TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2014

Transcription

TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2014
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2014
Ihminen avoimena ongelmana
Interventioekologiaa
Kiinalainen kaunokirjallisuus Suomessa
”Suuri konteksti”
Fukuyaman visio Ukrainasta
Uskontotiede ja uskonnonfilosofia
TIETEESSÄ TAPAHTUU
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
Toimitusneuvosto: professori (emeritus)
Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
Hetemäki, professori Timo Honkela,
tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija
Laine, professori Markku Löytönen (pj.),
tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
Painos 7 100 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
32. vuosikerta
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Seuraava numero ilmestyy marraskuun
lopulla. Julkaisemme siinä ainoastaan
ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty
viimeistään 27.10.2014 osoitteeseen:
[email protected]
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014
1
2008
5 2014
PÄÄKIRJOITUS: Ihminen avoimena ongelmana Ilkka Niiniluoto 1
ARTIKKELIT
Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt
Atte Komonen ja Panu Halme
Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset 1900-luvulla
– kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti
3
Jarmo Saarti
10
”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön
pysyvä tausta Ahti Lampinen
16
LYHYESTI Ilari Hetemäki
23
KATSAUKSIA
Todellisuus ja havaitsija Eero Paloheimo
Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten
27
Jermu Laine
33
TIETEENALAT DIALOGISSA
Uskonnonfilosofia ja empiirinen tutkimus Simo Knuuttila
Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnonfilosofia
35
Ilkka Pyysiäinen
37
TIETEEN KOHTAAMISIA: Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen
ja ymmärryksen tukena Timo Honkela
39
TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman osa elämässä ja tieteessä
Ilari Hetemäki ja Elisabeth Wide
KESKUSTELUA
Suomen tiedeakatemia Ilkka Hanski
Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin
toisissa? Vesa Kanniainen
Tutkimuksen arkivaikuttavuus Timo Vuorisalo ja Olli Arjamaa
Akateemisen keveyden etiikka Mervi Leppäkorpi
Melko yleistä kielitiedettä Ville Leppänen ja Aleksi Mäkilähde
Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta
41
43
44
47
49
51
Justiina Dahl
52
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Tietoa nuorisosta Vappu Turunen
54
KIRJALLISUUS
Kuinka suuri on suuri suomalainen tutkija? Jussi Nuorteva
Käsiasioista käsitettävästi Annakaisa Suominen
Sotaa rauhan oloissa Hannes Saarinen
Aate, joka viehättää edelleen Aki Alanko
Ikonia kaatamassa Maria-Liisa Nevala
Valtavirrassa mutta poikkiteloin Kristiina Kalleinen
Kolmen sortin historiaa Markus Hotakainen
Yhteiskunnan, talouden ja tiedon kolmiossa Satu Lipponen
Kun työnvälityksestä ei saa työtä Anu Suoranta
Lahjan sosiologia sukupuolen, kulttuuristen suhteiden ja
vallankäytön rajapinnoilla Kaarina Kailo
57
60
62
64
66
68
71
72
74
74
PÄÄKIRJOITUS
Ihminen avoimena ongelmana
Ilkka Niiniluoto
Tiedepoliittinen keskustelu keskittyy tavallisesti
tutkimusta koskeviin rakenteisiin ja rahoitukseen
sekä tutkimustulosten julkaisemiseen ja laadun
arviointiin. Sen sijaan tutkimusaiheiden valinnan
on perinteisesti katsottu kuuluvan tieteilijöiden
vapauden ja ammattitaidon piiriin.
Tieteen historiassa on kuitenkin ainakin kaksi
myönteistä esimerkkiä siitä, miten haastavien
avoimien ongelmien esiin nostaminen on onnistunut stimuloimaan tutkimusta. Ensimmäinen
on fyysikko Emil Du Bois-Reymondin ja biologi
Ernst Haeckelin 1800-luvun lopulla käymä väittely ”maailmanarvoituksista”, joihin kuuluivat
aineen ja voiman olemus, liikkeen alkuperä, elämän synty, luonnon (näennäisen) tarkoituksenmukainen järjestys, aistimuselämyksen synty,
järjellisen ajattelun ja kielen synty sekä tahdon
vapaus. Toinen on matemaatikko David Hilbertin 1900 esittämä luettelo 23 kysymyksestä, joista monet on myöhemmin ratkaistu mutta osa on
yhä ainakin osittain avoimia.
Viime vuosina suuret tutkimusrahoittajat
ovat ryhtyneet kampanjoimaan ohjelmilla, joissa korostetaan tieteen merkitystä ihmiskunnan
”suurten haasteiden” (grand challenges) ratkaisemisessa. Esimerkkejä tästä ovat Euroopan unio­
nin Horisontti 2020-ohjelman taustateemat,
joihin kuuluvat ilmastonmuutos, energiantuotanto, vesivarannot, ikääntyminen, terveydenhoito ja kestävä vauraus.
Keskustelu suurista haasteista painottuu
luonnontieteiden, ympäristötieteiden, tekniikan ja lääketieteen alueille, kun taas humanistit ja yhteiskuntatieteilijät nähdään helposti vain
tieteellis-teknisen kehityksen haittavaikutusten paikkaajina. Kuten olen Kanava-lehdessä
(4/2014) korostanut, ihmistieteilijöiden ei kuitenkaan kannata vain voivotella omaa asemaansa ja vähätellä hyödyllisyyttään.
Ensinnäkin voi muistuttaa, miten Suomen
menestystarinassa ihmistieteillä on ollut keskeinen sija. 1800-luvun kansallinen herääminen ja
kansallisvaltion rakentaminen perustui Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa suoritettuun
kulttuurin, historian, kielen, kansanperinteen,
kirjallisuuden ja musiikin tutkimukseen. Oikeusja yhteiskuntatieteet olivat rakentamassa Suomesta demokraattista oikeusvaltiota 1900-luvun
alussa. Toisen maailmansodan jälkeen sosiologia ja so­siaalipolitiikka olivat toteuttamassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Samanlainen vaikutus voisi hyvin jatkua, kun eurooppalaisella ja
globaalilla tasolla rakennetaan monikulttuurista
historiallista identiteettiä, toimivaa hallintoa ja
oikeudenmukaista sosiaalista kestävyyttä.
Toiseksi humanistisilla tieteillä on edelleen
avainasema yliopistoissa ja koululaitoksessa,
kun kasvatetaan tietäviä, osaavia ja kriittisesti
ajattelevia kansalaisia. Vakuuttavia argumentteja tästä esittää yhdysvaltalainen filosofi Martha
Nussbaum teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää: Miksi demokratia tarvitsee humanistista
sivistystä? (2011). Ylläpitämällä ja rakentamalla
henkistä infrastruktuuria ja sosiaalista pääomaa
ihmistieteet luovat edellytyksiä myös kukoistavalle liiketoiminnalle, joten niiden taloudellinen
merkitys on jopa liian suuri rahalla mitattavaksi.
Kolmanneksi ihmistieteiden tuloksien varaan
voidaan rakentaa myös sisältötuotantoa, kult-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
1
tuuriteollisuutta ja sosiaalisia innovaatioita. Esimerkkejä tästä hyödyntämisestä ovat koulutus-,
palvelu- ja konsulttiyritykset sekä digitaalisen
ajan media- ja peliteollisuus.
Neljänneksi voi huomauttaa, että ajankohtaisten ”ilkeiden ongelmien” hankaluus johtuu
tavallisesti ihmisten käyttäytymisestä. Esimerkiksi ympäristöongelmien juurena on ihmisen
osaltaan aiheuttama ekologinen muutos. Ihmistieteet voivat selittää, miksi ihmiset eivät toimi
rationaalisesti omissa valinnoissaan.
Tältä pohjalta on helppo esittää kysymyksiä,
joiden ratkaisemisessa humanistiset ja yhteiskuntatieteet voivat osoittaa hyödyllisyytensä.
Miksi ihmiset pelkäävät, vihaavat, syrjivät, vainoavat ja tappavat toisiaan? Miksi valikoimme
ympäristöä kuluttavia ja tuhoavia käyttäytymistapoja? Miten voimme lisätä paikallisesti ja
globaalisti rauhan, hyvinvoinnin, taloudellisen
vakauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden
mahdollisuuksia? Miksi ihmiset eivät ymmärrä itseään ja toisiaan? Miten voimme kasvattaa
välittäviä, yritteliäitä ja suvaitsevaisia sukupolvia? Miten historian kipupisteitä ja painolasteja
voidaan purkaa? Miten voidaan rakentaa viihtyisiä ja turvallisia elinympäristöjä?
On myös selvää, että vastaaminen tällaisiin
soveltaviin ja strategisiin kysymyksiin edellyttää vahvaa panostusta humanistiseen perustutkimukseen, jonka tuloksia pitäisi myös laajasti
ja avoimesti välittää kansalaisille ja poliittisille
päättäjille. Tarvitaan myös ennakkoluulotonta tieteidenvälisyyttä, jossa ylitetään ”kahden
kulttuurin” rajoja. Tieteen sisältä käsin määriteltäviin ”suuriin haasteisiin” liittyy tyypillisesti
myös käsitteitä, teorioita, menetelmiä ja arvoja
koskevia kysymyksiä, joiden pohtiminen kuuluu
filosofian alaan.
Onkin lupaavaa, että humanisteja perinteisesti vaivannut metodien ja teorioiden epäily on
vaihtunut vilkkaaksi kiistelyksi vaihtoehtoisten
lähestymistapojen välillä: positivismi vs. hermeneutiikka, selittäminen vs. ymmärtäminen,
käyttäytyminen vs. intentionaalisuus, havainto vs. merkitysten tulkinta, nomoteettinen vs.
idiografinen, kvantitatiivinen vs. kvalitatiivinen,
synkroninen vs. diakroninen. Ihmistieteisiin on
2
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
myös syntynyt tutkimustraditioita, kuten funktionalismi, strukturalismi, behaviorismi, kognitiivinen psykologia, psykoanalyysi, transformaatiokielioppi, semiotiikka, intensionaalinen
logiikka, sosiobiologia, evoluutiopsykologia ja
sosiaalinen konstruktivismi.
Thomas Kuhnin kuvaamassa ”normaalitieteessä” tiedeyhteisössä on kulloinkin vallalla
yksi paradigma, jonka vaihdos merkitsee kriisiä
ja tieteellistä vallankumousta. Ihmistieteissä tyypillistä on kuitenkin samanaikaisten kilpailevien
koulukuntien olemassaolo. Tämä liittyy siihen,
että historiaa ja kulttuuria koskevat ongelmat –
poikkeuksena ehkä jotkut logiikan ja kieliteknologian probleemat – eivät ole Kuhnin kuvaamia
yksiselitteisesti ratkeavia ”ajatuspalapelejä”, vaan
niiden yhteydessä voidaan saavuttaa vain osaratkaisuja toisiaan syventävien ja täydentävien
näkökulmien avulla.
On toivottavaa, että humanistit tuovat keskustelussa esiin näkemyksiään tärkeistä yhä
avoimista ongelmista. Tässä poimintoja minun
suosikkilistaltani: Biologisen ja kulttuurievoluution vuorovaikutus ihmisen kehityksessä, ilman
oletuksia olemuksellisesta ”ihmisluonnosta” tai
”jaloista villeistä”. Ihmisen kognitiivisten kykyjen eli ”viisauden” muotoutuminen. Ihmisen
”juurien etsintä”, kohteina varhaiset Välimeren alueen kulttuurit sekä suomalaisten etninen ja kielellinen historia. Monikulttuurisuus ja
moninkertaisten identiteettien rakentuminen.
Aivojen ja mielen suhde. Havainnon, ajattelun ja
kielen suhde. Itsetietoisuus ja vapaa tahto. Oppiminen, argumentaatio ja ongelmanratkaisun
taito. Merkitys ja ymmärtäminen, totuus ja tieto. Kulttuurien kiihkoton vuoropuhelu ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Arvot ja hyvä elämä.
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian professori
(emeritus) ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan
hallituksen puheenjohtaja.
ARTIKKELIT
Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt
Atte Komonen ja Panu Halme
Ihmistoiminta on muuttanut ja yhä muuttaa luonnontilaisia ekosysteemejä agro- ja teknosysteemeiksi. Nämä muutokset ovat kiihdyttäneet biologisen monimuotoisuuden häviämistä ja käynnistäneet niin sanotun kuudennen sukupuuttoaallon.
Koska ihmiselo tukeutuu pitkälti luonnon monimuotoisuuteen, on monimuotoisuuden turvaamiseksi tehty sekä kansallisia että kansainvälisiä päätöksiä ja sopimuksia. Monimuotoisuutta voidaan
turvata ennallistamalla tai hoitamalla muuttuneita
ekosysteemejä. Ennallistaminen ja luonnonhoito
ovat kuitenkin epämääräisiä käsitteitä. Uudet kattotermit, ekologinen interventio ja sitä tutkiva tieteenala interventioekologia, selventävät käsitteellisiä ongelmia.
Avohakkuualalla nuokkuu kolopesijälle jätetty säästöpuu. Suojelualueella uhanalaiselle
lahopuulajille katetaan pöytä kaatamalla puita
lisääntymispaikaksi. Ränsistynyt männikkö tuikataan tuleen, jotta luontainen metsänrakenne
palautuisi. Ojia tukitaan suon luonnontilaisen
hydrodynamiikan palauttamiseksi. Ketoa niittää innostunut talkooporukka, jotta se ei kasvaisi umpeen. Kaikki nämä toimenpiteet tehdään
luonnon monimuotoisuuden auttamiseksi, mutta osaa niistä kutsutaan ekologiseksi ennallistamiseksi, osaa luonnonhoidoksi.
Ekologisesta ennallistamisesta puhuttaessa
törmätään jatkuvasti käsitteelliseen kiistaan siitä, mikä on ja mikä ei ole ennallistamista, mikä
on hyvää ja mikä huonoa ennallistamista ja voiko luontoa ylipäätään ennallistaa (Roberts ym.
2009; Hobbs ym. 2011; Suding 2011). Myös
tämän artikkelin kirjoittajat ovat huomanneet,
kuinka vaikeaa on saavuttaa yhteisymmärrys
kansainvälisessä tutkijajoukossa, sillä erimaalaiset tutkijat kutsuvat hyvin erilaisia toimenpitei-
tä ennallistamiseksi (Halme ym. 2013). Osittain
tämä johtuu siitä, että ekosysteemit ovat luontaisesti erilaisia, kuten myös niitä muokannut
ihmistoiminta.
Ennallistamisen ja luonnonhoidon käsitteiden dikotominen erottelu on biologisesti perusteetonta. Tässä kirjoituksessa esitämme, että
ennallistamis-termi on aikansa elänyt ja siitä
on syytä luopua. Ennallistaminen ja luonnonhoito näet kuvaavat biologisesti epämääräisiä ja
päällekkäisiä toimenpiteitä, mikä on johtanut ja
johtaa tarpeettomaan epäselvyyteen käytännössä. Ongelma ei ole pelkästään semanttinen, sillä Euroopan unioni (EU) on sitoutunut ennallistamaan 15 % muuttuneista ekosysteemeistä.
Tavoitteissa puhutaan yksiselitteisesti ennallistamisesta, eli nykyisten määritelmien mukainen luonnonhoito ei kelpaa tavoitteiden täyttämiseen. Käsittelemme tässä kirjoituksessa ensin
ennallistamisen ja luonnonhoidon taustalla olevia motivaatioita, käsitteiden ja toimenpiteiden
historiaa sekä teoriataustaa ja palaamme sitten
ratkaisuumme.
Käsitteellinen sekametelisoppa
Suomessa käytettyjen määritelmien mukaan ekologinen ennallistaminen ja luonnonhoito ovat
eri asioita. Ekologisella ennallistamisella (engl.
ecological restoration; tästä eteenpäin ennallistaminen) tarkoitetaan heikentyneen ekosysteemin palauttamista kohti luonnontilaa ihmisen
avustamana (Society for Ecological Restoration
2004). Käytännössä ennallistettava ekosysteemi
on lähes poikkeuksetta ihmistoiminnan heikentämä, mutta ekosysteemejä voidaan ennallistaa
myös luonnonkatastrofin, kuten tsunamin tai
tulivuorenpurkauksen, jälkeen. Määritelmään
liittyy myös ajatus ekosysteemin palauttamises-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
3
ta kohti luonnontilaa. Ensimmäinen haaste on,
ettei luonnontilaa läheskään aina tunneta. Toinen haaste vuorostaan on, että ekosysteemillä
ei välttämättä ole mitään yhtä tiettyä luonnontilaa – luonto on näet luonnostaan dynaaminen.
Pohjois-Eurooppa palautuu yhä edellisestä jääkaudesta (Willner ym. 2009) ja ilmastonmuutos muovaa kokonaisia kasvillisuusvyöhykkeitä
(Bellard ym. 2012). Voidaan tietysti ajatella, että
ero selvästi muokatun ja jokseenkin luonnontilaisen ekosysteemin välillä on niin räikeä, että
vähäinenkin ennallistamistoimenpide aiheuttaa
muutoksen kohti luonnontilaa.
Ennallistamisen määritelmään liittyy vielä
ajatus, että palautuminen on nimenomaan ihmisen avustamaa. EU:n biodiversiteettistrategiassa
puhutaan myös passiivisesta ennallistamisesta. Sillä tarkoitetaan useimmiten suojelualueen
perustamisen jälkeen tapahtuvan luontaisen
sukkession (lajiston vähittäisen muuttumisen)
sallimista ja luonnontilaistumisen odottelua.
Passiivinen ennallistaminen voisi myös tarkoittaa, että ojitetulla suolla jätetään kunnostusojitus tekemättä ja odotellaan suon vettymistä
ojien kasvaessa pikkuhiljaa umpeen. Passiivinen ennallistaminen on erityisen ongelmallinen
käsite. Ensinnäkin se ei kytkeydy enää aktiiviseen toimintaan, jota kuvaamaan ennallistamistermi aikoinaan kehitettiin. Toiseksi se pitäisi
sisällään lähes kaiken elinympäristölähtöisen
monimuotoisuuden turvaamisen, ja käsite, joka
kattaa kaiken, ei ole kovin käyttökelpoinen.
Kyseinen ajatus passiivisesta ennallistamisesta
lienee syntynyt lähinnä viranomaisten tarpeesta
täyttää EU:n itselleen asettamat lähes mahdottomat ennallistamistavoitteet.
Luonnonhoidolla (engl. ecological management, habitat management) tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla ihminen pyrkii edesauttamaan
jonkin lajin tai elinympäristötyypin säilymistä.
Erotuksena ennallistamiseen luonnonhoitoon
ei välttämättä liity ajatusta luonnontilasta: kulttuuriympäristöjä, kuten ketoja, voidaan hoitaa
niittämällä, jotta saavutetaan luonnonsuojelullisia tavoitteita. Siksi esimerkiksi ainespuuntuotantoon tähtäävä metsänhoito, kuten taimien
istuttaminen, ei ole luonnonhoitoa – ainakaan
Kuva 1. Ennallistamisella pyritään palauttamaan ihmistoiminnan muuttamia ekosysteemejä kohti luonnontilaa.
Luonnontilaisessa metsässä on monen ikäistä ja kokoista
elävää ja kuollutta puuta (A), toisin kuin talousmetsissä (B).
Lahopuuta tuottamalla pyritään suojelualueiden entisiin
talousmetsiin luomaan luonnonmetsille tyypillisiä rakennepiirteitä (C). Kuvat: Maarit Similä.
TIEDEKIRJA Helsingin kirjamessuilla osasto 6e81, Turun kirjamessuilla osasto A53–54
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Suomessa. Mutta jos talousmetsään jätetään
monimuotoisuuden turvaamiseksi säästöpuita, puhutaan talousmetsien luonnonhoidosta.
Tosin Suomessa on EU:n biodiversiteettistrategian yhteydessä keskusteltu, voitaisiinko ainespuuntuotantoon tähtäävä metsien eri-ikäisrakenteinen kasvatus laskea luonnonhoidoksi tai
ennallistamiseksi, koska siinä metsän rakenne
on lähempänä luontaista kuin avohakkuihin
perustuvassa tasaikäiskasvatuksessa. Oleellista
ei siis ole mitä tehdään, vaan mihin teoilla pyritään. Luonnonhoidossa pyritään luontoarvojen
säilyttämiseen, kun taas metsän- tai riistanhoidossa tavoitellaan pääsääntöisesti taloudellisia
tai virkistyksellisiä arvoja.
Periaatteessa yksi ja sama toimenpide voi olla
joko ennallistamista tai luonnonhoitoa. Ennallistamiseen liittyy kuitenkin vahvasti ajatus toimenpiteiden paikallisesta kertaluonteisuudesta.
Ennallistamistoimenpide aloittaa luontaisen sukkession, joka sitten etenee omaan tahtiinsa, kunnes seuraava häiriö, kuten metsäpalo tai myrsky,
aloittaa kaiken alusta. Luonnonhoito vuorostaan
on enemmän tai vähemmän toistuvaa toimintaa.
Siinä toistuvilla toimenpiteillä (esim. kedon niittäminen) pyritään estämään luonnollinen sukkessio tai vaihtoehtoisesti luonnonhoitotoimilla (esim. säästöpuiden jättäminen) lievennetään
ihmistoiminnan negatiivisia vaikutuksia. Koska
sama toimenpide voi olla joko ennallistamista tai
luonnonhoitoa, on perusteltua ajatella, että niitä erottaa ainoastaan toistojen määrä. Kuitenkin
monet ennallistamistoimenpiteet saattavat tarvita toistoja jo pelkästään siksi, että ihminen on
muuttanut ympäristöä hyvin voimakkaasti, eikä
kertaluonteinen toimenpide riitä palauttamaan
haluttuja rakenteita tai toimintoja. Esimerkiksi monet luontaisesti paloalttiit metsätyypit eivät
nykyisin pala juuri koskaan. Jos metsä poltetaan
kerran, se on käsitteellisesti ennallistamista, mutta entä jos poltto toistetaan sadan vuoden välein?
Ruotsissa tavoitteena on, että karuissa mäntymetsissä ennallistamispoltot toistetaan 20–30 vuoden
välein, jotta luontaisesti avoin metsätyyppi säilyisi. Suomalaisen ajattelun mukaan kyseessä on
luonnonhoito, koska toimenpide toistetaan, kun
taas ruotsalaiset ajattelevat ennallistavansa luon-
taisesti usein palavan metsäekosysteemin. Naapurimaissakin ymmärretään ennallistaminen ja
luonnonhoito eri tavalla.
Miksi luontoa ennallistetaan ja
hoidetaan?
Kansainvälinen yhteisö on sitoutunut pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden vähenemisen. Viimeisimmät sitoumukset sovittiin Nagoyassa: ”tarvitaan jatkuvia ja suoria toimenpiteitä,
joilla turvataan, ja jos tarpeellista, ennallistamalla palautetaan monimuotoisuus ja ekosysteemipalvelut” (Convention on Biological Diversity
2010; käännös kirjoittajien). Euroopan unionin
biodiversiteettistrategiassa yhtenä tavoitteena
on ennallistaa 15 % heikentyneistä ekosysteemeistä vuoteen 2020 mennessä (Euroopan unio­
nin neuvosto 2010; Euroopan komissio 2010;
Valtioneuvosto 2012).
Luonnonsuojelualueiden perustamista ei
siis ole pidetty riittävänä tai käyttökelpoisena
ratkaisuna monimuotoisuuden turvaamiseen.
Syitä tähän on monia. Ihminen on muuttanut
ekosysteemejä niin paljon, että luonnontilaisten kaltaisten alueiden löytäminen suojelutarkoituksiin on vaikeaa, ellei mahdotonta. Vaikka
luonnontilaisia alueita löytyisikin, parhaita kohteita ei välttämättä saada suojeluun maanomistusolojen takia (Knight ym. 2011). Siksi monet
suojelualueet ovat kaukana luonnontilasta. Esimerkiksi eteläisen Suomen kansallispuistoissa suurin osa metsistä on entistä talousmetsää,
sillä puistot on perustettu luonnontilaisten soiden, pienten luonnonmetsäsirpaleiden tai näyttävien luonnonmuodostelmien ympärille, ja
niiden suojelua on edistänyt valtion omistus.
Etelä-Suomessa vain noin 25 % suojelualueiden
kivennäismaiden metsistä on luonnontilaisia tai
sen kaltaisia (Similä ja Junninen 2011). Pelkkä
suojelualueiden perustaminen ei siis riitä luonnonarvojen turvaamiseksi, vaan suojelualueiden heikentyneitä ekosysteemejä ennallistetaan,
jotta ne saataisiin mahdollisimman pian ohjattua kohti luonnontilaa (kuva 1). Kansainvälisesti
ennallistaminen on myös kaupankäynnin väline. Toiminnanharjoittaja voi saada luvan muuttaa tai tuhota tietyn alueen luontoarvoja, jos hän
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
5
kompensoi niitä ennallistamalla jossain muualla
tai lupaa ennallistaa alueen toiminnan loputtua.
Ennallistamisen ja luonnonhoidon
historia Suomessa
Suomi on ollut metsien ja soiden ennallistamisen
edelläkävijä. Suomen ja kenties koko maailman
ensimmäinen metsän ennallistamispoltto tehtiin Patvinsuon kansallispuistossa vuonna 1989.
Lahopuun lisäyskokeilut aloitettiin 1990-luvun
puolivälissä. Tavoitteellinen lehtojen hoito vuorostaan alkoi jo 1980-luvulla ja paahdeympäristöjen hoito yleistyi 1990-luvulla. Ennallistaminen
ja luonnonhoito mainitaan myös vuoden 1996
Luonnonsuojelulain 14 §:ssä: ”[Kansallispuistossa ja luonnonpuistossa] saa hoitaa ja ennallistaa
luonnonympäristöjä ja perinneluontotyyppejä
sekä palauttaa alueen luontaisen kehityksen.”
Alun kokeilujen jälkeen ennallistaminen ja
luonnonhoito vakiintuivat suojelualueiden työkalupakkiin, kun ensimmäinen metsien ennallistamisopas (Tukia ym. 2001) julkaistiin, ennallistamistyöryhmän mietintö (2003) valmistui ja
Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma METSO käynnistyi. Käytännön
kokemusten perusteella uusittu Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas valmistui vuonna 2011 ja Ojitettujen soiden ennallistamisopas
vuonna 2013 (Similä ja Junninen 2011; Aapala
ym. 2013). Suojelualueiden metsiä on vuosina
2003–10 ennallistettu 16 000 hehtaaria ja uudeksi tavoitteeksi vuosille 2009–16 on asetettu 13 000
hehtaaria (Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma, 2008). Myös aiemmin
mainitut EU:n tavoitteet edellyttävät ekosysteemien ennallistamista. Ennallistamisen aika ei siis
ole ohi.
Ennallistamisen ja luonnonhoidon
teoreettinen tausta
Ennallistamisen ja luonnonhoidon teoreettisen
viitekehyksen muodostaa ensisijaisesti kasvillisuuden dynamiikka, sillä kaikki toisenvaraiset
eliöt, kuten sienet ja eläimet, ovat riippuvaisia
kasveista ja heijastavat kasvillisuuden muutoksia. Kasvillisuuden dynamiikkaan vaikuttaa kolme päätekijää: tietyn kasvupaikan määrä (engl.
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
site availability), lajisto (differential species availability) ja lajien menestyminen (differential species
performance). (Pickett ym. 1994.) Näistä tietyn
kasvupaikan määrään vaikuttavat lähinnä erilaiset
häiriöt. Lajisto riippuu maaperän siemenpankista
tietyllä paikalla tai lajien saavunnasta ympäristöstä, joka vuorostaan riippuu lajien leviämiskyvystä ja maiseman rakenteesta. Lajien menestymiseen tai menestymättömyyteen vaikuttavat monet
elottomat (esim. valon määrä) ja elolliset (esim.
kilpailu) tekijät. Yksinkertaistaen voidaan sanoa,
että häiriöt palauttavat ekosysteemin alkutilaan
ja sukkessio ohjaa sen takaisin kliimaksiin (esim.
aarniometsäksi). Vaikka periaatteessa mitään
yhtä tiettyä pysyvää kliimaksitilaa ei ole olemassa,
metsän keskeiset ominaisuudet, kuten puustorakenne, palautuvat myrskyn tai metsäpalon jälkeen
kohti melko ennustettavaa lopputulosta, joskaan
ei täysin aikaisempaan tilanteeseen.
Ennallistaminen ja luonnonhoito perustuvat biologisen sukkession manipulointiin. Jako
ennallistamiseen ja luonnonhoitoon on biologisesti perusteltua, jos ennallistamisessa pyritään
edesauttamaan biologista sukkessiota ja luonnonhoidossa sukkessio pyritään estämään. Ero
ei kuitenkaan aina ole yksiselitteinen. Esimerkiksi lehtojenhoidossa poistetaan kuusia, jotta
lehtipuut saisivat kasvutilaa. Jos kuuset on istutettu, niiden poistaminen aloittanee luontaisen
sukkession kohti lehtipuuvaltaista metsää, eli
kyse on ennallistamisesta. Jos lehdon kuusettuminen on luontaista, niiden poisto estää luontaisen sukkession, eli kyse on luonnonhoidosta.
Metsän polttoa pidetään Suomessa ennallistamisena, koska tietty metsä poltetaan käytännössä
vain kerran. Toisaalta poltto palauttaa sukkession
takaisin alkupisteeseen ja on siis biologisesti luonnonhoitoa. Toisaalta palanut luonnontilainen
metsä on yhä luonnontilainen metsä, sillä metsäpalon kaltaiset häiriöt kuuluvat luonnonmetsien
dynamiikkaan (Kuuluvainen ym. 2002). Jos entinen talousmetsä poltetaan ennallistamistoimenpiteenä, tilanne on käsitteellisesti haasteellisempi.
Poltolla metsään luodaan joitain luonnonmetsän
elementtejä, kuten palanutta puuainesta, mutta
samalla sieltä häviää varttunutta elävää puuainesta, joka sekin kuuluu luonnonmetsään.
Aikamittakaavan lisäksi olisi otettava huomioon myös tilamittakaava. Metsikköön raivattu
pienaukko saattaa olla kauempana luonnontilasta kuin alkutilanne kyseessä olevassa pisteessä,
mutta koko metsikön tasolla puuston rakenne
monipuolistuu eli lähestyy luonnontilaa. Vastaavasti yhden metsikön ennallistaminen ei ennallista luontaista maisemarakennetta, vaan maisematasolla kyse on luonnonhoidosta. Kaikesta
tästä johtuen ollaan usein tilanteessa, jossa sekä
toimenpiteen vaikutukset luonnontilaisuutta
ilmentäviin metsänrakenteisiin että sukkessioon
ovat loppujen lopuksi hyvin hankalasti hahmotettavissa. Voidaankin kysyä, olisiko syytä laajentaa näkökulmaa ja myöntää, että monimuotoisuuden turvaaminen pitää sisällään hyvin
monenlaisia toimenpiteitä, joiden jako ennallistamiseen tai luonnonhoitoon ei ainakaan biologisesti ole yksiselitteistä.
Aika- ja tilamittakaavan lisäksi on otettava
huomioon myös ekosysteemien erilaisuus. Tästä hyvä esimerkki on metsä- ja suoekosysteemi. Luontaisen metsän rakennetta muokkaavat
erilaiset häiriöt, etenkin myrskyt ja metsäpalot.
Myrskyjen ja palojen esiintyminen on kuitenkin hyvin satunnaista pienessä mittakaavassa,
vaikka maisematasolla häiriöitä tapahtuisikin
säännöllisesti. Soiden ominaisuuksia muovaavat erityisesti sadevedet (keidassuot) tai sade- ja
valumavedet (aapasuot). Sadanta on vuorostaan
säännöllistä, vaikkakin vaihtelee määrällisesti
vuodesta toiseen; sitä ei myöskään pidetä biologisena häiriönä. Soiden dynamiikka onkin pitkälti sisäistä, joten soiden ominaisuudet eivät
ole samalla tavalla riippuvaisia epäsäännöllisistä
häiriöistä kuten metsien. Koska suon dynamiikkaa määrittelevät pitkälti sisäiset ja ennustettavat prosessit, on suon ennallistaminen ainakin
periaatteessa helpompaa kuin metsän. Ojat tukkimalla saadaan luontainen hydrodynamiikka ja
turpeenmuodostus käyntiin ja suo ennallistuu
itsestään vuosien saatossa.
Interventioekologia ja ekologiset
interventiot
Interventioekologia (engl. intervention ecology) on
äskettäin ehdotettu tieteellinen kattotermi, joka
pitää sisällään luonnonsuojelubiologian, ennallistamisen, luonnonhoidon sekä muut lähitieteet. Se
tutkii kaikkia niitä keinoja, joilla ihminen tarkoituksellisesti pyrkii muuttamaan ekosysteemejä
luonnonmukaisemmiksi tai luonnonsuojelulliselta arvoltaan tai ekosysteemipalveluiden kannalta
paremmiksi (Hobbs ym. 2011). Ekologinen interventio on puolestaan termi, joka kuvaa konkreettista toimintaa: soramonttujen maisemointia,
suo-ojien tukkimista, uhanalaisia lajien siirtämistä uusille paikoille. Interventioilla voidaan pyrkiä
joko lajien, rakenteiden tai toimintojen palauttamiseen. Lajeille voidaan luoda resursseja, kuten
lahopuuta, tai lajeja voidaan siirtää paikoille, joilta ne ovat kadonneet. Rakenteilla tarkoitetaan
esimerkiksi kuollutta puuainesta tai monilajista
puustoa. Prosessien palauttaminen tarkoittaa esimerkiksi luontaisen palo- tai hydrodynamiikan
palauttamista. On selvää, että prosessien palauttaminen on vaikeaa.
Interventioita voidaan luokitella myös sen
mukaan, ovatko ne ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä vai jo aiheutettujen vaurioiden korjaamista (Hobbs ym. 2011). Ennalta ehkäisevässä eli
proaktiivisessa toiminnassa voidaan esimerkiksi
ilmastonmuutos huomioida suojelualueita perustettaessa niin, että uudet alueet sijaitsevat vanhojen jo olemassa olevien alueiden pohjoispuolella;
näin lajit löytävät ainakin periaatteessa sopivaa
elinympäristöä joutuessaan vetäytymään pohjoiseen ilmaston lämmetessä. Reaktiivisessa toiminnassa pyritään joko säilyttämään ekosysteemin
tila ennallaan tai pysäyttämään sen näivettyminen. Voidaan esimerkiksi hävittää vieraslaji, jolla on haitallisia vaikutuksia muuhun eliöstöön.
Aktiivisissa interventioissa pyritään vuorostaan saamaan aikaan jokin positiivinen muutos
ekosysteemissä.
Mitä interventioekologialla on
tarjottavana?
Tieteenalan kehitykseen kuuluu eri oppialojen
itsenäinen kehittyminen, oppialojen rajapinnalla olevien aukkojen täyttäminen ja oppialojen
käsitteellinen yhdistyminen. Oppialojen kehittyessä niille syntyy oma terminologiansa, määritelmänsä, taustaoletuksensa, menetelmänsä ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
7
tapansa puhua. Asiasta tulee ongelma, jos eri
asioista puhutaan samoilla nimillä tai samoista asioista eri nimillä. Jos päällekkäisiä käsitteitä pidetään näennäisesti eri käsitteinä, johtaa se
helposti juupas–eipäs-väittelyyn: mitä on ennallistaminen, mitä luonnonhoito? Monet tieteelliset kiistat, jotka olivat pitkään syvälle juurtuneita dikotomioita, ovat lopulta hyötyneet
yhteensovittamisesta.
Ennallistamisen ja luonnonhoidon yhteydessä käsitteellisen integraation tarve on tullut
ilmeiseksi, koska kumpikaan käsite ei itsessään
pysty kuvaamaan riittävän yksiselitteisesti reaalimaailman ilmiöitä. Tästä syystä ehdotammekin interventioekologia-termin käyttöönottoa
tutkimussuuntausta kuvaavaksi kattotermiksi
ja ekologista interventiota kuvaamaan kaikkia
niitä toimenpiteitä, joita ihminen varta vasten
tekee ekosysteemeissä estääkseen niiden näivettymisen tai parantaakseen niiden luonnontilaa.
Määrittelemme termin seuraavasti: Interventioekologia tutkii kaikkia niitä keinoja, joilla ihminen
tarkoituksellisesti pyrkii estämään ekosysteemien biologisen heikentymisen, muuttamaan niitä
luonnonmukaisemmiksi tai luonnonsuojelullisilta arvoiltaan tai ekosysteemipalveluiden kannalta
paremmiksi (mukailtu Hobbs ym. 2011 pohjalta). Kyseessä on siis nimenomaan luonnonsuojelullinen termi, joskin sen voi halutessaan
käsittää laajemmin tarkoittamaan kaikkia ihmisen luonnossa tekemiä toimenpiteitä. Aiemmin mainitsemamme Nagoyan tavoite kuuluisi
interventio-termiä käyttäen seuraavasti: ”tarvitaan jatkuvia ja suoria toimenpiteitä joilla turvataan, ja jos tarpeellista, erilaisten interventioiden avulla palautetaan monimuotoisuus ja
ekosysteemipalvelut”.
Miten interventioekologia tieteenalana poikkeaa luonnonsuojelubiologiasta? Nimestään
huolimatta luonnonsuojelubiologia (engl. conservation biology) on monitieteinen tieteenala ja pitää sisällään biologisten tieteiden lisäksi erityisesti taloustieteitä ja yhteiskuntatieteitä
(Knight ym. 2011, Mönkkönen ym. 2011). Siksi onkin ehdotettu, että luonnonsuojelubiologia pitäisi korvata laajemmalla termillä luonnonsuojelututkimus (conservation research;
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Roberge ym. 2010). Mielestämme parempi termi olisi luonnonsuojelutieteet (conservation
sciences; vrt. metsätieteet, forest sciences). Biologiset luonnonsuojelutieteet (conservation biology) jakautuisivat vuorostaan eri osa-alueisiin,
kuten luonnonsuojeluekologiaan ja -genetiikkaan. Luonnonsuojeluekologia ja -genetiikka
eivät välttämättä pidä sisällään interventioita.
Esimerkiksi luonnonsuojeluekologiassa voidaan
arvioida jonkin uhanalaisen lajin populaation
kokoa ja rakennetta ottamatta kantaa siihen,
miten ihmistoiminta on populaatioon vaikuttanut, miten sen säilymistä voitaisiin edistää tai
miten suojelutoimenpide on tehonnut. Interventioekologia olisi osa luonnonsuojelubiologiaa ja
tarkoittaisi ekologista tutkimusta, jossa tutkitaan ihmisen aktiivisten suojelukeinojen onnistumista. Edellä esittämämme luokittelu eroaa
Hobbsin ym. (2011) luokittelusta, sillä pidämme
interventioekologiaa luonnonsuojelubiologian
alatieteenä, päinvastoin kuin Hobbs ym. (2011)
Uusi käsite tarpeen
Käsitteet ja niiden määritelmät eivät ole pelkästään akateemista sanahelinää, vaan niillä on
myös merkitystä poliittisessa päätöksenteossa
ja päätösten käytännön toteutuksessa. Esimerkiksi Nagoyassa Suomi sitoutui osana Euroopan
unionia luonnon monimuotoisuuden hupenemisen pysäyttämiseen vuoteen 2020 mennessä.
Nagoyan sopimuksessa asetettiin kunnianhimoinen tavoite: 15 % heikentyneiden elinympäristötyyppien pinta-alasta pitäisi ennallistaa.
Jos pidetään tiukasti kiinni Suomessa käytetystä
ennallistamisen määritelmästä, tavoite on mahdoton saavuttaa. Jos taas luonnonhoito hyväksytään ennallistamiseksi, niin tällöin tavoite
näyttää realistisemmalta. Tässä kirjoituksessa
olemme kuitenkin todenneet, että ennallistaminen ja luonnonhoito ovat käsitteinä päällekkäisiä ja epäselviä, ja ehdotamme siksi laajemman
interventioekologia-käsitteen
käyttöönottoa.
Biologisesti perustellut toimenpiteet luonnon
monimuotoisuuden hupenemisen estämiseksi pitävät sisällään mahdollisuuden moniin erilaisiin interventioihin luontoarvojen palauttamiseksi. Tällöin tutkimuksessa ja käytännön
toimissa ei tarvitsisi takertua käsitteellisiin sotkuihin, vaan ongelmia voitaisiin tarkastella
asialähtöisesti: mitä vaikutuksia tietyillä interventioilla on ekosysteemeissä. Aika kuitenkin
näyttää, vakiintuvatko termit interventioekologia ja ekologinen interventio tutkimukseen ja
käytäntöön.
Kirjallisuus
Aapala, K., Similä, M., Penttinen, J. (toim.) 2013. Ojitettujen
soiden ennallistamisopas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 188. Metsähallitus. Vantaa.
Bellard, C., Bertelsmeier, C., Leadley, P., Thuiller, W., Courchamp, F. 2012. Impacts of climate change on the future
of biodiversity. Ecology Letters 15: 365–377.
Convention on Biological Diversity 2010. COP 10 Decision X/2: Strategic Plan for Biodiversity 2011–2020.
<http://www.cbd.int/decision/cop/?id=12268> (viitattu 20.8.2013)
Ennallistamistyöryhmän mietintö 2003. Ennallistaminen
suojelualueilla. Ympäristöministeriö. Suomen Ympäristö 618.
Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma
2008. Ympäristöministeriön raportteja 5/2008. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Euroopan komissio 2010. Options for an EU vision and
target for biodiversity beyond 2010. Communication
from the Commission to the European Parliament, the
Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of the Regions COM(2010)4
fin. Euroopan komissio, Bryssel.
Euroopan unionin neuvosto 2010. Biodiversity: post-2010.
EU and global visions and targets and international
ABS regime. Council (Environment) Conclusions.
Council Document 7536/10. Euroopan unionin neuvosto, Bryssel.
Halme, P., Allen, K.A., Auniņš, A., Bradshaw, R.H.W., Brumelis, G., Čada, V., Clear, J., Eriksson, A.M., Hannon,
G., Hyvärinen, E., Ikauniece, S., Iršėnaitė, R., Jonsson,
B.G., Junninen, K., Kareksela, S., Komonen, A., Kotiaho, J.S., Kouki, J., Kuuluvainen, T., Oldén, A., Mazziotta, A., Mönkkönen, M., Nyholm, K., Shorohova,
E., Strange, N., Toivanen, T., Vanha-Majamaa, I., Wallenius, T., Ylisirniö, A.L., Zin, E. 2013. Challenges of
ecological restoration: Lessons from forests in northern
Europe. Biological Conservation 167: 248–256.
Hobbs, R.J., Hallett, L.M., Ehrlich, P.R., Mooney, H.A. 2011.
Intervention ecology: applying ecological science in
the twenty-first century. BioScience 61: 442–450.
Knight, A.T., Sarkar, S., Smith, R.J., Strange, N., Wilson, K.A.
2011. Engage the hodgepodge: management factors are
essential when prioritizing areas for restoration and
conservation action. Diversity and Distributions 17:
1234–1238.
Kuuluvainen T., Aapala K., Ahlroth P., Kuusinen, M., Lindholm, T., Sallantaus, T., Siitonen, J., Tukia, H. 2002.
Principles of Ecological Restoration of Boreal Forested
Ecosystems: Finland as an Example. Silva Fennica 36:
409–422.
Mönkkönen, M., Reunanen, P., Kotiaho, J.S., Juutinen, A.,
Tikkanen, O.P., Kouki, J. 2011. Cost-effective strategies
to conserve boreal forest biodiversity and long-term
landscape-level maintenance of habitats. European
Journal of Forest Research 130: 717–727.
Pickett, S.T.A., Kolasa, J., Jones, C.G. 1994. Ecological understanding. The nature of theory and the theory of nature. Academic Press, London.
Ricklefs, R.E. 2004. A comprehensive framework for global
patterns in biodiversity. Ecology Letters 7: 1–15.
Roberge, J.-M., Mikusiński, G., Possingham, H.P. 2010. Has
the term ‘Conservation Biology’ had its day? Frontiers
in Ecology and the Environment 8: 121.
Roberts, L., Stone, R., Sugden, A. 2009. The rise of restoration ecology. Science 325: 555.
Similä, M., Junninen, K. (toim.) 2011. Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 157.
Society for Ecological Restoration 2004. The SER international primer on ecological restoration. Society for Ecological Restoration, Science and Policy Working Group.
Suding, K.N. 2011. Toward an era of restoration in ecology:
successes, failures, and opportunities ahead. Annual
Review of Ecology, Evolution and Systematics 42: 465–
487.
Tukia, H., Hokkanen, M., Jaakkola, S., Kallonen, S., Kurikka, T., Leivo, A., Lindholm, T., Suikki, A., Virolainen,
E. 2001. Metsien ennallistamisopas. Metsähallituksen
luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 58.
Valtioneuvosto 2012. Luonnon puolesta – ihmisen hyväksi. Valtioneuvoston periaatepäätös Suomen luonnon
monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategiasta vuosiksi 2012–2020. Valtioneuvosto.
Willner, W., Di Pietro, R. & Bergmeier, E. (2009) Phytogeographical evidence for post-glacial dispersal limitation
of European beech forest species. Ecography 32: 1011–
1018.
Kiitämme Kaisa Junnista, Mikael Puurtista ja
Interventioekologian tutkimusryhmää kommenteista käsikirjoitukseemme sekä Maarit Similää
kuvasta 1.
Atte Komonen on dosentti, joka toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa. Panu Halme
on filosofian tohtori, joka toimii tutkijatohtorina
Jyväskylän yliopistossa. Molemmat tutkivat mm.
erilaisten ekologisten interventioiden monimuotoisuusvaikutuksia.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
9
Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset
1900-luvulla – kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen
konteksti
Jarmo Saarti
Miten kiinasta sitten pitäisi kääntää? Paradoksaalinen totuus
on, ettei voi kääntää lainkaan. Jokainen käännös on tulkinta,
väännös paljon suuremmassa mittakaavassa kuin konsanaan
länsimaiden kielistä käännettäessä. Eikä klassillisia tekstejä
tulkittaessa aina voi sanoa edes miten olisi tulkittava. Sen
vuoksi jokainen samasta kiinalaisesta kirjasta tehty käännös
poikkeaa toisesta. Kääntäjä voi hyvällä omallatunnolla iloita siitä, että on voinut sanoa saman asian aivan toisin kuin
kollegansa. Ja kumpikin on ehkä väärässä. (Pertti Nieminen
1959, 175.)
Kiinalainen teksti on suomalaiselle (lue: länsimaalaiselle) outo, vieras ja sen merkitys jää aina saavuttamatta. Kääntäjä voi siten vapaasti hyödyntää alkutekstejä tekemällä niistä omat tulkintansa.
Tämän voi lukea monella tavalla: aitona meille vieraan kulttuurin outoutena, kolonialistisena itämäisen kulttuurin hyödyntämisenä tai – radikaalisti
tulkiten – postmodernina moniarvoisena kannanottona. Kaksi ensimmäistä lukutapaa lienevät kuitenkin lähempänä totuutta (Saarti 2013).
Birgit Linder (2003, 244) esittää kolme keskeistä
lähtökohtaa kiinalaisen käännöstoiminnan alulle Euroopassa:
• lähetystyöntekijät, erityisesti jesuiitat,
jotka hallitsivat myös kiinan kieltä
• kielitieteilijät, joita kiinnostivat eniten
kieleen liittyvät asiat
• muut ajattelijat, jotka olivat eniten kiinnostuneita filosofiasta ja kulttuurista.
Näitä yhdistää se, että kaikkien käännöstoimintaa määritti vähintään yhtä paljon kohdekulttuurin intressit kuin lähdekulttuurin.
Suomalaisessa kääntämisessä tämä jako pätee
myös hyvin, erityisesti 1900-luvun alkupuoliskolla. Jälkimmäisellä puoliskolla mukaan tulee
kirjallisen modernismin ja Suomen modernisoitumisen intressit: suomalaisen kirjallisuu-
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
den kehittäminen ja kansainvälisen politiikan
ymmärtäminen.
Suomennettujen kiinalaisten teosten
lukumäärät
Taulukossa 1 on esitetty 1900-luvun kiinalaiset
käännökset julkaisujen lukumäärinä lajityypeittäin. Uudet painokset on jätetty pois näistä lukumääristä. 1900-luvulla on suomennettu kaikkiaan noin 1 000–2 000 teosta (Sevänen 2007,
16–17), joten kiinalaisen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi on ollut suhteellisestikin hyvin
pientä 1950-lukua lukuun ottamatta.
Taulukosta näkyy hyvin suomalaisen Kiinakääntämisen ja -vastaanoton kaudet. Vuosisadan alku ja ensimmäinen maailmansota liittyivät Suomen itsenäistymiseen ja suomalaisen
kulttuurin rakentamiseen. Suomi alkoi tutustua
myös kaukomaihin ja ensimmäiset käännökset
myös kiinalaisesta kaunokirjallisuudesta ilmestyivät tänä aikana.
Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välinen aika muodosti selvän kasvun kiinalaisen
kirjallisuuden kääntämiseen. Suomi alkoi kiinnostua itsenäisenä valtiona maailmankulttuurista ja alkoi integroida itseään siihen. 1930-luku
muodostaa tänä aikakautena selvän piikin kääntämisessä. Yhtenä keskeisenä syynä on tulenkantajalaisen sukupolven radikalisoituminen ja
politisoituminen, mikä näkyi kiinnostuksena
maailmanpolitiikkaan ja Kiinan asemaan kasvavana globaalina toimijana. Lähestyvä toinen
maailmasota lisäsi tätä kiinnostusta.
Määrällisesti suurinta kääntäminen on ollut
1950-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeinen
Suomi alkoi modernisoitua ja kehittyä myös
taloudellisesti, joka mahdollisti kirjallisuuden tuotannon. Tänä aikana vaikuttivat yhtä
Suomennettujen kiinalaisten teosten lukumäärät
Aika
Kirjat
Artikkelit
Muut
Lyriikka
Proosa
Muu
1900-luku
0
2
0
1
1
0
1910-luku
2
0
0
0
2
0
1920-luku
4
1
0
4
0
1
1930-luku
2
13
0
7
5
3
1940-luku
2
2
0
1
3
0
1950-luku
21
69
1
24
45
21
1960-luku
9
41
1
23
20
9
1970-luku
10
36
1
35
11
1
1980-luku
9
24
1
18
15
1
1990-luku
17
7
2
16
9
1
Taulukko 1. Kiinalaisen kaunokirjallisuuden käännösmäärät 1900-luvulla (muut = kirjailijoiden omissa teoksissa ilmestyneet
käännökset ja muu = näytelmät ja sarjakuvat). Uusintapainokset on jätetty pois.
aikaa kaksi merkittävintä tähänastista kääntäjää: Toivo Koskikallio ja Pertti Nieminen. Lisäksi poliittisen ilmapiirin vapautuminen kasvatti
vasemmistolaista kulttuuri- ja käännöstoimintaa Suomessa: Kiina sanoin ja kuvin -lehti alkoi
myös ilmestyä. Näiden lisäksi Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden kiintein kausi aiheutti
sen, että kiinalaista kirjallisuutta julkaistiin suomeksi myös Neuvostoliiton puolella. Tämä aika
poikkeaa muusta ajasta myös siinä, että proosan
kääntäminen oli suurinta. Muina aikoina lyriikka on ollut käytännössä pääasiallisena kääntämisen kohteena.
Seuraavina vuosikymmeninä, 1960- ja 1970luvulla, kääntäminen jatkui runsaana. Taustatekijöinä oli vasemmistolaisen liikkeen kiinnostus
kiinalaiseen kulttuuriin ja maolaisuuteen. Lisäksi Niemisen aktiivinen työ kiinalaisen lyriikan
parissa alkoi näkyä. Lyriikasta tulikin kääntämisen valtalaji. 1980-luvulla vasemmistolainen
liike alkoi hiipua ja lehdissä julkaistut käännökset vähentyivät. 1990-luvulla tapahtui lopullinen
käänne kirjamuotoiseen julkaisemiseen.
Yhtenä syynä tähän on myös niin Niemisen
kirjallisen työn pääpainon siirtyminen kääntämisestä kirjojen kirjoittamiseen kuin uusien kääntäjien tuleminen esiin. 1980-luvulta
alkoi myös Kiinan uudistuminen. Tämä näkyi
vuosituhannen lopulla kirjojen kääntämises-
sä – 1990-luvulla on julkaistu lähes yhtä monta kirjaa kiinalaisten teosten käännöksinä kuin
1950-luvulla.
Kiinalaisen kulttuurin välittäjät
Kiinalainen kulttuuri on tullut Suomeen
1900-luvulla länsimaisen kulttuurin kautta: joko
välikielisinä käännöksinä tai länsimaisen reseptiokehyksen mukaisesti käännettynä ja vastaanotettuna. Kiinan kielestä kääntäneet Koskikallio
ja Nieminen ovat molemmat siirtäneet käännöstoimintaa kohti lähdekieltä, mutta molempien taustalla vaikuttaa selvästi eurooppalaisen
modernin ajan kääntäjien toiminta ja tapa kääntää kiinalaista kirjallisuutta. Vasta aivan vuosituhannen vaihteessa Suomessa on ollut kiinankielestä kääntäviä ammattikääntäjiä. He edustavat
uutta lähestymistapaa kääntämisessä, mutta
tämän toiminnan arviointia voi tehdä vasta tulevaisuudessa.
Erityisesti klassista kiinalaista kirjallisuutta,
varsinkin lyriikkaa, on suomeksi saatavilla hyvä
ja elävä perusvalikoima. Tämä on paljolti Niemisen ansiota, jonka työn merkitystä on syytä vielä kerran korostaa. Hänen toimittamansa
ja kääntämänsä kiinalaisen kirjallisuuden antologiat antavat suomalaiselle lukijalle kuvan kiinalaisesta kirjallisuudesta ja siinä tapahtuneesta kehityksestä. Mutta laajasti ottaen kiinalainen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
11
kulttuuri on edelleen suomalaisille vierasta, ja
teoksia on käännetty lukumääräisesti vähän.
Kun suomalaista käännösvalikoimaa vertaa
kiinalaisen kirjallisuuden historiaan, voi vetää
sen johtopäätöksen, että Niemisen ja vasemmistolaisten kääntäjien omat intressit ovat määrittäneet suomennettujen teosten valintaa. Lisäksi
kääntämisessä on korostunut kiinalaisen klassisen filosofian kääntäminen. Pitkä kiinalaisen
kirjallisuuden proosan perinne on sen sijaan
jäänyt Suomessa vähemmälle huomiolle, mikä
näkyy myös teosten arvosteluissa jopa kyvyttömyytenä lukea kiinalaista proosaa.
Tämä johtuu siitä, että näkemys kiinalaisesta proosasta pelkkien suomennosten perusteella
on hyvin rajoittunut eikä anna tarpeeksi aineksia kiinalaisen kirjallisuuden intertekstuaaliseen ymmärtämiseen ja lukemiseen. Tätä tukee
myös se, että kiinalaisesta kirjallisuudesta yleensä käännetään se, mitä ”pitää kääntää”. Sitä ei
nähdä Suomessa jonkin kansan tai kielialueen
kirjallisuuden kääntäminen laaja-alaisena projektina (vrt. esim. saksalaisen ja englantilaisen
kielialueen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi – ks. tarkemmin Lassila 2007; Nyman ja Kovala 2007; Nyman 2007; Leppihalme 2007).
Käännökset on tehty usein välikielisistä ja
lyhennetyistä versioista. Oman ongelmansa
muodostavat teosten valintaperusteet: kriteerinä on käytetty mm. niiden eroottisuutta, poliittisuutta, Nobel- tai muita kirjallisuuspalkintoa tai
spekulaatioita niiden potentiaalisista voittajista
sekä erilaisia ideologioita. Hyvänä esimerkkinä
vuoden 2012 nobelisti Mo Yan, josta suomalainen kustantaja totesi palkinnon varmistuttua:
”Kustannusjohtaja [Minna] Castrénin mukaan kaikki on
valmiina: ’Täällä ollaan ilosta kippuralla! Parempaa mahdollisuutta ottaa listoilleen uusi kiinalainen kirjailija ei
voi ollakaan kuin Nobelin palkinnon myöntäminen.’ Hän
puhuu jopa ’tyypillisestä tapauksesta’ käännöskirjallisuuden
kustantamisessa. Arvostus ja halu ovat olemassa, odotetaan
vain sopivaa tilaisuutta.” (Majander 2012, C1.)
Kiinan kirjallinen kulttuuri välittyy Suomeen
useammanvälisen välittäjän mallin mukaisesti. 1900-luvun alussa vaikuttivat vielä aikaisempien emämaiden – Ruotsin ja Venäjän – kautta saadut kosketukset kiinalaiseen kulttuuriin.
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Molemmat liittyvät myös Euroopan kolonialistiseen perinteeseen ja erityisesti Venäjä modernin
suurvalta-asetelman kehittymiseen, joka alkoi
toisen maailmansodan jälkeen ja joka jatkuu
yhä. Mielenkiintoinen yksityiskohta Venäjän
ajassa on C. G. E. Mannerheimin tekemä tutkimus- ja vakoilumatka Kiinaan, joka lienee ainoa
”kolonialistinen” teko Suomen ja Kiinan välillä. 1900-luvun alkupuolella Saksa tuli Ruotsin
ohella merkittäväksi välittäjäksi; myös Ranska ja
Englanti olivat tuolloin jo mukana. Englannin,
mukaan lukien Yhdysvallat, vaikutus voimistui
1900-luvun loppupuolella sekä välikielenä että
erityisesti ideologisena mallina: Koskikallio ja
Nieminen ovat molemmat angloamerikkalaisen
kiinalaisen käännösperinteen Suomeen välittäjiä. Koskikallio ja Nieminen aloittivat myös siirtymisen suoraan kiinasta kääntämiseen, mikä
näyttäisi voimistuvan vuosituhannen vaihtuessa.
1950-luku onkin merkittävä rajapyykki: Suomi alkoi aidosti itsenäistyä myös kulttuuripolitiikassaan, vaikka erityisesti Neuvostoliiton vaikutus oli voimakas. Tämä näkyi myös Suomen
Kiina-suhteessa sekä suoraan että välillisesti.
1970-luvun vasemmistoradikalismi ja siihen
liittynyt suomalainen maolaisuus olivat myös
osa eurooppalaista liikehdintää: jo Ruotsissa
maolaisuus oli laajempi ilmiö kuin Suomessa.
Suomalaiset kääntäjät voidaan jakaa viiteen ryhmään:
•
•
•
•
•
uranuurtajiin, joista keskeisimmät olivat
Eino Tikkanen ja Toivo Koskikallio
vakiinnuttajaan ja modernistisen tyylin
luojaan Pertti Niemiseen, joka tuo kiinalaisen suuren kertomuksen suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti suomalaiseen lyriikkaan
uudempaan polveen, jonka edustajista
keskeisimmät ovat Pertti Seppälä ja Jyrki Kallio
ammattikääntäjiin
harrastelijoihin.
Uranuurtajat aloittivat käännöstoiminnan
1900-luvun alussa ja tutustuttivat suomalaisen
kirjallisen yleisön kiinalaiseen kirjallisuuteen.
Tässä on nähtävissä kaksi kulttuurista juonnetta:
ensinnäkin eurooppalainen 1800- ja 1900-luvun
kiinnostus kiinalaiseen kirjallisuuteen. Tämä
näkyy erityisen hyvin Eino Tikkasen tekemässä
työssä. Hänen omassa käännösurassaan tapahtui myös muutos naiivista välikäännösten käytöstä kohti lingvistis-kulttuurista käännösotetta, joka eurooppalaisessa kulttuurissa tapahtui
edellä mainittuina parina vuosisatana. Toisena
uranuurtajien juonteena on lähetystoiminnasta
virinnyt kiinnostus kiinalaisen ajattelun ja filosofisen kirjallisuuden kääntämiseen. Eurooppalaisena perinteenä sen voi palauttaa varhaisimmasta jesuiittojen toiminnasta aina meidän
päiviimme jatkuneeseen lähetystyöhön, ja siihen liittyvään erilaisten tekstien tuottamiseen
ja kääntämiseen. Koskikallion käännöstyön juuret ovat hänen oman henkilöhistoriansa vuoksi
tässä perinteessä. Hänellä on havaittavissa kuitenkin myös kriittistä eurooppalaista lingvististä ajattelua sekä siitä lähtenyttä alkukieltä ja
sen kulttuurista käsitemaailmaa kunnioittavaa
käännösperinnettä, mikä vahvistui Euroopassa
1800-luvulta lähtien.
Nieminen on puolestaan kääntäjistä se, joka
toi ja loi kiinalaisen klassisen kirjallisuuden suuren kertomuksen suomalaiseen kirjallisuuteen ja
suomalaiselle lukijakunnalle. Hänen työtään voi
hyvin verrata esimerkiksi Lönnrotin tekemään
kalevalaisen runouden kirjallistamiseen. Nieminen on tähänastisista kääntäjistämme laaja-alaisin. Hänen kääntämisperinteensä liittyy kiinteästi länsimaisten modernistien liikkeeseen,
jossa itämainen ja kiinalainen runous toisaalta
otettiin oman lyyrisen toiminnan lähteeksi (vrt.
erityisesti Erza Pound) ja jossa toisaalta kiinalaista lyriikkaa alettiin lähestyä tekstinä, jolla on
oma esteettinen arvonsa (vrt. erityisesti Arthur
Waley).
Niemisen omassa työssä tämä lyyrikon lähtökohta on jäänyt koko ajan taka-alalle, ja sen
sijalle on korostetusti tullut kiinalaisen kirjallisuuden esitteleminen ja sen kriittinen ymmärtäminen sekä kielitieteellisesti että kulttuurisesti.
Uudemman polven kääntäjistä on vaikea vielä sanoa, mikä heidän roolinsa tulee olemaan,
mutta näyttää siltä, että äärimallit – romanttinen
Kuvio 1. Suomalaisten keskeisten kääntäjien jatkumo
1900-luvulla.
lyyrikkoperinne ja kriittinen tekstilähtöisyys –
ovat jääneet suomalaiseen kiinalaisen kirjallisuuden kääntämiseen elämään kahtena selkeänä
tapana lähestyä lähdekielen tekstejä ja kulttuuria. Tosin käytännössä nämä näyttävät sekoittuvan ja painottuvan aina tekijäkohtaisesti.
Ammattikääntäjien rooli on jäänyt näitä kolmea ryhmää vähäisemmäksi. Suomalaiseen
kulttuuriin on tosin alkanut syntyä kiinalaisen
kirjallisuuden ammattisuomentajakunta, vaikkakaan se ei ole vielä laaja. Näiden lisäksi kiinalaista kirjallisuutta ovat erilaiset harrastajat käyttäneet omien intressiensä ajamiseen. Teosofinen
lähestymistapa on tästä selkein esimerkki.
Kiinalaisen kirjallisuuden keskeiset suomentajat muodostavat kuvan 1. mukaisen toimijaverkoston, jossa edellinen toimija tuo sekä
suomalaiseen tapaan kääntää että ottaa vastaan
kiinalaista kirjallisuutta jotakin uutta. Samalla hän siirtää perintöä enemmän tai vähemmän suoraan seuraajilleen. Verkostossa näkyy
hyvin myös koko ajan suomalaisen radikaalin
(ja vasemmistolaisen) kulttuurin ja konservatiivisemman lähestymistavan vuoropuhelu. Nieminen muodostaa tässäkin rajoja ylittävän toimijan.
Tämä verkosto on hyvä ja klassinen esimerkki
kulttuurisesta diffuusiosta: ydinvälittäjät, kuviossa nimetyt henkilöt, tuovat kukin osaltaan
uuden kulttuurisen elementin suomalaiseen kir-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
13
jallisuuteen tulkinnallaan kiinalaisesta kirjallisuudesta. Aluksi tämä tapahtuu heidän omassa
kulttuurisessa lähipiirissään siirtyen myös seuraavalle sukupolvelle/kääntäjälle ja laajenee siitä
lopulta osaksi suomalaista kirjallisuutta ja kulttuurista keskustelua.
Kiinalaisen kirjallisuuden käännösten
vaikutus
Kiinalaisesta kirjallisuudesta näyttäisi suomalaiseen kulttuurin ja kirjallisuuteen siirtyneen ainakin kolme kulttuurista lainaa, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ensimmäinen näistä
on daolaisuus. Laozin daolaisuuden perus­opus
on myös eniten suomeksi käännetty yksittäinen
kiinalainen teos. Se on muodostunut jo sinällään
omaksi, versioiden ja niiden tulkintojen väliseksi merkityksiä ja tulkintoja luovaksi keskusteluksi. Sen lisäksi se on integroitunut laajaan globaaliin Laozin ja hänen teoksensa diskurssiin.
Daolaisuus vaikuttaa jo ideologiana suomalaisessa kulttuurissa ja kirjallisuudessa, kääntäjistä Nieminen ja Seppälä ovat enemmän tai
vähemmän tunnustautuneet daolaisiksi. Daolaisuus suomalaisessa kulttuurissa olisikin hyvä
jatkotutkimuksen aihe.
Toinen ideologia, maolaisuus, on myös jättänyt suomalaiseen kulttuuriin jälkensä. Tosin
kulttuurivallankumouksen ja Maon jälkeinen
aika on vähentänyt tähän liittynyttä romanttista
vallankumousmyyttiä.
Kirjallisuuden kannalta merkittävin rakenne on Niemisen käännöstyö ja hänen luomansa omalaatuinen kiinalaisen vanhan klassisen
runon käännös- ja tulkintadiskurssi. Niemisen
Kiina-kiinnostus on ollut erittäin kirjallista, ja
siihen on liittynyt imagismiin olennaisena osana
kuuluva puhtaan kuvan ja selkeän merkityksen
ja runokielen etsiminen. Lisäksi hänen käännöstyössään näkyy suomalaisen lyriikan ja erityisesti sen muotokielen murros 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.
Voidaan kuitenkin väittää, että tämä diskurssi on synnyttänyt Suomeen angloamerikkalaisen
modernistisen tavan lukea ja kirjoittaa kiinalaista
runoa. Tämä voi olla myös yhtenä syynä siihen,
ettei kiinalainen kertomakirjallisuus ole Suomes-
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
sa saanut yhtä laajaa suosiota. Suomessa kukaan
ei ole systemaattisesti rakentanut tapaa vastaanottaa kiinalaista (klassista) kertomakirjallisuutta.
Niemisen tavalle selkeän vaihtoehtoisen
lukutavan tuo vasemmistolainen lyriikan käännöstoiminta, erityisesti 1950–1970-luvuilla. Sitä
on julkaistu lähinnä lehdissä ilmestyneinä käännöksinä, jotka kannattaisi julkaista antologiana
vähintään sen vuoksi, että se antaa mahdollisuuden lukea toisella tavalla kiinalaista lyriikkaa.
1900-luvun Kiinan kirjallisuuden vastaanotossa ja kääntämisessä voidaan nähdä myös
siirtymä romanttisesta kansallisesta identiteetistä modernin kautta postmoderniin identiteettiin. Vuosisadan alkupuolella Suomi oli vielä osa
kolonialistista diskurssia ja kiinalaisuuden vastaanotto liittyi pitkälti tähän diskurssiin ja Suomen kansallisuuskäsitteen ja kansallisen identiteetin muodostumiseen.
Tämä vaihe murtui maailmansotien välillä ja
Suomi valtiona alkoi vähitellen liittyä moderniin, globalisoituvaan maailmaan. Kirjallisuudessa tämä liittyi kirjallisen modernin rakentamiseen, missä erityisesti kiinalaisella lyriikalla
oli merkittävä osuus suomalaisen ja suomenruotsalaisen modernismin kehityksessä.
Maailmansotien jälkeen globalisoituminen
korostui erityisesti vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen piirissä ja sen kiinalaisuuden vastaanotossa. Vuosituhannen loppua kohden Kiina-kuva on pirstaloitunut ja samalla alkanut
monipuolistua, mikä on ominaista postmodernin
monikulttuurisen ajan rakentuessa ja kansallistunteen muuttuessa uusiksi monimuotoisiksi ja
eriytyviksi identiteeteiksi (vrt. Hall 2001, 300).
Kaunokirjallisen viestinnän mallin mukainen odotushorisontin kehittyminen näkyy tässä kehityksessä hyvin. Suomalaiseen kulttuuriin
kiinalaisen kirjallisuuden ja sen vastaanoton
kompetenssi on tullut varsin myöhään, eikä se
vieläkään ole osa yleissivistystä. Tämä näkyy
teosten arvostelijoiden teksteissä, jotka osoittavat vielä edellisen vuosituhannen lopulla tietämättömyyttä kiinalaisesta kirjallisuudesta ja sen
konventioista, jopa niin, että teosten lukeminen
hankaloituu.
Erityisen hyvin tämän huomaa, jos kiina-
laisen kirjallisuuden odotushorisonttia ja kulttuurista kompetenssia Suomessa vertaa englanninkielisen kirjallisuuden vastaanottoon, jota
Suomessa on pitkään käännetty lukumääräisesti eniten. Tämän kohdalla jopa sen alalajien konventiot, ja tekstien ja lajityyppien väliset
viittaukset kuuluvat suomalaisen lukijan perusvälineisiin. Tätä tulkintaa tukee sekin, että kiinalainen kulttuuri on Suomessa ollut usein valtakulttuuria rikkovan tai uutta valtakulttuuria
rakentavan ryhmittymän keino rakentaa Suomen sisäistä toiseutta.
Parhaillaan on meneillään uusi kausi suhtautumisessa modernisoituvaan ja globaaliksi talous- ja valtiomahdiksi nousevaan Kiinaan
ja sen kulttuuriin. Vielä se ei näy merkittävänä
suomennosten määrän kasvuna, mutta suomalainen Kiina-osaaminen on toisella tasolla kuin
edellisen vuosituhannen alkaessa. Toivottavasti
se alkaa näkyä myös teosten käännösten arvostelijoiden osaamisessa ja suomalaisen kulttuurin
Kiina-tietouden syvenemisenä.
Lähteet
Hall, Stuart (2001). The question of cultural identity. Teoksessa: Modernity and its futures. Toim. Stuart Hall,
David Held ja Tony McGrew. Cambridge: Polity Press,
273–325.
Lassila, Pertti (2007). Saksankielinen kirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K.
Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura,
91–103.
Leppihalme, Ritva (2007). Britteinsaarten kertomakirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2.
Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 152–166.
Linder, Birgit (2003). China in German translation: Literary
perceptions, canonical texts, and the history of German
sinology. Teoksessa: One into many: Translation and
dissemination of classical chinese literature. Toim. Leo
Tak-hung Chan. Amsterdam: Rodopi, 243–283.
Majander, Antti (2012). Otava nappasi Suomen-oikeudet.
Helsingin Sanomat 12.10.2012, C1.
Nieminen, Pertti (1959). Kääntäjä seinää vasten. Parnasso
(4):170–175.
Nyman, Jopi (2007). Muu englanninkielinen kirjallisuus.
Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 184– 88.
Nyman, Jopi ja Kovalainen, Urpo (2007). Yhdysvaltain kirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia,
2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 167–184.
Saarti, Jarmo (2013). Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suo-
mennokset 1900-luvulla: kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti. (Jyväskylä studies in
humanities, 214.) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. (Väitöskirja.) (Digitaalinen versio: http://urn.fi/
URN:ISBN:978-951-39-5453-6)
Sevänen, Erkki (2007). Suomennoskirjallisuuden määrällisestä kehityksestä. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden
historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 12–22.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen dosentti ja Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtaja.
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN
TAPAHTUMIA
1.10. Itku-seminaari
10.10. Aleksis Kiven Kullervo
15.10. SKS:n keskiviikko: Kielenhuollon juurilla
30.10.–1.11. Textual Trails. Transmissions of Oral
and Written Texts
6.11. Pohjoismainen arkistojen päivä: Arkistojen
hiljaisuudet – kielivähemmistöt arkistoissa
12.11. SKS:n keskiviikko: Koirien Suomi
27.–28.11. Finnish Oral History Network -symposium Travelling Memories: Lives in Transition
SKS kirjamessuilla
3.–5.10. Turun kansainväliset kirjamessut
8.–12.10. Frankfurtin kirjamessut: FINNLAND.
COOL.
23.–26.10. Helsingin Kirjamessut
Ohjelmat: www.finlit.fi
Lämpimästi tervetuloa!
Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1,
Helsinki, jos ei toisin mainita. Tilaisuuksiin on vapaa
pääsy.
Vähäisiä lisiä – kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä: http://www.finlit.fi/
blogi/
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
15
”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen ja
kielenkäytön pysyvä tausta
Ahti Lampinen
Eino Kaila kirjoitti Persoonallisuus-kirjassaan,
että ”Normaalioloissa lienee meillä aina, säännöllisissä tapauksissa suhteellisen hitaasti muuttuva persoonallisuuden keskusalue,
minäydin, josta me yhä uudestaan löydämme
läheisimmäksi koetun itsemme, jonka sävyttää sille ominainen, sanomattoman tuttu,
sanoin lausumaton sointisävy” (Kaila 1982,
299). Mutta miten minuus oikeastaan toimii?
Ja entä jos läheisyys ja tuttuus katoavat? Ja
entä jos muutos ei olekaan hidasta vaan koko
ihmisen olemassaoloa ravistelevaa? Yritän
vastata näihin kysymyksiin ottamalla käyttöön käsitteen ”suuri konteksti”. Tarkoitan tällä sitä suhteellisen pysyvää taustaa tai viitekehystä, joka ihmisen havainnoilla, toiminnoilla,
ajatuksilla ja kielenkäytöllä on.
Ajatellaan sellaisia erilaisia toimintaympäristöjä
kuin koti, koulu, työpaikka ja kirjasto tai sellaisia tilanteita kuin bussilla matkustaminen, hammaslääkärissä käynti tai esitelmän pitäminen.
Käyttäytyminen on näissä usein vahvasti kyseiseen tilanteeseen sidottua. Ihminen esimerkiksi valikoi sanansa näissä erilaisissa konteksteissa eri tavalla. Tämä johtuu muun muassa siitä,
että samat käsitteet voivat merkitä eri asioita eri
ympäristöissä. Myös se, miten henkilön puheisiin ja käyttäytymiseen suhtaudutaan, on jossakin määrin tilanteesta riippuvaa. Tämän
tiedostaminen puolestaan vaikuttaa hänen toimintaansa.
Ihminen siis toimii erilaisissa ympäristöissä
ja tilanteissa jossakin määrin eri tavoilla, eikä
samojenkaan toimintojen merkitys välttämättä ole niissä sama. Voidaan ajatella, että kuhunkin tällaiseen ympäristöön tai tilanteeseen liittyy ihmisen mielessä oma kehys, oma ”pieni
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
konteksti”. Kukin kehys määrittää ne merkitykset, jotka asioilla, tapahtumilla ja sanoilla tuossa
tilanteessa on. Kun ihminen siirtyy ympäristöstä tai tilanteesta toiseen, myös tämä ”pieni konteksti” voi muuttua, ja muutoksen myötä hänen
kokemiensa asioiden ja tapahtumien sekä puhumiensa ja kuulemiensa sanojen merkitykset voivat muuttua.
Kuitenkin näiden vaihtelevien kontekstien
taustalla täytyy ilmeisesti olla jotakin, joka säilyy samana ympäristön ja tilanteiden vaihdosten
yli. Tämä pysyvä tai suhteellisen pysyvä tausta toimii tilasta toiseen tapahtuvien muutosten
kontrolloijana, ikään kuin ylimpänä tasona kontekstien hierarkiassa. Kutsun tätä ylintä tasoa
siis ”suureksi kontekstiksi”. Tarkastelen hetken
päästä lähemmin sitä, miten tämä ylin taso toimii esimerkiksi havainnoissa, teoissa ja kielenkäytössä. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä todeta, että vaikka ihminen yleisesti ottaen kokee
itsensä kokonaiseksi, ”minäksi”, tämän minuuden täsmällinen määrittely ei ole mahdollista. Se
on vain hyvin rajallisessa mielessä tietomme ja
tiedostamisemme kohde. Pikemminkin kai voi
sanoa, että asioiden tiedostaminen on sitä, että
ne ovat jossakin suhteessa tähän taustaan.
Havainnot
Käsittelen aluksi ”suuren kontekstin” normaalia toimintaa, ensiksi havaintoja. Havaintoa voidaan tarkastella Michael Polanyihin tukeutuen
toimintana, jossa pyritään jonkin kontekstin
hahmottamiseen. Ihminen poimii korvillaan
tai silmillään tai muilla aisteillaan vihjeitä, jotka viittaavat johonkin kontekstiin tai kehykseen,
jossa nuo vihjeet tulevat merkityksellisiksi, ja
samaan aikaan hän hahmottaa tuota kontekstia (Polanyi 1974, 100–101). Kysymys on aktii-
visesta tiedonhankinnasta, jossa on lähdettävä liikkeelle jostakin alustavasta kontekstista,
johon ensimmäiset vihjeet viittaavat. Tämä alustava konteksti on ikään kuin odotushorisontti,
joka vaikuttaa siihen, minkälaisia uusia vihjeitä
havaitsija ottaa lukuun tai etsii ja miten hän niitä
arvioi. Uudet vihjeet voivat vahvistaa ja tarkentaa alustavaa kontekstia tai myös muuttaa sitä,
jos vihjeet eivät ole sen kanssa sopusoinnussa.
Vihjeiden ja kontekstin välillä on vaiheittainen
vuorovaikutus, joka lopulta johtaa havaintoon.
Tämä skenaario on tietenkin yksinkertaistettu,
mutta on käsittääkseni sopusoinnussa sen kanssa, mitä nykyinen havaintopsykologia esittää
(Vilkko-Riihelä 1999, 277–278), ja sopii myös
siihen kokonaiskuvaan, jota yritän hahmottaa.
Voidaan nimittäin ajatella, että jokainen
yksittäinen havainto sijoittuu taustaan, joka on
enemmän tai vähemmän pysyvä. Tässä Eino
Kaila tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Kailan
mukaan ihminen ei esimerkiksi koe vain nähtyjä pintoja, vaan jollakin tavalla aina myös esineiden täyteläisen sisuksen. Hän ”näkee” kappaleet
kovina ja pehmeinä, sileinä ja rosoisina, kylminä ja kuumina. Hän ”näkee” puunrungon täyteläisenä kiinteänä sylinterinä, vaikka voi ”aistia” siitä vain sylinteripinnan puolikkaan. Hän
kokee avaruuden jatkuvan jokaisen näköä rajoittavan pinnan, esimerkiksi seinän, tuolla puolella. Kaikkien normaalien vaikutelmien koetaan
sijaitsevan kiinteästi järjestyneessä miellekentässä, johon kulloinkin nähty, kuultu jne. sijoittuu (Kaila 1982, 198, 314). Samalla jokainen
yksittäinen havainto vahvistaa tätä taustaa.
Teot ja toiminnot
Ihmisen teoille on yleensä ominaista, että ne
sijoittuvat ajallisesti ulottuvaan kokonaisuuteen, jolla on usein hierarkkinen luonne. Hierarkian korkeimmalla tasolla voidaan puhua
jopa ”itsensä toteuttamisesta” tai ”elämäntehtävästä”, alemmilla tasoilla esimerkiksi erilaisista
suunnitelmista, tavoitteista tai haaveista, näiden
alapuolella, lähempänä varsinaista ”suorittavaa
tasoa” aikeista, intentioista jne. Monet tämän
kokonaisuuden elementeistä ovat siinä mielessä
osittaisia ja avoimia, että ne eivät pidä sisällään
täsmällisiä määritelmiä niistä askelmista, joilla ne toteutetaan. Oleellista kuitenkin on, että
ihminen pystyy sijoittamaan nykyisen toimintansa tähän ajallisesti ulottuvaan hierarkkiseen
kokonaisuuteen. Tämä on myös edellytys sille,
että hänen tekonsa ovat ymmärrettäviä (Bratman 2010).
Vastaava avoimuus on ominaista monille taitoa vaativille toiminnoille. Suorituksen kokonaisuus voi olla hallinnassa, ilman että jokaista
yksityiskohtaa tarvitsee erikseen hallita. Itse asiassa usein onkin niin, että taitava suoritus tulee
mahdottomaksi, jos suorittaja kiinnittää liikaa
huomiota sen yksityiskohtiin (Polanyi 1974,
56). Näiden hiominen voi olla välttämätöntä
suorituksen opettelussa, mutta kun suoritus on
opittu, sen kokonaisuuden on tultava etualalle.
Suoritus suuntautuu silloin suoraan toiminnan
pääasialliseen lopputulokseen, jolloin toiminnan välivaiheet tapahtuvat ei-tietoisella tasolla, mutta alisteisina toiminnan kokonaisuudelle. Usein yksittäisten osatoimintojen täytyykin
sovittautua muuttuviin olosuhteisiin vakioisen
toiminnan lopputuloksen toteuttamiseksi, joten
suoritusta ei edes toisteta aina samanlaisena
(Järvilehto 1994, 161–162).
Kieli ja kommunikointi
”Suuri konteksti” on myös suhteellisen pysyvä
tausta sille käsitteiden, kontekstien ja merkitysten kokonaisprosessille, joka on koko ajan käynnissä, kun käytämme kieltä puhumisessa, kirjoittamisessa, kuuntelemisessa tai lukemisessa.
Se on mukana siinä, miten sanojen ja lauseiden
merkitykset kussakin tilanteessa määräytyvät,
ja toisaalta siinä, miten sopivat sanat ja lauseet
kyetään löytämään halutun asian ilmaisemiseksi. Vaikka asioiden ja tapahtumien nimeämistä
− Kailan sanoin ”kielen salaisuuden selviämistä”
eli ”symbolifunktion heräämistä” (Kaila 1982,
139–146) − voidaankin pitää olennaisena ihmistä muista eläimistä erottavana tekijänä, tämä on
vasta kielen ja kielenkäytön ensimmäinen askel.
Varsinainen kysymys on, miten kielen välittämät merkitykset määräytyvät ja miten merkityksiä kielen avulla välitetään. Kielellisten käsitteiden ja merkitysten välillä ei ole suoraviivaista
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
17
yhteyttä. Lähes kaikilla käsitteillä on useita mahdollisia merkityksiä, ja toisaalta samoja tai lähes
samoja asioita nimetään eri käsitteillä.
Symbolifunktion herääminen, sen oivaltaminen että esineillä ja toiminnoilla on nimi, auttaa
irrottamaan esineet ja toiminnot niistä elämysja kokemuskokonaisuuksista, joissa ne kulloinkin esiintyvät. Kuitenkin kielen varsinainen
toiminta on oikeastaan tämän yhteyden palauttamista, käsitteen liittämistä johonkin tilanteeseen. On myös huomattava, että kommunikointi ei muodostu pelkästään sanoista ja lauseista,
vaan se on yleensä monitasoinen prosessi, jossa
sanat ja lauseet ovat vain yksi osa. Tämän monitasoisuuden lähtökohta evolutionaarisesti on
se, että kommunikointia on ollut jo ennen inhimillisen kielen syntyä, eivätkä nämä esikielelliset kommunikointimuodot, esimerkiksi eleet ja
ilmeet, ole kadonneet eivätkä menettäneet merkitystään.
Luonnollinen kieli on rakenteeltaan monimutkainen ja rikas systeemi, joka sallii kontekstuaalisten tekijöiden huomattavan hyväksikäytön niin, että yksinkertaisiin symbolisiin
rakenteisiin voidaan ladata suuria määriä informaatiota. Kun ihmiset esimerkiksi keskustelevat,
keskustelun konteksti pitää potentiaalisesti sisällään kaiken sen, mitä heille on elämänsä aikana
tapahtunut. Konteksti vaikuttaa siihen, miten he
ymmärtävät tietyt käsitteet ja ilmaukset ja miten
he niitä käyttävät. Yksi kommunikoinnin keskeinen prosessi onkin luoda, ylläpitää ja mahdollisesti laajentaa sitä yhteistä perustaa (common ground), jolla kommunikoinnin osapuolet
toimivat (Devlin 1997). Yhteisen kontekstin olemassaolo tekee mahdolliseksi sen, että ihmiset voivat kommunikoida keskenään hyvinkin
vähäisellä eksplisiittisellä informaatiolla.
Skitsofrenia
Tunnetusti yksi parhaista tavoista yrittää
ymmärtää jotakin systeemiä on tutkia niitä häiriöitä, joita siinä voi olla. ”Suuren kontekstin”
osalta tällainen häiriötila on käsittääkseni skitsofrenia. Skitsofrenian syiden selvittämisessä
ei ole saavutettu läpimurtoa, mutta varsin selvältä näyttää, että taustalla on geneettisiä teki-
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
jöitä, jotka yhdessä tiettyjen ympäristötekijöiden kanssa johtavat sairastumiseen. Sairaus voi
aiheut­
taa puutteita käytännöllisesti katsoen
kaikilla kognitiivisen toiminnan tasoilla alkaen
esimerkiksi näköärsytysten prosessoinnista ja
päätyen puutteisiin sosiaalisten tilanteiden hallinnassa (Walker ym. 2004). Kun skitsofrenian tyypillisiä oireita tarkastelee, on varsin helppo päätyä tulokseen, että siinä on häiriintynyt
nimenomaan se järjestelmä, joka pitää koossa
ihmisen havaintoja, toimintoja, ajatuksia ja kieltä. Keskeinen oire on todellisuudentajun, realiteetintestauksen katoaminen, se että henkilö ei
erota sisäisiä impulsseja ulkomaailman ärsykkeistä. Tyypillisiä ovat harha-aistimukset, harhaluulot ja ajatusten rakenteen häiriöt. Todellisuudentajun katoamisen kääntöpuolena on
minuuden tunteen puuttuminen. Henkilö ei
enää tunne itseään ja ajatuksiaan omikseen vaan
kokee oman persoonansa vieraaksi ja ajatuksensa toisen ihmisen ajatuksiksi. Myös hänen erillisyydentunteensa saattaa hävitä, ja hän kokee
sulautuvansa muihin ihmisiin.
Vaikka Gregory Batesonin työryhmän 1950ja 1960-luvulla kehittämää double bind -teoriaa
ei enää voi pitää yleispätevänä skenaariona skitsofrenian synnylle, siihen sisältyvä tulkinta skitsofrenian oireista vaikuttaa ainakin tässä yhteydessä, siis ”suurta kontekstia” ajatellen, oikeaan
osuvalta. Teorian mukaan nimittäin useimmat skitsofrenian hyvin erilaisista oireista ovat
ymmärrettävissä, jos ajatellaan, että henkilön
kyky tunnistaa ja tulkita niitä metatason viestejä, joiden pitäisi kertoa hänelle, minkälaisesta viestistä kulloinkin on kysymys, on häiriintynyt. Täsmällisemmin esitettynä skitsofreenikko
kärsii heikkouksista kolmella toiminta-alueella:
1) hänellä on vaikeuksia liittää oikea konteksti
muilta ihmisiltä saatuihin viesteihin, 2) hänellä
on vaikeuksia liittää oikea konteksti niihin viesteihin, joita hän itse esittää muille ihmisille, ja
3) hänellä on vaikeuksia liittää oikea konteksti
omiin ajatuksiinsa, tuntemuksiinsa ja havaintoihinsa (Bateson ym. 1983, 205). Jos henkilö ei
esimerkiksi kykene tekemään eroa mielikuvan,
toiveen ja aktuaalisen havainnon välillä, hän voi
hallusinoida äitinsä käyneen häntä katsomassa,
vaikka kysymys on toiveesta. Tämä on toisaalta
myös esimerkki siitä, että skitsofreenikon kokemus ei ole mielivaltaista (Rechardt 1971).
Muutoksen looginen ongelma
Siirryn nyt käsittelemään ”suuressa kontekstissa” tapahtuvia muutoksia. Muutoksista monet
tietenkin liittyvät ihmisen normaaliin kasvamiseen ja kehittymiseen, esimerkiksi siirtymiseen
nuoruudesta aikuisuuteen. Vaikka jotkut esille
tulevista seikoista saattavat sopia myös näihin
muutoksiin, lähinnä mielessäni ovat muutokset, jotka liittyvät ongelmatilanteisiin, niihin,
joissa ”suuri konteksti” jossakin mielessä toimii ”väärin”. Olennainen lähtökohta tarkastelulle on, että kun kyse on ”suuressa kontekstissa”
eli itse asiassa ihmisen minuudessa tapahtuvista
muutoksista, ei niinkään voida puhua ihmisen
omista teoista tai ponnisteluista kuin jostakin,
joka tapahtuu hänelle. Kysymys on muutoksesta
hänessä itsessään, ei niinkään muutoksesta, jonka hän itse saa aikaan. Muutos ”suuressa kontekstissa” tarkoittaa, että asioiden, tapahtumien,
sanojen jne. merkitykset muuttuvat. Näkymä
todellisuuteen ja ihmisen käsitys itsestä todellisuudessa muuttuu toiseksi, hän näkee ja ajattelee
toisin. Koska kysymys on muutoksesta siinä järjestelmässä, joka määrittää ihmisen näkymän ja
suhtautumisen todellisuuteen ja myös itseensä,
muutokseen sisältyy myös puhtaasti muodollisia, voisi sanoa loogisia, ongelmia.
Jos ”suuri konteksti” olisi sillä tavalla luontaisesti helposti liikkuva, että se kykenisi joustavasti muuntumaan uusien tilanteiden ja myös
ihmisen omien kehitysvaiheiden mukaan, ei
ihmisillä todennäköisesti olisi monia niistä henkisistä ongelmista, joita heillä on, mutta silloin
emme myöskään voisi puhua minuudesta siinä
mielessä kuin nyt puhumme. Muutokset ovatkin usein hyvin vaikeita. Ihmisellä on tietyt
”silmälasit”, joiden kautta hän todellisuutta ja
myös itseään tarkastelee. Ne ilmiöt ja asiat, jotka ovat jollakin tavalla ristiriidassa tämän viitekehyksen kanssa, hän pyrkii usein kieltämään
tai ohittamaan. Tämä johtuu siitä, että viitekehykseen sopimaton asia asettaa viitekehyksen
itsensä uhanalaiseksi eli luo sille muutospainei-
ta. Koska minuuden pysyvä tausta viime kädessä määrittää asioiden, tapahtumien ja ihmisten,
ihminen itse mukaan luettuna, merkitykset, sen
uhanalaiseksi joutuminen merkitsee todellisuuden ja ihmisen itsensä uhanalaiseksi joutumista.
Kysymys on ihmisen minuuden näkökulmasta
jopa tietynlaisesta maailmanlopun uhasta. Tässä mielessä on täysin luonnollista, että ihminen
yleensä pyrkii suojaamaan omaa perimmäistä
viitekehystään viimeiseen asti. Eero Rechardt
arvioikin, että pahan kokemus on alun perin
ihmisen kokemus itseään ja maailmankuvaansa
uhkaavasta kaaoksesta. Hyvää on se, mikä poistaa kaaoksen uhan ja suojelee siltä (Rechardt
1998, 148).
Muutoksen torjunta
Psykoanalyysissa vastarinta muutoksia kohtaan
on ollut alusta alkaen yksi tärkeimmistä analyysissa huomioon otettavista seikoista. Freud
kirjoittaa muun muassa, että neuroottisen potilaan analyytikkoa ja analyysia kohtaan kohdistamaan vastarintaan sisältyy niin merkittävää
aineistoa potilaan menneisyydestä ja se tuo nuo
tiedot niin vakuuttavina näkyviin, että sitä voidaan käyttää analyysin kiintopisteenä, kunhan
sitä vain osataan käsitellä teknisesti oikein. Silmiinpistävää on, että tuo aineisto aluksi aina
tarjoutuu juuri vastarinnan käyttöön. Freudin
mukaan voi sanoa, että kysymyksessä on luonteenpiirteiden ja minän asenteiden liikekannallepano käsittelyn tarkoittamien muutosten torjumiseksi. Loppujen lopuksi hänen mielestään
on ilmeistä, että juuri vastarinnan voittaminen
on analyysin keskeinen suoritus ja päätehtävä,
jonka ratkeamisesta määräytyy, voidaanko sairasta auttaa millään tavalla (Freud 1964, 253).
Tämän tilanteen tunnusmerkkeihin kuuluu, että se, mikä on ristiriidassa ihmisen ulointa viitekehystä vasten, näyttäytyy hänelle usein
”pahana”, ”syntinä”, ”typeryytenä”, ”naurettavana” jne. Torjunta koskee usein myös tapauksia,
joissa ihminen kokee itsensä kelvottomaksi ja
huonoksi. Vaikka ihminen jollakin tasolla pyrkii
pois tällaisesta hänelle itselleen epätyydyttävästä tai jopa sietämättömästä tilasta, toisaalta juuri
se, että tällainen kelvottomuuden kokemus kos-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
19
kee koko minuutta, tekee myös kaikki muutokset äärimmäisen vaikeiksi (Ikonen ja Rechardt
1994, 131). Ihminen voi tuomita itsessään vääriksi ja jopa ”pahoiksi” sellaiset ajatukset ja aikomukset, joiden perimmäinen päämäärä on kuitenkin saada aikaan muutos sietämättömässä
tilassa.
Inkubaatiokausi
Edellä esitetystä voi päätellä, että muutostapahtumissa olemassa oleva viitekehys ei voi olla
muutoksen ajaja. Päinvastoin ihmisen minä pyrkii kaiken aikaa lukitsemaan itsensä, varmistamaan oman pysyvyytensä. Jotta muutos olisi mahdollinen, tarvitaan toinen näkökulma eli
jokin vaihtoehtoinen ”suuri konteksti”, joka voi
tulla olemassa olevan tilalle. Jotta tämän välttämättömyys tulisi ymmärrettäväksi, on hyödyllistä tarkastella tilannetta, jossa viitekehyksen
muutos tapahtuu alemmalla tasolla. Tällainen
voi liittyä jonkin yksittäisen ongelman, vaikkapa matemaattisen ongelman, ratkaisuun. Kun
ongelma on havaittu ja alustavasti määritetty ja
sitä on yritetty turhaan ratkaista joillakin entuudestaan tunnetuilla menetelmillä, seuraa usein
kausi, jolloin ratkaisun etsijä antaa ongelman
olla, jättää sen ”hautumaan” tai ehkä jopa yrittää
unohtaa koko asian. Usein käy sitten niin, että
kun ongelmaan palataan tällaisen ehkä pitkänkin kauden jälkeen, ratkaisu löytyy yllättävän
helposti.
Tämä voidaan nähdäkseni ymmärtää seuraavalla tavalla. Kun ongelmaa alkuvaiheessa määritetään ja yritetään ratkaista, tämä tehdään yleensä jossakin entuudestaan tunnetussa
viitekehyksessä. On kuitenkin mahdollista, että
ongelma ei ole ratkaistavissa kyseisessä viitekehyksessä, vaan ratkaisu edellyttää viitekehyksen
muutosta, jonkin uuden kontekstin muodostamista, jossa ongelmaan liittyvät ilmiöt ja käsitteet saavat uuden merkityksen. Tällainen muutos ei yleensä voi tapahtua nopeasti vaan vaatii
jonkinlaisen kypsyttelyajan. Tällaista aikaa kutsutaan joskus inkubaatiokaudeksi, itämisajaksi.
Esimerkiksi matemaattisissa ongelmissa näin
käy melko usein. Kun ongelma sitten on ratkennut, se voi tuntua hyvinkin yksinkertaiselta.
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Yksinkertaisuuden vaikutelma syntyy siitä, että
asiaa tarkastellaan nyt tuossa uudessa viitekehyksessä.
On helppo ymmärtää, että jos jo tällaisissa
tapauksissa uuden viitekehyksen omaksuminen
tuottaa vaikeuksia, vielä paljon vaikeampaa se
on silloin, kun kysymys on muutoksesta ”suuressa kontekstissa”.
Pohjalle putoaminen
Jotta muutos ”suuressa kontekstissa” olisi mahdollinen, tarvitaan usein myös varmuus siitä,
että olemassa olevan viitekehyksen säilyttäminen ei enää ole mahdollista. Tähän liittyy tappion ja antautumisen merkitys tällaisen muutoksen yhteydessä. Jos nimittäin on aivan ilmiselvää,
että olemassa olevan minuuden ohjauksessa elämä on mahdotonta, siitä voi olla mahdollista
luopua, vaikka luopuminen itsessään olisi kuinka tuskallista. Koska ”suuri konteksti” määrittää
viime kädessä kaikkien asioiden merkityksen,
tällaisissa tilanteissa ihminen kokee usein, että
kaikki on menetetty.
Tällainen tilanne on esimerkiksi se ”pohjalle putoaminen”, joka AA-liikkeen peruskertomuksen mukaan saattaa alkoholistia kohdata.
AA-liikkeen filosofian mukaan ensimmäinen
askelma alkoholista vapautumisessa on, että
alkoholistin ”ylpeys” murtuu, että hän myöntää olevansa voimaton alkoholin suhteen ja
myöntää, että hänen elämänsä on tullut hallitsemattomaksi. Tätä ensimmäistä askelmaa
pidetään ”antautumisena”. Olennaista on, että
tappion kokemus ei ainoastaan vakuuta alkoholistia muutoksen tarpeellisuudesta, vaan se jo on
ensimmäinen askel muutoksessa (Bateson 1983,
313). Itse asiassa tätä peruskertomusta voi pitää
muunnelmana siitä skenaariosta, jonka Luther on esittänyt vanhurskauttamisopissaan persoonan uudistumisesta (Lampinen 2011). Tässä tapauksessa uudistuminen tarkoittaa muun
muassa sitä, että alkoholisti pystyy sijoittamaan
alkoholisminsa minuuden sisään, ei viholliseksi
sen ulkopuolelle, kuten hän aikaisemmin on tehnyt. Tässä on lauseen ”Olen alkoholisti.” perimmäinen syvä merkitys. On syytä painottaa, että
nämä skenaariot eivät perusmuodoltaan ole eri-
tyisen uskonnollisia vaan ennen kaikkea kuvastavat niitä kokemuksia, joita ihmiset ovat suurten sisäisten muutostensa keskellä käyneet läpi.
