tämän linkin kautta

Transcription

tämän linkin kautta
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab • Oy Helsingin Asuntohankinta Ab • Oy Helsingin A
Pienasuntoja
helsinkiläisille
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
30 vuotta
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab • Oy Helsingin Asuntohankinta Ab • Oy Helsingin A
Esipuhe
Asuntopolitiikka on ollut aina Helsingin kaupungin tehtävien ytimessä. Syy
on luonnollinen – Helsinki on kasvanut ja kaupunki on vetänyt puoleensa
yhä uusia asukkaita.
Ensimmäiset Helsingin kaupungin omaan omistukseensa rakentamat asunnot
ovat vuodelta 1909. Parempaa elämää Helsingistä etsivä työväestö tarvitsi
kipeästi kohtuuhintaisia ja edes vaatimattomilla peruspalveluilla varustettuja
asuntoja. Tästä ajasta antaa hyvän kuvan näihin kaupungin vanhimpiin vuokra-asuntoihin sijoitettu työväenasuntomuseo Kirstinkujalla,
Linnanmäen kupeessa. Samojen aikojen ideoinnin tuloksena syntyi
vuosikymmen myöhemmin kansainvälisiä puutarhakaupunki-ihanteita
heijastava Käpylän puutaloalue. Kaupungin työntekijöille rakennettiin vilkkaasti hallintokuntien ja liikelaitosten omia työsuhdeasuntoja.
Tätä samaa vastuullisuutta toteuttivat monet muutkin työnantajat,
­rakennustaiteellisesti maineikkaimpana Kone ja Silta Oy:n kortteli
Vallilassa. 1900-luvun alun ryhmärakentaminen loi niin monet puutalokorttelit kuin myös jugendsävytteisiä kerrostaloja.
Toisen maailmansodan jälkeinen ryntäys Helsinkiin merkitsi vuosikymmenen kestäneitä hätämajoitusratkaisuja. Valtio tunnusti tällöin asuntopoliittisen vastuunsa ja
ensimmäiset Arava-asunnot nousivat Helsingin
Tullinpuomiin. Arava-vetoinen rakentaminen loi kohtuulliset
asuinolot sadoille tuhansille helsinkiläisille ja merkitsi ruuhkaisen kantakaupungin asukkaiden siirtymistä uusiin ja ihannoituihin lähiöihin. Tästä kantakaupungin tyhjentymisestä alkaa
Helsingin Asuntohankinnan historia.
Helsingin asuntopolitiikkaa ovat tehneet kaupungista ja sen
asukkaista vastuunsa tuntevat henkilöt. Tähän Asuntohankinnan
historiikkiin on kirjattu kunnianosoitus heidän työlleen. Samalla
tämä teos on tärkeä ajankuva etenkin 1980- ja 1990-luvun asuntopoliittisista ratkaisuista Helsingissä.
Asuntopolitiikka ja sen haasteet ovat yhä Helsingin kaupungin toiminnan
ytimessä. Haasteet ja toimintaympäristö ovat vain vuosikymmenien kuluessa
vaihtuneet. Asuntohankinnan historiikki korostaa oivalla tavalla tarvetta toimia
aina ajassa ja vastata kohtuuhintaisen asumisen haasteisiin. Tältä pohjalta on
hyvä pohtia nykypäivän vastauksia ja aikaan sopivia keinoja asuntotarpeen
tyydyttämiseen. Perustavoitetta ei ole kuitenkaan syytä muuttaa. Tarvitsemme
tänäänkin lisää kohtuuhintaisia asuntoja Helsinkiin! •
Hannu Penttilä
Kaavoitus- ja kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtaja
Etukannen kuva: Ruoholahteen rakennettiin 1990-luvun alussa ns. hitas-sekataloja, joissa noin puolet a
­ sunnoista myytiin
yksittäisille asunnonostajille ja puolet Helsingin Asuntohankinnalle käytettäväksi vuokra-asuntoina. L
­ aivapojankatu 3 on
yksi näistä sekataloista.
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 30-vuotisjuhlajulkaisu. Toimitus ja valokuvat: LFC Group/ Arto Rautio.
Taitto LFC Group/Tarja Lehtinen. Paino Tuokinprint Oy Helsinki marraskuu 2014.
2 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
Johdanto
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab näki päivänvalon pitkähkön
valmistelun jälkeen 5.3.1984, jolloin pidettiin yhtiön perustamiskokous - tuolloin tosin työnimellä Oy Helsinki-Asunnot Ab.
Kokouksessa oli läsnä yksi perustajaosakas, Helsingin kaupunki, joka myös oli merkinnyt yhtiön koko osakekannan. Yhtiön hallitukseen valittiin kaupungin keskeisistä luottamushenkilöistä puheenjohtajaksi DI Kari
Rahkamo ja jäseneksi johtaja Juha Sipilä. Kaupungin
ylintä virkamiesjohtoa hallituksessa edustivat apulaiskaupunginjohtajat Olavi Dahl, Heikki S. von Hertzen ja Anna-Liisa Hyvönen.
Yhtiö ei kuitenkaan päässyt vielä tuolloin aloittamaan toimintaansa, vaan yhtiökokouksen valitsema hallitus joutui vielä tekemään
joitakin muutoksia yhtiöjärjestykseen. Toinen ja isompi ratkaistava kysymys liittyi yhtiön verotuskohteluun. Hallitus esitteli syyskuussa kolme rekisteriviranomaisillekin kelpaavaa ehdotusta
yhtiön nimeksi. Tarjolla olivat Oy Helsingin Asuntohankinta Ab,
Oy Helsingin Kaupunkiasunnot Ab ja Oy Vuokra-asuntojen
Hankinta Ab, joista ensimmäinen sitten valittiin. Vielä tärkeämpää liikkeellelähdölle oli eduskunnassa läpi
mennyt lakimuutos, jolla sallittiin verovapaa toiminta
kunnan kokonaan omistamalle ja vain omistajakunnan
alueella toimivalle vuokra-asuntojen hankintayhtiölle, joka
ei jaa osinkoja. Käytännössä yhtiön varsinaisen toiminnan
syntymäpäivänä voi pitää marraskuun 22. päivää vuonna
1984, jolloin Oy Helsingin Asuntohankinta Ab merkittiin
kaupparekisteriin.
Tämä Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:n 30-vuotisjuhlajulkaisu kertoo ­yhtiön toiminnasta sekä oloista, joissa yhtiö on
syntynyt ja toiminut. Julkaisu pyrkii valottamaan myös yhtiön
roolia yhtenä Helsingin kaupungin asunto-,
sosiaali- ja työvoimapolitiikan välineenä sekä niitä yleisiä ja yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka
ovat vaikuttaneet yhtiön toimintaympäristöön. Lopussa
kurkistetaan myös lyhyesti yhtiön tulevaisuuteen vuonna
2014 nähtävissä olevista lähtökohdista.
Tekstin taustoitusta on tehty arkisto- ja asiakirja-aineistoon,
kirjallisuuteen sekä yhtiön toimintaan eri vaiheessa liittyneiden henkilöiden haastatteluihin perustuen. Lopullinen teksti
on kirjoittajansa yhteenveto ja analyysi tapahtuneesta sekä
keskusteluissa esitetyistä arvioista ja visioista. Kirjoittajan omia
mielipiteitä teksti ei sisällä.
Lämmin kiitos kaikille julkaisun tekemiseen myötävaikuttaneille.
Arto Rautio
Juhlajulkaisun toimittaja
Kuvia asunto-osakeyhtiöistä, joista yhtiö omistaa asuntoja.
1. Fleminginkatu, 2. Porvoonkatu, 3. Ida Aalbergintie, 4. Vaasankatu,
5. Juhana Herttuantie, 6. Kolmas linja.
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
3
Väkiluvultaan kutistuva Helsinki
tarvitsee perheasuntoja
Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen, uudelleenasutuksen ja
suurten ikäluokkien Suomi joutui 1960-luvulla uusien haasteiden eteen. Yhtäällä muun muassa Pekka Kuusen innoittamana
syntyi ajatus hyvinvointivaltion rakentamisessa. Siinä yhtenä
tavoitteena oli saada aikaan kaikille kohtuulliset asumisolot.
Toisaalla maaseutu ei pystynyt enää elättämään etenkään suuriin ikäluokkiin kuuluvia nuoriaan, mikä johti ensin 1960-luvulla suureen maassamuuttoon ja sitten 1970-luvulla myös
suureen maastamuuttoon.
Muun muassa näiden tekijöiden takia valtakunnan asuntopolitiikassa etusijalle alkoivat
nousta kaupunkien ja taajamien lapsiperheet. Poliittisessa
päätöksenteossa yhtenä esimerkkinä oli Ruotsin 1960-luvun puolivälissä hyväksytty
miljoonan asunnon hanke
Miljonprogrammet, jolla haluttiin toisaalta poistaa asuntopula ja toisaalta lisätä sekä
asumisväljyyttä että asumisen
laatua tekemällä kymmenen
vuoden aikana 100.000 uutta
asuntoa vuodessa. Suomessa
oli jo vuodesta 1949 lähtien
helpotettu omistusasuntojen
hankintaa ja vuokra-asuntojen
tekoa aravalainoituksella,
jota myönsi Asuntorakennustuotannon valtuuskunta
eli Arava. Uusien linjausten
jälkeen aravalainoituksen
määrää lisättiin merkittävästi.
Asuntohallitus perustettiin
vuonna 1966 yhdeksi hyvinvointi- ja asuntopolitiikan eteenpäin viejäksi. Puolet Suomessa
1960- ja 1970-luvuilla rakennetuista 600.000 uudesta asunnosta
oli lainoitettu aravalla joko aravavuokra-asunnoksi tai omistus­
aravaksi.
Helsinki oli houkutellut uusia asukkaita pitkin 1900-lukua.
Kaupunki oli kehittynyt niin, että suuren muuttoliikkeen alkaessa 1960-luvulla pääosa helsinkiläisistä asui vuokralla pienessä
asunnossa. Useimmille helsinkiläisille taloudelliset syyt estivät
hankkimasta omaa asuntoa eivätkä tulot yleensä riittäneet
tilavaan vuokra-asuntoonkaan. Monen vuokra-asunto liittyi
työsuhteeseen. Näiden syiden takia kaupungissa oli paljon kokonaisia taloja, joissa oli vain pienasuntoja. Sotien jälkeen pienasuntojen osuus oli lähes 75 prosenttia Helsingin asunnoista.
Myös iso osa Suomen 1960- ja 1970-luvun muuttoliikkeestä
suuntautui Helsingin seudulle. Aiempaan erona uutta asutusta
alkoi nyt valua etenkin Helsingin lähikuntiin. Ympäristökuntiin
muutettiin sekä muualta Suomesta että Helsingistä. Rakennusliikkeet ja rakennuttajat löysivät nimittäin hyviä kehitettäviä alueita Helsingin rajojen ulkopuolelta, minkä vuoksi
merkittävä osa lapsiperheille sopivista perheasunnoista nousi
4 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
etenkin Espooseen, nykyisen Vantaan alueelle sekä pääradan
varteen. Niinpä Helsingin väkimäärä alkoi laskea 1960-luvun
ja 1970-luvun vaihteessa. Tätä laskua jatkui koko 1970-luvun.
Aiemmin opintojensa jälkeen Helsinkiin kirjansa muuttaneet
olivat yksi ryhmä, joka kansoitti nyt uudet lähiöt Helsingin
ympäristökunnissa. Sama halu hakea väljempää ja edullisempaa asumista tuli sitten muotiin 1990- luvun ja 2000-luvun
niin sanotussa nurmijärvistymisessä, kun etenkin lapsiperheet
etsivät elintilaa pääkaupunkiseudun ympäristökunnista.
Yhdeksi syyksi 1970-luvun kehitykseen on sanottu Helsingin
muita kuntia vahvempi ote
maapolitiikasta ja kaavoituksesta. Helsinki halusi hallita ja
ohjata itse kehitystään ja myös
pystyi tekemään sitä. Kaupungin tuonkin aikakauden
viranhaltijoiden valinta- ja toimintakulttuuria on luonnehdittu aivan ylimmän johdon
valintaa lukuun ottamatta
poliittisesti neutraaliksi, mutta
esimerkiksi maankäyttöön
ja kaavoitukseen liittyvässä
päätöksenteossa on nähtävissä
jälkiä myös poliittisesta harkinnasta. Pitkin 1900-lukua
yritystoiminnan kehitykseen kuten esimerkiksi rakentaminen toimialalla Hakan ja Saton
syntyyn - olivat vaikuttaneet
myös aatteelliset lähtökohdat. Vielä 1980-luvullakin eri
yrityksillä saattoi olla selvästi
läheisemmät suhteet yhteen
poliittiseen ryhmään kuin
muihin. Tämä näkyi kunnallisessa päätöksenteossakin. Kun
kaupungin tuolloisten mahtipuolueiden yhteistyön sujuminen oli tärkeää asioiden hoitamiseksi, näkyi tämä tietynlaisen
poliittisen tasapainon hakemisena myös esimerkiksi rakentamiseen liittyvissä päätöksissä.
Naapurikunnilla ei ollut vastaavia resursseja ja työvoimaa
maapolitiikan ja kaavoituksen tekoon kuin Helsingillä. Muissa
alueen kunnissa rakentajat ja rakennuttajat pääsivät itse vaikuttamaan paljon etenkin hankkimilleen maille tehtyjen alueiden
suunnitteluun ja toteutukseen. Yhdessä 1960-luvun teollisen
läpimurtotuotteen betonielementin kanssa aluerakentaminen
synnytti nopeasti oman aikansa mittapuilla nykyaikaisia koteja
useisiin uusiin lähiöihin. Samalla alkoivat syntyä asuntomarkkinat, kun ihmisillä oli hiljalleen varaa ja mahdollisuuksia jopa
valita tarjolla olevista asunnoista ja asuinpaikoista itselleen
mieluisin vaihtoehto.
Uudisrakentamisesta ja perheiden asumiseen keskittyvästä
politiikasta huolimatta vielä 1970- ja 1980-lukujen vaihteen
Helsingissä pienasuntojen osuus oli 48 prosenttia kaikista
asunnoista. Toisaalta pienasunnoilla oli myös kysyntää, sillä
Helsingin kaupungin vuokra-asuntojonossa oli 1978 noin ­34
prosenttia yhden hengen talouksia. Heistä vain 15 prosentille pystyttiin tarjoamaan asuntoa. Vuonna 1979 kaupungin
asuntojonon hakijaruokakunnista oli 1-2 hengen talouksia liki
70 prosenttia. Kun tulotaso monissa ammateissa oli alhainen,
asuivat niin yksin asuvat, pariskunnat kuin perheetkin yhä
yleisesti ahtaasti ja varustetasoltaan sangen vaatimattomissa
asunnoissa. Alivuokralaisasuminen oli samaten tavallista vielä
näihin aikoihin. Monessa kerrostaloasunnossa asui kaksi tai
kolmen ruokakuntaa. Vanhojen omakotitalojen ullakkoasunnot
olivat myös yleisiä alivuokralaisasumisen paikkoja. Näitä usean
talouden asumia omakotitaloja oli paljon muun muassa niin
sanotulla MaTaPuPu-alueella eli Malmilla, Tapanilassa, Pukinmäessä ja Puistolassa.
Myös vuonna 1974 käyttöön otettu vuokrasääntely vaikutti
asuntotarjontaan. Sääntely vähensi yksityisten asunnonomistajien intoa omistaa vuokra-asuntoja. Kun tulonhankintamielessä omistetut asunnot olivat jo tuolloin paljolti pienasuntoja,
hankaloitui pieniä vuokra-asuntoja haluavien tilanne vuokralla
olevien asuntojen vähetessä.
Suljetuilla rahoitusmarkkinoilla lainaa ei saanut kovin
helposti eikä edullisesti oman asunnon hankintaan. Vaikka
Suomessa oli ollut mahdollista hankkia oma asunto omistusaravaa käyttäen jo 1940-luvulta lähtien, oli omistusaravakin kuitenkin lähinnä koulutetun nuoren väestön ja keskiluokan keino
päästä kiinni omaan kotiin. Etenkin moni vähävaraisista oloista
lähtenyt opisto- tai korkeakoulukoulutuksen hankkinut henkilö
on ostanut ensimmäisen oman asuntonsa henkilökohtaisella
aravalainalla, jossa valtion halpakorkoinen lainaosuus oli 60
- 85 prosenttia perheen lapsimäärästä riippuen. Perheasuntoa
Helsingin kaupungilta hakevista oman asunnon sai noin joka
neljäs 1970- ja 1980-luvun vaihteessa, mutta aravan tulo- ja
varallisuusrajojen takia tämä vaihtoehto ei ollut mahdollinen
monille perheille.
Kun Uusimaa ja Helsingin seudun muut kaupungit kasvoivat, näytti Helsingin 1970-luvun lopun tilanne kaupungin
päättäjien silmissä huolestuttavalta. Kaupungin väkiluku
väheni hiljalleen siitä huolimatta, että muuttoliike seutukunnalle oli suurta. Yhtenä isona ongelmana nähtiin Helsingin
suuri pienasuntovaltaisuus. Vaikka pienasuntoja siis kysyttiin
etenkin vuokra-asunnoiksi vilkkaasti, ei sen enempää Helsingin kaupungin kuin valtakunnallisissakaan tulevaisuuden
visioissa nähty mielekkääksi lisätä pienasuntojen määrää.
Niinpä Helsingin kehittämisessä asetettiin asuntotuotannolle
selkeät asuntojen keskipinta-alatavoitteet, joilla käytännössä
haluttiin estää uusien pienasuntojen syntyminen, perhekuntien
muuttaminen pois pääkaupungista ja luoda edellytykset uusien
asukkaiden tulolle pääkaupunkiin. Asuntohallitus käytännössä
kielsi yksiöiden rakentamisen valtion tukemassa tuotannossa.
Tämä pahensi osaltaan pienasunnon hakijoiden tilannetta.
Aravatuotannon lisääminen oli yksi keino avata asuntomarkkinoita uusille ryhmille, Helsingin oma 1970-luvulla
luotu Hitas-järjestelmä toinen. Valtakunnallisesti politiikan eri
toimin, joihin parempien asuntojen tarjonta kuului, pyrittiin
myös hidastamaan nuorten työikäisten suomalaisten karkaa-
mista etenkin Ruotsiin ja ehkä houkuttelemaan
heitä takaisin kotimaahan. Suomessa pelättiin jopa työvoiman
loppumista, jos kehitys ei katkeaisi. Käytännössä samalla asuntopolitiikan keinovalikoimalla tuotettiin myönteisiä tuloksia
kaikkialla maassa, mikä toimikin hyvin 1980-luvulle asti.
Ajatus pääkaupunkiseudun ja etenkin Helsingin erityisasemasta ja tarpeesta tehdä alueella omaa erillistä asuntopolitiikkaa ei
silti herännyt vielä tuolloin, vaikka merkit tästä olisivat olleet jo
nähtävissä uuden vuosikymmenen alkaessa.
Myös työvoima- ja sosiaalipolitiikka tuottivat Helsingissä ongelmia, jotka heijastuivat kaupungin asuntopoliittisiin
linjauksiin. Kun aravasäännökset rajasivat kaupungin vuokraasuntoihin valittavien asukkaiden joukkoa, ei moni kaupungin
työntekijäkään mahtunut tulo- ja omaisuusrajoihin. Etenkin
sosiaali- ja terveystoimissa oli hankaluuksia työvoiman rekrytoinnissa. Sosiaalitoimella oli myös sosiaalinen tarve saada
asuntoja käyttöönsä. Helsingissä oli jo 1960-luvulla esitetty
ajatus siitä, että kaupungin pitäisi ostaa pieniä asuntoja vanhusväestölle vuokrattavaksi. Etenkin 1970-luvulla alkoi nousta
esille kysymys asunnottomien asuttamisesta. Etenkin yksin
asuntoa etsivien miesten oli usein vaikea saada itselleen asuntoa. Helsingissä oli tuolloin vielä paljon asuntolapaikkoja, joissa
normaali elämä oli hankalaa, sekä ”koijamiehiä”. Asuntoloiden
asukkaista joka kymmenes tienasi niin hyvin, että ei mahtunut
aravarajoihin. Osa asunnottomista eli ja teki työtä Helsingissä,
mutta ei voinut muuttaa kirjojaan kaupunkiin ilman pysyvää
asuntoa.
Asunnottomien joukossa oli erilaisista ongelmista kärsiviä.
Heille haluttiin luoda ”urapolku” ulos senaikaisista asuntoloista ja kaupungin metsiin ja rantoihin nousseista asumuksista
- ”koijista” - omiin asuntoihin. Asuntoloista ja muista ongelmista kärsivien keskittymistä haluttiin päästä kokonaan eroon,
koska ne koettiin ongelmia ylläpitävinä ja jopa pahentavina.
Asukkaiden mielestä oloja, jossa oli lähinnä alkoholi- ja muista
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
5
­ ngelmista kärsiviä, oli vaikea kestää selvin päin. Tavoitteena
o
oli saada ne henkilöt, joilla arveltiin olevan edellytyksiä selviytyä asumisestaan yksin, ensin tuettuun asumiseen ja, jos se
sujuu, sitten omaan kotiin.
Hankinta-ajatus
konkretisoituu
Helsingissä kaupungin asuntopoliittinen ohjelma oli
1970-­luvun alusta yksi keino ilmentää päätöksentekijöiden
tahtotilaa sekä konkretisoida erilaisia asuntopoliittisia tavoitteita. Asunto-ohjelmien valmisteluprosessi on ollut jatkuvaa
ja pitkäjänteistä. Niinpä esimerkiksi 1980-luvun alkuvuosien
asunto-ohjelmien käytännön valmistelutyö tehtiin 1970-luvun loppuvuosina. Helsingin Asuntohankinnan toiminnan
kannalta merkittävää on vuosien 1979 – 1983 ja vuosien
1980 – 1984 asunto-ohjelmiin otettu tavoite hankkia kaupungin omistukseen asunto-osakkeita sekä ne pohdinnat, joita
kaupungin organisaatiossa käytiin ostotoiminnan järjestämisestä.
