, että välimiesmenettelyssä
ratkaistaan yhdellä kertaa sellaisia vaatimuksia, jotka erillisinä kuuluisivat osaksi
yleiselle tuomioistuimelle, osaksi työtuomioistuimelle. Lähinnä makuasia on,
luetaanko nämä tilanteet adheesion piiriin. Selvää kuitenkin on, että adheesion
ahdasta käyttöalaa ei voida käyttää tällaisen yhteiskäsittelyn torjumiseen.
38
Tällaisista tilanteista ks. Nieminen 2006 s. 1246.
27
epätarkoituksenmukaisuus on ilmeinen. Samaa riitaa käsitellään
pahimmassa tapauksessa samanaikaisesti kahdella eri lainkäyttölinjalla,
jolloin kustannukset kumuloituvat ja oikeuksiin pääseminen viivästyy.
Toiseksi asiavaltuus työtuomioistuimessa määräytyy tavanomaisesti
poikkeavasti. Työtuomioistuin on todella järjestötason tuomioistuin
yksittäisen työntekijän kannalta. Kanteen tuomioistuimessa voi panna
vireille vain työehtosopimukseen osallistunut yhdistys tai työnantaja
(työtuomioistuinlaki 12.1 §).39 Muu taho voi ajaa kannetta vain, jos
sopimukseen osallistunut yhdistys antaa siihen luvan tai kieltäytyy
nostamasta tai ajamasta kannetta (i.f.). Ohimennen todettakoon, että
toissijainen kanneoikeuden järjestely on pulmallinen, jos osallistunut
yhdistys pysyy passiivisena, toisin sanoen ei anna lupaa mutta ei
myöskään kieltäydy. Tosin pulma on ratkaistavissa katsomalla
yhdistyksen kieltäytyneen kanteen ajamisesta, ellei se kohtuullisessa
ajassa tee päätöstä suuntaan tai toiseen. Kannevallassa on myös
ryhmäkanteelle ominainen piirre. Työehtosopimukseen osallistunut
yhdistys ajaa samalla kannetta omissa nimissään myös niiden
työntekijöiden puolesta, jotka eivät ole työehtosopimukseen sidottuja
(työtuomioistuinlaki 12.2 §). Toisin kuin ryhmäkanteessa näillä
työntekijöillä ei ole määräämisvaltaa. Ryhmäkanteessa ryhmään
kuuluvilla sen sijaan on tavallisesti valintaoikeus joko opt-out tai opt-in muotoisena. Omaksi ongelmakseen nousee näin, tuleeko nämä
asiavaltuuden erikoisuudet ottaa huomioon myös työriitojen
välimiesmenettelyssä ja onko yhtäältä asianvaltuuden rajoitus ja
toisaalta sen laajennus ylipäätään toteutettavissa välityssopimuksen
kautta. Oikeudellisissa riidoissa asiavaltuuden erityisjärjestelyyn voi olla
tarvetta, sen sijaan kyseenalaisempaa on, tarvitaanko tällaista
järjestelyä intressiriidoissa.
Työtuomioistuinlaki tuntee rajoitetusti myös välimiesmenettelyn.
Työtuomioistuimelle kuuluva riita-asia saadaan työehtosopimukseen
otetulla määräyksellä siirtää välimiesten ratkaistavaksi, ellei kyseessä
ole vaatimus työehtosopimuksen julistamisesta purkautuneeksi (11.1
§).40 Säännös luo paralleeliolettaman: välimiesten toimivalta näyttää
olevan sama kuin mitä työtuomioistuimella olisi, ellei muuta olisi sovittu.41
Jos tästä pidetään kiinni, välimiehille muodostuu näin sekä primääri
39
Lappalainen 1995 s. 155. Yksityiskohdista ks. Pelkonen 1997 s. 117.
40
Samanlainen järjestely on käytössä Ruotsissa. Ks. lähemmin Madsen 2006 s. 54.
41
Koulu 2009 s. 79.
28
vahvistustoimivalta että sekundäärinen suoritustoimivalta. Päätelmä on
kuitenkin ilmeinen väärinkäsitys, mikä vältetään, kun muistetaan
säännöksen suppea soveltamisala. Pykälä koskee sanamuotonsa
mukaisesti vain “työehtosopimuksessa olevaa määräystä”
välimiesmenettelystä. Millaiset asiat voidaan ratkaista
välimiesmenettelyssä ja kuinka laaja toimivalta välimiehille on
annettavissa, määräytyy välimiesmenettelylain perusteella. Tosin
mikään ei tunnu a priori estävän täysin paralleelista järjestelyäkään,
jossa välimiehet ensisijaisesti käsittelevät vahvistuskanteita ja jossa
heidän toimivaltansa käsitellä suoritusvaatimuksia riippuu niiden
yhteydestä vahvistusvaatimukseen.
Lähtökohta kuitenkin on, että välimiesmenettely on huomattavan
peittävä. Välimiesmenettelyyn voidaan ohjata kaikki erimielisyydet, jotka
muutoin kuuluisivat valtiollisen sovitteluun piiriin, työtuomioistuimen
toimivaltaan tai yleiseen lainkäyttöön. Jonkinlainen tulkintavaikutus
pykälälle ja sen luomalle paralleeliolettamalle on kenties annettavissa.
Ellei välityssopimus (oli se työehtosopimuksen lauseke, lauseke muussa
sopimuksessa tai varsinainen välityssopimus) muuta ilmoita, välimiesten
toimivalta oletetaan samanlaiseksi, mitä työtuomioistuimella olisi. Tämä
tulkintavaikutus näkyy vahvimpana työehtosopimuksen määräysten
sovellettaessa: varsinaisissa välityssopimuksissa se katoaa kokonaan.
Työtuomioistuimen asema saattaa vastaisuudessa järkkyä. Yleinen
eurooppalainen trendi kulkee erityistuomioistuimia vastaan. Tämä on
oikeuspoliittinen linjaus myös Suomessa. Tuomioistuinlaitoksen
kehittämiskomitea piti riitojen “ensisijaisena ratkaisupaikkana” yleisiä
tuomioistuimia ja yleisiä hallintotuomioistuimia. Tästä pääsäännöstä
poikkeamiseen tulee suhtautua pidättyvästi, ja poikkeavia ratkaisuja saa
hakea vain erittäin painavista syistä.42 Toisaalta konkreettisia ehdotuksia
suuntaan tai toiseen ei ole tehty - komiteakaan ei ota kantaa
työtuomioistuimeen - ja tässä tutkimuksessa lähdetään siitä, että
valtiollinen lainkäyttö on jatkossakin varteenotettava vaihtoehto
kollektiivisissa työriidoissa.
42
KM 2003:3 s. 385.
29
2. KYSYMYKSENASETTELU
2.1. Tutkimuksen kohdentaminen ja tutkimusmenetelmät
Tässä kirjassa tutkitaan välimiesmenettelyn käyttämistä työelämän
kollektiivisten riitaisuuksien eli työriitojen ratkaisemiseen.43
Systemaattisesti tutkimus paikantuu, kuten edellä todettiin, moderniin
konfliktinhallintaan. Tutkimus leikkaa sen kahta osa-aluetta eli konfliktien
käsittelyä ja konfliktien ratkaisemista.44 Ensimmäisessä tarkastellaan
menettelytavan valintaa ja konfliktin prosessointia, jälkimmäisessä taas
konfliktin päättämistä valitussa menettelyssä. Tutkimus tähtää
oikeudellisen tiedontarpeen tyydyttämiseen: se on näin oikeudellista
konfliktinhallinnan tutkimusta. Näkökulma on kuitenkin useammassakin
suhteessa laajempi kuin tavanomaisessa oikeustieteen kontekstissa.
Tämä johtuu siitä, että tarkasteluun kelpuutetaan sekä oikeusriidat että
intressiriidat. Kuten edellä havaittiin, oikeusriidoissa välimiesmenettely
on vain yksi tuomitsemisparadigman sovellutus. Välimiesmenettelyn
vanha luonnehdinta “yksityiseksi oikeudenkäynniksi” on kuvaava myös
tässä yhteydessä. Näin ollen välimiesmenettelyyn turvautuminen
oikeudellisiss työriidoissa ei ole mainitsemisen arvoinen aluevaltaus.
Sen sijaan intressiriidoissa välimiesmenettely merkitsee tai oikeammin
merkitsisi paradigmanvaihdosta suomalaisissa työriidoissa: se toisi
ensimmäisen kerran niihin tuomitsemisparadigman sovelluksen, vaikka
muutoksen merkittävyys osaksi peittyy sovelluksen näennäisen
pehmeyden taakse.45 Osapuolet nimittäin ensiksikin jossain määrin
kontrolloivat lopputulosta valitsemiensa välimiesten kautta. Toiseksi
riitapuolten yhteistahto pääsee esiin siinä, että välimiesmenettelystä on
43
Kansainvälisesti työriidan (labour dispute) käsite on hyvin laaja: siihen kuuluvat
kaikki kiistat “arising from the conclusion, existence or termination of individual
employment contracts and/or collective labour arreements”. Ks. Hendrickx 2006 s.
35. Määritelmä tuo onnistuneesti esiin sen kollektiivisen työriidan ja
työehtosopimuksen läheisen yhteyden, joka käytännössä vallitsee. Tosin laaja
yleiskäsite vaatii kielenkäytön tarkentamista. Jos individuaaliset ja kollektiiviset
työriidat halutaan pitää erillään, ensimmäisiä voitaisiin kutsua esimerkiksi
“työsuhteiden riidoiksi” ja jälkimmäisiä “työmarkkinoiden riidoiksi”.
44
Näistä osa-alueista ks. esim. Ervasti 2012 s. 106.
45
Tarkkaavainen lukija ehkä sanoisi, että tämä muutos on jo tapahtunut.
Välimiesmenettelyn käyttäminen intressiriidoissa on kuitenkin toistaiseksi niin
satunnaista ja pikkuasioihin rajoittuvaa, että sellaista maailmankuvan uudistumista,
mikä oikeuttaa puhumaan paradigman vaihtumisesta, ei ole tapahtunut.
30
varta vasten sovittava. Kirjallisuudessa tämän muutoksen mullistava
vaikutus on huomattu ja tuotu esiin toteamalla, että välimiesmenettely
intressiriidoissa on työriitojen sovittelun juridinen vastakohta mutta
samalla myös sitä “täydentävä elementti”.46
Tutkimus on perimmältään lainopillista. Asiaa ei muuta se, että siinä
keskitytään tavanomaista enemmän tulevaisuudessa mahdollisesti
kohdattavien ongelmien ratkaisemiseen, jonkun mielestä ehkä liikaa
välimiesmenettelyn käyttömahdollisuuksien esittelyyn. Työriitojen
välimiesmenettelyt eivät toistaiseksi ole tuoneet esiin konkreettisia
soveltamisongelmia tai niitä ei ainakaan tunneta. Tässä lainopillisessa
tutkimustehtävässä erottuu systematisointitehtävä ja tulkintatehtävä.
Ensimmäisessä yritetään kehittää perusteoria ohjaamaan
välimiesmenettelyn käyttämistä työriitojen ratkaisukeinona.
Systematisoinnissa käytetään apuna oikeudellisen konfliktinhallinnan
teoriaa. Tulkintatehtävässä taas ratkaistaan ne erityiset
soveltamisongelmat, joita välimiesmenettelyn käyttäminen työriidoissa
saa aikaan. Huomiota joudutaan kiinnittämään etenkin intressiriitoihin,
koska ne ovat välimiesmenettelyn aidosti uusi aluevaltaus.
Tätä painotusta lukuun ottamatta tulkintatehtävän kysymyksenasettelu,
tutkimusmenetelmät ja argumentaatio eivät mainittavasti poikkea
modernissa välimieslainkäytön tutkimuksessa noudatetuista. Ohimennen
todettakoon, että välimieskäytäntöön ei juuri voida tukeutua sen
enempää kysymyksenasettelussa kuin argumentaatioissakaan. Julkaistu
tai muutoin tunnettu käytäntö on yksinkertaisesti liian vähäistä ja lisäksi
hajanaista. Tässä suhteessa tämä tutkimus poikkeaa välimieslainkäytön
tutkimuksen vanhasta valtavirrasta. Siinä käytäntö on perinteisesti
muodostanut ellei suorastaan oikeuslähteen niin ainakin muita
painavamman perustelun.47 Käytännössä näin menetellään -argumentin
kestämättömyydestä oikeustieteellisessä tutkimuksessa yleensä ja
välimieslainkäytön tutkimuksessa erityisesti lienee turha enää
huomautella. Argumentti todistaa enintään itsensä.
Joissakin kohdin tehtävä tutkimus saa toimintatutkimukselle ominaisia
piirteitä. Vaikka tavoitteena ei varsinaisesti ole nimenomaan työriidoille
soveliaan välimiesmenettelyn ja sen vanavedessä välimiesprosessin
kehittäminen, monet tulkintakannanotot ja toimintasuositukset
46
Salonius 2002 s. 658. Toteamus osuu molemmissa kohdin asian ytimeen, kuten
tässä tutkimuksessa tullaan havaitsemaan.
47
Koulu 2007b s. 19.
31
kieltämättä tukevat tällaista kehittämistä. On kuitenkin muistettava, että
käytännön tulikoe toistaiseksi enimmäkseen puuttuu, sillä esitettyjä
järjestelyjä ei ole testattu. Paraskaan oikeusvertaileva tieto ei korvaa
todellista testaamista luonnollisessa toimintaympäristössä kuten
intressiperusteisten työriitojen ratkaisemisessa suomalaisten
työnmarkkinoiden tarjoamassa kontekstissa. Tutkimus voi tarjota vain
luonnoksen optimaaliseksi välimiesmenettelyksi työriitoihin. Näin on
tehty ennenkin. Varta vasten työriitoihin soveltuvia välimiesmenettelyä
on kehitelty yli sadan vuoden ajan. Teollistumisen alkuaikana yleistyi
“teolliseksi” („industrial‟) kutsuttu välimiesmenettely, jossa sivullinen häntä ei kutsuttu välimieheksi - määräsi työlle markkinahinnan. Ajan
kirjallisuus sisältää runsaasti sekä toimivuusarvioita että pohdiskelua
siitä, millä ehdoin tätä menettelyä kannattaisi käyttää.48 Kuten tämäkin
yksittäistapaus osoittaa, konfliktinhallinnassa harvat
kysymyksenasettelut ovat aidosti uusia.
Modernina aikana kehitellyistä tunnetuin lienee englantilainen, tässä
Acas -välimiesmenettelyksi kutsuttu malli. Nimi johtuu siitä, että
lakisääteinen ja enemmän tai vähemmän virallinen Acas -keskus tarjoaa
tällaista välimiesmenettelyä työriitojen osapuolelle. Siihen osallistuminen
on vapaaehtoista. Välimiehiä on vain yksi, eikä hänenkään päätöksensä
(eli välitystuomio) oikeudellisesti sido osapuolia. Osapuolet kuitenkin
sitoutuvat etukäteen sitä noudattamaan. Menettely on luottamuksellista
sekä epävirallista: se on myös nopeaa, sillä välimiehen on annettava
päätöksensä kolmessa viikossa. Menettely seuraa vahvistettuja sääntöjä
(Acas Arbitration Schemes).49 Samalla on mietitty välimiesmenettelyn
institutionaalisia rakenteita, esimerkiksi sitä, kannattaako
välimiesmenettely työriidoissa rakentaa pysyvien, puolipysyvien vaiko ad
hoc -tyyppisten järjestelyjen varaan. Pysyvät ja puolipysyvät elimet taas
vaativat kannanottoa siihen, tuleeko ne kytkeä valtiovaltaan,
työmarkkinaosapuoliin vaiko ulkopuolisiin tahoihin.50 Vaikka Acas välimiesmenettelyn todellinen merkitys lienee suhteellinen vähäinen,
samaa nimeä kantava keskus kelpaa esimerkiksi moniovisesta
konfliktinhallintaelimestä. Se nimittäin tarjoaa välimiesmenettely-,
sovittelu- ja asiantuntijapalveluja. Toiminnan painopiste on paljolti
48
Jeans 1894 s. 31. Tämä varhainen työriitojen välimiesmenettely oli samalla
eräänlainen hybridisovellutus. Se oli nimittäin tarkoitettu jatkoksi epäonnistuneelle
sovittelulle.
49
Brown-Marriott 2011 s. 338.
50
De Givry 1978 s. 47. Kysymykseen palataan jäljempänä jaksossa 6.
32
sovittelussa.51 Acas -keskus tuntuu näin tarjoutuvan Acas -menettelyä
paremmin oikeudelliseksi siirrännäiseksi.
Tässä tutkimuksessa yritetään välttää erityistä näkökulmaa eli
asettumista sen enempää työnantaja- kuin työntekijäjärjestöjenkään
edunvalvojaksi konfliktinhallinnan markkinoilla. Tämä tehtävä jätetään
suosiolla järjestöille itselleen.52 Jos tällä kirjalla on joku näkökulma, se on
yleisen konfliktinhallinnan. Sen sijaan joku saattaa kysyä, edustaako
tämä tutkimus liiaksi niin sanottua järjestelmänäkökulmaa. Moderni
konfliktinhallinnan tutkimus pitäytyy riitapuolen näkökulmaan ja väheksyy
järjestelmänäkökohtien merkitystä.53 Tämä kirja keskittyy kuitenkin
vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun (sellaisena myös välimieslainkäyttöä
pidetään), ja siinä riitapuolten näkökulma on automaattisesti samalla
järjestelmän näkökulma. Riitapuolista riippumatonta järjestelmää kun ei
yksinkertaisesti ole. Toki on myönnettävä, että järjestelmän
ylikorostuminen voi muodostua vaaraksi, jos voimakas välityselin - Acas
-instituutin suomalainen vastine - alkaa joskus hallita työriitojen
välimiesmenettelyä. Toistaiseksi tämä uhkakuva on niin kaukaista
tulevaisuutta, että se saadaan jättää huomiotta.
Oma kysymyksensä on, mille työmarkkinoiden tasolle (tarkkaan ottaen
sen välimiesmenettelyihin) tutkimus kohdennetaan. Välimiesmenettelyä
käytetään keskusjärjestöjen välisissä riidoissa, liittojen välisissä riidoissa
sekä yhdistysten ja niihin verrattavien pienten toimijoiden välisissä
riidoissa. Viimeistä voidaan kutsua vaikkapa “paikalliseksi
välimiesmenettelyksi”, koska niin sanottu paikallinen sopiminen on
omiaan tuottamaan sellaisia riitoja, joihin tätä menettelyä käytetään. Jos
keskusjärjestöjen välinen välimiesmenettely halutaan nimetä, se vosii
kantaa esimerkiksi nimeä valtakunnallinen välimiesmenettely. Liittojen
välinen menettely taas on liittokohtainen välimiesmenettely. Näitä
51
Näin on arvioitu suomalaisesta näkökulmasta. Ks. selvitys eurooppalaisista
työrauhajärjestelmistä 2011 s. 141.
52
Työmarkkinajärjestöillä voi olla erilaisia intressejä sen suhteen, millaisia
lopputuloksia joku konfliktinhallinnan väline - tässä välimiesmenettely - tuottaa
yksittäistapauksessa ja miten ne pitkällä tähtäimellä vaikuttavat. Kaikkien yhteinen
intressi kuitenkin lienee se, että työriidat käsitellään ja ratkaistaan tehokkaasti ja
tuloksellisesti. Näkökulmalla tuskin on suurtakaan vaikutusta myöskään siihen,
millaiseksi välimiesprosessi kehitetään tai mitä käytäntöjä noudatetaan
välimiesmenettelystä sovittaessa. Sen sijaan näkökulma saattaa jossain määrin
vaikuttaa välimiesten valintaan ja siihen, miten laajan vaikutuksen välitystuomio saa.
53
Ks. Koulu 2012 s. 57.
33
välimieslainkäytön tasoja koskevat sopimusjärjestelyt poikkeavat
toisistaan. Tässä tutkimuksessa tyypilliseksi oletetaan liittojen välinen
välimiesmenettely, ja päähuomio kohdistetaan siihen. Selvää kuitenkin
on, että lainopilliset tutkimustulokset ovat pääsääntöisesti ulotettavissa
niin valtakunnalliseen kuin paikalliseenkin menettelyyn. Myöskään
toimivuusarvioihin ei välttämättä synny eroja: välimiesmenettely toimii
työriidoissa yhtä hyvin (tai huonosti) riidan kuvainnollisesta koosta tai
asianosaisasetelmasta riippumatta. Myös välitystuomion
vaikutusmekanismit näyttävät yhtäläisiltä, vaikkakin valtakunnallinen
välitystuomio periaatteessa vaikuttaa laajemmalti jo ratkaisuohjeittensa
yleisyyden takia kuin jotain työpaikkakohtaista erityiskysymystä koskeva
paikallinen välitystuomio.
Kaavio 3: Välimiesmenettely järjestörakenteessa
Taso 1
Keskusjärjestö vs.
keskusjärjestö
Valtakunnallinen
välimiesmenettely
Taso 2
Liitto vs. liitto
Liittokohtainen
välimiesmenettely
Taso 3
Yhdistys vs.
yhdistys/ työnantaja
Paikallinen
välimiesmenettely
2.2. Konkreettiset tutkimuskysymykset
Vaikka yleistämistä on varottava, näyttää ilmeiseltä, että
välimiesmenettelyn käyttäminen työriidoissa tuottaa kaikissa maissa
suurin piirtein samat perusongelmat. Tutkimus puolestaan ohjautuu näin
ollen joka paikassa samoihin kysymyksenasetteluihin; vastaava
havaintohan on tehty sovittelusta työriitojen ratkaisukeinona, joten se ei
34
yllätä.54 Perusongelmat ovat esitettävissä luettelon muodossa
seuraavasti:
I.
II.
III.
IV.
V.
välimieslainkäytön soveltamisala työriidoissa,
sopiminen välimiesmenettelyn käyttämisestä,
välimiesten valinta ja välimiesmenettelyn ulkoinen kulku,
välitystuomion pysyvyys ja vaikutukset sekä
työtuomioistuimen ja välimiesmenettelyn suhde
(i) ongelma soveltamisalasta on oikeastaan kaksiosainen eli
oikeudellinen ja konfliktiteoreettinen. Ensiksikin voidaan tyytyä
selvittämään välimiesmenettelylain soveltamisala: mitkä kaikki
välimiesmenettelyn sovellutukset ja työriitojen tyypit kuuluvat lain
muodolliseen soveltamisalaan? Selvästi perustavanlaatuisin kysymys
kuuluu, pystytäänkö välimiesmenettelyä hyödyntämään puhtaissa
intressiriidoissa. Perinteinen käsitys kyseenalaistaa välimiesmenettelyn
käyttämisen tähän tarkoitukseen.55 Jotta asia voidaan käsitellä ja
ratkaista välimiesmenettelylain mukaisessa menettelyssä, sen on lain
mukaan oltava yksityisoikeudellinen, sovinnon on oltava siinä sallittu ja
välimiesten on annettava asiassa lopullinen ratkaisu (VML 2 §). Sen
sijaan välimiesmenettelyssä käsiteltävän asian ei tarvitse olla riita
yleiskielisessä merkityksessä, eikä oikeussuojan tarve ole kanteen
nostamisen edellytys.56 Vaikka välimiesmenettelyyn kelpaavien - eli niin
sanottujen välityskelpoisten - asioiden piiri on lähtökohtaisesti laaja, ei
ole varmaan, että kaikki työriidat täyttävät väljätkään vaatimukset.
Monissa työriidoissa voidaan lisäksi osoittaa vahva yleinen etu, joka
perinteisesti on muodostanut esteen välimiesmenettelyn käytölle. Sitä
paitsi työtuomioistuinlaki erikseen kieltää uskomasta välimiesten
ratkaistavaksi vaatimusta työehtosopimuksen julistamisesta
purkaantuneeksi (TTL 11.1 §). Erityissäännös herättää kysymyksen,
tulkitaanko sitä vastakohtaispäätelmin vaiko laajentavasti.57
54
Koulu 2009 s. 50.
55
Kannattaa muistaa, että välimiesmenettelyllä on ja voi olla työelämän
intressiriidoissa vain sivurooli: tällaiset riidat ratkaistaan pääsääntöisesti
institutionaalisella (ja usein valtion järjestämällä) sovittelulla. Painotus on niin vahva,
että joissakin kansainvälisissä vertailuissa valitellaan, että maakohtaisissa
katsauksissa välimiesmenettelyn käyttömahdollisuus “was not really addressed.” Ks.
de Roo-Jagtenberg 2006 s. 16.
56
Ovaska 2007 s. 35.
57
Ks. esim. Bolding 1962 („om kollektivavtalets giltighet eller om befrielser från
förpliktelser enligt kollektivavtal‟).
35
Soveltamisalan täsmällinenkään määrittely ei periaatteessa vielä riitä
kattavaan vastaukseen. Avoimeksi nimittäin jää jatkokysymys, mitä
säännöksiä sovelletaan lain ulkopuolelle jääviin menettelyihin. Tämä
jatkokysymys on ollut tapana ohittaa välimieslainkäytön tutkimuksessa.
Tämä näkyy jo kielenkäytössä: meillä ei ole valmiita käsitteitä
kuvaamaan sellaista “välimiesmenettelyä”, johon välimiesmenettelylaki
ei sovellu. Konfliktiteoreettinen kysymysosa taas kuuluu, millaisiin
työriitoihin välimiesmenettelyä kannattaa täyttää. Kuten edellä havaittiin,
kirjallisuus sisältää niukkuudestaan huolimatta yllättävän paljon
kannanottoja välimiesmenettelyn optimaalisista käyttökohteista
kollektiivisissa työriidoissa. Myös tämä osakysymys edellyttää, jos
pyritään kattavaan vastaukseen, välimiesmenettelylain ulkopuolelle
jäävien mutta välimiesmenettelyn kaltaisten konfliktinhallintakeinojen
huomioon ottamista.
(ii) sopiminen välimiesmenettelyn käyttämisestä on ollut aina
välimiesmenettelyn tutkimuksen painoalueita. Myös tässä
perusongelmassa on tapana erottaa osakysymyksiä kuten milloin
riitapuolten katsotaan ylipäätään sopineen välimiesmenettelystä ja miten
heidän sopimustaan tulkitaan. Tämä kysymysryhmä nousee vahvasti
esille työriitojen välimiesmenettelyssä, koska sitä koskevat sopimukset
ovat kuuluja epämääräisestä ja osaksi suorastaan harhaanjohtavasta
kielenkäytöstään.58 Ongelma on osaksi pelkistettävissä pulmaksi siitä,
sovelletaanko myös työriitakontekstissa niitä sääntöjä, joita tutkimus on
kehittänyt tavallisten kaupallisten välityssopimusten tulkintaan.59 On
nimittäin ajateltavissa, että erityinen konteksti muotoaa näitä yleisiä
tulkintasääntöjä tai luo tarpeen kokonaan uusille.
Työriitakonteksti tuo mukanaan ainakin yhden uuden ongelman, jos
kysymyksessä on intressiriita. Kuinka täsmällisesti osapuolten on joko
välityssopimuksessa tai muuten sovittava siitä ratkaisuperusteesta, jolle
välimiehet perustavat antamansa välitystuomion? Kysymys tietenkin
sisältää ennakko-olettaman, että ratkaisuperusteesta on ylipäätään
sovittava. Olettama ei välttämättä päde: voihan olla, että ratkaisuperuste
on jätettävissä täysin avoimeksi. Tällöin välimiehet antavat sellaisen
58
Ks. Salonius 2002 s. 660.
59
Vaikka joistakin yksityiskohdista kiistellään, kokonaisuutena tulkintasääntöjä
voidaan pitää vakiintuneina ja täsmällisinä. Ks. Koulu 2008 s. 185. Tulkintasäännöt
vaihtelevat sen mukaan, tarkastellaanko sopimusta välimiesmenettelyn
käyttämisestä sinänsä, sen ulottuvuutta eri riitoihin vaiko välimiesprosessia.
36
välitystuomion kuin parhaaksi harkitsevat. Työmarkkinakäytännössä
välityslauseke tavallisesti sisältyy työehtosopimukseen, mikä herättää
omat ongelmansa. Primäärikysymys toki on, mitä ei-oikeudellisia eli
“pehmeitä” ratkaisuperusteita välimiesmenettelyssä saadaan käyttää.
Laki on tässä suhteessa varsin epämääräinen (V ML 31.3 §). Tukea
pohdinnoille saadaan lautakuntatutkimuksesta, koska tällaiset
ratkaisuperusteet ovat olleet pitkään käytössä etenkin
sopimusperusteisissa eli yksityisissä lautakunnissa.60
(iii) kysymys siitä, millaiseksi työriitojen välimiesmenettely on
järjestettävä, on samoin keskeinen tässä tutkimuksessa. Kollektiivisten
työriitojen erityispiirteet vaikuttavat välimiesten valintaan.
Välimiesmenettelyä ei juuri jätetä lakisääteisen oletusmenettelyn varaan,
eikä yksijäsenisiä menettelyjäkään juuri käytetä, vaikka tällaiset
menettelyt ovat kaupallisissa riidoissa voittamassa alaa. Työriidoissa
kaikki intressitahot haluavat saada “omat” edustajansa välimiehiksi, joten
välimiehiä on tavanomaista useampia ja heidän esteettömyytensä
herättää usein epäilyksiä.61 Välimiehistä sovitaan joko etukäteen tai
menettelyn alkaessa, mikä nostaa esiin kysymyksen asianosaisten
sopimusvapauden rajoista: kuinka pitkälle yksimieliset asianosaiset
voivat poiketa puolueettomuuden ja esteettömyyden vaatimuksista?
Tavallisen välimiesmenettelyn valossa tuntuu luonnolliselta, että
sopimusvapaus on rajoitettu, jos välimiehet nimetään ja/tai heidän
esteellisyytensä hyväksytään paljon aikaisemmin tehdyissä
sopimuksissa. Oma ongelmansa on, millaiseksi esteellisyysväitteiden
ratkaiseminen on järjestettävissä. Intressiriidat ovat erityisasemassa
myös sikäli, että lakimiesten sopivuus välimiehiksi intressiriitaa
koskevassa välimiesmenettelyssä ei ole suinkaan itsestään selvyys.
On syytä olettaa, että työriitojen ja etenkin intressiperusteisten työriitojen
erityispiirteet vaikuttavat myös välimiesprosessiin. Lakisääteistä
oletusmenettelyä ei ole suunniteltu intressiperusteisten riitojen
käsittelyyn, eikä käytäntö ole kehittänyt siihen omia sääntöjään. Ei60
Koulu 2011 s. 268.
61
Työehtosopimuksiin otetuissa välityslausekkeissa määrätään tavallisesti, että
välimiehiä on viisi. Heistä neljä edustaa intressitahoja, puheenjohtaja sen sijaan on
riippumaton. Näin Ovaska 2007 s. 101. Tässä on tapahtunut periaatteellinen muutos
sitten varhaisen „teollisen‟ välimiesmenettelyn. Siinä ratkaisun teki vain yksi välimies
(tosin häntä ei kutsuttu välimieheksi), jolloin häneltä vaadittavat ominaisuudet
nousivat keskiöön välimiesmenettelyyn turvautumista harkittaessa. Viiteen
välimieheen turvautumista pidettiin tuohon aikaan “epätavallisena” ja tällaista
kokoonpanoa liian suurena. Ks. Jeans 1894 s. 35.
37
juridisten ratkaisuperusteiden käyttäminen saattaa esimerkiksi vaikuttaa
välimiesten prosessinjohtovaltuuksiin, väittämistaakkaan, todisteluun tai
näytön arviointiin. Samoin pehmeät ratkaisuperusteet asettavat uusia
vaatimuksia asianosaisten argumentoinnille. Perinteisestä juridisesta
argumentoinnistahan ei ole apua, jos välimiehet soveltavat vaikkapa
kohtuuden kaltaista ratkaisuperustetta. Samoin joudutaan kysymään,
kuinka hyvin juridiseen argumentointiin ja sille tukeutuvaan asianajoon
tottunut lakimies kykenee valvomaan päämiehensä etua intressiriidassa,
jossa ratkaisuun käytetään pehmeää ratkaisuperustetta.
Perinteisesti kustannusten jakaminen työriitojen välimiesmenettelyssä
on saanut suhteettomasti huomiota. Vaikkakaan se ei ole suuri ongelma,
se sisältää yhtäältä tulkintapulmia (missä määrin välimiesmenettelylain
säännökset vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta tulevat
sovellettavissa intressiperusteisessa riidassa, jossa on vaikea määrittää
voittajaa ja häviäjää), toisaalta taas konfliktiteoreettisia ongelmia
(millaiseksi kustannusten jako kannattaa järjestää, jotta
välimiesmenettely toimii ihanteellisesti). Viimeiseksi tässä
kysymyskokonaisuudessa on aihetta selvittää, kannattaako työriitojen
välimiesmenettelyyn liittää muita vaihtoehtoisen riidanratkaisun
elementtejä kuten sovittelua tai lautakuntatyyppistä riidanratkaisua.
Välimiesmenettely voidaan rakentaa ensiksikin hybridiksi, jolloin se
koostuu erilaisista vaiheista. Tunnetuin hybridisovellutus on sovittelun ja
välimiesmenettelyn yhdistelmä, jossa sovittelu muuttuu, ellei sovintoa
synny, välimiesmenettelyksi (niin sanottu med-arb -konsepti). Toiseksi
välimiesmenettely voi sellaisenaan, eli “puhtaana”, olla yksi vaihe
moniportaisessa riidanratkaisussa.62 Se on usein neuvottelua, sovittelua
tai lautakuntamenettelyä jatkava päätemenettely, joka viimeistään
tuottaa ratkaisun riitaan. Tässäkin tunnetaan useita muunnelmia, joista
intressiperusteisiin työriitoihin sopisi parhaiten sellainen
välimiesmenettely, joka seuraisi tuloksetonta valtiollista sovittelua.
(iv) myös välimiesten päätöksenteko tuo mukanaan vaikeita ja vähän
tutkittuja ongelmia. Niistä ensimmäinen on välimiesten valta täydentää
työehtosopimusta, toisin sanoen missä määrin he todella saavat luoda
uusia sääntöjä, joilla riitapuolten välit järjestetään uudelleen, ja missä
määrin heillä on vain tavallinen juridinen (sopimusten) tulkinta- ja
täydentämisvalta? Toinen laajahko kysymysryhmä on välitystuomion
pysyvyys - esimerkiksi kuinka välitystuomion mitättömyyttä (VML 40 §) ja
62
Varhainen “teollinen” välimiesmenettely on myös luettavissa hybridien luokkaan,
vaikkakaan näitä käsitteitä ei 1800 -luvulla tunnettu eikä sidos vaiheiden välillä
ilmeisesti alkujaan ollut vahva. Ks. lähemmin Jeans 1894 s. 31.
38
moitteenvaraisuutta (VML 41 §) koskevat säännöt soveltuvat
intressiperusteisessa työriidassa. Ratkaistavaksi on otettava myös
lainkäyttöelimille tyypillisen ratkaisupakon ehdottomuus: onko
välimiehillä oikeus jättää välitystuomio antamatta, jos esitetty
oikeudenkäyntiaineisto ei riitä päätöksentekoon?63 Etenkin
intressiriidassa tällainen tilanne vaikuttaa täysin mahdolliselta, ellei jopa
todennäköiseltä. Ohimennen todettakoon, että ratkaisun antamatta
jättämistä ei saa sekoittaa siihen välimiesmenettelyn lopettamiseen
(VML 30 §), joka on seurausta prosessinedellytysten puuttumisesta.
Kysymys ratkaisupakosta jakaantuu kahteen soveltamistilanteeseen:
ensimmäisessä välityssopimus antaa välimiehille tällaisen vallan,
toisessa taas asianosaiset eivät ole siitä sopineet. Ensimmäinen
soveltamistilanne kytkeytyy samalla sekä asianosaisten
määräämisvallan laajuuden että välimiesmenettelylain soveltamisalan
ongelmaan. Voidaan kysyä, pysyykö menettely välimiesmenettelylain
piirissä, jos välimiehille annetaan tällainen valta.
Kolmas enemmän tai vähemmän määrittelemätön kysymysryhmä on
välitystuomion vaikutus yksittäisen asian ja sen asianosaispiirin
ulkopuolella. Ongelma on tuttu niistä maista, joissa välimiesmenettelyä
on käytetty laajalti työriidoissa. Ongelman tyypillisin muotoilu on kysymys
siitä, sitooko välitystuomio myös niitä järjestöjä (liittoja, ammattiosastoja
ja työnantajia), jotka ovat alisteisessa organisatorisessa asemassa
asianosaisena ollutta keskusjärjestöjä tai vastaavaa kohtaan.64 Ongelma
on todellisuudessa paljon laajempi eli siihen sisältyy myös
välitystuomion ennakkopäätösvaikutus myöhemmissä oikeusriidoissa ja
intressiriidoissa. Etenkään viimeisen määrittelyyn ei ole kehitetty
välineitä, eikä itse perusongelmaa ole saatu ratkaistuksi. Oikeusvoimaa
koskevat periaatteet kun on kehitetty lainsoveltamisratkaisujen
vaikutuspiirin määrittämiseksi. Osakysymykseksi nousee vielä se,
voivatko asianosaiset sopimuksellaan tai välimiehet välitystuomiollaan
muuttaa näitä interrelatiivisia vaikutuksia, toisin sanoen niitä vaikutuksia,
jotka välitystuomio saa oikeusvoiman hallitseman alueen ulkopuolella.
63
Ennen kuin kysymyksenasettelun mielekkyys riitautetaan, kannattaa muistaa, että
vastaava järjestely - riidanratkaisuelin saa suhteellisen vapaan harkintansa mukaan
jättää asian ratkaisematta - on varsin tavallinen lautakuntatyyppisessa
konfliktinhallinnassa. Erityisen tavallinen se on sopimusperusteisissa lautakunnissa,
joissa se selittyy helposti sillä, että lautakunta haluaa välttää taustayhteisöilleen
ikävät ratkaisut. Ks. Koulu 2011 s. 273.
64
Kysymyksenasettelusta Norjassa ks. NOU 1994:14 s. 98. Norja on maa, jossa
välimiesmenettelyä käytetään laajalti työriidoissa. Tosin mielipiteet siitä, kuinka
toimiva välimiesvetoinen järjestelmä on, vaihtelevat nähtävästi sen mukaan, mikä
niiden esittäjän maailmankuva on.
39
(v) lopuksi on analysoitava työriitojen välimiesmenettelyn ja valtiollisen
lainkäytön suhdetta. Tavallisessa välimiesmenettelyssä yleisellä
tuomioistuimella on yhtäältä erilaisia välimiesmenettelyn tukitehtäviä,
toisaalta se harjoittaa viimesijaista välimiesmenettelyn oikeudellista
laatukontrollia. Asia erikseen on, että välitystuomion moitesäännöstö ei
takaa kovinkaan tehokasta kontrollia. Myös valtiollisen tuomioistuimen
kontrollivallan laajuus on tunnettu kiistanaihe. Valtiollisen lainkäytön ja
yksityisen välimiesmenettelyn luontainen jännite nimittäin purkautuu sen
kautta. Kysymysryhmässä on aluksi selvitettävä, säilyvätkö yleisen
alioikeuden tehtävät samanlaisina myös työriitojen
välimiesmenettelyssä. Tätä lainopillista tarkastelua täydennetään
toiseksi miettimällä, kannattaisiko kyseiset tuki- ja valvontatehtävät
siirtää työtuomioistuimelle tai osaksi (lähinnä tukitehtävien osalta)
valtakunnansovittelijalle. Työriitojen välimiesmenettelyn ja
työtuomioistuimen toimenkuvathan ovat osaksi päällekkäiset;
välimiesmenettelyn ja valtiollisen sovittelun välillä taas on tunnetusti
personaaliunionin kaltainen sidos.65
Perusongelma käsittää myös asianosaisten määräämisvaltaan liittyviä
osakysymyksiä. Voidaan esimerkiksi kysyä, missä määrin asianosaiset
voivat keskinäisellä sopimuksellaan sivuuttaa lakisääteiset kanavat eli
uskoa välimiesmenettelyn apu- ja tukitehtäviä muille kuin
tuomioistuimille, esimerkiksi määrätä keskusjärjestön huolehtimaan
niistä.66 Joissakin maissa on perustettu virallisia tai puolivirallisia elimiä
huolehtimaan tällaisista tehtävistä. Esimerkkinä on brittiläinen
Conciliation and Arbitration Service ( tunnetaan lyhenteellä Acas), joka
on erikoistunut työmarkkinoiden tai laajemmin työelämän
riidanratkaisuun. Se laatii erilaisia ohjeita konfliktien käsittelylle, tarjoaa
65
Koulu 2009 s. 80. Tällainen personaaliunioni - valtiollinen sovittelija tai hänen
alaisensa virkamies toimii myös välimiehenä työriidoissa - on oikeusvertailevasti
tavallista. Jos tehtävä otetaan vastaan sovittelun aikana, kysymyksessä on med-arb
-konseptin muunnelma: institutionaalinen sovittelu vaihtuu välimiesmenettelyksi. Toki
muitakin muunnelmia on: valtiollinen sovittelija ryhtyy välimieheksi riidassa, joka ei
koskaan tule sovitteluun, tai sovittelija ottaa välimiehen tehtävän vasta, kun sovittelu
omien sääntöjensä mukaan on tuloksettomana lopetettu.
66
Tämä on eri asia kuin jääviysväitteiden delegointi ulkopuoliselle elimelle, mistä
edellä puhuttiin. Siinä välimiesten päätösvaltaa siirretään, yllä puhutaan taas
ulkopuolisen elimen eli tuomioistuimen päätösvallan siirtämisestä joko toiselle
valtiolliselle lainkäyttöelimelle tai yksityiselle taholle. Ensimmäinen siirto kaatuu
alkuvaiheissaan legaliteettiperiaatteeseen: kyseinen siirtäminen edellyttää
periaatteessa laintasoista säännöstä. Sen sijaan päätösvallan siirtäminen yksityiselle
taholle tuntuu a priori miettimisen arvoiselta.
40
sovittelupalveluita sekä vastaa räätälöidystä välimiesmenettelystä, johon
osapuolet voivat turvautua.67 Muita kuin työelämään liittyviä riitoja Acas elin ei sen sijaan käsittele. Vastaavia tehtäviä hoitava yksikkö lienee
myös Suomessa käytännössä välttämätön, jos nykyiselle työriitojen
ratkaisulle työtuomioistuin/valtakunnansovittelija etsitään tosissaan
vaihtoehtoja. Kuvaavaa on, että lainkäyttöjuuriin viittaava kielenkäyttö on
kadonnut Englannista tyystin. Acas -yksikön edeltäjiä kutsuttiin vielä
tuomioistuimiksi („industrial court‟) tai pysyviksi välityslautakunniksi
(„Industrial Arbitration Board‟). Muutos kuvaa ajattelun murrosta, jossa
perinteinen lainkäyttö työriitojen ratkaisukeinona joutui - ei vähiten 1980
-luvun työtaistelujen seurauksena - huonoon valoon.
(v) välimiesmenettelyn ja valtiollisen lainkäytön suhde aktualisoituu myös
kysymyksenä siitä, voidaanko välityssopimuksella katkaista joltakin
intressitaholta kokonaan pääsy tuomioistuimeen. Tämä on teoriassa
mahdollista, jos työehtosopimuksen osalliset tekevät vain heitä
koskevan välityssopimuksen. Tällöin välityssopimuksen
prosessioikeudellinen estävä vaikutus saa yhtäältä aikaan sen, että
työehtosopimukseen sidotut tahot eivät voi tuoda työehtosopimuksen
tulkintaan tai soveltamiseen liittyviä erimielisyyksiä työtuomioistuimeen.
Toisaalta taas työehtosopimuksen aineellinen vaikutus sitoo tällaisen
tahon itse työehtosopimuksen määräyksiin.68 Lopuksi on syytä pohtia,
miten käytännössä tavalliset välityssopimuksen määräykset vaikuttavat.
Joissakin työehtosopimuksissa määrätään esimerkiksi, että välimiesten
on ilmoitettava asianosaisille, jos he huomaavat käsiteltäväksi tulleen
asian “merkittäväksi”.69 Tämän jälkeen asianosaisilla on oikeus panna
kanne vireille työtuomioistuimessa. Kyseinen sopimusmääräys aktualisoi
joukon kysymyksiä alkaen asianosaisten määräämisvallan rajoista ja
päätyen välitystuomion moitteenvaraisuuteen, jos välimiehet laiminlyövät
ilmoitusvelvollisuutensa.
67
Ks. lähemmin Brown-Marriott 2011 s. 336. Acas on tarkoitetu nimenomaan
valtiollisen intervention keinoksi, se toimii “at arms‟s length from goverment”, missä
suhteessa se ei ole hyvä esikuva pohjoismaisille työnmarkkinoille. Näiden elinten
lainsäädäntöhistoriasta ks. de Givry 1978 s. 81.
68
Mahdollisuus sulkea kokonaan oikeussuojatiet on havaittu työoikeuden
tutkimuksessa, joskaan siinä ei oteta kantaa tällaisen asymmetrisen järjestelyn
pätevyyteen. Ks. Tiitinen 1979 s. 212. Olettamuksena työehtosopimuksen - eli TTL
11 §:n mukaisten välityslausekkeiden tulkinnassa kuitenkin on, että
välityslausekkeella “puhtaasti prosessuaalisena määräyksenä” on yhtäläinen sitova
vaikutus kaikkiin henkilötahoisin nähden. Ks. Tiitinen 1979 s. 233.
69
Tällaisiin määräyksiin viitataan kirjallisuudessa niitä sen lähemmin analysoimatta.
Ks. esim. Nieminen 2006 s. 1019.
41
Päähuomio kohdistetaan kysymysryhmiin (i) - (iv). Sen sijaan
kysymysryhmää (v) sivutaan vain muutamilla huomautuksilla, sillä se
selvästikin vaatisi oman laajahkon erillistutkimuksensa.
Välimieslainkäytön ja valtiollisen lainkäytön suhde on muutenkin heikosti
selvitetty, mikä on ollut seurausta lainkäyttömuotoja koskevan
tutkimuksen yleisestä eriytymisestä. Eriytyneessä tutkimusta jokaista
lainkäyttömuotoa tarkastellaan muista lainkäytön muodoista ja vielä
vähemmän vaihtoehtoisen riidanratkaisun keinoista mainittavasti
välittämättä.
2.3. Käsitteitä ja rajauksia
2.3.1. Täsmentämistä kaipaavat käsitteet
Valtaosa tässä tutkimuksessa käytetyistä käsitteistä on yleisesti
tunnettuja, joten niitä ei ole tarpeen enempää täsmentää. Termillä
“välimiesmenettely” viitataan välimiesmenettelynlain mukaiseen
menettelyyn kokonaisuudessaan. Välimiesmenettelyyn sisältyy näin
sekä välimiesmenettelyn aloittaminen että sen päättäminen. Termillä
“välimiesprosessi” tarkoitetaan taas asian käsittelyä tässä menettelyssä.
“Välimieslainkäyttö” on riidanratkaisujärjestelmän yleisnimi: sen
vastinparina on valtiollinen lainkäyttö ja määrittelystä riippuen joskus
myös vaihtoehtoinen riidanratkaisu. “Työriitojen välimiesmenettelyksi”
johdannaisineen kutsutaan nimenomaan tätä tarkoitusta varten
kehitettyä (eli „räätälöityä‟) muunnelmaa yleisestä välimiesmenettelystä.
Muutoin välimieslainkäyttöön liittyvä kielenkäyttö on tavanomaista.
Monissa kohdin työriitojen välimiesmenettelyä verrataan
välimiesmenettelyyn yleensä. Tällöin jälkimmäistä kutsutaan
“tavalliseksi” tai “kaupalliseksi” välimiesmenettelyksi, koska
välimiesmenettely on liike-elämän perinteinen riidanratkaisukeino.
Sen sijaan joitakin prosessioikeudellisia uuskäsitteitä tarvitaan
kielenkäytön selkiinnyttämiseksi. Valtiollisessa lainkäytössä puhutaan
ratkaisupakosta, millä tarkoitetaan tuomioistuimen velvollisuutta antaa
riidassa asiaratkaisu.70 Valtiollisesta lainkäytöstä ratkaisupakko on
siirtynyt ei-konsensuaalisiin vaihtoehtomenettelyihin eli
70
Lappalainen 2001 s.308. Ratkaisupakko eli non liquet -kielto ei suinkaan ole
valtiollisen lainkäytön myötäsyntyinen ominaisuus vaan suhteellisen uusi innovaatio.
Se nimittäin edellyttää varsin kehittynyttä oikeusjärjestelmää, johon kuuluvat muun
muassa todistustaakkasäännöt. Ratkaisupakko ilman niitä on lähellä mielivaltaista
päätöksentekoa.
42
välimieslainkäyttöön ja joihinkin lakisääteisiin lautakuntamenettelyihin.
Sen sijaan monissa yksityisissä eli sopimusperusteisissa lautakunnissa
ratkaisupakkoa tässä perinteisessä merkityksessä ei ole. Tällainen
lautakunta saa jättää asianratkaisun antamatta, jos käsillä oleva aineisto
ei riitä päätöksentekoon tai se muusta syystä haluaa välttää kannanoton
kiistaan.71 Termi “ratkaisupakko” kuvaa hyvin ja osuvasti tuomioistuimen
näkökulmaa, sillä lainkäyttäjän näkökulmasta on todellakin kysymys
“pakosta”. Asianosaisnäkökulmaan liitettynä termi ei sen sijaan ole
kuvaava: heidän kannaltaan on paikallaan puhua oikeudesta saada
ulkopuoliselta ratkaisu riidassa eli “ratkaisuoikeudesta”. Jos taas
näkökulma on toiminnallinen eli järjestelmää tarkasteleva, ilmaisu
“ratkaisumekanismi” välittää kohtalaisen hyvin saman ajatuksen.
Substanssikäsitteet kollektiivinen ja yksilöllinen työriita ovat kohtalaisen
vakiintuneita. Kannattaa kuitenkin huomata, että tässä tutkimuksessa
kollektiivisen työriidan käsite on laaja. Kirjallisuudessa ternillä “työriita”
sen sijaan on toisinaan suppea erityismerkitys. Sillä viitataan ainoastaan
sellaisiin riitoihin, jotka kuuluvat valtiollisen sovittelun piiriin eli niin
sanotun sovittelulain soveltamisalaan.72 Tällöin työriidan käsite rajautuu
tarkoittamaan vain intressiperusteisia (kollektiivisia) työriitoja. Tässä
tutkimuksessa kollektiivinen työriita voi kuitenkin olla joko oikeudellinen
tai intressiperusteinen. Ellei asiayhteys osoita riitatyyppiä, se mainitaan
erikseen. Oikeudellinen työriita koskee tavallisimmin vanhan
työehtosopimuksen (joskus myös lain) tulkintaa ja soveltamista,
intressiperusteinen työriita taas liittyy puhtaimmillaan neuvoteltavaan
uuteen työehtosopimukseen. Joissakin maissa koko “työriidan” käsite on
hylätty. Sen on nimittäin katsottu tuovan mieleen militantit 1970-luvun
työtaistelut.73 “Työriita” on haluttu korvata eufemistisillä ilmauksilla
“mielipide-ero” („difference‟) tai “erimielisyys” („disagreement‟). Tällainen
poliittisesti korrekti kielenkäyttö tosin ostetaan selkeyden kustannuksella.
Tässä tutkimuksessa termiä “erimielisyys” käytetään sen yleiskielisessä
merkityksessä eli tavallisimmin kärjistyneen “kiistan” tai “riidan”
esiasteena.
71
Ks. esim. Koulu 2011 s. 253. Tällaisessa järjestelmässä lainkäyttöelimellä on
ratkaisumahdollisuus eli mahdollisuus antaa asiaratkaisu. Säännökset voidaan
kirjoittaa joko ratkaisupakon näkökulmasta (tällöin tilanteet, joissa lainkäyttöelin saa
kieltäytyä ratkaisusta, on periaatteessa määriteltävä) tai ratkaisumahdollisuuden
näkökulmasta (jolloin taas tilanteet, joissa ratkaisu on annettavissa, tulisi
periaatteessa määritellä).
72
Ks. lähemmin Koulu 2009b s. 64.
73
Ks. Making more of Alternative Dispute Resolution 2005 s. 3.
43
Myöskään termi “kollektiivinen” ei ole aivan yksiselitteinen. Alunperin ja
ennen osapuolten järjestäytymistä työriidassa olivat vastakkain
yksittäinen työnantaja ja hänen enemmän tai vähemmän yksimieliset
työntekijänsä. Tällöin voitiin keskustella siitä, kuinka suuri ja yksimielinen
työntekijöiden joukon oli oltava, jotta riitaa saatettiin kutsua
“kollektiiviseksi”. Yksi työntekijä ei tee kollektiivia, mutta riittävä määrä
yksittäisiä työntekijöitä muodostaa sen. Modernissa työriidassa
vastakkain ovat kuitenkin lähes aina työnantajien ja työntekijöiden
järjestöt. Tästä syystä termi “rakenteellinen riita” tai ehkä vielä
osuvammin termi “järjestöriita” kuvaa tämän konfliktityypin ydinaluetta.
Tarkka rajanveto ei tietenkään onnistu pelkällä kielenkäytöllä.
Tässä tutkimuksessa käsitteelliset ongelmat ohitetaan käyttämällä
erotteluperusteena asianosaisasetelmaa ja laajemmin menettelytyyppiä.
Tutkittavaksi otetaan kollektiivinen välimiesmenettely. Kollektiivisiksi
määritellään ne välimiesmenettelyt, joiden asianosaisina ovat
työmarkkinajärjestöt. Sille, että tällainen menettely usein liittyy
yksittäisen työntekijän työsuhteeseen (esimerkiksi irtisanomisen
oikeutukseen), ei anneta merkitystä. Tutkimuksen ulkopuolelle toisaalta
jää sellainen välimiesmenettely, jossa vastapuolina ovat työnantaja ja
työntekijä luonnollisena henkilönä. Asiaan ei vaikuta myöskään se, että
tällaisessa välimiesmenettelyssä annettu välitystuomio voi vaikuttaa
“kollektiivisesti” eli ulottaa vaikutuksensa muihin työsuhteisiin tai tuleviin
työehtosopimuksiin. Institutionaalinen asianosaisasetelma luodaan
tavallisesti siten, että alkuperäiset konfliktiosapuolet siirtävät
“oikeutensa” - eli sen materiaalisen oikeusaseman, joka on
asiaosaisaseman pohja - liitoilleen. Institutionaaliset asianosaiset käyvät
toisin sanoen siirronsaajina. Ohimennen todettakoon, että alkuperäiset
riitapuolet eivät voi suoraan määrätä prosessioikeudellisesta
asianosaisasemastaan, esimerkiksi sopia että heidän yksilöllinen riitansa
ratkaistaan liittojen välisellä oikeudenkäynnillä tai välimiesmenettelyllä.
Asianosaisasemaa määrittävät säännöt ovat nimittäin ehdottomia.
Jos paradigmoja yhdistetään, oman lukunsa vaatisi intressiriidoista
käytettävä kieli. Oikeusriitojen kielenkäytön siirtäminen intressiriitoihin ei
yhtäältä vaikuta onnistuneelta: on vaikea puhua intressiriidassa
“tuomitsemisesta”, intressiriitojen “lainkäytöstä” tai edes
“tuomitsemisparadigmasta”, vaikkakaan suoranaisia väärinkäsityksiä ei
ehkä synnykään. Prosessioikeudesta lainattu kielenkäyttö voi luoda
illuusion siitä, että myös oikeusriitojen ratkaisemiselle ominaiset
periaatteet ja käytänteet siirtyisivät intressiriitojen ratkaisemiseen.
Tällaista olettamusta on varottava; intressiriidat muodostavat oman
44
maailmansa, jossa päätöksenteko rakentuu prosessioikeuden kannalta
vieraalle ideologialle. Toisaalta taas kielenkäyttö, jonka mukaan työriita
siirtyy “soviteltavaksi” välimiesmenettelyyn, hukkaa tärkeän vivahteen eli
välimiesten vallan ratkaistava asia päätöksellään. Tästä syystä
jäljempänä puhutaan intressiriidan “ratkaisemisesta”, millä tarkoitetaan
riidan päättämistä sellaisella kolmannen antamalla ratkaisulla, joka ei
edellytä molempien konfliktiosapuolten hyväksymistä.
Tätä kielenkäyttöä voidaan perustella sen neutraalisuudella. Termi
“ratkaiseminen” ja sen johdannaiset ovat yleiskielisinä niin värittömiä,
etteivät ne luo piileviä olettamuksia. Jäljempänä puhutaan siis
intressiriidan ratkaisusta, sen antavasta ratkaisuelimestä,
noudatettavasta ratkaisumenettelystä sekä ratkaisuperusteesta, joka
määrää ratkaisun sisällön. Sen sijaan oikeusriidoissa säilytetään
perinteinen juridinen kielenkäyttö. Oikeusriidassa annetaan
lainkäyttöpäätös (tai tämän kirjan teemassa välitystuomio), jonka antaa
lainkäyttöelin ja päätöstä edeltää lainkäyttömenettely.
Kuten edellä todettiin, välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävä
välimiesmenettely on jäänyt myös käsitteenmuodostuksen ulkopuolelle.
Toisin sanoen tällaiselle, joskus ulkoisesti täysin välimiesmenettelyä
muistuttavalle, menettelylle ei ole kehitetty omia käsitteitä. Tämä jättää
tutkijalle kaksi mahdollisuutta. Ensiksikin: myös tästä
kvasivälimiesmenettelystä käytetään samaa terminologiaa ja luotetaan
siihen, että asiayhteys kertoo, kummasta välimiesmenettelyn muodosta
puhutaan. Toinen vaihtoehto taas lähtee siitä, että eri käsitteet ovat
välttämätttömiä sekaantumisvaaran takia. Tässä tutkimuksessa
noudatetaan pääsääntöisesti ensimmäistä vaihtoehtoa. Jollei asiayhteys
ole riittävän selvä, välimiesmenettelylain ulkopuolista menettelyä
koskevat termit varustetaan etuliitteellä “kvasi” tai ero tuodaan muutoin
esiin. Ulkopuolinen riidanratkaisu on uskottavissa myös sellaiseen
menettelyyn, jota ei voida pitää edes tällaisena
kvasivälimiesmenettelynä eikä sen toimijaa kvasivälimiehenä.74 Yleensä
tällainen elin on lautakunta- tai selvitysmiestyyppinen. Selvitysmieheen
turvautuminen on vaihtoehtoisen riidanratkaisun kielenkäytössä yksi
74
Tarkkaa käsitteellistä eroa kvasivälimiesmenettelyn ja muun ulkopuolisen
riidanratkaisun välillä on tietenkin mahdotonta tehdä: Kysymys on kielenkäyttöä
koskevasta sopimuksesta. Tässä tutkimuksessa kvasivälimiesmenettelyllä
tarkoitetaan sellaista menettelyä, jossa joko käytetään välimiesmenettelylain
mukaisia käsitteitä - toisin sanoen puhutaan välimiehistä, välitystuomiosta ja niin
edelleen - tai jossa seurataan välimiesmenettelylain mukaista menettelynkulkua.
Täsmällisempi kielenkäyttö on tarpeen vasta, kun oikeudelliset erot (esimerkiksi
ratkaisun sitovuudessa) tekevät sen välttämättömäksi.
45
asiantuntijatoimeksiannon sovellutus. Jäljempänä puhutaan
yksinkertaisuuden vuoksi lautakunnasta tai asiantuntijasta: jos määre on
tarpeen, käytetään ilmaisuja “työriitalautakunta” ja “työriita-asiantuntija”.
Tässä tutkimuksessa tukeudutaan monessa kohdin konfliktiteoriaan ja
sen tutkimustuloksiin. Tästä syystä myös se vaatii muutaman selityksen
sanan. Vaikka käsite ei ole tarkentunut, konfliktiteorialla tarkoitetaan
enimmäkseen sellaista monitieteistä lähestymistapaa, jossa tutkitaan
konfliktien syntymistä tämän päivän yhteiskunnissa ja parhaita
menettelytapoja niiden käsittelyyn. Joskus puhutaan erityisestä ja
nimenomaan vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun keskittyneestä “ADRteoriasta”. Se on kuitenkin de facto yleisen konfliktiteorian osa-alue,
joskin voimakkaasti profiloitunut. Välimiesmenettely putoaa näiden
teorioiden väliseen aukkoon. Se ei sijoitu sen enempää yleiseen
konfliktiteoriaan kuin erityiseen ADR-teoriaankaan. Välimiesmenettelystä
onkin sanottu, että se ei välttämättä perustu mihinkään teoreettiseen
mallinnukseen.75 Se vain on “olemassa”.
2.3.2. Rajaukset
Tässä tutkimuksessa keskitytään järjestötason työriitoihin eli riitoihin,
joissa vastapuolina ovat työmarkkinajärjestöt laajassa merkityksessä.
Vastaavasti vähälle huomiolle jätetään niin sanotut paikalliset työriidat eli
käytännössä yhden työnantajan (yrityksen) tavallaan sisäiset
erimielisyydet. Paikallisten työriitojen konfliktinhallinnan tutkimus on
laajemminkin erkaantumassa työriitojen yleisestä tutkimuksesta, sillä
paikalliset riidat ovat erilaisia kuin yleiset riidat.76 Näin ollen ne myös
seuraavat omia lainalaisuuksiaan ja vaativat erilaista riidanratkaisua.
Tutkimuksesta rajataan kaksi osa-aluetta, yhtäältä legaalinen
välimiesmenettely ja toisaalta välimiesmenettely yksilöllisissä
työriidoissa. Lakisääteinen eli legaalinen välimiesmenettely jää
kokonaan tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Silmällä pidetään näin ollen
vain niin sanottua vapaaehtoista välimieslainkäyttöä, eli
välimiesmenettelyä, jonka käyttämisestä työriidassa konfliktiosapuolet
ovat sopineet. Sille, milloin tai missä yhteydessä tätä tarkoittava sopimus
on tehty, ei sen sijaan anneta merkitystä. Tutkittavaksi otetaan sekä
työehtosopimuksiin sisältyvä että aktuaalissa riitatilanteessa sovittu
välimiesmenettely.
75
Syrjänen 2009 s. 46.
76
Small firms and workplace resolution 2008 s. 8.
46
Legaalinen välimiesmenettely on sinänsä mahdollinen sekä
oikeudellisissa että intressiperusteisissa työriidoissa; se voi olla
itsenäinen menettelynsä tai epäonnistuneen sovittelun pakollinen
jatkomenettely. Monissa maissa onkin tätä tarkoittavaa lainsäädäntöä.
Yllätys ei liene, että nämä maat ovat pääasiassa common law kulttuureja, joissa luotetaan lainkäyttöön myös poliittisten, sosiaalisten ja
etnisten ongelmien ratkaisemisessa.77 Legaalisen välimiesmenettelyn
toimivuudesta on myös kokemuksia yli sadan vuoden ajalta. Joihinkin
kokemuksiin viitataan seuraavassa luvussa, koska niillä saattaa olla
merkitystä myös arvioitaessa sopimusperusteiselle välimiesmenettelylle
rakentuvan järjestelmän toimivuutta. Muutamissa maissa valtiovalta
puuttuu työtaisteluihin uhkaamalla sen osapuolia sitovalla
välimiesmenettelyllä.78 Uhkauksella osapuolia painostetaan sovintoon.
Välimiesmenettelyllä uhkaamiseen ei liity niitä ongelmia, joita tällaisen
menettelyn käyttämiseen yksittäisessä työriidassa liittyy. Kansainväliset
sopimukset kun rajoittavat pakollisen välimiesmenettelyn käyttöalan
varsin ahtaaksi. Oma asiansa on, kuinka hyväksyttävänä tällaista
juristeriaa pidetään.
Rajauksen perustelu on pelkästään työekonominen. Legaalisen
välimiesmenettelyn käsittely vaatisi oman kirjansa, sille siihen liittyy
lukuisia kysymyksiä, jotka eivät aktualisoidu vapaaehtoisessa eli
sopimusperusteisessa välimiesmenettelyssä. Sitä paitsi legaalisen
välimiesmenettelyn tutkimus olisi vielä suuremmassa määrin kuin tämä
tutkimus eräänlaista tulevaisuuden tai mahdollisuuksien tutkimista.
Ajatus työmarkkinaosapuolten pakottamisesta legaaliseen
välimiesmenettelyyn on myös niin vieras suomalaiselle
työmarkkinakulttuurille, että sen käyttöönotto lykkääntyy kaukaiseen
tulevaisuuteen.79 Työriitoja koskevat kansainväliset soft law -tyyppiset
ohjeistot tekevät yllättävän jyrkän eron sopimusperusteisen ja legaalisen
välimiesmenettelyn välillä.80 Ohimennen todettakoon, että termi
“legaalinen” tai “lakisääteinen” on tässä yhteydessä jokseenkin
epäonnistunut. Kaikki välimiesmenettelyt ovat lakisääteisiä, sillä
77
de Givry 1978 s. 88.
Näin esimerkiksi selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 100.
Menettely vain todetaan, siihen kantaa ottamatta.
78
79
Näin Sovala 1998 s. 134. Riitapuolten pakottamisesta lailla välimiesmenettelyyn
varoiteltiin jo industrialismin alkuaikoina. Tällainen pakko “would probably in the long
run do much more harm and good.” Näin Jeans 1894 s. 48.
80
Ks. esim. de Givry 1978 s. 87.
47
yksikään riidanratkaisumenettely ei voi toimia lain “ulkopuolella”, kaikki
riidanratkaisu on “oikeutta”. Ilmaisu “pakollinen” onkin suotavampi, jos
halutaan korostaa sitä, että riitapuolen on alistuttava
välimiesmenettelyyn, halusi hän sitä tai ei. Työriitakontekstissa erottelu
vapaaehtoinen („voluntary‟) ja pakollinen („compulsory‟)
välimiesmenettely onkin täysin vakiintunut.
Kuvaava on Euroopan sosiaalikartan asenne (6.3 art.). Sosiaalikartta
velvoittaa jäsenvaltiot edistämään intressiperusteisten työriitojen
asianmukaista ratkaisemista asianmukaisella järjestelmällä, joka
koostuu sovittelusta ja vapaaehtoisesta („voluntary‟)
välimiesmenettelystä. Sen sijaan pakollisen välimiesmenettelyn
sallittavuutta rajataan: siihen saadaan turvautua ainoastaan, kun yleisen
edun turvaaminen, kansallinen turvallisuus tai julkinen terveydenhoito
sitä vaativat.81 Näin legaalisen välimiesmenettelyn luontaiseksi
käyttöalaksi nousevat julkisen sektorin - eli virkamiesten ja
julkisyhteisöjen - työriidat. Tältäkään osin sosiaalikartan linjaus ei vaikuta
innostuneelta, sillä se tarjoaa pakollisen („compulsory‟)
välimiesmenettelyn vaihtoehdoksi sellaista lautakuntaa, joka tekee
riitapuolia sitovia päätöksiä työriidoissa.
Euroopan sosiaalikartta korostaa, että pakollisessa
välimiesmenettelyssä välimiesten on oltava itsenäisiä ja lopputuloksen
on oltava ennalta määräämätön. Vaatimukset tukevat osaksi toisiaan:
epäitsenäiset välimiehet ymmärrettävästi antavat taustataholleen
edullisia päätöksiä, jolloin ne ovat ennalta arvattavia. Osaksi
vaatimukset taas täydentävät toisiaan: välimiesten käsiä ei saa
etukäteen sitoa riitapuolten tahtoon niin pitkälle, että heille ei jää aitoa
harkintavaltaa. Vaatimus ratkaisun ennalta-arvaamattomuudesta tulee
ymmärrettäväksi taloustieteen työriitatutkimuksen valossa. Siinä on
havaittu, että epävarmuus välimiesten ratkaisusta on tehokas kannustin
sopia riita. Jos taas välimiesten ratkaisu pystytään ennakoimaan,
riitapuolet ovat taipuvaisia odottamaan, antaako välitystuomion
paremman tuloksen kuin sovinto tarjotuilla ehdoilla. Useimmat pakollisen
välimiesmenettelyn järjestelmät eivät onnistu luomaan riittävää
epävarmuutta, mistä seuraa, että kannustinvaikutusta ei synny.82
81
Ks. esim. Alternative Individual and Collective Labour Dispute Settlement 2005 s.
192.
82
Ehrenberg-Smith 1988 s. 512, 527 ja 531. Tulos on perusteltavissa myös
konfliktiteorialla ja peliteorialla. Ensimmäisen aksioomiin kuuluu, että riitapuolet
haluavat hallita riidanratkaisua - mikä onnistuu parhaiten sopimalla asia.
Peliteoreettisesti taas useimmat haluavat välttää pahimman mahdollisen
48
Pakollinen välimiesmenettely työriidoissa on pakko sivuuttaa myös siitä
syystä, että se toisi kysymyksenasetteluun myös hallintolainkäytön.
Pakollista välimiesmenettelyä nimittäin käytetään lähinnä julkisen
sektorin työriidoissa. Monissa maissa julkisen sektorin virkamiehiä
koskevat riidat ohjautuvat pääsääntöisesti hallintolainkäyttöön. Tämä
taas toisi tutkimukseen mukaan yleisen lainkäytön ja hallintolainkäytön
välisen, monasti epäselvän toimivaltajaon. Sen käsittely taas veisi
huomiota tämän tutkimuksen päätavoitteelta, välimiesmenettelyn
käyttämiseltä työriidoissa. Todettakoon, että välimiesmenettelylle ei
ylipäätään jää paljoakaan käyttöä julkisen sektorin työriidoissa. Jos
välimiesmenettelylakia tulkitaan sen sanamuodon mukaisesti (kuten on
tehty), näitä riitoja ei voida ratkaista välimiesmenettelyssä. 83 Sen sijaan
työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat myös virkaehtosopimuksen
tulkintaa koskevat asiat, joten välimiesmenettelylain ja
työtuomioistuinlain soveltamisalat eivät tältä osin ole päällekkäisiä.84
Ohimennen todettakoon, että myös pakollisen ja vapaaehtoisen
välimiesmenettelyn yhdistelmiä tunnetaan eri puolilla maailmaa.
Yhdessä niistä välimiesmenettely sinänsä on pakollinen, mutta
välitystuomio on sitova vain, kun kumpikin riitapuoli sen hyväksyy. On
kuitenkin vaikea sanoa, saavutetaanko tällä yhdistelmällä sellaista
hyötyä, mitä vapaaehtoinen välimiesmenettely ei jo sinänsä tarjoaisi.
Yhdistelmää voidaan toki perustella sillä, että samanlainen järjestely on
käytössä valtiollisessa sovittelussa. Työriidan osapuolten on otettava
osaa sovittelumenettelyyn; sen sijaan heidän ei tarvitse sopia siinä
riitaansa. Samoin on myönnettävä, että yhdistelmässä kynnys
välimiesmenettelyyn siirtymiselle laskisi. Tämä hyöty kuitenkin
menetetään sillä, että riitapuolten halukkuus vakaviin neuvotteluihin
vähenisi: yhdistelmä houkuttelee odottamaan ja katsomaan, mitä
välitystuomio “sisältää”. Tällainen välitystuomio luultavasti käynnistäisi
uuden neuvottelukierroksen saavutetusta uudesta positiosta käsin, joten
työriidan ratkaiseminen pelkästään viivästyisi.
Joissakin maissa puolestaan on otettu käyttöön eräänlainen
puolipakollinen välimiesmenettely. Siinä laki määrää, että työmarkkinoilla
vaihtoehdon (minimax -strategia). Työriidassa pahin vaihtoehto on, että välitystuomio
on epäedullisempi kuin se sovinto, joka olisi ollut saavutettavissa ennen
välimiesmenettelyn aloittamista.
83
Siitari-Vanne 2005 s. 410.
84
Mäenpää 2004 s. 500.
49
tehtävään työehtosopimukseen on otettava määräys “vapaaehtoisesta”
välimiesmenettelystä.85 Tämän muunnelman vahvuus on, että siinä
osapuolilla jää mahdollisuus sopia välimiesmenettelyn yksityiskohdista,
esimerkiksi välimiehistä. Puolipakollisessa välimiesmenettelyssä
vältetään myös ne lakisystemaattiset ongelmat, joita pakollinen
(legaalinen) välimiesmenettely väistämättä tuo mukanaan. Nämä
puolipakollisuuden muunnelmat tarjoavat selvästikin virikkeitä
säädettävälle laille.
Kaavio 4 : välimiesmenettelyn tyypit työriidoissa
Välimiesmenettely
laajassa
merkityksessä
Sopimusperusteinen,
säännelty
Pakollinen
(legaalinen),
säännelty
Sopimusperusteinen,
sääntelemätön
(kvasimenettely)
Tutkimuksen toinen, edellä jo käsitelty rajaus - tämä kirja tarkastelee
välimiesmenettelyn käyttämistä kollektiivisissa konflikteissa - on sekin
hieman arveluttava. Yksilöllisiä konflikteja ei nimittäin lainkaan käsitellä.
Kapea näkökulma saattaa kuitenkin vääristää tutkimustuloksia. On
nimittäin väitetty, että yksilölliset konfliktit lisääntyvät työpaikoilla ja että
myös kollektiivisiin konflikteihin sisältyy enenevästi yksilöllisiä piirteitä.86
Jälkimmäisestä kehityksestä johtuu, että kollektiivisiin konflikteihin
kehitetyt menettelytavat ja käytänteet ovat menettäneet tehoaan. Ne
eivät toisin sanoen toimi odotetusti niissä sekamuotoisissa, toisin
sanoen kollektiivisia ja yksilöllisiä piirteitä sisältävissä kiistoissa, jotka
85
Ks. esim. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 9.
86
Hareide 2006 s. 141.
50
ovat yhä tavallisempia työelämässä. Tämä havaittu tai osaksi kuviteltu
tehottomuus taas saa aikaan vaatimuksia sekä nykyjärjestelmän
kehittämisestä että voimakkaammasta valtiollisesta interventiosta
työtaisteluihin. Tämä pitää paljolti paikkansa. Paikallisen sopimisen
yleistyessä yksilöllinen ja kollektiivinen kietoutuvat yhä vahvemmin
toisiinsa. Tästä huolimatta kollektiiviset riidat eroavat niin perustavasti
yksityisistä riidoista, että niiden erillistarkastelu kannattaa.
2.4. Tutkimuksen aineisto
Vastoin ennakko-odotuksia lähdeaineisto ei tuota pulmia tässä
tutkimuksessa. Vaikka oikeustieteellistä tutkimusta aihepiiristä on vähän
ja välimiesmenettelystä intressiriidoissa ei oikeastaan lainkaan,
konfliktiteoreettista tutkimusta on sitäkin enemmän. Konfliktiteoreettisella
tarkoitetaan tässä (ja yleensäkin) sellaista konflikteihin kohdistavaa
tutkimusta, jonka tiedonintressi ei ole oikeustieteellinen. Työriitojen
tutkimus kootaan usein otsikon “työelämän tutkimus” alle: tämä tutkimus
on, yhteisestä nimestään huolimatta, poikkeuksellisen monialaista.
Työelämää ja sen konflikteja tutkitaan muun muassa taloustieteen,
sosiologian, johtamisen, liikkeenjohdon, psykologian ja
kommunikaatioteorian valossa. Näihin tutkimussuuntauksiin tukeudutaan
jäljempänä erityisesti välimieslainkäytön toimivuutta arvioitaessa ja
tehtäessä ehdotuksia sen kehittämiseksi. Konfliktiteoreettinen tutkimus
muodostaa luontevan pohjan erilaisille de lege ferenda -ehdotuksille.
Työriidoista on myös runsaasti oikeusvertailevaa aineistoa. Vaikkakin
vertailututkimus on eräin poikkeuksin enimmäkseen kuvailevaa87,
tällainenkin tieto on avuksi toimintatutkimuksessa. Apua saadaan sitä
enemmän, mitä enemmän tällainen tutkimus saa etsivän tai hakevan
painotuksen. Vertaileva aineisto auttaa myös eri
järjestelmävaihtoehtojen kartoittamisessa. Euroopankin maat
jakaantuvat selkeisiin kategorioihin. Pääkategoriat ovat
87
Tällainen poikkeus on de Givryn tutkimus vuodelta 1978. Siinä tehdään
johtopäätöksiä ja synteesejä, mutta esitys kärsii jossain määrin ikääntymisestä.
Tosin kehitys nimenomaan työriitojen kohdalla on ollut merkittävästi hitaampaa kuin
konfliktitutkimuksessa yleensä. Kollektiiviset työriidat eivät nimittäin ole kuuluneet
tämän tutkimuksen painoalueisiin. Työriitojen konfliktinhallintaa on käsitelty
melkoisesti myös työrauhaa koskevissa selvityksissä. Ks. selvitys eurooppalaisista
työrauhajärjestelmistä 2011 s. 9.
51
välimiesmenettelymaat ja työtaistelumaat.88 Joissakin maissa - ryhmään
luetaan muun muassa Suomi ja Ruotsi - vapaaehtoinen ja yleistä
välimiesmenettelylakia seuraava menettely tuo merkittävän avun
työriitojen hallintaan. Joissakin maissa taas käytetään nähtävästi ainakin
jossain määrin tehokkaasti pakollista ja erityissäänneltyä
välimiesmenettelyä. Pakollisen välimiesmenettelyn maita ovat muun
muassa Luxemburg ja Tanska. Sen sijaan romaanis-germaanisen
kulttuurin maihin välimiesmenettely ei ole kummassakaan muodossaan
juurtunut. Esimerkiksi Ranska, Italia ja Saksa ovat työtaistelumaita.
Niissä työriidat ratkaistaan voimalla eli sillä viidakon lailla, jota varhainen
työriitojen tutkimus moraalisesti paheksui.
Muutamissa maissa on kehitetty erityisesti työriitoihin tarkoitettuja
välimiesmenettelyn muunnelmia. Niistä etenkin yhdysvaltalainen niin
sanottu grievance arbitration -menettely on ollut käytössä useita
vuosikymmeniä. Menettelystä on saatavissa paitsi käytännön opaskirja
myös jonkin verran kokemusperäistä tietoa.89 Tässä menettelyssä
ratkaistaan yksilöllisen välityssopimuksen perusteella yrityskohtaisia
oikeusriitoja eli kiistoja siitä, miten työehtosopimusta, työsopimusta,
lakia, työsääntöjä tai tapaa (custom or usage) on tulkittava tai
sovellettava. Sen sijaan menettelyä ei pääsääntöisesti käytetä
intressiriitojen ratkaisemiseen; niiden katsotaan soveltuvan sovitteluun ja
sen tukemana saavutettuun sovinnolliseen ratkaisuun.90
Näin avautuvaa oikeudellisten siirrännäisten mahdollisuutta ei saa
liioitella. Työriitojen konfliktinhallinta kytkeytyy vahvasti suomalaiseen
työmarkkinajärjestelmään, ja se taas on osa suomalaista yhteiskuntaa.
Tässä suhteessa kokonaan neutraalit siirrännäiset ovat kategorioiden
sisälläkin varmasti harvassa; kategorioiden väliset siirrännäiset taas
tuntuvat erityisen epätodennäköisiltä. Sen sijaan vertaileva
työriitatutkimus nostaa erinomaisesti esiin kysymyksenasettelut,
vaikkakaan se ei juuri niihin vastaa. Voidaan sanoa, että monet
tämänkin tutkimuksen kysymyksistä olivat tuttuja jo sata vuotta sitten ja
lähes kaikki ovat löydettävissä 1970-luvun tutkimuksista.
88
Ks. esim. Jacobs 2009 s. 214. Tosin kotimaisen aineiston valossa hänen
luonnehdintansa Suomesta maana, jossa välimiesmenettely tuo merkittävän avun („a
substantial contribution‟), kuulostaa liioittelulta.
89
Fahlbeck 2986 s. 124.
90
Oppaassa kuitenkin todetaan, että riitapuolet joissakin tapauksissa sopivat myös
tällaisen riidan “alistamisesta” sitovaan välimiesmenettelyyn. Ks. grievance
arbitration: a practical guide 1977 s. 5.