Kysymys on hyvin laajassa mielessä ”vertaistuesta”, siitä että ihminen tällaiseen muutostilanteeseen joutuessaan saa tällaisista kertomuksista
voimaa omaan kamppailuunsa ja sen läpi käytyään voi ehkä auttaa toisia vastaavaan tilanteeseen joutuneita.
Viitekehysten kamppailu
Jos muutos sitten tapahtuu eli syntyy uusi viitekehys, tähän saattaa liittyä vaikutelma, että tämä
tapahtuu hyvin nopeasti ja ikään kuin tyhjästä,
”kuin salaman iskusta”. Kuitenkin jos muutosta
edeltäviä tapahtumia jälkikäteen analysoidaan,
voidaan usein todeta, että uusi viitekehys ei itse
asiassa synny yhtäkkiä sillä hetkellä, kun se tulee
ihmiselle itselleen toimivaksi ja vallitsevaksi, siis
niiksi ”silmälaseiksi”, joiden läpi hän todellisuutta ja itseään nyt tarkastelee. Voidaan usein todeta pitkäkin inkubaatiokausi, jonka aikana uusi
viitekehys on jo ollut vaikuttamassa tapahtumien kehitykseen. Se on siis voinut jo olla jossakin
mielessä olemassa, vaikka sen toiminta on ollut
ihmiseltä itseltäänkin ainakin suurelta osalta
näkymättömissä. Kun ”suuren kontekstin” muutos jo on tapahtunut, voidaan nimittäin usein
todeta, että tapahtumiin, jotka johtavat muutokseen, on kaksi hyvin erilaista näkökulmaa. Ensiksi on tietysti näkökulma, jonka sisässä ollaan ja
toimitaan muutokseen saakka. Tässä näkökulmassa tai viitekehyksessä asiat yleensä näyttävät
kehittyvän kaiken aikaa huonompaan suuntaan.
Ihmisen tilanne näyttää vääjäämättä johtavan
kohti umpikujaa tai ”pohjalle putoamista”, kunnes lopulta päädytään tilanteeseen, jossa kaikki
näyttää menetetyltä. Samoihin tapahtumiin on
kuitenkin toinenkin näkökulma. Se liittyy siihen
viitekehykseen, joka on tulossa aiemman tilalle.
Tässä näkökulmassa tapahtumat, jotka alkuperäisessä viitekehyksessä johtavat asioita yhä huonompaan suuntaan, näyttäytyvät aivan toisella
tavalla, koska juuri noiden tapahtumien ja vain
tuon kehityskulun kautta uusi viitekehys voi tulla aikaisemman tilalle.
Kysymys on siis itse asiassa viitekehysten
välisestä kamppailusta. Toisenlaisiakin variaatioita luonnollisesti on, esimerkiksi sellainen, jossa ajoittain toinen viitekehyksistä on vallitseva,
ajoittain taas toinen.
Lähteet
Bateson, G. 1983. The cybernetics of “self ”: A theory of alcoholism. Teoksessa Bateson, G. Steps to an Ecology of
Mind. Ballantine. New York, 309–337. Alk. Psychiatry
34 (1), 1–18, 1971.
Bateson, G., Jackson, D., Haley, J. ja Weakland, J. 1983.
Toward a theory of schizophrenia. Teoksessa Bateson,
G. Steps to an Ecology of Mind. Ballantine. New York
Bateson, 201–227. Alk. Behavioral Science I (4), 251–
264, 1956.
Bratman, M. 2010. Agency, Time, and Sociality. Proceedings
and Addresses of the American Philosophical Association 84 (2), 7–26.
Devlin, K. 1997. Goodbye, Descartes. The End of Logic and
the Search for a New Cosmology of the Mind. John
Wiley&Sons, Inc.
Freud, S. 1964. Johdatus psykoanalyysiin. Gummerus.
Jyväskylä. Alkuteokset Vorlesungen zur Einführung in
die Psychoanalyse 1915–17 ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse 1932, suom.
Erkki Puranen.
Ikonen, P. ja Rechardt, E. 1995. Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Nuorisopsykiatria-säätiö. Helsinki.
Järvilehto, T. 1994. Ihminen ja ihmisen ympäristö. Systeemisen psykologian perusteet. Pohjoinen. Oulu.
Kaila, E. 1982. Persoonallisuus. Otava. Helsinki. 1. painos
1934.
Lampinen, A. 2011. Luonnontieteiden ja teologian välistä
sillanrakentamista Michael Polanyin töiden pohjalta.
Teologinen aikakauskirja 4/2011, 321–333.
Polanyi, M. 1974. Personal Knowledge. Towards a Post-Critical Philosophy. The University of Chicago Press. Chicago. 1. painos 1958.
Rechardt, E. 1971. Skitsofreniapotilaan kieli. Duodecim 87,
1591–1599.
Rechardt, E. 1998. Paha meissä ja maailmassa. Teoksessa
Sundell, P. & Tikkanen, H. (toim.) Keskusteleva psykologia. Tulevaisuuden ystävät. Helsinki.
Vilkko-Riihelä, A. 1999. Psyyke. Psykologian sanakirja.
WSOY.
Walker, E., Kestler, L., Bollini, A. ja Hochman, K. 2004. Schizophrenia: Etiology and Course. Annual Review of
Psychology 55, 401–430.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
21
Suomen Kulttuurirahaston
vuoden
2015
apurahat
Suomen Kulttuurirahaston apurahat myönnetään yksityishenkilöille, työryhmille ja yhteisöille
suomalaisen kulttuurin edistämiseen. Apurahat on tarkoitettu jatko-opintoihin ja tutkimustyöhön kaikilla tieteen aloilla sekä taiteelliseen työskentelyyn. Kulttuurirahasto tukee myös
kulttuuripoliittisesti merkittäviä hankkeita, jotka edellyttävät tavanomaista suurempaa
rahoitusta.
Kulttuurirahasto parantaa apurahatutkijoiden asemaa ottamalla käyttöön yliopistokorvauksen, joka
takaa jatko-opiskelijoille työtilat. Tieteen uutena tukimuotona on Tohtorikoulutettavan yhteisrahoitus, joka tarjoaa mahdollisuuden yhdistää apuraha palkalliseen työsuhteeseen.
Uutena taiteen erityiskohteena ovat Taidetta hoitolaitoksiin -apurahat. Erityisapurahoina
myönnetään myös 1-2 apurahaa kaksivuotisiin Tieteen työpajoihin sekä 1-2 taiteen
Katapultti-apurahaa. Lisäksi jaetaan yksi tai useampi Eminentia-apuraha.
Apurahan hakeminen
Kulttuurirahaston keskusrahaston apurahojen hakuaika on 1.-31.10.2014. Haku tapahtuu
verkkopalvelussa osoitteessa www.skr.fi/apurahanhakija. Hakulomake liitteineen toimitetaan
Kulttuurirahastoon myös allekirjoitettuna tulosteena 31.10. mennessä. Viimeisen hakupäivän
kotimaan postileima hyväksytään. Käsiteltäväksi ei oteta sähköpostilla lähetettyjä hakemuksia.
Tarkemmat hakuohjeet ovat osoitteessa www.skr.fi/hakuopas
Tervetuloa kuulemaan Kulttuurirahaston apurahoista!
Suomen ensimmäistä Säätiöpäivää vietetään 1.10. Päivän päätapahtumassa
Sanomatalon Mediatorilla klo 16-18 on myös Kulttuurirahaston apurahaklinikka.
Torstaina 9.10. on rahaston oma apurahainfotilaisuus Ateneum-salissa
(Kaivokatu 2, Helsinki) klo 14.30.
w w w . s k r . f i / a p u r a h at
LYHYESTI
TIEDE NÄKYI KÖÖPENHAMINASSA
Kesäkuun lopulla oli Kööpenhaminassa Euroopan suurin tiedetapahtuma The EuroScience
Open Forum (ESOF 2014), joka keräsi tuhansia tutkijoita, poliitikoita, journalisteja ja yrityselämän edustajia kuudeksi päiväksi keskustelemaan tieteestä ja tutkimuspolitiikasta.
Tieteellisessä ohjelmassa oli yli 130 sessiota, keskustelua ja esitelmää. Samaan aikaan toteutettiin Tiede kaupungissa (Science in the City) -festivaali, joka oli suurimmaksi osaksi Carlsbergin
vanhalle tehdasalueelle muodostuneessa kaupunginosassa. Aiheiden kirjo oli laaja roboteista ja avaruustutkimuksesta kantasoluihin. Tämä
festivaali oli avoin kaikille kaupunkilaisille.
Foorumin yhteydessä oli monia satelliittitapahtumia, mm. Euroopan tiedetoimittajat järjestivät konferenssin ensimmäistä kertaa. Itse
osallistuin Euroopan tiedetapahtumien järjestäjien (EUSEA) vuosikokoukseen. Siellä sai kuulla
monia ajatuksia siitä, minkälaisia tiedetapahtumia voi järjestää. Innostava paikka tiedetapahtumalle on vaikka saari, kuten Perugiassa Trasimenojärven saari Polvese, josta tulee tiedesaari
juuri ennen koulujen alkua. Euroopassa on paljon myös ”tee se itse” -tapahtumia (engl. maker
faires), joissa ihmiset rakentavat ja keksivät itse
esimerkiksi erilaisia laitteita. Nuorille on järjestetty Euroopan unionissa omia kokoontumisia,
tiedeparlamentteja, joita on ollut myös Suomessa Heurekassa.
Foorumissa oli kiinnostavia sessioita aivojen
suorituskyvyn parantamisesta aivotutkimukseen ja siihen, kuinka paljon ihmiset haluavat
kerätä dataa itsestään. Maailman reuna-alueistakin oli puhetta. Niihin ja meriin rakennetaan
kiinnostavia verkkoja ja merien aaltoenergiaa
hyödynnetään mm. Skotlannin saarilla. Foorumissa keskusteltiin myös tiedolla johtamisesta ja
riskien otosta. Kaupunkisuunnittelussa puhuttivat aukiot sosiaalisina, poliittisina ja taloudellisi-
na kohtauspaikkoina sekä mikä on inhimillinen
mittakaava kaupungissa. Tästä on esimerkkinä
juuri Kööpenhamina, jossa yli puolet asukkaista liikkuu polkupyörillä. Luovuudesta ja tieteestä oli myös oma sessio, samoin taiteen ja tieteen
vuorovaikutuksesta. Ongelmat ovat erilaisia
luonnontieteissä ja humanistisissa tieteissä. Jälkimmäisissä on vaarana, että ne kolonialisoivat
itsensä englannin ylivallan takia. Menetetään
ote sekä äidinkieleen että muihin kieliin. Huoli
on siis sama Tanskassa kuin Suomessa.
Tapahtumia oli myös päätapahtuman ulkopuolella, mm. merentutkimusaluksissa. Christianian vapaakaupungin alueella vanhassa teatterissa oli kiinnostava tapahtuma ”Tiedettä ja
coctaileja”, jossa yleisölle sekoitettiin poreilevia
juomia. Siellä esitelmöi matematiikan histo­
riasta ranskalainen Fieldsin mitalisti Cédric Villani, joka oli yksi foorumin pääpuhujista. Hän
jatkoi matkaansa Kööpenhaminasta Helsinkiin.
MATEMATIIKAN MITALISTEJA
Cédric Villani ja kolme muuta matematiikan
Fieldsin saanutta mitalistia vieraili Helsingin
yliopistossa tapahtumassa ”Mathematics meets
Physics” kesäkuun viimeisellä viikolla. Tapahtuma oli järjestetty akatemiaprofessori Antti
Kupiaisen 60-vuotispäivän kunniaksi. Matemaatikot etsivät kokouksessa matematiikan ja
fysiikan yhteyksiä.
Matematiikan nobeliksi kutsuttu mitali jaetaan joka neljäs vuosi enintään neljälle henkilölle. Mitalistin pitää olla alle 40-vuotias. Vuonna
2010 mitalin sai juuri Villani, joka pyrkii johtamaan Henri Poincaré -instituuttia Pariisissa
epämuodollisella tavalla. Hän on pystynyt selittämään, miten ja millä vauhdilla luonnon entropia lisääntyy. Villani on kirjoittanut kirjan optimaalisen kuljetuksen teoriasta ja on luennoinut
matemaattisen optimoinnin historiasta myös
suurelle yleisölle.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
23
Suomalaiselle Lars Ahlforsille myönnettiin
Fieldsin mitalin ensimmäisessä jaossa vuonna
1936. Tämän vuoden elokuussa Soulissa sen sai
ensimmäistä kertaa nainen, iranilaissyntyinen
Maryam Mirzakhani, joka tutkii erityisesti kaarevien pintojen symmetriaa. Hän on matematiikan professori Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa.
LOPPUVUOSI VELAKSI
Elokuun 19. päivästä lähtien maapallo on elänyt
velaksi. Laskelmaa tekee ajatushautomo Global
Footprint Network (footprintnetwork.org), joka
aloitti laskelmien julkaisemisen vuonna 2003.
Nyt mukana on 23 valtiota, kansalaisjärjestöä ja
muuta tahoja. Tutkimuksessa otetaan huomioon
kuusi muuttujaa, jotka ovat metsäntuotto, maatalous, kalatalous, rakennettu pinta-ala, laidunmaa ja hiilijalanjälki. Ylikulutuspäivä on vain
arvio, jota on siirretty joka vuosi parilla päivällä
taaksepäin. Päivämäärän siirtäminen on perusteltua, koska maapallon väestö kasvaa ja kuluttaa vuosi vuodelta enemmän luonnonvaroja.
Laskelmissa suurin tekijä on hiilijalanjälki, joka
jatkaa maailmassa kasvamistaan.
Ajatushautomon mukaan Suomi on harvinainen poikkeus, joka käyttää vähemmän luonnonvaroja kuin tuottaa. Se johtuu siitä, että Suomen
biokapasiteetti on suuri – Suomessa on paljon
metsää, mutta vähän ihmisiä. Tällaisia maita
ovat myös Kanada ja Australia, joissa on Suomen
tapaan korkea bruttokansantuote. Suomen hiilijalanjälki on tosiasiassa suuri (maailman 11. suurin)
energiankulutuksen takia. Suomessa käytetään
paljon hiilivoimaa. Mutkikasta on myös laskea
vientiteollisuuden ympäristövaikutukset: tulevatko ne tuottajan vai loppukuluttajan kontolle?
TÄPLÄVERKKOPERHOSEN PERIMÄ
Täpläverkkoperhonen on jo ennestään kansainvälisesti tunnettu ekologian ja evoluutiobiologian mallilaji, jonka populaatiobiologiaa on tutkittu Ahvenanmaalla yli 20 vuotta. Nyt lajista on
tullut entistä merkittävämpi. Akatemiaprofessori Ilkka Hanskin johtama metapopulaatiobiolo-
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
gian huippuyksikön tutkimusryhmä Helsingin
yliopistossa on sekvensoinut täpläverkkoperhosen koko perimän yhdessä kolmen Biotekniikan
instituutin ryhmän kanssa.
Täpläverkkoperhosen noin 390 miljoonan
emäksen mittainen perimä on ensimmäinen
Suomessa sekvensoitu muun kuin viruksen tai
bakteerin perimä. Täpläverkkoperhonen on
silkkiperhosen ja kaposiiven jälkeen kolmas
perhoslaji maailmassa, jolle on olemassa sekä
koko perimän emäsjärjestys että korkearesoluutioinen geneettinen kartta. Kartta kertoo noin
16 000 geenin paikat lajin 31 kromosomissa.
Perhosten kantamuodolla on 31 kromosomia –
juuri niin kuin hyönteisten perinnöllisyyttä Helsingin yliopistossa aikoinaan tutkinut akateemikko Esko Suomalainen esitti.
Hämmästyttävintä on, että geenit näyttävät pysyneen samoissa kromosomeissa arviolta koko perhosten evoluution ajan – tai ainakin
140 miljoonaa vuotta, johon tutkimuksen aika­
skaala rajoittuu. ”Tällaista ilmiötä ei ole löydetty juuri miltään muulta eliöryhmältä. Vielä
hämmästyttävämpää on se, että vaikka perhosten evoluutiossa tapahtuu jonkin verran kromosomien yhdistymisiä, geenit pysyvät edelleen
omilla kromosomin puoliskoillaan lajiutumisen
jälkeenkin”, tutkimuksessa mukana ollut ryhmänjohtaja Mikko Frilander Biotekniikan instituutista toteaa.
AVUSTETTU LEVIÄMINEN
Eliölajien leviämisen avustamista on ehdotettu keinoksi turvata ilmastonmuutoksen vuoksi vaarantuneita lajeja. Avustetussa leviämisessä laji siirretään uudelle sopivalle elinalueelle,
jos alkuperäinen alue muuttuu kelvottomaksi ilmastonmuutoksen vuoksi. Ehdotus lajien
avustetusta leviämisestä on synnyttänyt runsaasti keskustelua eri tieteenaloilla, sekä sen puolesta
että vastaan. Keskustelua vaikeuttaa entisestään
menetelmästä käytettävät lukuisat eri termit ja
määritelmät, jolloin keskustelun osapuolet käytännössä puhuvat eri asioista.
Jonkin lajin yksilöiden siirtäminen herättää kysymyksiä muun muassa vastaanottaval-
le alueel­
le aiheutuvista ekologisista riskeistä.
Lisäksi leviämisen avustaminen haastaa pohtimaan alkuperäisluonnon suojelun filosofis-eettisiä kysymyksiä luonnon arvoista. Nykyinen
luonnonsuojelulainsäädäntömme, joka pitkälti pohjautuu lajien säilyttämiseen alkuperäisillä
alueillaan, voidaan joutua uudistamaan monin
osin.
Noin 850 tieteellisessä julkaisussa on ehdotettu peräti 40 erilaista englanninkielistä nimitystä
toimille, joissa eliöitä siirretään uusille alueille
ilmastonmuutoksen takia. Suomalainen tutkimusryhmä, johon kuuluu biologeja, filosofeja ja
oikeustieteilijöitä, rajasi tästä joukosta nimenomaan monimuotoisuuden suojeluun tähtäävän
menetelmän ja arvioi sille sopivimmaksi jo yleisessä käytössä olevan termin assisted migration.
Termin suomennokseksi ryhmä esittää ”avustettu leviäminen”. Sillä ”tarkoitetaan luonnon
monimuotoisuuden turvaamistarkoituksessa tehtävää siirtoa, jossa ilmastonmuutoksen vuoksi
vaarantunutta lajia tai sen populaatiota suojellaan
siirtämällä sitä nykyisen esiintymisalueensa ulkopuolelle alueelle, jolle se ennusteiden mukaan
siirtyisi ilmaston muuttuessa, jos leviämiseen olisi riittävästi aikaa eikä leviämiselle olisi ihmisen
aiheuttamia esteitä” (suomennos määritelmästä
PLOS ONE -lehdessä; Hällfors, Maria ym. 2014).
TIEDONJULKISTAMISEN VALTIONPALKINNOT
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on jakanut vuoden 2014 tiedonjulkistamispalkinnot.
Elämäntyöpalkinnon sai professori emeritus
Heikki Ylikangas historian alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä.
Palkintoja esimerkillisestä tiedonjulkistamisesta myönnettiin seitsemän. Professori Tapio
Markkanen, tähtitieteen dosentti, filosofian tohtori Heikki Oja ja professori Per-Edvin Persson
saivat palkinnon Tiedekeskus Heurekan toiminnan perustamisesta ja vakiinnuttamisesta
kansalliseksi instituutioksi sekä kansainvälisesti
merkittäväksi tiedekeskukseksi.
Toimittaja Pasi Heikura, toimittaja Kaisa Pulakka ja tuottaja Pertti Ylikojola palkittiin
radio-ohjelmasta Aristoteleen kantapää.
Tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig sai palkinnon teoksesta Taivaan taimet.
Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta.
Professori Eero Hyvönen ansaitsi tiedonjullkistamispalkinnon suomalaisen semanttisen webin
kehittämisestä.
Insinööri, tutkija Jan Kåhre ja kuvittaja Nora
Kitinmäki palkittiin teoksesta Detta är en bok!
För smarta barn som vill veta mer än pappa om
böcker.
Biologi Mervi Laaksonen puolestaan sai palkinnon teoksesta Susi.
Toimittaja Sami Sillanpää palkittin teoksesta
Kiinalainen rakkaustarina. Kahden toisinajattelijan elämä salaisen poliisin varjossa.
PROFESSORIEN TYÖSKENTELYÄ
Säätiöiden professoripooliin kuuluvat säätiöt
myönsivät kaikkiaan 67 professorille vuoden
apurahan, jonka avulla he voivat omistautua
tutkimustyölle lukuvuonna 2015–16 tai kalenterivuonna 2015. Myönnettyjen apurahojen
kokonaissumma oli yli kaksi miljoonaa euroa.
Hakukierrokselle osallistui 126 suomalaisissa
yliopistoissa työskentelevää professoria.
Säätiöiden professoripoolin ansiosta jo 330
professoria on saanut mahdollisuuden omistautua vuodeksi tutkimustyöhön. Poolin viides ja
viimeinen hakukierros järjestetään helmikuussa
2015. Tuolloin haettavana ovat apurahat 12 kuukauden tutkimusjaksoille, jotka alkavat vuoden
2016 aikana. Apurahoja on jaettavissa 69 kappaletta. Säätiöiden professoripooliin kuuluu 15
säätiötä.
Suomen Akatemian hallitus on päättänyt
rahoittaa yhdeksän uutta FiDiPro (Finland Distinguished Professor) -professuuria suomalaisiin
yliopistoihin. Nyt päättyneessä FiDiPro-haussa rahoitetaan ulkomaisten huippututkijoiden
työskentelyä Suomessa yhdeksällä miljoonalla
eurolla keskimäärin viiden vuoden rahoituskauden ajan. Rahoituksen hakijana on yliopisto tai
tutkimuslaitos. Rahoitettavat professuurit edustavat laajasti eri tieteenaloja. Nyt valitut professorit ovat kansainvälisesti tunnettuja, oman
alansa huippututkijoita.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
25
KANSAINVÄLISEN LIIKKUVUUDEN ESTEET
UUSIA NIMITYKSIÄ JA TEHTÄVIÄ
Tieteentekijöiden liiton uudessa jäsenkyselyssä kartoitettiin ensimmäistä kertaa myös kansainvälisen liikkuvuuden esteitä. Suomalaisten tutkijoiden liikkuvuudesta on käyty aika
ajoin voimakastakin keskustelua. Perustutkinnon suorittamisen jälkeen joka kuudes vastaaja
(16 %) ilmoitti työskennelleensä ulkomailla,
kun edellisessä kyselyssä heitä oli vajaa 13 %.
Alle kaksi viikkoa kestäviin kansainvälisiin konferensseihin tai projektitapaamisiin oli osallistunut peräti 79 % vastaajista.
Tieteentekijät eivät jätä kansainvälistymistä sen vuoksi, että sitä ei koettaisi tarpeelliseksi. Esteet liittyvät enemmänkin toimeentuloon,
tulevaisuuden epävarmuuteen ja perheeseen
liittyviin tekijöihin. Suurimmat kivet kansainvälisen liikkuvuuden tiellä ovat selkeiden uranäkymien puute, toimeentulon epävarmuus ja
puolison työ. Nais- ja miestohtoreiden välillä
oli kansainvälisessä liikkuvuudessa tilastollisesti merkittäviä eroja: naiset kokivat lapsiin liittyvät asiat, toimeentulon epävarmuuden, muuttoja matkustuskustannukset paljon suuremmiksi
liikkuvuuden esteiksi kuin miehet. Myös työsuhteiden pilkkomiset lyhyisiin jaksoihin vaikeuttavat liikkuvuutta.
Lukuvuoden avajaispuheessaan 1.9. Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kola kaipasi Suomeen lisää kansainvälistä liikkuvuutta. Hän
näkee sen mahdollisuutena parantaa suomalaista osaamista ja sitä kautta kansantalouden kilpailukykyä. Kola toteaa, että ”ei pelkästään yliopistojen, vaan myös Suomen menestys on kiinni
siitä, miten avaudumme muulle maailmalle ja
toimimme monikulttuurisena yhteiskuntana”.
Hän kuitenkin huomauttaa, ettei kansainvälisten huippututkijoiden rekrytointi ole itseisarvo, eikä ulkomaan kansalaisuus ole laadun tae
saati oikotie nimityksiin. Hän korosti, että myös
omien tutkijoidemme ja opiskelijoidemme pitää
päästä työskentelemään tai opiskelemaan ulkomailla entistä laajemmin. Tutkijoiden liikkuvuuden esteitä, joita ovat monimutkaiset vero- ja
sosiaaliturvajärjestelyt, pitäisi helpottaa Euroopan unionin sisällä.
Tiedekeskussäätiön hallitus on valinnut tiedekeskus Heurekan uudeksi toiminnanjohtajaksi
tekniikan tohtori Tapio Koivun. Hän on työskennellyt aikaisemmin Helsingin ja Lahden
kaupungin omistaman elintarvikealan kehitysyhtiö Makery Oy:n toimitusjohtajana, VTT:llä
ja Yhdysvalloissa Piilaaksossa.
Suomen tiedetoimittajainliiton uudeksi pääsihteeriksi on valittu toimittaja, filosofian tohtori Ulla Järvi. Viimeisten 13 vuoden ajan hän on
työskennellyt Suomen Lääkärilehden toimittajana. Hän on myös mediatutkija ja tietokirjailija.
Filosofian tohtori Pirjo Hiidenmaa on valittu Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden ja
-kirjoittamisen professoriksi. Professuuri on
alan ensimmäinen Suomessa. Sen perustamisen mahdollistivat yliopistolle tehdyt lahjoitukset. Tähän asti kirjallisuuden alan kaikki noin
25 professuuria ovat olleet kaunokirjallisuuden
opetukseen ja tutkimukseen liittyviä. Hiidenmaa on työskennellyt aikaisemmin mm. Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus
Palmenian johtajana.
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
VUODEN TIEDEKIRJA -RAATI
Vuoden tiedekirjana palkitaan vuonna 2014
ilmestynyt ansiokas suomalainen tiedekirja.
Vuosittain jaettavan palkinnon jakavat Suomen tiedekustantajien liitto ja Tieteellisten seurain valtuuskunta. Palkinnon suuruus on 10 000
euroa; mahdollisiin kunniamainintoihin liittyy 2 500 euron rahapalkinto. Palkinto jaetaan
Tieteen päivillä Helsingissä 7.1.2015. Raadin
jäsenet ovat Helsingin yliopiston humanistisen
tiedekunnan dekaani Hanna Snellman, dosentti Mikko Salasuo Nuorisotutkimusverkostosta
sekä professori Johanna Mappes Jyväskylän yliopiston ekologian ja evoluutiobiologian osastolta. Raadin sihteerinä toimii TSV:n julkaisupäällikkö Johanna Lilja ([email protected]), jolle
voi lähettää ehdotuksia arvioitavista kirjoista.
Ilari Hetemäki
KATSAUKSIA
Todellisuus ja havaitsija
Eero Paloheimo
Viime kesän aikana on mediassa ja myös Tieteessä tapahtuu -lehdessä on käyty mielenkiintoista
keskustelua, jonka ytimessä on todellisuus ja siitä tehdyt havainnot. Kysymys on luonnontieteellinen, mutta samalla filosofinen. Luonnontiede tutkii kokemuksen pohjalta sitä osaa todellisuudesta, josta voidaan tehdä havaintoja ja tähän osaan
todellisuutta kuuluu myös havaitsija itse. Kun
havaittavan kohteen olennaiseksi osaksi tulee väistämättä myös havaitsija, on olemassa vaara, että
tarkastelussa päädytään eräänlaiseen kehäpäätelmään – vastakkain asetettuihin peileihin, joissa
sama kuva toistuu loputtomasti aina vain pienentyen. Filosofinen lähestyminen on vapaampi, vähintään ajatusleikkinä voidaan arvailla jotain myös siitä todellisuuden osasta, joka toistaiseksi on havaintojemme ulottumattomissa.
Todellisuuskeskusteluun osallistuneet ja sitä seuranneet henkilöt, kuten myös referoidut auktoriteetit, esimerkiksi Albert Einstein ja Aristoteles, ovat kaikki Linnunradan eräälle planeetalle
syntyneen evoluution tuloksia, eläinlaji CroMagnonin moderneja edustajia. Heidän aistinsa tai muutkaan kykynsä eivät tuossa prosessissa
ole kehittyneet sellaisiksi, jotka olisivat todellisuuden tarkastelun vahvimpia välineitä. Aistit
ja kyvyt ovat kehittyneet viidakon asettamien
alkukantaisten tavoitteiden raameihin. Siksi on
erehdys ajatella, että ihmisen näkemä todellisuus olisi puolueeton, puhumattakaan täydellisestä tai ainoasta oikeasta.
Todellisuus ja havaittu maailma
Meidän havaitsemamme maailma täyttyy asioista, joita ei ilman havaitsijaa edes olisi olemassa.
Sellaisia ovat metsien vihreä väri, mustarastaan
laulu, mehukkaan pihvin tuoksu sieraimissa ja
maku kielen kärjellä. Me emme voi olla varmoja siitä, onko väri ”vihreä” edes läheisten lajitovereittemme elämyksenä sama kuin itsellämme,
puhumattakaan muista elollisista olennoista.
Kaikki mainitut elämykset ilmestyvät tosiksi
vasta evoluution tuottaman havaitsijan aivoissa. Kun puhumme todellisuudesta, emme kuitenkaan tarkoittane jonkun satunnaisen havaitsijan elämyksellistä todellisuutta. Mainittakoon
tämä vihjeenä siitä, että neutraali todellisuus ja
havaittu maailma ovat eri asioita. Jotkut mehukkaat, laadulliset vivahteet antavat kyllä makua
jälkimmäiselle, mutta edellinen on silti ilmeisesti paljon laajempi ja perustavampi asia kuin
värikylläiset elämykset.
Cro-Magnon on vain yksi taustalla jyrisevän
todellisuuden synnyttämä tuote, samoin hänen
havaintokykynsä ja siksi myös havaintonsa. Kun
puhutaan todellisuudesta, keskustelua käytäneen siitä neutraalista avaruudesta, joka on olemassa ilman ensimmäistäkään havaitsijaa – ja
on ilmeisesti myös tavanomaisen havaitsijan
ulottumattomissa. Tai toisella tavalla ilmaisten:
tuo todellisuus kestäisi kaikkein kriittisimmän
ja kyvykkäimmänkin havaitsijan tarkastelun. Se
todellisuus viis veisaa havaitsijan puutteista tai
hänelle siunaantuneista kyvyistä. Havaitsija on
todellisuuden lapsi, ei päinvastoin.
Luonnontieteessä on tapana verifioida teo­riat
aisteilla ja keksityillä välineillä. Se on rehellistä
ja nöyrää. Mutta puheemme havaitusta maailmasta ja todellisuudesta synonyymeina ei ole
nöyrää, vaan omahyväistä ja yltiöpäistä. Tämä
reunahuomautus saattaa luonnontieteilijästä
tuntua loukkaavalta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus.
Ymmärrän hyvin erään vastaväitteen. Insinöörit, keksijät ja tekniikka yhtenä rintamana
ovat kehittäneet suuren joukon jatkeita kyvyil-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
27
lemme: kaikille aisteillemme, liikkumisellemme
ja voimillemme. Mutta ne ovat kuitenkin vain
jatkeitamme, itsemme kehittämiä, luonnonkykyjemme nokkelia lisukkeita.
Pöydälleni juuri lentänyt kärpänen näkee
maailman todennäköisesti hyvin erilaisena kuin
minä tai tämän lukija. Filosofiassa käytettäneen
termejä vierassieluisuus ja kognitiivinen sulkeuma, joilla kuvataan tämän tyyppisiä rajauksia ja eroavaisuuksia.
Viittasin ystäväämme biosfäärissä – kärpäseen
–­ja tuon ystävämme maailmaan aivan erityisestä syystä. Oletan, että kärpänen kokee maailman
eri mittakaavassa kuin me ihmiset. Luulisin,
ettei se näe järven toiselle rannalle, mutta erottaa ehkä leivänmurusen yksityiskohdat pöydältä
minua paremmin. Uskallanpa jopa olettaa, että
kärpäsen ajantaju on erilainen kuin minulla.
On täysin mahdollista, jopa ilmeistä, että eri
eliölajien käsitys ympäristömme mittakaavasta
on lajikohtainen. Silloin ne olisivat kaikki yhtä
lailla havaittuja todellisuuksia, samanarvoisia
elämyksellisiä maailmoja. Ei ole perusteltua
olettaa, ettei näin olisi.
Kuviteltu superhavaitsija
Vaikka kaikki havaitsevat olennot kokisivat ajan ja
paikan samanlaisena, ei sekään kumoa seuraavaa
päätelmää. Mikäli olisi olemassa havaitsija, joka
pystyisi paikallistamaan maailman havaintokohteita vaihtelevissa mittakaavoissa ja liikkumaan
hyvin nopeasti kohteesta toiseen, nuo kyvyt laajentaisivat hänen havaintomaailmaansa ihmisen
havaintomaailmaan verrattuna ratkai­sevasti. Silti
tarkastelun kohde, hänen havaitsemansa todellisuus ei muuttuisi lainkaan. Superhavaitsijalla ei
olisi muuta sidettä todellisuuteen kuin erinomainen kyky havaita sitä. Mikäli hän pystyisi samaan
ihmetekoon sekä paikan että ajan ulottuvuuksissa, hänet pitäisi pelkästään näillä perusteilla nimittää kosmologian dosentiksi. Oletan, että
on helppo nöyrtyä hyväksymään, että tällaisella
havaitsijalla olisi Cro-Magnonia paremmat edellytykset tehdä päätelmiä maailmankaikkeuden
perimmäisestä luonteesta.
Meidän havaintokykymme ulottuu kiistatta vain pieneen osaan todellisuudesta, ei päin-
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
vastoin. Jo siksi havaittu maailma voi olla vain
viipale koko todellisuudesta. Meidän päättelykykymme on myös yksi todellisuuden valikoitunut luomus. Pääteltykin todellisuus on vain osa
todellisuutta. Mutta se on laajempi, joskin epävarmempi kuin havaittu todellisuus. Saattaa olla
perusteltua arvioida, että kognitiivinen sulkeuma
rajaa meidät ikuisiksi ajoiksi todellisuuden ulkopuolelle. Mielikuvituksemme vie meidät silti helposti puuhiin, joita alentuvasti kutsutaan
spekulaatioksi. Tiukimmat kriitikot kutsuvat
tuolla pilkkanimellä kaikkea sellaista päättelyä,
jota eivät havainnot tue. Kavahtakaamme noita
tosikkoja, vaikka kritisoisimme samalla myös
spekulantteja. Onko äärettömästä tai nollasta
fyysisiä havaintoja? Eikö niitä siis ole olemassa
muualla kuin paperilla?
Jos uskomme, että metri on olemassa, voimme päätellä, että millimetri ja kilometrikin ovat.
Sama pätee ajanjaksoihin. Etäisyys ja aika ovat
olemassa ja ne ovat todellisia nollasta äärettömään. Jokaisella tasolla on sama jakauma pienempiin ja yhdistelmä suurempiin yksiköihin.
Ne ovat kuin loputtomat portaat, joiden askelmat ovat identtiset. Ei ole ensimmäistä eikä viimeistä askelmaa. Tätä päätelmää ei voi kumota
sillä, että havaintomme eivät ulotu niin pitkälle,
ainakaan kovin tarkkoina. Havaintomme rajautuvat myös paikan ja ajan erääseen äärelliseen
osaan. Tämä koskee aistejamme, mutta myös
niiden jatkeita, keksimiämme instrumentteja.
Päättelymme on kuitenkin vähemmän rajattu.
Ihmisten pysyvä ja omahyväinen ajatusvirhe
on kuvitella, että maailma loppuu siihen, mihin
näkökykymme ulottuu. Historian erehdystenkin
perusteella pystymme nyt jo päättelemään, ettei
se lopu. Eri asia on, kutsummeko tällaista päättelyä spekuloinniksi vai nöyrrymmekö myöntämään, että havaintokykymme ei ehkä koskaan
voi avata koko todellisuutta.
Spekulointi superhavaitsijan kyvyistä ja
havainnoista
Edellä kuvittelemaani superhavaitsijaa ei tiettävästi ole olemassa. Olen varma siitä, että monet
lukijat ovat sitä mieltä, että sellaista ei edes voi
olla olemassa. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että
Jumala on olemassa, varmaan arvelevat, että
superhavaitsijakin on tai ainakin voi olla olemassa. Väärinkäsitysten välttämiseksi en ota
osaa tuohon keskusteluun. Olen kuitenkin sitä
mieltä, että joihinkin päätelmiin superhavaitsijan mahdollisista havainnoista ei tarvita itse
havaitsijaa. Sulkemalla pois vaihtoehtoja voidaan tehdä olettamuksia, joilla ei välttämättä
tosin ole käytännön merkitystä. Nähdäkseni
superhavaitsija ei tarvitse sentään jumalallisia
kykyjä. Ei rakennustarkastajankaan tarvitse olla
suunnittelija, saatikka rakentaja.
Älkäämme siis piitatko siitä, että super­
havaitsija kykenee liikkumaan paljon valoa
nopeammin, paikallistamaan pieniä ja isoja
esineitä haluamallaan tarkkuudella ja uusilla
aisteilla, pysäyttämään ajan tai siirtymään siinä edestakaisin tarvittaessa. Mutta älkäämme
myöskään yrittäkö kovin tarkkaan arvailla, millaisia asioita tuolle mielikuvitusolennolle paljastuisi.
Sen sijaan, olen valmis tekemään seuraavia
olettamuksia, joita en voi todistaa oikeiksi, mutta epäilen, että niitä ei voi todistaa vääriksikään.
Ne tuntuvat oikeilta niiden havaintojen perusteella, joita olemme tottuneet tekemään havaitsemastamme maailmasta.
Oletan, että logiikka ei muutu tai riipu siitä,
tarkastellaanko pieniä tai suuria havaintokohteita. Mikäli logiikka muuttuisi kyseenalaiseksi mittakaavaa pienennettäessä tai suurennet­
taessa, etsin vastausta tuohon kummallisuuteen
havaintokykymme, en päättelymme, vajavaisuudesta. Samaa arvioin matematiikasta. Yksi ynnä
yksi on kaksi, laskettiinpa yhteen pieniä tai isoja,
nollasta ja äärettömästä poikkeavia asioita.
Oletan, että paikka ja aika ovat fyysisen
maail­mamme perusulottuvuuksia eivätkä katoa
havaitsemattomiin tarkastelun mittakaavaa pienentämällä tai suurentamalla. Mikäli näin näyttäisi tapahtuvan, etsisin ensimmäiseksi syytä
tähän havaintokykymme puutteellisuudesta.
Ajan käsite edellyttää tapahtumia ja paikan käsite siihen liittyviä askelmerkkejä, mutta se on eri
juttu.
Oletan, että nolla ja ääretön eivät ole vain
matematiikan teoriaa, vaan niillä on vastineensa
fyysisessä maailmassamme, erityisesti paikan ja
ajan ulottuvuuksissa. Samoin oletan, että luvut
eivät katoa epämääräiseksi puuroksi, kun desimaaleja lisätään.
Oletan, että superhavaitsijan aistit – meiltä
puuttuvat, esimerkiksi kyky jossain muodossa
”nähdä” laajoja gravitaatiokenttiä – saattaisivat
olla yhtä luotettavia kuin omat aistimme.
Lopuksi esitän tiukahkon mielipiteen. Kun
ajattelemme kuviteltua superhavaitsijaa kaikkine kykyineen, meille saattaa tulla mieleen, että
hänen havaintonsa maailmasta eivät voi olla totta, koska häntä itseäkään ei ole olemassa. Verrataanpa asiaa siihen aikaan, jolloin mikroskooppia tai teleskooppia ei vielä ollut. Onko joku
valmis väittämään, että noiden välineiden avulla avautunut maailma syntyi vasta silloin, kun
nuo instrumentit keksittiin? Tuskinpa, ja tässä
on kysymys samanlaisesta asiasta. Mikroskoopissa näkyvä maailma on yhtä todellinen kuin
paljaalla silmällä havaittu maailma. Yhtä todellinen maailma on se, joka tulevaisuudessa avautuisi meille, jos vain kykymme tai välineemme
tarkentuisivat joskus avaamaan sen. Näin kävisi sukeltaessamme alkeishiukkasten sekaan tai
pyyhältäessämme galaksista toiseen. Älkäämme kuvitelko itseämme mittatikuksi millekään
todellisuuden eri suuruusluokalle. Ne ovat kaikki yhtä tosia.
Superhavaitsija sukeltaa pieneen
Esitän lopuksi joitakin kuvitelmia siitä, millaiseen maailmaan kehittelemämme superhavaitsija päätyisi, jos hän ensin suurentaisi ympäris­
töään niin, että millimetri levittäytyisi metriksi
ja millisekunti venyisi sekunnin mittaiseksi. Hän
ei kuitenkaan tyytyisi tähän, vaan tekisi saman
taikatempun viisi kertaa peräkkäin. Silloin hän
huomaisi istuskelevansa atomiytimen vieressä,
jonka läpimitta tuossa mittakaavassa on metrin luokkaa. Lähin alkeishiukkanen on saman
atomin elektroni, joka kiertelee radallaan sadan
kilometrin päässä. Mutta koska aikaa on myös
venytetty, mikään ei näytä liikkuvan nopeasti.
Tarkastellessaan kohdalleen sattunutta kappaletta hän huomaisi päätyneensä kaikkein
yksinkertaisimman atomin, protiumin, ytimen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
29
vieruskaveriksi. Se on täynnä kvarkkeja, jotka
vilistelevät kylläkin ympäriinsä, mutta superhavaitsija on tarkentanut havaintokykyään aika­
ulottuvuuteen pureutuvalla muunnoksella ja
on sen jälkeen kykenevä tarkkailemaan ytimessä liikkuvien u-kvarkkien, d-kvarkkien, u-anti­
kvarkkien, d-antikvarkkien ja gluonien vuorovaikutuksia hidastettuina ja tekemään niistä
tarkkoja muistiinpanoja.
”Jaahas”, tokaisee superhavaitsija, istuutuu
mukaansa otetulle, telttakankaasta taitetulle retkipallille, ottaa taskustaan pikkusikarin ja sytyttää sen tulitikulla.
”Näin pitkälle Cro-Magnon on nyt päässyt”.
”Tässäkö se raja nyt sitten on?”
Lopulta superhavaitsija tumppaa sikarinsa
mukanaan kuljettamaansa retkituhkakuppiin ja
kirjoittaa muistikirjaansa joitakin havaintojaan
ja kysymyksiä. Otsikoksi hän merkitsee: ATOMIN YTIMEEN JA KVARKKEIHIN LIITTYVIÄ
ARVOITUKSELLISIA SEIKKOJA.
Hänen mielestään jo tämä, yhdestä protonista muodostunut kokonaisuus sisältää joukon mielenkiintoisia, tutkittavia asioita. Protonin osia ovat tosin nuo kvarkit, mutta nekin ovat
keskenään erilaisia. Siitä hän päättelee, että ne
eivät ole identtisiä, vaan erilaiset ominaisuudet
niiden keskinäisissä suhteissa viittaavat niiden
rakenteellisiin eroihin. Edelleen, häntä askarruttaa kvarkkien välillä toimiva ja atomiydintä –
kun ytimessä on useita neutroneita ja protoneita – koossa pitävä vahva vuorovaikutus. Kvarkit
ovat selvästi erillisiä yksiköitä, mutta näyttävät
kuitenkin jutustelevan keskenään. Siitä syystä superhavaitsija päättelee, ettei laaja, tyhjältä
näyttävä tila olekaan tyhjä, vaan siihen sisältyy
jokin kvarkkien keskinäistä viestintää tukeva ja
kannustava asia. Sama juttu liittyy kahteen muuhunkin seikkaan.
Superhavaitsija ei saata olla ihmettelemättä,
miten sadan kilometrin päässä protonia kiertävä
elektroni koko ajan tietää, missä metrin kokoinen kierroksen keskipiste sijaitsee. Kyllä siihenkin jotain tiedonvälitystä tarvitaan. Cro-Magnon kutsuu tuota tiedonvälitystä sähköiseksi
vuorovaikutukseksi. Mutta eivät asiat nimityksillä aukene. Miten tuo vuorovaikutus tapahtuu?
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Mikä on sen syvällinen luonne?
Vielä edellisiäkin asioita kummallisempana
voi pitää sitä protonin ominaisuutta, että sillä
on niin kutsuttua massaa ja se vetää siitä syystä puoleensa vielä paljon elektronia kauempana,
miljardien kilometrien päässä sijaitsevia muita samanlaisia protoneja. Tuota vuorovaikutusta on tapana kutsua painovoimaksi. Miten nuo
miljardien kilometrien päässä olevat metrin
kokoiset klöntit saavat tiedon toisistaan?
Näitä asioita pohdittuaan superhavaitsija
päättää käväistä katsomassa elektronin menoa
sadan kilometrin päässä. Siihenkin kytkeytyy
useita ongelmia. Yksi liittyy elektronin löytämiseen, jonka paikka ei ole tarkoin tiedossa. Epätarkkuusperiaatteen mukaan tuon hiukkasen
liikemäärää ja sijaintia ei voi samalla kertaa tarkoin määrätä. Superhavaitsija löytää kuitenkin
elektronin ja huomaa, että se on kooltaan reippaasti protonia isompi, vaikka hahmoltaan pilvimäinen. Lisäksi se näyttää pyörähtelevän omalaatuisesti. Siihen absorboituu fotoneja ja siitä
myös erkanee fotoneja. Sen ympärillä on kaikenlaista hässäkkää, joka edellyttää tarkempaa
havainnointia. Jo elektronin synty – samanaikaisesti positronin kanssa – ja näiden molempien
spin, joka näyttää liittyvän elektronin pyörimiseen, sisältää yhtä ja toista pohdittavaa.
Kaikilla noilla kummallisuuksilla, joita superhavaitsija on tuohon mennessä huomannut ja
jotka näyttävät kaipaavan lisäselvityksiä, saattaa olla samantyyppinen tausta. Cro-Magnon
on aikojen kuluessa ollut aina löytävinään ”pienimmän hiukkasen”. Aikanaan tuo hiukkanen
oli saanut nimekseen ”atomi”, sitten ”ydin”, seuraavaksi ”protoni” ja nyt viimeinen muotivillitys
ovat ”kvarkit”. Mahtoikohan maailma rakentua
todella noin karkeatekoisista kipaleista? Superhavaitsija jättää elektronin omiin puuhiinsa ja
palaa protonin äärelle. Hän päättää ottaa kovemmat konstit käyttöön.
Jo aiemmin hän on turvautunut havaitsemiskykynsä mittakaavamuunnoksiin, mutta tuota lääkettä tarvitaan selvästi lisää. Siispä:
millit metreiksi ja metrit kilometreiksi! Tässä
yhteydessä on kuitenkin turvauduttava toiseenkin kykyyn, jota Olduvai Gorgessa tallustelleel-
la Homo habiliksella tai hänen jälkeläisellään
Cro-Magnonilla ei ollut: valonsädettä hienojakoisempaan resoluutioon paikantamisessa. Ja
löytyyhän se ratkaisu sieltä. Kun millimetri on
ensin muunnettu metriksi ja metri kilometriksi, niin uudella resoluutiolla alkaa näkyä uusia
juttuja. Superhavaitsijan pitää siinä vaiheessa jo muistutella itselleenkin, että näin paljastuva maailma on yhtä lailla todellinen kuin se
maailma, josta hän oli mittakaavamatkalleen
lähtenyt. Koko avaruus onkin täyttynyt paljon
hienojakoisemmasta tavarasta kuin nuo alkeishiukkaset, joita Cro-Magnon on ansiokkaasti
vuosikymmenet tutkiskellut. Itse asiassa alkeishiukkasetkin ovat noiden samojen, sumumaisten hiutaleiden tiiviimpiä rakennelmia. Hiutaleilla näyttää olevan selkeä kontakti keskenään.
Mutta ne eivät ole silti samanlaisia, vaan niiden
välillä on eroja. Ja jotkut ovat aivan riippumattomia toisistaan. Onko siis noillakin hitusilla sisäinen rakenteensa? Ei muuta kuin millit metreiksi,
vielä kerran!
Sitten superhavaitsijaa kohtaa yllätys. Kun
millit muutetaan taas kerran metreiksi, hiutaleiden etäisyydet toisiinsa kasvavat 1000-kertaisiksi, mutta niiden koko pysyy samana. Superhavaitsija ei luovuta. Hän naulitsee itsensä yhden
hiutaleen kylkeen ja jatkaa mittakaavan suurentelua. Sama toistuu. Muut hiutaleet katoavat
kaukaisuuteen, mutta hiutaleiden koko säilyy
entisellään. Ne näyttävät olevan jokainen jonkun, hiutaleiden vuorovaikutusta aiheuttavan
ominaisuuden pistemäisiä keskittymiä, mutta niiden koko on ilmeisesti nolla. Niillä ei ole
läpimittaa eikä tilavuutta. Nolla on siis todellinen paitsi matematiikassa, myös fyysisessä
maail­
massa. Näin superhavaitsijan on pakko
päätellä, mutta lisäksi: jos jokaisen osan tilavuus on nolla, on niiden summankin tilavuus
nolla. Ei merkitse mitään, että noita hitusia on
tuhottoman paljon. Ei niitä sentään äärettömästi ole. Onhan maailmankaikkeus todettu rajalliseksi. Siihen mennessä havaitun maailmankaik­
keuden tilavuus on nolla! Se on täyttynyt nollan
mittaisten hiutaleiden harvalla puurolla!
