Kukaan arkiruoka- kutsujen vieraista ei ollut maistanut ker

Teksti Lilli Ollikainen Kuvat Antti Vettenranta
”Kukaan arkiruokakutsujen vieraista ei
ollut maistanut kermaista karhupataa.”
Hyvän mielen
ruokahetkiä
Parhaimmalta ruoka maistuu yhdessä syöden. Heta, Ville ja Minna
­kertovat, kuinka he hemmottelevat läheisiään.
Heta Rautpalo, 33
Kuluttajapalvelupäällikkö
Kauppareissuillani kiinnitän päähuomion
ruoan laatuun, puhtauteen ja eettiseen puoleen. Ruokaa valmistaessa käytän mielelläni peruselintarvikkeita, ja teen usein kaiken alusta alkaen itse. Esimerkiksi juureskeittoon valitsen mieluummin kokonaisia
juureksia kuin valmiiksi pilkottuja.
Yhden ihmisen taloudessa minun on huolehdittava vain omasta syömisestäni. Olen
tarkka säännöllisestä ateriarytmistä, pitkä
ruokatauko aiheuttaa vain kiukkua ja ärtymystä. Ruoan valmistaminen hoituu usein
joutuisasti. Tekemiseni on hyvin organisoitunutta; tiedän tarkalleen, mitä teen ja missä järjestyksessä.
Opiskeltuani kotitalousopettajaksi siirryin leivontaharrastuksesta enemmän ­ruoan
puolelle. Tällä hetkellä työskentelen Ruokakeskon kuluttajapalvelupäällikkönä Helsingissä. Vastaan asiakkaiden erilaisiin elintarvikkeita koskeviin kysymyksiin. Työhöni
kuuluu myös elintarvikkeiden aistinvaraista
arviointia.
Resepteihin suhtaudun kepeästi. Kun olen
lukaissut raaka-ainelistan kerran läpi ja katsonut kuvan, etenen valmistamisessa omien
tottumusteni mukaan. Ruoan kanssa voi olla
huomattavasti joustavampi kuin leivonnassa.
Jonkin aineen puuttuessa korvaan sen toisella tai jätän kokonaan pois. Siksi minun
on usein vaikea sanoa, miten ruoka on valmistettu. Jokainen on aina jonkinlainen sovellus.
Pidän äärimmäisen paljon hyvästä ruoasta ja
viinistä sekä niihin liittyvistä sosiaalisista
tilanteista. Minusta yksin syöminen on kamalan tylsää. Viime syksynä uudistin mität-
10 PIRKKA 5 ● 2011
tömän kaupunkikeittiöni hieman isompaan
ja hankin myös luksusta: astianpesukoneen.
Ruoan tekemisestä taas innostuneena päätin kutsua ystäviäni syömään, jotta ruokapöydässäkin olisi yhtä mukavaa.
Arkiruokakutsuistani on tullut nyt tapa.
Ne eivät ole perinteisiä kylävierailuja tai kodin puunausta vaativia juhlia, vaan yhteisiä
ruokahetkiä arjen lomassa. Välillä pöydässä istuu viiden hengen perhe ja minä, välillä
pariskuntia tai yksittäisiä kavereita.
Kutsut lähettelen muutamaa päivää ennen
sähköpostilla. Sama ohjenuora toimii aina:
asu on vapaa, kenenkään ei tarvitse tuoda
mitään ja syötyään jokainen voi jatkaa matkaa oman arkiohjelmansa mukaan. Päätin
myös jo heti alussa, että arkiruokakutsuilla
en tarjoa viiniä. Pääruoan lisäksi teen aina
jotain arkista jälkiruokaa, kuten vispipuuroa, pannukakkua tai kiisseliä.
Suosimalla sesongin tuotteita budjetti pysyy
kohtuullisena. Teen usein myös riistaruokia,
koska kotonani Pieksämäellä on aina metsästetty. Kymmenisen vuotta sitten suoritin
ystäväni kanssa metsästystutkinnon. Lähtökohtana ei ollut niinkään saalis, vaan halu viettää aikaa ystävien ja läheisten kanssa
raikkaassa ulkoilmassa.
Tänä vuonna saimme karhun. Käsitellessäni kotona ensimmäistä lihapakettia yllätyin sen vahvasta tuoksusta. Karhun liha
on hyvin isojänteistä ja tummanpunaista,
ja hauduttamisen aikana koko kotiini levisi
voimakas, jopa epämiellyttävä haju. Lopputulos oli kuitenkin maukas ja ainutlaatuinen.