52
Empiiristä aineistoa tässä tutkimuksessa ei mainittavasti käytetä. Sitä ei
ensiksikään ole valmiina. On luultavaa, että sen kerääminen tämän
tutkimuksen tarpeisiin kohtaisi vaikeuksia, koska tutkimuksella on liittymä
välimiesmenettelyyn. Välimiesmenettelyihin liittyy vahva taipumus
salassapitoon silloinkin, kun siihen ei ole mitään rationaalista syytä ja
salassapito heikentää välimieslainkäytön uskottavuutta. Selitys tälle
salassapitosyndroomalle jää arvailtavaksi. Välimiesmenettelyissä
aktualisoituu harvoin liike- tai ammattisalaisuuksia, ja aktualisoituneetkin
menettävät nopeasti merkityksensä. Sovintokulttuureissa ajautuminen
välimiesmenettelyyn - joka on perusluonteeltaan oikeudenkäynti, tosin
“yksityinen”, saatetaan toki kokea ylipäätään häpeälliseksi. Yksi syy on
ehkä pelko siitä, että julki tullut välitystuomio saisi aikaan ketjureaktion,
toisin sanoen muitakin välimiesmenettelyjä aloitettaisiin. Toiseksi
empiiristä tietoa ei paljoakaan tarvita sellaisessa tutkimuksessa, jonka
tavoite on normatiivinen ja joka tähtää oikeudellisten puitteiden
hakemiseen. Empiirisellä tiedolla on tällaisessa tutkimuksessa arvoa
lähinnä argumentteina. Toki tällainen tieto tukee ja hedelmöittää
tutkimusta, mutta sen puuttuminen ei voi antaa oikeutusta kaiken
tutkimuksen laiminlyömiseen. Sitä paitsi konfliktiteorian yleiset lait
tunnetaan. Ne vaikuttavat niin yleispäteviltä, ettei ole uskottavaa, että
suomalaisten työmarkkinoiden erityispiirteet (jos niitä on) kykenisivät ne
kumoamaan. Joka tapauksessa tuleva tutkimus tullee ne testaamaan.
Miten empiiristä jatkotutkimusta työriitojen konfliktinhallinnasta tehtäisiin,
ei tuota vaikeuksia. Käytettävissä on useita esikuvaksi kelpaavia
tutkimuksia.91
Tutkimuksessa käytetään esimerkkeinä joihinkin työehtosopimuksiin
sisätyviä välityslausekkeita. Tällaisia työehtosopimuksia on noin
parikymmentä. Työehtosopimuksia ei kuitenkaan ole käyty
systemaattisesti läpi kaikkien mahdollisten lauseketyyppien
kartoittamiseksi. Tutkimuksessa käsiteltävät lauseketyypit voidaan
kuitenkin olettaa edustaviksi, eräänlaisiksi arkkilausekkeiksi. Koska tämä
tutkimus selvittää välimiesmenettelyn käyttömahdollisuuksia, huomiota
ei kiinnitetä siihen, sisältyykö esimerkkilausekkeita vielä voimassaoleviin
työehtosopimuksiin vai ovatko ne jo poistuneet käytöstä. Tätä voidaan
perustella sillä, että myös vanhentuneet lauseketyypit nostavat esiin
samoja periaatteellisia ja praktisia kysymyksiä. Alun perin tarkoituksena
oli käyttää esimerkkeinä myös työriidoissa annettuja välitystuomioita.
Niiden jäljittäminen ja käyttöluvan saaminen osoittautui kuitenkin niin
suuritöiseksi, että siitä oli pakko luopua.
91
Ks. esim. Small firms and workplace disputes resolution 2008 s. 11.
53
Kuten edellä todettiin, tämä tutkimus päättää laajahkon
tutkimushankkeen. Muut hankkeeseen kuuluvat osatutkimukset ovat
ilmestyneet aikaisemmin. Tämä temaattinen yhteys muotoaa jossain
määrin tässä tutkimuksessa käytettyä viittaustekniikkaa. Siltä osin kuin
tämä tutkimus on metodisesti tai teoreettisesti jatkoa jo julkaistuille
osatutkimukselle, viitataan näihin osatutkimuksiin varsinaisten
primäärilähteiden sijasta. Tätä voidaan perustella yhtäältä esityksen
tiivistämisellä, toiseksi sillä, että kiinnostunut lukija löytää primäärilähteet
aikaisemmista julkaisuista. Etsimisen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia.
Aikaisemmat osatutkimukset “Sovittelu työriidoissa” ja
“Työehtosopimustoiminta” ovat saatavissa paitsi kirjoina myös
sähköisessä muodossa.
54
3. LAAJEMPIA YHTEYKSIÄ 1 : RYHMÄ/RYHMÄ KONFLIKTIT
3.1. Konfliktien luokat, luokkaominaisuudet ja riidanratkaisukeinot
Konfliktinhallinnan tutkimus jakaa konfliktit kolmeen luokkaan,
yksilö/yksilö -konflikteihin, yksilö/ryhmä - konflikteihin ja ryhmä/ryhmä konflikteihin.92 Luokkien konfliktit eroavat merkittävästi. Kullakin
konfliktiluokalla nimittäin on omat, kohtalaisen selvät ominaispiirteensä.
Niiden perusteella osaamme varsin hyvin sanoa, miten konfliktit
syntyvät, kehittyvät, eskaloituvat ja onnekkaassa tapauksessa ratkeavat
kussakin luokassa. Konfliktiteorian näkökulmasta kollektiiviset työriidat
sijoittuvat selvästi viimeiseen luokkaan eli ryhmä/ryhmä -konfliktiksi.
Juridisestihan näin ei ole, sillä työmarkkinajärjestöt, jotka muodostavat
riitapuolet, muodostavat tavallisesti yhden oikeushenkilön. Järjestö, liitto
tai ammattiosasto koostuu kuitenkin yksilöistä, jotka ohjaavat
oikeushenkilön toimintaa. Myöskään konfliktiteoreettisesti luokitus ei osu
aina oikeaan. Kollektiivinen työriita voi olla yksilö/ryhmä -konflikti, kun
yksittäinen omistaja-yrittäjä on työnantajana työntekijäliittoa vastassa.
Yksilö/yksilö -konfliktikaan ei ole kokonaan työriitojen
muodostumismekanismin ulottumattomissa: tällainen tilanne syntyy, kun
edellä mainittu omistaja-yrittäjä riitautuu yksittäisen työntekijän kanssa,
ja tämä saa tukea työtovereiltaan tai liitoltaan. Perusteoriaa ei tietenkään
kannata rakentaa tällaisten poikkeustapausten varaan.
Ne konfliktiteorian selvittävät säännönmukaisuudet, jotka vallitsevat
konfliktiluokassa, vaikuttavat tähän tutkimukseen kahdella tavalla.
Yhtäältä ne ohjaavat riitapuolten valintaa heidän hakiessaan sopivaa
välinettä konfliktin ratkaisemiseksi.93 Toisaalta taas samat
92
Tämän jakson esitys konfliktien jakamisesta luokkiin ja luokissa vallitsevista
säännönmukaisuuksista perustuu etenkin Coserin tutkimuksiin sosiaalisten
konfliktien funktioista. Ks. Coser 1969 s. 33. Coserin teesit - hän esittää
säännönmukaisuudet tarkastelua vaativina teeseinä - on kuitenkin muutettu
kokemussäännöiksi eli eräänlaisiksi sosiologisiksi lainalaisuuksiksi.
93
Tässä oletetaan ryhmien (ja ylipäätään konfliktiosapuolten) toimivan rationaalisesti
eli hakevan ratkaisua (oli se mikä tahansa) konfliktiinsa. Teoriassa mahdollista on
sekin, että näin ei tehdä vaan osapuoli pitää yllä ja/tai lietsoo konfliktin jatkumista
loputtomiin. Tavoite on toisin sanoen konfliktin ylläpito. Kuten jäljempänä tullaan
havaitsemaan, tämä piirre on leimallinen nimenomaan ryhmä/ryhmä -konflikteille.
55
säännönmukaisuudet määräävät pitkälti, miten riitapuolet toimivat
valitsemassaan riidanratkaisumenettelyssä. Valinnan kriteerit taas
osoittavat tietyn riidanratkaisukeinon (tässä välimiesmenettelyn)
luontaisen käyttöalan, toisin sanoen määrittävät milloin sitä kannattaa
käyttää, jos ulkoiset tekijät sen sallivat. Tällainen tekijä on esimerkiksi
pakottava lainsäädäntö ja työriitaan intervention tekevä julkinen valta.
Luontainen käyttöala taas auttaa päättelemään, mikä hyötyä tietystä
menettelystä on tai olisi työriitojen konfliktinhallinnan muodostamassa
kokonaisuudessa. Se helpottaa näin järjestelmälähtöistä analyysiä ja
tarvittaessa kehitystyötä. Se käyttäytyminen, johon säännönmukaisuudet
pakottavat tai ohjaavat riitapuolet, puolestaan heijastuu menettelyn
muotoon. Tämä luontainen käyttäytyminen sekä määrää, millaiseksi
riitapuolet - jälleen ulkoisten olosuhteiden sallimissa rajoissa - yrittävät
menettelynsä järjestää ja miten he toimivat menettelyn sallimissa
rajoissa. Luontainen käyttäytyminen toisin sanoen muotoaa
välimiesprosessia sekä etukäteen että sen aikana.
Voidaan kysyä, mikä on yhtäältä julkisen vallan sääntelyn - tai laajemmin
intervention - toisaalta taas luontaisen valinnan ja luontaisen
käyttäytymisen suhde. Ilmeistä on, että esimerkiksi lainsäädännöllä tai
muilla julkisen vallan tukitoimilla on helppo suosia luontaista valintaa ja
vastaavaa käyttäytymistä. Samoin on selvää, että julkisen vallan toimet,
jotka ovat vastoin luontaista valintaa tai käyttäytymistä, eivät voi olla
kovin tehokkaita. Tällaiset toimet johtavat helposti siihen, että tietty
konfliktinhallinnan väline jää käytöstä. Vaihtoehtoisen riidanratkaisun
ideologian kannalta luontaisen käyttäytymisen suosiminen tuntuu
perustellulta. Jos kerran riitapuolia pidetään “oman” konfliktiensa
parhaina tuntijoina, heille on annettava mahdollisimman suuri vapaus
käyttäytyä haluamallaan - eli luontaisella - tavalla. Tässä tutkimuksessa
joudutaan näin kysymään, salliiko välimiesmenettelylaki riittävästi
tällaisen käyttäytymisen vai rajoittaako se sitä liiaksi. Tässä tapauksessa
lakia on muutettava, jos välimiesmenettelyn käyttämistä työriidoissa
halutaan tehostaa.
Välimieslainkäytön tehostaminen on osaksi oikeuspoliittinen, osaksi
työmarkkinapoliittinen ja osaksi vieläpä yleispoliittinenkin kysymys.
Siihen ei tässä tutkimuksessa pyritä vastaamaan, koska tämän
tutkimuksen tiedonintressi on oikeustieteellinen laajassa mielessä.
Lainsäätäjän vaihtoehdot on sinänsä helppo pelkistää:
välimiesmenettelyn käyttäminen työriidoissa pidetään nykyisellään eli
vähäisenä, sitä laajennetaan tai sitä rajoitetaan tai se estetään
kokonaan. Jälkimmäinen vaihtoehto eli välimiesmenettelyn kieltäminen
lienee jo ennalta epätodennäköinen. Välimiesmenettelyn käyttäminen
56
työriidoissa ei tunnu ainakaan merkittävästi haittaavan työmarkkinoiden
toimintaa eikä työriitojen konfliktinhallintaa.
3.2. Ryhmä/ryhmä -konfliktien alttius ratkaisulle
Ryhmä/ryhmä -konfliktiluokassa ulkoinen ja sisäinen konflikti helposti
sekoittuvat, mikä tekee konfliktinhallinnasta erityisen vaativan.
Sekoittuminen johtuu siitä, että ulkoinen konflikti - eli konflikti toisen
ryhmän kanssa - heijastuu ryhmän sisäisiin suhteisiin ja sisäiset suhteet
taas ulkoiseen konfliktiin.94 Ensiksikin: ulkoinen konflikti tunnetusti lisää
ryhmän jäsenten yhteenkuuluvuutta eli niin sanottua ryhmän
koheesiota.95 Mitä suurempi organisaatio, sitä enemmän sen sisällä
esiintyy sosiaalista kitkaa eri ryhmän jäsenten (tai organisaatioissa
organisaation tasojen ja elinten) välillä. Niinpä suurille organisaatioille
helposti kehittyy taipumus ylläpitää „pientä‟ riitelyä toisen organisaation
kanssa. Näin huomio kääntyy pois sisäisistä konflikteista. Tähän liittyen
onkin sanottu, että työriita voidaan aloittaa hyvin vähällä, toisin sanoen
siihen ei tarvita monta ryhmän jäsentä. Sen sijaan työriidan
lopettamiseen tarvitaan vahva järjestö. Vahvalla tarkoitetaan tässä
yhteydessä selvästikin myös ryhmän sisäistä koheesiota.96
Tässä suhteessa ryhmä eroaa yksilöstä; kun yksilö säännönmukaisesti
haluaa päästä irti konfliktista, ryhmä saattaa kärjistää vastakohtaisuutta
eli riitaa toisen ryhmän kanssa. Jotta konflikti pysyy harmittomana eikä
vaaranna ryhmän olemassaoloa tai toimintaa, riitely puetaan
rituaalimaiseksi ja formaaliksi. Yhtäältä ryhmän luontainen
konfliktihakuisuus ja toisaalta tarve hallita konfliktia selittää kohtalaisen
hyvin sen, miksi työriitojen osapuolet päätyvät niin usein
näytösluontoisiin sovittelutapaamisiin valtakunnansovittelijan
toimistossa.
Aina ryhmädynamiikka ei vie sinänsä aidon konfliktin dramatisointiin ja
kärjistämiseen. Ryhmä, jossa koheesio on vakavasti uhattuna
94
“On tunnustettu tosiasia, että konflikti luo siteitä ja lisää sosiaalisen järjestelmän
sisäistä eheyttä. Kääntäen, organisaation rakenteen muutoksilla on välitön vaikutus
konfliktin muotoon.” Näin van Doorn 1968 s. 113.
95
Coser 1969 s. 87.
96
de Roo-Jagtenberg 2006 s. 26. Tästä syystä ammattiyhdistysten jäsenkato
luultavasti pitkittää työriitoja siellä, missä jäsenkatoa ilmenee. Pohjoismaathan ovat
olleet tässä suhteessa toistaiseksi poikkeus.
57
(esimerkiksi valtataistelu repii sitä), saattaa varta vasten hakea riidan
aihetta ja sen kautta löytyvää yhdistävää vihollista. Näin ryhmä saadaan
hetkeksi yhdistetyksi. Vaikka riidan aiheiden hakeminen on
ryhmädynamiikan kannalta joskus rationaalinen strategia, se on pitkällä
tähtäimellä ryhmän intressien vastaista. Strategia nimittäin myrkyttää
ennen pitkää välit vähintäänkin haettuun vastapuoleen, „haetusta‟
vihollisesta tulee todellinen vihollinen. Eskaloituneessa ja totaaliseksi
muuttuneessa konfliktissa konfliktin tuoma koheesiohyöty menetetään.
Näin ollen tahallaan luotu konflikti on ryhmälle vaarallinen: se jää
valvontamekanismin ulkopuolelle ja voi tuhota koko ryhmän.97 Tämä
pätee myös työmarkkinajärjestöihin. Ryhmän tuhoutuminen ilmenee
liittojen hajoamisena ja uusien muodostumisena. Yksittäiselle yritykselle
taas eskaloituneet konfliktit, oli vastapuolena työntekijät tai
asiakasyritykset, merkitsevät kannattamatonta liiketoimintaa ja viime
kädessä konkurssia.
Toiseksi ja tässä yhteydessä vähemmän kiinnostavasti on sanottu, että
taisteleva eli vakavaan konfliktiin toisen ryhmän kanssa ajautunut ryhmä
ei enää siedä sisäistä eripuraa. Ryhmän sisäisten konfliktien käsittely
vaikeutuu tai ääritapauksessa estyy kokonaan. Myös tämä vaarantaa
ryhmän jatkuvuuden: kun ryhmän sisäisiä konflikteja ei käsitellä
asianmukaisesti, konfliktit tukahdutetaan. Se ei pitkällä tähtäimellä
onnistu, vaan sisäiset riidat kytevät ja aikanaan eskaloituvat - ja voivat
ääritapauksessa hajottaa ryhmän.
Tarkastelun tulokset voitaneen pelkistää seuraavasti. Jos ryhmä
vakavissaan hakee ratkaisua konfliktiinsa toisen ryhmän kanssa eikä
ryhmädynamiikka mahdollista konfliktin sopimista, ulkopuolinen eli
lainkäytöllinen riidanratkaisu vaikuttaa hyvältä keinolta hallita konfliktia.
Voidaan olettaa, että etenkin “taisteleva” ja/tai sisäisesti “uhattu” ryhmä
on valmis tällaiseen konfliktinratkaisuun. Siinä on nimittäin useita etuja.
Konflikti pystytään tällä tavalla ulkoistamaan eli eristämään ryhmän
sisäisistä suhteista, erityisesti ryhmän jäsenten välisistä jännitteistä tai
ryhmässä käytävästä valtataistelusta. Vastuu epäedullisesta
lopputuloksesta kyetään samalla kanavoimaan ulkopuoliseen toimijaan,
tässä esimerkiksi välimiehiin, jotka ovat antaneet tällaiset ratkaisun. Sen
sijaan kunnia edullisesta lopputuloksesta jää ryhmän toimijoille.
Ryhmädynamiikka toisin sanoen suosii jossain määrin
välimiesmenettelyyn turvautumista, kun liitot yllä esitetyssä
merkityksessä “taistelevat”. Välimiesmenettely on myös yksi tapa
ritualisoida konflikti. Repivä eripura ja aggressiivinen käyttäytyminen
97
van Doorn 1968 s. 119.
58
siirretään turvalliseen ympäristöön - eli välimiesprosessiin - josta se ei
enää eskaloidu ryhmän todellisia intressejä vaarantavaksi. Tästä syystä
riidan osapuolilla ei välttämättä ole tarvetta saada ratkaisua eli
välitystuomiota nopeasti: toisinaan pitkittyvä menettely joko rauhoittaa
konfliktin tai hautaa erimielisyyden.
Hieman samankaltaisiin tuloksiin päästään myös tukeutumalla
sosiologian tutkimustuloksiin. Sosiologiassa riidanratkaisun
säännönmukaisuuksia ei ole haettu niinkään konfliktityyppien
luokittelusta yksilö/ryhmä -kriteerien mukaan, vaan huomio on kiinnitetty
riitatyyppien jaotteluun eli oikeusriita/intressiriita -dikotomiaan.
Luontainen paremmuusjärjestys - eli oikeusriita ratkaistaan lainkäytössä,
intressiriita sovinnolla - järkkyy eräissä tilanteissa. Intressiriitaan
tarvitaan ulkopuolista ratkaisijaa, kun tällaisesta riidasta tulee
epäpuhdas, toisin sanoen siihen sekoittuu arvonäkökohtia. Tällainen
sekoittunut erimielisyys ei ole enää ratkaistavissa tinkimisellä eli sillä
myönnytys/vastamyönnytys -mekanismilla, jolle puhtaat intressiriidat
ovat alttiita ja joka tuottaa tulokseksi sovinnon tai asian ajamisen muilla
kuin konfliktinhallinnan keinoin.98 Työmarkkinoilla tämä keino on
työtaistelu. Tiedealakohtaiset linjat yhtyvät, jos tällaiseksi
“epäpuhtaudeksi” tulkitaan ryhmän sisäiset jännitteet, linjariidat tai
valtataistelu. Jännitteiden taustalta sitä paitsi löytyy usein
arvonäkökohtia.99
Yleisemmin voidaan sanoa, että työriitojen konfliktinhallinta riippuu
paljolti siitä, miten ryhmien edustajat konflikteissa - välimiesmenettelyssä
intressitaustaiset välimiehet ja ryhmien asiaa välimiesprosessissa ajavat
ammattilaiset - kykenevät irtaantumaan niistä alkukantaisista
käyttäytymiskaavoista, jotka ohjaavat ryhmän käyttäytymistä
konflikteissa. Juristi on taipuvainen sanomaan, että työriidat on
uskottava juristien hoidettaviksi. Lakimiesprofessio on tunnetusti
konfliktien hallintaan erikoistunut ammattikunta. Sen koulutus tähtää
ammatillisen etäisyyden luomiseen: lakimies ei saa samastua
riitapuoliin. Tosin lakimieskin myöntää, että kaikki juristit eivät saavuta
tätä ideaalia ja että monet ei-juristit sen saavuttavat käytännön
kokemusten eli oppimisen kautta. Lakimieskoulutuskaan ei kunnolla tue
konfliktinhallinnan valmiuksia vaan keskittyy opettamaan toimintaa
98
Aubert 1965 s. 93.
99
Aubert tarkoitti tietenkin arvonäkökohdilla konfliktiosapuolten erimielisyyttä arvoista
tai vastaavasta eettisestä suureesta.
59
muodollis-juridisen säännöstön “sisällä”.100 Konfliktinhallinta on taas
inhimillistä vuorovaikutusta: toimijan tulee tietää, miten konfliktit syntyvät
ja miten niihin vaikutetaan.
3.3. Välimiesmenettelyn luonnollinen käyttöala ryhmä/ryhmä konfliktissa
Välimiesmenettelyn luonnollisen käyttöalan hakeminen on samalla
vastaamista siihen, milloin välimiesmenettely on tuloksellista, toisin
sanoen milloin sen käyttäminen työriidan ratkaisemiseen on tuloksellista.
Insolvenssioikeudessa puhutaan vastaavassa yhteydessä
rationaalisuusehdoista. Niillä tarkoitetaan sellaista faktis-reaalista
tilannetta, jossa yksittäistapauksessa tietyn insolvenssimenettelyn
onnistumisen ennuste on hyvä. Samassa merkityksessä voidaan puhua
myös välimiesmenettelyn rationaalisuusehdoista työriidoissa. Jos
välimiesmenettelyistä työriidoissa olisi systemaattista empiiristä tietoa,
sen tosiasiallinen käyttäminen eri tilanteissa riittäisi osoittamaan
välimiesmenettelyn luonnollisen käyttöalan. Kun tätä tietoa ei ole
saatavissa101, vastausta joudutaan hakemaan teoreettisista
olettamuksista ja kirjallisuuden harvalukuisista maininnoista.
Teoreettiset lähtökohdat eivät tarjoa paljoakaan tukea. Yleisesti voidaan
sanoa, että välimiesmenettely on kannatettava vaihtoehto, jos se johtaa
suuremmalla todennäköisyydellä työriidan hallintaan, tuottaa
sisällöllisesti parempia tuloksia tai sen tulokset ovat kestävimpiä kuin
muu ajateltavissa oleva riidanratkaisun menetelmä. Keskimmäinen
arviointikriteeri joudutaan välittömästi hylkäämään. Tulosten paremmuus
nimittäin riippuu kokonaan subjektiivisista arvostuksista, arvioijan
konfliktinhallinnan maailmankuvasta. Pelkistäen: omistaja-yrittäjällä ja
hänen työntekijöillään on varmasti omat arviointiperusteensa, ja ne eivät
valtaosassa tapauksista kohtaa.
Ratkaisujen kestävyys sen sijaan olisi objektiivisesti mitattavissa ainakin kunhan ensin sovittaisiin kestävyyden mittapuusta. Työriidoissa
saavutettujen ratkaisujen kestävyyttä ei kuitenkaan ole - yllättävästi tutkittu oikeastaan lainkaan.102 Teoreettisin perustein toki saatetaan
olettaa, että sovintotyyppiset ratkaisut ovat kestävämpiä kuin
100
Ervasti 2011 s. 113.
101
Ks. edellä jakso 1.4.3.
102
Ks. Mediation at work: of success, failure and fragility 2010 s. 2.
60
yksipuoliset määrätyt, esimerkiksi lainkäyttöpäätöksellä tuotetut.
Tunnetun sanonnan mukaanhan “„maailmassa mikään, mikä ei perustu
kompromissille, ei kestä”.103 Sovintotyyppiset ratkaisut taas ovat
tyypillisesti kompromisseja. Mitään varmuutta siitä, seuraavatko työriidat
näitä yleisiä säännönmukaisuuksia, ei kylläkään ole. Selvää on, että
intressiperusteisten välitystuomioiden on oltava kestäviä, toisin sanoen
riitapuolten on henkisesti sitouduttava niihin, koska välitystuomioiden
perinteinen täytäntöönpanomekanismi ei ole käytettävissä.104 Kannattaa
kuitenkin panna merkille, että final offer -tyyppinen välimiesmenettely
ainakin a priori yhdistää lainkäyttöpäätöksen ja eräänlaisen
kompromissin. Riitapuolten niin sanotut lopulliset tarjoukset kun ovat
osaksi kompromissityyppisiä. Tästä syystä voidaan väittää, että
välitystuomioon final offer -menettelyssä ei liity samaa kestävyysvajetta
kuin välitystuomioihin yleensä. Tätä menettelymuunnelmaa käsitellään
jäljempänä.
Jäljelle jää vain viimeinen rationaalisuuden kriteeri: välimiesmenettely
antaa työriitaan varmasti väliaikaisen ratkaisun. Kuten edellä todettiin,
kyky tuottaa ratkaisu eli niin sanottu ratkaisumekanismi on
välimiesmenettelyn rakenteellinen ominaisuus. Näin päädytään
kysymään, missä tilanteissa tämä kyky nousee tärkeämmäksi kuin
ratkaisun laadulliset tai sisällölliset kriteerit. Näiden tilanteiden
määrittelyssä eräänlainen oikotie eli peilikuvalogiikka luo houkutuksia.
Voidaan nimittäin väittää jonkinlaisella oikeutuksella, että
välimiesmenettelyn luontainen käyttöala on sovittelutyyppisen
riidanratkaisun luontaisen käyttöalan peilikuva. Näin ollen sellaiset
työriidat, jotka eivät ollenkaan tai enää sovellu soviteltavaksi, otetaan
harkittavaksi välimiesmenettelyn luontaisina käyttökohteina. Joitakin
tällaisia sovittelukelvottomia riitoja voidaan osoittaa: riitapuolet ovat
esimerkiksi niin riidoissa, että he eivät enää neuvottele keskenään, jokin
ulkopuolinen tekijä muodostaa rakenteellisen sovinnon esteen tai
sovittelua on tuloksetta haettu aikaisemmin.
Edellä välimiesmenettelyn luontaisen käyttöalan ongelmaa on lähestytty
kokonaisuutena. Itse asiassa tämä ongelma sisältää useita
osakysymyksiä. Voidaan esimerkiksi miettiä yhtäältä sitä, milloin
työmarkkinaosapuolten ylipäätään kannattaa sopia ennakolta
103
Tämä poliittinen viisaus on, oikein tai väärin, pantu Winston Churchillin nimiin.
104
Tätä käsitellään lähemmin seuraavassa luvussa. Jo tässä vaiheessa on kuitenkin
aiheellista huomata, että intressiriidassa annettu välitystuomio on konstruoitu
uudeksi työehtosopimukseksi. Ks. lähemmin 3.2.
61
välimiesmenettelystä työriidoissa, ja toisaalta, milloin heidän on
mielekästä de facto turvautua näin sovittuun välimiesmenettelyyn.
Vähäisempi kysymys on, miten ajoitettuna, perusteltuna ja muotoiltuna
välimiesten kannattaa antaa välitystuomionsa, jotta se saa
maksimaalisin impaktin työriitaan. Ensimmäinen osakysymys on
tavallaan jo vanhentunut. Kun välityslausekkeista on tullut
työehtosopimusten vakiosisältöä, ajallisia korrelaatioita on turha hakea.
Niitä voi löytyä vain varsinaisista välityssopimuksista. Teollistumisen
alkuaikoina, eli kun välimiesmenettelyyn alettiin turvautua työriidoissa, oli
havaittavissa jonkinlainen korrelaatio suhdannevaihtelun ja
välimiesmenettelystä sopimisen välillä. Noususuhdanteessa työntekijät
olivat halukkaita sopimaan niiden käytöstä, mutta työnantajat
säännönmukaisesti vastustivat tällaisia sopimuksia. Laskusuhdanteessa
taas osat vaihtuivat, työntekijät vaativat ja työnantajat vastustivat.105
Korrelaatio selvästikin selittyy riitapuolten samansuuntaisilla odotuksilla
siitä, mikä välitystuomio tulisi olemaan. Noususuhdanteessa välimiehet
ajattelivat - näin kuviteltiin - nousun jatkuvan ja antoivat työntekijöille
edullisen välitystuomion eli arvioivat palkan käyvän arvon korkeaksi.
Laskusuhdanteessa taas palkan käypää arvoa pidettiin suhteellisesti
pienenä eli pienempänä kuin mikä sen reaalinen arvo oli.
Kun mietitään sovittuun välimiesmenettelyyn turvautumista, kannattaa
taas kerran erottaa oikeusriidat ja intressiriidat. Jos välimiesmenettely
kytketään tavalla tai toisella työtuomioistuimen toimivaltaan
(paralleelitoimivalta), kysymys välimiesmenettelyn luontaisesta
käyttöalasta sulautuu yleiseen keskusteluun välimieslainkäytön
kilpailueduista. Koska työtuomioistuin on asiantunteva
erityistuomioistuin, välimiesmenettelyn vahvuudeksi jää vain sen
luottamuksellisuus. Tätä etua kuitenkin vie se, että vireille tullut
välimiesmenettely ja sen lopputulos tuskin pysyvät pitkään salassa
työmarkkinajärjestöiltä. Todellista luottamuksellisuutta lienee
mahdotonta taata. Välimiesmenettelyllä on käyttöä lähinnä silloin, kun
välimiesten toimivalta on laajempi kuin työtuomioistuimen, esimerkiksi
välimiehet ratkaisevat samalla suorituskanteita tai muita yksilöllisiä
työriitoja. Tällöin välimiesmenettelyn käyttö tuo prosessitaloudellisia
säästöjä. Välimiesmenettelyä on tietenkin pakko käyttää myös siinä
tapauksessa, että asianosaiset haluavat oikeusriidan ratkaistavaksi
muilla kuin oikeudellisilla perusteilla. Työtuomioistuin luonnollisesti on valtiollisena tuomioistuimena - sidottu lakiin, se ei voi antaa esimerkiksi
kohtuusperusteisia ratkaisuja. Eri asia on, että kohtuus määrää monasti
105
Jeans 1894 s. 30.
62
lainkäyttöpäätöksenkin todellisen sisällön. Päätös ei vain voi sitä
suoraan kertoa.
Voidaan kysyä, antaako konfliktiteoria vihjeitä siitä, mitä
välimiesmenettelyn muunnelmaa kannattaa käyttää intressiperusteisten
työriitojen - ja ehkä joskus oikeusperusteistenkin - ratkaisemiseen.
Kokemus osoittaa, että riitapuolet pitävät eniten arvossa lopputuloksen
kontrollointia. Näin he välttävät niin sanotun pahimman vaihtoehdon.
Riitapuolet suosivat tästä syystä sitä riidanratkaisukeinoa, joka antaa
heille parhaan kontrollin. Välimiesmenettelyn vaihtoehdoista final offer välimiesmenettely (pendulum arbitration) tuntuu täyttävän tämän
toiveen. Siinä riitapuolet tekevät toisistaan tietämättä lopullisen
tarjouksensa eli ehdotuksensa riidan ratkaisemiseksi. Asiallisestihan
tällainen tarjous on vaatimus. Välimiesten on valittava toinen näistä
tarjouksista: kompromissia tai tarjousten yhdistelemistä ei sallita.
Olettamuksena on, että riitapuoli tekee mahdollisimman kohtuullisen
tarjouksen, koska hän laskee, että ylimitoitetut vaatimukset tulevat
hylätyiksi. Liian vaatiminen merkitsee näin sitä, että vastapuolen
vaatimus tulee hyväksytyksi. Kokemus nimittäin osoittaa, että välimiehet
valitsevat yleensä kohtuullisimman tarjouksen välitystuomionsa
pohjaksi.106 Final offer -välimiesmenettely yhdistää yhtäältä melko hyvän
lopputuloksen kontrollin ja toisaalta riitapuolten oikeuden saada ratkaisu
intressiriitaan. Yhdeksi lainopilliseksi tutkimuskysymykseksi nouseekin,
salliiko välimiesmenettelylaki tällaisen menettelyn muunnelman. Jos
vastaus on myöntävä, seuraavaksi on selvitettävä, mitä vaatimuksia
lopullisten tarjousten käyttäminen asettaa välimiesprosessille.
106
Lindell 2006 s. 47. Toinen perusidean muunnelma, niin sanottu high-low välimiesmenettely sisältää saman mekanismin hieman eri muodossa. Tätä
muunnelmaa on pidetty erityisen sopivana määrättäessä vahingonkorvauksia.
63
Kaavio 5 : Final offer -välimiesmenettely
Työnantajajärjestö
TARJOUS 1
Työnantajajärjestö
Välimiehet
Tuomio 1:
Tarjous 1
TARJOUS 2
Tuomio 2:
Tarjous 2
Sen sijaan sellaisessa välimiesmenettelyssä, jossa välimiesten
päätöksenteko on vapaata, on kaksi heikkoutta. Ensiksikään
asianosaisilla ei ole lopputuloksen suhteen minkäänlaista kontrollia.
Vaikka toinen osapuoli rajoittaa omia vaatimuksia, vastapuoli ei
välttämättä tee samoin. Toiseksi - ja mikä on vielä pahempaa välimiesten käyttäytymisellä on tapana on suosia ylimitoitettuja
vaatimuksia. Välimiehillä on tyypillisesti taipumus hakea keskitietä: näin
vaatimukset kannattaa ylimitoittaa eli sisällyttää niihin tinkimisvaraa.
Tästä syystä on katsottu, että toistuva välimiesmenettelyn käyttäminen
johtaa - muiden haitallisten seurausten ohella - palkkatason hitaaseen
mutta vääjäämättömään nousuun.
64
Kannattaa huomata, että kompromissihakuisuus on tyypillistä muullekin
triadiselle eli kolmannen harjoittamalle riidanratkaisulle.107 Sitä ei toisin
sanoen vältetä hylkäämällä välimiesmenettely ja siirtymällä lautakuntatai asiantuntijatyyppiseen päätöksentekoon. Myös lautakunta ja
asiantuntija tiedostamattaan hakee keskitietä.
3.3. Käyttötilanteista intressiriidoissa
3.3.1. Yleiskäyttöinen välimiesmenettely
Työoikeuden tutkimusperinteestä lähtevässä kirjallisuudessa
välimiesmenettelylle on osoitettu joitakin luontaisia käyttökohteita, kun
kysymys on intressiriidasta.108 Välityslauseke kannattaa ottaa
työehtosopimukseen ensiksikin silloin, kun joku laaja periaatteellinen
kysymys on ollut, syystä tai toisesta, pakko jättää avoimeksi
työehtosopimuksessa. Syynä voi olla ja tavallisesti onkin aikapula, joka
estää kysymyksen kunnollisen käsittelyn neuvotteluissa uudesta
työehtosopimuksesta. Osapuolet eivät välttämättä ole edes eri mieltä
asiasta mutta he eivät halua hätiköidä sopimuksenteossa. Tällöin
välimiesten tehtäväksi jää nimenomaan kyseisen aukon täyttäminen.
Esimerkkinä on palkankorotus, jonka antamisesta sopimuspuolet
sinänsä ovat yksimielisiä mutta jonka määrää sopimuksen tekemisen
hetkellä ei ole voitu määritellä. Makuasiaksi jää, voidaanko
välimiesmenettelyä pitää tällöin varsinaisena riidanratkaisuna. Yhtä
hyvin aukon täyttäminen olisi uskottavissa lautakunnalle tai
asiantuntijalle.
107
Ks. Aubert -65 s. 110. “ - - - in the intrinsic tendency of the third part to take a
middle-of-the road view may lie one of the most primitive roots of a hierarchial moral
ordering of society. Taipumus selitetään kolmannen vastahakuisuudella uskoa, että
jompikumpi riitapuoli on yksin oikeassa. Yleisen elämänkokemuksen mukaan riitaan
tarvitaan kaksi osapuolta.
108
Näin Salonius 2002 s. 659. Joskus käyttökohteet kerrotaan niin yleisesti, ettei siitä
ole hyötyä välimiesmenettelyn käyttämistä harkitsevalle. Tällaisia ovat lausumat siitä,
että välimiesmenettelyllä “pelastetaan kasvot” ja että sitä kannattaa käyttää
näännytystaisteluksi kääntyneissä työriidoissa tai kun julkisen sektorin
välttämättömät palvelut on varmistettava. Ks. Alternative Individual and Collective
Labour Dispute Settlement 2005 s. 189. Eri asia on, että näihin yleisiin toteamuksiin
on helppo yhtyä. Todennäköistä ei kuitenkaan ole, että riitapuolet tällaisissa
tilanteissa pystyvät sopimaan välimiesmenettelystä tai mistään muustakaan
riidanratkaisusta. Apua saataisiin vain legaalisesta eli pakollisesta
välimiesmenettelystä.
65
Toiseksi määräys välimiesmenettelystä on paikallaan, kun aikaa riittäisi
neuvotteluihin mutta osapuolet eivät pääse sopimukseen jostakin
yksityiskohdasta. Sopimusta ei kuitenkaan yleensä haluta kaataa
vähäiseen erimielisyyteen, jos päälinjoista on sovittu. Tällöin välimiesten
tehtäväksi annetaan yksityiskohdasta päättäminen.109 Sillä, miten he sen
päättävät, ei ole paljonkaan väliä. Pääasia on, että joku ratkaisu auki
jätettyyn kiistakysymykseen saadaan. Tavoitteesta seuraa, että
työehtosopimus harvemmin määrittelee sen perusteen, mitä välimiesten
on ratkaisussaan käytettävä. Kolmas käyttötilanne on välimiesten
käyttäminen enemmän tai vähemmän teknisluonteiseen neuvonpitoon,
johon sopimusneuvotteluissa ei ole ollut aikaa. Tällöin välimiehet saavat
eräänlaisen sihteerin tehtävän. Ero kahden ensimmäisen käyttötilanteen
välillä on veteen piirretty. On vaikea sanoa, milloin työehtosopimukseen
on jätetty aukko siksi, että siitä ei ole ehditty sopia, milloin taas aukko on
syntynyt siitä, että asiasta ei ole kyetty sopimaan. Sen sijaan kolmas
käyttötilanne näyttää muodostavan oman erityisen kontekstinsa myös
välimiesmenettelyssä.
On helppo huomata, että nämä käyttötilanteet roolittavat välimiesten
toimenkuvan erilaiseksi. Ensimmäisessä tilanteessa heille uskotaan
eräänlainen täydentäjän tai ainakin osaksi päättäjän rooli, toisessa
tilanteessa he toimivat perinteisessä riidanratkaisijana ja kolmannessa
heidän roolinsa on viimeistelevä ja osaksi yksityiskohtaisia
soveltamisohjeita valmisteleva. Ainoastaan keskimmäisessä eli
ratkaisuroolissaan välimiehet toimivat suurin piirtein sillä tavalla, mitä
välimiesmenettelylaki edellyttää. Korrelaatio välimieheen tavallisessa
välimiesmenettelyssä on ilmeinen. Sen sijaan ensimmäisessä ja
viimeisessä roolissa välimiehet eivät saa tukea sen enempää
lainsäädännöstä kuin kaupallisen välimiesmenettelyn yleisistä
käytännöistäkään. Voidaan väittää, että juuri näissä tilanteissa
työriidoille tarvittaisiin erityistä eli tätä tarkoitusta varten kehitettyä
välimiesmenettelyä.
Kannattaa aluksi miettiä, mitä lisäarvoa nimenomaan välimiesmenettelyn
käyttäminen tällaiseen tavallaan vieraaseen tarkoitukseen tuo. Vastaus
on ainakin kahdessa käyttötilanteessa sama: eipä paljoakaan. Jos
välimiesten rooli on täydentävä, välityslausekkeen ottamista
työehtosopimuksessa puoltaa - ellei sen ottaminen sopimukseen johdu
109
Välityslausekkeet lienevät tavallisimpia juuri pienissä riitakysymyksissä. “Koko
sopimusta koskevaa työriidan sovittelua ei ole Suomessa vielä viety
välimiesmenettelyyn vaan sinne on viety määriteltyjä osakysymyksiä”. Näin
Pohjonen 2009 s. 86.
66
pelkistä rutiineista - lähinnä menettelyn sisältämä ratkaisumekanismi.
Välimiesmenettely tuottaa toisin sanoen aina ratkaisun auki jääneeseen
kysymykseen. Sen sijaan ratkaisulautakunta tai vastaava
asiantuntijaryhmä voi päätyä umpikujaan, ellei kenelläkään siihen
kuuluvalle anneta tasatilanteissa ratkaisevaa ääntä - mikä on taas
intressipohjaisissa elimissä vaikeaa.110 Välimiehelle annettu viimeistelevä
ja/tai valmisteleva rooli ei poikkea täydentävästä roolista: ne erottaa vain
se, luokitellaanko välimiehille siirretty kysymys periaatteelliseksi vai
tekniseksi. Tällainen arvio on katsojan harkinnassa.
Myöskään tässä tilanteessa välimiesmenettely ei sisällä rakenteellisia
vahvuuksia. Välityslausekkeen ottaminen sopimukseen vaatii siis
selitystä. Syynä saattaa olla heikko tilanne-erittely: erimielisyydet
nähdään kaikki perimmältään samanlaisina. Uskottava tämä selitys ei
ole. Ammattilaiset tietävät varmasti oikean asiantilan. Astetta
vakuuttavampi selitys on riidanratkaisun standardisointi. Ellei
työehtosopimusneuvotteluissa päästä yksimielisyyteen, käytetään aina
samaa rutiinia, toisin sanoen kiista siirretään välimiesmenettelyyn.
Neuvottelujen tunnettu hektisyys tukee selitystä. Osapuolten tarmo ei
enää riitä sen enempää tilanneanalyysiin kuin ad hoc -tyyppisten ja
tiettyyn tarkoitukseen räätälöityjen elinten asettamiseen.
Konfliktinhallinnan tutkimusperinteestä lähtevässä tutkimuksessa
välimiesmenettelyä on suositeltu niin sanottuihin rajariitoihin eli
erimielisyyksiin siitä, mikä on kilpailevien työehtosopimusten keskinäinen
soveltamisala.111 Rajariidoissa välimiesmenettelyn vahvuus tuleekin
hyvin näkyviin. Päätöksenteko niissä lähenee logiikaltaan lainkäyttöä
tuomioistuimessa. Näissä riidoissa välimiehet saavat ulkoisen
ratkaisuperusteen. Rajariidassa tarkennetaan ja täydennetään niitä
linjauksia, jotka on tehty aikaisemmissa sopimuksissa tai joita
käytännössä on noudatettu. Päätöksenteko on siis “normatiivista”, jos
sillä ymmärretään ulkopuolisen (eksogeenisen) perusteen soveltamista
yksittäistapaukseen. Sen sijaan rajariita rajariidoissa perusdikotomia
järkkyy. Vastakkaisin ei ole enää työntekijä- ja työnantajajärjestö, mikä
on työriitojen tyyppitilanne, vaan pikemmin kaksi työntekijäjärjestöä ja
prosessioikeuden termein kuvattuna lähinnä pääväliintulijan aseman
110
Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että myös näihin menettelyihin on
rakennettavissa ratkaisuautomatiikka. Yllä väitetään vain, että riitapuolet eivät hevin
sovi siitä. Jo sellaisen vaatiminen antaa vastapuolelle viestin, jonka mukaan toinen
riitapuoli suhtautuu skeptisesti sovinnollisen ratkaisun löytämiseen.
111
Pohjonen 2009 s. 79.
67
saava työnantajajärjestö. Rajariidan tehokas käsittely edellyttää näin
moniasianosaisille välimiesmenettelyille moninaisia menettelysääntöjä.
Moniasianosaisuus heijastuu muun muassa välimiesten valintaan ja
käsittelyn järjestämiseen.112 Luultavaa myös on, että välitystuomion
moiteperusteiden tulkinta muuttuu, vaikkakaan sitä ei ole tutkittu.
Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että rajariitoja ei ole pakko
ratkaista joko sopimalla (tosin rajariita syntyy käsitteellisesti vasta, kun
osapuolet eivät pysty sopimaan riitaansa) tai välimiesmenettelyssä.
Joissakin maissa työmarkkinoille yhteinen elin - esimerkiksi Englannissa
niin sanottu TUC-keskus - käsittelee ja ratkaisee “vapaaehtoisin keinoin”
liittojen välisiä erimielisyyksiä ja myös rajariitoja. Sisäinen
lautakuntatyyppinen riidanratkaisu on sitäkin paremmin paikallaan,
koska rajariidat syntyvät siitä, että koordinointi ei työehtosopimusten
järjestelmässä toimi. Työehtosopimusten heikko tai olematon
koordinointi tuntuukin olevan yleiseurooppalainen ongelma.113 Rajariidat
ovat näin kaikkialla yleisiä.
Sen sijaan konfliktiteorian kannalta on vaikeampi ymmärtää
välimiesmenettelyn kytkemistä niin sanottuun erimielisyysmuistioon.
Tällainen muistio on tapana laatia, kun kiistaa työehdoista - tavallisesti
työehtosopimuksen tulkintaa - ei kyetä ratkaisemaan paikallisin
neuvotteluin. Muistiolla erimielisyys siirretään liittojen ratkaistavaksi,
mikä ymmärrettävästi vaatii riitakysymyksen suhteellisen tarkkaa
yksilöimistä.114 On esitetty, että erimielisyysmuistiota ei laadita, vaan sen
sijaan sovitaan erimielisyyden siirtämisestä välimiehille.
Välimiesmenettely korvaa toisin sanoen konsensuaalisen
riidanratkaisun, jota perinteisesti pidetään konfliktiteoriassa
ensisijaisena. Suoraa turvautumista välimiesmenettelyyn perustellaan eri
argumentein, jotka eivät ole kovinkaan yhteismitallisia:
välimiesmenettely on nopeaa, ja siinä voidaan määrätä korkeampia
sanktioita. Lisäksi välimiehillä on “riittävä auktoriteetti”. Kuinka yleinen
tämä “korvaava” välimiesmenettely ylipäätään on ja missä spesifeissä
112
Ks. esim. Ovaska 2007 s. 102 ja 174.
113
Ks. Jacobs 2009 s. 214.
114
Muistiossa on tapana mainita “erimielisyyden aihe” sekä se työehtosopimuksen
määräys tai lainkohta, johon erimielisyys liittyy. Ks. Nieminen 2006 s. 1017. Kytkentä
automaattisesti oikeudellistaa erimielisyyden, joten viimeistään sen seurauksena riita
on tuotavissa työtuomioistuimeen tai siirrettävissä välimiesmenettelyyn, Selvää toki
on, että muistion laatimatta jättäminen ei sellaisenaan johda riidan luokitteluun
intressiriidaksi eli ei-oikeudelliseksi.
68
tilanteissa sitä käytetään, jää arvailtavaksi. Maininta siitä, että
järjestelyllä voidaan saada laittomat lakot sovittua ennen niiden
alkamista, viittaa siihen, että välimiesmenettely -vaihtoehtoa harkitaan
lähinnä lakon välittömästi uhatessa.
3.3.2. Jatkuvan käyttämisen vaara?
Kirjallisuudessa on pohdittu paljon enemmän sitä, milloin
välimiesmenettelyä ei saa tai kannata käyttää työriidoissa. Tässä
suhteessa vallitsee lähes täydellinen yksimielisyys. Perinteisesti on
korostettu, että pakollisesta välimiesmenettelystä ei saa tulla
tavanomaista ratkaisukeinoa työriidoissa. Sen käyttö on rajoitettava
ensiksikin julkisen sektorin työkiistoihin ja hätätiloihin; jälkimmäisellä
tarkoitetaan työriitoja, jotka saattavat yhteiskunnan olennaiset palvelut
vaaraan.115 Toiseksi vaaditaan, että näissäkin tapauksessa
säännönmukaiset neuvottelu- ja sovittelukeinot on käytetty loppuun,
toisin sanoen on päädytty umpikujaan. Arvostelua on kuitenkin
herättänyt hätätilan käsitteen laajentaminen sellaisiin palveluihin, jotka
sanan varsinaisessa merkityksessä eivät ole olennaisia. Vaarallisiksi on
tässä yhteydessä katsottu pysyvät välimieselimet, koska ne laskevat
välimiesmenettelyyn turvautumisen kynnystä. Jos pakollisesta
välimiesmenettelystä joudutaan aina säätämään erityislaki, se estää
tulkintojen laajentumisen. Erityislailla kun on aina poliittinen hintansa.
Jatkuva käyttäminen halutaan torjua siksi, että tällainen käytäntö
häiritsee yhtäältä tavanomaisia neuvottelu- ja sovittelumekanismeja,
toisaalta pitkällä tähtäimellä nostaa palkkatasoa. Välimiesmenettelyn
palkkatasoa nostava vaikutus tunnettiin jo 1800 -luvulla. Vaikutus
määriteltiin tuolloin “hyvin kiinnostavaksi taloustieteelliseksi ongelmaksi”,
johon kannattaisi hakea vastausta.116 Tutkimuksen suhteellinen
tuloksettomuus paljastuu, kun huomaamme, että emme ole oikeastaan
sen pitemmällä, vaikka tutkimusta työriitojen konfliktinhallinnasta on
tehty - tosin matalalla intensiteetillä - kohta 150 vuotta.
Kuten asiayhteys paljastaa, toistuvan käytön vaarojen oletetaan
aktualisoituvan lähinnä silloin, kun välimiesmenettelyyn turvaudutaan
rutiininomaisesti intressiriidoissa. Sen sijaan mitään esteitä ei 115
De Givry 1978 s. 45. Vaikka asenteet ovat ehkä hieman jyrkentyneet sitten 1970 luvun, esitys on muutoin edelleen vakuuttava..
116
Jeans 1894 s. 42.
69
konfliktiteorian kannalta - ole sille, että välimiesmenettelyä käytetään
rutiininomaisesti oikeusriidoissa. Välimiesmenettelyllä voidaan jopa
kokonaan korvata työtuomioistuin (esimerkiksi lakisääteisen
hyvityssakon sijasta tuomitaan sopimussakko tai vastaava
sopimusperusteinen sanktio). Lisäksi toistuvan käyttämisen vaaraa on
tarkasteltu (vaikkakaan sitä ei aina sanota) vain pakollisen eli
lakisääteisen välimiesmenettelyn kannalta. Tästä syystä on mietittävä,
käykö näin myös sopimusperusteisessa välimiesmenettelyssä, toisin
sanoen vääristääkö myös se - toistuvasti käytettynä - tavanomaisia
neuvottelu- ja sovittelukäytäntöjä. Kunnes muuta osoitetaan, on syytä
epäillä, että näin käy. Pakollisuus ja/tai vapaaehtoisuus ei näytä
ratkaisevasti vaikuttavan asiaan. Sen sijaan dikotomia ehkä heijastuu
siihen, voiko riitapuoli käyttää menettelyä taktisesti hyväkseen
neuvotteluissa. Pakollisessa välimiesmenettelyssähän tämä on
mahdollista, mikä onkin painavin vasta-argumentti.
Sen sijaan vapaaehtoisessa välimiesmenettelyssä riski lienee lähinnä
siinä, että riitapuolet eivät yritäkään sopia jostain asiasta, koska kiistan
lykkääminen välimiesmenettelyyn on niin helppoa. Välimiehille päättyy
yhä enemmän ratkaistavia kiistakysymyksiä, ja ne ohjautuvat
välimiesmenettelyyn aina vain „raaempina‟, toisin sanoen ilman
ratkaisuperusteen hakemista helpottavia linjauksia. Maailmankuvasta
riippuu, pidetäänkö tällaista kehitystä hintana, joka kannattaa maksaa
tehokkaasta riidanratkaisusta, vai ei-toivottavana ilmiönä. Selvää joka
tapauksessa on, että välimiesmenettelypainotteinen
työehtosopimusjärjestelmä on tai oikeammin olisi kaukana
työmarkkinoiden nykyisistä toimintatavoista.
Tällä hetkellä toistuvan käyttämisen vaara on Suomea ajatellen
jokseenkin teoreettinen. Välimiesmenettelyn käyttö rajoittuu ensiksikin
melko täsmällisesti määriteltyihin tilanteisiin, toiseksi
välimiesmenettelyjen määrä tuntuu pysyneen ennallaan - eli suhteellisen
vähäisenä - vuosikymmeniä. Sitä paitsi työmarkkinaosapuolet voivat
vaikuttaa asiaan luopumalla rutiininomaisista välityslausekkeista
työehtosopimuksissa ja sopimalla erikseen välimiesmenettelystä
omassa sopimuksessaan. Välityslausekkeista työehtosopimuksissa
ollaankin nähtävästi jossain määrin luovuttu.117 Myös valmiin
perusmenettelyn - eli institutionaalisen, erityisesti työriidoissa tehokkaan
välimiesmenettelyn - puuttuminen toimii luontaisena rajoituksena. Ad
hoc -menettelystä sopiminen edellyttää vaivannäköä, ellei käytetä
minimaalista välityslauseketta, joka jättää kaiken lain oletusmenettelyn ja
117
Pohjonen 2009 s. 39.
70
välimiesten prosessinjohtovallan varaan. Välimiesmenettelylain
oletusmenettely taas ei nähtävästi ole kokemusperusteisesti
ihanteellinen työriitojen ratkaisemiseen, koska sitä ei mainittavasti
käytetä.
3.4. Välimieslainkäytön kilpailijat: valtakunnansovittelija ja
työtuomioistuin
3.4.1. Oikeusriidat
Välimiesmenettelyn luontainen käyttöala ei työriidoissakaan riipu
yksinomaan siitä, kuinka hyvä riidanratkaisukeino se on, toisin sanoen
millaisia tuloksia se tuottaa eri riitatyypeissä. Vähintään yhtä paljon sen
käyttöaste jää riippumaan sen kilpailijoista, toisin sanoen siitä, mitä
muita riidanratkaisukeinoja työriidoissa on ja mitkä ovat niiden
vahvuudet tai heikkoudet. Unohtaa ei voi myöskään perinteen
vaikutusta: monet riidat hoidetaan niin kuin ne on hoidettu ennenkin
miettimättä, mitä uusia mahdollisuuksia on tarjolla. Luontaiseen
käyttöalaan vaikuttaa ensiksikin riitatyyppi, onko kysymys oikeusriidasta
vai intressiriidasta. Jos kyseessä on oikeusriita ja välimiesten toimivalta
oletetaan samaksi kuin työtuomioistuimen (eli voimassa on edellä viitattu
paralleeliolettama), välimiesmenettely on tuomittu häviämään kilpailun
työtuomioistuimen kanssa.
On helppo huomata, että työtuomioistuin -linja on kilpailussa
ylivoimainen. Valtiovaltahan yhtäältä maksaa järjestelmän ylläpitämisen,
ja työmarkkinaosapuolilla on siinä sisäänrakennettuna “valmis”
intressiedustus. Toisaalta puhtaissa oikeusriidoissa välimiesmenettelyllä
ei ole yhtään välimieslainkäytön perinteistä kilpailuetua. Näitä etujahan
ovat olleet, jos lähteenä käytetään välimieslainkäytön tutkimusta, eijulkisuus, välimiesten erityinen asiantuntemus riidan kohteesta118 ja
ratkaisun nopeus. Ei-julkisuudella ei ole työriidoissa merkitystä, koska
välimiesmenettely tulee joka tapauksessa työmarkkinoiden toimijoiden
tietoon: usein tämä on jopa nimenomainen tarkoitus. Välimiesten
asiantuntemuksestakaan ei saada mainittavaa hyötyä, koska
työtuomioistuin on asiantuntemukselle perustuva erityistuomioistuin.
Välimiesten osaaminen ei näin ole a priori sen parempaa kuin
työtuomioistuimenkaan. Oikeudenkäynti työtuomioistuimessa on myös
nopeaa, koska oikeusastejärjestystä ei ole. Tavallisestihan
118
Joissakin työehtosopimuksissa määrätään, että välimiesmenettelyssä on pyrittävä
siihen, että käytettävissä on “yrityskohtainen erityisasiantuntemus”. Ks.
lentoliikenteen palveluja koskeva työehtosopimus 2010-2013 122 §.
71
muutoksenhaku tuo pisimmät viiveet. Työtuomioistuimen päätös on
lopullinen. Konfliktiteoria puolestaan katsoo välimiesmenettelyn
rakenteellisiksi kilpailueduiksi asianosaisten kohtalaisen kontrollin ja
ratkaisuvarmuuden, eli menettely tuottaa varmuudella ratkaisun
konfliktiin. Vaikka nämä edut on havaittavissa myös työriidoissa, niiden
vaikutus näyttää marginaaliselta.
Käytännössä välimiesmenettelyä käytetään kuitenkin oikeudellisissa
työriidoissakin sen verran, että sillä täytyy olla puolellaan piileviä
kilpailuetuja. Näitä piileviä kilpailuetuja voidaan hakea sekä välimiesten
laajemmasta toimenkuvasta että työtuomioistuimen työtaakasta. On
helppo havaita, että välimiesmenettelylle syntyy kilpailuetua esimerkiksi
silloin, kun välimiesten toimivalta on laajempi työtuomioistuimella ja tätä
laajempaa toimivaltaa hyödynnetään.119 Tässä suhteessa on katsottu,
että välimiehet voivat täydentää sopimusta “ohi lain”.
Välimiesmenettelylle on löydetty myös muita etuja suhteessa
oikeudenkäyntiin työtuomioistuimessa. Osallistumisella
välimiesmenettelyyn on eräänlainen pedagoginen tarkoitus, toisin
sanoen siinä työmarkkinajärjestöjen edustajat “„kehittävät
asiantuntemustaan tulevia neuvotteluja varten”. Ja kolmas etu on, että
menettely pysyy paremmin kuin työtuomioistuimessa riitapuolten
“omissa käsissä”.
Ensimmäinen argumentti on lainopillinen ja välineellinen. Argumentti
pätee tietenkin vain, jos osoitetaan, että välimiehillä on tällainen
täydentämisvalta yleensä ja että se on laajempi kuin valtiollisilla
tuomioistuimilla. Välineellistä hyötyä täydentämisvallasta saadaan vain,
kun tällaista valtaa tarvitaan. Omassa kontekstissaan argumentti on toki
painava, koska samalla siihen liitetään välimiesmenettelyn käyttäminen
“uusien normien” kirjoittamiseen. Viimeinen argumentti on kiistaton
konfliktiteorian valossa: riitapuolet nostavat kontrollin normaalisti
prioriteettinsa kärkeen. He priorisoivat sovittelua (menettelyn ja
lopputuloksen hallintaa) yli välimiesmenettelyn (vain menettelyn hallinta)
119
Salonius 2002 s. 661. Yksi argumentti on, että välimiesmenettelyn olemassaololla
- eli de facto työehtosopimuksiin otetuilla välityslausekkeilla - on riitoja ennalta
estävä vaikutus. Argumentti ei vakuuta: riidanratkaisulausekkeiden vaikutuksia on
tosin tutkittu vähän, mutta mikään ei viittaa siihen, että neestäisivät riitoja. Toki
saatetaan otaksua, että soveliaan riidanratkaisuväylän olemassaolo madaltaa
riitelykynnystä, mutta tämä vaikutus lienee ryhmä/ryhmä -konflikteissa
marginaalinen. Argumentti lieneekin esitetty lähinnä puolustukseksi sille, miksi
välimiesmenettelyjen määrä suhteessa työriitoihin on suhteellisen matala. Tämä
ilmiö on kuitenkin selitettävissä vakuuttavammin muilla tavoin.
72
ja kumpaakin enemmän kuin valtiollista lainkäyttöä (jossa he eivät
hallitse kumpaakaan).120
Kolmattakaan pro -argumenttia, pedagogista eli konfliktinhallintaa
kehittävää vaikutusta, ei voida suoralta kädeltä kiistää. Konflikteilla
ylipäätään on, jos ne käsitellään asianmukaisesti eli avoimesti, kehitystä
tukeva vaikutus. Tämä konfliktiteoreettinen lainalaisuus tuskin pettää
myöskään työriidoissa. Jos ajatellaan niin sanottua oikeuskehitystä,
välimiesmenettelyllä on vahvuutensa verrattuna sovitteluun.
Välimiesmenettely nimittäin tuottaa yleisiä ratkaisuohjeita, joita pystytään
noudattamaan vastaavanlaisissa riidoissa. Sen sijaan jokainen sovittelun
tulos on periaatteessa ainutkertainen; sama asetelma ei sellaisenaan
koskaan toistu. Oikeuskehityksen moottorina välimiesmenettely
kuitenkin häviää työtuomioistuimelle, jonka ennakkopäätöstuotanto on
vielä tehokkaampaa, joskin vain oikeusriitoihin rajoittuvaa.
Välimiesmenettelyn piilevistä kilpailueduista merkittävin lienee kuitenkin
työtuomioistuimen työtaakka. Tuomioistuimet käsittelevät tavallisesti
samanaikaisesti suurta määrää asioita.121 Näin se huomio, minkä
yksittäinen asia saa tuomioistuimessa, ei riipu niinkään sen
“systeeminsisäisestä” merkityksestä vaan pikemminkin siitä, mikä on
kohtuullista suhteessa muihin käsittelyä odottaviin juttuihin. Itsestään
selvää on, että mitä rasitetumpi tuomioistuin on, sitä vähemmän se
uhraa aikaa ja vaivaa yksittäiseen asiaan. Kokemusperäisesti tiedetään
myös se, että kuormitettu tuomioistuin ratkaise työtaakan tuoman
ongelman tässä rutinoimiseksi kutsutulla menettelyllä. Periaatteessa
merkittävätkin asiat kategorisoidaan rutiiniasioiksi, jotka käsitellään ja
ratkaistaan etukäteen tehtyjen linjausten mukaan. Kun riitapuolet
turvautuvat oikeusriidassa välimiesmenettelyyn he vapautuvat tästä
jutturuuhkan “spesifisestä vaikutuksesta”, joksi ilmiö on hieman
värittömästi ristitty.122
120
Sama ajatus saattaa sisältyä lausumiin, jonka mukaan välimiesmenettely “tuo
riidat lähemmäksi”. Ks. Kauppinen 2005 s. 224.
121
Dupret 2011 s. 124. Prosessioikeuden tutkimusta voidaankin arvostella siitä, että
se erottaa yksittäisen asian käsittelyn taustastaan eli tuomioistuimen muuta
toiminnasta. “In conclusion, we should emphasize everything that tke
accomplishment of a professional‟s legal work owes to its insertion in a bureautic,
routing stting. In that scene, it is not possible to account for a decision in isolation.
On the contrary, every decision is integrated in a wider framewotk, which includes a
number of other cases to deal with and certain empirically developed techniques to
deal with them”. Rutiineista ohjauskeinona ks. esim. Koulu 2012 s. .
122
Dupret 2011 s- 124.
73
Kun työtaakan rutinoiva vaikutus otetaan huomioon, välimiesmenettelyn
luontaiseksi käyttöalaksi oikeudellisissa työriidoissa jäävät
kuvainnollisesti hyvin pienet ja hyvin suuret asiat. Ensimmäisiä ei
kannata viedä työtuomioistuimeen: osapuolet eivät “viitsi vaivata
tuomioistuinta”. Jälkimmäisiä asioita taas osapuolet eivät uskalla viedä
työtuomioistuimeen, koska on olemassa vaara, että jutturuuhkasta
kärsivä tuomioistuin ratkaisee sen rutiiniasiana.
3.4.2. Intressiriidat
Välimiesmenettelyn asema vahvistuu entisestään, kun tarkastelu
kohdistetaan intressiriitoihin. Intressiriidoissa välimiesmenettely on tällä
hetkellä monopoliasemassa. Sen ainoa kilpailija on valtiollinen sovittelu.
Työtuomioistuinhan ei lainkaan käsittele kollektiivisia intressiriitoja, joten
siltä osin kilpailua ei synny. Välimiesmenettelyn kilpailuetu perustuu
tällöin siihen, että valtiolliseen eli lakisääteiseen sovitteluun ei liity
ratkaisuelementtejä (toisin sanoen sovittelija ei voi määrätä työsuhteiden
ehtoja, vaikka sovittelu ei johda sovinnolliseen ratkaisuun), mutta
välimiesmenettelyyn on helppo yhdistää oikeastaan rajattomasti
sovitteluelementtejä.123 Jälkimmäinen integrointi saadaan aikaan
välityssopimuksella tai laajemmin käsittelysopimuksella, koska asia on
täysin asianosaisten autonomian piirissä. Sen sijaan sovittelun ja
ratkaisun yhdistäminen edellyttäisi lainmuutosta, johon ei liene
minkäänlaisia poliittisia edellytyksiä. Ratkaisuelementin integrointi
valtiolliseen sovitteluun merkitsi pelkistettyä valtiokeskeistä
pakkosovintoa. Sitä taas työntekijäjärjestöt ovat perinteisesti
vastustaneet. Luultavaa ei ole sekään, että tämä ratkaisuvalta
uskottaisiin intressiedusteiselle työmarkkinalautakunnalle, jollaista on
joskus ehdoteltu.
Kannattaa huomata, että välimiesmenettely ei hevin menetä tätä
kilpailuetuaan myöskään lähitulevaisuudessa. Jos intressiperusteinen
työriita halutaan ratkaista ylipäätään driadisesti eli ulkopuolisesti,
välimiesmenettely on ylivoimainen tuomioistuimen tai minkä tahansa
valtiollisen riidanratkaisuelimen rinnalla. Välimiesmenettelyssä
123
Asia erikseen on, että näihin niin sanottuihin hybridisovellutuksiin on kohdistettu
kovenevaa arvostelu. Siihen palataan jäljempänä. Tässä vaiheessa kannattaa todeta
vain, että hybridimenettelyissä sekä sovittelu että lainkäyttö kärsivät. Tuloksena on
huonoa sovittelua ja vielä huonompaa lainkäyttöä. Ennalta ei kuitenkaan voida torjua
sitä mahdollisuutta, että tämä kokemussääntö ei päde työriidoissa. On muiostettava,
että lainkäyttö työriidoissa poikkeaa melkoisesti tavallisesta lainkäytöstä. Näkyvä
merkki siitä on jo niille varatun erityistuomioistuimen olöemassaolo.
74
onnistutaan - tai ainakin väitetään onnistuttavan - hieman
pehmentämään sitä vastakohtaisuutta, joka luontaisesti vallitsee jo
valmiiksi kaksiasianosaissuhteelle perustuvassa lainkäyttömenettelyssä
ja jota tuo menettelymuoto ruokkii.124 On syytä uskoa, että mikä tahansa
valtiollinen riidanratkaisumalli työriidoissa sisältää saman
perusheikkouden. Sopivalla välimiesmenettelyn järjestelyllä nähtävästi
myös pystytään heikentämään vaikutelmaa “pakkosovinnosta”. Tämä
tavoite voi selittää vahvan intressiedustuksen ja monilukuiset välimiehet,
maksimissaan 17. Mikään tehokkuusargumentti ei puolla tällaista
välimiesmäärää.
Myös kaupallisessa välimiesmenettelyssä suuntaus kulkee kohti
yksijäsenistä välimiesmenettelyä, sillä lain kolmen välimiehen
oletuskokoonpanoa pidetään liian raskaana ja kalliina. Mielikuvaa
konfliktiteoreettisesti “aidosta” osallistumisesta tukee toki myös ad hocvälimiesmenettelyjen yleisyys työriidoissa. Jos välimieselin on pysyvä,
riitapuolet eivät enää saa vaikuttaa välimiesten valintaan ja saa
osallistumisen tunnetta. Nämä psykologiset seikat luultavasti syrjäyttävät
ne tehokkuusedut, joita pysyvään elimeen liittyisi. Toki ad hoc menettelyjen tavallisuus voi johtua siitäkin, että sopivaa institutionaalista
menettelyä ei ole tarjolla.
124
Steward 1998 s. 17.
75
4. LAAJEMPIA YHTEYKSIÄ 2 : VÄLIMIESMENETTELY
TYÖEHTOSOPIMUSTEN JÄRJESTELMÄSSÄ
4.1. Välityssopimus
Työriitojen välimiesmenettely hakee kahdessa suhteessa paikkaansa:
miten ensiksikin välityssopimus ja toiseksi välitystuomio sijoittuvat
työehtosopimusten järjestelmään tai ehkä laajemmin työmarkkinoiden
toimintaan. Tässä kohdin perustava ero oikeusriidan ja intressiriidan
välillä jälleen kerran aktualisoituu. Välityssopimus oikeusriidassa saa
välityssopimuksille ominaisen oikeudenkäyntiä estävän vaikutuksen. Jos
kysymyksessä on työtuomioistuinlain 11.1 §:n mukainen välityssopimus,
se estää asian käsittelyn työtuomioistuimessa. Työtuomioistuin jättää
riitaa koskevan kanteen tutkimatta, jos vastaaja tekee väitteen.125
Välityssopimus estää sekä pääsääntöisen vahvistuskanteen että
liitännäisvaatimuksena esitettävän suorituskanteen tutkimisen
(työtuomioistuinlaki 1 §). Sen sijaan tällainen välityssopimus ei estä
suorituskanteen ajamista yleisessä alioikeudessa, koska riitaosapuolet
ovat sopineet välimiesmenettelystä vain siltä osin kuin riitaa käsitellään
(tai oikeammin käsiteltäisiin) työtuomioistuimessa. Jos myös
suorituskanteet halutaan ohjata yleisestä tuomioistuimesta
välimiesmenettelyyn, siitä on sovittava erikseen, toisin sanoen
osapuolten on tehtävä siitä oma välityssopimuksensa. Toki molemmat
sopimukset voidaan sisällyttää samaan välityslausekkeeseen.
Oma asiansa on, miten pitkälle riitapuolten sallitaan pilkkoa työriitaa eli
ohjata sen osia erillisiin menettelyihin. Perinteisesti asianosaisten on
annettu lähes vapaasti määrätä rajoituksia välimiesten toimivallalle.
Tosin tällaiset täsmälausekkeet eivät ole suositeltavia, koska ne
vaikeuttavat tehokasta riidanratkaisua.126 Työriidoissa kuitenkin
sopimusvapautta on syytä rajoittaa, koska työriidat jo lain mukaan
jakaantuvat kolmelle lainkäyttöelimelle eli työtuomioistuimelle,
välimiehille (jos siitä sovitaan) sekä yleisille tuomioistuimille. Tästä
syystä myös välityslausekkeen niin sanottu kokoava tulkinta on
125
Tiitinen 1979 s. 212.
126
Koulu 2008 s. 56.
76
paikallaan: koko riitakompleksi yritetään siirtää välimiesten
ratkaistavaksi.127
Intressiriidassa tehdyn välityssopimuksen vaikutukset ovat
epämääräisemmät. Vaikutuksia kannattaa tarkastella kahden
yksittäiskysymyksen kautta. Ensiksikin: estääkö tai rajoittaako tällainen
sopimus työriitalain mukaista valtiollista sovittelua? Työoikeuden
tutkimuksessa välityssopimus on tulkittu työriidan osapuolten
asettamaksi “erityiseksi” toimielimeksi, jonka olemassaolo kaventaa
jossain määrin valtakunnansovittelijan valtuuksia.128 Tulkinta ei ole
luonteva, sillä välimiesten tehtävä on perustavasti toinen kuin erityisen
toimielimen. Välimiehet ja valtakunnansovittelija voivat siis kumpikin
toimia vapaasti omalla osaamisalueellaan. Yleensäkään sovittelun ja
lainkäytön päällekkäisyyttä ei ole pidetty konfliktiteoriassa ongelmana,
eikä edes kahden sovitteluelimen yhtäaikaisessa toiminnassa ole nähty
voittamattomia vaikeuksia.
Pulmallisempi kysymys kuuluu, voidaanko välityssopimuksesta johtaa
jonkinlainen työrauhavelvoite, toisin sanoen ovatko osapuolet sillä
sitoutuneet pitämään yllä työrauhaa, kunnes välimiesmenettely on viety
loppuun. Kukaan tuskin kiistää sitä, etteivätkö riitapuolet voi erikseen
sopia työrauhasta puoleen tai toiseen välityssopimuksessa, sen
yhteydessä tai jälkikäteen. He voivat sopia, että työrauha vallitsee tai
että sitä ei vallitse välimiesmenettelystä huolimatta. Tässäkin
oikeudellinen konstruktio ohjaa ajattelua. Näkemys, jonka mukaan
välityssopimus sisältää sinänsä työrauhavelvoitteen, tuntuu kohtalaisen
hyväksyttävältä, jos välityssopimusta pidetään jonkinlaisena
työehtosopimuksen esiasteena. Periaatteessa kuitenkaan
riidanratkaisusopimuksiin (jollainen välityssopimus on) ei saisi liittää
vierasta eli aineellisoikeudellista ainesta. Tällainen aines nimittäin
vaikeuttaa sopimusten käyttämistä alkuperäiseen tarkoitukseensa.
127
Tämä on yleinen sääntö välityssopimuksen tulkinnassa. Ks. Koulu 2008 s.190.
Työriidoissa tulkintasääntöä lienee pidettävä erityisen tarpeellisena. Tosin on
tarpeen erottaa työehtosopimukseen rutiininomaisesti otettu vakioehto ja erikseen
keskusteltu/neuvoteltu välityssopimus. Jälkimmäisessä asianosaisten tahto ratkaisee
jo siitä syystä, että se on - toisin kuin vakioehdoissa - selvitettävissä.
128
Tiitinen 1979 s. 212. Tässä yhteydessä ei puututa siihen kiistanalaiseen
kysymykseen, millainen erityisen toimielimen ja valtakunnansovittelijan
toimivaltapiirien suhde on. Ks. Koulu 2009 s. 41. Lainsäätäjä on selvästikin ollut
huolestunut siitä, että erityisiä toimielimiä asettamalla riitapuolet yrittävät estää
valtiovaltaa puuttumasta työriitaan – olkoonkin että sovittelun kohteeksi joutuminen
on intervention lievin muoto.
77
Riitapuoli ei suostu sopimaan kiistaan soveltuvasta menettelystä, koska
tällainen sopimus vaikuttaa epäedullisesti muissa suhteissa. Tästä
syystä olettamus, jonka mukaan välityssopimus ei velvoita työrauhaan,
on perusteltu - etenkin kun työmarkkinaosapuolet voivat järjestää asian
erillisellä sopimuksella.
Vanha kiistakysymys, voidaanko välityssopimuksella katkaista
työehtosopimukseen sidotulta taholta kokonaan pääsy tuomioistuimeen,
on nykyisin helppo ratkaista. Kuten edellä havaittiin, tähän avautuu
mahdollisuus, jos työehtosopimukseen osalliset järjestöt tekevät vain
heitä koskevan välityssopimuksen. Tällöin välityssopimuksen
prosessioikeudellinen estävä vaikutus vie työehtosopimukseen muutoin
sidotuilta tahoilta kannevallan: työtuomioistuin jättää tutkimatta kanteen
työehtosopimuksen tulkintaan tai soveltamiseen liittyvässä riidassa.
Välityssopimukseenkaan tällainen taho ei voi vedota, koska se ei ole
välityssopimuksen osapuoli. Toisaalta nämä tahot ovat kuitenkin
materiaalisesti sidottuja työehtosopimuksen määräyksiin.129
Ihmisoikeussopimuksen 6 artikla - ja siihen tukeutuva access to justice periaate - saa aikaan sen, että tällaiset välityssopimukset, joissa
käytetään hyväksi työehtosopimusten järjestelmän epäsymmetriaa, ovat
pätemättömiä. Näin myöskään olettamaa yhtäläisestä sitovasta
vaikutuksesta, jolla ongelma yritettiin rajoittaa minimiinsä, ei enää
tarvita.130
4.2. Välitystuomio
4.2.1. Oikeusvoimavaikutus, ennakkopäätösefekti ja sivuvaikutus
Ennen varsinaista tarkastelua eri tilanteet on eroteltava: ne ovat liian
yhteismitattomia kelvatakseen kokonaisuutena tarkasteltavaksi. Aluksi
on - kuten kautta linjan tässä tutkimuksessa tehdään - erotettava
välitystuomiot yhtäältä oikeusriidoissa ja toisaalta intressiriidoissa. Kaikki
välimiesmenettelyt eivät myöskään täytä niitä ehtoja, jotka
välimiesmenettelylaki asettaa soveltamisensa ehdoksi. Huomioon on
näin otettava myös vastaavat kvasimenettelyt, toisin sanoen lain
ulkopuolelle jäävät “välimiesmenettelyt” niin oikeusriidoissa kuin
intressiriidoissakin. Oma, tosin pieni ongelmansa on, koskeeko
työtuomioistuinlain 11 §:n erityissäännös myös näitä
kvasivälimiesmenettelyjä. Tilanne-erittely ei lopu tähänkään. On
129
Ks. edellä jakso 1.3.
130
Tiitinen 1979 s. 233.
78
muistettava myös välimiesmenettelyn vaihtoehdot eli samalle
paradigmalle rakentuvat lautakuntamenettelyt sekä
asiantuntijatoimeksiannot. Kannattaa muistaa, että esimerkiksi Euroopan
sosiaalikartta pitää lautakuntamenettelyä intressiperusteisten työriitojen
yhtenä ratkaisuvaihtoehtona.131 Näin saadaan erotetuksi seuraavat
kontekstit, joissa ongelma aktualisoituu:
I.
II.
III.
IV.
välimiesmenettelylain mukainen välitystuomio oikeus- tai
intressiriidassa,
kvasivälimiesmenettelyssä annettu välitystuomio oikeus- tai
intressiriidassa,
lautakunnan päätös oikeus- tai intressiriidassa ja
asiantuntijan päätös oikeus- tai intressiriidoissa.
Kaikissa tyyppitilanteissa on havaittavissa kaksi järjestelmävaihtoehtoa,
joiden kautta välitystuomion tai päätöksen vaikutuksia tarkastellaan.
Ensimmäisessä välitystuomio tai päätös kytketään yleiseen
täytäntöönpanojärjestelmään. Tällöin välitystuomion tai vastaavan
päätöksen vaikutus on lähtökohtaisesti oikeusvoimavaikutusta tai muulla
prosessioikeudellisella instituutiolla selittyvää ja täytäntöönpano
tapahtuu viime kädessä ulosottokaaren kautta.132 Samalla
periaateratkaisu vie vaikutuksia - tai konkreettisemmin sitovuutta koskevat erimielisyydet lähtökohtaisesti yleisiin tuomioistuimiin. Toinen
vaihtoehto on taas kytkeä välitystuomio ja vastaava päätös
työehtosopimusjärjestelmään. Tässä tapauksessa niiden vaikutus
ilmenee sopimusoikeudellisina seuraamuksina. Samalla toimivalta
päättää tulkinnasta ja sanktioista siirtyy työtuomioistuimelle. Eräänlainen
luontainen teesi voisi olla, että oikeusriidoissa annetut
välitystuomiot/päätökset sijoittuvat yleisen täytäntöönpanon
järjestelmään, intressiriidoissa annetut välitystuomiot/päätökset taas
kuuluvat työehtosopimusten järjestelmään. Näyttää myös ilmeiseltä, että
tämä luontainen sijoittuminen vaikuttaa vahvimmalta, kun kysymys on
välimiesmenettelylain mukaisista välitystuomioista. Se heikkenee, kun
siirrytään kvasivälitystuomioihin, ja muuttuu suorastaan kyseenalaiseksi,
131
Ks. edellä jakso 1.4.
132
Varhaisen „teollisen‟ välimiesmenettelyn kehittyessä pohdittiin samoja ongelmia.
Yleisen mielipiteen voimaan - eli moraaliseen pakkoon - luotettiin kuitenkin nykyistä
enemmän: yleinen mielipide pakottaisi osapuolet välimiesmenettelyyn ja myös (mikä
jäi vähemmälle huomiolle) noudattamaan välimiehen antamaa ratkaisua. “It may be
difficult and inexpedient to invoke the aid of law, but is neither the one nor the other
to make appeal to the force of public opinion, which is often more powerful and more
greatly feared than even the terrors of the law.” Ks. Jeans 1894 s. 49.
79
kun kysymys on lautakunnan tai asiantuntijan päätöksestä
intressiriidassa.
Välitystuomion sitovuuden problematiikka on saanut osakseen
tutkimuksessa niin vähän huomiota, että se suorastaan vaatii selitystä.
