SEMINAARIIN OSALLISTUJAT

RAPORTTI
Turvallisuuspoliittinen akatemia
22.-23.11.2013
Sisällysluettelo
Ohjelma ............................................................................................................................................................. 3
Rauhanprosessin jälkeen vaalit – ojasta allikkoon? .......................................................................................... 4
Suomi: rauhanvälityksen ja ihmisoikeuksien suurvalta? ................................................................................... 5
Rauhaa vai oikeutta? ....................................................................................................................................... 11
Voiko menneisyyttä hallita ja saavatko uhrit oikeutta? .................................................................................. 12
Keskustelua oikeuskeinoista konfliktin jälkeen ............................................................................................... 13
Hauraat tilanteet, New Deal ja Post-2015 tavoitteet ...................................................................................... 14
Miten kaikki liittyy kaikkeen? .......................................................................................................................... 16
Palaute ............................................................................................................................................................. 18
2
Ohjelma
Perjantai 22.11.2013
10:00
Avaus ja orientoituminen ohjelmaan
-
10:15
Johdatus päivän teemoihin
-
10.30
Petter Nissinen, harjoittelija, KATU
Rauhanprosessin jälkeen vaalit – ojasta allikkoon?
-
12:00
Anne Palm, pääsihteeri, KATU
Taina Dahlgren, toimittaja ja vaaliasiantuntija
Lounas
Majoittuminen
13.00
Suomi: rauhanvälityksen ja ihmisoikeuksien suurvalta?
-
14:00
Rauno Merisaari, Ihmisoikeussuurlähettiläs, UM
Rauhaa vai oikeutta?
-
Kalevi Suomela, entinen puheenjohtaja, Rauhanliitto
Frank Johansson, toiminnanjohtaja, Amnesty
15:00
Iltapäiväkahvi
15:30
Voiko menneisyyttä hallita ja saavatko uhrit oikeutta?
-
Simo Väätäinen, tutkija, TAPRI
17.00
Simulaatioharjoitus
19:30
Illallinen
Lauantai 23.11.2013
07:30
Aamiainen
09:00
Toiminta hauraissa tilanteissa osa I
-
Anisa Doty, rauhantyön asiantuntija;
Oskari Eronen, tutkimus- ja kehityspäällikkö, CMI
11:00
Kahvitauko
11.30
Toiminta hauraissa tilanteissa osa II
13:00
Lounas
14:00
Miten kaikki liittyy kaikkeen
-
15:00
Kalle Liesinen, kriisinhallinnan asiantuntija
Akatemian lopetus ja paluu Helsinkiin
3
Rauhanprosessin jälkeen vaalit – ojasta allikkoon?
Toimittaja ja vaaliasiantuntija Taina Dahlgren käsitteli alustuksessaan vaalien roolia rauhanrakentamisen
prosessissa. Esimerkkeinä hän käytti Irakissa vuosina 2005 ja 2010 pidettyjä äänestyksiä, Afganistanin
vuoden 2009 presidentinvaaleja sekä muita ympäri maailmaa pidettyjä vaalitoimituksia havainnollistaen
kansainvälisten standardien toteuttamiseen liittyviä ongelmia.
Kansainväliset standardit vaalien toteuttamiselle määritellään kansainvälisissä ja alueellisissa
ihmisoikeussopimuksissa. Tärkein normiperusta muodostuu YK:n Kansalais- ja poliittisia oikeuksia
käsittelevän yleissopimuksen määräyksistä. Dahlgrenin mukaan legitiimien vaalien pääelementteihin
kuuluvat vaalien säännöllisyys ja aitous, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, oikeus asettua ehdolle, oikeus
äänestää ja vaalisalaisuus sekä äänestäjien vapaan tahdon toteutuminen. Lisäksi asiaan liittyvät mielipiteen, yhdistymisen- ja kokoontumisvapaus, oikeus vapaaseen liikkumiseen, vapaus syrjinnästä sekä vapaus
valittaa ja saada valituksensa asiallisesti ja oikeudenmukaisesti käsitellyksi.
Konfliktin jälkeisissä yhteiskunnissa vaalien järjestämiseen liittyy monia ongelmakohtia. Vaaliprosessin
aitoutta kyseenalaistavat mm. dominoivien ryhmien painostus halutun vaalituloksen takaamiseksi,
ulkovaltojen sekaantuminen sekä kysymykset puolueiden muodostamisen vapaudesta ja
keskusvaalilautakunnan puolueettomuudesta. Vaalien aitoutta pohtiessa onkin tärkeää kysyä toteutuuko
äänestäjien vilpitön tahto.
Vaalitulokseen vaikuttavat myös median vapaus sekä puolueiden mahdollisuus saada tasapuolisesti
viestinsä julkiseen ja yksityiseen mediaan. Dahlgren huomautti, että myös Suomi on saanut tässä suhteessa
moitteita. Etyjin tarkkailijat antoivat maallemme huomautuksen pienten puolueiden tasapuolisesta
kohtelusta Yleisradion vaalikeskusteluissa vuoden 2011 eduskuntavaalien alla (loppuraportti:
http://www.osce.org/odihr/81121).
Dahlgrenin mukaan kansainvälisellä yhteisöllä on usein kiire konfliktinjälkeisten vaalien järjestämiseksi.
Tämä johtuu monista syistä, mm. kotimaasta tulevasta painostuksesta saada operaatio päätökseen. Monet
seikat kuitenkin puhuvat hätiköintiä vastaan. Arvostettu tutkija Paul Collier on mm. huomauttanut, että
vaalit kannattaa järjestää vasta, kun maan vuotuinen BKT/asukas on ylittänyt 2700 USD.
Dahlgrenin puheenvuoro herätti yleisössä keskustelua muun muassa demokratian viennistä ja siitä kuinka
tärkeää on, että paikalliset ihmiset itse haluavat vaaleja, sekä siitä miten pelkälle vaalipäivälle asetetaan
turhan paljon painoarvoa, vaikka vaalien mahdollista onnistumista ei voida arvioida pelkästään yhden
päivän tapahtumiin nojaten. Vaikka Dahlgrenin näkökulma konfliktinjälkeisten vaalien järjestämiseen oli
monessa suhteessa kriittinen, korosti hän demokratian paremmuutta muihin vaihtoehtoihin verrattuna
sekä prosessin pitkäkestoista luonnetta. Demokratian toteutuminen on nykyisissä demokratioissa kestänyt
vuosikymmeniä tai -satoja eikä muutoksia voida siksi vaatia muiltakaan mailta yhdessä yössä.
Dahlgrenin suosittelemaa lisämateriaalia aiheesta:
Compendium of International Standards for Elections. NEEDS Project/EC 2007.
Handbook for EU Election Observation. European Commission 2008.
Collier, P. (2009) Wars, Guns and Votes: Democracy in Dangerous Places. New York: HarperCollins
Publishers.
TED Talks (2009) ‘Paul Collier: New rules for rebuilding a broken nation’
http://www.ted.com/talks/paul_collier_s_new_rules_for_rebuilding_a_broken_nation.html
4
Suomi: rauhanvälityksen ja ihmisoikeuksien suurvalta?
Rauno Merisaari, Ihmisoikeussuurlähettiläs, ulkoasiainministeriö
Kuten usein päivänpoliittisessa kielenkäytössä, Suomen nimittäminen rauhanturvaamisen suurvallaksi
syntyi puolivahingossa, ilman isompaa taka-ajatusta. Se jäi kuitenkin elämään julkiseen keskusteluun kai
siksi, että tällaiseen rooliin me suomalaiset itsemme mieluusti kuvittelemme.