Selkeä halu muuttaa kaupungin asuntokannan rakennetta
ja huolehtia samalla niin kaupungin työvoiman saatavuudesta, kaupungin asunnottomien asemasta kuin kaupungilta
pienvuokra-asuntoa hakevien tarpeista synnytti ajatuksen
hankkia kaupungille nimenomaan pienasuntoja. Tämä ajatus
kirjattiin ensimmäisen kerran Helsingin
vuosien 1979 - 83 asunto-­
ohjelmaan. Varsinaisesti
asia alkoi konkretisoitua
vuonna 1980. Kiinteistölautakunta käsitteli kaupunginhallituksen kehotuksesta
toukokuussa 1980 asuntoohjelman 1980 - 84 huoneistojen hankintaohjelmaa
muiden kuin Hitas-asuntojen
osalta. Hitas-asuntojahan
kaupunki hankki yhden
jokaisesta perustettavasta yhtiöstä valvoakseen järjestelmän
toimivuutta. Kaupunginkanslia,
joka toimii valmisteluelimenä
kaupunginhallituksen ja kaupunginvaltuuston alaisuudessa,
näki asuntojen oston toimivana
keinona lisätä kaupungin omaa
asuntokantaa tilanteessa, jossa
kaupungin uudistuotannossa ei
tehdä enää ollenkaan yksiöitä.
Asunto-ohjelmissa määriteltiin pienasuntoihin sijoitettaviksi ajatellut henkilöt selkeästi. Ensimmäinen ryhmä olivat
kaupungin asuntojonossa olevat pienasuntojen hakijat, toinen
yhteismajoitustiloissa asuvat, kolmas saneerauksen takia uutta
asuntoa tarvitsevat ja neljäs kaupungin henkilökunta. Lisäksi
1980-luvun alussa laskettiin romanien asunto-olojen parantamisohjelman vaativan 55 asunnon hankkimista vuodessa.
Tämä romanivähemmistöön kohdistuva hanke nähtiin määräaikaisena ja tarpeen tulevan tyydytetyksi 1980-luvun alkupuoliskon hankinnoilla.
6 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
Lähtötilanteessa
työsuhdeasuntoja laskettiin tarvittavan noin 200 vuodessa. Puolet asunnoista laskettiin tulevan aravalainoitetusta kannasta ja puolet muualta. Hankintaohjelmaan haluttiin tähän tarpeeseen nimenomaan pienasuntoja,
joita ei enää juurikaan rakennettu. Palvelussuhdeasuntojen, kuten niitä silloin kutsuttiin, ostotarpeeksi arvioitiin 60 – 80 vuodessa. Huoltovirasto
arvioi erityisryhmien tarvitsevan
105 pienasuntoa vuodessa. Huoltovirasto korosti, että itsenäiseen
asumiseen pystyviä vanhuksia ja
yhteismajoituksessa eli asuntoloissa asuvia pitää sijoittaa muun
asutuksen keskuuteen. Erityisesti varoitettiin erityisryhmien
keskittämisestä jonnekin.
Eri kaupungin toimintojen
lausuntojen perusteella kiinteistöviraston talo-osasto näki
sopivaksi hankintamääräksi
vuosille 1980 - 84 yhteensä
202 asuntoa vuodessa, mistä
30 oli romaneille tarkoitettuja ja 10 - 15 isompia perhepäivähoitajien käyttöön
sopivia asuntoja. Vuonna
1984 määrä laskisi 182:een
romaniten asuntotarpeen
tultua tyydytetyksi.
Hankintatoimen
aloittamisessa isoksi
ongelmaksi nähtiin toimintakonsepti, jota taloosasto käytti Hitas-asuntojen ja päiväkotihankkeiden hoidossa.
Talo-osasto joutuisi kierrättämään hankintaehdotusta kaupunginhallitusta myöten, jolloin hyväksyntä tulisi aikaisintaan kuukauden kuluttua siitä, kun myyjän kanssa oli sovittu kaupan
ehdot. Etenkin hinnaltaan edulliset asunnot myytiin yleensä jo
näytössä. Kun talo-osasto ei voinut maksaa edes käsirahaa, olisi
laajamittainen asuntojen hankinta vaatinut kiinteistöviraston
mielestä uuden organisaation ja kevennetyn toimintamallin.
Talo-osasto oli myös sidottu pelkästään kaupungin talousarviossa sille osoitettuihin määrärahoihin. Siksi nähtiin parhaaksi
ratkaisuksi erikseen perustettava holding-yhtiö, joka osittain
budjettivaroin ja osittain rahalaitoslainoin rahoittaisi pienasuntojen oston sekä toimisi joustavasti ja nopeasti. Lähtökohta oli,
että yhtiö vuokraisi asunnot edelleen kaupungin virastoille,
jotka sitten vastaisivat vuokralaisten valinnasta ja vuokraukseen liittyvistä töistä. Yhtiö perisi yhtiövastikkeisiin, asuntojen
korjauskuluihin ja kauppojen tekoon liittyvät kulut sekä vähäiset hallintokulut virastoilta.
Kaupunginhallitus päätti 23.6.1980 palkata kaupunginkansliaan selvitysmieheksi DI Matti Väisäsen tekemään selvityksen
hankintatoimen järjestämisestä ja erityisesti yhtiömuotoisen
toiminnan mahdollisesta roolista asunto-ohjelman toteuttamisessa. Väisänen aloitti työnsä heti heinäkuun alussa ja
jätti selvityksensä kaupunginhallitukselle 13.2.1981. Väisänen
arvioi, että kaupungin hankintaohjelmalla ei ole kovin merkittävää vaikutusta Helsingin eikä sen kantakaupungin asuntomarkkinoilla. Hän toki suositteli suhdanne- ja kausivaihtelujen
ottamista huomioon hankintoja suunniteltaessa. Kaupungin
hankintojen ei ollut tarkoitus nostaa asuntojen hintoja.
Matti Väisänen näki tarpeelliseksi nopean ja joustavan
hyväksyttyyn hankintaohjelmaan perustuvan toimintamallin.
Osto-ohjelma tulisi hyväksyä asunto-ohjelman yhteydessä valtuustossa ja kauppojen tapahtua kaupunginhallituksen laatu- ja
hintatasoa koskevien periaatteiden mukaisesti. Itse asuntojen
hankinta tapahtuisi Väisäsen mielestä joustavimmin erityisen
kaupungin perustaman yhtiön
toimesta. Yhtiön toimiala on
yhtiöjärjestysehdotuksessa rajattu asunto- ja kiinteistöyhtiöiden osakkeiden hankintaan
ja omistukseen sekä tätä kautta hallitsemiensa huoneistojen
vuokraamiseen Helsingin
kaupungille. Erikseen Väisäsen raportissa korostetaan,
ettei yhtiön toimintaa tulisi
laajentaa asuntojen hankintaa
ja omistamista laajemmalle,
koska silloin olisi vaarana
turha byrokratisoituminen.
Samaten selvitys ei pitänyt
järkevänä siirtää kaupungin
jo omistamia asuntoja uuden
yhtiön omistukseen joitakin
poikkeuksia mahdollisesti
lukuun ottamatta. Väisäsen
mielestä hyvässä hankintayhtiössä olisi töissä vain 3-5
henkilöä. Yhtiön hallitukseen Matti Väisänen ehdotti
kaupungin niiden virastojen
edustajia, joiden toimintaan hankintayhtiön toiminta eritoten
liittyy. Hallituksen johtoon hän ehdotti asianomaista apulaiskaupunginjohtajaa.
Eduskunta hyväksyi vuoden 1980 lopussa lain asuntojen
hankintaan myönnettävien lainojen korkotuesta. Kaupunginhallitus oli ehdottanut, että tämä koskisi myös vanhasta
asuntokannasta tapahtuvaan kuntien asuntohankintaan, mutta
asuntohallituksen soveltamisohjeita ei tuolloin ollut vielä saatu.
Väisänen arvioi korkotuen vaikuttavan yhtiön omakustannusvuokriin niin, että kaupungin osuus yhtiölle maksettavista
vuokrista putoaisi 200 asunnossa selvästi. Korkotuen lisäksi
tärkeäksi nähtiin yhtiön verotuskohtelu, josta selvitys ehdottaa pyydettäväksi keskusverolautakunnan ennakkopäätöksen
ennen hankintojen aloittamista.
Matti Väisäsen selvityksen valmistumisen jälkeen asia eteni
Väisäsen tunteneiden mukaan selvityksen tekijän luonteelle
ja toimintatavalle tyypillisen määrätietoisesti eteenpäin kohti
tavoiteltua päämäärää. Jos hankintayhtiön syntymiselle pitäisi
nimetä jokin yksittäinen taustahenkilö, voi sellaisena tätä julkaisua varten tehtyjen haastattelujen ja tutkittujen arkistomateriaalien perusteella pitää Matti Väisästä. Hänellä oli muutenkin tahtoa ja kykyä viedä valmistelemiaan asioita eteenpäin.
Ideologisesti ajatus ostaa asuntoja vuokra-asunnoiksi vanhasta
asuntokannasta oli yhtiön perustamisvaiheessa lähimpänä
vasemmiston sydäntä. Myös keskusta ja oikeisto hyväksyivät
ajatuksen hankkia pieniä vuokra-asuntoja kaupungille, mutta
keinoista päästä tavoitteeseen oli etenkin kokoomuksessa toisenlaisia ajatuksia.
Kysymys hankintayhtiön perustamisesta tuli kaupungin elinten käsiteltäväksi ja kaupunginhallituksen päätettäväksi vuonna
1983 liittyen osaltaan asunto-ohjelman 1983 – 87 toimeenpanoon. Vaikka keskusverolautakunnan 21.12.1981 antama
lausunto suhtautui ajatukseen yhtiön toiminnan yleishyödyllisyydestä kielteisesti, ei ajatus yhtiöstä kuollut. Rakennustoimen
tuolloinen kaupunginjohtaja Olavi Dahl oli käynyt verotuskysymyksestä neuvotteluja muun
muassa toisena valtionvarainministerinä tuolloin toimivan
Pekka Vennamon kanssa ja
saanut myönteistä palautetta
mahdollisuuksista muuttaa
elinkeinoverolakia kunnallisen
hankintayhtiön osalta.
Esillä oli vaihtoehtona
myös muun muassa ajatus
kiinteistövirastossa, joka oli
tuossa vaiheessa apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomiojan toimialaa, sijaitsevan hankintayksikön perustamisesta.
Ideana oli siirtää päätösvaltaa
kaupunginhallituksesta kiinteistölautakunnalle ja antaa
ostotoimen tekijöille valtuuksia varata asunto maksamalla
käsiraha tiettyyn markkamäärään asti. Talo-osasto näki
omassa lausunnossaan, että
se tarvitsisi lisää heti alkuun
3 – 5 henkeä ja myöhemmin
ajatelluilla hankintamäärillä
1 – 2 henkeä vuodessa. Jo 500 – 800 asunnon kannan ostot,
lainojen hoito, asuntokunnostusten tilaus ja valvonta sekä
kannan isännöinti vaatisi talo-osaston mielestä erillisen organisaation. Tämän vuoksi rakennustoimen kaupunginjohtaja piti
hankintayhtiötä myös toimintaprosesseiltaan yksinkertaistettua
ja nopeutettua kiinteistöviraston hankintatointa parempana
vaihtoehtona.
Kaupunginhallitus käsitteli pöydällepanojen jälkeen hankintayhtiön perustamista viimeisen kerran 27.12.1983. Tuolloin
ehdotuksena oli, että hyväksytään Oy Helsinki-Asunnot Ab
–nimisen yhtiön perustaminen siihen liittyvine toimineen, ja
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
7
että ennen asuntojen
hankinnan aloittamista selvitetään
kysymys yhtiön verovapaudesta. Kysymys valtion korkotuen
saamisesta asuntojen ostoon otetuille lainoille oli varmistettu
jo vuoden 1980 lopulla, kun eduskunta hyväksyi lain vuokraasuntojen hankintaan myönnettävien lainojen korkotuesta.
Kaupunginhallitukselle annetuissa lausunnoissa niin kiinteistölautakunta kuin asunnonjakotoimikuntakin asettuivat
hankintayhtiön perustamista vastaan. Kiinteistölautakunta
esitti yksimielisesti, että asuntojen hankinta hoidettaisiin
nykyisen organisaation toimesta kunnes kiinteistölautakunnan
esittämä asuntolautakunta perustetaan. Kiinteistölautakunta
piti hankintayhtiötä vääränä kehityssuuntana, koska se vain
entisestään lisää asuntoasioiden hoidon hajanaisuutta. Päämäärä pitäisi olla lautakunnan mielestä asuntoasioiden hoidon
keskittäminen ja kiinteistölautakunnan
johtosäännön muuttaminen
niin, että lautakunnalla
olisi oikeus hankkia sekä
uusia että vanhoja asuntoja
myönnetyn määrärahan
puitteissa. Parhaaksi ratkaisuksi nähtiin 3 – 4 pienasuntotalon rakennuttamista
joka vuosi Helsinkiin. Tässä
vaihtoehdossa erityisryhmien
keskitymistä samalle alueelle eli
segregaatiota torjuttaisiin sijoittamalla ajateltuja pienasuntojen
käyttäjäryhmiä tasapuolisesti
syntyviin asuntoihin. Asunnonjakotoimikunta antoi äänestyksen, jossa vasemmisto ja vihreät
jäivät vähemmistöön, jälkeen
myös hankintayhtiötä vastustavan lausunnon vastoin esittelijänä
toimineen toimistopäällikkö Matti
Kuikan esitystä.
Asiasta ei päästy yksimielisyy8 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
teen, vaan kaupunginhallituksen piti lopulta äänestää, mitä
tehdään. Ensin äänestettiin kokoomuksen Kari Rahkamon ja
Kaarlo Pettisen ehdotuksesta asian jättämisestä edelleen pöydälle, mikä kaatui äänin 9 – 6. Sitten Ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n Carl-Johan Adolfsson halusi muuttaa Rahkamon
kannattamana kohdan toiminnan aloittamisesta kuulumaan
niin, että yhtiö ei ryhdy mihinkään muuhun toimintaan ennen
verovapausasian selvittämistä. Sitten Rahkamo esitti Pettisen
kannattamana, että koko ehdotus hylätään. Oman lisäksi asiaan
toi keskustapuolueen Ilkka Hakalehto, joka olisi halunnut viedä
perustamispäätöksen valtuuston käsittelyyn, mutta häntä ei
kannatettu.
Äänestyksissä niin Adolfssonin kuin Rahkamonkin ehdotukset kaatuivat äänin 8 – 7. Perustamista vastaan olivat kokoomuksen, liberaalisen kansanpuolueen ja keskustapuolueen edustajat.
RKP:n edustajista toinen oli puolesta, toinen vastaan. Puolesta
olivat yksimielisesti sosialidemokraattisen puolueen SDP:n ja
Suomen kansan demokraattisen liiton SKDL:n edustajat.
Kokoomuksen edustajat jättivät Kari Rahkamon toimiessa
ensimmäisenä allekirjoittajana päätökseen yhtiöajatuksen
haitallisuutta ja lyhytnäköisyyttä moittivan kirjallisen eriävän
mielipiteen. Kokoomuksessa arvioitiin ostojen vaativan koko
ajan paljon kaupungin varoja. Ongelmaksi nähtiin etenkin se,
että sijoitetuilla varoilla ei saada yhtään uutta asuntoa Helsinkiin eivätkä ostot lisää tarvittavien pienasuntojen määrää. Sen
sijaan ostojen nähtiin lisäävän pienasuntojen ostokysyntää ja
siten nostavan asuntojen hintoja. Edelleen uuden yhtiön ja
sen seitsemänjäseniseksi kaavaillun kaupungin virkamiehistä
koostuvan hallituksen nähtiin tuovan lisää byrokraattisuutta
kaupungin asuntoasioiden hoitoon ja heikentävät korkeiden
viranhaltijoiden edellytyksiä hoitaa varsinaisia työtehtäviään.
Eriävässä mielipiteessä pidettiin kiinteistöviraston yksimielistä
lausuntoa selkeänä ja ajatuksen uudiskohteiden ostamisesta
tarjoavan hyvän toimivan lähtökohdan asuntojen hankinnalle.
Vaikka Kari Rahkamo nousi kaupunginhallituksessa
hankintayhtiöhankkeen
päävastustajaksi, ei hänellä ollut
mitään ongelmia lähteä perustetun yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi, kun häntä tehtävään
pyydettiin ja hänet siihen
valittiin. Rahkamo korosti, että
tavoitteesta hankkia pienasuntoja kaupungille, ei ollut
erimielisyyttä. Loppuvaiheessa vastakkain olivat keinot.
Vasemmisto halusi Helsingissä käyttää uudistuotannon
määrärahat perheasuntojen tekoon. Samaa halusi
apulaiskaupunginjohtajana
ennen Erkki Tuomiojaa toimineen Jussi-Pekka Alasen
johtama Asuntohallitus
koko maan mittakaavassa.
Pääosa keskustaa ja oikeisto sekä muun muassa
silloinen ylipormestari
Raimo Ilaskivi olisivat
halunneet, että pienasuntoja rakennetaan
lisää. Etenkin Ilaskivelle
kaupunginhallituksen päätös tuntuu ottaneen koville, sillä hän
moitti vielä 1987 Helsingin Sanomien haastattelussa päätöstä
ostaa lähinnä yksiöitä vanhasta asuntokannasta.
Kun perustamiskokous pidettiin 5.3.1984 ja yhtiön hallitus
aloitti toimintansa Kari Rahkamon johdolla, pidettiin politiikka
kokoustilojen ulkopuolella. Päätös oli tehty eikä kenelläkään
ollut halua hankaloittaa alkavaa toimintaa. Yhtiössä otettiin jo
tuolloin asenne, jossa hankintayhtiön tehtävä on täyttää poliittisen päätöksenteon hyväksymiä tavoitteita olemalla yksi väline
käytännön työssä. Hankintayhtiön hallituksessa otettiin sille
hankintayhtiön toiminnassa vaatima rooli, kaupungin hallinnossa ja toimielimissä toimittiin sinne kuuluvassa roolissa.
Valmistelut yhtiön toiminnan aloittamiseksi jatkuivat sen
jälkeen vauhdilla, kun valtionvarainministeriön kanssa käydyt
neuvottelut johtivat niin sanotun lex Asuntohankinnan hyväksyntään eduskunnassa 15.6.1984. Tulo- ja varallisuusverolain
muutos astui voimaan 1.7.1984. Laki asetti yhtiön kunnallisten
asuntohankintayhtiöiden verovapaudelle selkeät ehdot. Yhtiön
pitää olla kokonaan yhden kunnan omistama eikä se saa toimia
kuin omistajakuntansa alueella eikä omistaa kuin asuinhuoneistojen hallintaan oikeuttavia osakkeita. Poikkeuksena olivat
asukkaiden käyttöön tarkoitettuja tiloja koskevat osakkeet ja yhtiön omaan toimintaansa liittyvä välttämätön omaisuus. Yhtiö ei
saanut jakaa osinkoa eikä tuolloisen tulkinnan mukaan myydä
ostamiaan asuntoja. Lisäksi asukkaiden valinnassa oli noudatettava kunnan vahvistamia asukkaiden valintaperiaatteita.
Yhtiössä laadittiin toimintaohjelmaluonnos 10.10.1984.
Siinä todettiin yhtiön keskittyvän asuntojen hankintaan,
vuokraamiseen hallintokunnille sekä hankinnan rahoituksen
hoitoon. Yhtiö tekisi hankkimiinsa asuntoihin tarvittaessa alkukunnostuksen. Lisäksi tehtäisiin määräaikaistarkistuksia sekä
taloyhtiöiden peruskorjauksiin liittyviä kunnostuksia. Muutoin
kunnossapidon nähtiin kuuluvan välivuokraajien vastuulla.
Välivuokraajille kuuluisi myös asumiseen liittyvän asioinnin
asunto-osakeyhtiöiden kanssa.
Ostojen pääkohderyhmä olivat toimintaohjelmaluonnoksessa 1 h + k ja 1 h + kk asunnot, jotka voi luovuttaa asumiskäyttöön maalausremontti-tyyppisen kunnostuksen jälkeen.
Toiminnasta todettiin, että yhtiö ei etsi asuntoja asuntonäytöistä, ja että yhtiö laatii omia hintatietorekistereitä ja arviointimalleja tarjousten tekemistä varten. Lisäksi hankintojen tukena
tuli hyödyntää muuta saatavissa olevaa markkinainformaatiota.
Käytännön ostotoimintaa ohjasivat asuntojen tarvitsijat.
Terveysvirasto esimerkiksi kertoi marraskuussa 1984 tarvitsevansa psykiatrisesti kuntoutuneille noin 40 yksiötä vuodessa
ja työsuhdeasunnoiksi noin 30 pienasuntoa vuodessa. Terveysvirasto kertoi tarpeen painottuvan vuonna 1985 keskustaan,
vuonna 1986 esikaupunkialueille ja vuosina 1987 – 89 keskustaan ja etenkin keskustasta itään olevalle alueelle. Vaikka
Helsingin kaupunki perusti 1983 mielenterveyspotilaiden kuntoutumista ja takaisin yhteiskuntaan sopeutumista edistävän
Niemikotisäätiön, ei Helsingin Asuntohankinnan toiminnan
alkuvaiheen suunnitelmissa painotuttu mitenkään erityisesti
tämän erityisryhmä asumistarpeisiin.
Alusta pitäen tavoitteena oli saada asuntoja myös yleiseen
asunnonjakoon. Tätä tehtiinkin vuokraamalla osa asunnoista
kiinteistöviraston talo-osastolle, joka toimi asukkaisiin päin
vuokranantajana. Täten vuokrattiin noin 250 asuntoa, kunnes
kyseinen kaupungin toiminto lopetettiin. Nämä asunnot tulivat
sittemmin yhtiön itsensä uudelleen vuokrattaviksi sitä mukaa
kun asunnot vapautuivat - viimeiset tosin vasta 2011, jolloin
viimeisetkin näiden asuntojen vuokrasopimukset siirrettiin
hankintayhtiölle.
Alkuvaiheen henkilöstötarpeena nähtiin olevan toimitusjohtaja, suunnittelupäällikkö ja kiinteistösihteeri. Myöhemmin
nähtiin tarvetta myös yhdelle uudelle ostajalle sekä kiinteistöteknikolle. Tältä pohjalta yhtiön hallitus päätti 22.10.1984 valita
toimitusjohtajaksi tekniikan akateemisia edustavassa järjestössä
tuolloin työskennelleen DI Asko Rahikaisen, jonka kanssa
sittemmin sovittiin työn aloittamisesta 1.12.1984 alkaen. Samassa lokakuun kokouksessa palkattiin suunnittelupäälliköksi
kiinteistöviraston asunnonjakotoimiston toimistopäällikkönä
toiminut Matti Kuikka. Kaupungin omistaman yhtiön hallituksen kannalta tärkeintä oli, että valittavilta löytyi riittävästi
ammatillista osaamista ja että palkkatoivomus oli mahdollisuuksien rajoissa.