Sellainen voisi olla usko ja ehkä kokemuskin siitä, että rakenteelliset eioikeudelliset tekijät takaavat välityssopimuksen noudattamisen. Vaikka
moderni aika on kyynisempi kuin 1800 -luvun viktoriaaninen kausi,
yleinen mielipide on vieläkin mahtitekijä. Liitto tai työnantaja, joka
räikeästi poikkeaa välitystuomiosta, tulee leimatuksi mediassa
petolliseksi ja vilpilliseksi sanansa syöjäksi.133 Jos onnistunut työtaistelu
edellyttää, kuten uskotaan, yleisen mielipiteen tukea, niin välitystuomion
“rikkojan” leima tuhoaa tämän perusedellytyksen vuosiksi eteenpäin.
Vähintään yhtä kohtalokasta on, että tällainen sanansasyöjä menettää
sisäpiirinsä eli muiden työmarkkinaosapuolten ja valtakunnansovittelijan
luottamuksen. Välitystuomion eettinen vakuuttava voima - mitä ilmaisua
käytettiin 1800 -luvulla - tuntuu toimivan muun muassa Englannissa.
Siellä myös työehtosopimukset ovat eräin poikkeuksin lähinnä
“moraalisesti” sitovia.134
Työriidassa ja etenkään intressiperusteisessa työriidassa annetun
välitystuomion vaikutuksia ei ole analysoitu. Jonkinlaisena
taustaolettamana nähtävästi on ollut, että oikeusriidassa annettu
välitystuomio suurin piirtein rinnastuu tavalliseen kaupalliseen
välitystuomioon. Jos kysymys on yksilöllisestä työriidasta, rinnastuminen
on lähes täydellistä. Sen sijaan kollektiivisessa työriidassa
työehtosopimusjärjestelmän läheisyys aiheuttaa häiriöitä rinnastukseen;
on esimerkiksi otettava huomioon työtuomioistuinlain 11 §:n
erityissäännös, mikä näyttää asettavan työehtosopimuksessa sovitun
välimiesmenettelyn erityisasemaan tavallisesti sovittuun verrattuna.
Tämä rinnastumisteesi (jos sellainen on olemassa) ei kuitenkaan ole niin
itsestään selvä, miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Voidaan nimittäin
kysyä, eikä oikeusriidan välitystuomio saa laajempia vaikutuksia, kuin
mitä perinteinen oikeusvoima tai tavanomainen ennakkopäätösefekti
133
Tässä yhteydessä välimiesmenettelyn vapaaehtoisuus saattaa vaikuttaa
melkoisesti. Asianosaisen on helpompi laiminlyödä pakollisessa
välimiesmenettelyssä annettu välitystuomio kuin sellainen välitystuomio, joka on
annettu välimiesmenettelyssä, johon hän on tekemällään välityssopimuksella
alistunut.
134
Lippiatt 2006 s. 98.
80
suovat lainkäyttöratkaisulle. Oikeusvoimahan sitoo tavallisesti vain
asianosaisia ja heitäkin vain kyseisessä nimenomaisessa riidassa.
Kummankaan riitapuolen ei tarvitse soveltaa lainkäyttöelimen käyttämää
ratkaisuohjetta uusiin keskinäisiin riitoihinsa, puhumattakaan riidoista
jonkun ulkopuolisen tahon kanssa. Esimerkiksi: tuomioistuin ratkaisee
A:n ja B:n välisen riidan x ratkaisuohjeella y. Heidän välilleen syntyy uusi
riita z, joka käsittää saman oikeuskysymyksen kuin riita x. Oikeusvoima
ei kata tilannetta.135Ainoastaan ennakkopäätösvaikutus - jota on tässä
tutkimuksessa kutsuttu informatiivisemmin tulkintavaikutukseksi - ylittää
yhtäältä riidan rajat, toisaalta muodollisten asianosaisten piirin.
Sopimuskonstruktiolla puolestaan ylitetään riidan rajat mutta ei
asianosaisten piiriä. Sopimushan sitoo per definitionem vain sen
tehneitä tahoja.
Suomen oikeudessa yhdenkään tuomioistuimen ratkaisut eivät ole
ennakkopäätöksinä sitovia sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki
myönnetään, että esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisujen
tosiasiallinen vaikutus lähenee sitovuutta. Samaa voidaan sanoa myös
työtuomioistuimesta, jonka tuomioita säännönmukaisesti noudatetaan.
Sitovia nekään eivät ole.136 Epäselvää tosin on, rinnastuvatko työriidoissa
annetut välitystuomiot tosiasialliselta vaikutukseltaan edes
työtuomioistuimen tuomioihin. Välitystuomioiden paikka
oikeuslähdeopissa on yleensäkin kiistanalainen. Pääsääntöisesti niiden
ennakkopäätöskyky sinänsä myönnetään, mutta välitystuomioiden eijulkisuus saa aikaan sen, että ennakkopäätösvaikutusta ei joko synny
ollenkaan tai se jää arvailtavaksi.
Jos työriidassa annettu välitystuomio vaikuttaa yli oikeusvoiman ja
ennakkopäätösefektin rajojen, kysymyksessä on prosessioikeuden
käsitteiden mukaan tuomion aineellinen sivu- eli heijastusvaikutus.
Tällainen vaikutus edellyttää syntyäkseen erityistä oikeusperustetta. Se
saadaan, jos välitystuomio työriidassa konstruoidaan
työmarkkinaosapuolten sopimukseksi eikä lainkäyttöratkaisuksi.
Osapuolten sopimus tietyn tulkinnan käyttämisestä vastaisissa kiistoissa
tietenkin sitoo heitä. Sopimuskonstruktiota ei pystytä torjumaan suoralta
kädeltä. Välitystuomio intressiriidassahan katsotaan vakiintuneesti
135
Vielä selvempää tämä on tietenkin silloin, kun A ja C riitautuvat ja kyseinen riita t
sisältää saman oikeuskysymyksen.
136
Totta on, että vahvan tosiasiallisen vaikutuksen ja sitovan vaikutuksen välillä on
hiuksenhieno ero. Kysymys vaikutuksen laadusta on kuitenkin periaatteellisesti
merkittävä.
81
uudeksi työehtosopimukseksi. Voidaan väittää, että näin on tehtävä
myös oikeusriidoissa annetun välitystuomion kohdalla jo siitä syystä, että
oikeus- ja intressiriitoja on niin vaikea erottaa toisistaan.
Itsestään selvää on, että työmarkkinaosapuolet voivat sopia siitä, että
välitystuomio oikeusriidassa sitoo heitä muissa vastaavissa riidoissa,
toisin sanoen tuomio saa aineellisen sivuvaikutuksensa. Edellä viitattu
sopimuskonstruktiohan, jos sitä seurataan ankaran johdonmukaisesti,
johtaa samaan ilman erillisiä sitoumuksiakin. Ihannetapauksessa
tällainen sopimus - eli eräänlainen sitovuuslauseke - otetaan jo
välityssopimukseen. Yhtä hyvin osapuolet voivat sopia, että
välitystuomio on pelkästään yksittäistapauksen ratkaisu ja että sen
ratkaisuohjetta ei noudateta muissa työsuhteissa.
Työmarkkinakäytännössä tällaiset rajaavat sopimukset - joita voidaan
kutsua vaikkapa rajauslausekkeiksi - lienevät nekin tavallisia.
Rajaaminen helpottaa yksittäisen riidan ratkaisemista, koska osapuolten
ei tarvitse ottaa huomioon niitä pitkän tähtäimen sivu- tai
heijastusvaikutuksia, joita välitystuomioon muutoin liittyisi.
Entäpä sitten intressiriidassa annettu välitystuomio? Myös sillä
selvästikin oletetaan olevan oikeudellisiksi ja suorastaan normatiivisiksi
luokiteltavia vaikutuksia. Muutoin lausumat, joiden mukaan välimiehet
tällaisessa riidassa “luovat uusia normeja ja muuttavat vanhoja”, eivät
ole selitettävissä.137 Sama ajatus sisältynee myös mainintoihin siitä, että
välitystuomio “sitoo” työmarkkinaosapuolia ja joskus muitakin tahoja.
Sitovuuden tai laajemmin vaikutuksen mekanismi jää sen sijaan
tavallisesti selittämättä. Tästä syystä joudutaan kysymään, ovatko nämä
indikoidut vaikutukset oikeudellisia, sosiaalisia tai psykologisia vaiko
näiden kaikkien yhdistelmiä. Jos havaitut vaikutukset ovat oikeudellisia,
on löydettävä se oikeudellinen instituutio tai mekanismi, joka kytkee
nämä vaikutukset (kunhan ne on ensin määritelty) tosiseikkoihin eli
tässä tapauksessa välitystuomioon tai vastaavaan päätökseen. Samoin
sosiaaliset ja psykologiset vaikutukset on pystyttävä paitsi osoittamaan
myös selittämään, mihin säännönmukaisuuteen tai lainalaisuuteen ne
tukeutuvat. Mahdollista toki on sekin, että välitystuomiot tällaisissa
asioissa jäävät vaille vaikutuksia, toisin sanoen ne ovat enemmän tai
vähemmän symbolisia tai rituaalisia eivätkä vaikuta konfliktiteoreettisesti.
Totaalinen vaikutuksettomuus ei kylläkään ole uskottavaa: myös
symbolisilla tai rituaalisilla eleillä ja ilmauksilla on merkitystä
137
Salonius 2002 s. 660. Ks. edellä jakso 1.2.
82
konflikteissa. Itse asiassa joissakin yhteisöissä konfliktit ratkaistaan tai
on ratkaistu tällä tavalla.138
4.2.2. Oikeusriidassa annetun välitystuomion normaalivaikutus
Jos välitystuomio on annettu yksilöllisessä työriidassa, se rinnastuu
jokseenkin aukottomasti tavalliseen eli kaupallisessa kiistassa annettuun
välitystuomioon. Välitystuomio järjestää oikeusvoimainstituution kautta
lopullisesti työnantajan ja työntekijän välisen suhteen.
Oikeusvoimavaikutus on automaattinen: se ei edellytä erityistä
vahvistusmenettelyä. Sen sijaan välitystuomio on perinteisesti sidottu
valtiollisen tuomioistuimen vahvistukseen eksekvatuuriin, jossa
tuomioistuin julistaa välitystuomion täytäntöönpanokelpoiseksi (VML 43
§). Vahvistettu välitystuomio muodostaa ulosottokaaren mukaisen
ulosottoperusteen ja on näin pohjana täytäntöönpanolle.
Täytäntöönpanon toteutus riippuu siitä, millaisen velvoitteen tuomio
sisältää. Koska velvollisuutta luontaissuoritukseen ei voida panna
täytäntöön, välitystuomion sisältämä velvoite on tavallisesti
rahamääräinen suoritusvelvollisuus.
Myös kollektiivisessa oikeusriidassa voidaan erottaa sama lähtökohta:
välitystuomio saa oikeusvoimavaikutuksen. Kuinka laaja se on, riippuu
osaksi siitä, mitä välimiehet saavat ratkaista, osaksi taas siitä, mitä he
de facto ovat ratkaisseet. Välityssopimus määrää ensimmäisen eli
välimiesten maksimaalisen toimivallan. Kuten edellä todettiin,
tyyppitapauksessa välimiehille siirretään se päätösvalta, joka muutoin
kuuluisi työtuomioistuimelle. Tästä vastaavuusolettamasta (jota ei
lähemmin käsitellä) seuraa, että välitystuomio kollektiivisessa
oikeusriidassa määrää yleensä työehtosopimuksen tulkinnasta tai siitä,
onko joku menettely työehtosopimuksen mukaista, taikka
työehtosopimuksen vastaisen menettelyn seuraamuksista
(työtuomioistuinlaki 1 §). Tavallinen seuraamus on hyvityssakko, jonka
määrä on tällä hetkellä 28 300 euroa. Työehtosopimuksessa voidaan
kuitenkin määrätä toisin. Lisäksi jos työehtosopimuksen määräyksen
138
Aubert 1965 s. 136. Tunnettu esimerkki meidän mielestämme eriskummallisesta
riidanratkaisusta on ollut pääsiäissaarelaisten ikivanha tapa ratkaista johtajan valinta
eli valtataistelu. Kilvan voitti se, joka nouti ensimmäisenä merilinnun munan
kaukaiselta saarelta. Noutaminen edellytti uimista yli virtaisen ja vaarallisen salmen.
Onnistunut uintisuoritus tuotti rauhanomaisen ratkaisun valtakonfliktiin, joskaan
paras uimari ei välttämättä ollut paras johtaja, minkä Pääsiäissaaren myöhempi
historia osoittaakin. Yhteiskunta romahti poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti.
Ks. Diamond 2005 s. 95.
83
rikkominen käsittää siihen perustuvan rahasuorituksen maksamatta
jättämisen, rikkoja voidaan myös velvoittaa rahamäärän maksamiseen
(työehtosopimuslaki 9 §).
On huomattava, että laista johdettu (tai ainakin johdettavissa oleva)
vastaavuusolettama on nimensä mukaisesti vain presumptio. Riitapuolet
voivat antaa välimiehille joko laajemman tai suppeamman toimivallan
kuin mitä työtuomioistuimella kyseisessä riidassa olisi. Jos toimivallan
vastaavuus olisi normatiivista, välimiehet voisivat antaa vain
vahvistustuomioita ja edellä liitännäistuomioiksi kutsuttuja
suoritustuomioita. Asia erikseen on, käytetäänkö vastaavuusolettamaa
apuna tulkittaessa epäselvää välityssopimusta. Tällöin sen muodostama
spesifinen tulkintasääntö täydentäisi välityssopimuksen tulkinnan yleisiä
sääntöjä. Esimerkiksi: välityssopimus osoittaa välimiehille
“työehtosopimuksen tulkinnan”. Kantajayhdistys A esittää samalla
rahamääräisen suoritusvaatimuksen, joka liittyy tulkintaan. Jos
välityssopimusta tulkitaan kirjaimellisesti, välimiehet ylittävät
toimivaltansa, jos he ratkaisevat tämän vaatimuksen.139 Tuntuu
luontevalta, että oikeusriidoissa vastaavuusolettama tuottaa toimivan
tulkintasäännön: välimiesten toimivalta oletetaan samaksi, mitä
työtuomioistuimella on, ellei välityssopimus selvästi muuta määrää. Näin
välimiehet voivat ratkaista liitännäisvaatimuksia ja/tai tuomita
hyvityssakkoja, vaikka välityssopimus ei niitä erikseen mainitse.
Ongelma syntyy silloin, kun välimiehille annetaan välityssopimuksessa
laajempi toimivalta (suppeampi on toki mahdollista antaa), esimerkiksi
valta ratkaista kaikki suorituskanteet siitä riippumatta, liittyvätkö ne
oikeaan tulkintaan tai ovatko ne tosiseikoiltaan riittävän riidattomia, jotta
ne voidaan ratkaista pääasian eli vahvistamisvaatimuksen yhteydessä.
Välityssopimuksella voidaan siis kiertää se asiayhteysvaatimus ja
ratkaisukypsyysvaatimus (käytännössä riidattomuusvaatimus), jota asian
käsittely työtuomioistuimessa edellyttää. Jos asianosaiset ovat sopineet
tällaisesta laajennetusta toimivallasta, sovellettavaksi tulevat
välityssopimuksen tulkinnan normaalisäännöt, joihin palataan
jäljempänä. Tässä todetaan vain, että ne eivät välttämättä tai edes
yleensä johda erilaiseen tulokseen. Sofiskoituneetkaan tulkintasäännöt
eivät kuitenkaan poista tällaisesta leijuvasta toimivallasta aiheutuvaa
perusongelmaa: niin kauan kuin välimiesten toimivalta pysyy
139
Toimivallan ylityksestä moiteperusteena ks. esim. Koulu 2007 s. 126. Toimivallan
ylitykseksi luetaan myös niin sanotun prosessioikeudellisen toimivallan ylitys, toisin
sanoen väittämistaakkaa koskevien sääntöjen sivuttaminen.
84
epäselvänä, myös välityslausekkeen oikeudenkäyntiä estävä vaikutus ja
välimiesmenettelyn vireilläolovaikutus pysyvät epäselvinä.
Ohimennen todettakoon, että tulkintasääntöihin turvautuminen on
tietenkin vasta viimeinen keino. Ennen siihen turvautumista välimiesten
on pyrittävä aktiivisella prosessinjohdolla selvittämään, millaiseksi
riitapuolet ovat välimiesten toimivallan tarkoittaneet. Jos riitapuolet ovat
yksimielisiä, uutta välityssopimusta ei tarvitse tehdä: tosin käytännössä
tätä menettelytapaa varmuuden vuoksi suositellaan. Vaatimus
kirjallisesta muodosta ei tietenkään koske asianosaisen ilmoitusta siitä,
mikä hänen tarkoituksensa on ollut. Asianosainen, joka katsoo
välimiesten tulkinneen toimivaltaansa liian ahtaasti, voi joskus pyytää
myös lisätuomiota (VML 39 §) eli vaatia, että välimiehet ratkaisevat
välitystuomiossa sivuuttamansa kysymyksen. Lisätuomio kuitenkin
edellyttää, että sivuutettu vaatimus on aikanaan esitetty ja että
välimiehet eivät ole antaneet siitä nimenomaista ratkaisua.140
Välitystuomiossa liitännäisvaatimus voidaan ratkaista kolmella tavalla:
välimiehet eivät tutki sitä puuttuvan toimivallan takia, välimiehet eivät
tutki sitä prosessiekonomisista syistä141 tai välimiehet ratkaisevat
asiallisesti tällaisen vaatimuksen. Kahdessa ensimmäisessä
tapauksessa yleisen lainkäytön linja aukeaa viimeistään nyt; tällöin
välitystuomion vahvistusratkaisu asetetaan yleisen tuomioistuimen
suoritustuomion pohjaksi (positiivinen oikeusvoimavaikutus).
Sen sijaan viimeisessä tapauksessa liitännäisvaatimus on saanut
oikeusvoimaisen ratkaisunsa. Negatiivinen oikeusvoimavaikutus estää
vaatimuksen tuomisen yleiseen tuomioistuimeen. Oikeusvaikutukset
eroavat niin suuresti, että välitystuomion yksiselitteisyydelle on
asetettava suuret vaatimukset. Jos välitystuomio on tässä suhteessa
140
Ovaska 2007 s. 246. Käytännössä voi olla kuitenkin vaikea sanoa, milloin
välimiehet ovat sivuuttaneet, milloin ratkaisseet kysymyksen. Ratkaisun täytyy
kuitenkin olla vaatimuskohtainen, toisin sanoen ratkaisuksi ei tulkita tavanomaisia
yleislausumia kuten “vaatimukset enemmälti hyläten”.
141
Oma erilliskysymyksensä on, saavatko välimiehet - työtuomioistuimen tapaan osoittaa yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi sellaisen liitännäisvaatimuksen, joka
riitaisena ei sovi pääasian yhteydessä käsiteltäväksi. Vastaus on teoriassa itsestään
selvä: asianosaiset määrittävät välimiesten vallan joko välityssopimuksessaan tai
myöhemmin. Käytännössä nimenomaista sopimusta suuntaan tai toiseen ei
useinkaan ole. Suosituksena voitaneen pitää tavallisen välimiesmenettelyn
sääntelyä: välimiesten on ratkaistava kaikki välityssopimuksen tarkoittamat
kiistakysymykset, olivat ne “sopivia” ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä tai ei.
85
epäselvä, asianosainen voi vaatia joko välitystuomion oikaisua (VML 38
§) tai lisätuomiota sivuutetusta kysymyksestä (VML 39 §).
Epäselvyys siitä, mitä välimiehet ovat de facto ratkaisseet, heijastuu
myös välitystuomion moitteen soveltamisalaan. Jos välimiehet ovat
jättäneet liitännäisvaatimuksen tutkimatta, moitekanne ei ole sen
enempää tarpeellinen kuin pääsääntöisesti mahdollinenkaan. Sen sijaan
asianosaisen on turvauduttava välitystuomioon moitteeseen, jos
välimiehet ovat asiallisesti ratkaisseet liitännäisvaatimuksen. Jos kanne
menestyy, vanha kiistakysymys herää: johtaako menestyksekäs
moitekanne koko välitystuomion kumoamiseen vaiko vain sen osan
kumoamiseen, jossa suoritusvaatimus on ratkaistu. Kiistakysymykseen
on perinteisesti vastattu niin, että välitystuomio on osittain kumottavissa,
jos kumottu osa ei liity pysyväksi jäävään välitystuomion osaan.142 Tämä
yleinen sääntö tuntuu olevan paikallaan myös työriitojen
välimiesmenettelyssä. Näin ollen välitystuomion liitännäisratkaisu on
säännönmukaisesti kumottavissa erikseen. Sen sijaan jos välitystuomion
vahvistamisratkaisu (eli ratkaisu työehtosopimuksen tulkinnasta)
kumoutuu, se aiheuttaa lähes poikkeuksetta koko välitystuomion
kumoamisen.
4.3. Työriidan välitystuomio sopimuksena
4.3.1. Välitystuomion työehtosopimusvaikutus
Työriidassa annettu välitystuomio muodostaa vallitsevan kannan
mukaan uuden työehtosopimuksen. Se on joko täydennys aikaisempaan
työehtosopimukseen (näin yleensä) tai teoriassa kokonaan uusi ja
itsenäinen työehtosopimus. Konstruktio koskee sekä oikeusriitaa että
intressiriitaa, joskin näkemys välitystuomiosta sopimuksena on hieman
enemmän paikallaan jälkimmäisessä. Konstruktion myötä välitystuomio
kytkeytyy kollektiiviseen työoikeuteen ja täsmällisemmin
työehtosopimusten järjestelmään. Voidaan sanoa, että välitystuomiolla
on poikkeuksellinen aineellisoikeudellinen sivuvaikutus sen perinteisten
prosessioikeudellisten vaikutusten ohella. Tätä vaikutusta voidaan
kutsua esimerkiksi välitystuomion “työehtosopimusvaikutukseksi”.
Konstruktio välitystuomiosta sopimuksena yllättää valistuneenkin lukijan.
Eihän kukaan miellä kaupallisessa välimiesmenettelyssä annettua
välitystuomiota uudeksi sopimukseksi asianosaisten välillä. Kaikkein
142
Välitystuomion osittaisesta pätemättömyydestä ks. esim. Heuman 1999 s. 590.
86
vähiten näin tekevät asianosaiset itse. Välitystuomio on nimenomaan
lainkäyttöratkaisu, joka saadaan ulkopuoliselta eli kolmannelta taholta.
Sopimuskonstruktion aiheuttama hämmennys ei häviä sillä, että
välitystuomiota ei määritellä sopimukseksi vaan sellaiseksi
tahdonilmaisuksi tai käyttäytymiseksi, joka “vain” saa
sopimuksenkaltaisia vaikutuksia. Myös tällöin jäädään miettimään
samaa peruskysymystä: miksi välitystuomio hahmotetaan
fundamentaalisesti eri tavalla kuin valtiollisen tuomioistuimen tuomio?
Valtiollista lainkäyttöä ja siinä annettua tuomiota kun ei ole tapana pitää
sellaisena asianosaisten käyttäytymisenä, joka luo sopimuksenkaltaisia
oikeusvaikutuksia. Asia ei korjaannu silläkään, että välitystuomion
sijasta tarkastellaan välimiesmenettelyä. Menettelyyn alistuminen on
ehkä helpoimmin tulkittavissa välittömiä oikeusvaikutuksia luovaksi
käyttäytymiseksi. Tämäkään ei auta. Joudumme kysymään, miksi samaa
logiikkaa ei sovelleta oikeudenkäynnin asianosaiseksi joutumiseen.
Konstruktio selittyy ehkä seuraavasti. Intressiriidan tavoitteena on saada
aikaan uusi, parempi työehtosopimus; ennen työehtosopimusten aikaa
tavoitteena olivat paremmat kollektiiviset työehdot.143 Välimiesmenettely
tuottaa tällaiset paremmat ehdot. Tästä on lyhyt askel päätelmään, jonka
mukaan välitystuomio on hahmotettavissa uudeksi sopimukseksi
työntekijöiden ja työnantajan välillä. Välitystuomio on hahmotettavissa
jos tälle tielle lähdetään myös valtuutettujen (agenttien) tekemäksi
sopimukseksi. Tämä tosin edellyttää melko keinotekoisesti välimiesten
tulkitsemista asianosaisten asiamiehiksi, mikä on ristiriidassa
välimieslainkäytön perusteorian kanssa. Se nimittäin rakentuu
välimiesten itsenäiselle asemalle, jota etenkin niin sanottu statusteoria välimiesten asema perustuu suoraan lakiin - on omiaan korostamaan.
Konstruktion kyseenalaisuus ei tietenkään riistä siltä olemassaolon
oikeutusta. Jos konstruktio selittää uskottavasti esimerkiksi
intressiperusteisen välitystuomion oikeusvaikutukset ja/tai ratkaisee
niihin liittyviä ongelmia, konstruktio on oikea. Selvää on, että
konstruktion oikeellisuuteen ja sen selittävään voimaan luotetaan.
143
“- - - disputes ovat conflicts of interests relate to changes in the establishment of
collective rules and require the conflicting economic interest to be reconciled with a
view to reaching a solution on the basis of legal or collective procedures.” Näin
Barnard 2006 s. 775.
87
Konstruktio nimittäin tuntuu vallitsevalta työoikeudellisessa ajattelussa.144
Sen loogisuutta on epäilty enintään silloin, kun puolueeton
puheenjohtaja on noussut välimiesmenettelyssä avainrooliin, toisin
sanoen määrännyt lopputuloksen, kun intressitaustaiset välimiehet ovat
olleet eri mieltä.145 On myönnettävä, että tällöin sopimuskonstruktion
fiktiomaisuus paljastuu ehkä selvimmin. Jos taas riitapuolet “omat”
välimiehet yhtyvät päätökseen, sopimusajattelu tuntuu merkittävästi
helpommalta.
Ankaran tieteellisesti arvioiden on selvää, että sopimuskonstruktion
tarpeellisuus vähenee, jos tai kun välimiesmenettely intressiriidassa
“pysytetään” välimiesmenettelylain soveltamisalueella.
Sopimuskonstruktiohan näyttää ainoalta keinolta taata tällaisessa
riidassa annetulle välitystuomiolle oikeusvaikutuksia siltä varalta, että
välimiesmenettelylaki ei sitä tee. Jos taas lakia sovelletaan, voidaan
väittää, että konstruktio ei tuo tiedollista lisäarvoa, se ei lisää
itseymmärrystä eikä sillä ole ongelmanratkaisukykyä. On kuitenkin
myönnettävä, että työehtosopimusvaikutus (ja sen pohjana oleva
sopimuskonstruktio) kuvaa ja selittää osuvasti ne oikeusvaikutukset,
jotka ylittävät oikeusvoiman ja ennakkoratkaisun tulkintavaikutuksen
maksimirajat. Laajakaan oikeusvoima tai tulkintavaikutus ei nimittäin
uskottavasti selitä, miksi välitystuomio määrää kaikkien
työehtosopimukseen osallisten työsuhteiden ehdot - ja jos
työehtosopimus on yleissitova, kaikkien muidenkin työsuhteiden ehdot.
Myös tulevaisuudessa solmittavat työsuhteet tulevat välitystuomion
vaikutuspiirin. Laajinkaan oikeusvoima ei niihin ulotu eikä käsitteellisesti
voisikaan ulottua.
Kriittinen tutkija ei kuitenkaan unohda sopimuskonstruktion heikkouksia.
Se ensiksikin hämärtää - tai ehkä oikeammin sulattaa itseensä perinteisen oikeusvoiman ja tulkintavaikutuksen olemassaolon. Toiseksi
se peittää eri vaikutusten erilaisen oikeusperustan. Oikeusvoima
tukeutuu prosessioikeudelliseen tuomioiden pysyvyyden periaatteeseen.
Tulkintavaikutuksen tausta taas on aksiologiassa eli tulkintaopeissa.
Työehtosopimusvaikutus puolestaan johtaa voimansa
työehtosopimusjärjestelmästä eli viime kädessä sopimusoikeudesta.
144
“Sopimus voidaan aikaansaada myös välitystuomion (arbitration) avulla, missä
itse prosessiin sitoutuminen on vapaaehtoista mutta lopputulos on molempia
osapuolia sitova”. Näin selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 17.
145
Brantgärde 1974 s. 17 (“vi mera tveklös betraktar nämndbeslutet som ett beslut
fattat vid sidan av parterna”).
88
Yleisen prosessioikeuden näkökulmasta sopimuskonstruktio johtaa,
johdonmukaisesti loppuun seurattuna, joskus yllättäviin tuloksiin. Kun
kerran välitystuomio on sopimus tai vähintäänkin sopimuksenkaltaisia
oikeusvaikutuksia luova tosiseikka, se on sitä siltäkin osin, kuin
välitystuomio ei ole ratkaisu aktuaaliin riitakysymykseen. Esimerkiksi:
välimiehille on uskottu päättäminen palkankorotuksen suuruudesta
palkkaryhmässä a. Välitystuomion mukaan palkkoja korotetaan y
prosenttia. Välimiehet kuitenkin toteavat, että sama korotus kuuluu
palkkaryhmien b ja c työntekijöille. Teoriassa välitystuomio on sopimus
myös näiden palkkaryhmien osalta. Sopimuskonstruktiosta seuraa näin
ensiksikin, että perinteinen vaatimis- ja väittämistaakka kokonaan
katoavat. Toiseksi lainkäyttöratkaisun erilliset ainesosat tuomiolauselma, varsinaiset perustelut ja obiter dicta -toteamukset alkavat sulautua yhteen.
Ongelmaan on toki ratkaisunsa. Siihen auttaa jo tiukka kuri
välitystuomiota kirjoitettaessa: etenkin laaja-alaisia ja vaikutuksiltaan
arvaamattomia obiter dicta -lausumia on vältettävä. Vielä tehokkaammin
ongelma minimoitaisiin, jos myös perusteluja karsittaisiin tai ne
jätettäisiin kokonaan pois.146 Perusteluista luopuminen nopeuttaisi
hieman välimiesmenettelyä, mutta perustelujen poisjättäminen on
vastoin nykyistä tendenssiä. Perusteluja pidetään tarpeellisina, jotta
asianosaiset voivat kontrolloida välimiesten päätöksentekoa.
Perustelupakko myös pakottaa välimiehet rationaaliseen ja
jäsentyneeseen harkintaa, koska perustelut paljastavat heti, milloin näin
ei ole asianlaita. Sen sijaan pelkkä lopputulos ei kerro, onko
välitystuomio ollut intuitiivinen, sattumanvarainen vaiko harkittu.
Tämän työehtosopimusvaikutuksen piiri määräytyy materiaalisen
lainsäädännön perusteella. Laki määrää, ketkä ovat välityssopimuksen
vaikutuspiirissä. Työehtosopimuslain säännökset työehtosopimukseen
sidotuista tahoista tulevat sellaisinaan sovellettaviksi myös
välityssopimukseen (4 § ja 5 §). Samoin voimassa ovat lain määräykset
työrauhasta ja siihen osallisten yhdistysten valvontavelvollisuudesta
(työehtosopimuslaki 8 §). Hieman avoimeksi jää joidenkin lain
säännösten soveltuvuus: koskeeko hyvityssakko myös tällä tavalla
146
Säädännäistä velvollisuutta välitystuomion perustelemiseen ei ole. Asianosaiset
voivat kuitenkin sopia siitä, että välimiesten on perusteltava ratkaisunsa.
Käytännössä välitystuomiot ovat suurin piirtein poikkeuksetta perusteltuja, olivat
asianosaiset siitä sopineet tai ei. Välitystuomion perustelemista työriidoissa - mikä on
yllättävän riitainen kysymys - käsitellään lähemmin luvussa 8.
89
syntynyttä työehtosopimusta (7 §) tai onko välitystuomiolla syntynyt
työehtosopimus julistettavissa työtuomioistuimen tuomiolla
purkaantuneeksi siitä syystä, että sen määräyksiä on olennaisesti rikottu
(11 §)? Jos näihin kysymyksiin vastataan myöntävästi, voidaan sanoa,
että välitystuomio intressiriidassa rinnastuu jokseenkin aukottomasti
tavanomaista tietä syntyneeseen työehtosopimukseen. Oikeusriidassa
annettu välitystuomio puolestaan vastaa työtuomioistuimen
tulkintakannanottoa voimassaolevasta sopimuksesta tai osapuolten
uutta työehtosopimusta, jolla tarkennetaan takautuvasti aikaisempaa
sopimusta.
4.3.2. Vaikutuksen tulkinta ja pysyvyys
Voidaan kysyä, kuka tulkitsee välitystuomio-työehtosopimusta. Ellei
muuta sovita, sen tulkintaa ja soveltamista koskevat erimielisyydet
ratkaisee työtuomioistuin (työtuomioistuinlaki 1 §). Riitapuolet voivat
myös sopia, että välityssopimuksen sisältöä koskevat erimielisyydet
ratkaistaan välimiesmenettelyssä.147 Sitä varten voidaan valita uudet
välimiehet tai tulkintariita voidaan uskoa entisten välimiesten
ratkaistavaksi. Tosin ilman nimenomaista sopimusta vanhoilla
välimiehillä ei ole toimivaltaa tulkita omaa välitystuomiota. Asia erikseen
on, että tällainen tulkintavalta kannattaa perustaa sopimusteitse.
Sopimus tulkitsevasta välimiesmenettelyn jatkosta (periaatteessa tosin
kysymys on itsenäisestä menettelystä) on kylläkin kustannustehokasta:
se sekä nopeuttaa ratkaisua että säästää kustannuksia. Vastaava
järjestely on käytössä institutionaalisessa sovittelussa. Siinä sovittelijalle
perustetaan usein nimenomainen velvollisuus antaa tulkintoja sellaiseen
sovintosopimukseen, joka on syntynyt hänen myötävaikutuksellaan, jos
jompikumpi riitapuolista pyytää sitä. Tällainen tulkintavelvollisuus on
osaksi sanktio: huolimaton sovittelija joutuu ilmaiseksi tulkitsemaan
omaa sovintoaan, jos se on jäänyt epäselväksi tai ristiriitaiseksi.
Vaikka sopimuskonstruktion ongelmanratkaisukyky on hyvä, siinä on
myös pulmansa. Välitystuomiolla on nimittäin omat
pätevyysedellytyksensä. Välitystuomio voi olla lain mukaan mitätön tai
kumottavissa moitekanteella. Voidaan kysyä, mitä tällöin tapahtuu
välitystuomion aineelliselle työehtosopimusvaikutukselle. Jos
147
Sen sijaan logiikka vaatii, että osapuolet eivät voi sopia siitä, että välimiehet
päättävät välityssopimus-työehtosopimuksen julkistamisesta purkaantuneeksi.
Työtuomioistuinlain 11 §:n välimiesmenettelyn kielto (välimiehet eivät saa päättää
työehtosopimuksen purkamisesta) ulottuu myös tähän tilanteeseen.
90
seuraamme logiikka, vastaus voi olla vain tämä: työehtosopimusvaikutus
katoaa automaattisesti. Välitystuomio ei enää määrää vastaisia työnteon
ehtoja eikä saa aikaan työrauhavelvoitetta. Tosin oma kysymyksensä
on, mitkä lakisääteiset mitättömyys- ja moiteperusteet ylipäätään
soveltuvat intressiriidassa annettuun välitystuomioon. Tätä
välitystuomion pätemättömyyden problematiikkaa käsitellään lyhyesti
jäljempänä luvussa 8. Vastausta vaatii myös kysymys siitä, tulevatko
sopimusoikeudelliset pätemättömyysperusteet sen lisäksi tai sijasta
sovellettavaksi myös välitystuomio-työehtosopimukseen. Esimerkiksi:
aiheuttaako määräysten olennainen rikkominen välitystuomion
“purkaantumisen” (työehtosopimuslaki 11 §).
Intressiperusteisen välitystuomion sopimusluonne tekee erityisen
selväksi sen, että yksimieliset asianosaiset voivat milloin tahansa
kumota sen sisältämän työehtosopimusvaikutuksen. Tämä tapahtuu
yksinkertaisesti näin sopimalla: mitään oikeudellista vahvistamisaktia
siihen ei tarvita. Tämä ei kuitenkaan muodosta niin perustavaa eroa
verrattuna oikeusriidassa annettuun välitystuomioon, miltä se näyttää.
Asianosaiset voivat tunnetusti keskinäisellä sopimuksella järjestää
välinsä täysin välitystuomiosta riippumatta, toisin sanoen ignoroida koko
välimiesmenettelyn. Edes valtiollisen tuomioistuimen tuomio ei nauti
minkäänlaista pysyvyyttä suhteessa yksimielisiin asianosaisiin. Tuomio,
oli se välitystuomio tai valtiollinen tuomio, on näin pohjimmiltaan aina
eräänlainen ratkaisuehdotus. Välimiesten valta luoda työriidoissa “uusia
normeja” on osaksi illusoorinen. Jos normi on liian uusi ja radikaali, se
sivuutetaan työmarkkinoilla.
Oikeusriidan välitystuomion normaalivaikutus ja intressiriidan
välitystuomion työehtosopimusvaikutus ovat joskus lähellä toisiaan.
Välimiehet voivat ottaa ensimmäiseen välitystuomioonsa lausuman siitä,
että siinä käytettyä ratkaisuohjetta noudatetaan myös vastaisissa
samankaltaisissa riidoissa. Tällainen ratkaisuohjeen laajennus selittyy
parhaiten tulkitsemalla se “uudeksi normiksi” eli uudeksi sopimukseksi,
minkä välimiehet ovat luoneet työmarkkinaosapuolten välille. Näin
perustavanlaatuinen ero oikeusriidan ja intressiriidan
välitystuomiokonstruktioissa pitkälti hämärtyy. Se samalla selittää, miksi
kirjallisuudessa eroon ei kiinnitetä sellaista huomiota, mitä sen
periaatteellinen merkitys edellyttäisi. Ohimennen todettakoon, että
kuvainnollisesti jokainen välitystuomio luo uuden normin, de facto
noudatettu ratkaisuohjehan on uusi normi, tosin vain kyseistä
yksittäistapausta koskeva.
91
Asianmukaisesti kirjoitettu välitystuomio ilmoittaa yksiselitteisesti,
johtaako se oikeusvaikutuksensa välitystuomio -konstruktiosta vaiko
sopimus -konstruktiosta.148 Ensimmäisessä tapauksessa sen vaikutus on
oikeusvoimavaikutus ja tulkintavaikutus, jälkimmäisessä taas
sopimusoikeudellinen vaikutus. Välitystuomion sijoittuminen
välimiesmenettelylain soveltamisalaan (tai vastaavasti jääminen sen
ulkopuolelle) saa tässä yhteydessä ratkaisevan merkityksen.
Ensimmäisessä tapauksessa välitystuomio saa lainkäyttöpäätökselle
ominaisen oikeusvoiman ja täytäntöönpanokelpoisuuden;
jälkimmäisessä sen vaikutukset ovat - ainoastaan sopimusoikeudellisia.
4.4. Kvasivälitystuomiot, lautakunnan ja asiantuntijan päätökset
4.4.1. Oikeudellinen ryhmä/ryhmä -konflikti
Jos työriidan osapuolet valitsevat välimieslainkäytön linjan, seuraava
kysymys on, mitä linjan sisäisiä muunnelmia heillä on käytettävissään ja
mitkä ovat niiden rationaalisuusehdot. Varsinaisen eli
välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluvan välimiesmenettelyn
ohella he voivat turvautua lain ulkopuolelle jäävään välimiesmenettelyyn,
riitalautakuntiin sekä asiantuntijalle tehtävään toimeksiantoon.149 Kaikilla
näillä on lukemattomia alamuunnelmia. Jos edellä käsitellyt
konfliktiteoreettiset reunaehdot vallitsevat, myös keveämmät
vaihtomenettelyt kuten lautakuntakäsittely ja asiantuntijalle annettu
toimeksianto toimivat yhtä hyvin - tai yhtä huonosti, elleivät edellytykset
vallitse - kuin välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluva
välimiesmenettely.
Riitapuolten tavoitteista riippuu, millaisen hienosäätöisen valinnan he
tekevät, toisin sanoen antavatko he etusijan välimiesmenettelylle vaiko
kevyelle vaihtoehtomenettelylle. Jos kysymys on oikeudellisesta
ryhmä/ryhmä -konfliktista ja riitapuolet painottavat täytäntöönpantavuutta
ja pysyvyyttä, vaaka kallistuu välimiesmenettelyn puoleen. Välitystuomio
on ensiksikin valmiiksi täytäntöönpanokelpoinen, vaikkakin se edellyttää
summaarista eksekvatuurimenettelyä. Toiseksi välitystuomion pysyvyys
on suhteellisen taattu: välitystuomio on tehoton vain laissa
yksityiskohtaisesti säännellyissä ja suppeaksi rajatuissa tapauksissa.
148
Selkeys on paikallaan myös siitä syystä, että oikeusvaikutusten peruste ratkaisee,
millä tavoin välitystuomion pätevyys tulee tutkittavaksi. Ks. jäljempänä jakso 5.1.1.
149
Ks. edellä jakso 1.2.1.
92
Sen sijaan lautakunnan ja/tai asiantuntijan päätöksiltä puuttuu
lähtökohtaisesti sekä täytäntöönpanokelpoisuus että lopullisuus.
Sopimuskonstruktio kylläkin takaa suhteellisen hyvän sitovuuden. Jos
asianosaiset ovat nimittäin sopineet, että lautakunnan tai vastaavan
elimen päätös on riidan lopullinen ratkaisu, päätös rinnastetaan
käsitteellisesti sovintoon. Kuten edellä todettiin, samaa ajattelua on
sovellettu myös välimiesmenettelylain piirin kuuluvaan
välimiesmenettelyyn. Välitystuomio on paitsi oikeusvoimainen ja
täytäntöönpanokelpoinen riidanratkaisu myös asianosaisten sopimus.
Logiikka on vielä vakuuttavampi, kun kysymyksessä on
lautakuntatyyppinen elin tai asiantuntija. Riitapuolten katsotaan toisin
sanoen delegoineen sovinnon sisällöstä päättämisen lautakunnalle ja/tai
asiantuntijalle.
Puuttuva täytäntöönpanokelpoisuus ei ole käytännössä kovinkaan
merkittävä haitta. “Voittanut” riitapuoli voi nimittäin nostaa valtiollisessa
tuomioistuimessa kanteen ja vaatia päätöksen mukaista tuomiota. Ellei
mikään pätemättömyysperuste rasita päätöstä, se asetetaan
tuomioistuimen ratkaisun pohjaksi. Tuomioistuin ei enää tutki
alkuperäistä oikeusriitaa, vaan sen tutkinta rajoittuu päätökseen.150
Tähän päästään kuitenkin vain sopimuskonstruktion kautta, toisin
sanoen lautakuntatyyppisen elimen päätös ymmärretään riitapuolten
väliseksi sopimukseksi. Sopimuskonstruktio on tässä yhteydessä
ratkaisevasti tärkeämpi kuin välimiesmenettelyn yhteydessä. Konstruktio
on nimittäin ainoa tapa antaa lautakunnan päätökselle
oikeusvaikutuksia, kun sen sijaan välitystuomion oikeusvaikutukset
voidaan aina johtaa välimiesmenettelylaista - tietenkin edellyttäen, että
välimiesmenettely pysytetään lain soveltamisalan piirissä.
On myönnettävä, että yhtäältä riitapuolten “suoran” sovinnon ja toisaalta
lautakunnan/asiantuntijan päätöksen rinnastaminen - eli jälkimmäisen
tulkitseminen sopimukseksi - ei ole täysin kiistatonta. Rinnastaminen
edellyttää viime kädessä sitä, että asianosaisten katsotaan sopineen
riitansa jo, kun he ovat päättäneet uskoa sen ratkaisemisen
ulkopuoliselle. Ulkopuolisen tehtävänä on “vain” antaa sisältö tälle
sovinnolle. Ennen kuin näin on tehty, sovinto on aineellisesti “avoin”.
Emme tiedä, mitä riitapuolet ovat sopineet. Logiikka ei kestä kritiikkiä.
Sopimus, jonka sisältöä kukaan ei tiedä, ei voi olla sopimus. Kun
kuitenkin sopimuskonstruktio hyväksytään, kuten yllä on tehty,
välimiesmenettelyssä, sitä on vaikea evätä, kun tai jos kysymyksessä on
150
Näin käy myös riitapuolten itsensä tekemässä sovinnossa. Ks. Koulu 2006 s. 399.
93
lautakuntatyyppinen riidanratkaisu. Onhan välimiesmenettely, jossa
ratkaisun antaa lain suomin valtuuksin ulkopuolinen taho (=välimiehet),
on vielä kauempana perinteisistä käsityksistä siitä, miten sopimukset
syntyvät. Vastaväitteenä voidaan nimittäin esittää, että tällä
konstruktiolla on myös lautakuntien kohdalla hyvä
ongelmanratkaisukyky, koska tavanomaiset sopimusoikeudelliset
pätevyysperusteet laajenevat lähtökohtaisesti myös päätöstä koskeviksi.
Omia sääntöjä, joiden nojalla yksityisiä riidanratkaisupäätöksiä
arvioitaisiin, ei ole vielä kehitetty. Yksityinen lautakuntapäätös ei
tietenkään ole pätemätön sillä perusteella, että se ei esimerkiksi vastaa
jotain tiettyä laintulkintaa.
Sopimuskonstruktio soveltuu tietenkin vain sellaisiin lautakuntiin, jotka
antavat pysyviä eli “lopullisia” ratkaisuja. Jos lautakunnan päätös on
suositus tai sovintoehdotus, sopimus syntyy vasta, kun riitapuolet
hyväksyvät lautakunnan päätöksen itseään sitovaksi. Käytännössä on
monasti vaikea sopimustekstien nojalla sanoa, milloin lautakunnalla on
niin sanottu ratkaisuvaltuus eli valta tehdä lopullisia (=heti asianosaisia
sitovia) päätöksiä. Esimerkiksi kumiteollisuuden toimihenkilöiden
työehtosopimus 2012-2014 on selvä. Sen 11-kohdan mukaan liitot
sopivat “erillisen ratkaisulautakunnan perustamisesta”
palkkausjärjestelmän riitoja varten. Lautakunta ratkaisee “viimeisenä
asteena” toimen vaativuuteen liittyvät arviointierimielisyydet.151 Myös
metsäteollisuus ry:n ja sähköalojen ammattiliitto ry:n välinen
työehtosopimus 2010-2012 tuntuu lähtevän ratkaisuvaltuudesta,
vaikkakin sen kielenkäyttö on epämääräisempää. Sopimus toteaa vain
lakonisesti, että ratkaisulautakunta “ratkaisee” tiettyyn
työehtosopimuksen kohtaan perustuvat erimielisyydet. Sopimus sisältää
kuitenkin hyvin tarkkoja määräyksiä lautakunnan kokoonpanosta ja
asian käsittelystä.152 Nämä määräykset olisivat tarpeettomia, jos
päätöksen lopullisuus riippuisi siitä, hyväksyvätkö liitot sen jälkikäteen
itseään sitovaksi.
Kannattaa huomata, että uusi laki tuomioistuinsovittelusta ei välttämättä
paranna lautakunnan tai asiantuntijan päätöksen täytäntöönpanoa.
151
Toisaalta sama sopimus toteaa (s. 6), että työehtosopimuksen soveltamisalaan
liittyvät tulkinnat ratkaistaan “osapuolia sitovasti” ratkaisulautakunnassa. Kriitikko
luultavasti kysyisi, eikä “ratkaiseminen” ole jotain ja vähemmän kuin “sitovasti
ratkaiseminen”.
152
Paperiteollisuuden työehtosopimus 2010-2012 on kirjoitettu samaa kaavaa
noudattaen, joten myös sen kohdalla voidaan asettaa tulkintasääntö ratkaisun
lopullisuudesta.
94
Riitapuolet voivat toki tehdä lautakuntakäsittelyssä tai
asiantuntijamenettelyssä sovinnon: se lienee jopa empiirisesti tavallista.
Ankarasti tulkittuna sovinto ei kuitenkaan synny sellaisessa
jäsennetyssä sovittelussa eikä ammattimaisen sovittelijan tuella, minkä
laki asettaa sovinnon vahvistamisen ehdoksi (SovL 18.1 §). Lisäksi lain
ulkopuolelle nimenomaan rajataan sellainen menettely, jossa sovittelija
tekee “asiantuntijana” päätöksiä tai ratkaisusuosituksia (SovL 18.2 §).
Asia erikseen on, että tällaiset ahtaat ja muodollis-juridiset rajaukset
eivät sinänsä ole kovin perusteltuja. Osaksi nämä soveltamisalan
rajaukset ovat toki kierrettävissä lautakuntamenettelyä ja
asiantuntijatoimeksiantoa koskevalla sääntelyllä, välillä siihen riittää
pelkkä kielenkäytön uudistaminen.
Lautakunnan ja/tai asiantuntijan päätöksen pätevyys tarjoaa oman
ongelmakenttänsä. Aluksi on syytä erottaa yhtäältä sopiminen tästä
riidanratkaisumenettelystä (eli käytännössä yleensä lautakunta- tai
asiantuntijalauseke työehtosopimuksessa), toisaalta taas siinä syntynyt
lopputulos (eli lautakunnan tai asiantuntijan päätös). Ensimmäisen eli
niin sanottuun riidanratkaisusopimukseen sovelletaan sopimusoikeuden
yleisiä sääntöjä, tosin hieman modifioidusti, koska näiden sopimusten
erityinen luonne muotoaa sääntöjä. Sopimus voi olla pätemätön tai
kohtuuton. Jälkimmäisestä tunnettu esimerkki on sopimus, jonka delegoi
riidanratkaisun vastapuolelle tai tämän lähipiirille. Pääsääntöisesti
riidanratkaisusopimukset ovat kuitenkin kohtuullisia, koska
kustannustehokas riidanratkaisu on kummankin etu ja riitapuolten
odotetaan tietävän parhaan tavan ratkaista “oma” riitansa. Lautakunnan
ja/tai asiantuntijan päätöksen pätevyys on vaikeampi pulma. Jos edellä
esitetty sopimuskonstruktio hyväksytään, pulma osaksi katoaa.
Päätökseen sovelletaan yleisiä sopimusoikeudellisia sääntöjä; kun
kysymys ei ole enää suhteellisen neutraalista riidanratkaisun tavasta,
sääntöjä sovelletaan sellaisenaan. Sopimuskonstruktio tuntuu tässä
itseään vahvistavalta. Kun kerran riitapuoli itse ei saa sopia mitä tahansa
pätevästi, hän ei voi myöskään siirtää kolmannelle rajoittamatonta
vapautta tehdä itseään koskevia päätöksiä.153
Toinen lähestymistapa on soveltaa lautakunnan tai asiantuntijan
päätökseen tavallaan suoria pätemättömyysperusteita, toisin sanoen
153
Sen sijaan välimieslainkäytön tutkimus on löytänyt tällaisia anomalioita, eli
tilanteita, joissa välimiehet ratkaisevat välitystuomiolla sellaisen yksittäisen
kysymyksen, josta asianosaiset eivät itse saa sopia. Tämä kuitenkin edellyttää, että
asia kokonaisuudessaan on sellainen, että siinä sovinto on sallittu. Lisäksi tilanteet
ovat äärimmäisen harvinaisia. Ks. lähemmin Bolding 1962 s. 44.
95
niitä ei enää johdeta alkuperäisestä riitapuolesta. Jos tälle tielle
lähdetään, helppo ratkaisu olisi soveltaa lautakunnan tai asiantuntijan
päätökseen niitä sääntöjä, jotka estävät riitapuolten tekemän sovinnon
vahvistamisen tuomioistuimessa. Tällaisia vahvistamisen esteitä ovat
sovinnon lainvastaisuus, sovinnon kohtuuttomuus ja se, että se loukkaa
kolmannen oikeutta (SovL 23 §). Lähestymistapojen käytännön ero
jäänee minimaaliseksi. Esimerkiksi kohtuuttomuus joudutaan
päättelemään siitä, mikä on “kärsivälle” riitapuolelle kohtuutonta. Näin
kohtuuttomuuden arviointi palautuu pitkälti oikeustoimilain 36 §:n yleisen
kohtuullistamissäännöksen tulkintaan.
Kvasivälimiesmenettely - eli välimiesmenettelyn muotoja seuraava mutta
välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävä menettely - näyttää kaikkein
huonoimmalta vaihtoehdolta. Siinä hukataan välimiesmenettelyn
vahvuudet mutta säilytetään sen heikkoudet (hitaus, jähmeys, kalleus).
Arvailujen varaan jää, kompensoituuko tämä parantuvalla lainkäytön
laadulla, toisin sanoen tällaisessa menettelyssä päästään suurempaan
oikeusvarmuuteen kuin lautakunta - tai asiantuntijamenettelyissä.
Tuomitsemisparadigman lähtökohtiin tällainen olettamus toki kuuluu.
Ohjattu ja ennustettava menettely sekä ammattitaitoinen tuomari
takaavat. lainkäytön laadun eli sen, että aineellinen totuus löydetään ja
“lakia” sovelletaan oikein. Vaihtoehtoisen riidanratkaisun ideologia ei
niinkään kiistä tätä olettamaa; se pikemminkin väittää, että tällainen tapa
ratkaista konflikteja ei ole sitä, mitä konfliktiosapuolet haluavat tai
kaipaavat.
4.4.2. Intressiperusteinen ryhmä/ryhmä -konflikti
Jos välitystuomion paremmuus oikeusriidoissa on arvailujen varassa,
vielä epävarmemmalle maaperälle astutaan, kun sitä tarkastellaan
intressiperusteisissa ryhmä/ryhmä -konflikteissa. Välitystuomiohan
muodostaa, kuten edellä todettiin, uuden työehtosopimuksen; sillä on
toisin sanoen työehtosopimusvaikutus. Tämä vaikutus saadaan yhtä
hyvin aikaan uskomalla työehtosopimuksen laatiminen lautakunnalle tai
asiantuntijalle. Välitystuomion erityisominaisuuksista
(täytäntöönpanokelpoisuus, vahva pysyvyys) ei näytä olevan mitään
hyötyä tässä kontekstissa. Pikemmin välitystuomion pysyvyyden
sitominen lakisääteisiin mitättömyys- ja moiteperusteisiin avaa vaaran
lähteen. Välitystuomion kumoutuessa myös sen konstituoima
työehtosopimus kumoutuu. Lautakunnalla ja/tai asiantuntijalla on myös
suurempi vapaus kehitellä sellaisia menettelykäytänteitä, joita
intressiriitojen ratkaiseminen vaatii. Sen sijaan välimiesmenettelyyn
96
pitäytyminen saattaa muodostaa pakkopaidan ja estää vapaan
kehitystyön.
Totta on, että jotkut välimiesmenettelyn kilpailuedut säilyvät
intressiriidoissakin. Ensiksikin lainsäädäntö tarjoaa valmiin ja toimivan
menettelysääntöjen “paketin”. Sen sijaan lautakunta- ja
asiantuntijamenettelylle on kirjoitettava säännöt. Ainakaan toistaiseksi
niitä ei ole valmiina, joskin lautakuntakäytäntöä on sen verran, että se
lienee luonut hiljaista tekijäntietoa eli vakiintuneita menettelyrutiineja.
Vastaväitteeksi taas on nostettava se, että välimiesmenettelyn säännöt
on kehitetty yhtä spesifistä riitatyyppiä, eli oikeusriitoja ajatellen. Mitään
varmuutta ei ole, että ne tuottavat hyviä tuloksia toisessa riitatyypissä eli
eturistiriidassa. Mahdollista toki on, että säännöt asian käsittelystä ja
päätöksenteosta ovat yleispäteviä, ne toimivat yhtä hyvin muissa
riitatyypeissä, mutta tämä jää, empiirisen tiedon jälleen puuttuessa,
uskonasiaksi.
Toiseksi voidaan olettaa, että välimiesmenettelyn ulkonainen muoto
välittää intressiriitoihin jotain siitä legitimoivasta vaikutuksesta, joka
oikeudenmukaisella oikeudenkäynnillä väitetysti on. Tässä yhteydessä
ei ole tarpeen kiistellä siitä, onko legitimoiva vaikutus todellisuutta vai
kuvitelmaa valtiollisessa lainkäytössä ja syntyykö se myös tässä
kahdessa suhteessa tavallaan vieraassa ympäristössä. Valtiollisessakin
lain käytössä tutkimustulokset näyttävät heijastavan näkemystä, että
kansalaiset eivät jaa prosessioikeuden tutkijoiden uskoa menettelyn
legitimoivaan vaikutukseen. Heille pikemminkin oikea (eli sosiaalisesti
hyväksyttävä) lopputulos legitimoi menettelyn.
Tässäkin yhteydessä kvasivälimiesmenettely on eräänlainen
väliinputoaja, johon ei tunnu liittyvän mainittavia etuja. Jos siinä
sovelletaan orjallisesti välimiesmenettelylain säännöksiä, se rinnastuu
varsinaiseen välimiesmenettelyyn. Jos taas niistä poiketaan, se lähenee
lautakuntamenettelyä. Se vähäinen huomio, jonka
kvasivälimiesmenettely on saanut, selittyy näin sillä, että tällaisella
menettelyllä ei ole luontaista käyttöalaa.
97
ERITYINEN OSA
5. VÄLIMIESMENETTELYN SOVELTAMISALA
TYÖRIIDOISSA
5.1. Välimiesmenettelylain soveltamisala
5.1.1. Lakisystematiikkaa: välillinen määräytyminen
Otsikon sisältämää ongelmaa ei ole tapana muotoilla tällä tavalla.
Yleensä kysytään joko, kuinka laaja välimiesten toimivalta on tai,
millaisia riitoja välimiesmenettelyssä saadaan ratkaista. Ensimmäisessä
kysymyksessä erotetaan yhtäältä välimiesten lakisääteinen toimivalta
(eli mandaattitoimivalta), toisaalta taas se konkreettinen toimivalta, jonka
välityssopimus yksittäistapauksessa suo välimiehille. Konkreettinen
toimivalta voi olla suppeampi kuin lakisääteinen toimivalta mutta ei
päinvastoin.154 Jälkimmäisessä kysymyksessä taas ratkaistaan eri
riitatyyppien kelpaavuus välimiesmenettelyn kohteeksi; riitoja, joiden
ratkaisemiseen saadaan käyttää välimiesmenettelyä, kutsutaan hieman
epäonnistuneesti “välityskelpoisiksi”. Kirjallisuudessa puhutaan joskus
myös “ratkaisukelpoisista” asioista, mikä onkin onnistuneempi kuvaus. 155
Keskustelu siitä, onko tietty asia (välimiesmenettelyssä)
ratkaisukelpoinen vai ei, kuitenkin yksinkertaistaa liiaksi
kysymyksenasettelua. Sen sijaan kannattaa kysyä, millaisessa
lainkäyttömenettelyssä on sovellettava välimiesmenettelylain
säännöksiä, saako tässä menettelyssä annettu ratkaisu välitystuomion
spesifiset vaikutukset ja milloin menettelyn tuottaman ratkaisun pätevyys
on riitautettava välitystuomion moitteen kautta. Jos välimiesmenettelylaki
tulee sovellettavaksi, kysymykset saavat vastauksensa tästä laista. Jos
laki taas ei tule sovellettavaksi kysymykset saavat vastauksensa
154
Ks. esim. Kurkela-Turunen 2010 s. 24. Tämä pätee tietenkin vain, kun tilanne
sijoitetaan välimiesmenettelylain piriin, toisin sanoen menettely pysytetään lain
soveltamisalueella. Osapuolet voivat toki “välityssopimuksessaan” ylittää
lakisääteisen toimivallan mutta sen mukainen menettely ei tällöin enää ole
käsitteellisesti välimiesmenettelyä eikä siinä annettu tuomio välitystuomio lain
merkityksessä. Oikeusvaikutuksia se tietenkin voi siitä huolimatta saada, joskin
sopimuskonstruktion käyttöala jää kapeaksi. Välimiesmenettelyähän voidaan
lähtökohtaisesti käyttää vain asioissa, joissa sovinto on sallittu.
155
Ks. esim. Ovaska 2007 s. 254.
98
muualta oikeusjärjestyksestä. Ongelma välimiesmenettelylain
soveltamisalasta on näin lähinnä ongelma menettelyyn ja ratkaisuun
sovellettavasta normistosta, ei siitä, mitä saadaan “ratkaista” tai ei.
Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että välimiesmenettelyn
soveltamisala riidanratkaisukeinona on käsitteellisesti eri asia kuin
välimiesmenettelylain soveltamisala. Sellainen välimiesmenettely, joka
ulkonaisesti muistuttaa lakisääteistä välimiesmenettelyä mutta joka
kuitenkin jää lain ulkopuolelle, voi vastata riitapuolten odotuksia
paremmin kuin lakisääteinen menettely. Pelkistetymmin:
välimiesmenettelyn konfliktiteoreettisesti optimaalinen käyttöala voi olla
joko laajempi tai suppeampi kuin välimiesmenettelylain formaalinen
soveltamisala. Tämä ero on syytä tuoda esiin myös käsitteissä; niinpä
konfliktiteorian kontekstissa kannattaa puhua välimiesmenettelyn
“käyttöalasta”, juridisessa kontekstissa taas välimiesmenettelyn
“soveltamisalasta”.156 Yleisesti katsotaan, että käyttöala on merkittävästi
laajempi kuin soveltamisala. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että
lähes mikä tahansa ihmisten välinen erimielisyys on ratkaistavissa
välimiehiin turvautumalla. Poikkeuksellisesti käyttöala on kuitenkin
joskus soveltamisalaa suppeampi, toisin sanoen kiista olisi
ratkaistavissa välimiesmenettelylain piiriin kuuluvalla menettelyllä, mutta
tämä menettely ei konfliktiteoreettisesti sovi tarkoitukseensa, se
esimerkiksi kärjistää liiaksi riitapuolten vastakohtaisuutta tai se on
kustannustehoton vaihtoehto.
Oma kysymyksensä on, kannattaako riitapuolten pyrkiä siihen, että
heidän sopimansa menettely saadaan välimiesmenettelylain
soveltamisalaan. Voidaan sanoa, että tämä on sen riitapuolen
intressissä, joka haluaa saada ennustettavan ja sitovan ratkaisun riitaan.
Välimiesmenettelylaki ensiksikin takaa välitystuomiolle oikeusvoiman ja
täytäntöönpanokelpoisuuden; toisaalta taas lain piirin kuuluvaan
menettelyyn saadaan tuke valtiollisilta tuomioistuimilta. Tuomioistuimet
osallistuvat välimiesten nimittämiseen ja ottavat vastaan todistelua. Eri
asia on, että joskus on ihmetelty, miksi vain lakisääteiseen
välimiesmenettelyyn on saatavissa virka-apua valtiollisilta
tuomioistuimilta. Tämä etu olisi liitettävissä ja kannattaisi liittää
muuhunkin vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun.157
156
Tämä onkin ainoa kohta, jossa käytetään eriytettyä terminologiaa. Kuten edellä
todettiin, muutoin näistä välimiesmenettelyn tyypeistä käytetään yksinkertaisuuden
takia yhteistä käsitteistöä. Ks. edellä jakso 2.3.1.
157
Syrjänen 2009 s. 65. Tällaista menettelyllistä etua ei tarvita ehkä niinkään
sovittelutyyppisessä riidanratkaisussa. Sen sijaan mahdollisuus siihen olisi
99
Välimieslainkäytön erikoisuuksiin kuuluu, että vuoden 1992
välimiesmenettelylaki ei kerro omaa soveltamisalaansa. Sen sijaan lain
soveltamisala joudutaan päättelemään niistä vaatimuksista, joita laki
asettaa välityssopimuksen pätevyydelle (VML 2 §). Tämä on vanha
lainsäädäntösystemaattinen perinne skandinaavisissa laeissa, ja se oli
Suomessa käytössä jo vuoden 1928 laissa. Tämän lain perusratkaisu
siirrettiin hieman modernisoituna vuoden 1992 lakiin. Uusimmissakaan
skandinaavisissa välimiesmenettelylaeissa soveltamisalaa ei määritellä,
vaan välimiesmenettelyn käsite oletetaan tunnetuksi. Tunnettuna käsite
taas määrittää lain soveltamisalan. Valmisteluasiakirjoissa käsitteeseen
(ja samalla soveltamisalaan) otetaan toisinaan kantaa. Näistä
valmistelulausumista ei ole mainittavaa hyötyä, koska niissä painotetaan
mielivaltaisen tuntuisesti jotain välimiesmenettelyn piirrettä. Esimerkiksi
Norjan vuoden 2004 lain perusteluissa välimiesmenettelyn
tyyppiominaisuuksina mainitaan yhtäältä sen liittyminen oikeudellisiin
riitoihin ja toisaalta välimiesten antaman ratkaisun lopullisuus.158
Vuoden 1992 laki ei kokonaan sivuuta perusteluissaan kysymystä lain
soveltamisalasta.159 Hallituksen esityksen perusteluissa nimittäin
todetaan kuitenkin vain, että uudella lailla ei ole tarkoitus sen enempää
laajentaa kuin supistaakaan välimiesmenettelyn soveltamisalaa. Näin
kysymys lain soveltamisalasta tavallaan palautuu vuoden 1928 laista
esitettyihin käsityksiin. Tutkimus antaa vaikutelman oikeuskehityksen
pysähtymisestä. Kotimaisessa kirjallisuudessa soveltamisalan
problematiikka ja etenkin oikeusriita -kriteerin sisältö ovat jääneet
oikeastaan kokonaan huomiotta. Arvailtavaksi jää, johtuuko se siitä, että
ne eivät ylipäätään nouse käytännön ongelmiksi, jolloin ne eivät
kiinnosta käytäntöorientoitunutta kirjallisuutta. Yhtä hyvin huomion
puuttuminen voi seurata välimieslainkäytön tutkimuksen yleisestä
fragmentaarisesta luonteesta. Jotkut teemat saavat suhteettomasti
huomiota, jotkut taas sivuutetaan totaalisesti.
paikallaan niin sanotussa lainkäytöllisessä vaihtoehtomenettelyssä, esimerkiksi
lakisääteisissä tai sopimusperusteisissa lautakunnissa. Ohimennen todettakoon, että
niin sanottu sovitteludirektiivi on tuonut myös institutionaalisessa sovittelussa
saavutetun sovinnon täytäntöönpanokelpoisuuden piiriin. Tällainen sovinto on
vahvistettavissa erityisessä summaarisessa menettelyssä
täytäntöönpanokelpoiseksi. Ks. lähemmin Koulu 2012b s. .
158
159
Ks. lähemmin Kolrud ym 2007 s. 26.
HE 202/1991 s. 11. Ks. Möller 1997 s. 2.
100
Kannattaa huomata, että välimiesmenettelylakia sovelletaan
lähtökohtaisesti myös työriitoihin. Tämä ei ole oikeusvertailevasti
suinkaan itsestään selvä periaateratkaisu. Päinvastoin monissa ellei
useimmissa maissa välimiesmenettely työriidoissa nimenomaan rajataan
kaupallista eli tavallista välimiesmenettelyä koskevan lain ulkopuolelle.160
Tätä perustellaan sillä, että näin työriidat saadaan ratkaistuksi
mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähin muodollisuuksin.
Tausta-ajatuksena on selvästikin, että kaupallinen välimiesmenettely on
liian hidas ja liian formaalinen työriidoissa käytettäväksi. Työriitojen
välimiesmenettelystä annetuissa säännöksissä välimiehille annetaan
huomattava vapaus päättää, miten työriitaa käsitellään. Tavallisesti
välimiehet saavat tässä suhteessa täysin vapaat kädet: joskus harkintaa
ohjataan yleissäännöksellä.161
Totta on, että soveltamisalan epäsuora määrittely toimii kohtalaisen
hyvin. Pätevän välityssopimuksen sääntelystä on johdettu viisi kriteeriä.
Niiden kaikkien on vallittava yhtä aikaa, jotta välimiesmenettelylaki tulee
sovellettavaksi ja välityssopimus/välitystuomio saavat niille tyypilliset
oikeusvaikutukset. Nämä kriteerit ovat: riidan on oltava
yksityisluonteinen, riidan on oltava oikeudellinen, riidassa asianosaisten
sovinnon on periaatteessa oltava mahdollinen, välimiesten päätöksen on
sidottava asianosaisia, ja välimiesten ratkaisun on oltava asiassa
lopullinen. Monasti sitovuus ja lopullisuus mielletään synonyymeiksi, ja
sitova päätös onkin tavallisesti lopullinen. Periaatteessa kysymys on eri
asioista; päätös voi olla sitova mutta ei-lopullinen tai lopullinen mutta ei
sitova. Vaatimus sovinnonvaraisuudesta taas sitoo lain soveltamisalan
yksityisautonomisen sopimusvapauden rajoihin.162
5.1.2. Soveltamisen viisi edellytystä: tulkintaa
Laissa asetettu vaatimus, jonka mukaan asianosaisten on pystyttävä
teoriassa sopimaan välimiehille uskottu kiista, tuo yllättävän paljon
160
de Givry 1978 s. 48.
161
Asia erikseen on, millaista tukea välimiehet saavat esimerkiksi ohjeista, joiden
mukaan välimiehiä “shall be guided by the need to gather full information on all
issues in an expeditious, orderly and informal manner”.
162
Konstruktiosta ks. Heuman 1999 s. 161. Ohimennen todettakoon, että
soveltamisalan (tai ylipäätään minkään oikeusvaikutuksen) kytkeminen sovinnon
luvallisuuteen on oikeushistoriallinen reliikki. Nykykäsitys lähtee siitä, että
asianosaisten yksimielisyys eli de facto sovinto - eli eufemistisesti sovinnollinen
ratkaisu - on tavoittelemisen arvoinen myös niissä asioissa, joissa sovintoa ei
periaatteessa sallita, esimerkkinä lapsen huolto.
101
epävarmuutta välimiesmenettelylain soveltamisalaan. Näin käy, vaikka
sopimusvapauden piiri oletetaankin selväksi (mitä se ei kylläkään ole).
Ensiksikin logiikka toimii vain toiseen suuntaan. Asiat, joissa sovinto ei
ole sallittu, eivät kylläkään kelpaa välimiesmenettelyssä ratkaistaviksi.
Sen sijaan monet sellaisetkin asiat, joissa asianosaiset saavat
periaatteessa tehdä sovinnon, jäävät välimiesmenettelylain ulkopuolelle
muiden soveltamiskriteerien takia. Esimerkiksi vaatimus riidan
oikeudellisesta luonteesta sulkee lain ulkopuolelle intressiriidat, joihin
asianosaisten sopimusvapaus tietenkin ulottuu.
Toiseksi muutokset sopimusvapaudessa päivittyvät välittömästi
välimiesmenettelyn soveltamisalaan: soveltamisala ja sen myötä
lakisääteisessä välimiesmenettelyssä ratkaistavien asioiden piiri elää
koko ajan. Tämä on taas luonut mukanaan ongelman siitä, mikä
ajankohta on ratkaiseva arvioitaessa, onko riita sovittavissa.
Standardivaatimus asettaa välitystuomion antamisen hetken
ratkaisevaksi; teoriassa loogisempi ajankohta olisi välityssopimuksen
tekemisen ajankohta.163 Kolmanneksi puhuminen asioista, joissa sovinto
on sallittu (tai ei ole sallittu), on epätarkkaa. Prosessioikeudessa on ajat
sitten havaittu, että riidassa, jossa sovinto ei ole sallittu, on osia, joissa
sovinto on tehtävissä. Tällainen osariita on tietenkin siirrettävissä
lakisääteiseen välimiesmenettelyyn. Samoin asiassa, jossa saa sopia,
saattaa olla sellaisia osia, joissa laki ei salli sovinnon tekemistä ja jotka
näin eivät kelpaa välimiesmenettelyyn.
Vielä enemmän vaikeuksia tuottaa vaatimus riidan oikeudellisesta
perusluonteesta. Välimieslainkäytön tutkimuksessa vaatimus riidan
oikeudellisuudesta ja yksityisestä luonteesta on tapana yhdistää. Näin
saadaan sääntö, jonka mukaan välityssopimuksen tulee koskea
“yksityisoikeudellista” kysymystä. Toisinaan kriteeriä korostetaan
vaatimalla, että lain tarkoittamaan välimiesmenettelyyn voidaan ohjata
vain “riita-asioita” eli sellaisia asioita, jotka olisivat tuotavissa yleiseen
tuomioistuimeen riita.-asioina. Jos oikeudellisen riidan vaatimusta
tulkitaan tällä tavalla, se estää välimiesmenettelyn, jonka kohteena
abstrakti erimielisyys “jostakin oikeudellisesta periaatteesta” tai
varmuuden saaminen “jostakin faktasta”.164 Tosin siitä, käytetäänkö
näissä yhteyksissä termiä ”riita-asia” synonyyminä lain kömpelölle
“yksityisoikeudellinen riitakysymys” ilmaukselle vai sisältääkö
kielenkäyttö tulkinnan muutoksen, voidaan olla monta mieltä.
163
164
Ks. esim. Ovaska 2007 s. 254.
Ks. Ovaska 2007 s. 35.
102
Jälkimmäisessä tapauksessa kysymys olisi uudesta ja ankarammasta
kriteeristä välimiesmenettelylain soveltamiselle. Asiayhteys ei paljasta,
kumpaa tarkoitetaan, mutta jos esitystä arvioidaan puhtaan kielellisesti,
kysymys näyttäisi pikemminkin olevan uustulkinnasta. Riita-asia nimittäin
on juridisessa kielenkäytössä muuta ja enemmän kuin
yksityisoikeudellinen kysymys.
On syytä huomata, että “riita-asian” käsitekään ei ole yksiselitteinen.
Näin ollen luonnollinen jatkokysymys kuuluu, tarkoitetaan riita-asialla
tässä yhteydessä samaa kuin riita-asialla oikeudenkäymiskaarta
sovellettaessa. Kysymykseen on pakko vastata myöntävästi. Käytetyt
esimerkit antavat vaikutelman, että riita-asia -käsite ja sen korollaarit on
lainattu suoraviivaisesti yleisestä prosessioikeudesta. Näin ollen lain
mukaisessa välimiesmenettelyssä ratkaistavaksi kelpaisivat vain ne
oikeudelliset riidat, jotka periaatteessa olisivat tuotavissa riita-asiana
yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sääntöä voidaan kutsua vaikkapa
vastaavuusperiaatteeksi. Tiukennettu tulkinta (jos sitä on ylipäätään
tarkoitettu) on kuitenkin syytä torjua. Minkäänlaista käsitteellistä tai
loogista pakkoa tällaiseen vastaavuusperiaatteeseen ei, kuten
jäljempänä tullaan toteamaan, ole.165 Oikeudellisen riidan vaatimusta
voidaan tulkita vapaammin; samoin koko vaatimuksen mielekkyys on
kiistettävissä.
Tässä tutkimuksessa lähtökohdaksi otetaan, että välimiesmenettelylle ja samalla välimiesmenettelylain soveltamiselle - ei ole tarpeen kehitellä
spesifisiä rajoituksia. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että lain
rajoituksia ei saa tulkita laajentavasti eikä sellaisia
soveltamisedellytyksiä, joita laki ei varta vasten aseta, tule keksiä. On
nimittäin vaikea perustella, mitä tarkoitusta tällaiset rajoitukset
palvelisivat. Hyväksi todettujen riidanratkaisukeinojen käyttämistä
mahdollisimman laajalti on päinvastoin syytä suosia niin tulkinnoissa
kuin säädettävässä laissakin. Erityisen aiheellista tämä on
välimiesmenettelyn kohdalla. Kun asianosaiset kustantavat kerran
välimiesmenettelyn, heille on suotava mahdollisuus käyttää sitä
haluamiinsa tarkoituksiin.
On helppo havaita, että lain määre “yksityisoikeudellinen riitakysymys”
sisältää toisenkin laaja-alaisen rajoituksen lain soveltamisalassa. Kaikki
oikeudelliseksi tulkitut riidat eivät kelpaakaan välimiesmenettelyyn: lain
ulkopuolelle sulkeutuvat luonteeltaan julkisoikeudelliset eli
julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen liittyvät riidat. Kannattaa kuitenkin
165
Ks. jäljempänä jakso 5.2.
103
huomata, että julkisyhteisö voi olla - ja usein onkin - tavallisen
“yksityisoikeudellisen” välityssopimuksen osapuolena.166 Tämä
soveltamisalan rajaus on puhtaasti säädännäinen. Monissa maissa
välimiesmenettelyyn turvaudutaan myös yksityisen kansalaisen ja
julkisen vallan välisissä riidoissa. Se on myös - sovittelun tapaan osoittautunut tehokkaaksi tavaksi ratkaista tällaisia riitoja, koska se
välttää hallinnollisen muutoksenhakuun liittyvät pulmat, kärjistyvän
vastakohtaisuuden ja viranomaisen taipumuksen “pelastaa” kasvonsa.
Pohjoismaissakin on ehdotettu, että välimiesmenettelyn
käyttöedellytykset julkisoikeudellisissa riidoissa selvitettäisiin.167
Toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Vaatimus oikeusriidan yksityisoikeudellisesta luonteesta ei sekään ole
helposti tulkittavissa. Oikeussuhteiden luokittelu julkisoikeudellisiin ja
yksityisoikeudellisiin ei ole ratkaistavissa yleisillä säännöillä, vaan
ratkaisu jää yksittäistapauksessa tehtäväksi. Myös tämä rajanveto elää,
ja välimiesmenettelylain soveltamisala seuraa ajattelun muutoksia.
Esimerkki tästä ovat niin sanotut hallintosopimukset. Oikeuskäytännössä
on tapana erottaa yhtäältä riidat hallintosopimusten tulkinnasta ja
pätevyydestä, toisaalta niiden mukaisista suorituksista.168 Ensimmäiset
ratkaistaan hallintolainkäytössä, jälkimmäiset yleisissä tuomioistuimissa.
Kun tämä (sinänsä kiistanalainen) dikotomia siirretään
välimieslainkäyttöön, suoritusriita on ohjattavissa välimiesmenettelyyn.
Tällainen riita on “yksityisoikeudellinen” ja siinä sovinto on sallittu. Sen
sijaan riita hallintosopimuksen tulkinnasta jää välimiesmenettelylain
soveltamisalan ulkopuolelle. Tässä tutkimuksessa ongelman riidan
yksityisoikeudellisesta luonteesta ja sen määrittelystä jätetään vähälle
huomiolle. Ongelma ei juuri aktualisoidu kollektiivisissa työriidoissa,
joiden yksityisoikeudellinen perusluonne on tavallisesti selviö. Asia
erikseen on, missä määrin välimiesten on päätöksenteossaan olettava
huomioon niin sanottu yleinen intressi, mutta se on oma kysymyksensä
ja ansaitsee oman tutkimuksensa. Kysymys on näin pakko tässä
tutkimuksessa ohittaa. Se ei sitä paitsi ole mitenkään spesifinen
166
Tilanteesta ks. Kolrud ym 2007 s. 30.
167
Ks. Siitari-Vanne 2005 s. 73. Toisinaan erityissäännös laajentaa
välimiesmenettelylain soveltamisalaa eli sallii siihen turvautumisen myös
julkisoikeudellisessa kiistassa. Tunnettu esimerkki on kuntalain (1995/365) 87 §. Sen
nojalla välimiesmenettelyä saadaan käyttää riidassa, joka aiheutuu kuntien välisestä,
yhteistoimintaa tarkoittavasta sopimuksesta. Ks. Mäenpää 2004 s. 499 ja Mäenpää
2007 s. 188.
168
Koulu 2012 s. 334.
104
työriitojen välimiesmenettelylle, vaan yleisen edun vaikutus toistuu
muissakin yhteyksissä
Lainsäätäjä rajoittaa välimiesmenettelyn käyttämistä paitsi näillä yleisillä
rajoituksilla myös spesifisillä välimiesmenettelyn käyttämisen kielloilla.
Nämä kiellot ovat tavallisesti relatiivisia ja välityssopimuksen tekemistä
koskevia: ne kieltävät yleensä ennenaikaisen välityssopimuksen
sellaisissa oikeussuhteissa, joissa toinen sopimuspuoli on tiedollisesti tai
taloudellisesti toista heikompi. Tällaisia kieltoja käytetään muun muassa
kuluttaja- ja työsuhteissa. Kuten edellä todettiin, työtuomioistuinlaki
sisältää erityisen välimiesmenettelyn käyttämisen kiellon.169 Välimiesten
ratkaistavaksi ei työehtosopimuksen määräyksellä voida siirtää
vaatimusta työehtosopimuksen julistamisesta purkaantuneeksi (TTL
11.1 §). Tämä kielto on - muista kielloista poiketen - yhtäältä
sisällöllinen, toisaalta ajallisesti rajoittamaton.
