Juntuset 2012 - Juntusten sukuseura ry

1
JUNTUSET
Juntusten sukuseura ry:n
jäsenlehti n:o 16
Joulukuu 2012
Julkaisija
Juntusten sukuseura ry
Toimitus
Riku Juntunen
Linnanpolku 1, 87200 Kajaani
puh. 0500 445331
[email protected]
Taitto
Juhani Juntunen
Painopaikka
Kajaanin Kirjapaino Oy
Sisällysluettelo 2012
Kotisivut
www.juntuset.net
Kansien kuvat
Riku Juntunen
2
Pääkirjoitus
Puheenjohtajan kirjoitus
Hallituksen uusi jäsen esittäytyy
Miilu-Tuomas ajasta iäisyyteen
Juntusten vuosikokous 2012
Toivo Juntunen muistelee
Käpylän sukuhaara Suomussalmella
Amerikan kävijät
Komentajakapteeni Ilkka Juntunen
Juntuset Ylä-Kotvakkojärven rannalla
Tapaaminen Jyrkän Ruukilla
Juntuset golfharrastajia
Antti Juntusen autot
Automatka Italiaan vuonna 2012
Sihteerin palsta
Toimihenkilöiden yhteystiedot
PÄÄKIRJOITUS
Sukuseuran lehti syntyy yhdessä jäsenistön
kanssa. Parhaimmillaan se on hyvän yhteistyön
tulos. Lehden sisällön tuottajien aktiivisuudesta on pääteltävissä yhteisön elinvoimaisuus.
Taannoin kuuluin jäsenenä yhdistykseen, jonka harvajaksoisesti ilmestyvää lehteä toimitti
puheenjohtaja. Lehden kirjoitukset olivat pääasiassa puheenjohtajan laatimia. Lopulta muita kirjoituksia ei enää lehdessä ollutkaan. Se
yhdistys toimi vain muutaman vuoden ajan ja
kuihtui sitten pois.
Runsas vuosi sitten olin vetäytymässä pois
Juntuset –lehden toimittajan tehtävästä. Tarkoituksen oli antaa tilaa tuoreemmille voimille.
Silloin ei onnistuttu löytämään tehtävästä kiinnostunutta. Päätin jatkaa vielä, koska
vaatimattomankin yhdistyslehden lopettaminen
on mielestäni merkki toiminnan kuihtumisesta. JUNTUSET -lehden toimituksen
“nuorentaminen” on kuitenkin edelleen vireillä.
Tämänvuotisen lehden aineiston kokoaminen osoitti sen, että jäsenistöllä on lisääntyvää
aktiivisuutta tuottaa aineistoa Juntusten sukukunnan menneistä ja nykyisistä asioista. Erityisen miellyttävää on ollut Juntusten tapaaminen heidän omassa elinpiirissään. Käytännöllinen menettely onkin, että toimittaja käy kokoamassa aineistoa paikan päällä, Juntusten luona.
Ajankohtainen tilanne on kolmannen sukukirjan aineiston kokoaminen. Tulevaa kirjaa
varten
sukutietoja
on
kootaan
sukutietolomakkeilla. Henkilötietolaki rajoittaa
tutkimuksen tekoa niin, että suvun elossa olevalta jäseneltä pitää olla suostumus häntä koskevan tiedon julkaisemiseen. Nyt itse kukin voi
vaikuttaa tulevan kirjan sukutieto-sisältöön vain
lähettämällä sukutietonsa sihteerin palstalla
ilmoitetulla tavalla. Kolmannen kirjamme perhetaulut koostuvat pääasiallisesti Juntusten lähettämistä sukutiedoista. Vain lähettämällä nuo
tiedot on mahdollista päästä mukaan seuraavaan sukukirjaamme.
Sukukirjaamme tarvitaan perhetaulujen lisäksi historiallisia selvityksiä sekä aikakauden perinnetietoa lähinnä historiankirjoittajien
näkökulmasta. Ennen muuta nyt tarvitaan tari-
noita tavallisten suvun jäsenten muistista. Juuri sellaisia kertomuksia, joita minulle on toimitettu vuosien mittaan lehdessämme
julkaistaviksi. Maaseudun elämään liittyvää
kansanperinnettä, entisaikojen arkielämän ja
kotiaskareiden kuvausta, kertomuksia lastenkasvatuksesta, muisteluja sota-ajalta ja sotaajan jälkeen. Kirjoitusten aiheita on lukemattomia. Juntusilla on varmasti runsaasti jo valmiiksikin kirjoitettua aineistoa kotiarkistoissaan.
Ennen kaikkea meillä itse kullakin on
muistissamme runsaasti julkaisemisen arvoista aineistoa. Hyvällä yhteistyöllä meidän on
mahdollista saada ne tarinat täydentämään
Juntusten suvun historiaa.
Minulle henkilökohtaisesti on ollut hyvin
antoisaa ja voimaannuttavaa toimittaa taas
yksi JUNTUSET –lehti. Kiitän kaikkia teitä, jotka olette auttaneet minua lehden sisällön kokoamisessa. Kiitän myös etukäteen tämän lehden lukijoita toivoen samalla, että
kirjoituksemme olisivat omiaan lisäämään Juntusten keskinäistä yhteistoimintaa.
Hyvän joulun sekä onnellisen uuden vuoden
toivotuksin!
Riku Juntunen
3
PUHEENJOHTAJAN
KIRJOITUS
Kajaanista kohden Oulua
Juntusten sukukokous pidettiin elokuun alussa Kajaanissa. Kokousviikonloppuun osallistui
kuutisenkymmentä sukuseuran jäsentä ja ystävää eri puolilta Suomea ja olipa eräs rouva
saapunut kokoukseen Kanadasta saakka.
Palautteen mukaan viikonlopun tapahtumat
ruokailuineen onnistuivat hyvin. Opastettu kävelykierros muuttui rankkasateen vuoksi ansiokkaan oppaan pitämään Kajaanin historiakatsaukseen hotellin sisätiloissa. Esitys oli erittäin mielenkiintoinen ja antoisa.
Sukukokous valitsi minut jatkamaan sukuseuran puheenjohtajana. Lämmin kiitos luottamuksesta. Hallituksen kokoonpano vaihtui hieman. Riku Juntunen palasi sihteeriksi ja Juntuset–lehden päätoimittajaksi. Toinen iloinen asia
oli se, että saimme pitkän odotuksen jälkeen
hallitukseen jäsenen Helsingistä. Sukuseuran
jäseniä asuu paljon pääkaupunkiseudulla, joten heidänkin ääntään saamme nyt hallitukseen.
Uskon, että uuden hallituksen ja puheenjohtajan hyvä yhteistyö jatkuu ja voimme yhdessä
viedä sukuseuran asioita eteenpäin seuraavat
kolme vuotta. Toivon teiltä, hyvät sukuseuran
jäsenet, yhteydenottoja ja mielipiteitänne. Kiitos teille, jotka olette vuosien varrella eri muodoin lähestyneet ja kertoneet ideoitanne ja
toiveitanne.
Tulevan kolmen vuoden työssä keskeisimpiä asioita ovat sukuseuran toiminnan kehittämisen lisäksi uusien jäsenten saaminen, kolmannen sukukirjan kirjoitustyön eteenpäin vieminen ja sukuseuran 20-vuotisjuhlien ja seuraavan sukukokouksen järjestäminen. Sukukokouksessa osallistujien selkeä viesti hallitukselle oli, että molemmat tilaisuudet yhdistetään
ja järjestetään v.2015 Oulussa. Oulussa onkin
työ jo aloitettu ja nyt odottelemme toiveita
oheisohjelmasta. Haluamme edelleen panostaa myös serkkuseuratoimintaan ja toivottavasti
4
saamme käynnistettyä sitä useille paikkakunnille. Serkkuseuratoiminnan kautta sukuseuratyö tulee lähemmäksi jäseniä. Tällaista viestiä
on tullut toimivista serkkuseuroista. Serkkuseuratoiminnan kautta voi löytää uusia sukulaisia ja ystäviä.
Samalla toteutuu myös uuden toimintasuunnitelman tavoite lisätä sukuseuran jäsenmäärää. Haastankin Teitä kaikkia yhteiseen
työhön sukumme perinnepääoman siirtämiseksi myös tulevien sukupolvien Juntusille. Vahva
tietoisuus omista sukujuurista luo perustaa
oman identiteetin muodostamiselle ja on
itsessäänkin suuri rikkaus meidän jokaisen elämässä.
Marja-Leena Kemppainen
Hallituksen pj
HALLITUKSEN
UUSI JÄSEN
ESITTÄYTYY
Railin taival Ruokolahdelta
Helsinkiin
Keskellä talvisotaa paukkui tulipalopakkanen, elohopea oli laskenut - 40 C astee-
seen. Kutveleen kanavan varressa olevan talon peräkamarin ikkunat olivat umpijäässä.
Väinö ja Katri Almin, os. Juntunen, esikoinen,
Raili, syntyi loppiaisiltana kätilön avustamana.
Väinö Almin äiti ja Railin mummo Anna oli
kauppias ja topakka leskirouva. Kesällä tavarat tuotiin kauppaan matkustajalaivoilla
Kutveleen omaan laituriin. Oman väen lisäksi
talossa työskenteli vakituisesti renki Arvid, setä
Aleksi ja hänen vaimonsa Martta.
Mummo otti monille matkoille lapsenlapsia
mukaansa. Mummon kanssa matkustettiin niin
lähelle kuin kauemmaskin. Eila-tädin luona käytiin Turussa ja ostoksilla Puumalassa. - Muistan erityisen hyvin laivamatkan Puumalaan.
Matkustajalaiva Imatra II oli tulossa satamaan
ja kaikki matkustajat olivat laiturin puoleisella
kannella. Laiva alkoi kallistua ja vettä tuli kannelle. Kapteeni huusi kurkku suorana: “Laiva
kaatuu, siirtykää toiselle reunalle!” Ruokasalissa kupit ja lasit lensivät lattialle. No, onneksi
laiva ei kaatunut. Vuosia myöhemmin uhkaavasta laivan kaatumisesta tulivat painajaisunet
vieraiksi monina öinä.
Isä kuoli Satalinnan
sotilassairaalassa
Väinö Alm vammautui korsua rakentaessaan ja joutui Satalinnan sotilassairaalaan.
Väinö kuoli sairaalassa 04.02.1944. Hänet
haudattiin Ruokolahden sankarihautaan. Isän
ikävä ja äidin suru tuntui, kun Katri-äiti istui keinutuolissa ja Paavo ja minä nukahdimme hänen syliinsä.
Sotaleskiä koulutettiin ompelijoiksi Helsingin Invalidisäätiöllä. Äiti lähti talveksi 1946 1947 Helsinkiin opiskelemaan. Neljävuotias
Paavo-veljeni oli Nevalan mummon ja eno Jaakon ja Kyllikin hoidossa Vuottolahdessa ja minä
olin Kutveleessa Almin mummon ja tätien huollossa.
Supistetun kansakoulun penkille
Aloitin supistetun kansakoulun keväällä
1947. Koulua käytiin kuukausi keväällä ja kaksi kuukautta syksyllä. Kouluun otettiin omat
eväät. voileivät ja maitopullo. Kouluruokaa ei
vielä ollut. Koulumatka oli noin 4 kilometriä.
Samassa luokkahuoneessa opiskelivat III-VI
luokkalaiset. Toisilla oli hiljaista työskentelyä,
kun opettaja opetti yhtä luokkaa tai kuulusteli
toista
Muutto Savonlinnaan
Suomalaiset lähtivät Laatokan Karjalasta
evakkoon. Näiden joukossa oli myös Väinö
Huuska. Hän sai asunnokseen Kutveleessa,
Almin talossa vinttikamarin. Jonkin ajan kuluttua hän muutti Säämingin Antosaareen. Sotaleskeksi jäänyt Katri Alm oli jäänyt Väinön mieleen Keväällä 1949 Huuskan Väinö haki Katri
Almin lapsineen Säämingin Antosaareen. Sieltä oli matkaa Savonlinnaan 10 kilometriä ja
Pihlajaniemen kansakouluun oli noin kilometri.
Savonlinnan tyttökoulun I-luokalle pääsin syksyllä 1951. Muutimme Savonlinnasta Helsinkiin,
Kallioon tammikuussa 1952.
Nuoruus Kalliossa
Suurten ikäluokkien luokkahuoneissa oli
ahdasta. Oppilaita oli I b luokassa yli 40.
Opiskelimme iltavuorossa Helsingin
kaksoisyhteislyseossa Torkkelinmäellä. Helsingin kaksoisyhteislyseo oli siirretty Viipurista.
Monet koulun opettajista oli entisiä viipurilaisia.
Kallion lapset olivat työläisten ja pienyrittäjien
tyttöjä ja poikia. Luokalle jäämisiä ja ehtoja tuli
erityisesti III-luokalla. Uusi koulurakennus valmistui Käpylään 1956.
Opiskelijasta opettajaksi
Suoritin ylioppilastutkinnon 1959 ja jatkoin
sitten yliopistoon. Opiskelin kasvatusoppia, historiaa, kansantaloustiedettä ja valtio-oppia.
Vuoden pituisen auskultoinnin eli opetusharjoittelun suoritin Normaalikoulussa.
Humanististentieteiden kandidaatti oli tuolloin
pätevä keskikoulun historian, yhteiskuntaopin
ja taloustiedon opettajaksi. Myöhemmin suoritin
työn ohella maisterin tutkinnon ja opetushallinnon tutkinnon ennen eläkkeelle jäämistä.
Opettajan urani aloitin helmikuussa 1965
Kruununhaan keskikoulussa ja se jatkui Laajasalossa, minne Kruunuhaan keskikoulu muutti
vuonna 1971. Koulusta tuli ensin Laajasalon
yhteislyseo .Peruskouluun siirryttäessä siitä tuli
Laajasalon yläaste ja lukio. Eläkkeelle Laajasalon yläasteelta jäin vuonna 2000.
Perhe
Pekka Mertanen ja Raili Mertanen solmivat
avioliiton 1965. Lapset syntyivät 1968 ja 1971.
Lapsenlapset syntyivät vuosina 1995 ja 2002.
