doc1/2015 - Suomen Mielenterveysseura
download 
Report Transcription
1/2015 - Suomen Mielenterveysseura
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Perhepeili kriisityön menetelmänä Videotallenteet perheterapian apuvälineenä Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta Suomen Mielenterveysseura 1/15 31. vuosikerta Perheterapia 1/2015 | 31. vuosikerta | Helmikuu 2015 Vastaava päätoimittaja: Kristian Wahlbeck Päätoimittaja: Aarno Laitila Toimitussihteeri: Janne Kurki Toimitusneuvosto: Jukka Aaltonen Tapio Ikonen puheenjohtaja Päivi Kangas Ritva Karila-Hietala Janne Kurki Aarno Laitila Helena Niskanen Jorma Piha Tero Pulkkinen Eira Tikkanen Kristian Wahlbeck www.mielenterveysseura.fi/perheterapia Toimitus ja arkisto: Ratamestarinkatu 9 00520 HELSINKI Tilaukset, osoitteenmuutokset ja laskutus: Mervi Venäläinen 040 653 2895 [email protected] Perheterapia-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Vuosikerta 36 € (sis. alv 10 %) Kestotilaus 34 € (sis. alv 10 %) Suomen Perheterapiayhdistyksen jäsenille 28 € (sis. alv 10 %) Irtonumero 9 € (sis. alv 24 %) Digilehden vuosikerta 24 € (sis. alv 24 %) Ilmoitukset: Sirpa Väänänen 040 647 6996 [email protected] Julkaisija: Suomen Mielenterveysseura Kustantaja: SMS-Tuotanto Oy 31. vuosikerta, ISSN 0782-7210 Kirjapaino: Forssa Print Ulkoasu: Bond Taitto: Pirta Mikkola Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsenlehti. Perheterapia 1/2015 2 Sisällys Pääkirjoitus: Missä olit silloin? Aarno Laitila................................................................................................................. 5 Artikkelit: Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Sari Sundvall-Piha....................................................................................................... 6 Perhepeili kriisityön menetelmänä Olli Jäppinen & Satu Kaleva & Veli-Matti Husso................................................... 16 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä Agneta Storsjö............................................................................................................ 28 Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta Kauko Haarakangas................................................................................................. 44 Kuka on kenen Charlie? Jukka Aaltonen.............................................................................................................52 Kirja-arvostelu: Rakkaalla lapsella on monta nimeä Hannu Räty................................................................................................................. 56 Muistokirjoitus: Markku Sutela, 13.8.1955-20.12.2014 Jaakko Seikkula ja Pekka Holm............................................................................... 58 Kirjoittajaohjeet..........................................................................................................60 Ilmoituksia Perheterapia 1/15 Perhe-elämän monimuotoistuminen on perhetutkimuksen todentama fakta jo varsin pitkältä ajalta. Perheterapia 1/2015 4 Pääkirjoitus Missä olit silloin? Otsikon kysymys viittaa meille monille tuttuun tilanteeseen, kun aletaan miettiä omaa elämää koskettaneita merkittäviä ulkomaailman tapahtumia. Arthur Pennin elokuvassa Neljä ystävää jugoslavialaisperheen maahanmuuttajapoika Danilo lupaa vakavasti sairaalle ystävälleen ajatella häntä sitten, kun ihminen kävelee Kuun pinnalla ensimmäisen kerran. Danilo herää nuoruuden (ja lapsuuden) ystävänsä olohuoneessa lasten leikkiessä havahtuen siihen, että television ruudulla Neil Armstrong laskeutuu kuumodulista Kuun pinnalle ja arvioi askeltensa mittaa säröilyn takaa. Kaikki elokuvan kuvastossa viittaa siihen, että Danilo muistaa hetken, muistaa nyt jo kuolleen ystävänsä ja pystyy siirtymään elämässään eteenpäin. Perheterapia-lehti piti viime vuoden lopulla juhlaseminaarin, kun lehden 30. vuosikerran viimeinen numero oli painossa ja tulossa jakeluun. Juhlaseminaarin yksi olennainen puoli oli muistaminen, mutta nykyisyydellä ja tulevaisuudella merkittynä. Kirjoittajakutsuun myönteisesti vastanneet Jukka Aaltonen, Jukka Harmainen, Mette Kontio ja Eija-Liisa Rautiainen tekivät seminaarista muistettavan myös tulevaisuudessa. Kauko Haarakangas, joka myös tuotti artikkelin juhlanumeroon, oli estynyt saapumasta paikalle, valitettavasti. Mutta sitäkin voi muistaa hyvällä, kun siihen oli ehtinyt varautua. Seminaarissa käytiin kuhunkin esitykseen liittyen keskustelua ja päivän lopussa yhteisempää ajatusten vaihtoa perheterapiasta, Perheterapiasta, perheterapian tulevaisuudesta ja Perheterapian tulevaisuudesta. Yhtäkkiä kävi niin, että Perheterapiayhdistyksen puheenjohtaja Ritva Karila-Hietala pyysi puheenvuoron ja sanoi eduskunnan täysistunnon hyväksyneen kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Seminaari puhkesi spontaaneihin taputuksiin. Tätä kirjoittaessani minulla on käytettävissäni myös julkaisutiedote siitä, kuinka sateenkaariperheiden nuoret kertovat elämästään ja haaveistaan mutta myös kokemastaan syrjinnästä (Riikka Taavetti: Olis siistiä, jos ei tarvis määritellä – kuriton ja tavallinen sateenkaarinuoruus (2015). ISBN 978-952-5994-69-8. Nuorisotutkimusseuran/ Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisuja 81, Seta-julkaisuja 25.) Meidän kenenkään on turha olla niin hyväuskoinen, että kuvittelisimme syrjinnän, kiusaamisen ja henkisen väkivallan loppuvan tähän lainsäädännölliseen muutokseen. Tosiasia kuitenkin on, että yhteiskunnalliset instituutiot joutuvat uudella tavalla noteeraamaan monimuotoistuvan perhe-elämän vaatimukset lainmuutoksen seurauksena ja tämä purkaa edelleen mahdollisuuksia ”näkymättömään” sortoon. Tämä tuo asennemuutoksen tarpeen jokaisen ihmisen pohdittavaksi. Mitä tämä sitten merkitsee perheterapian kannalta? Perhe-elämän monimuotoistuminen on perhetutkimuksen todentama fakta jo varsin pitkältä ajalta. Perheterapia psykoterapian menetelmänä vain ajoittuu, etenkin sen alku, ihmiskunnan historiassa kohtalaisen lyhyen ydinperheen valtaajan kanssa yksiin. Yhteiskuntatieteiden kielellinen käänne muutti jo 1980-luvulla nopeassa tahdissa sitä ymmärrystä, joka meillä on perheistä systeeminä. Nämä muutokset yhdessä lainsäädännön muutosten kanssa pakottavat perheterapian ja perheterapeuttien ajattelua tunnistamaan tämän monimuotoistumisen. Toivottava seuraus tästä voisi olla sitten se, että sateenkaariperheet voisivat hakea samoja palveluita kuin muutkin perheet ja perhemuodot ja saada niitä samaten laadukkaina. Eduskunnan käsittelyä mainitun asian valmistelussa sävyttivät erittäin voimakkaasti polarisoituneet asenteet, eikä lakiehdotus ole vieläkään finlex.fi -kokoelmasta löytyvä laki, vaan valmistelussa oleva asia. Kuvittelen itse, että lakimuutokseen liittyvät intensiiviset keskustelut eivät ole vielä ohi. Mutta suunta on se, että voin tulevaisuudessa muistaa lehtemme juhlaseminaarin kahdesta painavasta syystä. Aarno Laitila [email protected] 5 Perheterapia 1/15 Perheterapia 1/15 Sari Sundvall-Piha Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Tiivistelmä Vanhempien parisuhteen päättyminen on yksi lapsen elämän suurimmista haasteista, ja sillä on vaikutuksia koko hänen myöhempään elämäänsä. Eroa koskevassa tutkimuksessa on alettu kiinnittää aiempaa enemmän huomiota siihen, miten vanhemmat voivat työstää eroa lasten kanssa ja mitä lasten näkökulmasta on tehtävissä eroon sopeutumisen helpottamiseksi. Tämän katsauksen pohjana on lähinnä amerikkalaisia aiheeseen liittyviä 2000-luvun tutkimuksia. Onkin syytä huomioida sikäläisen yhteiskuntarakenteen suuret eroavuudet suomalaiseen yhteiskuntaan nähden. Vanhemmat voivat omalla toiminnallaan helpottaa tai vaikeuttaa merkittävästi lapsen asemaa ennen eroa, erotessa ja erottuaan. Mitä paremmin vanhemmat kykenevät eriyttämään päättyneeseen parisuhteeseensa liittyvien asioiden käsittelemisen vanhemmuuden kysymyksistä, sen paremmin heidän lapsensa voivat sopeutua eron jälkeiseen elämään. Vaikka vanhempien ero mullistaa lapsen elämän ja on useimmiten hyvin surullinen asia, lapsi voi hyvällä erovanhemmuuden yhteistyöllä kokea, että vaikka vanhemmat eivät asu enää yhdessä, kumpikin heistä osoittaa rakkautta ja huolenpitoa häntä kohtaan ja kumpaankin voi turvautua. Tällaiseen yhteistyöhön kykenevät vanhemmat antavat lapselleen luvan rakastaa ja kaivata poissaolevaa vanhempaa ja lohduttavat häntä tässä surussa. Avainsanat: Vanhempien ero, parisuhteen päättyminen, erovanhemmuus, eron jälkeinen vanhemmuus, kiintymyssuhde Sari Sundvall-Piha, PsM, TM, perhepsykoterapeutti VET, perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä, 0400-92 39 30, [email protected] ”Jos eronneet vanhemmat kykenivät kumpikin korjaamaan elämänsä jälleen hyväksi ja lapset kuuluvat tärkeänä osana tähän uuteen elämään, lasten kävi varsin hyvin. Huolehtiva ja rakastava yksinhuoltaja on lapsen kehitykselle selvästi hyPerheterapia 1/2015 väksi. Eroperheiden lasten tunteissa oli aikuisena kuitenkin useimmiten päällimmäisenä katkeruus toista vanhempaa kohtaan.” (Wallerstein, J., Lewis, J. & Blakeslee, S., 2007 s. 304) 6 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Johdanto a) tilanne ennen eroa (pre-divorce), b) akuutti erotilanne (in-divorce) sekä c) eron jälkeinen vaihe (post-divorce) (Kim 2014). Tutkimustulokset kertovat eron seurauksista monella eri ulottuvuudella. Vanhempien eroa voidaan pitää yhtenä lapsen elämän kuormittavimmista tapahtumista, jolla on vaikutus lapsen koko loppuelämään. Toisaalta todetaan, että monen vanhempiensa eron kokeneen on aikuisena vaikeuksia solmia pysyvää parisuhdetta tai avioitua itse (”kun ei koskaan mene naimisiin, ei koskaan tule eroakaan”) (Wallerstein, Lewis & Blakeslee 2000). Toisissa tutkimuksissa taas huomattiin, että esimerkiksi vanhempiensa eron kokeneilla lapsilla oli huomattavasti ei-eronneiden vanhempien lapsia suurempi riski aloittaa seksuaalinen kanssakäyminen varhain, ja teiniraskauksien määrä oli eronneiden vanhempien tyttärillä huomattavasti ei-eronneiden vanhempien tyttäriä korkeampi. Albertini ja Garriga tutkivat vanhempien eron ja lapsen iän välistä sekä eron yleistymisen ja eron vaikutusten välistä yhteyttä. Erojen yleistyminen ei ole vähentänyt niiden kuormittavuutta lapsille. Myöskään olettamus, että eron vaikutukset olisivat sitä lievempiä, mitä vanhempi lapsi on eron tapahtuessa, ei saanut tutkimuksessa tukea. Vanhempien erolla on moniulotteisia ja pitkäaikaisia vaikutuksia perheen ylisukupolvisiin suhteisiin. Albertinin ja Garrigan mukaan tämä voi tulevaisuudessa merkittävästi vähentää eurooppalaisten yhteiskuntien sosiaalista yhteenkuuluvuutta. (Albertini& Garriga 2011) Vanhempien ero koskettaa yhä useampia lapsia. Suomessa vuosittain noin 30 000 lasta joutuu kokemaan avioeron. Avioeroja tapahtuu kaikenlaisissa perheissä lasten lukumäärästä, iästä tai perheen taloudellisesta tai sosiaalisesta tilanteesta riippumatta. Ero on suuri kriisi koko perheelle, mutta rasittaa eniten lapsia, jotka eivät ole valinneet lapsuutta eroperheessä. Vanhempien erolla on tuntuvia vaikutuksia koko heidän elämänsä ajan. Erotutkimus Erotutkimus on ollut menneenä vuosikymmenenä erityisen runsasta. On tutkittu mm. erojen riskitekijöitä, jälkivaikutuksia ja mitä olisi tehtävissä niin erojen estämiseksi kuin niiden vaikutusten vähentämiseksi. Vanhempien eron työstämiseen lapsen kanssa on alettu kiinnittää huomiota yhä enemmän. Aiempien tutkimusten perusteella on pidetty ilmeisenä, että eronneiden vanhempien lapset menestyvät ei-eronneiden vanhempien lapsia merkittävästi huonommin useilla eri elämän osaalueilla (Frisco, Muller & Frank 2007; Hango & Houseknecht 2005; Sun & Li 2002, Moon 2011). Lyhyessä ajassa tapahtuvat suuret muutokset lisäävät lapsen riskiä joutua ongelmiin (Cherlin 2009). Vaikka lapsille ei kehittyisi kliinisesti vakavia häiriöitä, vanhempien ero voi altistaa pitkäaikaiselle alakulolle ja hämmennykselle (Laumann-Billings & Emery 2000; Marquardt 2005). Toisaalta Sinkkonen tuo esille näkökulman, että lasten pitkään jatkuneet vaikeudet selittyisivät enemmän aiemman liiton riitaisuudella kuin itse erolla (Sinkkonen 2005). Nykytutkimuksessa mm. Australiassa ja Belgiassa on saatu yhä enemmän aineistoa eron pitkäaikaisvaikutuksista aiempien tutkimusten keskityttyä pitkälti akuuttiin erotilanteeseen. On alettu kiinnittää huomiota niihin seikkoihin, joilla eronneiden vanhempien lapset voisivat välttyä eron riskiseurauksilta. Toiset lapset selviävät erosta paremmin kuin toiset, ja siksi on tärkeää tutkia, minkälaisiin tekijöihin erilainen erosta selviytyminen liittyy (Sigal, Sandler, Wohlchik & Braver 2011). Tutkimuksissa ero on jaettu kolmeen vaiheeseen Erosta kertominen Belgiassa on kansalaistoimintana syntynyt erokoulu. Kyseessä on vanhemmille tarkoitettu perhevalmennus, jossa vanhemmille jaetaan tietoa ja käytäntöjä lasten sopeutumisen edistämiseksi. Belgian erokoulun mukaan 90 % eron jälkeisistä vanhempien riidoista johtuu epäonnistuneella tavalla ilmoitetusta erosta, siitä, että eroa haluava osapuoli ilmoittaa ”väärällä” tavalla toiselle puolisolle haluavansa erota (www.deScheidingsschool.be). Edellä mainittu huomioiden on lasten erosopeutumisen kannalta aivan olennaista, kuinka vanhemmat kertovat erosta lapsilleen. Vaikka ero on vanhempien päätös, on sen kertomisessa, täytäntöönpanossa ja käytännön toteutuksessa 7 Perheterapia 1/2015 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa syytä huomioida erityisesti lasten tarpeet. Valitettavasti moni vanhempi joutuu eron yhteydessä itse niin kuormitettuun asemaan, että lapsen etu jää sivuun. Eron käytännön toteutukseen siirryttäessä on hyvä, jos lapsen näkökulma voitaisiin huomioida mahdollisimman paljon. Tällaisia seikkoja ovat mm. mahdollisuus tutustua uuteen kotiin, mitä voi ottaa mukaansa, jotta olisi mahdollisimman kotoisa olo uudessakin paikassa, kuinka pitää yhteyttä siihen vanhempaan, joka ei ole paikalla. Lapselle on syytä korostaa molempien vanhempien läsnäoloa hänen elämässään, vaikkei hän voikaan enää asua molempien kanssa yhtaikaa. Omalla tavallaan kummankin vanhemman olisi hyvä tuoda esille, että he haluavat lapsella säilyvän hyvän suhteen molempiin vanhempiin. Lapsi saa luvan olla molempien vanhempiensa edelleen rakastama ja rakastaa heitä kumpaakin. Varsinkin pienempien lasten suhteet etävanhempiin tai muihin sukulaisiin organisoituvat pitkälti vanhempivälitteisesti (Ritala-Koskinen 2001). villä käytännöillä voidaan merkittävällä tavalla tukea ja vahvistaa etävanhemman ja lapsen välistä kiintymyssuhdetta, jolla on lapsen psykologiselle kasvulle suuri merkitys. Varsinkin pienten lasten säännöllisillä tapaamisilla on tärkeä merkitys lapsen kehitykselle. Usein lapsen tapaamisen etävanhemman kanssa vähenevät, mitä kauemmin erosta kuluu aikaa. Myös taloudellisilla seikoilla on merkitystä tapaamisfrekvenssiin niin, että taloudellinen hyvinvointi lisää tapaamisfrekvenssiä (Kelly 2006). Perheet, jotka pystyvät neuvottelemaan ja joustamaan tapaamisista, päätyvät juridista sopimusta tarkkaan noudattavia perheitä laajempiin etävanhemman tapaamisiin (Kelly 2006). Vanhempien tulehtuneet välit vaikuttivat heikentävästi nimenomaan tapaavan vanhemman ja lapsen suhteeseen (Whiteside 1998; Kelly & Emergy 2003). Siitä, miten paljon tapaavan vanhemman antaman hoidon laatu sinänsä vaikuttaa lapsen eroon sopeutumiseen, on