Muiden kieltojen tapaan myös tämä kielto luo omat tulkintaongelmansa.
Vastakohtaispäätelmä vie siihen, että tällainen vaatimus on muulla
välityssopimuksella (esim. aktuaalissa soveltamistilanteessa tehdyllä)
siirrettävissä myös välimiesten ratkaistavaksi. Analogia taas vaatii, että
kielto koskee kaikkia välityssopimuksia ja vastaavia järjestelyjä, joista voi
seurata, että tällainen vaatimus päätyy välimiesmenettelyyn. Kun
kielellinen tulkinta vie umpikujaan, vastausta joudutaan hakemaan
yhtäältä lainsäätäjän tarkoituksesta, toisaalta reaalisista argumenteista.
Voidaan väittää, että yleinen etu - työrauhan ylläpitäminen,
työehtosopimusten pysyvyys tai muu vastaava tavoite - tukee
laajentavaa tulkintaa. Vakavan oikeusseuraamuksen määrääminen on
haluttu uskoa luotettavaksi katsotulle valtiolliselle tuomioistuimelle.
Vastaväitteenä taas on tuotavissa esiin, että voivathan riitapuolet milloin
tahansa “julistaa” voimassaolevan työehtosopimuksen puretuksi ja tehdä
uuden. Jos välitystuomio ymmärretään uudeksi työehtosopimukseksi,
kielto tuntuu menettävän perustansa.170 Jos lainsäätäjällä on ollut eritelty
tarkoitus, se lienee seuraava: kiellolla estetään sellaiset välitystuomiot,
169
Ks. edellä jakso 1.2.2.
170
On toki muistettava, että tällainen välitystuomio katsotaan oikeusriidassa
annetuksi. Oikeusriidassa annetun välitystuomion luokittelu uudeksi sopimukseksi ei
ole yhtä luontevaa kuin intressiriidassa annetun. Tässä tilanteessa erottelu ei
kuitenkaan tunnu saavan merkitystä, vaikka se muutoin hyväksyttäisiinkin.
Kyseisessä riidassa oikeusriita ja intressiriita kietoutuvat toisiinsa, koska konstruktio
syntyvästä työehtosopimuksesta sitoo ne toisiinsa. Sopimusrikkomus vahvistetaan
oikeusriidassa, uusi sopimus syntyy intressiriidan ratkaisussa.
105
jotka vain kumoavat vanhoja sopimuksia tuomatta uutta sopimusta sen
tilalle. Säännös toisin sanoen kieltää pelkästään “purkavat”
välitystuomiot. Vaikka tavoite on hyväksyttävissä, siinä on ongelmansa.
Kiellon soveltamisala nimittäin jää riippumaan välimiesmenettelyn
lopputuloksesta, mikä ei tietenkään ole kestävä ratkaisu. Toimivaltaa ei
voi jättää “leijuvaksi”. Laajentava tulkinta joudutaan näin perustamaan
lähinnä kyyniseksi luokiteltavaan tarpeeseen pitää järjestelmä
yksinkertaisena. Välimiesmenettelyä koskevan poikkeuksen eli sen
kiellon ala saadaan joka tapauksessa tällä keinolla selkeäksi ja sääntö
itsessään helposti sovellettavaksi. Selkeys vähentää samalla kiistoja
siitä, milloin välimiesmenettely saadaan käyttää, milloin taas ei.
Sen sijaan vaatimus välimiesten ratkaisun “lopullisuudesta” ja
“sitovuudesta” on kohtalaisen helppo. Tavallisesti sitovuus ja lopullisuus
yhtyvät: vain lopullinen ratkaisu voi olla sitova. Asianosaiset voivat
kuitenkin erottaa nämä ominaisuudet, mikä onkin lautakuntatyyppisessä
menettelyssä tavallista. Tämä tapahtuu ehdollisen sitovuuden
konstruktion avulla. Esimerkiksi: ratkaisu on alusta alkaen asianosaisia
sitova, mutta se muuttuu lopulliseksi vasta, kun kumpikaan riitapuoli ei
käynnistä asetetussa (ja yleensä lyhyessä) määräajassa sovittua
jatkomenettelyä. Jatkomenettely on tavallisesti joko oikeudenkäynti tai
välimiesmenettely, joskin sellaiseksi voidaan sopimuksessa määrätä
myös lautakunta- tai asiantuntijakäsittely. Vaatimus välitystuomion
lopullisuudesta lain soveltamisen ehtona on sinänsä johdonmukainen
ellei suorastaan välttämätön. Ellei välitystuomio ole lopullinen,
menettelylle ei kannata asettaa niitä oikeusturvan
vähimmäisvaatimuksia, joita laki säätää. Myöskään määräyksille
välitystuomion pätemättömyydestä ei jää käyttöä: välitystuomion
kumoaminen esimerkiksi menettelyvirheen takia on tarkoituksetonta, jos
asianosainen saa muutoinkin vapaasti ilmoittaa, että hän ei hyväksy
välitystuomion lopputulosta.171
5.1.3. Välimiesmenettelylain soveltuvuus riitautetaan
Asianosainen voi riitauttaa välimiesmenettelylain soveltuvuuden
yksittäiseen, välimiesmenettelyksi kutsuttuun tai ajateltuun menettelyyn.
Riitautus voi ajallisesti kohdistua joko välimiesmenettelyn aloittamiseen
tai välitystuomioon. Ensimmäisessä tapauksessa asianosainen väittää,
171
Välimiesoikeuden tutkimuksessa onkin aiheellisesti todettu, että ei-lopullista
välitystuomiota antaessaan välimies toimii uskotun miehen eikä tuomarin roolissa.
Ks. Tirkkonen 1943 s. 21.
106
että asianosaisten välinen sopimus riidanratkaisusta ei oikeuta
välimiesmenettelylain mukaisen menettelyn aloittamiseen.172 Väite ei
menestyessään johda siihen, että menettelystä luovuttaisiin.
Seurauksena on ainoastaan, että menettely käynnistetään tai sitä
jatketaan lain ulkopuolelle jäävänä välimiesmenettelynä - edellyttäen,
että asianosaisten tarkoitus ylipäätään on ollut välimiesmenettelyn
käyttäminen riitaisuuksien ratkaisemiseen. Vaikka välimiesmenettelylaki
ei sisällä siitä määräyksiä, asianosaisten oikeusturva edellyttää, että
välimiehet tekevät välittömästi päätöksen siitä, kuuluuko menettely
välimiesmenettelylain soveltamisalaan vai ei. Menettelyn tyyppi nimittäin
heijastuu oikeusvaikutuksiin, ja oikeusvaikutukset taas määräävät, miten
asianosaisten kannattaa menettelyssä toimia. Välimiesten päätös ei
periaatteessa ratkaise luokittelua lopullisesti. Vaikka välimiehet ovat
lukeneet menettelyn lain soveltamisalaan kuuluvaksi, lopullinen
päätösvalta on valtiollisella tuomioistuimella. Jos tuomioistuin muuttaa
menettelyn statuksen lakisääteisestä välimiesmenettelystä lain
ulkopuolelle jääväksi, annettu ratkaisu menettää välitystuomion
statuksensa.
Entäpä jos tuomioistuin tulkitsee, että välimiesten ei-lakisääteiseksi
luokittelema menettely kuuluikin lain soveltamisalaan. Saako välimiesten
ratkaisu tällöin välitystuomion statuksen ja siihen liittyvät
oikeusvaikutukset. Periaatteessa näin kävisi, mutta asianosaisten
oikeussuoja asettaa esteitä näin suoraviivaiselle logiikalle. Asianosaiset
ovat nimittäin sovittaneet toimintansa ei-lakisääteisen menettelyn
vaatimusten mukaiseksi. He eivät toisin sanone ole ottaneet huomioon
sitä, että välimiesten päätös on sitova ja lopullinen. Puhdasoppinen
ratkaisu siis on, että välityssopimus vahvistetaan välimiesmenettelylain
mukaiseen menettelyyn oikeuttavaksi - ja menettely aloitetaan
uudestaan alusta. Asianosaiset voivat tämän jälkeen ajaa asiaansa
“välimiesmenettelymäisesti” eli lopulliseen välitystuomioon varautuen.
Tämä yleensä vaatii huolellisempaa ja tehokkaampaa asianajoa kuin
mikä on tarpeen pelkästään suositusluonteisia ratkaisuja tuottavassa
riidanratkaisumenettelyssä. Siinähän asianosainen voi lopputuloksen
tietäen harkita, onko sen hyväksyminen hänen etunsa mukaista.
Voidaan kysyä, ovat välitystuomion pätevyyttä ajatellen kaikki
välimiesmenettelylain soveltamisedellytykset samassa asemassa. Lain
sanamuodon perusteella voidaan nimittäin esittää tällainen väite.
172
Mahdollista toki on sekin, että asianosainen vaatii, että sopimuksen nojalla
aloitettu menettely on todettava välimiesmenettelylain tarkoittamaksi ja että siinä on
toimittama lain mukaisesti. Tätä harvinaista tilannetta ei lähemmin tarkastella.
107
Välitystuomio on mitätön siltä osin kuin välimiehet ovat välitystuomiossa
ratkaisseet sellaisen kysymyksen, jota lain mukaan ei voida ratkaista
välimiesmenettelyssä (VML 40.1 §:n 1-k). Sen sijaan välimiesten
toimivallan ylitys aiheuttaa ainoastaan välitystuomion
moitteenvaraisuuden. Lakimääräiset mitättömyys- ja moiteperusteet
eivät kuitenkin täysin korreloi toisiinsa. Korrelaatio vallitsee selvimpänä
sovinnonvaraisuuden kohdalla: jos välimiehet ovat ratkaisseet asian,
jossa sovinto ei ole ollut sallittu, välitystuomio on automaattisesti
mitätön. Vuoden 1928 lakihan sisälsi tästä nimenomaisen säännöksen
(VML 1928 21.1 §:n 3-k).173
Asianosaiset eivät myöskään voi jälkikäteen “hyväksyä” tällaista
sovintoa. Tätä tarkoittava sopimus on sekin mitätön. Asia erikseen on,
että kukaan ei välttämättä puutu asiaan, jos riitapuolet sovittavat
myöhemmän käyttäytymisensä “mitättömän” välitystuomion mukaiseksi.
Jonkinlainen korrelaatio tuntuu valitsevan myös yksityinen luonne kriteerin ja välitystuomion pätemättömyyden välillä. Julkisoikeudellisessa
asiassa annettu välitystuomio on mitätön, joskin tällaisessa asiassa
sovintokaan ei ole tavallisesti sallittu. Jonkinlaisena poikkeuksena
lausutusta on sivuvaatimukseksi luokiteltava julkisoikeudellinen
kysymys, johon välimiesten legaalinen toimivalta ainakin joskus ulottuu.
Asia erikseen on, että tämän poikkeuksen tarkka ala on epäselvä.174
Näille pätemättömyysperusteille on ominaista se, että
välimiesmenettelylain soveltamisala eli asiallisesti välimiesten toimivalta
aktualisoituu normaalisti haettaessa välitystuomion täytäntöönpanoa
käräjäoikeudelta (VML 43 §). Esimerkki tästä on ratkaisu KKO 1986 II
162.175 Tosin tapauksessa katsottiin, että vaatimukset olivat pääosin
yksityisoikeudellisia ja että välimiehet olivat asiayhteyden perusteella
toimivaltaisia myös ratkaisemaan sen “vähäisen osan kanteesta”, joka ei
ollut yksityisoikeudellinen. Näin välitystuomion pysyvyys pelastettiin
tarkoituksenmukaiseksi (näin on syytä epäillä) mitoitetun
liitännäistoimivallan avulla.
173
Tirkkonen 1943 s. 277.
174
Ks. Koulu 2007 s. 243. Periaatetta toimivallan laajentumisesta liitännäis- eli
sivuvaatimuksiin sovellettiin myös välityssopimukseen. Ks. Tirkkonen 1943 s. 277.
Oma, tässä sivuutettava kysymyksensä on, miten pää- ja sivuvaatimukset erotetaan
toisistaan. Jälkimmäinen kysymys aktualisoituu aina, kun lainkäyttöelimille suodaan
tällaista liitännäistoimivaltaa. Ks. Koulu 2012 s. 204.
175
Ratkaisua selostaa Mäenpää (2007 s. 188).
108
Sen sijaan vaikeampi ongelma kohdataan, kun asianosainen jälkikäteen
riitauttaa välitystuomion sillä perusteella, että se on annettu
intressiriidassa tai että se ei sisällä lopullista, asianosaisia sitovaa
ratkaisua. Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että kysymys
välimiesmenettelylain soveltuvuudessa intressiriitoihin on sinänsä
epäselvä. Kuten seuraavasta jaksosta huomataan, tässä tutkimuksessa
katsotaan, että mainittu rajaus ei ole perusteltavissa ja että lain
sanamuotokaan ei siihen pakota. Materiaalinen peruskysymys on, jääkö
tällainen “ulkopuolinen” välitystuomio kokonaan vaille jossain
merkityksessä oikeudellisia vaikutuksia vai saako se ne vaikutukset,
jotka välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävässä “välimiesmenettelyssä”
annettu “välitystuomio” saisi. Kuten edellä todettiin, nämä vaikutukset
ovat jos niitä ylipäätään halutaan antaa lähtökohtaisesti sopimus konstruktiosta ja sopimusoikeudesta johdettavia. Sopimuskonstruktiota
on tällöin helpompi perustella kuin pysyttäessä välimiesmenettelylain
soveltamisalalla. Kun kerran asianosaiset ovat tarkoittaneet kyseisen
menettelyn riitansa ratkaisuksi, kvasivälitystuomiolle annetaan se
vaikutus, joka sille on tästä lähtökohdasta annettavissa, tällainen
välitystuomio on toisin sanoen asianosaisen tekemä sopimus
riitakysymyksestä.176
Oma ongelmansa on, miten välitystuomion sopimusoikeudellinen luonne
eli sen sopimusoikeudelliset vaikutukset todetaan. Moitesäännöstön
ulottaminen tähän tapaukseen ei tunnu mielekkäältä: kysymyshän on
itse asiassa välimiesmenettelylain muodollisesta soveltamisalasta ja
siitä, onko yksittäinen menettely tuotavissa lain piiriin. Tästä syystä on
loogisinta, että menettelyn jääminen lain soveltamisalan ulkopuolelle
todetaan, jos se on tarpeen, määräaikaan sitomattomalla
vahvistuskanteella. Toisaalta moitesäännöstönkään käyttämistä tähän
tarkoitukseen ei kannata torjua. Soveltamisalaongelma voi aktualisoitua
samanaikaisesti pätemättömyysperusteiden yhteydessä, jolloin eri
tyyppiset kanteet kannattaa yhdistää.
Vaikka tällainen soveltamisalaa koskeva vahvistuskanne hylättäisiinkin,
se ei tietenkään johda itse “välitystuomion” kumoamiseen. Tuomioistuin
vahvistaa pelkästään sen, että välitystuomio ei kuulu lain
soveltamisalaan. Se seikka, mitä (sopimusoikeudellisia) vaikutuksia
176
Vrt. ehkä Ovaska 2007 s. 254. Hänen esityksensä antaa vaikutelman
mitättömyysseuraamuksen yleisyydestä: välitystuomio on mitätön aina, kun
välimiehet ylittävät legaalisen toimivaltansa. “Kun sallittu välimiesmenettelyssä
käsiteltävä asia on yksityisoikeudellinen riita-asia, jossa voidaan tehdä sovinto,
välitystuomio on mitätön siltä osin kuin siinä on ratkaistu muunlainen kysymys”.
109
tuomiolla on, voidaan vahvistaa samassa yhteydessä tai jättää
myöhemmän oikeudenkäynnin varaan. Kuten edellä todettiin,
ammattitaidolla kirjoitettu välitystuomio ilmoittaa, että se on annettu lain
ulkopuolelle jäävässä menettelyssä. Ellei välitystuomio sisällä tällaista
mainintaa, se kuitenkin edellytetään annetuksi lakisääteisessä
välimiesmenettelyssä - jolloin se saa normaalit tuomion
oikeusvaikutukset.
5.2. Ekskursio : intressiriidat soveltamisalan määrittelyssä
Pohjoismaissa näyttää vallitsevan melkoinen yksimielisyys siitä, että
mietittäessä välimiesmenettelyn soveltamisalaa vaatimus riidan
oikeudellisesta luonteesta on otettava vakavasti. Kyseinen vaatimus ei
toisin sanoen ole pelkkä ohjelmanjulistus tai oikeushistoriallinen reliikki.
Kelvatakseen välimiesmenettelyn kohteeksi asian on oltava sellainen
“oikeudellista laatua oleva riitakysymys, joka on mahdollista panna
täytäntöön”. 177 Tästä seuraa, että “puhtaat” intressiriidat vallitsevan
käsityksen mukaan jäävät joko totaalisesti tai ainakin pääsääntöisesti
välimiesmenettelylain ulkopuolelle. Vaikka oikeusriidan käsitettä
yritetään tulkita kuinka laajasti, etenkin työmarkkinoilla syntyy sellaisia
intressiriitoja, joiden käsittely ei ole, näin samalla myönnetään,
välimiesmenettelyä lain tarkoittamassa merkityksessä.178 Asia erikseen
on, että vallitsevaa tulkintaa ei kannata dramatisoida. Kovin suurta
merkitystä riita-asia -kriteerillä ei todellisuudessa ole; se estää
äärimmäisen harvoin välimiesmenettelyn ankarastikaan tulkittuna.
Erimielisyys oikeussäännöksen abstraktista tulkinnasta tai tosiseikkojen
vallitsemisesta nimittäin on lähes aina muotoiltavissa
vahvistuskanteeksi.
Vallitseva jyrkkä näkemys selittynee kansainvälisillä ja etenkin
ruotsalaisilla vaikutteilla. Vuoden 1928 lain aikana välimieslainkäytön
tutkimus oli Suomessa nimittäin paljon vapaamielisempi. Se tosin rajasi
välimiesmenettelyn ulkopuolelle puhtaat “tosiasiakysymykset”. Samalla
kuitenkin valtiollisen lainkäytön riita-asia -kriteerin soveltuvuus torjuttiin
suoralta kädeltä, toisin sanoen (tässä tutkimuksessa)
vastaavuusperiaatteeksi sanotusta tulkinnasta sanouduttiin irti.
Tutkimuksessa päinvastoin korostettiin, että välityssopimuksen ei
välttämättä tarvinnut koskea sellaista riitakysymystä, joka välimiesten
177
Näin Ovaska 2007 s. 32.
178
Ks. esim. Berg ym 2006 s. 64.
110
asiaa ratkaistessa olisi ollut kelvollinen - “riittävällä oikeudellisella
intressillä varustettuna” - tavallisen oikeudenkäynnin kohteeksi.179 Tosin
esimerkkien ja konkretisointien puuttuessa arvailtavaksi jää, mitä riitoja
tämä laajennettu oikeusriidan kategoria veti piiriinsä. Tämä ei kuitenkaan
muuta pääasiaa eli välimiesmenettelyn soveltamisalan supistumista
siirryttäessä vuoden 1992 lain aikakaudelle - eli oikeudellisuuden
supistavaa tulkintaa.
Tulevaisuuden aatehistorioitsija pitäisi tällaista takinkäännöstä
perustavanlaatuisessa (joskin käytännössä vähämerkityksellisessä)
linjauksessa outona. Mitään epäkohtia laajennettu oikeudellisen riidan
käsite ei näytä aiheuttaneen vuoden 1928 lain aikana aiheuttaneen.
Supistava tulkinta on myös vastoin hallituksen esityksen julkilausuttua
tavoitetta. Lisäksi vuoden 1992 lain perusteluissa vakuuteltiin, että
vuoden 1928 lain soveltamisalan säilytetään ennallaan. Moderni kanta
eli tässä tutkimuksessa kannatettu laaja oikeusriidan käsite180 ei näin ole
radikaali uustulkinta vaan pikemminkin paluu välimieslainkäytön
alkuperäisille juurille. Ohimennen todettakoon, että supistava tulkinta
näyttää jääneen paperikonstruktioksi. Välimiesmenettelyjen määrä ja
niissä käsiteltyjen riitaisuuksien tyyppi eivät näytä muuttuneen vuoden
1992 lain aikana.
179
Näin Tirkkonen 1943 s. 48. Tosin hänen mukaansa tavallisesti vastaavuus vallitsi:
välimiesmenettelyyn tuotu riita tavallisesti olisi kelvannut yhtä hyvin
tuomioistuinmenettelyssä ratkaistavaksi. Mennyt maailma näkyy Tirkkosen
pohdiskelussa siitä, voitiinko välimiesmenettelyllä korvata ne kunniatuomioistuimet,
joita joissakin professioissa (tunnetuimpia ovat sotilaalliset kunniatuomioistuimet)
käytettiin ja joissa ratkaistiin, oliko tietty toiminta profession eettisten sääntöjen
mukaista. Ohimennen todettakoon, että moderni konfliktiteoria pitää
välimiesmenettely käyttökelpoisena myös moraaliin ja etiikkaan liittyvissä riidoissa.
Yhteiskunnassa vallitsevat moraali- ja etiikkastandardit nimittäin tarjoavat sen
perusteen, jolla kiista ratkaistaan.
180
Totta on, että tässä tutkimuksessa puollettu oikeusriidan käsite on niin laaja, että
joku saattaa jo väittää, että välimiesmenettelylain vaatimus riidan oikeudellisesta
luonteesta on asiallisesti jo hylätty. Näin todella käykin, jos estetään välitystuomion
pätevyyden riitauttaminen sillä perusteella, että se on annettu ei-oikeudellisessa,
esimerkiksi intressiperusteisessa riidassa. Kysymys on paljolti semanttinen. Jos
intressiriidan välitystuomio kuitenkin aina säilyttää sopimusoikeudelliset
vaikutuksensa, välitystuomio jää tässä merkityksessä pysyväksi, suhtauduttiin siihen
välitystuomiona miten tahansa. Näin oikeudellisuuden kriteerillä ei itse asiassa ole
merkitystä. Kriteeri kuitenkin säilyy (tosin lievennettynä), jos silmällä pidetään
välitystuomion spesifisiä, prosessioikeudellisia vaikutuksia.
111
Myös tulkinta, joka takertuu perinteiseen oikeudellisen riidan
käsitteeseen, tunnustaa, että oikeusriidan käsite on “dynaaminen”.
Oikeuskäytäntö nimittäin muuntaa ja kehittää tätä käsitettä koko ajan.
Yhteiskunnan yleinen oikeudellistuminen johtaa myös erimielisyyksien
oikeudellistumiseen. Suunta siis vie käsitteen laajentumiseen.
Erimielisyys, jota ei tänään tunnusteta oikeudelliseksi riidaksi, voi olla
sitä huomenna. Sama ilmiöhän on havaittu myös valtiollisessa
lainkäytössä, vaikkakin liike on hidasta, yleensä vuosikymmenissä
mitattavaa.181 Kannattaa huomata, että kehitys ei myöskään
automaattisesti etene kohti kaiken oikeudellistumista, joskin tämä lienee
kehityksen yleistrendi. Tämän dynaamisen kehityksen ohella
oikeusriidan käsitteeseen ja samalla välimiesmenettelyn
soveltamisalaan vaikuttaa - ja tämä on omalaatuista valtiollisen
lainkäytön näkökulmasta - ennen kaikkea riitatyyppi. Oikeusriidan käsite
ja sen myötä välimiesmenettelylain soveltamisala vaihtelee sen mukaan,
mistä riidassa on kysymys. Oikeusriidan käsite on väljin nimenomaan
työelämän riitaisuuksissa.182 Riitaisuus, joka muussa yhteydessä esimerkiksi yritysten välisessä suhteessa - ei tunnustettaisi
oikeudelliseksi, toisin sanoen hyväksytään sellaiseksi, kun se paikantuu
työmarkkinajärjestöjen väliseen suhteeseen. Vaikka riitatyypeittäin
tapahtuvaa vaihtelua voidaan pitää teoreettisesti kestämättömänä, sen
motiivi on ilmeinen. Näin työriidat yhtäältä saadaan mahdollisimman
laajalti välimiesmenettelyssä ratkaistaviksi, toisaalta oikeudellisen riidan
vaatimus välimiesmenettelyn ehtona pystytään muodollisesti
säilyttämään.
Kuten edellä todettiin, perustava kysymys käsitteen määrittelyssä
kuitenkin on, sovelletaanko välimieslainkäyttöön lainkäytön yleistä
oikeusriidan käsitettä (niin sanottu vastaavuusperiaate) vai käytetäänkö
lain soveltamisalan määrittelyssä omaa poikkeavaa käsitettä. Uudessa
välimieslainkäytön tutkimuksessa on lähtökohtaisesti tukeuduttu
vastaavuusperiaatteeseen. Yleisessä lainkäytössä oikeusriidan käsite on
kuitenkin melko kapea. Sen ottaminen tulkinnan pohjaksi tekee
välimiesmenettelylain soveltamisalasta suhteettoman ahtaan. Kuten
edellä todettiin, välimiesmenettelyn käyttöala eli konfliktiteoreettinen
käyttömahdollisuus on selvästi laajempi, lähes rajaton. Mitään järjellistä
intressiä pitää välimiesmenettelylain soveltamisala ahtaana on vaikea
keksiä. Pikemminkin kaikki tämäntyyppiseen riidanratkaisuun de facto
käytetyt tai käytettävät menettelyt tulisi saattaa lain piiriin.
181
Koulu 2012 s.18.
182
Berg ym. 2006 s. 65.
112
Välimiesmenettelylakia voidaan nykyisellään moittia absurdin
epäsymmetriseksi. Lakia sovelletaan vain oikeudellisiin riitoihin, mutta
tällaiset riidat ovat kuitenkin ratkaistavissa ei-oikeudellisin perustein, jos
tai kun riitapuolet niin sopivat (VML 30 §). Jos sovittuna
ratkaisuperusteena on esimerkiksi kohtuus (mitä se tarkoittaakin), on
jokseenkin yhdentekevää, onko ratkaistavana oikeusriita vai intressiriita.
Minkäänlaista tarvetta ei ole pitää yllä ahdasta ja yleisestä lainkäytöstä
lainattua oikeusriidan käsitettä. Säädettävässä laissa olisi aiheellista
luopua muodollisestikin tulkinnallisesti hankalasta oikeusriidan
käsitteestä välimiesmenettelylain soveltamisen edellytyksenä.
Voidaan kysyä, miksi vaatimus riidan oikeudellisesta luonteesta ei tunnu
juuri koskaan nousevan esiin työriitojen välimiesmenettelyssä. Yksi
mahdollinen selitys on, että riitapuolet tarkoituksellisesti unohtavan lain
ja sitä tukevan tutkimuksen asettamat kriteerit. Käytännön välittömät
tarpeet painavat enemmän kuin lainsäätäjän periaatteelliset linjaukset.
Toinen, astetta uskottavampi selitys on välimiesmenettelyn vahva
kytkeytyminen työehtosopimusten järjestelmään. Kytkentä mahdollistaa
oikeudellisen tartunnan, koska työehtosopimusten järjestelmä käytännössä aikaisemmat sopimukset - luovat oikeudellisen
tartuntapinnan. Mitä pitemmälle välimiesmenettely voidaan sitoa
aikaisempiin työehtosopimuksiin, sitä herkemmin ne saavat
oikeudellisen tartunnan. Erimielisyydet toisin sanoen muuttuvat
käsitteellisesti intressiriidoista oikeusriidoiksi, koska vanhojen
sopimustekstien tulkinta on lähtökohtaisesti oikeudellista
riidanratkaisua.183
Näyttää siltä, että Suomessa tämä oikeudellinen tartunta on edennyt
muita pohjoismaita pitemmälle. Tämä päätelmä saa oikeutuksensa siitä,
että sen enempää kirjallisuus kuin työriitojen välimieslainkäytön
praksiskaan eivät kanna mainittavaa huolta siitä, onko kysymyksessä
intressiriita vai oikeusriita taikka jääkö annettava välitystuomio lain
soveltamisalan piiriin vai sen ulkopuolelle. Kuvaava on uusi
virallisselvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä.184 Siinä todetaan
yhtäältä, että välimiesmenettelyä saadaan käyttää työriitojen
ratkaisemisessa, jos kansallinen laki sen sallii: käyttömahdollisuutta ei
183
Sopimuksen ja sopimuksenmukaisen käyttäytymisen tulkita mainitaan
säännönmukaisesti esimerkkeinä tyypillisimmistä välimiesmenettelyssä ratkaistavista
asioista. Ks. Kolrud ym 2007 s. 26.
184
Selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2011 s. 48.
113
toisin sanoen pystytä johtamaan ylikansallisesta sääntelystä. Toisaalta
selvityksessä pidetään perusteluitta selviönä, että välimiesmenettelyyn
voidaan vapaasti turvautua myös eturistiriidoissa. Huomio kohdistetaan
siihen, milloin sitä kannattaa käyttää. Tällaisia ovat pitkät taloussodat ja
elintärkeitä julkisia palveluja koskevat työnseisaukset. Esitys jättää
avoimeksi, katsotaanko tällainen eturistiriita tavalla tai toisella
oikeudelliseksi vai hylätäänkö koko vaatimus riidan oikeudellisesta
luonteesta.
Tämä oikeudellistumiskehitys on edennyt niin pitkälle, että riitapuolten
määräämisvallan periaatteellinen tunnustaminen ei juuri muuttaisi
lopputulosta. Määräämisvallalla tarkoitetaan sitä, että asianosaiset
saisivat vapaasti sopia, että myös ei-oikeudellinen erimielisyys esimerkkinä intressiperusteinen työriita - ratkaistaan
välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluvassa
välimiesmenettelyssä. Yhtä hyvin he tietenkin saavat jos katsovat etunsa
sitä vaativan sopia välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävästä mutta
lakisääteistä välimiesmenettelyä ulkoisesti muistuttavasta
riidanratkaisusta. Eri asia on, että tällaisella sopimuksella ei saavuteta
mainittavia etuja. Kärjistäen voidaan sanoa, että kvasimenettely kärsii
kaikista välimiesmenettelyn heikkouksista mutta sillä ei ole yhtään sen
hyvää puolta. Näin ollen on oikeutettua olettaa, että asianosaiset
haluavat hyödyntää lakisääteisen välimiesmenettelyn edut - ja tuoda
menettelynsä lain piiriin. Lakisääteisen menettelyn edut (verrattuna lain
ulkopuolelle jäävään menettelyyn) ovat niin ilmeiset, että ne on otettava
huomioon tulkittaessa riitapuolten tekemää sopimusta. Asianosaisten
oletetaan ensisijaisesti tarkoittaneen lakisääteistä välimiesmenettelyä.
5.3. Välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävät
riidanratkaisumenettelyt
5.3.1. Välityssopimuksen estävä vaikutus?
Kuten edellä todettiin, välimiesmenettely voi lain asettamien rajoitusten
takia jäädä välimiesmenettelylain ulkopuolelle. Estettä ei liene sillekään,
että asianosaiset rajaavat sopimusvapautensa perusteella lain
soveltamisalaa, toisin sanoen sopivat, että sinänsä lain vaatimukset
täyttävä menettely ei ole lain tarkoittama välimiesmenettely. Tosin
asianosaiset eivät voi liittää tällaiseen menettelyyn lain tarkoittamia
oikeusvaikutuksia. Sellaiset välimiesmenettelyt, joihin
välimiesmenettelylaki ei syystä tai toisesta tule sovellettavaksi, ovat
jääneet tutkimuksessa jokseenkin huomiotta. Edes niitä kuvaavaa
114
käsitteistöä ei ole kehitetty, mistä syystä tässä tutkimuksessa käytetään
myös niiden kohdalla perinteisiä välimiesoikeudellisia termejä.185
Tarvittaessa termit varustetaan kvasi -etuliitteellä. Tutkimuksen
aukollisuudesta huolimatta perustava kysymyksenasettelu on
suhteellisen helppo. Peruskysymykset ovat: mitä sääntöjä tällaisessa
kvasimenettelyssä noudatetaan, millainen oikeudenkäyntiä estävä
vaikutus tai vireilläolovaikutus kvasimenettelyllä tai siitä sopimisella on ja
missä määrin kvasimenettelyssä annettu ratkaisu saa välitystuomiolle
ominaisia oikeusvaikutuksia (oikeusvoima, täytäntöönpanokelpoisuus ja
niin edelleen).
Ensimmäinen kysymys on teoriassa hankala, mutta käytännössä se
saanee suoraviivaisen ja praktisen ratkaisun. Välimiesmenettelylain
säännöksiä - ja välimieskäytännössä vakiintuneita menettelytapoja noudatetaan mahdollisimman pitkälle myös sellaisessa
välimiesprosessissa, joka jää lain ulkopuolelle. Lakisäänteinen
välimiesmenettely tarjoaa kuvainnollisesti valmiin ja toimivan
menettelysääntöjen paketin. Jos riitapuolet haluavat välttää kiistelyn
menettelydetaljeista, he voivat jo välityslausekkeessa sopia siitä, että
lain säännöksiä välimiesprosessista sovelletaan. Oma ongelmansa
muodostuu siitä, onko välimiehillä tällaisessa kvasimenettelyssä
samanlainen täydentävä prosessinjohtovalta kuin mitä välimiehillä
lakisääteisessä välimiesmenettelyssä on. Siinähän välimiehet määräävät
menettelyn kulun, elleivät asianosaiset siitä sovi. Toki asianosaiset
voivat päättää myös siitä, että kvasivälimiehille on tällainen valta. Vaikka
kyseistä delegointisopimusta ei olisi tehtykään, valta voidaan perustaa
kvasivälimiesten velvollisuuteen käsitellä kiista asianmukaisesti ja antaa
siinä ratkaisu. Toisin sanoen: kvasivälimiehen tehtävän toimeksianto
sisältää sellaisenaan delegoinnin.
Selvää lienee, että sopimus lakisääteisestä välimiesmenettelystä - eli
tavallinen välityslauseke - estää asian tutkimisen työtuomioistuimessa.
Kannetta kysymyksestä, joka on välimiesten ratkaistava, ei lain mukaan
saa ottaa tuomioistuimessa tutkittavaksi, jos vastapuoli tekee siitä
väitteen (VML 5.1 §). Pykälä koskee sekä yleisiä että erityisiä
tuomioistuimia. Jos riitapuolten sopimus tarkoittaa kvasimenettelyä,
vastausta ei ole yhtä ilmeinen. Kvasilauseke voidaan rinnastaa joko
oikeaan välityslausekkeeseen tai muuta vaihtoehtoista riidanratkaisua
tarkoittavaan lausekkeeseen. Luonteva rinnastuskohde tuntuu olevan
sopimus institutionaalisesta sovittelusta. Se seikka, saako
sovittelulauseke estävän vaikutuksen, riippuu asianosaisten
185
Ks. edellä jakso 2.3.1.
115
tarkoituksesta.186 Todellista tarkoitusta ei useinkaan voida osoittaa kokemus osoittaa, että riidanratkaisulausekkeet nousevat harvoin esille
sopimusneuvotteluissa - joten se joudetaan päättelemään
sanamuodosta ja asiayhteydestä. Riitapuolten oletetaan sopineen
estävästä vaikutuksesta, jos sovittelulle on asetettu määräaika ja sen
sisältö on määritelty. Tämä presumoitu tarkoitus on toki kumottavissa
osoittamalla, että asianosaisilla ei de facto ollut tällaista tarkoitusta.
Rinnastus johtaa siihen, että myös sopimus välimiesmenettelylain
ulkopuolelle jäävästä “välimiesmenettelystä” estää asian tutkimisen
työtuomioistuimessa.
Jäljelle jää kysymys siitä, kuinka pitkäikäinen tämä estävä vaikutus on.
Jos välityssopimus tarkoittaa lakisääteistä välimiesmenettelyä, se estää
oikeudenkäynnin periaatteessa loputtomiin.187 Estävä vaikutus ei toisin
sanoen preklusoidu ajan vaikutuksesta. Estävä vaikutus lakkaa vasta,
jos vastapuoli ei myötävaikuta välimiesmenettelyn aloittamiseen ja
asianosainen nostaa kanteen yleisessä tuomioistuimessa (VML 6 §) tai
välimiehet päättävät välimiesmenettelyn ennenaikaisesta lopettamisesta
(VML 30 §).188 Jos sopimus koskee lain ulkopuolelle jäävää
välimiesmenettelyä, estävä vaikutus on pakko rajata lyhyehköksi.
Asianosaiselta ei nimittäin voida viedä pitemmäksi aikaa hänen
perustavanlaatuista oikeuttaan saada asiansa ratkaistavaksi sellaisessa
lainkäyttöelimessä, jolla on valta antaa sitovia ratkaisuja. Tästä syystä
välityssopimuksen estävä vaikutus rajoittunee muutamaan kuukauteen
siitä, kun riita aktualisoitui.
186
Ongelma aktualisoituu käytännössä odotettua harvemmin. Standardilausekkeet
yleensä sisältävät asiasta määräyksen puoleen tai toiseen. Tavallisempaa on, että
lausekkeessa nimenomaan todetaan, että se tai vireillä oleva sovittelumenettely ei
estä oikeudenkäynnin tai välimiesmenettelyn aloittamista. Ks. Koulu 2006 s. 235.
Lauseketyyppi on niin vallitseva, että voidaan pikemminkin kysyä, eikö
aloittamisluvan (termi tässä) puuttuminen lausekkeesta jo sinänsä luo olettamusta
lausekkeen oikeudenkäyntiä estävästä vaikutuksesta. Tiedämme kuitenkin niin
vähän eri lauseketyyppien empiirisestä yleisyydestä, että ajatuksenkulkua ei voida
jatkaa tämän pitemmälle.
187
Jos välimiesmenettely tulee vireille, välityssopimuksen estävä vaikutus ja
välimiesmenettelyn vireilläolovaikutus ovat voimassa yhtä aikaa. Maksuasia on,
kumpaa käytetään perusteluna sille, että oikeudenkäynti valtiollisessa
tuomioistuimessa ei ole aloitettavissa.
188
Lopettamispäätöksen vaikutuksesta kiistellään. Kannatusta saa myös tulkinta,
jonka mukaan välityssopimus sitoo edelleen asianosaisia, joten heidän on
käynnistettävä uusi välimiesmenettely. Ks. Smalén 2009 s. 73. Mielipide-eroilla ei
kuitenkaan ole tässä merkitystä, joten kysymykseen ei lähemmin paneuduta.
116
Estävän vaikutuksen voimassaoloa on harkittava uudelleen, kun (lain
ulkopuolelle jäävä) välimiesmenettely on aloitettu. Tällöin voidaan väittää
asianosaisten tarkoituksena olleen, että riidan käsittelyn jatkuessa riitaa
ei saa viedä valtiolliseen tuomioistuimeen. Presumoitu tahto on tietenkin
sivuutettavissa osoittamalla, että asianosaiset ovat tarkoittaneet muuta.
Jotta toinen asianosainen ei pystyisi käsittelyä viivyttämällä tukkimaan
oikeussuojateitä, käsittelylle on syytä asettaa enimmäiskestoaika. Tämä
ei voine olla ainakaan vuotta pitempi, koska asianosainen voi muutoin
joutua materiaalisen oikeudenmenetyksen uhriksi. Tämän enimmäisajan
päättyessä tie työtuomioistuimeen viimeistään aukeaa, vaikka
välimiesmenettely vielä de facto jatkuisikin.
Työoikeudellisessa tutkimuksessa lain ulkopuolelle jääviä
välityssopimuksia on tarkasteltu työrauhavelvollisuuden kannalta.
Tällaisilla välityssopimuksilla on oikeudellista merkitystä lähinnä
työrauhalausekkeina ja määräyksinä erityisestä toimielimestä.189 On
myönnettävä, että tällaisetkin vaikutukset ovat tai ainakin voivat olla
erotettavissa. Avoimeksi kuitenkin jää, onko lain ulkopuolelle jäävällä
välityssopimuksella muita vaikutuksia: velvoittavatko ne esimerkiksi
osapuolensa myötävaikuttamaan sovittuun riidanratkaisuun? Selvää on,
että tulkinta, joka rajoittaa oikeusvaikutukset mainittuihin työoikeudellisiin
seuraamuksiin, on varsin legalistinen. Sen lähtökohta on, että jäätäessä
välimiesmenettelylain ulkopuolelle oikeusvaikutuksia ei periaatteessa
saavuteta - mikä ei tämän tutkimuksen mukaan pidä paikkaansa.
5.3.2. Mikä on välitystuomion merkitys?
Lopuksi on kysyttävä, mikä on lain ulkopuolelle jäävien välitystuomioiden
kohtalo.190 Vastaus saa merkitystä ennen kaikkea silloin, kun
välitystuomio on annettu puhtaassa intressiriidassa. Kuten edellä
todettiin, tällaiset välitystuomiot (ja niihin johtaneet menettelyt) on
toisinaan haluttu sulkea välimiesmenettelylain soveltamisalan
ulkopuolelle. Tämä ei vielä välttämättä vie intressiriidan välitystuomiolta
sen oikeudellista merkitystä, joskin se on omiaan johtamaan
päätelmään, jonka mukaan tällaiseen välitystuomioon ei liity ainakaan
kaikkia normaalin välitystuomion oikeusvaikutuksia. Kaikkein jyrkintä
189
Tiitinen 1979 s. 212.
190
Jos soveltamisala (eli oikeusriidan käsite) määritellään eri konteksteissa samalla
tavalla, näitä ongelmia ei periaatteessa synny. Riitaa ei voida muutoinkaan tuoda
tuomioistuimeen, koska se ei ole niin sanottu tuomioistuinasia.
117
asennetta pohjoismaissa edustaa Norjan oikeus.191 Puhtaassa intressi
annettu välitystuomio ei ole välitystuomio lain mielessä; se ei saa
oikeusvoimavaikutusta eikä se ole täytäntöönpanokelpoinen. Tällainen
ulkopuolinen välitystuomio on, jos on, pätevä ainoastaan sopimuksena.
Yksi seuraus konstruktiosta on, että välitystuomion pätevyyttä tulisi
arvioida siviilioikeuden sääntöjen perusteella. Jos tämä kanta
hyväksytään sellaisenaan, intressiriitojen välitystuomiot on pakko kytkeä
työehtosopimusten järjestelmään. Sopimuskonstruktio on nimittäin ainoa
tapa taata ja samalla selittää ne vaikutukset, jotka tällainen välitystuomio
kokemusperäisesti kuitenkin saa. Edellä näistä vaikutuksista on käytetty
yhteisnimitystä “työehtosopimusvaikutus”. Tästä seuraa, että
soveltamisalan ongelmalla ei oikeastaan ole praktista merkitystä.
Intressiriidassa annetun välitystuomion jättäminen
välimiesmenettelynlain ulkopuolelle vaikuttaa näin sen oikeudelliseen
kontrolliin. Jos tai kun tällainen välitystuomio on kerran sopimus, myös
lakisääteiset välitystuomion mitättömyys- ja moiteperusteet menettävät
merkityksensä. Vain aineelliset eli sopimusoikeudelliset
pätemättömyysperusteet jäävät voimaan. Tämä heijastuu myös
välitystuomio-sopimuksen pätemättömyyden toteamiseen; siitä tulee
lähtökohtaisesti väitteenvaraista. Eri asia on, että asianosainen saattaa
joutua erikseen ajamaan vahvistuskannetta sen selvittämiseksi, että
riidassa annettu välitystuomio ei ole lain tarkoittama. Tällainen kanne ei
luonnollisestikaan ole sidottu välitystuomion moitteelle asetettuihin
määräaikoihin.
Pulmallisia sekä luokittelun että välimiesmenettelyn soveltamisajan
kannalta ovat välimuodot, joita edustaa tyypillisimmilään brittiläinen Acas
-välimiesmenettely. Siinä menettely tuottaa sääntöjensä mukaan
lähtökohtaisesti ei-sitovia eli suositusluonteisia välitystuomioita. Tapana
kuitenkin on, että riitapuolet välimiesmenettelystä sopiessaan samalla
sitoutuvat noudattamaan annettavaa välitystuomiota (de givry 1978 s.
37). Tosiasiallisten vaikutustensa takia tällainen menettely on syytä
luokitella välimiesmenettelylain piiriin kuuluvaksi. Yhdentekevältä
nimittäin vaikuttaa, ovatko riitapuolet sopineet välitystuomion
lopullisuudesta riidanratkaisuna epäsuorasti (eli määräämällä
menettelynsä lain soveltamisalaan kuuluvaksi) tai suoraan (eli sopimalla,
että he noudattavat aikanaan annettavaa välitystuomiota).
191
Berg ym 2006 s. 67.
118
5.4. Ei-oikeudellinen ratkaisuperuste välimiesmenettelyssä
5.4.1. Sopimusvapauden rajat
Lain nimenomaisen määräyksen mukaan välimiesten on perustettava
tuomionsa siihen, minkä he katsovat kohtuulliseksi (ex aequo et bono),
jos asianosaiset ovat niin sopineet (VML 31.3 §). Lain soveltamisalaan
kuuluvassa välimiesmenettelyssä oikeudellinen riita on siis
ratkaistavissa ei-oikeudellisin perustein.192 Myös tällaiseen
ratkaisuperusteeseen tukeutuva välitystuomio saa välitystuomion
normaalit oikeusvaikutukset. Mahdollisuus ei-oikeudelliseen
riidanratkaisuun onkin yksi välimieslainkäytön kiistattomista
vahvuuksista valtiolliseen lainkäyttöön verrattuna. Valtiolliset
tuomioistuimet nimittäin eivät voi soveltaa muita kuin oikeudellisia
ratkaisuperusteita. Ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet ovat yleisissä
työriitojen välimiesmenettelyssä: kaupalliset riidat ratkaistaan
pääsääntöisesti oikeudellisin perustein eli soveltamalla joko Suomen
lakia tai lainvalintasääntöjen osoittamaa vieraan valtion lakia.
Lain sanamuoto herättää useita kysymyksiä. Ensiksikin: onko kohtuus
ainoa ei-oikeudellinen ratkaisuperuste, jonka käyttämisestä asianosaiset
saavat sopia? Toiseksi joudutaan miettimään, mitä vaatimuksia
ratkaisuperusteen täsmällisyydelle on asetettava. Toki on mahdollista,
että tällaisia vaatimuksia ei ole. Laki pikemminkin antaa vaikutelman,
että kohtuus on sellaisenaan eli ilman tarkennuksia riittävän täsmällinen
ratkaisuperuste. Kolmanneksi herää kysymys siitä, millainen
asianosaisten sopimuksen ei-oikeudellisesta ratkaisuperusteesta on
muodoltaan oltava. Kysymys edellyttää myös kannanottoa siihen, mitä
seuraa, jos tai kun välityssopimus ei täytä näitä vaatimuksia.
Neljäs kysymys on vanhastaan tuttu: millä tavoin ei-oikeudellisen
ratkaisuperusteen käyttäminen muotoaa riitapuolten asianajoa,
välimiesprosessia ja moitesäännöstöä. Viimeinen kysymys jätetään
tässä vähälle huomiolle, koska työriidat ja niiden välimiesmenettely eivät
tunnu muodostavan erityistapausta.
192
Oma ongelmansa on, mikä ylipäätään luetaan oikeudelliseksi ratkaisuperusteeksi
eli laiksi (jota välimiehet soveltavat, ellei muuta ole sovittu) ja mikä taas eioikeudelliseksi ratkaisuperusteeksi (jonka käyttämisestä välimiesmenettelyssä on
erikseen sovittava). Kirjallisuudessa ensimmäinen kategoria on rajattu joskus
hämmästyttävän suppeaksi, esimerkiksi yleisiä oikeusperiaatteita tai lex mercatoriaa
on pidetty “ei-lakina”, jonka soveltamisesta on erikseen sovittava - välitystuomion
pätemättömyyden uhalla. Ks. Möller 1997 s. 73. Tulkintaa ei ole syytä hyväksyä,
koska lex mercatoria rinnastuu vieraan valtion lakiin. Yleisten oikeusperiaatteiden
“oikeudellisuus” taas lienee perusteluittakin selvä.
119
Yksi ongelma tulee ratkaistuksi jo kysymyksenasettelulla. Työelämän
konfliktintutkimusta on aikanaan vaivannut pulma siitä, mistä välimiehet
“löytävät” sen normin, jota he tarvitsevat arvonjakopäätöksen
tekemiseen eli tämän tutkimuksen kielenkäytön mukaan intressiriidan
ratkaisemiseen.193 Ilman tällaista normia intressien “kohtuullinen
punninta” on erittäin vaikeaa. Näin asetettuna ongelma onkin
ratkaisematon. Jos sen sijaan katsotaan, että tämän normin
(=ratkaisuperuste) on tultava asianosaisilta, pulmaa häviää. Totta on,
että välimiehet joutuvat selventämään tai tulkitsemaan asianosaisten
sopimaa ratkaisuperustetta. Ellei sitä ole annettu, niin välimiehet eivät
saa ryhtyä sitä etsimään vaan heidän on tehtävä päätös
välimiesmenettelyn lopettamisesta.
Tutkimuksessa on lähdetty siitä, että lain maininta kohtuudesta
ratkaisuperusteena ei ole tyhjentävä. Muitakin ei-oikeudellisia eli
vaihtoehtoisia ratkaisuperusteita saadaan käyttää, ja mahdollisten
vaihtoehtoisten ratkaisuperusteiden määrä on rajaton. Vain ihmisten
kekseliäisyys asettaa sille rajoituksia. Tosin käytännössä esiintyy
muutamia standardisoituja perusteita, joita käytetään valtaosassa
tapauksista. Tutkimuksessa pääpulmaksi ei ole nähty lain jättämää
varaa sinänsä vaan perusteelle asetettavia vaatimuksia.
Kohtuusperusteinen riidanratkaisu nimittäin saattaa vaaraan
välimieslainkäytön perinteisen tavoitteen eli ennustettavuuden. Tästä
syystä on sanottu, että lakisääteinen välimiesmenettelyä ei ole
rakennettu “kestävälle arvopohjalle”. Jossain määrin ristiriitaa pystytään
eliminoimaan sopimusvapautta rajoittamalla. Tähän päästään
esimerkiksi katsomalla, että valta sopia ratkaisuperusteesta tarkoittaa
valtaa sopia noudatettavasta oikeuslähdeopista. Voidaan vaikkapa
sopia, että tiettyä oikeuslähdettä (esim. vaikeatulkintaista doktriinia) ei
noudateta tai että ratkaisu perustetaan tiettyyn yksittäiseen
oikeuslähteeseen kuten alalla vallitsevaan tapaan.
Välimieslainkäytön tutkimuksessa on katsottu, että välimiesten
mielivaltaisen päätöksenteon salliva ratkaisuperuste on kielletty.194
193
Brantgärde 1974 s. 16.
194
Koulu 2008 s. 82. Joskus on katsottu myös aiheelliseksi korostaa sitä
itsestäänselvyyttä, että ei-oikeudellista ratkaisuperustetta sovellettaessa
(riitapuolten) yhdenvertaisuuden periaatetta ei saa loukata. Ks. Kolrud ym 2007 s.
197. Ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet eivät myöskään anna vapautusta
prosessioikeudellisista oikeussuojan vähimmäistakeista kuten kuulemisperiaatteesta.
Päinvastoin tämä periaate nousee tavallistakin tärkeämmäksi.
120
Tähän on kaksi syytä. Ensiksikin riitapuolten on pystyttävä ajamaan
asiaansa välimiesprosessissa. Heidän on osattava ennalta päätellä,
mitkä argumentit ovat sovellettavan ratkaisuperusteen valossa asiaan
vaikuttavia, mitkä taas ovat ohi puhumista - mikä taas edellyttää
ratkaisuperusteen tuntemista. Toki tilaisuus tehokkaaseen asian
ajamiseen on taattavissa muillakin keinoin, kuten jäljempänä tullaan
toteamaan. Toiseksi (ja mikä on vielä tärkeämpää) riitapuolten on
kyettävä välitystuomion antamisen jälkeen sanomaan, sovelsivatko
välimiehet ylipäätään sovittua ratkaisuperustetta. “Väärän”
ratkaisuperusteen käyttäminen kun aiheuttaa välitystuomion
pätemättömyyden; sen sijaan sinänsä oikean ratkaisuperusteen
soveltamisen virheillä ei ole merkitystä. Se on pelkästään
lainsoveltamisvirhe. Tätä lopputuloksen oikeudellista kontrollia ei voida
järjestää muulla tavalla kuin edellyttämällä ratkaisuperusteelta selkeyttä.
Tiivistäen voidaan siis sanoa, että ei-oikeudellinen ratkaisuperuste
muotoaa suuresti asianosaisten asianajoa, välimiesprosessia ja
moitesäännöstön soveltamista.
Edellä esitetystä seuraa, että ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen on
ensiksikin oltava sopimuksessa määritelty (eli välimiesten ja
asianosaisten on tiedettävä se), toiseksi sen on oltava sisällöllisesti
täsmällinen (eli asianosaisten on kyettävä ajamaan asiaansa ja
välimiesten on pystyttävä soveltamaan sitä päätöksenteossaan). Nämä
vaatimukset eivät ole synonyymejä. Jos asianosaiset esimerkiksi
ilmoittavat ratkaisuperusteeksi “kohtuuden”, ratkaisuperuste on kiistatta
yksilöity. Sen sijaan sen sisällöllinen täsmällisyys on kyseenalainen,
koska “kohtuuden” merkitys vaihtelee. Kohtuus saa sisältöä vasta, kun
se liitetään johonkin kontekstin, esimerkiksi materiaaliseen
hyväksyttävyyteen. Toinen asia on, että lainsäätäjä selvästikin
kelpuuttaa “kohtuuden” ja vieläpä välimiesten subjektiivisen käsityksen
kohtuudesta riittävän täsmälliseksi ratkaisuperusteeksi. Lain
periaateratkaisua onkin aiheellisesti arvosteltu kestämättömäksi.195
Vaikka näin jyrkkää tuomiota vältettäisiinkin , voidaan sanoa, että
välimiesmenettelylain näkemys kohtuusperusteen yleispätevyydestä on
perusteltavissa, jos tavoitteeksi asetetaan riidanratkaisu mihin hintaan
tahansa. Sen sijaan jos tavoitteena on perinteiseen tapaan
oikeusvarmuus eli lopputuloksen ennustettavuus, kontrolloitavuus ja
hyväksyttävyys, ristiriita on ilmeinen. Se vallitsee myös
välimieslainkäytön sisällä, koska näitä standardeja sovelletaan
pääsääntöiseen eli lakia soveltavaan välimiesmenettelyyn (VML 31.1 §).
195
Syrjänen 2009 s. 63.
121
Oma ongelmansa on, kohdellaanko ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita
suopeammin silloin, kun kysymyksessä on intressiriita. Tällainen logiikka
ei ole suoralta kädeltä torjuttavissa. Oikeusriidat ovat aina ratkaistavissa
oikeudellisin perustein. Näin ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen
tarkentamiseen ei kannata uhrata loputtomiin aikaa, eikä välimiesten ole
järkevää perustaa välitystuomiotaan sellaiselle ratkaisuperusteelle, joka
aiheuttaa vaaran välitystuomion pätemättömyydestä. Riitapuolethan
voivat aina palata perinteiseen riidanratkaisuun, eli tuoda riitansa
työtuomioistuimeen tai oikeudellista ratkaisuperustetta käyttävään
välimiesmenettelyyn. Sen sijaan intressiriidassa näitä vaihtoehtoja ei ole.
Tästä syystä on mielekästä, että välimiehet yrittävät suhteellisen kauan
tarkentaa ratkaisuperustetta. Kyseenalaisempaa sen sijaan on, kuinka
eettisesti hyväksyttävää on viedä välimiesmenettely päätökseen, jos
välitystuomio joudutaan pohjaamaan sellaiseen ei-oikeudelliseen
ratkaisuperusteeseen, jonka täsmällisyys herättää epäilyksiä.
Asianosaisten yhteinen tahto suuntaan tai toiseen ratkaisee tietenkin
asian. Jos toinen asianosainen vastustaa menettelyn jatkamista ja
toinen sitä kannattaa, ratkaisu (ja samalla vastuu) jää välimiehille.
Suositukseksi voitaneen kuitenkin antaa, että pätevyydeltään
kyseenalaiset välitystuomiot hyödyttävät konfliktinhallintaa vielä
vähemmän kuin välimiesmenettelystä luopuminen. Kiistanalainen
välitystuomio nimittäin tuottaa alkuperäisen riidan rinnalle toisen riidam
eli riidan välitystuomion pätevyydestä.
5.4.2. Sallittuja ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita
Kirjallisuudessa on listattu useita ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita, joita
on joko ollut tapana tai joita ainakin voitaisiin käyttää työriitojen
ratkaisemiseksi välimiesmenettelyssä. Useimmat listatuista perusteista
soveltuvat erityisesti intressiriitoihin. Tällaisia perusteita ovat:
tuottavuuden lisääntyminen toimialalla tai paikallisesti, yleisen
palkkatason tai lähialojen palkkatason kehitys196 sekä hintojen yleinen
nousu eli eräänlainen indeksisidonnaisuus. Nämä uudet (tässä
sellaisiksi leimatut) ratkaisuperusteet ovat merkittävästi täsmällisempiä
kuin aikaisemmin sovelletut. Varhaisissa työriidoissa haettiin
välimiesmenettelyn kautta työn markkinahintaa eli niin sanottua “reilua
(fair) päiväpalkkaa”. Reilu palkka taas määräytyi useiden tekijöiden
196
Muun muassa Hassler-Cars (1989 s. 228) kommentoivat pohjoismaisia
välitystuomioita, joissa välimiehet ovat perustaneet ratkaisunsa lähialojen
palkkakehitykseen.
122
yhteisvaikutuksesta: huomioon otettiin alan työllisyystilanne, tuotteiden
ratkaisuhetkinen hintataso, työntekijän ammattitaito ja muut, enemmän
tai vähemmän määritellyt seikat.197 Staattisessa taloudessa ja
perusteollisuudessa tällainen kaava ilmeisesti tuotti kohtalaisen
oikeudenmukaisen ja ennustettavan tuloksen. Kaavaa sovellettiin
erityisesti hiilikaivoksien työntekijöihin, mikä viittaa siihen, että muilla
aloilla kaavan soveltaminen kohtasi vaikeuksia. Vanhan ajattelun
vaikutus näkyy vielä muutamissa maissa, joissa ratkaisuperusteeksi
hyväksytään vielä yleisempi “reilu ja oikeudenmukainen palkka” („fair
and just wage‟). Tällöin ratkaisuperusteeksi nousee eräänlainen
sosiaalinen oikeudenmukaisuus.198
Voidaan kysyä, täyttävätkö nämä osaksi hyvin iäkkäät ei-oikeudelliset
ratkaisuperusteet ne yksilöitävyyden ja täsmällisyyden vaatimukset,
jotka moderni näkemys niille asettaa. Vastaus on pääsääntöisesti
myöntävä: ne mahdollistavat sekä tehokkaan asianajamisen että sallivat
välitystuomion oikeudellisen kontrollin. Vaikka tuottavuuden nousu ja/tai
palkkakehitys saattavat olla osaksi kiistanalaisia, oikea ratkaisuperuste
on ainakin teoriassa selvitettävissä. Kiistanalaiseksi jäävät vain kaikkein
yleisimmät perusteet kuten “reilu palkka” tai vielä epämääräisempi “reilu
ja oikeudenmukainen palkka”. Näiden perusteiden kohdalla
välimiehen maailmankuva selvästikin vaikuttaa - välimiehen
henkilökohtainen talous- ja sosiaalifilosofia jäsentää sitä, mitä hän pitää
vielä tai jo “reiluna” palkkana. Teoriassa välimiehiä voidaan myös pitää
asianosaisten todellisista intresseistä vieraantuneina, jos he ovat
sosiaali-ekonomiselta asemaltaan yläluokkaisia. Tämä ehkä osaksi
selittää sen, miksi nimenomaan työriidoissa on ollut tapana käyttää
maallikoita ja nimenomaan pitkän linjan maallikoita eli samaa työtä
tekeviä henkilöitä.
Ei-oikeudellisten ratkaisuperusteiden määrää on, kuten edellä todettiin,
rajoitettava, ja ne ovat välillä lähellä toisiaan. Tästä huolimatta on
selvää, että ne muodostavat eri ratkaisuperusteet myös
välimiesmenettelylain merkityksessä. Kysymys siitä, mitkä ovat eri
perusteita, aktualisoituu etenkin arvioitaessa annettujen
välitystuomioiden pätevyyttä. Jos riitapuolet ovat sopineet esimerkiksi
yleisen palkkatason kehityksestä, välimiehet eivät voi ottaa ratkaisunsa
pohjaksi tuottavuuden nousua. Myöskään palkkatason kehitys
ylipäätään ei ole sama asia kuin lähialojen palkkatason kehitys: oma
197
Laskentasovellutuksista ks. Jeans 1894 s. 31.
198
De Givre 1978 s. 48.
123
kiistanaiheensa toki saadaan myös siitä, mikä luetaan “lähialaksi”.
Samoin välittämistaakkaa koskevat periaatteet ovat voimassa. Jos
ratkaisuperusteeksi on määrätty tuottavuuden lisäys ja yleisen
palkkatason nousu mutta kantaja perustaa vaatimuksensa vain
tuottavuuden lisäykseen, välimiehet eivät saa perustaa ratkaisuaan
yleisen palkkatason nousuun. Ylimalkaisen “kohtuuden” vaarallisuus
ratkaisuperusteena onkin siinä, että se de facto hävittää vetoamis- ja
väittämistaakan välimiesprosessista. Asia ei korjaannu, vaikka
kohtuuden sijasta puhuttaisiin reiluudesta tai oikeudenmukaisuudesta.
Edellä yhdeksi ongelmaksi nostettiin kysymys siitä, miten eioikeudellisesta ratkaisuperusteesta on sovittava. Välityssopimus on
lähtökohtaisesti tehtävä kirjallisesti. Kirjallisen muodon vaatimus koskee
kuitenkin vain sopimuksen olennaisia ainesosia, joihin ratkaisuperuste
ei, sen enempää kuin itse menettelykään, kuulu.199 Riitapuolet voivat siis
sopia ei-oikeudellisesta ratkaisuperusteesta muotovapaasti, esimerkiksi
suullisesti. Yksimieliset asianosaiset saavat myös menettelyn aikana
vaihtaa ratkaisuperustetta niin usein kuin haluavat. Toinen asia on, että
tällaiset muutokset periaatteessa pakottavat käsittelyvaiheiden
uusimiseen. Sen sijaan välimiesten lisääntynyt työmäärä ei vaikuta
sopimusvapauteen. Enintään välimies voi erota tehtävästään, jos tietty
työmäärä on asetettu välimiehen tehtävän vastaanottamisen ehdoksi.
Asianosaisten ratkaisuperustetta koskevan sopimuksen on - muiden
välimiesmenettelyä tarkoittavien sopimusten tapaan - periaatteessa
oltava nimenomainen. Tämä tarkoittaa sitä, että sopimusta ei saa johtaa
riitapuolten käyttäytymisestä. Esimerkiksi se, että asianosaiset ajavat
asiaansa puhtain kohtuusargumentein, ei ole tulkittavissa sopimukseksi
siitä, että asia on ratkaistava sen mukaan, mitä välimiehet “katsovat
kohtuulliseksi” (VML 31.3 §).
Oma kysymyksensä on, mahdollistaako välimiesmenettelylaki final offer
-tyyppisen välimiesmenettelyn muunnelman. Tämäkin kysymys palautuu
välimiesmenettelylain 31 §:n tulkintaan. Sinänsä tällainen muunnelma on
asianosaisten sopimusvapauden piirissä; elleivät asianosaiset ole siitä
nimenomaan ja selvästi sopineet, välimiehet eivät saa perustaa
välitystuomiotaan valintaan tarjousten välillä. Heidän on ratkaistava
kiista “materiaalisesti” - olkoonkin että materiaalinen välitystuomio
saattaa täysin vastata jompaa kumpaa tarjousta. Tarjousten valinnasta
sopineiden asianosaisten on kuitenkin määriteltävä riittävän
täsmällisesti, millä perusteella välimiehet tekevät valinnan heille
jätettyjen tarjousten välillä. Toisin sanoen täsmällisyyskriteerit ovat
199
Kolrud ym 2007 s. 197.
124
periaatteessa samat kuin välimiesten vapaan harkinnan tilanteissa. On
helppo huomata, että final offer -konsepti pelkästään rajoittaa kahteen
ne päätösvaihtoehdot, joihin välimiehet saavat heille sopimuksessa
asetettujen ratkaisuperusteiden nojalla päätyä.
Kannattaa myös huomata, että final offer -välimiesmenettely ei ole
niinkään välimiesmenettelylain soveltamisen ongelma vaan osaksi
välimiesprosessin sisällön, osaksi välitystuomion pysyvyyden ongelma.
Selvää nimittäin on, että final offer -menettelyssä riitapuolten
asianajaminen muuttuu siitä, mitä se olisi joko oikeudellisessa
välimiesmenettelyssä tai vapaalle kohtuusharkinnalle perustuvassa
välimiesmenettelyssä. Final offer -menettelyssä varsinainen
riitakysymyksen käsittely jää huomattavan vähäiseksi. Sitä tarvitaan vain
sen selvittämiseksi, mitä välimiesten käyttämä valintaperuste eri
tarjousten välillä vaatii. Ratkaisuperusteiden kirjo näyttää tuottavan yhtä
monta asianajamisen taktiikkaa; kukin peruste edellyttää omaa
taktiikkaansa, mikä asettaa melkoisia vaatimuksia asianosaisen kyvylle
analysoida tilannetta ja sopeuttaa omat toimensa sen mukaiseksi.
Selvää on, että myös välimiesten prosessinjohto kokee samanlaista
vaihtelua.
5.4.3. Ratkaisuperuste jää yksilöimättä ja täsmentämättä
Ongelmakokonaisuus sisältää myös kysymyksen siitä, mitä riidan
siirtämisestä välimiesmenettelyssä ratkaistavaksi yksilöimättömän ja/tai
täsmentämättömän ratkaisuperusteen avulla seuraa. Kysymys on
kaksiosainen: miten tarkentamattomuus vaikuttaa yhtäältä
välimiesmenettelyn aloittamiseen, toisaalta annetun välitystuomion
pätevyyteen? Ensimmäiseen osakysymykseen on välimiesmenettelyn
tutkimuksessa annettu vastaus.200 Välimiesten on ensin yritettävä
konkretisoida materiaalisen prosessinjohdoin keinoin, mitä asianosaiset
ovat tarkoittaneet sopimallaan ratkaisuperusteella, toisin sanoen heidän
on koetettava tarkentaa ratkaisuperusteen sisältö. Jos se on
mahdotonta, heidän on kieltäydyttävä tällaisista “puhtaista
luottamustehtävistä”. Tulkinta vastaa nykyisiäkin käsityksiä, joskin se
edellyttää menettelyn aloittamista ja lopettamista (VML 30 §).
Ratkaisuperusteen yksilöimättömyys merkitsee lisäksi yleensä sitä, että
asianosainen ei ole saanut tilaisuutta asiansa ajamiseen.
Asianajaminenhan edellyttää, kuten edellä todettiin, tietoa siitä, millä
200
Bolding 1962 s. 000.
125
perusteella välimiehet tulevat riidan ratkaisemaan. Tosin mahdollisuus
asianajamiseen on periaatteessa järjestettävissä niinkin, että välimiehet
ilmoittavat etukäteen - esimerkiksi välituomiolla201 tai muutoin - mikä
ratkaisuperuste tulee olemaan. Raja on kuitenkin periaatteessa, joskaan
ei ehkä käytännössä, yksiselitteinen. Välimiehillä ei kuitenkaan ole
valtaa päättää asianosaisten puolesta ratkaisuperusteesta: he voivat
vain antaa sovitulle perusteelle lähemmän sisällön eli tulkita
asianosaisten sopimaa perustetta. Tässä noudatetaan - kuten
vastaavissa tilanteissa - riidanratkaisusopimuksille tyypillisiä
tulkintasääntöjä, joissa korostetaan riitapuolten presumoitua tahtoa
tilannekohtaisen arvion kustannuksella.
Entäpä jos välimiehet toteavat ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen liian
epätäsmälliseksi ja lopettavat välimiesmenettelyn? Jos kysymyksessä
on oikeudellinen riita, tällainen päätös jättää kaksi vaihtoehtoa.
Oikeusriita palaa joko valtiolliseen lainkäyttöön tai tavalliseen
välimiesmenettelyyn, jossa se ratkaistaan lain perusteella.
(Intressiriidoissa valinnan ongelmaa ei tietenkään synny: konflikti jää
neuvottelujen, sovittelun tai työtaistelun varaan.) Tavallinen
välimiesmenettely vaikuttaa a priori luontevalta valinnalta: riitapuolethan
ovat tuoneet esiin halunsa välttää valtiollista lainkäyttöä. Tästä syystä
siirtymistä oikeudellisia ratkaisuperusteita soveltavaan
välimiesmenettelyyn voidaan siis pitää asianosaisten presumoituna
tahtona, ellei muuta osoiteta. Esimerkiksi: riitapuolet ovat neuvotelleet
aikanaan myös työtuomioistuimen tarjoamasta vaihtoehdosta tai
osoittaneet vastaavat riitansa aikaisemmin työtuomioistuimeen.
Siirtyminen on toteutettavissa joustavimmin siten, että välimiehet
päättävät samanaikaisesti ei-oikeudellisen välimiesmenettelyn
lopettamisesta ja oikeudellisen välimiesmenettelyn aloittamisesta.202 On
myönnettävä, että laki ei tätä vaihtoehtoa tunne mutta se ei myöskään
sitä kiellä.
Sen sijaan asianosaisten todellisen tahdon hakemisessa on omat
vaaransa; se johtaa juuri siihen kiistelyyn riidanratkaisun “oikeasta”
201
Välituomio on teoriassa parempi vaihtoehto, koska se edellyttää perusteluja ja
samalla välimiesten harkintaa. Välitystuomion antaminen on kuitenkin rajoitettua; se
nimittäin edellyttää asianosaisten sopimusta (VML 35 §). Ks. lähemmin Ovaska 2007
s. 243.
202
Ihanne toki on, että välimiehet kehottavat asianosaisia tekemään “varmuuden
vuoksi” uuden välityssopimuksen. Näin vältetään riski siitä, että oikeudellisin
perustein annettu välitystuomio kumotaan toimivallan ylityksen takia (VML 41.1 §:n
1-k).
126
tavasta, jota moderni konfliktiteoria yrittää välttää selkeillä säännöillä ja
vahvoilla presumptioilla. Vahvat presumptiot taas tukeutuvat
elämänkokemukseen siitä, miten rationaalinen ja harkitseva riitaosapuoli
tietyssä tilanteessa toimii. Totta on, että tällainen lähestymistapa joskus
uhraa asianosaisten todellisen mutta heikosti ilmi tuodun tahdon nopean
ja tehokkaan riidanratkaisun hyväksi.
Toinenkin osakysymys eli välitystuomion kohtalo on kohtalaisen helppo
vastattava. Jos ratkaisuperuste on jäänyt viimeistään
välimiesprosessissa täsmentämättä, välitystuomio on lähtökohtaisesti
pätemätön, koska ei voida sanoa, ovatko välimiehet pysyneet
toimivaltansa rajoissa. Epäselvää kuitenkin on, luetaanko
pätemättömyys moitteenvaraisuudeksi vaiko suoraan mitättömyydeksi.
Ensimmäisessä tapauksessa asianosaisen on ajettava preklusiivisessa
määräajassa moitekannetta. Kanne on perustettava ensisijaisesti siihen,
että välimiehet ovat ylittäneet toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1-k). Tällainen
kanne kuitenkin edellyttää, että ratkaisuperusteen oikea sisältö
tunnetaan. Valmiita tulkintasääntöjä siltä varalta, että asianosaisten
tarkoitusta ei pystytä selvittämään, ei ole. Näin voidaan olettaa, että
toimivallan ylittämistä ei pystytä osoittamaan, koska ei tiedä, mikä
toimivalta olisi ollut. Näin päädytään siihen, että epäselvään
ratkaisuperusteeseen tukeutuva välitystuomio katsotaan mitättömäksi
sillä perusteella, että se on oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen
(VML 40 §). Tällaiseksi lienee luettava ainakin sellainen välitystuomio,
jonka ratkaisuperuste on mahdollistanut mielivaltainen päätöksenteon.
Tilanteiden väliin jää laajahko alue, jossa sovittu ratkaisuperuste on ollut
epätarkka mutta välimiesten sen perusteella tekemää ratkaisua ei voida
luokitella mielivaltaiseksi. Mielivaltaisuutta arvosteltaessa
todennäköisesti annetaan merkitystä sille, kuinka hyväksyttävä
lopputulos materiaalisesti on. Periaatteessa näin ei tietenkään saisi
tehdä: myös hyväksyttävä ratkaisu voi olla mielivaltainen.
Kysymys välitystuomion pätevyydestä kytkeytyy välimiesmenettelylain
soveltamisalaan. Voidaan nimittäin väittää, että ratkaisuperusteen
liiallinen epämääräisyys pelkästään vie menettelyn lain soveltamisalan
ulkopuolelle. Tämä tarkoittaisi pohjimmiltaan sitä, että epämääräisin
perustein tehty välitystuomio pätisi asianosaisten tekemänä
sopimuksena. Tulkinta saa tukea siitä, että asianosaiset saavat tehdä
irrationaalisia ja mielivaltaisia päätöksiä oikeussuhteissaan.
Sopimusvapaus ei edellytä rationaalista tai kontrolloitavaa
päätöksentekoa. Kannattaa myös muistaa, että ratkaisuperusteen
yksilöitävyydelle ja/tai täsmällisyydelle asetetut vaatimukset katoavat, jos
127
asianosaiset suosiolla alusta alkaen jättäytyvät välimiesmenettelylain
soveltamisalan ulkopuolelle, toisin sanoen sopivat, että heidän
väliseensä menettelyyn tätä lakia ei sovelleta.
5.5. Riitapuolet ovat sopineet, että välimiesten ratkaisu ei ole sitova
Oma ongelmansa muodostuu välimiesmenettelyistä, joissa on sovittu,
että annettava ratkaisu ei ole lopullinen. Lopullisuus voidaan sitoa
esimerkiksi siihen, että asianosaiset tai kolmas taho (esim.
keskusjärjestö) hyväksyvät välitystuomion. Jos välitystuomion lopullisuus
sidotaan sen sijaan johonkin ulkopuoliseen tapahtumaan eli ehtoon,
jonka täyttymiseen kumpikaan riitapuoli ei voi vaikuttaa, kysymyksessä
on ehdollinen ja näin lopullinen välitystuomio. Tällainen ehto voi olla
talouspoliittinen kehitys tai tulopoliittisen kokonaisratkaisun syntyminen.
Jos välityssopimus oikeuttaa ehdollisen välitystuomion antamiseen,
menettely kuuluu lähtökohtaisesti lain soveltamisalaan. Asianosaiset
voivat kuitenkin sopia, että asianlaita ei ole näin. Tosin tällainen
menettelyn eräänlainen ulkoistamissopimus ei näytä tuovan mukanaan
mitään etuja.
Joissakin maissa välityssopimus antaa välimiehille oikeuden tehdä vain
ei-sitovia päätöksiä. Samalla kuitenkin riitapuolet etukäteen sitoutuvat
hyväksymään välimiesten aikanaan antaman välitystuomion (niin
sanottu ACAS -malli). Tällainen järjestely tuo menettelyn
välimiesmenettelylain soveltamisalan piiriin. Vuoden 1928 laki
nimenomaan mainitsi tämän mahdollisuuden pääsynä lain
oikeusvaikutusten piirin. Syytä tämän suhteellisen vapaamielisen
tulkinnan muuttamiseen ei ole. Konfliktiteoreettisesti tulkinta voidaan
kyseenalaistaa. Järjestely nimittäin avaa ikkunan jälkikäteiseen kiistelyyn
siitä, onko tällaista ennakollista hyväksymislupausta ylipäätään annettu
ja mitä ehtoja tai piileviä edellytyksiä hyväksymiselle on asetettu. Tosin
ongelmat poistuvat osaksi vaatimalla, että hyväksymislupauksen on
oltava vartavastinen, sanamuodoltaan selkeä eikä se saa sisältää ehtoja
tai edellytyksiä.203 Ohimennen todettakoon, että riitapuolen ei tarvitse de
facto ilmoittaa hyväksyvänsä välitystuomiota eli antaa
hyväksymistahdonilmaisua. Pelkkä lupaus tuo välityssopimuksen ja
203
Kanta voidaan riitauttaa vetoamalla siihen, että ehdollinen välitystuomiokin tuo
itsensä ja koko menettelyn lain piirin. Ehdollisen hyväksymislupauksen
kelpuuttaminen pidentää kuitenkin liiaksi ketjua. Riitapuolet eivät kykene ulkonaisten
seikkojen perusteella päättelemään, onko heidän menettelynsä lain tarkoittama vai
ei.
128
menettelyn lain piiriin sekä takaa niille tavanomaiset oikeusvaikutukset.
Välityssopimus estää oikeudenkäynnin, ja välitystuomio on sitova.
On myönnettävä, että ehdollisuuden ja ei-lopullisuuden rajanveto on
joskus epämääräinen. Esimerkiksi: osapuolet ovat sopineet, että
välitystuomio jää pysyväksi, ellei kumpikaan osapuoli vie asiaa
määräajassa tuomioistuimeen. Konstruktio on tavallinen niin sanotuissa
sopimuskohtaisissa riitalautakunnissa. Välitystuomion lopullisuus riippuu
muodollisesti ehdosta. Osapuoli voi kuitenkin passiivisena pysymällä
ratkaisevasti vaikuttaa siihen, täyttyykö ehto vai. Vaikka välitystuomion
lopullisuus ja sen kautta välimiesmenettelylain soveltamisala on tällöin
teoreettisin perustein riitautettavissa, tällaiseen järjestelyyn on
käytännön tarvetta. Käytäntö on myös hyväksytty monissa legaalisen
välimiesmenettelyn muodoissa, tunnettu esimerkki on yhtiöoikeudellinen
välimiesmenettely.204 Jos riitapuolten odotukset nostetaan keskeiseksi
argumentiksi, tällainen välimiesmenettely on syytä kelpuuttaa lain
tarkoittamaksi. Välityssopimus estää näin oikeudenkäynnin, ja
välitystuomioon sovelletaan välimiesmenettelylain säännöksiä
välitystuomion pätevyydestä. Eri asia on, että asianosaisen ei tarvitse
niihin turvautua, koska hän saa aina uuden ratkaisun alkuperäiseen
konfliktiin viemällä asian tuomioistuimeen. Tosin välitystuomiolla on
luultavasti oikeudenkäynnissä enemmän tai vähemmän tuntuva
todistusvaikutus.
Selvää on, että yksiselitteisesti ei-lopullisia välitystuomioita tuottava
välimiesmenettely jää lain ulkopuolelle. Kaikkia välitystuomioita ei voida
suopealla tulkinnallakaan tuoda lopullisuuden käsitteen piirin. Yhtä
selvää on, että asianosaiset eivät keskinäisellä sopimuksella voi tuoda
tällaista menettelyä lain soveltamisalaan. Pääsy soveltamisalaan
nimittäin merkitsisi sitä, että välityssopimus estäisi oikeudenkäynnin mikä taas on kestämätön ratkaisu oikeuksiin pääsyn kannalta.
Myöskään moitesäännöstön soveltaminen ei-lopullisiin välitystuomioihin
ei ole mielekästä. Sen sijaan estettä ei tietenkään ole sille, että
osapuolet sopivat, että lain menettelysäännöksiä sovelletaan myös eilopulliseen välimiesmenettelyyn. Voidaan nimittäin sanoa, että
lain menettelysäännökset tarjoavat luontevan sääntöpaketin myös
sellaiselle välimiesprosessille, jossa ei anneta sitovaa välitystuomiota.
Tosin asianosaisilla on rajoittamaton sopimusvapaus sen suhteen, miten
menettely järjestetään.
204
Havansi 2004 s. 54.