5
MIILU-TUOMAS AJASTA
IÄISYYTEEN
Tuomas Juntunen 27.1.1912 – 29.6.2012
Viime tammikuussa sadan vuoden
ikään ehtinyt Miilu-Tuomaana tunettu monitaitoinen työnsankari ja sotaveteraani Tuomas
Juntunen siirtyi ajasta iäisyyteen kotikaupungissaan Iisalmessa kesäkuun 29. päivänä toiveittensa mukaisesti ilman pitkää
sairastamista ja vuodepotilaana oloa. Isän
pojalleen tämän synnyttyä antama “80 vuoden
takuu” oli pitänyt mainiosti paikkansa.
Tuomaan kuolinpäivä, Pietarin päivä, on
hänen hyvin tuntemassaan kansanperinteessä
merkittävä: paras aika nauriin kylvöön, tuohen
kiskontaan, kaskien rukiinkylvön aloittamiseen
ja lehtokaskien hakkaamiseen. Perinnetöitä
tehnyt perinnetietojen tallettaja sai siirtyä ajan
rajan taa esivanhemmillemme hyvin merkittävänä päivänä. Tuomaan ruumiinsiunaus tapahtui sekin tärkeänä hetkenä, Joelin päivänä, jolloin ennen vanhaan piti aloitella heinäntekoa,
mesiangervon puhjettua kukalle.
Miilu-Tuomaan hautajaisia vietettäessä
ei ollut heinäpoutaa, satoi rankasti. Kangaslammin kappelin ikkunoista näki, miten sadevesi valui katolta valtoimenaan Tuomaan läheisten jättäessä hänelle hyvästejään. Tilaisuus oli
kaunis ja koskettava. Siunauksen jälkeen vainaja saatettiin sukuhautaan Sonkajärvelle ja
muistotilaisuuteen kokoonnuttiin Iisalmeen
Evakkokeskukseen. Yhä satoi.
Tuomaan puoliso, Kerttu, siirtyi pois tästä
ajasta v. 2000. Yhteistä taivalta oli kertynyt 66
vuotta. Tuomas kertoi minulle häntä
haastatellessani kauniisti, ettei tuolla taipaleella
riidelty koskaan, ja lahjana onnellisesta avioliitosta ovat kolme tytärtä: Anja Liisa, Aino Elina
ja Anne-Leena. Myös lapsenlapsistaan hän
iloitsi. Nyt sukulaisilla ja ystävillä oli lämminten
muistojen hetki.
Vaikka en olekaan Tuomas Juntusen sukulainen, tunnen hänet ja hänen rikkaan elämäntyönsä hyvin läheiseksi, lähinnä kai siksi,
että sain puoli vuosikymmentä sitten tutustua
6
mestariin kirjoittaessani hänen kertomisistaan
kirjaa. Tuomas Juntunen oli varmasti viimeisiä
monitoimitaitajia, maanviljelijä, seppä, puuseppä, suutari ja paljon, paljon muutakin. Lisäksi
hänelle oli tuttua elokuvatyö ja televisiossa
esiintyminen. Katoamassa olevan kansanperinteen tallettaminen niin kotimuseoon kuin
kirjoituksiinkin oli osa hänen arvokasta työtään.
Tuomas kunnioitti vanhaa ja eli nykyajassa..
Tuomas Juntunen, Miilu-Tuomas, on fyysisesti poissa luotamme, mutta hänen elämäntyönsä elää ja kantaa satoa monilla saroilla.
Elämälle kiitos, hän sai siltä paljon!
Lähtevät tietäjät, taitajat vuorollaan
kerran
vietyään elämän viestiä vuottensa
verran:
luoksemme jäävät kättensä, henkensä
töissä,
viipyvät muistojen päivissä, unien
öissä,
sykkeissä sukunsa alati juoksevan
virran,
lankoina elämän iäti iskevän pirran.
Reino Eriksson
JUNTUSTEN
VUOSIKOKOUS
2012
Sukuseuran sääntömääräinen vuosikokous
pidettiin Scandic Hotelli Kajanuksessa Kajaanissa lauantaina 4.8.2012. Kokouspäivän aamuna ennen kokouksen alkamista osanottajilla
oli hyvä tilaisuus tutustua sukuseuran toimintaan,
vaihtaa kuulumisia Juntusten kanssa ja ostaa
sukuseuran tuotteita.
Vuosikokous
Puolelta päivin alkaneen sääntömääräisen
Toimintasuunnitelman vuosille
2012-2015
esitteli hallituksen puheenjohtaja MarjaLeena Kemppainen. Seuraavassa tiivistelmä
suunnitelman tärkeimmistä kohdista. Suunnitelma on kokonaisuudessaan luettavissa sukuseuran internet –sivulta.
Hallitus laatii vuosittain toiminta- ja taloussuunnitelman sekä hyväksyy tilinpäätöksen ja
toimintakertomuksen sekä laatii näistä yhteenvedon vuosikokoukselle 2015.
Jäsenet Toimintakauden aikana tavoitteena on lisätä jäsenmäärää niin että jokainen jäsen hankkisi yhden uuden jäsenen vuoden aikana.
Juntuset - lehden uudistus- ja kehittämistyötä jatketaan. Jäseniltä toivotaan aineistoa ja
valokuvia lehden sisällön turvaamiseksi
Internet-sivujen kehittämistyötä jatketaan.
Hallituksen kokouksista tiedotetaan seuran
internet- sivuilla, samoin kuin muista ajankohtaisista asioista
Sukukirjat Kolmatta sukukirjaa varten pyydetään jäsenistöltä sukutarinoita ja valokuvia.
Serkkuseuratoiminta Toimikauden tavoitteena on käynnistää uusia serkkuseuroja
Juhlalounas ja kaupungin
historiaesitys
Timo Säkkinen johtaa puhetta.
vuosikokouksen puheenjohtaja Timo Säkkinen
johdatteli sujuvasti kokousasioiden käsittelyä.
Päätökseen tulivat tilinpäätösten vahvistaminen, toimintasuunnitelma tulevalle toimikaudelle, tulo- ja menoarvio sekä jäsenmaksun
suuruus. Jäsenmaksusta päätettiin, että se on
edelleen 15 euroa vuodessa.
Kokouksessa valittiin hallitus tulevalle toimikaudelle. Puheenjohtajaksi tuli odotetusti Marja-Leena Kemppainen ja varapuheenjohtajaksi Pentti Juntunen. Hallituksen jäseniksi valittiin Jukka Eskelinen, Paavo Juntunen, Riku
Juntunen, Raili Mertanen ja Eila Säkkinen. Helsingistä kotoisin oleva Raili Mertanen tuli uutena mukaan, samoin Riku Juntunen, joka oli yhden kauden poissa hallituksesta.
Kokouksen jälkeen osanottajat nauttivat
juhlalounaan Scandic Hotellin ravintolassa. Sitten oli määrä lähteä opastetulle kävelykierrokselle Kajaanin jokirannan kulttuurimaisemiin. Alkoi raju kaatosade. Ei sillä ilmalla tehnyt mieli ulos. Kävelyn sijaan kaupungin
matkailuopas Pekka Jaakola piti sisätiloissa
upean esitelmän Kajaanin kaupungin historiasta.
Juhlaillallinen
Ennen juhlaillallista kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Vesa Kaikkonen esitti Kajaanin
kaupungin tervehdyksen sukukokousväelle. Tilaisuuden ohjelmassa 11-vuotias Eetu Eskelinen esitti kanteleensoittoa. Lopuksi oli mainio
Vesa Kaikkosen monologi Veikko Huovisen
Havukka-ahon ajattelijan pohjalta. Ennen
7
ateriointia kuultiin vielä varapuheenjohtaja Pentti Juntusen kiitospuheenvuoro hallituksen menneen kauden toiminnasta. Oiva illallinen kruunasi juhlan. Mukana oli myös pieni
tanssimusiikkiyhtye. Tällä kertaa juhlaväki tyytyi vain musiikin kuunteluun.
Sunnuntain ohjelma
Jumalanpalvelukseen osallistuminen Kajaanin kirkossa sekä seppeleen lasku sankarihaudalle olivat seuraavan päivän ohjelmassa.
RJ
TOIVO JUNTUNEN MUISTELEE
ja Hilkalle. Pirjo tytär laittaa videokameran
käyntiin. Hän haluaa tallentaa mahdollisimman
paljon vanhempiensa elämän historiaa.
Ensi keväänä 84 vuotta täyttävä Toivo muistelee elämänsä kulkua tarkasti vuosilukuja myöten. Monia asuinpaikkoja oli hänen lapsuuden
perheellään ollut. Monia olivat myös työtehtävät, joita Toivo oli elämänsä aikana oppinut tekemään. Hän on ollut todellinen moniosaaja,
nykyaikaisen ilmaisun mukaan.
Lapsuuden aika
Sateisena syyspäivänä ajelen vanhaa Kuhmon “viinatietä” kohti Kaitainsalmea tapaamaan sukuseuramme pitkäaikaista jäsentä
Toivo Juntusta sekä hänen Hilkka vaimoaan.
Paikalle ehtii myös heidän tyttärensä Pirjo opettajan työstään Sotkamosta Leivolan koululta.
Autoni navigaattori ohjaa ajamaan täsmällisesti Toivon ja Hilkan vaaleanvihreän talon pihaan. Talo on maisemallisesti hienolla paikalla
ylhäällä rinteessä. Alhaalla välkehtii vesistöjä
yhdistävä salmi. Siitä lienevät Kuhmon perukoilta lähteneet tervan soutajat kulkeneet kuormineen kohti Kajaania ja edelleen kaupoille
Oulun tervaporvareiden luokse.
Asetuimme keskustelemaan runsaan kahvipöydän ääreen. Olimme varmaankin nähneet
toisiamme vuosien mittaan pidetyissä sukukokouksissa, mutta varsinaisesti emme olleet
tavanneet aikaisemmin. Siitä huolimatta tunnelma oli leppoisa ja välitön. Siitä kiitos Toivolle
8
Toivon syntymän aikaan perhe asui Kajaanin Yläkaupungilla. Isä Heikki oli tehtaalla työssä. 30-luvun laman aikana hän jäi työttömäksi.
Se oli hyvin surullinen vaihe nuoren perheen
elämässä. Nyt oli itse löydettävä uudet keinot
elannon hankkimiseen. Vuonna 1933 perhe
muutti Vuolijoelle pientilalle. Vanhemmat olivat
puhuneet omasta kodista. Toivo muistaa
hoputtaneensa: “Isä, milloin me sinne omaan
kotiin mennään?” Hän oli silloin 3-vuotias.
Vuolijoen Saaresmäessä perhe asui seitsemän vuotta. Toimeentulo 30-luvun pula-aikana oli niukkaa. Lehmille niitettiin suolta saraheinää, joka kuivattiin mättäillä ja nostettiin sitten suoviin. Myös järven jään päältä niitettiin
kortteita. Kovin heikkoa oli lehmien ravinto.
Saattoi silloin maidon tulo ehtyä. Toivo muistelee, ettei Saaresmäen mökissä kuitenkaan
nälkää nähty. Lähitalosta haettiin kurria. Sitä
kaadettiin kahvivadille. Äiti laittoi sekaan suolaa. Siihen sitten kastettiin leipää ja syötiin hyvällä mielellä. Elämä oli silloin pientä. Edes
kelloa ei ollut joka talossa. Eikä ollut
tahkoakaan kaikilla. Naapuritaloista käytiin
teroittamassa kirveet meidän tahkollamme. Iltaisin istuttiin kertomassa tarinoita ja kummitusjuttuja, muistelee Toivo.
Toivon lapsuuden aikana perhe asui usealla tilalla. Vuolijoelta muutettiin Paavolaan Sitten Rantsilaan ja Kestilään noin viideksi vuodeksi.
nostella maitotonkkia. Maito imettiin tonkista
säiliöön. Myöhemmin tuli tilatankit. Niistä maito siirrettiin rekan säiliöön. Siitä työstä minä
pidin muistelee Toivo. Ajan oloon polvinivelet
alkoivat reistailemaan. Hän jäi varhaiseläkkeelle.
Työura ja varusmiespalvelus
Omien lastensa kasvatuksessa Toivo arvioi olleensa liian tiukka. Ajatuksena oli kasvattaa lapsista kunnon ihmisiä. Hyvin onkin Toivon jälkikasvu menestynyt elämässään. On
heillä hyvät koulutukset ja hyvät työpaikat.
“Kilivan käyvät kouluja ja hankkivat itselleen
ammatteja”, toteaa Toivo. Tyttärien pojista yksi
on tehnyt upseerinuraa. Hän on juuri valmistunut diplomi-insinööriksi. Yksi on tohtori. Hän
toimii laboratoriopäällikkönä. Jälkikasvua on
ammattiyhdistyslakimiehenä ja satamakapteenina, jolla on merikapteenin koulutus.
Mainittakoon vielä seuraavastakin sukupolvesta, että pojantytär on lahjakas ja palkittu muotisuunnittelija.
Toivon tyttäret pohtivat isästään, että “ kun
lähtökohdat tietää, niin hänen elämäänsä voi
pitää eräänlaisena menestystarinana. Elämää
voi tarkastella ihmisenä kasvun haasteena. On
ollut ilo saada nähdä tätä kasvua omissa
vanhemmissaan. Olennaista ei ole se mitä ihminen omistaa, olennaista on se mitä ihminen
on lähimmäisenä ja mitä hänestä jälkeen jää”.
Toivo miettii, että parasta elämässä on ollut
kiintymys puolisoiden välillä 60 vuoden avioliiton aikana. Suuri tapahtuma oli se kun Toivo ja
Hilkka tulivat uskoon vuonna 1959. “Jumala on
antanut voimaa elämän tien kulkemiseen”. Sisältöä elämään he saavat Helluntai-seurakunnan jäsenyydestä ja seurakunnassa toimimisesta.
Puhumme vielä ensi kesänä pihan
grillikatoksessa pidettävistä lettukesteistä.
Sitten “vanha rekkamies” vetää lippalakin päähänsä ja lähtee ulos vesisateeseen opastamaan minua pitkän ajoneuvoni kääntämisessä
pienellä pihamaalla.
Toivo Juntunen on kiinnostunut saamaan
yhteyksiä hänelle lähisukua oleviin Kajaanin
seudun Juntusiin. Tämän lehden toimittaja
toimii tarvittaessa välittäjänä. Häneltä saa
Toivon yhteystiedot.