epäselvää tutkimusnäyttöä (Amato & Gilbreth 1999; Whiteside & Becker 2000; King 1994; Menning 2002). Enemmän kuin joka toinen viikko vanhempaa tapaavat lapset kokivat suhteen etävanhempaan läheisemmäksi kuin ne, jotka tapasivat etävanhempaansa vain minimaalisesti tai eivät lainkaan (Cashmore ym. 2008). Joko yksinasuvan äidin tai äidin uusperheessä asuvat lapset saivat sitä parempia arvosanoja, olivat suositumpia kavereiden kesken ja sopeutuivat muutoinkin paremmin eroon, mitä tiheämpi oli kontakti isän kanssa (mm Bronstein, Stoll, Causon, Abrams & Briones 1994). Useiden tutkimusten perusteella tiheän kontaktin voidaan katsoa johtavan lapsen ja vanhemman välisen suhteen laadun paranemiseen, mikä puolestaan edesauttaa lapsen sopeutumista eroon (Amato & Gilbreth, 1999; Coiro & Emery 1998; Fabricius & Hall 2000; Fabricius & Luecken 2007; King & Sobolewski 2006; Simons, Whitbeck, Beaman & Conger 1994; Whiteside & Becker, 2000). Mitä vähemmän vanhempien välillä oli ristiriitoja, sitä läheisempi oli etävanhemman ja lapsen suhde. Vähäkonfliktisissa perheissä isän tiiviimmät tapaamiset ja hyvin konfliktoituneissa perheissä isien harvat tapaamiset olivat yhdistettävissä lapsen parempaan sopeutumiseen (Amato, Rezac 1994; Johnston, Kline & Tschann, 1989). Toisaalta myöhemmässä tutkimuksessa on osoitettu, että poissa asuvan isän kontaktin vaikutus on riippumaton tekijä suhteessa vanhempien väliseen konfliktiin. Vanhemmuus eron jälkeen Sigal, Sandler, Wohlchik ja Braver (2011) kiinnittivät huomiota kolmeen seikkaan eron jälkeistä vanhemmuutta koskevassa tutkimuksessaan: a) lapsen kanssa vietetyn ajan määrään, b) vanhempien kykyyn hoitaa vanhemmuutta yhdessä ja c) kummankin vanhemman oman vanhemmuuden laatuun. A. Yhdessä vietetty aika Useimmiten lapsen huolto sovitaan niin, että toinen vanhemmista on ns. ensisijainen huoltaja (lähivanhempi) ja toinen ns. tapaava huoltaja (etävanhempi). Tutkimukset osoittavat, että hyvin suunniteltu, selkeä tapaamisjärjestely onnistuu ja jää parhaiten voimaan, jos se tehdään välittömästi eron jälkeen. Cashmoren, Parkinsonin ja Taylorin (2008) mukaan joka toinen viikko vanhempaansa tapaavat lapset raportoivat vähemmän läheisyyttä suhteessa etävanhempaan ja enemmän surua liittyen eroon kuin vanhempaansa enemmän tapaavia lapsia. Vaikka ensisijainen huoltaja on lapsen kanssa enemmän, tapaamisjärjestelyillä ja erovanhemmuuden hyPerheterapia 1/2015 8 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Isän tiivis kontakti on lapsen sopeutumista edistävä tekijä riippumatta vanhempien välisen konfliktin määrästä ennen eroa, eron yhteydessä tai viiden vuoden seurannassa eron jälkeen (Fabricius & Luecken 2007). Tässä tutkimuksessa ei tutkittu isien luona pääsääntöisesti asuvien lasten äitisuhdetta vastaavasta näkökulmasta. Todettakoon kuitenkin, että Nousiainen on tuonut tutkimuksessaan esille, miten ainakin suomalaisessa kulttuurissa äidin etävanhemmuus on häpeälliseksi koettu asia (Nousiainen 2004). maan vastuuta lastenkasvatuksesta, ylläpitämään tasapainoista ilmapiiriä sekä osoittamaan kunnioitusta toista vanhempaa kohtaan (Whiteside 1998). Sobolevskin ja Kingin tutkimuksen mukaan vanhempien välisen konfliktin määrä on suoraan yhteydessä etävanhemman ja lapsen tapaamistiheyteen. Mitä enemmän vanhemmilla oli keskenään konfliktia, sitä harvemmat olivat etävanhemman ja lapsen väliset tapaamiset ja sitä huonompi etävanhemman ja lapsen välinen suhde (Sobolevski & King 2005). Vanhempien erotessa lapsi joutuu lojaliteettiristiriitaan, mistä syystä lapsen on usein vaikeaa ylläpitää hyvää ja läheistä suhdetta kummankaan vanhemman kanssa. Mikäli lapsella on hyvä ja läheinen suhde edes toiseen vanhempaansa, tämä suojaa häntä eron vaikutuksilta, vaikka suhde toiseen vanhempaan jäisikin etäiseksi (Booth & Amato 1994). Amato on tutkinut ”hyvän eron” käsitettä ja jakanut erovanhemmuuden kolmeen ryhmään: yhteistyövanhemmuus (co-operative co-parenting), rinnakkaisvanhemmuus (parallel parenting) ja yksinhuoltajavanhemmus (single parenting). ”Hyvällä erolla” Amato tarkoittaa vanhempien eron jälkeistä kykyä vanhemmuuden yhteiseen hoitamiseen lapsensa parhaaksi. Vanhemmat ovat kyenneet erottamaan päättyneeseen parisuhteeseensa liittyvät asiat vanhemmuudesta ja pyrkivät asioiden yhteisellä hoitamisella edesauttamaan lapsen hyvinvointia (Amato, Kane & James 2011). Hyvä erovanhemmuus ei välttämättä edellytä, että etävanhempi tapaa lapsia tiheästi. Tutkimustulokset ovat ristiriitaisia siitä, kuinka olennaista lapsen hyvinvoinnin kannalta on etävanhempien tapaamisten tiheys (Furstenberg, Morgan & Allison 1987). Etävanhemman tapaamisten tiheys ei ole niin olennaista kuin se, että lapsi koki suhteen etävanhempaan läheiseksi ja tukea antavaksi (Carlson 2006; Harper & Fine 2006; King & Sobolewski 2006). Olennaista hyvän erovanhemmuuden kannalta on myös se, että vanhemmat ovat säännöllisesti yhteydessä toisiinsa lapsen asioiden vuoksi, että säännöt molemmissa kodeissa ovat riittävän samanlaiset ja etteivät vanhemmat pyri kumoamaan toistensa auktoriteettia (esim. mitätöimällä toisen antamia ohjeita). Eniten kärsivät lapset, joiden eronneet vanhemmat ovat riitaisia, keskenään epäjohdonmukaisia ja toisiaan moittivia (Buchanan ym. 1996; Harper & Fine 2006; B. Vanhemmuuden jakaminen Englanninkielen ilmaisu ”co-parentig” kuvaa eronneiden vanhempien suhtautumista toisiinsa lasta koskevien asioiden hoitamisessa, ei niinkään sitä, millaisia juridisia ratkaisuja lapsen asioissa on tehty (vrt. yhteishuoltajuus, joint custody). Lasta koskevien päätösten kohdalla vanhemmat ovat yhdenvertaisia riippumatta siitä, miten paljon kumpikin heistä asuu lasten kanssa. Termi yhteisvanhemmuus kuvaa enemmän sitä, miten eronneet vanhemmat todella jakavat lapsista huolehtimista (parenthood) (Schmitt & Piha 2006). Termillä ”erovanhemmuus” tarkoitetaan tässä eronneiden vanhempien yhteistyötä lastensa asioissa eron jälkeen. Molemmat vanhemmat voivat erottuaankin hoitaa aktiivisesti tätä vanhemmuuden emotionaalista puolta asumisesta riippumatta. Vanhempi voi olla hyvässä kiintymyssuhteessa vaikka ei asuisikaan lapsen kanssa (Sroufe & McIntosh 2011). Yhteisvanhemmuuden merkitys on erotettavissa lapsen ja vanhempien välisen suhteen tai vanhempien tekemien laillisten sopimusten merkityksestä. Tutkijat jakoivat erovanhemmuuden neljään eri kategoriaan (Whiteside 1998): 1) paljon yhteistyötä, vähän konfliktia (positive co-parenting), 2) lievästi sekä yhteistyötä että konfliktia, 3) vähän sekä konfliktia että yhteistyötä ja 4) paljon konfliktia, vähän yhteistyötä Whitesiden mukaan erovanhemmista 20 % koki suhteen edelliseen puolisoon erittäin riitaisaksi ja jännitteiseksi; asiat jäivät ratkaisematta, emotionaaliset rajat olivat epäselviä, ja toista kohtaan osoitettiin joko fyysistä tai henkistä kaltoinkohtelua. Puolet erovanhemmista koki yhteistyösuhteensa erittäin hyväksi. Hyvässä erovanhemmuudessa vanhemmat kykenevät ilman erimielisyyksiä jaka- 9 Perheterapia 1/2015 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Sandler, Miles, Cookston & Braver 2008). Erityisen kuormittavaa lapselle on, jos hän kokee joutuvansa valitsemaan puolen vanhempiensa välisissä ristiriidoissa (Buchanan ym. 1996). Erovanhemmuudessa samoin kuin uusperheiden kohdalla korostuu vanhempien (sekä biologisten että uusperheiden vanhempien) joustavuuden ja ymmärtäväisyyden tarpeellisuus. Lapset näyttäisivät selviytyvän uudenlaisissa olosuhteissa ja perhekokoonpanoissa sitä paremmin, mitä enemmän heillä on tilaa itse vaikuttaa asioihin (Ritala-Koskinen 2001). Ahrons (1994) jakoi erovanhemmuuden neljään eri luokkaan sen perusteella, kuinka usein erovanhemmat riitelivät tai painostivat toisiaan, sopeutuivat aikataulumuutoksiin suhteessa lasten tapaamisiin, keskustelivat rakentavasti ja miellyttävässä ilmapiirissä lapsistaan, ystävistään ja perheistään: 1) hyvät yhteistyökumppanit (co-operating colleagues) – maltillinen (moderate) yhteistyö ja kyky hyvään kommunikaatioon toistensa kanssa 2) parhaat kaverit (perfect pans) – paljon yhteistyötä ja kommunikaatiota 3) vihaiset liittolaiset (angry associates) – harvoin tapahtuva yhteistyö ja kohtuullinen kommunikaatio 4) pahimmat viholliset (fiery foes) – huono yhteistyö ja kommunikaatio. kutti myönteisesti erovanhempien suhteeseen ja erovanhemmuuden riitaisuus väheni merkittävästi kolmen vuoden seurannassa (Maccoby & Mnookin 1992). Hyvän eron kokeneilla lapsilla oli etävanhempiinsa ja muihin sukulaisiin tai perheenjäseniin (extended families) läheisemmät suhteet kuin riitaisan eron kokeneilla lapsilla (Buchanan 1996). Emeryn (2006) luokitus on hyvin lähellä Ahronsin luokitusta. Hän jakaa vanhemmat kolmeen luokkaan: 1) yhteistyökyiset vanhemmat, 2) etäiset vanhemmat ja 3) katkeroituneet vanhemmat. Yhteistyökyiset vanhemmat hoitavat vanhemmuutta yhdessä eron jälkeenkin. He asettavat lapsen edun omien tunteidensa edelle ja erottavat vanhemmuuden päättyneeseen parisuhteeseen liittyvistä tunteista ja ajatuksista (Emery 2006). Systeemiteoreettisesti katsottuna perhe koostuu toisiinsa suhteessa olevista perheenjäsenistä. Perheenjäsenten teot vaikuttavat toisiinsa pyrkien ylläpitämään hyvin toimivaa, tervettä systeemiä (Bowen 1978; Minuchin 1974). Hyvin toimiva eroperhe voidaan rinnastaa monessa suhteessa hyvin toimivaan kahden vanhemman perheeseen: isä ja äiti hoitavat vanhemmuutta täydentäen toisiaan, lapsilla on läheiset suhteen kumpaankin vanhempaan ja vanhemmat koordinoivat omia toimiaan lastensa kehitystä ja hyvinvointia edistääkseen. Erona kahden vanhemman perheisiin hyvässä erovanhemmuudessa on se, että vanhemmat ovat hyväksyneet parisuhteensa päättymisen, vaikka se olisikin ollut vastoin heidän tahtoaan. Tämän tulkinnan mukaan jos erovanhemmat voivat omaksua hyvin toimivien kahden vanhemman perheiden toimintamalleja ja käyttäytymistä, heidän lapsensa hyötyvät siitä erityisen paljon. Mikäli vanhemmat kykenevät hyvään erovanhemmuuteen, heidän lapsillaan on jatkossa vähemmän käytösongelmia ja parempi suhde etävanhempaan. Myös nuoruusiässä heillä oli vähemmän ajautumista liian varhaiseen ”aikuisuuteen”. Auttamalla vanhempia mahdollisimman hyvään yhteiseen erovanhemmuuteen voidaan auttaa lasten sopeutumista eroon ja vähentää näin eron ikäviä pitkäaikaisvaikutuksia eronneiden lasten elämässä sekä lapsuudessa että aikuisuudessa (Amato, Kane & James 2011). Ensimmäiset kaksi luokkaa edustivat hyvää erovanhemmuutta. Viidettä kategoriaa Ahrons nimitti hajonneeksi kaksikoksi (dissolved duo). Näillä eronneilla vanhemmilla oli vain vähän tai ei yhtään kontaktia keskenään. Ahronsin tutkimus oli ensimmäisiä, jotka keskittivät huomiota ns. ”hyvään erovanhemmuuteen”. Aikaisemmat tutkimukset olivat keskittyneet lähes yksinomaan eroa edeltäneisiin, eron aikaisiin ja sen jälkeisiin ongelmiin. Ahronsin erovanhemmuuden luokitteluissa tulee selkeästi esiin, että hyvä erovanhemmuus on mahdollista vanhemmille, jotka kykenevät erottamaan parisuhteen päättymisen ja erovanhemmuuden toisistaan (Ahrons 1994). Ahronsin tutkimusten mukaan puolet erovanhemmista kokivat suhteensa positiiviseksi (Ahrons 1994). Maccobyn ja Mnookinin tutkimuksessa puolestaan vain 26 % erovanhemmista koki suhteensa positiiviseksi. Ajan kuluminen erosta vaiPerheterapia 1/2015 10 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa C. Vanhemmuuden laatu välinen konflikti vähenee. Myös lähihuoltajana toimivan kyky hyvään vanhemmuuteen vähentää selvästi lapsen vaikeutta sopeutua eron jälkeiseen elämään (Hetherington, Bridges & Insabella 1998; Amato & Keith 1991a; Kelly & Emery 2003). Erityisesti lähihuoltajan ja etävanhemman kyky lapsen sensitiiviseen ohjaamiseen ja kasvattamiseen eron jälkeen on yhteydessä lapsen kykyyn kontrolloida itseään sekä vähentyneeseen alttiuteen ajautua epäsuotuisiin sosiaalisiin suhteisiin ikätovereiden kanssa (DeGarmo & Forgatch 2005). Isien sensitiivisyydellä oli yhteys paitsi lasten vähempiin ongelmiin myös lasten parempaan akateemiseen menestykseen (Amato & Gilbreth 1999). Isän ja äidin eron jälkeisen vanhemmuuden tutkimista rajoittaa, että vain harva tutkimus tutkii yhtaikaa molempien vanhemmuutta. Yhtenä harvoista tutkimuksista King ja Sobolewski pyrkivät tutkimaan kummankin vanhemman vanhemmuutta erikseen. He huomioivat, että jommankumman vanhemman positiivinen kontakti lapseen auttoi sopeutumista, vaikka suhde toiseen vanhempaan olisikin huono (King & Sobolewski 2006). Ymmärrettävästi huonoimmassa asemassa olivat lapset, joilla ei ollut hyvää suhdetta kumpaankaan vanhempaan, ja joiden vanhempien keskinäiset välit olivat hyvin tulehtuneet. Mikäli eronneiden vanhempien välit ovat hyvin tulehtuneet, nousee lapsen selviytymisen kannalta olennaiseksi, voiko hänellä olla hyvä suhde ainakin toiseen vanhempaan. Etävanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen ei vaikuta ainoastaan, kuinka paljon he voivat viettää aikaa yhdessä, vaan myös se, millaiseksi he kokevat yhdessä viettämänsä ajan (Sroufe & McIntosh 2011). Korjaavia ja suojaavia vaikutuksia on myös mahdollisen uusperheen vanhemmuudella. Amato ja Kane ovat tutkineet vanhempien parisuhteen ristiriitojen, avioeron ja uudelleen avioitumisen yhteyttä tyttöjen aikaiseen perheen muodostamiseen. Mikäli vanhempien uudet liitot ovat tasapainoisia ja vakaita, ne suojaavat lasta syrjäytymiseltä (Amato & Kane 2011). Isän tai äidin eron jälkeistä vanhemmuuden laatua arvioitaessa on kiinnitetty huomiota kahteen seikkaan: suhteen lämpöön sekä vanhemman kykyyn ohjata ja kasvattaa lasta. Lämpö-ulottuvuutta tutkittaessa huomioidaan vanhemman kyky vastata lapsen tarpeisiin ja tarjota lapselleen läheisyyttä, hyväksyntää ja rohkaisua ja luoda positiivinen tunnesuhde lapsen kanssa. Ohjaamista ja kasvatuksellista kykyä tutkittaessa kiinnitetään huomiota vanhemman kykyyn asettaa lapselle tämän ikä- ja kehitystasolle adekvaatteja rajoituksia ja odotuksia, kykyyn ilmaista nämä rajoitukset ja odotukset selkeästi lapselle ja auttaa lasta noudattamaan rajoituksia tai onnistumaan suorituksissa. Eron jälkeisen vanhemmuuden laadun arvioinnissa kiinnitetään myös huomiota varsinkin etävanhemman jatkuvaan aktiiviseen mukanaoloon lapsen elämäntapahtumissa. Vanhemman aktiivisuus luo tilaa läheisyyden tunteelle, luottamukselle, rohkaisulle ja ongelmista keskustelulle (Amato & Gilbreth 1999). Vanhemman kyky läheisyyteen ja rajojen asettamiseen suhteessa lapseen yhdistettynä aktiiviseen osallistumiseen lapsen asioihin on selvästi lapsen eroon sopeutumista auttava asia (Wolchik ym. 2000, Amato & Keith 1991; Amato & Gilbreth 1999; Kelly & Emery 2003). Useimmiten sekä etä- että lähivanhemman vanhemmuuden laatu kärsii muutaman eron jälkeisen vuoden ajan vanhempien omaa elämää rasittavien useiden samanaikaisten muutosten takia (Kelly & Emery 2003). Vanhempien kyky osoittaa lapselleen lämpöä ja läheisyyttä on heikentynyt, ja ärtyisyys, vihamielisyys ja tiukkuus voivat korostua. Eron akuuttivaiheen jälkeen vanhemmuuden laatu useimmiten kuitenkin paranee (Amato & Keith 1991a). Lapsen eroon sopeutumista edesauttaa vanhempien kyky osoittaa lapselleen läheisyyttä ja etävanhemman aktiivinen osallistuminen lapsen arkeen. Aktiivinen vanhemmuus suojaa lapsen itsetuntoa, vähentää hänen hylätyksi tulemisen pelkoaan, vahvistaa hänen sosiaalisia taitojaan ja selviytymiskykyään (Amato & Gilbreth 1999; Wolchik ym. 2002; Whiteside & Becker 2000). Vanhemman kyky osoittaa lapselleen lämpöä ja ylläpitää ikätasolle adekvaatteja rajoituksia tukee lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Hyvässä ilmapiirissä esimerkiksi lapsen rajoittamisessa voidaan käyttää eri keinoja mahdollisimman vaikuttavalla tavalla, ja lapsen ja vanhemman Erovanhemmuuteen valmentaminen Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana useissa maissa on alettu järjestää enenevässä määrin lapsen näkökulman huomioimiseksi vanhempi- 11 Perheterapia 1/2015 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa en erovalmennusta mm. kurssien, luentojen tai ryhmien muodossa (Arbuthnot 2002; Braver ym. 1996; Geasler & Blaisure 1998). Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa 17 % ja tällä hetkellä noin 50 % osavaltioista järjestää erovanhemmille jonkinlaista valmennusta (Geelhoed, Blaisure, & Geasler 2001; Geasler & Blaisure 1998). Useimmiten kurssit ovat kestoltaan lyhyitä, muutaman tunnin mittaisia ja vapaaehtoisuuteen perustuvia, mutta esimerkiksi joissakin osavaltioissa vanhempien erokoulutus on asetettu pakolliseksi oikeudenkäyntien yhteydessä (Braver ym. 1996; Hughes &Kirby 2000). Muun muassa Belgiassa ja Australiassa vanhemmat voivat osallistua erokouluun. Sekä oikeuslaitos että erovanhemmat itse arvostavat vanhempien ohjaamista. Tästä huolimatta on vain vähän varsinaista näyttöä siitä, että esimerkiksi oikeuden istuntoihin liittyvä vanhempien ero-ohjaus vaikuttaisi sille asetettuihin päämääriin, on varsin vähän. Syyksi tähän on esitetty tutkimusten arviointiin liittyviä metodologisia rajoitteita (Sigal, Sandler, Wolchik & Braver 2011). Ohjelmien päämäärä on lapsen aseman tukeminen erotilanteessa mm. etävanhemman ja lapsen on kuitenkin tutkimuksellista näyttöä esim. tämänkaltaisten interventioiden vaikuttavuudesta nuoruusikäisten kohdalla. Myös yhteisvanhemmuuden paranemisesta ja vanhempien välisten konfliktien vähenemisestä saatiin näyttöä Wolchik ym. 2002, Sandler, Wolchik, Winslow & Schenck 2006). Tutkimuksellisen näytön puutteesta huolimatta vanhempien valmennusohjelmien on katsottu parantavan erovanhemmuuden laatua ja lapsen etua. Tulevaisuuden haasteena voidaankin nähdä oikeuden ja vanhempien ohjauksia kehittäneiden tahojen välisen yhteistyön tehostaminen entisestään (Siga, Msandler, Wolchik & Braver 2011). Useissa eron jälkeistä vanhemmuutta ja lasten sopeutumista koskeneissa tutkimuksissa on todettu, että eroa edeltäneiden perhesuhteiden laatu on merkittävä tekijä sen kannalta, miten asiat sujuvat eron jälkeen (mm. Amato 2010) Jaettu vanhemmuus Viikko-viikko -järjestely (shared parenting) on yleistymässä oleva käytäntö, jossa lapsi asuu puolet tai vähintään 30 % kummankin vanhemman kanssa. Tutkimustulokset jaetun vanhemmuuden hyödyistä ja haitoista ovat ristiriitaisia (Fehlberg, Smyth, Maclean & Roberts 2011; Nielsen 2011; Sroufe & McIntosh 2011). Nielsenin mukaan jaetussa vanhemmuudessa lapset sopeutuvat eroon paremmin, ja heillä on läheisempi suhde isään kuin lapsilla, jotka asuvat pääsääntöisesti äidin kanssa (Nielsen 2011). Nielsenin mukaan eroavien vanhempien ei joistakin muista tutkimustuloksista poiketen tarvitse olla erityisen yhteistyökykyisiä, taloudellisesti hyvin toimeentulevia, koulutettuja tai automaattisesti samaa mieltä lapsen kasvatusta koskevista kysymyksistä kyetäkseen jaettuun vanhemmuuteen (Nielsen 2011). Nilsenistä poiketen Sroufe ja McIntosh asettuvat vastustamaan tiukasti käytäntöä, jossa lapsi viettäisi puolet ajastaan kummankin eronneen vanhempansa kanssa. Sroufen ja McIntoshin mukaan käytäntö ei tue lapsen kehitystä eikä huomioi kiintymyssuhdetta. Se painottaa liikaa lapsen kanssa vietetyn ajan määrää. Työssä käyvien vanhempien kohdalla lapsi voi viettää enemmän aikaa päivähoidossa kuin ensisijaisten kiintymyskohteidensa kanssa (Sroufe & McIntosh 2011). ”Yhteistyökyiset vanhemmat hoitavat vanhemmuutta yhdessä eron jälkeenkin. He asettavat lapsen edun omien tunteidensa edelle ja erottavat vanhemmuuden päättyneeseen parisuhteeseen liittyvistä tunteista ja ajatuksista.” välisiä tapaamisia lisäämällä, vanhempien ja lapsen välisien suhteiden läheisyyden varjelemisella, vanhempien välisten konfliktien välttämisellä, yhteisvanhemmuuden tehostamisella ja toistuvien oikeusprosessien ehkäisemisellä (Sigal, Sandler, Wohlchik & Braver 2011). Vaikka tutkimukset eivät yksiselitteisesti tuekaan vanhempien ero-ohjaamisen vaikuttavuutta, Perheterapia 1/2015 12 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Suomalaisissa tutkimuksissa mm. Linnavuori (2007) ja Panttila (2005) näkevät vuoroasumisessa paljon myönteisiä puolia. Linnavuori tuo vuoroasumisen esille ihanteellisena eronjälkeisenä asumismuotona, mikäli järjestely on lapsikeskeinen ja joustava, ja lapsi voi kokea molemmat kodit omikseen (Linnavuori 2007). Panttila näkee vuoroasumisen jopa keinona saada eronneet vanhemmat yhteistoimintaan lastensa eduksi (Panttila 2005). Sroufen ja McIntoshin mukaan etävanhempi voi rakentaa hyvää kiintymyssuhdetta lapseensa eron jälkeenkin, vaikka ei vietä yhtä paljon aikaa lapsen kanssa kuin lähivanhempi. On monia tapoja luoda ja ylläpitää hyvää kiintymyssuhdetta lapseen eron jälkeenkin, eikä tuntien määrä ole niin olennaista kuin säännöllisyys kiintymyssuhteen kannalta. Varsinkin pienen lapsen kohdalla Sroufe ja McIntosh pitävät tärkeänä, että lapsi yöpyisi ensisija isen kiintymyskohteensa luona ensimmäisen kolmen kuukauden ajan eron jälkeen. Samaan aikaan he korostavat, että etävanhemman olisi hyvä tavata lasta päivisin runsaasti esimerkiksi siten, että etävanhempi tapaisi lasta viikolla kaksi kertaa ja olisi toisen viikonlopun päivistä hänen kanssaan ilman, että lapsi jäisi yöksi. (Sroufe & McIntosh 2011) Sroufe ja McIntosh ehdottavat siis tutkimustuloksiin perustuen, ettei pieni lapsi yöpyisi akuutissa erotilanteessa kolmeen ensimmäiseen kuukauteen etävanhemman luona, mutta etävanhempi tapaisi lasta muuten tiiviisti. Kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen päivätapaamisia voidaan vähentää ja siirtyä siihen, että lapsi yöpyisi etävanhemman luona joka toinen viikko. Sroufe ja McIntosh korostavat edelleen, ettei säännöllisyys ja tasapuolisuus tai säännöllisyys ja yöpymisten määrä ole toisiinsa verrattavia. Säännöllisyys ja ennakoitavuus ovat erityisen tärkeitä lapsen kannalta eroon sopeutumisessa ja kiintymyssuhteen ylläpitämisessä. (Sroufe & McIntosh 2011) Sroufe ja McIntosh opastavat etävanhempia lohduttamaan lähivanhempaa kaipaavaa lasta mm. näin: ”Tiedän, että kaipaat äitiä, ja se tuntuu vaikealta, eikö niin? Kaikki menee kuitenkin hyvin; olet minun kanssani, ja minä pidän sinusta huolta, ja pian menet taas takaisin äidin luo” (Sroufe & McIntosh 2011, 472). On hyvä, jos lapsi voi ilmaista kaipuuta, ja etävanhempi lohduttaa lasta tässä eikä vain yritä kiinnittää lapsen huomiota muualle tai järjestää lapselle mahdollisimman toiminnan- täyteisiä, virikkeisiä tapaamisia, joissa ei jää tilaa sille, että lapsi voisi tuntea ikävää toista vanhempaa kohtaan. Kaipaus on erotilanteessa luonnollinen asia, ja sen huomioiminen ja lohduttaminen lujittaa lapsen kiintymystä kumpaankin vanhempaansa (Sroufe & McIntosh 2011). Lopuksi Vanhempien ero järkyttää lapsen maailmaa pysyvällä tavalla, ja on traagista, että niin monet lapset joutuvat kokemaan sen. Päätyessään eroon vanhemmat ovat erityisen suuressa vastuussa kyetäkseen uudenlaisen yhteistyösuhteeseen. Vanhemmat voivat monin eri tavoin olla merkittävästi vähentämässä eron haitallisia seurauksia lasten elämässä erotilanteessa ja sen jälkeen. Se, miten hyvin tai huonosti vanhemmat hoitavat erotilanteen ja sen jälkeisen erovanhemmuuden, vaikuttaa merkittävästi heidän lastensa elämään ja tulevaisuuteen – aikuisenakin. KIRJALLISUUS Ahrons, C. (1994). The Good Divorce: Keeping Your Family Together When Your Marriage Comes Apart. New York, Harper Collins. Albertini, M. & Garriga, A. (2011). The Effect of Divorce on Parent-Child Contacts: Evidence of Two declining Effect Hypotheses. European Societies, 13(2): 257-278. Amato, P. R. & Kane, J. B. (2011). Parent´s Marital Distress, Divorce, and Remarriage: Links With Daughters´ Early Family Transitions. Journal of Family Issues, 32(8):1073-1103. Amato, P. R. & Keith, B. (1991). Parental Divorce and the Well-Being of Children: A Meta-Analysis. Psychological Bulletin, 110:26-46. Amato, P. R. & Rezac, S. J. (1994). Contact with Non-Residental Parents, Interparental Conflict and the Children´s Behavior. Journal of Family Issues, 15:191-207. Amato, P. R. (2010). Research on Divorce: Continuing Trends and New Developments. Journal of Marriage and Family. 72:650-666. Amato, P. R., Kane, J. B. & James, S. (2011). Reconsidering the ”Good Divorce” in Family Relations. Interdisciplinary Journal of Applied Family Studies, 60:511-524. Amato, P., R. & Gilbreth, J., G. (1999). Nonresident Fathers and Children´s Well-Being: A Meta-Analysis. Journal of Marriage and the Family, 61:557-573. 13 Perheterapia 1/2015 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Arnbuthnot, J. (2002). A Call Unheeded: Court´s Perceived Obstacles to Establishing Divorce Education Programs. Family Court Review, 40:371-382. Geelhoed, R. J., Blaisure, K. R. & Geasler, M. J. (2001). Status of Court-Connected Programs for Children Whose Parents are Separating or Divorcing. Family Court Review, 39:393-404. Booth, A. & Amato, P. R. (1994). Parental Marital Quality, Parental Divorce and Relations with Parents. Journal of Marriage and the Family, 56, 21-34. Hango, D. W. & Houseknecht, S. K. (2005). Marital Disruption and Accidents/Injuries among Children. Journal of Family Issues, 26:3-31. Braver, S. L., Salem, P., Pearson, J. & Deluse, S. R. (1996). The Content of Divorce Education Programs: Results of a Survey. Family and Conciliation Courts Review, 34:41-59. Harper, S. & Fine, M. A. (2006). The Effects of Involved Nonresidental Fathers´ Distress, Parenting Behaviors, Inter-Parental Conflict and the Quality of father-Child Relationships on Childrens´ Well-Being. Fathering, 4:286311. Bronstein, P., Stoll, M. F., Clauson, J., Abrams, C. L. & Briones, M. (1994). Fathering after Separation or Divorce: Factors Predicting Children´s Adjustment. Family Relations, 43:469-479. Hetherington, E. M., Bridges, M. & Insabella, G. M. (1998). What Matters? What Does Not? Five Perspectives on the Association Between Marital Transitions and Children´s Adjustment. American Psychologist, 53:167-184. Buchanan, C. M., & Maccoby, E. E. & Dornsbusch, S. M. (1996). Adolescents After Divorce. Cambridge, MA: University Press. Hughes, R. & Kirby, J. J. (2000). Strengthening Evaluation Strategies for Divorcing Family Support Services. Perspectives of Parent Educators, Mediators, Attorneys and Judges. Family Relations, 49: 53-61. Carlson, M. J. (2006). Family Structure, Father Involvement and Adolescent Behavioral Outcomes. Journal of Marriage and Family, 68:137-154. Cashmore, J., Parkinson, P. & Taylor, A. (2008). Overnight Stays and Children´s Relations with Resident and Nonresident Parents after Divorce. Journal of Family Issues, 29:707-733. Johnston, J. R., Kline, M. & Tschann, J. M. (1989). Ongoing Postdivorce Conflict: Effects on Children of Joint Custody and Frequent Access. American Journal of Orthopsychiatry, 59: 576-592. Cherlin, A. J. (2009). The Marriage-Go-Round: The State of Marriage and the Family in America Today. New York, Knopf. Kalmijn, M. (2013). Long-Term Effects of Divorce on Parent-Child Relationships: Within-Family Comparisons of Fathers and Mothers. European Social Review, 29(5):888898. DeGarmo, D. S. & Forgatch, M. S. (2005). Early Development of Delinquency within Divorced Families: Evaluating a Randomized Preventive Intervention Trial. Developmental Science, 8:229-239. Kelly, J. B.& Emery, R. E. (2003). Children´s Adjustment Following Divorce: Insights from Empirical and Clinical Research. Family Process, 46:35-52. Emery, R. (2006). Renegotiating Family Relationships, Divorce, Child Custody and Mediation. London: Guilford. Kelly, J. B. (2006). Childrens’ Living Arrangements Following Separation and Divorce. Journal of the American Academy of Matrimonial Law, 19:237-254. Fabricius, W. V. & Hall, J. (2000). Young Adults´ Perspectives on Divorce: Living Arrangements. Family Conciliation Courts Review 38:446-461. Kim, H. S. (2011). Consequences of Parental Divorce for Child Development. American Sociological Review 76(3):487-511. Fabricius, W. V. & Luecken, L. J. (2007). Postdivorce Living Arrangements, Parent Conflict, and Long- term Physical Health Correlates for Children of Divorce. Journal of Family Psychology, 21:195-205. King, V. & Sobolewski, J. M. (2006). Nonresident Fathers´ Contributions to Adolescent Well-Being. Journal of Marriage and Family, 68:537-557. Fehlberg, B., Smyth,B., Maclean, M. & Roberts, C. (2011). Legislating for Shared Time Parenting After Separation: a Research Review. International Journal of Law, Policy and the Family, 25(3):318-337. King, V. (1994). Nonresident Father Involvement and Child Well-Being: Can Dads Make Any Difference? Journal of Family Issues, 15:78-96. Laumann-Billings, L. & Emery,R. E. (2000). Distress Among Young Adults From Divorced Families. Journal of Family Psychology, 14:671-687. Frisco, M., L., Muller, C. & Frank, K. (2007). Parents´ Union Dissolution and Adolescents´ School Performance: Comparing Methodological Approaches. Journal of Marriage and Family, 69:721-741. Linnavuori, H. (2007). Lasten kokemuksia vuoroasumisesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä studies in education, psychology and social research 313 Furstenberg, F. F. Jr., Morgan, S. P. & Allison, P. D. (1987). Paternal Participation and Children´s Well-Being After Marital Dissolution. American Sociological Review, 52:695-701. Maccoby, E. E. & Mnookin, R. H. (1992). Dividing the Child: Social and Legal Dilemmas of Custody. Cambridge, MA: Harvard University Press. Geasler, M. J. & Balisure, K. R. (1998). A Review of Divorce Education Program Materials. Family Relations, 47:167175. Perheterapia 1/2015 Marquardt, E. (2005). Between Two Worlds: The Inner Lives of Children of Divorce. New York: Crown. 