129
Ei-lopullinen välitystuomio ei myöskään ole niin vähämerkityksinen, mitä
monet juristit ajattelevat.205 Ensiksikin välitystuomio vaikuttaa sekä
yleiseen mielipiteeseen että riitapuolten asemaan vastaisissa
neuvotteluissa. Riitapuoli menettää helposti yleisen mielipiteen tuen
kieltäytyessään noudattamasta sellaista välitystuomiota, jonka yleisö
kokee kohtuulliseksi ja reiluksi. Vetoaminen siihen, että välitystuomio ei
ole “lopullinen” riidanratkaisu, kuuluu luultavasti kuuroille korville.
Riitapuoli on siis välitystuomion myötä hävinnyt tiedotussodan. On myös
luultavaa, että riitapuolen on psykologisesti vaikea puolustaa
myöhemmissä keskinäisissä neuvotteluissa tai sovittelussa sellaista
kantaansa, joka on ilmeisessä ristiriidassa välitystuomion kanssa.
Epäedullinen välitystuomio heikentää neuvotteluasemaa. Toiseksi jos tai
kun konflikti oikeudellistuu, myös ei-sitovalla välitystuomiolla on
luultavasti vahva todistusvaikutus sekä tosiseikoista että lain
soveltamisesta. On kuitenkin korostettava, että ei-sitova välitystuomio ei
tee oikeusriitaa sellaisista riidasta, joka on alkujaan intressiriita. Vasta
sitova välitystuomio ja/tai sopimus oikeudellistaa intressiriidan, toisin
sanoen takaa pääsyn valtiolliseen lainkäyttöön.
205
Tähän viittaa se, että yhdysvaltalaisessa grievance arbitration -menettelyssä
välitystuomion ei-lopullisuudesta ei kanneta mainittavaa huolta. Oppaassa todetaan,
että työnantaja asettaa usein ei-sitovuuden välityssopimuksen ehdoksi.
Välityssopimuksen tekemistä tällä varauksella kuitenkin suositellaan. Opas nimittäin
olettaa (ehkä aavistuksen optimistisesti), että työnantaja saa niin myönteisiä
kokemuksia välimiesmenettelystä, että hän ennen pitkää suostuu myös sitovaan
välimiesmenettelyyn. Ks. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 28.
130
6. VÄLITYSSOPIMUKSEN TULKINTA JA PÄTEVYYS
TYÖRIIDOISSA
6.1. Yleistä vai erityistä
Työriidat ohjautuvat välimiesmenettelyyn tavallisesti välityslausekkeen
vaikutuksesta: tässä suhteessa työriidat eivät eroa muista
välimiesmenettelyyn päätyvistä eli niin sanotuista kaupallisista
riidoista.206 Varsinaiset välityssopimukset ovat suhteellisen harvinaisia,
joskin nähtävästi hieman yleisempiä kuin kaupallisissa riidoissa.
Työriitoja koskevat välityslausekkeet ovat kuitenkin tunnettuja
kielenkäyttönsä epäselvyydestä. Ne aiheuttavat näin - ainakin ellei
niiden erityistä kontekstia oteta huomioon - poikkeuksellisen runsaasti
tulkintaongelmia. Syntyvät ongelmat voidaan jakaa kolmeen ryhmään:
milloin riitapuolet ovat ylipäätään sopineet riidan ratkaisemisesta
välimiesmenettelyssä (i), millaista välimiesmenettelyä he ovat
tarkoittaneet (ii) ja millaista ratkaisuperustetta välimiesten on tarkoitus
käyttää (iii). Kaikissa kolmessa tapauksessa joudutaan miettimään
kirjallisen muodon vaatimuksen täyttymistä, sopimuksen tulkinnan
sääntöjä sekä sopimuksen pätevyyttä.
Sopiminen ei-oikeudellisesta ratkaisuperusteesta on työriidoissa
perustavanlaatuinen ongelma: kaupallisessa välimiesmenettelyssä se on
niin marginaalinen ilmiö, että sitä ei edes mainita useimmissa
yleisteoksissa. Se muodostaa myös oman kysymysryhmänsä, joka on
aihetta erottaa välityssopimuksen tulkinnan enemmän tai vähemmän
yleisistä ongelmista.207 Ratkaisuperuste liittyy voimakkaammin
välimiesmenettelylain soveltamisalaan ja välitystuomion pätevyyteen.
Asia erikseen on, että sopimus ratkaisuperusteesta on sidottu erilaisiin
edellytyksiin, jotka ovat välityssopimuksen yleisten vaatimusten
ankaroitettuja muunnelmia.
206
Välityslauseke on tavallisesti kohta työehtosopimuksessa. Poikkeuksena on
paperiteollisuuden työehtosopimus 2010-2012. Se pelkästään viittaa liittojen välillä
allekirjoitettuun välimiesmenettelypöytäkirjaan (s. 101). Pöytäkirja puolestaan
sisältää yksityiskohtaisia määräyksiä välimiesten toimivallasta, välimiehistä, asian
saattamisesta välimiesten ratkaistavaksi sekä menettelyn kustannuksista.
Pöytäkirjassa on myös määräyksiä, mitkä asiatyypit on käsiteltävä “mahdollisimman
joutuisasti”.
207
Ratkaisuperusteen problematiikkaa käsitellään edellä jaksossa .
131
Perustava kysymys kuuluu, suhtaudutaanko
välityssopimuksen/välityslausekkeen tulkinnassa työriitojen
välimiesmenettelyyn samalla tavalla kuin tavalliseen eli kaupalliseen
välimiesmenettelyyn. Erityisasema (jos se annetaan) on perustettavissa
työriitojen materiaaliseen erityisyyteen. Ne ensiksikin ovat
konfliktiteoreettisesti ryhmä/ryhmä -riitaisuuksia, kun taas kaupallisissa
välimiesmenettelyissä ratkaistaan yksilö/yksilö -riitoja. Toiseksi painoa
on annettavissa myös materiaaliselle kontekstille; työriidat liittyvät, kuten
edellä todettiin, lähes poikkeuksetta työehtosopimuksiin. Oma
kysymyksensä on, kohdellaanko intressiriitoja - tarkkaan ottaen niissä
tehtyjä välityssopimuksia - samalla tavalla kuin oikeusriitoja. Voidaan
väittää, että intressiriidoille on annettava eräänlainen
suosituimmuusasema. Niissähän sopiminen välimiesmenettelystä ei
tarjoa vaihtoehtoista riidanratkaisuväylää vaan ainoan
riidanratkaisuväylän (jos työtaistelu unohdetaan). Intressiriidoissa
kysymys siitä, estääkö välityssopimus pääsyn oikeuksiin eli
tuomioistuimeen, ei aktualisoidu. Tästä näyttäisi seuraavan, että
ensiksikin välityssopimukselle ei intressiriidoissa aseta yhtä tiukkoja
vaatimuksia kuin oikeusriidoissa. Toiseksi välityssopimuksia ei niissä
yhtä kevein perustein todeta pätemättömiksi tai kohtuuttomiksi:
intressiriitojen välityssopimukset ovat kuvainnollisesti hyvin immuuneja
pätemättömyys- ja kohtuuttomuusväitteille.208
Kysymykseen työriitojen välimiesmenettelyn erityisasemasta ei voida
antaa yhtä ja yhteistä vastausta. Kuten jäljempänä tullaan toteamaan,
joissakin kohdin tällainen menettely tuntuu saavan erityisaseman,
joissakin kohdin taas siitä ei ole merkkejä. Asia erikseen on, että kattava
analyysi puuttuu. Tutkimus on fragmentaarista, esimerkiksi
välityssopimusten tulkintaa työriidoissa on käsitelty kohtalaisen paljon,
sen sijaan esimerkiksi tällaista välityssopimusten pätevyyttä ei ole
oikeastaan tarkasteltu lainkaan. Vielä hankalampi on sanoa, seuraako
välityssopimusten havaittu tai oletettu erityisasema työriitojen spesifistä
laadusta, riitapuolten poikkeavista odotuksista mitä tulee
riidanratkaisuun tai työmarkkinoiden vakiintuneista käytänteitä.
Käytänteet taas jotka ovat historiallisen kehityksen, osin sattumankin,
tulosta.
208
Toki on myönnettävä, että kysymys on aste-erosta. Tavallisetkin
välityssopimukset nauttivat melkoista suojaa. Korostettu pysyvyys on kaikkien
riidanratkaisua koskevien sopimusten yleinen ominaisuus, mikä seuraa niiden
spesifisestä tarkoituksesta. Ks. lähemmin Koulu 2008 s. 35.
132
Monet välimieslainkäytön tutkimuksesta tutut ongelmat eivät aktualisoidu
työelämän välimiesmenettelyssä. Kysymystä vakioehtoisen
välityslausekkeen pätevyydestä ei esimerkiksi synny, koska
välityslausekkeet otetaan tavallisesti suoraan työehtosopimuksiin.
Samoin välityssopimuksen kohtuullisuutta oikeuksiin pääsyn kannalta ei
jouduta miettimään. Välimiesmenettelyn asianosaiset ovat
maksukykyisiä liittoja, jotka kykenevät vastaamaan kalliinkin
välimiesmenettelyn kustannuksista. Toisaalta monet perinteiset
ongelmat toistuvat myös tässä yhteydessä. Esimerkiksi kirjallisen
muodon vaatimus on voimassa, joskin työehtosopimusten säilyminen
paperimuotoisina ja välityssopimusten ottaminen niihin lausekkeina
vähentää ongelmien frekvenssiä. Vastaavasti liittojen hajotessa ja
sulautuessa kysymys seurannosta säilyttää ajankohtaisuutensa.209 Myös
välityslausekkeiden moninaisuus voi tuottaa pulmia:
työehtosopimuksissa tai niihin liittyvissä asiakirjoissa voi olla
ristiriitaisuuksia. Yhden asiakirjan lausekkeen ulottuvuudesta voi syntyä
kiistaa, jos toinen asiakirja ei sisälläkään vastaavaa lauseketta.
Asiakirjoissa voi olla myös ristiriitaisia (esimerkiksi eri kokoonpanon
määrääviä) välityslausekkeita.
Työriitojen välimiesmenettelyn spesifisinä ongelmina on pidetty ainakin
välityssopimuksen tulkintaa ja intressiedustajien laajaa käyttämistä
välimiehinä.210 Totta on, että samoja ongelmia esiintyy kaupallisessakin
välimieslainkäytössä, mutta työriidoissa nämä ongelmat saavat
suhteettoman painon. Työehtosopimuksissa ja vastaavissa käytetyt
välityslausekkeet ovat kieliasultaan omintakeisia. Liike-elämän
sopimuksissa on tapana käyttää pitkälle vakioituja lausekemalleja:
sopimusten valta-enemmistössä käytetty lauseke voidaan luokittaa
muutaman perusmuunnelman piiriin. Aidosti yksilölliset lausekkeet ovat
siellä hyvin harvinaisia. Sen sijaan työriitaisuuksissa käytetyt
välityslausekkeet ovat tunnettuja paitsi sekavasta kielenkäytöstään myös
innovatiivisuudestaan eli suorastaan omalaatuisuudestaan.211 Liitoilla
tuntuu myös olevan vakiokaavansa. Näin lausekkeet ovat alakohtaisesti
vakiintuneita mutta vaihtelevat eri aloilla. Tämä tuntuu olevan yleistä
muuallakin, sillä kielenkäyttöä on arvosteltu monissa muissakin maissa.
On väitetty, että sekavuus on yleinen ominaisuus työriitoja
209
Tällä ei tarkoiteta sitä, että sitovuus määräytyisi samojen sääntöjen mukaan. Ks.
Koulu 2008 s. 106. Pikemminkin sitovuus seuraa spesifisiä työoikeudellisia sääntöjä,
tavallisesti työehtosopimuksen ulottuvuutta.
210
Koulu 2009 s. 83.
211
Salonius 2002 s. 660.
133
välimiesmenettelyyn ohjaavissa sopimuksissa.212 Arvailtavaksi jää, missä
määrin tämä on alkujaan johtunut haluista sanoutua irti kaupallisesta
välimiesmenettelykulttuurista, missä määrin se taas selittyy sillä, että
työehtosopimuksia alunperin laatineet henkilöt eivät ole hallinneet
juridista jargonia. Nykyisin jälkimmäinen selitys ei tietenkään enää päde,
mutta perinteikästä kielenkäyttöä ei ehkä ole uskallettu uudistaa.
6.2. Välimiesmenettely vai muu riidanratkaisu?
6.2.1. Selvyysvaatimus ja sen jäsentely
Välityssopimuksen tulkinnan ongelma jakaantuu kahteen
alakysymykseen: ovatko riitapuolet ylipäätään sopineet riidanratkaisusta
välimiesmenettelystä ja millaisesta välimiesmenettelystä he ovat
sopineet. Välityssopimus on sen tehneen asianosaisen kannalta
kohtalokas sopimus: se vie häneltä pysyvästi perusoikeuksiin kuuluvan
pääsyn tuomioistuimeen. Tästä syystä välityssopimuksille on
perinteisesti asetettu korotetut selvyysvaatimukset. Sopimuksen on
oltava niin yksiselitteinen, että asianosainen pystyy periaatteessa sen
lukemalla sanomaan, missä hänen on ajattava kannettaan. Ellei
yksittäinen sopimus täytä näitä vaatimuksia, se ei päde
välityssopimuksena mutta voi toki perustaa sopimuspuolille muita
riidanratkaisuun liittyviä velvoitteita. Uudessa tutkimuksessa
välityssopimus on hajotettu osiin: korotettu selvyysvaatimus koskee vain
sopimuksen niin sanottua ohjaavaa elementtiä.
Sen sijaan välimiehiä ja välimiesmenettelyä koskevissa täsmentävissä
määräyksissä sallitaan huomattavaakin tulkinnallista epävarmuutta.213
Nämä määräykset eivät yleensä ole riitapuolelle yhtä kohtalokkaita.
Niiden tulkinnan epäonnistuessa voidaan myös aina palata
välimiesmenettelylain tahdonvaltaiseen sääntelyyn eli niin sanottuun
oletuskokoonpanoon sekä vastaavaan valintaan ja välimiesprosessiin.
Tahdonvaltaista sääntelyä voidaan, jos se oletetaan tunnetuksi, käyttää
212
Hassler-Cars 1989 s. 38.
213
Koulu 2008 s. 131. Korotetut selvyysvaatimukset ulottuvat muihinkin
riidanratkaisusopimuksiin, koska ne minimoivat riita riidassa -riskin. Mitä selkeämpi
sopimus on, sitä vähemmän se jättää tilaa tulkinnalle, jota kiista riidanratkaisun
keinoista edellyttää. Toisaalta on mahdollista tehdä eroja eri sopimustyyppien välillä.
Neuvottelu- ja sovittelulausekkeissa selvyysvaatimus on heikoin, esimerkiksi
lautakuntalausekkeissa se on luokiteltavissa keskivahvaksi ja prorogaatio- ja
välityslausekkeissa taas vahva selvyysvaatimus tuntuu olevan paikallaan.
134
myös pääteltäessä, mitä asianosaiset ovat eri määräyksillään
tarkoittaneet tai ainakin, mitä he eivät ole tarkoittaneet. Poikkeavat
määräykset nimittäin osoittavat tulkinnallisesti epäselvinäkin sen, että
asianosaiset eivät, syystä tai toisesta, ole pitäneet välimiesmenettelylain
säätämää oletusmenettelyä tarpeisiinsa sopivana.
Periaatteellinen yksimielisyys loppuu, kun ryhdytään miettimään, milloin
välityssopimuksen katsotaan täyttävän ne varsin ankarat vaatimukset,
jotka selvyysvaatimus asettaa. On myönnettävä, että skandinaavinen
oikeuskäytäntö on ollut oikullista; välillä selvyysvaatimus on kokonaan
sivuutettu. Kokonaiskuva kuitenkin säilyy kohtalaisen johdonmukaisena.
Joillekin juridisteknisille käsitteille on annettu välityssopimusta indisoiva
vaikutus. Sopimus, jossa niitä käytetään, siis oletetaan
välityssopimukseksi, ellei muu tulkinta-aineisto puhu vahvasti tätä
olettamaa vastaan. Tällaisia avainsanoja ovat kaupallisissa
sopimuksissa muun muassa itsestään selvät juridistekniset termit
“välimiesmenettely” ja “välimiehet” mutta myös hieman yllättävästi
yleiskieliset ilmaisut “lopullisesti” ja “ratkaistavaksi”. Näiden avainsanojen
puuttuminen ei kuitenkaan estä pitämästä sopimusta
välityssopimuksena: ne pelkästään siirtävät ratkaisun kokonaisharkinnan
varaan. Siinä taas merkitystä saavat sopimuspuolten aikaisempi
käytäntö ja alan yleiset käytänteet.214
Työriitoihin sovellettuna edellä viitattu kolmijako osaksi helpottaa, osaksi
vaikeuttaa kokonaisharkintaa. Mitä tulee ensimmäiseen, asianosaisten
aikaisempi käytäntö antaa tukea tulkittaessa sopimuksen määräyksiä
välimiesten lukumäärästä, heidän kvalifikaatioistaan ja
nimittämistavastaan. On luonnollista lähteä siitä, että asianosaiset eivät
ilman osoitettavaa syytä ole halunneet poiketa aikaisemmista
menettelytavoista. Näin esimerkiksi työriitojen välimiesmenettelylle
ominainen viiden välimiehen kokoonpano215 ja vaatimus
maallikkotaustasta syrjäyttää helposti välimiesmenettelylain
oletuskokoonpanon. Sama koskee välimiesten valintaa: jos
vakiintuneesti ulkopuolinen taho (esim. keskusjärjestö) nimeää
välimiehiä, voidaan olettaa, että käytäntöä on haluttu jatkaa uudessakin
214
Koulu 2008 s. 139.
215
Viiden säännöstä puhutaan myös välimiesten valinnan yhteydessä.
Yhdysvaltalaisessa grievance arbitration -menettelyssä riitapuolet listaavat viisi
henkilöä. Tämän jälkeen kumpikin osapuoli yliviivan yhden nimen, kunnes vain yksi
nimi jää. Tästä henkilöstä tulee välimies. Ks. grievance arbitration: a practical guide
1977 s. 28.
135
välityslausekkeessa. Myös välimiesprosessia koskevissa määräyksissä
tulkinnallinen jatkuvuus on vahva: asianosaisten siis oletetaan
pitäytyneen aikaisempaan käytäntöön.
Sen sijaan mainittu kolmijako pirstoo välimiesten toimivaltaa ja
laajemmin välimieslainkäytön oikeudellista kontrollia. Ohjaavassa
elementissä ensikäden päätösvalta on välimiehillä (niin sanottu
toimivaltakompetenssi), mutta viimeisen sanan sanoo - tavallisesti
välitystuomion moitteen yhteydessä - valtiollinen tuomioistuin.
Välimiesprosessissa toimivaltaa ei periaatteessa ole jaettu: välimiehet
päättävät, ovatko asianosaiset sopineet jotain menettelystä216 ja miten
sopimusta on tulkittava. Valtiollisen tuomioistuimen kannan ottoa ei
saada. Epäsuoraa kontrollia välimiehet eivät kylläkään vältä. Aikanaan
annettu välitystuomio voidaan riitauttaa sillä perusteella, että välimiehet
ovat ylittäneet toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1-k). Toimivalta nimittäin
tarkoittaa tässä yhteydessä sekä prosessioikeudellista että aineellista
toimivaltaa. Syytä asettaa asianosaisten sopimus asian käsittelystä eri
asemaan ei liene löydettävissä. Asianosaisten sopimuksen sivuttaminen
saa lisäksi aikaan monasti sen, että asianosainen ei saa riittävää
tilaisuutta ajaa asiaansa (VML 41.1 §:n 4-k).
Erimielisyys välimiesten lukumäärästä, pätevyydestä ja valinnasta on
päätöksenteon kannalta pulmallisin. Lainsäätäjä ei ole erikseen ottanut
kantaa siihen, kenelle päätösvalta kuuluu ja miten päätösvallan
käyttämistä kontrolloidaan. Yleiset periaatteet antavat vastauksen
viimeiseen kysymykseen. Välitystuomion moiteperusteisiin kuuluu, että
välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä (VML 41.1 §:n
2-k). Perusteen soveltamisalaan luetaan myös se, että asianosaisten
sopimasta menettelystä on poikettu.217 Ongelmaksi jää vain päästä niin
pitkälle, että välitystuomio annetaan. Erimielisyydet välimiehistä estävät
menettelyn aloittamisen. Joskus umpikuja vältetään sillä, että riidattomat
välimiehet eli ne henkilöt, joista osapuolet ovat yksimielisiä, päättävät,
onko sovittu useammista välimiehistä ja miten nämä lisävälimiehet
valitaan. Ellei näitäkään välimiehiä pystytä nimeämään, ainoa ratkaisu
216
Tältä osin voidaan puhua eräänlaisesta sopimuskynnyksestä.
Välimieskäytännössä sopimuksen syntymiselle asetetaan korkeat vaatimukset, mistä
seuraa, että sopimuksia tehdään (tai oikeammin niitä tulkitaan tehdyn) vain harvoin.
Näin menettelynkulun ohjaus siirtyy välimiehille. Joustavampi sopimuskynnyksen
tulkinta palauttaisi asianosaisille sen määräämisvallan, joka heille alun perin on
kuulunut ja jonka he ovat osaksi menettäneet välimiesprofessiolle. Ks. Koulu 2012b
s. ilmestyy
217
Ovaska 2007 s. 260.
136
on todeta välityssopimus toimimattomaksi, jolloin se raukeaa.218 Toptyta
on, että ratkaisu jättää avoimeksi jatkon: palaako riita
välimiesmenettelylain oletuskokoonpanoon ja oletusvalintaan219 vai
katsotaanko sopimuksen rauenneen myös ohjaavan vaikutuksensa
puolesta. Jos sopimus raukeaa, asia palaa valtiollisen lainkäyttön piirin.
Työriidoissa seuraava kompromissi voisi muodostaa säännön:
oikeusriita palaa valtiolliseen lainkäyttöön, intressiriita menee
välimiesmenettelylain oletusmenettelyyn. Kumpikaan sääntö ei loukkaa
riitapuolten autonomiaa. Jos he eivät hyväksy lopputulosta, he voivat
muuttaa sitä uudella sopimuksella.
6.2.2. “Ymmärtävää” tulkintaa vai selvyysvaatimuksen vesittämistä?
Jos selvyysvaatimus on de facto heikohko kaupallisessa (tavallisessa)
välimiesmenettelyssä, se tuntuu työriidoissa kokonaan katoavan. On
todennäköistä, että myös ratkaisuperusteelle asetetuissa vaatimuksissa
tulee tapahtumaan samanlainen pehmeneminen, jos tai kun
asianosaisten sopimuksille yritetään tässä asettaa täsmällisyyden ja
selvyyden vaatimus. Tätä kehitystä on edellä pidetty paitsi
todennäköisenä myös hyväksyttävänä, kun kysymys on intressiriidoista.
Niissä välimiesmenettelyn vaihtoehtona on työtaistelu, jonka estäminen
on ensisijainen tavoite. Voidaan myös huomauttaa, että jos riitapuolet
pitävät jotain ratkaisuperustetta riittävän täsmällisenä, sivullisen on
vaikea uskottavasti väittää, että näin ei olekaan. Tällaiset väitteet
leimataan helposti ja osaksi aiheellisesti “kamariviisaudeksi”.
Konfliktinhallinnan tutkimuksen tehtävähän on ennen kaikkea kehittää
oikeudelliset puitteet asianosaisten haluamalle tavalle ratkaista riita - ei
keksiä sille teoreettisia tai opillisia esteitä.
Selvyysvaatimuksen pehmeneminen näkyy ensiksi siinä, että ne
tavanomaiset avainsanat, jotka helpottavat tulkintaa, kadottavat
presumptiivisen voimansa. Tunnettua esimerkiksi on, että
välimiesmenettelyyn viittaavan ilmaisun “välityslautakunta” katsotaan
työriidoissa tarkoittavan “sovittelulautakuntaa”220, toisin sanoen viittaavan
218
Tästä niin sanotusta toimimattomuusopista ks. Koulu 2008 s.128.
219
Tätä voidaan perusteella sillä, että asianosaiset joka tapauksessa ovat - tekemällä
välityssopimuksen - osoittaneet halunsa irtaantua valtiollisen lainkäytön piiristä.
Vastakkaista kantaa (riita palaa valtiolliseen lainkäyttöön) tukee taas selkeys ja
yksinkertaisuus. Kiistely riidanratkaisun tavasta eli riita riidassa -syndrooma
katkaistaan heti alkuunsa.
220
Koulu 2009 s. 83.
137
institutionaaliseen sovitteluun, joka tapahtuu - epätyypillisesti lautakuntatyyppisen orgaanin “sisällä”. Ohimennen todettakoon, että
lautakunnan konstruointi sovittelun ympäristöksi on konfliktiteoreettisesti
yhdentekevää, siitä ei ole hyötyä jos ei oikein toteutettuna haittaakaan.
Pulmaksi jää lähinnä, kuka kantaa lautakunnassa varsinaisen sovittelijan
vastuun. Ellei kenelläkään ole selvää sovittelijan roolia, onnistusennuste
on heikko. Sovittelijan panos on vakiintuneen käsityksen mukaan
ratkaiseva.
Koska työriitoja koskevissa riidanratkaisusopimuksissa ei käytetä
vakiintuneita avainsanoja, niitä tulkittaessa ajaudutaan (verbi sopii hyvin
tähän yhteyteen) välittömästi kokonaisharkintaan. Siinäkään
tavanomaista päättelyä ei saa kokonaan ohittaa. Myös työriitojen
välityssopimuksissa asianosaisten tarkoitus, jos tai kun se osoitetaan,
ratkaisee. Kokemusperäisesti kuitenkin tiedetään, että asianosaisten
tarkoitusta on tavallisesti hyvin vaikea näyttää toteen. Usein
asianosaisilla ei ole riidanratkaisusopimusta tehdessään edes itsellään
kuvaa siitä, mitä he tarkoittavat. Ilmoitetut tarkoitukset ovat myöhempiä
rekonstruointeja, joiden luotettavuus on kyseenalainen. Nämä tavallista
välimiesmenettelyä koskevat havainnot kaiken todennäköisyyden
mukaan pätevät myös työriidoissa. On vaikea keksiä syytä, miksi niiden
todellisuus olisi toinen.
Jonkinasteinen yksimielisyys tuntuu vallitsevan siitä, että työriidoissa
asianosaisten välisiä sopimuksia ei ainakaan saa tulkita
sananmukaisesti. Tulkinnan on oltava “ymmärtäväistä”. Ymmärtäväinen
tulkinta jättää avoimeksi sen, mitä tehdään, kun tälläkään tavalla tulkiten
ei saada selvyyttä siitä, ovatko asianosaiset tarkoittaneet sopia
välimiesmenettelystä. Vaihtoehtoja on kaksi. Joko turvaudutaan
asianosaisten presumoituun tahtoon tai katsotaan, että sellainen
riidanratkaisusopimus, jota ei voida osoittaa välityssopimukseksi, ei sitä
ole. Jälkimmäisessä tapauksessa sopimuksen oikeusvaikutukset
määritellään sopimusoikeuden yleisten sääntöjen mukaan. Presumoitu
tahto taas päätellään yleisestä elämänkokemuksesta, asianosaisten
aikaisemmasta käytännössä tai alan yleisestä käytännöstä. Toistaiseksi
kaupallisen välimiesmenettelyn perusratkaisu, presumoituun
tarkoitukseen turvautuminen, ei tunnu saavuttaneen työriidoissa
kannatusta. Johtuuko se uskosta, että asianosaisten todellinen tarkoitus
kyetään - kokonaisharkinnalla tai muutoin - aina käytännössä
selvittämään, jää tässä yhteydessä vastausta vaille. Totta myös on, että
todellisen tarkoituksen selvittämisessä herkästi turvaudutaan sellaisiin
kokemussääntöihin, jotka olisivat konstruoitavissa myös presumptioiksi.
Kokonaisharkinnassa ne jäävät vain piileviksi. Toki parempaan
138
päätöksentekoon päästään, kun piilevät säännöt tuodaan keskustelun ja
kritiikin kohteeksi. Kokonaisarviot kätkevät usein intuitiivisia päätelmiä,
joskus ehkä mielivaltaakin.
Joitakin presumoidulle tahdolle rakentuvia tulkintasääntöjä on
mahdollista rakentaa nykytiedonkin varassa. Näin on tässä
tutkimuksessa tehtykin. Kannattaa kuitenkin korostaa, että ne ovat vasta
sääntöehdotuksia vailla kattavampaa institutionaalista tukea.
Edellä on asetettu lakisääteistä välimiesmenettelyä suosiva
tulkintasääntö. Jos asianosaiset ovat kiistatta sopineet jonkinlaisesta
välimiesmenettelystä, heidän oletetaan ensisijaisesti tarkoittaneen
lakisääteistä eli välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluvaa
menettelyä. Sen sijaan sääntö, jonka mukaan riitapuolten oletetaan
sopineen välimiesmenettelystä eikä muusta riidanratkaisusta, ei voitane
asettaa - ainakaan näin vahvana. On täysin mahdollista, että riitapuolet
ovat asettaneet etusijalle esimerkiksi puhtaan lautakuntamenettelyn tai
asiantuntijamenettelyn - etenkin kun kummallakin on työriitojen
ratkaisussa pitkät perinteet. Konfliktiteorian valossa tosin sen
todennäköisyys, että rationaaliset riitapuolet olisivat halunneet ohjata
riitansa lain ulkopuolelle jäävään välimiesmenettelyyn tai
lautakuntamenettelyyn, on heikko. Nämä riidanratkaisumuodot ovat
eräänlaisia väliinputoajia.
Vuonna 2012 voimaan tullut Euroopan unionin sovitteludirektiivi on
entisestään heikentänyt näiden kvasimenettelyjen kilpailuasemaa
muiden riidanratkaisukeinojen rinnalla. Ensiksikin välimiesmenettelylaki
antaa sen piiriin kuuluvalle menettelylle monia etuja kuten
täytäntöönpanokelpoisuuden ja oikeuden saada apua valtiollisilta
tuomioistuimilta menettelyn aloittamiseen ja läpiviemiseen. Toiseksi
sovitteludirektiivi mahdollistaa sen, että sovittelussa syntynyt sovinto
vahvistetaan täytäntöönpanokelpoiseksi.221 Sen sijaan lautakunnan tai
asiantuntijan päätös ei ole vahvistettavissa: vahvistaminen ei käy päinsä
silloinkaan, kun riitapuolet hyväksyvät jälkikäteen päätöksen.
Kvasimenettelyt jäävät toisin sanoen vaille näitä etuja. Totta kuitenkin
on, että riitapuolilta ei voida odottaa ehdottoman rationaalista valintaa.
Myöskään presumoitua tahtoa ei voida perustaa olettamuksiin siitä,
miten rationaalinen riitapuoli toimisi. Riitapuolten tosiasialliseen valintaan
vaikuttaa vallitseva kulttuuri ja perinteet, jotka ovat edelleen varsin
suopeita erilaisille lautakuntarakenteille. Samoin voidaan väittää, että
presumtiosäännöt ovat välttämättömiä estämään riitoja siitä, missä
221
Koulu 2012c s. 1309.
139
menettelyssä primääri riita tulisi ratkaista.222 Heikkokin presumptio on
parempi kuin tapauskohtainen asianosaisten tarkoituksen pohtiminen.
Edellä on pidetty silmällä ennen kaikkea työehtosopimukseen otettujen
välityslausekkeiden (tai sellaisiksi väitettyjen lausekkeiden) tulkintaa.
Oma ongelmansa on, seuraavatko varsinaiset välityssopimukset samaa
ymmärtävän tulkinnan sääntöä kuin työehtosopimuksiin otetut
välityslausekkeet. Vastaus on pääsääntöisen myöntävä: ratkaisevaa ei
ole sopimuksen tyyppi (sopimus/lauseke) vaan sen yhteys
työehtosopimusjärjestelmään. Normaalisääntöihin palataan vasta, kun
tämä yhteys on menetetty. Pieni painotusero on kuitenkin havaittavissa.
Kun kysymys on aktuaalista riitatilanteesta, valinta jää tehtäväksi
työtuomioistuin - ja välimiesmenettely -vaihtoehdon välillä. Tässä
tilanteessa välityssopimukselta on lupa edellyttää tavanomaista
selvyyttä, jotta kiistely oikeasta riidanratkaisusta ei viivytä oikeuksiin
pääsyä työtuomioistuimen kautta. Epäselvää sopimusta ei myöskään
enää yritetä tulkita sopimukseksi lautakuntatyyppisestä riidanratkaisusta.
On nimittäin ilmeistä, että intressiedustukselle rakentuva lautakunta ei
tule pääsemään yksimielisyyteen. On myös syytä muistaa, että tässä
vaiheessa riita on tavallisesti jo läpikäynyt useita työpaikka- ja
liittokohtaisia neuvottelukierroksia.
Työehtosopimusten välityslausekkeet tuovat mukanaan sellaisena
tulkintaongelman, jota muualla ei tunneta. Monet työehtosopimukset
määräävät pelkästään sen, että asia “voidaan” määrätä tai saattaa
välimiesten ratkaistavaksi.223 Aavistuksen selvempi on
lausekemuunnelma, jonka mukaan asian ratkaiseminen voidaan “sopia”
jätettäväksi työtuomioistuimen asemasta välimiehille.224 Kumpikin
222
Tehokas konfliktinhallinta edellyttää, että tällaisia erimielisyyksiä riidanratkaisun
tavasta - eli niin sanottuja riitoja riidassa - vältetään mahdollisimman pitkälti. Riidat
riidassa viivyttävät alkuperäisen konfliktin ratkaisua sekä kuluttavat riitapuolten
resursseja ilman vastaavaa hyötyä. Riitoja riidassa vältetään muun muassa selkeillä
ohjautumissäännöillä (esimerkiksi vakiintuneilla säänöillä siitä, miten tavanomaisia
riidanratkaisulausekkeita tulkitaan) ja niitä tukevilla presumptioilla.
223
Esimerkiksi Elintarviketeollisuus ry:n ja Suomen elintarviketyöläisten liitto SEKL
ry:n välinen työehtosopimus 2010-2014 11 §. Myöskään paperiteollisuuden
työehtosopimuksen 2010-2012 kaksoisrakenne ei tuo tähän selvyyttä.
Työehtosopimuksen mukaan erimielisyydet “voidaan ratkaista”
välimiesmenettelypöytäkirjan mukaisesti, pöytäkirja puolestaan toteaa, että
erimielisyydet “voidaan saattaa” välimiesten ratkaistavaksi.
224
Viestinnän keskusliiton ja Suomen journalistiliiton välinen työehtosopimus 20112013 kohta 8.3. Saman kategoriaan lienee luettava myös erityispalvelujen
140
lauseketyyppi jättää avoimeksi sen, ovatko osapuolet jo sopineet
välimiesmenettelystä vai onko lauseke vain muistutus tästä
mahdollisuudesta - jolloin välimiesmenettely edellyttää myöhempää
(uutta) välityssopimusta. Kielellisesti kumpikin tulkinta on yhtä perusteltu.
Perinteinen tulkintasääntö ratkaisee epävarmuuden siten, että
lauseketta ei tulkita välityslausekkeeksi. Näin ollen osapuolten on
myöhemmin tehtävä varsinainen välityssopimus, jos he haluavat
yksittäisen riidan välimiesten ratkaistavaksi. Lasikeraamisen
Teollisuuden toimihenkilösopimus 2010-2013 sisältää kolmannen
lausekemuunnelman. Sen mukaan palkkaerimielisyydet ratkaistaan
“ensisijaisesti välimiesmenettelyssä”, elleivät työehtosopimuksen
sopijapuolet yhteisesti sovi asian saattamisesta työtuomioistuimeen.
Sana “ensisijaisesti” oikeuttaa olettamaan, että välimiesmenettelystä on
jo sovittu.
Tulkintasääntö voidaan riitauttaa silloin, kun työehtosopimus - näin on
asianlaita lasikeraamisen teollisuuden toimihenkilösopimuksessa kuitenkin sisältää yksityiskohtaisia määräyksiä välimiehistä, heidän
esteellisyydestään ja kustannusten jakamisesta. Tällaiset määräykset
ovat tavallaan turhia, jos oletetaan, että välimiesmenettelystä ylipäätään
sovitaan myöhemmin. Aktuaalissa riitatilanteessa tiedetään jo lähemmin,
millaisia välimiehiä tarvitaan ja mitä kustannuksia on tulossa. Tästä
syystä tuntuu perustellulta, että lähempiä määräyksiä sisältävä lauseke
ymmärretään epämääräisyydestään huolimatta jo välityslausekkeeksi.225
Sen sijaan pelkistetty lauseke on vasta ohjelmajulistus tai muistutus
siitä, että tällainenkin riidanratkaisukeino on olemassa.
työnantajaliiton neuvonta-alan runkosopimus 2010-2012. Sen mukaan asia voidaan
“liittojen niin sopiessa” saattaa välimiesten käsiteltäväksi.
225
Tässä vartavastisessa sopimuksessa - Viestinnän keskusliiton ja Suomen
journalistiliiton välinen työehtosopimus 2011-2013 - sen sanamuoto puhuu
olettamusta vastaan. Kohta 8.3.1. antaa ymmärtää, että asian ratkaisemisen
jättämisestä välimiehille kuitenkin sovitaan erikseen liittojen välisissä neuvotteluissa.
Tämä määräys on nimittäin looginen vain, jos lauseketta sinänsä ei ymmärretä
välityslausekkeeksi vaan jonkinlaiseksi varautumiseksi tähän menettelyyn. Asiaa
vielä mutkistaa soveltamisohjeen neuvottelumääräys -jakson kohta 5. Sen mukaan
jompikumpi liitto voi saattaa erimielisyyden välimiesten ratkaistavaksi, ellei
työehtosopimuksen irtisanomista koskevassa asiassa päästä yksimielisyyteen, toisin
sanoen (uutta) välityssopimusta ei selvästikään edellytetä. Toki on mahdollista, että
lauseke on joissakin riitatyypeissä välityslauseke, toisissa taas ei.
141
6.2.3. Esimerkkilausekkeita: tulkintasääntöjen testaamista
Seuraavaksi edellä esitettyjä tulkintasääntöjä testataan: testaamiseen
käytetään aineistosta ilmeneviä, työmarkkinoilla käytössä olevia ja
työehtosopimuksiin otettuja riidanratkaisulausekkeita. Esimerkeiksi on
valittu elintarviketeollisuuden, finanssialan, metsäteollisuuden ja
palvelualojen toimialaliiton sopimuksia. Systemaattisia kriteerejä tehdylle
valinnalle ei ole: valinta perustuu suoraan siihen, että nämä sopimukset
on nostettu esille malleina siitä, mitä työehtosopimuksissa sovitaan
“menettelyistä erimielisyyksien ratkaisemiseksi”.226
Elintarviketeollisuus. Elintarviketeollisuuden sopimuksessa tausta
muotosi poikkeuksellisen vahvasti riidanratkaisua. Vuoden 2007
sopimuksessa ei sovittu vuosille 2008 ja 2009 kohdistuvista
palkankorotuksista, vaan ne jätettiin myöhemmin neuvoteltaviksi. Ellei
näissä neuvotteluissa päästy yhteisymmärrykseen palkankorotuksista,
erimielisyys tuli ratkaista välityslautakunnassa. Mainitun lautakunnan
puheenjohtajana toimii valtakunnansovittelija, mutta muutoin
lautakunnan kokoonpanosta sovittaisiin erikseen. Taustan valossa
lautakunnan ratkaistavaksi jäi tyypillinen intressiriita: kysymys oli edellä
viitatusta työehtosopimuksen “aukon” täyttämisestä. Näin lauseketta
arvioidaan pehmennetyn selkeysvaatimuksen valossa. Vaikka termi
“välityslautakunta” sivuutettaisiinkin ambivalenttina, kielenkäyttö tukee
ainakin jossain määrin olettamaa välimiesmenettelystä; erimielisyys tuli
nimittäin “ratkaista” (eikä vain käsitellä) lautakunnassa. Samoin
nimenomaiset määräykset lautakunnan puolueettomasta
puheenjohtajasta tukevat olettaa. Jos lautakunnan päätös olisi suositus,
puheenjohtajan henkilöllä ei olisi tällaista merkitystä.227
Välityslausekkeen (jos lauseke tulkitaan sellaiseksi)pätevyys pystytään
kuitenkin riitauttamaan sillä perusteella, että sopimus ei määrittele, millä
perusteilla lautakunta “ratkaisee” erimielisyydet.
Sopimuksen lauseke uskoi lautakunnalle toisenkin tehtävän. Se voi ottaa
käsiteltäväkseen “työmarkkinoilla toteutettavia, alakohtaisia tai
työehtosopimuskohtaisia tekstejä”. Käsittelyn ehtona kuitenkin oli, ettei
kumpikaan osapuoli sitä vastustanut. Tältä osin lautakunta käsittelee
oikeusriitaa, lähemmin määriteltynä riitaa työehtosopimuksen
226
Sopimukset mainitaan Juhani Saloniuksen muistiossa “Muistio työehtosopimusten
riidanratkaisumenettelyistä” (ei päiväystä).
227
Muistion laatijan mielipide oli kuitenkin, että lauseke ei ole välityslauseke.
Sopimusta ei nimittäin ollut sijoitettu muistiossa otsikon “Välimiesmenettely” alle.
142
tulkinnasta, eli asiaa, joka periaatteessa kuuluu työehtosopimuksen
toimivaltaan. Tällöin sovelletaan täsmällisyyssääntöä, tosin
ymmärtäväisellä tulkintaotteella lievennettynä. Maininta “käsittelystä”
(ratkaisemisen sijasta) puhuu välimiesmenettelyä vastaan. Samoin
käsittelyn sitominen siihen, että kumpikaan osapuoli ei “vastusta”, tukee
olettamaa ei-sitovasta päätöksenteosta. Sitovassa päätöksenteossa
määräys ei ole looginen. Kantansa pitävyyttä epäilevä riitapuoli tietenkin
vastustaa käsittelyä. Sitä paitsi välimiesmenettelyn logiikan vastaista
olisi, jos toinen osapuoli voisi milloin tahansa lopettaa menettelyn vain
sitä “vastustamalla”. Teoriassa lienee kylläkin katsottava, että
välityssopimus saa olla ehdollinen - ja kytkeä välimiesten toimivallan
siihen, että vastapuoli ei vastusta välimiesmenettelyä. Asia erikseen on,
että lauseke luo ongelmia arvioitaessa, missä määrin se estää viemästä
riitaa valtiolliseen lainkäyttöön. Vähintäänkin näin toimivan asianosaisen
on osoitettava, että vastapuoli on tuonut vastustuksensa esiin.
Vielä suuremman ongelman välimiesmenettelylain soveltamiselle
aiheuttaa lausekkeen laveus. Käsiteltäväksi tulevia tekstejä ei määritellä,
saati rajata. Perinteisesti välityssopimukselta on edellytetty sen piiriin
kuuluvien riitojen määrittelyä vähintään oikeussuhteen tarkkuudella.
Yleinen välityssopimus on pätemätön. Tästä seuraa, että lauseke on
pätevä, jos sen ymmärretään tarkoittavan nimenomaan sitä
työehtosopimusta (tarkkaan ottaen sen perustamaa sopimussuhdetta),
johon se on otettu. Irrallisena lauseke on yksiselitteisesti pätemätön.
Toki työehtosopimuskohtaiseksi tarkoitettunakin lauseke aiheuttaa
kysymyksen, sallitaanko sen supistava tulkinta (jolloin sen pätevyys
pelastetaan) vai ei - jolloin se taas menettää oikeusvaikutuksensa.
Rahoitusala. Finanssialalla määräykset riidanratkaisusta liittyivät uuteen
palkkausjärjestelmään, joka sisälsi määräyksiä palkkauksen
periaatteista ja vaativuusluokituksesta. Jollei paikallisissa neuvotteluissa
saavuteta yksimielisyyttä, kumpikin osapuoli voi saattaa asian
palkkatoimikunnan käsiteltäväksi. Jos asiassa jäädään erimielisiksi, liitto
voi saattaa asian ratkaisulautakunnan ratkaistavaksi. Se on
“erimielisyyskäsittelyn korkein taso”. Ratkaisulautakunnan
puheenjohtajana toimii järjestöjen ulkopuolinen henkilö ja jäseninä
keskusjärjestöjen edustajat. Samalla on sovittu, että palkkakeskustelua
koskevaan pöytäkirjaan liittyviä erimielisyyksiä ei tällä alalla viedä
työtuomioistuimeen. Kielenkäyttö, kokoonpanon tarkka sääntely ja kielto
viedä asiaa työtuomioistuimeen puhuvat sen puolesta, että lauseke
tarkoittaa välimiesmenettelyä. Lisäksi sopimus, joka kieltää asian
viemisen tuomioistuimeen, on pätevä vain, kun sen yhteydessä on tehty
välityssopimus. Pelkkä kielto riistää riitapuolelta pääsyn oikeuksiin.
143
Olettavaa siis on, että riitapuolet ovat tältäkin osin halunneet tehdä
pätevän sopimuksen ja samalla sopineet välimiesmenettelystä.
Lausekekokonaisuus on kuitenkin niin ainutkertainen, että
tulkintasäännöt eivät auta määrittämään järjestelyn tarkoitusta.
Ohimennen todettakoon, että muistiossa menettely on jätetty
“välimiesmenettelyjen” ulkopuolelle.
Metsäteollisuus. Muistiossa “välimiesmenettelyiksi” luokitellaan
metsäteollisuuden (tekstissä puhutaan paperiteollisuudesta) ja
palvelualojen toimialaliiton sopimusjärjestelyt. Ensimmäinen sisältää
valinnaisen välimiesmenettelyn: työehtosopimuksen tulkinnasta johtuvat
erimielisyydet voidaan saattaa myös välimiesten ratkaistavaksi.
Välimiehet ovat myös toimivaltaisia ratkaisemaan
“järjestysrangaistuksena annettuja lomautus-, varoitus- ja työsuhteen
päättämistapauksia”. Työehtosopimuksen tulkinnan osalta lauseke
määrää yksiselitteisesti välimiesmenettelystä. Sen sijaan
järjestysrangaistusten osalta se lienee tulkittavissa lähinnä
aiesopimukseksi. Riitoja ei nimittäin mitenkään yksilöidä, joten niiden
käsittely välimiesmenettelyssä edellyttää myöhempää, erikseen tehtävää
välityssopimusta. Yksilöitynäkin lauseke herättäisi kysymyksen
tyyppikohtuuttomuudesta, koska se rajoittaa yksittäisten työntekijöiden
oikeutta valita oikeussuojatiensä.
Työehtosopimus sisältää myös välimiesten toimivaltaa rajoittavia
määräyksiä: välimiesten tutkittavaksi ei voida saattaa
palkkaerimielisyyksiä, keskusjärjestömääräyksiä eikä
työtaistelutoimenpiteitä. Tällaiset alkuperäistä toimenkuvaa rajoittavat
määräykset ovat sinänsä päteviä, kunhan ne ovat toteutettavissa, toisin
sanoen ne eivät tee koko toimivaltaa epämääräiseksi. Rajoittavien
määräysten konfliktiteoreettinen mielekkyys on toki asia erikseen.
Parhaassakin tapauksessa (eli selkeänä ja yksiselitteisenä) rajoitus
pirstoo riitakompleksin eri lainkäyttölinjoille. Kyseinen paperiteollisuuden
välityslauseke sisältää myös määräyksen välimiesten
ilmoitusvelvollisuudesta. Jos he havaitsevat käsiteltäväksi saamansa
asian merkitykseltään laajakantoiseksi ja yleiseltä luonteeltaan
sellaiseksi, että työtuomioistuimen olisi se ratkaistava, heidän on
ilmoitettava siitä työehtosopimuksen osapuolille. Näillä on oikeus saattaa
asia työtuomioistuimen ratkaistavaksi.228
228
Tämä vakiolauseke on monissa työehtosopimuksissa. Ks. esim. Viestinnän
keskusliiton ja Team teollisuusalojen ammattiliiton välinen työehtosopimus 20112012. kohta 8.5.1.3.
144
Mitä tulee ilmoitusvelvollisuuteen, työehtosopimuksen määräys ei
aiheuta pulmia sitä soveltaville. Asianosaiset voivat sälyttää välimiehille
tällaisenkin tehtävän. Sen sijaan ilmoituksen kytkeminen asian
jatkokäsittelyyn on ongelmallinen. Jos asianosaiset ovat yksimielisiä, he
voivat toki lopettaa välimiesmenettelyn. Tällöin sen vireilläolovaikutus
päättyy, ja asianosaiset tai heistä jompikumpi voi saattaa asian
työtuomioistuimen ratkaistavaksi. Jos sen sijaan kyseinen valta päättää
välimiesmenettelyn lopettamisesta annetaan yhdellekin asianosaiselle,
asia vaikeutuu. Perinteisesti on katsottu, että asianosainen ei enää saa
yksipuolisesti muuttaa sitä valintaa, jonka hän on valinnaisen
lausekkeen perusteella tehnyt ja josta on jo ilmoitettu vastapuolelle. Tätä
sääntöä on sovellettava myös työehtosopimusten lausekkeisiin. Tosin
luultavaa on, että lauseke on tarkoitettukin vain niihin tilanteisiin, joissa
molemmat asianosaiset ovat samaa mieltä asian viemisestä
työtuomioistuimeen.
Paperiteollisuus. Paperiteollisuuden työehtosopimus määrää myös
erityisestä sovintolautakunnasta. Se ratkaisee palkkoja koskevat
erimielisyydet (jotka siis jäivät välityslausekkeen ulkopuolelle).
Lautakunnan kokoonpano määrätään yksityiskohtaiseksi; samoin
määrätään erikseen, miten puheenjohtaja valitaan, elleivät liitot siitä
sovi. Sovintolautakuntaan sovelletaan “soveltuvin osin”
välimiesmenettelylakia, eikä lautakunnan päätöksen saa hakea
muutosta. Määräys antaa aluksi kuvan siitä, että kysymyksessä on eisitovia päätöksiä antava lautakunta. Näin saatu vaikutelma ei kumoudu
vielä siitä, että lautakuntaan sovelletaan välimiesmenettelylain
säännöksiä. Lakihan tarjoaa, kuten edellä havaittiin, toimivan ja
koetellun menettelysääntöjen paketin. Eri asia on, että tämä
menettelypaketti on turhan raskas ei-sitovia ratkaisuja tuottavalle
riidanratkaisuelimelle. Sen sijaan määräys siitä, että lautakunnan
ratkaisuun ei saa hakea muutosta, on yllättävä. Se viittaa siihen, että
lautakunnan ratkaisu jollakin tavalla jäisi lopulliseksi. Lausekkeen
luokittelun yleiskuvaa muutoksenhaun kielto ei kuitenkaan muuta:
kysymyksessä ei ole välityslauseke. Tosin tässäkin tapauksessa
järjestelyn yleinen konfliktiteoreettinen mielekkyys jää askarruttamaan
lukijaa. Palkkariitojen ja muiden tulkintariitojen ratkaiseminen eri tavalla
edellyttäisi, että niiden välillä olisi perustava ero. Näin ei kuitenkaan
tunnu olevan. Outoa on myös se, että osa tulkintariidoista keskusjärjestömääräyksiä ja työtaistelutoimenpiteitä koskevat
erimielisyydet - jäävät sekä välimiesmenettelyn että
sovintolautakuntakäsittelyn ulkopuolelle.
145
Palvelualojen toimialaliitto. Työehtosopimus sisältää tulkinnallisesti
selkeimmän välityslausekkeen, joka tosin aiheuttaa muita ongelmia.
Lausekkeen mukaan liiton sopimuksia koskevat erimielisyydet tulee aina
ratkaista välimiesmenettelyssä. Välimiehet valitaan vuodeksi kerrallaan.
Välimiehenä voi toimia myös sellainen henkilö, joka
välimiesmenettelylain mukaan olisi esteellinen. Välimiehet valitsevat
puheenjohtajan, jonka on oltava lakimies. Elleivät välimiehet pääse
sopimukseen puheenjohtajasta, kumpikin osapuoli voi vaatia, että
puheenjohtajaksi ryhtyy valtakunnansovittelija. Määräys on
yksiselitteinen, ja se syrjäyttää lain oletuskokoonpanon ja
oletusvalinnan. Avoimeksi jää lähinnä, mitä tehdään, jos
valtakunnansovittelija kieltäytyy tehtävästä. Tällöin joudutaan
soveltamaan välimiesmenettelylain 14 §:ää, koska valtakunnansovittelija
on (tosin toissijaisesti) välityssopimuksessa määrätty välimies.
Valintavalta palaa takaisin asianosaisille. Elleivät he pysty sopimaan
puheenjohtajasta, hänet määrää tuomioistuin, elleivät asianosaiset ole
sopineet, että välimiesmenettely raukeaa tällaisessa tapauksessa.
Lauseke sisältää tämän lisäksi ongelman pysyvästä
välimiesmääräyksestä ja esteellisyyden etukäteisestä hyväksymisestä,
joita käsitellään seuraavassa jaksossa.
Tarkastelu osoittaa odotetusti, että lausekkeiden kielenkäyttö on
epäselvää ja paikoin suorastaan harhaanjohtavaa. Ongelma ei
kuitenkaan ole perimmältään semanttinen, eikä se ole näin
ratkaistavissa tulkinnalla. Lausekkeiden laatijat eivät selvästikään tiedä,
mitä he haluavat. Tästä syystä lausekkeisiin kootaan enemmän tai
vähemmän umpimähkään osia eri riidanratkaisukeinoista. Tällaiset
anomaaliset lausekkeet asettavat tulkinnan mahdottoman haasteen
eteen. Presumoidulle tahdolle perustuvat säännöt ovat arvailua.
Positiivinenkaan tulkinta-aineisto, jos sitä sattumoisin on kertynyt, ei auta
selvittämään sopimuspuolten tarkoitusta, koska koherenttia tarkoitusta ei
tunnu olleen.
6.3. Erityistapaus: pysyvät välimiesjärjestelyt
Lähes alusta alkaen on väitelty siitä, tuleeko välimiesmenettely
työriidoissa järjestää ad hoc -tyyppiseksi vaiko enemmän tai vähemmän
pysyvien järjestelyjen varaan.229 Väittely muistuttaa jossain määrin sitä
229
Joissakin maissa (muun muassa Belgiassa) on perustettu erityisiä ja samalla
pysyviä “välimieskomiteoita” käsittelemään työriitoja. Ks. selvitys eurooppalaisista
työrauhajärjestelmistä 2012 s. 104.
146
keskustelua, joka kaupallisessa välimiesmenettelyssä on edelleenkin
käynnissä ad hoc - ja institutionaalisen välimiesmenettelyn
keskinäisestä paremmuudesta. Työriidoissa ad hoc- menettelyn
kilpailijaksi ei kuitenkaan ole noussut välitysinstituutin kaltainen
ulkopuolinen ja periaatteessa kaupallinen välitysinstituutti, vaan pysyvät
välimiesmenettelyn järjestelyt sitoutuvat kaikki järjestörakenteeseen. Ne
ovat hieman yksinkertaistaen joko liitto- tai työehtosopimuskohtaisia.
Aika näyttää, jääkö tämä rakenne pysyväksi. Mitään estettä ei nimittäin
ole sille, että liittotason ylittävä elin ottaa ne hallinnoimistehtävät, joista
välitysinstituutit perinteisesti vastaavat. Brittiläinen Acas -instituutti on
tämän mallin sovellus, joskaan se ei ole ulkopuolinen elin vaan osa
brittiläistä työmarkkinajärjestelmää. Instituutti on operatiivisesti
itsenäinen, vaikkakin organisatorinenkin itsenäisyys on suositeltavaa. Se
lisää instituutin uskottavuutta, mikä helpottaa sen palvelujen käyttämistä.
Pysyvä rakenne takaa pääsääntöisesti pysyvät välimiehet. Synonyymejä
nämä käsitteet eivät tietenkään ole. Pysyvä järjestely voi yhtäältä
kierrättää henkilöitä välimiehinä, toisaalta ah hoc -tyyppisessä
menettelyssä sama henkilö voi toimia pitkäänkin välimiehenä
samantyyppisissä asioissa, jos tai kun hänet valitaan toistuvasti
välimieheksi. On kuitenkin myönnettävä, että pysyvässä rakenteessa on
helpompi päästä pysyviin välimiehiin. Toinen asia on, kannattaako
suosia pysyviä välimiehiä. Heidän vahvuudekseen on katsottu valmis
asiantuntemus riitakysymyksistä, perehtyneisyys aikaisempaan
ratkaisukäytäntöön sekä tunnettuisuus asianosaisten silmissä.
Jälkimmäistäkään ei ole syytä väheksyä, sillä tunnettuisuus eli tieto
välimiesten ajattelutavasta ja käytänteistä taas helpottaa riitapuolten
asianajoa. Tällöin asianosaiset tietävät, miten välimiehet ajattelevat ja
mitä he pitävät tärkeänä.
Pysyvien välimiesten vaarana taas on urautuminen tiettyyn
ajattelutapaan, muutosvastahakoisuus ja pyrkimys säilyttää oman
taustaryhmän luottamusta. Nämä vaarat myönnetään, ja niitä
kompensoidaan toisinaan eräänlaisella puolipysyvällä mallilla.
Välimiehet määrätään periaatteessa pysyvästi (esim. määräajaksi),
mutta riitapuolet tai heistä toinen voi milloin tahansa ja syytä
ilmoittamatta vaatia välimiehen vaihtamista.230 Vertailua ad hoc tyyppisen ja pysyvän välimiesjärjestelyn välillä voidaan tehdä myös
230
Grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 26. Vrt. de Givry 1976. Hänen
vertailunsa päätyy pysyvien elinten (a standing industrial court) paremmuuteen
lähinnä sillä perusteella, että tällainen elin saa tilaisuuden hankkia puolueettoman
maineen “on a thorough understanding of indistrial matters”.
147
kustannusten pohjalta. Vaikkakaan empiiristä tietoa ei ole, pysyvässä
järjestelmässä saavutetaan mittakaavaetuja. Tämä tietenkin edellyttää
tiettyä vähimmäismäärää käsiteltäviä asioita. Ehdon täyttyessä
hallinnoimiskustannusten tulisi menettelyä kohden pienempiä kuin ad
hoc -tyyppisessä elimessä.
Tässä tutkimuksessa kiista vaihtoehtojen paremmuudesta on jätettävä
ratkaisemattomaksi. Sen sijaan on otettava kantaa siihen, asetetaanko
välimiesmenettelyn pysyviä puitteita koskeville sopimuksille samanlaisia
selvyys- ja täsmällisyysvaatimuksia kuin välityssopimukselle yleensä.
Tämän lisäksi on syytä määritellä, millaiset järjestelyt ylipäätään ovat
sallittuja. Perusteoria (jota edellä käsiteltiin) sallii, että
välimiesmenettelyn puitteisiin jää tulkinnallista epävarmuutta.
Selvyysvaatimus on lähtökohtaisesti keskivahva. Työehtosopimusten
lausekkeissa lisäksi aikaisemman käytännön - ja yleisemminkin
työmarkkinakäytännön - merkitys tulee näkyviin. Vakiintuneet käytännöt
tarkentavat epäselviä määräyksiä. Tällöinkin jossain vaiheessa
saavutetaan raja: lausekkeen “pysyväismääräykset” ovat niin epäselviä,
että ne sivuutetaan ja palataan oletusmenettelyyn. Oletusmenettely on
ad hoc -menettely, kolmen välimiehen kokoonpano ja säädännäinen
valinta. Pulmaksi jää lähinnä se, voidaan pysyväisjärjestelyn
tulkinnallisesti selvät osat - esimerkiksi viiden välimiehen kokoonpano säilyttää, vaikka määräys muutoin joudutaan sivuuttamaan.
Lähtökohdaksi on otettava, että asianosaisten tahtoa kunnioitetaan niin
pitkälle kuin mahdollista. Tämä merkitsee, että lauseketta täydennetään
oletusmenettelyllä vain siltä osin kuin se on välttämätöntä.
Pysyvien järjestelyjen sallittavuus ei tällä hetkellä nouse ongelmaksi.
Yleisesti todettakoon, että suomalaisessa työmarkkinakulttuurissa
pysyvät järjestelyt odottavat vielä läpimurtoaan. Kuten edellä havaittiin,
työehtosopimuksissa on määräyksiä enemmän tai vähemmän kiinteistä
lautakuntatyyppisistä elimistä, joista käytetään nimityksiä
“ratkaisulautakunta”, “välityslautakunta” tai “sovintolautakunta”. Joskus
puhutaan yksinkertaisesti “työryhmästä”. Sopimustekstit eivät
kuitenkaan yksiselitteisesti määrittele, mikä näiden lautakuntien
toimenkuva on, toisin sanoen kuuluuko niiden menettely ja
päätöksenteko välimiesmenettelylain soveltamisalaan.231 Jos mukaan
otetaan vain yksiselitteisesti lakisääteistä välimiesmenettelyä tarkoittavat
lausekkeet, niiden “pysyvyys” rajoittuu välimiehen nimeämiseen.
Tällaista järjestelyä käytetään muun muassa palvelualojen toimialaliiton
231
Ks. edellä jakso .
148
tekemissä työehtosopimuksissa.232 Tarkoituksena on, että näin nimetty
henkilö toimii ilman erillistä valintaa välimiehenä kaikissa niissä
yksittäisissä välimiesmenettelyissä, joihin työehtosopimus antaa aiheen.
Jos taas tällaista pysyvää välimiestä ei nimetä, välimiehet valitaan
jokaiseen välimiesmenettelyyn erikseen, lähtökohtaisesti asianosaisten
sopimalla tavalla tai elleivät he ole mitään sopineet
välimiesmenettelylain määräämässä järjestyksessä. Erillinen valinta tuo
viivytyksen menettelyyn ja lisää hieman kustannuksia. Pysyvä määräys
takaa myös välimiehen asiantuntemuksen. Joissakin
työehtosopimuksissa määrätään lisäksi, että osapuolet voivat
“täydentää” välimiesoikeuden jäseniä, mikä lienee muutoinkin selvää.233
Määräys pysyvästä välimiehestä on periaatteessa pätevä. Mitään
enimmäisaikaa nimeämiselle ei ole tarpeen asettaa. Nimeäminen ei
nimittäin anna henkilölle itselleen oikeutta välimiehen tehtävään, vaan
riitapuolet saavat kuvainnollisesti kumota nimityksen ja ottaa tehtävään
haluamansa henkilön; he voivat nimetä pysyväksi välimieheksi myös
toisen henkilön. Pysyvä nimitys vaikeuttaa esteellisyyskontrollia.
Periaatteessa henkilön esteellisyys tutkitaan ja ratkaistaan yhtäältä
erikseen ja toisaalta uudelleen jokaisessa yksittäisessä
välimiesmenettelyssä. Riitapuolet voivat myös konkretisoituneessa
riidassa kelpuuttaa tehtävään sellaisen henkilön, joka olisi muutoin
esteellinen. Riitapuolet eivät kuitenkaan voi etukäteen sopia siitä, että
nimetty henkilö saa toimia välimiehenä, vaikka hän olisikin esteellinen.234
Riitapuoli ei voi etukäteen arvioida, millainen esteellisyys voi syntyä ja
miten se vaikuttaa välimiehen toimintaan.
Välimiesmenettelyjen hallinnoimisesta sopimukset eivät sano mitään.
Tällaiset määräykset olisivat niin itsestään selviä, että niiden
puuttuminen itse asiassa vaatisi selitystä. Todennäköisin selitys on, että
232
Tyypillinen on edellä viitattu Viestinnän keskusliiton ja Suomen journalistiliiton
välinen työehtosopimus 2011-2013 (kohta 8.4). Sen mukaan kumpikin liitto valitsee
sopimuskaudeksi kaksi välimiestä ja heille “tarpeellisen määrän” varamiehiä.
Välimiehenä voi toimia myös henkilö, joka välimiesmenettelylain mukaan voitaisiin
julistaa esteelliseksi. Välimiehet valitsevat puheenjohtajan samoin sopimuskaudeksi;
hänen on oltava lainoppinut ja puolueeton. Ellei puheenjohtajasta pystytä sopimaan,
hänet määrää pyynnöstä valtakunnansovittelija.
233
Lentoliikenteen palveluja koskeva työehtosopimus 2010-2013 122 §.
234
“Välityssopimuksessa ei voida pätevästi sopia, että välimiehenä toimii esteellinen
henkilö”. Näin Ovaska 2007 s. 63.
149
liittojen toimistot hoitavat hallinnointia tavallisina edunvalvonnan
rutiineina.
6.4. Työehtosopimuksen välityslausekkeen pätevyys
Otsikon kysymys jakaantuu kahteen erilliskysymykseen. Ensiksikin on
otettava kantaa siihen, antaako välimieslainkäytön erikoisuus,
erillisyysoppi, suojaa myös työehtosopimuksiin tai vastaaviin asiakirjoihin
sisältyville välityslausekkeille. Opilla tarkoitetaan sitä, että
välityslausekkeiden kohtuullisuutta ja pätevyyttä arvioidaan ankarampien
kriteerien mukaan kuin sitä materiaalista pääsopimusta, mihin
välityssopimus liittyy. Toiseksi on mietittävä, milloin tällainen
välityslauseke on kohtuuton ja näin altis kohtuullistamiselle. Keskustelu
on akateemis-teoreettista: työmarkkinakäytännössä väitteet
välityslausekkeiden pätemättömyydestä ja/tai kohtuuttomuudesta ovat
ennenkuulumattomia. Erillisyysopin kulmakivi on käsitys
välityslausekkeesta omana itsenäisenä sopimuksenaan.235 Perusidea on,
että lausekkeen pätevyys arvioidaan erikseen ja irrallaan
pääsopimuksen pätevyyden arvioinnista. Samalla välityslausekkeen
pätemättömyyden kynnys on tavallista korkeampi. Sen sijaan
erillisyysoppi ei vaikuta eikä voikaan vaikuttaa, kun pelkästään
välityslauseke riitautetaan tai sitä väitetään esimerkiksi tahtovirheen
takia pätemättömäksi taikka seurauksiltaan kohtuuttomaksi.
Voidaan sanoa, että oppi suojaa välityslauseketta pääsopimusta
koskevilta pätemättömyysväitteiltä. Näkemykset erillisyysopin sisällöstä
ja merkityksestä vaihtelevat jyrkästi. Sen soveltamista pidetään toisinaan
lähes poikkeuksettomana sääntönä, toisinaan taas poikkeuksellisena.
Yhtä mieltä ollaan siitä, että pääsopimuksen pätemättömyys voi ja
enimmäkseen ulottuukin myös välityssopimukseen. Erillissyysopin
lähtökohtainen tarkoitus on torjua puhtaasti taktiset
pätemättömyysväitteet eli väitteet, joilla pyritään luomaan riita
asianosaisten sopimusta riidanratkaisun keinosta.
Erillisyysopilla on yhteys pääsopimuksen pätevyyteen. Voidaan sanoa,
että oppi edellyttää, että välimiehet saavat ottaa kantaa myös
välityssopimuksen pätevyyteen. Erityissäännös eli työtuomioistuinlain 11
§ kuitenkin kieltää jättämästä välimiesten ratkaistavaksi kysymystä
“työehtosopimuksen julistamisesta purkautuneeksi”. Vaikka sanamuoto
on epämääräinen (purkautuminen viittaa sopimusrikkomukseen), lienee
235
Koulu 2008 s. .
150
katsottava säännöksen logiikan mukaisesti, että välimiehet eivät
myöskään saa tutkia välityssopimuksen materiaalista pätevyyttä. Kieltoa
toisin sanoen tulkitaan laajentavasti. Ankaran loogisesti tarkasteltuna
kyseinen kielto katkaisee sen yhteyden pääsopimuksen ja
välityslausekkeen pätevyyden välillä, joka on erillisyysopin lähtökohta.
Erillisyysoppi jää näin käyttöä vaille, koska väite työehtosopimuksen
pätemättömyydestä tai purkautumisesta vie - näin voidaan sanoa - riidan
automaattisesti välimiesten toimivallasta työtuomioistuimen toimivaltaan.
Erillisyysoppi ei siis anna suojaa välityslausekkeelle.
Asia erikseen on, että lopputulos on juuri se, jonka estämiseksi
erillisyysoppi on keksitty. Asianosainen saa pelkällä väitteellä tai
vaatimuksella sovitun riidanratkaisun syrjäytetyksi. Tästä syystä
päädytään seuraavaan. Ellei erillisyysoppia tunnusteta, sille on
keksittävä vastine niissä tilanteissa, joissa pääsopimuksen pätevyyden
arvioiminen rajataan välimiesten toimivallan ulkopuolelle.
Useimmat välityslausekkeen voimassaoloa koskevat yleiset säännöt
koskevat myös työehtosopimuksiin otettuja lausekkeita.
Työehtosopimuksen päättyminen - eli korvaaminen uudella sopimuksella
- ei tietenkään merkitse, että siihen sisältynyt välityslauseke olisi
menettänyt merkityksensä.236 Lauseke on voimassa niin kauan kuin
vanha sopimus tuottaa tulkinta- tai soveltamisriitoja. Periaate on toisin
sanoen sama kuin kaupallista välimiesmenettelyä tarkoittavissa
lausekkeissa: lausekkeet eivät kuvainnollisesti koskaan vanhene. Tosin
siitä seuraa, että joskus voidaan joutua soveltamaan vanhoja ja käytöstä
jo poistuneita välityslausekkeita, joiden tarkoitusta on pakko arvailla, kun
ne neuvotelleet henkilöt ovat tavoittamattomissa. Tosin voitaneen
olettaa, että käytännössä työehtosopimusten välityslausekkeet
realisoituvat (jos realisoituvat) huomattavasti nopeammin kuin tavalliset
välityslausekkeet. Jälkimmäiset saattavat koskea vuosikymmenien
takaisia sopimuksia.
Välityslauseke sinänsä riitautetaan tavallisesti sillä perusteella, että se
on kohtuuton. Kohtuuttomaksi katsotaan lauseke, joka suhteettomasti ja
ilman hyväksyttävää syytä rajoittaa asianosaisen pääsyä oikeuksiinsa.
Keskiöön nousee tällöin heikomman sopimuspuolen kyky kantaa
välimiesmenettelystä aiheutuvat kustannukset. Kustannuksia taas
verrataan paitsi heikomman sopimuspuolen maksukykyyn myös siihen,
mitä säännönmukainen riidanratkaisu - eli oikeudenkäynti valtiollisessa
236
Tiitinen 1979 s. 400.
151
tuomioistuimessa maksaisi ja missä määrin julkinen valta rahoittaa
oikeudellista apua oikeudenkäynnissä.237
Nämä suhteellisen vakiintuneet säännöt eivät useammastakaan syystä
sovellu työriitojen välimiesmenettelyyn. Selvintä se on intressiriidoissa,
joissa koko vertailun idea kaatuu - lakisääteistä oikeussuojatietä, jonka
kustannuksia voitaisiin vertailla, ei yksinkertaisesti ole.
Välimiesmenettelyn vaihtoehto on työtaistelu. Totta on, että vertailuun
voitaisiin käyttää työtaistelun kustannuksia. Tällöin intressiriidan
välityslauseke ei olisi juuri koskaan kohtuuton: vähäisenkin työriidan
kokonaiskustannukset nousevat suuremmiksi kuin kalliimman
mahdollisen välimiesmenettelyn kustannukset. Näin ollen
kohtuuttomuusväitteet voivat menestyä vain oikeusriidoissa.
Tämän tutkimuksen alueella eli järjestöjen välimiesmenettelyssä
kohtuuttomuusväitteet kaatuvat tällöinkin de facto siihen, että
asianosaisina ovat työmarkkinajärjestöt. Ne kykenevät vaikeuksitta
vastaamaan välimiesmenettelyn kustannuksista. Asia muuttuu vasta, jos
yksittäinen työntekijä päätyy poikkeuksellisesti kustantamaan
välimiesmenettelyn kustannukset. Kohtuuttomuus aktualisoituu sen
sijaan työmarkkinajärjestöjen sääntöjen välityslausekkeisiin, jotka
koskevat järjestön ja sen jäsenen välistä riitaa. Tällaiset “sisäiset”
välityslausekkeet ovat joskus provosoineet keskustelun
tyyppikohtuuttomista lausekkeista - etenkin jos ne kohdistuvat
työntekijään tai häntä vastaavassa asemassa olevaan luonnolliseen
henkilöön.238 Ohimennen todettakoon, että pelkät oikeudenkäynnit
kieltävät tai estävät lausekkeet eivät ole päteviä myöskään
työmarkkinajärjestöjen välillä. Järjestö ei voi pätevästi sitoutua
esimerkiksi siihen, että se ei vie riitaa työehtosopimuksen tulkinnasta
työtuomioistuimeen.239 Tosin joskus tällainen kieltävä lauseke saattaa
olla ymmärrettävissä epäonnistuneesti muotoilluksi välityslausekkeeksi,
joskaan yleistä olettamusta ei saa asettaa. Tässä suhteessa
työehtosopimuksiin otetut välityslausekkeet saavat saman kohtelun kuin
tavallisten kaupallisten sopimusten vastaavat määräykset.
237
Koulu 2008 s. 210.
238
Koulu 2009 s. 83. Tämän tutkimuksen kannalta perifeeriseen keskusteluun ei
lähemmin syvennytä.
239
Aikanaan tällaisia määräyksiä otettiin myös työsopimuksiin. Ks. Hassler-Cars
1989 s. 38. Myös neuvotteluoikeus voi rajoittaa välityslausekkeiden käyttämistä,
mutta tähän kysymykseen ei paneuduta. Ks. Ruotsin osalta Bolding 1962 s. 43.
152
7. VÄLIMIEHET TYÖRIITOJEN VÄLIMIESMENETTELYSSÄ
7.1. Kaksi kysymysryhmää - välimiesoikeuden asettaminen ja
välimiesten puolueettomuus
Niin sanottuun välimiesproblematiikkaan voi lukea kuuluviksi erityisesti
kaksi kysymysryhmää. Ensimmäinen liittyy välimiesten valintaan ja
välimiesten nimeämisessä sovellettavaan menettelyyn, välimiehiltä
vaadittaviin ominaisuuksiin ja välimiesten määrään. Toinen liittyy
tehtyjen valintojen oikeudelliseen arviointiin erityisesti riidanratkaisijan
henkilöön ja toimintaan liittyvien prosessuaalisten oikeusturvatakeiden
näkökulmasta.
Monet tavallisesti oppikirjoissa välimiesmenettelyn eduiksi listatuista
ominaisuuksista liittyvät nimenomaan asianosaisten mahdollisuuteen
päättää välimiesoikeuden kokoonpanosta. Kokoonpanon kautta voidaan
turvata tarpeellinen erityisasiantuntemus ja luottamuksen kautta
toteutuva asianosaisten kontrolli riidan käsittelyssä. Toisaalta kuitenkin
välimiesoikeuden kokoonpano, välimiesten nimeämismenettely ja
asianosaisten valta välimiesten nimeämisessä saattaa johtaa siihen, että
välimiesmenettely etääntyy tuomitsemistoimintaan perustuvasta
riippumattoman ja puolueettoman riidanratkaisijan paradigmasta, jonka
varaan välimiesmenettelyn sääntely ja välimiesmenettelyn yleiset opit
kuitenkin rakentuvat. Tällöin saatetaan joutua pohtimaan asianosaisten
määräysvallan rajoja suhteessa oikeusturvan minimitakeisiin.
Työriidoissa ristiriita yhtäältä asianosaisten kontrollin ja välimiesten
erityisasiantuntemuksen ja toisaalta välimiesten riippumattomuuden ja
puolueettomuuden välillä on erityisen korostunut. Tämä liittyy muun
muassa riitojen monissa tapauksessa korostuneeseen
intressiriitaluonteeseen ja välimiesten nimeämiseen liittyviin käytäntöihin.
Mitä enemmän riidan intressiriitaluonne korostuu, sitä huonommin
tuomitsemisparadigmaan perustuvat välimiesmenettelyn yleiset opit ja
sääntely soveltuvat tulkintaongelmien ratkaisemiseen. Toisaalta voidaan
tietysti ajatella, että työriidoissa välimiesmenettelyyn liittyvä
tuomitsemisparadigman mukaisesta lähtökohdasta poikkeava
joustavuus on sekin riidanratkaisun näkökulmasta etu.
153
Tuomitsemisparadigman ja intressiriitaluonteen yhteensovittaminen on
kuitenkin välimiesjuridiikan näkökulmasta haaste.
7.2. Välimiesoikeuden asettaminen ja välimiesten valinta
Välimiehiltä vaadittavista ominaisuuksista on väitelty pitkään.
Rintamalinjoiksi on muodostunut juristivälimies/asiantuntijavälimies, ja
varsinaiseksi ongelmaksi se, kumpi professio toimii välimiehenä, kumpi
taas antaa asiantuntemuksensa välimiesten käyttöön.1 On kiinnostavaa,
että kukaan ei kuitenkaan ole kannattanut välimiehiksi sellaisia “puhtaita”
maallikkoja, vertaisvälimiehiä, joita alkuperäinen vaihtoehtoideologia
edellytti. Vaikka väittely professioiden yleisestä paremmuudesta
välimiehen tehtävässä jatkuu ratkaisemattomana, käytäntö on muun
muassa Suomessa ratkaissut ongelman juristivälimiesten hyväksi:
välimiehet ovat säännönmukaisesti juristitaustaisia. Voidaan kuitenkin
pohtia soveltuvatko välimiehet aina parhaiten välimiehiksi myös
intressiperusteisissa riidoissa.
Työriidoissa työtuomioistuin näyttää suuntaa siinä mielessä, että sen
jäseninä on työntekijöiden ja työnantajien edustajia, joilla on usein
käytännön kokemusta ja näkemystä siitä, minkälaiset ratkaisut toimivat
työmarkkinakentällä. Työtuomioistuimessa intressiedustussidoksisten
tuomareiden on sanottu toimivan seulana, jonka läpi ei pääse
käytäntöön sopimattomia teoreettisia viritelmiä.2
Työriitojen välimiesmenettely poikkeaa tavallisesta välimiesmenettelystä
siinä mielessä, että intressisidoksiset ja ei-juristitaustaiset välimiehet
eivät ole harvinaisia poikkeuksia. Tällainen valikoituminen ei ole
yllättävää ottaen huomioon, että työriidoissa korostuvat usein
intressiriitapiirteet oikeusriitapiirteiden asemesta. On selvää, että
asianosaisten valinta tällaisessa tilanteessa painottaa luottamusta
intressien mieluummin kuin oikeustieteen tuntemukseen.
1
Ks. esim. Bolding 1962 s. 173.
2
Pohjonen (2009 s. 87), joka viittaa Saloheimoon.
154
Välimiesmenettelylain oletusmenettelyssä välimiehiä on kolme, jolleivät
asianosaiset ole muuta määränneet (VML 7§). Edelleen
välimiesmenettelylain mukaan kumpikin asianosainen nimeää yhtä
monta välimiestä, jos asianosaiset eivät ole sopineet välimiehistä eikä
siitä, miten välimiehet on nimettävä jos välimiehiä on enemmän kuin
yksi. Näin nimettyjen välimiesten on valittava lisäksi yksi välimies
toimimaan puheenjohtajana, ellei muusta ole sovittu (VML 13 §).
Työriitojen välimiesmenettelyssä voidaan puhua eräänlaisesta “viiden
säännöstä”. Välimiesten ihanteelliseksi lukumääräksi työriidoissa, syystä
tai toisesta, tuntuu vakiintuneen viisi. Tämä näyttää olevan yleistä
Suomen lisäksi myös muissa maissa.3 Yksittäistapauksissa välimiehiä
on enemmän: huippua edustanevat ne 1980 -luvun lopun
välimiesmenettelyt, joissa välimiehiä oli 17.4 Nämä riidat olivat kuitenkin
poikkeuksellisia, koska ne liittyivät eläkejärjestelyihin. Viiden sääntöä
noudatettaessa asianosaisina olevat järjestöt nimeävät kumpikin kaksi
välimiestä. Nämä liittojen välimiehet ovat tyypillisiä intressiedustajia. He
puolestaan valitsevat puolueettoman puheenjohtajan, ellei häntä ole jo
valmiiksi nimetty välityssopimuksessa.