Kielikuvan takana on vanha kuvaus Suomesta rauhanturvaamisen suurvaltana. Ja se puolestaan perustui
lähinnä suomalaisten rauhanturvaajien suureen määrään ja osuuteen YK:n rauhanturvaoperaatioissa.
Mielikuva eli pitkään sen jälkeenkin kun tuo määrä oli kutistunut – etenkin YK-operaatioissa.
Suurvaltametaforalla suomalaista ulkopolitiikkaa kuvaavassa keskustelussa ei liene koskaan tarkoitettu
toimintaa suurvallan tapaan: voimalla ja itsetietoisesti. Sillä on haluttu vain viitata väestömääräämme
merkittävästi suurempaan panostukseen tiettyyn toimintaan. Nykyisessä ns. brändäyksen maailmassa
kielikuva kai pyrkii viittaamaan myös siihen, että olisimme jonkun alueen kansainvälisiä ykkösiä ja että
meidät tunnetaan maailmalla juuri tästä asiasta.
Raha ei kerro kaikkea
Panostusta rauhanvälitykseen voi mitata hyvin eri tavoin. Jos katsomme hyvin rajatusti ulkoministeriön
budjettia, on rahallinen panoksemme aika vaatimaton. Toimintoihin, jolla tuetaan äkillisiä
rauhanvälitystarpeita, on varattu 400 000 euron vuosittainen määräraha. Norjan vastaava budjetti on
muistaakseni noin 80 miljoonaa euroa.
Luku ei anna koko kuvaa. Kun katsotaan suomalaista diplomatiaa laajemmin, löydämme mitä erilaisimpia
tapoja, joilla pyritään vaikuttamaan konflikteja estävästi tai ratkaisevasti.
Tärkein näistä lienee yleinen kansainvälisten kiistojen välttämisen perinne, joka on jatkumoa PaasikivenKekkosen ajan ulkopolitiikasta. Perinne elää ulkopolitiikassamme edelleen hyvin voimakkaasti EUjäsenyydestä tai Nato-kumppanuudesta huolimatta. Sitä voi luonnehtia eräänlaiseksi nykypäivän
puolueettomuusajatteluksi. Kyyhkyt näyttävät olevan ulkopolitiikassamme sitkeästi niskan päällä, vaikka
suurvaltakiistoihin puuttumista vaativia puheenvuoroja kuullaan aika ajoin. Kynnys lähteä mukaan erilaisiin
kansainvälisiin sotilaallisiin operaatioihin on erittäin korkea.
Suomalaiseen mielenmaisemaan sopivalla tavalla myös rauhanvälitys ymmärretään hyvin laajasti ja
eetosmaisesti. Ulkoasianministeriön käsitteistössä se ymmärretään yhdeksi diplomatian keinoista
ennaltaehkäistä ja ratkaista konflikteja sekä lisätä osapuolten välistä luottamusta.
Rauhanvälitys on työkalu, jota käytetään koko ns. konfliktisyklin aikana ennaltaehkäisystä konfliktin
hillitsemiseen ja ratkaisemiseen sekä jälkihoitoon. Itse asiassa termi konfliktisyklikin on tässä turhan
rajaava, vaan yhteiskuntien kehitystä ja rauhantahtoisuutta katsotaan vielä tätäkin laajemmin. Kulunutta
sanontaa käyttäen kyse ei ole vain sodan lopettamisesta vaan pysyvämmän rauhantilan aikaansaamisesta.
Uskoisin, että tämän ajatusmaailman takana on oma historiamme vuorottelevine sotineen ja
rauhantiloineen (muistikuvani mukaan olemme historiamme aikana olleet ainakin 16 kertaa sodassa
Venäjä-Neuvostoliittoa vastaan). Rauhantilaa osataan arvostaa Suomessa; muistikuvassamme on se, että
asiat ovat olleet huonominkin. Kenties emme eroa tässä kuitenkaan merkittävästi muista kansakunnista,
mutta vaikutus omaan mielenmaisemaamme on joka tapauksessa vahva.
5
Ovatko ihmisoikeusloukkaukset konfliktien perussyy?
Laaja näkökulma rauhanvälitykseen sisältää sen, että pysyviä ratkaisuja konflikteihin saadaan vain
puuttumalla niiden taustalla vaikuttaviin poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Nyt tullaan
erääseen rauhaa ja ihmisoikeuksia yhdistävään ydinkysymykseen: missä määrin nämä väkivallan takana
olevat poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset perussyyt ovat nimenomaisesti ihmisoikeuskysymyksiä:
valtioiden tekemiä ihmisoikeusloukkauksia tai ei-valtiollisten toimijoiden, kuten sissiarmeijoiden,
aikaansaamia ihmisoikeusrikkomuksia. Ovatko ihmisoikeusloukkaukset ja -rikkomukset sotien perussyy?
Minulla ei ole tähän kysymykseen joka paikkaan sopivaa perusvastausta. Nykyisten konfliktien takana
näyttää olevan usein yhteys luonnonvarojen, energialähteiden, vesivarojen tai kulkureittien hallintaan.
Tässä mielessä presidentti Niinistön viimekesäisessä Kesärannan seminaarissa esittämä toteamus talouden
määräävästä roolista ulkopolitiikassa tulisi ottaa vakavasti. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen
epäoikeudenmukaisuus lisää konfliktien riskiä.
Talousnobelisti Amartya Senin mukaan nykymaailman selkkausten merkittävä alkuunpanija on oletus, että
ihmiset voidaan luokitella yksiselitteisesti ja yksiulotteisesti tietyn uskonnon tai kulttuurin perusteella.
Kuitenkin meistä jokainen on moniulotteinen: meillä on samanaikaisesti kotona, työssä, kaveripiirissä tai
yhteiskunnassa monta erilaista ja jopa keskenään ristiriitaista identiteettiä mukanaan kantava olento).
Kuitenkin rajoittunut, yksiulotteinen käsitys ihmisestä luo Senin mukaan pohjan jyrkälle
vastakkainasettelulle, tunnepitoisille vihakuville ja entistä julmemmalle väkivallalle.
En siis uskalla väittää, että ihmisoikeusloukkaukset olisivat se nimenomainen konfliktien syy. Mutta oma
johtopäätökseni on, että aseellisen konfliktien riskiä ja syitä arvioitaessa, konfliktien syitä tai
rauhanvälityksen ja -ratkaisun ydinkysymyksiä eriteltäessä tulee aina miettiä onko ihmisoikeuksia loukattu
järjestelmällisesti. Ilman tällaista ihmisoikeustestiä pidemmälle kestävään ja oikeudenmukaiseen rauhaan ei
ole mahdollista päästä. Ja uskallan myös väittää, että jokaisessa konfliktitilanteessa taustalta löytyy
merkittäviä ihmisoikeuksien loukkauksia. Järjestelmällisten loukkausten korjaamiseksi tarvitaan muutosta
itse järjestelmään.
Järkevää panostaa hyviin palveluksiin
Suomalaisen rauhanvälityksen avulla tuetaan poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden
rakentamista. Ymmärtääkseni tämä ns. hyvien palvelusten tarjoaminen on suomalaisen rauhanvälityksen, ja
miksei laajemminkin ulkopolitiikkamme, luonteenomaisin piirre.