Varsinaisen toiminnan aloittamiselle tärkeää oli myös se,
että hankintayhtiö merkittiin kaupparekisteriin 22.11.1984
nimellä Oy Helsingin Asuntohankinta Ab.
Ostot pääsevät
käyntiin
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:llä oli alkuvaiheessa asunnonhankinnalle tietyt valtion korkotukeen liittyvät enimmäishintarajat sekä kaupungin tarpeista lähtevät tila- ja laatuvaatimukset. Alkuvaiheessa ostettavan asunnon minimikooksi
määriteltiin 25 neliötä ja asuntotyypiksi ensisijaisesti yksiö.
Asunnon varusteisiin piti kuulua wc ja pesumahdollisuudet eli
suihku tai amme. Lisäksi tavoitteena oli vaikuttaa segregaatioon
hajauttamalla vuokra-asuntoja alueille, joissa niitä ei ole, ja eri
asunto-osakeyhtiöihin.
Helsingin asuntomarkkinat olivat vuodenvaihteessa 1984
– 85 sangen suotuisat kaupungin omistaman hankintayhtiön
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
9
perustamiselle. Asuntojen kysyntä ja hintataso olivat yhtiön
kannalta mukavan alhaisia. Aikaa kuvaa osaltaan, että PalkkiYhtymä tarjosi Tapulikaupungissa olevia aluerakentamiskohteitaan vuokra-asunnoiksi. Palkin taloja päätyi esimerkiksi
Kämnerintieltä ja Palovartijantieltä Hämäläisosakunnan ja
pohjalaisten osakuntien omistamiksi opiskelija-asunnoiksi
1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Vuonna 1984 Palkki-Yhtymä
tarjosi Kämnerinkuja 4:n osakkeita Helsingin Asuntohankinnan ostettavaksi. Yhtiön hallitus ilmoitti joulukuussa 1984
sekä kiinteistövirastolle että kaupunginhallitukselle olevansa
kiinnostunut ostamaan kohteen osakkeet, kun henkilöstöasiainkeskus piti kohteen 47 kaksiota ja 16:ta kolmen huoneen ja
keittiön asuntoa sopivina terveydenhuollon ja sosiaalitoimen
käyttöön. Tämä kauppa ei kuitenkaan toteutunut ja kyseinen
kiinteistö on nykyään kaupungin vapaarahoitteiset vuokratalot
omistavan KOy Auroranlinnan omistuksessa.
Helsingin Asuntohankinnan johto näki tärkeänä, ettei
yhtiötä sekoiteta kiinteistöjä
välittäviin yhtiöihin, jotka
ostivat edullisia asuntoja ja
myivät niitä sitten eteenpäin
voitolla. Sen vuoksi asuntoja
hankittiin julkaisemalla ostoilmoituksia Helsingin Sanomissa ja ilmaisjakeluna leviävissä
kaupunkilehdissä. Näytöissä
juokseminen ja tarjousten
teko niissä koettiin ei-toimivanan toimintamallina. Asuntoon tutustuminen tapahtui
myyntiä haluavan yhteydenoton jälkeen. Sekä Asko Rahikaisella että Matti Kuikalla
oli valtuudet tehdä kirjallinen
yhtiötä sitova tarjous, jota ei
sen jälkeen enää muutettu. Jos
tarjous hyväksyttiin, kaupat
tehtiin niin pian kuin mahdollista ja haettiin sitten lainoille
korkotukea. Yhtiön hallitus sai
raportit tehdyistä kaupoista ja
valvoi siten toimihenkilöiden tekemistä.
Ostajille tarjottiin muutamaa selkeää etua. Yksi oli, ettei
Helsingin Asuntohankinta ottanut välityspalkkiota eli koko
kauppasumma jäi myyjälle. Toinen oli, että myyjä sai rahat
heti, jos asunto oli tyhjä. Jos asunnon tyhjenemistä piti odottaa,
pystyttiin maksuaikataulu ja maksuohjelma sopimaan myyjän
toiveita kuunnellen. Kolmas etu oli, että ostajalle kelpasi myös
remontointia vaativa asunto. Toiminnan käyntiinlähtöä helpotti, että hankintayhtiön toiminnan käynnistymisestä kerrottiin
myös sanomalehdissä muun muassa heti ensimmäisen maanantaina 14.1.1985 tehdyn kaupan jälkeen.
Historiansa ensimmäisen asunnon Oy Helsingin Asuntohankinta Ab osti Alppilassa Viipurinkatu 14:ssä olevasta
AsOy Vipukasta. Kauppa syntyi nopeasti, kun yksiön omistaja
soitti hankintayhtiön toimistoon. Asunto käytiin katsomassa
ja selvitettiin asunto-osakeyhtiön tilanne. Kun lähtökohdat
tyydyttivät ostajaa, päästiin kunnostusta vaativan asunnon hinnasta nopeasti yhteisymmärrykseen. Sitten hoidettiin rivakasti
paperisota eli kauppakirjat ja muu kaupantekoon liittyvä yhtiön
10 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
toimistolla
kuntoon. Ostaja sai
osakekirjat ja avaimet ja myyjä
rahat käteen pankkivekselin
muodossa.
Helsingin Sanomien artikkelissa nimettömäksi jäänyt
myyjä kertoi tarjonneensa
asuntoaan kaupungin yhtiölle siksi, että koki kaupungin erityisen luotettavaksi
kauppakumppaniksi. Myös
kaupan rahoituksen nopea
järjestyminen houkutteli.
Samanlaiset syyt olivat yhtiön
toisessa kaupassa, joka tehtiin
tiistaina 15.1.1985 läheltä
Puistolan asemaa Tapulikaupungista. Yhtiön ostokaksikko Asko Rahikainen ja
Matti Kuikka kertoivat yhtiön
pyrkivän tekemään kauppoja
3 - 4 asunnon viikkovauhtia.
Samalla he saattoivat kertoa, että pelot yhtiöstä hintatason
nostajana näyttävät olevan turhia, koska maksetut neliöhinnat
eivät tehdyissä kaupoissa ole poikenneet alueiden yleisestä
hintatasosta. Lisäksi ostot aiottiin sopeuttaa markkinatilanteeseen eli hankintayhtiö tulisi pysymään taka-alalla, kun kysyntä
ja kaupanteko olisivat muuten vilkkaita.
Suomen Sosialidemokraatti kiiruhti myös kertomaan uudesta yhtiöstä tammikuussa 1985. Lehdessä korostettiin, että yhtiö
hankkii asuntoja kaupungin työntekijöille ja joillekin erityisryhmille. Matti Kuikka muistutti Sosialidemokraatin haastattelussa, ettei yhtiö ratkaise Helsingin asunto-ongelmaa, mutta
helpottaa kuitenkin tilannetta. Helsingissä oli hänen mukaansa
ongelmana väestökannan vinoutuminen maan keskimääräistä
enemmän eläkeikäisiin painottuvaksi. Yhtiö pyrki tarjoamaan
mahdollisuuksia myös nuoremmille työssä käyville henkilöille,
joiden selviäminen etenkin asuntolaoloissa ilman alkoholi- tai
mielenterveysongelmaa vähänkään pitempään oli Matti Kuikan
mukaan suoranainen ihme. Asko Rahikainen puolestaan korosti Suomen Sosialidemokraatille, että yhtiön ei ollut tarkoitus
tuottaa voittoa eikä se jakaisi osinkoa. Asuntojen kerrottiin
menevän muun muassa terveysviraston kautta edelleen
tarvitseville.
Uusi Suomi oli paikalla yhtiön Länsi-Pasilan toimistossa
maaliskuussa 1985, kun mikkeliläiset Elin ja Matti Parkkinen
tekivät kaupat Kalliossa Kinaporinkadulla omistamastaan 35
neliön asunnosta. Myös tässä artikkelissa korostettiin kaupanteon vaivattomuutta ja myyjän saamia etuja. Matti Kuikka kertoi yhtiö maksavan kilpailukykyisen hinnan, jossa haarukka
oli kohteen mukaan 5000 - 7000 markkaa neliöltä. Huonojen
liikenneyhteyksien ja kalliiden hintojen Eira ei Kuikan mukaan
yhtiötä kiinnostanut.
Sanomalehtien lisäksi myös aluelehdet ja muun muassa
kiinteistö- ja rakennusalan ammattilehdet uutisoivat Helsingin
Asuntohankinnan toiminnan alkuvaiheista. Tällä myönteisessä
hengessä saadulla julkisuudella, jonka taustalla olivat sekä Asko
Rahikaisen aiemmin järjestöelämän palveluksessa että Matti
Kuikan kaupungin töissä luodut suhteet, oli tietysti positiivinen vaikutus hankintatavoitteiden täyttämiselle. Vuonna 1985
kauppaprosessin kerrottiin vieneen nopeimmillaan kolme
tuntia myyjän soitosta yhtiöön ja vuonna 1987 oli päästy tätäkin parempaan eli 45 minuuttiin. Noina 1980-luvun loppuvuosina rahamarkkinat olivat vielä suljetut ja asuntolainojen
korot korkealla, jopa 17 prosentissa, minkä vuoksi nopean
ostajan löytäminen muuten saattoi olla hyvinkin vaikeaa. Yksi
usein myöhemminkin esitelty alkuvaiheen onnistuminen liittyi
Laakson sairaalan hoitohenkilöstön rekrytointiin. Yhtiö pystyi
auttamaan terveysvirastoa ostamalla nopeasti parinkymmentä
asuntoa työsuhdeasuntokäyttöön. Hankintayhtiö kuvasi itse
asiaa niin, että vain yhtiön tehokkaasti hoitama asuntohankinta antoi mahdollisuuden avata kokonaisen uuden osaston
Laakson sairaalassa.
Muun muassa tämä Laakso-esimerkki vaikutti siihen, että
yhtiö sai ainakin osassa sen
toimintaa seuraavia pelkkiä
työsuhdeasuntoja hankkivan
yhtiön leiman. Tosiasiassa
yhtiön toiminta oli kuitenkin
laajempaa jo heti alkuun.
Työsuhdeasunnoiksi käytettiin ensimmäisenä vuonna
hankituista 203 asunnosta
vajaat puolet. Iso joukko eli
70 asukasta tuli asuntoloista.
Perustehtäviin kuuluva ajatus
asunnottomien asuttamisesta toteutui siis myös hyvin.
Lisäksi asuntoja meni jonkin
verran kiinteistöviraston
kautta jaettavaksi asuntojonossa oleville helsinkiläisille.
Kun ensimmäisen kerran
kunnallisvaaleihin vuonna
1984 osallistuneet vihreät nousivat Helsingissä
liberaalien ohi poliittisena
vaikuttajana, vaihtui yhtiön
hallituksen toinen poliitikkojäsen Liberaalisen kansanpuolueen Juha Sipilästä Vihreän
Liiton Osmo Soininvaaraan. Toinenhan oli kokoomuksen Kari
Rahkamo. Lisäksi hallituksessa olivat toimialajohtaja eli ra-
kennustoimen apulaiskaupunginjohtaja, SDP:n Olavi Dahl, ja kahden
tärkeimmän asiakassegmentin apulaiskaupunginjohtajat eli
sosiaali- ja henkilöstöpuolesta vastannut kokoomuslainen
Heikki S. von Hertzen ja terveyspuolesta vastannut SKDLtaustainen Anna-Liisa Hyvönen. Tähän ajanjaksoon ajoittuu
myös hankintatavoitteen nostaminen vuonna 1986 ensin
300:een ja vuonna 1987 jopa 400 asuntoon vuodessa palatakseen sitten vuodesta 1989 eteenpäin 300 asunnoksi vuodessa
aina vuoteen 2000 asti. Tässäkin eri asiat kytkeytyivät toisiinsa, kun hankintatoimintaan myönteisesti suhtautuneiden
ja vaa’ankieliasemassa olleiden vihreiden toive ostomäärien
lisäämisestä eteni kokoomuksen ja vihreiden toisaalla löytämän
yhteisymmärryksen siivittämänä.
Ostotoiminta alkoi hyvin
optimistisessa ja hankintapainotteisessa hengessä, jossa
ei osattu ajatella toimintaan
mahdollisesti sisältyviä riskejä.
Ostotoiveet olivat etenkin
sosiaali- ja terveystoimessa
sangen korkeat, joten 1970-luvun pelot Helsingin väkiluvun
vaikutuksista kuntatalouteen
eivät näyttäneet konkretisoituvan ainakaan välivuokraukseen
käytettävissä oleviin varoihin.
Toki hyvinvointipalvelujen
kehittäminen ja muun muassa
siihen liittyvä halu asuttaa erityisryhmät tavallisiin asuntoihin toimivat myös asuntojen
kysyntää lisäävästi, vaikka
esimerkiksi psykiatrisen hoidon
laitospaikkojen määrä suhteessa
väkilukuun oli Suomessa vielä
1980-luvulla maailman korkein.
Silti päihdeongelmista kuntoutuvien ja psykiatrisesta hoidosta
kotiutuvien ja muista syistä asunnottomien käyttöön tarvittiin vuosittain kymmeniä asuntoja. Tuolloin nähtiin, että oma
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
11
asunto on portti ongelmattomaan elämään, jolloin yhteiskunnan vuokranmaksussa tukemankin oman asunnon laskettiin
säästävän kuluja merkittävästi laitos- tai asuntola-asumiseen
verrattuna.
Y-Säätiön perustaminen 5.12.1985 valtakunnalliseksi
asunnottomien asian korjaajaksi aiheutti lievää hämmennystä.
Helsingin kaupunkihan oli yksi säätiön perustaja. Tällainen
useamman rinnakkaisen vaihtoehdon ylläpito ongelmien ratkaisemisessa ei sinänsä ollut kaupungin toiminnassa uusi eikä
outo asia, mutta asioiden käytännön sujuminen mietitytti niin
kaupungin viranhaltijoita muun muassa asunnottomien asiaa
hoitavassa erityissosiaalitoimistossa kuin Helsingin Asuntohankintaakin. Eniten ehkä pelättiin, että kaksi toimijaa alkaa
kilpailla samoista asunnoista ja nostaa turhaan asuntojen
hintoja. Helsingissä päätettiinkin siksi tavoitella tilannetta,
jossa Y-Säätiö kanavoisi Helsingissä tapahtuvaa asuntohankintaa varten hankkimiaan
varoja Helsingin Asuntohankinnalle, joka sitten käyttäisi
rahat asuntojen hankkimiseen
nimenomaan asunnottomien
käyttöön. Y-Säätiö ei kuitenkaan lämminnyt ajatukselle ja
aikaa myöten selvisi, etteivät
pelätyt uhat toteutuneet.
Heti yhtiön perustamisen
jälkeen Helsingin kaupungissa
päätettiin selvittää osana viimeisimmän asunto-ohjelman
täytäntöönpanoa mahdollisuutta lisätä vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen tarjontaa vuokraamalla asuntoja
yksityisiltä vuokrattavaksi
eteenpäin kaupungin osoittamille asukkaille. Tätä kaupungin välivuokrausta soviteltiin
myös Helsingin Asuntohankinnan hoitoon, mutta yhtiössä ei asiasta erityisesti innostuttu. Yhtiön oma käsitys oli,
että yhtiö toisi prosessissa vain turhia lisäkuluja kaupungille
omasta toimintakonseptistaan johtuen. Kiinteistövirastossa taas
nähtiin välivuokrauksen ensiksi tuovan korotuspaineita vuokriin ja toiseksi tällaisten asuntojen sopivan huonosti muuhun
kuin kaupungin palvelussuhdeasunnoiksi. Ongelmaksi nähtiin
asukkaan sijoittaminen tilanteessa, jossa asunnon omistaja tai
kaupunki haluaa sanoa asunnon vuokrasopimuksen irti, kun
tämä ei ollut asukasvuokralaisen irtisanomisperuste. Lisäksi
epäiltiin, että kaupunki ei olisi asunnonomistajien kannalta
riittävän houkutteleva vuokralainen. Yksityisten asuntojen
välivuokrausta moitittiin myös siitä, että vuokrasubventio menisi yksityisiin taskuihin eikä lisäisi kaupungin asuntovarantoa
kuten esimerkiksi Helsingin Asuntohankinnalle mennessään.
Niinpä tämä ajatus ei edennyt, vaikka periaatteessa tiedettiin
niin sanotun normaalin asumisen olevan muita asutusvaihtoehtoja edullisempi vaihtoehto esimerkiksi asunnottomien
ja kuntoutuneiden mielenterveyspotilaiden asunto-ongelman
hoidossa.
Valtion korkotuen lisäksi yhtiö sai asunnottomille menevien
asuntojen hankintaan myös lainoja ja avustuksia. Helsingin
12 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
kaupungin mielestä tämä ei kuitenkaan ollut
valtiolta riittävä panos toimintaan. Sen vuoksi kaupunki
alkoi ajaa läpi lakimuutosta
hankintayhtiön toiminnan
laajentamiseksi ja yleisen
vuokra-asuntotilanteen parantamiseksi. Helsinki ehdotti
vuonna 1987, että valtio alkaisi myöntää aravalainoja myös
asuntojen hankintatoimintaan.
Tämä ehdotus ei kuitenkaan
toteutunut 1980-luvun lopulla.
Ostosuuntautuneessa optimismissa yhtiön alkuvaiheen
toiminta keskittyi kaupungilta
tulleen ostotavoitteen täyttämiseen mahdollisimman
hyvin korkotukilainoitusta ja
muuta valtion tukea täysimääräisesti hyödyntäen. Tässä
onnistuttiinkin, sillä vuoden 1985 alun perin 150:ksi ajateltu
ja 200 asuntoon korotettu hankintatavoite ylitettiin kolmella
ja vuoden 1986 tavoite 300 ylitettiin 20 asunnolla. Suomen
Kunnat lehdessä kerrottiin yhtiön toimintaa esittelevässä
artikkelissa vuonna 1986, että yhtiön omistamien asuntojen
neliöhinta oli vuonna 1985 ollut 5880 markkaa. Kun uuden
Hitas-asunnon neliöhinta oli samaan aikaan 4500 markkaa, voi
yhtiön ostoihin sanoa sisältyneen alusta pitäen yleistä vanhojen asunnon hintaharhaa. Ostothan sisälsivät myös tikittävän
kulupommin, kun hankinnat tehtiin usein 30 – 40 vuottakin
vanhoista kerrostaloista. Alussa tarjontaa oli etenkin Alppilan,
Vallilan ja Kallion asunto-osakeyhtiöistä. Asuntojen ostoarvo
oli suurempi kuin niiden tekninen arvo, etenkin kun silloisen
tavan mukaisesti asunto-osakeyhtiöissä ei pahemmin harrastettu pitkäjänteistä kiinteistöjen kunnossapitoa ja korjaamista.
Asuntojen niin sanotut pintaremontit lisäsivät myös ostovaiheen kustannuksia ja siten asunnon teknistä hankintahintaa,
vaikka yhtiö ei tehnytkään niin sanottua ylikorjaamista ja
pystyi teettämään työt edullisemmin kuin yksittäinen asunnonomistaja. Ensimmäisen vuoden aikana remontteihin lasket-
tiin menneen noin yhden asunnon hankintahintaa vastaava
kustannus.
Yhtiön taloudellinen tila näytti kuitenkin hyvältä, kun yhtiö
koko ajan osti uutta ja sai lisää lainaa ongelmitta. Asunto-osakkeista ei voi tehdä poistoja, minkä takia yhtiön tuloksessa ja
taseessa ei ollut nähtävissä kiinteistöjen ikääntymisen vaikutuksia. Sen näyttivät tilinpäätöksissään ne asunto-osakeyhtiöt,
joista yhtiö omisti osakkeita. Tulopuolella olivat kaupungin
virastoilta perityt vuokrat. Ne olivat omakustannusvuokria, joihin sai sisällyttää hoitovastikkeiden, asuntohankinnan, remonttien ja yhtiön toiminnan kuluja. Yhtiö ei voinut mitenkään
varautua tuleviin korjaustarpeisiin rahastoimalla korjauksiin.
Toisaalta korjausbuumin tuloa ei osattu pelätä ja lainatkaan
eivät hirveästi huolestuttaneet,
kun oli totuttu inflaation kyllä
hoitavan velat aikaa myöten.
Siksi tässä tilanteessa ei ehkä
laskettu lainojakaan niin
tiukkaan kuin muuten olisi
tehty ja osa käyttömenoistakin
saattoi välillä tulla hoidetuksi
reilunpuoleisella hankintalainalla.
Yhtiön virastoilta perimä
vuokra oli alussa 60 markkaa
neliöltä. Yhtiön ajatus oli, että
kaikki asiakkaat ovat samassa
asemassa niin asuntojen ostossa kuin niiden vuokrauksessakin. Sen vuoksi ostoissa ei
maksettu lisähintaa sijainnista
tai hyvistä asuntopohjista eikä
asunnon hinta vaikuttanut perittyihin vuokriin. Kun virastot saattoivat periä asukkailta
samaan aikaan keskimäärin
vain 20 markkaa neliöltä,
joutuivat virastot subventoimaan yhtiölle maksettuja vuokria omista käyttövaroistaan.
Tämä nähtiin myös yhdeksi syyksi pitää yhtiön perimä vuokra
mahdollisimman pienenä. Ja vaikka Helsingin Asuntohankinta oli yhtiö, oli sillä kuitenkin kunnallisessa päätöksenteossa
yleisemminkin havaitut ongelmat nostaa vuokria. Käytännössä
tuo alkuvaiheen vuokra pysyi samana toiminnan ensimmäiset
vuodet. Vuokriin tehtiin kyllä korotus vuonna 1991, mutta uusi
vuokra pysyi sitten taas samana seuraavat kymmenen vuotta.
Näin korjaustarpeisiin varautumisen lisäksi myös kiinteistöjen
hoitokulujen ynnä muiden sellaisten pakollisten menojen kasvu
jäi huomioimatta vuokrissa. Vaikka yhtiön kulujen nousun
tuomaa korotustarvetta ymmärrettiinkin kaupungin organisaatiossa, oli korotusten teko siis eri tekijät yhteen laskien vaikeaa.
Nousukausi ja rahamarkkinat räjäyttivät
asuntomarkkinat
Taloudessa oli ollut hyvä nousuvire 1970-luvun lopulta lähtien
ja 1980-luvun lopulla maassa vallitsi likimain täystyöllisyys.