RJ
Toivon oma työura alkoi 15-vuotiaana vuonna 1944. Toivo työskenteli Kajaanin
postiautovarikolla apupoikana. Varikon autoissa oli puukaasuttimet. Apupojan tehtävän oli
nostella raskaita pilkesäkkejä auton katolle.
Työikäiset miehet olivat sodassa. Nuorten poikien oli tehtävä raskaita miesten töitä. Toivo
muistelee olleensa Kestilässä metsän
raivuussa, uitossa ja hiilimiiluja tekemässä. Hän
toteaa pärjänneensä hyvin aikuisten miesten
työporukoissa.
Ennen armeijaan menoa Toivo oli tietöissä
Jaalangassa . Siellä perheellä oli pieni talo.
Töitä oli myös Jylhämän voimalaitostyömaalla
ja Kajaaniyhtiöllä.
Varusmiespalveluksen Toivo suoritti Vaasassa. Hänen armeija-aikansa kesti 9 kuukautta, koska hänet koulutettiin radiosähköttäjäksi.
Toivolla olisi ollut mahdollisuus saada armeijasta ammatti radiosähköttäjänä. Hän olikin laittanut hakemuksen rannikkovartiostoon. Tuli
kutsu palvelukseen Pansion laivastoasemalle.
Olosuhteet olivat kuitenkin muuttuneet. Toisenlaiset työt vetivät häntä puoleensa.
Isänsä ehdotuksesta Toivo suoritti ajokortin
Kajaanissa. 21-vuotiaana hän sai kuorma-auton ammattiajokortin. Hänellä on myös linjaauton kuljettamiseen oikeuttava kortti. Autoa
Toivo on ajanut 62 vuoden ajan. Edelleen hän
ajelee autollaan Sotkamoon kauppoihin ja muille asioille.
Ensimmäinen auto oli “Mosse”. Nyt on paljon laadukkaampi kulkuväline.
Toivo työskenteli Yhtiössä pari vuotta traktorin ja kuorma-auton kuljettajana. Sitten yksityisen palveluksessa hiekan ja puutavaran ajossa. Häntä pyydettiin bussinkuljettajaksikin,
mutta ei
se työ kovasti houkutellut hankalien työaikajärjestelyjen vuoksi. Minullahan oli tiedossa
paremmat hommat, tuumaa Toivo.
Paras työpaikkani oli meijerillä. Ajoin maitoa säiliörekoilla 21,5 vuotta. Ei tarvinnut
Eletyn elämän arviointia
9
JUNTUSTEN KÄPYLÄN
SUKUHAARA
SUOMUSSALMELLA
Taisto Juntunen
Käpylän sukuhaaran kantaisänä voidaan
pitää ensimmäisen kainuulaisen, Lauri Juntusen jälkeen kahdeksatta sukupolvea
edustanutta Samuli Juntusta. Hän oli kirkonkirjojen mukaan syntynyt 8.2.1827. Suvussa
kulkeneen muistitiedon mukaan hän olisi elänyt 97 vuotiaaksi, mutta kirkonkirjojen mukaan
hän kuoli 90 vuotiaana 1.4.1917 Käpylässä .
Syntymäpaikkana oli Paukuttaja, nykyisellä
Ruhtinansalmella.
Kerrotaan, että Samulin isä, Matti Sakarin
poika, s 31.51786, asui perheineen Pärsämön
rannalla Saukossa, josta pitäen hän alkoi Anna
Seppäsen kanssa v 1810 naimisiin mentyään
rakentaa taloa muutaman kilometrin päähän
Saukosta itään. Kesäisenä tyynenä iltana kuului Saukkoon saakka rakennuspaikalta rakentamisen äänet, paukuttelu. Kun Matti illalla myöhään saapui rakennuspaikalta kotiin Saukkoon,
hänen äitinsä Agneta sanoi että sieltähän se
minun paukuttelija tulee, ja siitä talo sai nimensä Paukuttaja, joka on vieläkin käytössä.
Myöhemmin Matti ja Anna perheineen muuttivat asumaan Rasinvaaraan, nykyiseen
Rasilaan, joka oli Kolikan torppa. Vuoteen 1820
saakka Matti oli kirjattu mäkitupalaiseksi ja sen
jälkeen torppariksi. Lopun elämänsä Matti todennäköisesti asui Viinalassa poikansa Samulin perheessä, koska suvussa on puhuttu
Viinalan ukosta.
Matille ja hänen vaimolleen syntyi
Paukuttajassa seitsemän lasta joista viisi oli
poikia. Heidän nuorin poikansa oli Samuli.
Samuli oli syntynyt Paukuttajassa, ja asui sitten Rasilassa vanhempiensa kanssa kalastaen,
metsästäen, kaskia viljellen ja tervaa polttaen .
Toden näköisesti myös karjaa lienee ollut.
Rasinvaarassa asui myös hänen vanhempi
10
veljensä Elias vaimonsa Reeta Juntusen kanssa.
Veneonnettomuus Kiantajärvellä
Kiantajärvellä Kolikan salmessa sattui
2.10.1847 ikävä veneonnettomuus, jossa täydessä lastissa ollut kirkkovene kaatui kovassa
pohjoistuulessa, ja 18 ihmistä hukkui vain kuuden pelastuessa. Viisi miestä pääsi puukkojen avulla kumollaan olevan veneen päälle.
Samuli sattui paikalle pelastaen veden varaan
joutuneet. Kiviniemen Vappu oli pelastunut kertoman mukaan konttaillen ja kävellen järven
pohjassa. Samuli oli nähnyt hänet lähellä rantaa, tarttunut tukasta ja vetänyt veneeseen. Yksi
naishenkilö lastensa kanssa oli jäänyt pois kyydistä. Hänen tullessaan rantaan veneelle näytti
siltä kuin vene olisi täynnä ruumisarkkuja eikä
lähtenyt mukaan. Näin ollen he pelastuivat.
Samulin perhe kasvaa
Aikuistuttuaan Samuli alkoi seurustella
Juurikan Olli Keräsen tyttären, Elsan kanssa.
Olli ei katsonut hyvällä nuorten naimisiin menoaikeita. Viimein hän suostui ja sanoi Elsasta:
“Menköön syömään Rasin parkkia, kun ei
passaa Juurikan parkki”. Ollin mielestä
Samppa oli vähän laiska ja aikaan saamaton.
Samulin ja Elsan perhe alkoi kasvaa.
Rasinvaarassa heille syntyi neljä lasta. Vuonna 1853 syntyi ensimmäinen poika Olli. Toisena tuli Matti vuonna 1855, sitten Samuli 1856
ja Juho 1857. Vuonna 1858 Viinalan tila Ylä
Näljängän puolella oli huutokaupassa myynnissä, ja Samuli osti sen asuinpaikakseen. Viinalasta pitäen Samuli kaatoi kasken
Murhivaarassa. Hän onnistui saamaan erittäin
hyvän sadon niin, että Juurikan Ollikin sai häneltä viljaa. Tämän jälkeen Samulista tuli
juurikkalaiselle hyvin mieleinen vävy.
Viinalassa Elsa synnytti Kalle-pojan vuonna
1859 ja Eeva nimisen tyttären vuonna 1861.
Elsa kuoli 22.5.1862 42 vuotiaana, ja Samulille
jäi hoidettavaksi 6 lasta.
Vuonna 1865 Samuli avioitui Eeva Stiina
Pyykkösen kanssa. Hän oli kotoisin
Männistöstä. Vuosina 1965 -1875 heille syntyi
toiset lasta. Anna syntyi vuonna1865, Riitta
1866 ja Elsa 1869. He syntyivät Viinalassa.
Käpylässä syntyivät Antti 1871, Samuli 1873
ja Kaisa 1875.
Käpylän tila
Vuoden 1870 tienoilla Samuli osti huutokaupasta Viinalasta noin 7 kilometriä itään sijaitsevan Käpyvaaran tilan. Tilan oli vuonna 1802
perustanut Matti Tiikkaja. Tilalla oli kahdet
asuinrakennukset, toisessa asuivat Tiikkajat ja
toisessa Raappanat. Vuonna 1875 Käpyvaaran tilan nimi muuttui Käpyvaarasta Käpyläksi.
Aiemmin oli Päävaaralta, Viinalasta 5 kilometriä länteen hankittu maatila. Samulin vanhin poika Olli muutti Käpylään, ja Matti meni
asumaan Päävaaralle, mutta myöhemmin veljekset vaihtoivat, Matti tuli Käpylään ja Olli muutti
Päävaaralle. Hänen taloaan on siitä lähtien
kutsuttu Ollilaksi. Johan jäi Käpylään, ja hänestä
tuli myöhemmin tilan puolikkaan isäntä. Veljeksistä Antti oli saanut metsänvartijan toimen, ja
mentyään naimisiin Riihivaaran Iikan tyttären,
Kaisa Kustaava Haverisen kanssa, he perustivat Kuurtojärven itärannalle kylmään metsään
uudistilan. Tilan nimeksi tuli Martinniemi, ja Antti
oli eteenpäin arvoasteikossa mäkitupalainen.
Kalle ja Samuli elelivät Käpylässä
naimattomina poikamiehinä. He olivat vähän
holhottavia, mutta tekivät töitä talossa. Riitu
avioitui Juho Kemppaisen kanssa asuen
Vännissä, Kiannan rannalla. Hänen toinen
avionsa oli Jobi Seppäsen kanssa, ja he asuivat Laukkasenaholla. Kaisa avioitui Mustaanrintaan Kustaa Raappanan vaimoksi. Elsa
meni naimisiin irtomies Aatami Granrothin
kanssa, ja he muuttivat Kemiin Karihaaran
sahalle.
Perinnönjako vuonna 1910
Matti oli tilan isäntä, mutta vuonna 1910 suoritettiin perinnön jako, jolloin Matille jäi puolet
tilasta, ja toisen puolikkaan sai Johan. Alkuaan
tilan pinta-ala oli noin 600 hehtaaria, ja verotusarvo oli 1 manttaali. Tilalla olevista rakennuksista itä-länsisuunnassa olevassa asui
Johanin perhe, ja pohjoispuolella pohjois-etelä suuntaa rakennetussa osassa asui Matin
perhe. Käpylässä asuttiin samassa pihapiirissä1920-1930 lukujen vaiheeseen saakka. Matti
oli naimisissa Maria Haapalaisen kanssa.
Maria oli syntynyt Alajärven Alalehdossa Hän
oli jäänyt 12 vuotiaana täysin orvoksi joutuen
huutolaistyttönä Horsmavaaran taloon, joista
huonon kohtelun vuoksi karkasi. Hän pääsi sitten Karhulanvaaralle rovasti Calamniuksen
perheeseen piiaksi, jossa oppi veisaamaan
sen aikaisia virsiä. Niitä laulamalla hän myöhemmin herätti aamuisin perheensä päivän
askareisiin.
Matilla ja Marialle syntyi aikanaan 10 lasta.
Vanhin oli Matti, s. 29.2.1884. Vaimo oli
Näljängän Raiskiosta Anna Manninen, s. 30.1
.1882, kuoli 4.12.1957. Eeva Lydia, s.
9.11.1885, k. 21.10.1972. Hänet oli vihitty Simo
Lennart Moilasen kanssa 19.12.1910 . He asuivat Kiannan rannalla Lapinahossa. Elsa Briitta
, s. 28.8.1887, k. 1.3.1982 . Hänet oli vihitty Iikka Tauriaisen kanssa 26.2.1016. Edvin, s.
24.1.1889 muutti vuonna 1911, 22 vuotiaana
Amerikkaan ja kuoli siellä 30.12.1978. Hänen
vaimonsa oli Wilhelmiina Heikkinen, syntyisin
Alajärven Alaleholla. Emma , s. 31.1.1891, k
7.1.1915. Naimisissa Juho Edvart Heikkisen
kanssa. Eemil, s. 4.9.1897, kaatui jatkosodassa 16.11.1941,. Hänet vihittiin 24.3.1924 Kaisa Lydia Väisäsen kanssa. He asuivat
Näljängän Kivelässä.Kivelän tila oli ostettu
Eemelille perinnön jaon yhteydessä. Eemil oli
pitäjän kuulu raudan käsittelijä, seppä, tehden
mm pyssyjä. Otto Artturi, s. 10.7.1903, k.
21.11.1983. Oli naimisissa Vieno Valpuri Tapion kanssa kirkonkylän Kortteesta.
Matin perheen perinnönjako
Oton mentyä naimisiin suoritettiin Matin
perheessä perinnön jako. Matti siirsi
asuttamansa rakennuksen nykyisen Takalon
paikalle. Otto rakensi maitohuoneesta sekä
riihestä vasta valmistuneen Suomussalmi-Kuusamo maantien varteen talon, joka nimettiin
Siirtolaksi.
Kantatilan toisella puolikkaalla tuli isännäksi
11
Johan. Hän meni naimisiin Anna Briitta Väisäsen kanssa, s. 2.5.1862, k. 31.1.1939. Heillä
oli 7 lasta, joista vanhin Severus ( Veeru) s.
31.7.1887 aikanaan peri tilan vanhemmiltaan.
Veeru meni naimisiin taloon palvelijaksi tulleen
Iida Saara os Juntusen , s. 4.6.1884 kanssa.
Iida oli kookas näyttävä rivakka työihminen.
Anoppi Anna Briitta ei aluksi hyväksynyt Iidaa
miniäksi, ja kohteli vähän syrjäkarein.
Iida Saara poltti piippua kuten miehensäkin.
Hän kertoili että he kävivät Veerun kanssa Kajaanissa kihlamarkkinoilla. He majoittuivat yön
ajaksi Maakunnan Pirttiin. Illalla Iida pyysi
Veerulta piippua ja kessumassia polttaakseen
piipullisen. Maakunnan apulaistyttö oli
lakaisemassa pirtin lattiaa, ja löi kämmeniään
vastakkain tokaisten ettei ole koskaan nähnyt
naisen polttavan piippua, jolloin Iida oli sanonut, “etkä näe nytkään”, pistäen piippuvehkeet
taskuunsa, ja meni ulos nurkan taakse
kessuttelemaan.
Johanin muita lapsia oli Iida, s. 7.3.1889 ja
k. 16.12.1889. Juhani, s. 7.5.1891, k.
16,6,1961. Juhani asui Yli Näljängän Hiltulassa.
Antti, s. 13.1.1894, k. 18.12.1938 Amerikassa. Anni. s. 11.2.1899, k. 6.9.1966. Hän oli
naimisissa Jooseppi Romppainen kanssa
Pesiönkylän Hoikanvaarassa. Jaakko, s.