Vanha käytäntö on ollut, että ulkopuoliselle viranomaistaholle annetaan
oikeus määrätä välimiehet, elleivät asianosaiset pääse sopimukseen.5
Tällaisena tahona voi toimia esimerkiksi valtakunnansovittelija.
Valtakunnansovittelija tai valtakunnansovittelijan toimiston virkamies
voidaan nimetä myös välimieheksi tai välimiesoikeuden
puheenjohtajaksi. Tällainen toimintatapa saatetaan valita esimerkiksi
silloin, kun välimiehen henkilöstä ei muutoin päästä yksimielisyyteen.6
Sitä käytetään myös muissa pohjoismaissa.7
Teknisellä tasolla on toki selvää, että välimiestehtävät eivät kuulu
valtakunnansovittelijan virkatehtäviin ja että valtakunnansovittelija toimii
3
Hassler - Cars 1989 s. 84.
4
Alander 1991 s. 174.
5
Hassler – Cars 1989 s. 83.
6
Pohjonen 2009 s. 57.
7
NOU 1996:14 s. 42.
155
välimiehenä yksityishenkilönä, ei virka-asemansa valtuuttamana. Väite
sovittelija-välimiehen roolista yksityishenkilönä on kuitenkin heikko fiktio.
Tehtävän saaminen perustuu nimenomaan virka-asemaan ja sitä kautta
nautittuun luottamukseen. Välimiestehtävien vastaanottamista
puoltavana perusteena voidaan pitää sitä, että välimiesmenettely
integroituu näin luontevasti osaksi työriitojen konfliktinhallinnan
kokonaisuutta.8 Toisaalta välimiestoiminnan ongelmana on
välimiesmenettelyn perustuminen tuomitsemisparadigmaan – välimies
päättää asianosaisten puolesta kuinka riita on ratkaistava.
Päätöksenteko saattaa heikentää saman henkilön edellytyksiä toimia
sovittelijana asianosaisten välisissä konflikteissa, kun sovittelijan rooliin
kuuluu korostetusti riippuvuus asianosaisten halusta tehdä sovinto.
Välimiehenä sovittelija joutuu valitsemaan puolensa eli ratkaisemaan
asian toisen asianosaisen eduksi ja toisen vahingoksi, mikä ei
välttämättä edistä sovittelijan mahdollisuuksia toimia sovittelijana.
Välimiehenä sovittelijan taas ei tulisi pohtia diplomatiaa vaan sitä, kumpi
asianosainen on oikeassa kyseisessä asiassa. Voi siis olla, että
sovittelijan rooli joissain tilanteissa myös heikentää edellytyksiä toimia
välimiehenä.
Välityssopimuksessa voidaan sopia muunkinlaisesta välimiesten
nimeämismenettelystä kuin siitä, että molemmat asianosaiset nimeävät
tasamäärän välimiehiä, jotka valitsevat puheenjohtajan. Teoriassa
voitaisiin myös sopia menettelystä, jossa toiselle asianosaiselle
annetaan valta määrätä välimiesten enemmistö riidan synnyttyä.
Tällainen sopimusmääräys voi olla sopimuksena kohtuuton ja lisäksi se
on prosessioikeudellisesti tarkasteltuna käytännössä tehoton:
vastapuolella on aina mahdollisuus vedota välimiesten esteellisyyteen
nimeämismenettelyn perusteella ja etukäteinen luopuminen tästä
oikeudesta merkitsisi oikeusturvan vähimmäistakeista luopumista.9
Oikeuskirjallisuudessa Möller on katsonut, että välityssopimuksen ehto,
jonka mukaan toinen asianosainen voi yksin valita kaikki välimiehet tai
enemmistön välimiehistä on sellaisenaan kielletty ehto, eikä sitä tarvitse
edes kohtuullistaa. Nimeämisehtoa voidaan sovitella, vaikka tämä
8
Koulu 2009 s. 80.
9
Koulu 2007 s. 165 ja 254.
156
kynnys ei ylittyisi, jos ehto johtaisi menettelyyn, jossa puolueeton
menettely ja ratkaisu ei olisi riittävästi turvattu.10 Sovittelu voi tulla
kyseeseen esimerkiksi silloin, jos välimiesoikeuden enemmistö edustaa
toiselle asianosaiselle vastakkaisia intressejä.11
Oikeuskäytännössä Ruotsissa HD on jättänyt huomioon ottamatta mm.
välityslausekkeen, jonka mukaan molemmat asiaosaiset nimeävät
viidestä välimiehestä kaksi ja nimetyt välimiehet valitsevat yhdessä
viidennen välimiehen. Jos viidennestä välimiehestä ei päästä
yksimielisyyteen, lausekkeen mukaan hänet nimesi intresseiltään ja
näkemyksiltään toista asianosaista lähellä oleva taho. HD perusteli
ratkaisua erityisesti sillä, että vaikka valittava viides välimies olisikin
puolueellinen, esteellisyyskynnys ei kuitenkaan ylittyisi kuin
äärimmäisissä tapauksissa.12 Ratkaisusta voidaan päätellä, että
sellainenkin nimeämisjärjestely, joka ei vielä automaattisesti johtaisi
puolueellisuuteen saattaa olla sopimusoikeudellisesti arvioiden
kohtuuton.
Epäsymmetrisen nimeämismenettelyn seurauksena on käytännössä
kaksi vaihtoehtoa. Ensinnäkin välityssopimus voi olla pätemätön ja
ratkaisuna on paluu back up -menettelyyn eli valtiolliseen lainkäyttöön tai
valtiolliseen sovitteluun. Toisena vaihtoehtona on paluu
välimieslainkäytön oletusmenettelyyn, jossa siis molemmat asianosaiset
nimeävät yhden välimiehen jotka valitsevat välimiesoikeuden
puheenjohtajan. Intressiriidassa vain jälkimmäinen toimii;
välimiesmenettelystähän on todennäköisesti sovittu juuri siitä syystä,
että sovinnon edellytyksiä ei ole.
7.3. Välimiesten riippumattomuus ja puolueettomuus työriidoissa
7.3.1. ”Tehtävässään riippumaton ja puolueeton”
Välimiesmenettelylain mukaan välimiehen tulee olla tehtävässään
riippumaton ja puolueeton (VML 9 §). Säännöstasolla
riippumattomuuden ja puolueettomuuden vaatimukset yleisessä
10
Ks. Möller 1996 s. 450, Möller 1986 s. 784 ss., erit. 790 – 791.
11
Ks. Heuman 1999 s. 132, NJA 1981 s. 1205 ss., NJA 1992 s. 143 ss.
12
Ks. NJA 1982 s. 853 ss., Heuman 1999 s. 132 ja Möller 1996 s. 450 – 451.
157
lainkäytössä ja välimiesmenettelyssä ovat hyvin samankaltaisia.
Välimiesmenettelylain mukaan välimies on asianosaisen vaatimuksesta
julistettava esteelliseksi, jos hän olisi tuomarina ollut esteellinen
käsittelemään asiaa, samoin kuin muunkin sellaisen seikan johdosta,
joka on omiaan antamaan perustellun aiheen epäillä välimiehen
puolueettomuutta tai riippumattomuutta.
Välimiesmenettelylain 7 §:n sana „tehtävässään‟ (riippumattomia ja
puolueettomia tehtävässään) lisättiin välimiesmenettelylakiin
nimenomaan työehtosopimuskäytännön takia.13 Kuten Ståhlberg toteaa,
lisäys oli tarpeeton ja epäonnistunut, eikä sille voi antaa suurta
merkitystä säännöksen tulkinnassa. 14 Riippumattomuutta ei voi arvioida
suhteessa tehtävään, vaan arvio on aina tehtävä suhteessa välimiehen
toimintaympäristöön ja puolueettomuus määräytyy kokonaisvaltaisen
objektiivisen arvion perusteella. Sääntely antaa kuitenkin aiheen
kysymykseen, ovatko työehtosopimusasiat „hieman oma maailmansa‟.15
Tämä viitannee siihen, että työriidoissa esteellisyys (ja samalla kai
puolueettomuus ja riippumattomuus) määräytyvät omien sääntöjensä
mukaan. Voitaneen todeta, että intressiperusteisten välimiesten
itsenäisyys on kauniisti ilmaistuna suhteellista. Käytännössä he pitävät
taajaan yhteyttä taustajärjestöihinsä, vaikka he eivät tietenkään tarvitse
järjestöiltään mitään valtuuksia tai lupaa päätöksentekoon.16
Realistinen suhtautuminen riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen
käytännössä on tervettä. Se ei kuitenkaan ratkaise niitä oikeudellisia
ongelmia, joita välimiesten asemaan liittyy. Jos työriidat ovat ”oma
maailmansa”, voidaan myös kysyä, mikä on sen maailman suhde
13
Sana tehtävässään lisättiin lakiin eduskunnan lakivaliokunnan ehdotuksesta.
Asiantuntijat olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että erityisesti
työehtosopimusriidoissa välimiehinä oli perinteisesti käytetty liittoihin sidoksissa
olevia henkilöitä, jotka eivät siis ole riippumattomia, mutta sopivat
asiantuntemuksensa vuoksi välimiehiksi. Eri asia on tietysti, että
esteellisyyssäännökset ovat dispositiivisia ja asianosaiset voivat suostua myös
riippumattomuudeltaan kyseenalaiseen välimieheen.
14
Ståhlberg 1996 s. 451.
15
Ovaska 2007 s. 106.
16
Välitystuomion pätevyys ei myöskään luonnollisesti riipu siitä, ovatko välimiehet
äänestäneet “väärin”, esimerkiksi vastoin saamiaan nimenomaisia ohjeita.
158
välimiesmenettelyyn. Siltä osin kuin työriitoja ratkaistaan
välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluvassa
välimiesmenettelyssä, jonka lopputuloksena on laissa tarkoitettu
välitystuomio, työriitojen maailma on sovitettava yhteen
välimiesmenettelyn maailman kanssa.
Myös tavallisessa välimiesmenettelyssä konteksti, jossa välimiehen
riippumattomuus, puolueettomuus ja esteettömyys tulevat arvioitavaksi,
poikkeaa oleellisesti tuomioistuinmenettelystä ja yleisistä
tuomioistuimista. Tuomioistuimissa käytetään julkista valtaa ja
riippumattomuus ja puolueettomuus oikeusturvatakeina saavat
korostetun aseman. Välimiesmenettelyssä asianosaisten
määräysvallalla on keskeinen rooli ja tuomitsemistoiminnan luonne
riidanratkaisupalveluna tulee yleisiä tuomioistuimia selvemmin esille.
Välimiehet ovat usein asianosaisten nimeämiä ja tuomareita enemmän
sidoksissa ympäröivän yhteiskunnan erilaisiin ammatillisiin verkostoihin.
Asianosaisilla on laaja valta hyväksyä välimies puolueettomuuteen ja
riippumattomuuteen liittyvistä puutteista huolimatta tai paremminkin
luopua moitteista näillä perusteilla. Toisaalta kuitenkin
välimiesmenettelyn luonne on puolijulkinen siinä mielessä, että
välimiestuomiot ovat pantavissa täytäntöön viime kädessä samaan
tapaan kuin yleisten tuomioistuinten tuomiot ja välityssopimus estävät
yleisen tuomioistuinten käyttämisen. Näin ollen riidanratkaisijan
henkilöön ja asemaan liittyvillä oikeusturvatakeita ei voi ohittaa
myöskään välimiesmenettelyssä.
Työriidoissa riippumattomuutta ja puolueettomuutta arvioidaan vielä
”tavallista” välimiesmenettelyäkin erikoisemmassa kontekstissa.
Intressisidoksisten välimiesten käyttäminen vie lähtötilanteen vielä
tavallista välimiesmenettelyäkin etäämmälle riippumattomuuden ja
puolueettomuuden perinteisistä määritelmistä. Tilanteeseen vaikuttaa
myös se, että työriidoissa on usein intressiriidan ulottuvuuksia, joita
tavallisessa välimiesmenettelyssä on harvoin. On selvää, että nämä
kaksi riippumattomuuden ja puolueettomuuden arviointiin ja käsittelyyn
vaikuttavaa tekijää ovat yhteydessä toisiinsa. Viime kädessä juuri
riippumattomuus ja puolueettomuus ovat niitä kipupisteitä, jotka
määrittävät rajoja intressiriitojen ratkaisemiselle
tuomitsemisparadigmaan perustuvassa menettelyssä. Kun asianosaiset
159
antavat riitansa kolmannen ratkaistavaksi, on normaalisti selvää, että
riitoja ratkaisevan kolmannen osapuolen edellytetään olevan ainakin
jossain määrin riippumaton ja puolueeton. Muussa tapauksessa asia
sovittaisiin neuvottelussa.
Välimiehen riippumattomuus ja puolueettomuus yleensäkin, ja erityisesti
työriitojen kontekstissa, nostavat esiin kysymyksen välimiesmenettelyn
asemasta riidanratkaisun kentässä. Vaihtoehtoisessa riidanratkaisussa
perinteisen ideologian mukaan riidanratkaisijan riippumattomuuden ja
puolueettomuuden vaatimus ei ole mielekäs. Tärkeintä on löytää
ratkaisu ja viime kädessä vastuu siitä on asianosaisilla.
Välimiesmenettelyssä välimiesoikeus kuitenkin tekee sitovan ja
täytäntöönpanokelpoisen ratkaisun asiassa. Lisäksi välityssopimus siis
rajoittaa prosessuaalisia perusoikeuksia, mikä osaltaan korostaa
välimiesmenettelylle asetettavia menettelyllisiä vaatimuksia.
Välimiesmenettelyn oikeusturvatakeet ovat eräänlainen vastike
välimiesmenettelyn virallisesta asemasta.17
7.3.2. Mitä riippumattomuus ja puolueettomuus tarkoittavat?
Yleisten tuomioistuinten osalta riippumattomuuden vaatimus tarkoittaa
sitä, että luottamus tuomioistuimen ja tuomarin organisatoriseen
riippumattomuuteen hallinnollisesta, poliittisesta ja taloudellisesta
vallankäytöstä on turvattava.18 Viimekädessä on kysymys vallan
kolmijaosta: lainsäädäntövallan tai toimeenpanovallan haltijat eivät saa
olla asemassa, jossa heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa tuomioistuinten
ja tuomareiden ratkaisuihin yksittäisissä tapauksissa. Kolmijako
mahdollistaa sen, että tuomioistuimet ja tuomarit suojaavat kansalaisia
ja kansalaisten oikeuksia valtion pakkovaltaa vastaan.19 Tuomareiden
17
Kurkela – Turunen 2010 s. 1 – 2.
18
Riippumattomuuden ja puolueettomuuden merkityksestä ks. Tapanila 2007 s. 60 –
63.
19
Riippumattomuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota paitsi yleiseen
puolueettomuuden vaikutelmaan ja suojaan ulkoista painostusta vastaan, myös
siihen, kuinka tuomioistuimen jäsenet on nimitetty ja kuinka pitkä heidän
virkakautensa on (EIT:n Langborger-tuomio, kohta 32). Riippumattomuuden
turvaamiseksi tuomioistuimet ovat vakinaisia eivätkä satunnaisia, ja tuomioistuimista
160
tulee kuitenkin olla riippumattomia myös suhteessa muihin
yhteiskunnassa vaikuttaviin tahoihin kuten elinkeinoelämään,
tiedotusvälineisiin ja poliittisiin puolueisiin.
Välimiesmenettelyssä korostuu nimenomaan riippumattomuus muihin
tahoihin kuin julkiseen valtaan nähden. Erityisesti työriidoissa ja
intressisidoksisten välimiesten kohdalla riippumattomuus suhteessa
taustajärjestöihin saattaa muodostua de facto kyseenalaiseksi,
”tehtävässään” tai muutoin. Intressisidoksiset välimiehet tulevat yleensä
tosiasiassa valituksi tehtäväänsä jonkin järjestön mandaatilla ja tällöin
puhe riippumattomuudesta ei ole erityisen uskottavaa. Yleisemminkin
välimiesoikeuksien ad hoc –luonne, välimiesten valintamenettely ja
sopimusperustaisuus merkitsevät, että välimiehillä ei voi olla todellista
tuomioistuimen riippumattomuuteen rinnastuvaa ”institutionaalista
riippumattomuutta” erikoisalansa toimijoista. Tämän vuoksi voidaan
objektiivisesti epäillä, että välimies joutuu ottamaan tai välttämättä ottaa
ratkaisua tehdessään huomioon ammatillisen tulevaisuutensa ja
välimiesmenettelyn ulkopuoliset sitoumuksensa.
Puolueettomuus tarkoittaa tuomioistuimen ja tuomarin itsenäisyyttä
yksittäistapauksessa: vapautta ennakkoluuloista ja –käsityksistä,
objektiivisuutta ja jäävittömyyttä. Riippumattomuus muodostaa perustan
sille, että tuomioistuimet ja tuomarit voivat toimia puolueettomasti.
Puolueettomuus on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja KKO:nkin
käytännössä yleensä määritelty kaksiosaisen testin avulla. Arvioinnissa
on erotettu subjektiivinen ja objektiivinen puolueettomuus.20
Subjektiivisella puolueettomuudella tarkoitetaan sitä, että tuomari toimii
ja on toiminut puolueettomasti yksittäisessä tapauksessa. Tuomari toimii
puolueettomasti silloin, kun hänellä ei ole halua edistää toisen
osapuolen etua tai aiheuttaa toiselle osapuolelle haittaa. Subjektiivisen
puolueettomuuden vaatimuksen oletetaan täyttyneen, ellei muuta
tulee säätää lailla. Tuomarin riippumattomuutta suojataan muun muassa
virassapysymisoikeuden avulla (Virolainen 1995 s. 338 – 349).
20
Subjektiivisesta ja objektiivisesta puolueettomuudesta ks. Tapanila 2007 s. 64 –
71.
161
näytetä toteen.21 Käytännössä subjektiivisen puolueellisuuden
osoittaminen on vaikeaa. Puolueettomuuden ja esteettömyyden
keskeisin kriteeri onkin objektiivinen puolueettomuus. Tuomari on
objektiivisesti arvioiden puolueeton, jos ulkonaisten seikkojen
perusteella ei ole aihetta epäillä tuomarin puolueettomuuden
vaarantuvan eli tuomarin pyrkivän toimimaan asiassa toisen
asianosaisen eduksi.22
Vaikuttaa siltä, että menettely, jossa asianosaiset valitsevat välimiehet,
johtaa jo lähtökohtaisesti ongelmiin puolueettomuusvaatimuksen
kanssa. 23 Välimies voi kokea velvollisuudekseen ”pitää oman
asianosaisensa” eli sen asianosaisen puolta, joka on nimennyt hänet
välimieheksi tai johon hänellä muusta syystä on läheisempi suhde.
Toisaalta kuitenkin nimenomaan asianosaisten mahdollisuus antaa riita
ratkaistavaksi ihmisille, joihin he luottavat, on usein luettu
välimiesmenettelyn keskeisiin etuihin. On katsottu, että välimies, johon
asianosaisella on luottamussuhde ja joka tuntee henkilökohtaisesti
asianosaisen olosuhteet voi tehokkaasti syventyä itse
riitakysymykseen.24 Valinnan mahdollisuutta voi myös perustella sillä,
että näin voidaan turvata tarvittava erityisasiantuntemus asian
ratkaisemisessa.
21
Ks. esteellisyys-työryhmän mietintö s. 25, HE 78/2000, kohta 2.2.
22
Ks. esteellisyys-työryhmän mietintö s. 25 – 26.
23
Ks. Schlosser 1980 s. 139: ”Die deutsche ZPO etwa hat durch die Verweisung auf
das Recht der Richterablehnung klare Befangenheitstatbestände ausgewiesen, ohne
nach der Art der Schiedsrichterbestellung zu fragen. --- Wollte man mit diesem
Grundsatz wirklich ernst machen, so könnte freilich so gut wie jeder von einer Partei
benannte Schiedsrichterabgelehnt werden. Allein die Tatsache, dass der
Prozessgegner eine Person als Schiedsrichter bestellt hat, ist geeignet, die
Besorgnis ihrer Befangenheit zu Begründen.” Myös Tirkkonen on epäilevä koko
lähtökohdan suhteen: ”Se epäkohta, että välimies helposti katsoo miltei
velvollisuudekseen ”pitää oman asianosaisensa puolta”, on tuskin minkäänlaisen
positiivisoikeudellisen normeerauksen avulla täydellisesti estettävissä, niin kauan
kuin lainsäätäjä sallii asianosaisten keskenään sopia välimiesten
määräämistavasta.” Ks. Tirkkonen 1943 s. 11. Ks. Myös Heuman 1999 s. 238 – 239
ja Rogers 2001 s. 27.
24
Ks. Tirkkonen 1943 s. 11. Tirkkonen puhuu runollisesti välimiesmenettelyn valo- ja
varjopuolista, ja valopuolista ensimmäisenä hän luettelee nimenomaan
luottamussuhteen ja olosuhteiden tuntemuksen (kohta a). Ks. myös Tirkkonen 1943
s. 187.
162
Välimiesmenettelyä käsittelevässä oikeuskirjallisuudessa
riippumattomuuden on katsottu merkitsevän esimerkiksi sitä, että
välimieheksi ei voida nimetä asianosaisen palveluksessa olevaa tai
muutoin riippuvuussuhteessa olevaa henkilöä.25 Samoin on katsottu, että
esteellisyyden voi aiheuttaa toimiminen useasti aikaisemmin saman
asianosaisen nimeämänä välimiehenä.26 Tällaisessa tilanteessa olisi
kuitenkin käsitteellisesti kysymys ennemminkin puolueettomuuden kuin
riippumattomuuden puuttumisesta.27 Riippumattomuus edellyttää
laajemmin sitä, että välimiehellä ei ole tarvetta esimerkiksi tulla jonkin
liike-elämän alan hyväksymäksi tai säilyä jonkin intressiryhmän
hyväksymänä. Työriitojen kontekstissa käytettävät asiantuntijat lienevät
melko harvoin täysin riippumattomia ja puolueettomia tässä
keskustelussa tarkoitetulla tavalla.
25
Ks. Kurkela – Uoti 1995 s. 61 – 62. Kurkela ja Uoti huomauttavat, että jotkin
välimiesmenettelyt nimenomaan edellyttävät tiettyä sitoutumista intressiryhmiin,
jolloin tasapuolinen edustus eliminoi mahdolliset haitalliset ja ”usein vain teoreettiset”
oikeusturvariskit.
26
Ks. Möller 1986 s. 776 – 777. Ks. Myös HE 78/2000, kohta 2.1: ”Perustellun
epäilyksen välimiehen puolueettomuudesta saattaa aiheuttaa esimerkiksi se, että
välimies on toistuvasti ja ilman erityistä hyväksyttävää perustetta ottanut toimiakseen
välimiehenä jonkun asianosaistahon pyynnöstä. Epäilyksiä puolueettomuudesta ja
riippumattomuudesta saattaa herättää myös se seikka, että välimiesmenettelyssä
asianosaisen edustajana tai avustajaan olevan lakimiehen tai hänen toimistonsa
useat eri päämiehet toistuvasti tai samanaikaisesti ovat nimenneet saman henkilön
välimieheksi.”. HE:n edellytystä ”ilman hyväksyttävää perustetta” voi pitää hieman
erikoisena – ”hyväksyttävä” syy ei yleensä poistane vaikutelmaa mahdollisesta
puolueellisuudesta.
27
Riippumattomuuden ja puolueettomuuden vaatimusta saattaa tosin olla vaikea
erottaa toisistaan. Ks. esim. Pellonpää s. 307 ja EIT:n Langborger-tapaus, kohta 32:
”In this case it appears difficult to dissociate the question of impartiality from that of
independence”. Myös kansainvälisessä välimiesten puolueettomuutta ja
riippumattomuutta koskevassa keskustelussa riippumattomuus (independence) on
ymmärretty edellä kuvatulla tavalla suppeasti. Neutraalilla (neutral) välimiehellä
tarkoitetaan usein kansallista neutraaliutta, eli sitä, että välimies ei ole samasta
maasta kuin kumpikaan asianosainen. Termillä viitataan kuitenkin myös sellaiseen
asiansosaisen nimittämään välimieheen, jonka on tarkoitus toimia objektiivisesti
välittämättä siitä, kuka hänet on nimennyt (käsitteistä ks. Donahey 1992 s. 31 ss. ja
McLaren 2003 s. 233 ss. kohta B2).
163
7.3.3. Välimiehen esteellisyys
Välimiehen esteellisyyteen sovelletaan siis välimiesmenettelylain
mukaan samoja kriteerejä kuin tuomarin esteellisyyteen: välimies on
VML 10 §:n mukaan julistettava esteelliseksi, jos hän olisi ollut
tuomarina esteellinen käsittelemään asiaa tai jos muusta syystä on
perusteltua aihetta epäillä välimiehen puolueettomuutta tai
riippumattomuutta.28 Hallituksen esityksen mukaan välimies ei saa toimia
hänet nimenneen asianosaisen ”asiamiehenä, vaan on velvollinen
hoitamaan tehtävänsä objektiivisesti ja puolueettomasti samalla tavalla
kuin virkatuomari”.29 Samanlainen ajattelutapa on vallitseva
oikeuskirjallisuudessa.
Matti Kurkelan mukaan esteellisyyssääntelyn merkityssisältönä on sen
seikan korostaminen, että välimies ei saa olla profiloitunut erityisesti
kummankaan asianosaisen ”edunvalvontaan” tai tämän näkemysten
”äänitorveksi”: hänen mukaansa hallituksen esityksessä käytetty
”asiamies-sana on tarpeettoman voimakas ja viittaa asianajoon”. Kun
esteellisyyssääntelyyn edelleen ”liittyy välimiesten ja asianosaisten ja
näiden asiamiesten välillä tapahtuvien kommunikaatioiden kielto muutoin
kuin kaikkien läsnä ollessa, puolueettomuus on turvattu”. Kurkela ottaa
kantaa myös nimitysmenettelyn suhteeseen esteellisyyteen:
”Välimiesten nimeämisoikeus on usein koettu keinoksi nimetä sellainen
henkilö välimieheksi, joka on asenteeltaan puolueellinen, jossakin
riippuvuussuhteessa tai muusta syystä toiselle asianosaiselle erityisen
myötämielinen. Tämä käsitys on virheellinen ja nykyisin selvästi VML 10
§:n vastainen. Jos välimiehet täyttävät VML 10 §:n asettamat kriteerit, ei
asianosaisten oikeutta nimetä välimiestä voitane
oikeusturvanäkökohdastakaan lähtien kritisoida.” 30
28
Heumanin mukaan yhteisestä esteellisyyssäännöksestä ei seuraa, että
välimiesmenettelyn esteellisyysarvioinnin tulisi olla samanlaista kuin
siviiliprosessissa: ”Ser man till lagtexten är regleringen densamma för domare och
skiljemän, men en omständighet som utgör jäv för ena kategorin behöver inte utgöra
det för den andra kategorin.” (Heuman 1999 s. 240). Lähtökohtana voidaan kuitenkin
pitää säännösten samanlaista tulkintaa, luonnollisesti sovitettuna kulloiseenkin
kontekstiin.
29
HE 202/1991 s. 13 – 14.
30
Kurkela 1996 s. 37 - 38. Ex-parte kommunikaation kiellosta ks. myös Heuman
1999 s. 246. Ex-parte kommunikaation kieltoa ei kuitenkaan ole sellaisenaan kirjattu
164
Möller puolestaan toteaa välimiesmenettelyn yleisesityksessään, että
välimiehen on oltava riippumaton ja puolueeton, ja että välimiehenä
toimiminen ei ole edunvalvontatoimintaa eikä asianajoon verrattavaa
työskentelyä. Edelleen kukaan ei voi Möllerin mukaan toimia
välimiehenä omassa asiassaan, mutta jonkun läheisen henkilön kuten
puolison, veljen tai lainopillisen neuvonantajan kyllä voi nimetä
välimieheksi ellei vastapuoli reagoi tähän.31
Heumanin mukaan sääntely perustuu oletukseen, että kaikki välimiehet
ovat puolueettomia. Hänen mukaansa tämä tavoite voidaan kuitenkin
saavuttaa vain rajoitetusti. Heuman katsoo, että on todennäköisesti
väistämätöntä, että asianosaisen valitsema välimies pyrkii ainakin
jossain määrin varmistamaan, että asianosaisen näkemykset tulevat
ymmärretyiksi eikä hänen esittämiään argumentteja ja todistelua
unohdeta harkittaessa asian ratkaisua. Heumanin mukaan tällainen on
kuitenkin asianosaisen nimittämän välimiehen tehtävään kuuluvaa, ja
että tasapaino saavutetaan kun molemmat asianosaisen nimittämät
välimiehet ovat kuvatulla tavalla aktiivisia. Sympatiat toista asianosaista
kohtaan eivät kuitenkaan estä toimimista välimiehenä, kunhan
välimiehellä on kyky sivuuttaa sympatiat ja toimia tunnontarkasti ja
ammattimaisesti.32
Vaikuttaa siltä, että yleisenkin välimiesmenettelyn osalta
puolueettomuus- ja riippumattomuusvaatimukseen ei suhtauduta
erityisen suurella luottamuksella. Työriitojen tapauksessa skeptisyydelle
on usein vielä selvemmät perusteet, kun asiantuntijoiden jonkinlaiset
sidokset ovat erityisen tyypillisiä. Jo tavallisessakin välimiesmenettelyssä
on vaikea kuvitella, että objektiivisen puolueettomuuden testiä voitaisiin
mielekkäästi soveltaa asianosaisen nimeämiin välimiehiin. Kuten edellä
on todettu, objektiivisella puolueettomuudella tarkoitetaan sitä, että
ulkoisten seikkojen perusteella ei ole aihetta epäillä tuomarin pyrkivän
lakiin. Esimerkiksi Desiree Kennedy on katsonut, että ainakin Yhdysvalloissa exparte kommunikaatio on tavanomaista asianosaisen nimittämille välimiehille
(Kennedy 1995 s. 751 – 752).
31
Ks. Möller 1997 s. 42 – 43.
32
Ks. Heuman 1999 s. 238 – 239.
165
edistämään jommankumman asianosaisen etua tai aiheuttamaan
jommallekummalle asianosaiselle haittaa. Vaikuttaisi siltä, että
useimmissa tapauksissa päinvastoin on objektiivisesti arvioiden
perusteltua epäillä välimiehen pyrkivän pitämään silmällä erityisesti sen
asianosaisen etua, joka on nimennyt hänet tehtävään. Tavallisessa
välimiesmenettelyssä tätä selittää välimiestehtävien haluttavuus.33
Työriidoissa selittävänä tekijänä lienee ideologinen, yhteiskunnallinen,
organisatorinen ja intressiperusteinen sidonnaisuus nimenneeseen
asianosaiseen. Epäluottamukselle on myös empiirisesti tutkittua tukea:
Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan 90 prosenttia asianosaisen
nimeämistä välimiehistä äänestää päätöstä tehtäessä nimenneelle
asianosaiselle edullisella tavalla.34
On tietysti selvää, että ainakin tiettyyn rajaan asti asianosaiset voivat
hyväksyä esteelliset välimiehet ja luopua vetoamasta esteellisyyteen ja
sen aiheuttaviin seikkoihin.35 Ongelmaa on kuitenkin syytä käsitellä eikä
sitä voi unohtaa esimerkiksi sillä perusteella, että ammattimainen
välimies pystyy kaikesta huolimatta toimimaan objektiivisesti: ”A
mythology that promotes the belief that international arbitrators can be
relied on not to allow their sympathy “to override their conscience and
professional judgment” – regardless of whether this is taken as empirical
description or a mere aspiration – seems calculated only to increase
these dangers of self-deception and sandbagging.”36
33
Ks. esim. Schlosser 1980 s. 124, Möller 1986 s. 776.
34
Ks. Lieberman 2004 s. 226. Ståhlberg (1996 s. 452) kirjoittaa samasta aiheesta:
“Käytännössä ei kemiallisen puhdas puolueettomuus kuitenkaan näytä olevan
poikkeuksettomana sääntönä lakimiestenkään kohdalla. Joskus saa nimittäin
selvästi sen vaikutelman, että lakimiesvälimiehenkin on rajatapauksessa kovin paljon
helpompaa kallistua nimeäjänsä kannalta edullisemman vaihtoehdon kannalle, kuin
hyväksyä tälle vastainen näkemys.”
35
Hyväksymisen rajoista pesänjakajan esteellisyyden kannalta ks. Ervo 2011 s. 500
– 501.
36
Rau 1998 s. 115 ss., kohta I(b).
166
Tässä yhteydessä ei tarkemmin syvennytä rajanvetoon esteellisyyden
aiheuttavien tilanteiden ja muiden tilanteiden välillä. 37 Tuomarin
esteellisyysperusteita ja niiden tulkintaa voi käsitellä laajasti38, ja myös
välimiehen esteellisyyskynnyksestä ja erilaisista tyyppitapauksista on
käyty laajaa keskustelua. Keskeiseksi sovellettavaksi standardiksi
kansainvälisen välimiesmenettelyn alalla on vakiintunut IBA Guidelines
on Conflict of Interests in International Arbitration eli International Bar
Associationin ohjeistus esteellisyystilanteiden käsittelystä. Vaikuttaa
siltä, että työriidoissa esteellisyyskynnyksen ylittyminen on
ongelmatilanteissa paremminkin pääsääntö kuin poikkeus, ja tästä
syystä on hyödyllisempää pohtia esteellisyyden merkitystä kuin
esteellisyysarvioinnin kriteereitä.
7.3.4. Puolueellisuus ja esteellisyys eivät neutraloidu
Teoriassa asianosaisten valitsemien ”puolueellisten” välimiesten
ongelma voisi ratketa tarkastelemalla välimiesoikeuden
puolueettomuutta kokonaisuutena. Tällöin molempien asianosaisten
valitsemien välimiesten voisi olettaa olevan puolueellisia heidät
nimittäneiden asianosaisten eduksi. Jos puheenjohtaja kuitenkin olisi
puolueeton, voisi välimiesoikeuden katsoa olevan kokonaisuutena
neutraali.39
Suomessakin on ehdotettu erillistä esteellisyysnormistoa asianosaisten
nimeämille välimiehille. Ajatuksena on, että asianosaisten nimeämiä
välimiehiä pidettäisiin ns. ei-neutraaleina välimiehinä (party-appointed
arbitrator, non-neutral arbitrator) vastakohtana välimiesten valitsemalle
puheenjohtajalle (neutral arbitrator).40 Asianosaisten nimittämät
välimiehet voisivat tällöin ongelmitta olla puolueellisia heidät nimittäneen
asianosaisen eduksi, ja ainoastaan puheenjohtajan täytyisi olla
37
Esteellisyystilanteiden tyypittelystä ks. esim. Kurkela – Uoti 1995 s. 61 – 62 ja
Kurkela 1996 s. 38 ss.
38
Ks. esim. Tapanila 2007 passim.
39
Ks. Möller 1986 s. 778.
40
Ks. Möller 1986 s. 778 ss.
167
ehdottoman puolueeton. Välimiesten myös oletettaisiin olevan
puolueellisia nimenneen asianosaisen eduksi.41 Voi olla, että tällainen
ajattelu vastaisi monin osin työriitojen käytäntöä, mutta ei voimassa
olevaa lainsäädäntöä. 42
Tällaisesta, niin sanotusta kolmikantamallista43 on käyty keskustelua
Yhdysvalloissa yleisellä tasolla ja erityisesti American Arbitration
Associationin (AAA) eettisten ohjeiden uudistushankkeen yhteydessä.44
Vuonna 1977 julkaistuissa ohjeissa säädettiin erikseen asianosaisen
nimittämien ja puolueettoman välimiehen velvollisuuksista. Ohjeiden
mukaan puolueettomien välimiesten tuli olla neutraaleja ja
puolueettomia. Asianosaisten nimittämiä välimiehiä ainoastaan kiellettiin
viivyttämästä turhaan prosessia, kiusaamasta asianosaista tai todistajaa
ja esittämästä muille välimiehille epätosia tai harhaanjohtavia väittämiä.
Muun sääntelyn puuttumisen tulkittiin merkitsevän sitä, mainitut
nimenomaiset kiellot asettivat reiluuden ja integriteetin rajat
asianosaisten nimeämille välimiehille. Asianosaisten nimeämät
välimiehet olivat velvollisia ilmoittamaan mahdollisista
puolueettomuuden vaarantavista sitoumuksistaan, intresseistään ja
suhteistaan, mutta he eivät olleet velvollisia luopumaan tehtävästään
nimenneen asianosaisen vastapuolen vaatimuksesta huolimatta.45
41
Ks. Byrne 2003 s. 1820.
42
Ks. Rau 1998 s. 115 ss. kohta I(b): “…to recognize quite openly the inevitability of
partisanship once party-appointed arbitrators are used might instead, as Judge
Clifford has written, be “the only intellectually honest approach to the situation.”
43
Ks. Turunen 2005 s. 137 – 149.
44
Ks. Byrne 2003 s. 1844. AAA:n ohjeet on laadittu yhdessä ABA:n eli American Bar
Associationin kanssa. Smith s. 320 ss., kohta V(a). Ohjeita laadittaessa tehtiin laaja
empiirinen tutkimus, jossa tutkittiin välimiesten ja muiden suhtautumista koodissa
säänneltäviin kysymyksiin. Tutkimuksen yhteydessä lähetettiin 39 000
kyselylomaketta, joista palautettiin 12 000, joista 7 000 oli välimiehenä toimineiden
antamia vastauksia. Koodissa säänneltävistä kysymyksistä järjestettiin kaksi julkista
keskustelutilaisuutta, ja 51 000 koodiluonnosta lähettiin nähtäväksi
asianajajayhdistyksiin, välitysorganisaatioihin, law schooleihin ja
välimiesmenettelystä kiinnostuneille ihmisille. Koodi siis laadittiin vastaamaan
käytännön välimiesten käsityksiä eettisestä toiminnasta. Ks. Byrne 2003 s. 1844 –
1845.
45
Ks. Kennedy 1995 s. 762 – 763, Lieberman 2004 s. 226 ss. ja Smith 1990 s. 320
ss..
168
Ainakin jotkut tulkitsijat katsoivat tämän merkitsevän samalla
poikkeamista puolueettomuudesta välimiestoiminnalle asetettavana
eettisenä vaatimuksena.46 Asianosaisten nimeämien välimiesten on
lisäksi katsottu voivan keskustella jutusta nimenneen asianosaisen
kanssa, jos tästä ilmoitetaan muille prosessiin osallisille.47
Yhdysvalloissa asianosaisten nimeämien välimiesten puolueellisuudesta
on käyty vilkasta keskustelua. Hyväksyvää suhtautumista
puolueellisuuteen on kritisoitu laajasti enemmän tai vähemmän
ankaraan äänensävyyn.48 Toisaalta puolueellisuudessa tai paremminkin
vallinneessa käytännössä on nähty hyviäkin puolia. Kolmikantamallia on
perusteltu sillä, että malli turvaa asianosaisille parhaat mahdollisuudet
hallita prosessia. Asianosaiset voivat luottaa siihen, että ainakin yksi
välimiehistä on valittu niin, että hänellä on hyvät edellytykset ymmärtää
asianosaisen näkökanta asiassa ja että hän mahdollisesti haluaa ja
kykenee puolustamaan asianosaisen oikeana pitämää näkemystä
suhteessa muihin välimiehiin.49 Nämä argumentit soveltuvat myös
työriitoihin, ja ovat varsin ymmärrettäviä erityisesti intressiriitojen osalta.
Kontrollin ja kompetenssin vaatimusten ei kuitenkaan välttämättä tarvitse
olla ristiriidassa puolueettomuuden vaatimuksen kanssa.
Etenkin kansainvälisissä yhteyksissä asianosaisen nimittämän
välimiehen on katsottu toimivan jonkinlaisena kielen, kulttuurin, tapojen
ja oikeusjärjestelmän tulkkina välimiesoikeuden kokoonpanossa.50Tämä
argumentti on harvemmin relevantti työriitojen välimiesmenettelyssä.
Puolueellisia välimiehiä saatetaan perustella myös sillä, että ylilyönnit
karsitaan pois tuomioistuimen tekemillä kumoamispäätöksillä ja että
46
Ks. Arnold 1997 s. 153 – 154, Byrne 2003 s. 1820.
47
Ks. Kennedy 1995 s. 764.
48
Ks. esim. Arnold 1997, passim; Kennedy 1995, passim; Lieberman 2004, passim;
Lowenfeld 1995, passim; Taichert 2003 s. 22. Keskustelusta ks. Byrne 2003 s. 1838.
49
Ks. McLaren 2003 s. 233 ss., kohta IIA1. Ks. Lisäksi Donahey 1992 s. 31 ss.,
kohta IB, Byrne 2003 s. 1841 ja Lieberman 2004 s. 222.
50
Ks. Donahey 1992 s. 31 ss., kohta IIIA. Ks. myös de Fina 1999 s. 381 ja
Lowenfeld 1995 s. 65 ss. ja s. 69.
169
tuomioistuimet siis valvovat menettelyn asianmukaisuutta huolimatta
lähtökohtaisesti ongelmallisesta tilanteesta. Tämä argumentti on heikko,
koska tuomioistuimet ovat perinteisesti olleet joko haluttomia, kyvyttömiä
tai molempia yhtä aikaa puuttumaan välimiesten puolueellisuuteen tai
välimiesoikeuden puolueellisuuteen kokonaisuudessaan.51
Välimiesten puolueellisuuden hyväksymistä ja asianosaisten oikeutta
nimittää välimiehet voidaan perustella sillä, että kysymys on
sopimusperusteisesta järjestelystä. 52 Toisaalta asianosaisten ei tule
olettaa tarkoittaneen sopia nimenomaan puolueellisista välimiehistä
vaan menettelyllisiä oikeuksia kunnioittavasta mutta
tuomioistuinmenettelyä nopeammasta, halvemmasta, lopullisesta ja
vähemmän julkisesta prosessista. 53 Vapaamuotoisuus voi olla
välimiesmenettelyn etu, mutta puolueelliset välimiehet eivät turvaa
vapaamuotoisuutta. Mitä paremmin kaikkien välimiesten puolueettomuus
pystytään turvaamaan, sitä paremmin välimiesmenettelyn joustavuus
voidaan säilyttää ja sen tuomia etuja hyödyntää.54
Työriitojen kannalta puolueellisten välimiesten yllätyksettömin peruste
liittyy tietenkin asiantuntemukseen. Joskus puolueettomuutta ja
asiantuntemusta on pidetty vaihtoehtoisina, ja asiantuntemuksen
painottamista punninnassa hyvänä ja oikeudenmukaisena valintana.55
Vaikka asiantuntemus kuuluu välimiesmenettelyn etuihin, päätöksen
tulisi kuitenkin perustua esitettyyn todistusaineistoon ja argumentaatioon
eikä välimiehen mielikuviin jonkin erityisalan vallitsevista olosuhteista.56
Työriitojenkin tapauksessa asiantuntemus voitaisiin tuoda prosessiin
51
Ks. Kennedy 1995 s. 782.
52
Tästä ajattelutavasta ks. Shore 2002 s. 77 – 78.
53
Ks. Kennedy 1995 s. 782 – 784, Byrne 2002 s. 1839 ja Shore 2002 s. 80: ”Parties
may choose arbitration for a number of reasons, but there is no basis for thinking
that any party believes that in so doing it is sacrificing impartiality.”
54
Ks. Kennedy 1995 s. 784- 785.
55
Ks. Kennedy 1995 s. 785 – 786. Trade off –perustelusta ja sen ongelmista ks.
Shore 2002 s. 77 – 78.
56
Ks. Kennedy 1995 s. 785 – 786.
170
asiamiesten tai asiantuntijatodistelun avulla. Tällöin asioista voitaisiin
keskustella avoimesti. Joka tapauksessa asiantuntemusperusteella ei
voida perustella välimiesten oikeutta toimia puolueellisesti menettelyn
aikana.57
Ehkä keskeisin asianosaisten nimeämien välimiesten ja
puolueettomuusongelmien oikeuttamiseen käytetty argumentti on
kolmikantaisen kokoonpanon puolueellisuuden kumoava vaikutus.
Tällöin ajatuksena on, että riidan ratkaisee tosiasiassa kolmas,
puolueeton välimies, eikä asianosaisten nimeämien välimiesten
mahdollisella puolueettomuudella siis ole vaikutusta riidan ratkaisuun.
Ongelmana on, että välimiesten puolueellisuuden aste ei useinkaan ole
selvä kenellekään välimiesmenettelyyn osallistuvalle. Näin ollen
puolueellisuus ei välttämättä kumoudu, vaan tasapaino saattaa jäädä
vääristyneeksi.58 Jos puolueellisten välimiesten vaikutuksen
oletettaisiinkin kumoavan toisensa, voitaneen kysyä, mitä puolueellisilla
välimiehillä sitten saavutetaan verrattuna asiamiesten ja puolueettomien
ratkaisijoiden käyttämiseen. Eihän kolmas välimies voi luottaa
puolueellisten välimiesten tarjoamaan tietoon ja näkemyksiin sen
enempää kuin asiamiesten argumentteihinkaan.
Vaikka kolmikantamallilla voitaisiin välttää välimiesten aseman
epäselvyydestä johtuvia pulmia59, puolueellisten välimiesten järjestelmän
perusteleminen ja oikeuttaminen on hankalaa siihen liittyvien ongelmien
vuoksi. Ainakaan yleisellä tasolla ja ensisijassa oikeusriitojen
kontekstissa edut eivät tunnu oikeuttavan oikeusturvatappioita.60 Myös
yhdysvaltalaisessa keskustelussa välimiesten puolueellisen toiminnan
salliva malli on hävinnyt. AAA on julkaissut uudet välimiesten toimintaa
ohjaavat eettiset ohjeet (Code of Ethics for Arbitrators in Commercial
57
Ks. Kennedy 1995 s. 789.
58
Ks. Kennedy 1995 s. 786 – 787.
59
Ks. Lieberman 2004 s. 217.
60
Ks. Byrne 2003 s. 1847: “The advantages that seem to come from non-neutral,
party-appointed arbitrators may not be impossible to achieve with an all-neutral
panel”.
171
Disputes).61 Uusissa ohjeissa myös asianosaisten nimeämien
välimiesten oletetaan olevan puolueettomia, toisin kuin vuoden 1977
ohjeissa.62
Keskustelua puolueettomuudesta on käyty nimenomaan oikeusriitojen
kontekstissa. Välimiesmenettelyä on käsitelty nimenomaan vaihtoehtona
tuomioistuinkäsittelylle ja sen integriteetin ja uskottavuuden säilyttämistä
tärkeänä.63 Intressipainotteisissa riidoissa tilanne saattaisi näyttää
toiselta, ja voitaisiin pohtia täytyykö työriitojen välimiesmenettelyn
kilpailla nimenomaan tuomioistuinmenettelyn kanssa vai onko
vaihtoehtona mieluummin pitkittynyt tai epäonnistunut neuvottelu ja
työtaistelutoimenpiteet. Jos välimiesmenettelyä työriidoissa
tarkasteltaisiin puhtaasti konfliktinhallinnan tai
konfliktinhallintamarkkinoiden näkökulmasta,
puolueettomuuskysymysten tarkastelu saattaisi olla erilainen.
Oikeudellisessa tarkastelussa kolmikantamalli tai esteellisyyden
tarkastelu kokonaisuutena ei kuitenkaan ole, ainakaan suoranaisesti,
voimassa olevan oikeuden mukaista. Välimiehen puolueettomuutta ja
riippumattomuutta sekä esteellisyyttä koskevat säännökset VML:ssa ja
oikeudenkäymiskaaressa koskevat nimenomaan kaikkia välimiehiä
erottelematta mitenkään asianosaisten nimittämiä välimiehiä ja
asianosaisten nimittämien välimiesten valitsemia neutraaleja
välimiehiä.64 Näin ollen ei ole mahdollista ohittaa kokonaan yksittäisen
välimiehen puolueettomuuden, riippumattomuuden ja esteellisyyden
61
Myös uudet ohjeet on laadittu yhteistyössä ABA:n kanssa. Uudistusprosessista ks.
Byrne 2003 s. 1824 ss.
62
Uudistuksen sisällöstä laajemmin ks. Byrne 2003 s. 1825 – 1828 ja Lieberman
2004 s. 230 – 232.
63
Ks. Kennedy 1995 s. 789 – 790.
64
Ks. Möller 1986 s. 780 – 783. Möller ei ota selkeää kantaa esteellisyyssäännösten
ja nimeämismenettelyn ristiriitaisuuteen. Ainakaan välimiesmenettelylaista, johon
Möller artikkelissaan viittasi, ei löytynyt tukea kannalle, jonka mukaan ratkaisevaa
olisi koko välimiesoikeuden puolueettomuuden arviointi. Möller toteaa ainoastaan,
että de lege ferenda tulisi säätää erilaisista vaatimuksista neutraaleille ja
asianosaisten nimeämille välimiehille. Hänen mukaansa pitäisi myös olla
mahdollisuus todeta koko välimiesoikeus puolueelliseksi, vaikka kukaan yksittäinen
välimies ei ylittäisikään esteellisyyskynnystä.
172
arviointia, ja katsoa, että neutralointivaikutus oikeuttaisi kuinka tahansa
puolueelliset yksittäiset tuomarit.
Neutralointivaikutus on ollut relevantti, kun Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimessa ja KKO:ssa on otettu kantaa yleisten
tuomioistuinten intressiedustajajäsenten esteellisyyteen.
Intressiedustajia ovat esimerkiksi vakuutusoikeuden maallikkojäsenet eli
yksi työnantaja- ja yksi työntekijäjäsen, jotka määrätään tehtäväänsä
edustavimpien työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen ehdotuksesta. EIT:n
ratkaisukäytännössä, johon KKO:kin viittasi, tiettyjen etutahojen
ehdotuksesta määrättyjen jäsenten kuulumista tuomioistuimen
kokoonpanoon ei ole sinänsä pidetty Euroopan ihmisoikeussopimuksen
6 artiklan vastaisena.65 Tapauksessa Langborger tuomioistuimen
kokoonpanon ei katsottu täyttävän riippumattomuuden ja
puolueettomuuden vaatimuksia EIOS 6.1 artiklassa tarkoitetulla tavalla,
kun asunto-oikeuden kokoonpanoon kuului kahden tuomarijäsenen
lisäksi yksi vuokralais- ja yksi kiinteistönomistajatahon edustaja, joiden
molempien tahojen intressin katsottiin olevan ristiriidassa valittaneen
asianosaisen intressin kanssa. Edes ammattituomareiden kiistaton
puolueettomuus ei siis riittänyt takaamaan puolueettomuutta, vaikka
puheenjohtajan ääni ratkaiseekin äänestyksessä. Voidaan kuitenkin
sanoa, että neutraloiva intressiedustus on sinänsä mahdollista.
Intressiedustajatuomareihin sovellettua neutralointiajatusta voisi sinänsä
ajatella sovellettavan myös työriitojen asianosaisten valitsemiin
välimiehiin silloin, kun asianosaisten valitsemat välimiehet ovat
intressisidoksisia. Neutralointiajattelu ei kuitenkaan sovellu sellaisenaan
asianosaisen valitsemiin tuomareihin tai välimiehiin.
Intressiedustajatuomarit edustavat avoimesti tiettyjä eturyhmiä ja
yhteiskunnallisia näkemyksiä, ja usein ennen oikeusriidan ratkaisua
65
Ks. KKO 2004:42 ja EIT:n ratkaisu asiassa Langborger, 22.6.1989, kohdat 34 – 35
ja ratkaisu asiassa Le Compte ym. 23.6.1981. EIT on käsitellyt vastaavaa tilannetta
myös ratkaisussa Thaler v. Itävalta (3.2.2005), jossa se kiinnitti erityistä huomiota
siihen, että kyseessä olleen muutoksenhakulautakunnan ratkaisu oli lopullinen eikä
siihen ollut voinut hakea muutosta. Ratkaisussa Ab Kurt Kellermann v. Ruotsi
(26.10.2004) EIT katsoi, ettei tuomioistuimen puolueettomuus ollut vaarantunut
työmarkkinajärjestöjen intressiedustuksen vuoksi, koska intressiedustajien
taustajärjestöjen ja asianosaisen välillä ei ollut intressinkonfliktia. Ks. myös
Pellonpää 2000 s. 306 ss. ja Tapanila 2007 s. 180 – 184.
173
voidaan päätellä, millaisia sympatioita intressiedustajilla on suhteessa
kunkin asianosaisen esittämiin vaatimuksiin ja väitteisiin.
Intressiedustajilla ei kuitenkaan ole läheistä yhteyttä itse ratkaistavaan
yksittäiseen asiaan tai asianosaiseen. Asianosaiset eivät myöskään
valitse intressiedustajia tuomioistuimen kokoonpanoon, vaan
valintaprosessi on täysin irrotettu yksittäisestä riidasta ja tuomioistuimen
asema on institutionalisoituneempi. Asianosaisen valitsemalla
välimiehellä riski puolueettomuudesta ei välttämättä aiheudu ensisijassa
ennakkoasenteesta riidan asianosaisiin tai punninnassa oleviin
oikeuskysymyksiin ja arvoihin vaan viimeistään nimeämisvaiheessa
syntyneestä erityisestä suhteesta asianosaiseen.66
Keskeistä on huomata, että EIT:n hyväksyvä suhtautuminen
intressiedustajiin ei merkitse sitä, että toistensa neutraloivien selvästi
esteellisten tuomareiden kuuluminen kokoonpanoon hyväksyttäisiin.
Paremminkin voidaan sanoa, että intressiedustajakonteksti nostaa
kynnystä todeta yksittäinen tuomari esteelliseksi. Samoin voidaan
sanoa, että EIT:nkin linja korostaa valintamenettelyn ja
tasapainoisuuden korostunutta asemaa silloin, kun tuomareiden
puolueettomuus on lähtökohtaisesti vaarassa.
Välimiehen esteellisyyttä on joka tapauksessa arvioitava
välimiesmenettelyn kontekstissa ja välimiesten valintamenettely
vaikuttaa siihen, kuinka oikeudenkäymiskaaren esteellisyyttä koskevia
normeja on tulkittava. Neutralointivaikutusta arvioitaessa konkreettista
yhteyttä asiaan ja asianosaiseen jo yksistään valintamenettelyn kautta ei
kuitenkaan voida rinnastaa tuomioistuimen intressiedustajille tyypilliseen
ideologiseen ennakkoasenteeseen. Vaikka työriidoissa asianosaisten
nimeämien välimiesten yhteys asianosaiseen saattaakin monin osin
muistuttaa ja lähestyä julkisen tuomioistuimen intressiedustajan suhdetta
käsiteltävänä olevan asian asianosaisiin, nimeämismenettelyn
institutionaalisuuden puute ja konkreettinen valintamenettely ovat
66
Ruotsissa HD arvioi työtuomioistuimen puolueettomuutta (NJA 1997 s. 235).
Asianosainen oli pitänyt työtuomioistuimen työnantaja- ja työntekijäjärjestöistä
valittuja jäseniä esteellisinä. HD katsoi, että nimitystapa ei sinänsä aiheuttanut
esteellisyyttä kun asianosaisen ja taustajärjestön välillä ei ollut konfliktia. Ks. myös
Tapanila 2007 s. 183.
174
lisätekijöitä, jotka entisestään vaarantavat puolueettomuuden
vaikutelmaa.
Täydellisestä ennakkoasenteettomuuden vaatimuksesta on aina pakko
tinkiä, koska kaikki tarkastelevat maailmaa oman ideologiansa,
uskontonsa ja elämänkokemuksensa kautta.67 Tässä mielessä
joustaminen ennakkoasenteettomuudesta intressiedustajien kohdalla ei
ainakaan kaikissa tapauksissa ole perustavassa ristiriidassa
puolueettomuuden ja riippumattomuuden kanssa.
7.3.5. Puolueettomuutta vai tasapuolisuutta?
Pohdinta intressisidoksisten välimiesten puolueettomuudesta osoittaa
selvästi ongelmat, jotka liittyvät riidanratkaisijan
puolueettomuusvaatimukseen erityisesti epämuodollisemman
riidanratkaisun kontekstissa. Kun asianosaiset valitsevat riidanratkaisijat
ja kun asiantuntijayhteisöön perustuvat sidonnaisuudet ovat usein
väistämättömiä, ehdottomaan puolueettomuuteen ja siitä väistämättä
seuraavien poikkeusten puoliautomaattiseen hyväksymiseen perustuva
konstruktio ei ole erityisen tehokas keino ongelmien ratkaisemiseen.68
Vaikuttaa siltä, että vaikka jokaisen välimiehen puolueettomuutta ja
riippumattomuutta koskevasta vaatimuksesta pidetäänkin kiinni
(voimassa olevan oikeuden tutkimuksessa tämä lienee välttämätöntä),
teorian tasolla puolueettomuutta on mielekkäämpää tarkastella
suhteellisena ilmiönä eikä joko tai –tyyppisenä juridiseen
esteellisyyskynnyksen ylittymiseen sidottuna ominaisuutena. Tällöin
esteellisyyden ja esteellisyyskynnyksen ylittyminen liittyy yksittäisiä,
pistemäisiä esteellisyysperusteita enemmän asian yksilöllisiin,
tilannekohtaisiin piirteisiin sidonnaisena asiana. Tiivistäen välimiehen
puolueettomuus ja riippumattomuus näyttäytyvät tällöin mieluummin
puolueettomuusperiaatteena kuin esteellisyyssääntöinä.
67
Ks. Rau 1998 s. 115 ss, kohta II.
68
Ks. Turunen 2005 s.124 ss.
175
Välimieheltä sen paremmin kuin muiltakaan tuomareilta ei voida
edellyttää täydellistä ennakkoasenteettomuutta. Jokaisella ihmisellä on
uskonnon, maailmankatsomuksen, arvojen, poliittisten näkemysten,
elämänkokemusten ja ympäröivän yhteiskunnan muotoama käsitys
maailmasta.69 Nämä seikat vaikuttavat luonnollisesti siihen, millaisia
asioita välimies tai tuomari tuntee ja millaiset näkemykset ja argumentit
hän on valmis hyväksymään. Voidaan esimerkiksi ajatella, että kahden
lapsen yksinhuoltajaäiti tuomarina kykenee helpommin samastumaan
elatusapuasiassa lapsen ja välillisesti siten myös yksinhuoltajan
asemaan, vaikka ei erityisesti pyrkisikään työssään toteuttamaan mitään
oikeudellista tai poliittista ohjelmaa. Ihmisten väistämättömistä
ennakkoasenteista ei kuitenkaan seuraa, että puolueettomuudesta
ideaalina tulisi luopua. Paremminkin tulisi pyrkiä löytämään kutakin riitaa
ajatellen mahdollisimman puolueeton riidanratkaisija. On kuitenkin
realistisempaa puhua riidanratkaisijan puolueettomuudesta
tasapuolisuuden kuin täydellisen ennakkoasenteettomuuden
merkityksessä.
Puolueettomuuden hahmottaminen tasapuolisuudeksi mieluummin kuin
ennakkoasenteettomuudeksi ei kuitenkaan merkitse sitä, että
konkreettisessa tapauksessa puolueelliset välimiehet tulisi tulkita laissa
tarkoitetulla tavalla riippumattomiksi ja puolueettomiksi.
Väistämättömässä ennakkoasenteellisuudessa on kysymys ikään kuin
rakenteellisesta ennakkoasenteellisuudesta tai puolueellisuudesta
erotettuna konkreettisesta. Hyväksyvä suhtautuminen välttämättömään,
rakenteelliseen puolueellisuuteen ei merkitse konkreettisen
puolueellisuuden hyväksymistä. Rakenteellisen puolueellisuuden
tunnistaminen merkitsee myös sitä, että siihen on kiinnitettävä huomiota,
69
Ks. Bedjaoui 1988 s. 7 ss., kohta I: “Like all men, an arbitrator has a conscience
which gives him a certain outlook at the world. He cannot detach himself from all the
emotional ties which, consciously or unconsciously, may influence his thoughts.
Whenever men are judged, including judgement by arbitration, as we have already
said, a wager is laid on impartiality. An arbitrator is not a disembodied, floating being,
without origins, or ethnic, cultural, religious, social and other attachments. “There
are” states a report to the symposium of 20 November 1970 on arbitration,”some
indistinct forms of which pose a very difficult problem for those who will be
demanding about indisputable impartiality. These forms are called Ideology (or that
which we name ideology), Religion (or that which we name religion) and History (of
more recent inspiration).””
176
ja puolueettomuuteen pyrkivistä riidanratkaisuelimistä on pyrittävä
rakentamaan myös rakenteellisesti puolueettomia.
Välimiesmenettelyssä riidanratkaisijoina toimivat yleensä asiantuntijat,
joiden joukko erityisesti Suomessa on alalla kuin alalla paitsi melko
pieni, usein myös sosiaalisesti homogeeninen. Välimiehet valitaan siitä
maailmasta, jonka riitoja he ratkaisevat ja välimiehet ovat osa maailmaa,
jonka riitoja ratkaistaan. Kuten Rau osuvasti toteaa: ”The career path of
an arbitrator is likely not only to bring him into personal and professional
contact with disputants and their counsel; it is also likely to instil in him a
strong sense of how things work – and how they are supposed to
work.”70 Myös täysin puolueettomina ja neutraaleina itseään pitävien
välimiesten voi olla vaikeaa ellei peräti mahdotonta arvioida asioita
uudesta näkökulmasta, ja kyseenalaistaa käytännön kokemukseen ja
asiantuntemukseen liittyvät sitoumukset, olipa kysymys tiedosta tai
arvoista. Asiantuntijan on usein vaikeaa kyseenalaistaa oman alan
vallitsevia totuuksia. Asiantuntijuuden syventyessä omaksuttu tieto ja
arvot saattavat asiantuntijan mielessä muodostua itsestään selviksi,
jolloin niiden kriittinen arviointi on mahdotonta. Asiantuntija saattaa pitää
helppoina asioita, jotka muiden mielestä eivät ole sellaisia.71 Voi olla,
että työriidoissa asiantuntijoiden piiri on vielä suppeampi kuin
tavallisessa välimiesmenettelyssä. Tämän vuoksi rakenteellisesti
puolueettoman välimiesoikeuden kokoaminen saattaa olla vaikeaa.
Vaikka rakenteellisen puolueellisuuden ei katsottaisikaan sellaisenaan
merkitsevän välimiesten esteellisyyttä, se voidaan ottaa huomioon
arvioitaessa välimiehen puolueettomuutta kokonaisuudessaan ja
esteellisyyskynnyksen ylittymistä.
Esimerkkinä huomion kiinnittämisestä välimiesmenettelyn
rakenteelliseen puolueellisuuteen on tutkimus välimiesmenettelystä
syrjintää koskevissa työoikeudellisissa riidoissa arvopaperialalla
Yhdysvalloissa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että lähes kaikki välimiehet
olivat valkoihoisia, noin 60-vuotiaita miehiä. Rakenteellisen
puolueellisuuden näkökulmasta tämä oli ongelmallista vähemmistöjen ja
70
Rau 1998 s. 115 ss., kohta II.
71
Ks. Rau 1998 s. 115 ss., kohta II.
177
naisten kannalta.72 Myös KKO:n ratkaisussa 2001:11 esillä ollut
asianajajaliiton palkkioriitamenettely käy esimerkiksi rakenteellisesta
puolueellisuudesta. Vaikka palkkioriitamenettelyssä välimiehinä
toimineilla asianajajilla ei ollutkaan KKO:n mukaan esteellisyyden
aiheuttavaa läheistä yhteyttä asianosaisena olleeseen asianajajaan, on
selvää, että asianajajat ovat rakenteellisesti puolueellisia asianosaisina
olevien asianajajien eduksi. Vaikka voidaankin ajatella, että asianajajilla
on erityinen halu pitää yllä kuvaa asianajajalaitoksen luotettavuudesta ja
että”veljestuomioistuin” on tosiasiassa ankara, keskeisempää on
kuitenkin, että asianajajat jakavat monin osin saman kokemusmaailman
ja ymmärtävät laskutuksen perustan.
Puolueettomuus on siis aina suhteellista, eikä koskaan täydellistä.
Esteellisyys on kuitenkin aina joko tai -luonteista: välimies joko on
esteellinen ja ei voi osallistua päätöksen tekemiseen (elleivät
asianosaiset hyväksy ja esteellisyys ole dispositiivista) tai ei ole
esteellinen ja siten kelpoinen toimimaan tehtävässään. Esteellisyyttä,
toisin kuin puolueettomuutta onkin tarkasteltava niin, että lopputuloksen
on oltava selvä suuntaan tai toiseen.
Yhtäältä puolueettomuuden ja riippumattomuuden ja toisaalta
esteellisyyden suhdetta voidaan jäsentää esteellisyyskynnyksen avulla.
Tällöin erotetaan abstrakti ja konkreettinen esteellisyyskynnys. 73
Erityisesti yleissäännöksen ”perustellun epäilyn puolueettomuudesta”
voidaan ajatella rajaavan abstraktin esteellisyyskynnyksen vyöhykkeen
täydellisen puolueettomuuden ja riippumattomuuden ja täydellisen
puolueellisuuden ääripäiden väliin sijoittuvalla asteikolla. Kussakin
tapauksessa lainkäyttäjän tehtävä on täsmentää konkreettinen
esteellisyyskynnys yhdeksi, konkreettiseksi pisteeksi vyöhykkeen sisällä.
72
Ks. Rau 1998 s. 115 ss., kohta II.
73
Ks. syytekynnyksen osalta Jonkka 1991 s. 109 – 112. Esteellisyyskynnyksestä ks.
Turunen 2005 s. 153 – 155.
178
Abstrakti esteellisyyskynnys
Täysin puolueeton
(tabula rasa)
Kuva 1.
Konkreettinen esteellisyyskynnys
Täysin puolueellinen
Abstrakti ja konkreettinen esteellisyyskynnys
puolueettomuuden ja puolueellisuuden väliin sijoittuvalla
asteikolla.
Konkreettisen esteellisyyskynnyksen määrittelyssä voidaan käyttää
apuna periaatepunnintaa. Harkinta abstraktin kynnyksen alueella ei siis
ole vapaata, vaan siinä on otettava huomioon erilaisia arvoja ja
tavoitteita. Näitä arvoja ja tavoitteita punnittaessa on arvioitava niiden
oikeusjärjestelmästä saamaa institutionaalista tukea ja merkitystä
konkreettisessa tilanteessa.74 Esteellisyyttä arvioitaessa vastakkain ovat
tyypillisesti yhtäältä hyvään menettelyyn liittyvät prosessuaaliset
oikeudet ja periaatteet kuten puolueettomuusperiaate. Toisaalta on
otettava huomioon asianosaisten aineellisten oikeuksien suoja, joka
puoltaa välimiesmenettelyn suomaa mahdollisuutta nopeaan ratkaisuun
samoin kuin välimiesmenettelyssä hyväksyttyjen ratkaisujen pysyvyyttä,
menettelyn halpuutta ja mahdollisuutta saada riidan ratkaisijaksi paras
käytettävissä oleva asiantuntija. Yleisellä tasolla, prima facie, voitaneen
sanoa, että puolueettomuusperiaatteen painoarvo on yleensä merkittävä
verrattuna edellä mainittuihin muihin periaatteisiin ja tavoitteisiin.
Puolueettomuuden ja muiden periaatteiden ja tavoitteiden välinen
ristiriita ei useinkaan ole todellinen, vaan myös puolueettomuutta
maksimoivassa menettelyssä voidaan usein saavuttaa muut päämäärät
ja arvot. Tällaisessa tilanteessa nämä eivät rajoita
puolueettomuusperiaatteen soveltamista optimointitilanteessa.
74
Ks. Jonkka 1991 s. 148 ss. Periaatteista prosessioikeudessa ks. lisäksi esim.
Leppänen 1998 s. 24 ss.
179
Prosessuaalinen esteellisyysarviointi abstraktin ja konkreettisen
esteellisyyskynnyksen avulla ei ratkaise välimiesten puolueellisuuden
perusongelmaa esimerkiksi menettelyssä, jossa asianosaiset nimeävät
välimiehet. Malli kuitenkin auttaa ja pakottaa arvioimaan niitä perusteita,
joilla puolueellisuus yksittäisessä tapauksessa hyväksytään tai hylätään
prosessin eri vaiheissa.
7.3.6. Esteellisyyden dispositiivisuus
Yleisessä tuomioistuinmenettelyssä esteellisyysperusteet ovat
pääsääntöisesti indispositiivisia. Tuomarien on viran puolesta
varmistauduttava esteettömyydestään riippumatta siitä, kiinnittävätkö
asianosaiset huomiota asiaan. Esteellisyyteen voidaan myös vedota
missä vaiheessa prosessia tahansa. Tästä poikkeuksena ovat
esteellisyyden kannalta harkinnanvaraiset seikat, joihin ei voi ilman
pätevää syytä vedota enää sen jälkeen, kun tuomari on ratkaissut asian
(OK 13:8).75 Esteellisyyden indispositiivinen sääntely
tuomioistuinprosessissa perustuu korostuneeseen tarpeeseen suojella
tuomioistuimen riippumattomuutta ja puolueettomuutta.
Välimiehen esteellisyysperusteet ovat pääsääntöisesti dispositiivisia.
Niillä on merkitystä vain, jos asianosaiset kiinnittävät niihin huomiota.
Välimiehen on suostuessaan tehtävään ja myöhemminkin tehtävän
kestäessä ilmoitettava kaikki seikat, jotka ovat omiaan vaarantamaan
hänen puolueettomuutensa tai riippumattomuutensa tai aiheuttamaan
näissä suhteissa perusteltuja epäilyksiä (VML 9.2 § ja VML 9.3 §). Näillä
ilmoituksilla on kuitenkin merkitystä vain, jos asianosainen vaatii
välimiehen julistamista esteelliseksi. Vaatimus on tehtävä 15 päivän
kuluessa siitä, kun asianosainen on saanut tiedon esteellisyyden
aiheuttavasta seikasta (VML 11.2 §).
Vaikka monet esteellisyysongelmat voidaankin välttää luopumalla
vetoamasta esteellisyyteen, on huomattava, että puolueettomuuden ja
riippumattomuuden ongelmat vähentävät ihmisten luottamusta
75
Ks. Lappalainen 2003 s. 238.
180
välimiesmenettelyyn ja siinä annettuihin ratkaisuihin.76 Vaikka
välimiesmenettelyä käytettäisiin intressipainotteisten riitojen
ratkaisemiseen kuten esimerkiksi työehtosopimuksen täydentämiseen
tulkinnalla, ratkaisun hyväksyttävyys lisääntyy, jos sen ei katsota
perustuvan pelkästään välimiesten neuvotteluvoimaan. Vaikka
ensisijainen huomio tuleekin kohdistaa riidanratkaisun tehokkuuteen ja
asianosaisten oikeuksien toteutumiseen, voidaan ajatella, että
välimiesten tulisi huolehtia myös välimiesmenettelyinstituution
integriteetistä.77
Asianosaiset eivät kuitenkaan voi hyväksyä miten riippuvaista ja
puolueellista tuomaria tahansa. Määräämisvallan rajat tulevat esiin
kahdessa suhteessa. Ensinnäkin kukaan ei voi toimia tuomarina omassa
asiassaan – liian läheinen suhde asianosaiseen estää toimimisen
välimiehenä. IBA Guidelines on Conflict of Interest in International
Arbitration määrittää seuraavat tilanteet sellaisiksi, joissa asianosaiset
eivät voi pätevästi hyväksyä esteellisyyttä (niin sanottu Non-Waivable
Red List):
76
Kennedy 1995 s. 781: ”Permitting non-neutral arbitrators to engage in advocacy
and prejudge cases reduces the public‟s confidence in the fairness of the system
and ensures that arbitration remains inferior to litigation. The continued relegation of
arbitration to an inferior status, exhibits the courts‟ historical distaste for arbitration.
The judiciary‟s mistrust of arbitration is manifested in its willingness to accept biased
arbitrators‟ involvement in the process and its refusal to raise the standards of
partiality and misconduct.”
77
Ks. Mikkola – Puhakka 2002 s. 92: ”Kansallista ja kansainvälistä
välimiesmenettelyä koskee sama periaate: ollakseen tehokas, on menettelyn ja sen
toimijoiden integriteettiä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan vallittava suuren yleisön
keskuudessa luottamus. Tällä tavoin tarkasteltuna välimiehen velvollisuudet eivät
kohdistu ainoastaan menettelyn osapuoliin ja toisiin välimiehiin – hänellä on
velvoitteita itse menettelyä kohtaan, jotta se voisi säilyttää ja parantaa asemaansa
tuomioistuinprosessille vaihtoehtoisena riidanratkaisutienä.” Ks. lisäksi Kennedy
1995 s. 768, jossa viitataan AAA:n, American Arbitration Associationin, eettiseen
ohjeistoon, sekä Kennedy 1995 s. 789, jossa todetaan, että välimiehillä on ei
ainoastaan asianosaisia vaan myös välimiesmenettelyä kohtaan velvollisuus
noudattaa hyviä tapoja ja vaalia menettelyn reiluutta ja integriteettiä. Myös Kurkela ja
Uoti 1995 (s. 60) painottavat esteellisyyssäännösten merkitystä nimenomaan
välimiesmenettelyn integriteetin kannalta: ”…pyrkimyksenä on suojata
välimiesmenettelyä instituuttina ja sen integriteettiä ja estää oikeuden käytön
”mafioituminen”.
181
välimies ja asianosainen ovat sama henkilö tai välimies on
asianosaisen lakimääräinen edustaja
välimies on asianosaisen johtaja, päällikkö tai hallituksen jäsen tai
käyttää vastaavaa vaikutusvaltaa asianosaisessa
välimiehellä on merkittävä taloudellinen etuyhteys asianosaiseen
tai jutun lopputulokseen
välimies neuvoo säännöllisesti nimittänyttä asianosaista ja saa
tästä merkittävää taloudellista etua suoraan tai toimistonsa
kautta.78
Esimerkiksi asianosaisena olevan liiton tai keskusjärjestön hallintoelimen
jäsen ei voi edes asianosaisten suostumuksella toimia välimiehenä
asiassa.
Toiseksi joissain tilanteissa varsinkin etukäteinen luopuminen
mahdollisuudesta puolueettomaan riidanratkaisijaan tai tasapuolisesti
nimettyyn välimiesoikeuteen loukkaa prosessuaalisia
vähimmäisoikeuksia niin, että tällainen sopimus ei ole pätevä ja että se
on myös sopimusoikeudellisessa tarkastelussa kohtuuton ja
soviteltavissa, kuten edellä jo todettiinkin.
7.3.7. Informoitu puolueellisuuden hyväksyminen
VML 9.2 §:n mukaan välimiehellä on velvollisuus ilmoittaa heti kaikki
seikat, jotka ovat omiaan vaarantamaan hänen puolueettomuuttaan ja
riippumattomuuttaan välimiehenä taikka aiheuttamaan perusteltuja
epäilyksiä näissä suhteissa. Sama velvollisuus säilyy välimiesmenettelyn
päättymiseen asti. Asianosainen voi siis hyväksyä ainoastaan sellaisen
esteellisyyden, josta hän on tietoinen.
Ilmoitusvelvollisuus ei rajoitu ainoastaan seikkoihin, joiden nojalla
välimies voitaisiin julistaa esteelliseksi. Välimiehen on ilmoitettava myös
seikat, jotka eivät ole riittäviä aiheuttamaan esteellisyyttä, jos niiden
voidaan olettaa aiheuttavan asianosaiselle epäilyn välimiehen
78
IBAGuidelines on Conflict of Interest in International Arbitration, article 1.
182
puolueettomuudesta ja riippumattomuudesta.79 Ilmoittamisvelvollisuus
on tulkittava melko laajaksi. Myös välimiestoiminnan eettisten
vaatimuksien on katsottu edellyttävän laajaa sidonnaisuuksien
ilmoittamista.80
Monet riippumattomuutta ja puolueettomuutta vaarantavat seikat ovat
sellaisia, että ne ovat jollain tasolla tiedossa prosessin alusta asti, vaikka
ne tai niiden seuraukset eivät tulisikaan missään vaiheessa
eksplisiittisesti keskustelun kohteeksi. Tällainen on esimerkiksi
välimiehen työ tiettyyn alaan keskittyneenä asianajajana. Kaikki
asianosaiset saattavat tietää välimiehen toimivan asianajajana, mutta
edellä käsitellyistä mahdollisista sidonnaisuuksista elinkeinoaloihin tai
intressiryhmiin ei ole välttämättä mahdollista saada tietoa, eikä
asianajajalla ole ehkä edes oikeutta ilmoittaa niistä menettelyn
asianosaisille. 81
Työriitojen välimiesmenettelyssä on syytä kiinnittää erityistä huomiota
ilmoitusvelvollisuuteen ”itsestään selvistä” seikoista. Asianosaisen
79
Ks. HE 78/2002 kohta 2.1. ja HE 202/1991 s. 14. IBA Guidelines on Conflict if
Interests in International Arbitration (2004) käsittelee laajasti ilmoitusvelvollisuuden
sisältöä kansainvälisessä välimiesmenettelyssä yleislausekkeiden ja tyyppitapausten
avulla.
80
Ks. Mikkola – Puhakka 2002 s. 86: ”Kun välimies harkitsee, kuinka laajalle hänelle
informaatiovelvollisuutensa ulottuu, tulee hänen pitäytyä laajassa tulkinnassa.”
”Samanaikaisesti on kuitenkin tunnustettava, että ”an arbitrator‟s business
relationships may be diverse indeed, involving more or less commercial connections
with great number of people … an arbitrator cannot be expected to provide the
parties with his complete and unexpurgated business biography, nor is an arbitrator
called on to disclose interests or relationships that are merely trivial”. Mikkola ja
Puhakka siteeraavat yhdysvaltalaista tapausta Commonwealth Coatings Corp v
Continental Casualty Co. Ks. myös Ståhlberg 1996 s. 455: ”Itse asiassa järkevä
välimies ilmoittaa sellaisetkin seikat, joiden kuuluminen säännöksen mukaisen
ilmoittamisvelvollisuuden piiriin olisi kysymyksenalaista.”
81
Asianajajan salassapitovelvollisuuden on katsottu estävän asianajajaa
paljastamasta mitään, mistä hän on ammattitoiminnassaan saanut tiedon (AAL 5b §,
tapaohjeiden 19 §, OK 15:17, OK 17:23; oikeuskirjallisuudessa ks. Esko 1986 s. 7 –
22, Ylöstalo – Tarkka 1998 s. 194 – 195). Salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluu
siten myös tieto toimeksiantosuhteen olemassaolosta. Ruotsalaisessa keskustelussa
on katsottu, että salassapitovelvollisuus kattaa myös asianajajan välimiehenä
saamat tiedot, koska tieto liittyy asianajajan ammattitoimintaan (Heuman 1999 s. 36).
Joka tapauksessa välitystehtävän luottamuksellinen luonne ja siten välimiehen ja
asianosaisten sopimus estää välimiestä paljastamasta tehtävään liittyviä tietoja.
183
nimittämän välimiehen yhteys asianosaiseen tai asianosaisena olevaan
tai asianosaisasemaan rinnastuvassa asemassa olevaan tahoon tai
järjestöön saattaa tuntua kaikille selvältä. Tästä huolimatta kaikkien
sidonnaisuuksiin viittaavien seikkojen nimenomainen ilmoittaminen on
perusteltua. Hyvä käytäntö voi olla esimerkiksi jonkinlaisen erityisen
CV:n laatiminen välimiestehtäviä varten, vaikka niin sanottuun
rakenteelliseen puolueettomuuteen liittyvät seikat eivät välttämättä
aiheutakaan esteellisyyttä. On kuitenkin selvää, että ilmoittaa voidaan
myös sellaisia seikkoja jotka eivät välimiehen käsityksen mukaan
aiheuta esteellisyyttä ja joiden ilmoittamiseen ei olisikaan suoranaista
velvollisuutta. Samoin on huomattava, että ilmoittaminen ei merkitse sitä,
että ilmoitettujen seikkojen oletettaisiin olevan merkityksellisiä tai että
niiden tulkittaisiin viestivän subjektiivisesta puolueettomuudesta. Vaikka
välimies ottaisikin tavaksi ilmoittaa laajasti ja yleisesti omasta
ammatillisesta taustastaan, lisäksi on kuitenkin syytä aina erikseen
kiinnittää huomiota yhteyksiin kyseiseen asiaan ja kyseisiin
asianosaisiin.