Asiassa ei sinänsä ole mitään uutta, samasta hyvin palvelusten tarjoajan roolista Suomen ulkopolitiikan
johtoajatuksena puhuttiin jo 1970-luvulla. Yllättävämpää ehkä on se, että tämä rooli ei ole liittynyt
ensisijaisesti vanhaan puolueettomuuspolitiikkaan ja kylän sodan ahtaaseen toimintakenttään vaan se
näyttäisi olevan yleisemminkin suomalaisen ulkopolitiikan ´modus operandi´, tapamme toimia.
Erilaiset rauhan ja jälleenrakennusrahastot, asiantuntijatuki, kehitysyhteistyön tukimuodot, tuki
kansalaisyhteiskunnan toimijoille, oikeusvaltioajattelun kehittäminen YK:ssa ovat esimerkkejä toimista,
joilla Suomi on suoraan tai välillisesti tukenut poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden
rakentamista.
Oma näkemykseni on, että näiden hyvin palvelusten tuotantoon ja tarjoamiseen kannattaa edelleen
panostaa. Se on ehkä tärkein lisäarvomme kansainvälisen yhteisön toimintaan. Itse tunnen parhaiten
6
ihmisoikeuspuolustajille annettavan poliittisen ja rahallisen tuen sekä asiantuntijatuen, jolla tuetaan ns.
siirtymäkauden oikeuden periaatteiden ja keinojen toteuttamista. Näiden toimintojen tukemista ja
kehittämistä tulee edelleen jatkaa. Siksikin on tärkeää, että ihmisoikeuksien sekä konfliktikysymysten
parissa toimivat henkilöt etsiytyvät likeiseen yhteistyöhön.
Naisten oikeudet ja oikeusvaltiokehitys vahvuuksina
Oikeusvaltiorakenteiden sekä naisten oikeuksien vahvistaminen ovat alueita, joihin minun mielestäni
Suomen kannattaisi tässä työssä nimenomaisesti keskittyä. Ymmärrän hyvin että esimerkiksi lapsen
oikeuksien, vammaisten henkilöiden oikeuksien tai alkuperäiskansaoikeuksien parissa toimivat haluavat
painottaa näitä alueita. Tapauskohtaisesti tuleekin arvioida kaikkien kysymysten merkitystä konfliktien
taustalla ja ratkaisussa ja painottaa kutakin tarpeen mukaan. Rauhanvälitykseen ja rauhanrakentamiseen ei
ole yhtä oikeaa mallia. Mutta meidän on pakko keskittyä joihinkin rajatumpiin osaamisalueisiin, mikäli
haluamme todella tarjota lisäarvoa kansainvälisen yhteisön toimille. Oma ehdotukseni on siis keskittyminen
naisten oikeuksiin sekä oikeusvaltiorakenteiden tukemiseen.
Oikeusvaltioperiaatteisiin tulee sisällyttää myös taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien
vahvistaminen. Konflikteissa perheiden oikeus asumiseen ja suojaan, lapsen oikeudet opetukseen sekä
toimivat terveyspalvelut erityisesti suurimman hoivan tarpeessa oleville korostuvat ja ovat oleellinen osa
oikeudenmukaista rauhaa. Suomen tulee toimia johdonmukaisesti sen puolesta, että kansainvälisten
operaatioiden
mandaatteihin
sisällytetään
toiminta
TSS-oikeuksien
kunnioittamiseksi
ja
toimeenpanemiseksi. Nyt mandaatit rajoittuvat liikaa vain kansalais- ja poliittisten oikeuksien alueelle.
Yhteistyötä valtioiden ja alueellisten järjestöjen kanssa
Suomalaista rauhanvälitystä koskevassa keskustelussa on tuotu erityisesti esiin Suomen toimintaa
kansainvälisiä yhteistyörakenteita muiden maiden kanssa, kuten Turkin kanssa vedettävää YK:n
rauhanvälityksen ystäväryhmää tai pohjoismaista yhteistyötä.
Erityisesti ensin mainittu näyttää olevan myötätulessa: uusia kansallisvaltioita sekä kansainvälisiä järjestöjä
on tullut mukaan toimintaan. Kiinnostavaa, ainakin minun mielestäni on alueellisten järjestöjen (AU,
Arabiliitto, ASEAN, ETYJ, EU, OAS ja OIC) mukaantulo; niiden rooli tai ainakin hyödyntäminen kansallisten ja
alueellisten konfliktien poliittisessa ja sotilaallisessa ratkaisussa on lisääntymään päin.
Rauhanvälitys on saatu nostettua YK:ssa päätöslauselmatasolle ja sitä on seurannut pääsihteerin
toimintaohjeistus.
Keskusteluissa nousseita teemoja ovat olleet muun muassa naisten roolin vahvistaminen
rauhanprosesseissa, koulutuksen merkitys sekä rauhan ja oikeuden suhde. Suomi on tuonut keskustelussa
esiin muun muassa YK:n päätöslauselman 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus” valvontaan ja
toimeenpanoon liittyviä kysymyksiä.
Rauhanvälityksen pohjoismainen verkosto on mielenkiintoinen osa laajempaa keskustelua pohjoismaiden
roolista YK:ssa. Ihmisoikeusnäkökulmasta se on kiinnostava, koska se näyttää koskettavan pohjoismaisen
yhteiskuntamallin keskeisiä kulmakiviä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja hyvän hallinnon edistämistä.
Pohjoismaiden kansalaisten toimiessa samoissa maissa, kriisinhallinnassa tai kehitysyhteistyössä
keskinäinen tiedonvaihto ja käytännön yhteistyö on usein hyvin luonnollista. Erojakin toki on: Tanska
näyttää olevan muita pohjoismaita valmiimpi sotilaalliseen kriisinhallintaa sekä korostaa kehitysyhteistyön
7
ja turvallisuuspolitiikan keskinäistä täydentävyyttä. Norjassa ja Suomessa on vannottu enemmän
rauhanvälityksen nimiin. Pohjoismaisen yhteistyön tuloksena näyttää syntyvän ainakin koulutuksellista ja
tutkimusyhteistyötä.
On ennen aikaista arvioida miten käytännöllisiin ratkaisuihin YK:n ystäväryhmän tai pohjoismaisen
verkoston kaltaiset yhteistyömuodot yksittäisten konfliktitilanteiden kannalta johtavat.
Mutta
mielenkiintoista on, että toiminta näyttää ylittävän edellä esitellyn, muille tarjottavien hyvin palvelusten
tason. Tavoitteena on enemmän kuin vain vastata maailmalta tulleeseen kysyntään. Kyse on sisällöllisten
suuntaviivojen ja trendien rakentamisesta. (Haluan lisätä tähän ”trendien asettamisen” listaan myös
yhteistyön jota teimme mm. Saksan ja Jordanian hallitusten kanssa rauhan ja oikeudenmukaisuuden
keskinäisen yhteyden vahvistamisessa YK:n toiminnassa. Vuonna 2007 Nürnbergissa pidetyn laajan
kansainvälisen konferenssin tuloksena oli muun muassa YK:n ohjeistuksen täsmentyminen konfliktien
ratkaisussa niin, että rauhansopimuksiin ei tule sisällyttää avointa, yleistä armahdusta väkivallasta
vastuussa oleville henkilöille.
Alueellisilla järjestöillä on siis yhä merkittävämpi rooli rauhanprosesseissa, niillä saattaa olla konfliktin ja
sen osapuolten taustojen parempaa kulttuurituntemusta. YK:n turvallisuusneuvoston kyvyttömyys löytää
yhteisymmärrystä konfliktien ratkaisutavoista johtaa alueellisten järjestöjen roolin ja käyttöasteen kasvuun.