25.7.1901, k. 25,8.1931 Käpylässä. Samppa
Vihtori, s. 18.2.1903. Hän asui Ala Vuokin
Mäntylässä Raatteentie varrella, hänen vaimonsa oli Hilma Juntunen.
Käpylän tilan jakaminen
Käpylän tilan maat jaettiin lopullisesti maanmittarin Arffmanin toimesta1930 luvulla. Kantatilasta puolet kuului Veerulle, neljäsosa Matille
ja neljäsosa Otolle. Myöhemmin on heidän
perillisilleen annetuille perintöpalstoille rakennettu kaikkiaan 11 taloa. Tänä päivänä niissä
vain neljässä on vakituista asutusta muiden ollessa enää lomakäytössä. Vuosisatojen
asutusten jäljet ovat enää enintään jäljelle jääneiden muistikuvissa.
AMERIKAN KÄVIJÄT
Vihtori Juntusen suvun vaiheita
Teksti: Raili Mertanen
Kuvat: Raili Mertasen kuva-arkisto
Viktor Jaakonpoika Juntunen (s. 1878) oli
kätevä käsistään. Viktor, jota kutsuttiin myös
Vihtoriksi, työskenteli kirvesmiehenä. Kerrotaan, että Vihtori olisi veistänyt muun muassa
Vuolijoen kirkon penkkien päätykoristeet.
Vihtori Juntunen vihittiin avioliittoon Maria
Määtän kanssa 1903. Perheen ensimmäinen
lapsi Kaisa eli vain pari päivää syntymänsä jälkeen marraskuussa 1903. Toinen lapsi Hilda
Empiiria syntyi 1905 Vuolijoella.
Vihtori lähti Amerikkaan vuonna 1905. Lähtöön vaikuttivat luultavasti laittoman asevelvollisuuslain säätäminen ja toive paremmasta toimeentulosta. Passin Vihtori hankki Han12
gosta. Maria jäi kotiin Vihtorin lähtiessä Amerikkaan, Michiganiin. Myöhemmin Maria lähti
Hildan kanssa Amerikkaan Vihtorin luokse.
Siellä syntyivät lapset Olga Maria, Aino Milja ja
Vilho 1907 -1910. Michiganissa olevassa
Rudyardissa vuosina 1905 - 1913 Vihtori osallistui kirkkojen rakentamiseen.
Ikävä Suomeen
Suomeen perhe palasi vuonna 1913. Suomeen paluun jälkeen Vuolijoella syntyivät Iida
Edita, Anna Kaisa, Tilda Johanna ja Jaakko
Johannes vuosina 1913 – 1920. Suomeen
paluun suurimpana syynä on arveltu olleen
Marian koti-ikävä ja vähäinen englanninkielen
taito. Pienten lasten kanssa harvaan asutussa
kylässä lienee kanssakäyminen naapureitten
kanssa ollut vähäistä. Maria oli kotimaassa
käynyt kiertokoulun; hän osasi lukea ja kirjoittaa. Maria oli omaksunut lestadiolaisen uskon
ja kävi seuroissa, mutta hän ei tyrkyttänyt sitä
muille.
Olga ja Ida muuttivat
Yhdysvaltoihin
Ankara arki
Olga muutti takaisin Pohjois-Amerikkaan
1920-luvun lopulla Heikki Väyrysen kanssa.
Heikki ja Vilhon vaimo Siiri olivat sisaruksia.
Kanadassa Olga asui Ontariossa
Kingstonissa. Olga lähetti joulupaketteja ja kirjoitti kirjeitä sisarille, veljille ja heidän lapsilleen.
Jaakko Juntunen oli lentäjänä sodassa; hän
haavoittui, kun kone ammuttiin alas. Myöhemmin Jaakko raivasi peltoa suosta ja rakensi
uuden Nevalan metsän reunaan noin kilometrin verran valtatiestä nuoren perheensä tarpeisiin. Vanha Nevala on sittemmin purettu.
Jaakko Juntunen vihittiin Kyllikki Haatajan
kanssa juhannuksena 1946 Vuolijoen kirkossa. Morsiustyttöinä olleet Raili Alm ja Sirkka
Hohtari (Anna-Kaisan tytär ja Idan tytär) saivat
vaaleansiniset silkkimekot ja mustat pikkukengät Olga-tädiltä Kanadasta.
Myöhemmin Olga lähetti joulujuhliin uudet
taftimekot. Joulupaketissa oli myös kahvia, teepusseja, riisiä, luumuja ja makeisia, ihmeellinen nukke, joka itki ja sulki silmänsä. Vaalean
punainen muovinen teekalusto oli käytössä vuosikausia ja siitä juotiin teetä oikeasti.
Olga tuli lähtönsä jälkeen ensimmäisen kerran käymään Suomessa vuonna 1955. Olga
ehti tavata isänsä Vihtorin. Vihtori menehtyi
Olgan Suomen vierailun aikana.
Vuonna 1969 Olga tuli puolisonsa Kassu
Ylijaskaran kanssa Suomeen. Vuonna 1983
Olga kävi tyttärensä Anjan kanssa Suomessa.
Olgan tytär Anja Oja, 82, elää lähellä Torontoa.
Hänen tyttärensä Debbie ja tyttärentytär Lena
ovat myös käyneet Suomessa.
Ida Edita Juntunen muutti Helsinkiin tammikuussa 1931. Ida-täti oli ateljeeompelija. Hän
ompeli hienoja leninkejä, puseroita, hääpukuja
ja iltapukuja. Ida Juntunen ja Johannes Hohtari
vihittiin 4.6.1938. Idan tytär Sirkka Hohtari tapasi amerikkalaisen Carl Henri Firleyn Helsingissä 1960-luvulla. He menivät naimisiin 1966.
Vuonna 1967 Ida muutti Kanadaan ja seuraavana vuonna Yhdysvaltoihin. Ida Hohtari kuoli
vuonna 2000 Floridassa.
Paluumuuttajat tulivat Suomeen vaikeaan
aikaan. Ensimmäinen maailmansota vuosina
1914 -1918, venäläistämiskausi, Suomen itsenäistyminen ja vuoden 1918 sota ja nälänhätä
vaikeuttivat perheen elämää.
Anna-Kaisa kertoi myöhemmin, että kerjätä piti. Anna-Kaisan kummitäti toi leivän esiliinansa alla, ettei kummitädin mies nähnyt sitä.
Kun nuorimmalle lapselle annettiin leipäpala
käteen, niin isommat siskot ryöstivät siitä palasen ja purivat Jaakon sormia. Näin muistelee Anna-Kaisa Juntusen tytär Raili Mertanen.
Vuolijoelta Vihtori ja Maria Juntunen lapsineen muuttivat Vuottolahteen, Nevalan tilalle.
Kajaanista Vuottolahteen on matkaa noin 27
kilometriä. Nevalasta käytettiin myöhemmin
nimeä Vanha Nevala. Nevalan pihapiiriin kuului talo, joka käsitti eteisen, pirtin, kaksi kamaria
ja ruokakomeron. Toisella puolen pihaa oli sauna, navetta, talli ja aitat.
Vihtori aloitti pellon raivaamisella. Rämeestä tuli pelto, johon kylvettiin ohra kasvamaan.
Rieskaan jouduttiin laittamaan myös petäjäistä
huonona vuonna. Lehmät tuottivat maitoa ja
pohjalainen juusto oli pullan ja kakun asemassa. Kahvin joukkoon voitiin pistää juuston palasia, jotka narisivat kivasti suussa. Maria pisti
kahviin suolaa.
Vihtorin ja Marian jälkeläisten
vaiheita
Michiganissa syntynyt Vilho Juntunen meni
naimisiin Siiri Väyrysen kanssa elokuussa1935. Vilho ja Siiri asettuivat asumaan Siirin
kotitilalle Uimaniemelle. Vilho oli taitava käsistään. Hänestä tuli muurari, joka käytiin hakemassa Otanmäen kaivoksen malmin
sulatusuunien muuraukseen. Maataloustöiden
ohella Vilho teki muuraustöitä Vuolijoella. Vilho oli rauhallinen ja huumorintajuinen. Sodassa Vilho oli pioneerikomppaniassa monessa
tiukassa paikassa Suomussalmella ja
Rukajärvellä, jossa venäläiset sotilaat uhkasivat tappaa, mutta suomalaiset murtautuivat
motista.
13
Lämmittelemässä Välimeressä ja
Jäämerellä jäähyttelemässä
Hilda Juntunen oli käynyt talouskoulun ja
osasi myös ommella. Hilda palveli nuorena
insinööriperheessä Helsingissä. Hilda meni
naimisiin Janne Eerolan kanssa sodan jälkeen.
Lapsettomana Hilda kannusti sisarusten lapsia opiskelemaan. Hilda luki itse paljon erityi-
I
Iida Juntusen ja Johannes Hohtarin häät 4.6.1938. Sulhasen vieressä hänen vanhempansa. Ylärivissä Anna
Kaisa Juntunen, Väinö Alm, Jaakko Juntunen ja Hilja
Juntunen.
sesti historiallisia romaaneja.
Hilda ja Janne matkustivat paljon. He kävivät Amerikassa, Italiassa, Ranskassa.
“Lämmittelemässä” Välimeressä ja Jäämeressä “jäähyttelemässä” Hildan sanojen mukaan.
Hildan sydäntä lähellä olivat erityisesti veljien
perheet Vuolijoella. Joka kesä Hilda ja Janne
kävivät Vuottolahdessa Jaakon ja
Uimaniemellä Vilhon perheiden luona.
Reitillä Vuolijoki-HelsinkiRuokolahti-Savonlinna-Helsinki
Anna-Kaisa Katri Juntunen (s.1914) oli
lempiniminä sisarusten käyttämä Kaija ja myöhemmin muiden käyttämä Katri. Anna-Kaisa
Juntunen muutti Vuolijoelta Helsinkiin 1934.
Kotiapulaisen paikka oli odottamassa. AnnaKaisan työnantajaperheen kesämökki oli
Kutveleen kanavan rannalla, Kyläniemen puolella Taipalsaaressa.
Kauppias Anna Almin perhe asui
Kutveleessa, kanavan toisella puolella Ruokolahdella. Perheeseen kuului Väinö, Uuno, Toini, Eila ja Martta sekä Aune. Väinö taisi päästä saattamaan Anna Almin kaupasta maitoa ja
14
jauhoja hakenutta Anna-Kaisaa kanavalle. Juhannuksena 1938 Anna-Kaisa Juntunen ja Väinö Alm vihittiin Kutveleessa. Väinö kuoli helmikuussa 1944 Satalinnan sotilassairaalassa.
Anna-Kaisa jäi leskenä kahden lapsensa,
Railin ja Paavon, kanssa asumaan
Kutveleeseen.
Vuoden 1945 juhannuksena, kun Ensoa
tyhjennettiin, Kutveleeseen tuotiin 2000
evakkoa, jotka jatkoivat seuraavina päivinä laivoilla Saimaan yli Mikkeliin. Evakkona
Kutveleen vinttikamariin majoittui Laatokan
kalastaja Väinö Huuska. Hän oli joutunut jättämään Viipurin läänin Pyhäjärven Sakkolassa
olleen kotinsa. Kutveleesta Huuskan matka jatkui Savonlinnaan.
Väinö Huuska palasi hakemaan Anna-Kaisa Almin mukaansa Säämingin Antosaareen.
Keväällä 1949, kun matkustajalaivat aloittivat
kulkunsa, Anna-Kaisa lapsineen, kaappeineen
ja kapioineen sekä yhden lehmän kanssa lähtivät Imatra II-laivalla Kutveleesta Savonlinnaan.
Matka kesti päivän.
Savonlinnasta muutettiin Helsinkiin tammikuussa 1952 Kallioon Fleminginkadulle. Vuonna 1954 perheellä oli edessä muutto Vaasankatu 9:ään ja vuonna 1959 muutettiin Vaasankatu neljään. Kalliosta tuli kotiseutu Anna Kaisa Katri Kaija Huuskalle (ent. Alm os. Juntunen.)
ja perheelle. Myös siskot Hilda ja Ida asuivat
Helsingissä. Myöhemmin sisarukset työskentelivät jopa samassa ompelimossa. Helsingin
Kutomo ja kravatti ja Nicole antoivat työtä
ompelijoille. Hilda kuoli vuonna 1986 ja Anna
Katri vuonna 1992.
15
JATKOSODASTA 70 VUOTTA
KOMENTAJAKAPTEENI ILKKA JUNTUNEN
ISÄNMAAN JA LAIVASTON PALVELUKSESSA SODAN VUOSINA
Teksti: Ritva Juntunen
Kuvat: Jussi ja Ritva Juntusen arkisto
Ennen vapaaehtoisen asevelvollisuuden
suorittamista Ilkka Juntunen oli jo kouluaikana
kuulunut Viipurin suojeluskuntaan vuosina
1924-1928. Ilkka Juntunen astui Laivaston palvelukseen ajankohtana, jolloin sitä oli juuri alettu voimakkaasti kehittämään. Aikaisemmin
laivastomme oli koostunut satunnaisesti maahan jääneestä venäläisestä asekalustosta. Viimein vuonna 1927 hyväksyttiin laivastolaki, joka
mahdollisti uuden laivaston rakentamisen. Ensimmäinen itsenäisessä Suomessa (vuonna
1930) valmistunut sota-alus oli sukellusvene
Vetehinen
Koulutusaikana Ilkka oli Kadettikoulussa
MP-osaston ja Merisotakoulun kadettina vuosina 1928-1931. Aliluutnantiksi hänet ylennettiin 1931. Ja saman tien hänet komennettiin
Suv- ja TorpLv:n MTV:n päälliköksi vuonna
1931. Sen jälkeen alkoivatkin koululaiva Suomen Joutsenen valtameripurjehdukset.
Ilkka Juntunen talvisodassa
Ilkka Juntunen palveli molemmilla
panssarilaivoilla sekä Ilmarisella että
Väinämöisellä. Ne olivatkin nuoren tasavallan
puolustusvoimien ylpeydenaihe. Ilmarinen valmistui 1933, vuotta myöhemmin kuin sisaraluksensa Väinämöinen.
