Walo Pakkanen tekee sen, mitä tarvitaan

Transcription

Walo Pakkanen tekee sen, mitä tarvitaan
KUN PIENI KESKONEN TAI KATASTROFIN UHRI TARVITSEE ERIKOISTUEN TAI -SUOJAN
Walo Pakkanen tekee sen, mitä tarvitaan
Haastattelu 2011
Leena Pakkanen
Walo Pakkasen suku on Jaakkiman Pakkasia. Suvun viimeiset asuinsijat
“Karjalassa
olivat Impilahden Hippolassa. Vanhimmat tiedot suvusta ovat
Kumolan kylästä Neitvuoren juurelta. Walo Pakkasen esi-isät asettuivat
Hippolaan 1800-luvun jälkipuoliskolla. Walo itse asuu Lohjaln Wirkkalassa.
koetaitto
Katselemme suvun valokuvia, joista yhdessä on isoisän Juhana Pakkasen rakentama talo. Hänen isänsä Abram oli laivurina Laatokalla.
– Isällä oli kolme veljeä, jotka kaikki sodan jälkeen tulivat Polvijärvelle. Albert,
Viljami ja Eelis jäivät kunnan karjatilalle. Einari viisaimpana ei lähtenyt kimppaan anomaan tilaa Vennamolta, vaan hän anoi itsenäisesti ja sai ison tilan
Tuusniemeltä.
Kun veljekset rupesivat menemään naimisiin, jouduttiin karjatila sirpaloimaan
kolmeen eri osaan. Jälkipolvissa on useita yrittäjiä, kuka rakennusalalla, kuka hevosten kasvattajana. Sisaruksistaan Walo on kuitenkin ainoa liikemies.
Viljami Pakkasella ja Lempi Koskisella oli kaikkiaan seitsemän lasta.
– Olen syntynyt 1946 mökissä, jossa oli kaksi huonetta ,noin 4x4 metriä, joissa parhaimmillaan asui liki 20 ihmistä. Isä kertoi, että kun illalla ruvettiin nukkumaan, ei yhtään neliötä ollut tyhjää tilaa, ja perimmäisen piti muistaa käydä vessassa ennakkoon, kun ei se olisi yöllä päässyt. Ihmiset olivat kylki kyljessä kuin sardiinit purkissa.
Sisaruskaartissa oli neljä veljestä, joista Walo on vanhin ja Simo nuorin, siinä välissä Jaakko ja Hannu. Jaakko kuoli kaksi vuotta sitten, hänellä oli kuljetusliike
Outokummussa. Hannu asuu viiden kilometrin päässä Lohjalla, ja nuorin velipoika asuu edelleen Polvijärvellä.
– Meidät sekoitettiin Jaskan kanssa nuorina, olimme aika saman oloisia. Joku
veljen heila saattoi kävellä vastaan ja selittää, että etkö muista, kun oltiin siellä... –
No pikkusen hämärästi muistan.
Koulupoikana vastuu kodista ja sisaruksista
Isä ja äiti olivat sukurakkaita, ja ajoittain he kiersivät ympäri Suomea sukuloimassa.
– Olimme vuoden välein peräkanaa syntyneitä. Kun Vuokko oli kahdeksannella
luokalla ja nuorimmainen Simo ensimmäisellä, vanhemmat läksivät kahdeksi viikoksi sukulaisiin ja jättivät meille koko maatilan hoidon. Kyllä minä jouduin vanhimpana poikana vastuuta kantamaan tenavana: aamulla kuudelta ylös, lypsettiin lehmät, ennen kahdeksaa vietiin maidot laiturille, sen jälkeen reppu selkään
ja kouluun. Kolmelta takaisin kotiin ja suoraan navettaan ja hoidettiin karja. Kanat, kukot, lampaat, lehmät ja hevoset. Isä aina lähtiessään sanoi, että pidä poika
hevosista hyvää huolta. Hippolassahan hevosia pidettiin paljon, niitä oli kymmenkunta, ja niillä ajettiin ravia. Lähisukulaisilla on edelleen ravihevosia.
– Kun olin 16-vuotias, isä luovutti minulle asutustilan. Viljelin siitä alkaen kotitilaa. Isä ei muuta kuin ylhäältä katseli ja minä kysyin, mihin kylvetään ohraa, mihin
kauraa ja mikä otetaan perunamaaksi. Isä vain heilautti kättään.
Harvat nykynuoret joutuvat kantamaan samanlaista vastuuta kuin sodan jälkeen syntyneet. Walo sanoo, että 40- ja 50- jopa 60-luvulla syntyneet ovat todellisia työntekijöitä. On surkeaa, että nykynuorilla ei useinkaan ole työmahdollisuuksia. Siitä asti, kun kolme vuotta takaperin lohjalaisen koulun rehtori tuli Walolta kysymään, voisivatko tytöt käydä illalla Waloplastilla pakkaamassa ensiapupaketteja ja ansaita rahaa kevätkiertueelle Eurooppaan, hän on pitänyt nuoria
kesätöissä.
Yritystoiminta jo varhain alulle
Walo kertoo olleensa yrittäjä jo lapsena.