Kukaan arkiruokakutsujen vieraista ei ollut
maistanut aiemmin kermaista karhupataa.
JATKUU
SEURAAVALLA
SIVULLA
5 ● 2011 PIRKKA 11
Ville Iivonen, 30
Minna Vilppula-Sjöblom, 45
Kotona ruoan laittoi aina äiti. En silti ajatellut, ettei se sopisi myös miehille. Keittiö ei
todellakaan ole vain naisten paikka. Poikamiehenä kokkailuni olivat lähinnä kaupan
valmisruokien lämmittämistä. Pari vuotta
sitten tilanne onneksi muuttui.
Nyt tamperelaiskeittiössäni hääräilee
myös avopuolisoni Heli. Arkisin työlounaat
hoituvat ravintoloissa, joten iltaisin teemme
ruokaa kevyemmällä kaavalla. Viikonloppuna ruoanlaittoon panostetaan enemmän, ja
teen mielelläni ruoan aina marinoinnista alkaen itse. Tykkäämme molemmat hyvistä liharuoista. Pohjoisen tyttönä Heli on saanut
järjestettyä meille poronlihaakin.
Itse tehty maistuu valmisruokia paremmalta. Asiaan vaikuttavat varmasti myös paljon puhutut lisäaineet. Katson ruokaostoksilla hintoja, mutta laadusta en halua tinkiä.
Ostan mieluummin vähän kalliimpaa ja parempaa. Hyvälaatuisilla aineksilla makukin
on makoisampi.
Suhteeni ruokaan on hyvin omanlainen.
Olen kasvissyöjä, enkä ole ikinä syönyt kalaa tai äyriäisiä. Tapa on kulkenut perintönä.
Äitini ei ole koskaan syönyt kalaa, kuten ei
ole isoäitinikään. Tunnistan ruoasta jo kalaliemenkin, ja mikäli jatkaisin syömistä, kaikki tulisi ylös.
17-vuotiaana lopetin punaisen lihan syönnin, ja lomailtuani Intiassa päätin luopua
kaikesta lihasta. Nähtyäni sen kunnioituksen elämää ja eläimiä kohtaan totesin, etten
minäkään tarvitse lihaa elääkseni. Huolehdin proteiinin saannista syömällä tofua, kananmunia, pähkinöitä ja maitotuotteita.
En myöskään valmista liharuokia. Kun
haluan hemmotella miestäni, teen soijarouheesta valmistettua pasta bolognesea. Suurena lihanystävänä ja kulinaristina jopa hän
ylistää sen makua. Kuulemma menisi monelle oikeasta lihasta! Jos meille tulee vieraita,
mieheni hoitaa liha- ja kalaruokien valmistuksen. Minä teen kasvisruoat, salaatit, jälkiruoat ja leivonnaiset.
Ohjelmistosuunnittelija
Kotirouva
Olen testannut myös vähähiilihydraattista ruokavaliota. Viime vuonna tuttavani
houkutteli minut kuntokuurille, joka sisälsi lihaskuntoharjoittelun lisäksi ruokavalion muutoksen. Tuntuihan se hullulta, että pekonia, lihaa ja A-luokan makkaraa syömällä painoni putosi kolmessa kuukaudessa 10 kiloa.
Kuurin aikana Heli söi samoja ruokia kuin
minäkin – luopumatta kuitenkaan tavallisista herkuistaan. Kun kerran olin itse pistänyt
itseni liriin, en tietenkään voinut vaatia toista tekemään samaa perässä. Kuurin jälkeen
olen vähentänyt perunan käyttöä ja vaihtanut vaalean makaronin tummaan. Karkkia
en osta kotiin enää juuri koskaan.
Herkutteluhetki alkaa kauppareissulla ja paketilla hyvää pihvilihaa. Vaikka joskus jompikumpi toimiikin pääkokkina, toinen auttaa siinä sivussa. Valmistukseen voi käyttää
rauhassa aikaa – se on kokonainen tapahtuma. Pihvien kanssa maistuvat hyvin tehdyt kermaperunat ja hyvä leipä. Jotain vihreääkin pitää olla. Jos romanttiseksi haluaa
heittäytyä, pöydästä löytyvät myös kynttilät.
