rukoushuone – otavan kyläkirkko - Otava

Comments

Transcription

rukoushuone – otavan kyläkirkko - Otava
RUKOUSHUONE – OTAVAN KYLÄKIRKKO
AIKAMATKA
SYNTYHISTORIASTA OMAAN AIKAAMME
Kirjoittaja: FM Raija Hänninen
1. osa: 1920-luvulta 1950-luvulle
Hyvä lukija!
Kulkiessasi Puulantietä rantaan näet männikkömäellä ison valkoisen rakennuksen.
Mikä se on? Miksi se aikanaan on rakennettu kylän keskelle.
Avataan ovi. Tule mukaan aikamatkalle.
Lähtökohta Otavassa oli tahto rakentaa oma kirkko kylään. Miksi? Asiaa voisi pohtia laaja-alaisesti ja monella tasolla. Kuitenkin tavallisen ihmisen näkökulmasta arkinen asia oli
ratkaiseva. Etäisyys Otavasta Pitäjänkirkolle 12 km oli pitkä. 1900-luvun alussa matkaa
tehtiin yleensä hevoskyydillä tai jalan. Auto oli paikkakunnalla harvinainen. Markat riittivät joko kyytiin tai kolehtiin.
Ajatus omasta kirkosta voimistui mielissä. Otavalaiset tekivät päätöksensä ja tarttuivat
toimeen. Vuonna 1922 paikkakunnalle perustettiin Rukoushuoneyhdistys viemään rakennushanketta eteenpäin. Yhdistyksen sääntöjen 1 § mukaan tarkoitus oli työskennellä
Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta Jumalan valtakunnan työn
edistämiseksi Otavassa ja sen ympäristössä. Yhdistyksellä oli oikeus omistaa sekä kiinteää että irtainta omaisuutta, vastaanottaa lahjoja ja testamentteja.
Jouluna vuonna 1923 yhdistys vastaanotti ensimmäisen merkittävän lahjoituksen. Röppään kartanon silloinen isäntäväki kunnallisneuvos Hiskias Kirjalainen lahjoitti puolisonsa
Helena Kirjalaisen kanssa lahjakirjalla Kirkkoharju nimisen perintötilan Rukoushuoneyhdistykselle. Tälle maapohjalle otavalaiset rakensivat talkookirkon.
Yhteistyö talkoovoimin oli koko hankkeen onnistumisen edellytys. Sen tueksi perustettiin
rakennustoimikunta käytännön toimien edistämiseksi. Toimikunnan tehtäväksi tuli kerätä
1
varoja, hankkia rakennustarpeita, suunnitella ja vastata rakennuspiirustuksista sekä palkata ammattirakentajia talkootyövoiman rinnalle.
Vuonna 1926 toimikunta osti Suomen valtiolta huomattavan suuren kiinteistökokonaisuuden, neljä erikokoista aiemmin huvilana käytettyä hirsirakennusta. Rakennukset sijaitsivat Karjalan kannaksella Viipurin läänissä, Terijoen kylässä. Rakennukset purettiin
paikan päällä ja hirret siirrettiin rautateitse Otavaan. Muu rakentamiseen tarvittava
puutavara koostui paikallisten maanviljelijöiden lahjoittamista tukeista ja Otavan sahalta hankitusta puutavarasta.
Mikkelin läänin Maanviljelysseura laati rakennuspiirustukset, jotka katosivat todennäköisesti Mikkelin pommituksissa Talvisodan aikana. Aikalaistiedon mukaan arkkitehti Muroma antoi osaltaan asiantuntija-apua piirustusten laatimisessa. Silloisten kirkonrakentajien käsissä oli kuitenkin se tieto taito, joka on nähtävissä meille kaksituhatta luvun otavalaisille rakennuksessa, jonka fyysisen kuoren sisällä on erottamaton osa aineetonta,
henkistä ja hengellistä kulttuuriperintöämme.
Rakennus harjakorkeudessa ja tornin pystytys. (Raimo Virtasen arkisto, kyläkuvaaja Nestori Kurvinen)
2
Kyläkirkko talkootyönä
Pitkään liki kahdeksan vuotta kestäneiden valmisteluiden jälkeen vuosien 1927- 1929 aikana rakennus kirjaimellisesti ”ylösrakennettiin”.1 Koko kylä osallistui talkoisiin. Miehet,
naiset, lapset, nuoret ja varttuneet otavalaiset tekivät kykyjensä mukaan oman osansa.