Vielä syksyllä 1986 tiedotusvälineissä kuitenkin puhuttiin
Helsingin asuntokaupan hiljentymisestä ja tyhjistä uusista
asunnoista. Vuonna 1986 yhtiö sai tehdyksi hankintansa keskimäärin 6000 markalla neliö. Kallein tuon vuoden ostos oli
Lauttasaaressa, jossa maksettiin 8600 markkaa neliöltä. Toki
talouden hyvä vire alkoi näkyä muun ostokysynnän lisääntymisen takia jo yhtiön toiminnassakin, sillä alkuaikojen ostoalueet
Kallio, Hermanni ja Vallila eivät enää oikein tahtoneet mahtua
yhtiön hintarajoihin. Kaupungin määräämä asunnon kattohinta oli 250.000 markkaa. Yhtiön mielestä asuntojen hintoja
vedätettiin ylöspäin. Niinpä ostot alkoivat suuntautua entistä
kauemmaksi kantakaupungista, joka oli jo alkujaan yhtiölle
liian kallista aluetta. Toki hintojen nostatus muun ostokysynnän lisääntymisen takia näkyi
kauempanakin keskustassa.
Matti Kuikka kertoi IltaSanomille elokuussa 1987 esimerkin Vuosaaresta. Hän oli
ostanut hyväkuntoisen yksiön
196.000 markalla talosta, jossa
olevasta toisesta samanlaisesta
yksiöstä välittäjä pyysi 240.000
markkaa.
Vuosikymmenen merkittävin muutos tapahtui rahamarkkinoilla, joita hillinnyt
säännöstely purettiin vuonna
1986. Rajoitukset ulkomaisen
velan otolle poistettiin, samoin
pankkien luottokorkojen
säännöstely ja luotonantoa
koskevat keskuspankin ohjeet.
Suomeen syntyivät aidot
lyhyen rahan markkinat, jotka
vähensivät pankkien riippuvuutta perinteisestä talletusrahoituksesta ja keskuspankkivelasta. Pankit saattoivat lisätä
luotonantoa paljon nopeammin kuin pelkän talletuskasvun
varassa olisi ollut mahdollista. Rahamarkkinoiden liberalisointi
oli se ratkaiseva tekijä, joka loi edellytykset vuosikymmenen
lopulla nähdylle talouden ylikuumenemiselle, velkakuplan
synnylle ja niitä seuranneelle romahdukselle.
Maa suorastaan hurahti hyvän taloustilanteen ja helpon
rahansaannin tuomaan hurmioon, jossa mikään ei tuntunut
voivan mennä pieleen. Osakkeiden, asuntojen ja kiinteistöjen
arvot kohosivat jyrkästi 1980-luvun loppuvuosina. Kansalainen sai velkaa ilman omarahoitusta ja vakuudeksi riitti ostettu
asunto ja liki kenen tahansa takaus. Parantunut rahoituksen
saatavuus, itseään ruokkiva hyvä talouskehitys ja yleinen
optimismi saivat aikaan investointiaallon, mikä vähitellen johti
suomalaisten kotitalouksien ja yritysten velkojen kasvuun sekä
kansantalouden ulkomaisen velan kasvuun. Helpon lainansaannin myötä helsinkiläiset kiiruhtivat kiihtyvällä tahdilla
ostamaan asuntoja. Kun asuntomarkkinoilla oli tätä ennen
oltu tilanteessa, jossa asuntoja oli tyhjillään ja asuntotuotantoa
vähennettiin selvästi, nousivat niin uusien kuin vanhojenkin
asuntojen hinnat rajussa kysyntäpiikissä jyrkästi. Silti Helsingin
Asuntohankinta pystyi vielä vuonna 1987 ostamaan 265 asuntoa. Sen sijaan vuodelle asetetusta 400 asunnon ostotavoitteesta
jäätiin selvästi.
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
13
Helsingin Asuntohankinnan toiminnassa talouden
vauhtisokeus näkyi eniten vuoden 1987 lopulla ja vuonna
1988, jolloin yhtiön 300 asunnon hankintatavoitteesta jäätiin
selvästi ja ­ostettujen asuntojen hinnat nousivat jyrkästi. Ostoja
tehtiin vuonna 1988 vain 98. Helsingin Sanomien artikkelissa
20.6.1990 jäljitettiin hintojen nousubuumin alku vuoden 1987
viikolle 49, jolloin yksiön hinnan kerrottiin nousseen Brahenkadun tuntumassa viikossa 1600 markkaa neliöltä. Eräs kiinteistövälittäjä puolestaan oli kertonut jo lokakuussa 1987 Suomen Kuvalehdessä tilanteen riistäytyneen käsistä täysin. Hänen
mukaansa Käpylässä yksiön hinnat nousivat nopeassa tahdissa
6500:sta 8000 markkaan neliöltä. Samalla hän varoitteli siitä,
että hintakäyrät eivät yleensä mene loputtomiin ylöspäin.
Hintatason nopea nousu näkyi Helsingin Asuntohankinnan
ostamien asuntojen neliöhinnan nousemisena liki 50 prosenttia
vuonna 1988 verrattuna vuonna 1987 maksettuihin hintoihin.
Tiedotusvälineissä esiintyi noihin aikoihin epäilyjä kaupungin
hankintojen vaikutuksesta hintojen nousuun. Ajatus torjuttiin yhtiön puolelta ja selitettiin, että kehityksen taustassa on
kasvuun kääntynyt kaupungin väkiluku. Samalla muistutettiin,
etteivät valtion korkotuen ehdot salli asetettujen hintarajojen
ylittämistä. Kalleimmillaan hinnat olivat vuonna 1989. Eniten
eli keskimäärin 17.514 markkaa neliöltä joutui maksamaan
perheasunnosta Helsingin niemellä. Tuolloin yksiön sai ydinkeskustasta hieman alle 16.500 markalla neliö. Koko kaupungin asuntojen keskihinta oli huhti - kesäkuussa 1989 noussut
12.626 markkaan nimenomaan pienasuntojen kallistumisen
takia.
Kesän 1989 jälkeen talouden lento alkoi sakata, rahan hinta
nousi, asuntojen hintojen nousu tyrehtyi ja kääntyi laskuun ja
asuntokauppa alkoi kärsiä ongelmista. Suomen Kiinteistölehden artikkelissa marraskuussa 1989 kerrottiin markkinarahan
hinnan voimakkaasta noususta ja pulmista saada kovan rahan
asuntoja myydyksi. Haastateltu pankinjohtaja kertoi, että
hän olisi levoton, jos hänellä olisi 300.000 – 400.000 markan
heliborkorkoon sidottu laina. Kolmen vuoden heliborkorko tuolloin muille kuin ennakkosäästöä tehneille pankin vakioasiakkaille tavallinen asuntolainan viitekorko – oli siinä vaiheessa
noin 14 prosenttia. Asko Rahikainen kertoo tilanteen muuttumisen näkyneen esimerkiksi Vuosaaressa niin, että kaksioita oli
14 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
saanut loppuvuodesta 1989 jopa alle 9000 markalla neliö eli yli
1000 markkaa halvemmalla kuin hintojen ollessa huipussaan.
Rahikaisen mukaan asuntokysyntä oli vähentynyt kolmanneksen ja yhtiölle tarjottiin kokonaisia asuinkiinteistöjä tukussa.
Samaten yhtiö sai tarjouksia kiinteistövälittäjiltä, jotka eivät
päässeet myytäväksi annetuista kohteistaan eroon.
Helsingin Asuntohankinta oli toimintansa alusta pitäen
tehnyt itse omalla ohjelmallaan asuntojen hintojen arviointia.
Se perustui aikaa myöten tietysti yhä enemmän toteutuneisiin
kauppoihin ja sitä kautta saatuun tuntumaan todellisista kauppahinnoista. Lisäksi tukeuduttiin esimerkiksi tilastokeskuksen
tuottamaan tietoon. Yhtiössä ei välitetty asuntojen hintapyynnöistä eikä asunnon arvoon vaikuttanut siis sen sijainti rakennuksen ylimmässä kerroksessa, puistonäkymä, pohjaratkaisu,
asunnon kunto tai muu tunneperäinen asia, jolla yksityiset ostajat usein perustelivat, miksi juuri tämä asunto kannatti ostaa
myös keskimääräistä kalliimmalla. Toisaalta yhtiö oli myös niin
sanotusti reilu ostaja eli maksoi asunnoista käypänä pitävänsä
hinnan. Vuonna 1991 julkaistussa ympäristöministeriön Asu
Hyvin –lehdessä Matti Kuikka kertoi, että Helsingin Asuntohankinta maksoi tuolloin asunnoista selkeästi enemmän kuin
markkinoilla myös toimineet niin sanotut asuntojobbarit.
Harjoitetun hintapolitiikan takia talouden ja hintojen käänne ei näkynyt erityisen voimakkaasti Helsingin Asuntohankinnan ostamien asuntojen hinnassa, joka pysyi selvästi vuoden
1987 keskihintaa ylempänä myös 1990 ja 1991. Osaltaan tätä
selitti, ettei yhtiö koskaan maksanut yhtä korkeita hintoja
kuin yksityiset. Kuumimmassa tilanteessa yhtiö oli maksanut
4000 markkaa neliöltä vähemmän kuin vastaavista asunnoista
oli pyydetty. Vuoden 1990 alkupuolella arvioitiin pyynti- ja
ostohintojen eron olevan 2000 markan luokkaa neliöltä. Kesällä
1990 yhtiön edustajat neuvoivat yksityisiä asunnonostajia
tinkaamaan hinnoista niin paljon kuin ilkeävät. Yhtiön oman
markkinatuntemuksen mukaan hintapyynnöt olivat tuolloin
jopa 20 prosenttia korkeammat kuin toteutuneet kauppahinnat.
Myös Helsingin kaupungin asuntopoliittiset tavoitteet vaikuttivat vuonna 1990 Helsingin Asuntohankinnan toimintaan.
Ruoholahden aluetta rakennettiin määrätietoisesti asuntopoliittisen ideologian mukaisesti erilaisten helsinkiläisten ja niin
vuokra- kuin omistusasumisenkin kaupunginosaksi. Tämän
ajattelun seurauksena syntyivät niin sanotut Ruoholahden
sekatalot, joiden osakkeista päätettiin 1990 hankkia noin
puolet – yhteensä noin 500 asuntoa - Helsingin Asuntohankinnan omistukseen talojen valmistuessa. Toinen puoli myytiin
yksittäisille asunnonostajille. Näiden asunto-osakeyhtiöiden
yhtiöjärjestyksissä vuokralaisille varattiin yhtiön hallitukseen
kaksi paikkaa. Näin vuokralaisista tehtiin osakkeenomistajiin
verrattavia yhtiön asioista päättäjiä. Nämä sekataloasunnot
poikkeavat yhtiön pääideasta myös kooltaan, koska ne on
tarkoitettu perheasunnoiksi. Asunnot on vuokrattu toistaiseksi
voimassa olevilla vuokrasopimuksilla, ja asukkaiden vaihtuvuus on ollut vähäistä. Lisäksi yhtiö oli ostanut kaikki asunnot
rakennusliikkeen tuolloin vielä rakentamattomasta kohteesta
Kannelmäessä. Vanhasta kannasta yhtiö osti yhden asuintalon
sen omistajaksi päätyneeltä pankilta sekä kokonaisen kiinteistön Mannerheimintieltä sen omistajalta.
Sen lisäksi, että Helsingin Asuntohankinnan ostoihin sisältyi
vuonna 1990 kaksi tyhjää kerrostaloa, voi myös yhtiön muuta hankintaa vuosina 1988 – 1991 pitää sangen aktiivisena.
Toteutuneet hintatasot ja vallinneet lainaehdot olivat aiemmin
totuttuun nähden kovat. Yhtiö hankki vuonna 1990 yhteensä
297 kooltaan 19,6 – 88,5 neliön asuntoa keskihinnalla 9090
markkaa neliö. Vuonna 1989 ostettiin tätäkin kalliimmalla 246
ja vuonna 1991 vain hieman halvemmalla vielä 186 asuntoa.
Todennäköisesti vuonna 1991 olisi ostettu enemmänkin, mutta
yhtiö joutui lopettamaan asuntohankinnat huhtikuussa 1991
huhtikuusta lokakuuhun.
rakennustoimen apulaiskaupunginjohtajan Pekka Korpisen
antama haastattelu, jossa Korpinen ennusti asuntojen hintojen
laskevan vuonna 1990 vielä reilusti. Tämän takia jo ehdoiltaan sovittujakin kauppoja peruttiin ja potentiaaliset ostajat
jäivät odottamaan tilaisuuttaan. Niinpä pääkaupungin lehdet
saattoivat kertoa vuoden 1989 lopulla, että kaupungin hankintayhtiö on jäänyt monelle velalliselle viimeiseksi oljenkorreksi.
Samoihin aikoihin Helsingin Sanomat kuvasi tilannetta otsikolla ”asuntoja myydään Helsingissä hysteerisesti”. Artikkelin
mukaan Helsingin Asuntohankinnan toimistoon oli rynninyt
sekä yksityishenkilöitä että pikkuvälittäjiä, jotka olivat valmiit
myymään asunto-osakkeensa miltei mihin hintaan tahansa.
Osalle asunnontarjoajia pystyttiinkin tuomaan helpotusta, eli
he saivat myydyksi pienasuntonsa Helsingin Asuntohankinnalle. Yhtiön kannalta asuntojen hinnan lasku oli tietysti myönteinen asia, mutta sen vastapainona saatavilla oleva rahoitus oli
kallista.
Asuntohankinnan
painopiste muuttuu
Asuntomarkkinoilla oli 1990-luvun alussa monta hankalasti
ratkaistavaa ongelmaa. Apulaiskaupunginjohtaja Heikki S. von
Hertzen kirjoitti Uudessa Suomessa 12.11.1990 yhdestä aikakauden piirteestä. Hän valitti epäonnistuneen asuntopolitiikan
olevan kaatumassa Helsingissä sosiaalitoimen syliin. Hertzenin
mukaan yksin asuvilla miehillä oli ikuinen jonotusnumero kaupungin vuokra-asuntoihin, jos he nyt yleensä pääsivät jonoon.
Paljon ulkokuntalaisia asui matkustajakodeissa, minkä takia
he eivät edes voineet siirtää kirjojaan Helsinkiin. Tällä asuntopulalla tehtiin Hertzenin mukaan raakaa bisnestä. Toinen
ajanjaksossa ainakin viranomaisille näkynyt asia oli sukulaisten
tai tuttavien nurkissa asuminen.
Oman asunnon hankkineista moni oli myös pulassa lainojensa kanssa ja usea myös kahden asunnon loukussa. Kuvitelma
jatkuvasti hyvänä pysyvästä markkinatilanteesta oli houkuttanut nuoria ostamaan omia tai aiempaa isompia asuntoja kalliilla ja ottamaan asunnon ostoon reilusti lainaa. Monella ideana
oli kuitata velkaa pois myymällä vanha asunto tai nuoren parin
kyseessä ollen ehkä molempien vanhat asunnot. Työpaikan
menetys, korkotason nousu, kaupanteon tyrehtyminen tai hintojen lasku tai eri syiden yhdistelmä pisti monen helsinkiläisen
elämän perustan sekaisin.
Hankintayhtiön kannalta iso talouden murros alkoi näkyä
kunnolla Helsingin Asuntohankinnan toimistossa vuoden
1989 lopulla. Markkinoiden toimintaan vaikutti myös silloisen
Moni olisi halunnut myydä ostamansa asunnon niin, että
olisi jäänyt siihen itse vuokralaiseksi. Esille heitettiin myös
ajatus, että yhtiö helpottaisi vanhusten asemaa tai asuntokulujensa kanssa muuten ongelmiin joutuneita ostamalla heidän
asuntonsa asukkaineen. Asko Rahikainen joutui tästä syystä
selittämään muun muassa tammikuussa 1991 Helsingin Sanomille lähettämässään kirjoituksessa, että asukasvalinnan tekee
yhtiötä koskevan lain mukaan aina kaupungin viranomainen
ja asunnon on siksi oltava ostettaessa tyhjä. Tähän tosi tuli
poikkeus toukokuusta 1992 kesäkuun 1993 loppuun voimassa
olleen lain aikana, joka salli hankintalainan myöntämisen niin
sanotuilta ylivelkaisilta ostettuihin asuntoihin niin, että myyjä
sai jäädä asuntoon. Kriteerit olivat tiukat eikä Helsingin Asuntohankinta ostanut täten kuin 18 asuntoa. Osa tuolloin vuokralaisiksi tulleista asuu vuonna 2014 edelleen samassa asunnossa
yhtiön vuokralaisena.
Kaupunginhallituksen 15.11.1993 tekemä päätös valtuutti
yhtiö ostamaan myös jo vuokrattuja asuntoja niin, että asukkaat siirtyvät yhtiön vuokralaisiksi. Ehtona oli kuitenkin, että
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
15
kaupassa voitiin hyödyntää valtiolta saatavaa korkotukea tai
asuntojen tarjoajan edullista lainaa. Jälkimmäisellä tarkoitettiin
lähinnä tilanteita, joissa pankki tai vakuutusyhtiö haluaisi myydä esimerkiksi lainojen vakuutena olleen ja siten vakuudenhaltijalle päätyneen kokonaisen vuokratalon vuokralaisineen
hankintayhtiölle edullisin
ehdoin ja järjestämällä kaupan
rahoituksen.
Asuntojen ostotoiminnan
keskeytyminen vuonna 1991
selittyy virastojen vähentyneillä tuloilla. Talouden yleinen
alamäki näkyi kaupunginkin
kassassa ja virastojen piti säästää toimintamenoissa. Kun
yhtiön asuntojen subventio
maksettiin samoista varoista
kuin varsinaisen toiminnan
kulut, alkoivat virastot irtisanoa työsuhteeseen liittyviä
asuntojaan. Yhtenä ongelmana
oli myös valtion korkotukeen
liittyvien rahoitusehtojen
kiristyminen osana vastaavanlaista valtion talouden
kiristymistä. Kaupungin
puolella mietittiin myös, onko
työsuhdeasunnoille parantuneen työvoiman saatavuuden
takia enää tarvetta. Samaten
tuumittiin, olisiko saatavissa oleva korkotuki syytä hyödyntää
ennemmin uusien asuntojen rakentamiseen kuin vanhojen
ostoon.
Helsingin Asuntohankinta käynnisti asuntojen oston puolisen vuotta kestäneen tauon jälkeen lokakuussa 1991 valtion
myöntämän asunnottomien erityislainan turvin. Kun valtio
ryhtyi rahoittamaan vanhojen asuntojen hankintaa 95 prosentin yhtenäislainalla, päätettiin yhtiön hankinnan rahoituksessa siirtyä vuoden 1991 jälkeen pelkästään tällaisen lainan
käyttöön. Samalla tapahtui selkeä ostotoiminnan painopisteen
muutos pois työsuhdeasuntojen hankinnasta, joka loppui
kokonaan vuonna 1994. Jatkossa hankitut asunnot käytettiin
erityisryhmien tai yleisesti vuokra-asuntoa etsivien helsinkiläisten asuttamiseen.
Päätös vapaarahoitteisten palvelussuhdeasuntojen, mitä
nimeä kaupungin työsuhdeasunnoista käytettiin, oston
lopettamisesta ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kaupungin rahoitusjohtaja Tapio Korhosen johtama syksyllä
1991 toimintansa aloittanut työryhmä, jossa jäseninä olivat
kaupunginkansliasta Markus Härkäpää ja Yrjö Kivilaakso,
asuntotuotantotoimistosta Harri Kauppinen, henkilöstöasiainkeskuksesta Matti Rintamäki ja Helsingin Asuntohankinnasta
Matti Kuikka, jätti vapaarahoitteisia palvelussuhdeasuntojen
hallintoa ja taloutta koskevan muistionsa päätöksentekijöiden
hyödynnettäväksi joulukuussa 1992. Kaupungilla reagoitiin siis nopeasti välivuokraajien toimintaan. Vuoden 1990
lopussa kaupungin yhteensä 7555 työsuhdeasunnosta 800 oli
Helsingin Asuntohankinnan omistuksessa. Silti yhtiöllä oli
ollut etenkin alkuaikoina tärkeä rooli kaupungin henkilöstöpolitiikasta. Noin puolet hankituista asunnoista meni alussa
kaupungin työntekijöille. Kun yhtiö haluttiin pitää virtavii16 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
vaisena, päädyttiin kirjanpidon ja rekistereiden yksinkertaistamiseksi määrittämään asuntovuokrat samoiksi riippumatta
huoneistojen hankinta-, korjaus- tai ylläpitokustannuksista.
Ja kun rahoitusrakenne edellytti suurempaa vuokraa kuin asukkailta saattoi periä, päädyttiin välivuokraukseen. Kun yhtälö ei
talouden laskukauden takia
enää toiminut, asetuttiin
työryhmässä kannattamaan,
että työsuhdeasuntojen
hankintayhtiöltä tapahtuvasta
välivuokrauksesta luovutaan.
Samoina 1990-luvun alun
aikoina myös yhtiössä tapahtui muutoksia, kun hallituksen
puheenjohtajana toiminut
Kari Rahkamo siirtyi poliitikosta Helsingin kaupunginjohtajaksi ja toimitusjohtaja
Asko Rahikainen alkoi kaivata
toisenlaisia ja vielä enemmän
koulutustaan vastaavia töitä.
Rahikainen siirtyi vuonna
1991 kaupungilla eteenpäin
hoitamaan liikuntaviraston
hankkeita. Hänen jälkeensä
toimitusjohtajan tehtävät
siirtyivät luonnostaan Matti
Kuikalle. Toiseksi ostoista vastaavaksi henkilöksi
palkattiin alkuvuodesta 1992
hankintapäällikön nimikkeellä Risto Niemi. Uutena hallituksen puheenjohtajana aloitti kokoomuslainen Urpo Vihervaara.
Hallituksen jäseninä toimivat vihreiden Osmo Soininvaara,
SKDL:n ja Suomen kommunistisen puolueen työtä jatkamaan
vuonna 1990 perustetun Vasemmistoliiton Peter Fredriksson
sekä apulaiskaupunginjohtajat Pekka Korpinen, SDP, ja Timo
Honkala, kokoomus.
Yhtiön uusi johto joutui pähkimään, mitä tehdään
tyhjiksi jääneillä työsuhdeasunnoilla.