14 Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa Menning, C. L. (2002). Absent Parents are More than Money: The Joint Effects of Activities and Financial Support on Youth´s Educational Attainment. Journal of Family Issues, 23:648-671. Sun, Y. & Li, Y. (2002). Children´s Well-Being During Parent´s Marital Disruption Process: A Polled Time- Series Analysis. Journal of Marriage and Family, 64:742-762. Wallerstein, J., Lewis, J. & Blakeslee, S. (2007). Avioeron perintö – Eron lapset aikuisina (The Unexpected Legacy of Divorce, 2000). Helsinki: Therapeia –säätiö. Moon, M. (2011). The Effects of Divorce on Children: Married and Divorced Parents´ Perspectives. Journal of Divorce and Remarriage, 52:344-349. Vélez, C. E., Wolchik, S. A., Tein, J-Y. & Sandler, I. (2011). Protecting Children from the Consequences of Divorce: A Longitudinal Study of the Effects of Parenting on Childrens’ Coping Processes. Child Development, 82(1), 244-257. Nielsen, L. (2011). Divorced Fathers and Their Daughters: A Review of Recent Research. Journal of Divorce & Remarriage, 52:77-93. Nielsen, L. (2014). Shared Parenting After Divorce: A review of Shared Residential Parenting Research. Journal of Divorce and Remarriage, 52:586-609. Whiteside, M. F & Becker, B. J. (2000). Parental Factors and the Young Child´s Post-divorce Adjustment: A MetaAnalysis with Implications for Parenting Arrangements. Journal of Family Psychology, 14: 5.26. Nousiainen, K. (2004). Lapsistaan erillään asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. SoPhi 89. Jyväskylä: Minerva Kustannus. Whiteside, M. F. (1998). The Parental Alliance Following Divorce: An Overview. Journal of Marital and Family Therapy, 24:3-24. Panttila, R. (2005). Kahden kodin lapsuus. Katsaus lapsen vuorottelevan asumisen kirjallisuuteen ja käytännön toteutukseen. Helsinki: SOCCA:n ja Heikki Waris –instituutin julkaisusarja 1/2005. Wolchik, S. A, Tein, J.Y., Sandler, I. N. & Doyle, K. W. (2002). Fear Abandonment as a Mediator of the Relations Between Divorce Stressors and Mother-Child Relationship Quality and Children´s Adjustment Problems. Journal of Abnormal Child Psychology, 30:401-418. Ritala-Koskinen, A. (2001). Mikä on lapsen perhe? : Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Helsinki: Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 38/2001. Wolchik, S. A., Sandler, I. N., Milsap, R. E., Plummer, B. A., Greene, S. M., Anderson, E. R., ym. (2002). Six-Year Follow-Up of Preventive Interventions for Children of Divorce. Journal of the American Medical Association, 288:1874-1881. Sandler, I. N., Wolchik, S. A., Winslow, E. B. & Schenk, C. (2006). Prevention as the Promotion of Healthy Parenting Following Divorce. Teoksessa Beach, S. R. H. ym (toim.) Relational Processes in DSM-V: Neuroscience, Assessment, Prevention and Intervention (ss. 195-209). Washington, DC: American Psychiatric Publishers. Wolchik, S. A., West, S. G., Sandler, I. N, Tein, J.-Y., Coatsworth, D., Lengua, L., ym. (2000). An Experimental Evaluation of Theory-Based Mother and Mother-Child Programs for Children of Divorce. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 68:843-856. Sandler, I., Miles, J., Cookston, J. & Braver, S. (2008). Effects on Father and Mother Parenting on Children´s Mental Health in High- and Low- Conflict Divorces. Family Court Review, 46:282-296. Wolchik, S. A., Wilcox, K. W., Tein, J.-Y. & Sandler, I. N. (2000). Maternal Acceptance and Consistency of Discipline as Buffers of Divorce Stressors on Children´s Psychological Adjustment Problems. Journal of Abnormal Clinical Psychology, 28:87-102. Schmitt, F. & Piha, J. (2006). Vanhemmuudesta – vanhempana oleminen ja vanhempana toimiminen. Perheterapia, (24)2: 6-14. Sigal, A., Sandler, I., Wohlchik, S. & Braver, S. (2011). Do Parent Education Programs Promote Healthy Postdivorce Parenting? Critical Distinctions and a Review of the Evidence. Family Court Review, 49(1): 120-139. Simons, R. L., Whitbeck, L. B., Beaman, J. & Conger, R. D. (1994). The Impact of Mothers´ Parenting, Involvement by Nonresidential Fathers and Parental Conflict on the Adjustment of Adolescent Children. Journal of Marriage and the Family, 56:356-374. Sinkkonen, J. (2005). Elämäni poikana. Helsinki: WSOY. Sobolewski, J. M. & King, V. (2005). The Importance of the Co-parental Relationship for Nonresidential Fathers´ Ties to Children. Journal of Marriage and Family, 67:11961212. Sroufe, A. & McIntosh, J. (2011). Divorce and Attachment Relationships: The Longitudinal Journey in Family Court review, 49(3):464-473. 15 Perheterapia 1/2015 Perheterapia 1/15 Olli Jäppinen, Satu Kaleva ja Veli-Matti Husso Perhepeili kriisityön menetelmänä Tiivistelmä Perhepeili on kriisityön menetelmä, joka on kehitetty tilanteisiin, joissa on tarkoituksenmukaista yksilölähtöisen kriisityön ohessa tavata perheitä tai pareja. Suomen Mielenterveysseuran kehittämä menetelmä on Bentovimin ja Bingley Millerin (2006) strukturoidusta perhearviointimenetelmästä edelleen kehitetty terapeuttinen sovellus, jota voi kuvata malli- ja asiakaslähtöiseksi. Työmenetelmän kehittämisessä on hyödynnetty lisäksi Suomen Mielenterveysseurassa kerääntynyttä tietoa ja kokemuksia kriisityöstä. Perhepeilin avulla tutkitaan vaikeissa elämäntilanteissa olevien perheiden voimavaroja, vahvuuksia ja vaikeuksia sekä tuetaan perheen toimintakykyä. Perhepeili tarjoaa rakenteen työskennellä koko perheen kanssa kriisityön kontekstissa. Avainsanat: Perhepeili, perhe, vuorovaikutus, kriisi, kriisityö, perhetyö. Olli Jäppinen, psykoterapeutti VET Satu Kaleva, VTM, sosiaalipsykologi Veli-Matti Husso, kriisityöntekijä, psykoterapeutti, [email protected] Perhepeili työskentelymenetelmänä sekä Bentovimin ja Bingley Millerin perhearviointimenetelmää (Bentovim & Bingley Miller 2007). Perhepeili perustuu strukturoituun malliin perheen toiminnan kuudesta osa-alueesta, jotka liittyvät arjen sujumiseen ja siihen, millaista on elää tässä perheessä nyt. Näitä osa-alueita hyödynnetään työskentelyssä joustavasti, mutta jämäkästi siten, että työskentelyllä on selkeä rakenne ja tavoite. Työskentelyn tavoitteena on lisätä perheenjäsenten välistä vuorovaikutusta ja ennaltaehkäistä näin perheen elämää hankaloittavien jumien Suomen Mielenterveysseuran Kehittämisyksikkö Horisontti ja SOS-kriisikeskus ovat kehittäneet yhteistyössä Perhepeilin apuvälineeksi työntekijälle kriisissä olevien parien ja perheiden kohtaamiseen. Menetelmä tuo rakenteen työskentelyyn ja auttaa fokusoimaan keskustelua. Sen kehittämisessä on hyödynnetty SOS-kriisikeskuksen toiminnassa karttunutta tietoa ja kokemusta kriisityöstä Perheterapia 1/2015 16 Perhepeili kriisityön menetelmänä syntymistä. Aikarajoitteinen, tämän hetkiseen tilanteeseen keskittyvä ja matalakynnyksinen tuki on suunniteltu yksilöllisen kriisituen jatkotoimeksi silloin, kun kriisi koskettaa useita perheenjäseniä. Työskentely rakentuu eri teemoista, joita työstetään perheen tarpeiden mukaan. Teemojen avulla käsitellään tähän elämäntilanteeseen liittyviä ilmiöitä perheen toiminnan eri tasoilla. Kun perhe hakee apua, on tärkeää voida käsitellä tapahtunutta koko perheen voimin perhe-elämän osa-alueita kattavasti tarkastellen niin perheenjäsenten yksilöllisten kokemusten kuin kaikkiin perheenjäseniin vaikuttavien tekijöiden osalta. Työskentelyn tavoitteena on lisätä perheenjäsenten välistä vuorovaikutusta ja ennaltaehkäistä perheen elämää hankaloittavien jumien syntymistä. Tieto kriisireaktioista normalisoi tilannetta ja lisää ymmärrystä kriisin monista vaikutuksista perheen elämään ja arkeen. Tässä artikkelissa kuvataan Perhepeili-työskentelymenetelmän kehittämistä, siihen liittyvää taustateoriaa sekä kokemuksia sen käytöstä ja koulutuksesta. helpottaminen (mitä tapahtui?), orientoituminen ongelmanratkaisuun (kontrollin saaminen) ja toimijuuden tukeminen (Flannery & Everly 2000). Bentovim ja Bingley Miller (2007) ovat kehittäneet Englannissa yli kahdenkymmenen vuoden aikana perheen voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmän, joka sisältää puolistrukturoidun mallin perheen toimintakyvyn moniulotteiseen tarkasteluun. Perhearviointimenetelmän juuret ovat perheterapiassa. Systeemisessä perheterapiassa perhe nähdään systeeminä, joka on vuorovaikutuksessa muiden systeemien kanssa. Perheenjäsenet ovat kehämäisessä vuorovaikutuksessa keskenään ja muutos yhdessä perheenjäsenessä vaikuttaa koko systeemiin ja perheenjäsenten välisiin suhteisiin. Erityisen mielenkiinnon kohteena on se, miten vanhemmat pystyvät vastaamaan lasten tarpeisiin ja hyvinvointiin. Perhepeilin käyttökokeiluista ja pilottikoulutuksesta saadut kokemukset vahvistavat käsitystä siitä, että tämän kaltaisesta menetelmästä on hyötyä kohdattaessa vaikeassa elämän tilanteessa olevia perheitä ja pareja. Perhepeilin taustaa ja teoriaa Mikä on perhe? Perhepeilin kehittäminen kytkeytyy Suomen Mielenterveysseurassa kerääntyneisiin kokemuksiin, joiden mukaan perhetapaamiset koetaan usein vaativiksi ja haasteellisiksi. Kriisitilanteisiin kohdentuvien tapaamisten sujuvuuden ja tuloksellisuuden varmistamiseksi kaivataan lisätyökaluja. Myös asiakkaat toivovat monesti, että muut perheenjäsenet tai puoliso voisivat olla tapaamisissa mukana. Perhepeili hyödyntää sekä perhekokonaisuuden huomioivaa että kriisityön näkökulmaa. Kriisityön periaatteita ovat muun muassa nopea tarjottavuus, konkreettisuus ja rajattu kesto. Itse kriisin tulee olla kriisityön keskiössä (Ollikainen 2009). Tilanne on tarvittaessa pystyttävä arvioimaan uudelleen ja jatkohoidon tarpeen kartoituksesta on huolehdittava (Henriksson & Lönnqvist 1999). Työskentelyn tavoitteena voidaan pitää tilanteen normalisointia ja stressireaktion laajenemisen ehkäisemistä sekä sopeuttavan toiminnan palauttamista. Flannery ja Everly ovat tiivistäneet kriisi-interventioiden periaatteet seuraavasti: tilanteen vakauttaminen (esim. rutiineista huolehtiminen, tuen saaminen), tilanteen ymmärtämisen Perhe on luonnollinen, sosiaalinen systeemi, jolla on tietynlainen rakenne ja tehtävä. Perheenjäsenten väliset vuorovaikutussuhteet ja tunnesiteet tekevät jokaisesta perheestä omanlaisensa. Perhe on yksikkönä myös osa sitä ympäröivää laajempaa sosiaalista systeemiä ja jokaisella perheellä on omanalaisensa tapa olla vuorovaikutuksessa sitä ympäröivien tahojen kanssa. Perheillä on myös omanlaisensa tavat keskinäisessä toiminnassaan kuten esimerkiksi siinä, miten puhua ja kuunnella toisia sekä näyttää ja vastaanottaa tunteita. Perheen ja sen ympäristön välinen raja on osittain läpäisevä. Tämä läpäisevyys on yhteydessä perheen sopeutumiseen ja säilymiseen. Vaikeissa elämäntilanteissa joustavat rajapinnat voivat muuttua niin, että perheenjäsenet eivät voi tukeutua toisiinsa riittävästi tai rajat jäykistyvät eristäen perhettä muista ihmisistä ja yhteiskunnasta. Perheillä on taipumus ja tarve huolehtia jäseniensä hyvinvoinnista. Perheenjäsenten väliset kiintymyssuhteet aktivoituvat poikkeuksellisissa 17 Perheterapia 1/2015 Perhepeili kriisityön menetelmänä Kriisitapahtumat voivat kuitenkin muuttaa oleellisesti tasapainoa ja perheenjäsenten tapaa olla vuorovaikutuksessa keskenään, jolloin yhteinen puhuminen on tilanteen normalisointia ja kokemusten haltuun ottamista. Perheterapia 1/2015 18 Perhepeili kriisityön menetelmänä tilanteissa, ja tarve olla yhdessä ja lähellä toisia perheenjäseniä lisääntyy usein. Perhepeilin käytön kannalta on keskeistä tavoittaa ja ymmärtää jokaisen perheen ainutlaatuinen luonne. Tämän yksilöllisyyden huomioiminen on edellytys riittävän hyvän yhteistyösuhteen rakentumiselle. Kriisitilanteelle merkityksellisiä voivat olla myös vuorovaikutussuhteet, jotka eivät rajoitu perhepiiriin. Siksi tavataan tarpeen mukaan myös niitä perheen ulkopuolisia ihmisiä, jotka liittyvät tähän asiaan oleellisella tavalla. Kriisi perheessä Jokainen kohtaa elämänsä aikana jonkinlaisia vaikeita elämäntilanteita. Tällainen haasteellinen elämänvaihe voi kehittyä myös kriisitilanteeksi. Kriisi voidaan määritellä tilanteeksi, jossa ihmisen aiemmin oppimat keinot tehdä ratkaisuja eivät toimi. Kriisi voidaan ymmärtää normaalina reaktiona koettuun uhkaan, jonka tuloksena ihminen on mahdollisesti menettämässä jotain itselleen tärkeää. Voidaan puhua elämän tasapainon järkkymisestä, jossa keskeistä on kokemus hallinnan tunteen menettämisestä. Ihminen pyrkii toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla ja ymmärtämään tapahtunutta, mutta voi lannistua ja uupua, jos ratkaisuyritykset epäonnistuvat. (Ruishalme & Saaristo 2007) Kriisit luokitellaan usein traumaattisiin, elämäntilanne- ja kehityskriiseihin. Ensimmäinen viittaa ennakoimattoman ja kontrolloimattoman tilanteen kohtaamiseen, ja siihen liittyy usein kuoleman tai muun vakavan vahingoittumisen uhka. Elämäntilannekriisi ymmärretään poikkeukselliseksi elämäntapahtumaksi, joka voi kohdata periaatteessa ketä tahansa, kuten esimerkiksi avioero. Kehityskriisi viittaa elämään kuuluviin erilaisiin vaiheisiin ja niiden herättämiin uhkiin sekä mahdollisuuksiin. Kehityskriisiksi voidaan kutsua esimerkiksi murrosikää. (Ollikainen 2009.) Kriisitilannetta ja -kokemuksia käsitellään usein yksilön tasolla, mutta kriisitilanne on harvemmin vain yhtä ihmistä koskettava tilanne. Kun esimerkiksi yksi perheenjäsen kohtaa järkyttävän asian, näkyy elämäntilanne usein koko perheen tasolla. Perheenjäsenet voivat reagoida tilanteeseen hyvinkin eri tavoin ja eri aikaan. Se, miten perhe uuteen tilanteeseen reagoi ja sopeutuu, on per- heen stressin ja resilienssin näkökulmasta ajateltu olevan riippuvainen siitä, miten perheen kyvyt vastaavat havaittuihin vaatimuksiin, ja minkälaisia merkityksiä tilanne saa (Patterson 2002). Perheen resilienssillä tarkoitetaan perheen kykyä pitää yllä tarpeenmukaista toimintakykyä (Goldenberg & Goldenberg 2013, 7). Jonkin tilanteen ylittäessä perheen kyvyn tasapainottaa sen kokemia vaatimuksia ja voimavaroja perheen mahdollisuudet erilaisista tehtävistään huolehtimiseen (esim. mahdollisuus tukea sen yksittäisten jäsenien kehitystä) voivat heikentyä (Patterson 2002). Erityisesti lasten kannalta perhe nousee tekijäksi, joka on tärkeää huomioida. Vaikea elämäntilanne saattaa näkyä esimerkiksi vanhemman rooliin liittyvinä haasteina, ongelmina läheisyydessä tai perheen kiinteydessä sekä roolien muutoksina tai hajaannuksena (Goff & Smith 2005). Perhe on myös voimavara ja suojaava tekijä, josta saa tukea, ja jonka kanssa voi yhdessä käydä asiaa läpi. Perheen toimintakykyä tukevat esimerkiksi yhtenäisyys ja joustavuus, avoin kommunikointi ja ongelmanratkaisutaidot (Walsh 1996). Perheen selviytymisen sekä auttamistyön näkökulmasta ratkaisevana voidaan nähdä, jaetaanko perheessä tunteita, ja miten niitä jaetaan. Miksi on hyvä tavata perhettä? Perheenjäsenet pyrkivät toimimaan niin, että tasapaino perheen elämässä säilyy. Tähän liittyvät esimerkiksi ennustettavuuden ja jatkuvuuden kokemusten säilyminen. Kriisitapahtumat voivat kuitenkin muuttaa oleellisesti tasapainoa ja perheenjäsenten tapaa olla vuorovaikutuksessa keskenään, jolloin yhteinen puhuminen on tilanteen normalisointia ja kokemusten haltuun ottamista. Puhumattomuus ja käsittelemättömät tunteet voivat näkyä erilaisina jumeina ja ehkäistä näin perheen sopeutumista uuteen tilanteeseen. Kun perheessä on vanhempia rasittavia huolia tai ongelmia, kärsii vanhemmuus ja elämä lasten kanssa. Tällöin lapsilla on kohonnut vaara mielenterveys-, päihde- ja kouluongelmille sekä sosiaaliselle syrjäytymiselle. Näissä vaikeissa elämäntilanteissa lasten hyvinvointia tuetaan tunnistamalla lapsen kehitystä suojaavat arkiset tekijät ja prosessit. (Solantaus 2014) 19 Perheterapia 1/2015 Perhepeili kriisityön menetelmänä Perheterapeutti Maurizio Andolfi (2013) on todennut tutkiessaan lasten alakuloisuutta ja perheen ylisukupolvisia traumoja, että lapset ja nuoret, joilla on vakavia psyykkisiä, ihmissuhteisiin liittyviä oireita tai varsinaisia psykiatrisia häiriöitä, ovat usein kasvaneet perheissä, joissa ongelmista ei ole puhuttu eikä niiden olemassaoloa ole tunnustettu. Edellisten sukupolvien ketjussa tapahtuneet käsittelemättömät kriisit (halveksunta, pettyminen, salailu, äkilliset menetykset, perhesiteiden katkeaminen ja väkivalta) kuormittavat nuorempien sukupolvien arkista perhe-elämää myös tänään (Andolfi 2013). Traumaattisten kokemusten yhteydessä ja sijaistraumatisoitumiseen liittyen on myös keskusteltu siitä, että pelkkä yksilökohtainen tuki voi jättää huomiotta sen, miten traumaattiset kokemukset voivat