Yhtenä joukkona he pyrkivät asettamaansa tavoitteeseen, Otavan kyläkirkon pystyttämiseen. Siinä he onnistuivat. Pieni joukko palkattuja rakentamisen ammattilaisia, kirvesmiehiä, muurareita ja maalareita sekä suurempi joukko palkatta työskenteleviä kyläläisiä ahersi vajaan kolmen vuoden aikana työssä rakennustalkoissa paikan päällä aputyövoimana. Talkoolaiset kärräsivät hiekkaa rakennuspaikalle, väänsivät betonimyllyä tai
siivosivat ympäristöä rakennusjätteistä. Muonitusjoukoissa naiset tekivät mittavan työn
talkoojoukon ruokkimisessa. Pirttipurolla soppakattilat porisivat ja kahvipannu oli
kuumana.
Kolmensadan neliömetrin maapohjalta betonista valetulle perustalle aina sileästä saumattomasta pellistä rakennettuun vesikattoon asti rakennus nousi vähin erin yhä ylemmäs. Aikanaan 3500 kuutiota käsittävä rakennuksen tilavuus tuntui yli 85 vuotta sitten
eläneistä paikkakuntalaisista juhlavalta ja avaralta. Pieni tölli olisi hyvin mahtunut kirkkosaliin. Ylimpänä 14 metrin korkeudessa kohosi kellotorni, jonka orteen kiinnitettiin
Otavan lasten keräämillä varoilla ostettu pronssinen kello. Se soi ensi kerran juhannussaattoiltana vuonna 1929, jolloin rakennus oli valmis tulevaan tehtäväänsä seudun henkisen ja hengellisen elämän keskuksena.
Juhlalliset vihkiäiset
Oli juhlan aika. Kolmipäiväinen juhlatapahtuma keräsi paikalle n. 500 vierasta juhlistamaan rakennuksen vihkiäistilaisuutta. Monimuotoinen ohjelmakokonaisuus huipentui
Viipurin hiippakunnan tuomiokapitulin määräämän Mikkelin maaseurakunnan silloisen
kirkkoherran jumaluusopin tohtori A.F. Peltosen ja neljän avustajina toimineen papin
suorittamaan uudisrakennuksen vihkimiseen kirkoksi. Juhlapuhuja käytti puheensa lähdetekstinä 1 Moos. 28 luku 16 jaetta, jossa selvitti Herran huoneen merkitystä uudessa
ja vanhassa liitossa. Rakennustoimikunnan puheenjohtaja tehtailija Viktor Topelius puolestaan kiitti jokaista työhön osallistunutta talkoolaista sekä palkattuja työmiehiä että
vapaaehtoisia talkoolaisia ansiokkaasti suoritetusta tehtävästä. Juhlapuheessaan Otavan
3
Opiston johtaja pastori Antti Leinonen nosti lasten ompelukerhon ns. ”Kellotyttöjen”
tekemän työn esimerkillisenä ja kiitoksen arvoisena tekona esiin. Tavoite oli saavutettu.
Urkurin paikka oli alunperin parven ulkonemassa, myöhemmin kirkkosalissa.
Kirkkokansaa riitti
1930-luvulla nimitys Otavan kyläkirkko vakiintui käyttöön. Se koettiin omaksi. Talkootyö,
joka rakentamisen aikana oli ollut paljolti käsillä tehtyä puurtamista, sai uuden muodon.
Vapaaehtoistyö näkyi muun muassa siinä, että paikallinen papisto suoritti kirkollisia tehtäviä esimerkiksi jumalanpalvelumenoissa tai avioliittoon vihkimisseremonioissa palkatta. Samoin kirkkomusiikista huolehtivat vapaaehtoiset paikkakuntalaiset. Valtakunnallisesti tunnettu saarnamies Urho Muroma vieraili usein Otavassa. Aikalaistiedon mukaan
kaikki kirkon penkit olivat täynnä kuulijoita Muroman vierailun aikana. Kylän naiset keittivät perinteisesti kirkkokahvit väelle isossa kuparipannussa.
Paikkakuntalaiset olivat muun Suomen tapaan selvinneet 30-luvun alun pulavuosista.
Vauraus ja hyvinvointi alkoivat näkyä elämänlaadussa. Sadot olivat hyviä ja Otavan sahalla riitti työtä. Kirkossa käytiin säännöllisesti sunnuntaisin. Jos jokin penkki oli jumalanpalveluksissa vajaa, se täyttyi, kun Otavan opiston johtaja saapui paikalle oppilaineen. Valtakunnallisesti kansallistunto vahvistui Suomessa. Suojeluskuntalaiset sekä
4
lotat muonittajina kokoontuivat aika ajoin Otavan opistolle leiriharjoituksiinsa. Kolmikymmenluku päättyi lopulta rajuun yhteiseen kansalliseen kokemukseen, talvisotaan,
joka alkoi 30.11.1939.