Superhavaitsija rynnistää isoon
Retkensä
jälkeen
superhavaitsija
palaa
lähtöruutuun tekemään muistiinpanoja. Hän
merkitsee otsikoksi: VOIKO KAIKKEUS OLLA
NOLLAN KOKOISTEN PISTEIDEN HARVA,
NELIULOTTEINEN HILA? Dokumentoituaan
mahdollisimman tarkkaan (hieman vanhanaikaista kuulakärkikynää ja ruudullista paperia
käyttäen) havaintonsa jatkotutkimusten pohjaksi, hän päättää lähteä seuraavalle matkalleen. Se
tehdään vastakkaiseen suuntaan kuin edellinen
matka. Aikaulottuvuuden merkitys pitää minimoida, siitä syystä superhavaitsija haluaa saada
eräänlaisen stillkuvan maailmankaikkeudesta.
Liike hiljennetään koko matkan ajaksi ja hän
saattaa luoda reitiksi suoran viivan, jota pitkin
kulkea, ei siis mitään valonsäteitten ajassa oikuttelevaa polkua. Hän ottaa suunnan suoraan ylöspäin. Sekin on lopputuloksen kannalta selvintä
ja samantekevää.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen metriä ei
muutetakaan kilometriksi, vaan milliksi. Kun
tämä temppu on tehty kahteen kertaan, on maapallo muuttunut säännölliseksi, läpimitaltaan 13
metrin kokoiseksi palloksi ja aurinko näkyy nyt
150 kilometrin päässä, mutta sata kertaa maapalloa suurempana. Ei tämä nyt vielä tuo kosolti lisävalaistusta entisiin havaintoihin. Aurinko
paistaa kuten ennenkin. Tarvitaan lisää mittakaavan muutoksia, jotta jotain uutta saataisiin
tähtäimeen.
Neljä pykälää lisää, ja Linnunradan keskus
on 200 metrin päässä. Nyt aletaan päästä asiaan,
tuumii superhavaitsija ja alkaa seurata aikaisemmin merkitsemäänsä suoraa viivaa nopeu­
della, jonka rinnalla valon nopeus vaimenee
etanan mönkimiseksi. Hän on onnistunut poistamaan havainnoistaan erilaiset häiriötekijät,
muun muassa sen, että avaruuden eri kohtia ei
voisi paikallistaa muuten kuin odottelemalla
valon saapumista niistä. Siinä sitä kuluisi aikaa
ja tupakkaa! Se on hyvin epäkäytännöllistä ja
sotkee havaintojen selkeyttä kiusallisella tavalla.
”Todellisuus on se, joka on ilman ensimmäistäkään havaitsijaa”, pohdiskelee superhavaitsija,
eikä piittaa valon nopeuksista tai muista sivuseikoista. Niinpä hän panee vähän lisää vauhtia
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
31
masiinaan ja etenee tuota aiemmin viitoittamaansa suoraa viivaa pitkin siihen kohtaan, jossa reuna tulee vastaan, kun päättäväisesti etenee.
Siinä on sitten sen vihonviimeisen galaksin reunimmaisen tähden reunimmainen planeetta.
Superhavaitsija ei tyydy siihenkään. Hups.
Viiva jatkuu edelleen, piittaamatta reunasta
mitään.
”Toisena reunana on nolla, toisena äärettömyys”, mumisee matkamiehemme itsekseen ja
jatkaa menoaan. Hänellä on outo tunne, ettei
homma tuohon reunaan voinut loppua. Kaikki
kokemukset ja havainnot, jotka hän on maail­
masta siihen mennessä tehnyt, ovat toistaneet
samaa kaavaa pienestä isoon, alkeishiukkasista
galaksijoukkoihin. Mitään ei ollut olemassa vain
yhtenä yksilönä, jokainen asia toistui. Galaksijoukotkin toistuivat, niitä oli monta. Varioiva
toisto ja kokonaisuuksien rajat olivat toistaiseksi
olleet aivan ehdottomia perussääntöjä koko systeemissä. Se näytti olevan eräänlaista teollista
muotoilua. Kun kerran oli saatu yksi hyvä aikaiseksi, niitä syntyi enemmänkin.
Taakse jää tuo Cro-Magnonin havaitsema
maailmankaikkeus. Superhavaitsija lisää vauhtia kohti tyhjyyttä. ”Eihän tässä olla vielä äärettömyyden huulillakaan”, hän pohdiskelee, kaivaa
taskustaan pikkusikarin ja pistää vauhdissa palamaan. Mitä kauemmas hän tulee ”maailmankaikkeudesta”, sitä pienemmältä se näyttää. Ja
niinpä hän paikantelee asioita valon nopeudesta
riippumattomana.
Ja sitten se aukeni. Pieni piste ilmestyi avaruuden horisonttiin ja kun mittakaavavaihde
pantiin jälleen silmään, pienennettiin kokonaisuutta tuhatkertaisella zoomauksella ja silmäiltiin ympäristöä joka puolella, matkusteltiin aikaulottuvuudessa muutamia miljardeja
vuosia eestaas, niin jopas alkoi maailmankaikkeuksia putkahdella tarkasteltavaksi siellä täällä.
32
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
”No pitihän se arvata”, kommentoi superhavaitsija näkymää. Maailmankaikkeudet räjähtelivät,
romahtelivat, sykkivät, yhtyivät ja hajosivat, siellä täällä. Koko avaruus näytti suunnattomalta
maailmankaikkeuksien mereltä, niin kauas kuin
superhavaitsija viitsi ajassa ja paikassa matkustaa. Niitä oli loputtomasti. Ja siellä oli meininkiä,
kaikkialla myrskysi koko lailla. ”Se oli sitten siinä”, mumisi superhavaitsija.
Superhavaitsija palaa kotiin
Sitten superhavaitsija palasi Linnunrataan ja
Tellukselle. Siellä hän meni metsään ja istui kannon nenään, otti esiin muistilehtiönsä ja alkoi
tehdä merkintöjä. ERINÄISIÄ HUOMIOITA
AVARUUDEN TODELLISESTA LUONTEESTA
oli uusi otsikko.
Hän pohdiskeli, miksi Cro-Magnonit niin
kärkkäästi uskovat havaintoihinsa ja hylkäävät
päättelyn, kun tiukka paikka tulee vastaan. Heidänhän pitäisi tietää, että heillä on kyky nähdä
vain osa maailmaa ja se näkeminen on leijonan
ja antiloopin näkemistä varten kehittynyt, ei avaruuden tutkiskeluun. Niinpä filosofitkin voisivat
tuon kognitiivisen sulkeuman rinnalle nostaa
toisen vajavuuden, observatiivisen sulkeuman.
Kyllä päättely ja logiikka ovat vapaampia harhaisten aistien kahleista ja ulottuvat kauemmaksi. Käyttäisivät niitä enemmän. Kun logiikka ja
havainto ovat ristiriidassa, ei pitäisi niin herkästi
epäillä päättelyä. Eikä niin kovasti pitäisi luottaa
siihen, että Cro-Magnonin havainto on totuus,
saatikka sitten koko totuus.
Näin tuumaili superhavaitsija. Mutta sitten hän muisti, että kaikkinainen tuumailu oli
häneltä kiellettyä. Eihän häntä ollut edes olemassa. Ellet ole, et ajattele, taisi joku Cro-Magnonkin arvioida.
Kirjoittaja on tekniikan tohtori ja tietokirjailija.
Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten
Jermu Laine
Francis Fukuyama – Yhdysvaltain historiallisen
todellisuuden strateginen ammattiarvioija ja historian lopun filosofian päivittäjä – eritteli poik­
keuksellisella syvällisyydellä ja tarkkanäköisyydellä kylmän sodan päättymisen todellisuutta, ”harmillisuutta” – kirjoituksessaan Commentaryssa
helmikuussa 1994. Yleinen ja nopea asiantuntijaarvio oli ollut, että Berliinin muuri ja Neuvostoliiton
kaatuminen olivat merkinneet kylmän sodan päättymistä neljä vuotta aikaisemmin. Oli vain tarkkailtava demokratian ja vakauden iskostumista uuteen
Venäjään ja sen heijastuksena yleisesti maailmalle.
Fukuyama kirjoitti vuonna 1994, että Yhdysvaltojen haukat ja kyyhkyt olivat saavuttanet
yhteisymmärryksen siitä, että oli ollut naiivia
odottaa kommunismin konkurssin merkitsevän maail­man kääntymistä demokratiaan. Vain
neljä vuotta kylmän sodan päättymisestä unelma ”maailmankylästä” pakeni horisontin taakse; näköpiiriin tulivat polarisoitumisen paluuil­
miöt. Räikeydet levisivät etnisinä puhdistuksina
ja atavistisina kansalliskiihkoina. Balkanista oli
tullut jälleen ruutitynnyri, jota se oli ollut ennen
ensimmäistä maailmansotaa.
Modernismi on siis sittenkin ohutta pintakiiltoa. Kansallistunnon voimistumiseen
perustuva kiihko on herännyt uudelleen henkiin Itä-Euroopassa eli Neuvostoliiton entisissä
lähinaapureissa ja selvästi myös itse Venäjällä.
Kulttuuriasiantuntijat osoittavat, että ennakkoluuloihin ja kansallisen itsetunnon paineisiin
perustuvat vihanpurkaukset eivät ole tuntemattomia Länsi-Euroopassakaan.
Fukuyaman mielestä presidentti George
Bushin profetoimaa ”uutta maailmanjärjestystä” ei ole tullut, sen sijaan maailma on nyt paljon vaarallisempi ja epävarmempi kuin kylmän
sodan vallitessa. Mutta Fukuyama ei yhdy täysin
pessimistien epätoivoon. Hän korostaa, että olisi
nähtävä syvemmälle todellisuuteen eikä pysähdyttävä liioittelemaan ongelmia.
Fukuyama käsitteli muun ohella Ukrainan
tilannetta ja suhdetta Venäjään hätkähdyttävän
kaukonäköisesti luovalla tuoreudella. Hän näki,
että Jugoslavian tapahtumat ovat jonkinlainen
ennakkotapaus. Entisessä Neuvostoliitossa ja sen
lähinaapureissa orastavat tulevaisuusodotukset ja
hallitsemattomat kansallistunnot luovat ristiriitoja, jotka kehittyvät konflikteiksi.
Toisiinsa kietoutuvat etniset ryhmät ovat
yleisiä entisessä kommunistisessa maailmassa.
Useiden niistä on pakko purkautua vaikeasti
ratkaistavissa oleviksi ongelmiksi, kuten Venäjän ja Ukrainan väliset erityissuhteet. Fuku­
yama ennakoi profeetallisesti vuonna 1994, että
ainoan­todella vakavan uhan Euroopan turvallisuudelle tulee muodostamaan Venäjän ja Ukrainan keskinäisen tilanteen kehitys.
Joulukuussa 1991 enemmistön muodostamat
kymmenen miljoona Ukrainassa asuvaa venäläistä äänestivät riippumattoman Ukrainan puolesta, nimenomaan sillä perusteella, että itsenäisellä Ukrainalla olisi paremmat mahdollisuudet
taloudellisten reformien toteuttamiseen kuin
Venäjään sidottuna olevalla maalla. Fukuyama
kirjoittaa: ”Näitä odotuksia kyvyttömät entiset kommunistit eivät pystyneet toteuttamaan;
on vain ajan kysymys, milloin Ukrainan etniset venäläiset päättävät, että olisi parempi liittyä takaisin Venäjään.” Tällaisessa tapauksessa
Venäjä joutuisi pahempaan kuin kiusalliseen
tilanteeseen: selän kääntäminen näille venäläisille ei olisi ajateltavissa.
Suorasukaisena realistina Fukuyama sanoi
sen, mitä kliseisessä Ukraina-keskustelussa on
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
33
edelleenkin jätetty sanomatta: ”Ukrainan hajoaminen olisi helpompaa käsitellä, jos Venäjästä kehittyisi autoritäärinen ja aggressiivinen:
Yhdysvallat yksinkertaisesti vastustaisi Venäjän voimakkaita pyrkimyksiä vetää Ukraina
uudelleen puoleensa; näin tietenkin palaisimme
onnettomaan, mutta meille tuttuun Euraa­sian
polarisoitumiseen. Tämä synnyttäisi nykyistä paljon suurempaa ymmärtämystä sille, että
Unkari, Puola ja muut uhanalaiset Itä-Euroopan
maat otettaisiin NATOn jäseniksi.”
Fukuyaman mukaan Yhdysvaltojen ulkopoliittinen ”uhka” olisikin siinä, että Venäjä ei sittenkään välttämättä tule olemaan kyllin aggressiivinen, vaan uudistushakuinen reformivaltio.
Yhdysvalta­laista yleistä mielipidettä olisi mahdotonta saada tukemaan vaihtoehtoa, jonka
päätepisteenä olisi tasavahvan, vakaan ja demokratiaan sitoutuvan euraasialaisen rinnakkais­
imperiumin syntyminen. Historian viekkautta
vai ironiaa: mieluummin heikko ja epäluuloja herättävä Venäjä kuin nopeaa talouskasvua
toteuttava ja demokraattisia instituutioita vankistava kilpaileva suurvalta.
Venäjän motiivit eivät aina näyttäydy yksiselitteisinä. Ne eivät välttämättä ole aina aggressiivisia,
mutta lännen taipumus on nähdä ne mahdollisimman vallanhaluisessa valossa. Näiden asenteiden paineessa on erittäin hankalaa osoittaa Venäjää kohtaan pehmeyttä ja suostuvaisuutta, jotta
se voisi saavuttaa takaisin entisen imperiuminsa. Fukuyama kirjoittaa: ”Tällaisessa tilanteessa
Yhdysvallat saattaisi joutua ajetuksi rikkomaan
välit kömpelön, mutta kuitenkin modernisoituvan Venäjän kanssa. Vetäisiköhän Yhdysvallat silloin hätäisesti ja tarpeettomastikin maton Venäjän demokraattisen kokeilun polulta?”
Maailman suurin imperiumi on kaatunut.
Eikö ole vain luonnollista, että tämä aiheuttaa
ennen kokematonta horjahtelua ja sekaannusta. ”Ilmeisesti olemme pitkän siirtymäkauden
aikana kulkemassa poliittisesti, taloudellisesti
ja valtioitten välisissä suhteissa johonkin, joka
on jotakin muuta kuin tämä ja mennyt aika.”
Mutta siirtymäkauden rauhattomuutta ei pidä
nähdä pysyvänä ilmiönä. Ääritapaukset on taltutettavissa ajan kanssa. Maailmassa on kaiken
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
aikaa myös paljon ja yleisesti järjestystä ja kehitystä eteenpäin vieviä voimia. ”Toisaalta monet
konservatiivit pysyvät sitkeästi näkemyksissään
ihmisten luonteesta ja ihmisten instituutioista.”
Kirjoittaja on varatuomari.
TIETOA JULKI TURUN KIRJAMESSULLA
3.10. klo 13. Tietolavan tutkijakeskusteluden
aiheena Oikotietä onneen (Markku Ojanen ja Kari
Kalliokoski) ja Tiesitkö tämän… koirastasi (Hannes
Lohi ja Tiina Raevaara). Risto Alatarvas haastattelee.
4.10. klo 12 Tietolavan tutkijakeskusteluita aineina
ihmisen varaosat (Minna Kellomäki ja Pekka Vallittu)
ja Tautii vai ei? (Sami Leppämäki ja Pekka Louhiala).
Ulla Järvi haastattelee.
4.10. klo 15.30. Suomalaisia tieteen huipulla – 100
tieteen ja teknologian saavutusta. Auditoriossa
Tapio Markkanen, Paula Havaste ja Allan Tiitta kertovat teoksestaan. Reetta Kettunen haastattelee.
5.10. klo 12.30 Tietolavalla Tietokirjallisuus. Nyt.
-tapahtumassa Risto Nieminen, Pirjo Hiidenmaa,
Jukka- Pekka Pietiäinen ja Reetta Kettunen keskustelevat tiedon merkityksestä suomalaisen kulttuurin kehittäjänä
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta osastolla
B20b ja Tiedekirja osastolla A53–54.
ÄLYN HYVÄ KAUPUNKI / WHAT A SMART CITY!
24.10.The 1st National Conference of Science
Communications in Heureka, Vantaa. Organised by
the Finnish Association of Science Editors and Journalists (FASEJ) in cooperation with Heureka, Committee of Public Information in Finland, University
of Helsinki and Academy of Finland.
HELSINGIN KIRJAMESSUT 26.10.2014
26.10. klo 12. Uusia ajatuksia Suomeen: Tietokirjallisuus rakentaa yhteiskuntaa. Kullervo-salissa
Pirjo Hiidenmaa, Sari Kivistö, Irina Kyllönen, Tuomas Seppä ja Kaisa Sivenius keskustelevat tietokirjallisuuden vaikutuksesta yhteiskunnassa.
Lisätietoja www.tjnk.fi
Uskonnonfilosofia ja empiirinen tutkimus
Simo Knuuttila
Kun uskontotieteen virkoja alkoi syntyä erooppalaisiin yliopistoihin sata vuotta sitten, oli varhaisen uskontotieteen innoittajana ennen muuta ajatus, että antrolologinen tutkimus voisi olla
tieteellistä siten kuin luonnontiede.
Keskeisiä tieteellisen uskonnontutkimuksen uranuurtajia olivat Edward Tylor ja James
Frazer. Heidän mukaansa tieteellinen uskontotutkimus perustuu alkuperäiskantojen uskonnoista kerättyihin empiirisiin aineistoihin, joita
tutkitaan Darwinin evoluutioteoriaan pohjautuvan kulttuurievoluution näkökulmasta. Tutkimusmalli sai innostuneen vastaanoton, koska
se vastasi oman aikansa käsityksiä tieteellisestä tutkimuksesta ja siirsi kulttuurin tutkimusta
historiallis-kielitieteellisestä perinteestä lähemmäksi luonnontiedettä. Uskontotieteen varhaisvaiheet Suomessa liittyivät samaan murrokseen.
Edward Westermarck oli kulttuuriantropologian suuri vaikuttaja sekä tieteellinen esikuva
Tylorin ja Frazerin evoluutiomallia seuraaville
suomalaisille uskontotieteilijöille.
Uskonnontutkijoiden seuraavat sukupolvet
suhtautuivat varhaiseen tiedemalliin kuitenkin
torjuvasti. Kriitikkojen mielestä sen lähdetutkimus oli amatöörimaista ja sen perustana oli
kuvitteellinen oletus, jonka mukaan uskonnon
varhaismuodossa oli kysymys pyrkimyksestä
hallita ympäristöä virheellisen jumalaoletuksen
avulla. Vääränä pidettiin myös ajatusta, että kehittyneemmissä yhteiskunnissa tiede korvaa uskonnon, koska se antaa paremmat vastauk­set uskonnon keskeisiin kysymyksiin. Ajatus uskonnosta
tieteen kehittymättömänä edeltäjänä osoitti, että
uskonnon varhaismuotoja tulkittiin kritiikittömästi oman ajan käytäntöjen näkökulmasta.
Kritiikki oli sen verran tylyä, että evolutionaarinen uskonnon alkuperää koskeva keskustelu
hävisi uskontotieteessä, jossa korostuivat toisaalta
empiirinen kenttätyö ja toisaalta funktionalistiset
ja strukturalistiset selitysteoriat. Paljon huomiota uskontotieteilijöiden ja myös teologien piirissä
sai Rudolf Otton näkemys redusoitumattomasta
uskonnollisesta peruskokemuksesta. Ottoa seuraavat uskontotieteilijät pyrkivät ymmärtämään
uskontoa, kuten sanotaan, sen omista lähtökohdista. Mircea Eliaden vertaileva myyttitutkimus
oli tämän suuntauksen tunnettu edustaja viime
vuosisadalla – hän uskoi löytävänsä eri kulttuurien myyteistä uskonnollisen kokemuksen toistuvia
ilmaisumuotoja. Muissa suosituissa humanistispainotteisissa lähestymistavoissa uskonnontutkimus on liitetty kansanrunouden ja perinteen tutkimukseen tai humanistiseen hermeneutiikkaan
tavoitteena uskonnollisen toiminnan ymmärtäminen ilman reduktiivisia selityksiä. Tällaiset
lähestymistavat antavat tilaa lähteille, mutta niihin liittyy myös metodisia ongelmia, jotka ehkä
aiheen luonteen johdosta korostuvat uskontotieteessä.
Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että ajatus uskontotieteesta luonnontieteellisiin selityksiin pyrkivänä evoluutioteoreettisena tieteenä
palasi näyttämölle 1990-luvulla kognitiivisen
uskontotieteen muodossa (Cognitive Science of
Religion, CSR). Minkä ajateltiin muuttuneen
varhaisen tiedemallin osakseen saaman kritiikin jälkeen? Pascal Boyer selittää ohjelmallisessa
kirjassaan Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, että uutta on evoluutiopsykologian
kehitys sekä kognitiotieteen ja aivotutkimuksen
edistyminen. Oletetaan, että ihmisen käyttäytymistä voidaan tutkia selvittämällä aivoihin
ohjelmoituneita perustavia informaation käsittelymalleja, joita Boyer nimittää käsitteellisiksi skeemoiksi. Niistä muodostuu ajattelutapojen taustalla oleva esitietoinen hahmotusrunko.
Osaa siitä voi pitää biologisena adaptaationa.
Kognitiivisen uskontotieteen mukaan uskonto
syntyi esihistoriallisena aikana siten, että geneet-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
35
tisesti koodattujen tiedollisten rakenteiden
mukaan toimivat esivanhemmat olivat erittäin
alttiita reagoimaan kaikkeen tavanomaisesta
poikkeavaan ja intuitionvastaiseen, koska tällainen taipumus oli hyödyllinen elämälle uhanalaisessa ympäristössä. Erityisesti heidän uhkakuville altis mielensä kiinnittyi mielikuvituksen
muodostamiin ajatuksiin yliluonnollisista näkymättömistä toimijoista. Tällaisilla käsityksillä oli
epidemiankaltainen leviämisalttius niiden eksistentiaalisen merkittävyyden johdosta. Jumalaajatus vastasi myös aistipohjaisen tiedollisen
järjestelmän avoimeksi jättämiin kysymyksiin.
Usko jumaliin ei siten ole kognitiivisen uskontotieteen mukaan itse biologinen adaptaatio, mutta se on adaptiivisiin kykyihin läheisesti liittyvä
taipumus. Sellaisena se edelleen on kulttuurista
riippumaton ihmistietoisuuden esikäsitteellinen
perusosa, jonka vaikutus näkyy myös kulttuurien kehittyneissä uskonnoissa. Suomalaisista
tutkijoista erityisesti Ilkka Pyysiäinen on saanut
kansainvälistä näkyvyyttä kognitiivisen uskontotieteen kehittäjänä.
On kiinnostavaa, että kognitiivinen uskontotiede pitää uskoa yliluonnollisiin olioihin uskontojen kulttuurista riippumattomana perustasona
ja ihmisiä ehkä tiedostamattomalla tasolla luonnostaan uskonnollisina, Born believers, kuten
Justin Barrettin lapsipsykologinen teos on otsikoitu. Viime vuosisadalla tunnetut teologit, esimerkiksi Paul Tillich ja Ludwig Wittgensteinin
filosofiasta vaikutteita saaneet ajattelijat, kuten
D. Z. Phillips, pyrkivät tulkitsemaan kristinuskoa niin sanotun modernin ihmisen näkökulmasta. He esittävät, että uskonnollinen kieli ei
ole filosofista tai tieteellistä kieltä eikä se varsinkaan esitä Jumalaa yliluonnollisena oliona,
jonka kanssa ihmiset olisivat tekemisissä. Kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta tämä on
väärä käsitys uskonnon perustasta. Yleismaail­
mallinen uskontotaipumus on nimenomaan
suuntautunut yliluonnollisiin toimijoihin. Voisi
ehkä sanoa, että uskonto ei sisällä erityistä teoriaa siitä, miten jumalat ovat olemassa, mutta sen käytännöissä oletetaan, että jumalat ovat
olemassa. Uskonnollisen kielen realismin näkökulmasta olisi outoa osallistua uskonnollisiin
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
toimintoihin ja olla toisaalta varma, että jumalat
eivät ole yliluonnollisia olioita. Hilary Putnam,
yksi viime vuosikymmenten näkyvimmistä filosofeista, kuvaa asennettaan omaan juutalaiseen
uskoonsa sanomalla, että hänellä on itsessään
kaksi puolta ja että hän pitää ateistiseen tieteellisen maailmankuvaan pitäytyvän osan itsessään
kokonaan erillään juutalaiseen uskoon liityvästä osasta. Tällainen vaikuttaa jakautuneelta kaksoiselämältä.
Kognitiivisen uskontotieteen teorioihin on
kohdistettu samanlaista kritiikkiä kuin yleensä evoluutiopsykologiaan. Sen oletukset varhaishistoriasta ovat kuvitteellisia, myös empiirinen evidenssi esitietoisille ajattelumuodoille on
usein vähäistä. Suopeammat uskonnonfilosofit
pitävät sitä kuitenkin kiinnostavana tutkimusohjelmana, joka relativoi tieteiden raja-aitoja ja
jonka hypoteeseille saattaa löytyä lisäevidenssiä.
Heidänkin mielestään kognitiivisen uskontotieteen heikkouk­siin kuuluu, ettei se ole pyrkinyt rakentamaan siltoja perinteisiin uskontotieteen lähestymistapoihin esimerkiksi osoittamalla
kausaalis-mekanististen selitysmallien relevanssia kulttuurisidonnaisemmille tavoille ymmärtää
uskontoa.
Kirjallisuutta
Barrett, Justin, Born Believers: The Science of Childhood Religion. New York: Free Press, 2012.
Boyer, Pascal, Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto
selitetään, suom. Tiina Arppe. Helsinki: WSOY, 2007.
Putnam, Hilary, Renewing Philosophy. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1991.
Pyysiäinen, Ilkka, Supernatural Agents: Why We Believe in
Souls, Gods, and Buddhas. New York: Oxford University Press, 2009.
Visala, Aku, Naturalism, Theism and the Cognitive Study of
Religion. Surrey: Ashgate, 2011.
Watts, F. ja L.P. Turner (toim.), Evolution, Religion, and Cognitive Science: Critical and Constructive Essays. Oxford:
Oxford University Press, 2014.
Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteen filosofian
huippuyksikön (TINT) järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID: www.helsinki.fi/
tint/aid.htm) 7.4.2014 pidettyyn puheenvuoroon.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teologisen etiikan sekä uskonnonfilosofian professori (emeritus).
TIETEENALAT DIALOGISSA
Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnonfilosofia
Ilkka Pyysiäinen
Yksi suuntaus uskontotieteessä tai paremminkin uskonnon tutkimuksessa on kognitiivinen
uskontotiede. Siinä tutkitaan uskonnollista ajattelua, kokemusta ja käyttäytymistä, käyttäen
hyväksi kaikkia käyttökelpoisia tieteitä. Vaikka myös tekstiaineistoja on tutkittu, on painopiste ennen muuta koejärjestelyin kerätyissä ja
etnografisissa aineistoissa. Uskonnonfilosofia on
käsitteellistä tutkimusta ja käsittelee ennen kaikkea uskonnollista kieltä.
Uskontotiede ja uskonnonfilosofia saattavat
kuulostaa lähes samoilta asioilta, mutta niiden
välillä on merkittävä ero. Silti – tai siksi – niiden välinen vuoropuhelu voi olla hedelmällistä.
Keskustelu on kuitenkin ollut vähäistä. Jotkut
teologit ovat puolestaan joko jättäneet kognitiivisen uskontotieteen huomiotta, kokeneet
sen tarpeettomaksi tai jopa vastustettavaksi.
Se on helposti nähty ateismin asialla olevaksi,
mutta joskus ateistit ovat pitäneet kognitiivisen uskontotieteen edustajien käsityksiä liian
uskontomyönteisinä. Molemmille kannoille löytyy perusteita, mutta kongitiivinen uskontotiede
pyrkii olemaan vain tutkimusta.
Jännitteiden taustalla on kolme asiaa: luonnontieteiden ja humanististen tieteiden suhde,
empiiristen tieteiden ja filosofian välinen suhde
sekä uskonnon ja tieteen välinen suhde. Teologialla voidaan tarkoittaa joko akateemisen teologian eri aloja tai kirkkojen piirissä tapahtuvaa teologista ajattelua, mitkä ovat kaksi varsin
eri asiaa. Uskonnonfilosofia puolestaan on osa
filosofiaa. Sen piirissä on huomattavan erilaisia
näkemyksiä uskonnosta.
Uskonnollisten käsitteiden voidaan esimerkiksi väittää viittavan aidosti todellisuuteen (rea-
lismi) ja olevan (pääosin) metaforisia. Uskonnollinen kieli voidaan myös nähdä jonkinlaisena
ihmisen sisäisen elämän kuvana tai täysin omalakisena kielenä (fideismi). Kognitiivinen
uskontotiede taas tarkastelee arkisia uskonnollisia uskomuksia ja tapoja sellaisina kuin ne
ilmenevät ihmisten käyttäytymisessä, eikä se ota
kantaa kolmen mainitun vaihtoehdon keskinäiseen paremmuuteen. Tarkastelun kohteena on,
millaisia kognitiivisia kykyjä uskonto edellyttää
ja miksi tietyt käsitteet ja uskomukset leviävät
muita helpommin. Kun generatiiviset selitykset
vastaavat siihen, mikä tuottaa uskonnon, selektionistiset selitykset kertovat vain, miten uskonnolliset käsitteet ja uskomukset välittyvät.
Keskeinen oletus on, että ”uskonto” on sillä
tavoin kompleksinen ja epätarkka käsite, ettei se
viittaa mihinkään selvärajaiseen kokonaisuuteen
eikä sen viittauskohteella ole mitään olemusta
(essentiaa). Uskonto ei ole paketti, jonka osat
kulkisivat aina yhdessä. Vastaavasti uskonnollisten ilmiöiden selittämiseksi ei tarvitse olettaa
mitään erityistä uskonnollista kykyä. Esimerkiksi Jumalan käsitteen arkipäiväiseksi ymmärtämiseksi ja käyttämiseksi tarvitaan vain kyky
ymmärtää persoonallinen agenttius ja irrottaa
toimijuus fyysisestä ruumiista.
Teologia perustuu arkisten uskomusten reflektiiviseen kehittelyyn. Teologisesti korrekti käsitys vaikkapa kaikkitietävästä Jumalasta
on nopean arkiajattelun kannalta liian vaativa.
Kokeelliset tutkimukset osoittavat, että käytännössä ihmiset tekevät Jumalasta johtopäätöksiä
ikään kuin häntä koskisivat pääosin samanlaiset rajoitteet kuin luonnollisia toimijoita, vaikka
he sanoisivat uskovansa kaikkitietävään ja kaik-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
37
kivoivaan Jumalaan. Jumala esimerkiksi vastaa
tiettyyn rukoukseen vasta, kun hän on lopettanut vastaamasta toiseen rukoukseen. Ilmiötä
voidaan selittää psykologian eri alueilla kehitellyillä kaksoisprosessi-teorioilla, jotka käsittelevät reflektiivisen ja automaattisen päättelyn
eroja.
On tietenkin eri asia osata käyttää Jumalan
käsitettä kuin uskoa Jumalaan tai kokea uskonnollisia kokemuksia. Näitä ilmiöitä kognitiivinen uskontotiede on käsitellyt vähemmän. Usko
merkitsee sitä, että käsite tai uskomus herättää emootioita ja sitä pidetään totena, koska
se koetaan tärkeäksi. Sitä ei siis koeta tärkeäksi siksi, että se olisi niin toden näköinen. On eri
asia uskoa ”Jumala on olemassa” ja uskoa, että
”’Jumala on olemassa’ on totta”. Jälkimmäisen
voi uskoa ilman selvää käsitystä siitä, miten
”Jumala on olemassa” olisi ymmärrettävä.
Uskomisen empiirinen tutkimus ei voi rajoittua vain kielen syntaksin (logiikan) ja totuusehtojen analyysiin, vaan tarkasteluun on otettava
myös kehollisesti koetut emootiot, jotka ohjaavat huomion kohdistumista ja vaikuttavat päättelyyn. Uudemmassa kognitiotieteessä muun
muassa Paul Thagard on korostanut emootioiden roolia päättelyssä.
Vastaavasti käyttäytymistaloustiede on osoittanut, että ihminen ei ole vain rationaalinen
hyödyn maksimoija vaan erilaiset meille lajityypilliset vinoumat (biases) vaikuttavat päättelyyn. Esimerkiksi epäreiluksi koetusta tarjouksesta voidaan kieltäytyä vaikka siten menetetään
taloudellinen etu, joka muuten olisi saavutettavissa. Luottamus reiluuteen on kuitenkin tärkeä
yhteistyön edellytys ja yhteistyökykyiset ryhmät
menestyvät kyvyttömiä paremmin.
Kognitiivinen uskontotiede tarkastelee analogisella tavalla tosiasiallista uskonnollista päättelyä olettamatta ihmisten pyrkivän vain totuuteen. Silti ei ole perusteita olettaa ”uskovien”
pitävän uskomuksiaan vain metaforisina tai jon-
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
kinlaisina ”kuvina”. Uskonnonfilosofien pohdittavaksi jää, mikä merkitys empiirisillä havainnoilla on filosofian kannalta. Kognitiivisen
uskontotieteen edustajat puolestaan voivat hyötyä tieteenfilosofiasta käsitteidensä ja argumenttiensa täsmentämisessä, vaikka kaikki filosofiset
erittelyt eivät ole suoraan relevantteja empiirisen tutkimuksen kannalta. Yleiselläkään tasolla
empiirisen tieteen kannalta ei ole kovin tärkeää,
olisiko esimerkiksi oltava realisti vai instrumentalisti.
Kirjallisuutta
Barrett, Justin L. (2011). Cognitive science, religion, and
theology: From human minds to divine minds. (Templeton Science and Religion Series.) West Conshohocken,
PA: Templeton Press.
Boyer, Pascal (2001). Religion explained: The evolutionary origins of religious thought. New York: Basic Books.
Suom. Ja ihminen loi jumalat: miten uskonto selitetään.
WSOY 2007.
Kahneman, Daniel (2012/2011). Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
McCauley, Robert N. (2011). Why religion is natural and
science is not. New York: Oxford University Press.
Pyysiäinen, Ilkka (2012). Religion: From mind to society
and back. Teoksessa Grounding Social Sciences in
Cognitive Sciences, toim. Ron Sun, 239–64. Cambridge, MA: MIT Press.
Pyysiäinen, Ilkka (2013). Cognitive science of religion: State-of-the-art. Journal for the Cognitive Science of Religion 1(1), 5–28.
Visala, Aku (2011). Theism, Naturalism and the Cognitive Study of Religion: Religion Explained? Aldershot:
Ashgate.
Walker, Ruth (2006). Rescuing religious non-realism from
Cupitt. Heythrop Journal 47(3), 426–40.
Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteen filosofian
huippuyksikön (TINT) järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID: www.helsinki.fi/
tint/aid.htm) 7.4.2014 pidettyyn puheenvuoroon.
Kirjoittaja on uskontotieteen dosentti Helsingin
yliopistossa.
TIETEEN KOHTAAMISIA
Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen tukena
Timo Honkela
Sivistys ei ole kapean eliitin etuoikeus. Suomalaisen yhteiskunnan yksi vahvuus on se, että
kor­kean koulutus- ja sivistystason ansiosta kansalaiset pystyvät laajasti osallistumaan yhteisten
asioiden hoitoon. Sivistystä ei ole se, että jonkin
tietyn alan asiantuntija tuntee juuri tietyn osuuden yhteisestä kulttuuriperinteestä. Sivistykseen kuuluu pikemminkin se, että ihminen pystyy arvioimaan eri suunnilta saamiaan tiedon
sirpaleita ja hahmottamaan niistä muodostuvia
kokonaisuuksia.
Sivistyksen syntymistä ja kehittymistä edistää
huolellisesti rakennettu koululaitos, joka pitää
huolta tietotason ja lukeneisuuden perusteista.
Kannettu vesi ei kuitenkaan kaivossa pysy eli
pelkkä ulkoaoppiminen tai kirjaviisaus ei sellaisenaan riitä sivistyksen kasvattamiseen. Kyse
on myös asenteista, motivaatiosta, toisten ihmisen kokemuksen ja näkökulmien kunnioittamisesta, nöyryydestä, ilosta sekä halusta oppia
ja ymmärtää lisää maailman monimutkaisista
ilmiöistä. Sivistykseen kuuluu kunnioitus erilaisia ilmiötä kohtaan sekä valmius haastaa omat
ja toisten käsitykset kunnioittavalla tavalla. Toki
käsitteeseen sivistyneistö on joskus liitetty myös
elitistinen leima. Sivistyneisyyteen voi liittyä
kiinnostus antiikin kreikkalaiseen runouteen,
maailmanhistorian kehityskulkuihin, talouden
taustalla vaikuttaviin mekanismeihin tai kuuluisien säveltäjien parhaisiin saavutuksiin. Inhimillinen kulttuuri on elävä ilmiö, johon kuuluvat
nykymaailmassa myös elokuvat, populaarimusiikki, tietokonepelit ja urheilu. Melkein mikä
tahansa tarpeeksi monimutkainen ilmiö voi
muuttua osaksi inhimillistä kulttuuria ja sivistyneisyyden sisällöksi.
Hakukoneet sekä sähköisessä muodossa olevat tieteelliset artikkelit ja aineistot ovat saaneet
aikaan sen, että monilla aloilla tutkijat viettävät
aiempaa vähemmän aikaa kirjastoissa ja arkistoissa. Muistiorganisaatioiden rooli on silti keskeinen uudessa muodossa olevien aineistojen
kerääjinä ja saatavuuden varmistajina. Näissä organisaatioissa työskentelevien työpanosta
tarvitaan jatkossakin, vaikka kansalaiset, opiskelijat ja tutkijat perehtyvät tekstiaineistoihin
työpöytänsä tai kotisohvansa ääreltä. Aineistojen digitalisoinnista seuraa aivan uudenlaisia
mahdollisuuksia. Tilastollisen koneoppimisen
ja tekstinlouhinnan keinoin kone voidaan laittaa käymään läpi suuria tekstimääriä ja selvittämään asioita, joita yksittäinen ihminen tai pieni
ryhmä ei voi tehdä. Kone voi analysoida miljoonia tai jopa miljardeja tekstejä. Kyse on paljon muustakin kuin vain perinteisestä tiedon­
hausta, koska tavoitteena ei ole löytää yksittäisiä
dokumentteja tai tiedonsirpaleita vaan muodostaa kuva suurista kokonaisuuksista. Tätä kautta
palataan sivistyksen määritelmään. Ei olla kaukana siitä, että tietokone voi toimia sivistyksen
apuvälineenä.
Koululaitos ei sekään ole välttynyt tietokoneiden ja -verkkojen aiheuttamilta muutospaineilta. Konkreettinen esimerkki on ylioppilaskirjoitusten siirtyminen digitaaliseen aikaan.
Käytännölliset haasteet ovat melkoiset, koska
kirjoituksiin osallistuu kymmeniätuhansia oppilaita vuosittain. Samalla muutos pakottaa ottamaan tietoteknisen kehityksen vakavasti myös
koulujen arjessa. Harkintaa on käytettävä myös
koulujen opetusohjelmasta päätettäessä, jotta
koulut valmistaisivat oppilaitaan hyvin tulevaan
maailmaan.
Tietty ristiriita on siinä, että työelämässä toiminta perustuu erikoistumiseen, mutta nuorille pyritään antamaan varsin yhteneväinen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
39
osaamis- ja tietopohja. Tätä voi toki perustella tasapuolisten mahdollisuuksien tarjoamisella. Silti jää miettimään, jarrutellaanko lahjakkaiden lasten ja nuorten etenemistä turhaan,
pakotetaanko monia opiskelemaan tehottomasti motivaatioprofiilinsa vastaisesti ja yritetäänkö
tulevaisuuden tarpeita ennakoida liian keskusjohtoisesti.
Jos valinnanvapautta tuodaan lisää kouluihin,
on nähdäkseni pidettävä huolta kahdesta asiasta.
Mahdollisuus oppia paljon pitää sitoa vastuullisuuskasvatukseen: paljon tietämisen ja osaamisen pitää johtaa myös suhteessa suurempaan
vastuuseen muista. Toinen tärkeä asia on luopuminen kaavamaisuudesta oppimisen vaiheistuksessa. Kun tietokoneiden avulla voidaan tallettaa
ja analysoida paljon aiempaa laajemmin ja yksityiskohtaisemmin tietoa ihmisten osaamisesta,
oppimisen tapojen ja reittien suhteen voidaan
kulkea vapaamuotoisempaan suuntaan. Koska
tiedon sirpaleet ovat helposti kaikkien saatavilla
verkossa, opettajan keskeisiä tehtäviä ovat kasvatustyö, kannustaminen, organisointi ja henkisen kasvun tukeminen. Yksittäisten faktojen
muistamisen sijasta on olennaista, kuinka oppii
ymmärtämään systeemejä, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä, hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä,
talouden dynamiikkaa, inhimillistä vuorovaikutusta tai historiallisten kehityskulkujen suuria
linjoja. Koska muistamisen merkitys vähenee, se
voi parhaimmillaan vapauttaa resursseja reflektiiviselle ajattelulle.
On syntymässä liittoutuma toisaalta humanististen ja sosiaalitieteiden sekä toisaalta
tietojenkäsittely­
tieteiden välillä monimutkaisten inhimillisten ja yhteiskunnallisesti tärkeiden ilmiöiden ymmärtämiseksi ja inhimillisen
viisauden vahvistamiseksi. Keskeinen osa tätä
viisauden vahvistamista on ihmisten välisen
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
ymmärryksen edistäminen. Perinteisesti monet
tietojärjestelmät ja kirjastojen luokittelujärjestelmät ovat perustuneet yhteen valittuun tapaan
hahmottaa maailma. Erilaisia perusteltuja käsityksiä ja käsitejärjestelmiä on kuitenkin suuri määrä esimerkiksi erikoistumiseen liittyvien
tiedon kehittymistä koskevien prosessien takia.
Käsitejärjestelmien välisessä sovittelussa tietokoneilla voi tulevaisuudessa olla tärkeä rooli
tavalla, jota Thomas Kuhn ei voinut aikanaan
ennakoida.
On tulossa mahdolliseksi käydä läpi miljardeja sivuja sanomalehtisivuja viimeisten 150
vuoden ajalta ja tutkia paljon aiempaa yksityiskohtaisemmin, miten erilaisiin historiallisiin
kehityspolkuihin on päädytty. Erilaiset kansalliset ja poliittiset näkökulmat voidaan saada tähän
tapaan läpivalaistuksi. Digitaalisessa muodossa
olevan aineiston määrä kasvaa, siksi yhteiskunnallisen ajattelun ja päätöksenteon pohjaksi voidaan analysoida sanomalehtien ja lakikirjojen
lisäksi vaikkapa kansojen syvien rivien tuntoja
heijastelevia keskustelupalstoja. Eri ammattialojen edustajien ja kokemustietoa keränneiden
maallikoiden väliseen neuvonpitoon voidaan
saada avuksi keinotekoista viisautta.
Kaiken tietokoneistumisen ei tarvitsekaan
johtaa vain toiminnan kaavamaisuuteen, valvonnan lisääntymiseen, yksityisyydensuojan
murenemiseen ja mainonnan manipulatiivisuuden kasvuun, vaan myös myönteiset vaikutukset
ovat mahdollisia – jos niin halutaan.
Kirjoittaja toimii digitaalisten aineistojen tutkimuksen professorina Helsingin yliopiston Nykykielten laitoksella ja Kansalliskirjaston Digitointija konservointikeskuksessa Mikkelissä.
TIETEEN PÄIVÄT 2015
Sattuman osa elämässä ja tieteessä
Ilari Hetemäki ja Elisabeth Wide
Tieteen päivät 2015 kokoaa 7.–11.1. maamme eturivin tutkijat akateemikoista nuorempiin tutkijoihin keskustelemaan sattumasta. Tässä Suomen
laajimmassa suurelle yleisölle suunnatussa tiedetapahtumassa on tarjolla luentoja, paneelikeskusteluita ja väittelyitä sekä paljon muuta mielenkiintoista ohjelmaa viisi päivää aamusta iltaan.
Tieteen päivillä on kuusi aihekokonaisuutta:
I Sattuma tieteessä. Kokonaisuudessa hahmotetaan sattuman vaikutusta tutkimukseen ja
tieteellisiin havaintoihin. Tieteenhistorian, yliopistokulttuurin ja serendipisyyttä koskevien
esimerkkien avulla pohditaan, miten sattuma
vaikuttaa tieteellisten keksintöjen syntyyn sekä
tutkijan työhön ja ajatteluun.
II Sattuma historiassa ja kulttuurissa. Miten
sattuma on vaikuttanut historian kehitykseen
Suomessa ja maailmalla? Onko historianymmärryksemme sattumanvaraista? Kokonaisuudessa tutkitaan sattuman vaikutusta historian ja
kulttuurin muutoksissa ja kysytään, miten olisi
käynyt, jos sattuma olisi ohjannut meitä toisiin
suuntiin.
III Sattuma yhteiskunnassa ja politiikassa.
Vaikka elämmekin nyt tietynlaisessa yhteiskunnassa, tämä ei tarkoita sitä, ettei olisi ollut
toista mahdollista kehityssuuntaa. Kokonaisuudessa pohditaan sattuman merkitystä yhteiskunnan muutoksissa; esimerkkejä on muun muassa
talou­desta, teknologiasta, maataloudesta, rikollisuudesta ja ruokavalinnoista. Sattuman tai epävarmuuden hallinta nousee yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi teemaksi.
IV Sattuma ihmisen elämässä. Kokonaisuudessa käsitellään sattuman monimutkaisia vaikutuksia ihmisen elämässä. Muun muassa elämänvalintoja, lääketieteellisiä hoitoja, kuolemaa,
urheilumenestystä, rahapelaamista ja viruksia
käsittelevien sessioiden kautta pohditaan, missä
määrin elämä on sattuman ohjaamaa.
V Satunnaiset ilmiöt. Heittääkö Jumala noppaa? Voiko ilmastonmuutoksen vaikutuksia
ennustaa? Onko kumppanin löytämisessä kyse
vain sattumasta? Kokonaisuudessa puidaan
usein satunnaisiksi miellettyjä ilmiöitä, kuten
elämän ja universumin syntyä, luonnonilmiöitä
ja lajien kehitystä sekä pohditaan niiden hallittavuutta. Sattuma voi yllättää varovaisenkin henkilön.
VI Vuorovaikutus. Kuinka sattuma on vaikuttanut ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja minkälaisia uusia ideoita on tästä saanut alkunsa?
Sessiot käsittelevät sattuman osaa muotoilussa,
kirjallisuudessa ja musiikissa. Mikä on inspiraatiota ja mikä on sattumaa? Onko hyvä taide aina
sattumanvaraista ja voiko sattumanvaraisuus
toimia silloin menetelmänä?
Tieteen päivien ohjelma
Tieteen päivien ohjelman perusrunko muodostuu luennoista ja paneelikeskusteluista, jotka ovat Helsingin yliopiston päärakennuksessa.
Lisäksi ohjelmaan sisältyy Päivän paini -väittelyitä, Tähtitieteellinen yhdistys Ursan plane-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
41
taarioesityksiä, näyttelyitä ja palkintoja, kuten
Vuoden tiedekirja ja Vuoden professori. Keskusteluja järjestävät muun muassa Suomen tiedetoimittajain liitto, kansalliset eettiset neuvottelukunnat ja Svenska litteratursällskapet.
Ohjelmassa on edelliskerran tapaan Tieteiden yö, joka järjestetään eri puolilla Kruununhakaa torstaina 8.1. Erityisesti opettajille
ja nuorille suunnattu Nuorten päivä pidetään
perjantaina 9.1. Porthaniassa. ”Tiesitkö tämän?
Tiedettä Kampissa” -yleisötapahtuma järjestetään toista kertaa kauppakeskus Kampissa
7.–8.1.2015. Kahdeksan arjen esineen kautta
lähestytään tieteeseen liittyviä kysymyksiä inter­
aktiivisesti ja hauskasti. Kampin kauppakeskuksen lisäksi tapahtuma levittyy Luonnontieteelliseen keskusmuseoon Luomukseen ja Amos
Andersonin taidemuseoon.
Tieteen päivien esityksiä lähetetään suorana verkossa, jossa niitä voi katsoa myöhemmin
myös tallenteina.