näkyä esimerkiksi parisuhteen tasolla. Tutkijat ovat esittäneet, että olisi hyödyllistä huomioida traumaattiset kokemukset myös systeemisestä näkökulmasta (Goff & Smith 2005). Suomessa tutkijat Sari Näre ja Jenni Kirves (2008) ovat tutkineet kriisien ylisukupolvisia vaikutuksia toimittamassaan kirjassa Ruma sota. He kirjoittavat, että 1900-luvulla käydyt sodat koskettivat lähes miljoonaa kasvuikäistä ja vaikuttavat jälkipolvissa tunneperintönä, josta on vaiettu. Sota-ajan tunneperintö näyttää tutulta myös laman jälkeisessä Suomessa, jota leimaa ylikorostunut tehokkuus ja muutoshakuisuus. Kuten sota-aikana, nykyajan lapsetkin ovat tottuneet yllättäviin muutoksiin, omillaan pärjäämiseen ja varhaiseen itsenäistymiseen (Näre & Kirves 2008). Perhepeilin selkeä fokus on tämän hetkisessä kriisissä ja siitä selviämisessä. Tarvittaessa perhe ohjataan laajemman ja pitempikestoisen avun pariin, esimerkiksi perheterapiaan. Yhteistoiminnallinen työskentelytapa Vaikeassa elämäntilanteessa olevan perheen tapaamista ohjaa kaksi keskeistä periaatetta: 1) kriisityössä keskitytään juuri sen hetkiseen kriisiin ja 2) systeemisen näkökulman periaatteen mukaisesti työntekijä toimii niin, että edistää perheenjäsenten välistä vuorovaikutusta. Kohdatessaan vaikeassa elämäntilanteessa olevan perheen on työntekijän asenne ja työote myötätuntoinen, läsnäoleva, kuunteleva ja perhettä Perheterapia 1/2015 kunnioittava. Yhteisen työskentelyn edellytys on riittävän hyvä yhteistyösuhde jokaisen perheenjäsenen kanssa, ja tästä on huolehdittava koko prosessin ajan. Työntekijän sitoutuminen prosessiin on keskeistä turvallisuuden ja vakauttamisen kannalta. Turvallinen perusta vahvistuu työntekijän tutkiessa yhdessä perheenjäsenten kanssa perheen elämään vaikuttavia tekijöitä niin, että kaikkien käsitys puheena olevasta asiasta tulee esille. Työntekijä on kiinnostunut kaikkien mielipiteistä, kysyy saman asian jokaiselta, pitää erilaiset näkökulmat mielessään ja sietää perheenjäsenten ristiriitaisiakin näkemyksiä samasta asiasta. Asioiden kiteyttämisen sijasta työntekijä on kiinnostunut erilaisista näkemyksistä eikä niinkään yhdestä oikeasta totuudesta. Työntekijän kunnioittava, yhdessä tutkiva ja yhteistoiminnallinen lähestymistapa, jossa työntekijä ja perheenjäsenet pyrkivät yhdessä ymmärtämään perheen tilannetta, vahvistaa perheen vastuunottoa toiminnastaan samalla vähentäen oman toiminnan puolustamista ja selittelyä. (Gysin-Maillard & Michel 2013) Työntekijä auttaa perhettä myös tutkimaan ja tarkastelemaan omaa toimintaansa sekä samalla korjaamaan sitä, mikä ei toimi. Syy-seuraussuhdetta kiinnostavampia ovat perheen vuorovaikutuksen kuviot ja niiden vaikutus kuhunkin alajärjestelmään ja perheen kokonaistoimintaan. Tavoitteena on perheen vuorovaikutuksen edistäminen Perheitä tavattaessa työntekijän tärkein tehtävä on perheenjäsenten välisen vuorovaikutuksen edistäminen. Tapaamisen polttopiste on kaikkia perheenjäseniä koskevien uusien mahdollisuuksien luomisessa ja luottamisessa kaikkien osallistujien panokseen ja luovuuteen. Tavattaessa vaikeassa elämäntilanteessa olevaa perhettä työntekijä ei ole kaiken tietäjä, vaan hänen on koko ajan lähdettävä ei-tietämisen asenteesta. Työntekijä on asiantuntija siinä, miten luoda tilaa perheenjäsenten väliselle vuoropuhelulle ja miten helpottaa vuoropuhelun prosessia. ”Monipuolinen kysymysten asettelu, tasapuolisuus, avoimuus ja kunnioittava asenne perhettä kohtaan luovat keskustelevaa ilmapiiriä. Työntekijän kunnioittava asenne perhettä kohtaan lisää kunnioitusta perheen sisällä. Samoin asioiden ja ongel- 20 Perhepeili kriisityön menetelmänä mien tarkastelu laaja-alaisesti, myös voimavarat huomioon ottaen, vähentää syntipukkiasetelmaa perheessä ja voimaannuttaa-” (Laukkanen 2011, 15.) sanoa X:lle…” ja tuo epäselvät oletukset yhteiseen keskusteluun. Tilanteen mukaisesti hän toimii tulkkina perheenjäsenten välillä (esim. ”Pekka, olenko oikeassa siinä, että halusit sanoa isällesi…”). Työntekijä tunnistaa, tekee näkyväksi ja mahdolliseksi sekä vahvistaa tunnepuhetta perheenjäsenten kesken. Työntekijän yhteenveto käydystä keskustelusta vahvistaa kuulluksi tulemisen tunnetta ja helpottaa kokonaiskäsityksen muodostamista tapahtumasta. Prosessin kuvaus Tavatessaan ensimmäistä kertaa vaikeassa elämäntilanteessa olevaa perhettä työntekijä luo yhteistyösuhteen jokaiseen perheenjäseneen erikseen ja perheeseen kokonaisuutena. Jokaisen perheenjäsenen kertoessa tarinaansa tapahtuneesta muodostuu työntekijälle ja perheelle riittävän yhtenäinen käsitys kriisiin liittyvistä tapahtumista, kriisin kulusta ja vaikutuksista ja muiden perheenjäsenten kokemuksista. Tähän kuulemiseen on varattava riittävästi aikaa niin, että jokainen saa kertoa kokemuksensa niin tarkasti kuin on tarpeen. Jokaisella perheenjäsenellä voi olla oma syynsä ja käsityksensä siitä, mihin apua tarvitaan – kaikki syyt ovat yhtä oikeita ja arvokkaita. Tämän ensimmäisen haastattelun perusteella työntekijä harkitsee työskentelyä jatkossa Perhepeilin avulla. Mikäli perheessä on joku, jonka on vaikea kuunnella toisia sillä hetkellä tai puhumisen tarve on suuri, on hyvä tavata perheenjäseniä yksin tai pienemmässä kokoonpanossa. Päädyttäessä tämän työskentelymenetelmän käyttöön työntekijä esittelee Perhepeilin kehän ja sen eri lohkot, kuvailee työskentelytavan sekä kertoo näkemyksensä Perhepeilin käytön hyödyllisyydestä juuri nyt. Tilanteen jäsentämistä helpottaa se, että jokaisella on oma Perhepeilin kehäkuvio käytettävissä. Oman toiminnan kuvaamisen lisäksi työntekijä kertoo odotuksista, joita tämä työskentely perheelle asettaa. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisäävät turvallisuutta. Perhe valitsee käsiteltävän aiheen eli lohkon Perhepeilin kehästä, ja tarvittaessa työntekijä helpottaa keskustelua valinnasta. Perheelle kerrotaan, että tutkittaessa yhtä lohkoa saadaan samalla tietoa myös muista lohkoista. Lohkot eivät ole erillisiä, eroteltavissa olevia alueita, vaan osa kokonaisuutta. Työntekijä johtaa keskustelua niin, että keskiössä on tämän hetkinen kriisi. Työntekijä auttaa perheenjäseniä ilmaisemaan asioita toisilleen kyllin selkeästi ja huolehtii siitä, että kysymyksen tehnyt saa vastauksen siltä, keneltä on kysynyt. Työntekijä tarkentaa esille tulleita asioita esimerkiksi kysymällä ”ymmärränkö oikein, että halusit Perhepeilin kehän osa-alueet ja niiden lohkot Perhepeilin kehä on jaettu kahteen osa-alueeseen ja nämä yhteensä kuuteen lohkoon (ks. kuvio 1). Kehässä on sovellettu Bentovimin & Bingley Millerin perhearviointimenetelmän toimintamallia (Bentovim & Bingley Miller 2007). Kuvio 1. Perhepeilin osa-alueet (mukaillen Bentovim ja Bingley Miller 2007) Miten arki sujuu nyt Miten arki sujuu nyt osa-alueessa (kuviossa oranssit alueet) korostuvat ne tehtävät ja vaatimukset, jotka ovat kaikille perheille jollakin tavalla 21 Perheterapia 1/2015 Perhepeili kriisityön menetelmänä yhteisiä, kuten lasten tarpeisiin vastaaminen, työn ja arjen yhteensovittaminen tai vaikkapa päivittäisten ruokailujen järjestäminen. Kehän osa-alue Miten arki sujuu nyt jakautuu kahteen lohkoon; miten arjen asioista sovitaan ja vanhemmuus. Arjen asioista sopiminen -lohkossa tutkitaan päivittäiseen toimintaan ja käytännön järjestelyihin vaikuttavia tekijöitä sekä kriisin niissä aiheuttamia muutoksia. Tässä yhteydessä tutkitaan yhdessä myös sitä, miten perhe on yleensä tai aiemmin muutoskohtiaan ratkaissut tai yrittänyt ratkaista sekä onnistumisen kokemuksia ja sitä, mitä on voitu oppia vastaavasti epäonnistumisesta. Työntekijä voi helpottaa ja edesauttaa perheenjäsenten välistä keskustelua tutkimalla yhdessä perheen kanssa sitä, miten arjen käytännönjärjestelyt sopivat kullekin perheenjäsenelle. Lapset kertovat usein mielellään käsityksensä ja tultuaan kuulluiksi ovat kiinnostuneita siitä, mitä vanhemmat asiasta sanovat. Riitojen hallinta on tärkeä osa jokaisen perheen elämää. Kriisi voi muuttaa totuttua ja tuttua tapaa käsitellä erimielisyyksiä. Perhe hoitaa riitansa kohtuullisen tehokkaasti silloin, kun riidat eivät häiritse elämää ja ne ratkaistaan useimmiten neuvottelemalla, luovin ratkaisuin tai kompromissein ja kun perheenjäsenet kykenevät hyväksymään, että välillä he ovat itse väärässä ja muut oikeassa. Ratkaisemattomina riidat voivat johtaa jumittumiseen ja väkivaltaan. Riidalla voi olla eri merkitys eri perheenjäsenille; toinen voi tehdä kaikkensa, ettei riitaa syntyisi ja toinen voi odottaa, että saisi sanoa asiansa isoin kirjaimin. Kun tutkitaan yhdessä sitä, ketkä ovat perheessä niin sanotusti parhaimmat tai sitkeimmät riitelijät ja ketkä rauhan ja sopusoinnun etsijöitä, perheenjäsenten itsetuntemus lisääntyy ja ymmärrys heistä perheenä vahvistuu. Vanhemmuus-lohkossa on keskeistä vanhempien kyky luoda ja ylläpitää lapsen kasvulle ja kehitykselle suotuisaa arkea ja arjen sujumista. Kriisin yhteydessä vanhemmat voivat kokea voimavaransa riittämättömiksi tai lasten tarpeisiin vastaamisen kovin vaativaksi. Kaikki lapset tarvitsevat kuitenkin huolehtivaa läsnäoloa ja turvallisia aikuisia. Samanlainen luonnollinen kiintymystarve aktivoituu myös aikuisilla kriisin yhteydessä. Vanhemmuutta ja lasten ja vanhempien välistä kiintymystä voi vahvistaa kysymällä jokaiselta, missä perhe on hänen mielestään hyvä? ”Mikä Perheterapia 1/2015 tekee tähän perheeseen kuulumisen mukavaksi?” -kysymys vapauttaa ilmapiiriä. Lasten toiveet ja odotukset vanhemmilta sekä vanhempien näkemys siitä, missä kukin lapsi on hyvä, luovat pohjaa hyvälle ja turvalliselle keskustelulle. Millaista on elää tässä perheessä nyt ”Millaista on elää tässä perheessä nyt” on toinen kehän osa-alue (kuviossa vihreät alueet). Sen neljä eri lohkoa käsittelevät puhumista ja kuuntelemista, tunteiden näyttämistä ja vastaanottamista perheessä, perheen jäsenten välisiä suhteita sekä tuen tarvetta yksin ja yhdessä. Tätä osa-aluetta voidaan kuvata ikään kuin perheen sormenjäljeksi, joka on joka perheellä erilainen ja omanlaisensa. Puhuminen ja kuunteleminen -lohko on perheen kommunikaation ydintä. Siksi yhdessä perheen kanssa tutkitaan sitä, kokevatko perheenjäsenet voivansa puhua riittävässä määrin itselleen tärkeistä asioista ja tulevatko he kuulluksi ja ymmärretyksi. Jokaisen yksilöllinen tapa reagoida kriisiin voi aiheuttaa hämmennystä ja muutoksia perheen tavassa puhua ja kuunnella toisiaan. Hiljaisesta voi tulla puhelias tai päinvastoin. Perheen sisällä voi syntyä käsitys, että kriisiin liittyvistä asioista puhuminen rasittaa tai tuo tuskaa toisille, ja tätä halutaan välttää. Puhumattomuus ja asioiden jakamisen puute synnyttää kuitenkin usein ennakkoluuloja ja tulkintoja toisesta ja tämän voinnista sekä loitontaa perheenjäseniä toisistaan. Kriisistä puhumisen tarve voi vaihdella suuresti perheenjäsenten välillä. Tieto siitä, että on tavallista, että kukin perheenjäsen reagoi omalla tavallaan epätavallisessa tilanteessa, lisää ymmärrystä ja vähentää epäluuloja kriisin vaikutuksista. Työntekijä voi kartoittaa perheen puhumisen ja kuuntelemisen ilmapiiriä kysymällä jokaisen käsitystä siitä, kuka on hyvä kuuntelija ja kuka on hyvä puhuja. Vanhempien tyytyväisyys tai yllättyneisyys näkyy lasten kertoessa kokemuksiaan siitä, milloin heitä kuullaan, tai toiveitaan siitä, minkä asian he toivoisivat vanhemman kuulevan. Puhumalla kriisin tapahtumista ihminen pyrkii kohti tilaa, jossa voi jatkaa normaalia toimintaansa ja kehitystään. Jos tämän ei anna tapahtua, seuraukset voivat olla vakavia. Ihminen voi jumittua murehtimaan menneitä ja niin sanotusti 22 Perhepeili kriisityön menetelmänä ”märehtii tapahtunutta” tullakseen eheämmäksi ja välttääkseen sairastumisen (Ollikainen 2009). Jokainen perhe kommunikoi keskenään omalla tavallaan ja työntekijän tulee kunnioittaa tätä. Työntekijä on asiantuntija siinä, miten luoda tilaa perheenjäsenten väliselle vuoropuhelulle ja miten helpottaa vuoropuhelun prosessia. Tunteet perheessä -lohkon suhteen on painotettava, että perheen tunne-elämä on monimutkainen ja herkkä osa-alue, joka koskettaa yksittäisten perheenjäsenten sisäistä tunne-elämää sekä tunteiden ilmaisua perheen sisällä. Jokaisella perheellä on omat tapansa ja sääntönsä tunteiden ilmaisun suhteen. Kun perheessä on suhteellisen turvallista ilmaista tunteitaan, tunneilmaisun luonne ja voimakkuus ovat asianmukaisia. Perheenjäsenet tunnistavat useimmiten toistensa tunteet ja vastaavat niihin asianmukaisesti. Vaikeuksista kertovat yliampuvat tunneilmaisut ja se, että sanalliset ja sanattomat viestit menevät sekaisin ja ovat ristiriidassa. Joitakin tunteita ei saateta ilmaista ollenkaan tai niitä saatetaan vähätellä tai torjua, kun toisenlaisten tunteiden ilmaisuun saatetaan taas kannustaa. Työntekijän pyytäessä perheenjäseniä kuvailemaan perheen ilmapiiriä ja mahdollisia kriisin aiheuttamia muutoksia, perheenjäsenten keskinäinen luottamus ja tieto siitä, miten muut ajattelevat, vahvistuvat. Lapset kertovat monesti koskettavasti omista tuntemuksistaan, ja usein aikuiset yllättyvät siitä, miten hyvin lapset tietävät vanhempien tunnetilat. Perhe voi aristella tunteista puhumista ja niiden tunnistamista. Helpompi puheenaihe voisi olla miten tunteet näkyvät muissa, ja miten omat tunteet näkyvät. ”Mistä näet, että isä on iloinen?”, ”Mistä äiti näkee, että olet surullinen?” Perheenjäsenten väliset suhteet -lohkossa on hyödyllistä arvioida, miten perhe koostuu useasta tiimistä, ja miten nämä tiimit toimivat vahvuuksineen ja vaikeuksineen yhdessä. Kahden vanhemman suhde voi olla tiimi, ja sisarukset muodostavat oman tiiminsä, jolla on omat pelisääntönsä. Perheessä tiimi on voinut muodostua myös jonkin harrastuksen tai yhteisen mielenkiinnon ympärille. Aiemmin hyvin toimineet tiimit ovat voineet muuttua kriisin vaikutuksesta. Kriisin myötä tiimissä tapahtuneiden muutosten merkitys on voinut kasvaa kohtuuttoman suureksi esimerkiksi yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen suhteen. Työntekijä voi helpottaa ja avustaa keskustelua tiimin merkityksestä ja muutoksista. Menetetyn tiimin sureminen voi tuoda toivoa ja mahdollisuuksia uusien tiimien syntymiselle sekä tyytyväisyyttä jo olemassa olevista tiimeistä. Tuen tarve yksin ja yhdessä -lohkossa tutkitaan sitä, missä määrin perheenjäsenet voivat tarpeen tullen lähestyä toisiaan tai etääntyä toisistaan sekä tulla toimeen keskenään luopumatta omasta toiminnastaan yksilöinä. Kyse on myös ihmisten välisistä rajoista: mitä kukin perheenjäsen haluaa, kuka on lähellä tai kuinka kaukana kenestäkin, minkälainen on perheen yhteenkuuluvuuden tunne, ja minkälainen raja perheellä on. Sukupolvien välinen raja on erityisen tärkeä, kun haluamme nähdä, miten lasten tarpeisiin vastataan. Työntekijä voi edesauttaa keskustelua siitä, missä määrin kukin voi toimia itsenäisesti ja missä määrin on kukin riippuvainen muiden mielipiteestä. Pohdinnan aiheena voivat olla muutokset omatoimisuudessa ja itsenäisyydessä sekä se, mikä vaikutus kriisillä on ollut, ja milloin on vastaavasti kyse esimerkiksi lapsen ja nuoren kasvuun liittyvistä tekijöistä. ”Kriisi aiheuttaa usein mielessä kaaoksen, joka pyrkii ulos hätäisenä ja epäloogisena puheryöppynä tai ”mielen tsunamina”, kuten eräs asiakas asiaa kuvasi.” Perhepeiliä on käytetty Suomen mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksessa Helsingissä syksyn 2013 ja kevään 2014 aikana kahdentoista pariskunnan kanssa. Seuraavaksi