Elokuvan lumoamat - Pirkanmaan elokuvakeskus 1982

Transcription

Elokuvan lumoamat - Pirkanmaan elokuvakeskus 1982
ELOKUVAN LUMOAMAT
PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982-2012
Juha Viinikainen
Liina Härkönen
PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982–2012
ELOKUVAN LUMOAMAT
Pirkanmaan Elokuvakeskus ry.
Tampere 2012
© Pirkanmaan elokuvakeskus ry
Toimitus: Liina Härkönen, Emma Laakso
Kuvatoimitus: Juha Viinikainen, Liina Härkönen, Juha Lassila
Kansi: Juha Lassila
Graafinen suunnittelu ja taitto: Juha Lassila
ISBN 978-952-93-1680-9 (sid.)
ISBN 978-952-93-1681-6 (PDF)
ISBN 978-952-93-1682-3 (EPUB)
Eräsalon kirjapaino oy
Tampere 2012
ELOKUVAN LUMOAMAT
PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982–2012
Sisällys
Alkusanat
6
Tampereen Ylioppilastalon vuodet 1982–1984
9
Tampereen ylioppilastalo 12.12.1982
10
Perustaminen ja tamperelaisen elokuvakerholiikkeen yhdistyminen
12
Elokuvan lumoamat
Elokuvakerhot: elämäntapa ja ilmiö
Idea kerhojen yhteenliittämisestä
Oulun Elokuvakeskus oli ensimmäinen
Porvaritkin mukaan vallankumoukseen
14
16
19
21
23
Alun toiminta periytyy elokuvakerhoilta
27
Nuoruuden innolla
Kerhojen sarjat muodostavat esitystoiminnan ytimen
Alueelliseen toimintaan lähdetään etunojassa
Nimettömästä tuleekin STILL
Hauskanpidon loppu?
Ylioppilastalon vakijengiä
Elokuvateatteri Pirkan vuodet 1985–1991
Oma teatteri Pirkankadulta
27
30
32
35
37
39
41
42
Tarjous, josta ei voinut kieltäytyä
42
Kaupallinen esitystoiminta käyntiin kerhoaktiivien voimin
44
Aikaansa edellä oleva cinemateekki ja Pirkan iloiset tunnit
46
Bonnie ja Clyde vievät PEK:n lipputulot
48
Keski-ikäistyvät raumalaiset temppuilevat, tulva elokuvateatterissa ja kymmenen
päivää musiikkielokuvia
50
Oikea ratkaisu
53
Laajeneva toiminta vaatii enemmän rahaa
STILL yhdistyy Spektrin kanssa – syntyy La Strada
Elokuvia lapsille ja nuorille
16mm-elokuvakopioiden vuokraus: levityksen alkumetrit
Hätähuuto – Elokuvakeskuksen loppu?
LP-levyn kokoinen tuhkakuppi ja viisaita puheita elokuvista
54
54
56
58
61
64
Kuvaliite
66
Elokuvateatteri Niagaran vuodet 1992–2012
80
Tie Kehräsaareen
Lama tuo mukanaan mahdollisuuksia: Arthouse Cinema Vanha Posti?
Kuntosalista elokuvateatteri talkoovoimin
Katsojat löytävät Niagaran
PEK sopeutuu 1990-luvun muutoksiin
Alueellinen toiminta ja elokuvakasvatus muuttuvat
Kerhojen kuolema
VHS-kirjasto houkuttelee henkilöjäseniä
La Strada johtaa umpikujaan
Isoveli nimeltään Finnkino ja haave toisesta salista
PEK Eurooppaan: No more money, police is investigating
Muuttuneena, mutta entistä vahvempana, kohti uutta vuosituhatta
2000-luvun Elokuvakeskus
Lasten tekemät animaatiot televisioon ja maailmalle
Teatterilevityksen yllättävä alku – I Hired A Film Centre
Dokumenttielokuva teattereissa - kananlennosta uuteen nousuun
Teatterilevityksen haasteita ja tulevaisuudennäkymiä
PEK ja elokuvat teknologisen muutoksen hampaissa
Ammattimaista toimintaa ja elokuvaharrastajien kehto
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen merkitys?
Loppusanat
Hulluutta vai huvilat Barbadoksella?
81
81
84
86
88
88
92
95
97
99
101
103
105
105
108
111
115
116
120
122
124
125
Kiitokset
128
Lähteet ja kirjallisuus
128
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
5
Alkusanat
”Mutta juhlajulkaisuun en kirjoita. Enää ikinä.”
”Mutta juhlajulkaisuun en kirjoita. Enää
ikinä.”
Näin päätti allekirjoittanut Elokuvakerho
Monroen 40-vuotisjuhlajulkaisun jälkikirjoituksen vuonna 2008. Muistan noita sanoja
kirjoittaessani tiedostaneeni vanhan moton:
”Never say never”, ja pohtineeni lievästi taikauskoisena, ammunko näin kirjoittamalla
itseäni jalkaan. Ja tässä sitä nyt nilkutetaan.
Tarkoituksellisen dramaattinen loppukaneettini johtui monesta syystä. Valmistauduin tuolloin jättämään viisi vuotta hallussani olleen paikan elokuvakerho Monroen
puheenjohtajana. Halusin kuitenkin ennen
sitä järjestää Monroelle arvoisensa 40-vuotisjuhlat ja kyhätä kokoon perinteikkään juhlajulkaisun. No, lyhyesti sanottuna urakka
oli kaikkea muuta kuin helppo, vaikka
kyseisestä julkaisusta tulikin resurssien puitteissa ihan pätevä läpyskä, johon on lähinnä
tallennettu 1990-luvun ja 2000-luvun alun
toimijoiden muistoja ja tuntoja.
Sen jälkeen, kun minut vuonna 2009
valittiin PEK:n hallituksen puheenjohtajaksi, olen saanut useasti kuulla kysymyksen:
”Mitä te siellä PEK:issä oikein teette? Siis
kyllä mä Niagaran tiedän, mutta...” Haaveissani alkoi siintää päivä, jolloin voisin
lätkäistä historiikin kyselijän käteen ja
heläyttää: ”Luepa siitä.” Sittemmin selailin kovin kateellisena kävelevän suomalaiELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
sen elokuvan tietopankin ja idolini Raimo
”Rake” Siliuksen koostamaa Tampereen elokuvajuhlien 40-vuotishistoriikkia ja mietin:
”Olisipa meilläkin...”
Vaikka vaihdoin vuoden 2011 syksyllä
pääainetta käännöstieteestä mediakulttuuriin
aikeenani kirjoittaa PEK:iin liittyvä gradu,
oli historiikki aivan liian laaja aihe gradun
puitteisiin, ja päätin sittemmin rajata tutkielmani PEK:n levitystoimintaan. Kun hallituskollegani Niklas Nylund sitten bongasi
Filkkari-talkoolaisten riveistä vuoden 1971
lyhytelokuvajuhlista historian kandidaatintutkielman tehneen Juha Viinikaisen mahdolliseksi historiikin kirjoittajaksi, tuntui
ratkaisu helpolta. Koska kahden ihmisen on
hölmöä kirjoittaa samaan aikaan samasta
aiheesta, sovimme Juhan kanssa työnjaosta,
jonka mukaan hän kirjoittaisi historiikista pääosan ja minä muotoilisin gradunteon
ohessa PEK:n elokuvavuokrausta ja -levitystä käsittelevät luvut. Suunnitelma oli sinänsä
hyvä, mutta omalla kohdallani elämä tuli
eteen. Juhan pakertaessa kesän ajan oma
kirjoitustyöni lykkääntyi lykkääntymistään
painajaismaisen putkiremontin kurimuksessa. Kun Juhan raakateksti sitten oli valmis,
osoittautui korvaamattomaksi avuksi Emma
Laakso, joka alustavan oikolukuni jälkeen
kävi tekstin asiantuntevasti läpi. Omat
lukuni olen sitten lisännyt tekstiin viimeisen
hionnan ohessa.
7
Teos on jaettu kolmeen päälukuun: PEK:n
alkuvuosiin Tampereen ylioppilastalolla
ennen oman elokuvateatterin hankkimista,
Elokuvateatteri Pirkan aikaan 1985 - 1991 ja
lopulta Kehräsaareen ja Niagaran kuohuihin.
Ajallisesti jaottelu saattaa tuntua epäsuhtaiselta, mutta se tuntui silti luontevimmalta
ratkaisulta, sillä PEK:n tavoitteet ja pääasialliset toimintamuodot ovat sinänsä pysyneet pääpiirteittäin samankaltaisina vuosien
vieriessä, vaikka tukikohta ja työntekijät
ovat vaihtuneet ja teknologia uudistunut.
Huomattakoon myös, ettei kyseessä ole
millään muotoa koko totuus Pirkanmaan
elokuvakeskuksen tähänastisesta toiminnasta. Pyrimme saamaan historiikista mahdollisimman moniäänisen ja orgaanisen kokonaisuuden, mutta toimitukselliset ja ajalliset
rajoitukset tekivät tehtävänsä. Mikäli lukijasta tuntuu, että teoksessa ovat äänessä pääasiassa Juha Elomäki ja Jukka-Pekka ”Juise”
Laakso, johtuu tuo dominoiva asema lähinnä
siitä, että he eivät PEK:issä edelleen työskentelevinä päässeet pakoon jatkuvia utelujamme. Eräät tavoittelemamme henkilöt taas
halusivat vaieta tyystin, joko vaatimattomuuttaan tai muistamattomuuttaan. Tämä ei
millään muotoa vähennä heidän panoksensa
arvoa, vaikka se tässä jäisikin vähemmälle
huomiolle. Perimmäinen tarkoituksemme
oli tuoda kuuluviin ne äänet, jotka tähän asti
ovat kuuluneet lähinnä vain Yo-talon, Pirkan
tai Kehräsaaren uumenissa työskennelleiden
8
korviin, ja toivomme onnistuneemme siinä
edes jossain määrin.
Kiitos siis yhtä lailla sekä haastatelluille että haastattelematta jääneille entisille ja
nykyisille PEK-aktiiveille, noille kaikille
elokuvakulttuurin airueille, jotka ovat osaltaan olleet muokkaamassa Pirkanmaan Elokuvakeskuksesta sitä, mikä se tänä päivänä
on. Kiitos myös heille, jotka vaivautuvat
lukemaan työmme tuloksen näine alkusanoineen, joiden lopuksi en lupaa mitään.
Tampereella 12.11.2012
Liina Härkönen
Hallituksen puheenjohtaja,
Pirkanmaan Elokuvakeskus
Tampereen Ylioppilastalon
vuodet 1982–1984
Dingo aloitteli uraansa ja Nokia tunnettiin vielä kumisaappaistaan
Tampereen ylioppilastalo 12.12.1982
Ilmassa leijui edellisiltaisen oluen ja
tupakan katku. Kello oli tasan kuusi joulukuisena sunnuntai-iltana ja kirjava kolmekymmentäyhdeksänpäinen nuorisojoukko
oli kokoontunut Tampereen Ylioppilastalon
hämyiseen juhlasaliin. Oli vuosi 1982. Kekkonen oli vaihtunut Koivistoon ja pitkäaikainen neuvostojohtaja Leonid Brežnev oli
kuollut. Rockyhtye Dingo aloitteli uraansa
ja Nokia tunnettiin vielä kumisaappaistaan.
Suurin osa salissa olevista nuorista oli
tamperelaisia opiskelijoita. Monet heistä
opiskelivat tiedotusoppia, mutta oli paikalle
eksynyt muutama teekkarikin. Nuoret olivat
jakautuneet kolmeen suureen ryhmään: salin
lavalta katsottuna vasemmalla istuvien ajateltiin olevan kommunisteja, oikealla olevia
pidettiin porvareina ja keskellä oli demareihin liitetyn yhdistyksen jäseniä.
Monet olivat viettäneet myös edeltävän lauantai-illan Ylioppilastalolla ja jopa
eilinen portsari oli paikalla. Tänään hän ei
kuitenkaan ollut töissä, eikä muiden tarkoituksena ollut humaltua. Nyt oli kokoonnuttu perustamaan uutta yhdistystä. Sitä oli
suunniteltu jo useamman vuoden ajan, ja
tarkempia neuvotteluita oli käyty jo vuoden
päivät. Tarkoituksena oli, että perustettava
järjestö toimisi kattojärjestönä seitsemälle jo
olemassa olevalle yhdistykselle. Siitä tulisi
alueellisen toiminnan keskus.
10
Perustamisesta oli keskusteltu kauan,
eivätkä neuvottelut olleet aina olleet helppoja. Jotkut olivat pelänneet, että uuden
keskuksen tarkoituksena olisikin tehdä vain
politiikkaa: imaista pienemmät järjestöt
mukaan sellaiseen toimintaan, johon niitä ei
ollut tarkoitettu. Oliko tämä taas jokin kommunistien juoni? Tällaiset pelot eivät olleet
aivan tuulesta temmattuja, sillä edellinen
vuosikymmen oli politisoinut monia alun
perin epäpoliittisiksi tarkoitettuja yhdistyksiä.
Hankkeen ideoijat olivat tehneet kaikkensa yrittäessään vakuuttaa kaikki osapuolet
siitä, ettei asianlaita kerta kaikkiaan ollut
niin. Nyt ei tehtäisi politiikkaa! Pitkään jatkuneisiin neuvotteluihin alettiin olla jo niin
kyllästyneitä, että oikein vitutti. Lopulta
Ylioppilastalolle olivat saapuneet kaikki
ne, jotka olivat olleet taipuvaisia uskomaan
uuden yhdistyksen vilpittömiin päämääriin.
Nyt oltiin valmiita. Viimeinkin.
Kokous soljui kivuttomasti, sillä kaikki
tiesivät tarkkaan, mitä oltiin tekemässä.
Jotkut läsnäolijat pitivät hartaita ja syväluotaavia puheita, joissa visioitiin keskuksen
suurenmoista tulevaisuutta. Tulevan toiminnan kehuttiin kattavan koko Pirkanmaan
alueen, eikä vastalauseita kuulunut. Kokouksen osanottajat olivat nuoria ja idealistisia.
Yhtä mieltä oltiin varsinkin siitä, että lapset
tulisi ottaa toiminnassa erityisesti huomioon.
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Tampereen kaupungin edustaja oli kutsuttu paikalle selvittämään kaupungin kantaa
yhdistyksen perustamiseen, ja Lapista oli
tilattu alan asiantuntija kertomaan oma
näkemyksensä. Takapiruna taustalla hääri
myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunta.
Nopeasti läpi viedyn kokouksen päätteeksi kaikki läsnäolijat allekirjoittivat salin
esiintymislavalle sijoitetun sopimuskirjan. Sopimuskirjassa he ja heidän edustamansa seitsemän järjestöä liittyivät uuden
yhdistyksen jäseniksi. Samalla hyväksyttiin yhdistykselle tarkkaan laaditut säännöt.
Jotkut nousivat allekirjoituspaikalle kuitenkin hieman empien: oliko tämä sittenkään
hyvä idea?
kerrosta ylempänä eräässä Ylioppilastalon
toimistohuoneista.
Mistä tässä kaikessa mahtoi oikein olla
kyse? Mitä ylioppilaat olivat tällä kertaa
keksineet? Vai olivatko kommunistit sittenkin tämän takana? Jos olivat, minkälaiseen
alueelliseen toimintaan he oikein pyrkivät?
Tai ehkä kyseessä oli vain Ylioppilastalon
ovimiesten ammatillinen järjestäytyminen?
Vielä saman illan aikana pidettiin ensimmäisen hallituksen järjestäytymiskokous.
Sovitun mukaisesti jokaisesta jäsenyhdistyksestä valittiin ainakin yksi henkilö uuden
yhdistyksen hallitukseen. Tällä haluttiin
varmistaa, että kaikkien jäsenyhdistysten
ääni pääsisi kuuluviin. Edellisiltainen portsari valittiin yksimielisesti uuden hallituksen
puheenjohtajaksi. Hänen ideastaanhan tämä
kaikki oli saanut alkunsa. Yhdistyksen hallitukseen nousi hänen lisäkseen kaksi muutakin Ylioppilastalon ovimiestä, ja perustajajäsenten joukossa oli vielä lisää talon
henkilökunnan jäseniä. Keskuksen toiminta
oli tarkoitus aloittaa heti seuraavana aamuna
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
11
Perustaminen ja tamperelaisen
elokuvakerholiikkeen yhdistyminen
Ei, nuoret eivät olleet tulleet Ylioppilastalolle perustamaan ammattiyhdistystä, eikä
tapaukseen liittynyt politiikkaakaan. Kyse
oli elokuvasta. Se lienee lyhyin vastaus.
Tampereen Ylioppilastalolle 12.12.1982
kokoontuneita yhdisti Tampereen, nuoruuden ja opiskelemisen lisäksi kiintymys elokuvaan, ja suurin osa heistä oli tamperelaisia
elokuva-aktiiveja. Yhdistyksen seitsemän
jäsenjärjestöä olivat tamperelaisia elokuvakerhoja: elokuvakerhot Monroe, Solaris,
Prisma ja Nykyaika sekä lastenelokuvakerhot Elvis, Ykkönen ja Peltolammin lastenelokuvakerho. Myös Tampereen yliopiston
ylioppilaskunta oli mukana perustamisessa.
Uuden yhdistyksen nimeksi tuli Pirkanmaan Elokuvakeskus, lyhyemmin PEK.
Alueellisena elokuvakeskuksena se oli Suomessa ensimmäisten joukossa: aiemmin
oli perustettu vain Oulun Elokuvakeskus.
Kuopiossa rekisteröitiin Itä-Suomen Elokuvakeskus samoihin aikoihin kuin PEK eli
vuoden 1983 alussa. Tämän jälkeen samanlaisia keskuksia alkoi syntyä enemmänkin.
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarkoituksena oli edistää alueen elokuvakulttuuria.
Tarkoitus on sama edelleen – kolme vuosikymmentä myöhemmin. Elokuvakeskus on
pyrkinyt erityisesti ylläpitämään elokuvatarjonnan monimuotoisuutta, ja se on elämänsä
aikana suonut pirkanmaalaisille mahdolli12
suuden nähdä tuhansia sellaisia elokuvia,
joita he eivät olisi muutoin pystyneet näkemään. PEK:n esittämiä elokuvia on vuosien
varrella käynyt katsomassa yli miljoona
elokuvan ystävää. Yhdistyksen toiminnan
keskiössä ovat olleet erityisesti lapset. Sen
lisäksi, että lapsille ja nuorille on PEK:n
toimesta järjestetty lukematon määrä elokuvaesityksiä, on heille erilaisissa mediakasvatusprojekteissa annettu myös mahdollisuus
kokeilla niiden tekemistä itse.
Vaikka periaatteet ja tarkoitusperät ovat
edelleen samat, on Elokuvakeskus myös
muuttunut näiden kolmenkymmenen vuoden
aikana. Se on kehittänyt toimintojaan ja joutunut vastaamaan ajan haasteisiin. Alussa
toiminta keskittyi lähinnä elokuvaesitysten
järjestämiseen, mutta nykyään PEK myös
esimerkiksi levittää elokuvia, ja sen levittämiä suomalaisia dokumentteja on 2000luvulla palkittu jopa Jussi-patsain.
PEK on jo 27 vuotta ollut myös elokuvateatterin omistaja, ja viimeiset 20 vuotta
se on hallinnut nykyisin 129-paikkaista Arthouse Cinema Niagaraa Tampereen Kehräsaaressa. Yhdistystä perustettaessa omasta
elokuvateatterista uskallettiin hädin tuskin
haaveilla, mutta nykyään Elokuvakeskusta
ei voisi ajatellakaan ilman sen omaa teatteria. Pirkanmaan Elokuvakeskus on muutenkin 30 vuoden aikana kasvanut, ja nykyään
se on maamme 13 elokuvakeskuksen jouTAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
kosta toiminnan laajuudeltaan ja katsojamääriltään suurin.
Pirkanmaan Elokuvakeskus on siis
vuosien varrella ollut osa huomattavan
monen suomalaisen elämää, ja nykyään,
vuonna 2012, se tunnetaan esimerkiksi elokuvateatterinsa ansiosta Pirkanmaan ulkopuolellakin. Mutta miten tähän on päädytty?
Mitä kaikkea Pirkanmaan Elokuvakeskuksen 30-vuotisen historian aikana on ehtinyt
tapahtua? Millainen sen tarina oikein on?
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
13
Elokuvan lumoamat
Aloitetaan tarina tarkastelemalla, miten elokuvakeskuksen perustamiseen oikein päädyttiin. Aivan aluksi pitää todeta, että toisinkin olisi voinut käydä, sillä elokuvakerhojen
välinen yhteistyö ei vielä 1980-luvun alussa
ollut mikään itsestäänselvyys, eikä elokuvakulttuuri ollut täysin erotettavissa politiikasta. Edellisen vuosikymmenen aikana
tamperelaiset elokuvakerhot olivat nimittäin
jakautuneet erillisiin leireihin. Esimerkiksi PEK:n perustajajäsenyhdistys Prisma oli
vuonna 1976 perustettu varta vasten porvarilliseksi vastavoimaksi kahdelle toiselle
perustajajäsenyhdistykselle, vasemmistolaisina pidetyille Monroelle ja Solarikselle.
Minkä takia elokuvakerhot kuitenkin päättivät vuonna 1982 jättää politiikan lopullisesti
syrjään ja alkaa edistää elokuvakulttuuria
yhdessä? Miten ja miksi Pirkanmaan Elokuvakeskuksen taival oikein alkoi?
Sitä täytyy kysyä PEK:n ensimmäiseksi
puheenjohtajaksi valitulta Ylioppilastalon
entiseltä portsarilta, Juha Elomäeltä; onhan
hän koko idean isä. Juhan mukaan kaikki
alkoi siitä, kun pieni poika ja elokuva kohtasivat ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa
Imatralla: jo neljävuotiaana Juha alkoi käydä
veljensä kanssa elokuvateatteri Rajapirtissä.
Hieman vanhempana hän alkoi päästä elokuviin ilmaiseksi vastineeksi elokuvateatterin kaappimainosten vaihtamisesta, jonka
jälkeen elokuville ei ole näkynyt loppua.
14
– Mä kävin katsomassa kaikki elokuvat,
jotka siellä pyöri, muistelee Juha hymyillen.
Elokuva siis lumosi Juhan jo pienenä,
eikä hän ole sen lumosta sittemmin toipunut. Juha on ollut PEK:n toiminnassa
mukana koko sen 30-vuotisen historian
ajan. Nykyään hän on PEK:n elokuvateatteri
Niagaran teatterinhoitaja, ja sitä tointa hän
on hoitanut jo 20 vuotta. Juha vastaa myös
PEK:n elokuvalevityksestä.
Toisen PEK:n perustajajäsenen Pekka
Halttulan mukaan Juha on ilman muuta
tärkein tekijä PEK:n synnyn takana. Innostavana persoonana Juha sai muutkin kiinnostumaan asiasta:
– Se oli Juhan ajatus ja toteutus. Mutta
ei niin, että hän olisi sitä yksin pystynyt tai
halunnutkaan tehdä.
Eikä Juhan tarvinnut, sillä mukana oli
monia muitakin elokuvan lumoamia. Perustamiskirjassa on yhteensä 39 nimeä, ja useat
heistä olivat PEK:n toiminnassa mukana
vielä pitkään perustamisen jälkeen. Pekkakin on pitkän linjan ’’pekkiläinen’’; hän istui
yhdistyksen hallituksessa peräti 25 vuotta.
Ja mikäpä mukaan kuin elokuva oli syynä
hänenkin innostukseensa. Hänen kohdallaan
palon oli sytyttänyt nuorena nähty Dennis
Hopperin Easy Rider (1969).
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Haastattelussa kesäkuussa 2012, Juhan
vieressä Kehräsaaren toimiston sohvalla,
istuu eräs toinenkin elokuvan lumoama pekkiläinen. Elokuvakeskuksen nykyinen toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laakso eli Juise
on niin ikään ollut toiminnassa mukana koko
keskuksen vivahteikkaan historian ajan. Toiminnanjohtajana hän on työskennellyt vuodesta 1998 lähtien, ja tätä ennen hän toimi
kymmenisen vuotta yhdistyksen puheenjohtajana. Juisenkin houkutteli mukaan elokuva,
ja ensimmäisen kerran hän kävi elokuvissa
jo vauvana. Elokuvakeskuksen lisäksi Juise
on työskennellyt jo vuosia Tampereen lyhytelokuvajuhlien festivaalijohtajana.
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarina
alkaa siis elokuvasta ja sen lumoamista
ihmisistä. Tarinan voisikin niin halutessaan
aloittaa jo 1800-luvun puolelta, aina elokuvan syntyhetkistä saakka. Aloitamme kuitenkin hieman lähempää ja jatkamme muutamien keskeisten pekkiläisten muistelua
PEK:n synnystä.
i
PEKKA HALTTULA
JA EASY RIDER
– Se piti väkisin päästä katsomaan Kinoon, vaikka ikä ei ihan
riittänyt. Me tehtiin yhden kaverin
kanssa sellainen jippo, kun se poke
ei päästänyt meitä sisään, kun se
näki, että me ollaan alaikäisiä. Me
mentiin aseman eteen rullakioskin
viereen puhelinkoppiin ja soitettiin
teatteriin. Esiinnyttiin jonain ihme
johtaja Grönstrandina, joka sano,
että hän on suositellut pojilleen tätä
elokuvaa ja on noloa, jos pojat ei
pääse sitä katsomaan.
Sitten mentiin uudestaan norkoilee
Kinon aulaan. Leffa oli jo alkanut ja
vahtimestari, siihen aikaan niillä oli
vielä virkapuvutkin, tuli meidän luo
ja sanoi, että ’’psst, pojat teidänkös
isä soitti?’’ Me sanottiin, että joo!
’’No tulkaa nyt tästä sitten sisään.’’
– Siitä pamahti sitten Steppenwolf
soimaan. Ja leffat rupes kiinnostaa!
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
15
Elokuvakerhot: elämäntapa ja ilmiö
Ensimmäiseen elokuvakerhoonsa, Pennittömiin, Juha Elomäki liittyi Imatralla jo
14-vuotiaana. Kun hän sitten kymmenkunta
vuotta myöhemmin, 1980-luvun taitteessa,
tuli opiskelemaan Tampereelle sosiologiaa,
kulki tie luonnollisesti tamperelaisen elokuvakulttuurin äärelle ja sen sydämeen, elokuvakerho Monroeen.
Monroe oli tuolloin iso, suorastaan järkälemäinen. Parhaimmillaan sillä oli 1970luvun lopulla ollut jäseniä yli 1300. Vuonna
1968 perustettu kerho oli Tampereen ja
koko Suomen suurin. Isoja olivat maamme
muutkin elokuvakerhot, sillä elokuvakerholaisia oli parhaimmillaan Suomessa jopa
20 000. 1970-luku oli ollut Suomessa elokuvakerhojen kulta-aikaa: vuosikymmenen
aikana niiden määrä oli nelinkertaistunut ja
1970-luvun lopulla niitä oli yli kaksisataa.
Tampere oli maan aktiivisimpia elokuvakerhokaupunkeja.
Siellä
toimivat
Monroen lisäksi muun muassa elokuvakerhot Nykyaika, Kaihi, Solaris, Prisma ja
Walhalla. Nykyaikaa pyörittivät Teknillisen
korkeakoulun opiskelijat Hervannassa, ja
Kaihi oli lääketieteen opiskelijoiden kerho.
Vasemmistolaisena pidetty Solaris oli syntynyt koululaisten perustamana, ja Prisman
olivat puolestaan perustaneet oikeistolaiset
elokuva-aktiivit vastavoimaksi vasemmistokerhoille. Walhallan tarkoituksena oli tehdä
pohjoismaista elokuvaa tunnetuksi. Näiden
16
kerhojen lisäksi Tampereella oli myös monia
lastenelokuvakerhoja sekä muita pienempiä
elokuvakerhoja.
Juhan ja Jukka-Pekka Laakson mukaan
elokuvakerhot olivat tamperelaisille opiskelijoille 1980-luvun taitteessa niin iso asia,
ettei sitä pysty oikein tämän päivän näkökulmasta käsittämään.
– Kun meni opiskelemaan, niin ensin hankittiin tietysti opiskelijakortti, Juise muistelee. – Mutta heti seuraavaksi annettiin
ymmärtää – se oli, että jos sä halusit siihen
aikaan olla hipsteri – niin sulla oli pakko
olla Monroen jäsenkortti.
Juha ja Juise pohtivat yksissä tuumin, että
tuolloin elokuvakerhot olivat elämäntapa ja
ilmiö. Juhan mukaan kerhojen, ja varsinkin Monroen, kausikortit myytiin yleensä
heti loppuun. Monroe järjesti näytöksensä
Tampereen Teknillisellä oppilaitoksella eli
Tekulla. 850-paikkainen sali saatiin Juhan
mukaan aina täyteen:
– Liput meni heti. Ei tarvinnut edes
myydä. Kunhan ilmoitti, että ne olisi saatavilla.
Jaana Semeri, PEK:n perustajajäseniä
hänkin, on muiden pekkiläisten tavoin ollut
elokuvahullu jo nuoresta pitäen. Hän on
Juhan ja Juisen kanssa samaa mieltä: 1970TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
luvun lopun Tampereella opiskelijalla ei
ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä elokuvakerhoon, ja lähes kaikki halusivat kuulua
niihin. Jaana itse kuului Elokuvakerho Monroeen ja oli muutaman vuoden verran kerhon
kukoistuskauden aikaan sen puheenjohtaja.
Jaanan mukaan Tampereen vanhimmalla
elokuvakerholla oli myös kaupungin paras
ohjelmisto.
Elokuvien kautta voitiin myös yrittää
ymmärtää ympäröivää maailmaa. Jaanan
mukaan elokuvat olivatkin elokuvakerholaisille tärkeä kokemisen ja havainnoinnin
muoto, sillä ne tarjosivat mahdollisuuden
sukeltaa toisiin maihin ja maailmoihin.
Myös teekkarit olivat innokkaita elokuvakerholaisia, ja teekkarien elokuvakerho
Nykyajan esitystoiminta oli muiden kerhojen tavoin aktiivista. 1980-luvun alussa
monta vuotta elokuvakerho Nykyajan
puheenjohtajana toimineen Hannu Niemisen
mukaan kerhon näytökset, jotka esitettiin
Hervannan palloiluhallissa keskiviikkoisin,
olivat huippusuosittuja:
– Mikontalosta ja Opiskelijankadulta oli
aina suoranainen kansainvaellus meidän
esityksiin.
Hannun mukaan kerhon näytöksien järjestämiseen liittyi hallituksen osalta valtava
fyysinen urakka, kun palloiluhallin sali
piti raahata täyteen penkkejä. Hannu toimi
1980-luvulla Nykyajan hallituksen ohella
myös Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa.
Elokuvakerhot olivat 1970-luvun lopulla
ja 1980-luvun alussa niin suosittuja, että
niiden suosiota on vaikea täysin selittää.
Kerhojen suuri suosio on nimittäin täysin
päinvastainen ilmiö Suomen elokuva-alan
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
silloiseen tilanteeseen verrattuna. 1970luvulla kotimainen elokuva-ala oli historiansa huonoimmassa jamassa. Muun muassa
television tulon seurauksena suomalaisten
elokuvissakäynti oli 1960-luvulta alkaen
vähentynyt huomattavasti, ja samalla kotimaisia elokuvia tehtiin ennätysvähän.
Esimerkiksi vuonna 1974 valmistui vain
muutama elokuva, kun niitä parhaimmillaan
oli valmistunut vuosittain pitkälle toistakymmentä. Kuitenkin samaan aikaan elokuvakerhojen suosio kasvoi kasvamistaan.
On muistettava, että elokuvien katselu
oli tuolloin hyvin erilainen rituaali kuin
nykyään. Televisiossa 3 – 4 kertaa viikossa
nähtävien elokuvien lisäksi niitä ei voinut
nähdä kuin elokuvateattereissa. Elokuvat
olivat tuolloin vain filmillä, ja kopioita oli
olemassa rajallinen määrä. Ei ollut olemassa DVD tai Blu-ray -levyjä, ei vielä edes
videoita. Kotivideot lanseerattiin toden
teolla vasta 1980-luvun puolella. Elokuvateattereissakin elokuvia pyöri huomattavasti nykyistä vähemmän, sillä tapana oli, että
yhdessä teatterissa esitettiin yhtä elokuvaa
kerrallaan.
Filmikopion lisäksi elokuvien näkemiseksi tarvittiin myös projektori ja valkokangas. Tämä tarkoitti sitä, että jos elokuvaharrastaja halusi nähdä muita elokuvia kuin
mitä elokuvateattereissa ja televisiossa sattui
pyörimään, kuten harvinaisempia ulkomaalaisia elokuvia, tarvitsi hän yhteisön, jossa
filmikopioiden hankkimisesta ja esitystilojen vuokraamisesta tulevat kulut voitiin
jakaa. Toisin kuin nykyään, elokuvia ei siis
oikein voinut harrastaa yksin ilman kerhoon
kuulumista. Tämä ei kuitenkaan ollut pelkästään elokuvien harrastamista rajoittava
tekijä: yhteisö toi oman mausteensa elokuvakokemukseen. Se oli osa sen lumousta.
17
Nuorille opiskelijoille elokuvakerhot tarjosivat siis yhteisön, jossa voitiin helposti
tutustua toisiin ihmisiin. Elokuvakerhojen
suosiota opiskelijoiden keskuudessa voikin
selittää myös se, ettei Tampere tarjonnut
nuorille elokuvakerhojen lisäksi oikein
mitään muuta, missä sosiaalista toimintaa
olisi voinut harjoittaa:
Monroen toiminnassa mukana olleen
Jaana Semerin mukaan politiikkaa ei kerhojen piirissä otettu vakavasti, vaan useimmiten enemmänkin huumorilla. Mitään virallisia suhteita puolueisiin ei ollut.
– Täällä oli Tillikka ja Ylioppilastalo. Ja
elokuvakerhot. Mitä muuta oli? Ei mitään,
Juha Elomäki pohtii.
– Solaristahan pidettiin kommariyhdistyksenä. Ja me tietysti pidettiin prismalaisia
puhtaaksi viljeltyinä porvareina.
On tietysti näkökulmakysymys, oliko
Tampereella tuolloin muuta tekemistä kuin
Juhan edellä mainitsemat aktiviteetit, kuten
tuolloin elokuvakerho Prisman esitystoimintaa järjestänyt Jukka-Pekka Laakso muistuttaa:
Tamperelaiset elokuvakerhot olivat 1980luvun alussa suosionsa huipulla. Kaikilla
kerhoilla riitti jäseniä. Yhteensä tamperelaisissa kerhoissa oli jäseniä useita tuhansia. Monroessa oli vuonna 1982 lähes 1000
jäsentä, ja esimerkiksi teekkarien Nykyajassakin melkein 500. Solaris ja Prisma olivat
jäsenmääriltään Nykyajan kokoisia. Jos
kerhot kerran olivat vahvoja omillaankin,
ja jos niitä erotti toisistaan ainakin kuviteltu
poliittinen suuntautuminen, mikä oikein veti
ne saman katon alle vuonna 1982?
– Olihan täällä I-Klubi, hän virnistää sohvalla Juhan vieressä.
– I-KLUBI! Juha huudahtaa nauraen ja
jatkaa: – Ei se välttämättä ollut... noh, se oli
prismalaisten paikka... Ja nauru jatkuu.
Pekkakin kertoo Solariksen ja Prisman
suhteista naureskellen samalla:
Juhan leikkimielinen nokittelu Juisen
prismalaisuudesta johtuu siitä, että elokuvakerhot oli 1970-luvulla jyvitetty poliittisesti,
ja tuo jako oli jossain määrin edelleen olemassa 1980-luvun alussa. Prisman ajateltiin
olevan Kansallisen Kokoomuksen, Solariksen Suomen Kansan Demokraattisen Liiton
(SKDL) ja Monroen Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen (SDP) kerho.
– Kerhojen välillä oli vähän sellaista kissanhännänvetoa. Ei nyt kovin vakavaa, sitä
vähän vinoiltiin toisillemme toiminnasta ja
ohjelmistojen koostamisesta, tuolloin Solariksen hallituksessa toiminut Pekka Halttula
muistelee.
18
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Idea kerhojen yhteenliittämisestä
Alkuperäinen idea kerhojen yhteenliittämisestä oli Juha Elomäen. Vaikka elokuvakerho Monroella oli yksi palkattu työntekijäkin,
oli toiminnan laajuus niin suurta, että rahaa
jäi senkin jälkeen yli. Lähes heti Monroen
toimintaan mukaan tultuaan Juha oli alkanut
miettiä, miten tuolla ylimääräisellä rahalla
voitaisiin parhaiten kehittää toimintaa
eteenpäin. Monroen toiminta oli jo valmiiksi laajaa: sarjamuotoisen esitystoiminnan
lisäksi kerholla oli oma lehti ja se järjesti
seminaareja, koulutustilaisuuksia ja kabareita. Mutta Juha halusi enemmän, hän halusi
kehittää elokuvakulttuuria kaikin mahdollisin tavoin.
Monroen toiminnan taloudellinen ylijäämä ei loppujen lopuksi ollut kuitenkaan
kovin suuri, eikä sillä siksi pystyttäisi tekemään ihmeitä. Juha kuitenkin huomasi,
että muutkin kerhot jäivät toiminnastaan
plussan puolelle, vaikkakin Monroeta vaatimattomammin. Entä jos kerhojen voimat
yhdistettäisiin? Juha alkoi keskustella kerhojen yhdistämisestä muiden monroelaisten
kanssa. Muut olivat hänen kanssaan samaa
mieltä, ja ideaa alettiin kehitellä eteenpäin.
Tätä ennen kerhot olivat kilpailleet jäsenistä, mutta keskinäisen kilpailun lopettamalla
ja toimintojaan yhdistämällä kerhot voisivat
myös säästää rahaa.
Heti ajatuksen saatuaan Juha alkoi esitellä ideaansa kerhojen yhdistämisestä muille
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
kerhoille. Hän tiedusteli myös prismalaisten
mielipidettä, ja Jukka-Pekka Laakso muistaa
miettineensä, että ideassahan oli järkeä.
Kerhojen tulot yhdistämällä voitaisiin tehdä
elokuvakulttuurin puolesta paljon enemmän
kuin mihin kerhot ikinä pystyisivät yksin.
Kerhojen voimien yhdistämistä puolsi
myös se, ettei niiden tulevaisuus näyttänyt
enää vuonna 1982 aivan niin valoisalta kuin
pari vuotta aikaisemmin. Juhan mukaan
opiskelijoiden mielenkiinto alkoi suuntautua
muualle: kaupunkiin oli tullut uusia aktiviteetteja esimerkiksi uusien illanviettopaikkojen muodossa. Myös videoiden tulo söi
kerhojen suosiota, sillä niiden avulla elokuvia pystyi harrastamaan ilman kerhoakin.
Jäsenmäärien vähentyessä yhdistyminen
olisi kaikkien kannalta parempi.
Pekka Halttulan mielestä jotain oli
tehtävä:
– Oli nähtävissä vähän väsymistä siihen
kerhotoimintaan, eikä se ihan siltä pohjalta
voinut enää jatkua. Ne jäsenmäärät oli ollut
niin maksimissaan.
PEK:n perustajajäsenen Kai Ovaskaisenkin mukaan kerhojen jäsenmäärät alkoivat
selvästi olla laskusuhdanteessa. Kerhojen
huononeva tilanne oli huomattu Solariksessa, jossa Kai 1980-luvun alussa toimi, seuraamalla niin sanottua kossuindeksiä:
19
– Jäsenkortti ei saisi maksaa yli kossupullon verran. Mutta siinä vaiheessa rupes
olemaan aika ilmeistä, että sen hinta nousee
vääjäämättä sen yli. Kulurakenne suhteessa
jäsenmäärään rupes karkaamaan käsistä.
Ja niin ajatus elokuvakeskuksesta alkoi
näyttää varteenotettavalta idealta. Siitä tulisi
kerhojen yhteenliittymä; yhdistys, joka
kokoaisi niiden voimat yhteisen tavoitteen,
elokuvakulttuurin edistämisen, eteen.
i
MAIJA POPPANEN
LUMOSI JAANA
SEMERIN JA KAI
OVASKAISEN
Jaanan ja Kain lapsuuden mieleenpainuvimman elokuvakokemuksen
synnytti, hassua kyllä, sama elokuva, Walt Disneyn Maija Poppanen
(1964).
Jaanan mukaan syynä tähän olivat varsinkin sen aikaansa edellä
olleet erikoistehosteet. Kai puolestaan näki elokuvasta unia vielä
vuosia sen näkemisen jälkeenkin.
Kai ei ole nähnyt elokuvaa lapsuutensa jälkeen. Kokemus oli lapselle
niin hieno, ettei hän ole halunnut
pilata sen muistoa katsomalla sitä
uudestaan.
Jaana ja Kai ovat PEK:n perustajajäseniä. Jaana toimi monta vuotta
PEK:n kustantaman La Strada -lehden päätoimittajana. Kai oli niin
ikään synnyttämässä ja toimittamassa La Stradaa, ja hän toimi vuodesta 1989 vuoteen 1998 PEK:n toiminnanjohtajana.
20
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Oulun Elokuvakeskus oli ensimmäinen
Idea elokuvakeskuksesta ei kuitenkaan syntynyt aivan tyhjiössä, vaan mallia otettiin
jossain määrin Oulusta, jossa jo toimi elokuvakulttuuria kehittävä järjestö. Vuonna
1973 syntynyt Oulun Elokuvakeskus tuki
elokuvakulttuuria laajalla rintamalla: se
muun muassa vuokrasi 16mm-elokuvakopioita eteenpäin ja tuki elokuvatutkimusta.
Nimestään huolimatta Oulun Elokuvakeskuksen tavoitteena oli edistää ja kehittää elokuvakulttuuria Oulun lisäksi koko PohjoisPohjanmaan alueella. Myös Tampereella
kaavailtiin perustettavan elokuvakeskuksen
tarkoitukseksi elokuvan ilosanoman levittämistä myös Tampereen lähikuntiin. Alueellisen elokuvakulttuuritoiminnan kehittämisen taustalla oli myös todellinen tarve, sillä
läheskään kaikissa Pirkanmaan kunnissa ei
tuolloin ollut omaa elokuvateatteria.
Oulun esimerkistä myös tajuttiin, että alueellista elokuvakulttuuria kehittämällä voitaisiin päästä valtion myöntämän avustuksen
piiriin. Oulussa toimi nimittäin valtion avustusta nauttiva alueellinen elokuvasihteeri.