7.3.8. Vaatimus välimiehen julistamisesta esteelliseksi ja sen seuraukset
Vaatimukseen puheenjohtajan tai institutionaalisesti nimetyn välimiehen
julistamisesta esteelliseksi ei liity työriitojen kontekstissa mitään erityistä.
Vaatimus tehdään normaalisti välimiehille, jotka itse ratkaisevat asian.
Oikeusturvakeinona asianosaisille on kumoamiskanne (VML 11§).
Tavallista lienee, että ainakin tulkinnanvaraisessa tilanteessa välimies
luopuu tehtävästään ainakin jos vaatimus on esitetty prosessin alussa. 82
Mielenkiintoisempi on sitä vastoin tilanne, jossa asianosaiset nimeävät
välimiehet ja asianosaisten nimeämät välimiehet ovat vahvasti
intressisidoksisia. Jos taustalla on pääsopimuksen yhteydessä tehty
välityssopimus tai välityslauseke ja voimakas konfliktitilanne, kuten
tavallista lienee, voi olla että molempien asianosaisten tavoitteena ei
riidan alkaessa ole sen saattaminen nopeaan ratkaisuun
välimiesmenettelyssä. Tämä lienee tilanne erityisesti silloin, jos
välitystuomion kokoonpano näyttää muodostuvan asianosaisen kannalta
epäsuotuisaksi. Tällöin asianosainen saattaa vaatia toisen asianosaisen
82
Ks. esim. Möller 1997 s. 45
184
nimeämän välimiehen julistamista esteelliseksi. Todennäköinen seuraus
lienee samantyyppinen ”vastavaatimus” toiselta asianosaiselta. Jos
kävisi niin, että toisen asianosaisen vaatimus tällaisessa tilanteessa
hyväksyttäisiin ja toisen hylättäisiin välimiesten sidonnaisuuksien
kokonaisarvioinnin perusteella, välimiesmenettelyn hyväksyttävyys
toisen asianosaisen näkökulmasta ja kokoonpanon tasapuolisuus
saattaisi muodostua kyseenalaiseksi. Jos taas molempien vaatimukset
hyväksyttäisiin, asianosaisten tulee lain mukaan sopia uusista
välimiehistä. Jos välityssopimuksessa määrätty välimies eroaa tai
erotetaan tehtävästään eivätkä asianosaiset pääse sopimukseen hänen
sijaansa määrättävästä välimiehestä, tuomioistuin määrää asianosaisen
hakemuksesta välimiehen, jolleivät asianosaiset ole sopineet, että
välityssopimus tällaisessa tapauksessa raukeaa (VML 14 §).
Välitystuomiota voidaan vaatia kumottavaksi, jos välimies on ollut
esteellinen mutta asianosaisen asianmukaisessa järjestyksessä
tekemää vaatimusta välimiehen julistamisesta esteelliseksi ei ole
hyväksytty tai jos asianosainen on saanut tiedon esteellisyydestä niin
myöhään, ettei hän ole voinut vaatia välimiehen julistamista esteelliseksi
ennen välitystuomion antamista (VML 41§).
7.3.9. Välimiehen velvollisuus puolueettomaan toimintaan
Riippumattoman ja puolueettoman välimiehen konstruktio ulottuu
luonnollisesti myös välimiehen toimintaan. Riippumatta välimiehen
riippumattomuutta ja puolueettomuutta vaarantavista tekijöistä
välimiehen on pyrittävä toimimaan tehtävässään tasapuolisesti ja
oikeudenmukaisesti. Toimeksiannon vastaanottamisen jälkeen
välimiehen velvollisuudet ovat samanlaiset kaikkia asianosaisia
kohtaan.83
Esteellisyyskriteerit täyttävän tai tätä kynnystä lähestyvän tuomarin
velvollisuus puolueettomaan toimintaan on epäilemättä moraalisesti ja
eettisesti tärkeä, mutta se ei ratkaise objektiivisen puolueettomuuden
ongelmaa. Esteellisyyden objektiivisen testin taustalla on nimenomaan
ajatus siitä, että ulkopuolisen tarkkailijan on usein mahdotonta arvioida,
83
Ks. Kurkela – Uoti 1995 s. 60.
185
onko tuomitsemistoiminta todella puolueetonta. Tämän vuoksi
tarkastelun kohteena ei ole ensisijassa tuomarin toiminnan
puolueettomuus vaan puolueettoman toiminnan edellytykset.
Objektiivisen testin tavoitteena on tilanne, jossa vaikutelma menettelyn
puolueettomuudesta ei vaarannu. Kyynisen arvioijan näkökulmasta
esteellisyyskriteerit täyttävän tai esteettömän mutta melkein esteellisen
välimiehen velvollisuus toimia objektiivisesti voitaisiin yhtä hyvin kirjoittaa
muotoon ”on toimittava niin tasapuolisesti, että puolueellisuus ei paljastu
ulkopuoliselle tarkastelijalle”. Tämä ei tarkoita sitä, että puolueellisuus
olisi sen paremmin oikeudellisesti kuin eettisesti tai moraalisesti
hyväksyttävää, vaan että puolueellisuuden arviointi ja kontrollointi on
mahdotonta. Jos objektiivinen esteellisyyskriteeristö ei täyty,
subjektiivinen esteellisyys voidaan osoittaa vain toiminnan kautta.84
Välimiesmenettelyoikeudellisessa kirjallisuudessa suhtautuminen
välimiehen velvollisuuksiin tuntuu olevan jotenkin häilyvää. Vaikka
velvollisuutta puolueettomaan toimintaan yhtäältä korostetaankin,
samalla neuvotaan taktiikkaa mahdollisimman tehokkaasti omia etuja
puolustavan välimiehen valintaan. Heuman kirjoittaa asianosaisen
näkökulmasta hyvän välimiehen valinnasta seuraavasti:
”En part bör inte utse en person, som är benägen att främja hans
sak under alla omständigheter. En sådan skiljeman, som framstår
som partisk och subjektiv, kan knappast vinna de båda andras
förtroende. En säker röst har inget värde; målet för parten måste
vara en majoritet av skiljemännen ger honom rätt. Han bör därför
välja en skiljeman, som har sådan erfarenhet,
argumentationsförmåga och auktoritet att han har förmåga att
övertyga övriga skiljemän eller i vart fall nämndens ordförande.”85
84
Ks. Heuman 1999 s. 240: ”En part som anser att subjektiv jäv föreligger är
bevisskyldig för påståendet. Har skiljemannen inte gjort uttalanden som visar att han
är partisk är det ofta svårt att styrka sådant jäv.” Toisaalta taas ratkaisun ”vääryys”
sinänsä ei riittäne osoittamaan välimiehen olleen puolueellinen. Ks. myös Heuman s.
634: ”Skiljemännens materiella bedömningar kan inte tas till intäkt för att en eller
flera skiljemän varit jäviga.”
85
Heuman 1999 s. 231.
186
Heumanin tekstin perusteella syntyy vaikutelma, että asianosaisen
valitseman välimiehen funktio on todellisuudessa kuitenkin pyrkiä
edistämään asianosaisen etua tuomioistuimessa, ja vakuuttamaan muut
välimiehet tai ainakin puheenjohtaja nimittäneen asianosaisen kannan
oikeellisuudesta riippumatta vaatimusten oikeutuksesta.86 Toisaalta
Heuman kuitenkin toteaa, että välimiehen mielipiteen kysyminen
riitakysymyksestä saattaa tehdä välimiehestä esteellisen:
”Parten bör inte ge den tillfrågade utförlig information om sin
inställining i tvisten och inte heller bör han försöka avkräva
skiljemannen besked om dennes förhandsinstälning. Det finns
annars en risk för att skiljemannen blir jävig.”87
Kaikesta huolimatta puolueelliselle toiminnalle välimiesoikeuden sisällä
ei löydy oikeudellisia perusteita. Tom Arnold on listannut tapoja, joilla
välimies voi toimia vastoin velvollisuuksiaan puolueellisesti, ja tätä
luetteloa voi käytännössä pitää jonkinlaisena ”mustana listana”
asianosaisen nimeämälle välimiehelle. Välimies toimii vastoin
puolueettomuusvelvoitettaan muun muassa jos hän:
esittää listan ehdokkaistaan kolmanneksi välimieheksi nimenneelle
asianosaiselle
paljastaa toisen asianosaisen nimeämän välimiehen
puheenjohtajaehdokkaat nimenneelle asianosaiselle ja
keskustelee näistä
antaa de facto nimenneelle asianosaiselle veto-oikeuden
kolmannen välimiehen valinnassa
hyväksyy ainoastaan nimittäneen asianosaisen hyväksymiä tai
ehdottamia puheenjohtajia
86
Heumanin käsitys ei ilmeisesti ole erityisen epätavallinen, kuten Raun artikkelista
(1998 s. 115 ss, kohta I(b)) käy ilmi: ”In course of the discussions aimed at selecting
party-appointed arbitrators in international cases, the highest praise one can give,
apparently – one actually hears this said – is that the potential arbitrator “knows just
how far he can go in advocacy” without losing all credibility with his colleagues.”
87
Heuman s. 232.
187
keskustelee laajasti jutun luonteesta ja puheenjohtajalta
edellytettävistä ominaisuuksista ja antaa asianosaisen enemmän
tai vähemmän suoraan ajaa asiaansa ex parte
tutustuu tarkemmin nimenneen asianosaisen kirjelmiin ja
todisteluun
aktiivisesti esittelee ja puolustaa nimittäneen asianosaisen
kannanottoja ja todistelua välimiesoikeuden sisällä
suhtautuu nimenneen asianosaisen vastapuolen argumentteihin
välinpitämättömästi tai ylimielisesti
pyrkii puheenjohtajaan nähden esiintymään objektiivisena
puolueellisuudesta huolimatta
pitää nimenneen asianosaisen vastapuolen argumentteja tai
todistelua erityisesti kriittisissä kysymyksissä aiheetta
epäuskottavana
keskustee nimenneen asianosaisen kanssa välimiesoikeuden
suhtautumisesta todisteluun ja mahdollisesta lisätodistelun
tarpeellisuudesta
neuvoo häviämässä olevan nimenneen asianosaisen sopimaan
jutun viime hetkellä ennen odotettavissa olevaa tappiota
ajaa tietoisesti väärää ja epärehellistä lopputulosta.88
7.4. Puolueettomampaa ja riippumattomampaa menettelyä?
Välimiesmenettelyn yleisten oppien sisältö ja retoriikka vaikuttavat
olevan ristiriidassa esteellisyyskysymysten ratkaisemisessa: Kuten Alan
Scott Rau asian ilmaisee, ”(E)ven in the best of circumstances an official
rhetoric of “independence” and the tolerated latent “sympathy” must exist
88
Ks. Arnold 1997 s. 155 – 157.
188
in an uneasy tension”.89 Käytännössä puolueettomuus- ja
riippumattomuusvaatimusta on käytännössä joko tulkittava löyhemmin
kuin yleisessä prosessissa tai perustettava toiminta siihen konstruktioon,
että asianosainen konkludenttisesti hyväksyy esteellisyyden.90 Vaikuttaa
siltä, että lievemmän esteellisyysstandardin soveltamiselle välimiehiin ei
ole perusteita. Puolueettomuusvaatimus koskee myös yksittäisiä
välimiehiä eikä ainoastaan koko välimiesoikeutta. Näin ollen ainut
mahdollisuus on nimenomaisen tai konkludenttisen hyväksymisen
konstruktio: asianosaisten katsotaan aina konkludenttisesti hyväksyneen
välimiehen esteellisyyden samalla kun on nimenomaisesti tai
konkludenttisesti sovittu välimieslain mukaisesta nimitysmenettelystä ja
kokoonpanosta kun asianosaiset ovat nimenneet tuomarinsa ja
välimiehet ovat ilmoittaneet sidonnaisuutensa.
Riippumattomuus ja puolueettomuus ovat sitä korostuneemmassa
asemassa, mitä enemmän välimiesmenettelyä käytetään
tuomioistuinmenettelyn korvaajana ja välimiesmenettelystä haetaan
oikeusturvatakeet täyttävää menettelyä, jossa riippumaton kolmas antaa
sitovan ja lopullisen ratkaisun riitaan. Työriidoissa intressipainotus on
monesti vahva, ja välimiesmenettelyä käytetään mieluummin
vaihtoehtona sovittelulle kuin tuomioistuinmenettelylle. Tästä syystä
asianosaisten tavoitteena ei usein liene saada maksimimäärää
puolueettomuutta ja riippumattomuutta vaan tarpeisiinsa sopivaa
riidanratkaisua. Vaikka asianosaisautonomia onkin välimiesmenettelyssä
vahva, välimiesmenettelyyn erotuksena muusta tai puhtaasta
vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta kuuluu täytäntöönpanokelpoisuus ja
siihen liittyvät oikeusturvatakeet. Tästä syystä riippumattomuuteen ja
puolueettomuuteen liittyvät kysymykset ovat haasteellisia työriidoissa.
Riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen liittyvät ongelmat luultavasti
vähenisivät, jos asianosaiset käyttäisivät institutionalisoituja
89
Ks. Rau 1998 s. 115 ss, kohta I (b).
90
Ks. Rau 1998 s. 115 ss, kohta I (a): ”Occasional pronouncements on the “law of
arbitration” purport to identify the standards to which we hold arbitrators with those
standards of impartiality demanded of public judicial officers. More often, however, it
is blithely assumed that our expectations of arbitrators must be considerably more
relaxed”.
189
välimiesmenettelyjä ja sopisivat nimitysvallan delegoinnista
puolueettomalle taholle.91
91
Institutionaalisista välimiesmenettelyistä ks. Heuman s. 22 ss. ja Kurkela – Uoti s.
11. Tirkkonenkin toteaa (s. 187 – 188): ”Ja suorastaan täydellinen välimiesten
puolueettomuus yhtyneenä suureen asiantuntemukseen saavutetaan sellaisen
järjestelyn avulla, että välimiesten vaalin toimittaa joku asianosaisten ulkopuolella
oleva heistä riippumaton henkilö tai yhtymä, esim. jokin arbitraashilaitos.”
190
8. ASIAN KÄSITTELY JA VÄLITYSTUOMIO
8.1. Välimiesprosessi työriidoissa
8.1.1. Yleinen vai erityinen välimiesprosessi?
Välimiesprosessi työriidoissa on saanut osakseen melkoisesti huomiota.
Huolta on kannettu ennen kaikkea siitä, että välimiesmenettely ei
muodostuisi liian formaaliseksi, eli oikeudenkäyntimäiseksi. Huoli on nyt
ajankohtaisempi kuin puoli vuosisataa sitten. Tavallinen eli kaupallinen
välimiesmenettely on viime vuosina vastannut siihen kohdistettuun
yleismaailmalliseen arvosteluun omaksumalla vaikutteita
oikeudenkäynnistä. Seurauksena on ollut, että välimiesprosessista on
tullut yhtä muotosidonnainen, kankea ja hidas kuin vanhahtavasta
oikeudenkäynnistä. Ironista on, että valtiollinen oikeudenkäynti
puolestaan on yrittänyt vapautua kaavoista ja turhista muodollisuuksista.
Työriitojen välimiesmenettelyssä on korostettu paitsi epävirallisuutta ja
vapaamuotoisuutta myös välimiesten oikeutta päättää siitä, miten asia
käsitellään.241 Vastaavasti lainsäätäjän puuttumista on vältettävä, mistä
seuraa, että monissa maissa työriidat on, kuten edellä todettiin, jätetty
yleisen välimiesmenettelylain ulkopuolelle.
Suomea ajatellen vaatimus välimiesten ja/tai asianosaisten vapaudesta
päättää siitä, miten riitaa käsitellään, ei tuota ongelmia. Vaikka myös
työriitojen välimiesmenettely kuuluu välimiesmenettelylain
soveltamisalaan, lain minimalistinen sääntely jättää oikeusvertailevasti
hyvin laajan liikkumavaran. Voidaan sanoa, että työriidan toimijat voivat
muokata välimiesprosessinsa käytännössä sellaiseksi kuin he haluavat.
Myös työriidoissa noudatetaan lain määräämää päätösvallan
jakautumista. Valta päättää menettelystä on lähtökohtaisesti riitapuolilla
itsellään. Elleivät he halua tai pysty käyttämään päätösvaltaansa, valta
siirtyy välimiehille. Mitä tulee välimiesprosessiin, muutoin perustavasta
jaosta oikeusriitoihin ja intressiriitoihin ei ole välitetty. Tämä voi selittyä
intuitiivisella päätelmällä, jonka mukaan samat menettelyrutiinit sopivat
molempiin riitatyyppeihin. Tärkeää on vain se, että asianosaiset tietävät,
kummasta riitatyypistä on kysymys - ja osaavat sovittaa asianajonsa sen
mukaiseksi. Yhtä hyvin kysymys voi olla siitä, että ajatus
välimiesmenettelystä intressiriitojen ratkaisukeinona on suhteellisen uusi
ja että tällaiset välimiesmenettelyt lienevät - tutkimuksen osoittamasta
mielenkiinnosta huolimatta - kuitenkin empiirisesti vähemmistönä.
241
de Givry 1978 s. 50.
191
Vaatimus toimijoiden vallasta järjestää itse menettelynsä työriidoissa,
antaa herkästi aiheen väärinkäsityksiin. Kirjaimellisesti ymmärrettynä se
yhdistää kaksi yhteismitatonta asiaa, työriitojen erityisluonteen
vaatimukset ja menettelyn standardisoinnin. Asianosaisille ja välimiehille
on toki annettava mahdollisuus järjestää välimiesmenettelyn kulku
työriidoissa sellaiseksi, kuin näiden riitojen erityisluonne edellyttää.
Erityisluonne voi vaatia poikkeamista niistä käytänteistä, joita laki
suosittelee tai joita noudatetaan tavallisessa kaupallisessa
välimiesmenettelyssä. Tässä merkityksessä välimiesprosessi
työriidoissa saa olla “joustavampaa” ja “vapaamuotoisempaa” kuin
kaupallinen välimiesmenettely. Toinen asia on, onko välimiesprosessin
kulku määrättävä ad hoc -pohjaisesti eli tapaus kerrallaan. Tämä ei ole
kustannustehokasta, koska asianosaisten ja välimiestenkin työpanosta
kuluu menettelystä päättämiseen. Mielekkäämpää on käyttää
tarkoitukseen suunniteltua ja standardisoitua vakiomenettelyä, jollaisia
onkin kehitelty. Tällaisena standardimenettelynä voidaan pitää
esimerkiksi brittiläistä Acas -menettelyä ja vielä suuremmalla syyllä
yhdysvaltalaista grievance arbitration -menettelyä.
Työriidoissa asianosaiset käyttävät määräämisvaltaansa nähtävästi
hieman useammin kuin tavallisessa kaupallisessa välimiesmenettelyssä.
Tosin monet työehtosopimusten käsittelymääräykset ovat joko itsestään
selviä tai liian yleisiä ohjatakseen asian käsittelyä. Esimerkiksi
Metsäteollisuus ry:n ja Paperiliitto r.y.:n välimiesmenettelypöytäkirjassa
edellytetään, että välimiehet ratkaisevat asian “ilman aiheetonta
viivytystä”. Tosin tässä pöytäkirjassa on myös konkreettisia määräyksiä
välimiesten äänestyksestä. Useimmiten työehtosopimuksissa tyydytään
pelkästään määräämään välimiesmenettelyn kustannusten jakamisesta
tai siitä, että menettelyyn sovelletaan “muutoin” välimiesmenettelylain
säännöksiä.242
8.1.2. Epävirallisuutta ja joustavuutta
Keinoja saada välimiesprosessi epäviralliseksi ja/tai epämuodolliseksi on
helppo keksiä. Paljon saadaan aikaan jo sillä, että tavallisista kirjelmistä
ja vastakirjelmistä luovutaan ja menettelyn pääpaino siirretään riidan
suulliseen käsittelyyn. Suullinen käsittely taas järjestetään
keskustelunomaiseksi ja välttäen oikeudenkäynnistä tuttuja
242
Näin Lentoliikenteen palveluja koskeva työehtosopimus 2010-2013 122 §.
192
käytänteitä.243 Tosin suomalaista välimiesmenettelyä ei yleensäkään ole
moitittu yliformaaliseksi tai liian viralliseksi. Kaikkein vähiten tällaisia
epäilyksiä syntyy työriidoissa, joissa riitapuolten edustajat ja välimiehet
ovat toistuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Pikemminkin ongelmaksi
on noussut käsittelyssä noudatettu tuttavallisuus, joka ensiksikin
häivyttää neuvottelun ja lainkäyttömenettelyn eron, toiseksi muodostuu
esteeksi kunnolliselle prosessinjohdolle. Välimiehet eivät halua johtaa
prosessia asianmukaisesti, koska he pelkäävät antavansa virkavaltaisen
kuvan itsestään.
Vaatimukseen työriitojen välimiesmenettelyn epävirallisuudesta
yhdistetään tavallisesti vaatimus joutuisuudesta. Joutuisuusvaatimus ei
alun perin ollut vallankumouksellinen, sillä välimiesmenettelyltä on
ylipäätään aina odotettu nopeutta. Vaatimus on saanut painoa vasta
viime vuosina, kun kaupallisten välimenettelyjen keksimääräiset
kestoajat ovat, kiitos oikeudenkäyntimäistymisen, pidentyneet.
Välimiesmenettelyä, joka saadaan päätökseen (eli välitystuomio
annetaan) alle vuodessa sen vireille tulosta, pidetään jo epätavallisen
nopeana. Muutoksen huomaa vasta, kun aikaa verrataan sotia
edeltävään aikaan. Tuolloin välitystuomion viivästyminen yli kuukaudella
johti jo selittelyihin ja puolusteluihin. Empiirisen tiedon puuttuessa on
mahdotonta sanoa, käsitelläänkö työriidat tavanomaista nopeammin tai
millä keinoin käsittelyä voitaisiin nopeuttaa. Kaksikymmentä vuotta sitten
käsittelyn nopeudessa onnistuttiin; “työehtosopimusriidat” ratkaistiin
“melko nopeasti”, mitä todistaa se, että yksikään niistä ei selvityksen
mukaan kestänyt yli vuoden.244 Todettakoon, että vaatimus käsittelyn
erityisestä joutuisuudesta on konfliktiteoreettinen. Laki ei aseta työriitoja
erityisasemaan; se ei edes edellytä välimiesmenettelyltä “joutuisuutta”.
Moderniin menettelylainsäädäntöönhän lisätään rutiininomaisesti
tällainen vaatimus. Kriitikko ehkä sanoisi, että jos kaikki on “joutuisaa”,
todellisuudessa mikään ei sitä ole. Joutuisuusvaatimus nimittäin
edellyttää määräyksiä siitä, missä järjestyksessä asiat käsitellään.
243
Monet käytännön oppaat - esimerkiksi grievance arbitration -menettelyn opas ehdottavatkin eri järjestelyä, joilla ei tunnu olevan mitään tehokkuusetuja asian
käsittelyssä mutta jotka ovat omiaan keventämään ilmapiiriä, toisin sanoen
epävirallistamaan välimiesmenettelyä. Tällainen piirre on muun muassa paikalla
olevien henkilöiden keskinäinen esittäytyminen ja istuminen yhteisessä pöydässä.
Tosin tätä tarkoitusta ei suoraan sanota. Ks. grievance arbitration: a practical guiden
1977 s. 41.
244
Alander 1991 s. 172.
193
Oma lukunsa on, miten riitatyyppi vaikuttaa työriitojen erityisen
joutuisuusvaatimuksen (jos sellaisen katsotaan vallitsevan). Tähän ei ole
kiinnitetty kirjallisuudessa huomiota. Selvää kuitenkin on, että ne
riitatyypit, joissa säännönmukainen riidanratkaisukeino on työtaistelu,
ovat kiireellisempiä kuin ne riitatyypit, jotka ratkaistaan
lainkäyttöpäätöksin. Toisin sanoen joutuisuusvaatimus on ankarampi
intressiriidoissa kuin oikeusriidoissa. Intressiriidoissakin ne konfliktit,
joissa uhkaa työnseisaus yhteiskunnan avainaloilla, vaativat erityistä
joutuisuutta. Vaikka oikeusriidat periaatteessa rinnastuvat tavallisiin eli
valtiollisessa lainkäytössä käsiteltäviin riita-asioihin, on muistettava, että
oikeusriidasta on lyhyt matka työtaisteluun. Pitkittyvä oikeusriita
huonontaa työmarkkinaosapuolten välejä. Tällainen riita voi herättää
halun nopeuttaa ratkaisua työtaistelulla tai sen uhalla taikka saada
aikaan sen, että oikeusriidan rinnalle syntyy uusi, intressiperusteinen
riita.
Intressiriidatkaan eivät muodosta yhtä kokonaisuutta. Jos välimiehille on
uskottu tekninen valmistelutehtävä tai merkityksettömän mutta
erimielisyyttä aiheuttaneen yksittäiskysymyksen ratkaiseminen, erityistä
tarvetta joutuisuuteen tuskin on.245 Sen sijaan uusien sopimusnormien
“tuottaminen” ei yleensä kärsi viivyttelyä. Myös rajariidat, joissa
välimiesmenettely on ehkä parhaimmillaan eli se on ihanteellisin
ratkaisukeino, vaativat säännönmukaisesti nopeaa päätöksentekoa.
Niissäkin uhkana on työtaistelu, koska mahdollisuutta saada riitaan
oikeudellinen ratkaisu työtuomioistuimelta ei ole.
Keinot, joilla välimiesmenettelyä tai mitä tahansa lainkäyttömenettelyä
voidaan nopeuttaa, tunnetaan. Keskustelu kuitenkin ohjautuu
säännönmukaisesti menettelyteknisiin keinoihin kuten kirjelmien
määrään, niiden määräaikoihin ja vastakirjelmiin. Yleisesti kuitenkin
myönnetään, että viiveet johtuvat valtaosin siitä, että asia odottaa,
kunnes välimiehet - ja joskus riitapuolten edustajatkin - ehtivät muilta
tehtäviltään paneutumaan riidan käsittelyyn. Jossain määrin käsittelyä
pystytään nopeuttamaan tehokkaalla asiahallinnalla (case management)
tiukkoine aikatauluineen. Ennen kaikkea nopeuttaminen edellyttää
kuitenkin yhtäältä asennemuutosta, toisaalta välimiesten vapauttamista
tähän nimenomaiseen tehtäväänsä. On syytä uskoa, että jälkimmäiseen
on mahdollisuuksia erityisesti työriidoissa. Työriidoissahan välimiehet
ovat tavallisesti työmarkkinoiden ammattilaisia ja
taustaorganisaatioidensa edustajia.
245
Esitys seuraa jakson 3.3.1. jaottelua välimiesmenettelyn luontaisista
käyttökohteista intressiriidoissa.
194
Vastoin odotuksia ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet eivät tunnu juuri
muuttavan välimiesprosessia: vain asianosaisten asianajaminen vaatii
sopeutumista ja ennen kaikkea etukäteistä tietoa siitä, mikä
ratkaisuperuste on.246 Ratkaisuperusteen selvittäminen muistuttaa
melkoisesti lain (tai yleisemmin: oikeusjärjestyksen) sisällön
selvittämistä, mitä vaaditaan tavallisessa eli kaupallisessa
välimiesmenettelyssä.247 Oikeus tuntee lain -periaate (iura novit curia)
periaate ei tietenkään ole voimassa. Se on muutoinkin reliikki
oikeushistoriasta, minkä todistaa se aika ja vaiva, minkä asianosaiset
oikeudenkäynnissä uhraavat oikeudelliseen argumentteihin ja
asiantuntijamielipiteiden hankkimiseen. Ei-oikeudellisessa
ratkaisuperusteessa selvitystaakka lankeaa kuitenkin vielä selvemmin
asianosaisille. Monet ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet - lähialojen
palkkakehitys ja tuottavuuden nousu esimerkkeinä - vaativat laajoja
taustaselvityksiä ja asiantuntijatodistelua, ellei niistä päästä
sopimukseen. Ratkaisuperusteen sisällön määrittely nouseekin usein
omaksi vaiheekseen välimiesprosessissa, eräänlaiseksi fact finding esiprosessiksi. Suositeltavaa on, että asianosaisia informoidaan siitä,
mikä tulkinnanvaraisen ratkaisuperusteen sisältö välimiesten mielestä
on, ennen kuin varsinainen käsittely aloitetaan, toisin sanoen abstraktia
perustetta ryhdytään soveltamaan konkreettiseen työriitaan. Tähän
voidaan käyttää joko välituomiota (joka tosin vaatii molempien
asianosaisten suostumusta) tai prosessinjohdollista päätöstä.
Oma kysymyksensä on, missä määrin työriitojen välimiesmenettelyssä
on syytä enää sovitella riitaa. Voidaan esimerkiksi väittää, että
välimiehillä on samanlainen sovinnon edistämisen velvollisuus kuin
tuomarilla oikeudenkäynnissä. Vallitseva kanta on kuitenkin
vastahakoinen siirtämään tuomarin sovitteluvelvollisuutta välimiehille:
välimiehillä on oikeus muttei velvollisuutta pyrkiä sovintoon. Toki
asianosaiset voivat sopimuksellaan asettaa välimiehille tällaisen
246
Ks. edellä jakso .
247
Ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen selvittämistä kannattaa verrata vieraan valtion
lain sisällön selvittämiseen. Syntyvät ongelmat - intressien aikaansaama
informaation vinoutuneisuus, aineistoon jäävät aukot ja niin edelleen - ovat
hämmästyttävän samanlaisia. Todettakoon, että mitään institutionaalisia järjestelyjä
ei tunneta. Riitapuolten asiamiehet (ja ehkä intressitaustaiset välimiehetkin) voivat
tukeutua taustaorganisaatioittensa asiantuntemukseen ja tutkimusresursseihin. Sen
sijaan puolueeton puheenjohtaja (jota on tapana käyttää) voi kohdata
tiedonhankinnassaan ongelmia. Hänellä ei ole käytettävissään muita resursseja kuin
mahdollinen sihteeri.
195
velvoitteen, jolloin heille jää harkinnanvaraa vain sen toteuttamisessa.
Oli miten oli, näyttää selvältä, että intressiriidassa sovitteluyritykset ovat
lähtökohtaisesti tarpeettomia. Riita on jo käynyt läpi useita
sovittelukierroksia, ja pääsääntöisesti se on ohjattu välimiesmenettelyyn
juuri siksi, että sovintoa on mahdoton saavuttaa. Välimiesmenettelyn
aloittaminen ei vielä muuta sovinnon rationaalisuusehtoja. Sovinnon
edellytykset paranevat aikaisintaan, kun ratkaisuperusteen tarkka sisältö
on saatu vahvistetuksi ja asianosaiset pystyvät suhteellisen luotettavasti
arvioimaan, miten se vaikuttaa heidän asiansa ratkaisuun.248
Oikeusriidoissa sovittelun tarve (ja samalla sen konfliktiteoreettinen
kannattavuus) vaihtelee vielä enemmän tapauskohtaisesti. Sovittelun
tarve ei tällöin tunnu niinkään korreloivan aikaisempiin sovitteluyrityksiin
kuin siihen, missä määrin prosessi tuo uutta tietoa ja uusi tieto saa
asianosaisen arvioimaan asemaansa realistisemmin. Edeltäneet
neuvottelut ja/tai liittokohtaiset sovitteluyritykset ovat omiaan tuottamaan
faktatietoa mutta riitapuolten juridista itseymmärrystä ne harvemmin
kohentavat.
8.1.3. Välimiesprosessin erityispiirteet grievence arbitration -menettelyssä
Vaikka mainitut vaatimukset otetaan lähtökohdaksi, asia erikseen on,
miten ne pystytään toteuttamaan käytännön välimiesprosessissa.
Yhdysvaltalainen grievance arbitration -menettely sisältää joitakin
sovellutuksia, jotka saattaisivat olla siirrettävissä myös suomalaiseen
työriitojen konfliktinhallintaan. Yllättävin piirre on välimiesmenettelyn
avoimuus: istuntoon pääsee jokainen, joka on asiasta kiinnostunut.
Kaupallisessa välimiesmenettelyssä muodissa on menettelyn
yksityisyyden ja siihen osallistuvien henkilöiden
salassapitovelvollisuuden painottaminen. Ajatus välimiesmenettelyn
yleisöjulkisuudesta on totaalisen vieras toimijoille. Poikkeuksellisen
avoimuuden syytä ei kerrota, mutta se lienee pyrkimys luoda vastaiselle
päätökselle legitimiteettiä, ehkä myös välittää informaatiota
menettelytavoista ja päätöksenteosta. Ulkopuoliset paikalla olijat ovat
todennäköisimmin yrityksen johtoa ja tyytymättömiä työntekijöitä, joiden
vakuuttaminen asian kunnollisesta käsittelystä ja käsittelyn reiluudesta
248
Toisin sanoen niin sanotut sovinnon rationaalisuusehdot muuttuvat. Ks.
jäljempänä jakso 8.1.3.
196
on välttämätöntä luottamuksen luomiseksi.249 Oppaan ikä näkyy tässä
avoimuussuosituksessa: median paikallaoloa ei ole ollenkaan ajateltu.
Mediajulkisuus kuitenkin tuhoaa epävirallisuuden ilmapiirin, se myös
luultavasti koventaa riitapuolten ja heidän edustajiensa toimintaa.
Harvalla on varaa näyttäytyä julkisuudessa “liian pehmeänä”. Toki pulma
on ratkaistavissa pitämällä kiinni perinteisestä suljetusta käsittelystä
mutta laajentaa muodollisten asianosaisten piiriä. Asianosaisiksi
määritellyillä henkilöillähän on aina oikeus olla paikalla, kun heidän
asioista päätetään.
Menettelyä yksinkertaistetaan luopumalla kirjelmistä ja asiakirjojen
vaihtamisesta, mikä siirtää käsittelyn painopisteen suulliseen käsittelyyn
eli istuntoon. Kirjelmiä vieroksutaan kustannuksia lisäävinä sekä
ratkaisun kannalta hyödyttöminä. Kirjelmäkielto kompensoidaan
edellyttämällä, että asianosaiset sopivat etukäteen niistä
kiistakysymyksistä, jotka on tarkoitus ratkaista. Jotta tässä
onnistuttaisiin, välimiehille asetetaan velvollisuus sovitella asianosaisten
kiistaa siitä, mistä kiistellään. Selvää kuitenkin on, että ellei tässä
onnistuta, asia tulee välimiesmenettelyyn epäkypsänä ja sen käsittely
saattaa muodostua kaoottiseksi.
Todistelu seuraa eniten oikeudenkäynnin muotoja. Common law oikeudelle ominaisia todistelun rajoituksia ei kuitenkaan seurata: näyttöä
voidaan esittää ja ottaa vastaan paljon tavanomaista vapaammin.
Kiintoisa erikoisuus on, että todistajat saavat olla paikalla koko
menettelyn ajan. (Tavallisestihan he odottavat eri tilassa, ja heidät
kutsutaan antamaan todistuksensa, kun sen aika koittaa). Samalla
suositellaan, että he antavat todistuksensa omalta paikaltaan pöydän
ääreltä, millä nähtävästi tavoitellaan vaikutelmaa epävirallisuudesta.
Oppaassa annetaan runsaasti tarkkoja ohjeita siitä, milloin
välimiesmenettelyssä saa vedota sellaiseen aineistoon tai tapahtumiin,
jotka liittyvät asian aikaisempaan käsittelyyn paikallisessa neuvotteluissa
ja/tai työpaikkakohtaisessa sovittelussa. Perussääntö on selkeä:
kantajan (tai vastaavassa asemassa olevan henkilön, yleensä siis
työntekijän) omiin lausumiin saa vedota. Vedota saa myös siihen, mitä
on sanottu, kun kantaja on ollut läsnä, jos hän ei ole kumonnut
lausuttua. Sen sijaan muihin eli muiden henkilöiden muualla esittämiin
lausumiin ei saa todisteena viitata.
249
Opas tuo esiin myös avoimuuden kääntöpuolen. Runsas yleisö tuo menettelyyn
muodollisuutta ja rituaalimaisuutta, joka taas tuhoaa sen epävirallisuuden ja
vapaamuotoisuuden ilmapiirin, joka on juuri vaivalla luotu.
197
Ohimennen todettakoon, että sovittelussa esitetyllä aineistolla ei ole
erityisasemaa grievance arbitration -menettelyssä. Niitä sovittelun
spesifisiä vetoamiskieltoja, joita konfliktiteoria on tuonut, ei toisin sanoen
sovelleta. Vanhahtavaksi tätä perusratkaisua ei kuitenkaan voi moittia.
On syytä muistaa, että kielto ei muodollisesti ole voimassa myöskään
suomalaisessa välimiesmenettelyssä. Sovittelulain (2011/394) mukaan
osapuoli ei saa soviteltavana olleen asian myöhemmässä
tuomioistuinkäsittelyssä vedota siihen, mitä vastapuoli on sovintoon
pääsemiseksi tuomioistuinsovittelussa esittänyt (16 §). Kielto kaatuu
siihen, että välimiesmenettely ei käsitteellisesti ole tuomioistuinkäsittelyä
eikä paikalliset neuvottelut tai niihin liittyvät sovittelu
tuomioistuinsovittelua. Asia erikseen on , että kielto pitäisi ymmärtää
ilmaukseksi yleisestä periaatteesta. Tällöin se kattaisi myös muun
riidanratkaisun. Vaikka tämä periaate hyväksyttäisiinkin, se ei estäisi
tukeutumista niihin faktaselvityksiin, joita neuvottelut tai sovitteluyritykset
ovat tuottaneet.250
Grievance arbitration -menettelyssä todistelun erikoisuuksiin kuuluu
myös suositus siitä, että välimiesten tulee tehdä tutustumiskäynti itse
työpaikalle. Kysymys ei ole varsinaisesta katselmuksesta, jossa
tehtäisiin benthamilaisen näkemyksen mukaisia välittömiä
aistihavaintoja. Tutustumiskäynnin tarkoituksena on antaa kuva konfliktin
taustasta. Tämä suositus paljastaa, että oppaan laatijat ovat - ehkä
alitajuisesti - ajatelleet pienehköä ja yhteen teollis-tuotannalliseen
yksikköön rajoittuvaa konfliktia. Ajatus sinänsä on hyvä:
välimiesprosessiin on helppo liittää fact finding -käyntejä niissä
yrityksissä, joita riita läheisimmin koskee. Tällaiset käynnit ovat omiaan
lisäämään luottamusta (eli päätöksenteon legitimiteettiä) silloin, kun
välimiesmenettelyssä istunnot suljetaan yleisöltä.
8.2. Hybridimallit ja muunnelmat työriitojen välimiesmenettelyssä:
hyötyä vai haittaa?
Tunnetuin hybridi on med-arb -yhtenäismenettely. Se alkaa
institutionaalisena sovitteluna mutta muuttuu tavalliseksi
välimiesmenettelyksi, ellei sovintoon päästä. Samalla sovittelijan rooli
muuttuu: hänestä tulee automaattisesti välimies. Ensi näkemältä
menettely näyttää yhdistävän sovittelun ja lainkäytön hyvät puolet.
Riitapuolilla tuntuu olevan erityinen kannustin päästä sovintoon, koska
250
Aineiston hyväksikäyttämisestä myöhemmässä päätöksenteossa ks. esim. Koulu
2011 s. 289.
198
back up -menettely uhkaa välittömästi. Tarkempi analyysi paljastaa medarb- konseptin heikkouden. Sovitteluvaihe kärsii siitä, että riitapuolten on
pakko varoa, mitä he sanovat sovittelijalle, koska se voi vaikuttaa
päätöksentekoon välimiesmenettelyvaiheessa. Välimiesmenettely
puolestaan kärsii siitä, että välimies tiedostamatta ottaa huomioon
sellaista informaatiota, jonka hän on saanut riitapuolilta
sovitteluvaiheessa. Tämä informaatio on käsitteellisesti niin sanottu
lainkäyttäjän yksityistä tietoa. Sen vaarallisuus piilee siinä, että
vastapuoli ei tiedä sen olemassaolosta eikä pääse lausumaan siitä
käsitystään tai esittämään vastanäyttöä.
Toimiakseen edes kohtuullisesti med-arb -konsepti vaatii asianosaisilta
erityistä luottamusta sovittelija-välimieheen: viimeksi mainitun taas on
ensiksikin tiedostettava tiedon siirtymisen riski on pystyttävä se
eliminoimaan. Tosin voidaan kysyä, onko se ylipäätään ihmiselle
mahdollista. Pahimmillaan med-arb -konsepti tarjoaa huonoa sovittelua
ja huonoa lainkäyttöä. Tästä syystä valtiollisessa lainkäytössä
säännönmukaisesti kielletään sovittaja-tuomarin osallistuminen asiasta
päättämiseen. Se ei - toisin kuin välimiesmenettelyssä - ole sallittua,
vaikka asianosaiset siihen suostuisivatkin. Välimiesmenettelyssä
asianosaisten määräämisvalta ulottuu myös esteellisyyteen:
asianosaiset saavat hyväksyä välimieheksi miten esteellisen henkilön
tahansa, kunhan he vain tekevät päätöksensä kunnolla informoituna.251
Vaara hieman pienenee, jos hybridimalli toteutuu personaaliunionin
kautta. Tällöin sovitteluvaihe ja välimiesmenettelyvaihe ovat itsenäisiä
menettelyjä ja niistä sovitaan erikseen, mutta sama henkilö toimii
molemmissa. Yksityisen tiedon riskiä saadaan pienennetyksi vielä, jos
välimiesmenettelystä sovitaan ja välimies valitaan vasta, kun sovittelu on
todettu epäonnistuneena päättyneeksi. Tällöin myöskään sovittelijan
valintaa välimieheksi ei ole syytä vastustaa. Asianosaiset nimittäin
pystyvät tässä vaiheessa arvioimaan, onko sovittelijana toiminut henkilö
ylipäätän saanut sovittelussa sellaista informaatiota, joka voi vaikuttaa
hänen päätöksentekoonsa välimiehenä. Sitä paitsi sovittaessa asiasta
jälkikäteen asianosaiset voivat harkita, luottavatko he välimieheksi
ryhtyvän henkilön kykyyn irtaantua sovitteluvaiheen tapahtumista. Sen
sijaan jos välimiesmenettelystä tehdään ehdollinen välityssopimus
ennen sovittelua ja sovittelija nimetään siinä saman tien välimieheksi,
vaara säilyy. Tällainen etukäteisjärjestely on hyvin lähellä
säännönmukaista yhtenäismenettelyä: menettelyjen formaalinen
itsenäisyys on toisin sanoen näennäistä.
251
Välimiesmenettelyn esteellisyysperusteista ks. lähemmin Koulu 2007 s.
199
Monissa maissa (näin myös Suomessa) on tavallista, että virallisen
sovitteluelimen virkamies ryhtyy välimieheksi, kun hänen
sovittelemassaan työriidassa ei päästä sovintoon.252 Asianosaisten
oikeussuojan kannalta järjestely on hyväksyttävissä, jos välityssopimus
ja/tai välimiehen valinta tehdään sovittelun päätyttyä ja sovittelu on
tapahtunut yhteiskokouksissa, joissa molemmat riitapuolet ovat olleet
läsnä. Tällöin he pystyvät suhteellisen luotettavasti arvioimaan yksityisen
tiedon välittymisen riskin. Järjestelmän kannalta tällaista
personaaliunionin kautta tapahtuvaa riidanratkaisumenettelyjen
linkittämistä on pidettävä jopa suositeltavana. Se parantaa
tiedonvälitystä alajärjestelmien välillä ja takaa korkean
asiantuntemuksen välimiesmenettelyyn.
Jos uskotaan konfliktiteoreettisia aksiomia, niin eräät välimiesmenettelyn
muunnelmat tuntuvat sopivan erityisen hyvin intressiperusteisten riitojen
ratkaisemiseen. Tällainen on erityisesti edellä viitattu final offer välimiesmenettely.253 Siinä kumpikin osapuoli tekee käsittelyn lopuksi
ehdotuksen välimiesten ratkaisuksi; ehdotus jätetään välimiehille
tavallisesti suljetussa kirjekuoressa.254 Välimiehet valitsevat
jommankumman asianosaisen ehdotuksen välitystuomionsa pohjaksi.
Välimiehet eivät voi tehdä kompromissia ehdotusten välillä; heidän on
valittava niistä toinen. Edellä on todettu, että tällainen
välimiesmenettelyn muunnelma on toteutettavissa välimiesmenettelylain
tarjoamissa säädännäisissä puitteissa. Avoimeksi kuitenkin on jätetty,
miten muunnelman käyttäminen heijastuu välimiesmenettelyn
ulkonaisessa kulussa. Ohimennen todettakoon, että viimeiset tarjoukset
saavat yhtä hyvin olla myös avoimia, jolloin riitapuolet tietävät, mitä
toinen tarjosi.255
252
Koulu 2009 s. 80. Esimerkiksi Ruotsissa välimiesmenettelyyn siirtymistä on
pidetty niin epäilyttävänä, että jopa valtiollisen sovittelijan ehdotus siirtää riidan
ratkaiseminen välimiesmenettelyyn on vaatinut nimenomaisen säännöksen. Ks.
selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 96. Suomessa tällaista
oikeutta pidettäisiin itsestään selvänä ja valtakunnansovittelijan toimenkuvaan
automaattisesti kuuluvana.
253
Ks. edellä jakso 2.2.
Final offer -tekniikka ei ole spesifinen välimiesmenettelylle eikä siis vaadi tätä
menettelymuotoa. Tekniikka on liitettävissä lautakuntatyyppiseen riidanratkaisuun tai
jopa sovitteluun, kunhan riitapuolet vain sitoutuvat hyväksymään lautakunnan tai
sovittelijan tekemän valinnan. Ks. Pohjonen 2009 s. 72.
254
255
Stewart 1998 s. 17.
200
Perusvaihtoehtoja on kaksi. Ensimmäisessä lopullisten tarjousten
jättäminen päättää tavanomaisen käsittelyn, jossa asianosaiset ovat
saaneet esittää vaatimuksiaan ja perustelujaan, kommentoida
vastapuolen esitystä sekä tuoda esiin todisteita. Toisessa vaihtoehdossa
taas nämä normaalit menettelytavat joko supistetaan minimiinsä tai
jätetään kokonaan pois. Tällöin asian käsittely muodostuu käytännössä
tarjousten jättämisestä. On selvää, että koko käsittelyä ei voi korvata
tarjousten jättämisellä. Käsittely on joka tapauksessa tarpeen, jotta
välimiehet saavat tietoonsa ne kriteerit, joiden perusteella he tekevät
valintansa eri tarjousten välillä. Nämä kriteerit ovat de facto ne
argumentit, joilla asianosaiset ajavat asiaansa. Lisäksi kriteereistä ja
niiden täyttymisestä on keskusteltava, jotta asianosaiset saavat
tilaisuuden ajaa asiaansa (VML 22 §). Sen sijaan asianosaisen oikeus
ajaa asiaansa ei ulotu vastapuolen tarjouksen kommentointiin.
Tarkoitushan on juuri, että vastapuolet eivät saa tietää vastapuolen
tarjouksesta eivätkä pääse sitä kommentoimaan tai muuttamaan omaa
tarjoustaan, ennen kuin välimiehet tekevät valintansa.
Jos turvaudutaan välimiesmenettelyä lähellä olevaan riidanratkaisuun,
niin sanottu mini trial -konsepti voi sekin toimia.256 Siinä asianosaisten
edustajat esittelevät vaatimuksensa ja argumenttinsa paneelille, joka
koostuu puolueettomasta puheenjohtajasta ja asianosaisten edustajista.
Kokoonpano on siis sama kuin säännönmukaisessa työriitojen
välimiesmenettelyssä; myöskään käsittely ja paneelin päätöksenteko ei
välttämättä poikkea näkyvästi välimiesprosessista. Ainoa ero on
kielenkäytössä, välimiesmenettelylain kielenkäyttöä vältetään, ja se
korvataan lautakuntamenettelyjen käsitteistöllä. Kannattaa huomata, että
liittotason neuvottelu saattaa ulkonaisesti muistuttaa mini trial konseptia. Alkuperäiset riitapuolet nimittäin joutuvat vakuuttelemaan
näkemysten oikeellisuutta liittojensa edustajille, jotta nämä saadaan
ajamaan asiaa liittotason neuvotteluissa. Eroksi jää se, että vakuuttelua
ei siirretä sellaiseen yhteistapaamiseen, mitä aito mini trial -sovellus
edellyttäisi. Yhteydenpito omaan liittoon tapahtuu toisen riitapuolen
tietämättä.
Mini trial -tyyppinen esivaihe voisi olla hyväksi myös liittoneuvotteluissa.
Näin alkuperäiset riitapuolet (ja samalla heidän liittonsa) saisivat
realistisemman kuvan omasta neuvottelupositiostaan. Relatiivisen
optimismin näin väistyessä tie sovintoon avautuu. Sovintoteorian
totuuksiin kuuluu, että tällainen optimismi - asianosaisen kuvittelee
256
Lindell 2006 s. 48. Ks. myös Koulu 2011 s. .
201
asemansa vahvemmaksi, mitä se oikeasti on - estää sovinnon.257 Ja
kääntäen: sovinnon edellytykset ovat olemassa, kun optimismi
menetetään ja riitapuoli kykenee arvioimaan asemaansa objektiivisesti.
Tuomioistuinsovittelun suhteeton onnistuminen onnistumisprosentti
selittyy luultavasti sillä, että tuomari välittää oman käsityksensä
riitapuolille ja nämä luottavat alitajuisesti tuomarin arvioon siitä, miten
riita päättyisi, kun se tuotaisiin oikeudenkäyntiin.
8.3. Välitystuomion antaminen työriidassa
8.3.1. Välimiesten päätöksenteko
Laki lähtee siitä, että välimiehet tekevät päätöksensä äänestämällä
(VML 32.1 §).258 Äänestämissäännöt nousevat työriidoissa tärkeämmiksi
kuin tavallisessa välimiesmenettelyssä. Mitä useampia välimiehiä on,
sitä luultavampaa on erimielisyys. Jos välimiehiä on viisi tai enemmän ja
heistä valtaosa on intressiedustajia, äänestäminen lienee normaali
päätöksenteon tapa. Laki määrittää äänestämisen yksityiskohtaisesti.
Tuomio annetaan pääsäännön mukaan enemmistön mielipiteen
mukaisesti (1 virke). Jos erimielisyys koskee vaadittua rahamäärää,
äänet lasketaan yhteen alkaen korkeimmasta määrästä, kunnes
enemmistö saavutetaan (2 virke). Työriidat koskevat - tai oikeammin
muuntuvat - enimmäkseen rahamääräisiksi, joten toisen virkkeen
poikkeussääntö tullee tavallisesti sovellettavaksi. Siltä varalta, ettei
mikään mielipide saa enemmistöä, tuomio annetaan puheenjohtajan
mielipiteen mukaisesti (2 mom.). Vakiintuneen kannan mukaan vain
lopputulos ratkaisee; se, millä perusteella välimies on tulokseen
päätynyt, on yhdentekevää.259
Näin äänestys välimiesmenettelyssä poikkeaa äänestyksestä
valtiollisessa tuomioistuimessa. Jälkimmäisessä sekä lopputuloksen että
perustelujen on yhdyttävä, jotta tuomarin katsotaan äänestäneen jonkun
mielipiteen puolesta. Tätä perusteltiin lakia säädettäessä sillä, että
257
Näistä sovinnon niin sanotuista rationaalisuusehdoista ks. Koulu 1998 s. 191.
258
Ovaska 2007 s. 226.
259
Vaikka tämä vallitseva kanta, se ei ole itsestään selvyys, jos ratkaisu tehdään eioikeudellisen ratkaisuperusteen nojalla. Tällöin voidaan yhtä hyvin puoltaa tulkintaa,
jonka mukaan ensin äänestetään materiaalisesta esikysymyksestä eli siitä, mikä tuo
peruste on. Tämän jälkeen äänestetään siitä, mihin peruste sovellettuna johtaa.
Jälkimmäiseen äänestykseen joutuvat ottamaan osaa myös ne välimiehet, jotka
kannattivat toista, ensiäänestyksessä hävinnyttä ratkaisuperustetta.
202
välimiehillä ei ollut - eikä edelleenkään ole - velvollisuutta perustella
mielipidettään. Tosin perusteleminen on käytännössä niin
poikkeuksetonta, että tarvetta erityissääntelyyn ei enää ole. Prosessilain
äänestyssääntöjä, jotka ovat huomattavan pitkälle kehitettyjä, voitaisiin
yhtä hyvin soveltaa välimiesmenettelyssä. Totta kuitenkin on, että
lopputuloksen ja perustelujen identiteetti ovat vaikeasti arvioittaessa, jos
välimiehet soveltavat ei-oikeudellista ratkaisuperustetta.
Vaikka välimiesmenettelylain säännöt äänestyksestä näyttävät kattavilta,
ne tosiasiallisesti jättävät monia kysymyksiä avoimeksi. Tällainen on
muun muassa äänestäminen useista kannevaatimuksista. Yksi
vaihtoehto on kohdella jokaista osavaatimusta erillisenä: toisin sanoen
laskea enemmistö toisen virkkeen mukaisesti sen kohdalla itsenäisesti.
Toisessa vaihtoehdossa taas kaikki vaatimukset lasketaan yhteen, ja
enemmistö määrätään kokonaissumman perusteella. Erimielisyydet
äänestyssääntöjen tulkitsemisesta ratkaistaan nekin äänestämällä,
jolloin enemmistö voittaa. Useimmat erimielisyydet - myös edellä
mainittu - kiteytyvät kahdeksi tulkinnan vaihtoehdoksi, joista välimiehet
päättävät. Normaalisti päätös saadaan aikaan ensimmäisen virkkeen
pääsäännön mukaisesti.
Intressiriidat ovat määritelmänsä mukaisesti lähtökohtaisesti
rahamääräisiä. Näin enemmistö saadaan yleensä määrätyksi toisen
virkkeen laskusäännön mukaisesti. Rahamääräisessä riidassa tulos ei
periaatteessa voi jäädä avoimeksi, eikä toisen momentin hätäsääntö,
puheenjohtajan mielipide voittaa, hevin tule sovellettavaksi. Voidaan
kuitenkin väittää, että joissakin intressiriidoissa päätös on tehtävissä vain
yksimielisesti. Jos välimiesten tehtävänä on päättää “uusista normeista”,
ne ovat tietenkin laadittavissa vain konsensuksen vallitessa.
Välttämätöntä tämä ei ole. On ajateltavissa, että jokainen ehdotus
uudeksi normiksi on mielipide, toisin sanoen välimiehet äänestävät
kaikista tehdyistä normiehdotuksista, ja enemmistön saavuttanut
ehdotus muodostaa välitystuomion. Tätä tulkintaa kannattaa suosia:
onhan äänestyssäännöillä - ja etenkin toisen momentin hätäsäännöllä haluttu varmistaa, että menettely tuottaa aina välitystuomion.
Tosin mahdollista on, että näin ei käy. Hallituksen esitys mainitsee
esimerkkinä kahden välimiehen menettelyn, jossa välimiehet eivät
“pääse sopimukseen” tuomiosta.260 Tyypillinen intressiriita johtaa näin
kahteen erilaiseen ehdotukseen uusiksi normeiksi, toinen tulee
työntekijäjärjestön, toinen työnantajapuolen välimiehiltä. Näin
260
HE 202/1991 s. 25.
203
puheenjohtajan mielipide nousee ratkaisevaksi. Logiikka pitää myös yllä
äänestysblokkien yhtenäisyyttä. Jos blokki hajoaa eli saman puolen
välimiesten kannat eroaa, vastapuoli automaattisesti voittaa (jos
puheenjohtaja siihen yhtyy) tai välitystuomiota ei pystytä antamaan
(puheenjohtaja yhtyy vähemmistön näkemykseen).
Laki ei mainitse mahdollisuutta, että asianosaiset sopisivat välimiesten
äänestämisestä. Asianosaisten määräämisvallan ulottuvuutta
arvioitaessa on syytä erottaa yhtäältä äänestäminen sinänsä ja toiseksi
äänestyssääntöjen sisältö. Mitä tulee äänestyssääntöjen sisältöön,
asianosaisille annetaan täydellisen sopimusvapaus. He saavat sopia
joko prosessilain äänestyssääntöjen soveltamisesta tai muunlaisista
äänestämisen säännöistä.261 Esimerkiksi Metsäteollisuus ry:n ja
Paperiliitto r.y.:n välimiesmenettelypöytäkirjassa määrätään, että äänten
mennessä tasan välimiesten päätökseksi tulee se mielipide,johon
puheenjohtaja on yhtynyt.262
Sen sijaan äänestäminen sinänsä on oma ongelmansa. Äänestäminen
on välttämätöntä, jos välimiehille asetetaan se ratkaisupakko, joka
tavallisessa välimiesmenettelyssä on sääntönä. Toisaalta jos
ratkaisupakosta luovutaan, periaatteessa ei ole estettä luopua
myöskään äänestämisestä. Päätöksenteon ehdoksi voidaan asettaa
yksimielisyys tai määräenemmistö. Yksimielisyyden vaatimuksella voi
olla käyttöä esimerkiksi päätettäessä, onko asia niin laajakantoinen, että
välimiehet eivät sitä käsittele vaan ohjaavat asianosaiset
työtuomioistuimeen. Suorastaan luontevalta yksimielisyys tuntuu silloin,
kun välimiehet kirjoittavat intressiriidassa “uusia normeja”, toisin sanoen
tekevät uuden työehtosopimuksen. Intressiriidoissa ihanteellisessa
välityslausekkeessa määrätään myös äänestämisestä. Kuten edellä
havaittiin, säädännäiset äänestyssäännöt eivät kovinkaan hyvin sovellu
päätöksentekoon tällaisessa menettelyssä.
Joskus on epäselvää, voivatko välimiehet antaa sitovan vai
suositusluontoisen (eli ei-sitovan) välitystuomion. Tämä on ratkaistava
viimeistään välitystuomiota annettaessa.263 Vastaisten erimielisyyksien
261
Möller 1997 s. 73. Vrt. Heuman 1999 s. 508. Asiaan palataan jäljempänä.
262
5-kohta. Ohimennen todettakoon, että pöytäkirja määrä myös poikkeuksellisesti
siitä, milloin “välimiesoikeus on tuomionvoipa”. Siihen vaaditaan, että läsnä on
puheenjohtaja tai hänen varamiehensä ja kaksi kummankin järjestön valitsemaa
välimiestä.
263
Suositeltavaa kuitenkin on, että tätä ratkaisua ei lykätä, koska tulos vaikuttaa
välimiesprosessiin. Sitovaan välitystuomioon johtavassa menettelyssä on seurattava
204
välttämiseksi hyvä välitystuomio määrittelee statuksensa. Ellei
välitystuomio muuta ilmoita, se oletetaan sitovaksi eli riidan
oikeusvoimaiseksi ratkaisuksi. Eri mieltä olevan asianosaisen on joko
kumottava välitystuomio moitekanteella tai ajettava vahvistuskannetta
välitystuomion suositusluonteen osoittamiseksi. Tällainen
vahvistuskanne voi johtaa myös siihen, että itsensä ei-sitovaksi
ilmoittava välitystuomio todetaankin asianosaisia sitovaksi.264
Myös kysymys siitä, onko välitystuomio luokiteltava sitovaksi vai eisitovaksi, ratkaistaan välimiesten äänestyksellä.
8.2.2. Ratkaisupakko vai ratkaisuvapaus?
Välimiehillä on, kuten tuomioistuimilla yleensä, periaatteessa
ratkaisupakko: heidän on annettava heille tuodussa riidassa ratkaisu,
joko materiaalinen tai prosessioikeudellinen. Tätä lähtökohtaa pidetään
itsestään selvänä. Samoin on pidetty selvänä, että välimiehiin
sovelletaan myös liiallisen ratkaisemisen kieltoa, joka on ratkaisupakon
eräänlainen vastakohta. Välimiehet eivät saa ratkaista riitaa laajemmalti,
mitä asianosaiset ovat vaatineet, vaikka se olisi tarpeellista - esimerkiksi
pysyvän kokonaisratkaisun saavuttamiseksi.265 Asia erikseen on, että
tämän ratkaisukiellon oikeutus ja/tai tarkoituksenmukaisuus
nimenomaan työelämän riitaisuuksissa ja ehkä eniten intressiriidoissa ei
ole niin selvä kuin normaalisti. Mitä enemmän välimiesmenettelyyn
liitetään orientointi- tai kehittämistavoitteita, sitä helpompi on väittää, että
välimiesten ei tarvitse pysyä välityslausekkeen tai riitakontekstin
ahtaissa rajoissa.
Voidaan kysyä, onko työriidoissa mahdollista luopua välimiesten
lähtökohtaisesta ratkaisupakosta tai päinvastoin antaa heille
välimiesmenettelylain säännöksiä; ei-sitovan välitystuomion tuottavassa se ei ole
välttämätöntä eikä edes tarpeen. Välimiesmenettelylain säännökset on nimittäin
kirjoitettu oikeusvoimaista ratkaisua silmälläpitäen ja oikeussuojaa painotaten, mikä
ei ole tarpeen muunlaisessa menettelyssä.
264
Tällainen käänteinen vahvistus on toki pulmallinen moiteajan kannalta. Kun
vahvistustuomio annetaan, moiteaika on normaalisti päättynyt. Oikeudenmukaisinta
on katsoa, että uusi moiteaika alkaa kulua vahvistustuomion lainvoimaiseksi
tulemisesta. Minkäänlaista tukea laista tulkinta ei kylläkään saa, ja sitä voidaan pitää
välitystuomion pysyvyyden periaatteen vastaisena. Tulkinta kuitenkin näyttää
ainoalta keinolta saada välitystuomio sen tuomioistuinkontrollin piiriin, jota laki
edellyttää.
265
Ovaska 2009 s. 26.
205
ratkaisuvapaus elim oikeus laajennettuun konfliktinratkaisuun. Itsestään
selvää on, että tämä käy päinsä vain asianosaisten sopimuksen
perusteella. Eri asia on, että asianosaiset voivat siirtää tätä
päätösvaltaansa välimiehille. Asianosaisten sopimusvapautta tässä
suhteessa on syytä tarkastella oikeusriidat ja intressiriidat erottaen.266
Sopimuksia ratkaisupakosta tai ratkaisuvapaudesta - ja ylipäätäänkin
välimiesten ratkaisutoiminnasta - voidaan kutsua yleisnimellä
päätöksentekolausekkeet. Aluksi on syytä kysyä, mitä muotoa tällaisen
lausekkeen pätevyys edellyttää. Ilmeistä on, että lakimääräinen
kirjallisen muodon vaatimus ei niitä koske: tämä vaatimus rajioittuu vain
välityssopimuksen ydinalueelle. Riidanratkaisua tavalla tai toiselle
tarkoittaville sopimuksille on kuitenkin tapana asettaa nimenomaisuuden
ja yksiselitteisyyden vaatimus. Sopimusta ei saa johtaa käyttäytymisestä
eikä se saa olla tulkinnanvarainen. Muutoin sopimukset ovat omiaan
vaikeuttamaan materiaalista riidanratkaisua eli johtamaan edellä
viitattuun riitaan riidassa. Tämä nimenomaisuuden vaatimus on
ulotettava myös asianosaisten sopimukseen, jolla he joko vapauttavat
välimiehet ratkaisupakosta tai liiallisen ratkaisemisen kiellosta.
Aste-eroa näiden tilanteiden välille ei pystytä tekemään. Tosin voidaan
sanoa, että ratkaisupakon syrjäyttäminen on siinä määrin vastoin
välimiesmenettelyn riidanratkaisuluonnetta, että sitä tarkoittavan
sopimuksen on oltava erityisen selvä.267 Olettamus siis on, että
välimiesten on ratkaistava riita. Näyttötaakka on sillä asianosaisella, joka
väittää muuta. Näyttökynnyskin on korkea, koska ratkaisupakosta
luopuminen johtaa siihen, että kaikki kustannukset menevät hukkaan - ja
riita on edelleen alkutilassaan. Sen sijaan välimiesten ratkaisuvallan
laajentaminen - eli kiellosta luopuminen - on hyväksyttävämpää. Moderni
konfliktiteoria moittii lainkäyttöelimiä siitä, että se ratkaisevat isoloituja ja
oikeudellistuneita osia pyrkimättäkään kokonaisvaltaiseen konfliktin
ratkaisemiseen. Vaikka totaalisessa ratkaisuvapaudessa on pulmansa,268
riitakysymyksen ylittävä välitystuomio voi työriidoissa olla joskus
paikallaan. Tällöin pääsääntönä on, että tällainen välitystuomio annetaan
intressiriidoissakin vain asianosaisten ollessa yksimielisiä.
266
Ks. Koulu 2009 s. 83.
267
Ennen kuin välimiehet ryhtyvät tulkitsemaan asianosaisten sopimusta,
materiaalisen prosessinjohdon keinot on käytettävä loppuun, toisin sanoen
asianosaisilta on kysyttävä, mitä he ovat sopimuksellaan tarkoittaneet. Tulkintaan
ajaudutaan tästä syystä vasta, kun asianosaiset ovat eri mieltä, toinen sanoo sovitun
ratkaisupakosta luopumisesta, toinen taas kiistää sen.
268
Ks. jaksot 4.3., 8.2. ja 8.4.
206
Oikeusriidoissa toimimista vastoin yhdenkin asianosaisen kantaa on
vältettävä, koska se tuo automaattisesti mukanaan konkreettisen vaaran
välitystuomion kumoutumisesta.
Ohimennen todettakoon, että tavallisessakin välimiesmenettelyssä on
pidetty mahdollisena sitä, että lähtökohtaisesta ratkaisupakosta
huolimatta välimiehet eivät “saa aikaan” välitystuomiota. Tämä voi johtua
joko siitä, että välimiehet eivät ole samaa mieltä äänestyssääntöjen
tulkinnasta269, tai siitä, että välimiehiä on parillinen määrä ja mielipiteet
jakaantuvat tasan.270 Periaatteessa välimiesten on tällöin lopetettava se
(VML 30 §). Muodollinen lopettamispäätös on suositeltava, koska se
vahvistaa välimiesten epäonnistuneen. Muutoin välimiesten
epäonnistumista päätöksenteossa on vaikea osoittaa, ja oikeudenkäynti
estyy periaatteessa loputtomiin. Tästä syystä välitystuomion “saamiselle
aikaan” on asetettava enimmäisaika, vaikkakaan välityssopimuksessa
tai institutionaalisissa säännöissä ei sellaista ole. Esimerkiksi vuoden
kestänyt odotus siitä, kun asiaa viimeksi käsiteltiin, riittänee useimpien
mielestä osoittamaan, että välimiehet eivät kykene päätöksentekoon
asiassa. Tehtiin lopettamispäätös tai ei, välityssopimuksen
oikeudenkäyntiä estävä vaikutus lakkaa: riita on vietävissä
tuomioistuimeen, jos se on oikeudellinen. Intressiriidassa kaikki jää
ennalleen eli tulevien sopimusneuvottelujen ja mahdollisen työtaistelun
varaan.
Luopuminen ratkaisupakosta vaikuttaa sinänsä loogiselta
intressiriidoissa, koska ratkaisupakko edellyttää tuekseen
todistustaakkanormeja. Vasta tällaisten normien avulla voidaan antaa
ratkaisu siitä riippumatta, miten luotettavasti niin sanottu aineellinen
totuus on pystytty yksittäisessä oikeudenkäynnissä selvittämään.271
Toistaiseksi todistustaakkasääntöjä ei-oikeudellisia ratkaisutilanteita
varten ei ole olemassa. Niiden kehittäminen on sinänsä mahdollista,
esimerkiksi sääntö, jonka mukaan asiantila jää entiselleen, ellei
painavaa tarvetta vallitsevan asiantilan muuttamiseen osoiteta, so.
todistustaakka on muutosta vaativalla, vaikuttaa yleispätevältä. Vaikka
oikeusriidoissa ratkaisupakon syrjäyttämiseen ei löydy yhtä legitiimiä
269
Näin ei tietenkään saisi käydä, sillä välimiehet päättävät ensin äänestyssääntöjen
oikeasta tulkinnasta. Käytännössä erimielisyys tulkinnasta kuitenkin estää
todennäköisesti päätöksenteon tässä esiäänestyksessäkin, eli välimiehet eivät pysty
päättämän siitä, mikä on äänestyssääntöjen oikea sisältö.
270
Ovaska 2007 s. 228.
271
Lappalainen 2001 s. 308.
207
syytä, tällaisia sopimuksia tehdään. Sopimuskäytännön perusteella
näyttää, että niihin on tarvetta, joten konfliktinhallinnan tutkimuksen ei
tule pelkästään dogmaattisista syistä evätä tällaisen sopimisen
mahdollisuutta.
Sopimuskäytännössä on kaksi käytännettä. Ensimmäisessä välimiesten
“ei tarvitse” ratkaista riitaa; toisessa he “eivät saa” sitä tehdä.
Jälkimmäisen käytänteen yksi muunnelma tunnetaan graafisen alan
sopimuksissa. Jos välimiehet havaitsevat, että heidän ratkaistavakseen
tuotu asia on “laajakantoinen “ tai “yleiseltä luonteeltaan
työtuomioistuimen ratkaistava”, heidän on ilmoitettava tästä
asianosaisille, joilla on tämän jälkeen oikeus panna asiaa koskeva
kanne vireille työtuomioistuimessa.272 Lauseke jättää jatkon avoimeksi.
Tarkoitus lienee, että välimiesmenettely lopetetaan tähän pisteeseen
välimiesten päätöksellä (VML 30 §). Tämän jälkeen asianosaisella on
valta päättää, tuoko hän asiansa työtuomioistuimeen, hakee siihen
sovintoa esimerkiksi seuraavissa työehtosopimusneuvotteluissa vai
tyytyykö kohtaloonsa. Yleisistä prosessiperiaatteista seuraa, että
kysymys asian “laajakantoisuudesta” ja “yleisestä luonteesta” on
kunnolla käsiteltävä välimiesprosessissa. Asianosaisten on esimerkiksi
saatava sanoa siitä mielipiteensä. Lauseketeksti antaa kuitenkin kuvan,
että viime käden ratkaisuvalta on välimiehillä. He voivat lopettaa
välimiesmenettelyn, vaikka asianosaiset ovat yhtä mieltä siitä, että asia
on vähämerkityksinen.
Näin toteutettuna järjestely on ensiksikin kyseenalainen oikeuksiin
pääsyn kannalta: asianosaisten on pantava vireille periaatteessa raskas
välimiesmenettely vain kuullakseen, etteivät välimiehet käsittele hänen
asiaansa. Mitään kriteerejä sen arvioimiseen, millainen asia katsotaan
laajakantoiseksi ja/tai työtuomioistuimessa ratkaistavaksi, ei toiseksi
anneta. Näin välimiesten subjektiiviset näkemykset hallitsevat. Tästä
seuraa, että asianosaisilla ei ole käytettävissään tehokkaita
oikeussuojakeinoja virheellistä lopettamispäätöstä vastaan. Asia
erikseen on, että nämä keinot ovat muutoinkin vähäiset; lähinnä
moitesäännöstön analogista soveltamista on pidetty mahdollisena.273
Kolmanneksi järjestely on prosessitaloudellista tuhlaus. Asian käsittely
työtuomioistuimessa aloitetaan nollapisteestä, eikä aikaisempaa
välimiesmenettelyä ei näin päästä hyödyntämään. Myös välimiesten
harkintavalta on epäselvä. Lauseketeksti antaa kuvan välimiesten
272
Nieminen 2006 s. 1019.
273
Smalén 2009 s. 76.
208
velvollisuudesta jättää käsittely kesken; tilanteeseen sopisi paremmin
välimiesten oikeus lopettaa välimiesmenettely toisen asianosaisen
pyynnöstä. Yksimieliset asianosaisethan toki voivat lopettaa
välimiesmenettelyn milloin tahansa ja mistä syystä hyvänsä.
Kuten edellä todettiin, asianosaisten sopimusvapauteen kuuluu myös
sopiminen siitä, että välimiehet eivät saa ratkaista tietyntyyppistä riitaa,
vaikka jompi kumpi asianosainen (tai miksei molemmatkin) sitä de facto
vaativat. Sopimus voi sisältyä välityslausekkeeseen, mutta asianosaiset
voivat tehdä tällaisen sopimuksen aina siihen saakka, kunnes
välitystuomio on annettu. Määräys on periaatteessa pätevä, koska
asiallisesti on kysymys välimiesten toimivallan rajoittamisesta.
Asianosaiset saavat mielensä mukaan rajoittaa välimiesten toimivaltaa,
oli se tarkoituksenmukaista tai ei.274 Ainoan rajoituksen muodostaa se,
että välityssopimuksen on jätettävä päätöksenteko mahdolliseksi. Ellei
näin ole, välityssopimus on toimimaton - ja on siitä syystä pätemätön.275
Selvää toki on, että välimiehet eivät ilman tällaista nimenomaista
sopimusta saa luopua välitystuomion antamisesta.
Peilikuvakysymys kuuluu, voivatko asianosaiset sopimuksellaan
syrjäyttää ratkaisukiellon, toisin sanoen antaa välimiehille vallan
ratkaista riidan siltä osin kuin sen ratkaisemista ei ole vaadittu.
Sopimusvapauden periaate tukee myöntävää vastausta,
prosessioikeuden periaatteet taas puhuvat sitä vastaan. Kiellon
syrjäyttäminen nimittäin merkitsisi samalla vaatimus- ja väittämistaakan
syrjäyttämistä: niistä luopuminen taas saisi aikaan sen, että
asianosainen ei pysty tehokkaasti ajamaan asiaansa - mitä laki vaatii
(VML 23 §). Tästä syystä sopimusvapautta ei ole aihetta ulottaa näin
pitkälle ainakaan välimiesmenettelylain perinteisellä soveltamisalueella
eli oikeusriidoissa. Sen sijaan estettä ratkaisukiellosta luopumiselle ei
ole, jos välimiesmenettely jää lain ulkopuolelle. Tältä osinhan
prosessioikeudelliset periaatteet eivät rajoita sopimusvapautta.
Avoimeksi jää näin ainoastaan kysymys siitä, saavatko asianosaiset
274
Hemmo 2005 s. 89. Tosin voidaan sanoa - kuten on tehtykin - että
riidanratkaisulausekkeiden tarkoituksenmukaisuus otetaan huomioon niiden
tulkinnassa, toisin sanoen lauseketta tulkitaan, ellei muu tulkinta-aineisto sitä estä,
tehokasta ja kokonaisvaltaista konfliktinhallintaa suosivasti. Välimiesten luontaisiin
prosessinjohtovelvollisuuksiin kuuluu myös riitapuolten informoiminen lausekkeen
epätarkoituksenmukaisuudesta ja kehotukset tehdä uusi, laajennettu välityssopimus.
275
Todettakoon, että tämä toimimattomuusoppi on Suomessa jäänyt hyvin vähälle
huomiolle ja lisäksi päinvastaiseen suuntaan vaikuttavan erillisyysopin varjoon. Ks.
Koulu 2008 s. 128 .
209
syrjäyttää ratkaisukiellon sellaisessa välimiesmenettelyssä, joka kuuluu
lain soveltamisalaan mutta jossa ratkaistaan intressiriita. Jos tai kun
tällaisessa riidassa annettu ratkaisu tulkitaan sopimukseksi (mikä on
vallitseva kanta), periaatteellista estettä sille ei ole.
Joissakin työehtosopimuksissa yritetään hieman paradoksaalisesti
varmistaa, että välimiehet tekevät ratkaisun. Edellä viitatun Viestinnän
keskusliiton ja Suomen journalistiliiton työehtosopimuksen
soveltamisohjeessa välimiehiä kielletään “alistamasta” riitaa
(yksilöperusteista irtisanomista) työtuomioistuimelle. Tosin tämä ei lain
mukaan olisi muutoinkaan mahdollista. Viestinnän keskusliiton ja Team
teollisuusalojen ammattiliiton sopimuksessa taas välimiehet velvoitetaan
käsittelemään loppuun vireillä olevat asiat, vaikka työehtosopimuksen
voimassaolo on päättynyt. Myös tämä määräys on selventävä, sillä
sama seuraa jo yleisistä oikeusperiaatteista. Pääsopimuksen
päättyminen ei vie välimiesten toimivaltaa eikä poista heidän
ratkaisupakkoaan.
8.4. Välitystuomion laatiminen, tulkinta ja välitystuomion moite
8.4.1. Perustella vai ei perustella?
Keskustelua siitä, tuleeko välitystuomiot perusteella, on käyty pitkään.
Kaikissa maissa laki ei edellytä välitystuomioiden perustelemista, mikä
vastaa alkuperäistä ideaa. Liike-elämän riidanratkaisussa tarvittiin
nimenomaan nopea ratkaisu, perusteluilla ei ollut niin väliä. Tällä
kannalla on myös Suomen oikeus. Hyväksi välimieskäytännöksi on
kuitenkin katsottu välitystuomion perusteleminen276; de facto
välitystuomiot ovat käytännössä aina perusteltuja, perustelut ovat
monasti laajemmat ja seikkaperäisemmät kuin vastaavissa valtiollisten
tuomioistuinten ratkaisuissa. Käytäntö on niin yksimielinen ja
johdonmukainen, että perustelujen puuttuminen yksittäisestä
välitystuomiosta herättänee nykyisin jo kysymyksen siitä, onko
välimiesten ratkaisu mielivaltainen ja välitystuomio näin
oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen. Vähintäänkin perustelujen
totaalinen laiminlyöminen edellyttää hyväksyttävää syytä kuten
asianosaisten sopimusta277 tai poikkeuksellista kiirettä.
276
Ovaska 2007 s. 228.
277
Asianosaisten sopimus, jonka mukaan välitystuomio on perusteltava tai jätettävä
perustelematta, on tietenkin sitova. Muutoin välimiehet päättävät - tarvittaessa
äänestämällä - perustellaanko tuomio. Jos enemmistö kannattaa perustelujen pois
jättämistä, eri mieltä ollut ja äänestyksessä hävinnyt välimies ei saa perustella
210
Kuten edellä todettiin, intressiriitojen välitystuomioissa
perusteluvaatimus ei ole itsestään selvä.278 Sopimuskonstruktio nimittäin
johtaa siihen, että perustelut ja etenkin obiter dicta -tyyppiset lausumat
saatetaan nekin mieltää uusiksi sopimuksiksi asianosaisten välillä. Tästä
syystä obiter dicta -toteamuksia kannattaa kokonaan välttää, eikä
varsinaisiin perusteluihinkaan tule sisällyttää sellaisia kannanottoja, jotka
sanamuodoltaan muistuttavat tahdonilmaisuja. Todettakoon, että
oikeusriidoissa tätä ongelmaa ei synny, eikä erityinen pidättyvyys ole
tästä syystä välttämätöntä. Monissa maissa on kuitenkin kiistelty siitä,
sovelletaanko yleisen välimiesmenettelylain määräyksiä välitystuomion
perustelemisesta myös työriitoihin vai ei. Tyypillinen esimerkki on
Englanti, jonka laki ei periaatteessa vaadi välitystuomion perustelemista.
Työriidoissa välimiehiä kuitenkin rohkaistaan perustelemaan
välitystuomionsa erityisesti palkkaa koskevissa riidoissa. Perusteltu
päätös nimittäin ohjaa vastaisia tulopoliittisia ratkaisuja.
Vuonna 1969 pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa päädyttiin
samaan eli suosittelemaan perusteluja työriitoja koskeviin
välitystuomioihin. Kunnolliset perustelut tukivat ensiksikin lopputuloksen
hyväksyttävyyttä, toiseksi perustelut ohjasivat asianosaisten vastaista
käyttäytymistä, ja kolmanneksi asianmukaisesti perustellut välitystuomiot
muodostaisivat aikanaan kattavan työriitojen case -säännöstön, jota
työmarkkinoiden toimijat noudattaisivat. Kaksi ensimmäistä perustelua
ovat toistaiseksi jääneet näyttöä vaille joskin sinänsä uskottavia, kolmas
perustelu on sen sijaan jäänyt hurskaaksi toivomukseksi. Tällaista case säännöstä ei ole syntynyt, mikä johtunee välitystuomiot rekisteröivän ja
niistä tietoa levittävän keskuselimen puuttumisesta. Konferenssikin
myönsi, kuten odottaa saattoi, oikeus- ja intressiriitojen eron, mitä tulee
välitystuomion perustelemiseen. Yksimielisyyteen ei kuitenkaan päästy,
tuliko ongelma ratkaista jättämällä perustelut kokonaan pois
intressiriidoissa vai vaatiko niiden erityisluonne päinvastoin laajempia
perusteluja kuin välitystuomiot oikeusriidoissa. Selvää tietenkin oli, että
intressiriidoissa perustelujen tuli olla toisenlaisia kuin oikeusriidoissa.279
Kehitys on kulkenut tämän keskustelun ohitse. Kunnolliset perustelut on
tulkittu osaksi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Perustelemista varten
eriävää mielipidettään. Erivänä mielipide saa siis ilmoittaa vain eriävän
lopputuloksen.