Tämä asia ratkesi, kun kaupunginhallitus antoi 22.6.1992
yhtiön markkinoida ja vuokrata itse vapaaksi jääneitä
vapaarahoitteisia asuntojaan. Kun virastot olivat jo irtisanoneet
asuntojaan ja niin sanotut loukkuasunnot sekä Ruoholahden
sekatalot myös edellyttivät asiointia suoraan asiakkaan kanssa,
oli järkevää alkaa muuttaa toimintamallia. Kaupunginhallitus
linjasi asuntojen kohderyhmäksi ensisijaisesti alle 35-vuotiaat
helsinkiläiset.
Hankintapuolella niin asuntoviranomaisten, poliittisten
päättäjien kuin omalta osaltaan asuntoja ostavien ja omistavien
yhteisöjenkin ratkottavaksi tulivat kysymykset loukkuasuntojen, jollaisiksi velkojensa kanssa hankaluuksiin joutuneiden
omistusasuntoja alettiin kutsua, epäonnistuneesta kiinteistökeinottelusta pankkien käsiin jääneiden asuntojen ja rakennuttajien tai rakentajien myymättä olleiden uusien asuntojen kanssa.
Näihin rakennuttajiin kuului myös kaupungin oma asuntotuotantotoimisto ATT. Helsingin Asuntohankinta kieltäytyi
esimerkiksi ostamasta Saton tarjoamia kalliiksi miellettyjä
aravaomistusasuntoja.
Yhtiön vastuuhenkilöt eivät lämmenneet niin sanotun kahden asunnon loukkuun joutuneiden tilannetta helpottamaan
mietityistä keinoistakaan. Valtion työryhmä olisi ollut valmis
tarjoamaan ”kakkosasuntojen” ostoon aravalainaa, mutta
hankintayhtiö näki jo sen määrittämisen hyvin vaikeaksi, kuka
on kahden asunnon loukussa. Eniten kuitenkin pelättiin, ettei
kenelläkään ole varaa maksaa näin ostettavien asuntojen vuokria, joista arvioitiin tulevan senhetkisillä aravaehdoilla kohtuuttomia. Apulaiskaupunginjohtaja ja yhtiön hallituksen jäsen
Pekka Korpinen olisi kyllä ollut valmis miettimään pankkien
käsiin jääneiden asunto-osakkeiden hankkimista kaupungille, mutta ei tukemaan pankkeja maksamalla asunnoista
minkäänlaista ylihintaa. Kokoomuksen puolella ostoajatus
kuitenkin tyrmättiin. Siellä ei nähty järkevänä, että kaupunki
on suuri asuntojen omistaja, ja pidettiin viisaampana ennemmin myydä tarpeetonta kaupungin omaisuutta.
Hankintayhtiön toiminnan hankintatavoitteet pysyivät
näistä pohdiskeluista huolimatta asunto-ohjelmassa tasaisina. Palvelussuhdeasuntotyöryhmän muistiossa vuonna 1992
ehdotettu kaupungin vapaarahoitteisissa asunto-osakeyhtiöissä
omistamien asunto-osakkeiden siirto hankintayhtiön omistukseen ei toteutunut. Samaten jäi toteutumatta siihen liittyvä
välittömän vuokrauksen roolin lisääminen ja työsuhdeasuntovuokrauksen muuttaminen enemmän yleisen asunnonjaon
periaatteita muistuttavaksi.
Yhtiön toiminta-ajatus kuitenkin muuttui vuonna 1992.
Uuden valtiolta lähtöisin olevan rahoituksen myötä vuonna
1992 uutisoitiin pakolaisten, asunnottomien ja paluumuuttajien olevan Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:n uusia kohteita.
Asunto-ohjelmassa tavoitteeksi oli asetettu pitää kaupungin
väkiluku vähintäänkin aiemmalla tasolla ja tyydyttää sosiaaliset
asunnontarpeet. Kaupunginhallituksen asunto-ohjelmaponnen
mukaan yhtiön toimenkuvaa oli tarkoitus kehittää asuntopoliittisena välineenä, joka kykenee reagoimaan nopeasti asuntotilanteen muutoksiin. Yhtiö aikoi hankkia tavoitteeksi asetetut
300 asuntoa, mutta valtion korkotuesta aiottiin luopua, koska
korkotukilainoja pidettiin liian kalliina.
Hankintayhtiölle ehdotettiin myös uutta tehtävää olla aktiivinen toimija vapailla asuntomarkkinoilla. Osmo Soininvaaran
alkujaan ideoima ajatus oli, että kunnat tai kunnalliset yhtiöt
työntäisivät vapaille vuokramarkkinoille asuntojaan. Kun nämä
asunnot hinnoiteltaisiin hieman alakanttiin markkinahintaa
seuraten, alenisi ajatuksen mukaan yleinenkin vuokrataso. Jos
Helsingin Asuntohankinta laittaisi kaikki 2000 vuokra-asuntoaan vapaille markkinoille 50 markan neliövuokralla, voisi
vaikutus vuokratasoon olla ajatusta eteenpäin jalostaneiden
mielestä merkittävä. Kaupunki saisi ajatuksen mukaan merkittävää taloudellista etua asumisen tukemiseen käytettävien
menojen pienenemisenä. Yhtiön johto olisi ollut halukas myös
laajentamaan asuntomassaansa pankkien kiinteistövarallisuusyhtiöissä olevilla asunnoilla. Yhtiön mielestä Pekka Korpisen
alkujaan esittämä idea olisi helppo toteuttaa kanavoimalla osa
pankkituesta kunnille näiden asuntojen ostamiseen. Toimitusjohtaja Matti Kuikan mielestä tämä ajatus käyttää valtion rahaa
ei ollut yhtään kummempi kuin että siirretään rakentajien
myymätöntä asuntokantaa valtion korkotuella makuutettavaksi
tätä varten perustetuissa erillisissä omistusyhtiöissä.
Visioitu laajamittainen ryntääminen vapaarahoitteisten
asuntojen markkinoille ei toteutunut. Kun yhtiölle tuli asuntoja
Ruoholahden sekataloista ja virastot halusivat palauttaa työsuhdeasuntojaan yhtiölle, salli kaupunki kuitenkin yhtiölle vapautuneiden vapaarahoitteisten asuntojen markkinoinnin ja niitä
koskevien suorien vuokrasopimusten teon. Työsuhdeasuntojen,
erityisryhmien asuntojen ja kaupungin yleiseen asunnonjakoon
menneiden asuntojen välityksen ja asukasvalinnan on aina
tehnyt kaupunki. Myös yhtiössä asukasvalinnat tehtiin kaupungin päättämien kriteerien mukaisesti. Alkuvaiheessa asuntohakemukset liitteineen tulivat yhtiön toimistoon paperisina.
Internetin ja sähköpostin yleistymisen myötä päästiin
sitten sähköisiin hakemuksiin.
Tämä vapautuneiden
vapaarahoitteisten asuntojen markkinointi säilyi
vuoteen 2012 yhtiöllä lukuun ottamatta 2000-luvun alkuvuosia,
jolloin asiaa hoiti kiinteistövirasto. Vuoden 2013 alusta niin
asuntojen markkinointi kuin asukasvalintakin on ollut kiinteistöviraston Stadin asunnot -palvelun hoidossa osana kaupungin
strategiaa keskittää tällaiset toiminnot yhdelle palvelutiskille.
Vuosi 1992 oli volyymilla mitaten Helsingin Asuntohankinnalle ennätysvuosi. Yhtiön omistukseen tuli silloin 524 uutta
asuntoa. Määrä tosin sisälsi reilut 250 Ruoholahden hitas-sekaOy Helsingin Asuntohankinta Ab
17
talojen ja parikymmentä ATT:lta hankittua myymättä jäänyttä
uutta asuntoa sekä yhden ostetun kokonaisen asuinkiinteistön,
joka oli toiminut aiemmin Saksan Demokraattisen Tasavallan
lähetystöhenkilöstön asuintalona. Hankintayhtiö saattoi kertoa
hankintahintojen laskeneen vuonna 1992 keskimäärin 33 prosenttia. Ostetuissa pienasunnoissa keskihinta oli 6843 ja uusissa
asunnoissa pikkuisen vajaat 6000 markkaa neliöltä. Nimellishinnat olivat siis palanneet lähelle vuosien 1986 ja 1987 toteumia. Myös vuosina 1993 ja 1994 hankintamäärät olivat suuria.
Vuoden 1993 yhteensä 245 asuntoa ostettiin neliöhinnoilla
laskien edullisemminkin kuin kertaakaan ennen tai jälkeen
sen, mutta määrässä on mukana Ruoholahden isoja uusia perheasuntoja. Vuonna 1994 kaikkiaan 318 asunnon hankinnassa
palattiin vuoden 1987 hintatasolle. Vuonna 1994 hankittiin
myös vielä vähän Ruoholahden sekatalojen asuntoja.
Merkittävä muutos oli yhtiön mahdollisuus päästä aravalainoituksen piiriin. Vuonna 1991 valtion yhtenäislainaa
alkoi saada vanhasta kannasta tapahtuvaan asuntohankintaan. Alkuaikoina ongelmana oli valtion tähän tarkoitukseen
osoittamien varojen riittämättömyys. Siirtyminen ensin valtion
asunnottomia koskevan lainoituksen ja sitten aravalainoituksen piiriin tarkoitti samalla, ettei uusilla lainoilla hankittuja
asuntoja voinut tarjota työsuhdeasuntokäyttöön, ellei työntekijä mahtunut tulo- ja varallisuusrajoihin. Poikkeuksena oli vuosi
1995, jolloin yhtiö käytti myös korkotukilainaa. Kun samaan
aikaan yhteiskunnallisessa ajattelussa voimistui edelleen ajatus
vähentää hoitolaitoksissa, asuntoloissa, vanhankodeissa ja
muissa vastaavissa laitosmaisissa keskittymissä tapahtuvaa
asumista, korostui sosiaaliviraston ja Niemikotisäätiön rooli
asuntojen jälleenvuokraajina.
Kaupunkikonsernin kannalta yhtenäislaina selkeytti tilannetta. Uuden asuntorahaston eli ARAn lainoittamien asuntojen
omakustannusvuokrat määriteltiin järjestelmän ehtojen mukaisesti ja perittiin sellaisinaan asukkailta. Sen sijaan vapaarahoitteisissa asunnoissa tuskailtiin edelleen yhtiön virastoilta
perimän vuokran kanssa. Vuokratulot olivat pienemmän kuin
menot olisivat vaatineet. Vaikka työsuhdeasuntojen määrä oli
vuonna 1994 laskenut, käytettiin yhtiön lähes 2400 asunnosta
890:aa yhä tähän käyttötarkoitukseen.
Sekä yhtiön että yleisemminkin kaupungin ongelmana yhtiössä pidettiin sitä, että työsuhdeasunnoissa asuvilta asukkailta
perittävät vuokrat eivät olleet seuranneet edes yleistä vuokratason nousua. Näin kaupungin yhtiölle maksama subventio
ei ollut pienentynyt odotetusti. Vuonna 1992 oli laskettu, että
hallintokuntien maksaman ja asukkailta perimän vuokran
erotus pienenisi vähitellen yhtiön pääomakulujen pienentyessä.
Tuolloin oli arvioitu, että Helsingin Asuntohankinnan kannassa päästäisiin vuonna 2007 tilanteeseen, jossa yhtiön perimät
vuokrat ja asukkailta perityt vuokrat olisivat samat. Kun tilanne
ei kuitenkaan yleisesti ottaen ollut tyydyttävä, puuttui kaupunki työsuhdeasuntoasiaan muuttamalla koko palvelussuhdeasuntojen järjestelmän vuonna 1996. Kaupunginhallitus päätti
muuttaa vapaarahoitteisten palvelussuhdeasuntojen vuokranmääräytymisperusteet 1.5.1997 lukien. Samalla kaupunginhallitus kehotti kaikkia virastoja ja laitoksia irtisanomaan voimassa olleet vuokrasopimukset 30.4.1997 lukien ja tekemään uudet
niin, että ne tulevat voimaan 1.5.1997. Tällä päätöksellä oli
vaikutusta, sillä 12,3 prosenttia kaupungin henkilöstöstä asui
vapaarahoitteisissa työsuhdeasunnoissa.
Yhtiössä arvioitiin vuonna 1994 osana yhtiön tilanteen kartoitusta omia vahvuuksia ja heikkouksia. Yhtenä hyvänä asiana
18 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
nähtiin
yhtiölle annetun
tehtävän hoitaminen eli pienasuntopulan
lievittäminen. Jatkon kannalta positiivisina seikkoina olivat
yhtiön omasta mielestä verovapaus, toiminnan joustavuus ja
nopeus, mahdollisuus suunnata toimintaa uudelleen tarpeiden
muuttuessa, mahdollisuus saada suuriakin määriä rahoitusta
sekä siihen asti saavutettu koko. Yhtiö näki itsessään myös
heikkouksia. Yksi oli suuri riippuvuus asuntopolitiikan muutoksista. Muita olivat korkea velkaantumisaste, tulorahoituksen
suuri riippuvuus kaupungin subventiosta sekä epävarmuudet
lainoituksen saatavuudesta. Lisäksi lainakannan lyhennysten
takapainotteisuuden nähtiin vaativan vakavaraisuutta, kun
näytti siltä, että inflaatio ei enää hoidakaan lainoja pois omalla
painollaan.
Vuokrasääntelyn
poisto toi sijoittajat
Helsinkiin
Yhtiön alkuperäisen ydintehtävän eli asuntohankinnan näkökulmasta vuosi 1994 oli viimeinen, jona voitiin täyttää ja jopa
ylittää asetettu ostotavoite. Vuonna 1995 päästiin vielä yli puoleen tavoitellusta määrästä, joka oli siis vuoteen 2000 asti 300
asuntoa vuodessa. Vuoden 1995 hankintamäärä oli 159 asuntoa, joista yksiöitä oli 155. Hintataso pysyi yhtiön solmimissa
kaupoissa sangen vakaana, kun oli ohitettu vuosien 1992 –
1994 suuri hintojen pudotus, jonka aikana asuntohinnat laskivat vuoteen 1989 verrattuna useita kymmeniä – jossain jopa ­50
– prosenttia. Yhtiössä harmiteltiin, ettei etenkään vuoden 1994
alkupuolella markkinoilla ollut sopivan hintaista tarjontaa.
Vaikka suuri työttömyys ja reaalikorkojen korkeus vaikeuttivat
asuntokauppaa, oli tilanne toisaalta herkullinen niille, joilla oli
varma ja hyvä työ tai varallisuutta. Yhtenä asunto-ostoihin käytetyn rahan lähteenä olivat varmaankin hyväkorkoisille määräaikaistileille talletetut varat, joita vapautui samoihin aikoihin
hintaromahduksen kanssa. Toinen yhtiön ongelma yhtiölle oli
rahoitus, kun valtio oli vähentänyt hankintalainarahan määrää.
Silti mielialat olivat vuoden lopulla jo toiveikkaat, kun yhtiölle
tarjottavien asuntojen määrä näytti olevan nousussa.
Asuntomarkkinatilanne alkoi muuttua Helsingissä tämän
jälkeen uuteen suuntaan. Tärkein syy oli muun muassa Suomen Kiinteistöliiton määrätietoisesti lobbaama vuokrasääntelyn purkaminen, jota alettiin toteuttaa Esko Ahon johtamassa
hallituksessa maan ensimmäisenä asuntoministerinä ympäristöministeriössä toimineen Pirjo Rusasen vastatessa työn
käytännön poliittisesta johtamisesta. Vuokrasääntelyn purku
tapahtui asteittain vuonna 1992 ja kokonaan vuonna 1995.
Samaan muutosjaksoon liittyy vahvasti sosialidemokraattisessa
johdossa toimineen asuntohallituksen lakkauttaminen vuonna
1993 ja uuden keskustajohtoisena aloittaneen asuntorahaston
eli ARAn perustaminen.
Pari vuosikymmentä kestänyt vuokrasääntely toi Valtion
taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n tutkimuksen mukaan
vuokralaisille paljon vähemmän hyötyjä kuin vuokranantajille tappioita. Vuokrasääntely oli merkittävä syy siihen, että
yksityiset vuokranantajat hiljalleen vetäytyivät markkinoilta.
Näin sääntelystä oli myös se haitta, että suuri määrä kotitalouksia jäi kokonaan vuokramarkkinoiden ulkopuolelle. Aika
oli 1990-luvun alussa siis kypsä muutokselle. Kaupanteossa
vuokrasääntelyn poistuminen näkyi niin, että Helsingin Asuntohankinnan ote alkoi hiipua vuodesta 1995 lähtien. Sijoittajat
tulivat markkinoille ensin kantakaupunkiin ja jo viimeistään
vuodesta 1996 lähtien kaikkialle pääkaupunkiseudulle. Parhaan
tuoton sai radanvarsien lähiöistä, joista käytännössä kaikki
asunnot kelpasivat vuokramarkkinoille. Kun tuottoprosentit
hiipuivat keskustassa hintojen
noustessa, saattoi muualla
vielä saada asunnon edullisesti. Ammattisijoittajat ja
säätiöt, joita myös kuului
asunnonostajiin, eivät kuitenkaan kiinnostuneet Helsingin
laita-alueista.
Sijoittajat olivat pääosin
nuorehkoja ja omilla rahoillaan toimivia henkilöitä , jotka
halusivat pistää rahansa omaisuuden säilymisen kannalta
turvallisena pitämäänsä ja tasaisesti tuottavaan kohteeseen.
Vuokra-asunto Helsingissä tai
lähiseuduilla muun muassa
liikenteellisesti hyvässä paikassa nähtiin tällaisena. Myös
perheiden halu väljentää asumistaan alkoi taas viritä. Kun
sijoittajat tulivat markkinoille
ostamaan pienasuntoja, pääsi
asuntokierto taas toimimaan.
Vuokra-asukkaiden kannalta
kehitys merkitsi toisaalta tarjonnan paranemista ja monipuolistumista ja toisaalta hiljalleen asumiskustannusten eli vuokrien
nousua, kun vuokra-asunnoista edelleenkin oli pulaa. Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:lle tämä merkitsi vuosittain ostettujen asuntojen määrän putoamista pysyvästi ja usein reilustikin
alle sataan. Samalla toki vapaasti vuokrattavista asunnoista oli
mahdollista saada vuokratasojen noustessa enemmän tuloja
kuin ennen.
Helsingin Asuntohankinnassa pyrittiin tekemään yhtiölle
määriteltyä tehtävää. Ostotavoitteet pysyivät entisinä, vaikka
esimerkiksi asuntopoliittista ohjelmaa valmistelevien virka-
miesten piirissä
syntyi jo näihin aikoihin
pohdintoja, onko tälle toiminnalle ja yhtiölle tässä
mielessä enää tarvetta. Kun ajatus oli, että yhtiö hajauttaa
omistuksensa mahdollisimman moneen asunto-osakeyhtiöön,
ja yhtiön omistamien asuntojen määrä oli noussut jo yli
kolmen tuhannen, tuntui
potentiaalinen ostoalue yhtiön
ulkopuolelta katsoen jo aika
rajatulta. Täysinhän tätä
yhden asunnon politiikkaa ei
ollut noudatettu, vaan isoissa
asunto-osakeyhtiöissä yhtiöllä
saattoi olla jopa kymmenkunta asuntoa. Sekataloja ja
kokonaisina ostettuja kiinteistöjä lukuun ottamatta missään
ei kuitenkaan oltu lähelläkään
20 prosentin omistusosuutta.
Yhtiö joutui silti sanomaan
osaan myyntitarjouksia ”ei kiitos”, ettei yhteen asunto-osakeyhtiöön keskittyisi haluttua
enempää Helsingin Asuntohankinnan omistamia asuntoja. Kun asuntoja tarjottiin eri
jälleenvuokraajille, katsottiin
lisäksi, ettei yhteen kohteeseen
tai edes hyvin pienelle alueella
keskity johonkin erityisryhmään kuuluvia henkilöitä.
Eräs isohkon omistuksen kohde oli Myllypurossa silloisessa osoitteessa Alakiventie 8 sijainnut asunto-osakeyhtiö,
josta Helsingin Asuntohankinnalla oli seitsemän huoneiston
hallintaan oikeuttavat osakkeet. Kiinteistö oli rakennettu
1980-luvulla vanhan vuonna 1962 suljetun kaatopaikan päälle.
Aikanaan vuonna 1998 selvisi, että alue oli niin saastunut, että
useat alueen talot piti purkaa ja alue puhdistaa. Kaupunki lunasti pitkällisen prosessin jälkeen yhtiön osakkeet vuonna 2003
muuten mutta ei Helsingin Asuntohankinnalta. Kun verolain
silloisen tulkinnan mukaan yhtiö ei olisi voinut myydä osakkeitaan, ne vain kuoletettiin. Leikillisesti voi siis sanoa Helsingin
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
19
Asuntohankinnan
omistavan palan vuoden 2003
­lopussa p
­ uretun vanhan Alakiventie 8:n kohdalle rakennettua
puistoa.
Yhtenä asunnottomien asemaan liittyvänä kysymyksenä
keskusteltiin vuonna 1998 kokonaisen kiinteistön ostamisesta
Roihuvuoresta. Siellä oli vanha E-instituuttiin kuuluva asuntolarakennus, joka siirtyi E-liikkeen talousvaikeuksien seurauksena kaupungin omistukseen. Rakennuksessa oli ollut soluasuntoja. Kiinteistön kehittämisestä tuetun asumisen yksikkönä
keskusteltiin ja ajatuksena oli, että Helsingin Asuntohankinta
tulisi rakennuksen uudeksi omistajaksi. Tuolloin yhtiön hallituksessa varapuheenjohtajana toiminut Ilkka Taipale ei pitänyt
ajatuksesta. Jo paljon ennen Helsingin Asuntohankinnan
perustamista määrätietoisesti asunnottomien asiaa ja nimenomaan asunnottomien pääsyä normaaleihin asuntoihin ajanut
Taipale ei hyväksynyt asunnottomien sijoittamista soluasuntoihin. Eniten hän kuitenkin kritisoi myydä kiinteistö Helsingin
Asuntohankinnalle, jota Taipale nimitti
vauhdikkaasti
20 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
Helsingin (Solu) Asuntohankinnaksi. Taipale jopa erosi hallituksesta asian takia. Hanke ei sitten kuitenkaan siirtynyt Oy
Helsingin Asuntohankinta Ab:lle.