16
Aliuutnantti Ilkka Juntunen
Ilkka Juntunen suoritti Merivoimien taktillisen
kurssin 1938-1939. Sen kuluessa hänet vuonna 1938 ylennettiin kapteeniluutnantiksi. Ilkka
Juntunen määrättiin vuonna 1939 tykkivene
Turunmaan päälliköksi. Talvisodassa Turunmaa
partioi Haapasaaren ja Koiviston alueella ja
varmisti miinanlaskua
Talvisotaan Ilkka Juntunen osallistui panssarilaiva Väinämöisen tykistöupseerina it-taisteluihin Saaristomerellä.
Sotavuosina alusten miehitys erosi hiukan
toisistaan. Väinämöinen miehitettiin pääasiassa hiukan vanhemmalla kantahenkilökunnalla.
Heihin kuului myös Ilkka Juntunen, joka tuolloin
oli 33-vuotias. Ilmarisen väki oli nuoria, etupäässä asevelvollisia, kadetteja ja reserviläisiä.
Tämä näkyi eniten vapaa-ajalla: Ilmarisen
väki oli innokkaampia urheilijoita ja metsästäjiä,
Väinämöisellä taas mieluummin pelattiin shakkia tai hiukan kalastettiin pitkäsiimalla tai
verkoilla
Väinämöinen otti osaa talvisotaan lähinnä
kiinteänä ilmatorjuntapatterina Turussa, lisäten
alueen ilmatorjuntavahvuutta olennaisesti.
Ilkka Juntunen jatkosodassa
Sotien aikana Merivoimat täydensi aluskalustoaan ostamalla aluksia ulkomailta ja rakentamalla niitä kotimaassa. Aluksia hankittiin
myös pakko-ottoina yksityisiltä ja sotasaaliina.
Sota-ajan tehtäviin jouduttiin sijoittamaan lisäksi kauppamerenkulun palveluksessa rauhan
aikana toimineita laivoja. Laivaston puutteet
tulivat esille vuoden 1944 Viipurinlahden taisteluissa. Hitaat tykistöalukset eivät pystyneet
estämään vihollisen etenemistä saaresta saareen.
Ja tällöin joutui ankariin taisteluihin myös Ilkka Juntunen. Jatkosodassa hän toimi vuosina
1941-44- laivastovoimien yhteysupseerina.
Tuolloin hän osallistui Somerin taisteluun 7.8.7.1942. Somerin saari sijaitsee itäisellä Suomenlahdella Lavansaaresta noin 12 meripeninkulman päässä. Venäläiset hyökkäsivät
linnakesaarta vastaan ensin ilmahyökkäyksin
ja sitten vartio- ja moottoritorpedoveneiden
voimin. Taistelut Somerin saaresta päättyivät
9.7.1941 suomalaisten voittoon, kun taisteluun
oli ottanut osaa melkein koko laivastomme.
Voiton päivä osui laivaston vuosipäivälle, jota
vietetään 9.7.
Samoihin aikoihin vuonna 1942 Ilkka Juntunen ylennettin komentajakapteeniksi. Mutta
Ilkka Juntusen taistelut eivät jääneet tähän vaan
hän osallistui heinäkuussa 1944 myös Teikarsaaren taisteluun, joka alkoi, kun neuvostoliittolaisten hyökkäykset Tienhaarassa ja TaliIhantalassa oli torjuttu.
Puolustuksen tehostamiseksi perustettu 22.
rannikkotykistörykmentti torjui ja viivytti
neuvostoliiton hyökkäystä rajuissa taisteluissa
Teikarilla ja Melansaarella useita
päiviä.Taisteluissa kaatui satakunta suomalaista sotilasta, lisäksi noin 250 sotilasta haavoittui. Taistelut vaativat arviolta yli tuhannen neuvostoliittolaisen sotilaan hengen. Saaria oli
puolustamassa enimmilläänkin vain noin 750
suomalaista. Onneksi Ilkka Juntunen säilyi fyysisesti täysin vahingoittumattomana.
Viipurinlahden taisteluissa 4.-7.7.1944 suomalaiset eivät menettäneet aluksia, mutta kaikki suuremmat alukset vaurioituivat
taistelukelvottomiksi. Vanhentunut ja hidas
tykistöaluksista koostunut laivastomme ei kyennyt vihollisen maapattereiden ja ylivoimaisten
ilmavoimien tulen alla suoriutumaan tehtävästään. Ne sitoivat kuitenkin vihollisen voimaa ja
helpottivat siten osaltaan painetta Teikarin puolustajia vastaan.
Luutnantti Ilkka Juntusen hääkuva
17
JUNTUS-SUKUA 90 VUOTTA YLÄKOTVAKKOJÄRVEN RANNALLA
Kotvakko
Kolakärryillä Kotvakolle
“PTRUU!”-komennolla Ottu Juntunen seisautti Perho-tamman Pihkarannan pihassa
heinäkuun 14. päivän iltana vuonna 1922. Otun
enon Tuomas Juntusen perhe ja muuttokuorma
olivat juuri päässeet perille Vieremän YläKotvakkojärven etelärannalle. Pitkä ja vaivalloinen matka Sonkajärveltä uuteen kotiin oli
Juntusilla takanaan. Sika oli pitänyt jättää
kolakärryistä hyllyvän suon taakse notkoon
odottamaan nousevaa päivää. Lehmät oli
talutettu järven rantaa pitkin pihaan, koska
Karankamäestä Kotvakolle juiperteleva 4–5
km:n pituinen polku oli suokohdista niin
upottava, että lehmät olisivat vajonneet liejuun.
Vajaa neljän ikäinen Aune Maria kävellä
varrittele jo omin jaloin, mutta Esa Ananias vauvaa Alina-äiti kantaa kiikutti sylissään. Hyvänä apuna tällä rasittavalla muuttomatkalla toimi Karmitsanmäen Ottu.
Juntusten muuttokesästä on kulunut nyt 90
vuotta, ja jo kuudes sukupolvi kotvakkolaisia on
nähnyt päivänvalon. Juhlavuoden kunniaksi on
paikallaan kaivaa
kätköistä joitakin
Kotvakkoon ja sen asujiin liittyviä muistoja. Aloitetaan Tuomas-isännästä, joka oli Ananias ja
Maria Juntusen seitsemästä poikalapsesta
ikäjärjestyksessä viides. Hän syntyi Jyrkän
Lehtomäessä 21.12.1888, mutta papinkirjoihin
lapsi merkittiin syntyneeksi 2.1.1889, jotta pojalle tsaarin armeijaan kutsu kävisi vuotta myöhemmin. Tuomas varttui Haapamäessä suuressa sisarusparvessa ja teki lapsesta alkaen
uutterasti maa- ja metsätöitä. Opinhaluisena
hän suoritti 22-vuotiaana metsätöiden ohessa
kansakoulun kurssin ja hakeutui myöhemmin
vielä maamieskouluun Viitasaarelle. Siellä miehelle avautui mahdollisuus oppia myös
sementtityöt, jotka Ylä-Savossa tuolloin olivat
vielä täysin tuntemattomia. Viitasaarelta palattua Tuomas olikin “simenttimestari”, joka
18
hankki
omalle ajalleen harvinaisen
kapistuksen, polkupyörän. Sillä hän polki pitkin pitäjiä aina 1950-luvulle saakka navettojen
sisustustöihin työromppeet viholaissäkissä
ritsalla. Pyöränsä mies risti “Volvoksi”. Vaimon
Tuomas löysi Rutakon kuulun Rautias-Kusti sepän Alina-tytöstä. Leselius-pastori vihki parin Iisalmen kirkon sakastissa 2.9.1917 Tuomaan kolmen sisaruksen ollessa todistajina.
Kärkkäinen ja Putkola -firman herrat olivat
saaneet houkuteltua Tuomaan Ylä-Kotvakolle
700 ha:n tilalleen jakomieheksi ja paikalliseksi
työnjohtajaksi, jolle asunnoksi annettiin vanha
vuokrapirtti. Muuttaessaan Kotvakon korpeen
Tuomas ja Alina aikoivat asua siellä vain tovin.
Alina ikävöi alkuaikoina Sonkajärvelle ihmisten ilmoille, mutta kun Putkolan tilasta ostettiin
40 hehtaarin palsta omaksi, järvi antoi kalaa ja
perhe kasvoi, Alinakin sopeutui Kotvakolle.
Pihkaranta-nimi vaihdettiin Uusirannaksi. Tilakaupassa saatiin kaupantekijäisiksi
lähipetäjiköstä pirtin hirret. Piilukirveellä kahtapuolta pinnatuista hirsistä rakennettiin kesällä
1927 uusi pirtti. Nurkat salvettiin piilolukolla.
Vanhaa pirttiä korotettiin samalla kuusi varvia.
Työssä oli mukana Sonkajärven sukulaisia
Tetrimäen Antti Juntusen (nuor.) johdolla. Iso
pirtistä tulikin, 7x 7 m, ja asukkaita siinä riitti
tuvantäydeltä vuosikymmenet.
Alina synnytti Aunen ja Esan lisäksi vielä viisi
lasta, joista keskosvauva Liisu eli vain vajaan
kesän. Muut Alinan vauvoista olivat vantteria,
painoipa kuopus peräti 5, 8 kg. Aune, Esa, Olavi (Olli), Kalevi, Marjatta ja Erkki kävivät töitten
lomassa kansakoulun, jonka perustajia isä oli.
Tuomas raivasi hartiavoimin peltoja ja niittyjä
järven rannoilta, kuokki, kynti ja kylvi. Pienellä
ketterällä Tuomaalla olivat niin fyysiset kuin
henkisetkin voimat valtavat. Mitään koneita ei
Kotvakolla koskaan ole ollut, eikä sähköjäkään.
Talvet Tuomas puursi metsätöissä, keväät
uitoissa ja kesät sementtitöissä. Uusien
rakennuksienkin kimpussa raadettiin koti-
pihassa. Pojat olivat isän opissa ja töissä heti
kun varreltaan varttuivat. Sota vei kaksi vanhinta
poikaa rintamalle, josta he palasivat
haavoittumattomina takaisin. Esa sai kuitenkin
sodasta pysyvän sairauden, joka vei hänet jo
38-vuotiaana hautaan. Sota-aikana lapsetkin
olivat aikuisten töissä toprakasti mukana. Jo
10-vuotiaana Erkki tienasi uitossa pussihousurahat, kun koplukalla sorkki itseään varttuneemman pojan kanssa tukkeja joella.
Iso pirtti – työn, ilon ja surunkin
tori
Kotvakko järveltä nähtynä
Kotvakon pirtti oli alusta alkaen metsä- ja
uittotyömiesten kortteerina. Parhaimmillaan
noilla saloilla oli käynnissä yhtä aikaa kuuden
eri firman savotat. Pirtissä yöpyi enimmillään
55 miestä. Talvisavotassa saattoi Kotvakolla
kortteerata jopa 21 hevosta. Sairaita hevosia
paranneltiin pirtissä. Työnjohtajat asuivat
Pikkukamarissa. Sopua siinä tarvittiin, kun
oma perhekin nukkui pirtissä aina syksyyn
1947, jolloin rojulana toimineen ikivanhan pirtin paikalle valmistui kolme kamaria. Alinaemäntä ruokki kymmeneen henkeen nousseen
kotiväen lisäksi savottalaiset ja hoiti karjan.
Omasta takaa oli perunat, liha ja kala ja niiden
lisäksi firmat toivat tarpeita, joista Alina laittoi
kyökissä ruuat. Ruisleipiä emäntä paistoi savotta-aikaan noin tusinan päivittäin, toisinaan
pirtin pitkän pöydän kansi käännettiin
leivinlaudaksi aamuin ja illoin, jolloin uuniin
hetkautettavia 1,3 kg:n leipiä paistui kaksi tusinaa päivässä nälkäisiin suihin. Tiskitkin veivät aikaa. Tiskivesi oli kannettava mäen alta
järvestä, ruokavesi sen sijaan ajettiin lähteestä rapun eteen sammioon.
Pirtti oli kuin tori. Sinne saapuivat ympäristön asukkaat usein kertomaan huoliaan ja hakemaan apua, jota Juntusilta tiesivät aina saavansa. Pirttiin porhalsivat kinkerivieraat
rovastin kuulusteltaviksi. Pirtissä tehtiin talvella kaikki tarvekalut. Siellä nakutteli suutari väelle lapikkaat, siellä kehrättiin, karstattiin,
kudottiin kankaat ja sukat. Siellä kerittiin lampaita ja kätkyessä souvatettiin lapset. Siellä
sairastettiin ja välistä siellä riemuittiinkin. Tuomaan kiertokoulunopettaja Liisa- sisar ollessaan lähiseudulla opettajana järjesti veljen pirttiin kerhotapahtumia ja -juhlia, jolloin pirtti koristeltiin. Kun Tuomas täytti 60, tuli läheltä ja
kaukaa sukua ja naapureita talvipakkasella
hevoslasteittain. Lahjaksi päivänsankari sai
keinutuolin, jossa hänet nostettiin kohden pirtin lakea ja huudettiin kolminkertainen “Eläköön!”. Outo oli sana lapsenlapsille, jotka kertoivat ukin rikastuvan, koska hänelle huudettiin
“Elä kööhy!”
Iloista eloa pirttiin toivat lähiseudun
korpikontujen tansseista yöllä palaavat nuoret,
jotka jatkoivat ilonpitoa Juntusen pirtissä kotimatkallaan. Riemukkaita olivat myös vanhimman ja nuorimman pojan häät, joita tanssittiin
suuren vierasjoukon kera. Pelimanneja oli
omasta takaa, sillä kaikki neljä veljestä olivat
musikaalisia ja soittivat useita instrumentteja.
Esa oli jo kansakoulussa rakentanut kanteleen,
myöhemmin hän teki mandoliineja. Ensimmäisen haitarin pojat ostivat 1947, ja se oli
“möyhäkkä peli”. Olli oppi korvakuulolta jo kolmessa viikossa soiton taidon niin, että siitä
alkaen hän pystyi soittaman paikalliset
iltamatanssit. Myöhemmin Olli oli kysytty
pelimanni pidoissa. Myös viulun soiton taidon
Olli osasi. Alina-emännällä oli kaunis lauluääni,
ja laulelun lirkutus kuuluikin alinomaan emännän tehdessä töitä.
Juntusella sunnuntai pyhitettiin aina. Silloin
isännän näki joutilaana. Eläimet ruokittuaan
mies istui veitsellä ajamaan viikon partansa.