raportoidaan työntekijöiden ja parien kokemuksia ja havaintoja Perhepeilin käytöstä. SOS-kriisikeskukseen hakeutuvien asiakkaiden yleisimpänä yksittäisenä tulosyynä ovat parisuhteeseen liittyvät ongelmat (24 %). Vaikka parisuhteen ongelmat ovat yleisin syy hakea apua Kokemuksia perhepeilin käytöstä 23 Perheterapia 1/2015 Perhepeili kriisityön menetelmänä kriisikeskuksesta, tavataan pariskuntia ja varsinkin kokonaisia perheitä yllättävän vähän. Vuonna 2013 pariskuntien osuus kaikista asiakastapaamisista oli 5 % ja perheiden osuus 2 %. Syynä parien ja perheiden vähäiseen tapaamiseen voi olla se, että kriisityö on perinteisesti mielletty yksilötyömuodoksi, jossa käydään yksilökeskeisesti läpi kriisin vaiheita ja normalisoidaan reaktioita. Yksilöiden kanssa työskentelyyn tottuneilla työntekijöillä voi olla melkoinen kynnys kutsua puolisoita ja koko perhettä mukaan tapaamisiin, koska sellaisen työskentelyn on ajateltu vaativan perheterapeuttista erityisosaamista. Pariskuntien ja perheiden tapaamisten vähyyteen on voinut vaikuttaa myös asiakkaiden toive ”säästää” läheisiä jättämällä heidät työskentelyn ulkopuolelle. Asiakkaiden kokemus Perhepeilin mukaisesta työskentelytavasta on ollut myönteinen, erityisesti on pidetty siitä, että perheen elämää tarkastellaan monesta eri näkökulmasta. Työskentelyssä ei keskitytä vain raskaisiin ja toimimattomiin asioihin, vaan tutkitaan ja katsotaan yhdessä myös sitä, mikä toimii ja on hyvin. Tämä tapa työskennellä on omiaan vähentämään sekä huolta tulevasta että syyllisyyttä tapahtuneesta. Kun huoli ja syyllisyys vähenee, perheenjäsenet kykenevät tekemään muutoksia asioissa, joita kriisi on vaurioittanut. Tämä puolestaan auttaa perhettä pääsemään helpommin kriisin yli. Myönteinen suhtautuminen myös motivoi sekä sitouttaa työskentelemään yhdessä. Yhdessä tutkimisen asenne antaa työntekijälle varmuutta Työntekijän asenne on tutkijan ja yhteistyökumppanin asenne. Kun työntekijä tutkii yhdessä perheenjäsenten kanssa tilannetta, ei tarvitse ennalta tietää ratkaisuja asioihin. Työntekijä voi säilyttää ei-tietämisen asenteen ja antaa uteliaisuuden johdattaa asioiden tutkimista eteenpäin. Työntekijälle tämä asenne ja tehtävä antaa varmuutta kohdata perheitä. Työntekijä rakentaa myös yhteistyösuhteen kaikkiin perheenjäseniin ja nostaa erikseen kuuluville niitä ääniä ja sitä keskustelua, mikä muuten saattaisi jäädä kuulumatta tai kokonaan käymättä. Työntekijän ammattitaito on sitä, että hän avaa ja mahdollistaa keskustelun perheenjäsenten välillä ja huolehtii siitä, että kaikkien ääni saa tulla kuuluville. Perhepeili-menetelmän kanssa työntekijä ei ole kuitenkaan pari- eikä perheterapeutti, vaan kriisityöntekijä, joka etenee asioissa systemaattisesti pitäen kriisin, siihen johtaneiden tapahtumien ja perheen jäsenten kriisille antamat merkitykset mielessään. Lasten näkökulmat tarkemmin esiin Perhepeili antaa rakennetta keskusteluun Kriisitilanteessa ihmisen puhe rönsyilee ja ryöppyää usein. Keskusteleminen, toisten kuunteleminen ja heille tilan antaminen voi olla tavattoman vaikeaa. Kriisi aiheuttaa usein mielessä kaaoksen, joka pyrkii ulos hätäisenä ja epäloogisena puheryöppynä tai ”mielen tsunamina”, kuten eräs asiakas asiaa kuvasi. Tilannetta jäsentää, kun työntekijällä on olemassa selkeä struktuuri sen suhteen, miten hän aikoo viedä keskustelua eteenpäin. Kaaoksessa oleva asiakas voi yhdessä työntekijän kanssa katsoa Perhepeilin kaaviota ja palata helpommin takaisin käsiteltävään aiheeseen. Aiheen näkeminen helpottaa tilannetta myös silloin, kun käsiteltävä asia on niin vaikea, että asiakkaat mieluummin puhuisivat kaikesta muusta kuin kriisistä Perheterapia 1/2015 ja siihen johtaneista tapahtumista. Kriisityössä täytyy tietenkin olla tilaa monenlaiselle keskustelulle, eikä työntekijä voi aina tietää, mitä puhetta milloinkin tarvitaan. Perhepeili auttaa jäsentämään ja selkeyttämään keskustelua. Pilottikoulutuksessa olleiden työntekijöiden havainto oli, että Perhepeili tuo esille ja kuultavaksi lasten näkökulman. Lasten näkökulma tarkoittaa tässä lasten kokemusten erityisen huolellista kuuntelemista ja esille nostamista. Lapset kokevat asiat usein aivan eri tavalla kuin heidän vanhempansa. Lapset rakentavat asioiden merkitykset ja tulkinnat, ikä- ja kehitysasteesta riippuen, usein yllättävällä tavalla. Lasten tapa tarkastella asioita tapahtuu heidän itsensä kautta. Lapsi voi esimerkiksi pitää itseään syypäänä vanhempien avioeroon. Lapsi voi pitää itseään syyllisenä muihinkin perheen kriiseihin. Näiden syyllisyyksien ja tulkintojen purkaminen on tärkeää, jotta niistä ei aiheutuisi lapselle pitkäaikaisempaa ongelmaa, eivätkä ne alkaisi muokata lapsen käsitystä itsestään. 24 Perhepeili kriisityön menetelmänä Uudet näkökulmat luovat mahdollisuuksia Kriisissä olevien ihmisten kanssa keskusteltaessa on aika ajoin tarpeellista tarkastella asioita myös muista näkökulmista. Saattaa olla hyödyllistä katsoa asioita erilaisten roolien kautta ja laajentaa siten näkökulmaa. Perhepeilin avulla nostetaan esiin erilaisia rooleja ja autetaan ihmisiä tutkimaan omaa toimintaansa niiden kautta. Erään pariskunnan kohdalla vanhemmuuden roolien tutkiminen auttoi näkemään toisen uudenlaisessa valossa ja suhtautumaan kumppaniin myönteisemmin, jolloin parisuhdekriisi sai uudenlaisen perspektiivin ja mittasuhteet. Tämä vähensi kriisin syntyyn liittyviä voimakkaita häpeän ja syyllisyyden tunteita ja antoi mahdollisuuden käsitellä asiaa uudella tavalla ja avoimemmin. Pariskunta huomasi, että heidän parisuhteensa kriisi oli laajentunut koskemaan koko perhettä ja oli saanut siksi kohtuuttomat mittasuhteet. Uuden työskentelymenetelmän haasteita ja vahvuuksia Työntekijöiden palautteissa oli myös huoli siitä, viekö uuden työvälineen käytön opettelu huomion pois asiakkaista. Kriisityöntekijän ja asiakkaan / asiakkaiden välinen suhde on työskentelyn a ja o. Asiakkaiden tullessa puhumaan kriisistään tilanne on yleensä herkkä ja vaativa. Työntekijä rakentaa turvallisen ja luottavaisen ilmapiiri, jossa asiakkaat pystyvät puhumaan avoimesti. Mikään menetelmä ei voi olla jokaiseen tilanteeseen sopiva, vaan työntekijän on osattava nähdä, milloin Perhepeiliä kannattaa käyttää. On todettu, että tilanteissa, joissa puhetta on paljon ja se rönsyilee asiasta toiseen, ja kun perheenjäsenten on vaikea keskittyä yhteen aiheeseen tai teemaan kunnolla, voi Perhepeili-menetelmä auttaa tilannetta. Asiakkaiden on joskus helpompaa puhua sovitusta aiheesta, kun he voivat nähdä keskustelunaiheen edessään paperilla. Myös työntekijälle saattaa sellaisessa tilanteissa olla helpottavaa, että paperilla oleva malli toimii muistin apuna. Kriisityöntekijät ovat kokeneet Perhepeilin hyödylliseksi työskentelymenetelmäksi kriisissä olevien asiakasperheiden tapaamisessa. Perhepeiliä on käytetty myös yksittäisten asiakkaiden kohdal- la, kun on haluttu erityisesti nostaa esiin perheen näkökulma. Tämän asiakkaat ovat kokeneet hyväksi, sillä muiden perheenjäsenten selviytyminen askarruttaa monia, vaikka heidän osallisuuttaan kriisiin ei aluksi haluttaisi tai osattaisi nähdä. Erään koulutukseen osallistuneen kriisityöntekijän mielessä Perhepeilistä oli rakentunut sellainen sovellutus, että työntekijä piirtää perhepeilimallia edessään olevalle paperille yhdessä asiakkaan kanssa, jolloin mallin käytöstä tulee enemmän prosessinomainen. Tästäkin voi päätellä, että mallia voi soveltaa eri tilanteisiin eri tavoilla ja että ei ole olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa käyttää sitä. Lopuksi Suomen Mielenterveysseuran eri puolilla Suomea sijaitsevien kriisikeskusten kriisityöntekijöille suunnattu Perhepeilin koulutus on kolmiosainen sisältäen etukäteisluettavaa, lähiopetuspäivän ja käytännön työtä tukevan, puolen päivän mittaisen vahvistuskerran noin 1–2 kuukautta koulutuksen jälkeen. Lähiopetuspäivä sisältää teorialuennon lisäksi käytännön harjoituksia. Työmenetelmän kehittäminen ja kouluttaminen tehdään yhteistyönä Suomen mielenterveysseuran Kehittämisyksikkö Horisontin, SOS-kriisikeskuksen ja Koulutuskeskuksen kanssa. Menetelmä on Koulutuskeskuksen koulutustarjonnassa. Perhepeilin käyttöönotto on rohkaissut kriisityöntekijöitä kutsumaan perheitä mukaan tapaamisiin. Perheenjäsenten jakaessa kokemuksiaan kriisin vaikutuksista lisääntyy keskinäinen ymmärrys ja näin sopeutuminen uuteen tilanteeseen mahdollisesti helpottuu. Työmenetelmä on kehitetty kriisityön kontekstissa, mutta se on käyttökelpoinen muussakin perheterapeuttisessa työskentelyssä. Lähdeluettelo Aaltonen, J. (2006). Perheterapia psykoterapian muotona. Psykoterapia, 122, 722-729. Andolfi, M . (2013). Children unhappiness and long term family traumas. Creating Connection Conference 19.4.2013. Efteling, Alankomaat. 25 Perheterapia 1/2015 Perhepeili kriisityön menetelmänä Bentovim, A. & Bingley Miller, L. (2006). Perhearviointiopas. Perheen voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmä. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura . Flannery, R. & Everly, G. (2000). Crisis intervention: a review. International journal of emergency mental health, 2, 119-125. Goff, B. & Smith, D. (2005). Systemic traumatic stress: the couple adaptation to traumatic stress model. Journal of Family Therapy, 2, 145-157. Goldenberg, I. & Goldenberg, H. (2013). Family therapy. An overview. Belmont: Brooks/Cole. Gysin-Maillard A. & Michel K. (2013). Lyhytterapia itsemurhayrityksen jälkeen. ASSIP – Attempted Suicide Short Intervention Program. Käsikirja. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura / Painojussit Oy. Henriksson, M. & Lönnqvist, J. (1999). Psyykkiset kriisit, sopeutumishäiriöt ja stressireaktiot. Teoksessa J. Lönnqvist, M. Heikkinen, M. Henriksson, M. Marttunen & T. Partonen (toim.), Psykiatria (s. 249-277). Helsinki: Duodecim. Laukkanen, M. (2011). Perhearviointi – perheen voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmä. Perheterapia, 2, 5-16. Näre, S. & Kirves, J. toim. (2008). Ruma sota. Helsinki: Johnny Kniga. Ollikainen, T. (2009). Tuloksellinen kriisityö. Valtakunnallisen tutkimushankkeen esittely ja tuloksellisen kriisikeskustyön periaatteet. Avustustoiminnan raportteja 22. Raha-automaattiyhdistys. Patterson, J. M. (2002). Integrating family resilience and family stress theory. Journal of Marriage and Family, 64, 349-360. Ruishalme, O. & Saaristo, L. (2009). Elämä satuttaa. Kriisit ja niistä selviytyminen. Helsinki: Tammi. Solantaus, T. & Niemelä, M. (2014). Toimiva lapsi & perhe -työ. Palaset kohdalleen -seminaari 31.1.2014. Suomen Mielenterveysseura. Walsh, F. (1996). The concept of family resilience: crisis and challenge. Family Process, 35, 261–281. Perheterapia 1/2015 26 Perheterapia 1/15 Seuraava Perheterapia ilmestyy 22.5.2015. Voit lukea Perheterapia-lehden myös digitaalisena. Katso lisää mielenterveysseura.fi/perheterapia 27 Perheterapia 1/2015 Perheterapia 1/15 Agneta Storsjö VIDEOTALLENTEET PERHETERAPIAN APUVÄLINEENÄ Kirjoituksessa käsitellään videotallenteiden merkitystä psykoterapiassa. Katsaus kattaa historian, nykyhetken ja tulevaisuuden näkymät. Kirjoituksessa hahmotellaan samalla videotallenteiden hyöty- ja haittavaikutuksia terapiaprosessissa. Tarkastelukulmana on lähinnä perheterapeuttinen työskentely, erityisesti dialoginen perheterapia, joskin aiheen käsittely on sovitettavissa myös muuhun psykoterapeuttiseen työhön ja työnohjaukseen. Kirjoitus perustuu Erityistason voimavarakeskeisen perheterapiakoulutuksen opinnäytetyöhön Helsingin yliopistossa keväällä 2014. Avainsanat: videotallenteet, terapiasession muistiinpanot, sanaton viestintä, tietoturva Agneta Storsjö, lastentarhanopettaja, lastensuojelun sosiaaliohjaaja, ET-perheterapeutti [email protected] JOHDANTO Asiakastapaamisten videotallennus on ollut keskeisessä asemassa neljän viime vuoden aikana samanaikaisesti suorittamissani koulutuksissa Helsingin yliopiston Palmenian jatkokoulutuskeskuksessa, Taitoban tarjoamassa ratkaisukeskeisessä työnohjauskoulutuksessa ja Dialogicin tuottamassa voimavarakeskeisessä perheterapiakoulutuksessa. Minulla ei ole aiempaa kokemusta Perheterapia 1/2015 videotekniikasta, mutta etäkoulutuksen asiakastyö herätti suurta kiinnostusta videotekniikan käyttömahdollisuuksiin niin perheterapiassa kuin työnohjauksessakin. Ratkaisukeskeiset ja voimavarakeskeiset lähestymistavat eroavat toisistaan sekä erilaisen teoreettisen taustan että ”terapiamenetelmiensä” osalta, vaikka molemmat suuntaukset perustuvatkin yhteiseen perheterapian kehitysvaiheeseen 28 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä (Holm 2011a). Ratkaisukeskeisessä menetelmässä haetaan yksilöiden voimavaroja ja niiden kautta saavutettuja onnistumisia, kun taas voimavarakeskeinen tai dialoginen menetelmä kiinnittää enemmän huomiota ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen, joista haetaan voimavarat ongelmien ratkaisemiseksi (Holm 2014). Kuten jatkossa totean, asiakastapaamisten videotallennus tuottaa merkittävää hyötyä kummassakin koulukunnassa. Etenkin voimavarakeskeisen menetelmän intersubjektiivisuuden tarkkailussa videotallenteen kautta pystytään tekemään havaintoja, jotka jäävät terapeutilta helposti huomaamatta itse ryhmäsession aikana; yksilön tarkkailussa terapeutin omat aistit riittävät usein pidemmälle kuin kokonaisen ryhmän havainnoinnissa samanaikaisesti. Tämä on voimavarakeskeisen ja dialogisen perheterapiakoulutukseni opinnäytetyöhön perustuva artikkeli. Pyrin kuvaamaan videotallenteiden hyötyjä ja haittoja perheterapiassa, sekä heijastamaan käsiteltäviin asioihin omat kokemukseni koulutuksen aikaisessa asiakastyössäni. Videotekniikkaan syvennyn ”kansantajuisesti” vain siltä osin kuin käytettävällä tekniikalla on merkitystä videotallenteiden toteutuksessa. Koulutuksissani huomasin itsessäni ja kollegoissani suuriakin vaikeuksia toteuttaa videoiden tallentamiset ja niiden esittämiset jouhevasti ja tarkoituksenmukaisesti. Pyrin tässä artikkelissani esittämään ajatuksia ja ohjeistusta siitä, miten haasteet ovat voitettavissa. Artikkelini on melko tekniikkapainotteinen historian kuvauksia myöten. Tämä johtuu osittain siitä, että audiovisuaalisten tallenteiden käyttö psykoterapiassa on hyvin paljon sidoksissa käytettävän tekniikan tasoon ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Olen itse yllättynyt siitä, kuinka vähän otsikkoni aiheesta löytyi kattavaa kirjallista aineistoa kirjastoista tai internetistä. Näin ollen kokonaiskuvan muodostaminen on vaatinut tiedonpirstaleiden keräämistä hyvin monesta lähteestä, mikä myös ilmenee lähdeluettelon pituudesta. Teknisissä osioissa olen saanut arvokasta apua IT-asiantuntijana toimivalta aviomieheltäni Mikael Storsjöltä. Uuden videointijärjestelmän tekniseen kehitystyöhön on olennaisesti vaikuttanut myös hyvä ystäväni Islam Matsiev. HISTORIA: TÄSTÄ LÄHDETTIIN LIIKKEELLE Kuva 1. Parantava puhe Käsinkirjoitetut muistiinpanot ovat olleet käytössä terapiasessioiden sisällön taltioimisessa kautta aikojen, ellei itse session aikana niin ainakin jälkeenpäin suoritettuna. Tätä kuvaa esimerkiksi tuttu amerikkalainen klisee talking cure -terapiaistunnosta, jossa potilas makaa sohvalla ja terapeutti on muistiinpanojensa kimpussa. Ääninauhoitusten käytöstä psykoterapian opetuksessa ja sessioiden tarkkailussa on viitteitä jo vuodelta 1935, jolloin Yale Institute of Human Relations nauhoitti