Yksittäisten asuntojen oston osalta vuoden 1998 lukemat
saatiin 59:ään hankkimalla kaupungin yleistä asunnonjakoa
varten myös kaksioita ja kolmioita. Kolmena edellisenä vuonna
yhtiö hankki käytännössä pelkästään yksiöitä. Ostojen kannalta
ongelmana oli edelleen valtion asuntomäärärahojen osittainen
jäädytys. Saadulla kymmenen miljoonan markan aravamäärärahalla oli voitu ostaa elokuuhun mennessä 34 asuntoa, kertoi
Helsingin Asuntohankinnan hallituksen puheenjohtajan Timo
Honkalan ja sihteerin Risto Niemen allekirjoittama selvitys
kaupunginhallitukselle. Yhtiö kertoi viimeisinä vuosina hankittujen asuntojen menneen pääosin asunnottomien käyttöön
tai Niemikotisäätiön kautta vuokrattaviksi. Kun hankintatavoitteista oli jääty selvästi jälkeen, ehdotti yhtiön hallitus
hankinnan aloittamista uudelleen muilla lainoilla. Sen hetken
rahantarpeeksi laskettiin 20 miljoonaa markkaa. Tehtyjen
laskelmien mukaan senhetkiset lainaehdot mahdollistaisivat
noin 60 markan neliövuokrat. Verrattuna markkinavuokriin ne
olisivat kohtuullisia. Hallitus korosti, että erona ennen vuotta
1991 käytettyyn lainoitukseen on vain korkotuen puuttuminen.
Korkotuella ei senhetkisissä lainaehdoissa, joko kymmenen
vuotta kiinteällä noin viiden prosentin korolla tai vaihtuvakorkoinen laina yhden prosentin marginaalilla, ollut yhtiön
mielestä mitään merkitystä. Vaihtoehtona hallitus ehdotti 20
miljoonan markan kaupungin lainaa.
Kaupunginhallitus päätti kuitenkin 9.11.1998, että Helsingin Asuntohankinnan uushankinta tapahtuu asunto-ohjelman
1998 – 2002 mukaisesti valtion hankintalainaa hyväksi käyttäen. Kun hankintayhtiön tarkoituksena oli ostaa yksiöitä ja
kaksioita keskihinnalla 6000 – 7000 markkaa neliöltä, olivat
todelliset hinnan tilastokeskuksen tietojen mukaan keskimäärin noin 10.000 – 12.000 markkaa neliöltä. Vain kaupungin
edullisimmalla hintaluokittelualueella 4 olevissa kaksioissa oli
päästy edes lähelle yhtiön esittämää harkintahintaa.
Asuntojen hintojen kehityksessä näkyi 1990-luvun lopulla
vuokrasääntelyn päättymisen lisäksi, että Suomi oli alkanut
toipua vauhdilla lamasta. Uuden elämän etenkin matkapuhelimista ja puhelinverkoista löytänyt Nokia nousi vauhdilla
omasta ahdingostaan, johon se joutui 1980-luvulla panostamalla vahvasti muun muassa televisiotuotantoon. Nokia nousi
maailman johtavaksi matkapuhelinvalmistajaksi vuonna 1998
ja niin Nokia kuin sen alihankintaverkostokin sekä rakensivat
uusia tiloja että työllistävät väkeä suuria määriä. Nokian rakennuttamisesta vastaava organisaatio arvioi 2000-luvun vaihteessa olevansa Suomen selvästi suurin rakennusalan toimijoiden
työllistäjä. Nokia-ilmiö yhdistettynä Helsingin 1990-luvulla
tapahtuneeseen asukasluvun kasvuun 33.000 hengellä tietysti
heijastui vahvasti myös kaupungin asuntomarkkinoihin. Kaupungin väkiluku nousi tuolloin 43.000:lla, mutta noin 10.000:n
tästä laskettiin aiheutuneen kotikuntalain muutoksesta.
Tuolloin opiskelijatkin saivat siirtää kirjansa asuinpaikkaansa.
Siihen asti opiskelun takia paikkakunnalla asuminen ei antanut
mahdollisuutta vaihtaa kotikuntaa.
Kaupunginhallitusta varten tehdyissä laskelmissa arvioitiin
Helsingin Asuntohankinnan tässä markkinatilanteessa tasalyhenteisellä 30 vuoden lainalla ja viiden prosentin korolla hankkimien asuntojen vuokrien muodostuvan korkeiksi etenkin
verrattuna kaupungin muiden asuntojen vuokriin. Siksi ostot
edellyttäisivät taas jonkinlaista kaupungin subventiota vuok-
riin, ellei valtio tule tukemaan niitä. Kun subventiota käytettiin
tuolloin muutenkin 1550:ssä yhtiön 3050 asunnosta välivuokrauksen kautta, ei yhtiön ehdotusta pidetty perusteltuna.
Kaupunginhallitus päätti hankinnan vauhdittamiseksi esittää
valtioneuvostolle, että Helsingin erityispiirteet vaikuttaisivat
myöntämisvaltuuksista päätettäessä niin, että myös asuntohankintaan saataisiin riittävästi määrärahoja. Samaten annettiin
asuntolautakunnalle kehotus sisällyttää valtion asuntorahastolle
tehtävään esitykseen riittävä määräraha ohjelmassa annettujen
hankintatavoitteiden toteutumiseksi. Molempia kehotuksia
perusteltiin muun muassa syrjäytymisen ja sosiaalisen segregaation ehkäisemisellä.
Lopuksi kaupunginhallitus kehotti kaupunginkansliaa yhteistyössä sosiaaliviraston ja Helsingin Asuntohankinnan kanssa selvittämään kesäkuun 1999 loppuun mennessä asuntohankinnan tarvetta ja rahoitustapoja. Lisäksi selvitystyöhön kuului
arvioida yhtiön nykyisen ja uuden asuntokannan vuokrien
subventiotarvetta viraston käyttömenoista ottaen huomioon
mahdollisesti käyttömenoissa saavutettavat säästöt. Välivuokraus ja siihen sisältyvä subventio nähtiin perustelluksi, jos
toisaalla saadaan vähintäänkin vastaavat säästöt kuluissa. Näin
oletettiin voivan tapahtua etenkin sosiaaliviraston asunnottomille ja asumisessaan tukea tarvitseville välittämien asuntojen
sekä Niemikotisäätiön hoitaman laitospaikkojen purkamisesta
aiheutuvan asuntotarpeen tyydyttämisen yhteydessä.
Helsingin Asuntohankinnan mielestä alkujaan omakustannusperusteiseksi laskettua 69 markan neliövuokraa tuli nostaa,
jotta yhtiön taloustilanne ei muuttuisi kestämättömäksi lainojen korkotasojen ja yhtiövastikkeiden 1990-luvulla tapahtuneen
yli 50 prosentin nousun seurauksena. Korotustarpeeksi oli laskettu kaksi markkaa neliöltä vuosina 1999 ja 2000. Sen jälkeen
paineiden pitäisi hellittää, kun lainojen hoitokulut pienenevät
lainojen takaisinmaksun seurauksena. Edellytyksenä oli, ettei
hoitokuluissa tapahdu merkittävää nousua. Taloustilannetta oli
jo ehditty helpottaa pari vuotta aiemmin konvertoimalla yhtiön
pankkilainat alempaan korkotasoon kymmeneksi vuodeksi.
Yhtiön kaupungilta saamat lainat sekä myös pankkilainat olivat
kesällä 1999 korkeampikorkoisia kuin markkinoiden korkotaso,
mikä vaikutti talouden tilaan. Työryhmä päätyi ehdottamaan
kaupungin myöntämien lainojen korkojen alentamista, millä
päästäisiin samaan vaikutukseen kuin ehdotetulla jälleenvuok-
Rahat loppuvat
vahvasta taseesta
huolimatta
Kaupunginhallituksen marraskuun 1998 päätöksen seurauksena asetettiin rahoitusjohtaja Tapio Korhosen johtama työryhmä, johon kuuluivat kaupunginkansliasta Martti Asunmaa,
Markus Härkäpää ja Eija Venetkoski-Kukka, kiinteistövirastosta Harri Kauppinen, sosiaalivirastosta Jarmo Räihä ja Helsingin
Asuntohankinnasta Matti Kuikka ja Risto Niemi. Työryhmän
jäsenillä oli mittavasti työssä tarvittavaa asiantuntemusta ja se
jätti muistionsa kesäkuun 1999 loppuun mennessä toimeksiannon mukaisesti.
Työryhmä näki hankintayhtiön toiminnassa useita ongelmia. Asuntoja oli tuolloin mahdollista ostaa lähinnä lähiöistä
ja itäisistä kaupunginosista, joissa oli jo ennestään runsaasti
kaupungin vuokra-asuntoja. Aikanaan valtion korkotukea
saaneille lainoilla hankitut asunnot vaativat vuokrapanostuksia
myös niitä vuokranneilta virastoilta. Yhtiön hallintokunnilta
perimä vuokra oli 69 markkaa neliöltä ennen vuotta 1995 ja 55
markkaa neliöltä vuonna 1995 korkotukilainalla hankituissa
asunnoissa. Asukkailta voitiin periä tätä vähemmän. Vuonna
1993 käyttömenoista maksettavaksi oli jäänyt 29 markkaa
neliöltä. Markus Härkäpää laski, että vuonna 1999 kaupunki maksoi käyttömenoistaan hankintayhtiön 1550 asunnon
vuokria liki 16,4 miljoonalla markalla. Tästä erityisryhmien
asuntojen osuus oli vajaat 3,5 miljoonaa, muu sisältyi pääosin
kaupungin henkilöstön kanssa sovittuihin palvelussuhde-ehtoihin. Yhtenäislainalla hankittujen asuntojen, joiden keskivuokra
oli 48,50 markkaa neliöltä, ja suoraan asukkaille kohtuullisella
markkinavuokralla vuokrattujen vapaarahoitteisten asuntojen
vuokrat perittiin täysimääräisesti asukkailta.
rien korottamisella. Näin yhtiön talouspaineista ei tulisi lisätaakkaa välivuokrasta vastaavien kaupungin organisaatioiden
käyttömenoihin.
Työryhmä totesi työnsä yhteenvetona myös, että sosiaalitoimella oli välitön 80 asunnon vajaus tukiasunnoissaan. Lisäksi
todettiin, että asunto-ohjelman hankintatavoitteesta tulisi pitää
kiinni niin, että 150 asuntoa ohjattaisiin vuodessa sosiaaliviraston välivuokraamina asunnottomille ja 150 menisi yleiseen
asunnonjakoon. Erikseen todettiin, että erityissosiaalitoimisto
tarvitsee lähivuosina 370 asuntoa asuntola- ja laitospaikkojen korvaamiseksi. Etenkin Jarmo Räihän asunnottomuuden
kustannuksista tekemät laskelmat puolsivat välivuokrauksen
jatkamista.
Sen enempää esitykset valtiovallalle kuin tehty edellä kuvattu työryhmätyö ja siinä ehdotetut toimenpiteet eivät vaikuttaneet olennaisesti hankintojen määrään eivätkä yhtiön talouden
tilaan. Vuonna 1999 hankittiin 23, vuonna 2000 yhteensä 97
ja sitä seuraavana vuonna 44 asuntoa. Kaupungin asuntoohjelmassa vallitsevasta olotilasta tehtiin hankintojen suhteen
johtopäätökset. Hankintatavoite pudotettiin vuodesta 2001
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
21
eteenpäin 200 asuntoon vuodessa. Talouden osalta yhtiöstä
lähti jo vuonna 2001 kirje hallituksen puheenjohtajana toimineelle sosiaalitoimen apulaiskaupunginjohtaja Timo Honkalalle. Kirjeessä selitettiin jälleen tarvetta nostaa yhtiön virastoilta
perittävää vuokraa, joka oli pysynyt kirjeen mukaan samana
vuodesta 1991. Samaan aikaan
vastikkeet olivat nousseet 60
prosenttia ja yhtiöt lisäksi
alkaneet teettää myös hankintayhtiöltä lisärahaa vaativia
peruskorjauksia. Yhtiö oli
joutunut lisäksi panostamaan
koko ajan enemmän varoja
huoneistojen ikääntymisestä
seuranneisiin korjauksiin.
Yhtiön kerrottiin maksaneen
pääosin kassavaroin omarahoitusosuudet ja huoneistokunnostukset sekä myös Niemikotisäätiölle vuosina 1997
– 98 Puusuutarintie 2 - 4:stä
ostetun kiinteistön hankinnan
ja remontoinnin.
Talousvaikeuksien käsittely
jatkui kaupungin elimissä
tämän jälkeenkin. Kaupunginhallitus sai vuonna 2004
käsiteltäväkseen yhtiön
ehdotuksen niiden kaupungin
lainojen, joissa oli lyhennysvapaus vuoteen 2007 saakka, uudelleen järjestelystä. Ehdotuksen mukaan lainat muutettaisiin 19 vuoden tasalyhenteisiksi
lainoiksi korkoperusteen pysyessä ennallaan. Tätä ennen yhtiö
oli siis konvertoinut 1997 rahalaitoslainansa 16,8 miljoonan
euron lainaksi, joka tuli maksetuksi vuonna 2007, minkä
jälkeen vapaarahoitteisiin asuntoihin kohdistuisi pääosin vain
kaupunkikonsernista saatua lainaa. Tämä kaupungilta lainattu
vajaan 56 miljoonan euron potti oli jäädytetty vuonna 1996
lyhennysvapaaksi vuoteen 2008 asti. Vuonna 1996 ajatus oli,
että kyseessä on bullet-ratkaisu, jossa laina maksetaan kerralla
pois laina-ajan päättyessä vuonna 2008. Perusteena järjestelylle
käytettiin tuolloin yleistä taloustilannetta, minkä vuoksi kaupungilta perittäviä vuokria ei ollut voitu nostaa. Tämän lisäksi
kaupunki oli tukenut yhtiötä työryhmän esityksen mukaan
vuonna 1999 alentamalla kaupungin lainojen korkoa. Vuonna
2004 kaupunginhallitus päätti helpottaa yhtiön tilannetta yhtiön ehdotuksen mukaisesti ja muuttaa kaupungilta saadut lainat
tasalyhenteisiksi niin, että lainat maksetaan pois 19 vuodessa
alkaen vuonna 2008.
Kaupungin asunto-ohjelma muuttui 2000-luvulla kokonaisvaltaista ajattelua kuvaavasti maankäytön ja asumisen
ohjelmaksi. Huhtikuussa 2008 hyväksytyssä Helsingin MAohjelman 2008 – 2017 täytäntöönpanopäätöksen perusteluissa
asuntomarkkinoiden muutos kirjattiin myös osaksi kaupungin
politiikkaa. Yhtiö oli saanut hankituksi vuonna 2007 enää kuusi
asuntoa. MA-ohjelmassa todettiin muuttoliikkeen ja taloudellisen noususuhdanteen tuoma Helsingin omistusasuntojen
hinnan raju nousu 2000-luvulla. Sen vuoksi hankintayhtiö ei
ollut juurikaan pystynyt tekemään kauppaa. Nekin vähät kaupat, jotka oli saatu tehdyksi, toimivat yhtiön peruslähtökohtien
vastaisesti. Asuntohankinnan piti torjua segregaatiota, mutta
22 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
käytännössä ostot olivatkin suuntautuneet samoille alueille
sekä kaupunginosiin, joissa oli muutenkin paljon kaupungin
vuokra-asuntoja. Näin yhtiön toiminnan nähtiin olevan jopa
segregaatiota vahvistavaa. Tämän vuoksi MA-ohjelman johtopäätös oli selkeän tyly. ”Helsingin Asuntohankinnan omistamat
noin 3500 asuntoa voidaan
nykytilanteessa katsoa riittäväksi määräksi pieniä vuokraasuntoja. Ohjelmakauden
alussa tulisi harkita asuntojen
hankintatoiminnan lopettamista toistaiseksi. Hankinta
voitaisiin tarpeen mukaan
aloittaa uudelleen, mikäli
asuntojen myyntihintojen,
vuokrauksen hintasuhteiden
ja vuokra-asuntojen kysynnän
muutokset antavat siihen aihetta.” Näin myös käytännössä
tapahtui ja yhtiön viimeisin
hankinta tapahtui 27.12.2007.
Tuolloin ostettiin AsOy
Hämeentie 70:ssä oleva 32
neliömetrin kokoinen yksiö.
Vaikka yhtiö itse piti
tilannettaan myös 2000-luvulla periaatteessa hyvänä ja
olisi mielestään voinut jatkaa
asuntohankintaakin, se joutui
kuitenkin kääntymään koko
ajan omistajan puoleen. Kaupungin silmissä tilanne näytti siltä,
että yhtiön kanssa tehtiin toistuvasti ratkaisuja, joilla taloustilanteen piti vakaantua. Tästä huolimatta yhtiö tuntui kohta
taas tarvitsevan uuden toimenpiteen, jolla talouden pohjaa
vahvistettaisiin. Jälkikäteen ongelmien on arvioitu aiheutuneen
siitä, että yhtiö oli perustettu puhtaasti hankintaorganisaatioksi.
Tämän vuoksi yhtiö ja sen järjestelmät eivät osanneet ennakoida riittävästi omistamisen, ylläpidon, kunnossapidon ja niin
sen omissa asunnoissa tarvittavien huoneistokorjausten kuin
asunto-osakeyhtiöiden peruskorjaustenkaan mukanaan tuomia
toiminnallisia ja taloudellisia haasteita.
Niin kiinteistövirastossa, kaupungin keskushallinnossa kuin
kaupunginhallituksessakin seurattiin yhtiötä ja sen tilannetta.
Kaupunginhallitus kehotti hankintayhtiötä kesäkuussa 2006
antamaan vuoden 2005 tilinpäätöstietoihin nojaavan selvityksen yhtiön talouden liikkumavarasta ja mahdollisuuksista
asuntojen hankintaan omalla rahalla. Tämä selvitys saatiin,
mutta omistaja alkoi menettää uskonsa konseptiin. Selvitystä
käytettiin MA-ohjelman 2007 – 2017 valmistelussa ja johtopäätös oli siis, että hankinnat on syytä lopettaa. Vuonna 2008
yhtiön talouskysymyksiä päätettiin käsitellä perusteellisesti.
Kaupunginjohtajan 14.5.2008 asettamassa työryhmässä, jossa
puheenjohtajana oli rahoitusjohtaja Tapio Korhonen ja jäseninä
Markus Härkäpää ja Eija Venetkoski-Kukka talous- ja suunnittelukeskuksesta, Leena Mattheiszen henkilöstökeskuksesta,
Laura Hassi ja Harri Kauppinen kiinteistövirastosta, Miliza
Ryöti hallintokeskuksesta ja Matti Kuikka Helsingin Asuntohankinnasta, otettiin tarkasteluun koko yhtiö ja sen toiminta.
Tuolloin yhtiöllä oli 1690 aravavuokra-asuntoa ja 1834 vapaarahoitteista asuntoa, mikä vastasi 6,5 prosenttia kaupungin
vuokra-asunnoista. Niistä seitsemän on sittemmin poistunut
kannasta, kun Alakiventie 8 purettiin.
Työryhmän työn tausta-aineistona olivat muun muassa
hankintayhtiön kaupunginhallituksen kehotuksesta alkuvuodesta 2007 tekemä selvitys ja kiinteistöviraston työryhmän
kesäkuussa 2007 valmistunut raportti asuntoasioiden ja asunto-omaisuuden hoidon tehostamisesta. Molemmissa oli arvioitu muun muassa kaupungin asuntoja omistavien yhtiöiden
yhteistyön mahdollisuuksia ja mahdollisia hyötyjä. Yhteistyöstä nähtiin koituvan etuja etenkin asuntojen markkinoinnissa ja
huoneistokorjausten teettämisessä. Lisäksi synergiaetuja voisi
saada yhteisistä toimitiloista. Kiinteistöviraston työryhmän
mielestä kannattaisi aloittaa vapaarahoitteisia vuokra-asuintaloja omistavan KOy Auroranlinnan, valtion lamantorjuntaan
kehittämällä korkotuella 1990-luvun lopulla rakennettujen
vuokra-asuntoja omistavan KKOy Helsingin Korkotukiasuntojen ja Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:n yhteistoiminta. Tämä
toisi kiinteistöviraston mielestä sekä ammattiosaamiseen että
työvälineisiin liittyviä etuja hankintayhtiön toimintaan.
Talous- ja suunnittelukeskuksen selvityksessä todettiin, ettei
yhtiölle ole kertynyt ylijäämää niin kuin oli aiemmin oletettu.
Yhtiön menot olivat kasvaneet nopeammin kuin liikevaihto, kun asuntojen hankinta oli ollut oletettua vähäisempää.
Yhtiövastikkeet olivat nousseet pääkaupunkiseudulla 2004 –
2009 keskimäärin 41 prosenttia alkaneen peruskorjausaallon
takia. Hoitovastikkeiden osalta nousu oli lähes 30 prosenttia ja
rahoitusvastikkeissa vastaava luku oli 183 prosenttia. Vastikkeiden nousu ja peruskorjaukset iskivät suoraan vanhasta
kannasta asuntoja ostaneen yhtiön talouteen. Lisäksi hankintayhtiö joutui käyttämään ajateltua enemmän rahaa huoneistokorjauksiin, kun työsuhdeasuntoja oli sanottu irti ja yhtiön jo
omistamassa kannassakin jouduttiin tekemään kunnostuksia
ennen asuntojen vuokraamista suoraan asunnonhakijoille.
Vuonna 2008 yhtiöltä kului 2,9 miljoonaan euroa vuodessa
kaupungin myöntämien lainojen lyhennyksiin. Tämä ei toki
ollut puhdas lisämeno, koska yhtiö oli saanut aiemmin konvertoimansa pankkilainat maksetuksi vuoden 2007 loppuun
mennessä. Talous- ja suunnittelukeskuksen laskelman mukaan
yhtiön taloudellinen tulos lainojen lyhennyksen jälkeen oli
negatiivinen koko 2000-luvun lukuun ottamatta vuotta 2007,
jolloin saatiin pieni ylijäämä. Kun yhtiön kaupungilta saamat
lainat järjestettiin uudelleen 2004 ja niiden korkoja alennettiin,
piti ylijäämää alkaa kertyä vuodesta 2005 lähtien. Näin ei siis
käynyt eikä tulisi ennusteiden mukaan käymäänkään vuosiin.
Työryhmä arvioi, että yhtiön kassavirta tulisi olemaan negatiivinen vuodesta 2009 vuoteen 2016 asti.