Sellainen haluttiin Tampereellekin, sillä elokuvan kulttuurijärjestöt eivät voineet vielä
tuolloin saada valtion taloudellista tukea
millään muulla tavoin. Elokuvasihteerit toimivat Opetusministeriön rahoituksella, ja
heidän tarkoituksensa oli kehittää alueellista
elokuvatarjontaa. Rahoituksen taustalla oli jo
edeltävillä vuosikymmenillä herännyt ajatus
kulttuuripalveluiden, tässä tapauksessa elo-
kuvatarjonnan, alueellisesta tasa-arvosta.
1980-luvun alussa noin kaksi kolmasosaa
suomalaisista kunnista oli vailla elokuvateatteria, ja muun muassa tätä tilannetta yritettiin korjata elokuvasihteerien avulla. Ajatuksena oli, että kaikilla suomalaisilla tulisi olla
mahdollisuus nähdä elokuvia.
PEK:n perustajäsen, PEK:n piirissä
paremmin Kessuna tunnettu Heikki Keskinen muistelee, että Oulun elokuvakeskuksen
innoittamana monilla elokuvakerholaisilla
saattoi tuolloin olla samantapaisia haaveita elokuvakeskuksesta Tampereella, mutta
vahvimpana ajatus oli ilman muuta Juhan
mielessä.
Juhan mukaan Oulun Elokuvakeskus
toimi esikuvana kuitenkin lähinnä vain
nimensä suhteen. Oulun Elokuvakeskus ei
nimittäin varsinaisesti ollut elokuvakerhojen
perustama, vaan se toimi kiinteämmin yhteydessä Oulun kaupunkiin. Tampereella elokuvakeskusta puolestaan lähdettiin perustamaan nimenomaan elokuvakerhojen kesken
– ilman kaupungin varsinaista mukanaoloa.
PEK siis syntyi hieman Oulun tapauksesta
poikkeavista lähtökohdista.
i
KESSU PAIKKAA
KAURISMÄKEÄ
Heikki ’’Kessu’’ Keskinen liittyi elokuvakerho Solariksen jäseneksi jo
lukioikäisenä 1970-luvun puolivälin
jälkeen. Yhdistyksen hallitukseen
hän meni kuitenkin vasta vuonna
1979:
– Solariksen hallituksen puheenjohtaja kysy silloin, että kiinnostaako
ketään hallitustyöskentely? Paikalla ollut Kati Sinisalo sano heti, että
häntä kiinnostaa. Tästä rohkaistuneena mäkin sanoin, että kyllä mäkin voisin lähtee. Vasta sitten jälkikäteen kuultiin, että me paikattiin
hallituksesta eronnutta Aki Kaurismäkeä, Kessu nauraa. – Aki jäi pois,
niin piti saada kaksi tilalle.
Kessun mainitsema Kati Sinisalokin
oli joulukuussa 1982 mukana perustamassa Pirkanmaan Elokuvakeskusta.
Vaikka Oulun Elokuvakeskus koettiin
lähtökohdiltaan erilaiseksi, oli sen ansiosta
jo valmiiksi olemassa käsite ”elokuvakeskus”. Oli siis olemassa yleinen käsitys siitä,
mikä elokuvakeskus on ja minkä tyyppistä
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
21
toimintaa se harjoittaa. Tältä pohjalta oli helpompi alkaa suunnitella myös Pirkanmaan
Elokuvakeskusta: kun ideasta kerrottiin
muille tahoille, oli näillä tahoilla jo valmiiksi jonkinlainen ymmärrys siitä, millainen
tällainen elokuvakeskus voisi olla.
yksikseen, mutta alueelliselle elokuvakeskukselle se oli mahdollista.
Juhan ja muiden monroelaisten ideoinnin seurauksena elokuvakeskusideaa alettiin
kokeilla Monroessa, ja oikeastaan elokuvakerho näki itsensä eräänlaisena Tampereen
alueen elokuvakeskuksena jo ennen PEK:n
perustamista. Monroen toimintasuunnitelmassa vuodelle 1982 lukee seuraavaa:
Elokuvakerho Monroe ry. kehittää toimintaansa paikallisena elokuvakeskuksena. Sen
luonne muita kerhoja ja yksityisiä ihmisiä
palvelevana asiantuntijaelimenä korostuu
mm. kasvavan kirjaston, lisääntyvän julkaisutoiminnan sekä vuoden aikana järjestettävien yleisötilaisuuksien myötä.
Alueelliseen elokuvasihteerin palkkaamiseen kohdistettua avustusta ei Juhan mukaan
voinut kuitenkaan saada yksittäinen elokuvakerho, vaan tarvittiin selkeästi laajempi
organisaatio:
– Vaikka muut kerhot eivät olisi lähteneet
mukaan, Monroe olisi varmaan perustanut
elokuvakeskuksen yksinkin. Elokuvakerho
Monroe tai elokuvakerho Prisma ei olisi
kuitenkaan voinut päästä valtion tuen piiriin
22
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Porvaritkin mukaan vallankumoukseen
Elokuvakeskuksen perustamisessa piili
kuitenkin vielä pieni ongelma – poliittinen
sellainen. Vaikka suomalaisen kulttuurikentän räikeimpien poliittisten kuohujen aika
oli jo ohi, merkitsi elokuva vielä joillekin
enemmän politiikkaa kuin kulttuuria. Elokuvakerhot ja politiikka eivät olleet täysin irrotettavissa toisistaan, sillä edeltävällä vuosikymmenellä elokuvakerholiike oli saanut
joidenkin silmissä vasemmistolaisen leiman,
jota ei hevillä sivuutettu.
– Sehän tietysti nosti epäilyn siitä, että
tässähän tehdään taas kommunistien salajuoni, Juha miettii totisena. – Vaikka kyse
oli pelkästään elokuvasta ja elokuvakulttuurista!
Elokuva- ja kulttuurialan ihmisten lisäksi
Juha alkoi tiedustella myös kaupallisilta ja
julkisilta tahoilta, miltä idea elokuvakerhoja
yhdistävästä ja elokuvakulttuuria edistävästä
keskuksesta kuulostaisi. Kaupalliselta sektorilta näytettiin Juhan mukaan vihreää valoa,
mutta Tampereen kaupungin puolella asiasta
ei aluksi kovinkaan innostuttu. Kokoomuksen ja SDP:n hallussa ollut kaupungin johto
ei ollut aina ollut järin kiinnostunut laitavasemmistolaiseksi leimautuneesta elokuvakulttuurista, ja edeltävällä vuosikymmenellä
elokuvakulttuuriväen ja Tampereen kaupungin välillä oli Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteydessä käyty mittaviakin kiistoja.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
Tämä kaikki oli seurausta suomalaisen
kulttuurikentän vahvasta politisoitumisesta 1970-luvulla. Kulttuurijärjestöt olivat
sitoutuneet puolueisiin ja ideologioihin, ja
vastakkainasettelu oikeiston ja vasemmiston
välillä oli räikeimmillään. Innokkaan vasemmistolaisen nuorison mielestä suomalainen
yhteiskunta ja kulttuuri vaativat uudistamista. Se oli jo 1960-luvulta alkaen alkanut vastustaa sodan käyneen sukupolven vanhoilliseksi kokemaansa maailmankatsomusta,
mutta 1970-luvun alussa tämä nuorisoradikalismi sai entistä poliittisemman luonteen.
Vanhemman polven valtaapitävät porvarit
pelkäsivät nuorten uhoa ja väittivät heidän
olevan pelkästään kommunistisen vallankumouksen asialla. Eikä tällaisen tulkinnan
tekeminen ollut kovin vaikeaa, sillä monet
nuoret vasemmistointellektuellit ihannoivat
äänekkäästi nimenomaan Neuvostoliittoa.
Ylilyöntejä tapahtui julkisessa keskustelussa
molemmin puolin.
Samanlainen poliittinen kahtiajakautuminen näkyi myös elokuva-alalla. Toistensa
päävastustajina tässä kamppailussa toimivat
elokuvan liike- ja kulttuuriala. Elokuvan liikeala elokuvateattereineen ja -tuottajineen
edusti kamppailussa oikeistolaista puolta.
Kulttuurialalla toimiva niin sanottu elokuvakerholiike edusti kamppailun vasemmistolaista puolta.
23
Vaikka puolueuskollisuus tai ideologia
oli harvemmin syy liittyä elokuvakerhoon,
olivat elokuvakerhot joutuneet poliittisen
kulttuuriväännön osaksi. Niille oli syntynyt
kolme kattojärjestöä, yksi vasemmistolaisille, toinen oikeistolaisille ja kolmas keskustalaisille kerhoille. 1980-luvun taitteessa
suurin osa suomalaisista elokuvakerhoista
kuului vuonna 1956 perustettuun Suomen
elokuvakerhojen liittoon (SEKL ry). Alun
perin SEKL oli tarkoitettu kattojärjestöksi kaikille suomalaisille elokuvakerhoille,
mutta varsinkin 1970-luvulla se politisoitui
niin vahvasti, että sille ja sen vasemmistolaiselle politiikalle perustettiin vuonna 1975
oikeistolainen vaihtoehto, Elokuvakulttuuri
ry.
Tamperelainen elokuvakerho Prisma oli
Elokuvakulttuuri ry:n jäsen ja PEK:n muut
perustajajäsenet puolestaan SEKL:n jäseniä.
Hullu 70-luku oli siis jakanut myös tamperelaisen elokuvakulttuurin, ja vaikka kerhot
eivät välttämättä virallisesti mitään puolueita kannattaneetkaan, olivat poliittiset kytkökset olemassa ainakin ajatuksen tasolla.
1970-luvulla elettiin aikaa, jolloin maailman ajateltiin jakautuvan selkeästi vasempaan ja oikeaan: oli joko kommunisti tai
porvari. Näin oli myös kerhojen laita. Kerhot
eivät kuitenkaan sinänsä toimineet puoluepoliittisesti, vaan niille oli vain ajan hengen
mukaisesti annettu puoluepoliittisia rooleja.
24
Nämä roolit oli Tampereella jaettu kunnallisen vallankäytön mukaan. Kaupunginvaltuustossa suurimmat puolueet olivat kokoomus, SDP ja SKDL, ja siksi Tampereen
kolme suurinta elokuvakerhoakin samaistettiin nimenomaan näihin puolueisiin.
Toisaalta joitakin näiden roolien mukaisia
eroja saattoi myös havaita kerhojen välillä.
Esimerkiksi vasemmistolaisena pidetyn
Solariksen ohjelmistossa suosittiin 1970luvun puolella aivan eri tavalla sosialistisissa maissa tehtyjä elokuvia kuin oikeistolaisena pidetyn Prisman ohjelmistossa.
Poikkeuksiakin oli, sillä PEK:n perustajajäsenkerho Nykyaikaan ei liitetty poliittista aatetta vaan pelkästään teekkariaate.
Silti sekään ei voinut täysin paeta vallitsevaa
tilannetta, vaan oli niin ikään joutunut valitsemaan jommankumman kattojärjestöistä ja
kuului Suomen elokuvakerhojen liiton jäsenistöön. Tamperelaisilla elokuvakerhoilla ei
oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin
liittyä SEKL:n tai Elokuvakulttuurin jäseneksi, sillä elokuvia vuokrattiin kerhoihin
kattojärjestöjen kautta. Jos kerho aikoi saada
elokuvia näytöksiinsä, tuli sen kuulua jompaankumpaan niistä.
Vaikka politiikka näytteli ajan hengen takia
tiettyä osaa elokuvakerhojen olemuksessa,
ei se Solariksessa toimineen Pekka Halttulan
mukaan ainakaan enää 1980-luvun alussa ollut
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
käytännössä kerhojen toiminnan sisältönä:
– Se politiikka eli vähän omaa elämäänsä. Ehkä muiden mielissä enemmän kuin
siellä yhdistysten sisällä.
Jaana Semerikin on sitä mieltä, ettei
kerhon oletettu poliittinen suuntaus kertonut todennäköisesti mitään sen jäsenistä tai
aktiiveista:
– Esimerkiksi mä, joka en todellakaan
ollut demari, enkä mikään mukaan, menin
Monroeen siksi, että siellä oli tuhat muutakin ihmistä ja kaupungin parhaat elokuvat!
Heikki Keskinen muistelee vastakkainasettelun olleen jossain määrin jopa keinotekoista, ja oikeasti Prisman ja Solariksenkin
välillä oli yhteistyötä:
– Yhtenä vuonna kun Solariksella alkoi
kahdelta Hämeessä näytös ja Prismalla
puoli neljältä Hällässä, ja meillä oli sama
elokuva, niin me kuljetettiin sitä kela kerrallaan Hämeestä Hällän konehuoneeseen. Ei
sekään olisi voinut toimia, ellei käytännön
yhteistyötä olisi ollut.
Yhteiskunnan asenneilmapiirin muuttumisen seurauksena kerhojen poliittisuus
alkoi vähetä 1980-luvun alussa. Edellisen
vuosikymmenen takia jotkut kuitenkin yhä
kokivat, että eroja oli. Sopisiko ElokuvaELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
kulttuuri ry:n jäsenenä oleva porvarillinen
Prisma SEKL:n kerhojen joukkoon? Tulisiko yhteistyöstä mitään? Kärjistetyt ennakkoluulot olivat osittain edelleen olemassa:
olivatko SEKL:n jäsenkerhot pelkästään
kommunistisen vallankumouksen asialla? Ja
olivatko Elokuvakulttuuri ry:n jäsenet puolestaan ahneita riistokapitalisteja?
Prisman sisällä oli epäilyksiä yhteistyön toimimisesta vasemmistolaisten kerhojen kanssa. Tässä tarvittiin Jukka-Pekka
Laakson apua. Juise oli jo aikaisemmin ollut
prismalaisista kaikkein aktiivisimmin yhteydessä muiden elokuvakerhojen suuntaan
ja huomannut tällöin, että muut kerhot eivät
olleet yhtään erilaisia. Kaikissa kerhoissa
oli kyse rakkaudesta elokuviin, ei mistään
muusta. Suurin osa muistakin prismalaisista alkoi ajatella aivan samalla tavalla
1980-luvun taitteessa. He eivät enää nähneet
Monroen esityksiin menemisessä mitään
pahaa.
Juisen mukaan toiminnassa oli kuitenkin
vielä mukana pieni vähemmistö, joka tiesi,
kenen joukoissa seisottiin:
– Oli sellaista, että oltiin vielä juoksuhaudoissa, Juise muistelee.
Hän kuitenkin otti tehtäväkseen vakuuttaa
prismalaiset elokuvakeskusidean taakse, ja
lopulta sai houkuteltua porvaritkin mukaan
25
tähän ’’vallankumoukseen”.
Koko vuoden 1982 läpi kestäneiden neuvotteluiden jälkeen elokuvakerhot saavuttivat yksimielisyyden ja perustamiseen päädyttiin joulukuussa. Muutamat vastustivat
ajatusta loppuun asti, eikä heitä perustamisillassa Ylioppilastalolla nähtykään. Tärkeintä kuitenkin oli, että suurin osa eri kerhojen
hallitusten jäsenistä saatiin idean taakse niin,
että kaikki elokuvakerhot olisivat mukana.
Tässä onnistuttiinkin, ja vastasyntynyt elokuvakeskus edusti hyvin koko Tampereen
elokuvakulttuurin skaalaa. Vaikka perustamiskokouksessa kerhot olivatkin jakautuneet niin, että Prisman porukka oli oikealla,
Solariksen vasemmalla ja Monroen keskellä,
ei todellisia puoluepoliittisia eroja kerhojen
välillä oikeastaan enää ollut. Perustamisen jälkeen Elokuvakeskuksessa päätettiin
liittyä sekä Suomen elokuvakerhojen liiton
että Elokuvakulttuuri ry:n jäseniksi, ja siten
edeltävällä vuosikymmenellä syntynyt vastakkainasettelu kerhojen välillä päättyi.
Juha oli omistautunut idean ajamiseen
intohimoisesti, mutta kärsivällisesti. Perustajajäsen Kai Ovaskaisen mukaan Elokuvakeskuksen syntymisestä saadaankin kiittää
nimenomaan Juhan peräänantamattomuutta:
– Juhahan ajoi sitä kuin käärmettä
pyssyyn. Se oli helvetin sitkeä ja määrätietoinen. Ja hyvä niin!
Pirkanmaan Elokuvakeskus syntyi siis
elokuvakerhojen yhteenliittymänä ja ryhtyi
kehittämään niiden toimintaa eteenpäin. Se
yhtenäisti aiemmin hajallaan olleen tamperelaisen elokuvakerholiikkeen ja teki siitä
entistä vahvemman. Politiikka alkoi 1980luvun alussa jäädä syrjään elokuvakulttuurin ja elokuva-alan piiristä myös muualla
Suomessa. Suomalaisen elokuvan ympärillä
alettiin ymmärtää, ettei alalla näin pienessä
maassa ole varaa minkäänlaiseen kahtiajakoon.
Se, että Elokuvakeskus olisi kaikkien
kerhojen yhdessä perustama, vakuutti myös
kaupungin päättäjät siitä, että tamperelainen
elokuvakulttuuri oli nyt tosissaan jättämässä politiikan taakseen. Näin ollen aiemmin
elokuvakerhoille menneiden avustusten
myöntäminen suoraan Elokuvakeskukselle
hyväksyttiin.
26
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Alun toiminta periytyy
elokuvakerhoilta
Nuoruuden innolla
Nyt kun tiedämme, miten Pirkanmaan Elokuvakeskus on perustettu, voimme siirtyä
tarkastelemaan, millaiseksi sen toiminta
alkoi muodostua. Vuoden 1982 alkuperäisissä säännöissä yhdistyksen tarkoituksen kerrotaan olevan seuraava:
Elokuvakeskuksen tarkoituksena on
lähinnä Pirkanmaan alueella välittää elokuvakulttuuria sekä edistää elokuvataiteen
ja elokuvan historian tuntemusta sekä tutkimusta.
Pekka Halttulan mukaan Juha Elomäen
ideat veivät muitakin eteenpäin:
– Juhan visiota lähdettiin konkretisoimaan. Juhalla oli näkemys siitä, mitä se vois
olla, eikä se meistä muistakaan kuulostanut
mitenkään huonolta visiolta, vaan se tuntui
hyvältä.
Kun Juhalta itseltään kysytään, mihin
suuntaan Elokuvakeskusta lähdettiin kehittämään, hän vastaa toiminnan tarkoituksen
olleen yksinkertaisesti se, mitä sen säännöissäkin sanottiin olevan eli elokuvakulttuurin kaikinpuolinen kehittäminen. Hänen
mukaansa tuntui vain siltä, että ’’niin piti
tehdä’’. Juha kuitenkin myöntää, ettei alun
toimintaa ohjannut mikään kovin tarkasti
suunniteltu visio:
– Se oli sellaista nuoruuden intoa. Sitä oli
niin läpihölmö idealisti. Se, mihin suuntaan
keskus menisi, oli hyvin hämärää.
Elokuvakeskuksen toimintaa aloiteltiin jo
heti perustamiskokousta seuraavana päivänä
Monroen toimistolla Ylioppilastalolla, josta
käsin PEK:n toimintaa hoidettiin myös seuraavat kaksi vuotta. Virallisesti Elokuvakeskuksen toiminta alkoi kuitenkin vasta tammikuussa 1983, kun yhdistys rekisteröitiin.
Alussa pidettiin tärkeänä, että jokainen
jäsenkerho oli hallituksessa edustettuna.
Olihan keskus tarkoitettu kerhojen yhteistoimintajärjestöksi. Ensimmäiseen hallitukseen
valittiinkin Juha Elomäen lisäksi Solariksesta Heikki Keskinen, Peltolammin lastenelokuvakerhosta Sisko-Tuulikki Toijonen,
Elviksestä Saku Öystilä, Ykkösestä Leeni
Peltonen, Nykyajasta Jarmo Salmela, Monroesta Pirjo Talvio sekä Prismasta Jarmo
Konttinen ja Jukka-Pekka Laakso. Ensimmäisessä vuosikokouksessa 28.3.1983 hallitus kasvoi vielä kahdella jäsenellä, kun
siihen valittiin Solariksen Pekka Halttula ja
Ykkösen Pirkko Mäkimattila.
i
PEK:N KIRJASTO
Vastasyntynyt Elokuvakeskus näki
tehtäväkseen elokuvatuntemuksen
edistämisen, ja tästä syystä yhdistys alkoi kartuttaa itselleen elokuva-aiheista kirjastoa. Tämä toiminta
oli Monroen peruja, sillä sen toimintaan oli kuulunut kaiken saatavilla
olevan elokuva-aiheisen kirjallisuuden haaliminen.
PEK:n kirjastoon alettiin myöhemmin koota lehtien ja kirjojen lisäksi
myös lehtileike- ja valokuva-arkistoa sekä VHS-kokoelmaa.
Vaikka toimintaa lähdettiin kehittämään
innokkaasti, ei se Kai Ovaskaisen mukaan
ollut alussa kovin tehokasta. Monilla oli kaksoistehtävä sekä elokuvakerhon että Elokuvakeskuksen hallituksissa, ja elokuvakerhot
menivät vielä keskuksen edelle. Tämä rasitti
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
27
Elokuvakeskuksen toimintaa. Heikki Keskisen mukaan myös tiukka pitäytyminen siinä,
että kaikilla kerhoilla tuli olla PEK:n hallituksessa edustaja, teki toiminnasta tahmeaa,
eikä päätöksiä saatu aina tehtyä helposti:
– Se oli vähän turhan demokraattista
siinä vaiheessa.
Yhdistyksen hallituksen sisällä muodostettiin neljä jaostoa: talous- ja hallintojaosto,
tiedotus- ja julkaisujaosto, lasten- ja nuortenelokuvajaosto sekä 16mm-esitystoimintajaosto. Tällä tavoin hallituksen jäsenille
annettiin eri vastuualueita. Jaostot eivät
kuitenkaan todellisuudessa koskaan oikein
kunnolla toimineet, vaan kaikkia eri vastuualueita koskevat päätökset tehtiin tosiasiassa
koko hallituksen kesken. Juha Elomäen ja
Jukka-Pekka Laakson mukaan jaostot ovat
hyvä esimerkki alun innokkuudesta: kaikenlaisia toimintatapoja ja -muotoja pyrittiin
kokeilemaan, mutta monet kokeilut osoittautuivat lopulta käytännössä mahdottomiksi toteuttaa.
Alussa toimintaa leimasikin enemmän
into tekemiseen eikä niinkään minkään erityisen suunnitelman toteuttaminen. Innostusta kuvaa se, että lähes kaikki yhdistyksen
moninaisesta toiminnasta toteutettiin vapaaehtoistyönä.
– Alkuvaihehan oli sitä, että hemmetisti
tehtiin talkoilla. Varsinkin Elomäen Juha ja
Semerin Jaana raatoi palkatta täysiä työpäiviä, Heikki Keskinen muistelee.
Ensimmäisenä vuonna yhdistyksellä
olikin vain kaksi palkattua työntekijää –
hekin vain osa-aikaisina. Toinen näistä oli
syksyllä 1983 alueellista toimintaa kartoittamaan palkattu Eija Savolainen. Pirkanmaan
Elokuvakeskuksen ensimmäinen työntekijä
28
oli kuitenkin taloudenhoitajaksi puoli vuotta
aikaisemmin palkattu Heikki Keskinen.
Puolipäiväiseksi palkatun ”Kessun” toimenkuvaan kuului toimiston hoito ja yhdistyksen kirjanpito. Hän hoiti myös osan jäsenkerhojen kirjanpidosta.
Kessun mukaan Juha palkkasi hänet jo
ennen PEK:n perustamista:
– Jossain kokouksessa Elomäen Juha
sanoi, että ensimmäinen työntekijä, joka me
nyt tarvitaan, on joku, joka ymmärtää jotain
rahasta. Mä sanoin, että mä olen kyllä merkonomi. Juha vastasi, että selvä, sut on palkattu!
Kessun ja Kai Ovaskaisen mielestä PEK:n
tulevia vuosia ajatellen Juha oli pelottavan
oikeassa, sillä yhdistyksen talouden heikko
tila muodostui monena tulevana vuotena
PEK:lle todelliseksi murheenkryyniksi.
Ensimmäisten vuosien aikana Elokuvakeskus teki yhteistyötä aktiivisesti muun
muassa Tampereen Goethe Instituutin, Tampereen Teatterikesän ja Tampereen lyhytelokuvajuhlien kanssa. Edellä mainitut yhteistyökumppanit olivat perua elokuvakerho
Monroen toiminnasta. Olihan Monroessa jo
aiemmin luotu aktiivisesti yhteyksiä muihin
tamperelaisiin kulttuuritoimijoihin. Juhan
mukaan myös Tampereen ylioppilaskunta eli
Tamy oli tärkeänä taustapiruna Ylioppilastalolla vietettyinä vuosina:
– Se oli turva siellä taustalla. Vaikkei se
pystynyt lupaamaan taloudellisesti yhtään
mitään, pystyttiin kuitenkin käyttämään
kaikkia Tamyn palveluita. Ja olihan se hyvä
juttu, että oli paikka missä olla.
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
i
MONROEN KUULUISAT KABAREET
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen monet toimintamuodot olivat elokuvakerho Monroen peruja. Monroen moninaisesta toiminnasta PEK:n aikaan toteutettiin myös maineikkaiksi
muodostuneita kabareita. Ylioppilastalolla pari kertaa vuodessa järjestetyt esitykset olivat
1980-luvun alussa huippusuosittuja, eikä ihme, sillä välillä niissä näytteli sellaisia kuuluisuuksiakin kuin Matti Pellonpää, Aki Kaurismäki ja Martti Syrjä. Myös käsikirjoittajina toimineilla Taina Westillä ja Reeta Kivihalmeella oli varmasti osuutensa kabareiden suosioon.
Mukana kabareita järjestämässä oli 1980-luvun puolella useimmiten myös PEK:n perustajajäsen Jaana Semeri:
– Monroen toiminnassa aikaisemmin olleet Erkki Astala ja Jukka Vilhunen olivat kai joskus
keksineet, että kerholla pitää olla jotain varainhankintaa, ja sitten ne oli alkanut järjestää
näitä kabareita. Ja Asko Alanen oli aina tehnyt niihin hienot julisteet.
Monroen kabareet olivat käsikirjoitettuja sketsiesityksiä, jotka, ainakin nimessään, viittasivat johonkin tunnettuun elokuvaan. Välillä taustalla soitti livebändi ja toisinaan musiikki
tuli nauhalta. Jaana oli usein vastaamassa kabareiden musiikista.
Parhaimmillaan Monroen kabareeta päästiin esittämään Helsinkiinkin asti. Ravintola Kaisaniemessä esitetyn kabareen nimi oli Käpy selällään.
– Se pääsi oikein Helsingin Sanomiinkin. Oltiin aika ylpeitä, Jaana muistelee.
Kabareet olivat ajoittain niin suosittuja, että niitä järjestettiin neljäkin kertaa vuodessa.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
29
Kerhojen sarjat muodostavat
esitystoiminnan ytimen
i
INTOHIMON
HÄMÄRÄ KOHDE
PEK:n toimintaan liittyvänä ensimmäisenä
elokuvana
nähtiin
30.1.1983 Monroelta periytyneessä
Tamy-sarjassa esitetty Luis Buñuelin Tämä intohimon hämärä kohde
(1977).
Buñuelin elokuvassa intohimon
kohteena on nainen, mutta kuten
Matti Apunen on oivaltavasti Aamulehdessä 8.10.1995 tuonut ilmi,
voisi elokuvan nimellä elokuvakerhojen yhteydessä viitata myös kerholaisten ja elokuvan suhteeseen.
Elokuvakerhojen jäsenten suhtautuminen elokuviin kun oli välillä jopa
hämärän intohimoista.
Elokuvakeskuksen esitystoiminta oli heti
ensimmäisestä vuodesta lähtien runsasta.
Jäsenkerhojen ja muiden yhteistyökumppanien kanssa järjestetyissä PEK:n tilaisuuksissa esitettiin vuonna 1983 yhteensä 332
elokuvaa. Laskennallisesti yhdistyksen esityksissä kävi ensimmäisen vuoden aikana 70
000 katsojaa. Yhdistyksen toimintaan liittyvien erilaisten esityssarjojen ja teemapäivien kirjokin oli jo heti ensimmäisenä vuonna
varsin laaja: oli Kesäkino-sarja, Tamy-sarja,
Kenji Mizoguchin elokuvia esittelevä sarja,
Ranskalaisia klassikoita -päivä, Fritz Lang
-sarja, Neuvostoelokuvapäivä, Japanilaisia
elokuvia -sarja, Saksalaisia dokumentteja
-sarja, Puolalaisia lastenelokuvia -päivä ja
monia muita. Samantapaisia sarjoja nähtiin
paljon seuraavinakin vuosina. PEK alkoi
myös huolehtia Suomen elokuva-arkiston
esityssarjan järjestämisestä.
Suuri osa tästä esitystoiminnasta oli kuitenkin vielä kerhojen oman aktiivisen toiminnan seurausta, ja monet edellä mainituista erikoissarjoista ja tapahtumista olivat
Monroelta perittyjä. Ensimmäisen vuoden
laskennallisesta 70 000 kävijäkerrasta
55 000 tuli suoraan kerhojen kevät- ja syyssarjoista. Kerhojen vaikutus PEK:n sisällä
oli siis hyvin suuri.
Oikeastaan aivan ensimmäisenä vuonna
elokuvakerhot toimivat melko itsenäisesti
ja erillään Elokuvakeskuksesta. Perustamis-
30
kokous oli järjestetty joulukuussa, ja siihen
mennessä kerhojen kevätsarjat oli jo suunniteltu ja muukin toiminta budjetoitu. Vasta
syksystä 1983 alkaen kerhojen toimintaan
vaikutettiin vahvemmin PEK:n taholta.
Vuonna 1984 keskuksen jäsenkerhoiksi liittyivät vielä elokuvakerhot Illuusio ja Kaihi
sekä pohjoismaisen elokuvan näyttämö Walhalla ry. Tämän seurauksena yhdistyksellä oli siis yhteensä yhdeksän jäsenkerhoa.
Tämän enempää niitä ei ole samanaikaisesti
myöhemminkään ollut.
Pekka Halttulan mukaan Elokuvakeskuksen piirissä alettiin järjestää synkronointikokouksia, joissa yritettiin sopia siitä,
mikä kerho esittää mitäkin elokuvia omassa
sarjassaan. Ei olisi ollut kenenkään etu, että
kerhot olisivat esittäneet samoja elokuvia
päällekkäin. Kerhot eivät enää kilpailleet
jäsenistä entiseen tapaan, ja useimmiten
ohjelmistoista pystyttiin sopimaan ilman
ongelmia. Pekka muistelee, että vaikka
joskus saattoi syntyä pieniä riitojakin, eivät
välit koskaan menneet kokonaan poikki:
– Harva niistä kokouksista ihan ovet
paukkuen lähti.
Kerhojen puolivuosittaiset esityssarjat
muodostivat suurimman osan yhdistyksen
elokuvanäytöksistä. PEK:n ensimmäisinä
vuosina Monroen, Solariksen, Nykyajan ja
Prisman kevät- ja syyssarjoissa oli keskiTAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
määrin yksitoista näytöstä sarjaa kohden.
35mm-elokuvia esittävät aikuisten kerhot
esittivät siis perinteisissä sarjoissaan vuodessa reippaasti yli 20 elokuvaa per kerho.
Puolen vuoden jäsenkortit Monroeen, Solarikseen, Nykyaikaan ja Prismaan maksoivat
35–50 markkaa. (Inflaatioon suhteutettuna tämä vastaa vuoden 2012 rahassa noin
11–16 euroa.) 16mm-elokuvia esittävillä
elokuvakerho Kaihilla ja lastenelokuvakerhoilla näytöksiä oli puolivuosittain 4–6, ja
niiden jäsenkortit olivatkin huomattavasti
halvempia.
Kerhot olivat monilta osin aktiivisia ja
itsenäisiä toimijoita vielä 1990-luvun puolelle, ja siihen asti niiden esityssarjat ja
erikoisesitykset muodostivatkin ison osan
PEK:n esitystoiminnasta.
i
MITKÄ IHMEEN 16MM JA 35MM?
Elokuvafilmien esityskopioiden yleismaailmalliset koot olivat 1900-luvun loppupuolella 16mm ja 35mm. Käsitteet ’’16 millimetriä’’ ja ’’35 millimetriä’’ viittaavat yksinkertaisesti filmien fyysiseen leveyteen.
Raskaampaa esityskalustoa vaativia 35mm-kokoisia elokuvia on esitetty yleensä
elokuvateattereissa. 16mm-filmi ei puolestaan tarvitse niin suurta projektoria, ja
siksi 16mm-projektoria pystyykin kuljettamaan mukanaan. 16mm-elokuvia voitiinkin viedä esitettäväksi pienempiin tiloihin kuten esimerkiksi kerhohuoneisiin ja koulujen saleihin.
16mm-elokuvien esittäminen oli myös huokeampaa: filmi itsessään oli halvempaa,
kuten myös sen esittämiseen tarvittava projektori.
Edellä mainituista syistä johtuen monet elokuvakerhot suosivat 16mm-projektorien
käyttämistä. Niin Suomessa kuin maailmallakin siitä muodostui toisen maailmansodan jälkeen kehittyneelle elokuvakerholiikkeelle ominainen esittämisen muoto.
Kuitenkin joillain isommilla elokuvakerhoilla, kuten tamperelaisilla Monroella, Prismalla ja Solariksella oli 1970- ja 1980-luvuilla varaa viedä näytöksensä elokuvateattereihin, ja silloin elokuvia katseltiinkin 35mm-filmiltä. Myös hervantalainen Nykyaika näytti 35mm-elokuvia.
Nyt, vuonna 2012, digitaalitekniikka on viimein syrjäyttämässä 35mm-filmin elokuvateattereissa. 16mm-filmi puolestaan katosi yleisestä käytöstä Suomessa jo
1990-luvulla. Yli sata vuotta elokuvan esitys- ja levitysmuotona olleen filmin aika
alkaa siis olla ohitse.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
31
Alueelliseen toimintaan lähdetään etunojassa
Jo Elokuvakeskusta perustettaessa oli suunniteltu toiminnan laajentamista yli Tampereen rajojen. Yhdistykselle valittu nimikin
oli vahvasti alueelliseen toimintaa viittaava:
siitä ei Oulun Elokuvakeskuksen esimerkin
mukaan tullut Tampereen Elokuvakeskusta,
vaan Pirkanmaan Elokuvakeskus.
Juha Elomäen, Jukka-Pekka Laakson ja
Jaana Semerin mielestä ”Pirkanmaa” kuulosti nimessä jo silloin oudolta, eikä asian
laita ole muuttunut tähän päivään mennessäkään. Alueellisen toiminnan viitoittamana
siihen kuitenkin päädyttiin vuonna 1982.
Alueellista toimintaa haluttiin hoitamaan
valtion avustuksella palkattava elokuvasihteeri. Elokuvasihteerien ammattikunnan
olemassaolo perustui jo 1960-luvulla alkaneeseen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen liittyneeseen ajatukseen alueellisesta
tasa-arvosta, myös kulttuurin suhteen. Tätä
työtä kunnissa tekivät 1980-luvun alussa
kulttuurisihteerit ja elokuvakulttuurin osalta
elokuvasihteerit. Elokuvasihteerien päällimmäisenä tarkoituksena oli parantaa elokuvien tarjontaa sellaisissa paikoissa, joissa se
oli heikolla tolalla. Kulttuurisen tasa-arvon
tiimoilta oli 1970-luvulla alkanut myös
esimerkiksi keskustelu jokaiseen kuntaan
perustettavista kunnankinoista.
32
Jo ennen yhdistyksen perustamista oli
haaveiltu valtion avustuksella palkattavasta
elokuvasihteeristä, mutta toiminnan nopeasta aloittamisesta oltiin nyt niin tohkeissaan,
ettei valtion avustuksen saamista maltettu
odottaa. Eija Savolainen palkattiin kartoittamaan Pirkanmaan alueen elokuvakulttuurin
tilaa ensimmäisen toimintavuoden syksyllä,
ja tämä tehtiin rohkeasti yhdistyksen omilla
varoilla.
Eija teki selvitystä osa-aikaisesti ja sai
siihen apua Hämeen läänin taidetoimikunnalta. Selvitys valmistui seuraavan vuoden
puolella. Selvityksen mukaan Pirkanmaan
35 kunnasta 17:ssä toimi elokuvateatteri.
Tämän lisäksi joissain elokuvateatterittomissa kunnissa oli silloin tällöin kiertävää
esitystoimintaa. Useissa kunnissa elokuvatarjonta oli kuitenkin lähes olematonta.
Syynä tähän oli varojen ja henkilökunnan
puute. Selvityksen mukaan Elokuvakeskukselle ja elokuvasihteerille löytyisi siis töitä:
Pirkanmaan kuntien elokuvatarjonnan tilanteessa oli korjattavaa.
Heikki Keskisenkin mukaan alueellisen
elokuvatarjonnan tilanne oli aivan alussa
varsin lohduton:
– Mä muistan parhaiten Kuhmalahden,
kun Savolaisen Eija oli tekemässä tätä
kartoitusta. Eija soitti sille kulttuurisihteerille, tai jollekin kulttuuri-liikunta-raittiusTAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
nuorisosihteerille, ja sihteeri ilmoitti, että
Kuhmalahden kulttuurimäärärahat ovat
sellaiset, että kerran keväässä ja kerran syksyssä voidaan tarjota aikuisille bussikyyti
Tampereelle teatteriin. Että ei toivoakaan,
että elokuva saisi heidän kunnassaan mitään
rahaa.
Savolaisen tekemän selvityksen lisäksi
ensimmäisen vuoden aikana järjestettiin
Pirkanmaan kulttuuri- ja nuorisosihteereille
kolme keskustelutilaisuutta. Niissäkin yritettiin selvittää maakunnan elokuvatarjonnan tilannetta. Ensimmäisen vuoden aikana
toteutettiin myös elokuvien kierrätyskokeilua Pirkanmaan alueella Suomen Filmikamarin kanssa. Eija Savolainen ei jatkanut
vuoden 1983 jälkeen Elokuvakeskuksessa
palkattuna työntekijänä, mutta hän toimi
PEK:n hallituksessa 2000-luvulle saakka.
Eijan tointa palkattiin syksyllä 1984 jatkamaan Rainer Panula. Rainerilla oli jo
kokemusta hommasta, sillä hän oli toiminut
aikaisemmin kuusi vuotta Lapin maakuntaliiton elokuvasihteerinä. Rainer oli ollut
puhumassa alueellisesta toiminnasta Tampereella jo PEK:n perustamiskokouksessa
joulukuussa 1982.
Rainerin palkkaamiseen
rahoja Elokuvakeskuksella ei
ollut, eikä valtion avustuksen
ollut täyttä varmuutta. Rainerin
vaadittavia
kuitenkaan
saamisesta
palkkaami-
nen elokuvasihteeriksi olikin perustajajäsen Kai Ovaskaisen mukaan tietoinen riski,
jonka kaikki hallituksen jäsenet hyväksyivät. Koska valtion avustus lopulta saatiin,
oli riski ottamisen arvoinen.
– Juhahan edusti sitä ajattelua, että
pitää olla kokoajan etunojassa, Kai muistelee. – Lisätään kuluja, koska meidän täytyy
näyttää niitä, jotta saadaan lisää avustuksia. Sehän on tietynlaisessa nousukaudessa,
ja tiettyyn rajaan saakka, hyvä idea.
Juhan mukaan Rainerin palkkaaminen oli
PEK:n kehityksen kannalta erityisen tärkeää.
Rainer oli jo valmiiksi alan ammattilainen ja
hänen mukanaan tuoma tietotaito oli yhdistyksen alueellisen toiminnan kannalta välttämätöntä. Rainer oli myös tunnettu nimi elokuva-alalla ja toi siten Elokuvakeskukselle
myös uskottavuutta. Hän ei myöskään ollut
muiden pekkiläisten tavoin nuori opiskelija,
vaan hieman muita vanhempi ja jo työelämässä kokemusta hankkinut maisteri. Rainer
toi siis toimintaan mukaan myös iän ja kokemuksen tuomaa viisautta.
Aamulehdessä haastateltiin maaliskuussa
1986 puolitoista vuotta PEK:n elokuvasihteerinä toiminutta Rainer Panulaa. Jutussa
Rainer kertoo elokuvasihteerin olevan elokuvakulttuurin konsultti ja tietoa jakava
yleismies. Hänen mukaansa suurin osa
työstä koostuu sellaisten neuvojen antami-
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
i
LAPSET JA NUORET
TÄRKEÄNÄ OSANA
PEK:N ALUEELLISTA
TOIMINTAA
Lasten ja nuorten elokuvatarjonnan
parantaminen oli alusta asti tärkeä
osa alueellista toimintaa. Lastenelokuvaesityksiä järjestettiin sekä
maakunnan että Tampereen kouluissa.
Lastenelokuvia tehtiin tuolloin paljon nykyistä vähemmän, ja niiden
saaminen esitettäväksi oli huomattavasti vaikeampaa. Varsinkin jos
lapsille haluttiin näyttää kotimaisiakin elokuvia, eikä tyytyä pelkästään
Disneyn tuotantoon.
– Se tilannehan ei ole muuttunut
mihinkään. Kotimaisia hyviä lasten
lyhytelokuvia tarvitaan ihan ehdottomasti koko ajan, Juha Elomäki
sanoo.
33
sesta, joilla ’’pyritään pitämään maaseudun
kituvat elokuvateatterit hengissä’’.
Lehtijutun mukaan 1950-luvun Suomessa
oli ollut yli sata kiertävää elokuvannäyttäjää,
kun 1980-luvulla heitä oli enää alle kymmenen. Koska vain joka kolmannessa kunnassa oli elokuvateatteri, oli haja-asutusseudun
elokuvatarjonta siis vähäistä. Tästä syystä
Rainer ei pitänyt alueellista tasa-arvoa elokuvien suhteen kovin hyvin toteutuneena.
Palkattuna työntekijänä Heikki Keskinen
kiersi usein elokuvasihteerin kanssa maakuntaa järjestämässä elokuvaesityksiä:
– Varattiin joku elokuva pariksi viikoksi
ja sinä aikana se kiersi sitten eri kunnissa.
Rakennettiin olemassa olevien teattereiden
kesken yhteistyörengas. Me pystyttiin auttamaan ohjelmasuunnittelussa ja tavallaan
organisoitiin sitä hommaa.
PEK:n jäsenkerhot toimivat vain Tampereella, ja siksi alueellisesta toiminnasta
tulikin oikeastaan yhdistyksen ensimmäinen
täysin itsenäinen toiminnan alue.
i
ÖISIN JA REHTORIN SIHTEERIN KONEELLA
Elokuvakerho Nykyajassa oli muiden kerhojen tavoin kyse paljolti siitä,
että asioita tehtiin ja haluttiin tehdä itse. Järjestettiin itse näytökset, hankittiin itse filmikopiot sekä tehtiin itse mainokset ja lehdet.