ja litteroi (vaan ei julkaissut) kokonaisen psykoterapiasession (Kirschenbaum 1989, 202). Varsinainen uranuurtaja terapioiden nauhoituksessa oli amerikkalainen psykoterapeutti Carl Rogers, joka julkaisi vuonna 1942 satakunta sessiota käsittävän psykoterapiaprosessin (Rogers 1942). Kuva 2. Fonografi 29 Perheterapia 1/2015 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä Rogers oli monessa psykoterapian uranuurtaja; dialogisen menetelmän perustotuuksia ilmenee jo hänen varhaisessa tuotannossaan, esimerkkinä sitaatti: ”Jos minun ei tarvitsisi osoittaa oma viisauttani ja oppimistani, olisi parempi luottaa asiakkaaseen suunnan valinnassa” (Rogers 1961, 12) Rogersin kehittämä laitteisto oli nykypäivän tekniikkaan nähden alkeellinen, työpainotteinen ja varmasti hyvin kallis. Hänen phonographic recording käsitti kaksi muovilevyä kaivertavaa fonografilaitetta. Viereisessä huoneessa istuvat sihteerit vaihtoivat levyt kolmen minuutin välein, sillä tämä oli levyjen tallennuskapasiteetti. Session äänitallenteet litteroitiin jälkeenpäin sanatarkasti puhtaaksikirjoitettuun muotoon. Tästä huolimatta uuden tekniikan edut nähtiin laajasti sekä terapiaprosesseissa että alan koulutuksessa. Rogers pystyi nauhoituksensa ja litterointien avulla mm. käynnistämään terapiaprosessien tieteellisen tutkimuksen: “Tallenteet ja litteroinnit mahdollistivat myös sen, että Rogers ja hänen opiskelijansa aloittivat psykoterapiaprosessin tieteellisen tutkimuksen – mikä oli tärkeää psykoterapian kannalta. Rogers pystyi esimerkiksi luokittelemaan terapeutin vastaukset niiden ohjaavuuden suhteen, laskemaan, kuinka usein terapeutti vastaa ja tarkastelemaan näitä suhteessa asiakkaan myöhemmin esittämiin näkemyksiin terapiasta. Hän sai monet terapeutit kokemaan olonsa epämiellyttäväksi, kun hän raportoi ohjailevien terapeuttien käyttävän 6 kertaa enemmän sanoja kuin ei-ohjailevat terapeutit” (Kirschenbaum 2004, 119). Terapiaprosessien nauhoittaminen oli luonteeltaan ja tavoitteiltaan kirjallisten muistiinpanojen viemistä uudelle, entistä tarkemmalle tasolle. Toki jo analoginen äänitallennus antoi mahdollisuuden arvioida ja luokitella puheen prosodiaa, esim. äänensävyjä ja tunteenpurkauksia, mutta Rogerskin siirtyi jo 1950-luvulla tekniikan kehittymisen myötä kinemaattisen eli liikkuvan kuvan käyttämiseen. Vanhan sanonnan mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ihmissilmä tarvitsee vähintään 16 kuvaa sekunnissa, ettei liike vaikuttaisi nykivältä; tätä taajuutta käytettiin aikoinaan mykkäelokuvissa, mutta nykypäivän elokuva tai video välittää 25-30 kuvaa sekunnissa (Thompson & Bordwell 1994). Kyse on toki liikkuvan kuvan illuusiosta, joka osoittaa näköaistimme epätäydellisen Perheterapia 1/2015 rekisteröintikyvyn. Minuutin pituinen videojakso sisältää täten noin 1800 kuvaa eli 1,8 miljoonaa sanaa yllä olevan sanonnan vertauskuvaa käyttäen. Raamatun sanoma olisi tällä laskentatavalla kiteytettävissä 25 sekunnin YouTube-videoon, Koraanin esittämiseen riittäisi 2-3 sekuntia. Terapiasessioiden videotallennukset ja näiden käyttö terapiakoulutuksessa valtasivat alaa 1960-luvun alusta alkaen, kun filmikamerat ja videonauhurit kaupallistuivat jopa kotikäyttöön (Abbas 2004). Digitaalinen tekniikka eli puolijohdetekniikalla valmistetut CCD-kennot kameroissa ilmestyivät 1980-luvulla. Tallennuksetkin siirtyivät digitaalisiksi, ja erilaisia kooltaan yhä pienempiä mutta kapasiteetiltaan yhä suurempia muistimedioita tuli markkinoille. Hintojen laskun sekä massatuotannon ja markkinoinnin myötä yhä parempi tekniikka tuli laajaan käyttöön harrastus- ja kotikäyttäjien keskuudessa. Psykoterapiaprosessien videotaltioinneissa voitiin puhua jo läpimurrosta 1990-luvun toisella puoliskolla. VIESTINNÄN MONITAHOISUUS Psykoterapiasessio on luonteeltaan kommunikointia eli viestintää terapeutin ja asiakkaan välillä. Psykoterapia voidaan määritellä psyykkisten ongelmien ja erilaisten elämän kriisivaiheiden hoitamiseksi keskustelun avulla yhteistyössä terapeutin kanssa. Etenkin perheterapiassa, jossa osallisia on vähintään kolme henkilöä, perheenjäsenten keskinäinen viestintä ja vuorovaikutus – tässä ja nyt – on etusijalla. Keskustelussa vuorovaikutteinen viesti välitetään osaksi puheella eli kieltä käyttäen ja osaksi ei-kielellisillä ilmaisuilla. Ihmiskielen synnystä löytyy monenlaisia teorioita. Todennäköisesti kieli syntyi jo yli 60 000 vuotta sitten esi-isiemme vielä asuessa Afrikassa – aikana, jolloin Pohjan perukoilla oli jääpeitettä, eikä tietoakaan maahanmuuttoa vastustavasta kantaväestöstä. Etelämpänä ihmiset pystyivät jo silloin puhumaan, laulamaan ja tanssimaan – kolme toisiinsa sidottua ilmaisuväylää, joiden avulla ihmiset saivat asiansa, tunteensa ja tarkoituksensa viestitettyä kanssaihmisilleen (Berg 2010). Monilla eläimillä elekieli on tärkein viestinnän keino; ihmisten sivilisaatiossa sanallinen ja kirjallinen viestintä voitti alaa. Antiikin Kreikassa opetettiin retoriikkaa eli 30 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä puhetaitoa oppina menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta. Puhe edusti järkeä ja rationaalista ajattelua, kun sen sijaan paljolti ele- kieleen perustuva karisma oli tunteen asia, jota ei voi pohjimmiltaan järjellä selittää, kuten sosiologi Max Weber ilmaisi asian (Takala 2013, 4). Kuva 3. Sanaton viestintä Viime aikoina on yhä enemmän kiinnitetty huomiota non-verbaaliseen viestintään eli viestintään, joka ei perustu sanojen sopimuksenvaraiseen sisällölliseen merkitykseen. Non-verbaalista eli sanatonta viestintää ovat esimerkiksi katseet, eleet, ilmeet, kosketukset, liikkeet ja vartalon asennot sekä myös äänensävyt, puheen nopeus ja puheen voimakkuus. Nämä välittävät tietoa viestinnän osapuolten välillä esimerkiksi puhujan mielentilasta ja asennoitumisesta. Sanaton viestintä voi olla luonteeltaan joko tahallista tai tiedostamatonta. Elekielen tieteellisellä tutkimuksella on vanhat perinteet – tämä oli jo Charles Darwinin tutkimuskohteena kirjassaan Tunteiden ilmeneminen ihmi- sissä ja eläimissä, joka oli maailman ensimmäisiä kirjoja, jossa käytettiin valokuvia havainnollistamaan kerrontaa (Darwin 1872). Darwin tutki runsaan parinkymmenen tunnetilan ilmenemistä lihastoiminnan kautta ihmisissä ja eläimissä. Eri lajien vertailussa havaittu samankaltaisuus viittaa lajien yhteyteen evoluution historiassa. Ihminen pystyy ilmaisemaan ja ymmärtämään peräti 250 000 erilaista kasvonilmettä (Pease 2004). Alan julkaisuissa kerrotaan usein, että sanaton kommunikaatio muodostaa 93 % ihmisen viestinnästä. Tähän suhdelukuun pitää suhtautua varauksella; se perustuu Albert Mehrabianin sinänsä laajaan tutkimukseen, jossa hän päätyi siihen, että 31 Perheterapia 1/2015 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä ”Kun terapeutin oma katse ja huomiokyky ovat kiinnittyneet henkilöön, jonka kanssa hän käy parhaillaan dialogia, ja hänen ajatuksen työstävät seuraavaa avointa jatkokysymystä, moni olennainen asia sessiossa saattaa jäädä huomaamatta.” 7 % viestistä välittyy sanoilla, 38 % äänteillä ja äänensävyillä sekä 55 % sanattomasti ilmeillä, eleillä, vartalon asennolla jne. (Mehrabian 1981). Täsmällisiin prosenttilukuihin takertumatta on syytä otaksua, että suhde kielellisen ja sanattoman viestinnän välillä muuttuu eri tilanteissa ja eroaa myös ihmisen luonteenpiirteen ja kulttuuriperinnän mukaan. Sanaton viestintä muodostaa kuitenkin varmasti kaikissa olosuhteissa valtaosan ihmisten viestinnästä ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta Tästä johtuen kirjallisilla muistiinpanoilla tai vaikkapa Rogersin äänitallenteilla ei pystytä rekisteröimään terapiasessioiden sisällöstä kuin pieni murto-osa. Hyvälaatuisessa videotallenteessa rekisteröityy olennaisesti suurempi osa viestinnästä asiakasperheen sisällä tai suhteessa terapeuttiin. Toinen näkökohta on ihmisen (tässä tapauksessa terapeutin) kyky rekisteröidä ja huomata kaikki, mitä tapahtuu perheterapia-sessiossa, jossa on läsnä kenties 4-5 henkilöä. Ihmisen terveen silmän näkökenttä on suunnilleen 180 astetta vaaka- ja pystysuuntaan, mutta fiksaatiopiste (ammattikielellä tarkan näön alue eli fovea) on huomattavasti pienempi, vain 2,7 astetta (Retina 2014; Ahola 2014). Kun terapeutin oma katse ja huomiokyky ovat kiinnittyneet henkilöön, jonka kanssa hän käy parhaillaan dialogia, ja hänen ajatuksen työstävät seuraavaa avointa jatkokysymystä, moni olennainen asia sessiossa saattaa jäädä huomaamatta. Tämä riski on ilmeinen etenkin kokemattoman terapeutin osalta. Tässä pari esimerkkiä: Psykoterapiakoulutuksen työohjausta varten esitin parisuhdeterapiasessiota, jota videon myötä kuvailin pääkohdiltaan työryhmässä. Olin hyvin Perheterapia 1/2015 hämmästynyt, kun kouluttajamme esitykseni jälkeen kyseli huomasinko, miten toisen miehen silmät kyyneltyivät eräässä kohdassa, missä hänen kumppaninsa kertoi omista tunteistaan. En ollut huomannut; vielä videota jälkeenpäin katsellessani oma huomioni suuntautui kumppanin puheenvuoroon. Hyvin olennainen osa asiakkaitteni vuorovaikutuksesta ja keskinäisestä kiintymyksen ja empatian osoituksesta oli mennyt minulta ohi! Tämän jälkeen opin katsomaan videoita laajemmalla perspektiivillä kuin itse session aikana. Huomasin, että joka kerta, kun katsoo samaa videota uudestaan, näkee ja oppii jotain, mikä edellisellä kerralla oli jäänyt huomaamatta. Kerran keskustelin lähikollegan kanssa eräästä perheterapiasessiosta. Mielenkiinnosta nauhoitin keskusteluamme. Huomasin, että oma kerrontani käsitteli asiakkaiden käyttäytymistä, ärtymystä ja aggressiivista elekieltä, äänensävyjä ja ajoittaista leppoisuutta. Kun tuoreeltani selostin session sisältöä, minulla oli päällimmäisenä mielessä juuri sanaton osuus asiakkaiden vuorovaikutuksesta. Kirjallisissa muistiinpanoissa olisin tuskin pystynyt merkitsemään muistiin kuin pienen osan session sisällöstä, edes siitä, mitä itse pidin tilanteessa tärkeimpänä. Tässä yhteydessä haluan painottaa, että vaikka psykoterapiasessioiden videotallenteiden hyödyt ja heikkoudet ovat samankaltaisia kaikissa terapiamuodoissa, niiden merkitys korostuu perheterapiassa, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti ihmisten välisiin suhteisiin ja myös ”present momentin” tarkasteluun (Holm 2014). Sanattomalla viestinnällä on tällöin suuri merkitys, koska dialoginen yhdessäolo on sekä sanallista että ruumiillista vuorovaikutusta. Kun dialogia käydään ulkoisen ja sisäisen ajatusmaailman kanssa, keskustelussa kaikki havainnot ja tunteet ovat yhtä arvokkaita ja oikeita. Hyvässä videotallenteessa dialoginen vuorovaikutus tallentuu palvelemaan myöhempää analyysia. VIDEOTALLENNUKSEN KÄYTTÖTARKOITUS Terapiasessioiden videotallennuksella on useita käyttötarkoituksia, joskin alan kirjallisuus kertoo toistaiseksi valtaosin videotallennusten merkityksestä terapeuttien koulutuksessa. Yhä enenevässä 32 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä määrin videotallenteita käytetään teknisenä apuvälineenä myös monessa muussa tarkoituksessa. Kirjallisuudessa viitataan erityisesti parisuhdeterapiaan. Kuva 4. Videokuvaaminen Terapeuttien koulutus Terapeuttien koulutuksessa videotallennuksia käytetään hyvin laajasti uusien opiskelijoiden osaamisen tarkkailuun, arviointiin ja pätevyyden kehittämiseen (Pelling & Renard 1999). Videotallennusten hyödyt koulutuksessa ovat ilmeiset; videot antavat terapiakoulutuksen työnohjaajille tarkkaa ja ”objektiivista” tietoa asiakkaista sekä asiakkaan ja terapeutin vuorovaikutuksesta terapiasessioissa. Myös Rogersin yllä selostettuja äänitallenteita käytettiin ensisijaisesti koulutustarkoitukseen. Audiovisuaalisten apuvälineiden käytölle psykoterapiassa muodostui tietty teoreettinen perusta Yhdysvalloissa 1970-luvun lopussa kehitetyn Interpersonal Process Recall eli IPR-menetelmän myötä (Kagan 1978). Luonteeltaan IPR-menetelmä on nippu ohjeita tai strategia siitä, miten videotallennuksia tulisi käyttää terapeuttien koulutuksessa. Kaganin perusajatuksena on huomio siitä, että ihmisen valikoiva havainnointi on terapeuttisten pyrkimysten esteenä enemmän kuin mikään muu tekijä, eli ”näemme, minkä haluamme nähdä ja kuulemme, minkä haluamme kuulla” (Cashwell 1994). Ihmiset tarvitsevat toisiaan, mutta myös pelkäävät toisiaan, mikä johtuu paljolti perimmäisistä kokemuksista pienenä olemisesta isojen joukossa. Tästä takia ihmiset hakevat psykologisesti ”turvallista” etäisyyttä toisistaan, ja sen seurauksena ihmiset käyttäytyvät usein ”diplomaattisesti”. Kagan (1978) uskoo, että terapeuttien diplomaattinen käyttäytyminen ilmenee kahdella tavalla: teeskennellään kliinistä naiiviutta ja seulotaan asiakkaan kerrontaa. Kun terapeutti ei halua tai uskalla syventyä asiakkaaseen, hän käyttäytyy ikään kuin ei ymmärtäisi asiakkaan viestintää. Asiakkaiden viestien tiedostamaton seulonta perustuu taas usein kokemattomien terapeuttien aikapulaan, kun syvennytään samanaikaisesti omiin ajatuksiin ja keskustelun seuraavaan vaiheeseen. Lopputuloksena on tilanne, jossa terapeutti ei huomioi asiakkaan viestejä, jotka ovat ilmeisiä ohjaajalle; terapiasession sisällöstä olennainen osa jää huomaamatta sekä terapeutilta että asiakkaalta. IPR-menetelmä on luotu auttamaan terapeuttia tiedostamaan paremmin asiakkaan ja terapeutin dynaamisen suhteen. IPR-menetelmässä käydään terapiasessio läpi työnohjaajan/ kouluttajan kanssa videotallennetta katsomalla ympäristössä, joka on kannustava ja uhkista vapaa. IPR-menetelmä ohjeistaa terapiasession läpikäynnin yhteistoiminnassa ohjaajan kanssa systematiikalla, joka avaa terapiasession sisällön tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Videoon tutustutaan ennen ohjaussessiota, ohjaaja ja/tai koulutettava valitsee tärkeäksi katsomiaan kohtia etukäteen, mieluiten intersubjektiivisesti painottuvia osia, ja ohjaaja tai terapeutti pysäyttää nauhoituksen sopivissa kohdissa. Kysytään avoimia kysymyksiä, joissa tärkeintä on keskittyä terapeutin ja asiakkaan ajatuksiin ja tunteisiin terapiasession aikana. Olennaista ohjaussession onnistumiselle on myös se, että ohjaajalla ei ole ”opettajamainen” ote, vaan ohjaajan haluamiin lopputuloksiin ja toteamuksiin päästään keskustelun myötä. Esimerkiksi omaan perheterapiakoulutukseeni kuului psykoterapian työnohjausta pienryhmissä, joissa käsiteltiin opiskelijoiden omaa psykoterapeuttista asiakastyötä. Kuusihenkisen pienryhmän jäsenet esittivät näissä ohjausistunnoissa kukin vuorollaan 7-8 omien terapiasessioidensa videota. Nämä työnohjaukset asiakastöineen olivat hyvin olennainen osa koulutusta. Työnohjaajat eivät ehkä käyttäneet juuri IPR-menetelmää, mutta ainakin käytännössä jotain vastaavaa systemaattista ja dialogista menettelyä. 