Tämän tehtyään hän istahti lukemaan tilaamaansa Suomen Kuvalehteä. Kun nämä pyhään kuuluvat seremoniat oli suoritettu, isäntä
istui pirtin pitkän pöydän ääreen ja otti
virsikanteleensa, jolla säestäen hän lauloi virret “Iloitse morsian “ ja “Avion tänne asetti Ju19
mala onneksemme”, tai toisen näistä.
Öljylampun valossa tehtiin puhdetöitä. Puheesta eikä puheenaiheista ollut koskaan pulaa. Tuomas sanoi olevansa “kansainvälinen”
mies, ja hänet kyllä tunnettiin melko laajalti.
Miestä myös arvostettiin kaikkialla, missä hän
liikkuikin. Tuomas oli sovittelija kiperissä tilanteissa ja kunnallisissa luottamustehtävissäkin
hän toimi. Syksyllä 1955 Iisalmen Sanomat
kävivät Kotvakon pirtissä tekemässä jutun
metsätöistä ja Tuomaasta. Lehden etusivulla
jutun otsikkona komeili “Euroopan puheliain
mies”. Sellainen oli Kotvakon Tuomas.
Tuula Hyyrö on häärinyt Kotvakon emäntänä vuodesta
1995
Hiljentynyt tienoo
Kotvakon korpeen ei jäänyt yksikään talon
lapsista kivikkopeltoja viljelemään, vaan kukin
etsi perheen perustettuaan leipäpuunsa muualta. Lastenlapsia siunaantui Tuomaalle ja Alinalle 15, joista
7 on asunut osan
varhaislapsuudestaan mummolassa. Aunen
vanhimmat tytöt Tuula ja Tarja sekä Marjatan
esikoinen Jari varttuivat Kotvakolla vauvasta
aina kouluikäisiksi asti.
1960-luvulla savotat hiljenivät Kotvakon saloilla, ja seutukunnalla olleet noin 50 asumusta
autioituivat toinen toisensa jälkeen.
Juntusellakin asui vain kaksi vanhusta. Kun
Tuomas keväällä 1964 halvaantui, maataloustyöt oli lopetettava sekä hevonen ja karja
hävitettävä. Vielä senkin jälkeen vanhukset
20
sinnittelivät kaksin jonkin aikaa tilallaan, jonka
saivat myytyä osina jälkeläisilleen. Tuolloin juuri eläköitynyt Aune-tytär osti miehensä Antti
Heikkisen kanssa rakennukset ja niiden ympäriltä tontin kesäpaikaksi, jolle he antoivat
Kotvakko-nimen. Erkki-kuopus osti pelto- ja
metsäosia. Loppuosat tilasta siirtyivät muille
perillisille. Näin järven ympärille jäi Juntus-suku,
jonka hallussa Tuomaan ja Alinan hankkima tila
on edelleen, tosin viiteen osaan pilkottuna.
Heikkiset muuttivat Kotvakon kesäkodikseen, josta purkivat pajan, riihen ja ladot,
rakensivat uuden hirsisaunan ja korjailivat paikkoja. Aune sai kaipaamansa oman puutarhamaan, joka kukoisti monta kesää. Aunen terveys kuitenkin petti jo ennen kuin hän täytti 60,
ja Kotvakko jäi pääosin Antin “päivätyökeskukseksi”. Tyttäret perheineen lomailivat
Kotvakolla, ja vävyt auttoivat Anttia purku- ja
korjaustöissä. Elokuussa 1982 Antin elämä
päättyi yllättäen sydäninfarktiin. Kotvakko siirtyi kolmelle tyttärelle yhteiseksi lomapaikaksi,
josta käytännössä kukaan ei oikein huolta kantanut. Rakennukset ränsistyivät, vesakot valloittivat alaa ja Antin pelloille istuttamat kuusikot
jäivät hoitamatta. Alennustilaan joutuneelle
Kotvakolle yritettiin löytää ratkaisua. Lopulta
Tampereelle muuttanut Heikkisten esikoinen
Tuula Hyyrö suostui v. 1995 ostamaan sisarosuuden. Rakennukset ja tontti, josta osa
lohkaistiin Telma-sisaren Juha-pojalle, siirtyivät
silloin Tuulan haltuun, jolla ne ovat edelleen.
1990-luvun lopulla Tuula miehensä Sepon
ja helsinkiläisen Panu-poikansa perheen kera
aloitti Kotvakon asuinrakennuksen entisöinnin.
Kunnan perinnearkkitehti piirsi talosta piirustukset, jotka ovatkin ainoat, jotka talosta koskaan on tehty. Vuosituhannen taitteessa talon
katto ja savupiiput oli korjattu, talo kengitetty ja
punamullattu ja ikkunakarmienkin kunnostus
aloitettu. Oli aika kutsua suku koolle. Tuulaemäntä on 2000-luvulla neljä eri kertaa kutsunut sukutapaamiseen Kotvakolle kaikki Tuomas ja Alina Juntusen jälkipolveen kuuluvat.
Kiitettävästi on sukua Kotvakolle
kokoontunutkin. Ruotsin Trollhättanista asti
Kalevin poikia on aina ollut läsnä, vaikka kiireisiä toimitusjohtajia ovatkin. Tapaamisissa on
syönnin ja iloisen puheensorinan ohessa myös
musisoitu sekä muisteltu ukkia ja mummua.
Kotimuseoksi muuttunutta taloa on tutkittu esi-
ne esineeltä. Tuomaan ja Alinan kaksi nuorinta
lasta, Marjatta ja Erkki, elävät edelleen virkeinä
Vieremällä ja he Erkin Irja-vaimon kanssa ovat
opastaneet Kotvakon perinnetöissä
sukutapaamisissa, joihin on osallistunut 35–40
henkilöä kerrallaan. Syksyllä 2012 Kotvakkojuurisia henkilöitä on 51 ja lisäksi sukuun kuuluvia puolisoita parikymmentä.
Hiljaiseksi on Kotvakko tienoineen käynyt.
Soitto ei siellä enää soi. Kännykän pirahdukset
ovat ainoita soittoääniä, ja nekin vain muutaman kesäviikon aikana. Talonväki on vähäpuheista, Tuomas-ukin kaltaisia porinoijia heissä ei ole. Niin Tuula, Seppo kuin Panukin sekä
Panun ex-puoliso ovat tohtoreita. Panun tuore
kihlakumppanikin väsää väitöskirjaansa. Niinpä Kotvakosta on tullut ajattelijoiden areena.
Onneksi näillä ihmisillä ei kuitenkaan peukalo
ole aivan keskellä kämmentä. Taloa entisöidään
jatkuvasti ja saunakin on sisältä uusittu. Liiteriaittarakennus on korjauksen alla. On myös onnistuttu saamaan avuksi perinnekorjauksen taitavia mestareita ja apureita. Sukuakin on kiittäminen talkootyöstä. Kotvakolla kunnioitetaan
myös menneiden sukupolvien tapoja, esim. jokaiselle paikalle osuvalle nostetaan kahvipannu
liedelle. Alina-mummun sääntö “Siitä vieraasta ei tykätä, jolle ei lähtökahvia keitetä” pätee
yhä. Toistaiseksi on jokainen tulija ja lähtijä
kahvitettu, sillä tykättyjä ovat kaikki Kotvakon
korpeen hyvissä aikeissa navigaattorin avulla
tai ilman sitä saapuneet ja saapuvat.
Kirjoitus: Tuula Hyyrö, Kotvakon emäntä
Kuvat: Tuula Hyyrön arkisto
YLÄ-SAVON
JUNTUSTEN
TAPAAMINEN
JYRKÄN
RUUKILLA
Olli ja Liisa Juntunen ovat lähteneet 200
vuotta sitten Juntusrannasta etsimään itselleen
“leveämpää leipää”. He ovat päätyneet Sonkajärven Jyrkän Salmisenmäkeen. Menneen
kesän heinäkuun 14. päivänä Kaarina
Pikkarainen sekä Risto ja Unto Juntunen kutsuivat Ollin ja Liisan jälkipolvea Jyrkänkosken
rautaruukille sukutapaamiseen 200-vuotisjuhlan kunniaksi.
Tilaisuus alkoi Juntusten sukuviirin nostolla
ja Juntusten juhlamarssilla. Tervetulotoivotuksen tilaisuuteen esittivät Risto ja Unto
Juntunen. Kunnan tervehdyksen tilaisuuteen toi
kunnanvaltuuston puheenjohtaja Mikko Mustonen. Paavo Juntunen esitti Juntusten sukuseuran hallituksen tervehdyksen.
Ruukintuvassa oli ohjelmaa Olli Juntusen
sukuhaaran vaiheista. Tuula Hyyrö ja Arto Juntunen olivat laatineet tapaamista varten historiaesityksen Kotvakosta ja sen jälkipolvista. Oli
myös runsaasti vapaamuotoisia kertomuksia
ja muisteluita.
Anni ja Saila Juntunen, Pentti ja Paavo Juntunen sekä
Tuula Hyyrö.
21
JUNTUSET HARRASTAVAT
Golfareita kolmessa
sukupolvessa
Teksti: Ritva Juntunen
Kuvat: Kristiina ja Juhani Juntunen
Golfareita kolmessa sukupolvessa. vas. Aaron, Matti ja
Jussi Juntunen.
Kesäisenä päivänä voi löytää 3-polvea Juntusia Talin golfkentältä. Jussi-vaari ja pojanpoika Aaron ovat innostuneina lähipelikentällä.
Aaronin isä Matti on kaivanut golfmailat
“naftaliinista” jonne ne joutuivat opiskeluvuosien
aikana, ja harjoittelee lähtölyöntiä. Aaronin
serkku ja Jussin tyttären poika Miko on eri puolella kenttää kilparyhmän kanssa harjoittelemassa valmentajan johdolla .
Golfin ja Talin kentän historiaa
Golfin juuret ovat Hollannissa ja Skotlannissa pelatuissa samantyyppisissä peleissä. Ensimmäinen golfkenttä rakennettiin Skotlantiin
1672 ja golfseura perustettiin 1774.
Tiettävästi ensimmäisen kerran golfia on
harjoiteltu Suomessa vuonna 1902, jolloin Tsaa22
ri Nikolai II varten oli Virolahdelle raivattu pieni
pellonpätkä pallon lyömistä varten.
Suomen ensimmäinen golfklubi, Helsingin
golfklubi, on perustettu 1932. Tällä hetkellä
Suomessa on noin 130 golfklubia ja yli
140.000 rekisteröityä pelaajaa. Ensimmäisen
kerran golfia pelattiin virallisesti Suomessa
Helsingissä Töölön pallokentällä 1931 ja 1932.
Talin kartanon alueelle rakennettiin vaatimaton
9-reikäinen kenttä, joka otettiin käyttöön kesällä
1933.
Vuodeksi 1940 suunnitellut olympialaiset
toivat vauhtia myös Suomen golfiin. Kisoissa
piti olla käytössä 18-reikäinen kenttä. Kisojen
innoittamana Suomeen perustettiin myös 3
muuta kenttää: Viipuriin, Poriin ja Aulangolle.
Sota kuitenkin peruutti nämä suunnitelmat.
Talvisodan alussa Talin maneesista tuli ensin suuri hevosten ottopaikka, josta hevoset
lähetettiin eri puolille rintamaa. Talvisodan kuluessa maneesista tuli 700 sotavangin kokoomapaikka. Klubitalo oli talvisodan aikana osittain armeijan majoitustiloina. Mutta varsinaista
golfin peluuta talvisota ei pahemmin häirinnyt.
Talvisodan jälkeen pelaaminen Talissa jatkui
taas normaalisti.
Kesällä 1941 golfkausi loppui heti Juhannuksesta jatkosodan alettua. Kenttä suljettiin
saman tien ja armeija valtasi taas paikat. Keväällä 1942 kuusi peliväylää pidettiin pelikunnossa talkoovoimin. Muut väylät kasvoivat heinää, joka myytiin armeijan hevosille. Väylien
ympärillä olevat 15 hehtaaria istutettiin perunalle. Kesäkuussa 1944 saksalaiset tulivat Taliin
ja perustivat radioaseman lähettimineen. Sodan jälkeen golfkenttä kunnostettiin ja laajennettiin vähitellen.
Jussi Juntusen golfharrastus
alkoi 1950-luvulla
Pulakauden hellitettyä golfin peluu elpyi
taas. Juhani (Jussi) Juntunenkin hakeutui 10vuotiaana koulupoikana 1950-luvun puolivälissä Talin golfkentälle aluksi ns. caddienä eli
mailapoikana. Jussin perhe asui lähellä Talia
Munkkiniemessä, jonka pojilla oli tapana hankkia taskurahaa pelaajien mailapoikina sekä
keräämällä ja myymällä kentälle kadonneita
palloja.
Tuntuma golfiin katkesi kuitenkin muutamaksi vuodeksi kunnes 1980-luvun alussa golfista
innostuneet ystävät vetivät Jussin ja Ritvan golfin pariin ja Talin jäseneksi. Nuorin lapsemme
Matti innostui myös ja aloitti golfin opettelun 10vuotiaana. Jussi harrasti golfia myös ulkomaille suuntautuneiden loma- ja työmatkojen yhteydessä. Ritva joutui jättämään golfin terveydellisistä syistä jo 1990-luvun alussa, mutta on tarvittaessa valmis caddyksi.
Jussi-vaarin golfinpeluuta seurasi tarkkaan
tyttärenpoikamme Miko Juntunen, joka eteni
taidoissaan kovaa vauhtia ja on nyt jo 17-vuotiaana kilpavalmennettavien joukossa. Eri kilpailut ovat vieneet hänet ympäri Suomea oleville kentille. Vaari Jussi ei ole taidoissaan pysynyt perässä. Mutta golf on siitä hyvä laji, että
rinnakkain voi pelata taidoiltaan hyvinkin eritasoisia pelaajia. Ja ns. tasoitusjärjestelmä
mahdollistaa eritasoisten kilpailijoiden tulosten
vertaamisen.
Kesällä 2012 liittyi golfaavien Juntusten
joukkoon Matin poika Aaron (3 v), joka kävi ns.
Pikku - Tiikerikurssin, joka on leikkimielistä
tutustumista lajiin ja sen sääntöihin.