Suomi tukee Afrikan Unionia sen rauhanvälityskapasiteetin vahvistamisessa 3 milj. eurolla vuosina 2012–
2014. Uskoisin, että YK:n ystäväryhmän kautta syntyvät yhteydet tulevat laajentamaan myös Suomen
yhteistyömuotoja muiden alueellisten järjestöjen kanssa. Ihmisoikeusnäkökulman kannalta on ensiarvoisen
tärkeää miettiä miten voimme olla vahvistamassa, oikeusvaltioajattelun, naisten oikeuksien sekä
kansalaisyhteiskunnan roolin vahvistamista alueellisten järjestöjen rauhanvälitystoiminnassa.
Joudun ohittamaan Euroopan unionin roolin rauhanvälityksessä vain lyhyellä huomautuksella. Suomi on
tukenut EU:n ulkoasianhallinnon rauhanvälitysvoimavarojen vahvistamista ja pitänyt tärkeänä EUH:n
rauhanvälityksen yksikön resurssien riittävyyttä. EU:n rauhanvälityskapasiteetin tukemisen lisäksi Suomi
tukee yhdessä Ruotsin kanssa tekemäänsä aloitetta Euroopan Rauhaninstituutista (EIP). EIP voisi täydentää
EU:n omia rauhanvälitysrakenteita ja rauhanvälityksen sisältöä. Itsenäisenä instituuttina se voisi myös
toimia tilanteissa, joissa EU ei itse pystyisi toimimaan.
Kuten muussakin ulkosuhteisiin tai kriisinhallintaan liittyvässä toiminnassa voi EU:n kriisien ratkaisutoimilta
toivoa ihmisoikeusnäkökulman huomioimista riittävän aikaisessa vaiheessa toimintoja suunniteltaessa sekä
toimintavaltuuksia määritettäessä. Ministeriön ihmisoikeusyksikkö on pyrkinyt vaikuttamaan siihen
suuntaan, että ihmisoikeusasiantuntemusta näissä toiminnoissa lisätään. Valmistimme pari vuotta sitten
ihmisoikeus- ja gender -käsikirjan EU:n kriisinhallintaoperaatioiden ja missioiden käyttöön. Sen
päivittäminen kattamaan myös rauhanvälitys tuntuisi järkeenkäyvältä ajatukselta.
Kansalaisyhteiskunta kumppanina
Kuten monella muullakin ulkopolitiikan alueella, vaikkapa kehitysyhteistyössä tai ihmisoikeustoiminnassa,
myös rauhanvälitystoiminnan alueella korostetaan yhteistyötä kansalaisyhteiskunnan kanssa. Syitä tähän
on varmaan useita. Useimmin mainitaan ihmisoikeus- ja demokratianäkökulma sekä tiedonsaanti
paikallisen kansalaisyhteiskunnan kautta. Joskus syynä saattaa olla myös sensitiivisten kysymysten
siirtäminen hallitustasolta kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kautta hoidettavaksi. Humanitaarinen
toimintamme (jonka olen muutoin jättänyt tässä esityksessäni käsittelyn ulkopuolelle) tapahtuu pitkälti
järjestöjen kautta.
8
Ihmisoikeustoiminnassamme kansalaisjärjestöt nähdään pikemminkin strategisina poliittisina kumppaneina
kuin toimintavaihtoehtojen tarjoajina: esimerkiksi useat uudet kansainväliset ihmisoikeussopimukset,
huomioiden tässä myös kansainvälinen asekauppasopimus (ATT) ovat tulosta pitkäaikaisesta poliittisesta
yhteistyöstä ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Tätä suuntaa voisi kenties vahvistaa myös rauhanvälityksen
tavoitteiden ja keinojen kehitystyössä..
Osaaminen vahvistuu
Suomen tai suomalaisten henkilöiden osallistuminen rauhanprosesseihin mm. Pohjois-Irlannissa, LänsiBalkanilla, Acehissa, Afrikan sarvessa ja Etelä-Kaukasiassa on laajasti tunnettua – ainakin kotimaassa.
Ihmisoikeusnäkökulmasta vaikutelmaksi jää, että ihmisoikeusnäkökulmaa ei ole korostettu vaan
pikemminkin katsottu teknisenä, ei-poliittisena asiana. Suomalaisen rauhanvälitystoiminnan
toimeenpanotavat ja lopputulokset ovat kuitenkin tuoneet esiin ihmisoikeuksien kannalta merkittäviä
kysymyksiä kuten naisten asemaa tai kansalaisyhteiskunnan roolia.
Rauhanvälityksen kotimainen arkkitehtuuri on myös luotu. Ulkoministeriössä toimii rauhanvälityksen
koordinaattori Pia Stjernvall, ja ulkoministeriön johdolla kokoontuu rauhanvälityksen kansallinen
koordinaatioryhmä jakaen tietoa rauhanvälityksestä ja rauhanprosesseista sekä etsien mahdollisia
yhteistyömuotoja. VTT Kimmo Kiljunen toimii ulkoministerin erityisedustajana alueellisissa
rauhanvälitystehtävissä. Kollegani suurlähettiläs Riitta Resch pyrkii edistämään YK:n turvallisuusneuvoston
päätöslauselman 1325 toimeenpanoa. Yhteistyö ihmisoikeusvirkamiesten kanssa toimii tapauskohtaisesti.
Naisten oikeudet on melko hyvin saatu huomioiduksi toimintaan kaikilla eri tasoilla. Parannettavaa
toiminnan johdonmukaisuuden lisäämisessä toki aina on.
Onko Suomi rauhanvälityksen ja ihmisoikeuksien suurvalta?
Kun rauhanvälitystä tarkastelee laajemmin kuin vain välittömien rauhanvälitystoimien näkökulmasta, voi
Suomea kuvailla kansainvälisesti merkittäväksi toimijaksi rauhanvälitysajattelun alueella. Vetovastuu Turkin
kanssa YK:n ystäväryhmässä on vahvistanut tätä roolia. Toinen esimerkki on näkyvä roolimme ihmisyyttä
vastaan tehtyjen vakavimpien rikosten (sotarikokset, etniset puhdistukset) rankaisemattomuuden
poistamiseksi ja uhrien hyvitysjärjestelmien kehittämiseksi.
Rauhanvälitystä ja oikeusvaltiokehitystä tukevien hyvien palvelusten tarjoamisessa, kuten asiantuntijaavussa, olemme väkimääräämme suhteutettuna määrällisesti kohtuullisella tasolla. Koska paikalla on niin
monta asiantuntijatyöhön erilaisissa operaatioissa osallistunutta henkilöä, jätän arvion asiantuntijaapumme laadullisesta tasosta teille itsellenne.
Tukemme rauhanvälityksen ja ihmisoikeuksien piirissä toimiville kansainvälisille ja paikallisille
kansalaisjärjestöille on kohtuullista tasoa ja merkittävä osa antamastamme tuesta.
Välitön rahallinen panostuksemme rauhanvälitykseen ei oikeuta suurvaltanimitykseen. Tämän takia ei toki
kannata ripotella tuhkaa toistemme päälle. Mutta kriittinen kysymys kuuluu: mahdollistavatko nykyiset
taloudelliset resurssit rauhanvälityksen tieto-taidon ylläpidon ja kehittämisen? Ja onko tällä rajallisella
panostuksella yhteys suomalaisten määrään ja asemiin kansainvälisten organisaatioiden ja operaatioiden
avaintehtävissä? Myös ihmisoikeusorganisaatioiden tehtävissä suomalaisen henkilökunnan määrä on
suhteellisen vähäinen.