Aihekokonaisuuksiin ja sessioihin voi tutustua verkossa osoitteessa:
http://www.tieteenpaivat.fi/
Lisätietoa: [email protected]
TIETEEN PÄIVÄT TURUN JA HELSINGIN
KIRJAMESSUILLA
Esimakua Tieteen päivien ohjelmasta on tarjolla
Turun ja Helsingin kirjamessuilla.
ENTÄS JOS – TOTEUTUMATTOMAT VAIHTOEHDOT
SUOMEN HISTORIASSA
Tietolava pe 3.10.2014 klo 12.00–12.30
Turun messukeskuksessa historiantutkijat Markku
Jokisipilä ja Marko Tikka keskustelevat sattuman
merkityksestä historiassa Suomen Kuvalehden päätoimittajan Ville Pernaan johdolla.
SATTUMOISIN KOHDALLENI OSUI…
Tietolava su 5.10.2014 klo 12.00–12.30)
Elämänkertakirjallisuutta sattuman kautta tarkastelevat tietokirjallisuuden professoriksi nimitetty
Pirjo Hiidenmaa ja filosofian tohtori Teemu Keskisarja.
ELÄMÄN SATTUMAT
Tiedetori to 23.10.2014 klo 13.00–13.30
Helsingin messukeskuksessa akatemiatutkija Markus Jokela ja sosiaalipsykologi Katriina Järvinen
pohtivat perimän, yhteiskuntaluokan ja sattuman
suhdetta puheenjohtajanaan professori Laura Kolbe.
LUOVA AJATTELU TIETEESSÄ
Tiedetori to 23.10.2014 klo 13.30–14.00
Professori Ari Sihvola, tutkijatohtori Anu Kantola
ja professori Riikka Stewen puivat sattuman merkitystä tieteessä, teemana tutkimuksen ja kirjoittamisen ero.
SATTUMA JA ILMASTONMUUTOS
Tiedetori to 23.10.2014 klo 12.00–12.30
Yläkouluikäisille ohjelmassa on jättikokoinen lautapeli, jossa uusien näkökulmien ja sattuman avustuksella pelaajat voivat ratkaista ilmastonmuutoksen haasteita
HYVÄ VAI HUONO TIEDEUUTINEN?
Tiedetori pe 24.10.2014 klo 19.00–20.00
Tutkijat ja tiedetoimittajat arvioivat tiedeuutisia
Jan Erolan vetämässä raadissa, johon yleisö voi
osallistua äänestämällä.
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
KESKUSTELUA
Suomen tiedeakatemia
Ilkka Hanski
Kansleri Kari Raivio on laatinut valtioneuvoston pyynnöstä selvityksen siitä, miten hallituksen tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon neuvonantotoiminta tulisi järjestää.
Toisin sanoen, miten tutkimustietoa tulisi välittää entistä jouhevammin päätöksenteon tueksi.
Ensisijainen ehdotus on määräaikaisen tiedeneuvonantajan viran perustaminen valtioneuvoston yhteyteen Englannin ja Yhdysvaltojen
mallin mukaan. Näissä maissa on myös toinen
tärkeä kanava tutkimustiedon välittämiseksi
hallintoon. Royal Society Englannissa ja National Academy of Sciences Yhdysvalloissa laativat
sekä omasta aloitteestaan että hallinnon tilauksesta raportteja päätöksenteon kannalta merkittävästä tutkimustiedosta. Itse päätöksenteko
jää luonnollisesti päätöksentekijöille. Itsenäisten tiedeakatemioiden tuottamiin selvityksiin ja
niiden johtopäätöksiin luotetaan, raporteilla on
ilmeisesti myös vaikutusta päätöksentekoon –
ainakin jos tulokset eivät ole pahasti ristiriidassa
poliittisten tavoitteiden kanssa.
Raivio on hahmotellut, että tiedeakatemioilla voisi olla vastaava rooli myös Suomessa. Tiedeakatemiat voisivat olla aloitteellisia selvitysten
tekemisessä, mutta tiedeakatemiat voisivat tehdä
selvityksiä myös tilaustyönä valtioneuvostolle ja
ministeriöille, jolloin olisi luontevaa, että tilaaja
maksaa selvityksen kustannukset. Raivion aloitteesta Suomalainen Tiedeakatemia onkin perustanut jo muutama vuosi sitten Kannanottojasarjan, jossa on julkaistu viisi tiedeakatemian
aloitteesta laadittua raporttia, tuorein ylioppilastutkinnosta. Olisi mielenkiintoista tietää, onko
näitä selvityksiä käytetty hallinnossa ja päätöksenteossa, ja jos on, niin millä tavalla.
Ehdotus tiedeakatemioiden suuremmasta
roolista tiedeneuvonnassa on tärkeä ja kannatettava ajatus, olkoonkin että olisi epärealistista asettaa kovin suuria odotuksia muutaman
lähivuoden saavutuksille. Muitakin toimijoita,
kuten valtion tutkimuslaitoksia, tarvitaan myös
jatkossa. Raivion kaavailuissa Tiedeakatemiain
neuvottelukunnan (TANK) yhteyteen perustettava tiedeanalyysiyksikkö olisi se taho, joka käytännössä edistäisi tiedeakatemioiden tuottamaa
tiedeneuvontaa. Tähän liittyy ehdotuksen heikkous. Ei ole ilmeistä, että maamme parhaat tutkijat innostuvat osallistumaan tällaisen byrokratialta maistuvan neuvottelukunnan toimintaan.
Paljon parempi olisi, jos maassamme toimisi
yksi itsenäinen, korkean profiilin yleistiedeakatemia, Suomen tiedeakatemia, jonka jäsenyyttä
arvostettaisiin ja jonka toimintaan osallistumista pidettäisiin kunnia-asiana.
Kahden yleistiedeakatemian rinnakkaiselo
Suomessa on paitsi historiallinen kuriositeetti myös este itsenäisen tiedeakatemialaitoksen
uudistumiselle. Olisi paljon helpompi kehittää
yhtä kansallista yleistiedeakatemiaa kuin tiedeakatemioiden neuvottelukuntaa sellaiseksi
instituutiksi, jolla on tutkijakunnan luottamus
ja arvostus. Toisiaan kyräilevät tiedeakatemiat
jäävät helposti historiansa vangeiksi sen sijaan,
että ne suuntaisivat toimintansa vahvasti tulevaisuuteen. Vahva kansallinen yleistiedeakatemia saisi helpommin yhteiskunnan arvostuksen
kuin epämääräinen neuvottelukunta. Pienessä
maassa ei ole varaa hajottaa vähäisiä voimavaroja. Kansallista tiedeakatemiaa tarvitaan myös
huolehtimaan kansainvälisistä suhteista.
Ratkaisuja on kaksi. Joko Suomalainen Tie-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
43
deakatemia ja Suomen Tiedeseura yhdistyvät,
tai sitten päätetään yhdessä kumpi saa maamme
kansallisen yleistiedeakatemian aseman, jolloin
toinen tiedeakatemia vapautuu kehittämään toimintaansa muilla tavoin. Jälkimmäisestä on tuore esimerkki Saksasta, missä Leopoldina valittiin
vuonna 2007 Saksan kansalliseksi tiedeakate­
miaksi. Monissa maissa Saksan ohella, esimerkiksi Ruotsissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa,
on muitakin tiedeakatemioita kansallisen tiedeakatemian lisäksi.
Pidän ymmärrettävänä, että tiedeakatemiat
eivät halua yhdistyä, vaikka Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiedeseuran jäsenenä
haluaisinkin niin tapahtuvan. Olisi kuitenkin
vastuutonta, jos tiedeakatemiat eivät hyväksyisi
tarvetta kehittää yhtä kansallista yleistiedeakatemiaa. Tässä yhteydessä ehdottaisin myös Suomen Akatemian harhaanjohtavan nimen muut-
tamista Suomen tutkimusneuvostoksi, mikä
säästäisi monelta väärinymmärrykseltä etenkin kansainvälisissä yhteyksissä ja olisi linjassa Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) nimen
kanssa. Myönnän, että Suomen Akatemian korkea arvostus voi olla osin seurausta sen nimestä
– mikä osaltaan, epäsuorasti ja tässä tapauksessa
väärästä syystä, osoittaa yhden kansallisen, itsenäisen tiedeakatemian imagollisen merkityksen.
Suomen Akatemiaa on syytä onnitella menestyksellisesti toiminnasta, jolla se on ansainnut tutkijakunnan luottamuksen, mutta kyllä
Suomen tutkimusneuvosto (FRC) voisi päästä
samaan.
Kirjoittaja on akatemiaprofessori.
Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa
kuin toisissa?
Vesa Kanniainen
Kosmologi Syksy Räsänen julkaisi Helsingin
Sanomissa 5.5.2014 kiinnostavan puheenvuoron
otsikolla ”Talouspolitiikkaamme perustuu uskomuksiin”. Hän kirjoitti: ”Luonnontieteilijät pitää
kaidalla tiellä ennen kaikkea mallien vertaaminen havaintoihin: jos malli ei vastaa havaintoja,
se on väärin”. Hän jatkoi: ”Taloustieteen kohdalla toimitaan toisin.” Ulkopuolinen ei voi tietää,
missä määrin lausunnon esittäjä on perehtynyt
taloustieteen ja ekonometrian tieteellisiin aikakauslehtiin. Jo vilkaisu niihin osoittaa, että Räsänen on pahan kerran erehtynyt. Taloustieteen
tutkimusalueilla kerätään erittäin paljon aineistoja ja koetellaan mallien luotettavuutta.
Taloustieteen teoriatyö toki on yhtä laajaalaista. Samaan aikaan taloustiede on lähes-
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
tynyt muita ihmistieteitä, mutta myös ihmisen biologiaa. Yhdistäähän ihmistieteitä ja
evoluutiobiolo­
giaa sama mekanismi: hyöty–
kustannus-periaate. Taloustieteessä on tämän
lisäksi jo vuosikymmeniä tehty mittava määrä niin sanottuja kokeellisia tutkimuksia. Toisin sanoen on testattu teorioiden osuvuutta sen
valossa, miten ihmiset koetilanteissa käyttäytyvät. Monia teorioita on jouduttu korjaamaan.
Räsänen viittaa myös Kansainvälisen valuuttarahaston (International Monetary Fund, IMF)
epäonnistuneisiin ennusteisiin. Hän myös kirjoittaa: ”Kukaan täysijärkinen ei rakentaisi lentokonetta sellaisten ilmanvirtausta kuvaavien
mallien pohjalle, jotka tiedetään vääriksi.” On
totta, mitä hän sanoo kokonaistaloudellisten
makromallien kyvystä ennustaa tulevaa. Ennustetarkkuus on välillä kehno.
Miksi taloustieteessä ei ”väärien” mallien asemesta valita ”oikeita”? Onko kyse tutkijoiden
”laiskuudesta” tai peräti osaamattomuudesta?
Miksi ennustetarkkuus on välillä huono? Miksi poliittisten toimijoiden kesken vallitsee ristiriitaisia uskomuksia tieteellisistä tosiasioista,
mihin Räsänen myös puuttuu.
Räsäsen kirjoitus avaakin mahdollisuuden
pohtia suuren luokan kysymyksiä eri tieteenalojen vaikeusasteen välillä. Hänen edustamansa
kosmologia ja lentokoneen rakennus edustavat
elottoman luonnon tutkimusalueita. Siinä missä
biologia tarkastelee elämän koko kirjoa, yhteiskuntatieteet, mukaan lukien taloustiede, keskittyvät ihmiseen.
Tehdään ajatusleikki, josta kaikki eivät varmaan pidä. Kuviteltakoon, että pyrkisimme laittamaan tieteenalat järjestykseen sen suhteen,
missä tieteelliset haasteet ovat suurimmat. Mikä
olisi kriteeri? Sopisiko kriteeriksi se, kuinka paljon tieteenalan tutkimusongelmista ja lainalaisuuksista on jo onnistuttu ratkaisemaan ja mikä
siten olisi ennustetarkkuus aineiston ulkopuolella?
Esimerkiksi planeettojen kiertoradat on jo
kauan sitten kyetty aika tarkasti mallintamaan.
Väheksymättä vähääkään elottoman luonnon
materiaaliin liittyviä avoimia tutkimusongelmia,
niistä kuitenkin tiedetään paljon enemmän kuin
50 vuotta sitten. Eikö tämän perusteella elotonta luontoa käsittelevien tieteenalojen ongelmat
olisi nähtävissä helpompina haasteina kuin niiden tieteenalojen tutkimuskohteet, joissa lainalaisuuksia ei vielä ole onnistuttu mallintamaan
kuin puutteellisesti?
Elämä on yhä suuri mysteeri. Kaikki biologiset ilmiöt näyttävät erityisen vaikeilta. Elämän lainalaisuudet alkoivat paljastua vasta
1950-luvulla, kun DNA:n kaksoiskierre keksittiin. Ihmisen perimän kartoitus on onnistunut
vasta äskettäin ja valtaosa elämän salaisuuksista
on ilmeisesti vielä ratkaisematta.
Niin ihmisen kuin eläimenkin aivot ovat melko varmasti mutkikkaimpia asioita universumissa ja ilmeisesti paljon monimutkaisempia kuin
elottomien luontokappaleiden rakenteet. Aivojen toimintaan kätkeytyvät salaisuudet odottavat paljastajaansa. Ihmisinä emme hallitse mieltämme. Evoluutio on tuottanut monimutkaisen
tavan reagoida tunteillamme. Käyttäytymistämme säätelee myös moraali, mitä ei voi liittää
elottomiin kappaleisiin. Moraalilla on todettu
olevan hormonaalinen vastineensa meissä ihmisissä, mitä tulosta monet filosofit varmasti kauhistuvat.
Takaisin taloustieteeseen ja sen ennustuskykyyn. Taloustiede on ihmistiede. Taloutta ei
voi tyydyttävästi ymmärtää, ennen kuin ihmisen mysteeristä tiedetään empiirisesti enemmän. Talouden lainalaisuuksien tutkiminen on
tutkimusta ihmisestä ja hänen käyttäytymisestään osana yhteisöä. Ihmistä tutkiva taloustiede on sitä paitsi paljolti tutkimusta kannusteista
– eikä tietenkään pelkästään rahallisista. Ihminen reagoi vahvasti hyvin monenlaisiin kannusteisiin, eloton luonto ei niistä mihinkään. Ihmisen kannustevaikutuksissa onkin todettu vahvaa
lainalaisuutta – ja samalla ennustettavuutta.
Esimerkiksi ihmisen tärkeimmät taloudelliset päätökset perustuvat tulevaisuutta koskeviin odotuksiin, implisiittisiin tai eksplisiittisiin.
Pariutuminen, uravalinnat jne. ovat osuvia esimerkkejä, koska ne koskevat meitä jokaista. Ne
perustuvat eittämättä olettamuksiin siitä, millainen tulevaisuus ihmiselle on varattu. Taloustieteen teorioissa ihmisen valinnoista riippuva
epävarma tulevaisuus on hyvin läsnä. Odotustemme mallintaminen ekonometrisesti on silti
vaikeaa. Jokainen ymmärtää, kuinka ratkaisevassa asemassa tulevaisuutta koskevat odotukset
ovat esimerkiksi sijoitusmarkkinoiden korkojen,
osakkeiden hintojen ja valuuttojen jokapäiväisten arvojen määräytymisessä. Nämä taas heijastuvat kaikkialle kansantalouden muihin rakenteisiin. Odotusten muodostumisessa on kyse
niin sanotusta antisipoivasta käyttäytymisestä.
Se on ihmiselle melkeinpä ainutlaatuinen ominaisuus. Eläimetkin tosin voivat varautua, esimerkiksi oravat varastoivat käpyjä talvea varten.
Räsänen ei ilmeisesti ole tullut ajatelleeksi
takaisinkytkentämekanismeja. Heti, kun ennustus tehdään julkiseksi, se tietenkin vaikuttaa
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
45
ennustettavien käyttäytymiseen. Ainoat toteutuvat ennusteet olisivat sellaisia, että niillä on niin
sanottu kiintopisteominaisuus. Tämähän edustaa juuri tasapainon käsitettä taloustieteessä.
Taloustieteessä tutkitaan ihmisen taloudellista ja sosiaalista käyttäytymistä. Taloustieteessä ei
laadita suhdanne-ennusteita. Niistä ei koskaan
pidetä esitelmiä taloustieteen tieteellisissä konferensseissa. Ennusteille on kuitenkin kysyntää,
mutta niitä laativia tutkimuslaitoksia kohtaan
on syytä osoittaa ymmärtämystä. Talous koostuu miljoonista toimijoista, jotka toimivat itsenäisesti. Kun joku pyrkii yhdistämään heidän
päätöksensä kokonaistaloudelliseksi ennusteeksi, on hyvä ymmärtää, että se on arpapeliä nyt
ja tulee aina olemaan. Taloustiede kehittää siihen menetelmiä. Mutta ne eivät ratkaise perusongelmaa, toimijoiden käyttäytymisen yhdistämistä. Ennustelaitokset lisäksi toimivat oloissa,
joissa mittaustuloksia joudutaan päivittämään
myös kesken ennusteiden. Pahin este ennusteiden osuvuudelle on kuitenkin se, ettei ennustamatonta voi ennustaa. Konfliktit, katastrofit,
innovaatiot, arvaamattomat kuluttajat jne. ovat
päivälehtien uutisoinnin perusaineistoa.
Fyysikot varmaan myöntävät, ettei yksikään fyysikoiden tutkima eloton taivaankappale muodosta tulevaisuuteen tähtääviä odotuksia.
Risteilyohjus voidaan ohjelmoida, mutta sekään
ei muodosta odotuksia, eikä sen tarvitsekaan.
Lentoratojen ennustaminen on sentään suhteellisen yksinkertaista ihmisen valintoihin verrattuna.
Räsänen sivuaa myös talouspolitiikkaa. Hän
kirjoittaa: ”Poliittiset toimijat saavat toki valita
kantansa ideologisin perustein, mutta heidän
pitäisi olla rehellisiä, eikä esittää taloudellisia
uskomuksia tieteellisinä tosiasioina… kuinka
paljon vastuuttomampaa onkaan perustaa miljoonien ihmisten hyvinvointiin vaikuttavat päätökset katastrofaalisen virheellisiksi osoittautuneisiin teorioihin.”
Ymmärrän Räsäsen kritiikin, mutta en usko,
että poliitikot ovat yleisesti ottaen sen epärehellisempiä kuin me muutkaan. Siitä ei ole tieteellistä
näyttöä. Voi toki olla, että poliitikot vetoavat teorioihin, joita alan tutkimus pitää virheellisinä.
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Taloustieteessä niin sanottu julkisen valinnan
koulukunta on kuitenkin tarjonnut tutkimuksellista pohjaa sille, miten yhteiskunnallinen
päätöksenteko määräytyy. Sen mukaan kyse ei
pääsääntöisesti olekaan tieteellisiin teorioihin
perustuvista valinnoista. Kun päättäjien uudelleenvalinnan todennäköisyys on yksi keskeinen
rajoite päätöksenteossa, päättäjien henkilökohtainen intressi saattaa ohittaa yhteisen hyvän.
Ihmisen yhteisö koostuu nimittäin aina ryhmistä, joiden intressit ovat vastakkaiset. Poliitikoilla on lisäksi täysin ristiriitaisia käsityksiä myös
luonnontieteellisten teorioiden oikeellisuudesta.
On mahdollista, että tieteenalojen vaikeusasteen luokittelussa juuri biologisia ja moraalisia
olentoja tutkivat ihmistieteet edustavat vaikeinta
aluetta. Ihmisen aivotoiminta on evoluutioprosessin myötä sidottu hänen menneisyyteensä ja
hänen käyttäytymistään säätelevät hormonaaliset mekanismit. Ihmisen mysteerissä on paljon avoimia asioita. Taloustiede on ihmistiede.
Taloutta ei voi selittää kuin vaillinaisesti eikä
sen kehitystä voi luotettavasti ennustaa ennen
kuin ymmärrämme enemmän ihmisen sisäisistä
mekanismeista ja myös hänen psykologiastaan.
Ihmistä ei voi ymmärtää, ennen kuin ymmärrämme paljon enemmän hänen geneettisestä ja
sosiaalisesta evoluutiostaan. Räsänen yliarvioi
vahvasti taloustieteen helppousasteen.
Viite
Räsänen, Syksy: ”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin”, Helsingin Sanomat 5.5.2014.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori.
Tutkimuksen arkivaikuttavuus
Timo Vuorisalo ja Olli Arjamaa
Toinen tämän kirjoittajista sai hiljan tietää, että
hänen syyskuussa 2012 verkossa julkaisemaansa artikkelia on tämän vuoden elokuun alkuun
mennessä katsottu tai tallennettu (”downloaded
or viewed”) yli 5 000 kertaa. Yhtään varsinaista tieteellistä viittausta artikkeliin ei ole ehtinyt
kertyä Web of Science -tietokantaan. Myönteiseltä kuulostavaa pikaista palautetta on ollut miellyttävä saada, vaikka luku ei kerrokaan mitään
mielenkiinnon laadusta tai artikkelin vaikutuksesta tutkimukseen.
On tietenkin selvää, ettei mikään tiedossa
oleva mittari kerro meille henkilön tai tutkimustuloksen merkittävyydestä pitkällä, useiden vuosikymmenien aikavälillä. Emme voi
tietää, minkälaista tutkimusta kollegamme
vuonna 2150 arvostavat. Itävaltalaisen apotin
Gregor Mendelin luostarinsa puutarhassa tekemiin papujen risteytyskokeisiin ei juuri viitattu useaan vuosikymmeneen, minkä jälkeen ne
melkein käden käänteessä mullistivat orastavan
perinnöllisyystieteen tutkimuksen.
Samoina genetiikan uinuvina vuosikymmeninä fyysikot sen sijaan kirjoittivat toisiaan
ahkerasti siteeraten ”eetteristä”, avaruuden oletetusta väliaineesta, jonka olemassaoloon tuskin
kukaan enää uskoo. Isaac Newton, jota pidetään
yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä tiedemiehistä, arvosti itse eniten alkemiaa koskevia
kirjoituksiaan. Käsitteen tai tuloksen hetkellinen
suosio, jota mitataan vaikkapa impaktiluvuilla,
ei kerro sen pitkän aikavälin merkittävyydestä,
vaan nimenomaan ja ainoastaan sen tietynhetkisestä käytettävyydestä saman alan muiden tutkijoiden arvioimana. Toki käytettävyys yleensä
korreloi laadun kanssa.
Korkeisiin impaktilukuihin voi päästä sekä
hyvällä että vähemmän hyvällä tutkimuksella.
Google Scholarin mukaan V. C. Wynne-Edwardsin kirjaan Animal Dispersion in relation to Social
Behaviour on viitattu peräti 2 634 kertaa. Kyseistä skottitutkijaa ei ole kuitenkaan syytä kadehtia,
sillä viittausten suuri määrä johtuu lähinnä siitä,
että hän oli eläinten sosiaalisuuden juuria etsiessään (ainakin nykykäsityksen mukaan) kiistatta
harhapoluilla. Wynne-Edwards oli vakaasti sitä
mieltä, että eläinten sosiaalinen käyttäytyminen
selittyy parhaiten ryhmävalinnalla. Tutkijat julkaisivat 1960- ja 1970-luvulla kilvan tätä hänen
perushypoteesiaan kritisoivia artikkeleita, ja
hänen työhönsä viitataan edelleen lähinnä historiallisena kuriositeettina ja varoittavana esimerkkinä. Surullinen kohtalo tunnolliselle skottitutkijalle!
Vaikka emme tiedä, millaista tutkimusta pitkällä aikavälillä tullaan arvostamaan, voimme
esittää valistuneita arvauksia. Marten Schefferin (2014) mukaan pitkällä aikavälillä tutkimusta hyödyttävät eniten tutkimukset, jotka
perustuvat oman tieteenalan vankkaan osaamiseen, mutta kytkeytyvät samalla odottamattomilla tavoilla muihin aloihin. Meillä Suomessa
uusien alojen välisten kosketusten tarvetta painotti jo Georg Henrik von Wright esitelmässään Suomen Akatemian vuosijuhlassa vuonna
1962 (von Wright 1981). Esimerkeiksi eri alojen
rajapinnoille kehittyneistä uusista aloista sopivat yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus,
maisematutkimus ja kenties viime aikoina suurta julkisuutta saanut evoluutiopsykologia. Luova
joutilaisuus ja usein monitieteisenä kiinnostuksena ilmenevä tieteellinen seikkailunhalu palkitsevat pitkällä aikajänteellä.
On silti selvää, että tutkimusta on arvioitava,
ja näin on aina tehtykin. Vertaisarviointi on yhtä
vanha kuin tiede itse. Koveneva kilpailu mel-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
47
ko rajallisista tutkimusresursseista vaatii tuekseen jonkinlaista laadun arviointia, eikä tässä
sinänsä ole huomauttamista. On kuitenkin hyvä
pohtia, kenen näkökulmasta ja millä kriteereillä arvioin­tia tehdään. Tieteenkin arviointimenetelmät ovat kulttuurisidonnaisen kehäpäättelyn tulosta, sillä tiede itse määrittelee, mikä on
merkittävää ja mikä ei. On huolestuttavaa, jos
arviointimenetelmät vaikuttavat liikaa tieteenteon käytäntöihin.
Pelkkiin tieteellisiin julkaisuihin keskittyvät impaktiluvut kattavat vain kapean sektorin
yksittäisen tutkijan tai hänen jonkin tuotoksensa yhteiskunnallisista vaikutuksista. Mitä mahtaisi grönlantilainen hylkeenmetsästäjä sanoa
nobeltutkijasta? Korkeisiin impaktilukuihin
pyrkiminen voi jopa haitata tieteen kehitystä,
jos se merkitsee esimerkiksi tutkimusresurssien yksipuolista keskittymistä muotialoille, joilta korkeimmat impaktiluvut luonnollisesti ovat
hankittavissa. Tutkimuksessa olisi uskallettava
ottaa riskejä ja erehtyä. Nobelisti Kenneth Arrowin mukaan ”sinulla ei mene kovin hyvin, ellet
ole väärässä kahta kolmasosaa ajastasi” (Scheffer
2014).
Tutkijan yhteiskunnallisen vaikuttamisen
muotoja tarkasteli tässä lehdessä aikoinaan
ansiokkaasti Arto Mustajoki (2005). Moni tutkija vaikuttaa eniten opetuksensa ja oppilaittensa
kautta, jopa erittäin merkittävästi. Tämä ei näy
impaktiluvuissa. Tunnetuin historiallinen esimerkki lienee filosofi Sokrates, jonka vaikutus
näyttää perustuneen yksinomaan opetukseen.
Mustajoen luokittelussa Sokrateen ansiokas toiminta sopisi parhaiten luokkaan ”yleisöluennot
ja esiintymiset” – sikäli kun vapaita keskusteluja ateenalaisissa kylpylöissä voi luennoiksi
kutsua. Konsultin titteli ei filosofiin oikein istu,
vaikka hän itse ehkä näki itsensä jonkinlaisena
yhteiskunnan ongelmien tohtoroijana. Kuolemantuomion saaminen yhteiskuntarauhan häiritsemisestä kertoo toki huomattavasta yhteiskunnallisesta arkivaikuttavuudesta, ei ehkä
kuitenkaan toivotulla tavalla.
Tuoreempiakin esimerkkejä löytyy. Oiva
ehdokas suomalaisen ekologian isäksi on kasvitieteen professori Johan Petter Norrlin
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
(1842−1917), joka 1870-luvun alussa julkaisi
kaksi ruotsinkielistä tutkimusta eri kasvupaikkojen kasvilajeista Hämeessä ja Aunuksen Karjalassa. Vaikka hän ei itse 1870-luvun alun jälkeen julkaissut aiheesta mitään, hän kasvatti
kokonaisen koulukunnan kasvimaantieteilijöitä
ja -ekologeja, mukaan lukien maineikkaat tutkijat Ragnar Hult ja A. K. Cajander, suomalaisen
metsätyyppiteorian perustaja (Kihlman 1902).
Norrlinin kirjoitukset vaikuttivat myös suomalaisiin eläintieteilijöihin.
Tutkijan oma näkemys työstään hukkuu helposti vaikuttavuustilastojen syövereihin. Työn
omakohtainen psykologinen vaikutus voi olla
täysin riippumaton impaktiluvuista. Tieteen
edistymisen kannalta on olennaista, että tutkijat viihtyvät työssään ja kokevat sen mielekkääksi. Työn tekijälle ulkopuolisten silmin vähäpätöiselläkin työllä on voinut olla suuri merkitys.
Sitä tehdessään tutkija on voinut oppia uuden
ja innovatiivisen tutkimusmenetelmän, tai ehkä
yhteistyökumppani(t) tai työympäristö ovat
olleet erityisen mieluisia. Tällaiset tekijät vaikuttavat etenkin nuorten tutkijoiden uranvalintaan.
Tieteellisen työn tekemisen hyvästä ilmapiiristä
ei pitäisi olla varaa luopua edes rahoituksen ja
tulostavoitteiden kiristyessä.
Kirjallisuus
Kihlman, A. O. 1902: Norrlinin luona Ainolassa. Luonnon
Ystävä 9: 207−210.
Mustajoki, A. 2005: Tutkimuksen vaikuttavuus: mitä se on
ja voidaanko sitä mitata? Tieteessä tapahtuu 6/2005:
33−37.
Scheffer, M. 2014: The forgotten half of scientific thinking.
PNAS 111: 6119.
von Wright, G. H. 1981: Humanismi elämänasenteena. Otava, Helsinki.
Timo Vuorisalo on dosentti ja ympäristötieteen
lehtori Turun yliopiston biologian laitoksessa. Olli
Arjamaa on biologi ja lääkäri, joka toimi dosenttina Turun yliopiston biologian laitoksessa.
Akateemisen keveyden etiikka
Mervi Leppäkorpi
Akatemia on löytänyt internetin keveyden. Journaalit, joissa oman alan eettiset ohjeet otetaan
huomioon, siirtyvät paperilta verkkoon. Nopean
julkaisun ja kevyemmän keskustelualustan mahdollisuudet ovat netin hyviä puolia. Journaalia kevyemmillä foorumeilla julkaistaan yleistä
oman alan keskustelua ja kiinnostavia tekstejä,
jotka eivät käy läpi journaalin julkaisuprosessia.
Suomessa tällaisia ovat esimerkiksi Nuorisotutkimusseuran Kommentti, historiafoorumi
Agricola ja politiikan tutkimukseen keskittynyt Politiikasta.fi. Julkaisuilla on toimituskunnat ja päätoimittaja. Niillä on selvät muodolliset
ohjeet, joissa käsitellään tekstin pituutta ja siteeraamistapaa. Visuaaliseen ilmeeseen on panostettu. Vaikutelma on ammattimainen.
Lukijan vastuulla
Journalismin suomalainen itsesäätelyelin Julkisen sanan neuvosto (JNS) on tehnyt ammattikunnalle melko yksityiskohtaisen ohjeiston,
jossa käsitellään esimerkiksi riippumattomuutta
ja sidonnaisuuksien esiin tuomista. Verkkolehtien muodostuessa yhä tärkeämmäksi julkaisukanavaksi, myös omien tekstien korjaamista ja
korjausten näkyvyyttä on käsitelty Journalistin
ohjeissa. Tarvitseeko merkitä, jos Danuben korjaa Tonavaksi? Entä, jos kuvassa oli aluksi Kekkonen eikä Niinistö?
Kaipasin ensimmäistä kertaa eettisten periaatteiden läpinäkyvyyttä akateemiselle verkkofoorumille, kun törmäsin Agricolassa arvioon
kirjastani Asiaton oleskelu kielletty. Vihkiytyneempi saattoi päätellä puolueettomana esitetyn kirjoittajan sähköpostista työpaikan valtion
virastossa, jonka toimintaa kritisoin. Vain kirjani ulkoa opetellut pystyi ymmärtämään, että
arvostelun muotoon oli itse asiassa kirjoitettu
mukaan dialogia. Arvostelin kirjassani väitet-
tä yhä turvallisemmasta maailmasta. Kirjoittaja
torppasi tämän arvostelussaan, mutta ei maininnut, että oikeastaan kyseessä on vastapuheenvuoro. Kaipasin myös jotain kontekstualisointia
sille, missä virastossa karkotussaari-ajatus näyttäytyy myönteisenä utopiana ja toisaalla musliminaisten huivikielto tuntuu hyvältä ajatukselta.
Lähestyin Agricolan toimituskuntaa pyynnöllä lisätä kirjoittajan sidokset jutun yhteyteen.
Päätoimittaja kehotti kirjoittamaan itse tiedot
kommenttilaatikkoon. En lisännyt. Ajatus siitä,
että kontekstualisointi on minun, eikä kirjoittajan ja toimituksen tehtävä, vaikutti oudolta.
Elokuussa 2014 Politiikasta.fi julkaisi tasaarvoa ja sen edistämiseen tarvittavien toimenpiteiden tarpeellisuutta yliopistossa käsittelevän
kirjoituksen. Kuvituksena käytettiin sisäministeriön Yhdenvertaisuus Etusijalle (YES) -hankkeeseen liittyvän kampanjan logoa. YEShankkeet liittyvät vähemmistöjen asemaan, ei
sukupuolten tasa-arvoon. Kampanjan puitteissa
mikä tahansa taho voi tilata tiloihinsa ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylttejä sitoutumatta syrjinnän vastaiseen työhön. Viestinvaihtoni kuvavalinnan sopivuudesta päättyi siihen, että voisin
ehdottaa parempaa, ilmaista kuvaa. Tässä oli
jotain tuttua. Jos olen tyytymätön, saan itse tehdä toimituksellista työtä.
Kuva vaihdettiin lopulta toiseen. On ehkä
makuasia, oliko alkuperäinen kuva yhteydessään virheellinen ja muutos niin merkittävä, että
muokkauksesta olisi edes JSN:n ohjeita soveltaen ollut syytä mainita tekstin yhteydessä. Itse
kaipasin mainintaa siitä, että jotain olennaista
oli tapahtunut.
Eettisillä ohjeilla parempia julkaisuja
Kevyet akateemiset verkkojulkaisut ovat eettisesti harmaalla vyöhykkeellä. Nykyisellään stan-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
49
dardeja on yhtä paljon kuin sivustoja. Lukijalle jätetään ammattimaisen oloisessa julkaisussa
poikkeuksellisen suuri vastuu kirjoittajan ja
kontekstin tuntemisesta. Vaikka puitteet vaikuttavat siltä, että lukemaansa voi suhtautua kuin
journaaliin tai verkkolehteen, mitään varsinaista
taetta tästä ei ole.
Tutkimuseettisen neuvottelukunnan standardien käyttäminen kevyissä julkaisussa ei
olisi tarkoituksenmukaista. Myöskään JSN:n
ohjeistus ei välttämättä sellaisenaan olisi näille
alustoille toimiva. Vaikka verkkojulkaisut eivät
kehittäisikään omaa Kevyen akateemisen sanan
neuvostoaan, omien eettisten ohjeiden miettiminen voisi olla paikallaan. Esimerkiksi Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ja JSN:n ohjeita
yhdistellen voitaisiin saada läpinäkyvät verkkojulkaisun omat eettiset periaatteet.
Eettisiä ohjeita kehittämällä verkkojulkaisulle saataisiin jonkinlainen laatutakuu. Kevyempi
julkaiseminen voisi kehittyä nykyistä läpinäkyvämmäksi ja siten luotettavammaksi kanavaksi
akateemiselle julkaisemiselle ja keskustelulle.
11.15 Tieteidenvälisyys – sotkua, järjestystä vai viisautta? VTT, tutkija Katri Huutoniemi, Helsingin yliopisto.
Kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.
10.15 Viisaus, tutkimus ja nojatuoli. Yliopettaja,
dosentti Jyrki Konkka, Metropolia Ammattikorkeakoulu.
13.00 Paneelikeskustelu: Monitieteisyyden ja tieteidenvälisyyden viisaus – Mitä se on? Toteutuuko
käytännössä?
Keskustelemassa: professori Hilkka Vihinen, Maaja elintarviketalouden tutkimuskeskus, professori
Timo Vesala, Helsingin yliopisto, yliopistotutkija,
dosentti Taina Saarinen, Jyväskylän yliopisto
Puheenjohtajana: yliopistotutkija, Tiedepolitiikkalehden päätoimittaja Kari Kuoppala
14.45 Rational Man. Performanssitaiteilija Irma
Optimisti, lehtori Irma Luhta,Turun kauppakorkeakoulu.
15.30 Esteettinen kokemus kulttuurisiltana. VTT,
taiteilija Soile Yli-Mäyry.
16.15 Muistioita, taulukoita ja tulkintoja – mitä on
tiedon tuottaminen poliitikolle? YTT, johtaja Karina
Jutila, Ajatuspaja e2.
LAUANTAI 11.10.2014
9.30 Tiede turvallisuudessa ja väkivallassa. Professori Aki-Mauri Huhtinen, Maanpuolustuskorkeakoulu
EDISTYKSEN PÄIVÄT 2014
11.15 Käytännön ja tieteellisen tutkimuksen vuorovaikutus, erilaiset tutkimukselliset lähestymistavat.
Tieteen viisaus?
10.–11.10.2014
Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, sali 104, Helsinki
Tieto lisääntyy, kasvaako ymmärrys ja viisaus?
Yliopistonlehtori Ismo T. Koponen, Helsingin yliopisto.
Edistyksen Päivät 2014 nostavat pohdittavaksi tieteellisen toiminnan luonteen, laadun ja luovuuden.
Päivillä tarkas­tellaan eri tieteenalojen näkökulmasta tieteellistä ajattelua, tiedon tuottamista sekä tieteen ja käytännön välistä suhdetta.
Tiede, esoteerisuus ja käytäntö lääketieteessä.
Professori Veli-Pekka Lehto, Helsingin yliopisto.
PERJANTAI 10.10.2014
9.30 Ilmoittautuminen
10.00 Avaus, professori Jouni Välijärvi, Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtaja.
10.10 Syntyykö tieteestä viisautta? Emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopisto
10.30 Viisaus, filosofia ja ankara tiede – Länsimaiden tähänastiset viisaat: Sokrates, Hegel ja Kojéve.
Yliopistolehtori, dosentti Juha Himanka, Helsingin
yliopisto.
50
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Tieteellisen tutkimuksen ja käytännön kehittämisen välisestä suhteesta. KT, yliopettaja Hannu Kotila, Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.
Tieteen viisaus monien ’äänten’ orkesterointia.
Dosentti Ritva Engeström, Helsingin yliopisto.
Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille. Ilmoittautumiset, tiedot osallistumismaksusta ja majoituksesta: www.tiedeliitto.net (ilmoittautumislomake) tai puhelimitse 040 728 3893.
Pääjärjestäjä: Edistyksellinen tiedeliitto ry yhdessä Maaseudun Sivistysliitto ry:n ja Ajatuspaja e2:n
kanssa.
Melko yleistä kielitiedettä Turun yliopistossa
Ville Leppänen ja Aleksi Mäkilähde
Suomen Akatemian Tieteen tila 2012 -raportin
kielitieteitä käsittelevässä osassa nostettiin esiin
kysymyksiä liittyen yhtäältä yleisen kielitieteen asemaan ja toisaalta kieliaineiden väliseen
yhteistyöhön. Raportissaan työryhmä huomauttaa, että kielispesifisen osaamisen lisäksi tarvitaan myös yleistä kielitieteellistä osaamista ja
alojen välistä yhteistyötä.
Raportissa todetaan myös, että yleisen kielitieteen alan työpaikat ovat vähenemässä. Esimerkiksi Turun yliopistossa yleisen kielitieteen
oppituoli lakkautettiin viranhaltijan jäätyä eläkkeelle vuoden 2012 alussa, jonka jälkeen laitostasolla oli pohdittava lakkautuksen vaikutuksia
sekä kieliaineiden opetustarjontaan että yleiskielitieteellisen osaamisen jatkuvuuteen. Opintorakenneuudistuksen yhteydessä kieliaineiden keskinäistä yhteistyötä etenkin syventävissä
opinnoissa päätettiin tiivistää huomattavasti järjestämällä oppiainerajat ylittäviä kursseja. Tämä
ei kuitenkaan täysin kompensoi oppiaineen lakkautusta, koska esimerkiksi kielitypologiasta ei
tällä hetkellä järjestetä kursseja.
Osallistuaksemme yleiskielitieteellisen keskustelun ylläpitämiseen paikallisella tasolla päätimme syksyllä 2013 alkaa järjestää aiheeseen
liittyviä vapaamuotoisia esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia otsikolla ”Melko yleistä kielitiedettä”. Otsikko heijastelee tavoitettamme ylläpitää
keskustelua teoreettisista kysymyksistä sekä tuoda yhteen eri oppiaineiden tutkijoita ja opiskelijoita. Kuudessa tilaisuudessa on pohdittu muun
muassa kielitieteen tarkoitusta, erilaisia metodologisia kysymyksiä, näkökulmia kielihistoriaan
ja kielitypologiaan, oppiainehistoriaa, monitieteisyyttä, tutkielmien kirjoittamista sekä yleisen
kielitieteen roolia yksittäiskielten tutkimuksessa. Laitoksemme nykyisen opetushenkilökun-
nan ja jatko-opiskelijoiden lisäksi tilaisuuksissa
ovat esiintyneet yleisen kielitieteen edustajina
professorit Esa Itkonen ja Raimo Anttila. Vieraileva puhuja filosofian tohtori Outi Vesakoski
esitelmöi biologien ja kielitieteilijöiden yhteistyöstä. Mukana on ollut monipuolinen joukko
kielitieteestä kiinnostuneita aina ensimmäisen
vuoden perustutkinto-opiskelijoista emeritusja emeritaprofessoreihin. Turun yliopiston lisäksi kuuntelijoita on saapunut ainakin Helsingin
yliopistosta, Åbo Akademista ja Oulun yliopistosta.
Toimintaa on tarkoitus jatkaa alkavana lukuvuonna osittain samojen, osittain uusien teemojen parissa. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy.
Tiedotamme tulevista tilaisuuksista vastedes
aktiivisemmin myös muiden yliopistojen kieliaineille. Toivomme, että tällainen pienimuotoinen
toiminta omalta osaltaan pitää yllä yleiskielitieteellistä keskustelua ja edesauttaa eri kieliaineiden tutkijoiden verkostoitumista paikallisten ja
kansallisten tutkijaseminaarien ohessa. Tähänastiset osallistujamäärät ja vilkas keskustelu ovat
osoittaneet, että kieliaineita yhdistävät ja niiden
rajat ylittävät teemat koetaan kiinnostaviksi ja
tärkeiksi.
Ville Leppänen on filosofian maisteri ja Turun yliopiston klassillisten kielten oppiaineen tohtorikoulutettava. Aleksi Mäkilähde on filosofian maisteri ja Turun yliopiston englannin kielen oppiaineen tohtorikoulutettava.
TIEDEKIRJA Helsingin kirjamessuilla osasto 6e81, Turun kirjamessuilla osasto A53–54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
51
Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta
Justiina Dahl
Vaikka sodan tiede ja teknologia ovat perustavanlaatuinen osa kansainvälistä yhteisöä, ne
eivät ole ainoita hallitsevia tai muista kansainvälisen yhteistyön aloista erillisiä materiaalisia voimia kansainvälisissä suhteissa. Ukrainan, Irakin
ja Israelin viime aikoina kulminoituneet konfliktit ovat tuoneet sodan teknologian sekä humanitaarisen avun lääketieteen jälleen keskeiseksi
osaksi länsimaista mediavirtaa.
Sodan teknologia, joka vyöryy katsojan
kotiin, osoittaa aina uhkaavaksi koettuun toiseen. Se symboloi puolustamista, mikä äärimmilleen vietynä tarkoittaa tappamista. Kenttälääketiede puolestaan tarjoaa usein viattomien
uhrien näkökulman konfliktiin. Sodan uhka on
anarkisessa järjestelmässä aina läsnä, mutta se
tai sen välttäminen eivät kuitenkaan ole valtioidenvälisen materiaalisen kanssakäymisen ainoita motiiveja tai muotoja. Niitä ovat myös kansallisesti tuetun ja kansainvälisesti kunnioitetun
tieteen sekä teknologian tietyt saavutukset.
Nokia ei ollut kirkkaimman kansainvälisen
loistonsa aikana vain matkapuhelinmarkkinoiden tai Suomen valtiontalouden symboli. Siitä
tehtiin koko Suomen, suomalaisen osaamisen
sekä kansallisen edistyksellisyyden materiaalinen merkitsijä. Samalla tavalla kilpailu Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä avaruuden
valloittamisesta ei ollut vain kylmän sodan aseteknologian kehityksen sivutuotteena syntynyt
tieteellis-teknologinen kilpailu. Se oli osoitus
aikansa huippuunsa viedystä ja kansainvälisesti tunnistetusta kehityksestä. Kehityksen suunta saattoi tuolloin vaikuttaa ennalta määrätyltä. Jos Berliinin muurin murtuminen tuntui
aikanaan yllättävältä, voisi aiempien aikojen
näkökulmasta tarkasteltuna viimeisinä vuosikymmeninä tapahtunut avaruuden valloitus ja
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Nokian romahdus olla odottamattomia historiallisia käänteitä. Näihin menneisiin aikoihin
verrattuna nykyiset kansainvälisen kehityksen
suunnannäyttäjät nimittäin henkivät kokonaan
uudesta kansainvälisestä kulttuurista.
Viime aikoina kehityksen mittareiksi ovat
nousseet erilaiset päästöttömän ja energiatehokkaan viherteknologian muodot. Kansainvälisen
yhteisön hyväksymät ja kannattavat materiaalisen
hyvinvoinnin ja edistyksellisyyden mittarit ovat
radikaalisti muuttuneet yleisen kansainvälisen
yhteisön vihertymisen myötä. Se on osoitus siitä,
että kehitys ei ole arvovapaa, objektiivinen käsite.
Kehitys ei ole ylöspäin etenevä polku tai yhtenevä pelkän bruttokansantuotteen kanssa. Kehittyneet valtiot eivät myöskään ole, vaikka syvään
juurtunut terminologia näin antaakin olettaa,
kehitysmaita edellä. Samoin kuin puhelimen
pienuudella tai avaruusohjelman laajuudella ei
enää ole samanlaista statusarvoa kansainvälisessä yhteisössä kuin aiemmin, ei länsimaiden materiaalisten standardien mukainen moderni valtio
ole ainoa mahdollinen valtion tai kansakunnan
kehittyneisyyden mitta. Tieteen ja teknologian
tutkimus on viimeisen viiden vuosikymmenen
ajan etsinyt keinoja ihmistieteitä vaivanneen
materiasokeuden eri muotoja vastaan.
Tieteen ja teknologian tutkimuksen juuret
ovat historioitsija Thomas Kuhnin vuonna 1962
julkaisemassa teoksessa Tieteellisten vallankumousten rakenne. Kuhnin työn pohjalta joukko
sosiologeja, antropologeja ja filosofeja alkoi tutkia tiedeyhteisöjä ja niiden toimintaa samoilla
menetelmillä, joita käytettiin muidenkin ihmisyhteisöjen tutkimiseen. Näistä humanisteista
laajimmin tunnettu lienee Bruno Latour.
Latour tutki uransa alussa 1970-luvulla antropologisin menetelmin laboratorioita ja niissä
vallinneita kulttuureja. Laboratorioista Latour
siirtyi yhteiskunnallisen teknologian tutkimuksen pariin. Hän analysoi muun muassa metron
vaikutusta sitä ympäröivän yhteisön toimintaan.
Latourin työ on yleisesti keskittynyt avaamaan läntisen yhteiskunnan suhdetta sitä ympäröivään materiaaliseen maailmaan ja sen hallinnoimiseen. Hän on eri empiiristen tutkimusten
kautta osoittanut, miten englantilaisen kemistikirjailija C. P. Snown 1950-luvulla kauhistelema
kuilu kahden kulttuurin välillä on todellisuudessa yhden ja ainoan kulttuurin, länsimaisen
modernisaation, luoma illuusio.
Tiede, teknologia ja humanistinen kulttuuri
eivät ole koskaan olleet täysin erillisiä, vaan ne
ovat linkittyneitä toisiinsa mitä moninaisimmilla tavoilla. Joskus kehitys on merkinnyt sotaa
ja sota kehitystä. Latour osoittaa muun muassa
teoksessaan Emme ole koskaan olleet moderneja,
miten erillisyyden illuusion ylläpitämisellä on
ollut tuhoisia seurauksia. Hän ei ole teorioidensa kanssa yksin.
Tieteen ja teknologian tutkimus on olemassaolonsa aikana monien eri esimerkein osoittanut,
miten tiede ei ole koskaan ollut täysin erillinen
politiikasta tai yhteiskunnasta. Luonnontieteilijät, insinöörit ja armeijan leivissä puurtavat ovat
erottamaton osa yhteiskuntaa sekä kansainvälistä yhteisöä samoin kuin sitä ympäröivä infrastruktuuri. Luonnontieteilijän, ihmistieteilijän, sotatieteilijän tai insinöörin kieli ja kulttuuri
ovat siis suurelta osin samat. Ainoastaan sanasto
vaihtelee.