Tällainen itse tekeminen kuitenkin hieman väheni kerhojen sisällä PEK:n
synnyttyä. Nykyajan puheenjohtajana ja PEK:n hallituksessa useita vuosia
toimineen Hannu Niemisen mukaan se, ettei omaa lehteä enää saatukaan
tehdä itse, oli asia, joka PEK:n synnyssä harmitti. Niin hauskaa oman lehden tekeminen oli ollut!
Hannun mukaan Nykyajan kerholehden tekemisessä oli eräs erityislaatuinen piirre, joka teki lehdenteosta entistä hauskempaa:
Lehden kirjoittamista varten saatiin nimittäin Teknillisen korkeakoulun
rehtorin kansliasta lupa, että sitä voitiin kirjoittaa rehtorin sihteerin pallokirjoituskoneella. Pallokirjoituskone oli viimeistä huutoa, eikä niin hienoja
koneita ollut vielä silloin Teknillisessä korkeakoulussakaan kuin muutama.
Kirjoituskone oli varustettu pienellä muistilla, joka mahdollisti sen, että
juuri kirjoitettua tekstiä pystyi muokkaamaan ennen kuin kone löi sen paperille. Tämä ominaisuus helpotti kirjoitusurakkaa merkittävästi.
Rehtorin sihteerin koneen lainaamisessa oli kuitenkin pieni juju, sillä sihteeri tietenkin tarvitsi kirjoituskonettaan päivisin. Siksi Nykyajan kerholehteä kirjoitettiinkin rehtorin kansliassa öisin.
Ei olekaan siis ihme, että juttuja kirjoittaessa oli hauskaa: väsyneenä mieli
oli luovimmillaan.
34
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Nimettömästä tuleekin STILL
Still on enemmän kuin Pirkanmaan elokuvakeskuksen jäsenlehti – se on tuore,
ajankohtainen filmilehti, jossa on vähintäänkin yhden Filmihullun verran asiaa.
(Still on liikkeessä, Aamulehti 2.2.1985.)
Myös jäsenlehtien suhteen Elokuvakeskuksessa haluttiin ottaa kaikki mahdollinen
irti yhdistymisestä, ja Monroen, Nykyajan
ja Solariksen jäsenlehdet yhdistettiinkin
yhdeksi lehdeksi heti yhdistyksen ensimmäisenä toimintavuonna. Suunnitelmat PEK:n
omasta lehdestä olivat voimakkaina olemassa heti perustamisesta asti. PEK:n perustajajäsen ja nykyinen toiminnanjohtaja JukkaPekka Laakso muistelee, että tuolloin tuntui,
ettei Suomessa oikein ollut kunnollista elokuva-alan lehteä. Filmihullukin oli vähän
’’niin ja näin’’. Nyt sellainen haluttiin luoda.
Elokuvakerhojen jäsenlehdet olivat olleet
näkyvä osa kerhojen toimintaa jo ennen Elokuvakeskusta, sillä ne kuuluivat kerholaisten
jäsenetuihin. Pääasiassa kerholehdissä esiteltiin kerhojen ohjelmistoa ja arvosteltiin
ohjelmistossa olleita elokuvia. Lehdissä oli
myös jossain määrin kirjoituksia elokuvista
ja elokuva-alasta yleensä. Näin oli varsinkin
Monroen jäsenlehden laita, joka oli jonkin
aikaa myös yksi maamme suurimmista elokuva-alan lehdistä. Jaana Semerin mukaan
Monroen lehdessä oli ollut ajatuksena, että se
olisi jotain toisenlaista kuin Peter von Baghin
vuodesta 1968 asti ilmestynyt Filmihullu.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
– Me haluttiin vastustaa sitä Peter von
Baghin kymmenen elokuvan kaanonia, että
on olemassa vaan nämä elokuvat ja muut on
sitten huonoja.
Filmihullulle oli siis jo Monroen lehteä
tehtäessä haluttu luoda vaihtoehto.
Elokuvakerhojen omien lehtien lisäksi
kerholaiset saivat luettavakseen myös Elokuvakulttuuri ry:n tai Suomen elokuvakerhojen liiton lehden. Elokuvakulttuuri jakoi
jäsenyhdistystensä jäsenille Spektri-nimistä
lehteä ja SEKL Projektiota.
Vielä 1980-luvun taitteessa elokuvakerholehtien tekemiselle asetti välillä oman
haasteensa se, ettei kaikkia sarjoihin tulevia
elokuvia aina pystytty saamaan etukäteen
nähtäväksi:
– Aika moni kerholehtijuttu on kirjoitettu näkemättä itse sitä elokuvaa, Solariksen
lehteä tekemässä ollut Pekka Halttula nauraa.
Lehtien teko oli Pekan mukaan muutenkin
aikamoista askartelua ja käsityötä:
– Se oli semmoista leikkaa ja liimaa -toimintaa. Ne taottiin sellaisille pitkille paperiliuskoille ja saksitaitettiin, kopioitiin ja
nidottiin. Ja Asko Alanen piirsi kannet.
Kai Ovaskaisen mukaan lähdemateriaali kerholehtiin haettiin lähes yksinomaan
35
Suomen elokuva-arkistosta:
– Ulkomaan lehtiähän ei oikein mistään
muualta siihen aikaan saanut. Ei niitä Tampereella oikein ollut. Ja siellä elokuva-arkistossa oli sellainen tiukka arkistonhoitaja,
Irmeli Aronen, joka huuteli kokoajan, että
järjestys maassa olla pitää! Ja sama saksaksi tietenkin vielä. Siinä sitten Herran nuhteessa yritettiin kopioida materiaalia.
Solariksen kerholehteä oli Pekan, Kain
ja Heikki Keskisen lisäksi tekemässä myös
myöhemmin muun muassa Aamulehden
päätoimittajana toiminut Matti Apunen.
– Sitten oli ne filmivalinnat. Piti huutaa
Apusen Matin kanssa pää punaisena jostain
elokuvista, Kai muistelee nauraen. – Se kun
oli aika kova luu jo silloin, niin kyllä siinä
oppi pitämään puolensa. Kun mä olin myöhemmin Hesarissa radio- ja tv-sivuilla, niin
tajusin, että se pokka, että pystyy kirjoittamaan ja kertomaan mielipiteensä syntyi siitä,
että oli joskus tehnyt tuollaista kerholehteä.
Vuoden 1983 ajan PEK:n lehteä julkaistiin nimettömänä, ja sen kannessa luki vain
PEK. Lehdelle haluttiin kuitenkin aivan
oikea nimi, ja kun hyvä sellainen sitten pitkän
miettimisen ja lukijoille suunnatun ehdotuskilpailun jälkeen lopulta löydettiin, jouduttiin vain huomaamaan, että kyseinen nimi
olikin jo jonkun muun käytössä. Ehdotus oli
ollut Visio. Koska lehdestä ei voinut tulla
Visiota, otettiin nimeksi loppujen lopuksi
Matti Apusen ehdotuksesta STILL.
STILL jatkoi kerholehtien linjalla ja esitteli suurimmaksi osaksi PEK:n kerhojen ohjelmistoa. Vuonna 1983 PEK-lehteä ilmestyi
neljä numeroa. Toimituskunnassa vastaavana toimi Juha Elomäki. Seuraavan vuoden
päätoimittajaksi valittiin Apunen, joka myös
36
vastasi pääosin lehden ulkoasusta. Vuonna
1984 STILL ilmestyi niin ikään neljä kertaa.
Lehti jaettiin kerholehtien tapaan ilmaiseksi
elokuvakerhojen jäsenille. Usean tuhannen
kerholaisen lisäksi lehdellä oli kuitenkin
myös lähes 300 maksavaa tilaajaa.
STILLissä oli kerhojen ohjelmistoesittelyn lisäksi myös elokuvaa tai elokuvaalaa käsitteleviä kirjoituksia, eikä niiden
laatua ollut häpeäminen, kuten Aamulehden
2.2.1985 kirjoituksesta STILL on liikkeessä
käy ilmi:
Stillin kirjoittajien tekstit ovat laatutyötä – avaramielisiä, päteviä, muutamat jopa
omaperäisiä.
Elokuvakeskuksen oman lehden syntyminen oli luonnollista siksi, että moni keskuksen jäsenistä opiskeli tiedotusoppia yliopistolla. Tarvittavat taidot löytyivät siis jo valmiiksi. Joukossa oli nykyisiä journalismin
ammattilaisia, kuten Matti Apunen, Jaana
Semeri, Kai Ovaskainen ja Antti Selkokari.
Pekka Halttula muisteleekin, ettei hän edes
haikaillut kirjoittavansa itse lehteen, koska
mukana oli jo valmiita puoliammattilaisia.
Taso oli siis alusta asti kova.
STILL on konkreettinen esimerkki siitä,
kuinka Elokuvakeskus ensimmäisinä vuosina
yhdisti kerhojen toimintoja. Monroen kunnianhimoiseen lehtiprojektiin yhdistettiin
osaamista muistakin kerhoista, ja tulos oli
laadukas. Jaanan mukaan Monroen piirissä
oli jo aikaisemmin ollut toiveita esimerkiksi siitä, että hyväksi kirjoittajaksi havaittu
Apunen saataisiin Solariksesta Monroeen ja
kirjoittamaan heidän lehteensä. PEK:n syntyessä ja lehtien yhdistyessä tämä toive sitten
tavallaan toteutuikin.
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Hauskanpidon loppu?
Elokuvakeskusta perustettaessa oli myös
pelätty, että yhdistyminen merkitsisi kerhoissa harrastetun hauskanpidon loppua.
Varsinkin Monroen vahvaa asemaa arasteltiin, eivätkä kaikki olleet vakuuttuneita elokuvakeskusidean vilpittömyydestä. Pekka
Halttula muistelee, ettei ajatus ollut todellakaan miellyttänyt kaikkia:
– Jotkut ajattelivat, että kun Monroe oli
sellainen ykköskerho, suuri ja arvostettu,
niin monroelaiset kaappaa kaiken ja johdattelee sitä koko hommaa.
Pekka mukaan varsinkin sitä pelättiin,
että elokuvakerhotoiminasta jäisi pois hauskuus ja se muuttuisi kuivemmaksi.
Tällaiset pelot voi ymmärtää Kai Ovaskaisen ja Heikki Keskisen muistojen kautta.
Heidän mukaansa tamperelaisten koululaisten 1970-luvun puolessavälissä perustamassa Solariksessa vallitsi Monroeta rennompi
ilmapiiri. Sekä Solariksen että Monroen
jäsenenä ollut Kai vitsailee Monroen toiminnan olleen välillä lähempänä puolitieteellistä
esitelmöintiä kuin hauskanpitoa:
– Ei suoraan sanottuna aina oikein jaksanut keskittyä, kun siellä Tekun isossa salissa
oli Monroen näytöksiä. Oli vähän välillä
sillain, että lopettakaa nyt se lörinä ja pistäkää raina pyörimään!
Monroessa vaikutti monia Tampereen yliopiston tiedotusopin opiskelijoita. Toiminnassa oli mukana monia nuoria ja lupaavia
tieteenharjoittajia, toimittajia ja muita toimijoita, joista on myöhemmin tullut viestinnän
tai elokuvan ammattilaisia. Tällaisia olivat
esimerkiksi Erkki Astala, Jukka Vilhunen ja
Heikki Hellman. Monroessa vaikutti vielä
1980-luvun alussa vahvasti myös sen perustajajäsen ja suomalaisen elokuvan kävelevä
tietopankki Raimo Silius. Monroessa elokuvista otettiin siis älyllisesti kaikki mahdollinen irti, eikä siksi olekaan ihme, että
Monroen toiminta saatettiin joskus kokea
liiankin vakavana tai akateemisena.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö
Monroessa olisi pidetty lainkaan hauskaa.
Yhdessä oleminen ja hauskanpito olivat
olennainen osa kaikkien kerhojen toimintaa. Jaana Semeri muistaakin Teknillisellä
korkeakoululla pidetyt Monroen esitykset
hieman eri tavalla kuin Kai:
i
PEK:N MATKA
GRUUSIAAN
Heti ensimmäisenä toimintavuotenaan PEK järjesti yhteistyössä Nokian työväenopiston kanssa tutustumismatkan Gruusian (nyk. Georgia)
pääkaupunkiin Tbilisiin. Matkalla
käytiin tutustumassa muun muassa
paikalliseen elokuvastudioon. Matka rahoitettiin osittain arpajaisilla,
joiden voittaja sai koko matkan ilmaiseksi. Arpajaiset muuten voitti Vesa Kallionpää, joka tunnetaan
nykyisin MTV3:n politiikan toimittajana.
– Kyllä Kai nyt muistaa väärin – esitelmiä muka! Enimmäkseen siellä Tekulla luettiin kerhon ilmoituksia jäsenistölle. Mitä nyt
joskus jotain vähän kerrottiin tulevasta esityksestä.
Kessu ja Kaikin antavat Monroelle sen
ansaitsemaa tunnustusta ja korostavat, että
kerhot olivat vain erilaisia. Kain mukaan
Elokuvakeskusta perustettaessa kaikilla
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
37
i
PEK SUUNNITTELEE
SUKELLUSVARUSTEIDEN OSTOA
Ensimmäisen toimintavuotensa PEK
toimi pelkästään Monroen vanhassa
toimistohuoneessa Ylioppilastalolla, mutta toiseksi toimintavuodeksi
vierestä saatiin myös toinen huone.
Perustajajäsen Pekka Halttulan mukaan nuo toimistohuoneet olivat
kuitenkin ahtaita ja pieniä. Yhdistyksen kokousten aikana ne olivat
lisäksi usein täynnä tupakansavua.
PEK:n vuoden 1984 toimintasuunnitelmasta tehdyssä pila-versiossa
hallituksen tulevaa toimintaa Monroen entisessä toimistossa aiottiinkin kehittää seuraavalla tavalla:
Elokuvakeskus hankkii käyttöönsä kahdet sukellusvarusteet, joiden
avulla mahdollistetaan hallituksen
tehokas työskentely vaikeissa olosuhteissa heikosti ilmastoidussa toimistotilassa.
kerhoilla oli todennäköisesti jonkinlaisia
pelkoja oman itsenäisyytensä menettämisestä, ja Kessu epäilee, että näin saattoi olla
myös Monroen laita. Kaikilla kerhoilla oli
oma selkeä identiteetti, ja nyt elokuvakeskusidea uhkasi sitä.
– Kerhojen suurin huoli oli, että ne tapetaan, Juha Elomäkikin toteaa.
Idea Elokuvakeskuksesta oli kuitenkin
täysin päinvastainen. Haluttiin kehittää ja
vahvistaa tamperelaista elokuvakulttuuria.
Luoda siihen jatkuvuutta, ei tappaa sitä. Eikä
kerhoja tapettukaan, vaan ne elivät vielä
pitkään elokuvakeskuksen sisällä.
Hauskanpitokaan ei ollut ohi, sillä Kessun
ja Kain mukaan elokuvakerhoissa osattiin
pitää hauskaa Elokuvakeskuksen perustamisen jälkeenkin. Tämä johtui varmasti siitä,
että kaikilla uusilla pekkiläisillä oli edelleenkin sama kiinnostuksen kohde eli elokuva.
Sukellusvarusteiden
uumoiltiin
myös mahdollistavan Näsijärven
pohjan tutkimisen siltä varalta,
että sinne olisi joskus mahdollisesti
upotettu historiallisesti merkittäviä
elokuvaharvinaisuuksia.
38
TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984
Ylioppilastalon vakijengiä
Tämän luvun alkupuolella mietittiin, mikä
PEK:n perustajajäseniä yhdisti. Tärkeimpänä oli tietysti intohimoinen suhtautuminen
elokuviin: he kaikki olivat elokuvakerhoaktiiveja. Puhuttiin myös Tampereella opiskelemisesta ja nuoruudesta. Yksi olennainen
asia on kuitenkin vielä mainitsematta. Ilman
sitä Pirkanmaan Elokuvakeskusta ei välttämättä olisi koskaan syntynyt.
Juhan lisäksi Ylioppilastalon ovimieskalustoon kuuluivat perustajajäsenistä myös
Pekka Halttula ja Heikki Keskinen, ja heidän
lisäkseen talolla työskentelivät ainakin Kai
Ovaskainen ja Jaana Semeri.
– Se oli kyllä yksi sellainen solmukohta.
Ja oli hyvä kun oli tuttuja portsareita, niin
päästiin jonon ohi, silloin kun ei itse ollut
töissä, Pekka nauraa.
Kun tiedustelin Juha Elomäeltä ja JukkaPekka Laaksolta, mikä perustamiskokouksessa paikalla olleita yhdisti, nousi esille
myös itse Tampereen Ylioppilastalo:
Jaana ei toiminut ovimiehenä, vaikka
hänet joskus ulko-ovella saattoi nähdäkin:
– Useimmat olivat tainneet olla jo edellisenä iltana Yo-talolla, Juise naurahtaa ja
Juha jatkaa:
– Mä olin vuosikaudet baarissa duunissa ja joskus tuurasin salivastaavaa. Jos mut
joskus ovella näki, se johtui siitä, että salivastaavan piti välillä mennä tsekkaamaan
tilannetta.
– Ja jotkut olivat varmaan jääneet sinne
jo valmiiksi!
– Ne ihmiset, jotka siinä pyöri, oli suurin
osa sitä Ylioppilastalon vakijengiä, Juise
jatkaa muistelua.
– Toiset olivat siellä jopa töissä... Juha
toteaa, ja Juise huudahtaa heti perään:
– Olit kyllä yksi vittumaisimpia ovimiehiä
ikinä, hah hah!
Kai taas työskenteli kerrosta ylempänä
ylioppilaslehti Aviisin ilmoitushankkijana ja
toimittajana. Hänen mukaansa vanha elokuvakerhoporukka ja tiedotusopin ainejärjestön porukka yhdistyivät osittain 1980-luvun
alun Ylioppilastalolla:
i
HITCHCOCKPAITA PEK:N
HITTITUOTTEENA
Ylioppilastalolla
pidettiin
myös
PEK:n myyjäisiä. Varainhankinnaksi tarkoitetuissa tilaisuuksissa myytiin muun muassa elokuva-aiheisia
postikortteja. Todelliseksi myyntivaltiksi muodostui kuitenkin Alfred
Hitchcockin kuvalla varustettu paita.
– Se oli Hitchcockin piirtämä omakuva. Se vanha kuuluisa, Jaana Semeri muistelee paidan kuvitusta. –
Heikki-Pekka Miettinen eli Heinari
piirsi siitä hyvän mallin, ja me painettiin sitä collegepuseroihin. Siitä
tuli ihan mieletön hittituote! Sitä
myytiin vaikka kuinka pitkän aikaa.
– Sinne alkoi muodostua eräänlainen
hovi, joka valloitti Yo-talon aika tehokkaasti.
Varsinkin Juhalle Ylioppilastalo tuli ajan
mittaan hyvinkin tutuksi:
– Ja vieläkin siitä saa kuulla, Juha
hymähtää ja Juise jatkaa nauruaan.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
39
– Meni monta vuotta sillä tavalla, että
päivät olin töissä yläkerrassa – aluksi
Monroen toimistossa, ja myöhemmin Elokuvakeskuksen toimistolla – ja sitten illat olin
alhaalla ovimiehenä töissä.
PEK rakentui siis pitkälle sellaisten sosiaalisten verkostojen varaan, jotka olivat syntyneet Tampereen Ylioppilastalolla – joko
baarin puolella alakerrassa tai Monroen toimistolla yläkerrassa, tai sitten jo ulko-ovella. Elokuvakeskus myös aloitti toimintansa
sen toisessa kerroksessa sijaitsevassa elokuvakerho Monroen toimistossa. Pirkanmaan
Elokuvakeskuksen alkuvaiheita leimaakin
vahva side itse Ylioppilastaloon, sillä sieltä
nämä elokuvan lumoamat löysivät toisensa.
40
Elokuvateatteri Pirkan
vuodet 1985–1991
”Meille tehtiin tarjous, josta ei voinut kieltäytyä”
Oma teatteri Pirkankadulta
Tarjous, josta ei voinut kieltäytyä
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen jäsenkerhojen esityksiä nähtiin vuosina 1983 ja 1984
elokuvakerhojen vuokraamissa teattereissa aivan samaan tapaan kuin ennen yhdistyksen perustamistakin. Monroe vuokrasi
Tekun salia, Prisma elokuvateatteri Hällää,
Solaris elokuvateatteri Hämettä ja Nykyajan
esitykset pidettiin Hervannan monitoimihallin tiloissa. Ylioppilastalolla esitettiin Tamysarjaa.
Elokuvakeskuksen hallituksessa toiminut Pekka Halttula kuitenkin muistelee, että
yhdistyksen oma elokuvateatteri oli haaveissa jo heti yhdistyksen perustamisen jälkeen:
– Me käytiin mittanauhan kanssa katsomassa useita tiloja jo siinä vaiheessa. Sehän
ei ollut mitenkään itsestään selvää, että me
heti ymmärrettäisiin, minkälainen semmoisen tilan, johon voi rakentaa elokuvateatterin, pitäisi olla. Puhuttiin myös siitä, että
olisiko mahdollista vuokrata joku olemassa
oleva teatteri. Oltiin siis silmät auki, että
mihin vois suunnata.
Tuolloin yhdistyksen puheenjohtajana
toimineen Juha Elomäen mukaan haave
omasta teatterista oli kyllä olemassa, mutta
se oli hyvin epärealistinen. PEK oli elokuvakulttuurijärjestö, eikä sellaisilla järjestöillä
yleensä ollut hallussaan omaa esitystilaa.
42
– Se siis oli täysin utopiaa, Juha muistelee.
Vuoden 1984 lopulla Ylioppilastaloa
remontoitiin, jonka seurauksena haaveet
yhdistyksen omasta teatterista nousivat
voimakkaina esille. Voisiko Ylioppilastalolle rakentaa remontin yhteydessä pienen
elokuvateatterin? Asiaa tiedusteltiin, mutta
arkkitehtien vastaus oli yksiselitteisesti kielteinen.
Sitten tapahtui jotain yllättävää, jonka
seurauksena perjantaina 1.3.1985 viisikymmentäviisi katsojaa näki Martin Scorsesen
musikaalin New York, New York (1977)
PEK:n ikiomassa elokuvateatterissa Pirkankatu 18:ssa. Elokuvateatterin nimi oli
Pirkka.
Jos oman teatterin piti olla vain utopiaa,
niin miten sinne oikein päädyttiin?
– Meille tehtiin tarjous, josta ei voinut
kieltäytyä, Jukka-Pekka ’’Juise’’ Laakso
toteaa napakasti.
Juha kertoo tarinan hieman pitemmän
kaavan mukaan:
– Meillä oli silloin seminaari, tämmöinen
keskustelutilaisuus. Siellä oli Kinoston toimitusjohtaja Jukka Mäkelä puhumassa. Me
tunnettiin Jukka jo aikaisemmin ja mentiin
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
sitten seminaarin jälkeen meidän toimistolle Yo-talon toiseen kerrokseen juttelemaan.
Siinä vähän niitä näitä höpötettiin. Sitten
Jukka kysyi, että oletteko kiinnostuneita,
että mulla olisi yksi elokuvateatteri? Vastasin, että saako miettiä viisitoista sekuntia?
– Joo! Juha huudahtaa.
päästä siitä eroon. Tilan vuokrasopimusta oli
kuitenkin vielä pitkään jäljellä, joten pelkkä
toiminnan lopettaminen ei kannattanut. Liikkeen luovuttaminen toiselle taholle tulisi
Kinostollekin halvimmaksi. Juha muistaa,
että he olivat jo aikaisemmin luoneet hyvät
suhteet Kinostoon ja Mäkelään ja siksi sopimuksen teko osoittautui helpoksi:
Kinoston tarjous yllätti täysin Juisenkin:
– Mä en uskon, että kenelläkään olisi
ollut sellaista ajatusta, että joku vaan luopuisi valmiista elokuvateatterista. Sitä ei
ollut vaan vielä tapahtunut, että niitä oltaisiin pistetty kiinni – ei Tampereellakaan.
Elokuvateatteri Pirkan elämä oli jo ennen
Elokuvakeskuksen haltuun siirtymistä ollut
pitkä ja vaiheikas. Ensimmäiset elokuvat oli
nähty siellä jo vuonna 1946. Vuosien varrella Pirkka ehti nähdä niin nonstopin, nudistifilmit kuin monet muutkin villitykset. Aina
Pirkassa ei ole edes katsottu elokuvia: 1960luvulla se oli toiminut sekä Ylen TV2:n
studiona että uskonnollisena kokoustilana.
Kinoston, nykyisen Finnkinon, haltuun se
oli siirtynyt 1972.
Juhan ja Juisen mukaan 1980-luvun puolessavälissä elokuvateatterit alkoivat pikkuhiljaa keskittyä kaupunkien keskustoihin,
ja Pirkan kaltaisten korttelikinojen tilanne
alkoi vaikeutua. Pirkka oli tehnyt edellisvuonna suuren tappion, ja Kinosto halusi
– Ne luottivat siihen, että me hoidetaan
homma.
Asiaa ruvettiin suunnittelemaan vauhdilla, ja alettiin miettiä, olisiko PEK:n mahdollista pitää yllä kaupallista elokuvaesitystoimintaa. Pelkällä kerhotoiminnalla omaa
teatteria ei nimittäin voisi pyörittää, sillä
siitä tulevat tulot eivät riittäisi kattamaan
teatterista aiheutuvia kustannuksia.
– Me tietysti tehtiin hallituksessa taloudellisia laskelmia. Jonkun verran siitä
asiasta keskusteltiin, ja vähän väännettiin
kättäkin, Juha muistelee vuoden 1985 tammikuussa pidettyjä kokouksia.
i
PIRKAN AVAJAISET
Pirkan avajaisista 1.3.1985 ja niiden
valmistelusta on jäänyt Pekka Halttulalle hieno muisto:
– Sellainen taiteilijapersoona, graafikko ja sarjakuvataitelija kuin Heikki-Pekka Miettinen eli Heinari, oli
lupautunut auttamaan meitä. Se
kuitenkin vaan istui kokoajan Tillikassa tai Yo-talolla, ja alkoi näyttää
siltä, että tuleeko tästä nyt yhtään
mitään. Mutta sitten viimeisenä
yönä, just ennen niitä avajaisia, se
oli painunut sinne Pirkkaan – sinne mentiin alas sellaista suurta portaikkoa pitkin, kun se on vähän kellarissa – ja se oli niin hienosti laittanut vanhoja elokuvajulisteita sinne!
Oli aivan upeita ne Pirkan sisäänkäynti ja portaikko.
Oltiin jo vähän aikaisemmin ruvet-
Hallitus päätti asiasta kuitenkin suhteellisen nopeasti, ja perjantaina 1.3.1985 Pirkassa juhlittiinkin jo uuden teatterin avajaisia.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
tu katsomaan, että lähes nyt jotain
tekemään siitä kaljamukis äärestä,
Pekka nauraa. – Se oli kyllä hieno
juttu!
43
Kaupallinen esitystoiminta käyntiin
kerhoaktiivien voimin
Miksi PEK:n kannatti siirtyä Pirkkaan, jos
se tuotti Kinostollekin tappiota?
että voidaan pistää omaa työtä sen pyörittämiseen.
– Meille heitettiin sellainen tarjous, että
meidän ei tarvitse sijoittaa rahaa kalustoon,
eli penkkeihin ja kaikkeen tällaiseen, Juise
kertoo ja Juha jatkaa:
– Kyllä mäkin olin siellä lukuisat kerrat
lippuja myymässä, Pekka Halttula muistelee. – Siinä tehtiin vuorolistoja ja patisteltiin toinen toisiamme, että saatiin leffaliput
myytyä ja järjestysmiehen hommat tehtyä.
Mä en konehuoneeseen puuttunut. Siellähän
oli vakituiset ihmiset, mutta puolitalkoilla nekin oli välillä pyörittämässä koneita.
Mä olin siinä siivoomis-, järjestysmies-, ja
lipunmyyntihommassa, joka usein oli siis
yhdistetty tehtävä. Viikonlopun vuorot ei
ollut niin kauhean haluttuja. Siinä vähän
tuijoteltiin toinen toisiamme ja varpaankärkiämme, että kuka sinne sitten menee lauantai-iltansa istumaan, Pekka nauraa.
– Se oli liikkeenluovutus. Meille ei jäänyt
maksettavaksi kuin henkilökunta ja vuokra.
Ja sitten kaupallisella esitystoiminnalla olisi
mahdollisuus saada siitä rahaa.
Pirkkaan siis uskallettiin lähteä siksi, että
elokuvien esittämiseen tarvittava kalusto
saatiin ilmaiseksi. Tästä huolimatta yhdistyksen hallitus joutui kuitenkin päättämään
40 000 markan lainan ottamisesta. Varat
eivät myöskään riittäneet Kinoston entisen
henkilökunnan pitämiseen:
– Valitettavasti. Raskaimpia tehtäviä,
mitä olen koskaan joutunut tekemään, Juha
harmittelee kuuden heti irtisanotun työntekijän kohtaloa. Vain koneenkäyttäjä sai jäädä,
ja hänetkin jouduttiin irtisanomaan muutaman vuoden päästä.
Juisen mukaan ajatuksena oli pienentää
kuluja teettämällä henkilöstön työt vapaaehtoistyönä kerholaisilla:
– Kerhojen aktiivit sitoutui siihen. Ne
koki, että tämä on sen verran hieno juttu,
44
Juha siirtyi konehuoneeseen pyörittämään koneita, eivätkä päivät aina olleet
lyhyitä. Saati sitten viikot tai kuukaudet:
– Olin päivät kahdeksasta yhdeksästä
neljään toimistolla ja sitten siirryin konehuoneeseen. Ei ollut vapaa-ajan ongelmia.
Mää rupesin heti paikkaamaan meidän
koneenkäyttäjän vapaapäiviä. Ja sit kun se
oli pakko irtisanoa, mä siirryin konehuoneeseen kokopäiväiseksi. Paras putki mulla
oli 63 peräkkäistä työpäivää ja ne ei ollut
mitään kaksitoistatuntisia päiviä, vaan ne
oli vielä pitempiä. Siinä loppuvaiheessa
alkoi vähän tuntua, että hetkinen, pitäisikö
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
tähän hommata joku vuorottaja?
Juhan siirryttyä työskentelemään yhä tiiviimmin Pirkan koneiden kanssa, piti yhdistykselle valita uusi puheenjohtaja. Tähän
tehtävään nousi vuonna 1987 Jukka-Pekka
Laakso.
Juhan mukaan Pirkkaan siirtymisen
myötä kerhot saivat itselleen oman esityspaikan, ja tämänkin ajateltiin tuovan säästöä.
– Meillä oli noin 470 jäsentä Hämeessä,
ja kun Pirkkaan mahtui 234, niin se tarkoitti
sitä, että meidän piti järjestää kaksi peräkkäistä näytöstä. Sit Pirkka oli syrjässä, se ei
vetänyt väkeä ja sen tekniikka oli huono. Se
söi fiilistä siitä hommasta.
Paikanvaihdoksesta huolimatta PEK:n
elokuvakerhot jatkoivat sarjojensa esittämistä entiseen tapaan.
– Kerhothan oli siihen mennessä maksanut aika kovia vuokria.
Kaikki kerhot eivät kuitenkaan siirtäneet esityksiään heti Pirkkaan, vaikka se
olisi tullut halvemmaksi. Prisma siirtyi pois
Hällästä vasta vuonna 1989. Prisman sarjat
olivat vetäneet hyvin katsojia siihen asti, ja
Hällän korkeampi vuokra oli pystytty maksamaan. Perinteistä ja keskustassa sijaitsevasta esityspaikasta haluttiin pitää mahdollisimman pitkään kiinni. Nykyajan sarjat
puolestaan esitettiin kerhon olemassaolon
loppuun eli 1990-luvun alkuun asti Hervannassa. Kerhon sydän oli aina ollut teekkarien
Hervannassa, eikä Elokuvakeskuksen oma
teatteri muuttanut asiaa.
Solaris ja Monroe siirtyivät Pirkkaan
jo vuoden 1985 syksyllä. Kai Ovaskaisen
mukaan Solaris siirtyi sinne kuitenkin jopa
hieman pakotettuna:
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
45
Aikaansa edellä oleva cinemateekki
ja Pirkan iloiset tunnit
Kerhojen esityssarjojen lisäksi Pirkassa
alkoi pyöriä PEK:n kaupallinen esitystoiminta. Vuonna 1985 ei vielä kaikkien mielestä ollut soveliasta, että kulttuuriyhdistys
harjoittaisi elokuvateatterin pyörittämisen kaltaista liiketoimintaa, joten Pirkan
kaupallista elokuvaesitystoimintaa varten
perustettiin Pirkanmaan elokuva Oy. PEK
omisti osakeyhtiön kaikki osakkeet, joten
järjestely ei varsinaisesti vaikuttanut toimintaan. Paperilla ja kirjanpidossa PEK ja Pirkanmaan elokuva Oy olivat kaksi eri tahoa,
mutta käytännössä eivät. Elokuvakeskus
vuokrasi Pirkan tilat taloyhtiöltä ja Pirkanmaan elokuva Oy vuokrasi ne sitten Elokuvakeskukselta. Pirkan henkilökuntakin oli
siis osakeyhtiön palkkalistoilla.
Martin Scorsesen musikaali New York,
New York oli ensimmäinen kaupallisesti esitetty elokuva PEK:n Pirkassa. Sitä näytettiin
yleisölle viikon ajan kaksi kertaa päivässä.
Tuolloin oli yleinen käytäntö näyttää yhtä ja
samaa elokuvaa koko viikon ajan kahdesti
illassa: kello 18:15 ja 20:30. Myös Pirkanmaan Elokuvakeskus aloitti tällä perinteisellä tyylillä.
Kävijöitä ensimmäisellä viikolla oli keskimäärin vain 22 näytöstä kohden. Seuraavan viikon elokuvana oli tuolloin Tampereella asuneen Anssi Mänttärin Viimeiset
Rotannahat (1985). Ohjaajan itsensä lisäksi
elokuvassa näyttelivät muun muassa Matti
46
Pellonpää ja Aki Kaurismäki. Vaikka paikallinen ohjaaja oli Tampereella suosittu
ja esitys oli Tampereen ensi-ilta, katsojia
oli tälläkin kertaa vain 31 per esitys – aika
vähän 232-paikkaisessa teatterissa.
31 katsojaa oli kuitenkin periaatteessa
tarpeeksi, sillä muutamaa vuotta myöhemmin Elokuvakeskuksessa tehtiin selvitys,
jonka mukaan näytöksissä tuli käydä 20
henkilöä näytöstä kohden, jotta toiminta
olisi taloudellisesti kannattavaa. Koska teatterin pyörittämistä hoidettiin suurimmaksi
osaksi talkoilla, olivat henkilöstökulut niin
pienet, että vähäisetkin kävijämäärät riittivät. Useimmiten 1980-luvulla näytöksissä
oli yli 20 henkilöä, ja välillä salissa oli väkeä
yli satakin henkeä. Aina vaaditun rajan yli ei
kuitenkaan päästy, eikä toiminta ollut pitemmällä tähtäimellä kovin kannattavaa.
Vaikka katsojamäärät olivat suhteellisen
vähäisiä, olivat ne PEK:n ensimmäisinä
vuosina merkittävästi suurempia kuin Kinoston viimeisinä. Juha Elomäki muistelee, että
viimeisenä vuonna Kinostossa olisi ollut
vain 7000 kävijää, kun PEK:n ensimmäisenä
Pirkan-vuotena niitä oli 10 000 enemmän.
Vaikka Pirkan kaupallisen toiminnan kävijämäärät pysyivät 1980-luvulla Kinoston
viimeisimpiä vuosia korkeampina, olivat ne
kuitenkin vuosittain keskimäärin 3000–4000
liian pieniä. Varsinkin vuosi 1989 oli vaikea.
Sen kävijämäärä oli PEK:n Pirkan-aikojen
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
alhaisin: vain hieman yli 10 000.
silloin.
Juha Elomäen mukaan kävijämäärien
vähäisyyden takia ajauduttiin kokeilemaan
perinteisestä poikkeavia esittämistapoja:
Pirkan kaupallisessa esitystoiminnassa ei
ollut tarkoituksena esittää Tampereen ensiiltoja. Tämä ei olisi ollut mahdollistakaan,
sillä Finnkino sai lähes kaikki Tampereen
ensi-iltaelokuvat esitettäväkseen. Teatterin
uudet nuoret omistajat päättivät sen sijaan
panostaa laatuun ja teemakokonaisuuksiin.
He uskoivat pystyvänsä pitämään yllä katsojia kiinnostavaa ja monipuolista ohjelmistoa. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu,
eikä elokuvan ystäviä saatu liikkeelle odotetulla tavalla. Ei riittänyt, vaikka katsojia
oli enemmän kuin Kinoston viimeisimpien
vuosien aikaan, eivätkä uudenlaiset esitystavatkaan lopulta enää lisänneet katsojia.
– Aika nopeasti me huomattiin, että tämmöinen perinteinen järjestelmä ei toimi. Me
alettiin näyttää cinemateekkiä. Eli tämä tarkoitti sitä, että esitysajat ja leffat rupes vaihtelee. Oli enemmän leffoja ja näytösaikoja
viikossa.
Jukka-Pekka Laakso jatkaa:
– Toimittiin itse asiassa siten, kuin multipleksit nykyään toimii. Se oli siinä 80-luvun
lopulla, Ranskasta, Utopia-elokuvateatterin
toiminnasta varastettiin se... Juha keskeyttää
Juisen pirullinen virne naamallaan:
– Ei, kyllä se oli Kino-Berliini, mistä mä
sen katoin...
– Ei kyllä se oli Utopia, mistä MÄ sen
katoin, Juise nauraa.
PEK oli joka tapauksessa kuitenkin
muuta Suomea edellä. Tätä mieltä on myös
Heikki Keskinen:
– Siitä voi olla ihan rehellisesti ylpeä.
Nykyään kun katsoo Finnkinon ohjelmistoa,
niin ihan samalla lailla se menee kuin meillä
– Se auttoi sinne 80-luvun loppuun. Sitten
tuli, että mitäs nyt tehdään, Juha huokaa.
Vielä 1990-luvun alussa Pirkassa kokeiltiin
uutta jippoa ja aloitettiin niin sanotut Pirkan
iloiset tunnit. Elokuvia alettiin nyt näyttää myös
iltapäivisin, jolloin liput sai halvemmalla. Tällä
tavalla elokuvia esitetään vielä nykyäänkin
Arthouse Cinema Niagarassa, joten ei kokeilu
kovin huonokaan voinut olla. Se ei kuitenkaan
helpottanut Pirkan silloista ahdinkoa kylliksi.
i
HE ESITTÄVÄT ÖISIN
Elokuvakerhot alkavat syyskuun lopussa. Paitsi Solaris, joka on tehnyt
radikaalin liikkeen ja muuntautunut yökerhoksi. Sen kaksi ’’all night
long’’ -esitystä ovat lokakuun puolessa välissä ja marraskuun alussa,
mutta ohjelmisto ei ole vielä täysin
valmis kautta julkinen. Sanat kultti ja kauhu lienevät silti nuorekkaan
kerhon puuhahenkilöiden huulilla
ohjelmistoa koostaessa olleet.
Kovasti huudossa olevia yönäytöksiä näyttää paitsi Solaris myös
Pirkka joka lauantai ja joka perjantai. Yöihmisten makua pyrkivät PEK ja Pirkka myös mahdollisimman pitkälle myötäilemään.
(Kansan Uutiset 29.8.1990)
Kaikenlaista kokeiltiin, mutta lopulta mikään
ei auttanut. Kävijät eivät löytäneet tietään Pirkkaan.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
47
Bonnie ja Clyde vievät PEK:n lipputulot
Pirkan huonoista katsojaluvuista ei voinut
syyttää kokonaan oman toiminnan takkuilua. Samanlaiset ongelmat riivasivat koko
elokuva-alaa. Muun muassa videoiden tulon
seurauksena suomalaisten elokuvissa käyminen väheni tasaisesti 1980-luvun alusta
aina vuoteen 1995 saakka.
Myös Juha Elomäen elokuvapoliittinen
katsaus PEK:n vuoden 1986 vuosikokouksessa käsitteli elokuvateattereiden 1980luvun lopun kehnontuvaa tilannetta:
Elokuvan esitystoiminnassa on tällä hetkellä yleiskato. Tämä heijastuu mm. tiedotukseen siten, ettei puhuta muusta kuin laskusta, eikä elokuvasta sinänsä ollenkaan.
Tästä vaikeasta tilanteesta johtuvat myös
elokuvateatteri Pirkan vaikeudet.
ja jatkaa: – Tuli sellainen Bonnie and Clyde
-kortti. Puolen vuoden aikana kun kävi 25
kertaa elokuvissa, niin sai kortin, jolla sai
sen jälkeen puoleen hintaan elokuvalipun
mistä tahansa elokuvateatterista seuraavat puoli vuotta. Ja jos kävi puolen vuoden
aikana taas 25 kertaa puoleen hintaan, niin
seuraavat kuusi kuukautta sä kävit ilmaiseksi elokuvissa. Tämä oli elokuva-alalle hyvä,
varsinkin sen ensimmäisen puoli vuotta, kun
ihmiset keräsi sen 25 käyntiä.
Ensimmäisenä vuonna kortti tuntui siis
oikein hyvältä idealta, sillä katsojamäärät
nousivat.
– Seuraavana vuonna ei ollut ollenkaan
samanlainen fiilis, Juha kuitenkin tokaisee
ja miehet nauravat ääneen.
1980-luvun puolessavälissä elokuvaalalla alettiinkin kehitellä jotain, mikä korjaisi vähenevää elokuvissa käyntiä. Lopulta
jotain keksittiinkin. Keksintö ei kuitenkaan
auttanut Pirkkaa, vaan päinvastoin vei osan
sen lipputuloista. Keksintö oli nimeltään
Bonnie & Clyde -kortti.
Juisen mukaan kortti sopi hyvin huonosti
varsinkin heille, sillä Pirkan katsojat olivat
niitä, jotka kävivät jo ennestään paljon elokuvissa. Juha muistuttaa, että elokuvat myös
kiersivät cinemateekki-kokeilun seurauksena Pirkassa tuolloin muita teattereita nopeammin:
– Se oli just siinä pahimmalla hetkellä,
Juha miettii.
– Meillä ei ollut kolmea kuukautta samaa
elokuvaa, vaan ohjelmisto vaihtui viikoittain.