9
Kansainvälisillä foorumeilla, myös rauhanvälityskysymyksissä, Suomi profiloituu ihmisoikeuksien ja naisten
aseman sekä kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien väestöryhmien (lapset, vammaiset,
alkuperäiskansat) puolestapuhujana.
YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston rahallisten tukijoiden joukossa Suomi on sijalla 11. Noin kolmen
miljoonan dollarin tukemme on neljännes Yhdysvaltain tuesta, kolmannes Ruotsin tuesta, Ranskan kanssa
samaa tasoa. EU:n tuki on runsaat kaksinkertainen meihin nähden. Ns. väkimäärävertailussa jäämme
Ruotsin taakse, mutta muutoin pärjäämme hyvin
Suomen kehitysyhteistyön kautta antama ihmisoikeustuki on kohdentunut pitkälti niihin konfliktimaihin,
joissa kansainvälinen yhteisö toimii konfliktien jälkeisessä jälleenrakentamisessa. Niinpä olemmekin olleet
suhteellisen suuria tukijoita ihmisoikeustoiminnalle esimerkiksi Afganistanissa, Nepalissa tai KeskiAmerikassa.
Lähtökohtamme ovat hyvä. Toiminnan pohjana on vahva lainsäädäntö: perustuslakimme ensimmäisen
artiklan mukaan ”Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi
sekä yhteiskunnan kehittämiseksi.” Hallituksen poliittinen tavoitteenasettelu korostaa konfliktien
ennaltaehkäisyä, ratkaisemista sekä ihmisoikeuksia ja kansainvälisen oikeuden periaatteiden
kunnioittamista.
Meillä on laajaa osaamista. Käytettävissä olevat budjetti- ja henkilöstövoimavarat ovat kuitenkin hyvin
rajalliset.
Näistä lähtökohdista Suomi voi olla merkittävä kansainvälinen toimija rauhanvälityksen ja ihmisoikeuksien
alueella, ainakin tietyillä valituille teema-alueilla. Lisäksi meillä on kaikki edellytykset olla jatkossakin yksi
johtavista valtioista rauhanvälitykseen sekä ihmisoikeuskehitykseen liittyvän eettisen ja oikeudellisen
koodiston kehittämisestä.
Ykköseksi ryhtymisessä on vielä yksi pieni asenteellinen vaade: tuolloin pitää uskaltaa toimia ennen muita.
Perinteisesti olemme ulkopolitiikassammekin ensin odottaneet ja katsoneet mitä muut tekevät. Mutta
tässäkin viime kädessä kaikki on kiinni meistä itsestämme.
10
Rauhaa vai oikeutta?
Rauhanliiton entinen puheenjohtaja Kalevi Suomela hahmotti alustuksessaan ihmisoikeuksiin liittyvien
käsitteiden syntyä aina Ranskan ja Amerikan vallankumouksista asti. Näitä käännekohtia ennen maailma oli
vahvasti hierarkkinen, mikä näkyi muun muassa naisten oikeuksien puutteena. Naisten aseman
korostamisen myötä koko yhteiskunnan ajattelumaailma muuttui. Toisaalta Ranskan vallankumouksen
myötä syntyi 1800-luvulla myös nationalismi, ”vallankumouksen lapsi”, minkä seurauksena sodittiin
ensimmäinen maailmansota. Sodan jälkeen syntyi tarve kansainvälisen rauhan takaamiseksi: perustettiin
Kansainliitto ja myös Rauhanliitto Suomessa. Valitettavasti ihanteet kattavasta rauhasta murentuivat
fasismin vahvistuessa Italiassa ja natsismin Saksassa. Toisen maailman sodan jälkeen kansainvälinen järjestö
yritettiin perustaa uudestaan, tällä kertaa onnistuneesti. Yhdistyneet kansakunnat ja kansainvälinen
ihmisoikeusjulistus vuodelta 1948 ovat voimassa vielä tänäkin päivänä.
Amnestyn Suomen jaoston toiminnanjohtaja Frank Johansson korosti alustuksessaan, että YK:n edistämät
rauha, turvallisuus, kehitys ja ihmisoikeudet ovat kaikki yhteydessä toisiinsa. Kysymyksen siitä, miksi
rikoksia ihmisyyttä vastaan tapahtuu edelleen, Johansson yhdisti rankaisemattomuuden ongelmaan.
Nykyinen oikeusjärjestelmämme on kotoisin läntisestä maailmasta ja erityisesti Yhdysvalloista, joissa
yhteiskunta on rakennettu siltä pohjalta, että rikolliset tuomitaan. Tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys,
eikä kansallisella tasolla toimiva rangaistuksellinen järjestelmä välttämättä toimi kansainvälisellä tasolla.
Esimerkiksi sosiaaliseen oikeuden ja tasa-arvon kysymykset jäävät siinä vähemmälle huomiolle. Termi
”justice” on suomennettuna hankala; se tarkoittaa sekä oikeutta että oikeudenmukaisuutta, vaikka nämä
kaksi käsitettä poikkeavat huomattavasti toisistaan.
Kansainvälinen rikosoikeusjärjestelmä sai muotonsa Nürnbergin ja Tokion oikeudenkäynneissä. Natseja ja
japanilaisia ei kuitenkaan tuomittu ihmisoikeusloukkauksista, jotka tänä päivänä parhaiten tunnetaan, vaan
pääsyytteenä oli aggressiivisen hyökkäyssodan aloittaminen. Kansanmurha lisättiin agendalle vasta 1970luvulla, kun se nousi kansainväliseksi keskustelunaiheeksi. Kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n
lähtökohtana oli olla ”maailman tuomioistuin maailman pahimmille rikoksille” ja se oli lähtökohtaisesti
eurooppalainen projekti. Johanssonin mukaan tuomioistuimessa on havaittavissa näytösoikeudellisia
piirteitä ja rikoksien uhrit ovat usein enemmän tai vähemmän sivustakatsojia. Voidaankin kysyä, että mitä
merkitystä on kahden sotarikoksiin syyllistyneen johtohahmon vangitsemisella, jos sodan aikaisia
kuolonuhreja on miljoonia? Toinen esiin nouseva kysymys on, onko oikeus ihmistä vai ihminen oikeutta
varten?
ICC:n toimintaan vaikuttaa oleellisesti myös se, etteivät Kiina, Venäjä tai Yhdysvallat ole ratifioineet sen
perustamissopimusta. Pahimpia sotarikollisia on tästä syystä mahdotonta tuomita ja ICC:n oikeusprosessit
ovatkin tähän asti keskittyneet afrikkalaisiin sotaherroihin.
Johansson nosti esiin taloudellisen eriarvoisuuden merkityksen kansainvälisessä oikeudessa ja
vaihtoehtoiset oikeusjärjestelmät. Vaihtoehtoisiin oikeusjärjestelmiin kuuluvat esimerkiksi terapeuttisiin
keskusteluihin perustuvat totuuskomissiot, joiden toimivuus on vaihdellut paljon alueittain, ja rahalliset
korvaukset, jotka ovat myös ICC:n käytössä.1 Huomioitavia tekijöitä oikeusmuotoa valitessa ovat myös
sukupuoliroolit, turvallisuussektorin reformi ja erilaiset muistamisen monumentit, joista löytyy esimerkkejä
myös Suomen sisällissodasta.
1
ICC:n uhrirahaston puheenjohtajana toimii tällä hetkellä Elisabeth Rehn.
11
Voiko menneisyyttä hallita ja saavatko uhrit oikeutta?
Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI:ssa tutkijana työskentelevä Simo Väätäinen puhui
menneisyyden hallinnasta, uhrien oikeuksista sekä rauhan ja oikeuden välisestä suhteesta. Tällä hetkellä
hän valmistelee väitöskirjaa kansainvälisen tuomioistuimen (ICC) ylimmän johdon vastuumekanismeista.
Jo pitkään ennen ICC:n syntyä maailmalla vaadittiin vastareaktiota ja oikeudellista seurausta laajamittaisiin
sotarikoksiin. Julkisuudessa vaadittiin usein, että kansainvälisen yhteisön pitäisi saattaa vakaviin
kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneet vastuuseen teoistaan. Toimivat tuomioistuimet ja osa kansainvälistä
koodistoa on saatu kehitettyä kuitenkin vasta kylmän sodan loppumisen jälkeen.
Väätäisen näkemys menneisyyden hallinnasta oli se, että sitä ei yksinkertaisesti voi hallita. Menneisyyttä voi
kuitenkin manipuloida erilaisiin tarkoitusperiin sopivaksi. Maailmalla on lukuisia erimerkkejä, joissa
menneisyyden narratiiveja on käytetty hyväksi homogeenisen maailmankuvan luomisessa, joka on
perusedellytys totalitaristisen tai nationalistisen hallinnon luomille toiseuteen perustuville uhkakuville.
Tässä erityisesti median kontrolloinnilla ja sen hyväksikäytöllä, manipuloiduilla kuvilla, kertomuksilla,
myyteillä ja historiankirjoituksella on merkittävä rooli.
Väätäisen mukaan on erityisen tärkeää luoda tasapainoinen kuva menneisyydestä, joka kyseenalaistaa
yksinkertaistettuja tai manipuloituja historiankäsityksiä.
Viime vuosina uhrien oikeuksista on tullut tärkeä aihe ja kansainvälisen oikeuden olennainen elementti.
Ensimmäisissä kansainvälisissä sotarikostuomioistuimissa (Nurnberg, Tokio, ICTY, ICTR) uhreilla ei ollut
aktiivista roolia oikeusprosessissa, mutta nykyään heidän oikeuksiinsa kiinnitetään entistä enemmän
huomiota. Esimerkiksi ICCssä, ECCC:ssä ja STL:ssä uhrit voivat saada näkemyksensä kuuluviin asianajajan
välityksellä, toimittaa tietyin rajoituksin oikeudelle todistusaineistoa, haastatella todistajia sekä valittaa
oikeuden päätöksistä. Merkittävistä edistysaskelista huolimatta uhrien mahdollisuudessa osallistua
oikeusprosesseihin on edelleen käytännöllisiä puutteita. Vain rajoitettu määrä uhreista pääsee edustetuksi,
mikä nostaa esiin kysymyksiä heidän tasa-arvoisesta edustuksestaan ja edunvalvonnasta. Myös korvaus- ja
hyvityskäytännöt aiheuttavat valtavia haasteita, sillä kansainvälisten rikosten, kuten esimerkiksi
kansanmurhan, uhreja voi olla satoja tuhansia tai jopa miljoonia.
Käytännöllisesti katsoen näissä tapauksissa on mahdottomuus, että kaikki uhrit voivat saada oikeutta tai
osallistua oikeusprosesseihin. Tämä kasvattaa oikeusprosessien arvoa symbolisena mekanismina joka voi
edesauttaa konfliktin runtelemien yhteisöiden eheytymistä. Syyllisyyttä voidaan projisoida yksittäisiin
hirmutekoihin syyllistyneisiin ihmisiin, ja siksi edes heidän tuomisellaan oikeuden eteen voi olla eheyttävä
ja vapauttava vaikutus uhreihin. Esimerkiksi Ugandassa ei ole vielä toistaiseksi ollut LRA:han liittyvää
oikeudenkäyntiä, vaan sitä tärkeämpänä pidettiin sitä, että ihmiset pääsevät palaamaan pakolaisleireiltä
koteihinsa. Oikeudenkäynnin sijaan mekanismeina on käytetty laajamittaista armahdusta sekä paikallista
mato oput -konsiliaatioseremoniaa, jonka tarkoituksena on ollut edesauttaa entisten LRA sotilaiden paluuta
alkuperäiseen yhteisöönsä.
Väätäinen käsitteli rauhan ja oikeuden välistä vahvaa yhteyttä ja sitä, että kestävää rauhaa ole mahdollista
saavuttaa ilman oikeutta. Väätäisen mukaan ihmisellä on perustarve saada oikeutta ja tämä tarve on
erityisen merkittävä väkivallan uhreilla. Uhreilla on myös tarve saada oikeutta kuolleille ja tuoda heidän
äänensä julki. Oikeuden toteutuminen purkaa jännitteitä ja madaltaa uuden konfliktin todennäköisyyttä
merkittävästi.
12
Esityksensä päätteeksi Väätäiselle esitettiin muutamia kysymyksiä, joiden pohjalta syntyi laajempaa
keskustelua osallistujien kesken. Väätäiseltä kysyttiin ICC:n uskottavuudesta, koska sen toiminnan alusta
asti syytteitä on nostettu vain afrikkalaisia vastaan, eikä tuomioistuimessa tulla todennäköisesti koskaan
näkemään esimerkiksi amerikkalaisia. Afrikkalaiset ovat kritisoineet tuomioistuinta kovasanaisesti,
syyttäneet sitä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja peräänkuuluttaneet myös muiden maanosien
rikollisten tuomista oikeuden eteen. Väätäiseltä kysyttiin myös uhrien kieltäytymistä osallistua
oikeusprosessiin ja menneisyyden käsittelyyn. Hänen mukaansa ihmiset haluavat osallistuvat
oikeusprosesseihin vain jos he kokevat, että menneisyydestä puhuminen tuo lisäarvoa heidän elämäänsä.
Menneisyyden oikeudellisella käsittelyllä on aina selkeä loppu, mutta henkilökohtaisella tasolla
menneisyyden käsittelyn loppumisella ei ole selkeää aikaa, jos se voi ylipäänsä koskaan loppua. On tärkeää
pohtia, milloin katse on siirrettävä menneisyydestä tulevaisuuteen, ja mikä merkitys tällä on
rauhanrakentamisessa.
Vaikka ICC:ia ja sen toimia voidaan kritisoida, edustaa se Väätäisen mielestä ihmiskunnan toivoa.
Tuomioistuimella on tärkeä tehtävä kaikista vakavimpien kansainvälisten rikosten (kansanmurha, rikokset
ihmisyyttä vastaan, sotarikokset ja aggressio) selvittämisessä ja samalla tulevien ennaltaehkäisemisessä.
Sen tehokkaan toiminnan eteen on kuitenkin tehtävä vielä paljon töitä.
Keskustelua oikeuskeinoista konfliktin jälkeen
Tiiviin päivän jälkeen perjantai-illan loppusimulaatio päätettiin järjestää kevennettynä versiona.
Alkuperäisessä simulaatioharjoituksessa ajatuksena oli pohtia menneisyyden hallinta -teemaa kuvitellussa
konfliktitilanteessa. Oikeus ja rauha -kysymykseen pureuduttiin eri intressiryhmien kautta sekä ennen että
jälkeen kuvitteellisen rauhansopimuksen, jolloin osallistujat tasapainottelivat lyhyen ja pidemmän aikavälin
rauhanehtojen välillä.
Akatemian osallistujat jakautuivat ryhmiin keskustelemaan menneisyyden selvittämiseen ja
rikosvastuuseen liittyvistä vaihtoehdoista historiallisten esimerkkien avulla. Pohjana käytettiin oheista
kaaviota, joka on mukaelma Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsbergin
esittelemästä nelikentästä2.