Johtopäätöksissään, joiden mukaan myös toimittiin, työryhmä katsoi, että hankintayhtiön talous edellyttää tervehdyttämistoimia viimeistään 2010. Jotta yhtiö voi jatkossakin auttaa
hallintokuntia, päätettiin yhtiön suoraan asukkaille vuokraamat asunnot jatkossa vuokrata aina viiden vuoden määräaikaisilla vuokrasopimuksilla. Sopimuksen päättyessä selvitetään,
onko asunnolle käyttöä välivuokrattuna asuntona. Hankintayhtiön korjausmenettelyssä ja asuntojen vuokrauksessa katsottiin
järkeväksi siirtyä samaan käytäntöön kuin KOy Auroranlinnassa. Myös toiminnot nähtiin järkeväksi yhdistää niin, että
Helsingin Asuntohankinnan henkilöstö siirtyy Auroranlinnan
palvelukseen ja Helsingin Asuntohankinta ostaa sen jälkeen
toiminnan vaatimat palvelut Auroranlinnalta. Lisäksi täytyisi
toteuttaa hankintayhtiön talouden
­vakauttaminen,
jossa asuntojen oston lopettamisen ja
toimintojen uudelleenorganisoinnin lisäksi sopivaksi keinoksi
nähtiin kaupungin korollinen pääomalaina. Pääomalainaa tulisi ottaa vuoden 2010 talousarvioon kolme miljoonaa euroa ja
vuosina 2011 ja 2012 sen määrä nousisi kaikkiaan seitsemään
miljoonaan euroon.
Toimitusjohtaja Matti Kuikka jätti työryhmän raporttiin eriävän mielipiteen, jossa hän totesi yhtiön vapaasti vuokrattaviin
asuntoihin tulevan ilmoituksen julkaisemisen jälkeen vuorokauden sisällä sadasta kahteensataan hakemusta per asunto.
Sen vuoksi hän piti vääränä päätöstä lopettaa pienasuntojen
hankinta. Kuikan mielestä päinvastoin pitäisi panostaa kovan
rahan asuntojen hankintaan. Kuikan mielestä yhtiön omavaraisuusaste nousee jyrkästi ja yhtiö alkaa tuottaa tulevaisuudessa
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
23
suhteellisen runsaasti voittoa. Tästä tulisi Kuikan mielestä
tulevaisuudessa ongelma, jos ostot lopettaisiin. Kuikan mielestä
yhtiö olisi itse paras taho hoitamaan ajankohtaisen likviditeettiongelman. Kuikka totesi yhtiön kulurakenteen olevan sellaisen,
että korkojen osuus on 30, hoitomenojen ja vastikkeiden 39 ja
lainan lyhennysten 21 prosenttia. Omavaraisuus on hyvä eikä
uuden lainan saaminen vanhasta tai uudesta kannasta tehtävään hankintaan olisi ongelma. Kuikka ei uskonut yhtiöiden
toiminnan yhdistämisestä saataviin etuihin etenkään huoneistokorjauksia tehtäessä ja koki, että henkilöstön siirtoa Auroranlinnalle oli perusteltu hyvin kevyesti. Kun Auroranlinna hoitaa
kokonaisia kiinteistöjä ja Helsingin Asuntohankinta operoi 881
asunto-osakeyhtiön kanssa, ei Kuikan mielestä ole saavutettavissa mainittavia toiminnallisia eikä taloudellisia etuja.
Kun muun muassa kaupungin rahoitusjohtaja ja kiinteistövirasto sekä yhtiön toimialasta vastaamaan vuonna 2007 tullut
apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä kannattivat työryhmän ehdotuksia, ei hankintayhtiön johdon näkemyksellä ollut
enää vaikutusta päätöksiin. Keväällä 2009 tehtyjen päätösten
seurauksena faktisesti jo loppunut asuntojen hankinta päätettiin lopettaa toistaiseksi. Yhtiön hallinnointitoiminnot päätettiin ostaa 1.1.2010 alkaen KOy Auroranlinnalta. Yhtiön muu
henkilöstö paitsi tässä vaiheessa eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja Matti Kuikka siirtyivät vuoden 2010 alusta Auroranlinnan
palvelukseen. Myös talouden tasapainottaminen järjestettiin
siis esityksen mukaan kaupungin pääomalainalla.
Toimintaa asuntoosakeyhtiöiden
ehdoilla
Helsingin Asuntohankinnan 3517 asunnon asuntokannasta
noin 2500 on vuonna 2014 jälleenvuokrattu ja noin tuhat vuokrattu suoraan asukkaille. Jälleenvuokratussa kannassa suurin
osuus on kaupungin tai Niemikotisäätiön kautta erityisryhmille osoitetuilla asunnoilla. Yhtiöllä on vuonna 2014 enää
alle 400 työsuhdeasuntoa. Jälleenvuokratuissa asunnoissa
yhtiö saa vuokran välivuokraajalta ja asukas maksaa vuokransa omalle vuokranantajalleen. Nykyisin ara-asunnoiksi
kutsuttavia yhtenäislainalla hankittuja asuntoja, jotka jaetaan
kaupungin vuokra-asunnoiksi, sekä sosiaaliviraston kiintiöstä erityisryhmille meneviä asuntoja vuokrataan toistaiseksi
voimassa olevilla sopimuksilla. Vapaasti vuokrattavia asuntoja
tarjotaan markkinoille viiden vuoden määräaikaisilla sopimuksilla. Myös Niemikotisäätiö käyttää asunnoissa määräaikaisia
vuokrasopimuksia. Kun asunnot ovat pieniä ja vapaasti vuokrattavat asunnot menevät lähtökohtaisesti nuorille, ei määräaikaisuus ole lisännyt yhtiön kustannuksia. Vaihtuvuus on ollut
suuri muutenkin. Sen sijaan se, että asuntoa pidettiin aiemmin
enemmän kotina ja tänä päivänä usein enemmän väliaikaisena kämppänä, näkyy jossain määrin asuntojen lisääntyneessä
kulumisessa.
Hankintayhtiön, Auroranlinnan ja Helsingin Korkotukiasuntojen toimistot muuttivat yhteen syksyllä 2009 ja Auroranlinnan ja Helsingin Korkotukiasuntojen toimitusjohtaja
Leena Raineranta nimitettiin tuolloin myös Helsingin Asuntohankinnan toimitusjohtajaksi. Samalla alkoi hankintayhtiön
tietojärjestelmien ja toiminnan kehittäminen ja esimerkiksi
24 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
huoneistokorjausten ja asuntojen vuokrauksen käytäntöjen yhtenäistäminen Auroranlinnan kanssa. Hankintayhtiön
moniosaajiksi kehittyneen henkilöstön toimenkuvia kehitettiin
ja vuonna 2014 kutakuinkin samalla henkilöstöllä, joka vastasi
ennen vain Helsingin Asuntohankinnan toiminnoista, hoidetaan myös iso osa Auroranlinnan toiminnoista. Osa yhtiön
tehtävistä on ulkoistettu ja osa etenkin Auroranlinnan aiemmin
ulkoistetuista toiminnoista – esimerkiksi Auroranlinnan asuntopalvelu - on otettu oman henkilöstön työksi. Yksi merkittävä
toiminnallinen linjaus oli siirtää niin Auroranlinnan kuin
Helsingin Asuntohankinnankin kaikkien asuntojen välitystehtävät kaupungin Stadin asunnot –palvelulle. Samaten asukkaiden valinta hoidetaan nyt täysin Stadin asunnot
-palvelussa.
Yhtiön 3517 asunnosta vajaat 3000 on edelleen yksittäisasuntoja eri asunto-osakeyhtiöissä. Edes Ruoholahden sekataloissa, joissa yhtiöllä on osin enemmistö ja osin niukasti alle
puolet kaikista osakkeista, hankintayhtiö ei voi päättää yhtiön
asioista asunto-osakeyhtiölain äänileikkurin takia. Äänileikkuri
rajaa yhden osakkaan äänimäärän yhtiökokouksessa enintään
20 prosenttiin. Näin pitkän aikavälin suunnittelu ja korjauksiin
varautuminen on hyvin vaikeaa. Peruskorjaukset päätetään
muualla. Ero Auroranlinnaan, Helsingin Korkotukiasuntoihin
sekä lähes kaikki kaupungin vuokra-asunnot omistavaa Helsingin kaupungin asunnot Oy:hyn eli Hekaan on tässä suhteessa
valtava.
Asunto-osakeyhtiöiden kannalta Helsingin Asuntohankinta
on hyvä osakas. Yhtiössä tehtiin alusta pitäen se linjaratkaisu,
että yhtiön edustajat eivät osallistu taloyhtiöiden päätöksentekoon eivätkä hallituksiin. Yhtiöiden toimintaa seurataan
kyllä. Yhteydenpito käydään lähinnä taloyhtiöiden valitsemien
isännöitsijöiden kanssa ammattilainen ammattilaisen kanssa
keskustellen, mikä tekee kanssakäymisen helpoksi myös isännöitsijöille. Hankintayhtiö ei vastusta asunto-osakeyhtiöiden
järkeviä korjaus- ja parannushankkeita, sillä ei ole koskaan
vastikerästejä ja usein osuus korjauksista on maksettu kerralla.
Vasta 2000-luvulla, kun kalliita putki-, julkisivu- ja parvekeremontteja alkoi olla yhtä aikaa
paljon, on peruskorjausten
kuluja maksettu myös rahoitusvastikkeilla.
Helsingin Asuntohankinnan näkökulmasta
asunto-osakeyhtiöissä ei
aina ole suhtauduttu yhtiöön tasavertaisesti muiden
osakkaiden kanssa. Aiemmin
taloyhtiöissä pyrittiin välillä
vyöryttämään yhteisiä kuluja
kaupungin niskaan, mutta
uusi asunto-osakeyhtiölaki
on selkeyttänyt vastuunjakoa.
Edelleen välillä esimerkiksi
asukkaalle selvästi kuuluvia
maksuja pyritään perimään
yhtiöltä. Esimerkiksi huoneistokorjausten ilmoitusvelvollisuutta ja valvontaa koskevat
määräykset ovat tuoneet
hankintayhtiölle lisätyötä
aiempaan verrattuna. Kun
asunto-osakeyhtiöitä hoitaa
noin 150 eri isännöintiyritystä, on erilaisia käytäntöjä asioiden
hoitamisessa paljon.
Ruoholahden sekataloissa tehtiin yhtiöjärjestykseen velvoite ottaa yhtiön hallitukseen kaksi vuokralaisten edustajaa.
Kohteiden isännöitsijät kutsuvat ennen yhtiökokousta koolle
vuokralaisten kokouksen, joka nimeää yhtiökokoukselle kaksi
ehdokasta hallitukseen. Näissä taloissa vuokralla ja omassa
asunnossa asuvat tuntuvat olevan keskenään sangen tasa-arvoisessa asemassa. Vuokralaisedustajia on vastuutettu yhtiöiden hallituksissa samalla tavalla kuin muitakin jäseniä heidän
esimerkiksi rakennusalaa, piha-alueiden suunnittelua ja hoitoa
tai muuta koko yhtiön tai sen asukkaiden kannalta hyödyllistä koulutustaan ja osaamistaan hyödyntäen. Onpa jossakin
vuokralaisten edustaja valittu hallituksen puheenjohtajaksikin.
Muualla Helsingin Asuntohankinnan asunnoissa asuvat ovat
tavallisen asukkaita koskevan viestinnän piirissä, mutta varsinaisiin yhtiön asioihin eli esimerkiksi yhtiökokouksiin liittyvä
informaatio menee vain omistajalle. Omistajan ja isännöintiyhteisöjen välillä on yhteydenpitoa myös muuten kuin virallisissa
asioissa.
Yhtiö ei periaatteessa tee korjauksia asutuissa asunnoissa
muuten kuin esimerkiksi vesivahingosta seuranneissa poikkeustapauksissa. Peruskorjaukset pyritään hoitamaan niin, että
asunto on tyhjänä. Kun määräaikaista vuokrasopimusta ei voi
sanoa irti eikä aina asuntoa osoitettaessa tiedetä, että kohteeseen tulee iso remontti, on käytännössä täyteen asutetusta
kannasta välillä todella vaikea löytää väistöasuntoja. Toisaalta
lähivuosina isompaan remonttiin menossa olevissa taloissa olevia tyhjeneviä asuntoja voidaan käyttää väistöasuntoina niille,
joiden asuintalossa alkaa iso peruskorjaus.
Hankintayhtiön kannalta vuoden 2010 alusta tapahtunut
toimintojen uudelleenjärjestely on toiminut toivotulla tavalla
muuten, mutta taloudellinen kehitys on ollut heikompaa kuin
vuonna 2009 oletettiin. Silloin tehdyissä laskelmissa ei ennakoitu muiden kuin pääomakulujen kehitystä. Kun lisäksi niin
sanottujen muuttoremonttien kustannuksia siirrettiin kiinteistöviraston tilakeskukselta
hankintayhtiön maksettavaksi vuoden 2010 alusta, on
yhtiölle tullut tästä ainakin
ensimmäisten vuosien aikana
noin kahden miljoonan euron
lisäkustannukset vuodessa.
Aiemmin asunnon hankintavaiheessa tehtyjen remonttien
kustannukset olivat kuuluneet
yhtiön maksettaviksi, mutta
pääosassa kantaa asukkaan
vaihtumisen yhteydessä tehdyt korjaukset oli maksanut
tilakeskus.
Hankintayhtiön taloudellista tilannetta ovat
helpottaneet parantuneet ja
tehostuneet työmenetelmät
ja niitä tukevat tietojärjestelmät. Vastapainoksi
vuokrien yhtiön laskelmien
mukaan riittävien korotusten
tekeminen oli mahdotonta
myös vuosina 2010 ja 2011.
Vastikkeiden 8 – 9 prosentin nousun ja korjauskulujen takia
arvioitiin, että vuokria tarvitsisi nostaa noin euron neliöltä. Korotus oli kuitenkin vain 30 – 40 senttiä neliöltä. Ara-asuntojen
osalta vuokrat määräytyvät edelleen omakustannusperiaatteen mukaisesti ja suoraan asukkaille vuokratuissa asunnoissa
käytetään kaupungin hyväksymää vuokramäärittelyä. Suoraan
vuokrattujen asuntojen osalta seurataan neljällä eri vuokranmääritysalueella kunkin alueen markkinavuokrien kehityksen
alakvartaalin mukaista vuokraa ja vuokria nostetaan todellista
markkinavuokrakehitystä seuraten. Näin myös Helsingissä
solmittavien uusien sopimusten vuokratason kehitys heijastuu
yhtiön vuokriin koko ajan.
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
25
Takana 30 vuotta
eikä ihan suotta
Jos Helsingin kaupunki tekisi vuonna 2014 niitä päätöksiä, joita
se on tehnyt Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:hen liittyen,
voitaisiin kertyneen tiedon pohjalta päätyä monissa asioissa
toisenlaisiin ratkaisuihin. Vuoden 2009 päätöstä lopettaa ostot
tuskin muutettaisiin. Jo pelkästään erilaisten asuntosijoittamiseen perustettujen rahastojen ja yksityisten sijoittajien aktiivisuus on pitänyt tilanteen markkinoilla sellaisena, ettei päätöstä
lopettaa asuntojen hankinta toistaiseksi ole ollut syytä edes
harkita muutettavaksi.
Yksi yhtiön alkuperäinen tehtävä oli lieventää segregaatiota.
Tässä on saavutettu kyllä myönteisiä tuloksia, mutta ostohintojen kehityksen takia yhtiön asunnoissa on keskittymistä
joko tiettyihin kaupunginosiin tai alueille, joilla on muutenkin
paljon vuokra-asumista. Tavoite on toteutunut vähemmän kuin
aikoinaan toivottiin. Ajatus lisätä kaupungin pienasuntojen tarjontaa oli viisas ja toimiva, koska todellisuudessa pienasuntojen
kysyntä ei ole hiljentynyt missään vaiheessa ja 2000-luvulla
yhden tai kahden hengen talouksien määrä on vain kasvanut.
Vuokramarkkinoiden vapautuminen, muuttoliike Helsinkiin,
talouden suhteellisen hyvä tila Nokia-ilmiön hiipumisesta huolimatta ja ennen kaikkea asuntotuotannon ja vuokra-asuntotarjonnan riittämättömyys ovat tekijöitä, joiden takia
etenkin hankintayhtiön
2190 yksiötä
ovat hyvin kysyttyjä. Asuntojen vuokrataso on yksityisten vuokranantajien jo kipurajoille nousseisiin
vuokriin verrattuna kohtuullinen. Asuntojen sijainti on muun
muassa Kallion, Hermannin, Alppilan ja Vallilan arvostuksen
nousun takia helsinkiläisten mieleen. Niinpä yhtiön asuntojen
ei tarvitse seisoa tyhjillään hakijoiden puuttumisen takia.
Alkuvaiheen yksi tehtävä oli hankkia asuntoja, joilla voisi
tukea muun muassa kaupungin terveydenhuollon työtehtä26 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
viin tulevien rekrytointia. Tässä tehtävässä yhtiön voi katsoa
onnistuneen hyvin. Samaten yhtiö on sopinut erinomaisesti
auttamaan asunnottomien, mielenterveyskuntoutujien, lastensuojelun, maahanmuuttoyksikön, vanhuspalvelujen ja vammaispalvelujen pienasuntotarpeen helpottamisessa. Yhtiö on
myös voinut kääntää kurssiaan niin, että se ei enää ole ensisijaisesti työsuhdeasuntopalvelujen tarjoaja.
Yhtiön asuntokanta on hankinnassa vuosien mittaan käytettyjen eri rahoitustapojen takia kaupungin yleisen omistajapolitiikan kannalta haasteellinen. Kaupunki on periaatteessa pyrkinyt keräämään kaikki ara-asunnot Hekan omistukseen, mihin
liittyen Helsingin Palveluasunnot Oy liitettiin Hekaan vuonna
2014. Niin vapaarahoitteisista kuin korkotukiasunnoistakin
vastaa hallintotoimien tuottamisen osalta Auroranlinna, joka
on myös pääasiallinen vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen
omistaja. Tällä hetkellä ainakin näyttää järkevältä pitää yhtiö
nykyisen kaltaisena eri rahoitusmuodoilla hankittuja yksittäisasuntoja omistavana yksikkönään Auroranlinnan vastatessa
sen käytännön toiminnoista. Yksittäisasuntojen omistamisen
ja hallinnan erityispiirteet puoltavat sitä, että myös ara-asunnot
pysyvät muiden pienasuntojen kanssa samassa yhtiössä.
Hankittu asuntomassa on merkittävä osa kaupungin vuokraasuntokantaa ja osa kaupungin poikkeuksellisen monipuolista
ja laajaa asuntopolitiikkaa. Helsingin kaupunki on halunnut olla aktiivinen toimija asuntomarkkinoilla turvatakseen
kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tarjonnan ja aikoo olla sitä
jatkossakin. Helsingin Asuntohankinnan asunnoilla on voitu
muun muassa tukea helsinkiläisten nuorten mahdollisuuksia
saada vuokra-asunto vapailta markkinoilta, ja tehdä se yleistä
markkinatasoa kohtuullisemmilla asumiskustannuksilla. Kaupungilla ei ole mitään syytä eikä tahtoa luopua tästä pienasuntosalkusta ainakaan vuoden 2014 näkemysten ja arvioiden
mukaan.
Omistajan näkemys vuonna 2014 on, että yhtiö on pääsääntöisesti pienasuntoja omistava yhtiö. Toki yhtiön erikoispiirteisiin liittyy myös mahdollisuuksia toiminnallisiin kehitysajatuksiin. Jo 1990-luvun alussa mietittiin, voisiko yhtiöllä olla roolia
yhteisöasumisen edistämisessä. Vuonna 2014 on toivottu,
että yhtiö etsisi nykyistä luovempaa toimintamallia etenkin
aikoinaan tuettua ryhmäkotiasumista palvelemaan hankittujen
isojen asuntojen osalta. Tällaiset isot asunnot voisivat ajatusten mukaan sopia esimerkiksi vuokrattavaksi yhtiön kannalta
hyvillä ehdoilla itse rakentuneille opiskelijayhteisöille.
Omistajan kannalta hankintayhtiötä perustettaessa valittu
tapa omistaa asuntoja hajautetusti voisi luonnehtia muihin
vaihtoehtoihin verrattuna epätaloudelliseksi. Jos yhtiö omistaisi
kokonaisia taloja tasaisesti pitkin kaupunkia ripoteltuna, se voisi tehdä muiden kiinteistöyhtiöiden tapaan pitkäjänteistä kiinteistöjen ylläpitoa ja korjaamista ja siten pitää taloutensa hyvin
hallinnassa. Toisaalta kaupungin päätöksentekijöiden joukossa
on myös nähty, että hankintayhtiö voisi olla nykyistä merkittävämmässä ja aktiivisemmassa roolissa kaupungin asuntopolitiikkaa toteutettaessa. Päätöstä olla toistaiseksi hankkimatta
uusia asuntoja voidaan tulevaisuudessa pohtia uudelleen
päätöksiä tekevien henkilöiden näkemysten tai asuntomarkkinatilanteen muuttumisen seurauksena. Etenkin tilanteessa,
jossa asunnot eivät muuten mene kaupaksi, hankintayhtiö voisi
olla hyvä työrukkanen myös tulevaisuudessa. Ja kun pahin peruskorjauskierros alkaa helpottaa ja yhtiön lainasalkku oheta,
paranee yhtiön taloustilannekin.
Kun yhtiön 30-vuotisjuhlia, joiden ajankohta on siis
laskettu yhtiön merkitsemisestä kaupparekisteriin, vietetään
marraskuussa 2014, voi Helsingin Asuntohankinnan asuntoja
siis luonnehtia yhdeksi osaksi Helsingin kaupungin asuntopolitiikan toteutusta ja yhtiötä tietyn asuntovarallisuuden
hoitajaksi. Yhtiön rooli osana kaupungin toimintaorganisaatiota on aikaa myöten arkipäiväistynyt. Yhtiön vuonna 2014
Anna Mäenpään johdolla toimivassa hallituksessa ei ole enää
kaupungin viranhaltijoita. Kaupunginjohtajistoon vielä kuulunut hallituksen puheenjohtaja Timo Honkala jäi eläkkeelle
vuonna 2004. Puhtaasti luottamushenkilöistä koostuva hallitus on vuonna 2014 voimassa oleva poliittisen päätöksenteon
valitsema toimintamalli.