Miten ihmisiä ympäröivä materia vaikuttaa
heidän elämäänsä, on yksi tieteen ja teknologian tutkimuksen erikoisalan lähtökohdista. Sen
eräs päämäärä on mahdollistaa eri asiantuntijoiden ja eri yhteisöjen välinen vuoropuhelu.
Tähän sisältyy tieteellisen ja teknologisen tiedon
muuntaminen sekä käsiteltäväksi että kyseenalaistettavaksi niin kollegalle, lukiolaiselle kuin
lehdistöllekin. Tiede nimittäin edistyy myös
uusien kysymyksenasettelujen myötä.
TIEDEKIRJA
Iloa ja inspiraatiota tieteestä!
Opiskelijailtapäivä
9.10. klo 14–17
Luvassa tarjoilua, arvontaa ja
alennuksia.
Tervetuloa!
Tiedekirja
Snellmaninkatu 13
00170 Helsinki
Puh. 09 635 177
Seuraa Tiedekirjaa myös Facebookissa!
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa Firenzessä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
53
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Tietoa nuorisosta
Vappu Turunen
Nuorisotiedon kirjasto on nuorisoalan erikoiskirjasto, jota ylläpitää nuorisotyön palvelu- ja vaikuttajajärjestö Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry.
Valtakunnallinen, kaikille avoin kirjasto aloitti toimintansa Nuorisopoliittisen arkiston nimellä vuonna 1974.
Monitieteisessä kokoelmassa painottuvat nuorisotutkimukseen ja nuorisotyöhön liittyvät
aineistot. Lisäksi 15 000 niteen kokoelmaan
sisältyy laaja kirjo muita nuorten elämään liittyviä aihepiirejä. Erityisesti kehysorganisaatio Allianssin ja sen jäsenjärjestöjen tarpeisiin kirjastossa seurataan tarkoin järjestö- ja
kansalaistoimintaan liittyvää tietoa.
Nuorisotyön dokumentointiin kiinnitetään
paljon huomiota. Tästä syystä kokoelmaan sisältyy tietokirjallisuuden ja opinnäytteiden lisäksi niin sanottua harmaata kirjallisuutta, kuten
monisteita, raportteja ja pienpainatteita. Kirjastotietokantaan tallennetaan myös artikkeliviitteitä 250 kirjastoon tulevasta koti- ja ulkomaisesta lehdestä. Pääosin kirjastoaineisto on
suomen- ja englanninkielistä.
Kirjaston lainaus- ja neuvontapalveluita sekä
erilaisia verkkopalveluita käyttävät monet erilaiset tahot: nuorisotutkijat, opiskelijat eri koulutusasteilta, nuorisoalan viranomaiset ja työntekijät, opettajat ja toimittajat. Kirjasto pitää
tärkeänä, että kaikki nuorista kiinnostuneet –
sekä nuoria tutkivat että nuorten parissa työskentelevät – saavat käyttöönsä ajanmukaiset ja
laadukkaat tiedonlähteet. Asiakkaita pyritään
palvelemaan yksilöllisesti heidän tarpeidensa
mukaan.
Kirjasto sijaitsee Allianssi-talossa Helsingin
Itä-Pasilassa, josta on muodostunut nuorisoalan
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
toimijoiden kohtaamispaikka. Talossa työskentelee nuorisojärjestöjen ohella myös Nuorisotutkimusseura ja Nuorisotutkimusverkosto, jotka ovat kirjaston läheisiä yhteistyökumppaneita.
Alan tutkimuksen ja tietopalvelun kesken on
saman katon alla toimien mahdollista toteuttaa
organisaatiorajoista riippumatonta yhteistyötä. Tärkeä yhdysside on Nuorisotutkimus-lehti,
joka sai alkunsa kirjaston tiedotteen pohjalta
vuonna 1983. Sittemmin lehti siirtyi Nuorisotutkimusseuran julkaistavaksi, mutta yhteistyö
lehden puitteissa jatkuu edelleen. Kirjasto muun
muassa tallentaa Arto-tietokantaan Nuorisotutkimus-lehden – ja lisäksi myös Allianssin
Nuorisotyö-lehden – artikkeliviitteet.
Nuorisotiedon kirjastolle, kuten varmasti muillekin pienillä resursseilla toimiville erikoiskirjastoille, yhteistyön ja verkostoitumisen
merkitys on koko ajan kasvanut. Oman organisaation lisäksi kirjasto on vuorovaikutuksessa
alansa keskeisiin järjestöihin ja muihin toimijoihin sekä nuorisoalan koulutusta järjestäviin
oppilaitoksiin. Nuorisotutkimusseuran lisäksi
tärkeimpiä kumppaneita ovat Mediakasvatusseura ja Nuorisoperinteen tallentamisyhdistys
Nuoperi. Seikkailukasvatusverkoston kanssa
ylläpidetään elämyspedagogiikan ja seikkailukasvatuksen erikoiskokoelmaa. Kirjaston palveluvalikkoa täydentää Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen kirja- ja lehtikokoelma.
Kirjoittaja on Nuorisotiedon kirjaston vastaava
informaatikko.
NUORISOTIEDON KIRJASTO
Asemapäällikönkatu 1, 00520 Helsinki,
puh. 020 755 2601, 020 755 2602
Avoinna ma–pe 9–16, ke 9–18
Sähköposti: [email protected]
Kotisivut ja kokoelmatietokanta:
www.nuorisotiedonkirjasto.fi
IHANIMMAT,
KAUNEIMMAT
KEVEIMMÄT
TALVITAKIT
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
TUTUSTU AINO MEDIAAN,
UUDENLAISEEN NETTILEHTEEMME
OSOITTEESSA WWW.AINO.NET
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras
Asioita, jotka hyötyvät
epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu ja
James A. Robinson:
Miksi maat kaatuvat
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka.
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
KIRJALLISUUS
Kuinka suuri on suuri
suomalainen tutkija?
Jussi Nuorteva
Tapio Markkanen, Allan Tiitta
ja Paula Havaste (toim.):
Suomalaisia tieteen huipulla. 100
tieteen ja teknologian saavutusta.
Gaudeamus 2014.
Iltalehden uutisessa 28.6.2014 kerrottiin Oulun yliopistossa työskentelevien Edward Duttonin, Jan te
Nijenhuisin ja Eka Roivaisen tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisten älykkyysosamäärä on Euroopan korkein. Vielä julkaisemattomassa tutkimuksessa The puzzle
of why Finns have the highest IQ, but
the lowest number of Nobel prizes in
Europe, on tarkoitus tarkastella sitä,
mikseivät älykkyys ja korkeatasoinen koulutusjärjestelmä pysty tuottamaan tieteen kansainvälisiä huippuja. Kysymyksenasettelu on mitä
kiinnostavin ja nostaa esiin kriittisiä ajatuksia Suomen koulutusjärjestelmän tavoitteista ja toimivuudesta. Nykytilannetta tarkasteltaessa voitaisiin ehkä pelkistetysti
luonnehtia, että Suomi pystyy tällä
hetkellä tuottamaan maailman parasta keskitasoista tiedettä.
Minkälaisen kuvan suomalaisen tieteen huipun tasosta antaa
sitten teos Suomalaisia tieteen huipulla? Siinä käydään Suomen tieteen parhaat saavutukset läpi esittelemällä sata tieteen ja teknologian
keskeistä saavutusta. Tai oikeastaan ei voida puhua edes sadasta saavutuksesta. Muutamaa poik-
keusta lukuun ottamatta kohteena ovat nimittäin eri aikakausien
ja tieteenalojen keskeisimmät tutkijat, eivät tieteen merkittävimmät saavutukset. Erillisinä saavutuksina oman artikkelinsa ovat
saaneet vain Suomen kartasto (s.
118–119) ja selluteollisuudessa toteutettu innovaatio, jossa vesivalkaisulla poistettiin valeligniini (s.
206–207). Mielenkiintoinen valinta! Mutta miksi juuri nämä kaksi
on nostettu esiin? Tämä ei oikein
avaudu minulle, vaikka mainitut
innovaatiot ovatkin kansainvälisesti tärkeitä. Muitakin mahdollisia
kohteita olisi ollut tarjolla runsaasti. Nyt teoksessa päärooliin nousevat henkilöt, tieteellisten löytöjen
ja innovaatioiden synty, mutta niihin liittyvät jännittävät kertomukset jäävät laihoiksi.
Jenny ja Antti Wihurin rahasto
ja Suomen tiedetoimittajain liitto
ovat tukeneet kirjan julkaisemista.
Taloudellisen panostuksen perusteena on ollut se, että kirja on tarkoitus jakaa kahtena kappaleena
kaikkiin Suomen lukioihin. Tavoitteena on antaa lukiolaisnuorille kuva tieteen merkityksestä suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.
Tässä suhteessa tieteen lähestyminen henkilöiden kautta on ymmärrettävää. Silti on kysyttävä, olisiko sittenkin ollut parempi herättää kiinnostusta itse tutkimukseen.
Siihen, miten kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävät tieteelliset keksinnöt ja yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti merkittävät innovaatiot ovat syntyneet. Merkit-
tävää olisi ymmärtää, että tutkijat
eivät välttämättä ole syntymäneroja, vaan kansainväliselle huipulle nouseminen edellyttää pitkäjänteistä puurtamista, kansainvälistä
verkottumista, hyvin toimivan tiedejärjestelmän ja tutkimuskulttuurin sekä usein myös kosolti hyvää
onnea.
Yksi tämän päivän suurista haasteista suomalaisessa tutkimuksessa on tieteellisen kunnianhimon ja kiinnostuksen vahvistaminen. Se ei ole helppoa, sillä tieteellinen ura joutuu kilpailemaan
vapaa-ajan harrastusten, perheen
ja vaikkapa yhteiskunnallisen toiminnan kanssa. Keskustellessani
muutama vuosi sitten Suomen akatemian virolaisen akatemiaprofessorin Mart Saarman kanssa hän valitti, että suomalaiset tutkijat lähtevät yleensä laitokselta heti työajan
päättyessä, kun taas monet kansainväliset tutkijat jatkavat ahertamista myöhäiseen iltaan. Kuvaus
on varmasti kärjistetty, mutta totta
on, että tieteen kansainvälisen huipun saavuttaminen edellyttää usein
sellaisia uhrauksia, joihin suomalaiset tutkijat eivät nykyisin ole
välttämättä valmiita. Muiden tärkeiden asioiden laiminlyönti tutkimuksen vuoksi saattaa herättää jopa suoranaista pahennusta. Maailmalla on kuitenkin satoja tuhansia nousevia tutkijoita, jotka ovat
valmiita suuriinkin henkilökohtaisiin uhrauksiin tavoitellessaan tieteen kansainvälistä kärkeä. Kilpailu on äärettömän kovaa ja tie huipulle on kapea.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
57
Lukiolaisia ajatellen kirja ei ole
erityisen houkutteleva. Kaikki artikkelit ovat määrämuotoisia ja
määrämittaisia. Kullekin kohteelle on varattu yksi aukeama. Kuvitus on niukkaa ja mustavalkoista. Kuvat ovat etupäässä henkilökuvia, tutkimuksen sisältöä ei ole
tuotu esiin kuvan keinoin. Esittelyjen laajuudessa ja syvällisyydessä
teos ei kilpaile Kansallisbiografian
kanssa eikä se tutkimuksen käsittelyssä nouse kolmiosaisen Suomen
tieteen historian tasolle. Kyseessä on suppea yleisesitys, jonka tarkoitus on antaa läpileikkaus eri aikakausien suomalaisista tutkijoista
1700-luvulta nykypäivään. Alkurajaus on toimiva. Ennen 1700-lukua ei juurikaan voida puhua omaehtoisesta suomalaisesta tieteestä
tai suomalaisista tieteen huipulla.
Teoksen esipuheessa toimittajat
toteavat että ”aiheita ja henkilöitä
punnittaessa kiinnitettiin huomiota tutkimussaavutusten kansainväliseen merkitykseen, mutta mukana on myös henkilöitä, jotka ovat
vaikuttaneet merkittävästi Suomen
kulttuurin ja yhteiskunnan kehitykseen”. Linjaus kertoo teoksen
luonteen. Se on suomalaiselle lukijakunnalle tarkoitettu esitys, jossa painottuu varsin perinteinen näkemys siitä, miten tieteen keinoin
on luotu ja kasvatettu kansakunta.
Monet kohdehenkilöistä ovatkin
ennen muuta kansakunnan rakentajia, eivät kansainvälisille foorumeille tähdänneitä tieteentekijöitä.
Suomessa vaikuttaneita ulkomaisia tutkijoita ei ole nostettu esiin
– suomalaisuus on käytännössä etnistä suomalaisuutta. Muutamaa
poikkeusta lukuun ottamatta kaikki
esitellyt tutkijat ovat luoneet pääosan tieteellisestä urastaan Suomessa. Tutkimukselle ominainen
58
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
ja välttämätön kansainvälisyys toki
nousee esille artikkeleiden sisällä.
Tiede on aina perusluonteeltaan kansainvälistä. Sen takia onkin oleellista kysyä, kuinka korkealle suomalaiset huiput nousevat kansainvälisesti? Keitä tunnetaan maailmalla ja ketkä jäävät
kansallisen tason kuuluisuuksiksi?
Nobelin palkinto, Fieldsin mitali,
Millennium-palkinto ja eräät muut
maailman arvostetuimmat tiedepalkinnot ovat yksi mittari, jolla
voidaan arvioida tutkimussaavutusten kansainvälistä merkittävyyttä. Niiden suhteen tilanne on heikko. Puolitoista Nobel-palkittua
tutkijaa sekä yksi Fieldsin mitalilla palkittu ja yksi Millennium-palkittu suomalainen kuuluvat ylimpään kategoriaan. Kakkoskategorian kansainvälisiä tiedepalkintoja suomalaiset ovat sentään viime
vuosikymmeninä saaneet varsin
ilahduttavassa määrin.
Palkittujen kärkipäähän nousevat nobelistien Virtasen ja Granitin
kanssa omassa rankingissani Ilkka
Hanski ja Lars Ahlfors. Hanski on
saanut muun muassa Balzan-palkinnon, Latsis-palkinnon ja vuonna 2011 pikku-Nobeliksi mainitun
ruotsalaisen Crafoord-palkinnon.
Lisäksi hänet on kutsuttu Royal
Societyn jäseneksi – toisena suomalaisena kautta aikojen.
Oman arvostuslistani kärjessä kansainvälisissä palkinnoissa on matemaatikko Lars Ahlfors,
joka vuonna 1936 sai ensimmäisen IMU:n (International Mathematical Unionin) jakaman Fieldsin mitalin. Ahlfors oli saanut oppinsa sotia edeltävän ajan loistavassa ja kansainvälisesti tunnetussa
funktioteoreettisessa koulukunnassa, jonka keskeisiä edustajia olivat olleet Ernst Lindelöf ja Rolf
Nevanlinna. Toisen maailmansodan jälkeen Ahlfors siirtyi ensin
Sveitsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin, missä hän kuoli vuonna 1996. Vuonna 1981 hän sai toisen merkittävän kansainvälisen palkinnon, vuodesta 1978 lähtien jaetun Wolfin palkinnon. Olli Lehto
toteaa pienoiselämäkerrassa pientä harmia tuntien, että Ahlfors
esiintyi yhdysvaltalaisena, vaikka Fieldsin mitalin saadessaan hän
oli vielä täysin suomalainen tutkija.
Mutta väliäkö sillä, tärkeämpää oli,
että suomalainen tutkija loi uran,
joka johti hänet omalla alallaan
maailman huipulle ja Harvardin
professuuriin.
Tieteellisen merkittävyyden
mittaamisessa yksi keskeisimmistä
mittareista on sijoittuminen oman
alan tutkimuksen kansainvälisissä sitaatti-indekseissä. Huippututkijana voidaan pitää sellaista, joka sijoittuu alallaan sadan kärkeen. Kymmenen kärkeen sijoittuvat kuuluvat jo timanttiliigaan.
Ykköseksi jollain alalla sijoittuminen on siksi ehdottomasti maininnan arvoinen asia. Ilmastotutkija Markku Kulmala nousi vuonna
2011 geotieteiden viitatuimmaksi tutkijaksi, mikä olisi ollut syytä
tuoda esiin. Nyt hyvin monissa artikkeleissa jää koko lailla auki se,
millä kriteereillä mitaten kohteena
oleva suomalainen tutkija on todella tieteen huipulla. Kahdella sivulla
tätä on ymmärrettävästi vaikea selittää, mutta miksi artikkelit eivät
olisi voineet olla niin laajoja, että
niihin olisi saanut enemmän sisältöä ja kerrontaa?
Kolmas tapa arvioida tutkijan kansainvälistä merkittävyyttä ovat eri maissa julkaistut tutkijaensyklopediat. Niissä suomalaiset eivät loista. Maailmalla tun-
netuin lienee Oxford University
Pressin julkaisema A Dictionary
of Scientists, josta käytössäni on
ollut ajantasainen verkkoversio.
Se painottuu anglosaksisen tiedekäsityksen mukaisesti luonnontieteisiin, matemaattisiin tieteisiin ja
tekniikkaan. Suomalaisia mukana
on vain kolme: kemian alkuainejärjestelmää kehittämässä ollut Johan Gadolin (1760–1852), suku­
taustaltaan suomalainen tähtitieteilijä Friedrich Wilhelm August Argelander (1799–1875) ja nobelisti
A. I. Virtanen (1895–1973). Argelander toimi vuosina 1823–37
Keisarillisen Aleksanterin yliopiston observatorion johtajana ensin
Turussa ja sitten Helsingissä, mutta merkittävimmän osan urastaan
hän teki Saksassa Bonnin observatoriossa. Argelander oli syntynyt
preussilaisessa Memelin (nykyisin
Liettuan Klaipeda) kaupungissa ja
opiskellut Königsbergin yliopistossa. Kansainvälisissä hakuteoksissa hänet luetaan saksalaiseksi.
Britanniassa ja Yhdysvalloissa
julkaistuja tutkijaensyklopedioita moititaan usein anglosaksisesti
painottuneiksi ja kapeasti luonnontieteitä edustaviksi. Suomi kuului
aikanaan saksalaiseen kulttuuripiiriin ja suomalainen termi tiede vastaakin paremmin saksalaista termiä
Wissenschaft. Saksalaisen lexikografin Christian Gottlieb Jöcherin (1694–1758) klassinen Allgemeines Gelehrten-Lexicon I–IV
(1750–51) sisälsikin joukon ruotsalaisia ja suomalaisia yliopistooppineita. Sen sijaan uudemmassa
saksalaisessa tutkijaensyklopediassa Fachlexikon Forscher und Erfinder (Hans-Ludwig Wussing ym.
1992) suomalaisia on mukana vielä vähemmän kuin Oxfordin vastaavassa hakuteoksessa. Vain Ar-
gelander on hyväksytty joukkoon,
hänkin saksalaisena tutkijana.
Suomalaiset tieteen huipulla
-teos nostaa kansainvälisiin ensyklopedioihin verrattuna poikkeuk­
sellisen vahvasti esiin yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden edustajia. Tavoitteena on
nostaa esiin tieteen merkitys suomalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan rakentamisessa. Humanistiset tieteet ovat usein luonteeltaan kansallisia, joten niiden alalla
saavutuksia on vaikea verrata kansainvälisesti tunnetuimpiin tutkijoihin. Sellaisia maailmalla todella tunnettuja nimiä kuin vaikkapa
alankomaalainen historioitsija Johan Huizinga, itävallanjuutalainen
Egon Friedell, italialainen Umberto Eco tai ranskalainen Emmanuel
Le Roy Ladurie ei Suomesta löydy.
Mukaan hyväksytyt historioitsijat Gunnar Suolahti ja Eino Jutikkala jäävät nykylukiolaisille etäisiksi.
Tunnetumpia hahmoja olisivat olleet vaikkapa kansainvälisestikin
noteerattu Matti Klinge ja tavattoman monipuolinen ja uusia näkökulmia avannut Heikki Ylikangas.
Jos Ylikangas kirjoittaisi kansainvälisistä aiheista englanniksi, hän
olisi varmasti aivan maailman eliittiä. Tampereen yliopiston emeritaprofessori Marjatta Hietala tunnetaan maailmalla verrattain laajasti.
Hän on toiminut historiatieteiden
kansainvälisen komitean (Comité
International des Sciences Historiques) puheenjohtajana, mutta tunnetaan myös arvostettuna kaupunkihistorian tutkijana.
Terävintä kansainvälistä huippua edustavat eittämättä filosofit
Georg Henrik von Wright ja Yhdysvalloissa keskeisen osan uraansa luonut Jaakko Hintikka. Kaiken kaikkiaan henkilövalinnat on
omista lähtökohdistaan perustellusti tehty, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi helppo nostaa esiin.
Teos kertoo oleellisen suomalaisesta tieteestä. Kansallisten tieteiden merkitys on ollut huomattavan vahva. Humanistiset tieteet ja
yhteiskuntatieteet rakentavat ymmärrystämme yhteiskunnasta, historiasta ja tieteen saavutuksista.
Kansallisilla kielillä on ollut tärkeä asema tieteen tunnetuksi tekemisessä kansan parissa. Tiedebarometrit ja vaikkapa Tiede-lehden
levikki kertovat siitä, että suomalaiset arvostavat tutkimusta ja oppineisuutta. Koulutus on ollut keskeinen kanava sosiaaliseen nousuun. Suomalainen tiede on näin
ollut yksi niistä kivijaloista, joille suomalainen yhteiskunta on rakennettu. Mutta onko kansallisista
lähtökohdista rakennettu tiedejärjestelmä syy sille, että suomalaiset
eivät ole onnistuneet nousemaan
aivan kansainvälisen tutkimuksen
terävimmälle huipulle?
Suomalainen tiedejärjestelmä
on hämmästyttävän vahvasti ylhäältä johdettu. Opetus- ja kulttuuriministeriön poliittisen ohjauksen
merkitys on etenkin 1960-luvulta lähtien ollut erittäin suuri. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että
esimerkiksi Saksan liittohallituksen tukemat Max Planck -instituutit ovat kukin tieteellisissä linjauksissaan täysin itsenäisiä. Ja tulokset ovat olleet kieltämättä erittäin
hyviä. Voi siis aiheellisesti kysyä,
onko tiedejärjestelmä kohdallaan,
jos ministeriön virkamiehet tietävät tutkijoita paremmin mikä on
tieteen paras. Silloin tutkijat eivät
ole ottaneet vastuulleen sitä tehtävää, joka heille kuuluu. Suomalaisen korkeakoulujärjestelmän viime
vuosien uudistuksen yhtenä tavoit-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
59
teena on ollut vahvistaa yliopistojen, tiedelaitosten ja ammattikorkeakoulujen itsenäistä asemaa. On
toivottavaa, että ne uskaltavat tehdä
rohkeita ratkaisuja ja panostaa verrattomasti nykyistä enemmän tieteen huippujen tukemiseen. Huippututkimus ei ole demokraattista.
Lopuksi pieni ajankohtainen
vertaus. Kesällä 2014 pelattujen jalkapallon maailmanmestaruuskisojen jälkeen Englannissa käynnistyi
vilkas keskustelu siitä, miksi maan
menestys oli jälleen kerran odotettua heikompi. Yksi kokeneista maajoukkueratsuista osallistui
keskusteluun toteamalla, että aivan liian harva englantilainen pelaaja lähtee kansainvälisiin sarjoihin saamaan laajempaa kokemusta.
Ulkomaisia pelaajia sen sijaan rekrytoidaan laajasti Englannin liigan
huippujoukkueisiin. Maajoukkuepelaaja totesi: ”pelkästään kansallisissa sarjoissa pelaamalla ei nousta kansainväliselle huipulle, vaikka
sarjat olisivat kuinka kovatasoisia”.
Lausuma soveltuu mutatis mutandis varsin hyvin myös tieteeseen.
Kirjan takakannessa todetaan,
että ”myös teoksen kirjoittajat ovat
alojensa suomalaisia huippuja”. Tämä pitää hyvin paikkansa. Mukana
ovat olleet suomalaisen tieteenhistorian kokeneet ja osaavat kirjoittajat. Toimittajat toteavat kuitenkin
saatesanoissaan, että moniin aiheisiin oli ollut vaikeaa löytää pätevää
kirjoittajaa. Syyksi selitettiin kova kilpailu huippututkimuksessa.
Sen vuoksi etenkään nuorten tutkijoiden aika ei toimittajien mukaan riitä yleistajuisten kirjoitusten laatimiseen. Se on valitettavaa.
Nobelisteille järjestetyt mediakeskustelut osoittavat vuosi vuoden
jälkeen, että tieteen huipuilla on
yleensä häikäisevän laaja ja syväl-
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
linen ymmärrys tieteen perimmäisestä olemuksesta. Ilman tällaista laajaa perspektiiviä ja näkyä tieteestä on vaikea nousta kansainvälisen tutkimuksen kärkeen.
Kirjoittaja on dosentti ja Kansallisarkiston pääjohtaja.
Käsiasioista käsitettävästi
Annakaisa Suominen
Martin Panelius, Risto Santti ja
Jarkko S. Tuusvuori: Käsikirja.
Teos 2013.
Viime syksynä ilmestyneen Käsikirjan tekemistä on kirjoittajien
mukaan ohjannut motto ”kaikki
kädestä”. Käsikirjan käsi tarkoittaa
koko yläraajaa: kättä, käsivartta ja
sen muuhun ruumiiseen liittävää
vyöosaa. Tästä syystä kirjassa
puhutaan paljon kädestä myös
yläraajana. Käsikirja sisältää yhteensä 11 lukua ”käsiasioista” muodostaen muhkean 767-sivuisen lukupaketin. Laajuudestaan huolimatta kirja on hyvin toteutetun
taiton, jäsentelyn ja hakemistojen
ansiosta helposti käsiteltävä ja luettava. Tällaista käsiasioihin perehtynyttä teosta ei ole aiemmin ilmestynyt suomeksi, eikä ulkomailtakaan löydy käsiä yhtä laajasti tarkastelevaa teosta. Kirja paikkaakin
huomattavaa aukkoa.
Käsikirjan monipuolisuus selittyy kirjoittajien taustoilla: Panelius
on neurologian professori, Santti
anatomian professori ja Tuusvuori
on filosofi. Kirjoittajien osuuksia ei
ole kirjassa eritelty, vaan koko kirja
on laadittu yhdessä. Luontevaa on
tietysti ajatella Paneliuksen kirjoittaneen eniten käden aivoyhteyksis-
tä ja Santin perehtyneen käden rakenteeseen. Tuusvuoren voisi kuvitella filosofina vedelleen lankoja yhteen perehtymällä käsitteisiin
ja esimerkiksi filosofian historiaan.
Yhtä kaikki, kirjan vahvuus on syntynyt kirjoittajien yhteistyöstä: Käsikirja on harvinaisen monipuolisesti ja runsaasti käsiasioita esiin
tuova teos.
Aiheena käsi on valtavan laaja,
minkä tekijätkin myöntävät. Näin
laajan aiheen kanssa painivaksi kirja on hyvin jäsennelty. Aiheeseen
johdattavan luvun jälkeen perehdytään käden rakenteeseen ja liikkeisiin. Huomiota kiinnitetään sekä anatomian historiaan että käden rakenteiden seikkaperäiseen
esittelyyn.
Jos jotakin puutetta tästä kirjasta haluaa hakemalla hakea,
on se käsien mikrobiston sivuuttaminen. Käsien mikrobit ovat
nimittäin erityisesti käsihygienian
ja hoitotyön parissa toimiville
henkilöille olennainen käsiin liittyvä asia, joten tätä aihetta olisi voinut tarkastella käsien ihosta kirjoitettaessa. Käsikirjassa käsien desinfektioon viitataan vain muutamalla
lauseella luvussa yhdeksän. Kirjan
kirjoittajat tarkastelevat kyllä esimerkiksi käsien ja ihon rakenteen
kohdalla sormenjälkien yksilöllistä ihokuviointia. Myös käden mikrobisto on yksilöllinen; mikrobiston tunnistamisen avulla on kyetty
identifioimaan henkilöitä tilanteissa, joissa sormenjälkiä ei ole ollut
saatavilla.
Yksilön käsitys omasta kehosta
ja kädestä perustuu moneen eri aistiin. Tällaisista havainnoista olemme voineet lukea myös aivan viimeaikoina julkaistuista psykologisista
tutkimuksista. Rakenteen pohdinnan kohdalla kirjoittajat kiinnittä-
Käsikirjan selkeä
kuvitus havainnollistaa hyvin tekstiä.
ja sen tyylikäs
taitto lisää kirjan
luettavuutta. Graafinen suunnittelu
on Jenni Saaren.
Myös kuvien lähteet on lueteltu
kiitettävästi.
vät huomiota myös käden pulmallisuuteen käsitteenä. Kuten tekijät
huomauttavat, kaikille käden osille ei ole ollut olemassa suomenkielisiä nimiä, joten he ovat päässeet
muodostamaan myös uudissanoja.
Niinpä esimerkiksi käden ja jalan
pääte-elimiä voimme tekijöiden
ehdotuksesta kutsua jatkossa sormen ja varpaan yhdistävällä sanalla ”sorvas” (lat. digitus).
Kolmannessa luvussa kirjoittavat käsittelevät käden evoluutiota.
Tällainen evolutiivinen tarkastelu
on tarpeen erityisesti käden soveltuvuuden ja joustavuuden havaitse­
miseksi. Kirjoittajien mukaan käden voittoisuuden taustalla onkin
käden ”liiaksi täsmentymätön erin­
omaisuus”, jolla tekijät viittaavat
juuri käden monikäyttöisyyteen.
Neljännessä luvussa tartutaan käden ja käsivarren liikkeiden taustalla olevaan monikerroksiseen hermotusjärjestelmään. Liike- ja tuntoviestintää on selitetty
yleistajuisesti ja kiinnostavalla tavalla. Erinomaiset kaavakuvat havainnollistavat ja tukevat selityksiä.
Viidennessä luvussa kirjoittajat tarkastelevat kättä yksilönkehityksen tasolla. Luvussa käsitellään
käsiasioita taitojen kehittymisestä
aina­sukupuolelle tunnusomaisiin
jäsenpiirteisiin asti. Myös kätisyyden syntyä ja kätisyystutkimuksia
tarkastellaan tarkemmin. Tätä oppimisvalmiuksien näkökulmaa jatkaa seuraava luku, jossa käsiä tarkastellaan käsitöiden kautta. On
mainiota, että tekijät korostavat
esimerkiksi omasta kädestään kiinnostuneen lapsen toiminnan tukemista ja ylipäätään tietojen ja käsitaitojen yhteyttä.
Älykkyyden ja käsikeskeisyyden
korostaminen herättää kuitenkin
kysymyksiä. Käden etusija perustuu heidän mukaansa siihen, että
se on ”kokemuksellinen polttopiste” yksilön ja ympäristön suhteessa.
Käsissä on myös suhteellisen huo-
mattava osuus sensorisia ja motorisia ratoja. Tässä tarkastelussa kirjoittajat tuovat esiin aivojen ja kasvatuksen kannalta olennaisen joustavuuden käsitteen. Tässä kohdin
olisi voinut korostaa vieläkin
enemmän aivojen plastisuutta ja
muuntautumiskykyä, joka yksilöllä on käytössään esimerkiksi käden
toiminnan rajoittuessa tai puuttuessa kokonaan.
Selostukset yläraajaan liittyvistä vammoista ovat kiinnostavaa luettavaa. Varmasti jokainen käsiään
käyttänyt on elämänsä aikana törmännyt näihin ongelmiin. Käsien
suuri loukkaantumisriski näyttäisikin olevan läheisessä yhteydessä
niiden runsaaseen käyttöön. Kirjoittajat pohtivat myös sitä, mitä
pahaa käsillä voidaan tehdä ja millaisia kauhuromantiikan aineksia
niistä on löydettävissä.
Myös ruumiin tuottaman äänen
ja käden liikkeen suhdetta pohditaan. Käden käyttämisen yhteys sujuvaan viestimiseen tulee tässä luvussa nostetuksi esiin. Kirjoittajat
tarkastelevat myös käden toimia
sosiaalisissa suhteissa. Ihmisen sosiaalisuus liitetään laajempaan kädellisille kehittyneeseen sosiaalisuuteen, johon kuuluvat yhteisöllisyys ja yhdenmuotoistuminen.
Kymmenennessä luvussa kirjoittajat paneutuvat tarkemmin
kädestä käytettyihin sanallisiin
ilmaisuihin. Kirja auttaa lukijaa
oivaltamaan käsiaiheisten sanojen piirin laajuutta ja sanojen etymologiaa. Käsisanastoa tarkastelemalla voidaan käsi nähdä ”maailman hahmottamisen luovuttamattoman hyödyllisenä apuvälineenä”.
Tekstissä käytetyt kaunokirjalliset
esimerkit tuovat hyvin esiin sen,
miten käsittäminen kulkee ”kouraantuntuvimmista merkityksis-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
61
tä kaikkein abstrakteimpiin merkityksiin saakka”. Kirjoittajat vilje­
levät myös itse tekstissään käsi-­
sanasta johdettuja sanoja ikään
kuin osoittaakseen niiden käytön
yleisyyttä ja laajuutta. Viimeinen
eli yhdestoista luku käsittelee koskettamiseen liittyviä aiheita. Esiin
tulee käden herkkä puoli ja myös
sen hyvää tekevä vaikutus. Käsi
onkin kirjoittajien mukaan läsnä
”kädellisen elämän avainasioissa”.
Käsikirjan voidaan sanoa olevan
hyvin kirjoitettu teos tärkeästä aiheesta. Kirja on lähes kauttaaltaan
kirjoitettu yleistajuisesti lukuun ottamatta joitakin kielellisiä koukeroita. Se on kiinnostavaa ja sopivaa luettavaa jokaiselle. Teos auttaa
ymmärtämään kättä hyvin monelta suunnalta, sillä kirjoittajien kolme lähestymistapaa on pätevästi yhdistetty tässä kirjassa. Käsikirjan käsi on monipuolinen liikkuja
ja liikuttaja, jossa yhdistyvät kokemus ja ajattelu. Kaikki kirjassa käsitellyksi tulleet moninaiset teemat
ovat teoksessa tarpeellisia. Käsikirja on onnistunut yhteenveto aiheesta, jota on miltei mahdoton rajata.
Kirjoittajat eivät turhaan kuvaa
kättä aarteeksi, josta on pidettävä
huolta. Kirjasta välittyy eräänlainen huoli jonkin tähdellisen, kuten käsityötaidon, katoamisesta.
Kirjoittajat nivovat aiheensa ansiokkaasti myös nykykulttuurin ilmiöihin pohtiessaan käsillä koskettamisen suhdetta mobiililaitteisiin
ja tulevaisuuden tietojenkäsittelyyn. Kädellä tekemisen yksipuolistumiskehityksen esiin nostaminen onkin yksi kirjan lukuisista
ansioista.
Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija,
joka on tutkinut käsiasioita myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Sotaa rauhan oloissa
Hannes Saarinen
Robert Gerwarth ja Johan
Horne (toim.): Sodasta rauhaan.
Väkivallan vuodet Euroopassa
1918–1923. Vastapaino 2013.
Julkisuudessa historiasta keskustellaan yhä useammin tasavuotismuisteluina, kuten tänäkin vuonna. Sata vuotta ensimmäisen maail­
mansodan syttymisestä on nostanut pinnalle lähes samat aiheet,
joista jo 1920-luvulla puhuttiin: sodan syttymisen syyt, syyllisyys, valtavat ihmishenkien menetykset ja
tuhoisa väkivalta. Maailmansodan
vielä kestäessä Venäjän bolševikit
ottivat vallan Pietarissa. Vuonna
2017 muisteltaneen ”Lokakuun
suurta sosialistista vallankumousta”. Mutta tuskin se ymmärretään
enää ”uuden aikakauden alkuna
maailmanhistoriassa”, kuten virallisissa Neuvostoliiton historioissa oli tapana todeta. Ideo­loginen
sanoma on haalistunut. Tullaanko sen sijaan keskittymään kaikkeen siihen väkivaltaan, joka – eikä pelkästään Venäjällä – jopa kasvoi 1920-luvun alussa? Samana
vuonna 2017 Suomi aikoo näyttävästi juhlia itsenäisyytensä merkkivuotta. Eikä siinäkään yhteydessä voitane sivuuttaa seuraavan vuoden 1918 alussa puhjennutta veristä sisällissotaa.
Hyvällä syyllä 20. vuosisataa, lähinnä sen ensimmäistä puoliskoa,
on luonnehdittu väkivallan vuosisadaksi, ”eurooppalaiseksi sisällissodaksi”. Ensimmäistä ja toista
maailmansotaa on tutkittu erittäin
runsaasti, merkkivuosia muistettu.
Kuitenkin vaihe välittömästi sodan
jälkeen on jäänyt vähemmälle huo-
miolle, etenkin laajemmassa ja vertailevassa eurooppalaisessa mittakaavassa. ”Suuri sota” päättyi länsirintamalla keskus- ja ympärysvaltojen väliseen aselepoon vuonna
1918, mutta sitä seuranneet Pariisin rauhansopimuksetkaan eivät
saaneet aseellisen väkivallan käyttöä loppumaan mantereella.
Hiljakkoin suomeksi ilmestynyt
Robert Gerwarthin ja John Hornen toimittama artikkelikokoelma Sodasta rauhaan. Väkivallan
vuodet Euroopassa vuosina 1918–
1923 pyrkii tuoman uusia näkökohtia tämän vaiheen historiaan.
Kirjan alkuperäinen englanninkielinen otsikko War in Peace korostaa
vielä selvemmin ajatusta sodan jatkumisesta. Alaotsikon neljän vuoden aikarajaus ei koske kaikkia artikkeleita, kumouksellinen vuosi
1917 on vahvasti mukana eikä tarkastelu aina pääty vuoteen 1923,
joskin jälkimmäinen vuosiraja sinänsä on perusteltu. Tilanne alkoi
silloin rauhoittua merkittävästi koko mantereella – ainakin hetkeksi.
Kirjan johdannossa Gerwarth
ja Horne luonnehtivat sodanjälkeisen ajan väkivallan eri muotoja. He
muistuttavat, miten vuodet 1917–
23 olivat ”täynnä vallankumouksia, vastavallankumouksia, etnisiä
selkkauksia, juutalaisvainoja, itsenäisyyssotia, sisällissotia ja valtioiden välisiä konflikteja”. Keskeisen
merkityksen he antavat ”erilaisten
miliisijoukkojen, kapinallisten ja
vastavallankumouksellisten” harjoittamalle poliittiselle väkivallalle. Valtiollista väkivaltaa tässä yhteydessä ei mainita, vaikka siitäkin
tuodaan myöhemmin esimerkkejä.
Teoksen kaksi ensimmäistä artikkelia on omistettu bolševismille
ja sen seurauksille. Michiganin
yliopiston Venäjän vallankumouk-
sen asiantuntija, emeritusprofessori William G. Rosenberg on kirjoittanut tiivistelmän poliittisesta
väkivallasta Venäjän sisällissodassa. Robert Gerwarth ja John Horne pohtivat luvussaan ”Kuvitelmien bolshevismi” vallankumouksen
pelkoa ja vastavallankumouksellista väkivaltaa vuoden 1917 jälkeisessä Euroopassa. He antavat ymmärtää, ettei bolševismin todellista vaaraa muualla Euroopassa juuri
ollut. Tosin tämä jälkipolvien historioitsijan oivallus ei kaada sitä tosiseikkaa, että aikalaisten toimintaan
vaikuttivat vahvasti heidän silloiset
uskomuksensa, olivatpa ne todenperäisiä tai eivät.
Omassa esseenomaisessa artikkelissaan ”Punaista vihollista vastaan” Robert Gerwarth siirtää katseensa vastavallankumouksellisten
toimiin sodan hävinneissä KeskiEuroopan maissa. Varsinaisena väkivallan tutkimisen kohteena ovat
Saksan Freikorpsit sekä Itävallan ja
Unkarin vastaavat ryhmät. Vallinneita mielialoja kuvatakseen hän
siteeraa pitkiäkin katkelmia aikalaisten omaelämäkerrallisista kirjoituksista. Jostain syystä Freikorpsien ja Reichswehrin jäsenten tuella
tehtyä Kappin vallankaappausyritystä vuonna 1920 Saksassa ei pohdita eikä edes mainita.
Teokseen sisältyy myös Suomi-osuus. Artikkelissaan ”Vallankumous, sisällissota ja terrori Suomessa vuonna 1918” suomalaiset
tutkijat Pertti Haapala ja Marko
Tikka totevat sen olleen kuolonuhrien määrällä mitattuna yksi kaikkein verisimmistä sisäisistä konflikteista 1900-luvun Euroopassa.
Heidän erinomainen tiivistelmänsä on ilmeisesti kirjoitettu ulkomaisia lukijoita ajatellen, suomalaiset toki tuntevat kirjoittajien tutki-
mustulokset yksityiskohtaisemmin
jo entuudestaan.
Sodasta rauhaan -kirjan toimittajat korostavat, että väkivaltaa, erityisesti poliittista väkivaltaa, esiintyi tutkittuna aikakautena lähinnä
vain sodan häviäjävaltioissa. Teoksen artikkelit ovat siten kohdentuneet maantieteellisesti Keski-, Itäja Kaakkois-Eurooppaan. Kirjan
mukaan Länsi-Euroopan ”vakaissa
demokratioissa” ilmeni hyvin vähän poliittista väkivaltaa. Voittajavaltio Italia on mukana ”häviäjien”
joukossa, koska tunnetun Gab­riele
D’Annunzion levittämän iskulauseen mukaan maan voitto ”lyötiin rammaksi” (vittoria mutilata).
Asenne viitoitti tietä fasistien väkivaltaiselle etenemiselle. Tätä vaihetta Rooman Sapienza-yliopiston
tunnettu fasismin tutkija professori Emilio Gentile kartoittaa faktavoittoisessa artikkelissaan ”Fasismin perusteet ja totalitarismin
synty”. Ranskan sisäpoliittisia selkkauksia, muun muassa ammattiliittojen kanssa, käsittelee Dublinin Trinity Collegen Euroopan nykyhistorian professori John Horne
”vastaesimerkkinä”. Ison-Britan­
nian ydinalueiden tavoin Ranskassa oli muuhun Eurooppaan verrattuna lähestulkoon rauhallista. Euroopan länsilaidalla oli kuitenkin
yksi kriisialue: Irlanti. ”Brittien väkivalta Irlannin itsenäisyyssodassa” on Anne Dolanin tarkasteltavana. Julia Eichenberger puolestaan on verrannut irlantilaisia ja
puolalaisia, useimmiten nuoria sotijoita. Katse kohdistuu heihin sekä siviilissä että sotilaina.
Yksi väkivallan muoto ja peruste, johon kirjassa kiinnitetään erityistä huomiota, on etninen väkivalta. Sillä tarkoitetaan väkivaltaa
kansojen kesken tai kansallisista
vaikuttimista etenkin rajaseuduilla
syntynyttä väkivaltaa. Tähän lohkoon on sijoitettu Tomas Balkelisin katsaus Baltian maiden suojeluskuntatyyppisistä puolustusjärjestöistä 1920-luvulla. John Paul
Newman puolestaan kohdistaa
huomionsa Balkanille, jonka levottomuudet edelsivät ensimmäistä maailmansotaa. Hän aloittaa lyhyellä katsauksella Balkanin poliittisen väkivallan jatkuvuuksista ja
katkoksista 1900-luvun alkupuolella. Maailmansodan päättyessä
Serbia kuului voittajiin ja Bulgaria
häviäjiin, muut Balkanin kansat jäivät näiden ääripäiden väliin. Siten
Newman näkee 1920-luvulla kaksi väkivaltavyöhykettä: ”klassisen
etelän” (lähinnä Bulgarian) sekä
”Adrianmeren rannikon ja KeskiEuroopan”. Ugur Ümit Üngör jatkaa aihetta toisesta näkökulmasta: muslimien väkivaltaisesta kohtelusta Balkanin vuosien 1912–13
sodissa. Luhistuvassa Osmanien
valtakunnassa hän kuvaa armenialaisiin kohdistunutta kansanmurhaa Anatoliassa ja viimeisenä Kaukasian hävityssotia ja joukkoteloituksia vuosina 1917–23. Kaikissa
näissä tapauksissa sissitaistelijoilla
oli vahva rooli.
Erityisen mielenkiintoinen juuri tällä hetkellä on Victorian yliopistossa vaikuttavan asiantuntijan Serhy Yekelchykin kirjaan
kontribuoima Ukraina-luku. Hänen lähtökohtanaan on kysymys:
Ketkä ovat ”kansakunnan asialla” ja miksi. Eri puolilla Ukrainaa
käytiin vuoden 1918 jälkeen lukemattomia pieniä ja suuria kahakoita ja taisteluja, joissa samat ihmiset
saattoivat vaihtaa useammankin
kerran puolta tilanteen mukaan.
Yekelchyk toteaakin, ettei vuosien
1917–20 ”kaoot­tisia tapahtumia”
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
63
kannata tarkastella ”yhdistyneen
Ukrainan kansan itsenäisyystaisteluna, vaan mutkikkaiden ideologisten selkkaus­ten ja paikallisten yhteenottojen kokonaisuutena”.
Sodasta rauhaan on siihen kirjoittaneiden tutkijoiden pitkän yhteistyön tulos. Suurin osa heistä tutustui toisiinsa Dublinissa vuosina
2008 ja 2010 pidetyissä työpajoissa. Euroopan tutkimusneuvosto on
tukenut projektia ja teoksen julkaisua. Useimmat kirjoittajat, vaikka
ovatkin taustaltaan eri kulttuureista, maista ja kieli­alueilta, vaikuttavat nykyisin englanninkielisissä
yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa. Osa heistä on alansa asiantuntija-professoreita, osa nuoria tutkijatohtoreita. Väkivaltailmiöiden
selvittäminen eurooppalaisena ilmiönä yhdistää kaikkia artikkeleita, mutta ote ja käsittelytapa vaihtelevat. Joukossa on informatiivisia yleiskatsauksia, toiset kirjoitukset taas ovat erikoistuneet yhteen
tai muutamaan ilmiöön. Jääkin
miettimään, onko Euroopan historia sittenkin vain yksityiskohtiensa enemmän tai vähemmän satunnainen summa vai onko olemassa jokin voimakkaasti yhdistävä
ilmiö tai tekijä, vaikkakin negatiivinen. Tähän pohdiskeluun kirja
tarjoaa kaikin puolin monipuolista luettavaa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen historian professori.
Aate, joka viehättää
edelleen
Aki Alanko
Tarmo Kunnas: Fasismin lumous.
Eurooppalainen älymystö
Mussolinin ja Hitlerin politiikan
tukijana. Atena 2013.
Kirjallisuuden
emeritusprofessori Tarmo Kunnas (s. 1942) on
työskennellyt yliopistotutkijana ja
opettajana Helsingissä, Pariisissa, Göttingenissä ja Jyväskylässä.
Enemmän aatehistoriaan kuin kirjallisuuteen kallistunut tutkimus ei
ole kuitenkaan yllättävä, sillä Kunnas on käsitellyt fasismin, filosofian ja kirjallisuuden kytköksiä jo
väitöskirjassaan Drieu La Rochelle,
Céline, Brasillach et la tentation fasciste (1972). Lisäksi hän on tutkinut samaa aihealuetta Knut Hamsunia käsittelevissä julkaisuissaan
(2006; 2010).
Aikaisempien tutkimustensa
pohjalta Kunnas pyrkii yhä hakemaan vastausta siihen, miksi sotien välisenä aikana monet ihmiset,
eurooppalaista älymystöä myöten,
vaikuttuivat fasistisista liikkeistä. Kuten hän itsekin toteaa tuoreen kirjansa esipuheessa, asioita
on mahdollista ymmärtää, vaikka niitä ei voisikaan hyväksyä. Tällöin on yritettävä asettautua siihen
tilanteeseen ja ympäristöön, jossa
aikalaiset elivät.
Kirjan toinen pääotsikko Eurooppalainen älymystö Mussolinin
ja Hitlerin politiikan tukijana antaa maantieteellisesti rajatun, mutta varsin laajasti lupaavan näkökulman asiaan. Kunnas rajaa järkevästi
aineistonsa hiukan yli 70 eurooppalaisen intellektuellin fasismisuhteen
tarkasteluun. Teema on silti mittava,
sillä he kaikki edustavat useita Euroopan kansallisuuksia, aina Pohjoismaita myöten. Alun johdannon
ja fasismin valtiokohtaisten kronologioiden jälkeen kirjassa pohditaan, miten fasismista lumoutuminen ilmeni eurooppalaisten intellektuellien kohdalla. Lopuksi Kunnas tarkastelee Nietzschen usein
väärinkäsitettyä ja -käsiteltyä yhteyttä fasismiin.
Näennäinen rauha ja järjestys
Alussa olisi voinut olla oma keskitetty lukunsa sille, miksi fasismista lumouduttiin ja miksi sitä haluttiin tukea. Tähän kysymykseen
on jo aiemmissa yhteyksissä haettu vastauksia.