– Me oltiin saatu toiminta sillein, että nyt
se rupee toimimaan. Tai ei ainakaan koko
aikaa kerätä lisää velkaa, Juisekin muistaa
48
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
i
Toisin sanoen Pirkan asiakkaat hyötyivät kortista muiden teattereiden asiakkaita
enemmän. Tämä tarkoitti Pirkanmaan Elokuvakeskukselle menetettyjä lipputuloja:
– Se oli tosi paha kuoppa Pirkan kanssa,
Juise pohtii.
VHS:N TULO
VHS-kasetit ja kotivideonauhurit alkoivat tehdä tuloaan suomalaisiin koteihin 1980-luvun alussa, ja vuonna 1983 videonauhuri löytyi viidestä prosentista kotitalouksia.
Videot mahdollistivat elokuvien katselemisen kotona. Enää ei tarvinnut mennä elokuvateatteriin tai kuulua elokuvakerhoon. Videonauhurien tulo johtikin osaltaan siihen, että
elokuvakerhojen suosio alkoi 1980-luvun loppua kohden hiipua, ja siihen, että elokuvakerhot olivat 1990-luvun puoliväliin mennessä kadonneet lähes kokonaan. Vuonna 1996
tamperelaisista elokuvakerhoista oli jäljellä enää yksi.
Elokuvakerhojen lisäksi videoiden tulo vaikutti merkittävästi myös elokuvakuvateatteritoimintaan. 1980-luvun lopulla yli puolet alle 25-vuotiaista suomalaisista sanoi käyvänsä
entistä vähemmän elokuvateatterissa videoiden takia. Elokuvateatterit siis menettivät
merkittävästi katsojiaan videoiden takia.
Elokuvissa käynnin vähenemisen lisäksi videot vaikuttivat myös elokuvien kiertonopeuteen. Vielä 1980-luvun lopulla elokuvateatterit esittivät lähes pelkästään vain yhtä
elokuvaa monta viikkoa putkeen. Katsojat eivät olleet voineet nähdä elokuvaa missään
muuallakaan, joten sen uutuuden viehätys säilyi. Videonauhurien yleistyttyä elokuvat
siirtyivät kuitenkin nopeasti myös VHS:lle eivätkä enää säilyttäneet uutuudenviehätystään yhtä pitkään. Tämä osaltaan pakotti elokuvateatterit siirtymään hiljalleen järjestelmään, jossa esitettiin yhä useampia elokuvia yhä tiiviimmässä ajassa. Enää ei voitu
esittää yhtä ja samaa elokuvaa viikkokausia.
Ennen videoiden yleistymistä elokuvateatterit näyttivät vielä välillä myös vanhoja klassikkoelokuvia eli elokuvia, joiden ensi-illat olivat saattaneet olla monta vuotta aikaisemmin. Uuden teknologian myötä klassikot alkoivat löytyä myös videoilta, eikä vanhojen
elokuvien esittämien elokuvateattereissa ollut enää kannattavaa. Tässäkin suhteessa
videoiden tulo nopeutti elokuvien kiertonopeutta. Muun muassa DVD:t ovat jatkaneet
samansuuntaista kehitystä videoiden jälkeen.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
49
Keski-ikäistyvät raumalaiset temppuilevat,
tulva elokuvateatterissa ja kymmenen
päivää musiikkielokuvia
Kaikki ei ensimmäisessä omassa elokuvateatterissa mennyt muutenkaan aina aivan niin
kuin piti. Juha Elomäen mukaan Pirkka ei
ollut aivan ihanteellinen teatteri PEK:lle:
Vahingon jäljiltä Pirkkaa jouduttiin kuivaamaan isoilla lämpöpuhaltimilla, ja se oli
kaksi viikkoa suljettuna. Vuosi oli 1988.
Juha muistelee kokemaansa:
– Se oli tilana vähän iso. Ja penkit olisi
pitänyt uusia. Ne oli vanhat ja epämukavat.
– Se oli juhannus. Mä menin Pirkkaan
aamupäivällä, kun meillä alkoi näytökset.
Mä rupesin katsomaan, että vettä tulee kuin
taivaan täydeltä. Hirveä ukkosmyrsky! Meinasin mennä salin kautta konehuoneeseen ja
rupesin aukaisemaan takaovia. Ne oli sellaiset heiluriovet. Mä olin, että helvetti, kun ovi
ei aukea! Mikä tässä on? Kun lopulta sain
oven auki, niin porraskäytävässä oli vettä
vyötäröön asti odottamassa, ja kaikki valu
Pirkan lattialle. Lattialla oli varmaan reilu
puoli tai vajaa metri vettä. Seitsemänteen,
kahdeksanteen penkkiriviin asti. Mä mietin,
että mitäs nyt tehdään? – Eikun soittaan
palokunnalle, että voisitteko te tulla vähän
pumppaamaan vettä täältä pois.
Myös projektorin äänentoisto tuotti
ongelmia. Juha muistaa alun ääniongelmat
hyvin:
– Silloin kun sinne Pirkkaan mentiin,
siellä oli erittäin hyvät projektorit. Mutta
sitten Kinosto otti ne meiltä pois ja vei Helsinkiin. Meille tuli tuolta Raumalta tilalle
vanhat Viktoria-projektorit. Ne oli silloin
jo tullessaan palvelleet 30–40 vuotta. Toi
ääniosastohan oli silloin 85, niin sehän oli
täysin siis... Juha pudistaa päätään. – Sitä
vaan välillä pani kädet silmille ja toivoi, että
homma pelaa.
Äänentoisto ja penkit eivät olleet ainoita
ongelmia Pirkassa:
– Siellä oli vähän sellainen perunakuopan haju. Varmaan nykyään voitaisiin ajatella, että siellä oli pienoinen homeongelma
jossain kohdassa, Pekka Halttula muistelee.
Syy Pekan muistelemaan hajuun on
voinut osittain olla Pirkkaa kohdannut vesivahinko - oikeastaan suoranainen tulva.
50
Perustajajäsenten
Kai
Ovaskaisen,
Heikki Keskisen ja Jaana Semerin muistojen
mukaan vettä tuli Pirkkaan sisälle useamminkin. He miettivät, että jos joku olisi siellä
joutunut asumaan, olisi se homeen vuoksi
saattanut käydä terveyden päälle.
Vaikka Pirkankadulla painittiin useiden
ongelmien kanssa, mukaan mahtui myös
paljon onnistumisen hetkiä. Yksi tällainen
oli vuonna 1985 järjestetyt ensimmäiset
Tampereen elokuvapäivät.
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
– Kymmenen päivää musiikkielokuvia,
Kai Ovaskainen kertoo hymyillen. – Sinne
saatiin Englannista saakka raahattua reggae-elokuvia. Ja Ruotsista Woodstock-kopio.
Se oli siis ihan outstanding! Helsingistä asti
tuli väkeä, jotka ihmetteli, että miten tämmöistä edes voidaan järjestää?
– Se oli ihan hurja asia, että se Woodstock saatiin sinne! Jaana Semerikin innostuu. – Se oli pitkään ollut sellainen, ettei sitä
saanut näyttää. Se oli hirveen tarkkaa, että
mitä annettiin epäkaupallisille toimijoille,
ja oli paljon elokuvia, joita ei annettu elokuvakerhoille. Kaupallisten ja ei-kaupallisten toimijoiden välillä oli hirveän iso rako.
Vaikka olikin hyvät välit, niin koettiin, että
oltiin ihan toisista maailmoista.
Myös Heikki Keskinen muistelee ensimmäisiä elokuvapäiviä innoissaan:
muutkin oli, että nyt mekin uskalletaan,
Kessu nauraa.
Kessu muistaa myös, kuinka elokuvapäivien viimeinen elokuva alkoi sunnuntaiaamuna kello seitsemän, ja Juha Elomäki
oli tapansa mukaan alustamassa elokuvaa.
Juha luuli, että kaikki katsojat olivat olleet
katsomassa elokuvia läpi yön, ja sanoi heille
totisena, että ’’te ootte ihan hulluja!’’
– Se ei tajunnut, että siellä oli puolentusinaa nuorta tyttöä, jotka oli aamulla herännyt katsomaan pelkästään sitä diskoelokuvaa, Kessu virnistää.
Musiikkielokuvien lisäksi elokuvapäivillä nähtiin myös Tampere-aiheisia elokuvia. Kymmenen päivän aikana kävijöitä oli
yhteensä 6000.
– En tiedä oliko meillä mitään järjestysmiesnauhoja edes, mutta oltiin Alasen Askon
kanssa varattu paikat Pirkan eturivistä.
Kun me sitten oltiin menossa sinne näytöksen alkaessa, istu lattialla väkeä jo sillain
vetämässä viinipulloja kassista. Sitten ne
katsoivat, että voi perkele, tuohon tulee
noita järjestäjiä, ja pisti pullot piiloon. Me
istuttiin lattialle ihan siihen eteen. Siinä oli
oikea kulma ja hyvä istua, jos nojasi oikealla
tavalla takana olevaan penkkiin. Sitten kumpikin kaivoi viinipullon esiin. – Sen jälkeen
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
51
i
AMATÖÖRIELOKUVAA JA NEUVOSTOPROPAGANDAA
PIRKAN KELLARISSA SEKÄ ELOKUVAÖVERIT
Joidenkin elokuvakerhojen toimintaan on liittynyt elokuvien esittämisen lisäksi myös
elokuvien tekeminen. Mallikas esimerkki tällaisesta elokuvia tehneestä elokuvakerhosta
on helsinkiläisten teekkarien Montaasi. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa ja
elokuvakerho Nykyajan puheenjohtajana 1980-luvulla monta vuotta toiminut Hannu Nieminen yritti rakentaa elokuvien tekemisen perinnettä hervantalaiseen Nykyaikaankin.
Hannun mukaan amatöörielokuvien tekeminen ei kuitenkaan koskaan saanut kunnolla
tuulta alleen Nykyajassa, vaikka Hannun kerhossaolon aikana (1980–1986) Nykyajassa
tehtiinkin kymmenkunta elokuvaa.
Hannu yritti kehittää elokuvanteko-toimintaa Pirkanmaan Elokuvakeskuksenkin piirissä,
ja hän esimerkiksi järjesti PEK:n elokuvauskursseja. PEK:n siirryttyä Pirkankadulle alettiin Pirkan alakertaan Hannun aloitteesta remontoida paikkaa, jossa amatöörielokuvia
voitaisiin tehdä. Remontin yhteydessä kellarista vietiin pois monta kuorma-autollista
vanhaa romua. Romun seasta löytyi muun muassa kasa Suomi–Neuvostoliitto-Seuran
vanhoja propagandafilmejä. Remonttia ei kuitenkaan saatu päätökseen, eikä amatöörielokuvia Pirkan kellarissa koskaan tehty. Elokuvien tekeminen PEK:n sisällä ei siis saanut
kovin suurta osaa.
Vuoden 1986 puolella Hannun työt veivät voiton elokuvakerhoista ja Elokuvakeskuksesta, ja hän jättäytyi pois molempien toiminnasta. Hannun mukaan syynä lopettamiseen
oli myös osittain se, että hän oli ’’vetänyt elokuvaöverit’’. Samalla kun hänellä oli PEK:n
hallituksen jäsenenä kaikkien kerhojen kausikortit, oli hänellä myös Bonnie ja Clyde
-kortin ansiosta tullut mahdollisuus päästä ilmaiseksi elokuviin mihin tahansa elokuvateatteriin. Kun hän vielä elokuvakerhojen ja -teattereiden lisäksi kävi aktiivisesti esimerkiksi Tampereen lyhytelokuvajuhlilla, oli lopputuloksena kyllästyminen: liikaa elokuvia
liian lyhyen ajan sisään.
Vaikka Hannu hetkellisesti saikin tarpeekseen elokuvista, on elokuvaharrastus kuitenkin jatkunut näihin päiviin saakka. Elokuvien katselemisen lisäksi Hannu on nimittäin
jatkanut lyhyiden amatöörielokuvien tekemistä ja hän on tehnyt muun muassa useita
musiikkivideoita eri bändeille.
52
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
Oikea ratkaisu
Onnistuneista elokuvapäivistä huolimatta Pirkassa kävi katsojia liian vähän. Siellä myös
haisi maakellarilta, eivätkä äänetkään toimineet
aina kunnolla. Ei kuulosta aivan onnistuneelta
elokuvateatterihankinnalta? Juha Elomäen ja
Jukka-Pekka Laakson mukaan Pirkan saaminen
oli kuitenkin olennaisin käänne koko Elokuvakeskuksen historiassa. Oman teatterin kautta
mukaan tuli oma esitystoiminta, ja se loi paljon
vakinaisia toimintoja, jotka puolestaan vaativat
vakinaisia työntekijöitä. Toimintaan tuli kaivattua jatkuvuutta, ja keskus kasvoi taloudelliselta
volyymiltaan.
– Se kyllä käänsi koko elokuvakeskuksen
kurssin ihan toiseen suuntaan, Juha toteaa.
– Jos meillä ei olisi ollut Pirkkaa, esitystoiminta olisi kadonnut. Se olisi hiipunut ihan
mitättömäksi kerhojen hiipumisen myötä, Juise
puolestaan miettii. Pirkkaan siirtymisen jälkeen
elokuvakerhojen merkitys PEK:n sisällä alkoikin
hiljalleen vähetä elokuvakeskuksen oman esitystoiminnan vuoksi.
PEK:llä kävi hyvä tuuri myös toimistotilojen
suhteen. Samoihin aikoihin omaan teatteriin siirtymisen kanssa Pirkan vierestä, samasta rakennuksesta, vapautuivat vuokrattavaksi myös toimistotilat, joihin PEK:n toimisto siirrettiin. Tällä
kaikella oli Juisen mukaan vaikutusta siihen,
kuinka omaan tekemiseen suhtauduttiin:
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
– Siihen saakka me oltiin toimittu Ylioppilastalolla, jossa oli toimistohuone tai kaksi. Kuitenkin
oltiin oltu vähän niin kuin toisten nurkissa. Nyt
meillä oli oma toimisto ja oma elokuvateatteri. Se
toi fiiliksen, että hetkinen, tässä ollaan tekemässä
jotain.
Oman esitystilan ja ihka omien 165 neliömetriä kattavien toimistotilojen myötä yhdistyksestä
tuli nimensä mukaisesti keskus. Sillä oli paikka,
johon sen toiminta pystyttiin samaistamaan.
Jaana Semerin mukaan Pirkkaan siirtyminen
olikin jotain aivan uskomatonta:
– Jotenkin maailma oli niin pieni ja toisenlainen silloin, että oma teatteri oli todella suuri asia.
Pirkkaan siirtyminen tiedostettiin riskiksi,
mutta jälkikäteen ajateltuna se oli onnistunut
päätös, jota ei ole tarvinnut katua:
– Kyllä se oli oikea ratkaisu, Juise tuumii
vakavana.
Vaikka Pirkankadulle siirtyminen käänsi Elokuvakeskuksen kehityksen ratkaisevasti siihen
suuntaan, millaiseksi PEK myöhemmin kehittyi,
toi se myös paljon lisää kustannuksia. Kai Ovaskaisen mukaan Pirkkaan siirtyminen oli tärkeä
vaihe, mutta siitä alkoi myös PEK:n velkaantuminen, joka lopulta johti yhdistyksen talouden
rappion partaalle.
53
Laajeneva toiminta vaatii
enemmän rahaa
STILL yhdistyy Spektrin kanssa
– syntyy La Strada
Pirkankadulle siirtymisen seurauksena Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toiminta alkoi
kehittyä entistä laajemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Esimerkiksi PEK:n lehteä kehitettiin entistä laadukkaammalle tasolle.
PEK:n STILL-lehteä julkaistiin entiseen
tapaan vielä vuonna 1985. Pekkiläisten joukossa oli monia lupaavia toimittajanalkuja,
minkä seurauksena Elokuvakeskuksen piirissä alkoi heräillä entistä kunnianhimoisempia suunnitelmia. Vuonna 1986 Pirkanmaan Elokuvakeskuksen STILL yhdistyikin Elokuvakulttuuri ry:n Spektri-lehden
kanssa. Lehden nimeksi tuli La Strada, ja
sen päätoimittajaksi ja toimitussihteeriksi
valittiin Jaana Semeri ja Kai Ovaskainen.
Uuden lehden suunniteltiin esittelevän ajankohtaisia elokuvia, videoita ja soundtrackeja. Myöhemmin lehdessä arvosteltiin myös
elokuva-aiheisia kirjoja.
Jaana muistelee, että lehden nimestä
käytiin neuvotteluja pitkäänkin. Fellinin La
Strada -elokuva vei lopulta kuitenkin voiton.
– Se oli varmaan sellainen hetki, jolloin
Fellinejä taas katsottiin, Jaana miettii.
Kai muistelee La Stradan perustamista:
– Me lähdettiin ajamaan helsinkiläisiä,
että nyt perustetaan yhteinen lehti, jota
tehdään Tampereella.
54
Jaana ja Kai kävivät neuvotteluja Elokuvakulttuurin kanssa, ja yhteistyöstä sovittiin.
Spektri oli saanut Suomen elokuvasäätiöltä
lehtiavustusta, ja niin alkoi La Stradakin
ilmestyessään saada. Yhdistyminen Spektrin kanssa kannatti jo pelkästään avustuksen
saamisen takia, sillä STILL ei ollut moista
aikaisemmin saanut.
Kain mukaan ei ollut oikein mitään muita
tahoja, joiden kanssa yhdistyminen olisi
ollut tuolloin mahdollista. Suomen elokuvakerhojen liitollakin oli tuolloin lehti, Projektio, mutta välit sinne olivat huonot:
– Ne piti meitä välistävetäjinä, Kai muistelee.
Tämä johtui siitä, että ennen Elokuvakeskuksen perustamista tamperelaiset elokuvakerhot olivat, muun maan tavoin, hankkineet
elokuvansa SEKL:n tai Elokuvakulttuurin
kautta, mutta PEK:n perustamisen jälkeen
PEK alkoi hoitaa kerhojen elokuvavarauksia
suoraan elokuvatoimistojen kanssa. Tämä
toi säästöä kerhoille, mutta elokuvakerhojen
liitossa se ei ilahduttanut.
– Se oli tärkeä lehti, Jaana pohtii La
Stradan syntyä. – Se oli oikea elokuvajulkaisu eikä vaan kerholehti. Astuttiin tavallaan
samoille markkinoille kuin Filmihullu.
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
i
PEK:N PIIRISSÄ
SYNTYIVÄT MYÖS
RADIO 957:N
ELOKUVAKATSAUKSET
Vuonna 1986 La Strada ilmestyi kahdesti,
ja sen jälkeen neljästi vuodessa. Lehteä jaettiin PEK:n kerholaisille ilmaiseksi, mutta
sitä myös tilattiin erikseen. Tilaajia lehdellä oli 1980-luvun lopun vuosina lähemmäs
1000, ja koska esimerkiksi vuonna 1989 kerholaisia oli yli 2200, oli lehden kokonaislevikki tuolloin yli 3000.
Jaana muistelee, että muun muassa
lehden toimitussihteerinä toiminut Kai teki
suurimman työn esimerkiksi taittamisessa
ja ilmoitusmyynnissä. Jaana itse keskittyi
enemmän juttujen kirjoittamiseen. Ensimmäisten vuosien lehdet taitettiin vielä käsin,
missä oli Jaanan mukaan aikamoinen työ.
Kai muistelee aivan samaa:
– Matti oli hirveen tarkka, ettei sen jutuista saanut muuttaa pilkkuakaan. No eihän
niissä paljoa käsittelemistä ollutkaan, Jaana
nauraa.
Palkkiot La Stradan toimittamisesta ja
siihen kirjoittamisesta olivat Kain ja Jaanan
mukaan vain nimellisiä. Lehteä tehtiinkin
lähes vapaaehtoistyönä.
La Stradan synnyttyä STILL jatkoi ilmestymistään PEK:n kerholaisille jaettavana
liitteenä, jossa kerhojen sarjat esiteltiin.
Toimitusvastuussa olivat tästä eteenpäin
elokuvakerhojen hallitukset vuoron perään.
STILL kuopattiin lopullisesti vasta useimpien PEK:n kerhojen hävittyä 1990-luvun
alkupuolella.
– Ihan vanhan ajan tyyliin kaikki tehtiin
käsityönä. Ihan hirveä duuni! Onneksi myöhemmin päästiin siitä eteenpäin, kun tietotekniikka tuli apuun.
Kain ja Jaanan lisäksi La Stradan toimituksessa työskentelivät vuosien varrella muiden muassa Matti Mielonen, Antti
Apunen, Antti Selkokari, Asko Alanen,
Marko Pohjoismäki, Outi Konttinen Olli
Löytty, Ilkka U. Pesämaa ja Iina Alanko.
Edellä mainittujen lisäksi monet muutkin
kirjoittivat elokuva-arvosteluja ja muita
juttuja La Stradaan, ja alkuvaiheessa heihin
kuului myös Matti Apunen.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan vuonna 1985 perustamassa Radio 957:ssa kuultiin alusta asti pekkiläisten pitämiä elokuvakatsauksia. Uuden radiokanavan puuhamiehet, kuten PEK:n perustamiskokouksessa Tamyn edustajana ollut
Jukka Kulmala, olivat pekkiläisille
ennestään tuttuja, ja yhteistyön
aloittaminen oli sikäli luonnollista.
Toinen Radio 957:n perustamisen
takana ollut henkilö oli Ismo Nykänen. Perustamisen aikaan Nykänen
oli soittanut PEK:n toimistoon ja
kysellyt heidän kiinnostustaan tehdä katsauksia. Toimistossa oli tuolloin paikalla Jaana Semeri, Pekka
Halttula, Jukka-Pekka Laakso, Antti Selkokari ja Harri Kaunisto. Tästä
syystä heistä tulikin katsauksen pitäjiä. Monen vuoden ajan radiossa
kuultuja elokuvakatsauksia oli tekemässä myös Kai Ovaskainen.
– Viisminuuttinenko se oli? Jaana
muistelee elokuvakatsauksia. – Ei
se hirveen pitkä aika ollut, mutta
kauheasti niihin nähtiin vaivaa.
Katsaukset poikivat hieman myöhemmin Radio 957:aan pari tuntia kestävän Takaikkuna-ohjelman,
jota Juise ja Jaana tekivät yhdessä.
55
Elokuvia lapsille ja nuorille
Miksei päiväkotilaisia tai koululaisia voitaisi käyttää elokuvissa samaan tapaan kuin
teatterissa tai sinfoniakonserteissa?
Näin mietti Juha Elomäki vuonna 1985.
Lapsiin ja nuoriin oli haluttu kiinnittää erityistä huomiota jo aivan Pirkanmaan Elokuvakeskuksen alkutaipaleella. Olihan lasten
ja nuorten elokuville hallituksessa oma
jaostokin. Vaikka jaostot eivät lopulta toimineetkaan, kertoo lasten ja nuorten jaoston
olemassaolo kuitenkin siitä, että lapset ja
nuoret nähtiin PEK:n piirissä tärkeäksi kohderyhmäksi.
Lasten ja nuorten elokuvakulttuurin edistäminenkin oli periytynyt elokuvakerhoilta.
Olihan PEK:n seitsemästä perustajakerhosta kolme lastenelokuvakerhoja: Elvis,
Ykkönen ja Peltolammin lastenelokuvakerho. Tämä tarkoitti sitä, että Elokuvakeskuksen hallituksessa istui kolme lastenelokuvakerhon vetäjää. Vaikka Peltolammin
lastenelokuvakerho jäi toiminnan hiivuttua
jo vuoden 1983 jälkeen pois PEK:n vahvuudesta, oli lastenelokuvakerhoilla silti osansa
PEK:n päätöksenteossa.
Lastenelokuvakerhojen sarjojen lisäksi
PEK alkoi toimia aktiivisesti myös omalla
tahollaan. Lapsille ja nuorisolle järjestettävät
elokuvanäytökset kuuluivat elokuvakeskuksen toimintaan lähes alusta alkaen. Jo yhdistyksen toisena toimintavuotena Tampereen
56
nuorisotiloissa, kouluissa ja kirjastoissa alettiin järjestää elokuvanäytöksiä yhteistyössä
kaupungin kulttuuri- ja nuorisolautakuntien
kanssa. Sinä vuonna näytöksiin osallistui
yhteensä yli tuhat lasta. Samanlaisia näytöksiä järjestettiin alueellisen toiminnan osana
heti myös Tampereen ulkopuolella Pirkanmaan eri kunnissa.
Juha Elomäki nimeää toiminnan ideanikkariksi ja PEK:n nykyisen mediakasvatustyön isäksi Rainer Panulan:
– Kun Rainer tuli töihin ja jo ennen sitä,
oli nimenomaan puhe siitä, että lasten lyhytelokuvia tarvitaan. Rainer ei pelkästään
esittänyt elokuvia, vaan kun puhutaan tästä
”mediakasvatuksesta” ja muusta, niin hän
puhui myöskin nimenomaan visuaalisesta
kulttuurista ja sen merkityksestä.
PEK:n järjestämien lastenesitysten määrä
kasvoi hiljalleen läpi 1980-luvun. Tavoitteena oli, että kaikissa Tampereen ja Pirkanmaan päiväkodeissa olisi elokuvaesityksiä
ainakin kerran vuodessa. Vuonna 1988 PEK
järjesti yhteensä 142 päiväkotiesitystä, joissa
kävi yli 10 000 lasta. Tampereella esitykset
rahoitti Tampereen kaupunki; muissa Pirkanmaan kunnissa rahoitus tuli alueellisen
toiminnan kautta Suomen elokuvasäätiöltä
ja Opetusministeriöltä. Elokuvaesitysten
lisäksi Elokuvakeskus järjesti ensimmäisten
vuosiensa aikana aktiivisesti elokuviin liitELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
tyvää opetusta pirkanmaalaisissa kouluissa,
lukioissa ja kansalaisopistoissa sekä Tampereen yliopistossa. Vuonna 1988 järjestettiin
myös lähes 5000 koululaiselle yhteensä 51
elokuvaoppituntia koko Pirkanmaan alueella. Pirkan tultua kuvioihin lapsille ja nuorille
alettiin esittää elokuvia myös siellä, ja lähiöissä järjestetyt esitykset vähenivät.
Heikki Keskiselle muistot lastenesitysten järjestämisestä ovat Elokuvakeskuksen
toimintaan liittyvistä parhaita. Hän kiersi
järjestämässä elokuvaesityksiä Tampereen
kouluissa, kirjastoissa ja päiväkodeissa viikonloppuisin omalla ajallaan. Tästä ei maksettu palkkaa, mutta sitä ei kaivattukaan:
– Joku Minulla on tiikeri (Tini Sauvo &
Liisa Helminen, 1979), mä ja Rainer ollaan
näytetty sitä yhteensä varmaan 2000 kertaa.
Se ei näy missään tilastoissa, mutta sillä
on... satojatuhansia katsojia. Niitä ihmisiä
tulee varmaan Rainerille ja mulle edelleen
siis vuosikymmenten takaa kertomaan, et
”joo mä oon käynyt teillä Koulukinossa”.
Elokuvien esittäminen päiväkotilaisille ja
siitä eteenpäin on äärimmäisen tärkeää,
koska kankaalla ne näkee ihan toisella tapaa
kuin jossain telkkarissa.
– Ne oli tosi palkitsevia tilaisuuksia.
Lapset on niin hieno yleisö, kun ne reagoi
niin välittömästi näkemäänsä. Sekä lauantaina että sunnuntaina oli esityksiä. Tesomalla ja Kaukajärvellä oli varmaan eniten
väkeä. Viikonlopussa oli viisi esitystä, ja
tietysti samat elokuvat kaikissa. Ne oli ihan
hirvittäviä menestyksiä! Varmaan toistasataa ihmistä ahtautui Kaukajärven kirjastoon
lauantai-iltapäivänä. Aikuiset jouduttiin
heittämään pois katsomo-osasta, että kaikki
lapset mahtuivat istumaan.
Myös Juha Elomäki painottaa, ettei kyse
ollut mistään pikkupuuhastelusta.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
57
16mm-elokuvakopioiden vuokraus:
levityksen alkumetrit
PEK:n teatterilevitystoiminnan juuret ovat
16mm-esityskopioiden vuokrauksessa, joka
oli keskuksen asialistalla aivan sen perustamisesta lähtien. Juha Elomäki vastaa
PEK:n nykyisestä levitystoiminnasta ja on
ollut mukana sen kehityksessä aivan alusta
alkaen.
– Tästä maahantuonnista ja levityksestä
puhuttiin silloin jo heti alussa, mutta leffojen
tuonnissa oli selkeästi rahallisesti isot riskit.
Toisenlaisia art-leffoja toi silloin aikoinaan
Diana-Filmi ja Mårten Kihlman, joka oli
ehdottomasti hienoimpia ystäviä, mitä ikinä
voi olla. Mårten auttoi meitä ja keskusteli
ja oli mukana kaikessa, mutta pitkien leffojen tuominen oli silti aina riski. Me oltiin
kaikkiin levittäjiin yhteydessä, koska kerhot
tarvitsivat elokuvia, ja huomattiin, että näitä
16-millisiä tarvitaan.
Kuten aiemmassa luvussa käy ilmi, erityisesti lastenelokuvien saatavuudessa koettiin
olevan parantamisen varaa, ja PEK:n 16mmvalikoima painottuikin ajan myötä vahvasti
lastenelokuviin. Juha antaa tämänkin toiminnan käyntiin saattamisesta kunnian
Rainer Panulalle:
– Rainerin merkitys 16-millisen lastenelokuvien levityksen puolella on ihan ratkaiseva. Hän nimenomaan kävi niitten leffojen kanssa päiväkodeissa ja missä tahansa
järjestämässä varmaan tuhansia näytöksiä.
58
Oli niin paljon helpompaa, ettei tarvinnut
buukata leffoja jostain muualta, vaan ne
leffat oli itsellä, ja ne voi vain ottaa hyllystä
ja lähteä näyttämään niitä jonnekin.
Ensimmäinen elokuva Pirkanmaan Elokuvakeskuksen vuokravalikoimassa oli
vuoden 1984 syksyllä hankittu Hannu Peltomaan pitkä lastenelokuva Taikapeili.
Elokuva kertoo Arttu-pojasta, joka saa äidiltään elektroniikkapelien korvikkeeksi peilin,
jolla on taianomaisia voimia. Tässä Juha
Elomäen kontakteista oli hyötyä:
– Peltomaan Hannu oli mun vanha tuttuni
sieltä Imatran ajoilta. Hannu oli siellä läänintaiteilijana, ja mä olin kuvausassistenttina hänen lyhäreissään. Perustettiin silloin
aikoinaan Imatran kaitakuvaajat ja tehtiin
pitkää leffaa 8- ja 16-millisenä.
Seuraavana vuonna hankittiin niin ikään
henkilökohtaisten kontaktien kautta Anssi
Mänttärin pitkät fiktiot Kello ja Viimeiset
rotannahat.
– Anssihan on tuttu sieltä 80-luvun taitteesta. Anssi asui Tampereella, ja hän ja
Rainer istuivat molemmat muistaakseni
Säätiön hallituksessa silloin aikoinaan,
80-luvun alussa (1979 – 1982, toim. huom.).
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
Mänttärin ylivoimaisesti vuokratuin
nimike ja PEK:n pitkien elokuvien suursuosikki oli lastenelokuva Anni tahtoo
äidin (1989), jota vuokrattiin pelkästään
vuosien 1989 – 1993 aikana 111 kertaa.
Matti Apunen kehui aikanaan Aamulehdessä 28.1.1989 elokuvaa ”helpottavaksi kokemukseksi, jossa ei ole jyräävän kasvattavaa
lähtökohtaa eikä myöskään utuisia tyylikuvia joiden taustalla ulisee suomalaisen jazzsäveltäjän tyylimusiikki”. Mänttäri itse ei
tosin muistanut kysyttäessä lainkaan, että
Elokuvakeskuksella on ollut hänen elokuviensa 16mm-kopioita vuokrattavana. Juha
Elomäellä on tarjota tähän selitys:
– Mehän ei tehty silloin mitään varsinaisia soppareita eikä muuta. Me vaan vedettiin
ja etsittiin laboratorio, missä halvemmalla
saadaan tehtyä. Ne kustannukset ei olleet
kauhean isoja, koska 35-millisen ja 16-millisen aika oli silloin toisenlainen. Labroja
löytyi. Muistaakseni tehtiin jossain Norjassa
niitä kopioita.
Vuonna 1987 PEK ilahdutti lapsiyleisöään hankkimalla valikoimiinsa kolme Kössi
Kengurun luojana tunnetun Heikki Prepulan
lastenelokuvaa: Nauris, Taikahattu ja Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun
pääpalkinnon voittanut Ukko ja akka. Prepulan lastenelokuvien valikoimaa kasvatettiin
aina 2000-luvun alkuun saakka sen suuren
suosion vuoksi. Pelkästään vuonna 1990
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
hankittua, niin ikään Tampereen elokuvajuhlilla pääpalkinnon saanutta Pullapoikaa
vuokrattiin tilastojen mukaan 163 kertaa
vuosien 1990 – 1997 aikana, minkä lisäksi
sitä esitettiin PEK:n omissa esityksissä 148
kertaa. Toista suursuosikkia, vuonna 1987
hankittua Veikko Korkolaisen Karhunpojan
uintiretkeä (1982) vuokrattiin pelkästään
vuonna 1990 jopa 87 kertaa. Kun otetaan
huomioon, että yksi vuokrauskerta voi sisältää useampia esityksiä, on elokuvilla varovaisimpienkin arvioiden mukaan ollut kymmeniätuhansia katsojia.
Kotimaisten pitkien elokuvien lisäksi
PEK hankki myös muutaman ulkomaisen elokuvan 16mm-esitysoikeudet niiden
35mm-maahantuojilta. Näitä olivat Levoton
veri (Mauvais sang, Leos Carax 1986), Kulkukoira (Nora Inu, Akira Kurosawa 1949)
ja Kutsu tuntemattomaan (Miraklet i Valby,
Åke Sandgren 1989). Niiden vuokrausvilkkaus oli tosin vaatimatonta lastenelokuvien
suosion rinnalla. PEK ei silti ylenkatsonut
myöskään aikuisten lyhytelokuvia, vaan
vuokralistoilta löytyi vuosien varrella muun
muassa Anssi Blomstedtin Dialogi (1980;
myös 35mm-kopiona), Anssi Mänttärin
Salama (1986) sekä Petri Merran ja Jussi
Niilekselän lyhytelokuvia. Juha selittää:
– Otettiin myös levitykseen tietyllä tapaa
toisenlaisia 16-millisiä leffoja, koska niitä
paikkojahan oli silloin vaikka kuinka paljon
59
päiväkodeista nuorisotaloihin sun muihin,
joissa niitä oli mahdollisuus esittää.
Oulun Elokuvakeskus toimi 16mmkopiovuokrauksessa PEK:n edelläkävijänä
mutta ei suinkaan kilpailijana. Päinvastoin,
vuodesta 1989 lähtien PEK:n vuokrattavat
elokuvat esiteltiin myös Oulun elokuvakeskuksen elokuvaluettelossa. Kotivideonauhureiden yleistyminen oli kuitenkin alkanut
näivettää 16mm-esityksiä 1980-luvun puolivälissä. 1990-luvun puolivälissä levitystoiminta oli lähes olematonta, ja suosituimpienkin nimikkeiden taru lähestyi ihan konkreettisestikin loppuaan.
Vaan palatkaamme 1980-luvun lopulle,
jolloin Pirkkaan siirtymisen ja La Stradan
perustamisen lisäksi siis myös lasten elokuvatarjonnan lisäämiseen panostettiin esityksiä lisäämällä ja kopioita hankkimalla.
Tämän kaiken seurauksena kulut lisääntyivät, mutta lisääntyivätkö avustukset ja tulot
samaa tahtia?
– Niitä näytettiin niin paljon, että ne
alkoi hajota. 16-millisessä on vain se toisen
puolen perferointi, ja sieltä rupes tulemaan
semmoista silppua takaisin, Juha kertoo.
Etenkin Heikki Prepulan lastenelokuvia
vuokrattiin silti vielä vuoden 1997 aikana
useampia kertoja, ja PEK teetti vielä 2000luvun alussa uusia 16mm-kopioita Prepulan
elokuvista lähinnä omia näytöksiään varten.
Aika kuitenkin ajoi auttamatta 16mm-elokuvien ohi, ja viime vuosina niitä on näytetty
lähinnä PEK:n ja Elokuvakerho Monroen
erikoistapahtumissa, kuten Monroen tunnelmallisissa ValoKinoissa Kahvila Valon
sisäpihalla.
60
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
Hätähuuto – Elokuvakeskuksen loppu?
Elokuvakeskus konkurssikypsä – Tampereen
kaupunki voisi auttaa
Ja kyllä se auttoikin, Juha lisää. – Kaupungilta tuli rahaa.
Näinkö päättyy Pirkan pitkä jotos?
Edeltävänä vuonna PEK:n toiminnanjohtajaksi palkattu Kai Ovaskainen muistaa
käyneensä
sekä
kaupunginvaltuuston
puheenjohtajan Alpo Korkeelan että apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suonion pakeilla
anelemassa ymmärrystä:
Valtuusto päättää PEK:n kohtalosta
Päättäjien kulttuuritahto koetteilla – PEK
selviytyy kriisistä vain kaupungin tuella
Tällaisia olivat lehtien otsikot maaliskuussa 1990. Niiden mukaan PEK:n ja
Pirkan toiminta loppuisi kesän jälkeen, jos
kaupungin avustukset eivät kasvaisi. Olivatko taloudelliset ongelmat tosiaan kasvaneet
sellaisiin mittoihin, että PEK oli hautansa
äärellä?
– Noissa lehtijutuissa on tietysti vähän
dramatiikkaa. Haluttiin herätellä kaupunkia. Avustusmääräraha ei ollut noussut, Juha
Elomäki toteaa. – Toiminnan laajuuteen verrattuna kaupungin avustus jäi jälkeen. Se oli
sellainen hätähuuto suoraan kaupungille.
Yhdistyksen puheenjohtajana tuolloin
toiminut Jukka-Pekka Laakso on samaa
mieltä:
– Me ihan tarkoituksella annettiin sellaisia lausuntoja julkisuuteen, että voitaisi vaikuttaa päätöksentekoon.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
– Piti käydä lakki kourassa vakuuttamassa, että kyllä me ollaan ihan tosissaan. Kyllä
me nämä velat hoidetaan.
Hätähuuto ei ollut pelkkää bluffia, vaan
alla piili todellisia ongelmia. Esitystoiminnalla ei mennyt hyvin. Vuonna 1989 katsojia
oli ollut ennätysvähän, ja PEK oli pakotettu
ottamaan 120 000 markkaa (inflaatio huomioiden noin 30 000 euroa nykyrahassa) lisää
lainaa. Entisiä velkojakaan ei ollut pystytty
maksamaan pois. Pirkan lisäksi La Strada oli
tuonut uusia huomattavan suuria kuluja.
– Se oli sellaista hivuttamista. Teki tiukkaa
maksaa laskut, Juise tuumii vakavana.
Juhakin muistaa jokaisen pennin olleen
tiukassa:
– Yöttömiä öitä olen valvonut, kun olen
miettinyt, että mitä vois tehdä enemmän.
61
Kain mukaan PEK oli ajautunut Pirkan
takia velkakierteeseen, joka oli pahimmillaan juuri tuolloin. Piilevää verovelkaa oli
Kain mukaan pahimmillaan jopa 300 000
markkaa, mikä olisi voinut paljastuessaan
kaataa koko yhdistyksen. Tilanne oli ajautunut kehnoimpaan jamaan sen jälkeen, kun
Heikki Keskinen oli lopettanut yhdistyksen
taloudenhoitajana syksyllä 1988. Kai aloitti
toiminnanjohtajan pestinsä vasta puoli
vuotta myöhemmin, eikä yhdistyksen talouden perään ollut katsonut sinä aikana oikein
kukaan.
– Vouti rupes lähettelee kirjeitä ja soittelee perään, että täällä on tämmöisiä vanhoja
liikevaihtoveroja maksamatta, että nämä
tulee nyt maksuun, Kai muistelee PEK:n
taloudellista tilannetta työsuhteensa alussa.
Taloudellista tilannetta alettiin ratkoa,
mutta ensisijaisten ongelmien yli päästiin
vasta yli vuoden päästä, kun PEK kirkaisi hätähuutonsa lehtiin ja haki kaupungilta
yhteensä 480 000 markan avustusta seuraavalle kolmelle vuodelle.
Tampereen kulttuurilautakunta tuki hakemusta yksimielisesti, ja kulttuuritoimenjohtaja Lassi Saressalo arvioi 7.3.1990 Kansan
Lehdessä:
Elokuvakeskuksen tarvitsema apu vastaa
Tampere-talon saamaa puolen kuukauden
62
avustusta. PEK:n toiveiden täyttämisessä on
kyse vain kulttuuritahdosta. Yhdistyksen toiminta elokuvakulttuurin edistäjänä on Tampereella niin merkittävää, että ylimääräisen
avustuksen saamiseen on syytä suostua.
Vaikka kaupunginhallituksen oikeisto
ei PEK:n vaatimuksille lämmennyt, löytyi
päättäjistä kulttuuritahtoa vasemmistoenemmistön verran. Äänin 6–5 hakemus siirrettiin valtuuston päätettäväksi, ja valtuustossa
lisätukeen myönnyttiin. PEK:n pyytämää
summaa ei saatu, mutta kaupungin avustus
nousi kuitenkin 2,5-kertaiseksi aikaisempaan nähden. Kain mukaan kaupungin
puolelta varsinkin apulaiskaupunginjohtaja
Kaarina Suoniolta löytyi ymmärrystä Elokuvakeskukselle.
Vaikka avustus nousi, ei Elokuvakeskuksen taloudellisessa tilanteessa ollut hurraamista:
– Me lainattiin ylioppilaskunnalta rahaa,
me lainattiin Ilmariselta rahaa ja lainattiin
vähän joka suunnasta rahaa. Ja hallituksen
jäsenet joutui takuumiehiksi, Kai miettii
vakavana.
Joillakin hallituksen jäsenillä yhdistyksen
lainojen vakuutena oli oma talo ja toiminnan
luonne muuttui ymmärrettävästi vakavammaksi. Ilmapiiri kokouksissa alkoi kiristyä.
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
– Hauskanpito alkoi olla jo kaukana, kun
aika isoista rahoista oli kyse. Kaikki oli suhteellisen köyhiä, ja jos sitä omaisuutta olisi
ollutkin, niin sille olisi ollut varmasti muutakin käyttöä kuin lahjottaa se elokuvakeskukselle, Pekka Halttula muistelee.