2
Forsberg, Tuomas (2012), "Poliittisen anteeksiannon rajat ja mahdollisuudet". Teoksessa Jan Löfström (toim.), Voiko
historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen, 61–87. Helsinki: Gaudeamus.
13
Hauraat tilanteet, New Deal ja Post-2015 tavoitteet
Rauhantyön asiantuntija Anisa Doty ja CMI:n suunnittelu- ja arviointitoiminnan päällikkö Oskari Eronen
pitivät yhdessä lauantai-aamun osuuden hauraista tilanteista ja New Deal -mallista.
Anisa Doty avasi lauantain ohjelman keräämällä yleisiä ajatuksia siitä mitä termeistä hauras tilanne ja
hauras valtio tulee mieleen. Yleisön vastauksissa painottuivat esimerkiksi hallinnon legitimiteetin puute,
fyysisen ja taloudellisen turvattomuuden tunne sekä puutteet valtion infrastruktuurissa. Haurauden syyt
voivat olla sekä sisäisiä (kuten köyhyys ja heikot formaalit instituutiot) että ulkoisia (kuten globaalit
taloudelliset muutokset). Suomenkielen perussanakirjan mukaan hauraalla voidaan tarkoittaa toisaalta
helposti murenevaa ja toisaalta heikkoa, vienoa ja aineetonta. Doty muistuttikin, ettei termille ole yhtä
vakiintunutta määritelmää, vaan se on osa laajempaa käsitejatkumoa. Käsite on myös suhteellinen: voidaan
sanoa, että kaikki valtiot ovat enemmän tai vähemmän hauraita aikakaudesta ja näkökulmasta riippuen.
Hauraus voidaan Dotyn mukaan myös määritellä suhteessa sen vastakohtaan eli resilienssiin. Keskeistä
resilienssin kasvattamisessa on yhteisöjen, instituutioiden ja ekosysteemien integriteetin vahvistaminen.
Resilientin eli joustavan, sisukkaan, selviytymiskykyisen valtion tunnusmerkkejä taas ovat luottamus,
yhteenkuuluvuus ja kannustaminen yhteisiin tavoitteisiin. Tällaisella valtiolla on kykyä ja kapasiteettia
selvitä sitä kohtaavista ongelmista ja ristiriidoista.
Hauraan valtion käsite on vahvasti etabloitunut globaalissa kehitysdiskurssissa, kansainvälisissä järjestöissä
ja myös Suomessa. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) määrittelee hauraan valtion
seuraavasti: “A state is fragile when it is unable or unwilling to perform the functions necessary for poverty
reduction, the promotion of development, protection of the population and the observance of human
rights.“ Käsitteeseen siis tiivistyvät tahto, kapasiteetti, toimintakyky, köyhyys, kehitys, inhimillinen
turvallisuus ja ihmisoikeudet. Noin 30–50 maailman hauraaksi määritellyssä valtiossa elää yhteensä noin
miljardi ihmistä.
Doty korosti yhtenäisemmän kansainvälisen toimintatavan löytämistä hauraissa valtioissa. Tarvitaan
enemmän koordinointia ja eri politiikkasektorit ylittävää lähestymistapaa. Hän pitää keskeisenä
14
konfliktisensitiivisyyttä eli hauraan kontekstin analyysia, jossa yhdistyvät toimintaympäristön sekä oman
työn ja kontekstin välisen vuorovaikutuksen hyvä ymmärtäminen.
Oskari Eronen jatkoi Anisa Dotyn osuudesta kuvailemalla rauhanrakennuksen, inhimillisen turvallisuuden ja
ihmisoikeuksien kehitystä YK:ssa, EU:ssa ja OECD:ssä. Viimeksi mainittu järjestö loi vuonna 2007
perusperiaatteet kansainväliselle toiminnalle hauraissa valtioissa ja tilanteissa. Niissä korostuu Do No Harm
-periaate, jonka mukaan kansainväliset toimijat vaikuttavat hauraisiin valtioihin niin positiivisesti kuin
negatiivisestikin: positiiviset vaikutukset tulisi maksimoida ja negatiiviset minimoida.
Eronen esitteli seuraavaksi New Deal -mallin, joka syntyi g7+ -maiden ja kehitysapua antavien valtioiden
neuvotteluista vuonna 2011. Sitä tukee tällä hetkellä 35
maata ja kuusi kansainvälistä järjestöä, ja sitä pilotoidaan
kahdeksassa maassa, mukaan lukien Afganistanissa ja
Somaliassa. Mallin perustana käytetään rauhanrakennuksen
ja valtionrakennuksen tavoitteita (PSG). Arvioimalla
valtioiden haurautta indikaattoreiden avulla voidaan luoda
yhteinen, läpinäkyvä suunnitelma näiden PSG-tavoitteiden
saavuttamiseksi.
Suomessa hauraiden valtioiden käsite on melko tuore, mutta
vastaavilla käsitteillä, kuten laajalla turvallisuudella, on
maassa pidempi historia. Vuonna 2011 hallitusohjelmassa ilmoitettiin, että Suomi laatii hauraiden
valtioiden tukemisen strategian. Kehityspoliittisessa toimenpideohjelmassa vuonna 2012 kuitenkin todettiin
ympäripyöreästi, että ”Suomi selvittää mahdollisuuksia edelleen painottaa hauraiden valtioiden
erityistarpeita kehityspolitiikassaan ja yhteistyössään”.
Akatemian osanottajat pohtivat ryhmissä millainen Suomen hauraiden valtioiden strategian tulisi olla.
Eronen kokosi ehdotusten perusteella oheisen ajatuskartan.
15
Miten kaikki liittyy kaikkeen?
Kriisinhallinnan asiantuntija Kalle Liesinen nivoi yhteen ihmisoikeuksien, kehitysyhteistyön sekä
kriisinhallinnan merkityksen ja vuorovaikutuksen kokonaisvaltaisen rauhanrakennuksen näkökulmasta.
Päätöspuheenvuorossaan Liesinen korosti poliittisten toimijoiden ensisijaisuutta konflikteja ratkottaessa.
Mikäli kansallinen ja kansainvälinen poliittinen tahto konfliktin ratkaisemiseksi puuttuu, tai siihen
vaikuttavat poliittiset organisaatiot ovat ristiriidassa, on rauhanrakennusta hyvin vaikea aloittaa.
Kansainvälisessä konfliktinratkaisussa tulee kiinnittää huomiota myös rauhasta neuvottelevien osapuolten
legitimiteettiin toimia rauhan edistämiseksi.
Liesinen korosti, että kehitysyhteistyön kannalta on oleellista miettiä ja määritellä, mitä kehitystyöllä
pyritään edistämään. Esimerkiksi Kiinan kehitysyhteistyösijoitus Kenian ja koko Itäisen Afrikan
rautatieverkon parantamiseksi on vähintäänkin ongelmallinen, kun Kenian sopimukseen sisällytettiin
kiinalaisten toimijoiden 50-vuotinen ensisijaisuus rautatieverkon hyödyntämisessä. Menettely voidaan
nähdä joko taloudellisena uuskolonialismina tai kansainvälisen kaupan ja kehityksen vaatimana
infrastruktuuri-investointina. Vasta tulevaisuus näyttää kumpaan suuntaan kallistutaan, mutta siitä voisi jo
nyt oppia kuinka suurisuuntaisia kehitysyhteistyöprojektit voivat olla.
Liesinen otti puheenvuorossaan esiin Samuel P. Huntingtonin teesin sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä.