Demokratia, joka oli monessa eurooppalaisessa maassa vielä nuorta ja horjuvaa, koettiin toimimattomaksi ja sekasortoa tuottavaksi. Tässä tilanteessa kaivattiin
lujia järjestyksen tuojia, jollaisina
fasismin keulakuvina purjehtineet
Mussolini ja Hitler tunnettiin. ”Fasismi tarjosi monille levottomille
sieluille näennäisen rauhan ja järjestyksen”, kiteyttää Kunnas (s. 231).
Yhtä lailla vallinnutta ajan
kulttuuria pidettiin rappeutuneena, mikä tuo mieleen tietenkin 1920-luvun iloisen hedonistisen kone- ja kaupunkikulttuurin.
Fasismi ei ehkä syntynyt varsinaisesti antiteesinä sitä vastaan, mutta myöhemmässä tarkastelussa siitä on helppo löytää vallinneen aikalaiskulttuurin kritiikkiä. Monet
intellektuellit kaipasivat ajan henkisen ilmaston tilalle jotain arkaaisempaa ja alkuvoimaisempaa. Olisiko tässä ollut myös taustalla juuri
koettu ensimmäinen maailmansota, joka merkitsi monen eurooppalaisen älymystön jäsenen kohdalla
TIEDEKIRJA Helsingin kirjamessuilla osasto 6e81, Turun kirjamessuilla osasto A53–54
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
uskon romahdusta edistykseen ja
ihmiseen? Kunnas ei ota asiaa paljonkaan esille. Joka tapauksessa fasismista viehättyneiden ajatuksista
tulee vastaan kaipuu johonkin turmelemattomaan tilaan, joka olisi
ajallisesti jossain kaukana. Osuva
on myös tekijän huomio, että fasististen johtajien vaaralliselle politiikalle oltiin yksinkertaisesti sokeita.
Pimeitä voimia ei nähty loistavan
julkisivun takaa.
”Sota on kaunis”
Kunnas on nähnyt paljon vaivaa
perehtyessään laajasti fasismista vaikuttuneiden ajattelijoiden ja
kirjailijoiden tuotantoon. Tämän
pohjalta on huomattavissa, että
liikkuessaan pitkin Eurooppaa fasismi sai maakohtaisia ilmiasuja
etääntyen joskus hyvinkin kauaksi alkuperäisistä lähtökohdistaan.
Suomessa esimerkiksi fasismista
lumoutuminen ilmeni ajatuksissa,
joissa vahva Suomi kokoaisi suojaansa suomensukuiset kansat ja
taistelisi idän uhkaa vastaan, eikä
tämän aatteen pontimeksi tarvittu
varsinaisesti ulkoa tuotua fasismia.
Tähän nähden ei ole hämmästyttävää, että monen tutkitun intellektuellin sitoutuminenkin fasismiin oli
vaihtelevaa. Kunnas tuo ilahduttavasti esiin, että joidenkin suhde fasismiin oli lyhytaikainen, vähintään problemaattinen. Esimerkiksi
fasismin kommunisminvastaisuutta eivät kaikki pystyneet jakamaan.
Jotkut eurooppalaiset älymystön
edustajat uskalsivat myös protestoida kansallissosialismin äärimmäisiä ideoita vastaan.
Vaihtelevien maakohtaisten ilmentymien valossa ei ole yllättävää,
että todella lujaa ja yhtenäistä fasistista paneurooppalaisuutta ei kehittynyt edes siinä vaiheessa toista
maailmansotaa, kun Hitler oli käytännössä Euroopan valtias. Kunnas antaa ymmärtää, että monien
intellektuellien fasismiyhteyksissä oli yksinkertaisesti opportunismiakin, eli halua hyötyä tilannetta
hallinneista voimista. Fasismista lumoutuminen ei ole ollut tällöin aitoa ja selväpiirteistä. Tutkimukselle
onkin pelkästään eduksi, kun fasismista viehättyminen nähdään problemaattisena käsitteenä.
Fasismista vaikuttuneet intellektuellit jakoivat ainakin joissain
määrin, fasistien ”sota on kaunis”
-näkemyksen. On veikeää, että tavallaan oman lähtökohtansa vastaisesti fasistissuuntautuneet eurooppalaisälyköt viehättyivät fasistisesta anti-illektualismista, jossa
suhtauduttiin kriittisesti koulutukseen, sivistykseen ja niitä edustaviin ihmisiin. Sen tilalla arvostettiin primitiivisyyttä ja luonnollisuutta, josta löytyisivät terve
energia ja elinvoimaisuus. Puritaanisuus ja asketismi kiehtoivat myös
fasistisesti suuntautuneita intellektuelleja. Konservatiivisessa hengessä naisille haluttiin antaa perinteiset roolit ja materialismiin suhtauduttiin kriittisesti.
Monenlaista lumoutumista
Kuten jo aiemmin tuli todetuksi,
Kunnas on perehtynyt kiitettävän
seikkaperäisesti monia eurooppalaisia maita edustavien intellektuellien ajatuksiin ja tehnyt aateanalyysia lukemistaan teoksista.
Pohjoismaitakaan ei ole unohdettu. Suomalaiset fasismiin ihastuneet kirjailijat ja mielipidevaikuttajat saavat erityishuomiota Kunnaksen käsittelyssä. Tunnetuimpia
heistä olivat muuan muassa runoilija ja professori V.A. Koskenniemi, kirjailija Maila Talvio sekä sä-
veltäjä Yrjö Kilpinen, joskin kenenkään kohdalla eivät toki täyty täyden kansallissosialistin kriteerit.
Samalla tuodaan esiin monia tuntemattomammaksi jääneitä ajattelijoita näkemyksineen yksistään
jo fasismin ”emämaista” Italiasta
ja Saksasta. Jopa tunnettu englantilaiskirjailija D. H. Lawrence asetetaan fasismista viehättyneiden
kulttuurivaikuttajien seuraan.
Esityksessä on ajoittain tiettyä
luettelomaisuutta, jossa ei pysähdytä problemaattisesti pohdiskelemaan, miksi juuri kyseinen ajattelija viehättyi fasismista.
Henkilökohtaisen vaikuttumisen motiivit eivät tule aina selvästi
esiin. Tällöin ilmaan jää kysymyksiä siitä, oliko kyse opportunismista, oman aseman tai hengen menettämisen pelosta tai todellisesta uskosta Mussolinin tai Hitlerin
hyväätekevyyteen. Martin Heideggerin kohdalla tätä vaikuttumista
sentään pohditaan, kenties siksikin, että tunnetun filosofin valitettava poliittinen erehdys muistetaan
hyvin. Tosin jo 1930-luvun mittaan
Heidegger alkoi suhtautua kansallissosialisteihin kriittisesti.
Jäin kaipaamaan kirjan alusta
suorempia perusteluja sille, miksi
juuri kyseiset ajattelijat ja kirjailijat on valittu käsiteltäviksi. Tämän
lisäksi pitkälti kirjallisen tuotantonsa kautta kuvattujen älykköjen
suhde konkreettiseen, toimivaan
fasismiin jää hivenen hämäräksi. Esimerkiksi ”Elämä taisteluna”
-luvusta on vaikea saada käsitystä,
ovatko kuvatut ajattelijat toimineet
fasismin ideologisina arkkitehteina vai ottaneet siitä aineksia katsomuksiinsa vasta sitten, kun fasismi
on alkanut jyllätä tosissaan. Onko
kuvauksen kohteena siis fasismin
lumous vai fasismi sen henkisten
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
65
rakennusmiesten muovaamana?
Tähän kysymykseen on ajoittain
vaikea saada vastausta.
Saattaa olla, että Kunnaksen tarkoituksena ei ole ollutkaan pohtia fasismista lumoutumisen tarkempia yksilöllisiä motiiveja, vaan
enemmänkin lumoutumisen henkilökohtaisia ilmentymiä yksilötasolla ja jossain määrin myös kansallisessa horisontissa. Ilmentymät
olivat lopuksi erittäin tapauskohtaisia ja monet intellektuellit pystyivät ottamaan myös älyllistä etäisyyttä fasismin opinkappaleisiin.
Historian ikuinen varoitus
Kunnas on tehnyt ansiokasta työtä
ja nähnyt vaivaa tuodakseen esiin
aiemmin huomaamattomaksi jäänyttä tietoa. Vaikka tutkimus on
tuore, se ei tuo esiin mitään järisyttävän uutta, vaan toimii enemmänkin hyvänä, kokoavana synteesinä.
Fasismista lumoutumisen pohdiskelu ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan Kunnaksenkaan mielestä. Esipuheessaan hän toteaa nykyisen maailmamme jatkavan suuren ja kovan politiikan perinnettä,
jossa vaikeat totuudet myös lakaistaan joskus maton alle, vaikka fasistista ihanteista onkin monessa suhteessa luovuttu. Fasismiin hyvin istuvat vallanhalu, aatteellinen manipulointi ja usko illuusioihin väijyvät
yhä kaikkea poliittista toimintaa.
Historiantutkimus syntyy yleensä vallitsevan ajan tarpeista ja tavoitteista käsin. Julkaistut tutkimukset
saattavat kertoa samalla epäsuorasti
oman julkaisuajankohtansa arvoista, asenteista ja kulttuurisista ilmiöistä. Pitkin alkanutta vuosituhatta on ollut havaittavissa, että äärioikeistolaisista dogmeista ammentavat näkemykset ovat ottaneet tulta
ja saaneet kannattajia esimerkiksi
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
niin sanotussa uudessa traditionalismissa, jossa vastustetaan ylikansallisia järjestelmiä ja markkinoiden ylivaltaa, puolustetaan kansallisia tai perinteisiä arvoja ja ajatellaan uskonnosta hyvää. Euroopassa
on tapahtunut uusoikeistolainen
käänne politiikassa. (Kari Salminen:
”Perinteisten arvojen puolustajia on
moneen lähtöön”, Kanava 7/2013).
Kokonaan oma lukunsa ovat radikaalit ja militantit äärioikeistolaiset
pienryhmittymät, joita ei voi ohittaa
aivan olankohautuksella enää Suomessakaan.
Fasismi lumoaa ja kiehtoo siis
edelleen. Meidänkin ajassamme fasismiin saatetaan uskoa turvan antajana ja vaikeuksien ratkaisijana
samoin perustein kuin maailmansotien välisen ajan Euroopassa.
Tältä pohjalta olisi aiheellista miettiä, miten yhteiskunta- ja sosiaali­
politiikkaa voisi toteuttaa niin, että
fasismiin uskovien joukko ei kasvaisi liian suureksi ja vaikuttavaksi.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja historiaan erikoistunut vapaa toimittaja
ja kriitikko.
Ikonia kaatamassa
Maria-Liisa Nevala
Minna Maijala: Minna Canth,
herkkä, hellä, hehkuvainen. Otava
2014.
Sen jälkeen kun uuskritiikki suisti vallasta elämäkerrallisen tutkimuksen, sellaista uskalikkoa ei ole
ilmaantunut, joka olisi esittänyt
väitöskirjakseen kirjailijaelämäkerran. Ei edes tämän hetken kir-
jailijaelämäkertojen ekspertti Panu
Rajala väitellyt aikoinaan F. E. Sillanpään elämäkerralla vaan tämän
romaanin Silja synnyllä. Suurelle yleisölle kirjallisuudentutkimus
sen sijaan näyttäytyy kirjailijaelämäkertoina. Teokset luetaan teoksina ja elämä omana teoksenaan ja
odotetaan, että kirjailijan taustoista paljastuisi jotain salattua. Kiinnostavana koetaan se, mikä teosten
maailmassa vastaa kirjailijan omaa
elämää, vaikka tutkijat kuinka yrittävät vakuuttaa, että sellaista suoraa
yhteyttä ei ole.
Koska kirjallisuustiede ei ole
ollut kiinnostunut elämäkerrallisesta tutkimuksesta, sen metodiikkaa ei ole juurikaan kehitetty. Elämäkerrat ovat edelleen samaa elämä ja teokset -tyyppiä kuin vuosikymmeniä sitten. Myönnettävä
toki on, että suorat elämän ja tuotannon rinnastukset ovat nykyään
harvinaisia, mutta elämän ja tuotannon monimutkaista problematiikkaa kukaan ei ole onnistunut
ratkaisemaan, eivät edes kirjailijat
itse. Elämäkerrat kertovat aina likiarvoista, mutta se ei tee niitä vähemmän kiinnostaviksi.
Vaikka elämäkerroilla ei tullakaan tohtoreiksi, väitöskirjana julkaistu tieteellinen tutkimus voi antaa kimmokkeen ja perustan elämäkerralle. Näin on syntynyt Minna Maijalan teos Minna Canth,
herkkä, hellä, hehkuvainen. Järjestyskin on aivan oikea. Ensin analysoidaan ja tulkitaan tuotanto tieteellisessä tutkimuksessa, sitten sijoitetaan se kirjailijan elämänkulkuun. Ongelmaton lähtökohta ei
kuitenkaan ole, sillä vaatii erityistä tarkkuutta ja kriittisyyttä pitää
erossa tuotannosta tehdyt johtopäätökset ja niiden merkit kirjailijan elämässä. Varuillaan on syytä
myös olla sen suhteen, että ei ryhdy etsimään elämästä tuotannon
merkkejä.
Kirjailijan elämän tärkein manifestaatio on hänen tuotantonsa,
johon luen myös kirjeet tai päiväkirjat, joissa kirjailija voi tietoisesti rakentaa kuvaa itsestään. Kirjeet
ja päiväkirjat ymmärretään helposti totuudellisempina kuin kaunokirjallinen tuotanto, mutta ne
ovat yhtä petollista lähdeaineistoa
kuin kaikki muukin, mitä kirjailija kirjoittaa. Kirjailijan toimenkuvaan kuuluu huiputtaminen ja huijaaminen.
Kaiken elämäkerrallisen tutkimuksen perustana on tietenkin
tekstianalyysi ja tekstin tulkinta.
Mutta yhtä tärkeänä tulevat historian, sosiologian, filosofian, psykologian ja muiden taiteiden tutkimusmenetelmät aina kohteesta riippuen. Kirjoittajalta vaaditaan myös
erittäin laajaa yleissivistystä ja lukeneisuutta, niin että hän osaa orientoitua erilaisten vaikutusten verkostoissa. Erityisen tärkeää on osata erottaa oman kohteensa kannalta
olennainen ja epäolennainen. Helposti tutkija lähtee seuraamaan sinänsä kiehtovia johtolankoja, joilla ei sitten lopulta ole konkreettista
merkitystä oman tutkimuskohteen
kannalta. Elämäkertoja arvioitaessa perusolettamuksena on hyvä pitää, että ne ovat aina spekulaatioita ja tulkintoja, jotka parhaimmillaan kuitenkin antavat lukijalle
kuvan siitä maailmasta, jossa kirjailija tuotantonsa loi. Virhepäätelmät vaanivat tutkijaa kuitenkin
aina kulman takana, mutta virhepäätelmätkin saattavat auttaa ymmärtämään paremmin kirjailijan
tuotantoa.
Maijalan Canth-elämäkerta vas­
taa moniin edellä esittämiini haas-
teisiin, mutta ongelmatonta argumentointi ei kaikilta osin ole. Koska Canthilla on ollut suomalaisessa
kirjallisuudessa vahva naiskirjailijan ikonin asema, se on houkutellut kirjoittajan tähdentämään voimakkaasti ja toistuvasti sitä, että
Canth ei ollut yksinomaan taisteleva naisasia-aktivisti, mitä hän ei
tietysti yksinomaan ollutkaan, ja
sen todistaa myös hänen tuotantonsa. Maijalan mukaan Canthin
tuotantoa on aikaisemmin luettu
ensisijaisesti tendenssikirjallisuutena, mutta väite ei kaikin osin pidä paikkansa. Käsitys Canthista on
ollut jo hänen omana aikanaan – ja
varsinkin sen jälkeen – paljon vivahteikkaampi.
Maijalan mukaan kirjallisuudentutkimus ja erityisesti aikalaisen ja ystävän Lucina Hagmanin
elämäkerta (1906–1911) on pitänyt yllä kuvaa Canthista taistelevana naisasianaisena. Itse asiassa kuva taistelijasta luotiin jo Canthin
elinaikana, ja sen tekivät erityisesti mieskriitikot. Mutta aivan kuten
Maijala toteaa, luotu kuva on yksipuolinen, kun sitä tarkennetaan
Canthin tuotannon, kirjeenvaihdon ja toiminnan analyysilla.
Toisaalta tutkimuskaan ei mahda sille mitään, että Canthia on pidetty ja pidetään edelleen naisasialiikkeen ikonina. Kuuluihan hän
todistettavasti Suomen Naisyhdistyksen ja Unionin ensimmäisiin
jäseniin. Eikä Maijala yritäkään
kieltää, että Canth ei olisi tuotannossaan ja elämässään nähnyt tärkeäksi tehtäväkseen naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista. Kysymys on siitä, mitä nostetaan etualalle. Sitä paitsi kirjailija
voi hyvin vähän ohjailla teostensa
tulkintaa tai kirjailijakuvaansa varsinkaan kuolemansa jälkeen. Tosin
Canth kyllä yritti antaa ymmärtämättömimmille mieskriitikoille lukuohjeita.
Teatteri teki Canthista näkyvämmän ja julkisemman kuin
muista ajan naisasiaa lähellä olevista toimijoista. Jos Canthin näytelmien esityshistoria olisi otettu
elämäkerrassa mukaan muutenkin
kuin vain ensiesitysten kritiikkeinä, johtopäätökseksi olisi vääjäämättä tullut, että Canthin tuotantoa ei ole koskaan asetettu yhteen
lokeroon. Canthin näytelmiä on
käytetty suomalaisissa teattereissa
monenlaisten yhteiskunnallisten
ja psykologisten ajatusten tulkkeina. Suuren yleisön käsitys Canthista kirjailijana on syntynyt pääosin
teatteriesitysten kautta. Kirjailija
elää ensisijaisesti teostensa tulkinnoista, ei siitä, minkälainen hän oli
ihmisenä.
Elämäkerran parasta antia on
Canthin tuotannon tulkintojen
liittäminen ajankohdan psykologisiin ja medikalisoituneisiin ihmiskäsityksiin. Useat kirjailijan teokset
saavat tässä analyysissa uusia sävyjä ja liittyvät aikaisempaa kiinteämmin ajan aatteelliseen ja kirjalliseen
keskusteluun. Analyysin lähtökohtana on passion käsite, joka sille,
joka tutustuu vain elämäkertaan,
jää väistämättä hieman ilmassa leijuvaksi yleiskäsitteeksi ja tullakseen ymmärretyksi vaatii rinnalleen Maijalan väitöskirjan Passion
vallassa. Hermostunut aika Minna
Canthin teoksissa (2008).
Nyt julkaistussa elämäkerrassa
Maijala jättää määrittelemättä passion filosofis-psykologisen viitekehyksen. Väitöskirjassaan tekijä sen
sijaan määrittelee tarkemmin passion ihmisen ja erityisesti naisen ominaisuutena ratkaista psyykkiset ja
fyysiset ongelmansa vaipumalla in-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
67
tohimoiseen, voimakkaaseen tunnetilaan, joka usein päättyy joko
kuolemaan, sairauteen tai hulluuteen. Niitä lukijoita, jotka ovat erityisen kiinnostuneita Canthin tuotannon tästä linjasta, kehotan tutustumaan Maijalan väitöskirjaan.
Maijalan elämäkerran yksi teesi
on osoittaa, että aikaisemmin Canthin tuotantoa on luettu ja tulkittu
yksipuolisesti tendenssikirjallisuutena. Toinen hänen teesinsä on, että Canthin tuotannossa ei tapahtunut mitään käännettä yhteiskunnallisesta psykologiseen vaan että linja
oli koko ajan sama ja että yhteiskunnallinen ja psykologinen ovat läsnä
Canthin tuotannossa samanaikaisesti. Maijala kirjoittaa: ”… myös
Canthin teosten psykologisuus on
itse asiassa samalla yhteiskunnallista. Näyttämällä kaunokirjallisen
kuvauksen keinoin yksilön tarinassa vaikuttavat tekijät – köyhyyden,
koulutuksen puutteen, romanttisella kirjallisuudella ruokitun hysteerisen taipumuksen – Canth pystyi
osoittamaan myös keinoja muuttaa
yhteiskuntaa paremmaksi.” Maijala venyttää äärimmilleen sekä käsityksen psykologiasta että yhteiskunnasta mutta tuottaa kiinnostavia tulkintoja Canthin teosten henkilöistä
ja heidän reaktioistaan.
Erittäin kiinnostava on tapa,
millä Maijala tuo mukaan Canthin
”omakuvan”, jossa sairaus on yksi tärkeä selittävä tekijä. Näkemys
Canthista oman terveydentilansa
tarkkailijana ja myös ajoittain erilaisista fyysisistä ja henkisistä vaivoista kärsivänä perustuu kirjeisiin ja aikalaistodistuksiin. Canthin henkilökohtainen kiinnostus
ja ajan medikalisoitunut käsitys
ihmisen psyykestä näyttäisivät solahtavan täysin yhteen. Canth siis
tarkkailee itseään, löytää todistus-
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
ta ajan kirjallisuudesta vaivoilleen
ja käyttää näitä tietoja luodessaan
kaunokirjallisia teoksiaan. Vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta Maijalan argumentointi on vakuuttavaa.
Erityisen tärkeänä kirjoittaja pitää
tässä kohdin muuten kritisoimansa Hagmanin aikalaistodistusta:
”Canthin sairaskertomuksen kannalta Hagmanin tulkinta on tärkeä,
koska Hagman käsittää varhaisessa elämäkerrassaan psyykkiset sairaudet edelleen samalla tavoin kuin
aikalaisensa Canth.” Käsitys ihmismielestähän mullistui täydellisesti 1900-luvulla Freudin teorioiden
myötä ja tulkintoihin saattaa huomaamatta tulla freudilaisia lisiä.
Maijala on päätynyt teoksessaan noudattamaan vakiintunutta kirjailijaelämäkertojen kaavaa:
kirjailijan elämä, kirjoittaminen –
tuotanto, tuotannon analyysia ja
ajatusmaailmaa. Lukija vedetään
eräänlaiseen spiraaliin, jossa asioita joudutaan toistamaan useaankin kertaan. Koska kirjailijaelämäkerrassa on tuotanto aina keskiössä, siihen on pakko palata kaikissa osioissa. Sellaiselle lukijalle, joka
tuntee huonosti Canthin tuotannon, metodi on varmasti pedagoginen ja johdattaa lukijan vähitellen
yhä syvempään kirjailijan tuotannon ja elämän tuntemukseen. Sellaiselle, jolle Canthin tuotanto on
ennestään tuttua, toisto tuntuu paikoin vievän jäntevyyden ilmaisulta.
Maijalan elämäkerta on vakuuttavaa tutkimusta ja suuren oppineisuuden osoitus. Asiat ovat kohdallaan arkistotutkimuksia myöten. Siksi jäinkin teoksen luettuani
hämmentyneenä miettimään, miksi teoksen alaotsikko on J. H. Erkon runon säe ”herkkä, hellä, hehkuvainen”. Elämäkerta ei todista,
että Canth olisi ollut vain sitä. Yh-
tä oikeutettua olisi kirjoittaa kiivas,
melankolinen, taistelija, mutta siitä
ei synny hienoa alkusointua!
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
kotimaisen kirjallisuuden professori
(emerita) ja Kansallisteatterin entinen
pääjohtaja.
Valtavirrassa mutta
poikkiteloin
Kristiina Kalleinen
Tellervo Krogerus: Sanottu.
Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–
1998. Siltala 2014.
Tellervo Krogeruksen massiivinen
Matti Kuusen elämäkerta on tyrmäävä teos – eikä vain sen laajuuden (780 tekstisivua) takia. Kirja
on erittäin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, joten lukukokemuksena
se on miellyttävä. Kun kysymyksessä on henkilökuva ihmisestä, joka lienee suurelle osalle suomalaisista tuiki tuntematon, herää kysymys kirjan laajuuden tarpeellisuudesta. On ymmärrettävää, että kun
tutkija useiden vuosien ajan perehtyy syvällisesti kohdehenkilönsä elämään ja persoonallisuuteen,
on vaikeasti vältettävissä tarve kertoa hänestä lukevalle yleisölle kaikki mahdollinen. Lukeva yleisö saattaa kuitenkin olla sitä mieltä, että
vähemmän olisi enemmän.
Oletettavaa on, että tutkija on
käyttänyt runsaasti aikaa löytääkseen kertomukselleen toimivan rakenteen. Elämäkerta etenee kronologis-temaattisesti ja tämä ratkaisu sopii M6:n elämään oivallisesti.
Toistoa ei tämän vuoksi ole voitu
välttää, mutta sitä ei ole häiritsevässä määrin. Osittain temaattinen ra-
kenne sallii sen, että mikäli lukijaa
ei jokin tietty teema kiinnosta, hän
voi hypätä kyseisen luvun tai alaluvun yli ilman, että kertomuksen
punainen lanka katkeaa.
Elämäkerran perustana olevan
lähdeaineiston määrä on huikea. Jo
pelkästään Kuusen itse tuottaman
kirjallisen aineiston määrä on mittava. Teoksen laajuuteen on osittain syynä kohde itse: hän taisteli unohdusta vastaan nuoruudesta
saakka ja säilytti lähes kaiken kirjallisen aineistonsa aina koulupojan vihkoista ja päiväkirjoista lähtien systemaattisesti. Kuusi halusi välttää ”unohdetun porraspuun”
kohtalon, kuten hän vain 21-vuo­
tiaana runoili.
Kun kohdehenkilö on itse koonnut ja järjestänyt arkistonsa, on tietysti vaara, että se ohjaa tutkijaa
tiettyyn suuntaan. Krogerus on
toki tästä tietoinen eikä tutkimus
nojaudu vain Kuusen omaan kotiarkistoon vaan myös muiden arkistojen antia on käytetty runsaasti hyväksi.
Eräässä yhteydessä Kuusi totesi, että hänen teksteistään voi lukea henkilökohtaista viestiä ”aika
paljon” – se, jolla on ”silmää nähdä”. Tellervo Krogerus on epäilemättä nähnyt. On päivänselvää, että Krogerus on perehtynyt kohdehenkilöönsä niin perusteellisesti
kuin mahdollista ja kokenut Kuusen värikkään kulttuuripersoonan
itselleen läheiseksi henkilöksi. Sillä
suomalainen kulttuuripersoona sui
generis Kuusi todellakin oli. Sanaa
suomalainen voidaan korostaa erityisesti, sillä Suomi ja suomalaisuus
olivat Kuusen tutkimuskohteita koko hänen elämänsä ajan. Kuten hän
itse totesi: ”Saattoi olla kansainvälisiä yhteyksiä, mutta keskuksessa oli
koko ajan suomalainen kulttuuri.”
Mitä suomalaisuus merkitsi
Kuuselle? Jo 1930-luvulta lähtien
hän korosti muun muassa sitä, että myös työväenluokka kuului yhteisen suomalaisuuden piiriin, siksi hänestä oli tärkeää pitää esillä
kansaa yhdistäviä arvoja. Kansallinen yhteenkuuluvuus ei hänen mukaansa kuitenkaan perustunut yksimielisyydelle vaan sisälsi jännitteitä.
Kirjoittaminen, sanoilla leikittely ja runoilu kuuluivat Kuusen elämään varhaisista vuosista
lähtien. Valmistuessaan filosofian
kandidaatiksi juuri talvisodan alla
vuonna 1939 Kuusella oli laudaturarvosana suomalaisessa ja vertailevassa kansanrunoudessa sekä kotimaisessa kirjallisuudessa ja cum
laude suomen kielessä. Yliopistossa
myös lausuntaa, suullista esitystaitoa ja puheoppia ahkerasti opiskellut Kuusi oli sittemmin erittäin suosittu erilaisten tilaisuuksien puheiden pitäjä, joka osasi ottaa yleisönsä retorisia tehokeinoja viljellen.
Kouluttautuessaan 1930-luvulla demagogiksi Kuusella oli yliopiston antaman opetuksen lisäksi
ollut omaperäinen oppimismenetelmä: hän vieraili mitä erilaisimpien poliittisten ja uskonnollistenkin lahkojen kokouksissa, ”en suinkaan vain löytääkseni arsenaalia
heitä vastaan vaan nimenomaan
opiskellakseni heidän tekniikkaansa”. Menetelmä oli tehokas ainakin
siitä päätelleen, että sotien jälkeen
hänen uransa kysyttynä, kiitettynä
ja myös kiisteltynä puhujana lähti
vahvaan nousuun. Suomen puheopettajien liitto valitsi vuonna 1976
Kuusen vuoden puhujaksi, ja Apulehden järjestämässä äänestyksessä hänet valittiin vuonna 1987 Suomen suosikkiprofessoriksi, ”ehdolla, että pysyy paremmin asiassa”!
Mutta Kuusen mieluinen leipäla-
ji oli juuri asiasta poikkeaminen
ja oman ”virallisen” asiantuntijuuden ulkopuolisiin asioihin puuttuminen. Kun Martti Haavio eräässä
tilanteessa huomautti Kuusen pistävän nenänsä asioihin, jotka eivät
hänelle kuulu, kivahti Kuusi vastaukseksi: ”Tässä maassa ei ole ainoatakaan asiaa, joka ei kuulu minulle.”
Kirjoittamiseen liittyi myös runoilu. Runoilijana Kuusi debytoi jo
vuonna 1935 aikakauden henkeen
sopivalla kokoelmalla Runon ja
raudan kirja, jonka ”ansiosta” Kuusi on sittemmin nimetty AKS:n hovirunoilijaksi. Vielä vuonna 2004
ilmestyneessä Suomen kulttuurihistoriassa kokoelman todetaan
”uhkuvan
Suur-Suomi-aatetta”.
Krogerus pyrkii hälventämään tätä mielikuvaa, ja totta onkin, että
kokoelmassa toki on paljon muunlaisiakin runoja. Kaiken kaikkiaan
1930-luvun osalta teoksesta välittyy pyrkimys lieventää mielikuvaa
Kuusen AKS- ja IKL-mielisyydestä ja korostaa Kuusen kansallista
yhtenäisyyttä korostavaa ajattelua.
Kun tätä toistetaan teoksessa usean
kerran, syntyy mielikuva tarpeesta
vakuutella asiaa. Se ei ehkä ole ollut
tietoista, mutta joka tapauksessa se
vaikuttaa apologialta ja pyrkimykseltä etäännyttää Kuusi 1930-luvun
henkisestä ilmapiiristä.
Saksan ihailijoihin Kuusi ei
kuulunut. Saksassa vietetty lukuvuosi 1936–37 oli hänelle silmiä
avaavaa aikaa. Natsipropaganda oli
hänen mielestään vastenmielistä ja
näennäinen yksimielisyys ”huutavaa hiljaisuutta”. ”Sanon vain: täällä
eivät ole asiat, niin kuin niiden luullaan olevan.” Kotimaahan palattuaan Kuusi korosti entistä vahvemmin kansallista yhtenäisyyttä, joka
hänen ajattelussaan perustui yksi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
69
löille ja erilaisuudelle. Vuosikymmeniä myöhemminkin nämä asiat
olivat hänelle tärkeitä.
Kirjoituksissaan ja puheissaan
Kuusi rakensi kuvaa moninaisesta
Suomesta ja pyrki purkamaan kuvaa monoliittisesta suomalaisuudesta. Niin yksilöiden kuin paikkakuntienkin tuli rakentaa ja korostaa omaa erityisyyttään yhdenmukaisuuden painetta vastustaen:
”vahvat, elinvoimaiset paikkakunnat ovat itsenäisten ihmisten paikkakuntia”. Kuusella liittyi tähän
myös helsinkiläisyyden ja pääkaupunkilaisuuden vastustus – tai pikemminkin yleisesti ottaen maalaisten ja kaupunkilaisten välinen
vastakohtaisuus. Erityisesti Kuusi
vastusti kulttuurin kaupunkikeskeisyyttä ja aivan erityisesti Helsinki-keskeisyyttä. ”Päästään kala ensiksi haisee, sanoo sananlasku, ja olipa kyseessä taiteen dekadenssi tai talouselämän depressio,
pääkaupunki näyttää tietä muulle
Suomelle.”
Kuusi toimi sodan jälkeen myös
ahkerana ja iskevänä pakinoitsijana ja esseistinä esimerkiksi Uudessa
Suomessa, Suomalaisessa Suomessa, Kalevassa ja Suomen kuvalehdessä. Urho Kekkosen poliittiseen
taktikointiin Kuusi suhtautui jo
1950-luvun loppupuolelta lähtien
kriittisesti. Vuoden 1956 vaalien alla Kuusi totesi: ”Mieluummin valtakunnan johdossa pienikin mies,
jonka ympärille vahvat voivat kerääntyä, kuin vahva mies, jonka lähettyville mahtuu vain pieniä miehiä”. Kuusen heittelemien piikkien
seurauksena Kekkosen lähipiiriin
kuulunut Kustaa Vilkuna lakkasi hetkeksi tervehtimästä Kuusta.
Myöhemminkään ei Kekkonen tukijoineen välttynyt Kuusen piikeiltä. Kekkonen merkitsi Kuusen re-
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
serviläisjärjestöjen itsenäisyyspäivän juhlassa vuonna 1972 pitämän
puheen johdosta: ”Niitä Matti Kuusen 1930-luvun paskapuheita.”
Todettakoon kuitenkin, ettei presidentti Kekkonen ikiajoiksi harmistunut Kuusen piikeistä,
vaan itsenäisyyspäivän linnanjuhliin hänet kutsuttiin ja, mikä merkittävintä, Kuusi toimi sittemmin –
kuinka suuressa määrin, on mahdotonta tietää – myös Kekkosen
puheiden kirjoittajana tai parantelijana.
Puoluepoliittisesti sitoutumaton Kuusi liittyi vuonna 1981 Mauno Koiviston sitoutumattomaksi
valitsijamieheksi. Tässä yhteydessä
hän oli eräässä puheessaan todennut, ettei ”ole tarpeellista, että presidentti työntää nenänsä joka ovenrakoon ja ampuu hyttysiä myllynkivillä”. Monille Kuusen ystäville
hänen asettumisensa sosiaalidemokraatin tukijaksi oli pettymys
ja kauhistus. Kuusi pysyi kuitenkin puolueiden ulkopuolella ja kehitti tapansa mukaan sitoutumattomuudestaankin leikin. Eräiden
vaalien jälkeen hän totesi periaatteenaan olevan, ettei äänestä kahta kertaa peräkkäin samaa puoluetta, ”joten en voinut olla vihreä tällä kertaa”.
”Vihreä” Kuusi tavallaan kuitenkin oli, sillä hänellä oli lapsuudesta lähtien erittäin läheinen suhde luontoon ja sittemmin hän tuli mukaan järjestäytyneeseen luonnonsuojelutyöhön Kalevalaseuran
ja Suomen Kotiseutuliiton yhteistyön kautta. Kuvaavaa Kuusen erityisyyttä ja ainutlaatuisuutta korostavalle ajattelulle on, että häntä kiehtoi ja inspiroi Pentti Linkola, joka Kuusen mukaan vihreiden
”sinänsä kiinnostavassa ja virkistävässä ajattelussa” oli ainoa, joka ky-
keni älylliseen rehellisyyteen.
Kalevalaseuran, Suomen Kotiseutuliiton, Talonpoikaiskulttuurisäätiön, Suomen Kulttuurirahaston ja vastaavien toiminnassa mukana olemistaan Kuusi kutsui ”yhdistysrientoiluksi”. Osallistuminen
järjestötyöhön perustui eräänlaiselle velvollisuuden- ja vastuuntunnolle. Suomalaista kulttuuria
edistävien järjestöjen ja organisaatioiden toimintaan osallistuminen oli tehtävä, josta kieltäytymiseen hänen moraalinsa ei antanut
lupaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sen sijaan liittyi tutkijan omaan työhön eikä lukeutunut
”yhdistysrientoilun” piiriin.
Tutkijana ja opettajana – suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professorina –
Kuusi oli ilmeisen innostava ja uudistava persoona, jonka luennot
vetivät paljon kuulijoita. Mieluista oli, jos joku osasi ja rohkeni olla eri mieltä professorinsa kanssa.
Ohjaus­ta sanan nykymerkityksessä
hän ei juuri antanut, vaan palaute
tuli yleensä kirjallisessa muodossa.
Tai puheluna seitsemältä sunnuntai-aamuna. Kuusen tutkimushankkeita 1960- ja 1970 -luvulla
Krogerus esittelee laajasti.
Kuusen elämäntyön määrä on
mittava. Työnteon voidaan sanoa
olleen hänen elämänsä, jonka perustana oli nimenomaan käsitys
työnteon merkityksellisyydestä:
”Työn jäljet yksin näyttää/voitiinko ketä käyttää./Työ häpäisee/työ
ylistää/työ yksin jää/työn jäljet jää.”
Kuolemattomuuden tavoittelua.
Kuusen elämänarvojen perustana oli vapaus: isänmaan vapaus,
sananvapaus, tutkimuksen vapaus,
ajattelun ja hengen vapaus. Kuusi
lisäsi vuonna 1979 vielä yhden vapauden lajin, jonka olemassaolo
ei tänäkään päivänä ole kaikkialla
maailmassa itsestään selvää, nimittäin muistamisen vapauden.
Krogeruksen laatima elämäkerta on kiehtova ja perusteellinen kuvaus periksiantamattomasta suomalaisen yhteiskunnan ja elämänmuodon kriitikosta, joka työnsä ja
toimintansa kautta näki viljelevänsä puutarhaa nimeltä Suomi. Sivumääräisesti tutkimus on kovin laaja ja supistamisen varaa olisi ollut
ilman, että työ ajatuksellisesti olisi menettänyt merkittävyyttään.
Mutta, kuten totesin, työn rakenne
sallii tiettyjen osin ylihyppäämisen
ajatuksen katkeamatta.
Kustannusosakeyhtiö Siltala on
tehnyt kulttuuriteon Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran (SKS) puolesta julkaistessaan Krogeruksen
tutkimuksen. SKS:n julkaisupolitiikan linjanmuutos on herättänyt
tutkijakentällä kritiikkiä, eikä ihme. Perin outoa esimerkiksi on, että SKS:lle on kelvannut 35-vuotiaan
nyrkkeilijän ”muistelmat”, mutta ei
seurassa pitkään ja ahkerasti toimineen Matti Kuusen elämäkerta.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
poliittisen historian dosentti.
Kolmen sortin historiaa
alkuräjähdyksestä
ihmiseen
Markus Hotakainen
Neil Shubin: Universumi
sisällämme – Kivien, planeettojen
ja ihmisten yhteinen historia. Ursa
2013.
Paleontologi Neil Shubinin kirjoittaman teoksen nimi voisi yhtä
hyvin olla ”Matka maailmankaik-
keuteen” – mikä ei sointuvuudestaan huolimatta olisi tietenkään yhtä moniulotteinen kuin ”Universumi sisällämme”. Matka kirjassa kuitenkin tehdään: alkusivuilla ollaan
Grönlannin itärannikolla, lopussa
Marokossa Atlasvuorilla. Siinä välissä käydään aikojen alussa, tähtien sisuksissa, maailmankausien
käännekohdissa ja geenien minimaalisessa maailmassa.
Esipuheessa Shubin kiteyttää
kirjan keskeisen viestin: ”Sisällemme on kirjattu tähtien synty, taivaankappaleiden liike, ja jopa vuorokausien alkuperä.” Kaikki liittyy
kaikkeen, sekä fyysisesti että usein
myös henkisesti. Vaikka maailmankaikkeudesta löytyy jatkuvasti uusia planeettoja – tällä hetkellä
niitä tunnetaan jo yli 1 700 – voimme tarkastella elämää ainoastaan
maapallolla. Ja se on monimuotoisuudestaan huolimatta vain yhdenlaista, perusolemukseltaan yhtä ja
samaa elämää.
Shubin kertoo kirjan alaotsikon
mukaisesti rinnakkain kolmea tarinaa. Kaiken taustalla etenee maailmankaikkeuden historia: alkuräjähdyksestä tähtien ja planeettojen
syntyyn, Maan muotoutumisesta sen kehittymiseen nykyiselleen.
Samalla hän käy läpi elämän ja ihmisen historiaa: miten elämä syntyi, millaisen kehityksen se on vuosimiljardien kuluessa käynyt läpi
ja miten se kaikki liittyy omaan lajiimme.
Kolmas kertomus oikeastaan
yhdistää kaksi muuta. Siinä käydään läpi elämän kannalta suotuisien olojen historia. Alkuräjähdyksessä syntynyt vety muodostaa
yhä suurimman osan kehomme
atomeista – kuten Shubin toteaa,
yhtä kobolttiatomia kohti on liki 400 000 000 vetyatomia – mut-
ta loput meille ja kaikille muillekin
eliöille tärkeistä alkuaineista ovat
syntyneet tähtien sisuksissa ja supernovaräjähdysten tulipätseissä.
Tässä yhteydessä voikin jankuttaa samasta asiasta, josta joutuu
toistuvasti kritisoimaan populaareja tietokirjoja. Shubinin mukaan
”Aurinko polttaa vetyä”. Ei polta.
Shubin taatusti tietää sen ja epäilemättä moni kirjan lukijakin tietää sen. Kaikki eivät kuitenkaan tiedä ja siksi ei pitäisi oikaista ja kirjoittaa, että Aurinko polttaa vetyä.
Auringon energia, jonka me aistimme valona ja lämpönä, ei synny
vedyn palamisessa, vaan fuusioreaktioissa, joissa vety-ytimet muodostavat helium-ytimiä ja edelleen raskaampia alkuaineita. Reaktio ei tietenkään ole näin yksinkertainen ja sen yksityiskohtainen
selostaminen ei kuulu tämän(kään)
kirjan varsinaiseen aihepiiriin. Sillä verukkeella ei kuitenkaan pitäisi puolihuolimattomasti väittää, että Auringossa olisi käynnissä vedyn
palamisreaktio.
Maailmankaikkeuden ja tähtien
kehittyessä avaruuden olot muovasivat viimein maapallon, mutta Maan itsensä kehitys teki mahdolliseksi elämän synnyn ja muotoutumisen kaikkia elollisia olentoja yhdistäväksi sukupuuksi. Me
kaikki olemme sukua toisillemme
ja meistä jokainen kantaa tuota sukulaisuutta perimässään. Sisuksissamme on myös eri alkuaineiden
muodossa ”muisto” maailmankaikkeuden kehityksestä, alkuräjähdyksestä tähtien kuolinkouristusten kautta nykypäivään saakka.
Käydessään läpi kolmea toisiaan
sivuavaa ja yhteen nivoutuvaa historiaa, Shubin kertoo myös tieteellisestä tutkimuksesta sekä henkilökohtaisesta vinkkelistä lukuisine
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
71
kenttäretkineen että historiallisesta,
paljon laajemmasta näkökulmasta.
Usein löytöjen taustalla on silkka
sattuma, toisinaan ne vaativat sinnikkyyttä ja ylenpalttista kärsivällisyyttä. Esimerkiksi aivojen hypotalamuksessa olevan ”sisäisen kellon”
löysi Curt Richter vuonna 1967. Liki
viisi vuosikymmentä aikaisemmin
hän oli saanut ohjaajaltaan häkillisen rottia ja lyhytsanaisen ohjeistuksen: ”Tee hyvä tutkimus.”
Shubin kuvaa hyvin myös sitä,
miten tiede toisinaan etenee hyvin
heiveröisten johtolankojen varassa.
Arktisesta erämaasta löytyvä seesaminsiemenen kokoinen hammas
muodostaa 200 miljoonaa vuotta
vanhan linkin matelijoiden ja nisäkkäisen välille, ja valokuvaus­
emulsion peittämälle lasilevylle
tallentuneet pienet valopisteet kasvattavat maailmankaikkeuden monin verroin aiempaa suuremmaksi.
Kirjan sivuilla marssii vaikuttava
joukko tieteen ja tutkimuksen suuria hahmoja: Newton, Galilei, van
Leeuwenhoek, Leavitt, Hubble, Cuvier... Heidän saavutuksiaan ei tietenkään pidä eikä edes voi vähätellä, mutta tieteenhistoriallinen henkilögalleria antaa helposti sellaisen
käsityksen, että tiede olisi pelkkiä
yksittäisiä neronleimauksia. Shubin ei suitsuta liialti pelkästään tieteen menneitä suuruuksia. Monen
löydön taustalla on suuri joukko
vähemmän menestyneitä tutkijoita,
jotka ovat luoneet pohjaa suurille
keksinnöille – tai osoittaneet jääräpäisellä vastarannankiiskeydellään,
mihin suuntiin ei kannata yrittää
edetä. Umpikujien koluaminen on
tieteessä yhtä lailla tärkeää kuin paraatimarssi pitkin pääkatua. Toisaalta leimallista on myös se,
että kabinetti koostuu lähinnä tiedemiehistä, naisia ei juuri mukaan
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
mahdu. Shubin antaa lukuisten
tieteenhistoriallisten anekdoottien
joukossa hyvän kuvauksen asenteista, joiden takia tieteen maailma on ollut menneinä vuosisatoina ja vielä vuosikymmeninäkin kovin miehinen.
Alfred Wegener oli esittänyt jo
1910-luvulla, että mantereet liikkuvat. Teoria sai kuitenkin varmistuksen vasta 1950-luvun lopulla,
kun Bruce Heezen ja Maria Tharp
esittelivät tutkimustuloksensa valtamerten keskiselänteistä ja niiden levenemisestä. Kunnia ei kuitenkaan kuulu Heezenille, vaan
Tharpille. Valtamerten pohjaa kartoittanut Tharp oli tullut siihen tulokseen, että Atlantin keskellä kulkevan vuorijonon kohdalla merenpohja laajenee. Heezen oli alkuun ajatusta vastaan ja kuittasi
sen ”naisten höpötykseksi”. Mieli
kuitenkin muuttui, kun todisteita
alkoi kertyä yhä lisää. Tharp oli oikeassa, Heezen väärässä.
Kun paleontologi – tai minkä tahansa tieteenalan edustaja – kirjoittaa yleisesityksen koko maailmankaikkeuden ja Maan elämän historiasta, se on väistämättä painotuksiltaan vaihteleva. Omaa alaansa ja
lähitieteitä Shubin kuvailee paikoin
hyvinkin seikkaperäisesti, mutta
jotkut asiat tulevat käsiteltyä hieman ylimalkaisesti.
Lopussa oleva yli 20-sivuinen
”Viitteet ja lisälukemista” opastaa
kuitenkin lukukohtaisesti tarkemman tiedon lähteille. Hakemisto
puuttuu luvattoman monesta tietokirjasta, joten mikäli sellainen on
kirjaan koottu, siitä voi antaa erikseen kunniamaininnan. Tästä kirjasta hakemisto löytyy.
Kirjan on suomentanut Ursan
luottokääntäjä Tuukka Perhoniemi. Tulos on tasokas ja helppolu-
kuinen. Sinne tänne on jäänyt joitakin anglismeja ja aavistuksen mutkikkaita lauserakenteita, mutta ne
eivät häiritse kokonaisuutta.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoimittaja.
Yhteiskunnan, talouden
ja tiedon kolmiossa
Satu Lipponen
Erkki Karvonen, Terttu
Kortelainen ja Jarmo Saarti:
Julkaise tai tuhoudu! Johdatus
tieteelliseen viestintään.
Vastapaino 2014
Paradigmaattinen muutos koettelee koko mediakenttää. Siltä eivät
säästy tieteellisetkään lehdet. Lehdistön historian katsotaan alkaneen saksalaisista kauppiaista, jotka maksoivat painetusta uutiskirjeestään. Ensimmäisiä tieteellisiä
julkaisuja Euroopassa olivat ranskalainen Journal des Savants ja
Royal Societyn Philosophical Transactions (1665–66). Nyt tiedon valtatietä hallitsevat globaalit toimijat. Digitaalisen murrosta on kuvattu osuvasti sanoilla jättiläisten
tanssi. Tiedejournalistit etsivät uusia ansaintamalleja niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin.
Varsinkin Isossa-Britanniassa
ja Yhdysvalloissa huoli kansalaisten tiedesivistyksestä tuntuu olevan suuri. Suomessa väestö on hyvin koulutettua ja perinne yleissivistystä tukevaa, joten tieteen ei ole
tarvinnut heittäytyä yleisön syliin
tullakseen suosituksi. Mutta paine
vuorovaikutukseen on kova muun
muassa sosiaalisen median kautta.
Julkaise tai tuhoudu! kuvaa tiedejulkaisemisen historialliset linjat
ja käytänteet. Tiedeviestintä voi olla joko tutkijoiden välistä tai suurelle yleisölle popularisoitua tietoa.
Myös yhteiskunnan ja tieteen välistä yhteyttä käsitellään.