Jälkikäteen Pekka jaksaa muistella tilannetta kuitenkin myös huumorilla:
– Me vähän liimailtiin lappuja puolivirallisesti yhdistyksen eri tavaroihin, että tämä
on sitten mun, jos kaikki menee perseelleen,
siis jos ne takaukset realisoituvat. Mutta
kyllä niistä lainoista sitten selvittiin.
– Mä olen hirveen kiitollinen Pekin hallitukselle, että ne ymmärsivät tilanteen vakavuuden. Että Pekka, Eija ja Juise tajusi, että
tämän on pakko mennä jämptisti nyt, Kai
miettii.
Elokuvakeskuksen toimintoja oli laajennettu ja kehitetty määrätietoisesti läpi 1980luvun. Oli hankittu oma elokuvateatteri,
kehitetty omaa lehteä entistä ammattimaisempaan suuntaan ja lisätty lapsiin ja nuoriin
kohdistunutta toimintaa – niin Tampereella
kuin sen ympäryskunnissakin. Samalla oli
myös kasvatettu videoarkiston ja elokuvaaiheisen kirjaston kokoa, palkattu enemmän
työntekijöitä, hankittu uusia 16mm-elokuvakopioita ja esitetty tietysti entistä enemmän
elokuvia. Vauhti oli kova, välillä ehkä jopa
liiankin kova. Nyt jouduttiin tekemään
kaikki mahdollinen, jotta kaikki ponnistelut
eivät olisi valuneet hukkaan.
Miten kaikesta selvittiin? Miten jaksettiin
tehdä aina vain vähän enemmän? Miten pekkiläiset oikein puskivat eteenpäin?
Taloudellisia ongelmia oli lisännyt muun
muassa se, että talous oli jaettu Elokuvakeskuksen ja Pirkanmaan elokuva Oy:n kesken:
– Välillä rahat oli niin sekaisin, että ei
oikein tiennyt, kenen ne oikein on, Heikki
Keskinen muistelee.
Pirkanmaan elokuva Oy:stä alettiinkin
hankkiutua tilanteen seurauksena eroon,
mutta lopullisesti se poistui toiminnasta
vasta useiden vuosien päästä.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
i
PIRKKA VAATI
ENEMMÄN
TYÖNTEKIJÖITÄ
Työmäärä oli alkanut lisääntyä Pirkanmaan elokuvakeskuksen tultua
elokuvateatterin omistajaksi vuonna 1985. PEK kaipasi lisää työvoimaa, vaikkei sillä oikein olisi ollut
varaa sen palkkaamiseen. Ongelmaan saatiin helpotusta, kun PEK
sai 1990-luvun taitteen tienoilla
neuvoteltua sopimuksen Tampereen työvoimatoimiston kanssa:
– Se oli meille ihan kullanarvoinen
juttu. Siellä oli fiksuja nuoria miehiä ja naisia, jotka ei ollut syystä tai
toisesta saanut duunia. Varsinkin
90-luvun alussa duuneja ei oikeasti
ollut. Ne oli tosi mainiota porukkaa,
ja ne oli hirmu ilahtuneita, että ne
pääsi meille töihin. Lipunmyyntiin
ja toimistolle, toiminnanjohtajana
tuolloin toiminut Kai Ovaskainen
tuumii.
Suhde työvoimatoimiston kanssa on
pysynyt hyvänä, ja työllistämistuella työskenteleviä toimii Elokuvakeskuksessa nykyäänkin.
63
LP-levyn kokoinen tuhkakuppi ja
viisaita puheita elokuvista
Alussa kaikki oli perustunut vapaaehtoiseen
työhön. Hallituksen jäsenet olivat myös henkilökohtaisesti takaajina PEK:n ottamissa
lainoissa. Pekkiläiset pistivät itsensä likoon
PEK:n puolesta. Kaikki tämäkö pelkästään
elokuvan tähden? Ei sentään. Pekkiläiset
myöntävät toiminnan taustalla olleen myös
muita syitä: keskuksen ympäriltä löytyi
nimittäin samanhenkisiä ystäviä.
– Siinä oli paljon sitä sellaista, mitä
voisi kutsua sosiaaliseksi ulottuvuudeksi.
Me tunnettiin aika hyvin toisemme ja vietettiin aikaa yhdessä iltasellakin. Se antoi
poweria tehdä sitten vähän tylsempiäkin
hommia, Pekka Halttula muistelee Elokuvakeskuksessa ja elokuvakerhoissa vallinnutta
yhteisöllisyyttä.
– Se oli hirveen koukuttava ja innostava
yhteisö, Kai Ovaskainenkin miettii.
Elokuvakeskusta perustettaessa oli ollut
pelkona se, että kerhoissa vallinnut hauskanpidon ilmapiiri katoaisi. Pelättiin, että elokuvaharrastus muuttuisi kuivakkaammaksi ja
hallinnoidummaksi. Näin ei onneksi käynyt,
vaan elokuvakerholaisilla oli hauskaa Elokuvakeskuksen sisälläkin.
Pekka muistelee 1980-luvun pekkiläisten
ja elokuvakerholaisten elämää seuraavalla
tavalla:
64
– Oluttuopin ääressä istuttiin ja maailmaa parannettiin, Tillikassa ja Yo-talolla ja
siinä Wienerwald-nimisessä ravintolassa.
Sellainen suoranainen juopottelu ja ankara
tupakointi liittyi asiaan. Ne oli varmaan hirveitä ne hallituksen kokoukset niille, jotka ei
siihen aikaan tupakoinut. Me vaan istuttiin
jossain kolossa ja ilma oli sakeena savusta.
Ja oli LP-levyn kokoinen tuhkakuppi, johon
tumpattiin. Ja taas puhuttiin viisaita elokuvista.
Vaikka taloudellinen tilanne näytti aika
ajoin uhkaavalta, eivät pekkiläiset onneksi
olleet sen kanssa aina aivan yksin. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta ei nimittäin
ollut pelkästään Elokuvakeskuksen jäsenyhdistys, vaan myös sen uskollinen tukija. Varsinkin 1980-luvun lopun heikkoina vuosina
Tamyn toveruus oli Elokuvakeskukselle
korvaamatonta. Pekan mukaan Elokuvakeskuksella oli eräänlainen symbioosi ylioppilaskunnan kanssa. PEK sai julkiset avustukset toiminnan kannalta aina liian myöhään,
ja siksi sen täytyikin välillä lainata itselleen
toimintarahaa:
– Ylioppilaskunta oli tavallaan meidän
pankki. Me saatiin sieltä hyvin edullisin
ehdoin lainaa, joka pyrittiin sitten aina
maksamaan takaisin saman toimintavuoden
aikana.
ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toiminta laajeni huomattavasti 1980-luvun loppua
kohden. Tämä tarkoitti myös suurempia
menoja. Varsinkin La Strada ja Pirkka verottivat PEK:n kukkaroa. Pirkankatu oli katsojille liian kaukana, eikä lehden levikki ollut
kasvanut tarpeeksi. Kuluja oli lisätty toimintaa kehittämällä ja kasvattamalla, mutta
julkiset avustukset eivät kasvaneet tarpeeksi nopeasti niiden mukana. Alkoi näyttää
siltä, että raja saataisi tulla vastaan milloin
tahansa. Jotain täytyi tehdä.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
65
Kuvaliite
Kuvat
1. Tampereen Ylioppilastalo vuonna 1975. Ylioppilastalo kokosi elokuvista kiinnostuneet saman katon alle ja oli Elokuvakeskuksen perustamis- ja ensimmäinen
toimipaikka. Kuva E.M. Staf / Vapriikin kuva-arkisto.
2. Perustajajäsen Heikki ’’Kessu’’ Keskinen allekirjoittaa PEK:n perustamiskirjan Tampereen Ylioppilastalolla 12.12.1982. Kuva Kai Ovaskainen / Heikki Keskinen.
RS
IO
SS
A
3. Anssi Alanen, Matti Apunen, Heikki Keskinen ja Pekka Halttula tekemässä elokuvakerho Solariksen kerholehteä 1980-luvun alussa. Valokuvassa komeilee
kerholaisten sankarinäyttelijä Yevgeni Samojlov. Kuva Heikki Keskinen.
4. Elokuvateatteri Pirkka 1980-luvun puolessavälissä. Kuva PEK.
5. PEK muuttamassa uusiin toimistotiloihin Pirkankadulle 25.5.1985. Kuvassa Juha Elomäki, Pekka Halttula, Rainer Panula, Marilyn Monroe, Heikki Keskinen,
Martti Vilenius, Jaana Semeri ja Kai Ovaskainen. Kuva Heikki Keskinen.
6. Juha Elomäki odottaa Pirkan projektorin luona Martin Scorsesen New York, New York -elokuvan näytöksen alkua vuonna 1985. Kuva Jukka Vuokola / Aamulehti.
7. Elokuvasihteeri Rainer Panula pakkaa Pirkan edessä 16mm-projektorin takakonttiin ennen lähtöään päiväkotinäytökseen vuonna 1987. Kuva Matti Apunen /
Aamulehti.
VE
8. PEK:n ensimmäisen lehden ensimmäinen numero 1/83. Kannessa Josette Day elokuvasta Kaunotar ja hirviö (La belle et la bête, Jean Cocteau 1945). Kuva PEK.
9. Vuonna 1984 Elokuvakeskuksen lehti sai ihan oikean nimen: STILL. Kannessa Elsa Lanchester elokuvasta Frankensteinin morsian (The Bride of Frankenstein,
James Whale 1935). Kuva PEK.
SA
10. Ensimmäisen La Stradan 1/86 piti tietenkin olla tie-teemainen. Kannessa komeili perustajajäsen Jaana Semerin tuolloinen suosikki Sam Shepard elokuvasta
Onnellisten aika (Days of Heaven, Terrence Malick 1978). Kuva PEK.
11. Kehräsaaren värjäämö vuonna 1961. Tilojen saneerauksen jälkeen niissä toimi kuntosali ennen PEK:n saapumista. Kuva H.Liljeroos Oy.
US
12. Niagaran remontti vuonna 1992: Elokuva-aktiivi Ari Närhi tikapuilla. Kuva Ilkka Laitinen / Aamulehti.
13. Niagaran remontti vuonna 1992: Näyttelijä Markku Köngäs viimeistelee Niagaran portaikon lattiaa. Kuva Juha Ollilla / Aviisi.
IN
ET
14. Niagaran remontti vuonna 1992: Entisen kuntosalin ikkunoista näkyivät nyt elokuvaprojektorit. Kuva Laitinen Ilkka / Aamulehti.
15. Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan esitys Niagarassa 30.5.2002. Elokuva oli vastikään menestynyt Cannesin elokuvajuhlilla, mikä siivitti sen
uuteen suosioon. Kukitettavana näyttelijät Markku Peltola ja Juhani Niemelä. Kuva PEK.
16. Kuva Niagaran aulasta 1990-luvulta. Kuva PEK.
PA
17. Niagaran aula vuosimallia 2002, ennen ”punaista remonttia”. Kuva Ilkka Laitinen / Aamulehti.
18. Elokuvakeskuksen mediapedagogi Reijo Kupiainen ja lapset YLE:n ja PEK:n Liikkuvat kuvat -sarjan kuvauksissa vuonna 2002. Kuva PEK.
19. PEK:n toinen mediapedagogi Maikki Kantola tekemässä pala-animaatioita lasten kanssa vuonna 2004. Kuva PEK.
N
20. Reijo Kupiaisen ja Maikki Kantolan jälkeen PEK:n mediakasvatustyötä jatkanut Kalle Raittila äänittämässä lasten kanssa ääniä elokuvaan Mediamuseo Rupriikissa vuonna 2005. Kuva PEK.
VA
I
21. PEK:n lastenelokuvafestivaali Videotivolin maskotti Pirkko Papukaija. Kuva Juha Lassila.
22. Niagaran sali nykyasussaan. Kuva Juha Lassila.
23. Ohjaaja Lenny Abrahamson esittelee elokuvansa Garage (2007) Irish Film Festivalilla syyskuussa 2009. Kuva Juha Lassila.
24. Ohjaaja-näyttelijä Mario Van Peebles esittelee elokuvansa Posse (1993) Yhdysvaltain suurlähetystön Black History Monthin tapahtumassa helmikuussa 2010.
Kuva Juha Lassila.
25. Helmikuussa 2011 ensi-iltansa saanut Tuntematon emäntä on PEK:n tähän mennessä suurin menestys levitysrintamalla. Juliste Juha Lassila.
26. Arthouse Cinema Niagaran perinteiset vitosen tiistait takaavat, ettei elokuvissa käynti ole ainakaan lipun hinnasta kiinni. Juliste Juha Lassila.
27. PEK ottaa Niagaran ohjelmistossa huomioon myös ikäihmiset, joille muun muassa järjestettiin äskettäin oma Iltatähti-elokuvaviikko. Juliste Juha Lassila.
Elokuvateatteri Niagaran
vuodet 1992–2012
Tuli puhelu, että meillä olisi tämmöinen tila täällä, tuutko katsoon?
Tie Kehräsaareen
Lama tuo mukanaan mahdollisuuksia:
Arthouse Cinema Vanha Posti?
Kaupungin avustusten lisääntyminen ei ratkaissut karkaavien katsojien ongelmaa, ja
1990-luvun alussa Pirkanmaan Elokuvakeskus paini edelleen taloudellisten huoliensa
kanssa. Kaupallisen toiminnan vuosittaiset
katsojamäärät olivat Pirkan vuosina vaihdelleet 10 000–18 000 välillä. Tämä oli Juha
Elomäen mielestä aivan liian vähän:
– Jos siellä olisi käynyt 30 000 ihmistä
vuodessa, niin ei olisi tarvinnut muuttaa
mitään.
Juha katsoo, että elokuvateatterin sijainti oli syynä katsojamäärien laskuun. Hänen
mukaansa korttelikinojen maallinen vaellus
oli selkeästi päättymässä, ja elokuvateatterit
olivat alkaneet keskittyä kaupunkien keskustoihin. Katsojat eivät olleet enää valmiita
raahaamaan itseään pitkin pitkää Pirkankatua perille.
– Välimatka Pirkan ja kaupungin välillä
rupes olemaan liikaa. 90-luvun alussa kävijämäärät tipahtivat dramaattisesti alaspäin.
Tehtiin se johtopäätös, että meidän teatteri
on liian kaukana, Juha kertoo.
Pirkan vuokrasopimus oli umpeutumassa
vuoden 1991 lopussa, eikä sitä haluttu enää
jatkaa. Jotain piti tehdä. Tuolloin puheenjohtajana toimineen Jukka-Pekka Laakson mukaan
Pirkkaan jääminen ei ollut enää mahdollista:
– Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko
lopettaa kokonaan tai sitten ottaa enemmän
tai vähemmän harkittu riski ja pistää uusi
pystyyn.
Riski siis päätettiin ottaa, ja yhdistys
alkoi kuumeisesti etsiä uusia tiloja keskustasta. Tässä PEK:n avuksi tuli seikka, joka
niin monille muille merkitsi työttömyyttä ja huolia. Sillä jos Elokuvakeskuksella
ei mennyt hyvin 1990-luvun alussa, niin
ei mennyt monella muullakaan Suomessa.
Edeltävän vuosikymmenen kasinotalous
– liian heppoisesti myönnettyjen lainojen
ja talouskasvun huuman siivittämänä – oli
sysännyt Suomen talouden sen historian
syvimpään lamaan.
– Meidän onneksi ja Suomen kansan
epäonneksi tuli lama. Keskustasta tyhjeni
valtava määrä tiloja. Me käytiin varmaan
kymmenessä paikassa kattomassa mihin
päästäisiin, Juha muistelee vuoden 1991
aikana tehtyjä uusien tilojen etsintöjä.
Hämeenkadulla sijaitseva Vanhan Postin
tiloja harkittiin pisimpään ja tilan vuokraamisesta ehdittiin jo vähän neuvotellakin.
Lopulta tilat omistava osapuoli päättikin olla
vuokraamatta tilaa Elokuvakeskukselle, eikä
se aivan täydellinen tila elokuvateatterille
olisi ollutkaan, Juha myöntää.
– Siellä oli vähän tolppia edessä ja muuta.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
81
Myös entistä ravintola Maximia käytiin
katsomassa Tuomiokirkonkadulla. Tilat olisivat olleet varsin hyvät, mutta yhteisymmärrykseen ei vuokraajan kanssa päästy.
– Sitten tuli kiire miettimään, että miten
me tämä homma hoidetaan. Miten me
saadaan elokuvateatteri siirrettyä sinne?
Kai jatkaa.
– Ne torppas sen, kun me oltiin niin epäluotettavia, Juha sanoo virnistäen.
Entisestä kuntosalista piti saada elokuvateatteri, ja se vaati rahaa. Elokuvakeskus oli
jo valmiiksi velkaantunut, eikä yhdistyksellä ollut elokuvateatterin rakentamiseen tarvittavia varoja. PEK joutui ottamaan lisää
lainaa. Elokuvasäätiöltä otetun 100 000
markan (inflaatio huomioiden nykyrahassa noin 22 000 euroa) lainan lisäksi otettiin
myös 73 000 markan (noin 16 000 euroa)
TEL-laina. Yhdistyksen aktiivit takasivat
otetut lainat jälleen henkilökohtaisesti.
Sitten toiminnanjohtaja Kai Ovaskainen
bongasi vapautuvat liiketilat aivan keskustasta, Tammerkosken ääreltä Kehräsaaresta.
Aikoinaan ne olivat olleet H. Liljeroosin
kehruu- ja värjäystehtaan tiloja. 1980-luvun
puolessavälissä Liljeroosin tekstiiliteollisuustuotanto lopetettiin, yhtiö muutettiin
kiinteistöyhtiöksi ja tehdastilat saneerattiin
toimisto- ja liikekäyttöön.
– Tuli puhelu, että meillä olisi tämmöinen
tila täällä, tuutko katsoon? Kai muistelee
innoissaan. – Sit menin sinne katsomaan
sitä, ja se oli entinen kuntosali. Siellähän oli
kaikki! Oli vessat valmiina, paljon tilaa ja
kattokorkeus tarpeeksi hyvä.
– Ja tästä toimistojen kohdalta oli lähtenyt mainostoimisto pois, Juhakin muistelee
sattunutta onnenpotkua. Rakennuksessa oli
siis tilaa elokuvateatterin lisäksi myös Elokuvakeskuksen toimistoille: – Samanlainen
säkä kävi kuin Pirkassa. On logistisesti järkevää olla samoissa tiloissa, sillä muuten
joutuisi kulkemaan ees sun taas.
82
Lainanotto ei kuitenkaan riittänyt, vaan
rahaa tarvittiin lisää. Elokuvakeskus kääntyi
Suomen elokuvasäätiön puoleen:
– Elokuvasäätiössä oli siihen aikaan
töissä Jouko Jämsä, joka oli aikanaan ollut
Kainuun elokuvasihteeri, Kai kertoo. – Eli
hänellä oli lukkarinrakkautta elokuvakeskuksien suuntaan. Ja onneksemme hän oli
päättämässä elokuvateattereille myönnettävistä korjaus- ja investointimäärärahoista.
Jouko Jämsä kutsuttiin vierailulle Tampereelle. Vierailun yhteydessä Jämsälle selitettiin PEK:n haaveilevan uudesta teatterista ja
häneltä kysyttiin, liikenisikö elokuvasäätiöltä 100 000 markkaa PEK:n rakennusurakan
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
i
tukemiseksi. Jämsä piti summaa mahdottoman isona ja kieltäytyi.
– Sitten mentiin tuohon Tuoppiin, Juha,
minä ja Jouko, juotiin olutta noin neljä tuoppia
ja sitten aloitettiin keskustelu uudestaan, Kai
jatkaa tarinaansa. – Me sanoimme, että ’’kuules
nyt Jouko, kyllähän sä nyt ymmärrät, että jos
me saadaan näin paljon rahaa, niin onhan sen
keskustan elokuvateatterin pakko olla kannattava ajatus. Että saadaanko me se raha vai
ei?’’ Jouko Jämsä oli siinä vähän jo reteellä
tuulella. ’’No perkele!’’ se sanoi. ’’Jos te saatte
näin paljon rahaa, niin kyllä, te saatte rahaa
myös elokuvasäätiöltä.’’ Sit se kirjoitti kuittiin,
että Jouko Jämsä on luvannut rahaa. Mitään
muuta siinä ei lukenutkaan, ja sekin huonolla
käsialalla, Kai nauraa. – Ja sit jatkettiin oluen
juomista.
Kun tilojen vuokraamisesta ja lainojen ottamisesta oli sovittu, Kai soitti takaisin Jämsälle:
– Meillä alkaa nämä rahat olla koossa. Me
ollaan vipattu ja lainattu ja talkoilla tehdään
loput, niin lähetä se sata tonnia. Jämsä oli
ihan, että mistä sä oikein puhut? Mä sanoin,
että mulla on tämmöinen lappu, jossa sanotaan, että minä Jouko Jämsä, lupaan satatuhatta markkaa. Jaaha jaaha, se sanoi, jos
näin on luvattu, niin kai se sitten on niin. Tee
nyt kuitenkin virallinen anomus, Jouko sanoi.
Sitten tehtiin virallinen anomus. Ja sieltä se
kunnostusavustus sitten tuli.
VIIMEINEN NÄYTÖS
Elokuvateatteri Pirkassa oli esitetty elokuvia 1940-luvulta asti. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen haltuun Pirkka siirtyi vuonna 1985. Pirkka kehitti PEK:n toiminnan taloudellisesti
uudelle tasolle ja toi toimintaa kaivattua jatkuvuutta. Kehräsaareen siirtymisen seurauksena vuonna 1992 PEK kuitenkin jätti ensimmäisen oman elokuvateatterinsa.
Sen lisäksi, että Pirkalla oli suuri vaikutus siihen, millaiseksi PEK:n toiminta oli 1990-luvulle tultaessa muotoutunut, liittyi teatteriin myös paljon muistoja. Pirkkaa ja siellä koettuja muistoja kunnioittaakseen pekkiläinen Terttu Ranta teki Pirkan viimeisestä näytöksestä elokuvan nimeltään Viimeinen näytös (1992).
Kokeilevassa lyhytelokuvassa kuvataan aluksi elokuvateatteriin saapuvia katsojia, ja sitä
kuinka he istuutuvat paikoilleen odottamaan elokuvan alkua – valmiina lumottaviksi.
Sen jälkeen elokuvassa keskitytään itse asiaan, näytöksessä esitetyn elokuvan luomaan
taianomaiseen tunnelmaan. Painajaismaiset kuvat vaihtuvat, äänimaisema nielaisee kaiken muun alleen, katsojat pidättävät henkeään. Projektori raksuttaa takana konehuoneessa. Kuuluu naurua. Lopulta valot syttyvät ja katsojat poistuvat. Penkit ovat jälleen
tyhjiä ja lumous on kadonnut.
Näytöksessä nähty George A. Romeron kauhuklassikko Elävien kuolleiden yö (1968) jäi
elokuvateatterin lähes puoli vuosisataa kestäneen esityshistorian viimeiseksi elokuvaksi.
PEK:n jälkeen Pirkassa ei ole nähty elokuvia.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
83
Kuntosalista elokuvateatteri talkoovoimin
Itse rakennustyö oli kuitenkin tehtävä talkoilla. Sen teettäminen muilla olisi maksanut aivan liikaa. Juha Elomäki ja Jukka-Pekka Laakso myöntävät epäilleensä hieman,
riittäisivätkö rahkeet talkoilla tekemiseen.
Oliko lumous edelleen olemassa? Riittäisikö
innokkaita tekijöitä enää?
– Siinä rupes itselläkin olemaan perhettä.
Juise miettii ja kysyy Juhalta: – Eikö sullakin ollut?
– Kyllä se ensimmäinen siellä kotona
odotteli ja pötkötteli, Juha vastaa hymyillen
ja Juise jatkaa:
– Niillä ihmisillä, jotka oli ollut alkuvaiheessa mukana, rupes olemaan elämänvaihe
vähän erilainen. Ne ei enää ollut opiskelijoita, joilla olisi ollut loputtomasti aikaa tehdä
vaikka mitä vaan.
Huoli talkooporukan saamisesta oli kuitenkin turhaa. Pekka Halttulan mielestä into
tekemiseen ei ollut kadonnut minnekään:
– Siinä vaiheessa oli kyllä todella suuri
innostus päällä. Taas kerran. Siinä humanistit joutui hommiin, ja katsottiin, että kenen
kädessä se vasara pysyy. Ja kyllä se aika
monen kädessä hyvin pysyi.
– Varmaan kolmekymmentä ihmistä oli
mukana, Juise muistelee.
Juha kertoo projektista, vieläkin innostuneena:
– Itse rakennettiin alusta lähtien. Tietysti meillä oli omassa porukassa, Nykyajasta, yksi sähködiplomi-insinööri, jolla oli
A-asennusoikeudet. Se teki sähköt. Oli oma
suunnittelijakin, kun Käkösen Heikki teki
paperit.
Aivan kaikkea ei kuitenkaan voitu tehdä
itse, vaan ulkopuoliseen työvoimaan jouduttiin turvautumaan, jotta saatiin siirrettyä pois
putket, jotka muutoin olisivat jääneet valkokankaan eteen. Kiinteistössä oli oma putkimies, ja jotta tarvittavia putkia sai siirtää,
jouduttiin käyttämään hänen palvelujaan.
Vaikka putkimies oli ainut palkattu työntekijä, harmittelee Juha tilannetta vieläkin:
– Sen putkimiehen lasku oli ihan perkeleesti. Tuli milloin halusi ja laskutti älyttömästi per tunti.
Jokaisella oli talkoissa osansa. Teatterin
varauloskäynnin piikkaamisen lisäksi Pekka
Halttula muistaa tehneensä paloeristyksiä ja
nousevaa katsomoa:
– Ovaskaisen kanssa me tehtiin ilmastointi-palovilla-systeemeitä kattoon. Palo-
84
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
tarkastajat vaati. Kun kuntosaleille ja elokuvateatterille oli ihan erilaiset paloturvallisuusohjeet. Piti asentaa kaiken maailman
palopeltejä.
Kai muistaa hänkin hyvin, kuinka he
Pekan kanssa tekivät ilmastoinnin palosuojausta lasivillalla:
– Villasta irtoava pöly kutitti koko
kroppaa ainakin pari viikkoa. Toisaalta me
ei saatu sentään sähköiskuja katkaistuista ja
’’kylmistä’’ johdotuksista, kuten muutamat
muut talkoolaiset.
Juha itse jakaa kunnian kuitenkin kaikkien talkoolaisten kesken. Hänen mukaan
monet tekivät hommia aamusta iltaan.
– Tehtiin valtava duuni. Tästä voi kaikille ihmisille nostaa hattua, jotka oli mukana,
Juha korostaa. – Se oli valtava suoritus.
Kolmessa kuukaudessa! Harvempi tekee
nykyäänkään elokuvateatteria kolmessa
kuukaudessa alusta loppuun. Ei ollut valmiina mitään elokuvateatterikalustoa. Oli vain
tyhjä tila.
Pekan mukaan talkoisiin tuli ihmisiä
PEK:n ulkopuoleltakin:
– Me mainostettiin sitä sillä tavalla, että
tässä olis vähän hommaa, jotta päästään
katsomaan elokuvia. Ja hauskaa oli! Se oli
hieno juttu kaiken kaikkiaan.
Vaikka monet olivat talkoissa ahkerasti
mukana, oli Juha kaikista aktiivisin.
– Juhan rooli nousi siinäkin esille. Juha
on aika pätevä myös tällaisissa rakennushommissa, Pekka tuumii, ja Kai on samaa
mieltä:
– Elomäen kunniaksi täytyy sanoa, että se
johti sitä rakennustyötä tosi tyylikkäästi.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
85
Katsojat löytävät Niagaran
Vuoden 1992 maaliskuusta alkaen elokuvia alettiin näyttää uudessa 120-paikkaisessa elokuvateatteri Niagarassa. PEK:n
perustajajäsen ja La Stradan toimituksessa
1990-luvulla toiminut Antti Selkokari keksi
uudelle teatterille nimen. Inspiraationa oli
humoristisesti Tammerkosken läheisyys,
vaikka yhteneväisyydet Niagaran putouksiin
lienevät vähäiset. Tai no, virtaahan molemmissa vettä.
Niagaran viereen tuli myöhemmin Fall’sniminen ravintola ja yhdessä nimet toimivatkin erittäin mainiosti.
Elokuvateatterin rakentaminen oli tullut
kalliiksi, ja varat olivat vähissä. Samana
vuonna, kun Kehräsaareen siirryttiin, joutuivat työntekijät luopumaan lomarahoistaan.
Muutamaa vuotta myöhemmin jouduttiin
myös pariin kertaan turvautumaan lomautuksiin. Taloudellinen tilanne oli siis edelleen vaikea, ja sen takia jouduttiin välillä
olemaan hyvinkin luovia. Välillä Niagaran
penkkeinä toimivat vanhat junanpenkit.
Kehräsaaren toimistotilat olivat keskukselle yksin liian suuret, mutta onneksi vuokrakustannusten jakaja löytyi heti:
– Joku, ilmeisesti Juha, osti ne joidenkin
suhteiden avulla jostakin VR:n varastosta,
Pekka nauraa.
– Valokuvakeskus Nykyaika tuli meidän
alivuokralaiseksi. Kyllä sekin oli aika olennainen juttu, Jukka-Pekka Laakso pohtii.
Kai Ovaskainen muistaa, että ne olivat
vanhoja Intercityn penkkejä, jotka oli haettu
Turusta:
– Oli muutenkin mukava, että kaksi keskusta toimivat näin yhdessä, Juha Elomäki
lisää. Itse asiassa uusia tiloja oli etsitty
yhdessä Valokuvakeskus Nykyajan kanssa
jo ennen Kehräsaaren tilojen löytymistä.
– Ne oli sellaisia oikein leveitä laiskanlinnoja.
– Ja sitten tietysti Niagara-niminen amerikkalainen komea elokuva on myöskin sen
takana, perustajajäsen Pekka Halttula kertoo
nauraen. – Mutta koskesta se nimi väännettiin. Siitä se idea tuli.
86
Esitystekniikka Niagaraan oli tuotu Pirkasta. Ensimmäisenä elokuvana nähtiin lastennäytöksessä Raili Ruston ohjaama Uppo
Nalle (1991). Viisitoista minuuttia ennen
ensimmäistä näytöstä projektorit pyörivät
kuitenkin vielä väärään suuntaan. Onneksi
paikalla sattui olemaan insinööri, joka
huomasi, että projektorin piuhat oli yksinkertaisesti vain kytketty väärin päin.
Kun Juiselta kysytään Niagaran junanpenkeistä, muistuttaa hän virnuillen, että
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
nehän olivat ensimmäisen luokan penkkejä.
Junanpenkit olivat Niagarassa aina 2000luvun puolelle. Kun Niagaraan lopulta
vuonna 2002 hankittiin aivan oikeat elokuvateatteripenkit, kertoo Juise urakan vaikeimman vaiheen olleen painavien junanpenkkien ulos saaminen:
– Kaksi sellaista junanpenkkiä painoi
yhdessä varmaan 80 kiloa.
Juha on samaa mieltä. Hän muistelee
kuinka hänellä ja PEK:n pitkäaikaisella
koneenkäyttäjä Juhani ’’Nokso’’ Koivistolla meni huomattavan paljon aikaa pelkästään junanpenkkien irrottamiseen – penkkien kiinnitysmekanismit olivat niin oudot
ja hankalat. Samanlaisia ongelmia oli ollut
myös niitä asennettaessa.
Ennen Intercityn penkkejä Niagaran
penkkeinä toimivat vähän aikaa, niin ikään
Turusta haetut, puretun elokuvateatteri
Casinon penkit. Kai muistaa niiden hakumatkan:
– Kuorma-autolla ne haettiin. Prismalainen Luoman Jari oli kuskina. Ne penkit
päällystettiin uudestaan, kun ne oli vähän
homeisia ja ihan repaleisia. Finnkino taisi
antaa ne ilmaiseksi. Ne kyllä kului aika
nopeasti puhki.
Penkit eivät kuitenkaan katsojia pahemmin
häirinneet. Niagaran ensimmäisenä täytenä toimintavuotena vuonna 1993 elokuvateatterissa
kävi suunnilleen saman verran maksavia asiakkaita kuin Pirkassakin oli käynyt. Nihkeän
alun jälkeen Niagaraan siirtymisen vaikutus alkoi näkyä selvemmin katsojamäärissä:
seuraavana vuonna kaupallisissa esityksissä
kävijöitä oli jo lähes 25 000. Tämän lisäksi eikaupallisissa esityksissä, eli esimerkiksi kerhojen sarjoissa, kävi noin 20 000 ihmistä. Tämä
siitäkin huolimatta, että suomalaisten elokuvissa käyminen oli koko maan mittakaavassa
vielä laskusuunnassa. Vuotta myöhemmin eli
vuonna 1995 Niagaran kaupallisten esitysten
katsojamäärä oli kasvanut entisestään hieman
yli 31 000:een. Koska ei-kaupallistenkin esitysten katsojamäärä oli tuolloin 15 000, oli
elokuvakatsojia tuona vuonna yhteensä jopa
46 000. Vaikka katsojaluvut laskivat tästä
hieman parina seuraavana vuonna, pysyivät
varsinkin kaupallisen toiminnan kävijämäärät
selkeästi Pirkan vuosia suurempina.
Keskustaan siirtyminen oli siis auttanut. Kai
Ovaskaisen mukaan Kehräsaareen siirtyminen
pelasti PEK:n, sillä Pirkankadulla toiminta
olisi vääjäämättä hiipunut. Vaikka uudessa
teatterissa oli heikkouksiakin, kuten esimerkiksi valkokankaan liian pieni koko suhteessa
katsomoon, toimi se paljon Pirkkaa paremmin.
– Sinne oli helppo tulla ja ihmiset tuli mielellään. Siellä ei haissut perunakellarille, Kai miettii.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
i
NIAGARAAN
SIIRTYMISELLÄ
OLI POSITIIVINEN
VAIKUTUS
KAUPALLISTEN
ESITYSTEN
KÄVIJÄMÄÄRIIN
Pirkan kaupallisten
esitysten kävijämäärät:
1985*
1986
1987
1988
1989
1990
1991
17 400
16 600
13 000
17 500
10 600
12 400
15 700
Niagaran kaupallisten
esitysten kävijämäärät:
1993
1994
1995
1996
1997
15 100
24 900
31 200
23 500
27 000
*Vuonna 1985 PEK:n
Pirkan toiminta alkoi vasta 1.3.
87
PEK sopeutuu 1990-luvun muutoksiin
Alueellinen toiminta ja
elokuvakasvatus muuttuvat
Lapsille ja nuorille suunnattua elokuvatoimintaa voidaan pitää erityisen tärkeänä.
Visuaalisen kulttuurin merkitys ja tarjonta
kasvaa huimaa vauhtia. Tämän takia olisi
tärkeää, että lapset ja nuoret oppisivat
tietyt visuaalisen kulttuurin ilmaisumuodot.
(Eija Savolainen, Selvitys elokuvakulttuurin
tilasta Pirkanmaan kunnissa syksyllä 1983,
PEK.)
Kuten edeltä käy ilmi, ovat lapset ja
nuoret olleet erityishuomion kohteena jo
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen historian
alusta asti. Heille oli järjestetty esityksiä
ja opetusta päiväkodeissa, kouluissa ja kirjastoissa, ja Pirkkaan siirtymisen myötä
päiväkotilapsia ja koululaisia alettiin tuoda
katsomaan elokuvia myös omaan teatteriin.
Jo ensimmäisinä vuosina elokuvaesityksiä järjestettiin tuhansille päiväkotilapsille,
ja vaikka koululaisesitykset käynnistyivät
hieman verkkaisemmin, kävi niissäkin pian
tuhansia koululaisia vuosittain.
Elokuvan juhlavuonna 1995 – elokuvan synnystä oli tuolloin tullut kuluneeksi
100 vuotta – heräsivät myös Opetusministeriö, Suomen elokuvasäätiö ja Suomen Filmikamari koululaisille järjestettävään elokuvaesitystoimintaan. Elokuvateattereiden
kanssa yhteistyössä tehdyn Koulukino-projektin ansiosta noin satatuhatta koululaista
pääsi vuoden aikana elokuviin. Pirkanmaan
88
Elokuvakeskukselle projektiin mukaan
meneminen oli luonnollista, sillä se oli harjoittanut samanlaista toimintaa jo vuosia.
Nyt koululaisesitykset saivat vain uuden
nimen. Niagarassa kävi Koulukinossa tuon
vuoden aikana yli 5 000 oppilasta. Jonkinlaisen piristysruiskeen julkisen hallinnon lanseeraama projekti PEK:nkin toimintaan kuitenkin toi, sillä luku oli pari tuhatta kävijää
suurempi kuin sitä edeltävänä vuonna. Koulukinoa jatkettiin juhlavuoden jälkeenkin.
Vuonna 1989 PEK:n hallitukseen noussut
Reijo Kupiainen muistelee, että myös Niagaraan siirtyminen vaikutti koululaisesitysten suosioon: keskustaan tuleminen oli helpompaa myös koululuokille.
1980-luvulla Tampereen yliopistossa
opiskellut Reijo korvasi Rainer Panulan elokuvasihteerin työssä vuonna 1991. Hän oli
tehnyt hommaa puoliksi Rainerin kanssa jo
edeltävänä vuonna.
– Rainer taisi pyytää mua siihen puolikkaaksi. Se liittyi mun työhistoriaan, kun olin
jo Porissa ollut elokuvasihteerin hommissa,
Reijo muistelee.
Reijo oli ollut jo Porissa mukana elokuvakerhotoiminnassa ja siksi hän eksyikin
Tampereelle opiskelemaan tultuaan Elokuvakeskukseen:
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
– Tulin Pekkiin katsomaan, että mikä meininki ja päädyin elokuvakerho Ykkösen toimintaan mukaan.
Reijo jatkoi elokuvasihteerinä Rainerin
viitoittamalla polulla:
– Suurin osa oli elokuvaesitysten järjestämistä. 16-millinen elokuvaprojektori oli
silloin kova sana. Sen projektorin kanssa
kierrettiin tuolla ympäri kuntia ja erityisesti
päiväkodeissa Tampereella. Joko niin, että
elokuvia ja projektoreita kierrätettiin päiväkodista päiväkotiin, tai sitten niin, että
päiväkotiryhmät kävi täällä Niagarassa, ja
aikaisemmin Pirkassa, katsomassa elokuvia.
Päiväkotien kannalta oli tietysti yksinkertaisempaa kierrättää laitteita kuin roudata
lapsiryhmiä.
1990-luku oli Suomessa muutosten aikaa,
ja se jätti jälkensä myös PEK:n alueelliseen
toimintaan ja elokuvakasvatukseen. Lama
pakotti julkisen sektorin säästöihin ja tämä
tarkoitti aikoinaan hyvinvointiyhteiskunnan
nimissä perustettujen elokuvasihteerivirkojen loppua.
– Varmaan ensimmäisten joukossa kunnista irtisanottiin kulttuurisihteerit. Ja elokuvasihteeri oli vähän rinnakkainen kulttuurisihteerin kanssa, Reijo miettii.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
Julkinen sektori ei kuitenkaan lopettanut
elokuvakulttuurin tukemista, vaan valtio
alkoi myöntää avustusta suoraan elokuvakeskuksille. Tämä tarkoitti sitä, että Elokuvakeskus sai jatkossa päättää vapaammin
sille myönnettävien avustusten käyttökohteen. Rahoitusjärjestelmän muuttuminen
muutti sekä alueellisen toiminnan että lasten
parissa tehdyn työn luonnetta.
Elokuvasihteeriavustuksen katoamisen
seurauksena PEK:n koko maakuntaa alueellisesti palveleva esitystoiminta väheni
hieman 1990-luvun puolivälin tienoilla.
Vaikka PEK:n toiminta muuttui Tamperekeskeisemmäksi, vuonna 1995 aloitettu
yhteistyö Filmipyörä ry:n kanssa takasi
alueellisen toiminnan jatkuvuuden samalla
tasolla. Filmipyörä ry. toimi – ja toimii
yhä – kiertävänä elokuvateatterina Pirkanmaan alueella. Yhdistystä pyörittävä Jari
Hallamaa on jo 17 vuoden ajan jatkanut
Elokuvakeskuksen alueellisen toiminnan
perinnettä lisäämällä elokuvatarjontaa koko
maakunnassa. Vuonna 2011 Filmipyörä järjesti yli 150 näytöstä 17 paikkakunnalla, ja
ne tavoittivat yhteensä yli 11 000 katsojaa.
Vuodesta 1997 lähtien Filmipyörä on ollut
myös PEK:n jäsenyhdistys.
1990-luku muutti yleistä suhtautumista
lasten ja nuorten parissa tehtävään elokuvakasvatustyöhön, ja toimintalohko alettiin
ymmärtää laajemmin: elokuvakasvatuksen
89
sijaan alettiin puhua mediakasvatuksesta.
PEK:nkin toiminnassa otettiin käyttöön uusi
metodi, jossa lapset pääsivät toimimaan
aktiivisesti ja oppimaan itse tekemällä.
Metodi tuli, mistäpä muultakaan kuin Ruotsista, ja sen nimi oli barn-media-kunskap.
– Erityisesti pienten lasten kanssa lähdettiin tutustumaan elokuvaan ja animaation
tekemiseen leikin ja toiminnan kautta, Reijo
muistelee.
Elokuva- ja televisiokasvatuksen keskuksen pyytämänä ruotsalais-suomalainen
ryhmä piti barn-media-kunskap -koulutustilaisuuksia Suomessa. Sellainen pidettiin Tampereellakin, minkä jälkeen metodi
otettiin käyttöön myös Elokuvakeskuksessa. Syksyllä 1997 pidettiin PEK:n ensimmäiset animaatiopajat, joissa lapset saivat
tehdä liikkuvaa kuvaa itse. Pajat järjestettiin
yhteistyössä Valtion elokuvataidetoimikunnan ja Tampereen kulttuuritoimen kanssa.
Kupiaisen lisäksi pajoja oli järjestämässä silloinen taideohjaaja Maikki Kantola. Kuuden
päivän aikana esikouluikäisiä lapsia osallistui pajoihin yhteensä 140. Lapset saivat
askarrella esimerkiksi thaumatrooppeja, eli
kaksipuolisia kuvallisia levyn paloja, joita
nopeasti pyörittämällä voidaan luoda illuusio liikkuvasta kuvasta. Niiden avulla animaation muodostumiseen saattoi perehtyä
yksinkertaisin konstein.
90
Kokeilua pidettiin onnistuneena, ja seuraavina vuosina animaatiopajatoiminnasta
tuli säännöllistä. PEK alkoi järjestää monissa
tamperelaisissa kouluissa ja päiväkodeissa
animaatiopajaprojekteja, joiden seurauksena syntyi lasten tekemiä elokuvia. Vuonna
1998 aloitettiin myös ympäri Pirkanmaata
toimiva Taikalyhty kiertää -animaatiopaja.