Nykymuotoinen golf on kaikenikäisille ja
tasoisille
sopiva
laji
toimivan
tasoitusjärjestelmänsä ansiosta. Järjestelmä
antaa mahdollisuuden kilpailla keskenään tasavertaisesti. Tämän vuoksi juuri golf on
valikoitunut myös meidän perheemme yhteiseksi lajiksi jo kolmannessa polvessa. Muitakin urheilulajeja perheessämme on harrastettu
kuten tennistä, judoa käsipalloa, jääkiekkoa ja
joogaa. Mutta vain golf on osoittautunut lajiksi
jota voi pelata lähes vauvasta vaariin.
Antti Juntusen autot
Kiinnostukseni Antin autoharrastukseen
heräsi saatuani häneltä kolmatta Juntus-kirjaa
varten täytetyn sukutietolomakkeen.
Lomakkeessa Antti ilmoittaa harrastuksekseen
Ford Mustang -autot. Koska itsekin olen ollut
jonkinlainen “automies” ihan pienestä pitäen,
päätin ottaa tarkemmin selvää Mustang –harrastuksesta.
Poutaisena alkusyksyn päivänä ajelin
Hammaslahteen, joka sijaitsee Joensuun eteläpuolella kuutostien tuntumassa. Olin lähtenyt
hyvissä ajoin liikkeelle ja olin etuajassa paikalla, joka näytti olevan jonkinlainen autovarikko.
Hyvissä ajoin oli Anttikin tullut paikalle. Siellä
hän jo odotti minua. Antti kertoi, että hän on
vuokrannut harrastustaan varten tiepiirin entisen varikkohallin.
Hallin vieressä seisoi yksi rivi Antin
harrasteautoja. Pihan laidassa olevassa
katoksessa säilytettiin toisten autoharrastajien
omistamia autoja entisöintiään odottamassa.
Joukossa oli muutama harvinaisuuskin. Pihan
keskialueen täytti kirjava joukko erilaisia ajoneuvoja, joista mahdollisesti osa tulee aikanaan
kulkemaan alan tapahtumissa ihailtavina.
Antin omistamien autojen rivistössä oli Ford
Escorteja ja pari isoa amerikkalaista V8 Fordia. Nopealla silmäyksellä sain vaikutelman,
että tuo autorivistö on alueen parhaimmistoa.
Itse varikkohalli on todella upea paikka autoharrastajalle. Tulipa mieleen, että jos olisin
osakkaana moisessa hallissa, niin minullakin
saattaisi olla joku harrasteauto. Hallin peräpäässä oli säilytystilaa muutamalle suurellekin
autolle. Toisessa päässä olevassa korjaamohallissa oli säilytyksessä peiton alla viimeisen
päälle hyvin hoidetun näköinen Opel Omega,
Antin puolison Sadun ajopeli “parempiin
ajoihin”. Lämmitetyssä korjaamohallissa oli runsaasti tilaa parinkin auton huolto- ja
entisöintitöitä varten. Hallissa on aikoinaan ollut autonosturi, jollaisen hankkimista Antti on
suunnitellut.
Rakennuksessa on vielä keittiö oleskelutiloineen vessoineen ja varastoineen. Antti tuumaa, että joku poikamies voisi asuakin siellä.
Siitä olen samaa mieltä.
Hallirakennuksen takaosassa
on
säilytyksessä Antin silmäterä, tummanpuhuva
23
Mustang ‘99 GT.
Saan vaikutelman, että arvokas Mustang on
aika harvoin ajossa. Liikkeellä näyttelytapahtumissa tietenkin ja mahdollisesti myös
poutaisina kesäpäivinä. Antti kertoo, että
Mustang oli American Cars Show–tapahtumassa näytteillä vuonna 2004. Ennen tapahtumaa hän muistelee kiillottaneensa Mustangia
viikon ajan.
Arkisissa ajoissa Antilla on käytössään Ford
Escort. Samanlainen ajopeli arkikäyttöön on
myös Satu-puolisolla. Antti kertoo, että hänen
ensimmäinen autonsa oli Ford Escort. Hän oli
silloin 17-vuotias. Tuo Escort oli käytössä 10
vuotta. Seuraava Antin auto oli Ford Focus.
Tavoitteena oli ajaa silläkin 10 vuotta. Täsmälleen tuon ajan kuluttua Focus vaihtui Mustangiin.
Hallissa on lisäksi todella isokokoinen
farmarimallinen Ford V8. Auton pituus on yli viisi
ja puoli metriä ja leveys runsaat kaksi metriä.
Amerikassa moiset kulkupelit toimivat aikanaan aivan yleisesti “kauppakassin” tehtävässä. Eipä meikäläisten markettien
pysäköintiruudut riitä tuollaiselle kauppakassille. Tuo Ford on edelleen käyttöautona silloin
kun on tarve isomman ryhmän tai tavaramäärän kuljetukseen.
Sokerina pohjalla säilytystilassa on Antin
lapsuudenajan perheen Ford Granada ‘76.
Kaksiovinen erikoismalli, jollaista ei Suomessa ollut myynnissä. Se on ostettu uutena Ruotsista, jossa perhe asui Antin varhaislapsuuden
aikana. Antti muistelee perheen Norjan matkoja, jolloin hän matkusti ison auton takapenkillä.
Auto on sittemmin kiertänyt useammalla
omistajalla. Ovat käytön jäljet jääneet siihen.
Antti sai hankittua auton itselleen ja se on projektina kunnostusta ja entisöintiä odottamassa.
Tuosta lapsuuden perheen Granadasta hän sai
kipinän Fordeihin.
24
Autoihin liittyvässä järjestötoiminnassa Antti
on ollut aktiivinen. Mustang –clubin jäsensihteerin tehtävää hän hoiti kahdeksan vuoden
ajan. Edelleen hän harrasteautolehden,
Spinneri –Magazinen avustava toimittaja. Hän
on tehnyt lehteen lukuisia artikkeleita.
Lempäälässä asuessaan hän oli paikallisen
autokerhon, Vehicle ry:n puheenjohtajana viisi
vuotta.
Hyrynsalmelta lähtöisin oleva Antti on suorittanut rakennusinsinöörin tutkinnon PohjoisKarjalan Ammattikorkeakoulussa. Hän toimii
suunnitteluinsinöörinä Joensuussa Ramboll Oy
– konsulttitoimistossa. Yritys suunnittelee
kunnallistekniikkaa kaupungeille ja kunnille.
Vaativan työnsä vastapainoksi Antilla on
monipuoliset harrastukset. Autoharrastuksen
lisäksi metsästys on hänelle läheinen asia.
Metsästyskortin hän suoritti kolmentoista vuoden iässä. Metsästys seurassa 15 – vuotiaasta ja hirviporukassa 18 – vuotiaasta asti.
Olin syyskuun loppupuolella tapaamassa
Anttia. Saman viikon lopulla alkoi hirven
metsästysaika. Viikonloppu oli tosi sateinen.
Myöhemmin sain kuulla, että rankasta sateesta
huolimatta oli Antin hirviporukka ollut metsällä
Hyrynsalmella. Olivat kaataneet yhden hirven.
Antin ja Sadun kanssa istumme kahvipöydässä keskustelemassa myös sukuseuran asioista. Isänsä Arton innostamana Antti liittyi sukuseuran jäseneksi. Ilmenee, että Kalle Juntunen
on aikanaan ollut Antin opinto-ohjaaja.
Lieneepä Kallekin antanut innostusta sukuseuran asioihin paneutumiseen. Joka tapauksessa Antti on aidosti kiinnostunut Juntusten
sukuhistoriasta. Tuollaista nuoremman jäsenistön aktiivisuutta tarvitaan kehittyvässä järjestötoiminnassa.
Miellyttävän
tapaamisen
ja
keskustelujemme jälkeen vielä silmäys Antin
klassikko Suzuki ‘85 –moottoripyörään, joka on
edelleen liikennekäytössä.
RJ
JUNTUSET MATKAILEVAT
Automatka Italiaan vuonna 2012
Teksti: Riku Juntunen
Kuvat: Anneli ja Riku Juntunen
33 vuoden karavaanarimatkakokemuksemme on vetänyt meitä edelleen tien päälle.
Jo talvella suunnittelemaan tulevan kesän Italian matkaa. Pääasiallisen reitin suunnittelutyön
teki vaimo totutulla matkojemme kartanlukijan
rutiinilla. Minun tehtäväni oli perehtyä ajoneuvon varusteluun. Mukaan tuli yllättävän paljon
tavaraa puolentoista kuukauden matkalle. Olipa auton takatallissa jopa matkapesukone
leirintäalueilla pestävää pyykkiä varten.
Tien päälle
Kajaanista autolla Eurooppaan lähtijän on
varauduttava yhden päivän ajoon matkalle
lähtösatamaan. Kuuden tunnin lähes yhtämittaisen ajon jälkeen saavuimme tutuksi tulleelle Rastilan leirintäalueelle Helsinkiin.
Naapuripaikalle sattui tulemaan toisenlainen
karavaanari. Entisaikojen mallin mukainen
puusta rakennettu “Lännen vankkuri”, jonka veturina oli vanha Deutz –maataloustraktori. Tuon
yhdistelmän nopeus oli 40 kilometriä tunnissa.
Tavoitteena tuolla matkalaisella oli körötellä
Euroopan pohjoiseen ääripäähän Nordkappiin.
Kylläpä siinä aikaa vierähtää ennen kuin reissu on tehty!
Toukokuun viimeisenä päivänä pääsimme
Vuosaaren satamassa vihdoin monen tunnin
odottelun jälkeen ajamaan laivaan. Ison laivan
lähtöselvitys ja lastaaminen vaativat aikansa.
Laivamme Nordlink oli valmistunut Italiassa
Anconan telakalla vuonna 2007. Sillä laivalla
meidän piti palata edelliseltä Italian
matkaltamme. Laivan valmistuminen oli viivästynyt. Silloin jouduimme palaamaan Suomeen
rahtilaivalla.
Nyt olimme menossa laivalla Rostockiin. Itäisen Saksan kautta ajaminen kiinnosti, koska
emme olleet matkailleet siellä aikaisemmin.
Toisen meripäivän iltapäivällä laiva pysähtyi
pariksi tunniksi Gdyniaan. Sinne purkautui
melkoinen matkustajajoukko. Nyt vasta
havaitsimme, että mekin olisimme voineet
aloittaa Euroopan ajomatkamme Puolan
Gdyniasta. Sieltä olisi ollut hyvä yhteys Saksan
moottoritielle Berliinin kohdalla. Olisipa tuolla
reittivalinnalla säästynyt jonkin verran rahaakin.
Seuraavana aamuna alus oli Rostockin
satamassa yli puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Viivästys ehkä tuulisen sään vuoksi. Tien
päälle pääsimme kello 8 maissa. Runsaan
kahdeksan tunnin ajon jälkeen olimme jo Baijerissa. Päivän aikana olimme tulleet 750 kilometriä lähemmäksi suunnittelemiamme Italian lomakohteita. Yöpyminen kuuden muun
karavaanarin seurassa Ingolstadtin kaupungin
lähellä olevalla maksuttomalla leirintäpaikalla,
“vapaaparkissa”. Paikalla on mahdollisuus
tankata tuorevettä ja tyhjentää kemiallinen WC.
Italiaan ja Garda-järvelle
Aamulla reippaasti Münchenin ohi kohti Itävaltaa. Itävallan moottoriteillä on tiemaksuvelvollisuus. Rajalta oli ostettava Vignette,
maksulappu tuulilasiin. Halvin tiemaksutarra oli
voimassa kymmenen päivää ja maksoi kahdeksan euroa. Me tarvitsimme Vignetteä vain
yhtenä päivänä lyhyehköä matkaa varten Innsbruckiin ja Brennerin solan alkuun. Brennerissä
oli vielä yksi maksu. Rajanylitys Brennerin solan kautta Italiaan on helppo. On ensin pitkää
ylämäkeä ja sitten pitkää alamäkeä kunnes
olemme Italian puolella.
Matkamme ensimmäinen pääkohde on
Garda –järven pohjoisosassa sijaitseva Riva
del Garda. Gardan rannalle laskeudutaan alas
jyrkkää vuoristotietä. Päivä on sateinen, joten
varovainen ajo on tarpeen. Navigaattorimme
“Tomppa” ohjaa täsmällisesti rannan tuntumassa sijaitsevalle Bavaria leirintäalueelle. Tuo
25
Riva del Garda
lomapaikka sijaitsee Rivan kaupungin laitamilla liikekadun ja rannan välissä. Oivallinen paikka, kauppojen ja ravintoloiden palvelut ovat pienen kävelymatkan päässä ja Garda –järven
ranta aivan äärellä.
Sade jatkuu yhä. Syömme lounasta ja odottelemme sateen taukoamista. Alue on niin märkä, että ulos ei voi mennä ilman kumisaappaita. Myöhemmin iltapäivällä sade lakkaa. Toivottavasti alue alkaa kuivua niin että “pihavarustus” voidaan purkaa paikalleen ja laittaa
leiri pystyyn.
Seuraava päivä on aurinkoinen, jopa helteinen. Lähdemme kävellen rantatietä Rivan
keskustaan, jonne on parin kilometrin verran
matkaa. Rannalla on paljon ihmisiä. Osa lekottelee ruohikolla aurinkoa ottamassa, osa kävelee pitkin rantatietä. Myös pyöräilijöitä on runsaasti omalla väylällään. Kaupungin keskusta
on mielenkiintoinen vanhoine rakennuksineen,
kapeine kujineen sekä hotelleineen,
kauppoineen ja ravintoloineen. Rantaan tulee
matkustaja-aluksia tuoden matkailijoita valtavan järven toisesta päästä. “Hiljaisen kansan
maisemista” kun olemme, niin ihmisten paljous
on aina elämys.
Bavaria- leirintäalueella viivyimme muutaman päivän lämpimästä säästä nauttien pyykkiä pesten ja varastoja täydentäen. Säiliöt tyhjennetään ja tuorevesitankki täytetään. Vesi26
sadetta taas saatiin oleskelumme viimeisenä
päivänä. Illalla syömme lähiravintolasta haetut
pitsat. Eivätpä olleet kovin kaksiset
italialaisiksi. Syy siihen varmaankin oli
pitsanpaistajien hirveä kiire. Ravintola oli täynnä väkeä ja enemmistö näytti tilaavan pitsaa.