Kirjan luvut ovat melko itsenäisiä kokonaisuuksia, joten se sopii
hyvin käsikirjaksi. Eniten lukuja on
kirjoittanut Erkki Karvonen, Oulun
yliopiston tiedeviestinnän professori. Dosentti Terttu Kortelainen Oulun yliopistosta on erikoistunut informetriikkaan. Tieteellisen julkaisemisen prosessi, käsitteet ja eettiset
kysymyksen ovat Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtajan, dosentti
Jarmo Saartin käsialaa
Kirjoittajat kysyvät alkupuheessa, ovatko yliopistot muuttuneet julkaisutehtaiksi. Lukija saa myös kysymykseen vastauksen: kyllä. Korkeammassa opetuksessa on siirrytty jatkuvan muutoksen hektiseen
tilaan, kirjoittaa Karvonen kirjan
viimeisessä luvussa, joka kuvaa tiedettä markkinatalouden otteessa.
Vuosikymmen sitten vitsailtiin,
että kun otetaan kuusi insinööriä ja
annetaan saunaan kaljakoppa, syntyy innovaatio. Kaupallisen ajattelun paine lisääntyy tieteissä ja kehitystä vahvistaa digitaalisen talouden aiheuttama rakenteiden
uudelleen arviointi. Tieteen paradigmaattinen muutos on meneillään, tietotyötä tehdään verkoissa
ja datan valtavirroissa – tiede 2.0.
sisältää ajatuksen dialogisuudesta,
teknologiasta ja innovaatioista.
Tiedeviestinnän olemukseen
kuuluu yhteiskuntakritiikki – tai
Karvosen sanoin aikalaisdiagnoosi (Zeitdiagnose). Tiede hyvinvointivaltion pelastajana on vahvana päättäjien mielissä, joten ajatus
kriittisestä näkemyksestä on erittäin hedelmällinen. Toimintaa on
hyvä arvioida. Yliopistoihin koh-
distuvia paineita kuvaa kirjan pamflettimainen nimi, joka on osuva
iskulause selittämään tieteelliseen
työhön liittyvää julkaisemisen velvoitetta. Julkaisemisen tavoite on
vertaisarviointi, jonka puolestaan
arvioidaan nostavan julkaistun
työn laatua. Toisaalta kirjan alaotsikko ”Johdatus tieteelliseen viestintään” paljastaa, että kyse ei ole
pamfletista vaan kirjoittajat tarkastelevat tiedeviestintää monista
näkökulmista.
Kirjan yksi punainen lanka on
tiedon ja viestinnän merkitys markkinataloudessa. Tiedon suodattajia
ja tulkitsijoita tarvitaan menestykseen. Strategisesti tärkeä tieto on
kerättävä itse tai luotettujen hankkijoiden avulla. Sodankäynnin kiinalainen mestari Sunzi kirjoitti jo
yli 2400 vuotta sitten, että ”ennakkotietoa eivät anna henget eivätkä
jumalat, sitä ei voi päätellä tapahtumista eikä sitä voi saada tutkimalla laskelmia. Se on kerättävä ihmisiltä”. Eurooppalaisten ruhtinaiden
tietolähteenä olivat 1500–1700-luvuilla uutiskirjeet, avisit. Nykyajan
ruhtinaat poliittisessa päätöksenteossa ja liike-elämässä odottavat yliopistoilta tietoja, joiden avulla voivat tehostaa toimintaansa.
Business-malleissa ei pohdita
tiedon syvintä olemusta vaan sen
luotettavuutta ja sovellettavuutta.
Tieteellisen julkaisemisen maallistuneempi sisar on journalismi. Tieto
on kauppatavaraa, jolle täytyy löytää maksaja. Verkkoanalytiikka tarjoaa uuden tavan kaupallistaa digitaalista tietoa. Meitä urkitaan yhä tehokkaammin erilaisissa palveluissa.
Suuret kustannusyhtiöt ovat
tehneet tiedosta kallista ja maksullista. Huipputason tiedelehdet, kuten New England Journal of Medicine, tarjoavat laadukkaat sähköi-
set palvelut, joita on helppo käyttää ajasta tai paikasta riippumatta.
Vaatimukset tiedon avoimuudesta kasvavat koko ajan. Mutta
tuoko internet todellista muutosta? On alkanut ilmestyä open access
-julkaisuja, joiden tarkoitus on periä tutkijoilta kalliita julkaisumaksuja, Karvonen kirjoittaa.
Tiedeviestintä voidaan käsittää
suppeasti tieteellisestä tiedosta viestimiseksi, jossa uloimpana ympyrän
kehällä on tieteen ja yhteiskunnan
suhde. Erkki Karvonen kuvaa hyvin, kuinka ylhäältä alas suuntautunut viestintä on muuttunut dialogiseksi science in society -ajatteluksi. Tieteen on kyettävä osallistamaan
kansalaisia. Hallinnollisten rakenteiden rinnalle ovat tulleet verkostomaiset organisaatiot, joihin liittymisen kynnys on matala.
Teoksen näkökulma on yliopistoissa. Nehän tuottavat valtaosan tiedeviestinnästä. Jonkin verran sivutaan myös mediaa ja tiedejournalismia. Kirjan syvin huoli
on, meneekö tiede pilalle, kun yliopistoja ja tutkijoita kannustetaan
kilpailuun ja julkaisutehtailuun rahoitusmallilla, joka vahvistaa julkaisutoiminnan merkitystä.
Kirjan pohdinnat ovat hyvin
ajankohtaisia. Euroopan unioni
käynnisti heinäkuussa 2014 tiede
2.0. -konsultaation, joka jatkui syyskuun loppuun. Konsultaation lomakkeissa esitetyt kysymykset ovat
kiinnostavia. Auttaako kansalaistiede kuromaan umpeen tieteen ja suuren yleisön kuilua? Voisiko joukkorahoitus olla varteenotettava tieteen
tukipilari? Lisääkö tiede 2.0. innovaatioita tai monitieteisyyttä?
Kirjoittaja on tieteeseen erikoistunut
journalisti ja Suomen tiedetoimittajain liiton puheenjohtaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
73
Kun työnvälityksestä ei
saa työtä
Anu Suoranta
Pertti Koistinen: Työ, työvoima,
politiikka. Vastapaino 2014.
Aivan aluksi haluan kiittää Pertti
Koistista Työ, työvoima, politiikka
-kirjan läpäisevästä eettisestä, hyvää
ja parempaa elämää etsivästä tutkimusotteesta. Jotain keskeistä tiivistyy siihen, että Koistisen arvion­mukaan ei riitä, että tavoitellaan täystyöllisyyttä, vaan on tavoiteltava kelvollista ja palkitsevaa työtä.
Koistiselle ei myöskään riitä
työttömien työllisyyden edistäminen, vaan hänen mielestään myös
heikossa
työmarkkina-asemassa olevien yhteiskunnallista asemaa tulee parantaa. Koistisen ote
on virkistävä poikkeus maassa, jossa mantrana hoetaan työn olevan
parasta sosiaaliturvaa. Hokema on
ideologinen ja ulossulkeva, puhumattakaan siitä, miten työnluonteen
muutos prekaariksi tai aktivointitoimenpiteiden työ heijastuu turvaan
tai työsuhteen ehtoihin.
Koistinen on tuottanut jättiannoksen työelämän muutoksen takana olevia syitä ja niiden seurauksia, toivottomia ja toivottavia politiikkavaikutuksia. Annoskoko on
ehkä turhankin tuhti yhdellä kertaa, mutta rauhallisesti ja ajan kanssa nautittuna lukija pystyy sulattamaan kirjan koko työvoimapoliittisen menuun.
Kirjan kaikissa seitsemässä luvussa analyysi nivoutuu tavalla tai
toisella työvoimapolitiikan ehtoihin. Käsitellyksi tulevat työllisyys ja
talous, työmarkkinarakenteet, työvoiman kysyntä ja tarjonta, työttömyysteoriat, tulonjako, työelämän
74
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
sosiaaliset oikeudet ja aktiivinen
työvoimapolitiikka. Kirjan loppuun liitetty käsitehakemisto lisää
kirjan käyttöarvoa.
Kiinnostavinta antia prekaarin työn näkökulmasta ovat työntekijöiden sosiaalisten oikeuksien analysointi. Pohdinta sosiaalisten oikeuksien ja ansiotyön sidoksesta sekä ylipäätään oikeutuksesta
pysäyttää miettimään. Vilkaisu
omaan elämänpiiriin, jossa työ- ja
palvelusuhteiden informalisoituminen näkyy erilaisina määrä-,
osa-aikaisuuksina, freelanceriutena, itsensä työllistämisenä, palvelujen vaihtosopimuksina sekä työn
teetäntänä ilman työsuhdetta ja
työehtosopimusturvaa, ei ainakaan
horjuta Koistisen työsuhdeperusteisen sosiaaliturvan kritiikkiä. Pikemminkin päinvastoin.
Työelämän arkiset käytännöt
vahvistavat teoriaa siitä, että palkkatyöhön perustuva sosiaaliturva jättää mittavan osan yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä tekeviä työsuhteeseen perustuvien sosiaalisten oikeuksien ulkopuolelle.
Koistinen esittääkin suuren joukon ulostyrkättyjä. Muussa kuin
perinteisessä palkkatyösuhteessa työskentelevät, työttömät, liikkuva työvoima, maahanmuuttajat ja niin sanottu ei-aktiivinen väestö ovat sosiaalisten oikeuksien
suhteen heikommassa asemassa.
Oleellinen kysymys, jonka Koistinen esittää on: miten turvataan erilaisten oikeuksien legitimiteetti, eli
poliittinen ja sosiaalinen hyväksyttävyys?
Teoksen läpäisee pyrkimys työn
käsittämisen laajentamisesta. Koistinen kritisoi työn taloustiedettä ja
myös työn sosiologiaa informaalin
työn sivuuttamisesta sekä rajoittumisesta tutkimaan vain markkina-
perusteista formaalia työtä. Työn
käsitelaajennukseen liittyy perusteltu vaatimus lajentaa myös työelämän tutkimuksessa informaalisen työn käsitteellistä ja tilastollista pohjaa.
Koistinen läpivalaisee harjoitetun työvoimapolitiikan ideologisia
lähtökohtia. Hän analysoi muun
muassa aktiivisen työvoimapolitiikan sisällön muutosta. Se, mikä 1950-luvulla oli innovatiivista
ja työvoiman kysyntää edistävää,
näyttäytyy 2000-luvulla tultaessa
työvoiman tarjontapainotteisena
ja vain yksilöiden aktivointiin tähtäävänä politiikkana.
Teos on kirjoitettu kurssikirjaksi korkeakouluihin ja käsikirjaksi asiantuntijakäyttöön. Eritoten jälkimmäisessä sen soisi kuluvan käsissä, sillä työsuhdeperusteiselle sosiaaliturvalle, työn ja
työttömyyden käsittämiselle ja aktiiviselle työvoimapolitiikalle voi ja
pitää etsiä vaihtoehtoisia ja toistaiseksi käyttämättä jätettyjä politiikkavaihtoehtoja.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja
työelämän tutkija.
Lahjan sosiologia
sukupuolen, kulttuuristen
suhteiden ja vallankäytön
rajapinnoilla
Kaarina Kailo
Olli Pyyhtinen: The Gift and
its Paradoxes – Beyond Mauss.
Ashgate 2014.
Olli Pyyhtisen uusi teos on ajankohtainen kontribuutio Marcel
Maussin ”Lahja”-esseessä (1923)
esille nostamaan aiheeseen kos­kien
vastavuoroisten lahjojen kiertoa eri
kulttuureissa.
Aikanaan primitiiviseksi leimattua lahjataloutta on viime vuosina tarkasteltu esimerkkinä kapitalistista markkinataloutta kestävämmästä talouden ja ekoso­
siaalisten suhteiden järjestämisen
tavasta. Se, että markkinataloudessa välittäminen ja ihmissuhteet, jopa muiden luontokappaleiden suojelu, nähdään esteenä
voitontavoittelulle on johtanut arvotyhjiöön. Uusliberalismin levitettyä tämän arvomaailman myös
hoiva- ja opetus-aloille, on synnytetty todellinen ”markkinarako” solidaarisuudelle ja huolenpidon kulttuurille. Vaihtoehtoiset tavat ymmärtää talous – siinä siis mitä ajankohtaisin tutkimuskysymys.
Pyyhtinen lähestyy lahjan teorioita perinteisen akateemisesti monien poliittisempien lahjata­
loustutkijoiden painottaessa uuden
paradigman tarvetta. Hän ottaa
kuitenkin itsekin kantaa ainakin
implisiittisesti markkinatalouden
suhdeköyhyyteen ja antamisvajeeseen. Hän haluaa myös antaa nostetta lahjan teorioille, koska pitää
aihetta – aiheellisesti – inhimillisen elämän ydinalueena.
Pyyhtinen yhtyy Maussin teorian kriitikoiden joukkoon sikäli kuin
lahjaa ei hänen mielestään voi redusoida tilit tasaavaan vaihdantaan –
vastavuoroisuuden pakkopaitaan.
Lahja tulee nähdä pikemminkin uhrausta ja uhrautumista edellyttävänä
ilmiönä. Mauss ei myöskään onnistu hänen mukaansa tekemään riittävää eroa lahjan, lainan ja velan välillä. Päinvastoin, lahjan luonne lahjana peruuntuu, jos siitä syntyy velka,
ja lahjan antaminen on vaihdantaa
primäärisempää. Pyyhtinen soveltaa uudenlaista metodia tutkimus-
aineistoonsa, joka sekin poik­keaa
virkistävästi lahjan perinteisistä tutkimuskohteista. Hän ylittää toisaalta tiettyjä länsimaisen tieteenfilosofian hierarkkisia dualismeja, joista
esimerkkinä on se, että hän pyrkii
postmodernissa hengessä narratiiviseen vuorokeskusteluun aineistonsa kanssa, tunnustaen niiden
oman ”äänen” filosofia-tieteen ylivallan tuolla puolen. Tosin, Pyyhtistä inspiroineen Michel Serresin
mukaan vain filosofia pystyy osoittamaan että kirjallisuus menee ”lahjassaan” vielä filosofiaakin syvemmälle vaikeasti kuvattavien ja määriteltävien ilmiöiden nimeämisessä.
Pyyhtinen tavoittaa tutkimukselliseksi päämääräkseen asettamansa
”lahjan dialogisuuden” soveltamalla
teoriaansa filmien, myyttien ja satujen perinteiseen eli puhtaasti länsimaiseen aineistoon. Hän tarkastelee
tekstejä kehittämänsä kolmiulotteisen lahjateorian kautta ja kiinnittää huomionsa siihen, minkälaisesta antamisesta lahjassa on kyse, mikä on lahjan antamisen varsinainen
anti, ja minkälaisesta materiaalisesta ”esineestä” lahjassa on kyse.
Pyyhtisen tarkastelukulma on
nimenomaan aineellisten objektien keskeisyys osana sosiaalisten
suhteiden muodostumista. Serres
vaikuttaa taustalla Pyyhtisen tarkastellessa lahjaa kvasiobjektina,
joka ei ole itsenäinen ja erillään
yhteisöstä vaan muodostuu nimenomaan suhteessa siihen ja sen antamaan merkityshorisonttiin; lahjaobjektin luonne ei ole puhtaasti
materiaalinen tai sosiaalinen, vaan
nämä ulottuvuudet sekoittuvat ja
lomittuvat toisiinsa. Lahjan arvo ja
voima muodostuvat erilaisten tekijöiden rajapinnoilla riippuen siitä, kuka lahjan on antanut, millä
mielellä ja minkä käsien kautta se
on kiertänyt. Vapaamatkustajan eli
loisihmisen käsitteen tutkija omaksuu samoin Serresiltä, suunnaten
valokeilan monien muiden tutkijoiden tapaan lahjan pimeään­eli
vallankäyttöön nivoutuviin juonteisiin. Pyyhtisen analyysi kattaa
lahjan yhteydet ”pyhään” mutta
myös sen eettiseen vastakohtaan,
aseidenkäyttöön ja sotaan. Myös
oman hengen uhrausta ja eutana­
siaa käsitellään lahjan variaatioina.
Teos täydentää ja muokkaa
Maussin teoriaa toisaalta näkökulmilla, joita kirjoittaja lainaa
niin sanotuilta uuden materialismin filosofeilta. Lisäksi hän käyttää hyväkseen useiden arvostettujen lahjataloustutkijoiden kirjoituksia (Derrida, Cixous, Irigaray
ja Heidegger). Gender-näkökulman huomioiminen on erityisen
tervetullut Mauss-tutkimuksen lisäulottuvuus, jota ei ole tarjolla liikaa. Tarkastelenkin erityisesti onko Pyyhtinen onnistunut huomioi­
maan, mitä jälkikolonialistisesti
suuntautuneet tahot ovat eniten arvostelleet lahjan teorioissa – niiden
etno- ja androkeskeisyyttä.
Lahjataloustutkijana ja arvioitsijana voin omaksua yhden Pyyhtisen esittelemästä kolmesta mahdollisesta positiosta suhteessa lahjaan: voin lähettää hänen formuloimansa uudet teoreettiset ”annit”
kiertämään akateemisia piirejä lahjan logiikan vahvistamiseksi
tai voin pyrkiä vastavuoroisuuteen
akateemisten normien mukaan.
Voin myös omaksua vapaamatkustaja- lahjanantajan ”myrkyllisen” position. Lahjan loismaiset
vastaanottajat todistavat Pyyhtisen
mukaan, ettei vastavuoroisuus ole
suinkaan itsestäänselvyys. Voisinkin omaksua tiedemaailmalle tyypillisen akateemisen miekkailun tai
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
75
teoreettisen kilpalaulannan. Voisin
yrittää osoittaa itseni Pyyhtistä paremmaksi tutkimuslahjojen antajaksi. Loisena voisin toisaalta ottaa haltuun hänen oivalluksensa,
ja antamatta mitään takaisin pyrkiä edistämään uraani niillä ilman turhaa velkataakkaa. Lahjan
ja vaihdannan logiikat heijastuvat
kaikessa toiminnassamme, nimenomaan tutkimusetiikassamme.
Lahjataloustutkijan
voisikin
olettaa kunnioittavan lahjan henkeä olemalla herkästi kuulolla kunkin teorian itse määriteltyjen tavoitteiden ja oivallusten suhteen.
Tehtävän vaikeudesta huolimatta
yritän kunnioittaa Pyyhtisen teo­
rian ”omaa henkeä”. Lahjanhan
nähdään aina kantavan antajansa henkeä ja persoonaa, joka kulkee sen vanavedessä. Toisaalta tämän Uuden Seelannin mao­
rien
hau-käsit­teenkin länsimainen tulkinta sisältää etnosentrisyyden
ja väärintulkinnan ansoja. Toisen kulttuurin tai ihmisen syvintä
”henkeä” on mahdoton tavoittaa.
Pyrkimys asettaa länsimainen hegemoninen tiede sekä alkuperäiskansojen perinteinen ekologinen
maail­mankuva ja lahjan logiikka
samalle erilaisen, mutta yhtä arvokkaan, tiedollisen perinteen tasolle on kuitenkin tarpeen varsinkin ekokriisien syvetessä. Nyt jos
koskaan tarvitsemme alkuperäiskansojen elossasäilymiskokemusta­
ja parhaita ekologisia käytäntöjä.
Ne liittyvät juuri lahjatalousperustaiseen maailmankuvaan.
Lahjatalouden antropologis-sosiaaliset analyysit ovat Pyyhtisen
mielestä lähteneet liikkeelle varsin
yksipuolisista potlatch-­seremonioita
ja polynesialaista ­kulaa painottavista näkökulmista. Niinpä hänen aineistovalintansa ja tapansa laajentaa
76
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
lahjateoria länsimaiseen kontekstiin
on enemmän kuin paikallaan. Kirja-arvosteluni tavoite onkin, paitsi esitellä Pyyhtisen kontribuutiota,
myös asettaa se laajempaan alkuperäiskansojen ja feministisen lahjatalousteorian kontekstiin. Kommentoin lahjan marginalisoituneita teorioita ja kiinnitän huomion myös siihen, miten ne heijastuvat käytännön
lahjataloutena. Lahjan teoriahan on
lopultakin syntynyt käytännöistä, ei
teoriasta.
Inklusiivisuuden hengen suhteen onkin aluksi todettava, että huolimatta Pyyhtisen omasta
arvokkaasta kontribuutiosta, hän ei
yllättävästi anna esimerkkejä alkuperäiskansojen Mauss-kriittisestä­
palautteesta, vaikka se paljastaa monia hänenkin havaitsemiaan perin­
teisen
lahjataloustutkimuksen
puut­teita. Rauna Kuokkasen väitöskirja (2007) saamelaisten lahjataloudesta, jossa keskiössä on
tiedemaailman kyvyttömyys ottaa se vastaan, olisi yksi monista hedelmällisistä jälkikolonialistisista lahjateorian tulkinnoista. Intiaanitutkijat Barbara Mann
(2000) ja Vine Deloria Jr. (1999)
puolestaan menevät huomattavasti syvemmälle länsimaisen tieteen
itsestäänselvyyksiin osoittaessaan,
miten harhaan monien lahjan teoreetikkojen tiedostamaton etnosentrismi ja miesnäkökulma ovat
heidän vieneet. Olisi korkea aika
arvioida uudelleen Maussin ja hänen seuraajiensa tulkinnat nimenomaan tästä näkökulmasta.
Länsimainen tiede on kehittynyt erityisenä herruuslogiikkana
osana vaihtotalouden miessosialisaatioon kytkeytyviä asenteita. Se
piilottaa tämän valerationaalisuuden ja -objektiivisuuden kuitenkin
valkoisen heteropatriarkaatin kaa-
puun, uskoen edustavansa neutraalia ihmisnormia. Myös lahjatalousteoreetikot kasaavat tieteellistä
pääomaa toinen toisilleen hyväveliseurojen keskinäisellä akateemisella vaihdannalla. Alkuperäiskansat
ja naiset ovat siinä miestenkeskeisen vaihdon valuuttaa, sikäli kuin
he ovat yhä marginalisoituja ja vähän luettuja teoriantuottajia. Toki
edistystä on tapahtunut. Pyyhtinen
huomioikin valtavirran korkean
profiilin naisfilosofit (mm. Cix­ous
ja Irigaray) ja lahjan sukupuolittuneisuuden. Hänen asenteensa
poikkeaa näin edukseen monien
patriarkaaliseen kilpailu- ja vaihtotalouteen samaistuvien miesfilosofien ”antamisesta.”
Pahimmillaan, länsimaisen tieteen patriarkaalinen, hegemonista
maskuliinisuutta heijastava vaihtotalous lähenee itse vapaamatkustajan loismaista eetosta ja toimii juuri sen potlatch-kilpailuhengen mukaisesti, mitä se projisoi toisiin kulttuureihin. Niinpä sille on tyypillistä
kilpailla tiedemaailman vallasta ja
tieteellisistä ”anneista” sekä etsiä
egosentrisesti toisten tutkimusten puutteita ja vajeita. Ulkomailla kauan asuneena koen, että varsinkin suomalaista tiedemaailmaa
leimaa ”aiemman tutkimuskirjallisuuden” kuoliaaksi hiljentäminen
ja varsin valikoivat siteerauskäytännöt. Tämän seurauksena muun
muassa sukupuolensa tähden marginalisoidut tutkijat vetävätkin lyhyemmän korren tuottavuusorien­
toituneessa yliopisto­maailmassa. Ei
liene kuitenkaan lahjan hengen mukaista edellyttää Pyyhtiseltä samaa
teoreettista fokusointia kuin lahjan
feministi- ja intiaanitutkijoilta. Niiden esittely on kuitenkin antoisaa,
koska tämä tarjoaa suoma­laisillekin
tilaisuuden tutus­tua varsin erilaisiin
lahjan tulkintoihin, vieläpä sellaisiin, jotka heijastuvat arjen hyvinvointieetoksena, tekoina. Feministinen ja alkuperäiskansojen lahjan
teoria integroi lahjan käytännöt.
Moni tutkija onkin samalla aktivisti
ja voidaan puhua paitsi teoreettisesta lahjataloudesta, myös sen innoittamasta lahjatalousliikkeestä. Siiheen kuuluu niin miehiä kuin naisiakin, valtayhteiskunnan ja marginalisoitujen ryhmien edustajia.
Heitä yhdistää uusliberalismin arvoköyhyyden ja ahneuden kritiikki
(esim. Bauwens ja Vaughan).
Kuten monet alkuperäiskansojen filosofit, tutkijat sekä feministit,
myös Pyyhtinen näkee lahjan teorioissa ylitseampuvaa kyynisyyttä.
Kyynikkoteorian mukaan annamme lahjoja ensisijaisesti velka- ja
riippuvaisuussuhteen katkaisemiseksi eikä pyyteetöntä lahjaa juuri ole. Lahjatalouden klassiset ”objektit” menevät kuitenkin paljon pidemmälle kyseenalaistaessaan nämä näkemykset. He syyttävät lahjan
teoreetikkoja kyvyttömyydestä ”antaa takaisin” tai edes ymmärtää tutkimiaan vieraita kulttuureja niiden
omista lähtökohdista. Klassinen esimerkki on yleistys, jonka mukaan
lahjojen kierrätys poisantamisjuhlissa kätkisikin vain itsekkäitä tarkoitusperiä. Toki lahjan antaja saa
palkkioksi hyvän olon. Sen asettaminen eroja vähättelemällä samalle viivalle esimerkiksi siirtomaaajan myrkyllisten lahjojen (intiaaneille annetut tauteja levittävät peitot klassikkoesimerkkinä) kanssa
osoittaa kuitenkin länsimaisen teorian kyvyttömyyden tehdä merkittävää eroa suhteellisen pyyteettömyyden nyanssien ja radikaalin itsekkyyden välillä.
Lahjan kätkemän kilpailuhengen väitteet ja oletukset ovat muun
muassa­Kanadan intiaanitutkijoiden mielestä nousevan kapitalismin talousarvojen projisointia, eivätkä ne tee oikeutta sille aidommalle antamisen eetokselle, jolla monissa intiaaniyhteisöissä luodaan
tasapainoa ja estetään rikkauden
kasaantuminen. Antikapitalistista
potlatch-omaisuuden uudelleenjakoa ei voikaan verrata yksioikoisesti länsimaiseen kolonia­listiseen
kilpailuhenkisyyteen ja egosentrisyyteen. Tämä ei tee oikeutta merkittäville eroille lahjatalousmallin
ja patriarkaalisen lisäarvotalouden
välillä. Toisaalta alkuperäiskansojen keskuudessa on varsin erilaisia
– enemmän tai vähemmän henkisiä – lahjatalouskäytäntöjä. Jalon
villin ja degeneroituneen luontokansan myyttejä on syytä kaihtaa
tänäänkin.
Kuten olen itsekin esittänyt tutkimuksissani, pohjoiset alkuperäiskansat, aikanaan myös suomalais-ugrilaiset luontokansat ovat
antaneet kiitoslahjoja esimerkiksi karhun emuulle tai seitakiville ihmisen ja luonnon keskinäisen
kunnioituksen ja siteiden punomisen nimissä. Länsimaiset valtavirran tutkijat ovat kuvitelleet nämä
rituaalit ”kaupankäynniksi jumalten kanssa” ikään kuin kaiken voisi tulkita vain osana vaihtokauppoja tai keinona estää jumalten kosto (Kailo 2008). Kysymys on paikantuneista, hyvinkin erilaisista
rituaaleista ja suhteista kosmoksen
voimiin, joita ei voi redusoida länsimaisiin oletuksiin ihmisluonteesta. Huomionarvoisia jo ekokriisien näkökulmasta ovat ne lahjan
rituaa­lit, joilla on ylläpidetty kosmista tasapainoa ja kunnioit­tavia,
vastavuoroisia ihmisen ja muun
luonnon välisiä suhteita. Intiaa­nit
puhuvat kosmo­visioista, joissa kes-
keistä ovat ekososiaalinen sivistys,
kanssaihmisten ja muiden luontokappaleiden itseisarvon muistaminen ja tarpeisiin vastaaminen.
Mauss on väärässä väittäessään vastavuoroisuuden olevan normi: lapset, sairaat ja vanhukset eivät säilyisi elossa, jos heistä ei huolehdittaisi
osana lahjatalouden unilateraalista
lahjan eetosta. Kapitalismissa raha
poikii rahaa ja valtaa, lahjataloudessa lahja sen sijaan synnyttää yhä
uusia välittämistä tukevia sidoksia,
liittoja ja ravitsevuuden hedelmiä.
Lahja ei silloin ole nollasummapeli,
vaan jokainen lahja kasvattaa kiintymys- ja huolenpitosuhteiden hyvää kehää yhteiseksi hyväksi.
Kansainväliseen feministiseen
lahjatalousverkostoon, joka tutkii
näitä ilmiöitä, voi tutustua sivuilla www.giftparadigm.org. Tämä
tutkijaverkosto, johon myös itse
kuulun, koostuu tutkijoista ja aktivisteista kaikilta mantereilta. Meille on yhteistä, että sovellamme eri
tavoin lahjan kierrätystä ilmiön
kaikissa monitasoisissa merkityksissä talkootöistä aikapankkeihin.
Meitä yhdistää myös se, ettei tiedelahjaamme, joka koskee rauhanomaisten kulttuurien tutkimusta,
ole juuri otettu vastaan. Syynä siihen on muun muassa akateemisten
instituutioiden halu säilyttää perinteinen patriarkaalinen valtarakennelma ilman takaisin antamista sekä syvä epäluulo muun muassa feministien ja alkuperäiskansojen
epistemologiaa kohtaan. Paradoksaalisesti, pahimmillaan ”nainen
joka antaa” assosioituu kulttuurissamme yhä ylistämällä alistettuun
huora-madonnaan.
Näistä myyteistä vapautunut
Pyyhtinen päätyy osin samaan
Mauss-kritiikkiin kuin ryhmämme tutkijat, lisäarvonamme kui-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
77
tenkin syvä lahjan naistietoisuus.
Nostamme esille esimerkiksi naisten tunne- ja hoivatyön edustaman
lisäarvon, jota monet naiset eivät itsekään tunnista muuna kuin naisten kansalaisvelvollisuutena. Varsinkin länsimaisille naisille tyypillisempi uhrautumissosialisaatio
on osasyy, miksi feministinen lahjatalousteoria myös herkemmin
kyseenalaistaa Bourdieun, Bataillen ja heidän kaltaisensa tutkijoiden väitteet pyyteettömien lahjojen harhasta. Sosiaalisten siteiden
punominen ja huolenpitotalous
ovat niin keskeinen naisten identiteetin rakennusaine, että sen yleistävä leimaaminen vaikkapa masokismiksi tai passiiviseksi väkivallaksi ei istu helposti naistutkimuksen psyykkiseen maaperään.
Vielä vaikeampi naisten on hyväksyä sukupuolineutraali väite, että antaminen olisi sodan ja hallinnan ”talou­dellisempi” muoto. Vielä l800-luvun Euroopassa miehet
puolustivat seksismiään väittämällä, etteivät naiset ”sovi” kovaan politiikkaan ja vallankäyttöön. Lahjan
sukupuolisokeissa miesteo­rioissa
tätä näkemystä ei kuitenkaan
toisteta; syynä lienee se, että miestä pidetään sinnikkään sokeasti ihmisyyden normina. Naista ei tule romantisoida, mutta sosialisaatiosta juontavia eroja ei tule myöskään kiistää.
Lahjatalouden sukupuolittuneisuus on lahjatalousfeministeille itsestäänselvyys ja samalla jatkuvan teorisoinnin kohde. Pyyhtisen masokismia käsittelevä luku
toki valaisee seksuaalisuuden, pornon, väkivallan ja talouden kytköksiä varsin oivaltavalla tavalla, mutta arjesta ja käytännön poliittisista
ratkaisuehdotuksista vieraantunut
abstrakti filosofointi ei hyödyn-
78
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
nä lahjatalouden antia poliittiseen
muutostyöhön. Tosin, harvoinhan
filosofia tai antropologia siihen
tähtääkään. Naistutkimus sen sijaan omaa suorempia kytköksiä poliittisiin liikkeisiin ja käytäntöihin.
Feministinen lahjatalous poikkeaa valtavirrasta juuri päämäärissään tehdä teoriaa, joka edistää todellista paradigman ja elämäntavan muutosta, sekä kääntää
lahjatalouden
kielelle,
jota
kansalaisaktivistit ja poliitikot
voisivat suoraan käyttää hyväkseen. Vaikka feministinen lahjatalous yhdistää tieteellisen tutkimuksen ja tietoteoreettiset syväpohdinnat kansalaisjärjestötyöhön
ja politiikkaan, tätäkään ei silti tule redusoida puhtaan lahjanantajan
eetokseen. Lahjan ristiriitaisuudet
heijastuvat myös verkostomme
valtasuhteissa vaikka pyrimme torjumaan niitä ennaltaehkäisevästi
tiedostaen valtapelien riskit.
Verkostomme on koonnut ilmaiseen käyttöön video- ja tutkimusmateriaalia maailmassa vaikuttaneista ja yhä toimivista lahjan
kierrätyksen kulttuureista. Merkittävä puute valtavirran lahjan analyyseissa koskee mielestämme sitä,
miten vähän ne käsittelevät monien lahjatalousyhteisöjen aitoa rauhanomaisuutta ja tasa-arvoa. Kaikista eroistaan huolimatta, nämä
vaihtoehtoiset yhteiskunnat luovat
toivoa toisenlaisen egalitaarisemman maailman mahdollisuuksista.
Niissä ei ilmene patriarkaatin järjestelmiin verrattavia hierar­kioita
ja eriarvoisuutta, joskin yksilöt voivat toki olla kulttuurin ideaalin vastaisia. Kabylian berberit, irokee­sien
matriarkaatit, Meksikon Juchitan
ja Oaxacan Sierra Juarez Zapotecs
-kulttuuri sekä Khoisan alkuperäiskansojen kulttuuri Etelä-Afrikas-
sa ovat vain muutamia esimerkkejä lukuisista vähän tunnetuista lahjatalousyhteisöistä, joissa on
yhä vahvoja solidaarisuustalouden
käytäntöjä sekä vahvoja jäänteitä
matriarkaatista.
Genevieve Vaughanin, verkostomme alullepanija ja palkittu lahjatalousfilosofi, tiivistää ytimekkäästi lahjan eron vaihdon itsestäänselvyyksiin ja oletuksiin:
”ilmaisia lounaita itse asiassa on
– äidinhoiva.” Feministisessä lahjan teoriassa ei ole kuitenkaan kyse essentialistisesta patriarkaalisen
äitiyden ihannoinnista vaan sukupuolineutraalista hoivaajalogiikasta. Essentialismin ”syytös” nostetaan usein juuri marginalisoituja
ryhmiä vastaan, kun ne yrittävät
erottautua valtaryhmän hegemonisista normeista. Toisaalta, lahjatalous ei toimi ideaalisessa muodossaan kuin yltäkylläisyyden kontekstissa. Kapitalismin aiheuttama
keinotekoisesti luotu niukkuus ja
kapitalistisen vaihdannan logiikka johtavat siihen, että esimerkiksi
”yksityisestä” kotivanhemmuudesta tulee pakkolahja julkiseksi mielletylle talou­delle. Toisaalta, luonnon ilmaiset annit (mm. siemenet,
energia, vesi, maa) ja nyt jopa yhteisesti luotu tieto ovat päätyneet
yhä enemmän pienen eliitin omaisuudeksi osana yhteisvarantojen
syvenevää yksityistämistä ja haltuunottoa. Kun talkoidenkin nähdään vääristävän kilpailua, lahjan
kierrättäminen alkaa olla yhä vaikeampaa.
Feministitutkijat ovat tehneet
selkeän pesäeron markkinatalouden myrkyllisten lahjojen ja aidomman matriarkaalisen lahjatalouden välillä. Lahjan hyvässä kehässä
A antaa B:lle ja B vuorostaan C:lle.
Lahja opettaa kantamaan ilman, et-
tä kantaja ja kannettu ovat välttämättä sama pari. Hoivaajia tai alkuperäiskansoja ei tarvitse romantisoida, eikä kiistää lahjan ambivalenssia. Kuitenkin on myönnettävä,
että ilman lähinnä naisten unilateraalisia hoivan lahjoja lapset ja perheet voisivat paljon huonommin.
Feminismin myötä homo economicus on muuttumassa homo donans
-ihmiskuvan suuntaan. Tätä suunnanmuutosta edistää lahjatalous
teoriana ja liikkeenä. Toisaalta, sukupuoli ei yksin määritä leimallisesti feminiinistä tai maskuliinista
asennetta lahjatalouteen. Esimerkiksi alkuperäiskansojen miehet
toteuttavat lahjan henkeä ”feminiinisemmin” kuin länsimaiset valtavirran teoreetikot, joiden tyyli ja elämäntapa ovat suhteellisesti paljon ”maskuliinisempia”. Uusliberalismin vastarintajoukoissa on
noussut esiin myös mieskasvoinen
lahjatalousliike, joka kiertää lahjan tavoin internetissä. On avoin
lisenssi (Creative Commons), käyttäjän oikeus (copy left), aikapankit,
Michel Bauwensin vertaistuotanto (P2P, peer-to-peer production)
ja erilaisia muita vertaistalouskokeiluja. Näin myös lahjatalouteen
liittyvä poliittinen liikehdintä ylittää lisääntyvästi sukupuolen ja etnisyyden rajat.
Pyyhtisen
tieteenfilosofinen
anti on tuoda lahjatalouden teo­
riaan Suomessa sukupuolen huomioon ottava ja sille itselleen leimallisesti ”feminiinisempi” näkökulma. Mielestäni Suomessa olisi
korkea aika ottaa kriittiseen tarkasteluun niitä ekososiaalisen sivistyksen ja arvojen kysymyksiä, jotka
kytkeytyvät olennaisena osana lahjaperusteiseen maailmankuvaan.
Kyse ei ole vain reilusta akateemisesta pelistä, jossa suhtauduttaisiin
vakavasti ja kunnioittavasti alkuperäiskansojen perinteiseen ekologiseen ja natiiviin tieteeseen (Cajete 2000), kyse on myös laajemmin
koko maapallon tilasta, jonka saattamisessa tasapainoon tarvitsemme juuri tätä luontokansan ekologista kokemusasiantuntijuutta. Tämä ei ole jalon villin tai uhrautuvan
äidin idealisointia, vaan rationaalisen faktan myöntämistä. Länsimaisen eliittimiehen hegemoninen
elämäntapa on ollut niin tuhoisa,
että maailmaan on syntynyt markkinarako aivan toisenlaisille arvoille ja tavoille kierrättää yhteisvarantojamme. Sen maailman motto voisi olla: ”annan, siis olen olemassa”.
Pyyhtinen on tuonut tässä suhteessa oman kortensa kekoon. Muutokseen tarvitaan uutta luovaa teoriaa
ja arkipäivän kansanliikkeitä. Myös
eroihin tulee suhtautuu ilman epärealistista idealisointia tai kaiken
homogenisoivaa monokulttuuria;
erot tulee oppia analysoimaan eri
tavoin – ilman länsimaista dualistista suhtautumistapaa. Siinäkin
piilee lahjan ydin.
Cixous, Hélène and Catherine Clément. The Newly Born Woman.
Trans. Betsy Wing. University of
Minnesota Press 1991.
Deloria, Vine Jr., Spirit and Reason: The
Vine Deloria, Jr., Reader, toim.
Barbara Deloria, Kristen Foehner
ja Sam Scinta. Fulcrum 1999.
Irigaray, Luce. Elemental Passions [1986]
Bloomsbury Publishing 1992.
Kailo, Kaarina (toim.). Wo(men) and
Bears. The Gifts of Nature, Culture, Gender Revisited. Inanna Press
& Education, 2008.
Kuokkanen, Rauna. Reshaping the
University: Responsibility, Indigenous Epistemes, and the Logic
of Gift, University of British
Columbia Press 2007b.
Kuokkanen, Rauna ”The Gift Logic of
Indigenous Philosophies in the
Academy.” Women and the Gift
Economy: A Radically Different
Worldview Is Possible. Inanna
Press. 71–84. 2007b.
Mann, Barbara Alice: Iroquoian Women.
The Gantowisas. Peter Lang 2000.
Mauss, Marcel. ”Essai sur le don.: Forme et raison de l’echange dans
les societes archaiques.” L’Annee
Sociologique (1923/24), 30–186.
(The Gift: Forms and Functions
of Exchange in Archaic Societies.
Norton l967.)
Vaughan, Genevieve: For-Giving, a
Feminist Criticism of Exchange,
Austin, Plain View and Anomaly
Press 1997.
Vaughan, Genevieve (toim.). The Gift.
Athanor Books, 2004.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston dosentti.
Viitteet
Bauwens, Michel. The Political
Economy of Peer-to-Peer Production.
http://www.chtheory.
com. 2006.
Bataille, Georges ”Tuhlauksen käsite.”
Teoksessa: Noidan oppipoika. Kirjoituksia 1920-luvulta 1950-luvulle, 76–94. Gaudeamus l998.
Baudrillard, Jean. Symbolic Exchange
and Death. Sage 1993.
Bourdieu, Pierre. ”Selections from the
Logic of Practise,” in The Logic of
the Gift: Toward an Ethic of Generosity”, toim. Alan D. Schrift.
Routledge 1997.
Bourdieu, Pierre. Outline of a theory of
practice. Cambridge University
Press 1977.
Bourdieu, Pierre. Essays. Cambridge
University Press 1979.
Cajete, Gregory. Natural Laws of Interdependence. Clear Light Publishers 2000.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
79
Tilaa nyt uutuuskirja!
Venäjän Suomi-kuva –
Venäjä Suomen kartoittajana 1710–1942
Strang, Jan. Venäjän Suomi-kuva –
Venäjä Suomen kartoittajana 1710–
1942. – Helsinki : Antiikki-Kirja, 2014.
– Koko 245×343 mm. : 272 sivua ; 230
kuvaa (pääasiassa karttoja). Neliväripainatus. Paino noin 1,8 kg. – Liitteinä on mm. luettelot Venäjällä vuosina
1710–1917 laadituista painetuista ja
käsin piirretyistä Suomea kuvaavista
kartoista tietoineen siitä, mistä kirjastosta tai arkistosta mikin kartta on löydettävissä.
Noin 300 vuoden ajan venäläiset ovat
valmistaneet Suomen karttoja. Karttojen pääasiallinen tuottaja on ollut Venäjän sotalaitos. Vuoteen 1917 mennessä
Venäjällä painettiin enemmän Suomen
karttoja kuin koko muussa maailmassa
yhteensä, mukaan lukien autonominen Suomi ja entinen emämaa Ruotsi.
Kaikkiaan karttalehtiä on valmistettu
tuhansia.
Kirja kertoo Venäjän Suomessa toteuttamien kartoitusten ja venäläisten Suomen karttojen historian vuoteen 1942
ja tuo esille näytteet merkittävimmistä
kartoista ja karttatyypeistä.
Kirja on Suomen karttahistorian perusteos, joka on välttämätön tietolähde
Painos on pieni.
historian tutkijoille ja jokaiselle vanhoVarmista oma kappaleesi tilaamalla heti.
ja karttoja työssään tai harrastuksesKirjan hinta on 79 € (noudettuna tai ennakolta maksettuna ja saan tarvitsevalle. Kirja on paitsi kartkotimaahan postitettuna, sis. ALV:n 10 %). Postitettaessa ulko- tahistoria, myös merkittävä täydennys
maille ja Ahvenanmaalle laskulle lisätään postikulut.
Suomen sotien historiaan.
Nopean tilaajan etu: Niille, jotka ovat tilanneet ja maksaneet Kirjan alussa ovat yhteenvedot sekä
kirjan 15.10.2014 mennessä lähetetään 2 kpl kutsukortteja englanniksi että venäjäksi. Mukana
Helsingin kirjamessuille 23.–26.10.2014.
oleva karttabibliografia on osin kaksi-
Kirjan voi tilata osoitteessa: www.strang.fi
Antiikki-Kirja, Jatasalmentie 1, 00830 Helsinki
Puhelin: 050 5588579
Sähköposti: [email protected]
kielinen (suomi, englanti).
Tieteen
tuoreimmat
Gaudeamukselta!
Rosenholm, Salmenniemi
& Sorvari (toim.)
Naisia Venäjän
kulttuurihistoriassa
Keitä olivat ja ovat venäläiset suurnaiset ja miten he
ovat vaikuttaneet venäläiseen yhteiskuntaan?
Sanna Vehviläinen
Ohjaustyön opas
Onnistunut ohjaus on
yhteistyötä. Teos antaa
käytännönläheisen kuvan
ohjaustyöstä ja sen
keinoista.
Semi Purhonen
& työryhmä
Suomalainen maku
Tutkimusmatka 2000luvun Suomen elämäntyyleihin: millainen on suomalainen maku?
Päivi Pietilä &
Pekka Lintunen (toim.)
Kuinka kieltä opitaan
Ajankohtainen ja kattava
tietopaketti kielenoppimisesta ja -opettamisesta
kiinnostuneille.
Tutustu s
uutuuksiin yksyn
osoittee
www.gaudssa
eamus.fi
Jyrki Kallio (suom. & toim.)
Risto Pulkkinen
Kungfutselaisuus on edelleen erottamaton osa itäaasialaista maailmankatsomusta. Mitä Mestari Kong
opetti?
Uutuuskirja tarjoaa kiehtovan matkan haltioiden, noitien, maahisten ja menninkäisten maailmaan.
Mestari Kongin
keskustelut
Suomalainen
kansanusko
Ilmo Massa (toim.)
Massimiano Bucchi
Globaalien ympäristöongelmien ratkominen edellyttää
tieteiden välistä yhteistyötä.
Italialaisen Bucchin teos
sukeltaa sulavasti niin keittotaidon kuin luonnontieteiden ja filosofiankin
historiaan.
Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen
Newtonin kana
X120
LUE VASTAPAINOA
VASTAPAINOA
LUE
Syksy 2014
Syksy 2014
SÄ
S T Y ÖSSÄ E N
Y H T E IT Y Ö
SU K S
M
S
H TAEUID E A U K A
YG
S E! N
E A MN S S
G AU D K AS S A !
KAN
Göran Therborn
Göran Therborn
Eriarvoisuus
tappaa
Eriarvoisuus
tappaa
206 s. | lokakuu
206 s. | lokakuu
Ilkka Ruostetsaari
Ilkka
Ruostetsaari
Vallan
sisäpiirissä
Vallan
320sisäpiirissä
s. | syyskuu
320 s. | syyskuu
Kirsti Lempiäinen &
Tiina
Silvasti (toim.)
Kirsti
Lempiäinen
&
Tiina Silvasti (toim.)
Eriarvoisuuden
rakenteet
Eriarvoisuuden
rakenteet
234 s. | syyskuu
234 s. | syyskuu
Ari Väänänen & Jussi Turtiainen (toim.)
Ari Väänänen
& Jussi Turtiainen
(toim.)
Suomalainen
työntekijyys
Suomalainen
työntekijyys
1945–2013
1945–2013
300 s. | syyskuu
300 s. | syyskuu
Anja Riitta Lahikainen,
TiinaLahikainen,
Mälkiä &
Anja Riitta
KatjaMälkiä
Repo (toim.)
Tiina
&
Katja Repo
(toim.)
Media
lapsiperheessä
Media
300lapsiperheessä
s. | marraskuu
300 s. | marraskuu
Pauli Siljander
Pauli Siljander johdatus
Systemaattinen
Systemaattinen
johdatus
kasvatustieteisiin
kasvatustieteisiin
250 s. | lokakuu
250 s. | lokakuu
Riitta Haverinen, Marjo Kuronen &
Tarja Pösö
(toim.)
Riitta Haverinen,
Marjo
Kuronen &
Tarja Pösö (toim.)tila ja
Sosiaalihuollon
Sosiaalihuollon
tila ja
tulevaisuus
tulevaisuus
400 s. | elokuu
400 s. | elokuu
UUSI
PA I N
OS!
UUSI
PA I N
Eric Hobsbawm
OS!
Eric Hobsbawm aika
Äärimmäisyyksien
Äärimmäisyyksien
aika
776 s. | lokakuu
776 s. | lokakuu
Mikko Lehtonen
Mikko
Lehtonen
Maa-ilma
Maa-ilma
370
s. | syyskuu
370 s. | syyskuu
Yanis Varoufakis
Yanis Varoufakis
Maailmantalouden
Maailmantalouden
Minotauros
Minotauros
300 s. | elokuu
300 s. | elokuu
Leena Krokfors, Marjaana Kangas &
Kaisa Marjaana
Kopisto (toim.)
Leena Krokfors,
Kangas &
Kaisa
Kopisto (toim.)
Oppiminen
pelissä
Oppiminen
pelissä
270 s. | syyskuu
270 s. | syyskuu
Immanuel Wallerstein,
Randall
Collins,
Michael Mann,
Immanuel
Wallerstein,
Georgi Derluguian
& Craig
Calhoun
Randall
Collins, Michael
Mann,
Georgi Derluguian
& Craig Calhoun
Onko kapitalismilla
Onkotulevaisuutta?
kapitalismilla
tulevaisuutta?
206 s. | lokakuu
206 s. | lokakuu
LISÄÄ SYKSYN KIRJOJA OSOITTEESSA WWW.VASTAPAINO.FI
LISÄÄ SYKSYN KIRJOJA OSOITTEESSA WWW.VASTAPAINO.FI