Seuraavana vuonna animaatiopaja järjestettiin myös Tampereen lyhytelokuvajuhlien
yhteydessä.
– Viisivuotiaat oli nuorimpia, joiden
kanssa tehtiin, Reijo muistelee ympäri Pirkanmaata tehtyjä pajoja. – Lapset oli tottuneita ottamaan vielä päiväunet, mutta kävi
niin, että ne jaksoi pysyä hereillä sen koko
ajan, kun animaatioita tehtiin. Yhdessä päivässä tehtiin kaikki: eli keksittiin elokuvan
idea, tehtiin kaikki hahmot ja sitten lopuksi
vielä kuvattiin. Mitään editointia ei tehty
siinä vaiheessa, kuvattiin vaan suoraan
kameraan ja kamerasta sitten esitettiin videonäytöllä. Se kesti koko päivän. Välissä oli
vain ruokatunti. Lapset eivät käyneet juurikaan edes ulkona, ja koko päivän ne jaksoivat. Niin siinä sitten kävi, että osa sammahti
heti sen elokuvaesityksen jälkeen. Vanhemmat ei varmaan olleet kauhean innoissaan,
kun sieltä tuli rättiväsyneitä lapsia kotiin,
Reijo tuumii naureskellen. – Mutta sen näki,
kuinka ne innostui. Oman elokuvan näkeminen ja se hämmästys, että siitä tuli elävää
kuvaa, vaikka sitä ei kuvausvaiheessa tajua,
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
kun siirrellään vaan pikkuhiljaa jotain
hahmoa.
Lapset saivat itse keksiä filmattavat
tarinat, mutta välillä päiväkotien henkilökuntakin osallistui niiden kehittelyyn:
– Ne oli joskus aika kunnianhimoisiakin: jotain Ronja Ryövärintytärtä ja muuta.
Mä yritin toppuutella, että yritetään jotakin
vähän yksinkertaisempaa. Lapset rupesivat kehittelemään jopa omia musiikkejaan
niihin elokuviin. Rytmisoittimin ja mitä ikinä
käsiin saivatkin, Reijo muistelee hymyillen.
Reijo Kupiaisesta tuli PEK:n mediapedagogi, eikä sellaista ollut muilla elokuvakeskuksilla. Aivan pienille lapsille järjestetty
toiminta olikin Reijon mukaan uraauurtavaa
Suomessa:
somaan elokuvia uudella tavalla, ja ymmärtämään, että elokuvat ovat inhimillisen työskentelyn tuloksia, jossa tehdään valintoja.
Ja joissa ei kerrota totuutta sinänsä, vaan
pyritään näiden valintojen avulla vaikuttamaan katsojaan.
PEK:n piirissä aloitetusta mediakasvatuksesta tuli Reijolle ammatti, ja hän on sen
jälkeen toiminut esimerkiksi mediakasvatuksen tutkijana Tampereen yliopistossa.
Nykyään Reijo on visuaalisen kulttuurin
professori Aalto-yliopistossa. Uudenlainen
ajattelutapa muutti lopullisesti myös PEK:n
suhtautumista lapsiin ja nuoriin, sillä animaatiopajoja järjestetään yhä vuonna 2012.
Lapset eivät olleet enää pelkästään passiivisia katsojia, vaan myös aktiivisia tekijöitä.
Lumotuista oli tullut myös lumoajia.
– Kyllä PEK oli siinä yksi vahvimpia
tekijöitä. Elokuva- ja televisiokasvatuksen
keskus oli varmaan toinen. Sittenhän myöhemmin nämä animaatiopajat tulivat käytännöksi laajemminkin.
Reijon mukaan animaatiopajoissa lapset
oppivat mediakritiikin alkeita:
– Ei pelkästään, että on hauska tehdä animaatioita, mutta ideana oli myöskin se, että
lapset tajuaa, millaisin valinnoin ja tuotantoprosessein elokuvia tehdään. Ne oppii katELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
91
Kerhojen kuolema
Elokuvakerhot olivat vielä 1980-luvun
alussa suosionsa huipulla, ja vain vuosikymmentä myöhemmin ne olivat kuihtumassa
olemattomiin. Kerhojen kuolema oli siis
tapahtunut niiden nousuakin nopeammin.
Jäsenkerhojen toiminta oli hiipunut koko
PEK:n olemassaolon ajan, mutta radikaalisti kerhotoiminta väheni vasta 1990-luvun
alussa. Perustajajäsenkerhojen, eli Monroen,
Solariksen, Nykyajan, Prisman, Elviksen,
Ykkösen ja Peltolammin lastenelokuvakerhon lisäksi PEK:n jäseniä olivat 1980- ja
1990-lukujen aikana olleet elokuvakerhot
Metro, Kaihi, Illuusio ja Tampereen lasten
elokuvakerho sekä Pohjoismaisen elokuvan
näyttämö Walhalla. Yhteensä 12:sta yhdistyksen jäsenenä olleesta elokuvakerhosta oli
vuonna 1996 jäljellä enää yksi, Monroe.
Muutos kerhojen suosiossa oli ollut
havaittavissa Elokuvakeskuksen syntyajoista asti. PEK:n Jarmo Salmelan vuonna 1983
tekemästä selvityksestä käy ilmi, että tuon
syksyn kerhojen jäsenmäärät jäivät selvästi
aikaisempaa pienemmäksi. Monroelta oli
ostettu jäsenkortteja jopa 400 kappaletta
odotettua vähemmän ja seuraavana keväänä
Monroella oli enää vain 465 jäsentä. Tämä
on vähän, kun otetaan huomioon, että Monroella oli muutamaa vuotta aikaisemmin
ollut jopa 1 300 jäsentä. Muut kerhot eivät
kuitenkaan 1980-luvun alussa menettäneet
jäseniään yhtä paljon kuin Monroe, ja niin
se olikin muutamassa vuodessa laskeutu92
nut suuruudesta muiden kerhojen tasolle.
Vuonna 1987 Monroella oli enää vähän yli
sata jäsentä ja se oli PEK:n aikuisten kerhoista selvästi pienin.
PEK:n ensimmäisenä toimintavuotena kerhojen sarjoissa kävi laskennallisesti 55 000 katsojaa. Vuonna 1990 luku oli
enää 17 300. Tuolloin kaikilla kerhoilla oli
kuitenkin vielä entisenlaista sarjamuotoista
esitystoimintaa, kun taas vuonna 1993 kävijöitä oli enää murto-osa edellä mainitusta
ja varsinaista toimintaa oli enää Monroella, Prismalla, Kaihilla, Tampereen lasten
elokuvakerholla ja Ykkösellä. Esimerkiksi
Solariksen ja Nykyajan aktiivinen toiminta
oli siihen mennessä loppunut täysin. Alun
perin helsinkiläinen Walhalla ei ollut kuollut
kokonaan, mutta sen Tampereen-toiminta oli
hiipunut.
Vuonna 1994 PEK:n elokuvakerhoissa
oli yhteensä 450 jäsentä, kun niitä oli neljä
vuotta aikaisemmin ollut yli neljä kertaa
enemmän: 2 100. Vuonna 1995 vain Prisma
esitti enää kevätsarjansa ja Monroella oli
pelkästään yksittäisiä teemanäytöksiä. Lastenelokuvakerhoista vain Ykkösellä oli
esitystoimintaa. Elokuvakerhojen toiminta
oli siis hiipunut lähes olemattomiin. Tuon
vuoden toimintakertomukseen onkin kirjoitettu:
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
Alkaa vahvasti näyttää siltä, että Niagaran monipuolinen ohjelmisto on tehnyt elokuvakerhot lähes tarpeettomiksi.
Kerhojen suosio väheni hiljalleen vuosien
varrella, kunnes se 1990-luvun alussa
romahti. Niagaran monipuolistuva ohjelmisto näyttää olleen viimeinen kuolettava isku.
Myös PEK:n videokirjaston suosio saattoi
vähentää kerhojen suosiota. Merkille pantavaa on, että esimerkiksi vuonna 1994 PEK:n
järjestämässä Suomen elokuva-arkiston sarjassa näkyi puolestaan selvää kävijämäärän
kasvua. Elokuvaharrastajat eivät siis välttämättä kadonneet minnekään, he vain alkoivat tyydyttää elokuvannälkäänsä muilla
tavoin – ilman kerhoja.
Perustajajäsen Heikki Keskisen eli
Kessun mukaan kerhojen kuolemaa oli edesauttanut myös Suomen elokuva-arkiston
(SEA) valtiollistaminen vuonna 1979. Sitä
ennen SEA:n elokuvakopiot olivat olleet
helposti elokuvakerhojen käytettävissä,
mutta SEA:n valtiollistamisen seurauksena
klassikkofilmien saaminen vaikeutui koko
1980- ja 1990-lukujen ajan. Helsingissä
monet kerhot oli surmannut niin ikään elokuva-arkiston vuonna 1984 aloittama elokuvateatteri Orionin toiminta, sillä sen monipuolista ohjelmistoa vastaan ei voinut kilpailla. Kerhojen kuihtuminen olikin jossain
määrin koko maata koskeva ilmiö.
Jukka-Pekka ’’Juise’’ Laakso muistaa
jo Elokuvakeskusta perustettaessa miettineensä, että tarvittiin jotain kerhoja vakiintuneempaa, sillä hänen mielestään kerhot
olivat liian haavoittuvaisia ja alttiita muutoksille. PEK:n henkisen isän Juha Elomäen
mukaan kaikenlaiset kerhot ovat aina olleet
samalla tavalla haavoittuvaisia:
– Jos vetäjä lopettaa, kerho saattaa
kuolla sen mukana.
Voidaankin ajatella, että tässä mielessä
Elokuvakeskuksen tarkoituksena oli myös
tamperelaisen elokuvakulttuurin jatkuvuuden takaaminen: jatkaa elokuvakerhojen
luomaa kulttuuriperinnettä edes jossakin
muodossa, jos sitä ei entisenlaisessa muodossa pystytä tekemään. Perustamisen yhteydessä kerhoissa pelättiin, että keskus tappaisi kerhot. Toisin kuitenkin kävi. Juisen
mukaan ilman Elokuvakeskusta kerhot olisivat saattaneet lopahtaa jo paljon aikaisemmin:
– Itse asiassa keskus piti niitä tietyllä
tavalla hengissä pitempään, kuin ne olisivat
itse pärjänneet .
Elokuvakeskus on muutenkin tavallaan jatkanut elokuvakerhojen perinnettä.
Se tarjoaa monimuotoista ja kiinnostavaa
elokuvaa, ja vielä kohtuullisella hinnalla.
Sitähän elokuvakulttuurin edistäminen pähkinänkuoressa on: valtavirrasta poikkeavien vaihtoehtojen etsimistä ja tarjoamista.
PEK:n toimintatavat ovat aivan erilaiset
kuin kerhoilla aikoinaan, mutta tarkoitus on
sama. PEK on sopeutunut ajan muutoksiin,
jotta se pystyisi parhaansa mukaan suorittamaan itselleen pyhittämäänsä tehtävää,
elokuvakulttuurin edistämistä. Se on myös
tarjonnut Tampereen vanhimmalle elossa
olevalle elokuvakerholle, Monroelle, suojaisan paikan jatkaa elokuvakulttuurillista
toimintaansa, ja siksi Monroe pystyykin yhä
järjestämään elokuvaesityksiään ja muita
tapahtumiaan.
i
PEK:n elokuvakerhoja mainostettiin vielä vuonna 1989 seuraavalla
tavalla:
MITÄ ON
ELOKUVAKERHO?
Elokuvakerhoon voi liittyä jokainen
16 vuotta täyttänyt. Yläikärajaa ei
ole.
Elokuvakerhoon liitytään ostamalla
jäsenkortti. Kyseisellä jäsenkortilla
pääsee katsomaan kyseisen kerhon
kaikki elokuvat. Kortti esitetään
aina teatterin ovella kerhoesitykseen mentäessä.
Elokuvakerhojen esityksiin ei siis
myydä yksittäislippuja, mutta toisaalta elokuvakerhon jäsenkortti ei
velvoita katsomaan jokaista sarjan
elokuvaa.
Tamperelaiset elokuvakerhot julkaisevat STILL-lehteä, jossa esitellään
kaikkien kerhosarjojen elokuvat,
STILL jaetaan kerhojen jäsenille ensimmäisissä esityksissä.
Kaikki tamperelaiset elokuvakerhot
ovat Pirkanmaan Elokuvakeskuksen
jäseniä.
LIITY
ELOKUVAKERHOON!
Elokuvakerhojen kulta-aikana – 1970luvun lopulla ja 1980-luvun alussa – nuoruuttaan eläneille kerhoista ja niiden ympärille rakentuneesta yhteisöllisyydestä on
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
93
i
ELOKUVAKERHOT TEKNOLOGIAN ARMOILLA
Teknologinen kehitys on ollut muovaamassa elokuvakerhojen elämää. Pelkän filmin aikakaudella elokuvakerhot olivat olleet mitä mainioin tapa nähdä harvinaisempia elokuvia. Kotivideonauhurien tulo 1980-luvun alussa kuitenkin muutti elokuvien näkemismahdollisuuksia, ja kerhojen tilanne vaikeutui.
Videonauhurien tulo oli toki elokuvanharrastajien kannalta hieno asia, sillä niiden avulla pystyi näkemään yhä useampia ja harvinaisempia elokuvia. Elokuvakerhoille uuden
teknologian tuleminen ei kuitenkaan ollut hyväksi – se alkoi tehdä niitä tarpeettomiksi.
Juha Elomäki arvioi videon vaikutusta elokuvakerhoihin PEK:n hallituksen kokouksessa
jo vuonna 1984:
Video on olemassa oleva todellisuus ja väitän, että se vaikuttaa elokuvakerhojen toimintaan. Kuinka syvä ja pitkäaikainen se on, ei ole tiedossa, mutta vaarana on että sen vaikutus tekee niin pahaa jälkeä, että uudelleen nousu voi olla mahdotonta.
Varsinkin 1990-luvun lopulla kerhojen uusi nousu näyttikin mahdottomalta. Kerhot olivat
kadonneet koko maan mittakaavassa lähes olemattomiin, ja vain muutamat vahvimmat
olivat pystyneet jatkamaan toimintaansa.
muodostunut omanlaisensa sukupolvikokemus. Kerhoissa tutustuttiin uusiin ihmisiin, ja elokuvista keskusteleminen auttoi
myös jäsentämään ympäröivää maailmaa.
Kerhoissa vallinneen elokuvan lumoon
kytkeytyvän yhteisöllisyyden voi kuitenkin
sanoa osaltaan kadonneen niiden kuihtumisen mukana. Ainakaan elokuvien ympärille
rakentuva yhteisöllinen toiminta ei ole yhtä
jatkuvaa eikä tavoita yhtä suuria ihmisjoukkoja kuin elokuvakerhojen kulta-aikana.
Kerhojen hiipuessa 1990-luvun taitteen
molemmin puolin elokuvaväen yhteisöllisyyden tyhjiötä syntyi täyttämään useita
elokuvafestivaaleja: silloin syntyivät niin
Sodankylän elokuvajuhlat, Rakkautta ja
Anarkiaa kuin Espoon Cinékin. Nykyään
elokuvan yhdistävä voima onkin aistittavissa nimenomaan edellä mainittujen ja
esimerkiksi Tampereen lyhytelokuvajuhlien
kaltaisten tapahtumien aikana.
Vaikka yksi teknologia on kerhot lähes tappanut, saattaisi toinen kenties herättää ne
henkiin. Jukka-Pekka Laakson mukaan nykyinen digitaaliteknologia nimittäin mahdollistaisi elokuvakerhojen ohjelmistoille lähes rajattoman monimuotoisuuden. Digitaalikopiot
kun liikkuvat vaikka kirjekuoressa tai tarvittaessa netin välityksellä.
Vaikka nykyinen teknologia olisikin suotuisa elokuvakerhojen uudelle nousulle, digitaalikopioiden hintaan liittyvät taloudelliset realiteetit eivät kuitenkaan mahdollista sitä
vielä.
94
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
VHS-kirjasto houkuttelee henkilöjäseniä
– Yksi innovaatio, mikä tehtiin kun elokuvakerhojen jäsenmäärät oli tippumassa, oli
että voi suoraan liittyä myös elokuvakeskuksen jäseneksi, vuosina 1989–1998 PEK:n
toiminnanjohtajana toiminut Kai Ovaskainen kertoo ja jatkaa naureskellen: – Me ei
kyllä koskaan edes tarkistettu säännöistä,
että onko se sääntöjen mukaan edes mahdollista. Me vaan kaupattiin jäsenyyttä.
Henkilöjäsenten hankkiminen Elokuvakeskukselle aloitettiin 1990-luvun taitteessa,
ja jäsenyys oli alusta asti suosittua: vuonna
1991 jäseniä oli 275. Jäsenyys maksoi tuolloin 40 markkaa (noin 9 euroa nykyrahassa).
– Jäsenet sai La Strada-lehden ja tietyn
määrän vapaalippuja elokuvateatteriin. Ja
ne sai myös käyttöoikeuden videokirjastoon,
joka oli itse asiassa suurin houkutin, Kai
jatkaa muistelua.
PEK oli kerännyt muun kirjaston oheen
myös elokuvia VHS-kokoelmaansa. Ne nauhoitettiin kaseteille itse, ja kokoelmasta tuli
hyvinkin mittava. Pirkankadulla, entisissä
postin tiloissa, kasetteja säilytettiin vanhassa
kassaholvissa, mutta Kehräsaareen tultaessa
kokoelman suuruus alkoi jo olla ongelma.
PEK:n 1990-luvun mediapedagogi Reijo
Kupiaisen mukaan VHS-kokoelmasta oltiin
ylpeitä, ja siihenkin liittyi ajatus elokuvatarjonnan monipuolistamisesta:
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
– Moni liittyi Pekin jäseneksi, että pääsi
lainamaan täältä videokasetteja ja katsomaan niiltä elokuvia, joita ei ollut koskaan
nähnyt, ja joita ei pyörinyt missään elokuvateattereissa täällä päin.
Kain mukaan laillisesti kirjaston suhteen
seilattiin kuitenkin harmailla vesillä, sillä
siihen pääsivät käsiksi vain PEK:n tai kerhojen jäsenyyksien haltijat.
– Jos joku olisi halunnut olla meille oikein
ilkeä, niin se olisi sanonut, että te olette kaikille maailman suurille elokuvayhtiöille aika
paljon velkaa, Kai pohtii.
Reijo muistaa hassun sattuman PEK:n
videokirjastoon liittyen:
– Kun tultiin Niagaraan, me hankittiin
lainaa, ja hallituksen jäsenet pyydettiin
takaamaan sitä. Me kysyttiin, että mitäs
PEK voi meille tarjota, jos me joudutaan
tämä takaus joskus jotenkin realisoimaan.
Meille luvattiin VHS-kasetteja. Me oltiin
aika tyytyväisiä siitä, sehän oli aika arvokas
kokoelma. Kyllä me totta kai laina taataan!
Reijo nauraa. – Jotenkin me kuviteltiin, että
VHS-kokoelman arvo pysyy iänkaikkisesti
kovana.
Kuten tiedämme, toisin kävi. DVD-formaatti oli lanseerattu 1990-luvun puolessavälissä, ja se syrjäytti aikanaan VHS:n suo95
malaisissakin kodeissa.
PEK:n henkilöjäsenten määrä väheni
tasaisesti koko 1990-luvun. Esimerkiksi vuonna 1997 jäseniä oli enää vain 64.
Jäsenten määrä oli siis laskenut yli kahdellasadalla vuodesta 1991. DVD:t eivät kuitenkaan olleet syypäitä, sillä ne rantautuivat
Suomeen vasta 2000-luvulla. Jäsenten vähenemiseen vaikuttivat muun muassa jäsenetujen väheneminen: esimerkiksi La Stradan
tekeminen oli lopetettu jo 1994.
Mahdollisuus PEK:n jäsenyyteen ei ole
kuitenkaan kadonnut minnekään, vaan vielä
vuonna 2011 Elokuvakeskuksella oli 14 henkilöjäsentä. Nykyään jäsenyys maksaa 15
euroa, ja jäsenetuna saa alennusta Niagaran
elokuvalipuista – ja tietenkin myös oikeuden
käyttää PEK:n elokuva-aiheista kirjastoa.
96
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
La Strada johtaa umpikujaan
La Strada oli 1990-luvulle tultaessa kehittynyt varsin laadukkaaksi elokuva-alan
lehdeksi. Tämä ei ole Jaana Semerin mielestä ihme, sillä jo STILL:stä lähtien PEK:n
lehtien tekijöinä oli ollut lahjakkaita toimittajia kuten Kai Ovaskainen ja Matti Apunen.
La Stradan levikkiä yritettiin vuosien
varrella nostaa, mutta korkeasta tasosta huolimatta tämä ei onnistunut. Ikävästä lopusta
huolimatta Heikki Keskinen muistelee naurahdellen, kuinka he Kain kanssa seurasivat
lehden Suomen-valloitusyritystä:
– Kaitsun kanssa meillä oli iso Suomen
kartta, jossa oli kuntajako. Sinne laitettiin
aina yksi musta nuppineula kuntaan, kun tuli
yksi tilaus. Ja viisi mustaa muuttui joksikin
toiseksi väriksi.
– Oliko se vihreä? Kai jatkaa juttua innostuneena. – Ja kymmenen kohdalla tuli taas
uusi väri. Paljon enempää niitä ei kyllä
ollutkaan. Paitsi Helsingissä ja Tampereella. Kyllä se levisi maantieteellisesti koko
Suomeen, mutta määrä olisi saanut olla
isompi. Jos laskee kerholevikin ja tilaajalevikin, niin parhaimmillaan koko levikki oli
varmaan kahdessa ja puolessa tonnissa. Sitä
ei olisi tarvinnut tuplatakaan, niin se olisi
riittänyt. Mutta kun sai oikeata levikkiä nostettua, niin sit se kerholevikki katosi kerhojen katoamisen myötä sieltä alta.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
La Strada ei ilmestynyt enää vuoden 1994
jälkeen. Kain mukaan levikki oli ollut liian
pieni, eikä lehteä ollut oikein varaa markkinoidakaan. Julkista avustustakin saatiin
paljon maan toista isoa elokuvalehteä Filmihullua vähemmän. Vuonna 1994 La Stradan
silloinen päätoimittaja Antti Selkokari mietti
Turun Sanomissa, pitääkö avustusta myöntävä elokuvataidetoimikunta La Stradaa
mahdollisesti liian populaarina Filmihulluun
verrattuna, vai mistä lehdille myönnettävien avustusten ero johtuu. Vuodelle 1995 La
Stradan lehtitukea olisi leikattu entisestään.
– Mä jouduin tavallaan kustantajan edustajana sanomaan, että nyt tämä hölmöily
loppuu. Tähän menee liikaa rahaa, Kai
muistelee harmissaan.
Jukka-Pekka Laakson mukaan halukkaita
ja tasokkaita tekijöitä oli kyllä ollut, mutta
heille ei voitu maksaa asianmukaisia palkkioita. Lehden eteen ahkerasti töitä tehneille,
esimerkiksi Antti Apuselle, Asko Alaselle,
Marko Pohjoismäelle, Antti Selkokarille ja
monille muille, ei voitu maksaa työstään
kunnollista korvausta, eikä lehden tekemisen jatkaminen ollut siinäkään mielessä
mielekästä.
Jaana Semeri ei ollut lehden kanssa tekemisissä enää sen viimeisinä vuosina, mutta
hänkin on pohtinut lehden kurjan kohtalon
syitä:
97
– Mä luulen, että se oli luonnollinen
kuolema. Sen tekeminen oli niin kallista.
Harmi, ettei silloin ollut vielä mahdollisuutta verkkolehteen, koska La Strada olisi ollut
hyvä sellaisena.
98
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
Isoveli nimeltään Finnkino ja
haave toisesta salista
i
MULTIPLEX VS.
ARTHOUSE
– Meillä oli halu osoittaa, että voi olla
myös toisenlaista toimintaa kuin sellainen
iso monopoli kuin Finnkino, joka tarjoaa
menestyselokuvia. Ja joka pyrkii tekemään
elokuvanautinnosta sellaista, että elokuva
ei ole keskiössä, vaan popcornin syömiset
ja muut sellaiset, Reijo Kupiainen muistelee
Niagaraan siirtymistä. – Siinä oli varmaan
taustalla jonkinlainen ajatus autenttisesta
elokuvakokemuksesta ja sen rakentamisesta.
Finnkino on ollut syntymästään saakka
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen suurin kilpailija Tampereella. Nykyisen kaltainen
Finnkino syntyi vuonna 1986 useiden eri
elokuva-alan yritysten yhteenliittymänä,
minkä seurauksena se hallitsi suomalaisia
markkinoita aina elokuvien levityksestä
niiden esittämiseen.
Finnkino hallitsi 1990-luvulla Tampereen
markkinoita: Kun Pirkanmaan Elokuvakeskuksella oli esimerkiksi vuonna 1997 noin
30 000 elokuvaesitystä, näytettiin Finnkinon
Tampereen teattereissa vuoden aikana yhteensä jopa 500 000 esitystä. Tilanne on samantapainen myös nykyään. Juha Elomäen mukaan
Suomen kokoisessa maassa ei kuitenkaan ole
oikein muuta vaihtoehtoa kuin nykytilanne,
jossa Finnkinolla on noin 70 prosenttia markkinoista. Pienet markkinat tarkoittavat pieniä
katsojamääriä, eikä siksi olekaan kovin realistista kuvitella, että maassa pystyisi toimimaan useampia suuria tekijöitä.
– Kaikki rättikaupatkin pystyvät maksamaan parempia vuokria kuin elokuvateatterit. Tämä ei siis ole mikään kultakaivosala,
Juha lohkaisee.
Kilpailutilanteesta huolimatta kamppailu
Finnkinon ja Pirkanmaan Elokuvakeskuksen välillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut
veristä. Vaikka 35mm-elokuvakopioissa
Finnkino on yleensä isomman oikeudella
vienyt kermat päältä, ja saanut siksi näyttää
monien hittielokuvien ensi-illat Tampereella, nähdään se Elokuvakeskuksessa enemmänkin isoveljenä kuin vastustajana:
– Olemme olleet tervehenkisessä kilpailussa, neuvotelleet, tehneet yhteistyötä ja on
löydetty sopu, Juha kertoo.
Vuonna 1999 Tampereen elokuvateattereiden kilpailullinen tilanne muuttui kuitenkin
niin olennaisesti, että Elokuvakeskuksessakin
oltiin hieman huolissaan. Pääsiäisen tienoilla Finlaysonilla avattiin maan toiseksi suurin
elokuvakeskus: Finnkinon 10-salinen elokuvateatteri Plevna. Tuolloin tuloaan tehneiden
monisalisten multiplex-elokuvateattereiden
koettiin olevan ainoa keino tehdä laajasta elokuvateatteritoiminnasta kannattavaa, ja pian
tämä osoittautuikin todeksi: suomalaisten elokuvissa käynti lisääntyi 1990-luvun lopulla.
Samana vuonna Plevnan tulon kanssa
PEK:n vieressä sijaitsevalle Koskikeskuk-
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
Finnkinon monisalisten multiplexelokuvateattereiden
1990-luvun
tulemisen seurauksena elokuvateatterit voidaan Suomessa nykyään
jakaa kahteen alaryhmään: multiplexeihin ja arthouse-teattereihin.
Nämä kaksi teatterityyppiä erottaa
toisistaan ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin multiplexit ovat Finnkinon
monisalisia elokuvateattereita, kun
taas Niagaran kaltaiset arthouse-teatterit ovat usein pienempien omistajien yksisalisia teattereita.
Toinen ero löytyy niiden ohjelmistoprofiloinnista. Multiplex-teattereissa
panostetaan enemmän ensi-iltoihin
ja hittielokuviin, kun taas arthouseteattereissa pyritään useimmiten
esittämään valtavirrasta poikkeavaa
vaihtoehtoelokuvaa.
Toiminnanjohtaja
Jukka-Pekka
Laakson mukaan erona ovat myös
elokuvateattereiden tulojen muodostumistavat: Finnkino saa tuottonsa popcornin ja limun myynnillä,
kun Niagarassa luotetaan yhdistelmään, jossa katsojilla on ranskalaisen taide-elokuvan jälkeen mahdollisuus nauttia lasillinen ranskalaista
anisviinaa eli Pastista viereisessä
ravintolassa.
99
sen nelisaliselle elokuvateatterille tuli uusi
yrittäjä. Näin syntyneen Cine Atlaksen tarkoituksena oli PEK:n tavoin tarjota Finnkinon ohjelmistosta poikkeavaa elokuvaa,
ja se tavoitteli PEK:n kanssa samaa yleisöä.
Näiden kahden muutoksen seurauksena
PEK joutui uudenlaiseen kilpailutilanteeseen, jonka seurauksena alettiin miettiä,
voitaisiinko Elokuvakeskuksen käyttöön
saada usempi esityssali. Toiminnanjohtajana
vuoteen 1998 asti toimineen Kai Ovaskaisen
mukaan Finnkinon Plevna-teatterin tulosta
oltiin tosissaan huolissaan, ja toista salia
kaavailtiin Kehräsaaren ulkopuolelle:
– Me pelättiin jäävämme liian syrjään.
Käytiin vakavia neuvotteluita Tampereen
Kiinteistö Invest Oy:n toimitusjohtaja Petri
Olkinuoran kanssa kahden salin teatterin
rakentamisesta Finnkinon uutta multiplexiä
vastapäätä. Hanke oli kohtuullisen lähellä
toteutua, mutta nousevat vuokrakustannukset katsottiin silloin liian kovaksi riskiksi.
Se firma kuitenkin piirsi ihan pohjakuvatkin
meille siitä kompleksista.
toehtoteattereiden kilpailutilanne kosken
vastakkaisilla rannoilla päättyi. Nykyään
Niagaraan saadaan DCP-kopioiden yleistymisen seurauksena myös enemmän ensiiltaelokuvia, sillä levittäjillä on varaa jakaa
digikopiota useampaan teatteriin kerralla.
Uhkakuvat eivät PEK:n osalta toteutuneet.
Oikeastaan idea PEK:n toisesta salista on
ollut jossain määrin olemassa koko sen ajan,
kun yhdistys on toiminut Kehräsaaressa.
Samankokoinen henkilökunta voisi pyörittää samalla vaivalla kahtakin salia, ja siksi
kahden salin käyttäminen olisi taloudellisesti kannattavampaa. Vuonna 2005 Elokuvakeskus teetätti insinööritoimistolla selvityksen toisen salin rakentamismahdollisuuksista Kehräsaareen, mutta asia ei edennyt sen
pitemmälle. Jukka-Pekka Laakson mukaan
Kehräsaareen mahtuisi hyvin toinenkin sali,
mutta laskelmien perusteella urakasta aiheutuvat kulut olisivat yhdistykselle aivan liian
korkeat, eikä Kehräsaaressa tulla siksi toista
salia lähitulevaisuudessa todennäköisesti
näkemään.
Plevnan tulo ei kuitenkaan ensimmäistä
vuotta lukuun ottamatta vaikuttanut olennaisesti Niagaran kävijämääriin. Oikeastaan se vain lisäsi tamperelaisten elokuvissa
käyntiä kaiken kaikkiaan, eikä vienyt Niagaralta mitään pois. Koskikeskuksen Cine
Atlas ajautui sittemmin konkurssiin ja vaih100
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
PEK Eurooppaan: No more money,
police is investigating
Kun Suomi vuonna 1995 liittyi Euroopan
Unioniin, sai Pirkanmaan Elokuvakeskuskin sen seurauksena eurooppalaisen ulottuvuuden. Vuonna 1997 PEK hyväksyttiin
Euroopan yhteisön Media Programme II
-ohjelman osana olleeseen Europa Cinemas
-ketjuun. EU-rahoitteisen ketjun tarkoituksena on eurooppalaisen elokuvan aseman
vahvistaminen, ja se on jakanut jäsenilleen
avustuksia vastineeksi eurooppalaisen elokuvakulttuurin edistämisestä.
PEK:n perustajajäsenen ja Niagaran teatterihoitajan Juha Elomäen mukaan EU-rahat
olivat silloin ja ovat edelleenkin tervetulleita. Europa Cinemas on tuonut Elokuvakeskukselle myös uusia kontakteja Eurooppaan.
– Onhan se mukavaa, että meillä on tämmöinen label, joka kertoo, että me kuulumme
eurooppalaiseen perheeseen, Juha miettii.
Nykyisen toiminnanjohtajan JukkaPekka Laakson mielestä Europa Cinemas
on suhteellisen toimiva EU-hanke, sillä se
toimii kohtalaisen ennustettavasti – siitäkin
huolimatta, että avustusrahat tulevat yleensä
yli vuoden jälkijunassa. Esityspolitiikan
kannalta Europa Cinemas -jäsenyys on Elokuvakeskukselle erityisen hyvä asia: PEK:n
ei ole tarvinnut muuttaa esitysohjelmistoaan
tai profiiliaan saadakseen avustusta, sillä se
on jo valmiiksi esittänyt Europa Cinemas
-avustuksien edellyttämää ohjelmistoa.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
PEK:n EU-yhteistyö ei kuitenkaan
alkanut kovin ruusuisesti. Juise muistaa,
kuinka ennen Europa Cinemasia jouduttiin
tekemisiin hieman huonommin toimivan
EU-hankkeen kanssa. Hanke oli nimeltään
Media Salles, ja se toimi Italiasta käsin.
– Meillä oli selvät sopimukset, että meille
pitää maksaa tietty summa rahaa. Ja kuitenkin ne lähetti shekin, joka oli vain kymmenesosan siitä rahasummasta. Ovaskainen
suivaantui, kun se oli niin pieni summa. Se
lähetti shekin takaisin ja sanoi, että väärä
summa. Sieltä tuli pikkaisen enemmän.
Tukijärjestelmän oli ollut tarkoitus toimia
niin, että kun PEK edistää eurooppalaisen
elokuvan asemaa, se saa EU-avustuksia.
PEK:n ansaitsemat avustukset maksettiin
kuitenkin ensin Media Sallesille, jonka olisi
tullut toimittaa ne sitten Elokuvakeskukselle. Media Sallesissa kuitenkin ajateltiin, että
ehkä Suomessa ollaan tyytyväisiä, jos he
lähettävät vain osan sovitusta summasta.
– Poliisi tutki sitä asiaa Italiassa, ja siellä
oli pistetty rahaa liiveihin, Juise muistelee. –
Viimeinen viesti mitä Media Sallesista tänne
aikoinaan tuli oli, että ’’no more money,
police is investigating’’, Juise tokaisee ja
alkaa nauraa.
Juhan mukaan Media Salles yritti huijata
muitakin samalla tavalla, mikä johti lopulta
101
toisen organisaation perustamiseen:
– Saksalaiset ja ranskalaiset hermostuivat, kun rahat hävisivät muualle. Siksi ranskalaiset sitten perustivat tällaisen Europa
Cinemas -ketjun.
102
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
Muuttuneena, mutta entistä vahvempana,
kohti uutta vuosituhatta
1990-luvun lopulle tultaessa Suomi oli
muuttunut merkittävästi PEK:n perustamisen ajoista. 1970-luvun kaltainen poliittinen vastakkainasettelu ei enää hallinnut
yhteiskunnallista keskustelua. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 oli lopettanut
kylmän sodan, ja ilmapiiri muuttui. Kommunistisen itänaapurin kaatumisen ja syvän
laman seurauksena yhteiskunnassa käyty
julkinen keskustelu oli kääntynyt ideologioista talouteen. Olosuhteiden muutokset
olivat vaikuttaneet myös Pirkanmaan Elokuvakeskukseen: 1990-luvun aikana olivat
kadonneet liki kaikki elokuvakerhot, elokuvasihteeri ja La Strada; elokuvateatteri oli
muuttanut keskustan uusiin tiloihin, ja nyt
PEK oli osallisena EU-hankkeessa.
tilalle tuli Karoliina Leisti. Huomattakoon,
että Elokuvakerho Monroe oli toiminut
sekä Vuorion että Leistin porttina Elokuvakeskuksen piiriin ja aikanaan sen puheenjohtajan pallille. Niin ikään vuonna 2009
Leistiä puheenjohtajana seurannut Liina
Härkönen löysi tiensä PEK:n hallitukseen
juuri Monroen kautta. 1990-luvun aikana
Elokuvakeskuksen piiriin oli alkanut tulla
yhä enemmän uudemman polven pekkiläisiä
vanhojen väistyessä tieltä.
Kai Ovaskaisen mukaan hänen vuonna
1989 alkanutta toiminnanjohtajan kauttaan
leimasi yhdistyksen taloudellinen kilpajuoksu tappiosta kohti nollatulosta. Kun PEK
vuonna 1997 sai viimein maksettua Niagaraa varten ottamansa velat, Kai jätti pestinsä yhdistyksen toiminnanjohtajana. Vuoden
1998 syksyllä Kain paikalla aloitti JukkaPekka Laakso.
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen työntekijätkin olivat vaihtuneet moneen otteeseen
vuosien varrella. Työntekijöiden määrä oli
myös kasvanut, mikä kertoo yhdistyksen
taloudellisen volyymin kasvusta. Aivan
alussa, vuonna 1983, PEK työllisti vain
kaksi työntekijää osa-aikaisesti. Vuonna
1999 PEK tarjosi työpaikan kahden kokoaikaisen työntekijän lisäksi kolmelletoista
osa-aikaiselle työntekijälle. Toisaalta vapaaehtoisen yhdistystyön määrä ja merkitys
olivat samalla vähentyneet. PEK:n hallitus
kokoontui vuonna 1999 vain kuusi kertaa,
kun 16 vuotta aiemmin, vuonna 1983, se oli
kokoontunut jopa yhdeksäntoista kertaa.
Juise joutui jättämään yhdistyksen
puheenjohtajan paikan siirryttyään toiminnanjohtajaksi,
ja
puheenjohtajana
toimi 1990-luvun lopun ajan Antti Vuorio.
Vuonna 2000 PEK siirtyi uuden vuosituhannen myötä naiskomentoon, kun Vuorion
Vapaaehtoistyön väheneminen ja palkatun henkilökunnan määrän lisääntyminen
kertoo siitä, että PEK:n toiminta oli ottanut
harppauksen elokuvakulttuurisesta yhdistystoiminnasta kohti ammattimaista elokuvaalan työtä. Tämä kehitys oli alkanut oman
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
103
i
CINEMA MONDO HANKKII
PROJEKTORINSA PEK:N AVUSTUKSELLA
Niagaran vuoden 2002 huimasta kävijämäärästä yli kuudesosa tuli
yhdestä elokuvasta, Jean-Pierre Jeunetin Améliesta (2001). Se, että
PEK sai esittää Amélien yksinoikeudella Tampereella Finnkinon ohitse, juonsi juurensa aina vuoteen 1995 asti.
Tuolloin PEK nimittäin lainasi Cinema Mondolle 50 000 markkaa (hieman yli 10 000 euroa nykyrahassa). Nykyään Cinema Mondo harjoittaa merkittävää maahantuontia ja tuo toistakymmentä elokuvaa ensiiltoihin vuosittain. Mondon levittämät elokuvat ovat monille tuttuja:
Amélien lisäksi se on tuonut maahan esimerkiksi Hayao Miyazakin
koko tuotannon.
elokuvateatterin saamisesta vuonna 1985.
Nykyisen kaltaista Elokuvakeskus alkoi
muistuttaa 1990-luvun lopulla.
Pirkanmaan Elokuvakeskus lähti kohti
2000-lukua muuttuneena, mutta taloudellisessa mielessä entistä vahvempana. 2000luvun taitteen molemmin puolin PEK:llä
meni taloudellisesti lujaa. Esimerkiksi
vuonna 2002 Niagarassa kävi ennätykselliset 48 000 katsojaa ja vuoden ylijäämä
oli niin suuri, että teatteriin voitiin hankkia
uudet penkit ilman lainan ottoa. Enää elokuvia ei katseltu junanpenkeiltä.
Vuonna 1995 Cinema Mondon toiminta oli kuitenkin nykyiseen verrattuna pientä. Mondo oli tuolloin siirtymässä uuteen elokuvateatteriin,
Kino Engeliin, mutta sillä ei ollut varoja uuden teatterin vaatimiin
projektoreihin. PEK lainasi yritykselle rahat koneisiin ja samalla tehtiin
sopimus, jonka mukaan PEK saisi vastalahjana etuoikeuden Mondon
levittämien elokuvien ensi-iltoihin. Elokuvakopiot saatiin myös hieman normaalia halvemmalla.
Amélien lisäksi Niagaraan on tämän yhteistyön ansiosta saatu monien
muidenkin menestyneiden elokuvien ensi-iltoja ennen Finnkinoa. Yhteistyötä Cinema Mondon kanssa tehdään edelleen ja siitä ovat hyötyneet molemmat osapuolet.
104
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
2000-luvun Elokuvakeskus
Lasten tekemät animaatiot
televisioon ja maailmalle
i
KAHDEKSAN VUOTTA
VIDEOTIVOLIA
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen mediakasvatustoiminta kehittyi 2000-luvulla entisestään. Suomalaisten lasten tekemiä animaatioelokuvia esitettiin televisiossa ja niitä
nähtiin myös ulkomaisilla festivaaleilla,
aina Japanissa asti – vieläpä japanilaisin
dubbauksin.
Vuoden 2001 lopussa sovittiin Yleisradion TV2:n kanssa, että PEK:n animaatiopajoissa tehtyjä elokuvia näytettäisiin Pikku
Kakkosessa vuoden 2002 aikana. Reijo
Kupiainen ja Maikki Kantola Elokuvakeskuksesta sekä ohjaaja Anna-Liisa Kirsi
Ylestä toteuttivat 20-osaisen sarjan, jossa
seurattiin lasten animaatioiden tekemisen
vaiheita suunnittelusta ensi-iltaan. Sarja
esitettiin Pikku Kakkosessa syksyllä 2002.
Kuvat liikkuvat -niminen sarja oli ilmeisen
onnistunut, ja sitä jatkettiin Ylen kanssa
myös seuraavina vuosina. Vuonna 2003
lasten tekemät animaatiot pääsivät myös
Ruotsin televisioon.
Vuonna 2003 PEK siirtyi mediakasvatuksessa muutoinkin kansainvälisille areenoille,
sillä se järjesti animaatiopajoja myös ulkomailla. Reijon työtä jatkaneen mediapedagogi Maikki Kantolan matkat Australiaan ja
Azerbaidzhaniin olivat mahdollisia Opetusministeriön tuen ja Tampereen lyhytelokuvajuhlien kanssa tehdyn yhteistyön avulla.