Vuonna 2014 keskustelu metropolihallinnosta ja pääkaupunkiseudun kuntarakenteesta on erittäin ajankohtaista. Kun
on täysin epäselvää, miten alueen maankäytön, asumisen ja
koko kunnallishallinnon tulevaisuudesta tullaan päättämään,
ei Helsingin Asuntohankinnankaan tulevaisuuden osalta ole
syytä tehdä kovin pitkälle ulottuvia ennustuksia tai arvioita.
Syksyllä 2014 yhtiö voi olla suhteellisen tyytyväinen tähänastisen elämänsä saavutuksiin. Yhtenä koko yhtiön historian
tarkastelua sanelleena kysymyksenä on ollut, onko Helsingin
Asuntohankinnan toiminta ensisijaisesti asuntopolitiikkaa,
sosiaalipolitiikkaa vai työvoimapolitiikkaa. Oikein vastaus
lienee, että yhtiön avulla on ennen kaikkea toteutettu asuntopolitiikka, jolla on voitu tukea monin tavoin niin kaupungin työvoiman saatavuutta kuin sosiaalitoimen ja etenkin
mielenterveyteen liittyvän terveydenhoidon asiakkaiden
kunnollisten asunto-olojen järjestämistä.•
Itäkeskuksess
a yhtiöllä on as
untoja esimerkik
Olavinlinnantie
si
5:ssä.
Helsingin Asuntohankinnan
ostot vuosittain
Vuosi
Yhteensä
Yksiöt
Keskikoko
Keskihinta
(m 2 )
(e/m 2 )
1985
203
171
35
990
1986
320
226
36
1034
1987
265
148
39
1076
1988
98
60
39
1488
1989
246
114
42
1685
1990
297
150
40
1529
1991
186
134
35
1392
1992
524
295
33
1151
1993
245
98
44
813
1994
318
119
30
1072
1995
159
155
30
1002
1996
81
77
31
987
1997
58
56
29
1077
1998
59
22
36
1182
1999
23
15
36
1463
2000
97
80
31
1133
2001
44
36
33
1696
2002
75
49
36
1809
2003
84
75
31
2180
2004
76
62
32
2131
2005
39
27
33
2188
2006
21
16
33
2127
2007
6
5
31
2230
Yht.
3524
2190
35
1263
Lähde Helsingin kaupungin Asuntohankintatyöryhmän raportti 3.2.2009
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
27
Helpotusta asunnottomuuteen ja toivoa elämään
Määrätietoinen asunnottomien asemaan puuttuminen aloitettiin
Helsingin sosiaalivirastossa 1970 – 80 –lukujen vaihteessa. Ilkka Taipale oli ollut yksi asian aktiivinen
esillä pitäjä jo 1970-luvulla. Kun Helsingin Asuntohankinta aloitti toimintansa,
Helsingissä oli vajaat 5000 asunnotonta,
joista vielä noin 2000 vietti yönsä asuntolapaikoissa ja noin sata itse kyhäämissään asumuksissa. Monella asunnottomalla oli alkoholiongelma, osa käytti korvikkeitakin. Asuntola-asuminen ei ainakaan helpottanut päihdeongelmia. Samaan aikaan myös moni ilman asuntoa
elävistä kävi töissä. Heitä oli myös muun
muassa Mustavuoressa, Kyläsaaressa
ja Kannelmäessä rakentamattomilla alueille niin sanottuina koijamiehinä elävien
joukossa. Yhtenä syynä asumuksissa
sekä matkustajakodeissa asumiseen
oli, että henkilö ei ollut kirjoilla Helsingissä. Vaikka asunnoton oli töissä, hän
ei voinut muuttaa kirjojaan kaupunkiin,
kun ei saanut pysyvää asuntoa, eikä
hakea kaupungiltakaan asuntoa, kun ei
ollut kirjoilla Helsingissä. Töissä käyvistä
asunnottomista joille kaupungin sosiaalitoimi etsi asuntoa, noin joka kymmenes
ei tosin olisi mahtunut aravarahoitettujen
asuntojen tulorajoihin.
Niin Helsingissä kuin laajemminkin
yhtenä tavoitteena oli päästä senaikaisista asuntoloista eroon. Tuolloin kehitettiin ajatus asumisen urapolusta niille,
joilla asunnottomuuteen liittyi jokin ongelma. Ideana oli, että asuntolasta tai
itse tehdystä asumuksesta siirryttäisiin
noin vuodeksi ensin soluasuntotyyppiseen tukiasuntoon, jossa ammattihenkilöstö auttaisi ja valvoisi asukasta. Jos
valvottu asuminen näyttäisi sujuvan, olisi
seuraava vaihe oma asunto. Helsingissä
tehtiin 1984 – 85 suuri kartoitus, jonka
mukaan asunnottomien joukko jakautui
kolmeen yhtä suureen joukkoon. Yksi
kolmannes oli sen mukaan suoraan valmis omaan asuntoon, toinen kolmannes
tukiasunnon kautta ja kolmas kolmannes
tarvitsi pitkäaikaista tukea. Asunnottomuuden hoidon merkitystä tuona aikana
kuvaa, että vuosi 1987 nimettiin kansalliseksi asunnottomien vuodeksi. Toiminnassa olleita asuntoloita
haluttiin lopettaa ja lakkautettiin sitä mukaa, kun tarjolle tuli muita
vaihtoehtoja.
Helsingissä asunnottomien asuttamisen käytännön puolesta
vastasi ensin sosiaaliviraston majoituskeskus ja sen majoitusasiamies. Myöhemmin tehtävänimikkeeksi tuli asuntoasiamies, jonka
tukena oli myös muutama sosiaalityöntekijä. Kun sosiaalitoimi
28 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
alkoi saada vuonna 1985 asuntoja Helsingin Asuntohankinnalta
asunnottomien käyttöön, kuviteltiin yleisesti, että omaan asuntoon
pääseminen poistaa asukkaan kaikki
ongelmat. Tämä osoittautui kuitenkin
aikaa myöten virhearvioksi. Niinpä sosiaalitoimen piti luoda järjestelmä, jossa asukkaisiin pidetään yhteyttä myös
omaan asuntoon muuttamisen jälkeen.
Tähän liittyy sosiaalityöntekijöiden ottaminen osaksi asuttamistoimintaa. Tänä
päivänä asukasta ei jätetä yksin ja hänelle aletaan hakea aktiivisesti muuta ratkaisua heti, jos yksin asuminen ei suju.
Sosiaalivirasto on myös luopunut joistakin sille välivuokratuista asunnoista, jos
tilanne on tulehtunut asunto-osakeyhtiössä. Kun asunto vuokrataan toisesta
kohderyhmästä tulevalle asukkaalle ja
asunto-osakeyhtiössä tiedetään tämä,
esiintyneisiin ongelmiin syytön uusi asukas ei joudu vaikeuksiin aiemman takia.
Ennen 1990-luvun alun lamaa mielialat olivat hyvin positiivisia ja Helsingin kaupungilla uskottiin asunnottomuusongelman jopa poistuvan muun
muassa hankintayhtiöltä saatavien
asuntojen ansiosta. Laman myötä sekä helsinkiläisten että kaupungin talouden ongelmat kasvoivat. Moni asunnon
kalliilla hankkinut ajautui vaikeuksiin ja
sosiaaliviraston asiakkaaksi. Muutenkin
todellisuus on osoittautunut sellaiseksi, että asunnottomien määrä ei pitkällä
juoksulla hirveästi muutu. Sen sijaan se
joukko, joka on asunnottomana, muuttuu. Tukea asunnottomuudesta eroon
pääsemiseksi tarvitsevien joukko uusiutuu jo muutamassa vuodessa eri syistä,
osin onnellisesti eli asunnon saamisen
kautta. Erilaisten henkilökohtaisten ongelmien, avioerojen, työttömyyden ja
mielenterveyden järkkymisen takia yhä
uusia ihmisiä ajautuu raiteiltaan ja siirtyy
asumispalveluja tarvitsevien joukkoon.
Etenkin 1990-luvun alun jälkeen syyt tarvita asumisen tukea ovat muuttuneet.
Huumeongelmaiset, paluumuuttajat ja
ulkomaalaistaustaiset ovat esimerkiksi
tulleet uusiksi asiakasryhmiksi. Etenkin
muiden päihteiden kuin alkoholin käyttäjien määrä on lisääntynyt.
Sosiaaliviraston kautta erityisryhmille vuokratuissa asunnoissa
ei pääsääntöisesti ole määräaikaa, vaan asukkaat saavat asua
heille välivuokratuissa kodeissa niin pitkään kuin selviävät yksin. Iso osa asuu täten saamassaan asunnossa joko elämänsä
loppuun tai siihen asti, kun ei enää selviä ilman jatkuvaa tukea
toimintakyvyn tai fyysisen kunnon heikkenemisen takia. Alkuvai-
heessa jätetään määräaikaisuudella takaportti muuttaa tilanne.
Kun asuminen näyttää tukihenkilön mielestä sujuvan, sopimus
muutetaan toistaiseksi voimassa olevaksi. Ongelmatilanteita varten on kehitetty järjestelmä, jossa asukas luopuu yhteisymmärryksessä tukihenkilöstön kanssa asunnostaan ja menee hoitoon.
Kun kriisitilanne alkaa selkiytyä, asumisen urapolulle voi päästä
takaisin.
Niemikotisäätiön toiminta mielenterveyskuntoutujien asuntoasioiden hoitajana on samantyyppistä kuin sosiaalivirastolla
erityisryhmien kanssa. Nuori tai aikuinen on usein eri tekijöiden
summana menettänyt otteensa elämästä. Nuorilla koulukiusaaminen, ongelmat vanhempien kanssa, peli- tai nettiriippuvuus sekä
erilaisten päihdeaineiden
kokeilu saattavat olla syynä
elämän hallinnan ongelmiin.
Nuorilla ongelmiin liittyy
yleistä kyvyttömyyttä saada
oikein mitään otetta elämästä, vuorikausirytmin täysi
sekoaminen ja normaalista
elämänmenosta syrjäytyminen. Vanhemmilla vastaavantyyppisten ongelmien taustalla saattavat
olla esimerkiksi työssä
jaksaminen tai oman talouden vaikeudet. Eri tekijöiden tuomat paineet
voivat sitten purkautua
ihmissuhteiden rikkoutumisena, liiallisena
alkoholinkäyttönä ja
hiljalleen myös yleisen
elämänotteen kadottamisena.
Kun sosiaaliviraston asukkaat saavat
asuttamisen kautta
pysyvän asunnot,
tekee Niemikotisäätiö asukkaiden
kanssa määräaikaisen vuokrasopimuksen. Niemikotisäätiöllä
toimintaan liittyy
24/7-periaatteella toimiva
palvelu, josta
saa tarvittaessa kriisiapua,
ja sen lisäksi jatkuva asumiseen sosiaalisen isännöinnin muodossa liittyvä tuki. Niemikotisäätiö perii
asukkailta samaa vuokraa, minkä maksaa asunnon omistajalle.
Monet erityisryhmien asunnoissa asuvat ovat päässeet eri tekijöiden kautta eläkkeelle ja maksavat asumisestaan sekä eläkkeestä
että esimerkiksi asumistuesta saamiensa tulojen avulla. Etenkin
Niemikotisäätiön toiminnassa tavoite on saada asiakkaat takaisin
opiskelemaan tai tekemään töitä sekä pystymään normaalien
ihmissuhteiden luomiseen. Niemikotisäätiön kautta asunnon saaneilla sosiaalinen isännöinti huolehtii esimerkiksi, että vuokrat
tulevat varmasti maksetuiksi. Tukitoimintaan Niemikotisäätiö saa
varoja omistajaltaan Helsingin kaupungilta kulloisenkin ostopalvelusopimuksen mukaisesti. Tähän tukipalveluun käytettävissä
olevan rahan määrä rajoittaa Niemikotisäätiön mahdollisuuksia
tarjota asuntoja mielenterveyskuntoutujille. Yhtä työntekijää kohti
ei voi ottaa satoja asuntoja.
Yksittäisasuntojen lisäksi Niemikotisäätiö on vuokrannut Helsingin Asuntohankinnalta neljä kokonaista kiinteistöä, joissa se
tarjoaa ryhmäkotityyppistä ja tuettua asumista sekä myös yksittäisasuntoja asiakkailleen. Yhtenä Niemikotisäätiön toiminnan
ideana on, että asukkaat ovat mukana erilaisessa säätiön järjestämässä toiminnallisessa kuntoutuksessa.
Asunnottomien, mielenterveyskuntoutujien ja muiden asumisen tukea tarvitsevien asumistarpeiden hoidon näkökulmasta Helsingin Asuntohankinta on ollut hyvä toimija ja yhteistyökumppani
niin sosiaalivirastolle kuin Niemikotisäätiöllekin. Yhtiötä kiitetään
siitä, että siellä on ymmärretty sekä jälleenvuokraajan että sen
asiakkaiden tilannetta. Etenkin Niemikotisäätiölle olisi ollut hyvin
vaikea saada niitä viimeisen
20 vuoden aikana
hankintayhtiön kautta säätiön käyttöön tulleita asuntoja muualta. Säätiölle
yhteistyö hankintayhtiön
kanssa on ”merkityksellistä ja hienoa”. Positiivista on myös, että
kokemukset asumisen
onnistumisesta ovat
liki pelkästään hyviä.
Tukitoiminnan takia
myös vuokrat ovat
tulleet maksetuiksi.
Ilman hankintayhtiöltä ja toki muiltakin
asunnonomistajilta jälleenvuokrattua noin tuhatta
asuntoa olisi ollut vaikea selvitä
mielenterveyden
hoitoon liittyvien laitospaikkojen
määrän rajusta karsimisesta.
Väestön ikääntyminen on alkanut näkyä myös Niemikotisäätiön
toiminnassa. Yhä useammalla asukkaalla on myös somaattisia
ongelmia esimerkiksi diabeteksen tai tuki- ja liikuntaelinsairauksien myötä. Niemikotisäätiön kannalta yhtenä tulevaisuuden
kysymyksenä on, kuuluuko säätiön toimialaan ikääntyneen väestön tarvitsemien palvelujen tuottaminen. Vaihtoehtona on, että
asiakas siirtyy muun yhteiskunnallisen tuen piiriin, kun fyysiset ja
toiminnalliset rajat yksin asumiselle tulevat vastaan. •
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
29
Asukkaat viihtyvät, isännöitsijä kaipaa selkeyttä
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab on tutkinut vuosina 2012 ja 2013
asukastyytyväisyyttä noin 1900:aan yhtiön asuntoon lähetetyllä
kyselyllä. Vastausinto on ollut hyvä ja palaute oli hyvin samanlaista molemmissa kyselyissä. Vastausten perusteella sekä yhtiöltä
suoraan asunnon vuokranneet että ns. jälleenvuokrausasunnoissa
asuvat viihtyvät kodeissaan hyvin. Elo vuokralaisena asunto-osakeyhtiössä sujuu hyvässä sovussa naapureiden kanssa, asuntojen
sijainti saa kiinnosta eikä muutenkaan ole kauheasti valittamista.
Vastaajista enemmistö asui jälleenvuokratuissa asunnoissa. Tältä
osinkin vastaajat edustavat hyvin asukkaita.
Suoraan Helsingin Asuntohankinnan vuokralaisina olevista 64
prosenttia pitää Helsingin Asuntohankinnan omistamaa asuntoa
itselleen mieluisimpana asumispaikkana. Jälleenvuokratussa
asunnossa asuvilla vastaava luku on 60 prosenttia. Kaikki vastaajat antavat erityiskiitosta asunnon sijainnista. Suuri määrä
vastaajia suosittelisi aivan varmasti tai todennäköisesti yhtiön
asuntoa tuttavilleen tai muuttaisi nykyiseen asuntoonsa, jos nyt
olisi muuttamassa.
Useimmat Helsingin Asuntohankinnan asunnoissa asuvat kokevat olevansa kotitaloissaan tasaveroisia asukkaita naapureidensa kanssa eli eläminen vuokralaisena asunto-osakeyhtiössä, jossa
pääosa asukkaista omistaa itse oman
asuntonsa, ei näy asukkaiden arjessa
negatiivisesti. Toinen tyytyväisyyttä lisäävä asia on vuokranantaja eli Helsingin kaupunki, joka koetaan yleensäkin
mieluisammaksi vuokranantajaksi kuin
muut yhteisöt tai yksityishenkilöt.
Tyytyväisyyttä selittävät toisaalta
hyvät palautteet Helsingin Asuntohankinnan toiminnasta ja toisaalta asuntoosakeyhtiöistä, joissa asunnot ovat.
Yhtiön toiminnassa uusi välityspalvelu,
joka toimii Stadin asunnot –palvelun
kautta, on nostanut suoraan vuokrattavissa asunnoissa asuvien joukossa
tyytyväisyyttä asunnon hakemisen
helppoudesta.
Yllättävää ei ole, että lähes puolet
asunnon suoraan Asuntohankinnalta vuokranneista kokee vuokratason
kalliina. Vapaarahoitteiset vuokrat
ovat Helsingissä korkeat ja tilanne on pahentunut 2010-­luvun
alussa koko ajan. Silti yli puolet suoran vuokrasopimuksen tehneistä muuttaisi nykyiseen asuntoonsa, jos nyt pitäisi tehdä valinta. Jälleenvuokrattuja asuntoja pitää kalliina vain­
14 prosenttia ja yli kolmannes arvioi asuntonsa edulliseksi.
Helsingin Asuntohankinnalta asuntonsa suoraan vuokranneet
vastaajat ovat selvästi nuorempia ja vähemmän yksin asuvia kuin
jälleenvuokratuissa asunnoissa asuvat vastaajat. Kun suoria vuokrasopimuksia on päätetty tehdä etenkin alle 35-vuotiaiden kanssa,
tulos on ymmärrettävä. Jälleenvuokratuissa asunnoissa asuvista
oli yhden henkilön talouksia 91 prosenttia. Suoran vuokrasopimuksen asunnoissa vastanneista hieman yli puolet asui yksin.
Jälleenvuokralaiset olivat suunnilleen puoliksi naisia ja miehiä
ja iältään pääosin yli 50-vuotiaita. Yhtiön asuntokantaan sopien
30 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
­yhden hengen talouksien jälkeen toiseksi yleisimpiä olivat
kahden hengen taloudet.
Kyselyjen perusteella isännöitsijätoimistojen toiminnassa on vielä kehitettävää. Myös asuntojen kunnon
ylläpitämiselle ja asukkaisiin suuntautuvalle viestinnälle nähtiin kehittämisen
tarvetta. Kaksi viimeistä ovat toisin asioita, joissa osalle ei riitä mikään ja osa
on tyytyväinen hyvinkin vähään.
Isännöitsijän ja asuntojen omistajan
näkökulmasta Helsingin Asuntohankinnan asunnoissa asuvat ovat jossain
määrin silmätikkuina asuintaloissaan.
Jos tiedetään, että asunnossa X asuu
kaupungin vuokralainen, kiinteistössä
havaitut ongelmat yhdiste-
tään helposti juuri
tuohon asuntoon
X, vaikka asianomaisen asunnon
asukas on täysin
syytön. Asenne
tuntuu olevan eri
jo puhuttaessa yksityisen omistaman
asunnon vuokralaisesta. Eniten tilanteet kärjistyvät, kun ei
tiedetä, mistä havaittu häiriö tulee. Turhan
usein ongelmiin
reagoidaan vaatimuksella,
että kaupungin asunnon asukas tulee heti
häätää ja asunto ottaa yhtiön haltuun.
Toki muun muassa erityisryhmille vuokratuissa asunnoissa esiintyy tilanteita, joihin taloyhtiö ja isännöitsijä
joutuvat puuttumaan. Esimerkiksi alkoholi- tai huumeriippuvuudesta toipuvat henkilöt voivat ratketa päihteisiin
uudelleen ja muista ongelmista normaaliin elämään ja
työelämään tai opiskelemaan palanneet asukkaat menettää uudelleen otteensa arjesta. Jälleenvuokratuissa
asunnoissa taloyhtiön kannalta ongelma on, että asuntoosakeyhtiön ja vuokralaisen välissä on sekä osakkeen
omistaja että asunnon jälleenvuokraaja. Jos isännöitsijä ei
huomaa lähteä selvittämään ongelmatapausta huoneiston omistajan kautta, voi jälleenvuokraajan ja sen jälkeen
siellä oikean yhdyshenkilön tavoittamien olla isännöitsijälle vaikeaa. Helsingin Asuntohankinnan toimistossa
tiedetään, kehen on syytä ottaa yhteyttä, ja pystytään
oikeasti vaikuttamaan ilmi tulleisiin ongelmatilanteisiin
heti. Jos asukas ei selviä enää yksin tai muuten hallitse
asumisen pelisääntöjä, jälleenvuokraaja voi heti puuttua tilanteeseen esimerkiksi siirtämällä asukkaan hänen
tilanteeseensa paremmin sopivaan asuinympäristöön.
Jos isännöitsijät osaavat hoitaa hankintayhtiön asuntoihin liittyvät asiat järkevästi, ovat etenkin kaupungin
erityisryhmille sekä Niemikotisäätiön vuokraamat asunnot itse asiassa asunto-osakeyhtiön kannalta kaikkein
helpoimpia hoitaa. Osakkaan tai yksityisen vuokranantajan vuokralaisen aiheuttamien ongelmien ratkominen on
asunto-osakeyhtiölle ja sen isännöitsijälle huomattavasti
vaikeampaa. •
Lähdeaineistosta
Tämän julkaisun tausta-aineistona on hyödynnetty:
• Helsingin kaupunginarkistossa olevia kaupungin-
valtuuston, kaupunginhallituksen ja kiinteistölauta-
kunnan pöytäkirjoja sekä niiden esityslistoja ja liitteitä
• Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:n arkistossa olevia lehtileikkeitä, pöytäkirjoja ja muita asiakirjoja
• WSOY:n julkaisemaa teosta Suomalaisen asumisen suuri arki
• Tekijän opiskelun ja työn kautta saamaa tai internetin ja muiden kanavien kautta etsimää luotettavaksi
katsottavaa tietoa
• Sekä seuraavien henkilöiden haastatteluja
Alanen Jussi-Pekka
Eronen Seppo
Härkäpää Markus
Kauppinen Harri
Mäenpää Lise-May
Niemi Risto
Pajunen Jorma
Penttilä Hannu
Rahikainen Asko
Rahkamo Kari
Raineranta Leena
Rosenberg Tarja
Rouhiainen Kirsi
Soininvaara Osmo
Vastamäki Marjut
Oy Helsingin Asuntohankinta Ab
31