278
Ks. jakso 4.3.
279
De Givry 1978 s. 53.
211
on kehitetty myös peukalosääntöjä. Vaikka ne on laadittu valtiollista
lainkäyttöä ja faktaperusteluja ajatellen, ne ovat yleistettävissä myös
välimiesmenettelyyn ja oikeudellisiin perusteluihin. Oikeudelliseksi
perusteluksi luetaan tässä myös ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen
soveltaminen konkreettiseen tapaukseen. Työriitojen
välimiesmenettelyssä peukalosääntö 3 nostettiin esiin jo viitatussa
vuoden 1969 konferenssissa. Sääntö kuuluu: “Ilmaise epävarmuus ja
heikko kohta avoimesti perusteluissa. Älä peitä sitä vakuuttavalta
näyttävään verbaaliakrobatiaan”.280 Oma ongelmansa on, missä määrin
oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusta voidaan käyttää
perusteluna intressiriidoissa, joita lähtökohtaisesti ei käsitellä
oikeudenkäynneissä. Voidaan kuitenkin väittää, että jos näin
poikkeuksellisesti tehdään, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin
kriteerejä on sovellettava. Asia erikseen on, että välimiesmenettely
kokonaisuudessaan - toisin sanoen myös oikeusriidoissa - on haluttu
jättää ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle. 281
8.4.2. Välitystuomion tulkinta
Välitystuomion tulkinta muodostaa oman ongelmakokonaisuutensa.
Oikeusriidoissa tulkintariitoja syntynee harvoin; sen sijaan välitystuomiotyöehtosopimus kärsii niistä vähintään samassa määrin kuin luonnollinen
eli sopimusteitse syntynyt työehtosopimuskin. Elleivät asianosaiset ole
muuta sopineet tai sovi, oikeusriidassa annetun välitystuomion tulkinta
kuluu yleisille tuomioistuimille, intressiriidan välitystuomioita taas
tulkitsee työtuomioistuin. Kuten edellä todettiin282, yksimieliset
asianosaiset voivat jakaa tulkintavallan toisin kuin mitä laki säätää.
Kummassakin riitatyypissä välitystuomion tulkinta saatetaan ensiksikin
uskoa välimiehille; tehtävään voidaan käyttää joko vanhoja (eli
tulkittavan välitystuomion antaneita) välimiehiä tai uusia välimiehiä.283
280
Huovila 2003 s. 413.
281
On arveltu, että ihmisoikeussopimuksen riidaton soveltaminen
välimiesmenettelyyn ei merkitsisi “kovin erikoisia muutoksia nykyisiin
välimiesmenettelyprosesseihin”. Ks. Lehtola 2010 s. 123. Tämä pitääkin paikkansa.
Ihmisoikeussopimuksen piiriin pääseminen (tai toisesta näkökulmasta joutuminen)
toisi kuitenkin välimiesmenettelyn sen dynaamisen oikeuskehityksen piiriin, jota
ihmisoikeustuomioistuin toteuttaa.
282
Ks. edellä jakso 3.2.
Vanhojen välimiesten näkökulmasta ehkä kiintoisin kysymys on, voidaanko
heidät velvoittaa joko erillisestä korvauksesta tai ilman korvausta käsittelemään
tällaista jälkikäteistä välitystuomion tulkintaerimielisyyttä. Jos lähdetään
välimiessopimus -konstruktiosta, vastaaminen on helppoa. Välimiehille voidaan
283
212
Tätä tarkoittava määräys on otettavissa jo alkuperäiseen
välityssopimukseen eli työehtosopimuksen lausekkeeseen: se on
tietenkin tehtävissä myös vartavastisena eli tulkintariidan
aktualisoiduttua. Sen sijaan tällaista tulkintalauseketta (termi tässä) ei
saa ottaa välitystuomioon, sillä välitystuomion tulkinnasta sopiminen
kuuluu asianosaisten autonomian piiriin. Välimiehet eivät voi pidättää
itsellään tulkintavaltaa, kaikkein vähimmän tulkintamonopolia. Toiseksi
mikään ei estä sitäkään, että välitystuomion tulkinta ohjataan ensin
institutionaaliseen sovitteluun, toisin sanoen riitapuolten on ennen
turvautumista valtiolliseen tuomioistuimeen yritettävä päästä
yhteisymmärrykseen oikeasta tulkinnasta. Tällaisia
sovittelulausekkeitahan käytetään laajalti työehtosopimuksissa.
Välitystuomion tulkintaa koskevat erimielisyydet ovat useimmiten
suhteellisen vähäisiä. Tästä syystä joskus saattaa riittää, että vanhat
välimiehet antavat pelkän lausunnon - lausunto rinnastuu asiantuntijan
antamaan lausuntoon - siitä, mitä he ovat välitystuomiollaan
tarkoittaneet tai miten sitä on tulkittava. Tähän välimiehet voivat sitoutua
(tai oikeammin ehkä lupautua) myös välitystuomiossa. Asianosaisten
asiaksi jää päättää, pyytävätkö he tällaista “virallistulkintaa” ja minkä
vaikutuksen he sille omassa toiminnassaan antavat. Selvää kuitenkin
on, että kummankaan asianosaisen oikeutta saattaa välitystuomion
tulkintaa koskeva erimielisyys tuomioistuimen tutkittavaksi ei voida
pysyvästi estää.
Jos välitystuomio on annettu intressiriidassa, sillä on eräänlainen
konversiovaikutus. Vaikka intressiriidat eivät ole niin sanottuja
oikeusasioita eikä niiden käsittely valtiollisessa tuomioistuimessa ole
mahdollista284, asia on toisin, kun välitystuomio on annettu. Välitystuomio
oikeudellistaa intressiriidan ja tekee siitä tuomioistuinkelpoisen.285
Esimerkiksi välitystuomion tulkintaa koskevaa kannetta voidaan ajaa;
kyseisessä sopimuksessa asettaa tällainen tulkintavelvoite; ellei välimies siihen
suostu, hän voi kieltäytyä hänelle tarjotusta toimeksiannosta toimia välimiehenä.
284
Kuten edellä todettiin, täysin selvää ei ole sekään, saavatko välimiehet käsitellä
intressiriitoja. Ks. edellä jakso . Kun näin kuitenkin laajalti tapahtuu, ongelma on
lähinnä akateeminen ja oppihistoriallinen.
285
Tähän viitannee seuraava lausuma (alkuperäistekstissä kursivoitu): “- - - i ett
verkställighetsskede existerar en norm enligt vilken parternas anspråk kan bedömas.
Denna norm utgörs av värdefördelningsbeslutet i intressitvisten - - -.” Näin
Bratngärde 1974 s. 18.
213
samoin välitystuomio on kumottavissa välitystuomion moitteella.
Kannattaa kuitenkin huomata, että oikeudellistuminen rajoittuu itse
välitystuomioon, sen tulkintaan, pätevyyteen ja täytäntöönpanoon.
Valtiolliset tuomioistuimet eivät edelleenkään voi ottaa alkuperäistä eli
materiaalista intressiriitaa tutkittavakseen. Raja on kuitenkin häilyvä:
esimerkiksi välitystuomiota tulkittaessa on pakko ottaa huomioon sen
tausta eli käytännössä alkuperäinen riita. Välitystuomion ja
sovintosopimuksen välillä on tässä suhteessa sekä yhtäläisyyksiä että
eroja. Kummassakaan oikeudellinen tutkinta on rajoitettu
välitystuomioon ja/tai sopimukseen: sovintosopimuksen tarkoittamassa
asiassa alkuperäinen konflikti kuitenkin leikkaantuu pois oikeudellisesta
tarkastelusta, välitystuomion tarkoittamassa asiassa se taas ei ole
koskaan ollutkaan oikeudellisen kontrollin piirissä.286
8.4.3. Välitystuomion pätemättömyys pysyvyyden uhkana
Välimieslainkäytön oikeudellinen kontrolli toteutuu lakisääteisten
mitättömyysperusteiden (VML 40.1 §) ja moiteperusteiden (VML 41.1 §)
kautta. Pätemättömyyden pelko ohjaa välimiesprosessia paljon
tehokkaammin kuin välimiesmenettelylain niukat menettelysäännökset.
Välimiehet tekevät parhaansa varmistaakseen antamiensa
välitystuomioiden pysyvyyden: se on normaalisti myös asianosaisten
tavoitteena. Riskin minimointi vie tosin monasti ylimitoitettuun ja
yliformaaliseen käsittelyyn. Välitystuomio on lain mukaan mitätön, jos
asiaa ei ylipäätään olisi saanut ratkaista välimiesmenettelyssä (1-k) tai
välitystuomio on oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen (2-k).
Ensimmäinen kohta on vaarallinen erityisesti intressiriitoja koskevissa
välimiesmenettelyissä, koska laki on tässä kohdin epäselvä.
Asianosaiset eivät myöskään voi tehdä juuri mitään riskin poistamiseksi:
he eivät esimerkiksi voi saada valtiolliselta tuomioistuimelta
etukäteiskannanottoa siitä, onko riitakysymys tällainen. Asianosaiset ja
välimiehet voivat toki oikeudellistaa riitaa mahdollisimman pitkälle eli
pukea intressiriidan “oikeuden valhekaapuun”.
Moiteperusteita on toimivallan ylitys (1-k), välimiehen virheellinen valinta
(2-k), välimiehen esteellisyys (3-k) ja asianajotilaisuuden epääminen (4k). Työriidoissa esteellisyys on rakenteellinen ongelma, koska
asianosaiset turvautuvat intressitaustaisiin välimiehiin.
Intressiperusteisissa riidoissa myös asianajotilaisuuden epääminen
tarjoaa vaaran lähteen. Esteellisyysriski pystytään eliminoimaan
286
Sovintosopimuksen leikkaavasta vaikutuksesta ks. Koulu 2006 s. 399.
214
käyttämällä perusteellisia esteellisyysselvityksiä (VML 9.2 §) ja
huolehtimalla siitä, että asianosaiset hyväksyvät nimenomaisesti
tehtäväänsä ne välimiehet, joiden esteettömyys saatetaan
kyseenalaistaa. Sen sijaan esteellisyysväitteiden siirtäminen
ulkopuolisen tahon ratkaistavaksi ei auta (VML 11 §). Ratkaisun
delegointi tuo ylimääräisen menettelyvaiheen - väitteen käsittely
muodostaa oman pienoisprosessinsa - ja hidastaa asian käsittelyä. Sitä
paitsi sellainen ulkopuolinen elin, tyypillisesti välitysinstituutti, jolle
tehtävä voitaisiin uskoa, toistaiseksi puuttuu.
Asianajamisen ongelmallisuus johtuu siitä, että emme tässä
kehitysvaiheessa tiedä paljoakaan siitä, miten asianosaisen on
intressiriidassa ajettava asiaansa. Tiedämme vain, että se poikkeaa
perustavasti asianajamisesta oikeusriidassa. Asianajamista on ajateltu
väittämis- ja todistustaakan kaltaisten konstruktioiden kautta, jotka nyt
ovat hyödyttömiä. (Asia erikseen on, että väittämistaakan kaltainen
sääntö tuntuu välttämättömältä myös intressiriitoja käsiteltäessä.)
Varmalta kuitenkin näyttää, että kontradiktorinen periaate säilyttää
arvonsa. On mahdotonta ajatella sellaista riidanratkaisua, jossa sitä ei
kunnioitettaisi. Näin pätemättömyyden riskiä minimoivassa
välimiesprosessissa kuulemisperiaate kannattaa toteuttaa
maksimilaajuudessaan. Totta on, että se on ristiriidassa tähän
riitatyyppiin tavallisesti liitetyn erityisen joutuisuusvaatimuksen kanssa.
Oma, enimmäkseen tutkimaton ongelmansa on, mitkä lakisääteiset
mitättömyys- ja moiteperusteet soveltuvat intressiriidassa annettuun
välitystuomioon. Perusteethan on muotoiltu oikeudellisia riitoja ajatellen.
Vielä suurempi pulma aiheutuu siitä, että välitystuomio konstruoidaan
asianosaisten väliseksi sopimukseksi. Kuten edellä todettiin, tätä
ajatusrakennelmaa kannatetaan myös silloin, kun välitystuomio on
annettu oikeudellisessa työriidassa. Jos konstruktio hyväksytään, on
ratkaistava ensiksikin, ovatko kaikki välimiesmenettelylain
pätemättömyysperusteet ylipäätään sovellettavissa välitystuomiotyöehtosopimukseen. Ajatus sopimuksen kumoamisesta sillä
perusteella, että asianosainen ei ole saanut tilaisuutta ajaa asiaansa,
tuntuu kohtalaisen absurdilta. Sen sijaan tuntuu luonnolliselta, että
välitystuomio-sopimus on pätemätön, jos välimiehet ovat ylittäneet
välityslausekkeesta johdetun toimivaltansa asian ratkaisemiseen.
Vaikka pätemättömyysperusteita sovellettaisiinkin, tämän jälkeen on
otettava kantaa siihen, voiko välitystuomio-työehtosopimus olla
pätemätön myös sopimusoikeuden sääntöjen perusteella. Esimerkiksi:
aiheuttaako välitystuomion määräysten olennainen rikkominen
215
välitystuomion “purkaantumisen” (työehtosopimuslaki 11 §).287 Ja
vihdoin: itsestään selvää ei ole sekään, että välitystuomio ei
menestyneen moitteen jälkeenkin pätisi edelleen työehtosopimuksena,
toisin sanoen sen työehtosopimusvaikutus ei välttämättä katoa saman
tien. Pikemminkin näyttää siltä, että sopimuskonstruktio antaa suojaa
välitystuomion moitetta vastaan. Vähintäänkin voidaan väittää, että
sopimusoikeudellisten vaikutusten lakkaaminen on erikseen todettava.
Se taas tapahtuu viime kädessä ajamalla erillistä kannetta siitä, että
välitystuomio on pätemätön myös sopimuksena.288 Käytännössä tällainen
vahvistuskanne toki kannattaa yhdistää välitystuomion moitekanteeseen.
Tämä laaja ongelmaryhmä on jätettävä myöhemmän tutkimuksen
varaan. Tosin tutkimuksen tarve osaksi katoaa, jos välimiesmenettelylain
soveltamisalaa laajennetaan intressiriitoihin, jolloin vastaavaa pakkoa
turvautua aina sopimuskonstruktioon välitystuomion pysyvyyden
takaamiseksi ei ole. Soveltamisalaa laajentamalla päästään siihen, että
välitystuomion pätevyyttä arvioidaan pelkästään välimiesmenettelylain
perusteella. Oikeuspoliittisesta näkemyksestä riippuu, pidetäänkö
tällaista järjestelmän yksinkertaistamista tavoiteltavana.
Yksinkertaisessa järjestelmässä on vaikea ylläpitää sellaista
asiantuntijakulttuuria, joka nykyisin leimaa työriitojen konfliktinhallintaa.
Lupaavalta tämä tie ei muutoinkaan näytä. Sopimuskonstruktio on siinä
määrin myös oikeusriidoissa välttämätön välitystuomion “ylimääräisten”
oikeusvaikutusten pohjana, että sen hylkääminen pelkästään ongelmien
välttämiseksi tuskin saa mainittavaa kannatusta.
Edellä on ehdotettu final offer -tyyppisen välimiesmenettelyn
kokeilemista. Tällaisessa menettelyssä ainakin teoriassa aktualisoituu
uusi moiteperuste, jos asianosaiselle annetaan tieto vastapuolen
tarjouksesta ja hänen annetaan muuttaa omaa tarjoustaan ennen
päätöksentekoa tai välimiehet tekevät kompromissin tarjousten välillä.
Jälkimmäinen tapaus on moitesäännöstön näkökulmasta selvä:
välimiehet ylittävät toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1-k). Välityslauseke ei
nimittäin anna heille valtaa tehdä kompromissia. Tarjousten
ennenaikainen paljastaminen (jos on sovittu, että ne ovat suljettuja) taas
vie asianosaiselta tilaisuuden ajaa asiaansa. Hänenkin tulisi päästä,
vastapuolen tapaan, muuttamaan omaan tarjoustaan sen informaation
perusteella, mitä hän saa vastapuolen tarjouksesta. Käänteinen tilanne
on, että tarjousten avoimuudesta on sovittu mutta välimiehet eivät anna
niistä tietoa asianosaisille vaan tekevät ratkaisunsa alkuperäisten
287
Ks. edellä jakso 3.3.
288
Ks. edellä jakso 4.3. i.f.
216
tarjousten perusteella. Tosin tällöin välimiesten toiminta ei ole samalla
tavalla yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista kuin ensimmäisessä
tapauksessa.
Yksittäisen soveltamispulman aiheuttaa äänestyssääntöjen väärä
soveltaminen. Kuten edellä todettiin, työriidoissa ainakin teoriassa
joudutaan äänestämään usein. Äänestyssäännöt ovat tulkinnallisesti
avoimeksi, erityisen epäselvät ne ovat käytettäessä ei-oikeudellisia
ratkaisuperusteita. Voidaan kysyä, aiheuttaako väärä äänestäminen
välitystuomion kumoutumisen. Väärää äänestämistä ei nimittäin mainita
sen enempää lain mitättömyys- kuin moiteperusteissakaan. Ruotsin
oikeudessa on katsottu, että äänestyssäännöt on tarkoituksella jätetty
avoimiksi moitekanteiden torjumiseksi.289 Toisaalta asianosaisia
varotellaan sopimasta, että oikeudenkäymiskaaren äänestyssäännöksiä
käytetään, koska se tuo mukanaan moitekanteen riskin - mikä antaa
vaikutelman, että moite on periaatteessa mahdollinen. Kotimaisessa
kirjallisuudessa kysymys ohitetaan. Jos pätemättömyysperusteet
katsotaan tyhjentäviksi290, väärä äänestäminen ei ole hevin
mahdutettavissa yhdenkään perusteen soveltamisalaan. Välimiehet
eivät ylitä toimivaltaansa, eikä väärä äänestäminen sinänsä vaikeuta
asianosaisen asianajamistakaan. Asianosaiseltahan ei riistetä tilaisuutta
ajaa asiaansa (VML 41.1 §:n 4-k). Hyvin karkeat virheet - äänestystä ei
järjestetä, vaikka välimiehet ovat ilmeisen erimielisiä, puheenjohtajan
mielipide määrää välitystuomion vaikka enemmistö on eri mieltä saattavat tulla arvioitavaksi oikeusjärjestyksen perusteiden
vastaisuutena. Tällöin välitystuomio on mitätön (VML 40 §).
Edellä havaittiin, että työriidassa välitystuomio pystytään ainakin
jonkinlaisella oikeutuksella konstruoimaan asianosaisten sopimukseksi.
Konstruktio vaikuttaa a priori loogiselta siltä osin kuin välitystuomiossa
on ratkaistu aktuaali riitakysymys. Sen sijaan konstruktio muuttuu
kyseenalaiseksi, kun välimiehet ottavat kantaa asianosaisten
suhteeseen laajemminkin. Erityisesti välitystuomion otetut obiter dicta toteamukset muusta kuin riitakysymyksestä ovat tässä suhteessa
pulmallisia. Välimiehet eivät periaatteessa ylitä toimivaltaansa, koska he
eivät tee varsinaista ratkaisua. Toteamukset sisältyvät tavallisesti
perusteluihin. Jos sopimuskonstruktiosta tältä osin luovutaan,
välitystuomio saadaan kytketyksi välimieslainkäytön järjestelmään.
Tällöin asianosaisen oikeussuojakeinona on välitystuomion moite 289
Heuman 1999 s. 508.
290
Tämä on vallitseva kanta. Ks. Koulu 2007 s. .
217
välitystuomion kumoutuessa myös sen “ylimääräiset” vaikutukset
katoavat. Jos taas konstruktioon pitäydytään, nämä vaikutukset ovat
voimassa välitystuomion kohtalosta riippumatta.
218
9. LOPUKSI
9.1. Tutkimustulokset
Ehkä yllättävin tutkimuksen tuloksista on, kuinka vähän
välimiesmenettely intressiriitojen ratkaisukeinona on saanut osakseen
arvostelua kirjallisuudessa. Se hyväksytään sellaisenaan ja annettuna;
välimiesmenettelyn legitimiteettiä ei kyseenalaisteta, eikä sen
käyttämisessä nähdä merkittäviä käytännön pulmiakaan. Joskus esitetty
selitys - välimiesmenettely on työriidoissa liian marginaalinen
kiinnostaakseen ketään291 - ei pohjoismaissa tyydytä. Niissä
välimiesmenettely näyttää olevan varteenotettava vaihtoehto sekä
oikeusriidoissa että intressiriidoissa. Osaksi selitys voi olla, että
työriitojen välimiesmenettely on tyypillinen kosketuspinta: se yhdistää
työoikeuden ja yleisen prosessioikeuden. Kosketuspintoja on tapana
tutkimuksessa vältellä. Niiden analysointi edellyttää monialaisuutta, ja
tutkija helposti erehtyy lähtiessään oman ydinosaamisalueensa
ulkopuolelle. Toinen asia on, että vähäisillä substanssierehdyksillä
vieraalla oikeudenalalla ei yleensä ole merkitystä arvioitaessa
tutkimustulosten luotettavuutta. Monialainen tutkimus on enemmän kuin
osiensa summa.
Tämä tutkimus osoittaa pääpiirteissään oikeiksi ne melko intuitiiviset
näkemykset, joita aikaisemmassa kirjallisuudessa on esitetty. Kaikki
viittaa siihen, että välimiesmenettely soveltuu odotettua paremmin sekä
oikeudellisten että intressiperusteisten työriitojen ratkaisemiseen.
Intressiriidoissa sen legitimiteetti on parempi kuin minkään valtiollisen
elimen. Välimiesmenettely edellyttää aina konfliktiosapuolten
yhteisymmärrystä, joten pakkosovinnon stigma vältetään. Tästä syystä
on luultavaa, että välitystuomiota noudatetaan paremmin kuin vastaavan
valtiollisen elimen, esimerkiksi työmarkkinalautakunnan, päätöksiä.
Samoin havaittiin, että välimiesprosessi taipuu erinomaisesti myös
intressiriitojen käsittelyyn, kiitos välimiesmenettelylain väljän sääntelyn,
jota monasti on moitittu. Lain väljyys mahdollistaa myös standardisoidun
ja erityisesti työriidoille sovitetun välimiesprosessin kehittämisen.
291
Zachert 2006 s. 90. Nihilistinen kommentti on kuvaavasti Saksasta, jossa
välimiesmenettelyn rooli on oikeusvertailevasti poikkeuksellisen vähäinen.
219
Tutkimus osoitti myös korrelaation työriitojen frekvenssin ja
työehtosopimuksen kattavuuden välillä. Mitä yleisempi sopimus on, sitä
enemmän siihen jää paitsi tulkinnanvaraa myös aukkoja, joko
vahingossa syntyneitä tai tarkoituksellisesti jätettyjä. Tutkimuksessa on
puhuttu riitoja “generoiva” työehtosopimusten tekemiskäytäntö.292 Toinen
riitojen alkulähde on työehtosopimusten suuri määrä, mikä tuottaa niin
sanottuja rajariitoja eli kiistoja eri sopimusten soveltamisaloista.
Nimenomaan tällaisten aukkojen täyttäjänä ja rajariitojen
ratkaisukeinona välimiesmenettely näyttää vahvuutensa. Sen sijaan
perinteisissä sopimustekstien tulkintariidoissa välimiesmenettelyn
vahvuus on nähtävästi siinä, että siihen turvautumalla vältetään se
riitelyn sävy, joka asian viemiseen valtiolliseen tuomioistuimeen liittyy.
Välimiesmenettely on näin osa sitä työriitojen konfliktinhallinnan
vaihtoehtoistumista, joka näkyy esimerkiksi liittojen välisen
konsiliaattoritoiminnan aloittamisena. Toistaiseksi on näkemättä.
johtaako paikallisen sopimuksen yleistyminen siihen työriitojen
vähenemiseen, jota havainto edellyttää. Kokonaan työriidat eivät häviä,
sillä työn ja pääoman ristiriita on periaatteessa sovittamaton. Ennakoiva
sopiminen ei ole työmarkkinoillakaan konfliktinratkaisun todellinen
vaihtoehto.
Keskeisiin tutkimustuloksiin kuuluu myös havainto, että perinteinen
oikeusvoima ja tulkintavaikutus eivät uskottavasti selitä kaikkia
työriidassa annetun välitystuomion vaikutuksia. Siihen tarvitaan tässä
tutkimuksessa työehtosopimusvaikutukseksi kutsuttua ilmiötä, Tämän
vaikutuksen perustana on käsitys välitystuomiosta uutena riitapuolten
välisenä sopimuksena. Tämä konstruktio selittää, miksi välitystuomio
vaikuttaa kaikkiin eli myös niihin työsuhteisiin, jota eivät ole riidan
kohteena. Vaikutus ulottuu myös vastaisiin työsuhteisiin. Oma
kysymyksensä on, mikä nimi tälle vaikutukselle annetaan. Yhtä hyvin
voitaisiin puhua vanhaan tapaan tuomion sivuvaikutuksesta tai
aineellisoikeudellisesta vaikutuksesta. Nämä nimitykset ovat kuitenkin
liian värittömiä; ne eivät kerro mitään vaikutuksen oikeusperustasta tai
vaikutusmekanismista. Tästä syystä oma spesifi nimitys on
perusteltavissa.
Yhdessä suhteessa tämä kirja ei anna sen parempia tuloksia kuin
aikaisempikaan tutkimus. Perustavanlaatuinen kysymys, onko syytä
käyttää välimiesmenettelyä työriitojen ratkaisemiseen, jää vastaamatta.
Kysymys oli kiistanalainen jo 1970 -luvulla ja on sitä edelleen. Mielipiteet
maailmalla jakaantuvat voimakkaasti: osa valtioista hyväksyy laajalti
292
Pohjonen 2009 s. 27.
220
välimiesmenettelyn työriitojen ratkaisussa, osa sallii sen vain
poikkeustapauksissa ja osa torjuu sen käyttämisen kategorisesti
työmarkkinoiden vapauden uhkana. Ehkä lähimmäksi totuutta (jos sitä
tällaisessa asiassa edes on) päästäneen toteamuksella, että
periaatteellisesta arveluttavuudestaan huolimatta välimiesmenettely joka
tapauksessa on hallittavampi tapa hoitaa työriidat kuin varsinainen
työtaistelu.293Työtaistelut voivat eskaloitua tavalla, jota kumpikaan
osapuoli ei halua; sen sijaan välimiesmenettely pysyy alkuperäisissä
puitteissaan. Välimiesmenettelyn tarjoama vaihtoehto myös toteuttaa
sosiaalista oikeudenmukaisuutta hieman paremmin kuin se “might is
right” -logiikka, joka määrää varsinaisten työtaistelujen tuloksellisuuden.
Suomen kaltaisessa välikulttuurissa, jossa on piirteitä sekä
litigaatiokulttuureista että sovintokulttuureista, keskitie vaikuttaa tässäkin
harkitsemisen arvoisena. Joissakin tilanteissa välimiesmenettely on siis
vakavasti harkittava vaihtoehto niin oikeusriidoissa kuin
intressiriidoissakin.
9.2. Välimiesmenettelyn arvoituksellinen tulevaisuus
Lopuksi on syytä miettiä, ottavatko suomalaiset työmarkkinat
lähitulevaisuudessa paremmin käyttöön sen huomattavan
riidanratkaisun potentiaalin, jonka välimiesmenettely tarjoaa. Monet
merkit viittaavat siihen, että paine työmarkkinoiden pelisääntöjen
uudistamiseksi on kasvamassa. Yhtäältä valitellaan, ettei
yhteiskuntakeskusteluakaan aiheesta ole aloitettu, toisaalta eduskunnan
vastahakoisuutta puuttua pienten avainryhmien työtaisteluihin on
moitittu.294 Siirtyminen laajempaan välimiesmenettelyn käyttöön olisi
pehmein ja helpoin tie kehittää työtaistelulle vaihtoehto. Se sekä
säilyttää konfliktiosapuolten lähtökohtaisen päätösvallan että torjuu
293
Sen sijaan siitä, onko se “sivistyneempi” tapa, voidaan edelleen kiistellä. Ks. de
Givry 1978 s. 58.
294
EVA analyysi 23.3.2010: Avainryhmien työtaistelu - Tanskan ja Norjan mallit s. 5.
Julkaisussa kerrtotaan myös, mikä olisi ensimmäinen askel uudistuksiin. “Tuleville
toimenpiteille ja niihin liittyvälle keskustelulle antaisi varmemman ja ob
jektiivisemman pohjan, jos työtaistelujen pelisääntöjen kaikinpuolinen selvittäminen
ja arvioiminen tilattaisiin pikaisesti taholta, jonka kädet eivät ole etukäteen sidotut,
esimerkiksi yliopistolta.” Tällainen vaatimus on periaatteessa kerettiläinen. Moderni
konfliktiteoria olettaa, että riitapuolet tuntevat parhaiten oman tarpeensa. Tästä
huolimatta on pakko tunnustaa, että riitapuolet eivät aina pysty viileästi arvioimaan
tarpeitaan. Myös konfliktinhallinnassa vallitsee yleisinhimillinen urautumistaipumus.
Kerran valittuihin menettelytapoihin pitäydytään miettimättä, kuinka mielekkäitä ne
ovat.
221
julkisen vallan suoran intervention työtaisteluun. Pitkän tähtäimen
vaikutus on kuitenkin syytä panna merkille. Mitä enemmän
välimiesmenettely intressiriidoissa yleistyy, sitä vaikeampi on pitää yllä
käsitystä siitä, että työtaistelu on luonnollinen tapa ratkaista intressiriidat
työmarkkinoilla. Työtaistelut ja etenkin avainryhmien työtaistelut
menettävät sen legitimiteetin, josta ne ovat, vähäisistä soraäänistä
huolimatta, tähän saakka nauttineet.
Riidanratkaisun teoreettinen tai periaatteellinen hyvyys ei, kuten
tunnettua, vielä takaa sen käyttöönottoa. Etenkin vaihtoehtoisessa
riidanratkaisussa on havaittu, että monet kehitetyt menettelyt jäävät
ajatusluomuksiksi; kukaan ei niihin turvaudu. Toisaalta taas joku
menettely, joka a priori vaikuttaa heikkolaatuiselta ja epäonnistuneelta,
voi saavuttaa laajan suosion. Riidanratkaisukeinon eli tässä
välimiesmenettelyn menestys seuraa selvästikin ulkoisista tekijöistä.
Näitä ovat ainakin kilpailevat riidanratkaisukeinot, konfliktiosapuolten
riidanratkaisulle asettamat odotukset sekä menettelyn julkisuuskuva.
Riidanratkaisun maailma on, muun maailman tapaan, perinteisiin
takertuva. Jotta uusi ja ennen tuntematon riidanratkaisun muoto
yleistyisi, sillä on oltava äänekkäät ja sitkeät puolestapuhujansa.295
Näyttää siltä, että työriitojen välimiesmenettelyltä tämä joukko on
puuttunut. Yksittäiset ehdotukset välimiesmenettelyn suosimisesta
työriitojen ratkaisukeinona eivät nekään ole johtaneet näkyviin
tuloksiin.296 Ne eivät ole saaneet aikaan edes keskustelua
välimieslainkäytön eduista ja haitoista työriitojen käsittelyssä.
Välimiesmenettelyn kuvainnollinen markkinaosuus on pysynyt
työriidoissa pitkään suurin piirtein ennallaan tai enintään aavistuksen
laajentuneen. Ruotsissa kehitys on, jos tarkastellaan nimenomaan
intressiriitoja, ollut suorastaan käänteinen. Viime vuosisadan alussa
295
Kirjallisuudessa on yhtäältä tuotu esiin työmarkkinoiden pyrkimys kehittää
uusiakin menettelytapoja riidanratkaisuun, toisaalta taas on katsottu, että
toimivaltajako eri menettelytapojen on käytännössä väljä ja hakeutunut ilmeisesti
suhteellisen toimivaan tasapainoon. Ks. Pohjonen 2009 s. 92. Tämä vastaa varmasti
ammattimaisten toimijoiden mielipidettä: sisäpiiriläiset ovat yleensäkin tyytyväisiä
luomaansa järjestelmään.
296
Perusteluista ehdotuksista ks. esim. Salonius 2002 s. 662. Hän päättää
puheenvuoronsa: “Oikein ja harkiten käytettynä välimiesmenettelyllä on jatkossakin
oma tärkeä roolinsa työriitojen ratkaisemisessa ja työrauhan ylläpitämisessä.”
Pessimismi puolestaan saa tukea siitä, että jo kaksikymmentä vuotta sitten tehdyssä
perusselvityksessä ennustettiin, että välimiesmenettelyä käytetään “yhä enemmän”
työehtosopimusriidoissa. Ks. Alander 1991 s. 178. Tämä ennustus ei toteutunut,
vaan välimiesmenettelyn käyttö tuntuu pysyneen suurin piirtein entisellään.
222
välimiesmenettelyä käytettiin laajalti intressiriidoissa, mutta niiden määrä
alkoi vähetä ja ne käytännössä katosivat vuosisadan lopulla. Syyksi on
arveltu työmarkkinajärjestöjen voimasuhteiden muutoksia. Jos joku
järjestö on ylivoimainen, se ei suostu välimiesmenettelyyn. Työtaistelu
(käytännössä useimmiten sen uhka) nimittäin tuottaa paremman
tuloksen.297 Näyttää siltä, että välimiesmenettelyn luonnollinen käyttöala
on järjestöjen voimatasapaino. Kun järjestöt ovat suurin piirtein yhtä
vahvoja (tai heikkoja), työtaistelun lopputulos on epävarma. Tällöin
kannattaa suosia välimiesmenettelyä, johon ei liity sellaisia menetyksiä
kuin epäonnistuneeseen työtaisteluun.
Vakiintuneet markkinaosuudet vallitsevat myös tavallisessa
välimiesmenettelyssä: pohjoismaiset hyvinvointivaltiot eivät kerta
kaikkiaan tunnu otolliselta maaperältä välimieslainkäytölle. Sen käyttö ei
juuri laajene uusille alueille eikä menettelyjen määrä perinteisillä alueilla
kasva. Esimerkiksi Suomessa välimiesmenettelyihin turvaudutaan
edelleen lähes yksinomaan perinteisissä yritysten välisissä kaupallisissa
kiistoissa; lisäksi menettelyjen vuosittainen määrä on pysynyt noin
hieman yli sadassa koko sen ajan, jolta on käytettävissä jonkinlaisia
tilastoja. Välimieslainkäyttö olisi tarvinnut taakseen sellaista mentaalista
liikettä, joka nosti (muun) vaihtoehtoisen riidanratkaisun
kansalaisyhteiskunnan marginaalista konfliktinhallinnan
valtavirtaukseksi.298 Joku sälyttäisi vastuuta myös välimieslainkäytön
ammattilaisille, jotka eivät käyttäneet hyväkseen maailmanlaajuista
liikettä. Sen sijaan he yrittivät sulkea välimieslainkäytön ulkopuolisilta
vaikutteilta.
Yksi selitys vastahakoisuudelle välimiesmenettelyyn turvautumisessa on
siis tavanomainen uuden pelkoa: työriitojen välimiesmenettely on uusi
asia, jota luontaisesti vierastetaan. Toinen selitys lienee kuitenkin
voimavarojen rajallisuus erityisesti työntekijöiden järjestöissä. Järjestöt
keskittävät pienet voimavaransa perinteisiin edunvalvontakeinoihin kuten
neuvotteluihin ja/tai sovitteluun. Välimiesmenettelyn laaja käyttöönotto
edellyttäisi järjestöiltä kokonaan uudentyyppisiä, enemmän asianajollisia
valmiuksia. Asianajamisen logiikka ei ole sama kuin neuvottelun tai
297
Brantgärde 1974 s. 32. Vaikka rakenteellinen selitys on uskottava, tutkija jää
miettimään, missä määrin juridinen epäselvyys on vienyt välimiesmenettelyn
suosiota. Epäselväähän on ollut, saadaanko välimiesmenettelyä ylipäätään käyttää
intressiriidoissa ja mikä tällaisessa riidassa annetun välitystuomion vaikutus.
298
Niin sanottu vaihtoehtoliike täyttää klassiset mentaalisen liikkeen tunnusmerkit. Se
on yhteistoimintaa, jolla on “maailmankuvallinen pohja” ilman sen kummempaa
liikkeeksi organisoitumista. Ks. Haapala 1989 s. 114.
223
sovittelun logiikka. Etenkään pienet liitot eivät pysty toimimaan monella
sektorilla samanaikaisesti299 - etenkin kun oikeudellisten ja
rakenteellisten puitteiden kehittämiseen pitäisi käyttää voimavaroja,
ennen kuin uusi riidanratkaisukeino voitiin ottaa työmarkkinoilla yleiseen
käyttöön ja siitä saataisiin hyötyä. Kuten edellä todettiin, ihanteellinen
välimiesmenettely työriidoissa poikkeaa melkoisesta valtavirrasta ja tuo
mukanaan joukon uusia ongelmia. Näin mittava panostus tulevaisuuden
hyötyyn edellyttäisi vahvaa ulkopuolista impulssia.
Näin ollen tarvitaan joko asenteellista tai rakenteellista muutosta.
Asenteellinen muutos on mahdollinen joskaan ei todennäköinen.
Ulkomaiset vaikutteet - monissa maissa välimiesmenettely on
perinteinen ja arvostettu keino ratkaista työriitoja - ovat aikaisempaa
vahvempia. Esimerkiksi ylikansalliset yritykset tuovat työmarkkinoille
vieraita käytänteitä työelämän erimielisyyksien käsittelyyn.
Samoin jotkut rakenteelliset työmarkkinoiden muutokset suosivat jossain
määrin välimiesmenettelyä.300 Muun muassa liittojen koon kasvaminen
tuo niiden toimintaan professionaalisuutta ja lisää niiden valmiuksia
asianajamiseen välimiesmenettelyssä.
Vaikka työelämän riitaisuuksien käsittelyyn kehitettäisiinkin uusia
menetelmiä, vaaka ei välttämättä kallistu välimiesmenettelyn puoleen.
On väitetty, että tavallinen (eli kaupallinen) välimiesmenettely saa
pahimman kilpailijansa institutionaalisesta sovittelusta ja/tai erilaisista
sopimuskohtaisista riitalautakunnista. Välimiesmenettelyllä ei ole selviä
kilpailuetuja näihin uusiin haastajiinsa nähden: ne tavallaan lyövät
välimiesmenettelyn samoilla aseilla, joilla välimieslainkäyttö aikanaan
selätti valtiollisen lainkäytön. Ne ovat samalla tavalla nopeita ja eijulkisia, mutta niiden painolastina ei ole tarvetta oikeudenkäynnin
jäljittelyyn, suuria kustannuksia eikä välitystuomion kumoamisen riskiä.
Sama ilmiö on havaittavissa myös työriidoissa. Työriidoissa
välimiesmenettely kilpailee ehkä vielä huonommista lähtökohdista.
Välimiesmenettelyn arkkikilpailijat eli erityiset sovitteluelimet,
alakohtaiset välityslautakunnat ja käynnistyvä konsiliaattoritoiminta ovat
hankkineet huomattavan etumatkan. On luultavaa, että työriitojen
välimiesmenettely yleistyy vasta, kun nämä kilpailevat keinot havaitaan
299
Unohtaa ei myöskään sovi professionaalisten organisaatioiden piintynyttä
taipumusta tarjota sitä asiantuntemusta, mikä niillä on, eikä sitä, mitä niiden
asiakkaat tai päämiehet oikeasti kaipaisivat. Ks. lähemmin Mintzberg 1979 s. 374.
Työmarkkinajärjestöt ovat tuskin vapaita tästä yleisinhimillisestä taipumuksesta.
300
Työmarkkinoiden muutoksista yleensä ks. esim. Pohjonen 2009 s. 25.
224
epäonnistuneiksi. Jos konfliktiteorian lainalaisuudet pätevät, näin tuskin
tulee käymään lähitulevaisuudessa. Sovittelumenettelyt ovat yleensä
osoittautuneet hyvbin elinvoimaisiksi ja sopeutumiskykyisiksi.
Kilpailussa modernien riidanratkaisukeinojen kanssa välimiesmenettely
vahvuudeksi jää ratkaisun lopullisuus. Vaikka myös muiden keinojen
tuottamat ratkaisut ovat sitovia ja tässä merkityksessä lopullisia,
välitystuomion lopullisuus on kieltämättä astetta vahvempaa. Asia
erikseen on, mikä välitystuomion korkeammanasteisen lopullisuuden
merkitys on työriidoissa. Se jää lähinnä empiirisen jatkotutkimuksen
selvitettäväksi. Periaatteessa vertailu on helppoa: vertaillaan, missä
määrin esimerkiksi työrauha on säilynyt, kun se on perustunut
työehtosopimukseen, lautakuntapäätökseen tai välitystuomioon. Kuten
edellä todettiin, tällainen kestävyystutkimus on toistaiseksi tekemättä. 301
Käytännössä vertailu (jos tai kun tehdään) antaa enintään suuntaaantavia tuloksia, sillä työrauhan säilyminen riippuu lukuisista ulkoisista
tekijöistä kuten suhdanteista, toimialan yleisestä kulttuurista ja liittojen
keskinäisistä suhteista, joiden vaikutusta lienee mahdotonta eliminoida
vertailusta. Oikeusriidassa annettu välitystuomio on ehkä
rinnastettavissa tavalliseen välitystuomioon; se päättää riidan
oikeudellisesti, joskin tyytymätön osapuoli voi jatkaa riitaa eioikeudellisin keinoin. Sen sijaan intressiriidassa välitystuomion
lopullisuus riippuu asianosaisten tahdosta, kunnioittavatko he
lopputulosta vai aloittavatko he perinteiset järjestötoimet kuten
työtaistelun. Noudattamista toki voidaan tukea sanktioilla, mutta todella
tehokkaat sanktiot lienevät oikeuspoliittisten mahdollisuuksien
ulkopuolella pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.
9.3. Konkreettisia kehittämisehdotuksia
Ratkaiseva käänne työriitojen kuvainnollisilla
konfliktinhallintamarkkinoille tuskin tapahtuu ilman brittiläisen Acas keskuksen tukea. Tällainen keskus antaa neuvontaa, kehittää ja tutkii
konfliktinhallintaa sekä tarjoaa tukea niin sovittelulle kuin
välimiesmenettelyllekin.302 Tällainen keskus näyttää ihanteellisesti
sopeutuvan niihin muutoksiin, joita jälkiteollisilla työmarkkinoilla
tapahtuu. Toinen asia on, kuinka poliittisesti hyväksyttäviä Acas ideologiaan liittyvät muutokset ovat. Acas on jatkanut brittiperinnettä
301
Ks. jakso 2.3.
302
Toiminnan arvioinnista ks. esim. Lippiatt 2006 s. 98.
225
työriitojen delegalisoinnissa: Englannissa työehtosopimuksiin liittyviä
riitoja ratkaistaan hyvin harvoin tuomioistuimissa. Vaikka Acas on
periaatteessa lakisääteinen ja julkisoikeudellinen elin, sen toiminta on
näin ollen tukenut ainakin jossain määrin työriitojen konfliktinhallinnan
yksityistymistä, toisin sanoen liukumista pois julkisen vallan intervention
ulottuvilta.
Eräät pakollisen ja vapaaehtoisen välimiesmenettelyn välimuodot
ansaitsevat huomiota, jos tai työriitojen konfliktinhallintaa uudistetaan.
Kokeilemisen arvoinen voisi olla se muunnelma, jossa laki velvoittaisi
osapuolet sopimaan työehtosopimuksen yhteydessä myös sellaisesta
välimiesmenettelystä, jossa sopimuksesta aiheutuvat riidat ratkaistaan.
Osapuolille jäisi vapaus valita, millaista välimiesmenettelyä hei käyttävät.
Asia erikseen on, että standardisoitujen välityslausekkeiden käyttöä tulisi
suosia. Nykymuotoiset lausekkeet ovat tulkinnallisesti liian
epämääräisiä; samoin niiden tehoa riidanratkaisussa on syytä epäillä.
Vähintäänkin nykymuotoiset lausekkeet avaavat ikkunan riitelylle siitä,
mitä lauseke oikeastaan tarkoittaa.
Oma ongelmansa on, miten saadaan kehitetyksi työriidoille ihanteellinen
välimiesmenettely, jos vaaka kallistuu sen hyväksi. Lainsäädäntö ei
periaatteessa auta, ennen kuin tutkimus on pystynyt hahmottamaan
sellaiset puitteet, jotka yhtäältä säilyttävät välimiesmenettelyn perinteiset
vahvuudet, toisaalta ottavat työriitojen erityispiirteet huomioon.
Ulkomaisia esikuvia on jossain määrin, joskin niissä on rajoitteensa.
Esimerkiksi brittiläinen Acas -menettely on suunniteltu ensisijaisesti
yksilöllisiin työriitoihin, vaikka sitä käytetäänkin nähtävästi myös
kollektiivisissa riidoissa. Alun perin yhdysvaltainen grievance arbitration menettely taas on tehty ja soveltuu myös kollektiivisiin työriitoihin mutta
sen kehittämisessä on ajateltu liikaa oikeudellisia tulkintariitoja.
Välimiesmenettelyn potentiaali intressiriitojen ratkaisukeinona ei ole
saanut kehittämistyössä ansaitsemaansa huomiota. Työriitojen
konfliktinhallinnassa otettaisiinkin melkoinen harppaus, jos
työmarkkinaosapuolet pystyisivät sopimaan yhtäältä hallinnoivasta
yksiköstä (eli “keskuksesta”), toisaalta mallilausekkeesta.303 Lauseke
303
Työmarkkinajärjestöt ovat ottaneet ensi askeleen tähän suuntaan.
Teknologiateollisuus ry:n ja Metallityöväen Liitto ry:n malmikaivosten
työehtosopimuksessa 2009–2012 on määräys välimiesmenettelyä selvittävän
työryhmän asettamisesta. Työryhmän tehtävänä on selvittää välimiesmenettelyn
soveltuvuus työehtosopimuksen tulkintaa, soveltamista ja rikkomista koskevien
asioiden ratkaisemiseen. Työryhmän tulee myös tehdä esityksensä
“välimiesoikeuden kokoonpanosta, välimiesmenettelyssä tuomittavista
226
sisältäisi ne kaikki vaihtoehdot, jotka sopimusvapaus mahdollistaa.
Riitapuolet voisivat karsia niistä ne kohdat, joita he eivät pidä kohdallaan
tarpeellisina. Jotta lausekkeet eivät veisi suhteettomasti tilaa
työehtosopimuksissa - on muistettava, että välityslausekkeet eivät ole
työehtosopimuksen ydinmääräyksiä - hyväksi voitaisiin käyttää
kaupallisesta välimiesmenettelystä tuttua viittaustekniikkaa. Mallilauseke
viittaisi niin sanottuihin välityssääntöihin, joissa varsinaiset määräykset
asian käsittelystä ja välimiesten päätöksenteosta olisivat.
Vaikeampaa on sanoa, onko lainsäätäjän panos tarpeen. Selvää on, että
kansainvälisistä sopimuksista seuraavia velvoitteita lainsäätäjälle ei
hevin pystytä asettamaan. Pikemminkin sosiaalinen peruskirja vapauttaa
valtion velvollisuudesta perustaa sovittelu- tai
välimiesmenettelyjärjestelmiä, jos vastaava yksityinen järjestelmä on jo
olemassa.304 Siitä, täyttääkö suomalainen vakiintunut
työmarkkinakäytäntö tämän “olemassa olemisen” ehdon, voidaan toki
väitellä. Varsinaista yksityistä “järjestelmäähän” se ei muodosta.
Käsitteellinen sana “järjestelmä” edellyttää jonkinlaista keskuselintä ja
institutionaalisia puitteita. Tietty menettelytapa, vakiintunutkaan, ei vielä
ole “järjestelmä”. Vaikka tämä semanttinen väittely sivuutetaan, kaikki
myöntänevät, että suomalaisella lainsäätäjällä toki on valta säätää laki
työriitojen välimiesmenettelystä. Ja jos tällaiseen
lainsäädäntöhankkeeseen ryhdytään, herää vanha kysymys siitä, kuinka
täsmälliseen lainsäädäntöön pyritään. Monissa maissa (esimerkkinä
Saksa) tällainen laki on hyvin yksityiskohtainen ja kattavaksi tarkoitettu:
sen aukollisuus kuitenkin joudutaan myöntämään.305 Puitelaki, joka
sisältäisi keskuselimen ja tunnustaisi työmarkkinaosapuolten
itsesääntelyn tärkeyden, voisi olla onnistuneempi vaihtoehto. Sillä
vältettäisiin mielikuva ei-toivottavasta valtiollisesta interventiosta.
Oli miten oli, joitakin uutta lainsäädäntöä vaativia tarkennuksia
nykysääntely vaatisi. Kuten edellä todettiin, työriitojen välimiesmenettely
liittyy hyvin kiinteästi työehtosopimusten järjestelmään. Tätä järjestelmää
ylläpitää spesifinen asiantunteva erityistuomioistuin, työtuomioistuin.
Työriitojen välimiesmenettely on monasti vaihtoehto asian viemiselle
työtuomioistuimeen: myös niissä tapauksissa, joissa asian käsittely
seuraamuksista ja muista välimiesoikeuden perustamiseen liittyvistä käytännön
toimista”.
304
Selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 52.
305
Schütze 2007 s. 175.
227
työtuomioistuimessa ei ole mahdollinen (esim. intressiriidat),
työtuomioistuin omaa huomattavan asiantuntemuksen. Tästä syystä on
epäloogista, että työriitojen välimiesmenettelyssäkin tuesta ja virkaavusta vastaa yleinen alioikeus. Tarkoituksenmukaisempaa olisi, että
nämä tehtävät siirrettäisiin työtuomioistuimelle. Työtuomioistuin toisin
sanoen nimeäisi välimiehiä, antaisi virka-apua todisteluun ja ehkäpä
myös ratkaisisi moitekanteet.
Laajempikin yhteistoiminta lainkäyttölinjojen välillä olisi eduksi
kummallekin. Näyttää siltä, että monet työehtosopimusten tulkintaa
koskevat erimielisyydet saavat ratkaisunsa välimiesmenettelyssä.
Kuitenkaan institutionaalista tiedonvälitystä ei ole järjestetty;
työtuomioistuin ei saa tietoonsa välitystuomioiden sisältöä, elleivät
asianosaiset yksittäisessä asiassa niihin vetoa. Epäkohta ei korjaannu
puolusteluilla, että riitapuolet näin säännönmukaisesti näin tekevät tai
että merkittävät välitystuomiot tulevat muutoinkin “epävirallisesti”
työtuomioistuimen tietoon. Molemmat väittävät voivat hyvinkin pitää
empiirisesti paikkansa. Tästä huolimatta oikeuskehityksen kannalta on
haitaksi, että melkoinen osa siitä tapahtuu salassa sekä yleisöltä että
alan toimijoilta. Kannattaa muistaa, että työriidoissa annettuihin
välitystuomioihin ei juuri viitata kirjallisuudessa.306 Tosin se on
kaupallistenkin välitystuomioiden kohdalla harvinaista, mitä on monessa
yhteydessä valiteltu.307
Välimieslainkäytön soveltamisala kaipaisi selventämistä. Lakisääteinen
välimiesmenettely tulisi sallia myös puhtaissa intressiriidoissa.
Soveltamisalan laajennus lähinnä laillistaisi nykyisin käytännön.
Epätietoisuus siitä, kuuluuko välimiesmenettely ja välitystuomio
välimiesmenettelylain muodolliseen soveltamisalaan, kuitenkin häviäisi.
Sivutuotteena asianosaisten oikeussuojakeinot supistuisivat, mikä
yhtäältä yksinkertaistaisi järjestelmää, toisaalta laajentaisi prekluusion
soveltamisalaan. Aikaan sitomaton mitättömyysväite, jonka mukaan
välimiehet ovat ratkaisseet sellaisen kysymyksen joka ei ole
välimiesmenettelyssä ratkaistavissa, ei enää olisi mahdollinen.
306
Tässä suhteessa tyypillinen on Työoikeus -perusteoksen oikeustapaushakemisto.
Siihen on koottu kymmenittäin ylimpien tuomioistuinten sekä sadoittain
hovioikeuksien ja työtuomioistuimen ratkaisuja. Hakemistossa ei kuitenkaan mainita
ainuttakaan välitystuomiota!
307
Ks. esim. Turunen 2007 s. 45.
228
Kuten nämä konkreettiset ehdotukset osoittavat, välimiesmenettelyn
käytettävyyttä työriidoissa pystyttäisiin merkittävästi lisäämään
suhteellisen vähäisin toimin. Kehitettynä välimiesmenettely voisi avata
umpikujaan päätyneen keskustelun. Se yhtäältä tarjoaisi kunniallisen
ulospääsyn vaikeista ja pitkittyneistä työriidoista, toisaalta siihen
turvautumalla vältettäisiin se suora valtiollinen interventio, jota monet
vastustavat. Harva pitää välimiesmenettelyä, johon riitapuolet saavat itse
valita edustajansa ja jonka kulusta he saavat melko vapaasti päättää,
kohtuuttomana puuttumisena työmarkkinoiden normaaliin toimintaan.
Platonin sanoin: pätevin tuomioistuin on sellainen, jonka osapuolet itse
luovat ja johon he itse valitsevat jäsenet. Jos tällainen tuomioistuin antaa
väärän ratkaisun, osapuolet saavat syyttää itseään eli huonoa
arvostelukykyään. Joskus on pelätty, että välimiesmenettely -instituutiota
käytetään viivytystarkoituksessa, toisin sanoen lykkäämään uhkaavaa
työtaistelua ilman, että osapuolella on tarkoitustakaan saada ratkaisua
välimiehiltä.308 Vaara on sekä liioiteltu että helposti torjuttavissa. Jos
välimiesmenettelyltä vaaditaan joutuisuutta, viivytystaktiikka paljastuu
hyvin nopeasti. Julkisuuteen tullessaan se kääntää yleisen mielipiteen
järjestön vaatimuksia ja niitä tukevaa työtaistelua vastaan. Kokemus
taas on osoittanut, että yleisen mielipiteen tuki - tai vähintäänkin sen
passiivisuus - on voittoisan työtaistelun välttämätön edellytys.
308
Brantgärde 1974 s. 32. Tosin hänen esimerkkinsä ovat neljänkymmenen vuoden
takaa, mutta niiden ikä ei poista taktisen käyttäytymisen mahdollisuutta. Taktiikasta
saadaan sitä enemmän hyötyä, mitä verkkaisemmin välimiesmenettely käynnistyy ja
etenee. Ellei välimiehistä ole ennalta sovittu, heidän valinnastaan voidaan kehittää
näennäisesti “oikean” tuntuinen kiista.
229
KIITOKSET
Tutkimushankkeen “Työriidat konfliktinhallinnan kontekstissa”
päättyessä on kiitosten aika. Kiitän kaikkia hankkeeseen osallistuneita,
erityisesti sen muita tutkijoita eli dosentti Soile Pohjosta ja
tohtorikoulutettava Santtu Turusta. Kiitokset ansaitsee myös
Työsuojelurahaston, jonka myöntämä rahoitus oli hankkeen
käynnistymisen edellytys. Työsuojelurahasto osoitti myös kärsivällisyyttä
ja ymmärrystä, kun tutkimushanke ylitti reippaasti alkuperäisen
aikataulunsa. Etenkin tutkimusjohtaja Riitta-Liisa Lappeteläinen on
suhtautunut suopeasti ja myötätuntoisesti toistuviin pyyntöihimme
rahoituskauden pidentämisestä.
Olemme saaneet korvaamatonta asiantuntija-apua työmarkkinoiden
ammattilaisilta. He ovat jaksaneet kärsivällisesti vastata kysymyksiimme,
lukea ja kommentoida käsikirjoituksiamme sekä kaikin puolin tukea
hanketta. Heistä lämpimimmät kiitokset ansaitsee entinen
valtakunnansovittelija Juhani Salonius. Hänen tieteellinen panoksensa
näkyy varsinkin tässä osatutkimuksessa, joka monelta osin tukeutuu
hänen artikkeleihinsa työriitojen välimiesmenettelystä.
Porthaniassa huhtikuussa 2012
Risto Koulu
230
PALAUTE
Tekijät toivovat palautetta kirjan sisällöstä, ulkoasusta ja sähköisen
julkaisemisen toteutuksesta. Palaute otetaan huomioon sekä tehtäessä
kirjan toista painosta että päivitettäessä tätä sähköistä versiota.
Palautteen voi esittää esimerkiksi sähköpostitse seuraaviin osoitteisiin:
[email protected]
[email protected]
231
LÄHTEET
Kirjat ja artikkelit
Alander 1991
Alander, Helena : Havaintoja välimiesmenettelyssä käsiteltävistä
asioista. DL 1991 ss. 161-180.
Arnold 1997
Arnold, Tom : The Unacceptable Common Partiality of “Neutral” Party
Appointed Arbitrators. Teoksessa Geoffrey M. Beresford Hartwell (toim.):
The Commercial Way to Justice. The 1996 International Conference of
the Chartered Institute of Arbitrators. The Hague, 1997.
Aubert 1965
Aubert, Vilhelm : The Hidden Society. Totowa 1965.
Aubert 1976
Aubert, Vilhelm : Rettens sosiale funksjon. Oslo 1976.
Barnard 2006
Barnard, Catherine : EC Employment Law. Third Edition. Oxford
University Press 2006.
Bedjaoui 1988
Bedjaoui, Mohammed : The arbitrator: One Man – Three Roles: Some
Independent Comments on the Ethical and Legal Obligations of an
Arbitrator. Journal of International Arbitration, Vol. 5 1988 ss. 7 – 20.
Bolding 1962
Bolding, Per Olof : Skiljedom. Studier i rättspraxis beträffande svensk
skiljedoms giltighet och verkställbarhet. Stockholm 1962.
Brantgärde 1974
Brantgärde, Lennart : Metoder för konfliktlösning på arbetsmarknaden.
Teoksessa: Konfliktlösning på arbetsmarknaden. Lund 1974. Ss. 9-56.
Brown-Marrtiott 2011
Brown, Henry J. - Marriott, Arthur : ADR Principles and Practice. Third
Edition. Sweet & Maxwell 2011.
Byrne 2003
232
Byrne, Olga K. : A New Code of Ethics for Commercial Arbitrators: The
Neutrality of Party-Appointed Arbitrators on a Tripartite Panel. 30
Fordham Urban Law Journal 2003 ss. 1815 – 1847.
Coser 1969
Coser, Lewis : The Functions of Social Conflict. An examination of the
conceps of social conflict and its use in empirical sociological research.
New York 1969.
Diamond 2005
Diamond, Jared : Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai
menestyä. Helsinki 2005.
Donahey 1992
Donahey, M. Scott: The Independence and Neutrality of Arbitrators.
Journal of International Arbitration, Vol. 9 1992 ss. 31 – 42.
van Doorn 1968
van Doorn, J.A.A. : Konflikti muodollisissa organisaatioissa. Teoksessa:
Eturyhmien ristiriidat nyky-yhteiskunnassa. Porvoo 1968. Ss. 101-119.
Dupret 2011
Dupret, Baudouin : Adjudication in Action: An Ethnomethodology on
Law, Morality and Justice. Ashgate 2011.
Ehrenberg-Smith 1988
Ehrenberg, Ronald G. - Smith, Robert S. : Modern Labor Economics.
Theory and Public Policy. 3rd Edition. London 1988.
Ervasti 2011
Ervasti, Kaijus : Oikeussosiologia ja oikeuspoliittinen tutkimus osana
oikeustiedettä. Oikeustiede-Jurisprudentia 2011. Ss. 65-132.
Ervasti 2012
Ervasti, Kaijus : Konfliktidiagnoosi osana konfliktinhallintaa. DL 2012 ss.
104-115.
Ervo 2011
Ervo, Laura: Oikeudenmukaisuusvaatimus toimitusmenettelyssä. DL
2011 ss. 494-509
Esko 1986
233
Esko, Timo: Asianajajan salassapitovelvollisuudesta ja sen rajoista
erityisesti takavarikkomenettelyä silmällä pitäen. Suomen asianajajaliiton
julkaisuja 2/1986.
Fahlbeck 1986
Fahlbeck, Reinhold : Industrial Common Law. Kollektivavtalet i USA.
Lund 1986.
de Fina 1999
de Fina, A. A.: The party Appointed Arbitrator in International Arbitrations
– Role and Selection. Arbitration International 1999 ss. 381 – 392.
Gomard-Kistrup 2007
Gomard, Bernhard - Kistrup, Michael : Civilprocessen. 6. udgave.
København 2007.
Haapala 1989
Haapala, Pertti : Sosiaalihistoria. Johdatus tutkimukseen. Helsinki 1989.
Hareide 2006
Hareide, Dag : Konfliktmedling. Lund 2006.
Hassler-Cars 1989
Hassler, Åke - Cars, Thorsten : Skiljeförfarande. Andra upplagan.
Stockholm 1989.
Havansi 2004
Havansi, Erkki : Näkökohtia legaalisesta välimiesmenettelystä.
Teoksessa: Prosessioikeudellisia erityiskysymyksiä. Turku 2004. Ss. 4762.
Hemmo 2005
Hemmo, Mika : Välimiesoikeuden toimivaltaa rajoittavat
välityslausekkeet. Teoksessa: Juhlajulkaisu Esko Hoppu 1935 - 15/12005. Helsinki 2005. Ss. 89-104.
Hendricksx 2006
Hendrickx, Frank : Labour dispute resolution and settlementt in EU
perspective. Teoksessa: Effective resolution of collective labour
disputes. Groningen 2006. Ss. 36-56.
Heuman 1999
Heuman, Lars : Skiljemannarätt. Stockholm 1999.
234
Huovila 2003
Huovila, Mika : Periaatteet ja perustelut. Tutkimus käräjäoikeuden
tuomion faktaperusteluista prosessuaalisten periaatteiden valossa
arvioituna. Helsinki 2003.
Jacobs 2009
Jacobs, Antoine : Collective Labour Relations. Teoksessa: The
Transformation of Labour Law in Europe. Hart Publishing 2009. Ss.
201-227.
Jeans 1894
Jeans, James Stephen : Concialiation and Arbitration in Labour
Disputes. London 1894 (uudelleenpainatus 2009)
Jonkka 1991
Jonkka, Jaakko : Syytekynnys. Tutkimus syytteen nostamiseen
vaadittavan näytön arvioinnista. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen
julkaisuja A-sarja N:o 187. Helsinki 1991.
Kennedy 1995
Kennedy, Deseriee A. : Predisposed with Integrity: The elusive quest for
Justice in Tripartite Arbitrations. 8 Georgetown Journal of Legal Ethics
1995 ss.749 – 790.
Koskinen 2006
Koskinen, Seppo : Työriitojen sovittelu. Teoksessa: Työoikeus. Helsinki
2006. Ss. 1021-1042.
Koulu 1994
Koulu, Risto : Yrityssaneerausmenettelyn aloittaminen. Helsinki 1994.
Koulu 1998
Koulu, Risto : Sovinto riita-asioiden oikeudenkäynnissä. Teoksessa:
Näkökulmia oikeustaloustieteeseen 2. Helsinki 1998. Ss. 183-198.
Koulu, Risto : Vaihtoehtoisen riidanratkaisun teoriaa ja tutkimusta.
Teoksessa: Conflict Management - riidanratkaisun uusi maailma.
Helsinki 2005. Ss. 19-66.
Koulu 2006
Koulu, Risto : Kaupallisten riitojen sovittelu. Helsinki 2006.
235
Koulu 2007
Koulu, Risto : Välimieslainkäytön oikeudellinen kontrolli. Helsinki 2007.
Koulu 2007b
Koulu, Risto : Välimiesmenettely suomalaisessa oikeustieteessä.
Teoksessa: Välimiesmenettely lainkäyttönä ja lainkäytössä 2007.
Helsinki 2007. Ss. 19-44.
Koulu 2008
Koulu, Risto : Välityssopimus välimiesmenettelyn perustana. Helsinki
2008.
Koulu 2009
Koulu, Risto : Sovittelu työriidoissa. Helsinki 2009.
Koulu 2009b
Koulu, Risto : Työriitojen sovittelu - erillistie vaiko valtaväylä? Oikeus
2009 ss. 262-279.
Koulu 2009c
Koulu, Risto : Jälkisanat. Teoksessa: Välimiesmenettely murroksessa tutkimus vai välimiesmenettely muuttumassa? Helsinki 2009. Ss. 83100.
Koulu 2012
Koulu, Risto : Lainkäyttöä vai hallintolainkäyttöä? Helsinki 2012.
Koulu 2012b
Koulu, Risto : Asianosaisten määräämisvalta välimiesmenettelyssä
(ilmestyy).
Koulu 2012c
Koulu, Risto : Vaihtoehtoinen riidanratkaisu oikeudellisen
konfliktinratkaisun osana. Teoksessa: Prosessioikeus. Helsinki 2012. Ss.
1309-1334.
Kurkela 1996
Kurkela, Matti S. : Välimiesmenettelylaki. Helsinki 1996.
Kurkela 2011
Kurkela, Matti S. : Pääoma, työ ja oikeus. Helsinki 2011.
Kurkela – Uoti 1995
236
Kurkela, Matti S. – Uoti, Petteri : Välimiesmenettelystä. Helsinki 1995
Kurkela – Turunen 2010
Kurkela, Matti – Turunen, Santtu (COMI) : Due Process in International
Commercial Arbitration, 2nd ed., Oxford University Press, 2010
Lamminen 2012
Lamminen, Johannes : Työtaisteluoikeuden asema ja rajoitusperusteet.
EDILEX 2012.
Lappalainen 1995
Lappalainen, Juha : Siviiliprosessioikeus II. Helsinki 2001.
Lappalainen 2003
Lappalainen, Juha : Tuomari ja tuomarin virka. Teoksessa Lappalainen,
Juha et al.: Prosessioikeus, s. 223 – 279, Helsinki 2003.
Lehtola 2010
Lehtola, Jukka : Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklan vaikutus
välimiesmenettelyyn. Helsinki 2010.
Leppänen 1998
Leppänen, Tatu : Riita-asian valmistelu todistusaineiston osalta.
Prosessioikeudellinen tutkimus. Helsinki 1998.
Lieberman 2004
Lieberman, Seth : Something‟s Wrong in the State of Party-Appointed
Arbitration: Healing ADR‟s Black Eye That is “Nonneutral Neutrals”. 5
Cardozo Journal of Conflict Resolution 2004 s. 215 – 245.
Liljeström 2009
Liljeström, Robert : Välimiehen tutkimustoiveita. Teoksessa:
Välimieslainkäyttö murroksessa - tutkimus vai välimiesmenettely
muuttumassa?. Helsinki 2009. Ss. 31-44.
Lippiatt 2006
Lippiatt, Terry : The UK perspective on the provision of alternative
dispute resolution processes. Teoksessa: Effective resolution of
collective labour disputes. Europa Law Publishing 2006. Ss. 97-106.
Lowenfeld 1995
237
Lowenfeld, Andreas F. : The Party-appointed Arbitrator in International
Controversies: Some Reflections. 30 Texas International Law Journal
1995 ss. 59 – 69.
Madsen 2006
Madsen, Finn : Commercial Arbitration in Sweden. Second Edition.
Oxford 2006.
Malmberg 2009
Malmberg, Jonas : Enforcement of Labour Law. Teoksessa: The
Transformation of Labour Law in Europe. Hart Publishing 2009. Ss.
263-288.
McLaren 2003
McLaren, Douglas Earl : Party-Appointed vs. List-Appointed Arbitrators:
A Comparison. Journal of International Arbitration, Vol. 20 2003, ss. 233
– 245.
Mikkola – Puhakka 2002
Mikkola, Tuulikki – Puhakka, Pekka : Välimiesmenettelyn etiikasta.
Defensor Legis 2002 ss. 82
Mintzberg 1979
Mintzberg, Henry : The Structure of Organizations. A Synthesis of the
Research. Prentice-Hall 1979
Mäenpää 2004
Mäenpää, Olli : Hallinto-oikeus. 5. painos. Helsinki 2004.
Mäenpää 2007
Mäenpää, Olli : Hallintoprosessioikeus. 2. uudistettu painos. Helsinki
2007.
Möller 1986
Möller, Gustaf : Välimiesmenettelyn puolueettomuudesta. Lakimies 1986
ss. 771 – 795.
Möller 1996
Möller, Gustaf : Om jämkning av skiljeavtal. JFT 1996 ss. 441 – 462.
Möller 1997
Möller, Gustaf : Välimiesmenettelyn perusteet. Helsinki 1997.
238
Nieminen 2006
Nieminen, Kimmo : Jaksot “Työehtosopimusjärjestelmän mukainen
neuvotteluvelvollisuus” ja “Työtuomioistuinasiat”. Teoksessa: Työoikeus.
Helsinki 2006. Ss. 1015-1020 ja ss. 1245-1250.
Ovaska 2007
Ovaska, Risto : Välimiesmenettely - kansallinen ja kansainvälinen
riidanratkaisukeino. Helsinki 2007.
Ovaska 2009
Ovaska, Risto : Miten teen välimiesoikeuden tutkimusta? Teoksessa:
Välimieslainkäyttö murroksessa - tutkimus vai välimiesmenettely
muuttumassa? Helsinki 2009. Ss. 13-30.
Pelkonen 1997
Pelkonen, Jorma : Asianosaisen puhevallasta
työtuomioistuinprosessissa. Teoksessa: Työtuomioistuin 50 vuotta Arbetsdomstolen 50 år. Helsinki 1997. Ss. 115-141.
Pellonpää 2000
Pellonpää, Matti : Euroopan ihmisoikeussopimus. Helsinki 2000.
Pohjonen 2009
Pohjonen, Soile : Työehtosopimustoiminta - proaktiivinen näkökulma
menettelytapoihin. Helsinki 2009.
Rau 1998
Rau, Alan Scott : On Integrity in Private Judging. Arbitration
International, Vol. 14 1998 ss. 115 – 156.
Ristvedt – Nisja 2008
Ristvedt, Per M. – Nisja, Ola Ø. : Alternativ tvisteløsning. Oslo 2008.
Rogers 2001
Rogers, Stephen C.: Can tripartite arbitration panels reach fair results? 8
Dispute Resolution Magazine 2001 ss. 27 – 29.
de Roo-Jagtenberg 2006
de Roo, Annie - Jagtenberg, Rob : Effective resolution of collective
labour disputes: A synthesis of national reports and plenary discussions.
Teoksessa: Effective Resolution of Collective Labour Disputes Europa
Law Publishing 2006. Ss. 15-35.
239
Salonius 2002
Salonius, Juhani : Välimiesmenettelyn käyttämisestä työriitojen
ratkaisemisessa. DL 2002 ss. 659-662.
Salonius 2006
Salonius, Juhani : Conciliation and mediation in collective labour
disputes in Finland. Teoksessa: Effective resolution of collective labour
disputes. Europa Law Publishing 2006. Ss. 107-117.
Sarkko 1969
Sarkko, Kaarlo : Työrauhavelvollisuudesta. Tutkimus työehtosopimuslain
mukaisen työrauhavelvollisuuden asiallisesta ulottuvuudesta. Vammala
1969.
Schlosser 1980
Schlosser, Peter : Die Unparteilichkeit des Schiedsrichteramtes.
Zeitschrift für Zivilprozess 1980. Ss. 121 – 155.
Schütze 2007
Schütze, Rolf A. : Schiedsgericht und Schiedsverfahren. 4. Auflage.
München 2007.
Shore 2002
Shore, Laurence : Disclosure and impartiality: an Arbitrators‟s
Responsibility vis-à-vis Legal Standards. 57 Dispute Resolution Journal
2002, ss. 34 – 83.
Siitari-Vanne 2005
Siitari-Vanne, Eija : Hallintolainkäytön tehostaminen. Tutkimus
hallintolainkäytön organisaatio- ja prosessisäännösten
kehittämistarpeesta. Helsinki 2005.
Smalén 2009
Smalén, Annika : Välimiesten päätös välimiesmenettelyn lopettamisesta.
Helsinki 2009.
Smith 1990
Smith, Murray L.: Impartiality of Party-Appointed Arbitrator. Arbitration
International Vol. 6 1990 s. 320 – 342.
Sovala 1998
Sovala, Markus : Studies on wage formation. Helsinki 1998.
240
Stewart 1998
Stewart, Susan : Conflict Resolution. A Foundation Guide. Waterside
Press 1998.
Ståhlberg 1996
Ståhlberg, Kaarlo J. : Näkökohtia välimiehen esteellisyydestä
välimiesmenettelystä 23.10.1992 annetun lain mukaan. Defensor Legis
1996 ss. 451 – 456.
Sulkunen 2000
Sulkunen, Olavi : Kansainväliset ammattiyhdistysoikeudet. Tutkimus
niiden synnystä, sisällöstä ja systeemiyhteydestä. Helsinki 2000.
Syrjänen 2009
Syrjänen. Jussi : Mitä annettavaa välimieslainkäytöllä on oikeusteorialle
tai päinvastoin? Teoksessa: Välimieslainkäyttö murroksessa - tutkimus
vai välimiesmenettely muuttumassa? Helsinki 2009. Ss. 45-68.
Taichert 2003
Taichert, Robert : Why Not Provide for Neutral Party-Appointed
Arbitrators? 57 Dispute Resolution Journal 2003 ss. 22 – 23.
Tapanila 2007
Tapanila, Antti : Tuomarin esteellisyys. Suomalaisen
lakimiesyhdistyksen julkaisuja. A-sarja. Jyväskylä 2007.
Tiitinen 1979
Tiitinen, Kari-Pekka : Työ- ja virkaehtosopimusten
neuvottelulausekkeista. Tutkimus työ- ja virkaehtosopimusten
paikallistasolta alkavaa neuvottelumenettelyä tarkoittavista
neuvottelulausekkeista ja niiden oikeusvaikutuksista. Vammala 1979.
Tirkkonen 1943
Tirkkonen, Tauno : Välimiesmenettely. Prosessioikeudellinen tutkimus.
Turunen 2005
Turunen, Santtu : Välimiehen riippumattomuus ja puolueettomuus –
käsitteellinen mahdottomuus? Teoksessa Turunen, Santtu (toim.):
Conflict Management – Riidanratkaisun uusi maailma. Helsinki 2005. Ss.
99 – 177.
Turunen 2007
241
Turunen, Santtu : Välitystuomioiden julkisuudesta ja hyödyntämisestä.
Teoksessa: Välimiesmenettely lainkäyttönä ja lainkäytössä 2007.
Helsinki 2007. Ss. 45-62.
Virolainen 1995
Virolainen, Jyrki : Lainkäyttö. Oikeudenkäynnin perusteet ja
lainkäyttöelimet siviili- ja rikosprosessissa. Helsinki 1995.
Ylöstalo 1998
Ylöstalo, Matti – Tarkka, Olli : Asianajajan käsikirja. Helsinki 1998.
Zachert 2006
Zanhert, Ulrich : Effective resolution of collective labour disputes in
Germany. Ss. 83-96.
242
Virallisjulkaisut
Alternative Individual and Collective Labour Dispute Settlement 2005
Alternative Individual and Collective Labour Dispute Settlement.
Recommendations for Russia from the European Experience. Mockba
2005.
grievance arbitration: a practical guide 1977
Grievance Arbitration. A Practical Guiden. International Labour Offfice.
Lausanne 1977.
HE 202/1991 vp
hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi välimiesmenettelystä sekä eräiksi
siihen liittyviksi laeiksi (sivuviittaukset sähköiseen versioon)
KM 2003:3
Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintö
Labour Situation in Japan and its Analysis 2012
Labour Situation in Japan and its Analysis: General Overview
2011/2012. 2012 (ei julkaisupaikkaa)
Making more of Alternative Dispute Resolution 2005
Making more of Alternative Dispute Resolution. Acas Policy Discussion
Papers. No. 1, January 2005.
Mediation at work: of success, failure and fragility 2010
Mediation at work: of success, failure and fragility. Research Paper- Ref.
06/10. Paul L. Latreille. 2010.
selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2011
Selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2011. Työ- ja
elinkeinoministeriön julkaisuja. 20/2011.
Small firms and workplace disputes resolution 2008
Small firms and workplace disputes resolution. A report by Acas
Research and Evaluation Section. Ref: 01/08. March 2008.
Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet 2012
Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet. Tyä- ja
elinkeinoministeriö. Tammikuu 2012.
243
Tuomarin esteellisyys. Työryhmän mietintö, Oikeusministeriön
lainvalmisteluosaston julkaisu 2/1996 (esteellisyystyöryhmän mietintö)
KM 1985:40
Työriitakomitean mietintö. Helsinki 1985.
244
LISTA KAAVIOISTA JA KUVISTA
Kaavio 1 : työriitojen konfliktinhallinnan linjat
s. 18
Kaavio 2 : tuomitsemisparadigman sovellutukset työriidoissa
s. 25
Kaavio 3: Välimiesmenettely järjestörakenteessa
s. 34
Kaavio 4 : välimiesmenettelyn tyypit työriidoissa
s. 50
Kaavio 5 : Final offer -välimiesmenettely
s. 64
Kuva 1: Abstrakti ja konkreettinen esteellisyyskynnys
puolueettomuuden ja puolueellisuuden
väliin sijoittuvalla asteikolla
s. 179
245
LIITE 1
TYÖEHTOSOPIMUKSET
Autorengasalan työehtosopimus 12.4.2010-30.4.2013
Erityispalvelujen työnantajaliitto Neuvonta-alan runkosopimus 1.5.2010 30.4.2012
Erityispalvelujen Työnantajaliitto / Maaseutuelinkeinojen ja neuvontaalan Työnantajayhdistys Agronomiliitto ry/Julkis- ja yksityisalojen
toimihenkilöliitto Jyty ry/ Julkisten- ja hyvinvointialojen liitto JHL ry/
Palkansaajajärjestö Pardia ry
Elintarviketeollisuutto ry:n ja Suomen elintarviketyöläisten liitto SEL ry:n
välinen elintarvikealojen työehtosopimus 24.5.2010-31.3.2014
ICT-alan työehtosopimus ylemmille toimihenkilöille 2010-2013
Jalometallialan työehtosopimus 1.10.2011-31.10.2013
Kumiteollisuuden toimihenkilöiden työehtosopimus 1.3.2012 – 31.3.2014
Lasikeraamisen teollisuuden toimihenkilösopimus 29.3.2010 – 28.2.2013
Lentoliikenteen palveluja koskeva Työehtosopimus 26.10.2010–
31.10.2013
Metsäteollisuus Ry:n ja sähköalojen ammattiliitto Ry:n välinen
työehtosopimus 8.4.2010 – 31.3.2012
Paperiteollisuuden työehtosopimus 2010─2012
Teknologiateollisuus Ry:n ja metallityöväen liitto Ry:n välinen
malmikaivosten työehtosopimus 1.10.2009 - 30.9.2012
Viestinnän keskusliiton ja Suomen journalistiliiton välinen
työehtosopimus 2011-2013 soveltamisohjeineen 4.5.2010-30.4.2013
Viestinnän keskusliiton ja Team teollisuusalojen ammattiliiton välinen
kirjatyöntekijöitä koskeva työehtosopimus 2011-2012
soveltamisohjeineen
246
Öljy-, maakaasu- ja petrokemian teollisuuden työehtosopimus
24.11.2009-31.1.2013
247
KIRJOITTAJAT
Koulu, Risto, OTT, prosessioikeuden professori (Helsingin yliopisto).
tutkimusjohtaja (University of Helsinki Conflict Management Institute)
Turunen, Santtu, OTK, tutkija, prosessi- ja insolvenssioikeuden
tohtorikoulutettava (Helsingin yliopisto)
248