Olen yllättänyt Helin monesti ruoalla.
Onnistunein taisi olla kerta, kun Heli tuli
nälkäisenä töistä kotiin ja pöydässä odotti yllätykseksi lohimedaljonkeja. Hyvästä ruoasta tulee helposti hyvälle mielelle. Kokkailun
jälkeen pyrin aina korjaamaan omat jälkeni.
On paljon mukavampaa syödä, kun paikat
12 PIRKKA 5 ● 2011
”Kokkailun jälkeen pyrin aina korjaamaan omat jälkeni.”
ovat puhtaat. Ruokailun jälkeen siistimme
pöydän yhdessä.
Ruoan valmistaminen on parasta kokkikoulutusta. Vain tekemällä saa parhaimman
tuntuman siitä, mitkä ainekset ja mausteet
sopivat yhteen ja mitkä eivät. Löytyy minulta
tietysti oikea keittokirjakin. Oppia ja vinkkejä tarttuu myös kokkiohjelmista. Pahin
mokani taitaa olla uuniin unohtunut, pohjia
myöten palanut makaronilaatikko.
Minusta on mukava antaa lahjaksi jotain
itse tehtyä. Olen itsekin ilahtunut eniten
lahjoista, jotka antaja on tehnyt omin käsin.
Kakut, piiraat ja pikkuleivät ovat mukavia
viemisiä. Joskus olen ajatellut tehdä hilloakin ja ostanut sitä varten lasipurkit, mutta
resepti odottaa vielä kaapissa.
Yksi onnistuneimmista lahjoistani on ollut
Bengtskärin majakan muotoinen piparkakkutalo. Kun näin sen piirustukset lehdessä,
ajattelin heti, että tuota on kokeiltava. An-
noin majakan tuttavaperheellemme, joka oli
lahjasta kovin otettu. Palkitsevinta oli, kun
vuosia myöhemmin samainen perhe tuli mökillemme ja Bengtskärin majakan kuvaa katsellessaan perheen lapset totesivat: ”Tuo on se
sama piparkakkutalo, jonka sinulta saimme!”.
Koiraamme leipomukseni eivät ole vakuuttaneet. Kuuleman mukaan Blake oli tykästynyt hoitopaikassansa pullaan. Kun leivon sille oman korvapuustin, se katsoi minuun kummeksuen luuletko-tosiaan-ettäminä-tuon-söisin-ilmeellä. Eikä syönyt.
”Äitini sanoi, että kasvettuani isoksi saan sitten itse leipoa.”
Perin äidiltäni myös leipomistaidon. Äidin
leipoessa pullaa sain olla vieressä ja vain
katsoa. Hän sanoi, että kasvettuani tarpeeksi
isoksi saan sitten itse leipoa. Ehkä siksi seurasin tarkkaan hänen puuhiaan. Kun sain
koulun kotitaloustunneilla vihdoin työntää
sormeni taikinaan, innostuin kokeilemaan
kaikenlaista.
Leivon niin kaupunkikodissamme Helsingissä kuin kesämökillämme Tammisaaressa. Saaristolaisleipä kuuluu mökkielämään,
saaresta ei niin vain lähdetä kauppaan. Teen
kerralla useamman leivän, ja jos naapurit
ovat paikalla, vien lämpimäisiä. Nyt odotan
innolla, miten ystävältäni saatu sämpyläresepti toimii. Ainakin ystäväni lapset olivat kehuneet sämpylöitä: ”Äiti, maistuu ihan
kaupasta ostetulta. Hienoa!”
Joululahjoiksi teen taatelisuklaakakkuja. Resepti on kehittynyt vuosien varrella, ja
lahjapiiri kasvaa vuosittain. Nyt kakunsaajia on ainakin 17. Muistan vieläkin, kuinka
siskoni vuosia sitten ihmetteli taatelikakkujani – eiväthän ne nykyaikana kenellekään
maistu! Asia jäi vaivaamaan niin paljon, että
minun oli ruvettava varmistamaan kaikilta,
että tahtovathan he varmasti taatelikakun
lahjaksi. Kaikki halusivat, ja jotkut jopa paljastivat piilottavansa sen muilta, koska eivät
halunneet jakaa sitä kenenkään kanssa. Nykyään siskonikin jo myöntää, että taatelikakkuni on todella hyvää.
5 ● 2011 PIRKKA 13