– Ostin 8-9-vuotiaana joulukortteja, ja niitä myin, 22 penniä oli hinta, josta kolme penniä oli provikka. Itsenäisesti tilasin korttitehtaalta ja kiersin
kahden kylän alueella. Myöhemmin luin mittareita Pohjois-Karjalan Sähkölle
neljästi vuodessa. Kiersin joka talon kuin Jerusalemin suutari.
13-14-vuotiaana rupesin myymään taidetta. Isän laatokankarjalainen sydänystävä oli taidemaalari ja hän laittoi minulle repun täyteen lauantaiaamuna. Koskaan en tullut kotiin, että olisi yhtään taulua jäänyt reppuun. Vaikka
yhdeksän aikaan illalla koputtelin ovia. Varmaan ostivat säälistä, että poika
pääsisi nukkumaan. Kovalle pohjalle oli maalattu lauseita: Rakkaus on kodin
onni jne. Taulu maksoi viisi markkaa ja minun provikkani oli 2,50.
– Elämäni tärkein ostos oli käteisellä maksettu Solifer Express, kullanvärinen
mopo. Sellaista ei ollut kellään Polvijärvellä. Olin 730 markkaa säästänyt salaa
laatikon pohjalle. Eelis-sedän kanssa mentiin ostamaan mopo, ja kun kylällä
pärryyttelin, tytöt oli kuumina, että eikö edes kilometriä saa kyytiä?
Kävin ammattikoulun puuseppä-kirveslinjan 16-vuotiaana – en halunnut
ottaa tilaa. Avioon menin -69, ja sitten tuli sellainen buumi, että kaikki kaverit lähtivät Ruotsiin töihin. Minulla oli hyvä ammatti, ajoin rekkaa ja kaavailin
bussikuskin korttia – ravattihommia. Lankomies sanoi, että tule Ruotsiin, siellä
saat paljon paremman palkan. Niin minä olin viisi vuotta Ruotsissa paperikoneenhoitajana. Opiskelin paperikoneen hoitajaksi kolmessa vuodessa. Avioliitto rakoili ja päätin, että tulen yksin Suomeen takaisin ja Kirkniemeen paperikoneelle. Janne-poika on ikänsä asunut Ruotsissa ja Tiina-tyttö tuli Suomeen
silloin, kun täytti 20.
Isoisän Juhana Pakkasen talo Hippolassa Impilahdella.
Vanhemmat Lempi s. Koskinen ja Viljami Pakkanen.
Erikoistuotteiden kehittäjä
Pakkasveljekset Walo (vas.ylh.), Jaakko, Hannu ja
Simo armeijan harmaissaan. Pojat opetettiin jo teinipoikina prässäämään housunsa ja pukeutumaan
sunnuntaisin valkoiseen paitaan ja kravattiin.
Kun elettiin 50-lukua, köyhien pientilallisten lapset eivät päässeet kouluihin.
– Isällähän ei ollut varaa kouluttaa ketään, ei edes lahjakasta veljeäni. Se oli
epäoikeudenmukaista siihen aikaan. Nyt kun olen saanut menestyvän yrityksen pystyyn ja kiertelen tuolla sairaaloita ja pidän luentoja oppilaitoksissa, nehän kysyvät, että miten korkeasti koulutettu olen. Minä olen nauranut, että isä
oli reilu mies, se käytti kyllä kouluja riittävän paljon, rippikoulun ja armeijan.
Naurunrähäkkä syntyy, kun kuulevat.
– Ei pidä paikkaansa, että vain korkeilla oppiarvoilla pärjää liike-elämässä.
Täytyy olla synnynnäiset ominaisuudet. Muuntautumiskyky on oltava hyvä eli
täytyy ymmärtää, että jokainen asiakas, ostaja on erilainen.
Muistan alkuvaiheessa, kun aamulla heräsin ja läksin Karjalaan, niin siellä oli
helppo tehdä kauppaa, mutta kun läksin Hämeeseen, oli vaikeaa, piti lyödä
hämäläinen kasetti päälle.
Ensiapulaukussa on tunnetavaraa
Oliko sattumaa että alaksesi tuli juuri tämä ala, ensiapu.
– Olen ikuinen auttaja. Tein aikanaan hirveästi töitä naapureille, ystäville, sukulaisille – en ottanut koskaan palkkaa. Rakensin taloja, tein saunaremontteja. Tein vaan töitä.
– Olen myös tunneihminen. Täällä ensiapulaukussa on tunnetavaraa sisällä. Olen vedonnut aina ihmisten tunteisiin. Olen Suomen kuuluisin ilmalastojen myyjä. Kerron ihmisille, miten tärkeää ensiapulaukussa on olla ilmalasta. Polvijärvellä ajoi poika moottoripyörällä auton perään, meni luut poikki ja
kun raaja roikkui, poika ei tuntenut kipua. Kuljetuksessa luunpäät hakkasivat
toisiaan vasten ja poika kuoli seuraavana päivänä sairaalassa. Kuolinsyy oli, että luuydinnestettä oli mennyt sydämeen. Ihmisille pitää kertoa, että voi sattua tapaturma.