Seuraavana aamuna on lähtö kohti Toscanaa
ja Sienan kaupunkia. Leirin purku ja sitten nukkumaan hyvissä ajoin.
Herääminen aamuvarhain, aamiainen ja
leirinnän maksu. Sitten taas tien päälle. Alkumatka Roveretoon, ylös vuoristoon nousten
sujui jonossa tuskallisen hitaasti, aivan kävelyvauhtia ja välillä pysähdellen. Stradalla, moottoritiellä on sitten taas reipasta menoa. Tavallisella ja ajoittain hyvin huonopäällysteisellä tiellä meno on paljon hitaampaa. Monien aika
hankalienkin kiertoliittymien kautta Tomppa
opasti ihan oivallisesti Siena Colleverde –leirintäalueelle. Tämä alue on mäkinen, jonka
vuoksi säiliöiden huolto on vähän työlästä.
Siena ja San Gimignano
Sienan historiallinen keskusta sisältyy Unescon maailmanperintöluetteloon. Antiikin ajan
Etruskien kerrotaan olleen Sienan alueen ensimmäiset asukkaat . Legendan mukaan kaupungin on perustanut Rooman perustajan
Romuluksen poika Senius. Romuluksen ja
Remuksen kuvia näkee siellä täällä, nähtiinpä
yksi patsaskin siitä aiheesta.
Siena on upea matkailukohde vanhoine
rakennuksineen ja kapeine kauppakujineen.
Erityinen elämys on Piazza del Campo, laaja
keskusaukio jota ympäröivät lukuisat ravintolat ja matkamuistomyymälät. Erikoinen tapahtuma on Palio di Siena, aukiolla järjestettävä
laukkakisa , jossa seitsemäntoista kaupunginosan ratsastajat ottavat mittaa toisistaan. Kilpailu järjestetään vuosittain heinäkuun alussa
ja elokuun puolivälissä. Tässä vaiheessa matkaamme kesäkuu oli vasta puolivälissä, joten
laukkakisa
jäi
meiltä
näkemättä.
Suunnitelmissamme oli käydä katedraalimuseossa Museo dell´Opera del Duomossa .
Pettymykseksemme jouduimme vain katselemaan sitä ulkopuolelta, koska emme voineet
lähteä kapuamaan Duomoon jyrkkiä portaita
pitkin.
San Gimignano on pieni keskiaikainen
tornien kaupunki Firenzen ja Sienan kupees-
sa. Historiatietojen mukaan kaupungissa on
ollut lähes sata tornia. Luonnonvoimien ja sotien vuoksi niiden määrä on vähentynyt neljääntoista. Kaupungin historiallinen keskusta on
Unescon maailmanperintöluettelossa.
Ajaessamme
San
Gimignanoon
navigaattoriimme oli ohjelmoitu Boschetto di
Piemma –leirintäalueen koordinaatit.
Moniteisestä kiertoliittymästä camper-liiveillä
varustettu skootterikuski yritti “siepata” meidät mukaansa jollekin toiselle leirintäalueelle.
Onnistuikin vetämään mukaansa ohi tärkeän
risteyksen. Lähimmältä kääntöpaikalta palasimme takaisinpäin ja ajoimme oikeaan osoitteeseen. Leirintämatkailijoista näytään käytävän kilpailua jo kesäkuun puolivälissä.
Kaupungin historialliseen keskustaan pääsimme mukavasti leirintäalueen vierestä
kulkevalla bussilla. Myös paluu alueelle onnistui kätevästi. Kaupunkikeskusta on muurien
ympäröimä. Periaatteessa ainoastaan huoltoajoneuvoliikenne on sallittu muurien sisäpuolella. Bussimme sai ajaa sinne. Olihan jollakin
kapealla kujalla aika ahdasta kun hälytysajossa
oleva ambulanssi pyrki pujottelemaan jalankulkijoiden joukossa.
Piazza Duomolla oli tarkoitus ihastella keskiaikaista arkkitehtuuria, mm. Palazzo
Communalea, joka oli tuttu paikka jo edelliseltä matkaltamme. Parhaillaan olivat menossa
markkinapäivät, jonka vuoksi aukio oli täynnä
jos jonkinlaisia myyntikojuja. Keskustan läpi
kulkevan pääväylän varressa on toinen toistaan
vetovoimaisempia myymälöitä täynnä houkuttelevia matkamuistoja. Niitä olikin runsaasti
mukanamme kiivetessämme takaisin bussiin.
Ligurian lahden rannalle
Seuraava matkakohteemme oli meren rannalla Camping Mareblu lähellä Cecinaa. Ajomatka sinne oli lyhyt, vain 76 kilometriä. Siitä
huolimatta taisi olla koko ajomatkamme
haastavin taival. Matkalla oli tosi jyrkkää nousua ja laskua sekä jyrkkiä mutkia,
“serpentiinejä”. Mutkissa pitkällä autolla oli
hidastettava ihan kävelyvauhtiin varsinkin jos
vastaantulijoita oli.
Nyt oli matkalaisilla lepo- ja huoltotauko.
Toisen tankin tyhjennystä, toisen täyttöä sekä
WC:n huoltoa. Nyt “matkapyykkäri” pääsi taas
tehtäväänsä. Yhtenä päivänä tuolit mukaan ja
rannalle. Siinäpä sitten ihailimme merta
tuoleissa istuen. Olimme lähteneet Itämeren
rannalta, nyt edessämme välkehti Välimeri.
Lämmintä riittää, nyt noin 30 astetta. Kovin pitkään ei passaa auringossa olla. Sitten “Atrian”
keittiössä alkaa Pasta Bolognesen valmistus.
Venetsian lahden rannalle
On suomalaisten juhannuspäivää seuraava
sunnuntai. Tänään tarkoituksemme on ajaa
Bibioneen Venetsian lahden rannalle. Viikonvaihteen lomailijat ovat poislähdössä. Kassalla on pitkä jono ja palvelu on tuskallisen hidasta. Lopulta pääsemme tien päälle. Taas vauhdilla menossa moottoritiellä. Nyt kohti
Venetsiaa. Ohitamme kuitenkin Venetsian ja
ajamme eteenpäin kohti Goriziaa ja Kroatian
rajaa. Moottoritieltä poistumme rannikolle johtavalle tielle. Nyt määränpäämme on rannikkokaupunki Bibione. Suuntaamme Lido-leirintäalueelle, jossa lomailimme viimeksi 25 vuotta
sitten. Muistot siltä matkalta palaavat mieliin.
Alueelle emme pääse heti, sillä on siesta-aika.
Sisään saamme ajaa vasta kello 15.30. Onneksi löydämme kohtalaisen varjoisan paikan
, sillä helle on lisääntymässä. Oma mittarimme
näyttää jo yli kolmenkymmenen asteen lukemia.
Tämä on viihtyisä paikka senkin vuoksi, että
Bibionen kaupunki palveluineen on ihan vieressä. Jo tuloiltana käymme lähikadun ravintolassa syömässä Saltimbocca alla Romanaa.
Seuraavana päivänä kävelemme kylän raitilla.
Muistelemme 25 vuoden takaista aikaa, teemme pieniä ostoksia. Käymme myös meren rannalla. Tuolla Adrianmeren toisella rannalla on
Kroatia. Se oli aikanaan osa Jugoslaviaa, jossa matkustelimme viimeksi 24 vuotta sitten,
Jugoslavian viimeisinä aikoina. Mieli tekee lähteä vielä Kroatiaan tulevan kesän matkalle…
Seuraava päivä on viimeinen päivämme
Bibionessa. Huomenna alkaa paluumatka kohti Suomea.
Viimeisten lomakohteiden jälkeen
laivaan
Rajalla oli taas ostettava kymmenen päivän
Viignette moottoriteillä ajoa varten. Kahdeksan euron hinta on varsin kohtuullinen Italian
moottoritiemaksuihin verrattuna. Niihin maksuihin meillä meni noin 250 euroa.
27
Lomailumme jatkui Itävallassa Attersee –
järven rannalla, itäisessä Saksassa Borna –
järvellä Leipzigin eteläpuolella ja Itämeren rannan kahdessa lomakohteessa, OstseeFerienpark Zirowissa ja Ostsee Camp
Kirjekuoret ja lomakkeet
Matkailuauto tämäkin!
Dierhagenissa. Sitten Rostockista laivaan ja
kotimatkalle Helsinkiin.
Laiva on Finnstar. Lienee valmistettu “sarjatuotantona” Anconan telakalla tulolaivamme
Nordlinkin kanssa. Laivat olivat ihan samanlaisia. Puolentoista vuorokauden laivamatka on
koko lomareissun tylsintä vaihetta. Ateriat ovat
tietenkin tärkeitä ohjelmanumeroita. Aikaa voi
kuluttaa lukemalla tai oleilemalla kannella. Vähän viileätä oli kannella paluumatkammekin
aikana. Myös sattumanvaraista matkakokemusten vaihtoa toisten karavaanarien
kanssa. Eräs nuorempi matkailuautolla liikkunut perhe kouluikäisine lapsineen oli viettänyt
koko muutaman viikon lomansa yhdessä paikassa Garda-järven rannalla. “Siellä oli hyvät
leikkipaikat lapsille”. Itsellämme oli kuuden viikon lomamme aikana 14 leirintäpaikkaa.
Sukupaidat
Sukukirjat
28
SIHTEERIN
PALSTA
Sukutietoja voi lähettää myös sähköpostilla.
Sukukirjojen I ja II virheet sekä puuttuvat tiedot pyydetään ilmoittamaan Juhani Juntuselle
tai sihteerille. Yhteystiedot ovat toisaalla tässä lehdessä.
Sukutarinat ja valokuvat
Jäsenrekisteri ja jäsenmaksut
Sukuseuran taloudenhoitaja Eila Säkkinen
hoitaa seuran taloutta, jäsenrekisteriä ja tuotemyyntiä. Hän toteaa, että jäsenmaksut ovat tärkeä asia sukuseuran talouden hoitamisessa.
Taloudenhoitajan mukaan jäsenmaksuilla
pohjustetaan myös kolmannen sukukirjan valmistumista. Jos jäsenmaksu on tältä vuodelta
vielä maksamatta, sen ehtii vielä hoitamaan.
Maksettaessa on tärkeätä käyttää
viitenumeroa.
Pyydetään ilmoittamaan osoitteen- ja
nimenmuutoksista. Suositellaan, että jokainen
jäsen pyrkisi hankkimaan sukuseuraan uusia
jäseniä.
Sukuseuran tuotteiden hinnat
Sukukirja I
Hinta jäsenille 40
euroa, muille 55 euroa
Sukukirja II
Hinta jäsenille 60
euroa, muille 75 euroa
Sukuviiri
Myydään jäsenille
hintaan 65 euroa
Juntusten sukupaita Hinta 10 euroa.
Värivaihtoehdot ovat sininen ja harmaa
Sukuvaakuna
A4 –kokoinen
värillinen vaakunakuva. Hinta on 5 euroa
Kolmatta sukukirjaa varten kerätään aineistoa Juntusten elämästä ja tapahtumista. Sukutarinoita ja vanhoja valokuvia pyydetään lähettämään sihteerille. Myös yhteydenotot mahdollisia haastatteluja varten ovat toivottavia.
Sähköpostiosoitteet
Sihteeri jatkaa sukuseuran jäsenten sähköpostiosoiteluettelon täydentämistä tarkoituksena kehittää entistä nopeampaa tiedonvälitystä
jäsenistölle. Lähettäkää osoitteitanne
sihteerille.
Vuosikokous ja sukuseuran 20 –
vuotisjuhla
Seuraava sääntömääräinen vuosikokous ja
sukuseuran 20 –vuotisjuhla yhdistetään samana ajankohtana pidettäväksi. Tilaisuus on Oulussa 1.-2.8.2015.
Serkkuseurat
Sihteerille on tehty aloite Kajaani-Sotkamo–
seudun Juntusten serkkuseurasta, eli alueen
Juntusten kokoontumisista ilman virallisia muotoja. Asiasta kiinnostuneita pyydetään lähettämään sihteerille kannanottoja serkkuseuran
mahdollisesta perustamisesta.
Asiaan palataan kevätkirjeessä sekä sukuseuran internet- sivulla ilmoituksia –kohdassa.
Sukulehdet
Hinta 5 euroa/ kpl
vuosien 2007-2012 lehdet. Aikaisemmat
3 euroa
Kirjekuoret ja –lomakkeet Hinta 0,60
euroa kuori +lomake. Tuotteissa on
sukuseuran vaakuna
Sukutietojen ilmoittaminen
Sukutietoja kolmatta sukukirjaa varten pyydetään edelleen lähettämään Juhani Juntuselle. Tarkoitusta varten laadittu lomake on
tulostettavissa sukuseuran kotisivulta. Pyydettäessä sihteeri lähettää täytettävän lomakkeen.
29
Sukuseuran hallitus. Vasemmalta: Jukka Eskelinen, Riku Juntunen, Eila SÄkkinen, Pentti
Juntunen, Marja-Leena Kemppainen, Paavo Juntunen ja Raili Mertanen.
30
SUKUSEURAN
TOIMIHENKILÖIDEN
YHTEYSTIEDOT
Puheenjohtaja
Marja-Leena Kemppainen
Keihäänkärjentie 7, 90420 Oulu, puh. 044 2604290
Varapuheenjohtaja
Pentti Juntunen
Luikonlahdentie 1107, 83870 Polvela, puh. 050 5404709
Hallituksen jäsenet
Jukka Eskelinen
Eskelisentie 26, 90650 Oulu, puh. 044 3535723
Paavo Juntunen
Kauppakatu 11 A 8, 74100 Iisalmi, puh. 0400 795925
Riku Juntunen Linnanpolku 1, 87200 Kajaani, puh. 0500 445331
(sihteeri)
[email protected]
Raili Mertanen Haarniskatie 3 b A 5, 00910 Helsinki, puh. 050 5986245
Eila Säkkinen
Hirvikatu 5 A, 89600 Suomussalmi, puh. 08-711269, 050 3436307
(taloudenhoitaja) [email protected]
Sukulehden toimitus
Riku Juntunen
Linnanpolku 1, 87200 Kajaani, puh. 0500 445331
[email protected]
Kotisivut internetissä ja sukulehden taitto
Juhani Juntunen
Kalevantie 36, 89800 Suomussalmi kk, puh. 040 5658571
31
[email protected]
32