Samana vuonna Elokuvakeskus liittyi kansainvälisen lasten ja nuorten elokuvakeskuk-
sen CIFEJ:n jäseneksi. Seuraavina vuosina
Elokuvakeskuksen järjestämien animaatiopajojen määrä lisääntyi entisestään ja myös
kansainvälinen toiminta oli aikaisempaa
aktiivisempaa. Vuonna 2004 Lempäälässä
järjestettiin Youth Visions -medialeiri, jossa
irlantilaiset ja suomalaiset nuoret tekivät
elokuvia ammattilaisten ohjaamina.
PEK:n työpajoissa valmistuneet elokuvat valloittivat lähes koko maailman.
Suomalaisten lasten tekemiä elokuvia on
2000-luvun puolella nähty festivaaleilla
esimerkiksi Japanissa, Saksassa, Tanskassa, Thaimaassa, Kreikassa, Yhdysvalloissa
ja monissa muissa maissa – Etelämannerta
lukuun ottamatta niitä on esitetty kaikilla
maailman mantereilla.
Suomalaislasten elokuvia on myös palkittu kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.
Esimerkiksi vuonna 2007 Saksassa Berliinin Jugend Medien -festivaaleilla animaatio
Joulupukin muistinmenetys voitti Goldenen
Clip -palkinnon. Palkinnon perusteluissa
tuomaristo kehui elokuvan tuovan hyvin
esiin lasten mielikuvituksen merkityksen ja
ihmetteli samalla sitä, kuinka yksinkertaisilla keinoilla oli saatu niin vaikuttava lopputulos. Hieman absurdin ja hyvin kekseliään 6-minuuttisen animaation oli edellisenä
vuonna tehnyt Vehmaisen koulun 1B-luokka. Animaation ja työpajan ohjaajana toimi
Kalle Raittila.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
Lastenelokuvan teemavuonna 2004
PEK järjesti Tampereen elokuvajuhlien kanssa lasten tekemille elokuville tarkoitetun Videotivoli-festivaalin. Festivaaleilla nähtiin lähes
100 lasten tekemää elokuvaa 26
eri maasta. Festivaalin yhteydessä
järjestettiin myös mediakasvatusseminaari.
Ensimmäinen festivaali koettiin onnistuneeksi ja Videotivolia pyöritettiinkin elokuvajuhlien kanssa yhteistyössä aina vuoteen 2011 asti.
Videotivolista oli tarkoitus saada
jatkuva vuosittainen tapahtuma,
mutta PEK:n toiminnanjohtajan
Jukka-Pekka Laakson mielestä festivaalin järjestämiseen kohdennettu
julkinen tuki ei kuitenkaan noussut
tarpeeksi, ja sen järjestäminen koettiin siksi taloudellisesti liian raskaaksi. Vuosi 2011 jäi viimeiseksi
festivaalivuodeksi.
Jukka-Pekka Laakson mukaan on
tyypillistä, että julkista avustusta
ja huomiota saadaan yleensä hyvin
erilaisten teemavuosien yhteydessä, mutta sen jälkeen niillä on tapana hiipua. Pitkäjänteiseen työhön ei
siis usein anneta mahdollisuuksia.
105
Kalle Raittila on jatkanut Maikki Kantolan ja Reijo Kupiaisen työtä lapsille järjestettävissä työpajoissa ja on työskennellyt
Pirkanmaan Elokuvakeskuksessa vuodesta
2003 lähtien. Alussa hän työskenteli Kantolan kanssa ja myöhemmin hänen työparinaan on ollut esimerkiksi Kalle Lehtinen.
Raittilan kiinnostus elokuvien tekemiseen
oli saanut alkunsa jo lapsena, jolloin hän
teki kaverinsa kanssa elokuvia Tampereella.
Silloin mustikkakeitto sai toimia tekoverenä:
– VHS-kameralle kuvattiin action-pätkiä
ympäri Kalevaa ja sitten editoitiin niitä kahdella VHS-nauhurilla. Ne toimi itse asiassa
paremmin kuin nämä nykyiset laitteet. Ne oli
luotettavampia, Kalle nauraa.
Kallen mukaan PEK:n työpajat eivät
ole oikeastaan enää hänen aikanaan olleet
pelkästään animaatiopajoja, vaan lasten ja
nuorten kanssa tehdään myös muunlaisia
elokuvia, kuten dokumentteja ja lyhytelokuvia.
– Jostain se kipinä tulee, aihe voi olla
ympäristö, kiusaaminen tai mikä tahansa.
Esimerkiksi Tampereen kaupungin museopalveluiden kasvatusyksikkö Taitteen
kanssa PEK on vienyt lapsia tutustumaan
tamperelaisten museoiden näyttelyihin.
Näistä näyttelyistä on sitten ammennettu
ideoita ja inspiraatiota elokuvien tekoon.
106
Päiväkoti-ikäisiä lapsia on muun muassa
viety Vapriikin Kenkämuseoon, jonka seurauksena on syntynyt useita kenkäaiheisia
elokuvia.
Joulu-, ympäristö-, kiusaamis- ja kenkäteemojen lisäksi elokuvia on valmistunut monista muista ajankohtaisista aiheista
kuten kulutuskriittisyys, maahanmuutto ja
ydinvoima. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen
tuottamista animaatioista tehtyjä DVD:itä
on sitten myyty esimerkiksi kirjastoihin.
2000-luvulla työpajoja on järjestetty päiväkoti-ikäisten ja alakouluikäisten lasten
lisäksi nuorille, maahanmuuttajalapsille ja
kehitysvammaisille. Vanhemmat lapset ja
nuoret pääsevät itse myös editoimaan elokuviaan, kun nuorempien kohdalla tämän
hoitaa PEK:n henkilökunta. Vanhempien
lasten kanssa on mahdollista toteuttaa myös
haastavampia projekteja kuten musiikkivideoita. Kouluissa ja päiväkodeissa järjestettyjen pajojen lisäksi PEK:llä on myös lasten
elokuvakerhoja, joissa elokuvien tekoa harjoitellaan viikoittain läpi kouluvuoden.
Kalle Raittilan mukaan useimmat lapset
ovat innoissaan elokuvien tekemisestä, voittaahan se jokapäiväisten koulutuntien ohjelman. Parasta Kallen mielestä on kuitenkin
työskennellä sellaisten ryhmien kanssa,
jotka aluksi eivät ole kovin kiinnostuneita
elokuvan tekemisestä, sillä useimmat heistä
muuttavat mieltään prosessin aikana. Kallen
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
mukaan oman elokuvan näkeminen on lapselle tärkeä hetki:
– Siellä on se riemu, että haluaa tehdä
lisää.
Riemun lisäksi yleensä noin viikon kestävistä elokuvantekoprosesseista oppiikin
jotain:
– Kun lapsille tuo välineet ja opettaa
tekniikan, niin ne rupee itsenäisesti ajattelemaan ja kyseenalaistamaan asioita. Ne
tajuaa, miten niitä juttuja tehdään, käytännönläheisesti mediakasvatukseen suhtautuva Kalle miettii. – Niiden medianlukutaito
kehittyy ihan silmissä ja niistä tulee kriittisempiä.
perustuvassa globalisoituneessa maailmassa. Työpajoissa lapset saavat paremmat tiedolliset ja taidolliset välineet suhtautua elokuvaan ja sen lumoon. Liikkuvilla kuvilla
on ällistyttävä kyky lumota meidät, ja se
saattaakin saada meidät välillä unohtamaan,
että elokuvien tekijät käyttävät tuota lumovoimaa omien tarkoitusperiensä edistämiseksi. He käyttävät elokuvallisia keinojaan
viihdyttääkseen, hauskuttaakseen ja joskus
jopa harhauttaakseen meitä.
Reijo Kupiaisen 1990-luvulla aloittamia
työpajoja järjestetään lapsille siis edelleen.
Nykyään niitä järjestetään myös vanhemmille lapsille, ja niissä tehdään muunkinlaisia elokuvia kuin animaatioita. Vuosina
2007–2011 PEK:n työpajoja järjestettiin
vuosittain 50–150. Valmiita töitä niissä valmistui 30–50 per vuosi, ja työpajoihin osallistuneita lapsia ja nuoria oli keskimäärin
noin tuhat vuotta kohden.
i
KALANNAHKAISEN
KENGÄN TARINA
Yksi Vapriikin kenkämuseon innoittama lasten tekemä elokuva
on Multisillan päiväkodissa vuonna
2004 valmistunut kalannahkaisen
kengän seikkailuista kertova kolmiminuuttinen animaatio. Elokuvan
nimi on Kalannahkainen kenkä (Fish
Skin Shoe).
Elokuvassa ilkeä rosvo varastaa Petri-nimiseltä kalannahkaiselta kengältä kalannahan paikatakseen sillä
rikkinäisen sohvansa. Tämän seurauksena kalannahkaa vailla oleva
kenkä lähtee maailmalle etsimään
itselleen uutta nahkaa. Lopulta hän
löytää sen – kultakalan avustuksella – järven pohjassa olevasta aarrearkusta ja muuttuu prinssiksi.
Ei lasten tekemistä elokuvista ainakaan mielikuvitusta puutu!
Oli lasten kanssa tehtyjen elokuvien
genre tai muoto mikä tahansa, täytyy tällaisella mediakasvatuksellisella toiminnalla
olla merkitystä nykypäivän kuvien valtaan
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
107
Teatterilevityksen yllättävä alku
– I Hired A Film Centre
Kuten aiemmin kävi ilmi, oli 16mm-elokuvien levitys hiipunut samaa tahtia kotivideonauhureiden yleistymisen kanssa. 35mmesityskopioiden teettäminen oli perin kallista, eikä PEK:lla ollut realistisia taloudellisia
mahdollisuuksia lähteä elokuvien maahantuonnin tai teatterilevityksen saralle. Asiaan
tuli yllättävä muutos kesällä 2003, kun eräs
vanha tuttu soitti yllättäen toiminnanjohtaja
Jukka-Pekka Laaksolle.
Nykyinen YLE:n yhteistuotantojen päällikkö Erkki Astala muistelee Tampereen
elokuvajuhlien vuoden 2010 juhlalehdessä
seuraavasti:
– Opiskelin 1970-luvun lopulla Tampereen yliopistossa tiedotusoppia ja vedin
tuntiopettajana kurssia, jonka nimi oli muistaakseni Journalistiikan harjoitus- ja analyysikurssi. Eräänä päivänä kurssille ilmestyi hontelo nuori mies, joka tuntui suhtautuvan vähän ylimielisesti kurssin tehtäviin.
Hän jätti useimmat tunnit käymättä ja asetti
lopulta kyseenalaiseksi opetukseni mielekkyyden ja koko kurssin. Eikä ihan ilman
perusteita.
Monroen hallituksen puheenjohtajanakin
toiminut Astala löysi myöhemmin yhteisymmärryksen tuon ”hontelon miehen” eli
Aki Kaurismäen kanssa Tampereen elokuvakerhopiireissä. Kaurismäki viihtyi Solariksen riveissä, kirjoitti juttuja sekä Sola108
riksen lehteen että Filmihulluun ja toimi
vuonna 1979 lyhytelokuvajuhlien tiedottajana. Vaikka hän karisti Tampereen tomut
jaloistaan vuonna 1980, säilyivät yhteydet
vanhoihin ystäviin, ja Astala sai sittemmin
pestin Kaurismäen veljesten tuotantoyhtiön
Villealfa productions Oy:n tiedottajana.
Vuonna 1987 Kaurismäet hankkivat
omistukseensa entisen elokuvateatteri Charlien Helsingin Eerikinkadulta ja avasivat
sen tilalle kaksisalisen Andorran. Samoihin aikoihin perustettiin Senso Films Oy
maahantuomaan ja levittämään taiteellisesti kunnianhimoisia elokuvia. Tampereella
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen Pirkka ja
myöhemmin Niagara olivat tietenkin luonnollisia esityspaikkoja Senson elokuville.
Vaan kuten kaupallistenkin levittäjätoimistojen edustajat voivat todistaa, ei elokuvien
levittäminen Suomen pienillä kielimarkkinoilla ole mikään kultakaivos, ja etenkin
valtavirrasta poikkeavien elokuvien levitys
saattaa olla melkoista arpapeliä. Lisäpainetta
Andorralle toi lähistöllä vuoden 1999 helmikuussa avattu Finnkinon multiplex-teatteri
Tennispalatsi, ja vuonna 2003 sekä Andorran että Senson taru näytti kulkevan kohti
katkeraa loppua.
Kaiken taustalla kihisi cinefiilien ja
Suomen elokuva-arkiston (nykyinen KAVA)
erimielisyydet siitä, miten Suomen elokuvaperintöä tulisi parhaiten varjella. Kun suuret
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
suomalaiset tuotantoyhtiöt, etunenässä
Suomen Filmiteollisuus vuonna 1965, olivat
lopettaneet toimintansa, oli suurin osa niiden
elokuvien esitysoikeuksista myyty televisioyhtiöille. Juha Elomäki muistelee:
– Tässä elettiin 20 vuotta sellaista
aikaa... Tuli tuotantoyhtiöitä, jotka itse
asiassa perustettiin vaan sen takia, että ne
saa sen yhden leffan valmiiksi ja pannaan jo
valmiiksi konkurssiin. Ei ole esitysoikeuksia.
Vuonna 1957 perustettu ja vuonna 1979
valtiollistettu SEA oli käynnistänyt vanhojen suomalaisten elokuvien pelastamis- ja
restauroimisprojektin vuonna 1972. Vuonna
1984 saatettiin voimaan laki, jonka nojalla
kaikki kotimainen elokuvatuotanto oli talletettava elokuva-arkistoon. Myös lähes kaikista
Suomen teattereissa esitetyistä ulkomaisista
elokuvista on lain voimaantulon jälkeen talletettu yksi esityskopio arkistoon. Käytännössä
tämä tallettaminen merkitsi kuitenkin sitä, että
elokuvat säilöttiin SEA:n Otaniemen varastoluolastoon, josta niitä oli äärimmäisen vaikeaa,
liki mahdotonta, saada enää julkisesti näytille
esimerkiksi elokuvakerhojen näytöksiin. Tämä
kohtalo uhkasi nyt Sensonkin valikoimissa
olevia elokuvia. Siispä Aki Kaurismäki soitti
eräänä kesäiltana vuonna 2003 PEK:n toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laaksolle ja esitti
ehdotuksen. Voisiko PEK ottaa filmikopiot
haltuunsa ja hoitaa niiden levityksen?
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
Ehdotus tuli Laaksolle yllätyksenä, mutta
sen katsottiin käyvän yhteen PEK:n tarkoitusperien kanssa. Niinpä Elokuvakeskus teki
sopimuksen Senso Oy:n, Sputnik Oy:n, Villealfa Oy:n ja Nosferatu Oy:n kanssa näiden
hallitsemien elokuvien teknisen levityksen
ja laskutuksen hoitamisesta. Käytännössä
tämä merkitsi sitä, että PEK otti hoitaakseen elokuvien varaukset, esityskopioiden ja
mainosmateriaalien toimitukset sekä laskutukset. Sopimuksen myötä Elokuvakeskuksen haltuun siirtyi noin 80 elokuvan kopiot,
muun muassa kaikki Aki Kaurismäen siihen
mennessä ohjaamat elokuvat sekä kattava
valikoima Jim Jarmuschin elokuvia. Senso
lopetti käytännöllisesti katsoen toimintansa,
ja elokuvien esitysoikeuksia hallinnoitiin jatkossa Sputnik Oy:stä käsin. Huomattakoon,
että esitysoikeudet säilyivät Kaurismäkien
yhtiöillä, ja monen elokuvan kohdalla ne
ovat sittemmin menneet umpeen.
Sopimuksen teon jälkeen elokuvat kiersivät Kehräsaaresta lähinnä suurimpien kaupunkien ja aktiivisten elokuvakerhopaikkakuntien näytöksissä. Vuoden 2005 lopussa
Sputnik hankki vielä Akira Kurosawan Seitsemän Samuraita (1954) esitysoikeudet, ja
vuoden 2007 alussa levitykseen tuotiin ranskalaisen elokuvaohjaajan Jean Vigon (1905
– 1934) kaikki neljä elokuvaa. Ajatuksena
oli luoda PEK:n ja Sputnikin yhteistyönä
laajempikin klassikkoelokuvien valikoima,
mutta kaupallinen menestys jäi harmillises109
ti uupumaan. Etenkin elokuvakerhopiirien
näkökulmasta näiden muutamankin nimikkeen tuominen oli silti huomattava kulttuuriteko. Juha Elomäki muistuttaa myös:
– Eihän kenenkään muun suomalaisen
ohjaajan elokuvia voi nähdä kankaalla
muita kuin Akin, koska ne on meillä. Tää on
syy, miksi tehdään jatkossakin levityssopimuksia vähintään 10 vuodeksi, ja jatketaan
niitä mahdollisuuksien mukaan eteenpäin.
Ne leffat on olemassa.
PEK tarjoutui myös muiden levittäjäyhtiöiden avuksi, kun Finnkinon ylläpitämästä elokuvakopiovarastosta alkoi tila loppua.
Future Film tarttui tarjoukseen, ja Elokuvakeskuksella on nyt kaikkiaan toistasataa
nimikettä valikoimassaan, jonka pääasiallisia käyttäjiä ovat elokuvakerhot. Tai ainakin
olivat. Juha Elomäki kertoo:
– Täytyy muistaa, että tää maailma
muuttuu niin nopeasti. 35-millisestä ei voida
enää puhua. Se oli kolme vuotta sitten vielä
aktuellia, että ne on olemassa. Ei kukaan
loppujen lopuksi tajunnut, että mitä tässä
tulee tapahtumaan. Digitalisoinnista puhuttiin noin 20 – 25 vuotta sitten. Aina sanottin, että ”joo, viis vuotta menee, viis vuotta
menee...” Sitten kun rupes tapahtumaan,
niin ei mennytkään kuin kuus kuukautta.
110
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
Dokumenttielokuva teattereissa kananlennosta uuteen nousuun
Alan kirjallisuudessa kerrotaan usein ”suomalaisen dokumenttielokuvan kultakaudesta”, jonka katsotaan alkaneen 1990-luvulla.
Dokumenttielokuvien laadullisen kehityksen ounastellaan johtuneen muun muassa
TV2:n Dokumenttiprojekti-ohjelmapaikan
perustamisesta sekä SES:in ja AVEK:in
parantuneista tukimahdollisuuksista. Oli syy
mikä hyvänsä, suomalaisten dokumenttielokuvien huima laadullinen nousu alettiin
noteerata ulkomaita myöten, ja esimerkiksi
Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta
(2004) voitti pelkästään ulkomaisilla festivaaleilla jopa 16 palkintoa.
Alan arvostus ei kuitenkaan näkynyt
suoraan lisääntyneenä rahoituksena tai katsojaluvuissa, ainakaan elokuvateattereissa.
Kenties katsojat tottuivat Dokumenttiprojektin hemmotteluun ja vartoivat mieluimmin
TV-esitystä kuin lähtivät katsomaan palkittuakaan elokuvaa teatteriin. Kenties dokumenttielokuvat miellettiin yhä vain ajankohtaisohjelmiksi fiinimmässä pakkauksessa.
Joka tapauksessa kaupalliset levittäjäyhtiöt
eivät nähneet suomalaista dokumenttielokuvaa varteenotettavana tulonlähteenä, ja
teatterilevityksen puute vaikutti vuorostaan
Suomen elokuvasäätiön tuen saamiseen.
Vaikka SES myönsikin dokumentintekijöiden vaatimuksesta teatterilevitykseen lisätukea, jonka myötä vuosina 2004 ja 2005
teatteriensi-illan sai yhteensä 10 elokuvaa,
ei yleisö syystä tai toisesta löytänyt niitä, ja
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
kahtena seuraavana vuonna virallisen ensiillan sai yhteensä vain neljä dokumenttielokuvaa. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.
Dokumenttielokuvien huima laadullinen
nousu ei ollut jäänyt Elokuvakeskuksessa
huomaamatta. Lyhyeksi jäänyt klassikkokokeilu Sputnikin kanssa oli myös suonut
Juha Elomäelle tärkeitä oppeja siitä, kuinka
”isompien elokuvien” kanssa toimitaan.
Juha kertoo:
– Mäkelän Taru... Vaikkei varsinaisesti
oltu silleen tuttuja, mutta puolituttuja, niin
ruvettiin keskustelemaan siitä. Saaliissa
yhdistyi mun vanha elokuvaentusiasmini ja sitten tietysti Tarun oma sukutarina.
Mä katoin screenerin ja aloin miettiä, että
tämänhän voisi viedäkin kankaille. Laitoin
screenerit Finnkinolle ja kysyin, voitaisko
tää tehdä. Silloin elettiin just rajapintaa
siinä 35mm:n, DCP:n ja DVD:n kanssa.
Finnkino suostui vielä esittämään DVD:llä
näitä elokuvia, mikä on hyvin ratkaisevaa.
Finnkinon suopeaa asennetta voi selittää paitsi Juhan valmiiksi hyvillä suhteilla
yhtiöön päin myös sillä, että vuonna 2006
valmistunut Saalis kertoi nimenomaan Finnkinon peruskiven Kinosto-yhtiön perustajasuvun tarinan.
111
i
PEK:N LEVITTÄMÄT
KOTIMAISET
ELOKUVAT 2006 – 2012
DOKUMENTIT
SAALIS
(Taru Mäkelä, 2006)
TALVINEN MATKA
(Visa Koiso-Kanttila, 2007)
PALNAN TYTTÄRET
(Kiti Luostarinen, 2007)
MIELEN TILA
(Tuija Halttunen, 2007)
LIIKKUMAVARA
(Annika Grof, 2009)
FREETIME MACHOS
(Mika Ronkainen, 2009)
KANSAKUNNAN OLOHUONE
(Jukka Kärkkäinen, 2009)
MAGNEETTIMIES
(Arto Halonen, 2009)
SIELUNPELASTAJAT
(Saku Pollari, 2010)
TUNTEMATON EMÄNTÄ
(Elina Kivihalme, 2010)
SALLA – SELLING THE SILENCE
(Markku Tuurna, 2010)
TAISTELU TURUSTA
(Jouko Aaltonen, 2011)
IKUISESTI SINUN
(Mia Halme, 2011)
PUNAISEN METSÄN HOTELLI
(Mika Koskinen, 2012)
KUMMISETÄNI THAIMORSIAN
(Wille Hyvönen, 2012)
112
PEK:n toimintakertomuksissa dokumenttilevitys esiteltiin nimenomaan ”digitaalisen
esittämisen kehittämisenä”. Saalis ja sitä
seurannut Visa Koiso-Kanttilan Talvinen
matka levisivätkin vain DVD-formaatissa.
Muuhun ei olisi ollut varaa; klassikkokokeilun 35mm-kopiotkin oli teetetty Sputnikin
kustannuksella. Juha ei kuitenkaan kokenut
esitysformaattia ongelmaksi.
– Miksei, kun teattereissa on olemassa
laitteet? Meilläkin tuolla Niagarassa on
skaalaimet ja muut, että voidaan näyttää
mitä tahansa. Ne ei mene välttämättä tilastoihin, mutta ne on esillä, eikä esimerkiksi
Saaliista yksikään asiakas koskaan valittanut formaatista.
Elokuvasäätiölle DVD ei kuitenkaan kelvannut esitysformaattina, eikä Pirkanmaan
Elokuvakeskuksen levityksen alkuvaiheen
elokuvia näy virallisissa ensi-iltatilastoissa.
Formaattikiista tuli kuitenkin suuren yleisön
tietoisuuteen toista kautta. Jussi-palkintoja
jakava Filmiaura ry. oli sisällyttänyt parhaan
dokumenttielokuvan kategorian palkintogaalaan vuodesta 2002 lähtien, mutta tammikuussa 2008 Helsingin Sanomat uutisoi,
että yhdistys oli päättänyt jättää kategorian
pois tulevasta Jussi-palkintogaalasta. Filmiauran osallistumiskriteereiden mukaan
ehdokaselokuvan teatterikopioiksi laskettiin
vain filmikopio tai vähintään 2K-tasoinen
digikopio. Vaikka Saalis oli monien mielestä
laadultaan vähintäänkin Jussi-ehdokkuuden
arvoinen, ei sen esitysformaatti täyttänyt
ehdokkuuden ehtoja. Vuonna 2007 valmistuneista dokumenttielokuvista vaatimukset
täytti vain kaksi elokuvaa, ja kun Jussi-palkintokategorioissa täytyi sääntöjen mukaan
olla kolme ehdokasta, ilmoitti Filmiaura
jättävänsä palkinnon kokonaan jakamatta.
Kun useat elokuva-alan järjestöt uhkasivat
boikotoida tulevaa gaalaa, joutui Filmiaura
lopulta pyörtämään päätöksensä, ja gaalassa jännitettiin kahden ehdokkaan, Yhden
tähden hotellin ja Family Meetingin kesken.
Seuraavan vuoden Jussi-kilvassa oli
sitten mukana PEK:n levittämä, Kiti Luostarisen ohjaama elokuva Palnan tyttäret, jonka
levitystä varten oli teetetty PEK:n ensimmäinen DCP-esityskopio. Ehdokkuudesta
Juha puuskahtaa:
– Taisteltiin, jumalauta kuule. Mä olin
varmaan 3–4:ssä eri palaverissa siitä, että
onko se mahdollista vai ei.
Palnan tyttäret oli voittanut Risto Jarva
-palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla
vuonna 2007, ja Juha oli ihastunut elokuvaan välittömästi katseltuaan Luostariselta
saamansa screenerin. Huomattakoon silti,
ettei tätäkään elokuvaa noteerattu SES:n
ensi-iltatilastoissa. Juha epäilee syyksi sitä,
ettei sen ensi-ilta ollut Helsingissä:
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
i
– Vaikka kuinka tehdään tilastot ja muut,
jos on ensi-ilta muualla kuin Helsingissä,
sitä ei noteerata. Se on hassua. Ei kukaan
ole koskaan sanonut siihen vastausta, että
miksi tämmöinen ei käy.
elokuvan monimuotoisuuden kautta.
Myös katsojien saaminen dokumenttien
perässä teattereihin on jatkuvasti haasteellista. Juha muistuttaa kuitenkin:
PEK:N LEVITTÄMÄT
KOTIMAISET
ELOKUVAT 2006 – 2012
SES:nkin tilastot saivat viimein täytettä vuoden 2009 tammikuussa, kun PEK toi
ensi-iltaan
eduskunnan päätöksenteosta
kertovan dokumentin Liikkumavara (Annika
Grof, 2009). Vuoden muita nimekkeitä
olivat Arto Halosen Pekka Streng -dokumentti Magneettimies, Jukka Kärkkäisen
Kansakunnan olohuone sekä Miika Soinin
fiktio Thomas. Näistä vain Thomasista oli
filmikopio. Edellä mainitut dokumentit taas
kilpailivat keskenään seuraavan vuoden Jussi-gaalassa vuoden 2009 parhaan dokumenttielokuvan palkinnosta, jonka Kansakunnan
olohuone voitti.
– Dokkariosastolla pitää aina katsoa sitä,
että yleiseurooppalainen ja yleismaailmallinen ilmiö on se, että jos dokkari saa 2000
tai 5000 katsojaa Suomessa, siihen perään
pitää aina laittaa yksi nolla, kun sitä vertaa
fiktioon. Jos sulla on 5000 katsojaa, se on
menestys, koska se vertautuu 50 000 fiktiokatsojaan. Isoille firmoille 5000 katsojaa
on huono luku. Meillehän se on hyvä luku,
koska budjetit tehdään niin sanotusti kulurakenteen mukaisesti. Ei tehdä mitään ylimääräistä.
FIKTIOT
Äkkiä PEK olikin oikea teatterilevittäjä,
joka jopa dominoi elokuvagaalan palkintokategoriaa. Käytännössä tilanne ei kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista. Juha
Elomäki kertoo:
– SES:in kanssa ollaan jouduttu tappelemaan itse asiassa aika paljonkin siitä, ollaanko me oikea levittäjä vai eikö olla. Olemme
me oikea levittäjä; meillä on kaksi Jussia ja
lukemattomia laatupalkintoja. Meidän tarkoituksenahan on levittää elokuvia elokuvataiteen, elokuvakulttuurin ja suomalaisen
PEK:n suurimmasta levitysmenestyksestä, Tuntemattomasta emännästä (Elina Kivihalme, 2010), on siitäkin kiittäminen Taru
Mäkelää.
– Taru oli Tampereella käymässä, ja
nähtiin tuossa Hallituskadun Lidlissä lauantai-iltapäivällä. Taru kertoi ideasta, että
voitais tehdä elokuva naisten tai äitien
kokemuksista sotien aikana. Hän oli lukenut
hyvän kirjan, käsis olisi jo valmis ja täytyis
miettiä vielä, kuka sen ohjaisi... Siitä lähti.
Tehtiin varmaan kaksi vuotta duunia.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
THOMAS
(Miika Soini, 2009)
SUKUNSA VIIMEINEN
(Anastasia Lapsui,
Markku Lehmuskallio, 2010)
TAULUKAUPPIAAT
(Juho Kuosmanen, 2010)
MATKA EDENIIN
(Rax Rinnekangas, 2011)
SAUNAVIERAS
(Anssi Mänttäri, 2012)
3SIMOA
(Teemu Nikki, 2012)
VEDEN PEILI
(Rax Rinnekangas, 2012)
LYHYTELOKUVAT
ELONKORJUU
(Sami Korjus, 2006)
JEANNE D’ARC
(Lauri Timonen, 2009)
KAUPUNKILAISIA
(Juho Kuosmanen, 2009)
MANKELI
(Katja Kettu, Jan Andersson, 2011)
113
Tuntematon emäntä on tätä kirjoittaessa
Suomen kaikkien aikojen 7. katsotuin dokumenttielokuva, joka on kiertänyt Suomessa
jopa 126 esityspaikassa. Juha muistelee:
– Maanantaiaamuna, kun se lähti liikkeelle, puhelimet ja sähköpostit rupes
soimaan, että ”me halutaan tää leffa”. Ja se
oli murros, koska siitä tehtiin 35mm-kopio,
kun tiedettiin, että tästä voi tulla hyvä juttu,
mutta tehtiin myöskin DCP:t.
Tuntemattoman emännän tullessa ensiiltaan helmikuussa 2011 pitkään puheen
tasolla ollut elokuvateattereiden digitalisointi oli viimein päässyt vauhtiin. Elokuva levisikin pääosin digitaalisina kopioina, ja sitä
esitettiin pelkästään helmikuun 2011 aikana
29 eri paikkakunnalla. Moinen levinneisyys
ei olisi pienlevittäjältä onnistunut pelkkien
filmikopioiden avulla. Jos lasketaan, että
perinteinen filmikopio olisi pyörinyt kussakin teatterissa vain viikon ja ehtinyt siis
kuukauden sisään korkeintaan neljälle paikkakunnalle, olisi 29 paikkakunnan saavuttaminen kuukaudessa vaatinut vähintään 7
filmikopiota, joiden valmistus olisi maksanut
7000 € ja rahtimaksut nekin satoja euroja.
DCP-kopion voi sitä vastoin lähettää aina
serverille lataamisen jälkeen seuraavaan
teatteriin. Juha myöntää:
35mm-kopioita ja antamaan ne tiettyihin
paikkoihin. Nyt voidaan kertoa: ”Hei, teatterit, teillä on mahdollisuus. Voitte esittää
sen milloin tahansa. Siellä on serverillä
leffa, näytä jos haluat näyttää.” Ja pienistä
puroista tulee jotakin.
Helmikuuhun 2012 mennessä Tuntematonta emäntää oli esitetty elokuvateatterissa 20 501 katsojalle. Suuri suosio oli
Juha Elomäelle yllätys, mutta äärimmäisen
iloinen sellainen. SES:n markkinointisuunnitelmassa elokuvan katsojamääräksi kun
oli ennustettu 5000 – 10 000. Vuoden 2012
Jussi-gaalassa PEK:n levittämät dokumentit
kilvoittelivat jälleen keskenään, kun parhaan
dokumentin ehdokkaiksi valittiin Tuntematon emäntä, Salla – Selling the Silence
(Markku Tuurna, 2010) ja Ikuisesti sinun
(Mia Halme, 2011). Tällä kertaa pystin vei
kotiinsa Halme. Vuonna 2012 PEK:n kautta
ensi-illan sai kaksi dokumenttia: Mika Ronkaisen ohjaama Punaisen metsän hotelli ja
Wille Hyvösen Kummisetäni Thaimorsian.
– Eihän me voitais tehdä tätä levitystä
ilman DCP-osastoa. Jouduttais tekemään
114
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
Teatterilevityksen haasteita ja
tulevaisuudennäkymiä
Vaikka Elokuvakeskus on tähän asti profiloitunut nimenomaan dokumenttielokuvien levittäjänä, ei fiktioita haluta millään
muotoa sulkea pois laskuista. Pääasia on,
että kyseessä on ”hyvä leffa”. PEK on
tuonut kankaille muun muassa Rax Rinnekankaan taiteellisesti kunnianhimoisia
fiktioita, Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin Sukunsa viimeisen (2010) sekä
vanhan yhteistyökumppanin Anssi Mänttärin Saunavieraan (2012). Lehmuskallion
ja Mänttärin kohdalla Juha Elomäki puhuu
ranskalaisittain hommagesta eli kunnianosoituksesta:
– Ei siinä ole mitään järkeä, jos näytetään elokuvia vain 15–25 -vuotiaille. Pitää
olla jotain muutakin.
Digitalisoinnin alentamat tuotantokustannukset ovat merkinneet kotimaisten tuotantojen lisääntymistä ja siten kovempaa kilpailua nimekkeiden välillä. PEK:n onnistumiset levitysrintamalla ovat nekin lisänneet
tarjokkaiden määrää. Kun Juha Elomäeltä
kysyy levitystoiminnan tulevaisuudennäkymistä, hän huokaa syvään.
– Tää vuosi 2012, kun on 28 fiktiota ja
9 dokkaria levityksessä, se on äärirajoilla. Meille tulee tarjouksia, joista katotaan
20–30 vuodessa. Jos niistä 4 – 6 menee läpi,
niin ookoo. Tuleva kevät on tietysti poikkeus,
mutta ne kaikki on hyviä leffoja.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
PEK tuo keväällä 2013 teatteriensi-iltaan
jopa 6 elokuvaa, mikä on enemmän kuin
monena aikaisempana vuonna yhteensä.
Tämä alkaa käydä etenkin PEK:n henkilöstöresurssien päälle. Keskuksella on monta
muutakin ydintoimintoa, muttei kuitenkaan
rahaa lisähenkilökunnan palkkaamiseen.
– Parin kuukauden sisällä olen joutunut
sanomaan ihan tunnetuille nimille kiitos ei.
Aina, kun lähdetään keskustelemaan, pitää
kertoa, mitkä on realiteetit. Jos tekijällä ja
tuotantoyhtiöllä on kuvitelma, että ”mun
leffani saa nyt 450 000 katsojaa”, niin me ei
lähdetä mukaan.
PEK on ajanut Tampereen elokuvajuhlien rinnalla myös lyhytelokuvien asiaa,
mutta omassa teatterissa näyttämisen lisäksi
alkavat Juha Elomäeltä keinot ehtyä.
– Ai, kun joku keksis viisasten kiven, millä
niitä saatais leviämään. Mulla ei ole konsteja enää. Elonkorjuu (Sami Korjus, 2006)
on loistava esimerkki siitä, että jengi tykkää.
Eihän se ole siitä kiinni. Mieluimminhan
ne katsois ennen leffaa kunnon lyhäreitä
kuin Axe-mainoksia. Asenne? Ei harmainta
aavistusta.
Syteen tai saveen, Elokuvakeskus jatkaa
tälläkin toimintalohkolla elokuvakulttuurin
monimuotoisuuden edistämistä.
115
PEK ja elokuvat teknologisen
muutoksen hampaissa
– Me ei edes osattu kuvitella, että VHS-aika
joskus päättyy, PEK:n entinen elokuvasihteeri ja mediapedagogi Reijo Kupiainen
nauraa miettiessään tekniikan kehittymistä
viimeisen 30 vuoden aikana.
Elokuva-alan teknologinen kehitys onkin
PEK:n elämänkaaren aikana ollut melkoinen. Sinä aikana ovat tulleet VHS, Dolby
Digital, DVD ja nyt aivan viime vuosina
digitaaliset projektoritkin. Jokainen teknologinen muutos on jättänyt jälkensä elokuvaalan ohella myös Pirkanmaan Elokuvakeskukseen. Esimerkiksi videonauhurit ovat
olleet monessa mukana. Sen lisäksi, että ne
1980-luvulla mullistivat elokuva-alan tulonjakoa yleismaailmallisesti, olivat ne mukana
myös kuihduttamassa PEK:n elokuvakerhoja. Toisaalta ne houkuttelivat 1990-luvulla
Elokuvakeskukselle uusia henkilöjäseniä.
2000-luvulla teknologisen muutoksen
vauhti kiihtyi entisestään: DVD-levyjen
lisäksi tulivat niin digitaalitelevisio, kännykkäkamerat kuin sosiaalinen mediakin. Digitaalisuus alkoi lävistää koko yhteiskuntaa,
joka alkoi muuttua biteiksi ja siirtyä Internetiin. Näin tapahtui myös elokuville ja Elokuvakeskukselle. Vuodesta 2000 lähtien PEK
on ollut löydettävissä Internetistä omasta
osoitteestaan.
116
Myös elokuvateattereiden digitalisoituminen alkoi näyttää entistä ajankohtaisemmalta. Elokuvakopioiden muuttumisesta
fyysisistä digitaalisiksi oli puhuttu 1990luvulta lähtien; muuttuivathan teattereiden
äänet jo silloin Dolby Digitalin myötä digitaalisiksi. Kuvan osalta digitaalisiksi elokuvateatterit alkoivat tulla kuitenkin vasta
kun lähestyttiin 2010-lukua. Ensimmäinen
digitaalinen projektori tuli suomalaiseen
elokuvateatteriin vuonna 2006. Teattereiden
digitalisointi tapahtui kuitenkin sen jälkeen
varsin verkkaisesti, kunnes se alkoi viime
vuosina edetä vauhdilla. Nyt uusi teknologia
on todellakin syrjäyttämässä yli vuosisadan
uskollisesti palvellutta filmiä, ja vuoden
2012 alussa Finnkino ilmoitti digitalisoineensa kaikki 88 saliaan.
Näin ei ole ollut kuitenkaan kaikkien
pienten yksisalisten elokuvateattereiden
laita. Suomen elokuvasäätiön digitointituen
jälkeenkin digitaaliprojektorista jää teatterille maksettavaksi useita kymmeniä tuhansia
euroja. Tähän investointiin ei kaikilla teatteriyrittäjillä välttämättä ole varaa, ja kun
uusien filmikopioiden valmistaminen lopetetaan kokonaan, joutuvat nämä yrittäjät pistämään lapun luukulle.
Pirkanmaan Elokuvakeskukselle digiprojektorin hankinta ei onneksi ollut ylitsepääsemätön investointi, ja vuoden 2011 maaliskuusta lähtien digikoneet ovat löytyneet
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
myös Niagarasta. Mutta mitä tämä muutos
on merkinnyt Elokuvakeskukselle? Niagaran teatterinhoitajan ja PEK:n elokuvalevityksestä vastaavan Juha Elomäen mukaan
paljonkin:
– Se on sataan vuoteen suurin tekninen
muutos, ja se on helpottanut meidän toimintaamme kovin paljon.
Digitaalisuuden ehdottomana hyvänä
puolena on se, että se mahdollistaa ohjelmiston monipuolistumisen. Tämä on hyvä juttu
PEK:n kannalta, onhan monipuolisen ohjelmiston tarjoaminen yksi yhdistyksen perimmäisistä tarkoituksista. Digitaalitekniikan
ansiosta Niagaraan on myös ollut mahdollista saada entistä enemmän Tampereen
ensi-iltoja. Ennen uuden teknologian tuloa
Tampereelle oli yleensä tarjolla vain yksi
filmikopio, jonka useimmiten sai Finnkino.
Nyt myös PEK voi saada kopion samaan
aikaan ja kilpailla katsojista elokuvien ensiiltapäivinä. Osittain tästä johtuen Niagaran
lipputulot nousivatkin huomattavasti vuonna
2011.
Digikopiot ovat esittäjille myös perinteisiä filmikopioita halvempia. Niiden teettäminen on monta kertaa halvempaa, ja sen
lisäksi säästetään myös kuljetuskustannuksissa. 25-kiloisen filmikelan rahtaaminen
on ymmärrettävästi paljon kalliimpaa kuin
postin välityksellä kulkevan ulkoisen kovaELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
levyn siirtäminen. Digitaalisten kopioiden
esittäminen säästää henkilökunnalta myös
aikaa, sillä elokuvatiedoston siirtäminen
kovalevyltä projektorille on huomattavasti
nopeampaa ja helpompaa kuin fyysisten filmikelojen vaihtaminen.
Vaikka digitalisoitumisesta on ollut Elokuvakeskukselle paljon hyötyä, on moni
asia vielä hyvin epävarmaa. Kukaan ei tiedä,
mihin suuntaan kehitys vie, ja vauhti on
kova:
– Digitaaliteknologian kanssa toimimista opetellaan vielä. En tiedä, milloin siihen
opitaan, vai opitaanko koskaan, Juha tuumii.
Juhan
mielestä
digitalisoitumisen
huonona puolena on myös se, että elokuvakopioiden kierto menee kaupallisella puolella entistä nopeammaksi:
– Se on mun mielestä elokuvan katsojienkin kannalta sääli. Jos sä et ensimmäisenä
ensi-iltaviikonloppuna ehdi katsoa leffaa,
niin sit sä et näe sitä enää ollenkaan. Paitsi
sitten kaikissa muissa formaateissa. Mutta
kun se elokuva pitäisi nähdä siellä elokuvateatterissa!
Kopioiden nopeutunut kierto tarkoittaisi Juhan mielestä myös esimerkiksi sitä,
että monen elokuvan teemakokonaisuuksien esittäminen olisi entistä vaikeampaa.
117
Muun muassa elokuvaohjaajien tuotantoja
esitteleviä retrospektiivejä nähtäisiin siis
entistä vähemmän. Tästä syystä vanhoista
35mm-koneista ei olekaan Niagarassa vielä
luovuttu, vaan ne on jätetty uusien rinnalle – varmuuden varalle. Useimpia vanhoja
elokuvia kun ei ole vielä olemassa digitaalikopiona, eikä kaikkia tule koskaan olemaankaan. Myös esimerkiksi entisen Suomen
elokuva-arkiston, eli nykyisen Kansallisen
audiovisuaalisen arkiston, sarjat esitetään
yhä 35mm-kopioina. Säilyttämällä filmiprojektorin Elokuvakeskus on siis halunnut
varmistaa, että klassikkoelokuvia voidaan
näyttää Niagarassa tulevaisuudessakin.