– Minulla ei ole Suomessa muita kuin tyytyväisiä asiakkaita. Kun myyn tuotteet, huolehdin aina, että asiakas varmasti osaa niitä käyttää.
Waloplast ostaa 15 eri valtiosta raaka-aineita, niitä ja tuotteita teetetään ulkomailla ja Suomessa alihankintana. Myyjät ovat itsenäisiä yrittäjiä.
– Tein 22-tuntisia päiviä silloin alkuun. Nyt kun mietin sitä taivalta vaikka Lapin reissullakin; lähdin kymmenen aikaan illalla Rovaniemeltä, aamulla piti
olla kahdeksalta Joensuussa, räntää tuli taivaan täydeltä, minä autossa. Olen
miettinyt monta kertaa, että on sitä ollut melkoinen hullu. Mutta kyllä kansa
on antanut hyvän kiitoksen.
Kun esiinnyn tuolla, monet tulevat sanomaan, että sinusta ei näy rahan himo. Sanon, että minulla ei ole sitä. – Miten se voi olla mahdollista? – No, kun
raha liikkuu sen verran sopivasti. Raha ei tuo onnea.
Joe
l
Vuoden -76 tienoilla Helsingissä oli amerikkalais-japanilainen yhtiö Bestline,
joka rupesi kouluttamaan suomalaisia liike-elämään. Walo sai kutsun kurssille.
– En unohda sitä kurssia ikinä. Vuoden kävin sitä koulua, en kertonut kellekään. Amerikkalainen kouluttaja sanoi, että muistakaa: ihmisellä pitää olla tavoitteita, ihminen saavuttaa kaiken, minkä se haluaa. Ajattelin, että tuohan ei
ole mitenkään mahdollista.
– Siellä kurssilla japanilaiset olivat erittäin ihmisläheisiä kouluttajia, koska ne
painottivat sitä muuntautumiskykyä. Kun näet ihmisen, sinulla on tasan viisi
sekuntia aikaa luoda ohjelma, puristat kättä, katsot miten ihminen kävelee sinua kohti, miten voimakas puristus, sen jälkeen seurataan elekieltä ja muokataan se ohjelma. Siinä olen onnistunut hirveän hyvin. Mummoni, äidin äiti,
hallitsi elekielen. Hän sanoi, että ihminenhän omilla eleillään viestittää sisimmät ajatuksensa, jos osaat lukea. Ja mummohan hallitsi myös eläinkuntaa. Siitä miten, en päässyt selville.
Vuonna 1980 Walo sanoi itsensä irti Kirkniemeltä ja meni töihin Pohjoismainen ensiaputuote -nimiseen firmaan, jossa oli hyvä oppi-isä Pentti Laukkanen kouluttamassa alalle.
– Olin toisen palveluksessa kolme vuotta ja -83 perustin Lohjan ensiaputuotteet. Vihreä pitkä Hiace oli tavaraa täynnä. Tunsin kaikki Uudenmaan yrittäjät, kolusin joka paikan ja liikevaihto oli siihen aikaan miljoona markkaa.
Tamro valmisti tuotteet ja me itsenäiset aluemyyjät jaoimme ne. Tamcrossiin
aluepäällikkönä vierähti viisi vuotta ja 1993 oli aika perustaa Waloplast Oy.
Jan
ne
koetaitto
Walo Pakkanen johtaa Suomen suurinta ensiaputaloa Waloplast Oy:tä. Talon
kaikki erikoistuotteet ovat Walon ideoimia ja kehittämiä. Hänellä on nyt jo yli
30 vuoden kokemus ensiapualalta. Voisi varmasti sanoa, ettei ole sellaista ongelmaa, ettei Walo pystyisi siihen ratkaisua ja tuotetta kehittämään. Näin on
syntynyt mm. tukia ja ilmalastoja vaikeisiin kirurgisiin operaatioihin ja onnettomuuksien uhrien kuljetuksiin.
– Ensiapuala on pitkälti tunnealaa. Kyseessä on aina ihmishengestä ja pelastamisen halu ja tarve on uskomaton voima, joka johtaa kehittämään keinot.
– Minä olen nyt 18 vuotta pyörittänyt tätä yritystä ja siinä on tuhat rihmaa,
joista joutuu pitämään kiinni. Minulla on valtavan hyvä jälleenmyyntiorganisaatio, ja koulutan pojat hyvin. Samat myyjät on olleet 18 vuotta, ja tulijoita
on nytkin, joka viikko vähintään 1-2 soittaa.
Tiin
a
Myyntimieheksi ja ensiapualalle
Walo
Pakkanen
s. 1946
Lempi
s. Koskinen Viljami
Pakkanen
1902–1979
Jaakko
Hannu
Simo
Juho
Pakkanen
1876–1948
Abram
Pakkanen
1827–1905
Paavo
Pakkanen
1806–1976
Abram
Pakkanen
1779–1844
Anna
Paavo
Pakkanen Rämänen
1751 Kumola Lavijärvi
1813 Lavijärvi Sortavalan
mlk