Huntingtonin teorian mukaisesti länsimailla on vähenevästi tahtoa tai kapasiteettia vaikuttaa maapallon eri
kulttuureiden kulkuun. Huntington nostaa esille ”muslimisotien aikakauden”, jonka mukaan islamilaisissa
maissa olisi käynnistymässä samantyyppinen valtataistelu kuin Euroopassa 1600-luvulla. Liesinen korostaa,
että vaikka Huntingtonin teoria on alalla laajasti sisäistetty, on se ongelmallinen. Liesinen huomauttaa, että
Lähi-idän tämän hetkisten kriisien piirissä on ”vain” 11.3 prosenttia maailman 1,2 miljardista muslimista.
Monoliittinen muslimimaailma on Liesisen mukaan myytti, joka on vahvistunut uskonnollisten
fundamentalistien tehokkaalla mobilisoitumisella ja kyvyllä saada äänensä hyvin laajasti kuuluviin.
Itsellisten islamistitaistelijoiden puuttuminen toisten maiden sisäisiin kriiseihin ei itse asiassa eroa
esimerkiksi Espanjan sisällissodasta, jossa suomalaisiakin seikkailijoita taisteli molemmilla puolilla.
Kansainvälisessä yhteistyössä on Liesisen mukaan oleellista tuntea itsensä ja omat lähtökohtansa, jonka
pohjalta voi lähteä rakentamaan yhteisymmärrystä sellaisten osapuolten kanssa, joiden arvomaailma,
toimintaperiaatteet ja poliittinen kulttuuri ovat hyvinkin erilaiset.
Loppupuheenvuorossaan Liesinen otti niin ikään esille sodan muuttuvan luonteen. Kylmän sodan
sijaissodista ja tavanomaisesta sodasta on edetty nykypäivänä yhä yleisempään kaoottiseen sotaan, jota
kuvaavat muun muassa aseistetut siviilit ja ihmiskilpien käyttö. Esimerkiksi Syyrian todellista tilannetta voi
Liesisen mukaan kuvailla kaoottiseksi sodankäynniksi, jossa korostuvat keskenään sotivien osapuolten
paljous ja tilanteen monimutkaisuus. Kansainvälisten toimijoiden on kyseisessä tilanteessa erittäin hankalaa
osallistua kriisinhallintaan.
Liesinen keskusteli myös strategisten raaka-aineiden roolista kansainvälisessä sodankäynnissä. Koska
suurvalta-aseman edellytys on tänä päivänäkin muun muassa öljyn ja maakaasun hyvä saatavuus,
kilpaillaan niistä maantieteellisesti niillä alueilla joilta raaka-aineita on saatavilla. Liesinen otti esiin Zbigniew
Brzezisnkin ”Suuren shakkilaudan”, jonka mukaan öljyvarojen hallinta kuuluu suurvaltapelien piiriin.
16
Puheenvuoroon sisältyi myös Mary Kaldorin teoria, jonka mukaan uusien sotien päämäärä on saavuttaa
poliittista valtaa ensisijaisesti lietsomalla pelkoa ja vihaa ympäristössä. Liesinen huomautti, että merkittävä
raha kiertää yksityisten sotajoukkojen ja verkostojen välisessä sodankäynnissä. Strateginen
epäsymmetrisyys osapuolten välillä on otettava huomioon kansainvälisessä kriisinhallinnassa ja samalla
ymmärrettävä rikollisuuden ja sotien kytkentä. Esimerkiksi Afganistanissa on huolehdittava siitä, että mikäli
unikonviljely pyritään lakkauttamaan, tulee paikallisille toimijoille järjestää vaihtoehtoinen elinkeino.
Liesinen huomautti, että kestävän rauhan toteutumiseksi sotilaallisen kriisinhallinnan, humanitaarisen
avun, siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyöavun pilarit nivoutuvat parhaimmillaan yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi integroidun kriisinhallinnan eri vaiheissa. Läpileikkaavina teemoina integroidussa
kriisinhallinnassa Liesinen mainitsi siviilien suojelun, sosiaalisen sukupuolen, inhimillisen turvallisuuden
sekä ihmisoikeuksien turvaamisen. Laillisuusperiaatteen turvaaminen kriisinhallinnan kaikissa vaiheissa on
ensisijaisen tärkeää.
Toimijoiden monimuotoisuuden ymmärtäminen on välttämätöntä. Valtiotoimijoiden, kansainvälisten
yhteisön sekä kansalaisyhteiskunnan yhteistyö ja toimintojen koordinointi ei ole helppoa, mutta se on
välttämätöntä tavoitteiden saavuttamiseksi.
Kalle Liesinen päätti puheenvuoronsa huomauttamalla, että kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden suurin
uhka on huonon hallinnon, korruption ja näköalattomuuden aiheuttama toivottomuus, joka johtaa
järjestäytyneeseen rikollisuuteen, alueellisiin konflikteihin, luhistuviin valtioihin, sekä terrorismiin ja
joukkotuhoaseiden leviämiseen. Euroopan unionin tasolla tulee tulevaisuudessa tehdä enenevästi työtä
hyvän hallinnon turvaamiseksi, korruption kitkemiseksi sekä laaja-alaisen näkökulman edistämiseksi
kansainvälisessä rauhanrakennustyössä.
17
Palaute
Osallistujat antoivat akatemiasta runsaasti palautetta ja myös kehitysvinkkejä, jotka huomioidaan ensi
vuoden akatemian järjestelyissä.
Sisältö
Osallistujat pitivät akatemiapäivien alustuksia ja teemoja mielenkiintoisina, vaikkakin joidenkin yksittäisten
alustusten
mainittiin
poikenneen
muusta
kokonaisuudesta.
Ryhmätöitä,
taukoja
ja
keskustelumahdollisuuksia kiiteltiin ja toivottiin lisää, kuten myös ulkoilumahdollisuuden sisällyttämistä.
Akatemiaa toivottiin jatkossa kehitettävän vielä enemmän keskustelufoorumiksi ja yhden henkilön pitämiä
alustuksia lyhennettävän. Simulaatioharjoituksen ajoitus perjantai-iltaan koettiin raskaaksi ja sen
lyhentämistä vapaamuotoiseksi keskusteluksi kiiteltiin. Joitakin osallistujia harmitti se, ettei ensimmäisen
päivän ensimmäisissä puheenvuoroissa pysytty aikataulussa, eivätkä kaikki alustajat olleet varustautuneet
visuaalisilla esityksillä. Toiset taas Power Point -esitysten puuttumista ja esitysten vapaamuotoisuutta
hyvänä asiana. Seminaariryhmän katsottiin toimineen hyvin: nuoria ja vanhempia osallistujia yhdistivät
samat kiinnostuksen kohteet. Seminaarin etukäteistiedotukseen oltiin tyytyväisiä.
Käytännön järjestelyt
Hotellitilat ja ruoat saivat kehuja, vaikkakin itse kokoustilaa pidettiin myös hieman tunkkaisena. Välipaloiksi
ehdotettiin perinteisten kahvileipien sijaan myös terveellisempiä hedelmävaihtoehtoja. Hotellin sijainti
koettiin hyväksi siksi, että ihmiset saivat keskustella rauhassa ja pysyivät myös paremmin paikan päällä
syrjäisen sijainnin takia. Toisaalta tämä tarkoitti pidempiä matkoja ja siksi myös keskustaa lähempänä olevia
kokoustiloja ehdotettiin.
Raportin
kirjoittajat
Anne Koivula
Maria Makweri
Julietta Huttu
Janne Javet
Petter Nissinen
18