Digitaalisessa teknologiassa on ohjelmiston monipuolistamisen ohella potentiaalia
laajempiinkin uudistuksiin. Digitaalikopioita voidaan siirtää myös verkon kautta, mikä
mahdollistaa sen, että esityksiin voisi periaatteessa saada nähtäväksi minkä tahansa
elokuvan mistä päin maailmaa tahansa. Jukka-Pekka Laakson mukaan tällaisen potentiaalin hyödyntäminen laajemmassa mittakaavassa näyttää tällä hetkellä kuitenkin vielä
utopialta:
– Ei niin välttämättä tapahdu, vaikka se
teknisesti olisikin mahdollista. Tietotekniikka mahdollistaa kaikennäköistä, mutta sitten
taloudellisesti pidetään ikään kuin jarrut
päällä. Kaikki vahtivat omia tonttejaan kaupallisten etujen takia.
Digitaaliajan tuomien teknisten sovellusten käyttöönoton jarruttaminen on isojen
kansallisten levittäjien ja elokuvatuottajien
kannalta taloudellisesti järkevää. Jos uuden
tekniikan kaikki lupaukset lunastettaisiin,
tulisi elokuvakopioiden hankkimisesta
paljon yksinkertaisempaa ja halvempaa, ja
silloin pienet toimijat voisivat ohittaa kansalliset levitysportaat. Isot yhtiöt eivät tie118
tenkään halua tätä, koska eivät halua luopua
hallitsevasta asemastaan. Eihän siinä olisi
niiden kannalta taloudellisesti järkeä.
Juhan mielestä uusi teknologia on kuitenkin jo osittain ehtinyt muuttaa kansallisen
levittämisen luonnetta Suomessa.
– Vielä kaksi vuotta sitten levittäjät
määräsi hyvin pitkälle, että missä elokuvateattereissa mitkäkin elokuvat näytetään
Suomessa. Nyt tämä on kääntynyt niin, että
elokuvateatterit päättää itse sen ohjelmiston, jota ne omassa teatterissaan näyttävät.
Levittäjien rooli on muuttunut vähän haasteellisemmaksi.
Elokuvateatteritoiminnassa ja elokuvalevityksessä eletään siis murroksen aikaa.
Juhan mukaan kukaan ei osaa vielä täsmälleen sanoa, mihin suuntaa digitalisoitumisen
myötä lopulta lähdetään.
PEK:n toiminta on joka tapauksessa muuttunut teknologisesti koko ajan ja
muuttuu yhä. Vielä 1980-luvulla PEK:n tärkeimpänä tehtävänä oli elokuvatarjonnan
monimuotoisuuden kehittäminen ja ylläpitäminen. Reijo Kupiaisen mukaan tälle tehtävälle oli myös tarvetta, sillä silloin muiden
kuin blockbuster-elokuvien näkeminen oli
vaikeaa:
– Siinä vaiheessa kun mäkin tulin Tampereelle, oli täysin mahdotonta nähdä eurooppalaista elokuvaa siinä mittakaavassa, mitä
Elokuvakeskus sittemmin mahdollisti.
Teknologian kehitys on kuitenkin muuttanut elokuvatarjontaa, ja elokuvien katsottavaksi saaminen on helpottunut äärimmäisen paljon. Jo Internet yksistään on
mullistanut elokuvien saatavuutta radikaalisti, sillä nykyään sieltä voi ladata melkein
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
minkä tahansa elokuvan, ja vielä ilmaiseksi
(joskaan ei laillisesti). DVD ja kotiteatterit
ovat puolestaan muuttaneet kotona tapahtuvaa elokuvien katsomisen kokemusta
merkittävästi, ja nykyään kotioloihinkin voi
saada lähes elokuvateatterimaisen tunnelman.
Teknologian kehittyminen ei ole pelkästään uhka, vaan myös mahdollisuus. Ilman
digitaalisia videokameroita ja tietokoneita eivät nykyisen kaltaiset animaatiopajat
olisi mahdollisia. Animaatioiden tekeminen
lasten kanssa on helpottunut. PEK:n työpajojen ohjaaja Kalle Raittila tosin ikävöi välillä
VHS-aikaa, sillä tietokoneiden kanssa painiminen on hänen mukaansa aina välillä oma
taiteenlajinsa.
– Uusia formaattejakin tulee kuin sieniä
sateella, Kalle toteaa.
Ajan kuluessa ja teknologian muuttuessa
PEK on joutunut kehittämään toimintaansa.
Tämän seurauksena elokuvatarjonnan lisääminen ei ole enää yksin toiminnan keskiössä, vaan PEK on laajentanut mediakasvatuksellista toimintaansa ja alkanut levittää
elokuvia. Siten se ei enää olekaan pelkästään
elokuvakulttuuria vaaliva yhdistys, vaan
toimii laajemmin visuaalisen mediakulttuurin alalla.
i
PEK TOIVOO JOULULAHJAKSI MERSUN
Kuinka mainiosti Pirkanmaan Elokuvakeskus onkaan vuodesta toiseen pysynyt teknologisesti ajan hermolla! – paitsi ajoneuvojensa suhteen. Juha Elomäen mukaan yhdistyksen
autot ovat vaihtuneet tiuhaan ja niitä on yhteensä ollut lähes yhtä monta kuin yhdistyksellä ikävuosia. Juhalla on monia erityisiä muistoja PEK:n autoista vuosien varrella, etenkin Elokuvakeskuksen aivan ensimmäisestä autosta, Heikki ’’Kessu’’ Keskisen Saabista:
– Alussahan yhdistyksellä ei ollut varaa hankkia omaa autoa, vaan käytössä oli Kessun
Saab 96. Se oli hyvä auto, mutta siinä oli yksi erityinen ominaisuus. Muistan, kun olin
ohittamassa sillä pitkää rekkaa ylämäessä: nelosta silmään ja ohitukseen, pääsin rinnalle
ja vauhtia oli toistasataa. Sitten yhtäkkiä Saab ei enää vetänytkään, mikään vaihde ei
mennyt silmään, pelkkää tyhjää. Edessä alkoi näkyä vastaantulevaa liikennettä, takana
tuli toinen rekkaa ohittamaan lähtenyt hurjapää. Vieressä rekka ja toisella puolella kalliota. Mitäs nyt tehdään? – Aivan viime hetkellä Saab 96 heräsi unesta ja vaihde alkoi
vetää. Huips, nipinnapin rekan ohi omalle kaistalle. Seuraavalla levähdyspaikalla sitten
puolen tunnin horkka.
Myös PEK:n hallituksen pitkä-aikaisella jäsenellä Pekka Halttulalla on muistonsa yhdistyksen autoista:
– Kerran ajaessani Helsingistä Tampereelle Pekin valkoisella Mitsubishi Spacewagonilla
siitä katkesi ja irtosi äänenvaimennin jossakin Valkeakosken vaiheilla. Saapuminen Tampereelle oli vaikuttava.
Elokuvakeskuksen työpajoja ohjaava Kalle Raittila on tarvinnut autoa työssään liikkumiseen ja tavaroiden roudaamiseen jatkuvasti. Kallen mukaan PEK:n 2000-luvunkin autot
ovat olleet varsin persoonallisia:
– Onhan ne välillä jättänyt tien päälle, mutta on niissä ihan sympaattisia vikojakin ollut:
yhdessä vanhassa Nissanissa radio lähti päälle niin, että löi rattia tosi kovaa.
Auto on aina ollut Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toiminnan kannalta oleellinen asia.
Ilman sitä eivät liiku filmikelat tai työntekijät, saati sitten animaatiopajoissa käytettävät
kamerat ja rekvisiitat. Yhdistyksen autot ovat kuitenkin olleet tähän mennessä melko
vaatimattomia, ja siksi Juha Elomäki sanookin kirjoittaneensa jo vuosia vuosittaisen kirjeen Korvatunturille:
– Joulupukki, tuothan Pekille uuden Mersun?
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
119
i
Ammattimaista toimintaa ja
elokuvaharrastajien kehto
ELOKUVAKESKUKSEN
TILAT JA
ALIVUOKRALAISET
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toimistotilat ovat kasvattaneet vuosien varrella
huomattavasti kokoaan. Ylioppilastalon
muutaman kymmenen neliömetrin kokoisista toimistoista on Pirkankadun 165
neliömetrin kautta tultu nykyiseen Kehräsaaren 370 neliömetriin.
370 neliömetriä on paljon enemmän kuin
Elokuvakeskus itse tarvitsee, ja tilasta
noin puolet onkin vuokrattu eteenpäin.
Oma lukunsa on, minkälaisia alivuokralaisia PEK:llä on viimeisen 20 vuoden
aikana Kehräsaaressa ollut. Monet niistä
ovat olleet sellaisia tahoja, joiden kanssa
on luonnollisesti syntynyt myös yhteistyötä.
Heti Kehräsaareen muuttamisen jälkeen
PEK:n alivuokralaiseksi päätyi hyvin samanhenkinen kumppani, valokuvakeskus Nykyaika. Myöhemmin PEK:n alivuokralaisena on ollut esimerkiksi erityisryhmien elokuvatoimintaa kehittänyt
Tähdenlentoja-yhdistys. Sen järjestämissä tapahtumissa esitettiin kehitysvammaisten tekemiä elokuvia.
Muita Elokuvakeskuksen alivuokralaisina vuosien saatossa olleita tahoja ovat
olleet muun muassa Eura-Ryhmä ja MH
Software. Myös aikaisemmin DJ:nä ja
Internet-yrittäjänä tunnettu ja nykyisin
mainostoimistoyrittäjänä toimiva Alex
Nieminen on ollut PEK:n alivuokralaisena. Nykyisin Kehräsaaren ylimääräisiä
tiloja vuokraavat Tampereen Vihreät, ravintola 931 ja Pihlajalinnan Tampereen
lääkäriasema.
120
Moni asia Pirkanmaan Elokuvakeskuksen
ympärillä ja sisällä on siis 30 vuoden aikana
muuttunut. 25 vuotta yhdistyksen hallituksessa istuneen perustajajäsenen Pekka
Halttulan mielestä yksi olennaisimmista
yhdistyksen sisäisistä muutoksista on ollut
toiminnan muuttuminen entistä ammattimaisempaan suuntaan. Alussa kaikki lähti
elokuvahulluudesta ja innostuksesta tehdä
asioita yhdessä, mutta sittemmin toiminta
on kehittynyt ja laajentunut pysähtymättä.
Nykyään keskuksesta löytyykin merkittävä
määrä elokuva-alan asiantuntijuutta.
Niagaran nykyinen teatterinhoitaja ja
PEK:n elokuvalevityksestä vastaava Juha
Elomäki on samaa mieltä Pekan kanssa.
Juha on ylpeä tietäessään olevansa alansa
ammattilainen. PEK:n ammattimainen toiminta pitää sisällään elokuvakulttuurin tuntemusta, elokuvateatteritoimintaa, elokuvien
levitystoimintaa, mediakasvatusta ja paljon
muuta. Muiden elokuvakeskusten tavoin se
näyttelee merkittävää roolia suomalaisen
kulttuurin kentällä.
Ammattimaisuudesta huolimatta elokuvakeskukseen liittyy kuitenkin vielä paljon
harrastajuutta – se tarjoaa nykypäivän elokuvahulluille hyvät puitteet elokuvien harrastamiseen. Tällä saralla se paikkaa elokuvakerhotoiminnan hiipumisesta seurannutta
elokuvakulttuurin aukkoa.
Elokuvakerho Monroe toimii yhä Elokuvakeskuksen suojissa ja järjestää monimuotoista kulttuuritoimintaa. Monroen ansiosta
Tampereella nähdään esimerkiksi pari kertaa
vuodessa muuten lähes täysin unohdettuja 16mm-elokuvia. Elokuvakerhotoiminta
sai Elokuvakeskuksen siipien alla myös
2000-lukulaiset lapsensa, kun elokuvakerhot
Charlie ja Aie Aie! syntyivät vuonna 2005.
Charlieta perustamassa olivat lähes syntymästään asti PEK:n toiminnassa mukana
olleet Juhan tyttäret Julia ja Emilia. Nuorille
tarkoitetuista kerhoista Charliella oli toimintaa vielä vuonna 2011, mutta Aie Aie!:n toiminta hiipui parissa vuodessa.
Elokuvakerhojen sarjojen ja kaupallisen
esitystoiminnan lisäksi Pirkanmaan Elokuvakeskuksella on 30 vuoden aikana ollut
lukematon määrä mitä erilaisimpien teemojen ympärille rakennettuja erikoissarjoja. On
näytetty ohjaajien retrospektiivejä, Koulukinoa, eläkeläisille suunnattua Seniorikinoa, eri maiden elokuvatuotantoa esitteleviä
sarjoja ja monia muita. Esimerkiksi puolalaisen elokuvan sarjaa on esitetty vuosittain
Elokuvakeskuksen toimesta aivan yhdistyksen perustamisesta asti. Suomen elokuvaarkiston eli nykyisen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston sarjatkin ovat pyörineet
PEK:n huomassa 30 vuotta.
Nykyään PEK järjestää ulkoilmaesityksiä
Tampereella ja yhdessä Filmipyörän kanssa
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
ympäri Pirkanmaata. PEK järjestää myös
kymmenisen kertaa vuodessa Tampereen
Klubilla Doc Lounge -esityksiä. Ruotsissa
kehitetyn konseptin ideana on esittää dokumentteja vapaamuotoisemmassa baariympäristössä.
Yksi kohtalaisen uusi tulokas on myös
muutaman kerran vuodessa kauhu-, splatter- ja roskaelokuvia esittävä Cinemadrome.
Vuodesta 2003 alkaen Elokuvakeskuksessa
monissa eri tehtävissä työskennellyt Tomi
Peuhkurinen on toinen Cinemadromea pyörittävistä elokuvaharrastajista. Tomi on vanhempien pekkiläisten tavoin ollut hulluna
elokuviin jo nuoresta pitäen. Elokuvakeskuksessa hän onkin voinut yhdistää työn ja
harrastuksen. Tämä on nykyään yhdistyksen
hallituksessakin toimivalle Tomille mieluista, sillä hän haluaa tehdä jotain sellaista,
mistä pitää.
Night Visions -esityssarjan raunioille
Trash Videon Ville Lähteen kanssa ideoidulla Dromella on ollut kysyntää, ja ensimmäisellä kerralla vuonna 2010 se myytiin jopa
loppuun. Suosion seurauksena tapahtuma
kasvoi kuin automaattisesti. Vuoden 2011
syksyllä se oli laajentunut yhden illan tapahtumasta kolmi-iltaiseksi festivaaliksi. Tuolloin Dromessa nähtiin yhteensä kymmenen
elokuvaa, joista Carl Theodor Dreyerin
Vampyr (1932) esitettiin livesäestyksen kera.
Syksyn 2012 festivaali jatkoi samassa mittakaavassa ja esitti mm. kaikki neljä Ramboelokuvaa. Elävän musiikin säestyksen sai
Rupert Julianin ohjaama The Phantom Of
The Opera (1925).
Tomi ja Ville kehittelevät Cinemadromen muodon ja sisällön. Käytännön toteutus
on osa Tomin työtä eikä PEK:n johto näitä
ideoita juurikaan jarruttele. PEK:n työntekijät saavat siis kehitellä omia projektejaan
ja toteuttaa ideoitaan -- kuten jo elokuvakeskuksen alkuaikoina: elokuvakulttuuria
halutaan harrastaa ja kehittää itse aktiivisesti
tekemällä. Tomin mielestä Tampereen elokuvatarjonta olisikin huomattavasti suppeampaa ilman Elokuvakeskusta ja sen ympärille rakentunutta toimintaa. PEK on hänen
mukaansa tamperelaisten elokuvaharrastajien kehto.
PEK:n avustuksella Tomi pääsi myös
toteuttamaan jokaisen elokuvaharrastajan
unelman: hän sai kokeilla elokuvien tekemistä itse. Elokuvakeskuksen kautta löytyivät välineet ja kontaktit lyhytelokuvaideoiden toteuttamiseen. Vuosina 2005–2007
syntyneet kolme elokuvaa kiersivät ulkomaisten lyhytelokuvafestivaalien kilpailusarjoissakin, mutta lopulta into elokuvien
tekemiseen sammui. Tärkeintä oli, että itse
tekemistä oli päästy kokeilemaan, ja siihen
PEK on Tomin mukaan tarjonnut inspiraation ja mahdollisuuden. Tomi Peuhkurisen
tekemien elokuvien kautta Hannu Niemisen
1980-luvulla aloittama elokuvien tekeminen
sai PEK:n sisällä jatkoa.
Ammattilaisuuden ja harrastajuuden
yhdistyminen on tehnyt Pirkanmaan Elokuvakeskuksesta työpaikkana ja yhteisönä
omanlaisensa. Vuodesta 2003 lähtien Elokuvakeskuksessa työskennellyt Kalle Raittila
kuvailee Elokuvakeskusta elämäntapatyöpaikaksi: vaikka tunnelma on aika boheemi,
ovat kaikki mukanaolijat päteviä ja ahkeria.
Ahkeruudesta ja boheemiudesta kertoo
jotakin esimerkiksi se, että välillä – työpäivien venyessä – jotkut pekkiläiset saattavat
jopa nukkua yönsä PEK:n toimiston sohvalla.
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
i
KANSAINVÄLINEN
YHTEISTYÖ LAAJENEE
JA ONGELMIA KIINAN
KIELEN KANSSA
PEK:n tavoitteena on läpi vuosien ollut
monipuolinen elokuvatarjonta. Tämä on
käytännössä tarkoittanut sitä, että Elokuvakeskus on kuunnellut myös kävijöiden mielipiteitä siitä, millaista elokuvaa
olisi hauska saada nähtäville enemmän.
Toiminnanjohtaja Jukka-Pekka ”Juise”
Laakso muistelee, kuinka tällä tavoin
Suomeenkin saatiin nähtäväksi Euroopassa ennennäkemättömiä kiinalaiselokuvia:
– Kiinasta ja kiinalaisesta kulttuurista
kiinnostunut nuori mies käveli toimistoon ja kysyi, että miten kiinalaisia elokuvia saisi esityksiin enemmän.
Juise selvitti miehelle kuinka kansainvälinen levitys toimii ja kuinka vaikeaa kiinalaisia elokuvia on saada Kiinasta tänne. Juise kuitenkin lupasi, että jos mies
löytää jonkun, joka olisi valmis tuomaan
kiinalaisia elokuvia Suomeen, niin PEK
pyrkisi löytämään kyseisille elokuville
yleisöä ja esityspaikkoja.
– Vuotta myöhemmin tuli yhteydenotto,
jossa kerrottiin, että viisi elokuvaa on
matkalla Suomeen, muistelee Juise monivuotisen yhteistyön alkua.
Alussa PEK:n levittämiä kiinalaisia elokuvia nähtiin vain Niagarassa, mutta
myöhemmin niitä esittivät muutkin elokuvateatterit.
Kiinalaisten elokuvien mukana tuli myös
haasteita, sillä jokainen Kiinasta tullut
elokuva oli jaettu kahdelle filmikelalle
kahteen eri laatikkoon. Kiinasta tuli siis
esimerkiksi viisi elokuvaa kymmenessä laatikossa. Ja tietenkin kaikki tekstit
laatikoissa ja filmikeloissa olivat kiinaksi.
– Tarvittiin onnea ja ankaraa merkkien tarkastelua, jotta esityksissä nähtiin
alku- ja loppuosa samasta elokuvasta,
Juise nauraa.
121
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen merkitys?
– Elokuvakeskuksen merkitys tamperelaiselle elokuvakulttuurille? Kyllä se on valtava!
Ei sitä käy kieltäminen, PEK:n jälkeen
Suomen elokuva-arkistossakin työskennellyt Heikki Keskinen vakuuttaa.
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tuhannet elokuvaesitykset ovat 30 vuoden aikana
tavoittaneet reippaasti yli miljoona kävijää,
ja iso osa näistä katsojista on päiväkotiesitysten ja Koulukinojen ansiosta ollut lapsia
ja nuoria. Elokuvaesitysten lisäksi PEK
on mukana mitä moninaisimmissa projekteissa ja tapahtumissa. Jos Tampereella tai
Pirkanmaalla kuulee sanan ”elokuva”, niin
PEK todennäköisesti liittyy siihen jollakin
tavalla. Yhteistyötä on tehty alueen muiden
toimijoiden kanssa aktiivisesti koko PEK:n
historian ajan, ja esimerkiksi Tampereen
lyhytelokuvajuhlien kanssa tehty yhteistyö
on vain tiivistynyt vuosien varrella.
PEK:n perustajajäsen Pekka Halttulan
mielestä PEK on ollut korvaamaton osa tamperelaista ja pirkanmaalaista kulttuuria:
– Kun Pirkanmaan elokuvakeskus on
saanut avustuksia ja toimintarahaa, niin mä
näkisin, että ne rahat on todella hyvin käytetty tämän paikkakunnan ja kulttuurialueen
hyväksi. PEK on todella tavoittanut valtavan
suuria ihmisjoukkoja.
Rehtorina ja opettajana toimineen Pekan
122
mielestä visuaalisen kulttuurin ymmärtäminen laajempana kokonaisuutena on erittäin
tärkeää. Erityisesti hän korostaa lasten ja
nuorten suuntaan tehtyä koulutustyötä.
PEK:n toiminnanjohtajana toimimisen
jälkeen viestintäalan töissä uraansa jatkanut
Kai Ovaskainen näkee niin ikään Elokuvakeskuksen mediakasvatuksen roolin erittäin
merkittävänä:
– Kaikki alkoi siitä, että pyörittiin 16-millisten kanssa ympäri maakuntaa ja järjestettiin näytöksiä valoisissa saleissa, joissa
hädin tuskin näki koko elokuvaa. Siitä
ollaan kehittynyt hirveän pitkälle. Ja se
varmaan kehittyy jatkossakin. Medialukutaitoa vaaditaan yhä nuorempana, ja vaatimukset muuttuu rankemmiksi koko ajan.
Kyllä mediakasvatuksella on tehtävänsä jatkossakin.
Tätä ei voi kukaan kieltää. Taito lukea
kriittisesti vauhdilla ohitsemme kulkevaa
mediavirtaa on yhä merkittävämmässä osassa
tässä globaalissa maailmassa. Nyky-yhteiskunta on läpidigitalisoitumisen lisäksi myös
läpivisualisoitunut, ja lapset pitää varustaa
tällaiseen maailmaan mahdollisimman hyvin
eväin. Pirkanmaalaisten lasten kohdalla
PEK:n rooli on tässä suuri, sillä animaatio- ja
videopajoissa ei ole kyse pelkästään elokuvataiteesta ja elokuvakulttuurista, vaan myös
visuaalisen kulttuurin ja viestinnän taidoista.
ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012
Pirkanmaan Elokuvakeskus ei kolmekymppisenäkään lepää laakereillaan, vaan
uusia projekteja ja uusimuotoista toimintaa tulee koko ajan lisää. Uusilla toimintaalueilla on menestyttykin: Pirkanmaan Elokuvakeskus on tällä hetkellä määrällisesti
merkittävin dokumenttielokuvien levittäjä
Suomessa.
Vaikka toimintaa kehitetään eteenpäin, ei
entisiä periaatteitakaan ole kuopattu. Elokuvasihteerin avulla ja alueellisen toiminnan
kautta PEK tuki alussa vahvasti Pirkanmaan
kunnissa toimivia elokuvateattereita, eikä
tämä toiminta ole loppunut vieläkään. Tänä
vuonna (2012) Elokuvakeskus oli edesauttamassa elokuvateatteritoiminnan jatkuvuutta
Mäntässä, kun siellä uudistettiin elokuvateatteri Bio Sädettä digitaaliseksi.
työkumppani. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toiminnalla on siis paikallisen kulttuurin
ja mediakasvatuksen kehittämisen lisäksi
merkitystä myös kansallisen kulttuurin kannalta.
Pirkanmaan Elokuvakeskuksen perustajajäsenten ja pitkäaikaisimpien työntekijöiden Juha Elomäen ja Jukka-Pekka Laakson
mukaan Tampereen kaupungin ja valtion
päättävissä elimissä on vuosien varrella
osattu ymmärtää Elokuvakeskuksen toiminnan laajempi merkitys, mutta samalla he
korostavat, että ymmärrystä kaivataan jatkossakin.
Toimintaan on tullut entistä vahvempi
kansainvälinen ulottuvuus, ja nykyään PEK
tekee osansa myös suomalaisen kulttuurin
viennissä. Keväällä 2012 Elokuvakeskus
oli organisoimassa suomalaisen elokuvan
viikkoa Prahassa. PEK myös levittää Aki
Kaurismäen ja Teuvo Tulion elokuvia digitaalisessa muodossa Eurooppaan Europe’s
Finest -organisaation kautta. Europe’s Finestin tarkoituksena on levittää eurooppalaisia
klassikkoelokuvia koko Euroopan alueelle,
vastoin yleistä käytäntöä, jonka mukaan
levittäjät toimivat vain maakohtaisesti. PEK
on organisaation ainoa suomalainen yhteisELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
i
2000-LUVULLA PEK:N
ELOKUVAESITYKSET
OVAT LUMONNEET
YLI 600 000 KÄVIJÄÄ
Vuosien 2000–2011 aikana elokuvateatteri Niagarassa näytettiin lähes 3000 eri elokuvaa tai elokuvakokonaisuutta. Näitä 3000 elokuvaa kävi tuona aikana katsomassa
noin 400 000 ihmistä. Tämä tekee keskimäärin 250 elokuvaa ja
33 000 katsojaa vuodessa.
Tämän lisäksi PEK on järjestänyt
Tampereella suuren määrän elokuvaesityksiä oman teatterinsa ulkopuolella. Myös PEK:n jäsenyhdistys
Filmipyörä on saavuttanut suuret
katsojamäärät ympäri Pirkanmaata
järjestämissään elokuvaesityksissä.
Kun näiden esitysten kävijämäärät
lasketaan yhteen, saadaan PEK:n
2000-luvun Niagaran ulkopuolisen
esitystoiminnan
katsojamääräksi
230 000.
PEK:n tuhannet elokuvaesitykset ovat siis tavoittaneet vuosina
2000–2011 yhteensä 630 000 katsojaa.
123
Loppusanat
Filmihullu on termi, joka kertoo aika paljon
Hulluutta vai huvilat Barbadoksella?
– Ei se voi hulluutta olla, vastaa Tomi Peuhkurinen kun häneltä kysytään, miksi pekkiläiset ovat työskennelleet ja työskentelevät
yhä pirkanmaalaisen elokuvakulttuurin edistämiseksi – ja monesti vielä ilman rahallista
korvausta. Välillä asioista on toki riidelty, ja
toisinaan kaikki on mennyt pieleen. Lainoja
on taattu, ja joskus oma talokin on ollut vaakalaudalla. Kaikesta tästä huolimatta on jaksettu jatkaa.
Jos se ei ole hulluutta, mitä sitten?
Tomin tavoin Reijo Kupiainen näkee
yhtenä syynä hyvin yksinkertaisen asian:
– Kyllä kaikkia pekkiläisiä yhdisti tietysti hyvä elokuva. Toki kaikilla oli varmaan
eri mielipide siitä, mitä se hyvä elokuva on,
Reijo nauraa. – Filmihullu on termi, joka
kertoo aika paljon. Että rakastaa elokuvia
ja haluaa nähdä elokuvia. Ja pyrkii myös
luomaan olosuhteet, joissa voi katsoa elokuvia.
Jaana Semeri on samaa mieltä:
– Me haluttiin nähdä elokuvia, ja ainoa
tapa nähdä tai esittää niitä, oli tehdä se itse.
Pekkiläiset ovatkin halunneet luoda olosuhteet, jossa muutkin voivat nauttia elokuvasta. Halu on monesti syntynyt omista
lapsuuden kokemuksista. Koska elokuva
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
oli lumonnut Heikki Keskisen jo pienenä,
halusi hän antaa muillekin mahdollisuuden
kokea saman:
– Koska itse on saanut nautintoja elokuvan parissa, haluaa totta kai myös kasvattaa
lapsia ja nuoria siihen, että hei, tässähän voi
olla hyvä harrastus.
– Kyllähän siinä on se sosiaalinen puoli,
Kai Ovaskainen innostuu, kun häneltä kysytään syitä pekkiläisten uhrautuvuuteen. – Se
on se sosiaalinen konteksti, missä on elänyt
ja mihin on kasvanut. Samalla lailla kuin
elokuvakin on: paitsi että se on taidetta,
niin se on myös sosiaalinen kokemus. Sä
voit bailata ja höpistä samojen kavereiden
kanssa, joiden kanssa sä katsot myös elokuvia. Se on nastaa!
Myös muut pekkiläiset ovat yhtä mieltä
elokuvan ympärille muodostuneen sosiaalisen yhteisön tärkeydestä. Vaikka yhteisössä
toiminen ei ole aina välttämättä helppoa,
ovat pekkiläiset osanneet myös luottaa toisiinsa:
– Jos puhutaan näistä kiistoista, tai sitten
takauksista, niin täytyy sanoa, että kyllä
ihmisten on täytynyt olla hirveen sitoutuneita niihin toisiin ihmisiin, Jaana Semeri
pohtii. – Vaikka taustalla on kova rakkaus
elokuvaa kohtaan, on tarvinnut luottaa myös
ihmisiin, ei pelkästään siihen asiaan.
125
Kolmenkymmenen
vuoden
aikana
PEK:stä on kasvanut suuri yhteisö, ja yhdistyksen tarinaan kuuluu monia muitakin elokuvan lumoamia pekkiläsiä kuin vain ne,
joiden muistoja on tässä kirjassa esitelty.
Työntekijöitä ja jäseniä Elokuvakeskuksella
on ollut vuosien mittaan useita satoja. Tämä
tarina ei siis ole, eikä yritäkään olla täydellinen kuvaus PEK:n kolmenkymmenen
vuoden mittaisesta elämästä. Siinä on esitelty vain muutamien keskeisten henkilöiden
muistoja matkan varrelta.
tulevaisuuden on turvannut pekkiläisten
rakkaus elokuvaan ja heidän halunsa tehdä
yhdessä sellaista, mitä he kaikki pitävät tärkeänä. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarina
kertoo siis cinefiileistä – suomalaisittain filmihulluista. Se kertoo myös tämän elokuvan
lumoaman porukan halusta jakaa tuo lumous
muidenkin kanssa.
12.12.2012 ympyrä ikään kuin sulkeutuu, sillä silloin vanhat ja uudet pekkiläiset kokoontuvat juhlistamaan yhdistyksen
30-vuotista taivalta sinne, mistä kaikki
alkoi, eli Tampereen Ylioppilastalolle. Sopii
olettaa, että siellä tälläkin kertaa puhutaan
viisaita elokuvista.
Kesäkuussa 2012 tehdyn haastattelun
lopussa Juise vakavoituu ja miettii kysymystäni vielä hetken hiljaa. Miksi he oikein
ovat tehneet tätä? Ja vielä kolmekymmentä
vuotta! Lopulta Juise ei saa sanotuksi muuta
kuin:
– Älä kysy! Jos rupee miettii tätä, niin
voi olla, ettei enää teekään mitään, Juise
huudahtaa virnistäen kun utelen syitä pekkiläisten uhrautuvuuteen häneltä ja Juhalta.
– Kyllä varmaan meillä molemmilla on se,
että tuntee, että jos joskus on ollut tekemässä huonoja päätöksiä, niin haluaa ottaa
vastuun ja korjata niitä omalla tekemisellään, Juise miettii vakavana, mutta lisää
äkkiä taas naurahtaen: – Mut siis se motiivi...
että on nämä nopeat autot ja kauniit naiset.
Jo pelkästään Niagaran uskollinen kävijäkunta kertoo, että tuo halu on toteutettu
varsin hyvin.
– On aina omituisia motiiveja, miksi
ihmiset tekee erilaisia asioita.
Juha kuuntelee mietteliäänä Juisea,
huokaa syvään ja sanoo sen, mitä Juise ei
saanut puettua sanoiksi:
– Elokuva on tuolla sisällä, taputtaa voimakkaasti rintaansa ja jatkaa: – Se on tuolla
sisällä ja syvällä.
Juha naurahtaa ja huudahtaa perään: – Ja
huvilat Barbadoksella!
Toisin sanoen Juha Elomäki ja JukkaPekka Laakso eivät ole päässeet rikastumaan
30 vuoden työllään. Ovat he toki jo pitkän
aikaan elantonsa sillä tienanneet, mutta eivät
varsinaisesti rikastuneet. Niin kliseiseltä
kuin se saattaakin kuulostaa, näyttää siltä,
että Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarinan
kohtalokkaimmissa vaiheissa yhdistyksen
126
LOPPUSANAT
ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012
127
Kiitokset
Lähteet ja
kirjallisuus
Tampereen yliopisto: FT Mervi Kaarninen
KAVA: Timo Matoniemi, Jari Sedergren
Aamulehti: Terhi Janhunen, Jari Toivonen
Vapriikin kuva-arkisto: Iris Toivola
H. Liljeroos Oy: Annica Tervonen
TAMY: Tuire Jalaskoski
Aviisi: Seppo Honkanen
Hanna Nieminen
Jutta Reippainen
Siiri Porkkala
Arkistolähteet
Erityskiitokset Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallitukselle ja juhlatoimikunnan jäsenille!
Raimo Silius
Tampereen 1970-luvun elokuvakulttuuria
-muistio.
Haastattelut
Internet-lähteet
Juha Elomäki & Jukka-Pekka Laakso
15.6.2012
Juha Elomäki 4.11.2011
Pekka Halttula 26.6.2012
Heikki Keskinen & Kai Ovaskainen
31.7.2012
Reijo Kupiainen 7.8.2012
Hannu Nieminen 21.9.2012 (puhelinhaastattelu, ei taltioitu)
Tomi Peuhkurinen 19.6.2012
Kalle Raittila 24.8.2012
Jaana Semeri 10.8.2012
Ahokas, Harri. Kohti kymmentä miljoonaa
katsojaa vuoteen 2010 mennessä. Levityspäällikkö Harri Ahokkaan muistio elokuvakäyntifrekvenssin nostamisesta Suomessa. Suomen elokuvasäätiö 2004. Luettu
20.8.2012. [http:/www.ses.fi/dokumentit/
HAmuistio.pdf]
Haastattelunauhoitukset löytyvät Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallusta. Haastattelujen lisäksi jotkin tiedot perustuvat
Juha Elomäen, Jukka-Pekka Laakson, Tomi
Peuhkurisen ja Kalle Raittilan kanssa käytyihin kahdenkeskisiin keskusteluihin sekä
sähköpostikeskusteluihin muiden haastateltujen kanssa.
Pirkanmaan Elokuvakeskus
Toimintakertomukset, tilinpäätökset ja hallituksen pöytäkirjat.
PEK, STILL & La Strada.
Suomen elokuvasäätiö
Suomen elokuvasäätiön
2003 – 2011.
tilastojulkaisut
Egutkina, Anna: Aki Kaurismäki on koskettanut ajatuksillaan montaa ihmistä. Festival
News, Tampereen elokuvajuhlien juhlalehti
2010. Verkkoversio, päivitetty 11.03.2010.
[http://www.uta.fi/festnews/2010/61041.
shtml]
Finnkino astuu digitaaliseen aikaan edelläkävijänä. Ajankohtaista, Finnkino tiedottaa.
Finnkino 2012. Luettu 22.8.2012.
[http://www.finnkino.fi/News/Finnkinotiedottaa/2012-01-31/1968/Finnkino-astuu-
digitaaliseen-aikaan-edellakavijana/]
Kirjallisuus
Heikkinen, Sirpa: Filmi luuraa luolastossa.
Kaleva.fi, julkaistu 11.1.2003. [http://www.
kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/filmi-luuraa-luolastossa/487862/]
Alasuutari, Pertti. Toinen tasavalta. Suomi
1946–1994. Gummerus kirjapaino Oy,
Jyväskylä 1996.
Heiskanen, Outi: Miten SEA:sta tuli KAVA.
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, viitattu 12.11.2012. [http://www.kava.fi/mitenseasta-tuli-kava]
Lehtonen, Veli-Pekka. Tennispalatsiin
Suomen ensimmäinen digitaalinen projektori. Helsingin Sanomat, 19.11.2006. Luettu
22.8.2012. [http://hs.fi/kulttuuri/artikkeli/
Tennispalatsiin+Suomen+ensimmainen+dig
itaalinen+projektori/1135223097902]
Roselli, Suvi. Kehräsaaren historiikki. Liljeroosien matkassa vuosisadalta toiselle.
Luettu 15.11.2012. [http://www.kehrasaarenystavat.fi/kehrasaaren_historiikki.pdf]
Räikkä, Jyrki: Dokumentit jäivät rannalle
Jussi-kisassa. Helsingin Sanomat, 9.1.2008.
[http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Dokum
entit+j%C3%A4iv%C3%A4t+rannalle+Jus
si-kisassa/1135233157088]
Räikkä, Jyrki: Tuottajilta tukea Jussi-boikotille. Helsingin Sanomat, 11.1.2008.
[ h t t p : / / w w w. h s . f i / k u l t t u u r i / a r t i k k e l i / Tu o t t a j i l t a + t u k e a + J u s s i - b o i k o t i l le/1135233218455]
Haase, Antti: Suomalaisen dokumenttielokuvan rahoitus ja tuotantoprosessi. Diplomityö. Tampere: Tampereen teknillinen yliopisto, 2006.
Keskinen, Pentti. Tamperelainen NONSTOPPI. Vuosikymmenten vilinää tasavallan
Tampereella. Tampere-seura, Tampere 2002.
Kupiainen, Reijo & Sintonen, Sara. Medialukutaidot – Osallisuus – Mediakasvatus. ,
Helsinki 2009.
Paltila, Pertti. Alueellinen taiteen edistäminen. Opetusministeriön työryhmämuistioita
ja selvityksiä 2009:9.
Pantti, Mervi. ’’Kansallinen elokuva pelastettava’’. Elokuvapoliittinen keskustelu kotimaisen elokuvan tukemisesta itsenäisyyden
ajalta. Hakapaino Oy, Helsinki 2000.
Pantti, Mervi. Kaikki muuttuu... Elokuvakulttuurin jälleenrakentaminen Suomessa
1950-luvulta 1970-luvulle. Gummerus kirjapaino Oy, Jyväskylä 1998.
Panula Rainer, Kunnallinen elokuvatoiminta
– mitä se on, mitä se voisi olla. Teoksessa:
Raimo Silius, Studio 12 – Elokuvan vuosikirja 1982. Hyvinkään kirjapaino Oy, 1983.
Pirkkalainen, Maria. Kenen elokuvia täällä
sai katsoa. Elokuvakulttuuri ry osana
Suomen elokuvakerhokenttää 1975–1985.
Poliittisen historian kandidaatintutkielma,
Helsingin yliopisto 2010.
Puurtinen, Toni. Haaveena Hegemonia.
Omistajanäkökulma Finnkinon perustamiseen 1980-luvun Suomessa. Kulttuurihistorian Pro Gradu -tutkielma, Turun yliopisto
2012.
Päivärinta, Pekka & Jämsä, Jouko. Kunnan
kinon pelin säännöt. Suomen kaupunkiliitto,
Tampere 1984.
Rasila, Viljo. Tampereen historia 4. Tammer-Paino Oy, Tampere 1992.
Ruokolainen, Vilja. Alueellisten taiteen
edistämisorganisaatioiden yhteistyön edut,
haasteet ja mahdollisuudet. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:17.
Silius, Raimo. Studio 14 – Elokuvan vuosikirja 1984. Hyvinkään kirjapaino Oy, 1984.
Soramäki, Martti. Video on tullut. Teoksessa: Raimo Silius, Studio 12 – Elokuvan
vuosikirja 1982. Hyvinkään kirjapaino Oy,
1983.
Tampereen kaupungin tilastollinen vuosikirja 2004–2005. Tampereen kaupunki, Talousja strategiaryhmä. Tampere 2007.
Tarvainen, Jussi; Vuorinen Sampo; Wolski,
Jan & Kangas, Antti. Siinä näkijä missä
tekijä. Teekkarien elokuvakerho Montaasi
50 vuotta. Teekkarien elokuvakerho Montaasi ry, 2011.
Lehdistö
Cine Atlas ponnistaa loppukiriin, Aamulehti
15.9.1999.
Elokuvakerhoilla menee lujaa – alaspäin,
Jari Nummelin & Markku Lehtimäki, Filmihullu 3/1996.
Elokuvakeskus konkurssikypsä – Tampereen
kaupunki voisi auttaa, Jouko Huru, Kansan
Uutiset 8.3.1990.
Elokuvasihteeri antaa ensiapua syrjäseudun
kituville kinoille, Matti Apunen, Aamulehti
13.3.1986.
Elokuvateattereiden digiaikaan siirtyminen
arthouse-elokuvateatterin ja ”pienlevittäjän” kannalta, Juha Elomäki, Filmihullu
2/2011.
Entäs nyt elokuvakerhot? Toiminta laajenee,
byrokratia painaa, Reijo Noukka, Aamulehti 28.1.1985.
Käytiinpä kuvissa ennenkin, Aamulehti
27.3.1999.
Lähikuvalle lisää, La Stradalle vähemmän,
Turun Sanomat 12.2.1994.
Näinkö päättyy Pirkan pitkä jotos? Matti
Apunen, Aamulehti 6.3.1990.
Ovaskaisen Kai on nyt tyytyväinen mies
– Pirkanmaan elokuvakeskus teini-ikään,
Petri Ahoniemi, Tamperelainen 29.11.1997.
PEK – Kehittyvä elokuvakulttuurin keskus,
Hämeen Yhteistyö 8.3.1985.
PEK selviytyy kriisistä vain kaupungin
tuella, Kansan Lehti 7.3.1990.
PEKin talous kuntoon vuokra-avustuksella ,
Hämeen Yhteistyö 6.3.1990.
Pirkanmaalle kaivataan
Uusi Suomi 5.10.1984.
kunnankinoja,
Pirkanmaan Elokuvakeskus on Pirteä
nelivuotias, Sinikka Raus, Tiedonantaja
30.12.1986.
Pirkka aloitti iltapäivänäytökset, Tamperelainen 20.2.1991.
Pääsikö elokuvakeskus kuiville?
Uutiset 4.5.1990.
Kansan
Rahapula yhteistyön esteenä – Jääkö elokuvakeskus haaveeksi, Kai Ovaskainen, Turun
Sanomat 16.1.1983.
Rahat on nyt loppu, Taina West, Viikkolehti
10.3.1990.
Valtuusto päättää PEK:n kohtalosta, Kansan
Lehti 7.3.1990.