Morsian ja sulhanen nousemassa rappuja Otavan kyläkirkkoon juhannuksena 1936. Taustalla Hämäläisenmäen asutusta.
Kirkko sodan aikana
Sodan alettua Otavan kyläkirkon palvelutehtävä muuttui täysin. Seesteinen sunnuntairauha katosi. Rakennuksen monipuolisuus käyttötilana oli kuitenkin joustava. 1940-luvun sotavuosina rakennus osoittautui sopivaksi nykyajan termin mukaiseksi ´vastaanottokeskukseksi´. Otavan asemalle ”härkävaunuissa” useimmiten öisin saapuneet Karjalan
kannaksen evakot, jotka joutuivat pakenemaan sodan jaloista sisämaahan, nukkuivat
monasti ensimmäisen yönsä lattiaoljilla kirkon eteisaulassa tai muissa tiloissa. Joku näistä pakolaisista jäi pysyvästi asumaan paikkakunnalle. Kotiinpaluu Kannakselle ei enää
ollut mahdollista. Jatkosodan aikaan erikoisuutena pieni kenttäsairaala toimi jonkin aikaa kirkon tiloissa. Aikalaistiedon mukaan Loppiaisena 5.1.1940 suurta tuhoa Mikkelin
keskustassa aiheuttanut pommitus sai ihmiset liikkeelle myös Otavassa. Kun asukkaat
näkivät pommikoneiden lentävän kohti Mikkeliä, he hakeutuivat suojaan kyläkirkkoonsa.
Kirkko säästyi sodan tuhoilta vahingoittumattomana.
5
Mikkelin maaseurakunta omistajaksi
Merkittävin muutos 1950-luvulla kyläkirkon elinkaaressa oli Rukoushuoneyhdistyksen
päätös lakkauttaa toimintansa. Samalla yhdistys päätti luovuttaa lahjakirjalla Kirkkoharjun perintötilan rakennuksineen ja irtaimistoineen Mikkelin maaseurakunnalle 15.3.1950.
Lahjakirjan keskeisin ehto oli, että luovuttajat velvoittivat vastaanottajan huolehtimaan
kiinteistön ts. kirkkorakennuksen, talousrakennusten ja puistikon kunnosta.
Omistajan vaihdos ei näkynyt niinkään toiminnassa sotaa seuranneina vuosikymmeninä.
Kirkollisten toimitusten kulku jatkui entisellään. Jumalanpalvelukset, avioliittoon vihkiminen, rippikoulut, muu nuorisotoiminta ja seurakuntatyö sujui säännönmukaisesti. Otavassa toimi vuodesta 1952 oma kyläpappi. Hän asui pappilassaan vielä 1970-luvulla. Suntio puolestaan huolehti kirkon käytännön toimet. Hautausmaata ei Otavassa kirkon yhteydessä ollut, vaan hautaaminen tapahtui joko Rouhialan tai Kirkonmäen hautausmaahan.
Lahjakirjan ehtoihin sisältynyt rakennuksen riittävä kunnossapito jäi omistajavaihdoksen
jälkeen kuitenkin puolitiehen. Tällä oli seurauksensa kyläkirkon myöhemmissä vaiheissa.
Kyläkirkko 1930-luvulla. Ympäröivä männikkö yltää nykyisin tornin korkeudelle.
6
2. osa: 1950 - luvulta 2000- luvulle /
jatko-osa seuraa
Artikkelin kirjoittaja, Otava-Seuran pitkäaikainen hallituksen jäsen Raija Hänninen on
otavalainen filosofian maisteri ja kotiseutuaktivisti.
Lähteitä:
Arkisto: MMA
Sanomalehdet: Artikkeleita, Mikkelin Sanomat 1929.
Aikalaistieto ja muistitieto: otavalaisten haastatteluja
Kirjallisuus: Salonen, Ilmari 1929, Kuuden Vuosisadan Varrelta 1329-1929, 600- vuotisjuhlaansa julkaissut Mikkelin maaseurakunta. Mikkeli.
Levonen, Sakari 1992, Mikkelin maaseurakunta 1860-1991 teoksessa Mikkelin maalaiskunnan kirja. Toimittanut Teppo Vihola. JYY:n Kotiseutusarja N:o 30. Jyväskylä
Valokuvia: Raija Hännisen kotiarkisto
7
8

Similar documents