33 Perheterapia 1/2015 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä Omalta osaltani pidin psykoterapian työnohjausta erittäin hyödyllisenä kokemuksena oman oppimiseni kannalta. Omien terapiasessioiden sisältö virheineen ja onnistumisineen avautuivat merkittävässä määrin näissä työnohjauksissa. Samalla saattoi oppia hyvin paljon opiskelijakollegojen videoista. on usein käytössä video playback eli videotallennetta katsotaan ja analysoidaan yhdessä asiakkaan kanssa. Albert (1996) toteaa, että eritoten parisuhdeterapiassa on saatu myönteisiä tuloksia videotallenteiden käytöstä. Yhtenä videotallenteiden hyödyistä mainitaan terapian tehostuminen ja lyhentyminen. Psykoterapeutin työnohjaus ja vertaistuki Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira myöntää oikeuden käyttää psykoterapeutin ammattinimikettä. Tämän jälkeen ammattinimikkeen käyttäjän osaamisen ylläpitoa ei tarkasteta. Käytäntö poikkeaa tältä osin esim. lentolupakirjan uusimista ja voimassaolon jatkamista koskevista säännöistä. Ammattipätevyyden ylläpitäminen edellyttää toki jatkokoulutusta. Työnohjaus koetaan erittäin tärkeäksi oman psykoterapeuttisen työn tukena ja kehityksen lähteenä. KELA:n hyväksymille psykoterapeuttilistoille pääsyn vaatimukset ovat (KELA 2012, 2): ”Terapeutilla on oltava työnohjaus järjestettynä siinä vaiheessa, kun hän hakee Kelan kuntoutuspsykoterapian palveluntuottajaksi. Työnohjaajan antamasta selvityksestä tulee ilmetä, että työnohjaus jatkuu säännöllisesti. Asiantuntijoiden näkemyksen mukaan työnohjauksen tarve vaihtelee toteutuen käytännössä kerran 1–2 kuukauden aikana.” Suomesta löytyy useita yrityksiä, jotka tarjoavat työnohjausta psykoterapeuteille. En ole löytänyt viitteitä siitä, että tässä työnohjauksessa tai vertaistuessa vielä käytettäisiin paljonkaan videotallenteiden suomia mahdollisuuksia. Hyötynäkökohdat huomioon ottaen voidaan olettaa, että psykoterapeuttien työnohjauksessa videotallenteet tulevat vastaisuudessa käyttöön. Videotallenne antaa objektiivista pohjaa terapiaprosessin arvioimiseksi ja helpottaa siten terapeuttien keskinäistä konsultointia (McCullough 2009). Asiakastyö Videotallenteita on käytetty koulutuksen ohella yksilö-, ryhmä-, perhe- ja parisuhdeterapiassa ainakin 1960-luvulta lähtien (Alpert 1996). Tällöin Perheterapia 1/2015 Kuva 5. Pariterapiasessio Amerikkalainen psykoanalyytikko ja terapeutti Ian Alger mainitaan usein videotallennusten pioneeriksi parisuhde- ja perheterapiassa (Carey 2009). Alger toimi alun alkaen psykoanalyytikkona, mutta hän teki mittavan osan työurastaan perheterapian alalla. Hänen mielenkiintonsa videotekniikkaan perustui oivallukseen sanattoman viestinnän merkityksestä perheen sisällä ja myös terapeutin ja asiakkaan välillä (Alger 2001). Myös tunnetun amerikkalaisen parisuhdeterapeutin John Gottmanin menetelmässä, Gottman Method of Couple’s Therapy, terapiasessioiden videotallenteet ovat keskeinen työkalu (Abraham 2010). Gottmanin menetelmässä syvennytään puolisoiden keskinäiseen kommunikaatioon. Runoilijan sanoin ”sanat eivät riitä kertomaan”, joten apuvälineeksi otetaan videotallenne, jonka avulla ilmenee myös sanaton viestintä. Videotallenne ei ole ainoastaan terapeutin muistiinpanoväline, vaan videoita katsotaan ja analysoidaan myös yhdessä asiakkaiden kanssa. Gottman ja kumppanit ovat kehittäneet menetelmän Specific Affect Coding System (SPAFF) vuorovaikutustilanteen luokittelemiseksi videotal- 34 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä lenteesta. SPAFF kehitettiin avioparien vuorovaikutuksen koodaamiseen, mutta sitä on sovellettu mm. vanhempien ja lapsen vuorovaikutuksen tutkimisessa. Vuosien varrella SPAFF-koodisto on kehittynyt, ja viimeisimmän version kehitystyötä on kuvattu Gottmanin julkaisemassa kirjassa The Mathematics of Marriage: Dynamic Nonlinear Models (Gottman 2002). SPAFF-järjestelmässä kiinnitetään huomiota keskustelevien parien puheen sisältöön ja äänenpainoon sekä kasvonilmeisiin ja muuhun ei-sanalliseen viestintään. Kasvonilmeiden havainnoimisen pohjalla on Paul Ekmanin kehittämä FACS-järjestelmä (Facial Action Coding System) (Ekman & Friesman 1978; Wikipedia 2005-2014a). Menetelmän perusasetelman mukaan avioparille annetaan keskusteltavaksi jokin ristiriitoja herättävä aihe, esimerkiksi lastenkasvatus tai rahankäyttö. Pari saa keskustella 15 minuutin ajan samalla, kun heitä kuvataan videokameroilla, ja mahdollisesti myös psykofysiologista aktiviteettia mitataan keskustelun yhteydessä. miö, joka on maailman eniten käytettyjä ikoneita. Tunnetilojen mikrohetkien havainnointi on tärkeää perheterapiassa. Esimerkiksi hymyn merkitys terapian aikana on osoittautunut hyvin merkitykselliseksi; hymy voi laukaista vaikeitakin tunnetiloja. Havainnoinnin kannalta videotallenteet antavat informaatiota mikrohetkistä. Asiakkaat reagoivat usein enemmän siihen, miten terapeutti sanoo asiansa, kuin mitä terapeutti itse asiasta sanoo. Kyse on sekä prosodiasta että elekielestä. Perheterapia voi parhaimmillaan kuvata rytmisenä, ruumiillisena dialogitanssina (Holm & Seikkula 2013). FACS-menetelmä ei rajoitu hymyn rekisteröimiseen, vaan erilaisia elekielen ilmaisuja on jopa useita satoja, joiden rekisteröinti pystytään toteuttamaan tietokoneella hyvälaatuisesta videosta (Wikipedia 2005-2014a). SPAFF-menetelmää on käytetty myös Suomessa esimerkiksi Helsingin Kauppakorkeakoulussa psykoterapeutti Mikael Saarisen johtamassa tutkimushankkeessa tunneosaamisen yhteydestä menestykselliseen johtamiseen (Salminen ym. 2010). Psykoterapeutin oma käyttö Kuva 6. Smiley FACS-menetelmässä kasvojen eri lihasten osallistuminen ilmeeseen on merkityksellinen; kasvon lihasten toiminta on ilmeiden koodaamisen perustana. Hymyn aikaansaa sekä poskipään lihakset, musculus zygomaticus major, että silmän kehälihas, musculus orbicularis oculi. Todellisen ja teennäisen hymyn pystyy erottamaan siitä, että poskipään lihasten toiminta on usein tietoisesti ohjattu toiminto, mutta silmän kehälihasta ohjaa tahaton toiminto. Näin ollen aito tai todellinen hymy ulottuu silmiin saakka (Pease 2004). Kyse on ihmisen geeniperintöön sisältyvästä toiminnosta; vauva osaa hymyillä jo 6 viikon iässä, ja nelikuinen osaa nauraa ääneen. Lapsi oppii nopeasti, että hymy viestii sosiaalisen kanssakäymisen halusta, siinä missä itku ja kirkuminen viestittävät huomion tarpeesta. Hymyn merkityksestä kielii myös nk. hy- Oman muistinsa varassa toimiminen voi käydä ylivoimaiseksi, etenkin psykoterapeutille, jolla on useita asiakkaita ja pitkiä asiakassuhteita. Vaikka uskommekin present moment –lähestymistapaan, kaikki tapahtuu tässä ja nyt sekä vain kerran (Holm 2011b, 10), historialla ja aiemmilla terapiasessioilla on merkityksensä nykytilanteen arvioinnissa. Jonkinlaista muistiinpanovälinettä ja tekniikkaa sekä arkistointia on käytettävä. Ellei tyydy hajanaisiin lehtiömerkintöihin tai rakenna tietokonepohjaista päivitettävää asiakasrekisteriä, asiakastapaamisten videotallennus tarjoaa mielestäni oivan vaihtoehdon. Videotallenteiden käytössä puuttuvat tai puutteelliset hakutoiminnot muodostavat ongelman; jos tänään tiedän haluavani palata viime kevään aikana käydyn keskustelun analysointiin, oikean videopätkän löytämiseen kuluva aika saattaa muodostua ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi. Videoille pitää rakentaa arkistointijärjestelmä, sanahakujärjestelmä ja ”kirjainmerkkejä”; tästä enemmän jäljempänä olevassa osioissa videotekniikan tulevaisuudennäkymistä. 35 Perheterapia 1/2015 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä Psykoterapiasessioiden videotallenteista on arkistoinnin ohella muutakin hyötyä. Tarkastelemalla videotallennusta session jälkeen huomaa asioita, jotka jäivät istunnossa huomaamatta. Näin voi valmistautua paremmin seuraavaan sessioon. Tämä korostuu perheterapiaistunnossa, jossa on monta läsnäolijaa ja useita samanaikaisia vuorovaikutussuhteita. Videoiden katseleminen jälkeenpäin on myös omiaan parantamaan psykoterapeutin omaa ammattiosaamista. Usein videon katseleminen välittää erilaisen kuvan tapahtumasta kuin oma muistikuva, jossa on aina aineksena tiedon seulonta oman persoonallisuutensa lävitse. Terapiasession videotallenne pitäisi aina sisältää myös terapeutin oman kuvan ele- ja ruumiinkielineen. Itse olen useasti hämmästellyt omaa ammattitaidotonta, virheellistä ja jopa vahingollista elekieltäni istunnon aikana; asia on valjennut vasta videota analysoitaessa. Video antaa mahdollisuuden tutustua itseensä ja toimintaansa objektiivisesti. Omassa psykoterapiakoulutuksessani asiakastyöskentelyn videotallennus on ollut osana koulutusohjelmaa. Kuvittelen, että tulevassa ammatinharjoittamisessa siihen liittyvine työnohjauksineen on paljonkin hyötyä keskustella työnohjaajan kanssa videolle tallennettujen asiakastapaamisten pohjalta. Muutoin työnohjaajani jää minun oman subjektiivisen ja verbaalisesti esitetyn mielikuvani varaan ohjausta annettaessa, mikä todennäköisesti heikentää työnohjauksesta saatavaa hyötyä. VIDEOTALLENTAMISEN VAARATEKIJÄT Psykoterapiasessioiden vaaroja ja haittoja sekä terapeutin että asiakkaan näkökulmasta on käsitelty melko laajasti etenkin amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Seuraavassa käsittelen muutamia ydinkohtia. Kuva 7. No video Perheterapia 1/2015 Asiakkaan suostuminen videotallennukseen Usein pelätään, ettei asiakas suostu session videotallennukseen. Monen asiakkaan epämukava olo ja alun vaivautuneisuus videotallennusta kohtaan voi perustua erilaisiin tekijöihin, jotka liittyvät pääosin asiakkaan kokemaan haavoittuvuuteensa tilanteessa, kuten Alpert (1996) toteaa: • terapeutti koetaan etäiseksi henkilöksi, johon ei ole syntynyt vielä tuttavallista suhdetta; • kuvitelmia videon tulosta julkisuuteen; • pelko siitä, että videoon tallentuu kiusallista tai jopa laittomuudesta kertovaa aineistoa; • aiempia omakohtaisia kokemuksia petetystä luottamuksesta; • perimmäinen epäluottamus tai viha asiantuntijoita ja/tai auktoriteettia omaavia henkilöitä kohtaan; • tunne siitä, että terapiasessiossa on läsnä ulkopuolinen taho. Videotallennus unohtuu kuitenkin yleensä hyvin nopeasti, kun asiakas syventyy terapeuttiseen prosessiin. Samoin asiakkaiden ja terapeuttien ennakkoluulot hälvenevät prosessin edistyessä, kun he huomaavat videotallenteista saatavan hyödyn. Esimerkiksi Brown, Moller ja RamseyWade (2013) raportoivat, että tutkimukseen osallistuneilla asiakkailla oli jälkeenpäin päällimmäisenä tunteena, että ”videolaitteet unohtuivat hyvin nopeasti”. Toki löytyy myös kirjoituksia ja tutkimustuloksia, jotka pitävät videotallennusta esteenä tehokkaalle psykoterapeuttiselle prosessille. Eräs perustelu rakentuu asiakkaan taipuvaisuuteen pyrkiä antamaan itsestään myönteisemmän kuvan, kun terapiasessio tallennetaan videolle tai ääninauhalle (Roberts & Renzaglia 1965). Kuten Brown ym. (2013) yllä mainitussa tutkimuksessaan toteavat, useimmat terapiasessioiden tallentamiseen kielteisesti suhtautuvat tutkimukset on tehty vuosina 1950–80. Voitaneen olettaa, että käytettävän tekniikan tultua yhä arkipäiväisemmäksi ilmiöksi myös asiakkaiden pelonsekainen suhtautuminen siihen on yleisellä tasolla taantunut. Monet tutkimukset osoittavat, että videotallennusten rajoittunut käyttäminen psykoterapiasessiossa perustuukin terapeutin omaan vastahakoisuuteen eikä niinkään asiakkaan pelkoon (Aveline 36 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä 1992; Alpert 1996, 93-94). Olen oman työnohjaajaja psykoterapiakoulutukseni aikana nauhoittanut noin 550 tuntia asiakassessioita, joissa asiakkaita yli 50. Paria poikkeusta lukuun ottamatta asiakkaat ovat suhtautuneet joko myönteisesti tai neutraalisti videotallennukseen. Asiakkaille pitää esittää perusteellisesti videotallennuksen tarkoitus, selostaa vaitiolovelvollisuutta ja painottaa, että videotallennus voidaan lopettaa heti, kun asiakas näin toivoo. Videot myös tuhotaan hänen pyynnöstään, jos hän myöhemmin tulee toisiin ajatuksiin. Ensimmäisen tapaamisen aikana olemme käyneet tämän asian läpi ja allekirjoittaneet videotallennussuostumuksen. Tämän jälkeen ei ole ollut juuri tarvetta palata asiaan, eivätkä asiakkaat sessioiden aikana huomaa kameran läsnäoloa. Videotallennuksia jälkeenpäin analysoitaessa näkee hyvin harvoin asiakkaan katseen suuntautuvan kameraa kohti. Videotallennus terapiasession häiriötekijänä Terapiatilan tarkoituksenmukaisesta sisustuksesta löytyy niin mielipiteitä kuin tutkittuakin tietoa. Laajat tutkimukset vastaanottohuoneen sisustuksesta osoittavat, että pehmeys, personointi ja järjestys tuottavat hyviä käsityksiä terapeutin kokemuksesta, ammattitaidosta, luotettavuudesta ja sosiaalisesta houkuttelevuudesta (Nasar & Devlin 2011). Markku Sutelan (2012) mielestä terapiahuoneen pitää olla turvallisesti ja siististi sisustettu, huonekaluja vain tarpeellinen määrä ja järjestetty tavalla, joka mahdollistaa elekielen seuraamisen; valaistuksen on parempi olla himmeä kuin kirkas. Psykoterapiassa hyvän keskusteluilmapiirin luominen on keskeisessä asemassa. Tärkeitä rakenneosia ovat käytettävissä olevan ajan riittävyys ja kiireettömyyden tunne, mikä antaa tilaa sekä sisäisen että ulkoisen dialogin syntyyn. Yhtä tärkeää on turvallisen keskustelutilan rakentaminen; turvallisessa ilmapiirissä voi ottaa esiin vaikeiksi kokemiaan asioita (Pääkkö 2004). Videokamerat saattavat häiritä pyrkimystä rauhalliseen, harmoniseen ja turhia ulkoisia virikkeitä välttävään ympäristöön. Terapiatilassa oleva nauhoittava videokamera saattaa myös antaa asiakkaalle tunteen ulkopuolisen tahon läsnäolosta. Jos kameran läsnäolo vaikuttaa asiakkaiden (ja terapeutin) käyttäytymiseen, kamerasta syntyy terapeuttisen prosessin häiriö. Maamme oikeusistuimissakin pyydetään kamerat poistumaan ennen käsittelyä; syynä ei ole avoimuuden pelko, vaan huoli siitä, että osalliset ja todistajat eivät puhuisi oikeudelle vaan kamerayleisölle. Samankaltainen vaara on myös terapiaistunnoissa. Näitä vaaroja ehkä liioitellaan. Silmiinpistävää on kriittisten näkökulmien esiintyminen enemmän aikaisemmassa tutkimuksessa kuin myöhemmässä. Olisikohan syynä se, että vanhan ajan nauhoituslaitteet olivat kammottavan kokoisia ja tällä tavoin enemmän ”läsnä” terapiasessiossa? Toinen peruste voi olla ihmisten toiminta- ja esineympäristön muuttuminen. Nuoremmat sukupolvet ovat tottuneet videotallennuksiin ja YouTubeen tavalla, joka on vierasta vanhemmalle sukupolvelle. Muistan vielä ajan, jolloin oman äänen kuuleminen nauhoitettuna oli outo kokemus. Ihminen, joka on jo nuoresta pitäen kantanut audiovisuaalista videolaitetta (älypuhelinta) taskussaan, tuskin kokee samaa tunnetta. Yllä mainituissa Nasarin tutkimuksessa (Nasar & Devlin 2011) ja Sutelan (2012) luennossa mainitaan hyvän terapiatilan ominaisuuksista, että himmennetyllä valaistuksella on osoitettu olevan myönteisempi vaikutus terapiasessioon kuin kirkkaalla valaistuksella. TV-studion hyvin tarkat lähetykset saadaan aikaiseksi monilla liikutettavilla ja zoomaavilla kameroilla studiossa, joka on niin kirkkaasti valaistu, että osallistujat käyvät meikkaaja-maskeerajan kautta puuteroitumassa, jotta ihonväri näyttäisi luonnolliselta. Tällainen ei tietenkään käy päinsä terapiasessiossa, jossa monesta käytännön syystä joudutaan tinkimään videotallennuksen laadusta. Etenkin videon valotus on ongelmallista himmeästä valaistuksesta johtuen. Valaistuksen lisääminen videotallennuksesta johtuvista syistä ei käy juuri päinsä, joten videokameralta vaaditaan hyvää herkkyyttä alivalotuksen välttämiseksi. ”YouTube –syndrooma” Perheterapiassa käy perheitä, joilla on erilaisia ongelmia. Tilanne saattaa johtaa avioeroon ja perheyhteisön rikkoutumiseen. Useimmille avioero on hyvin raskas prosessi, johon liittyy monenlaista negatiivista ja aggressiivista tunnetilaa. 37 Perheterapia 1/2015 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä MAHDOLLISUUKSIA JA HAASTEITA Tietoturvaan liittyvät haasteet Kuva 8. Watch us on YouTube Holm (2012) ei suosittele terapiasession jakamista asiakkaille, koska siitä voi koitua monenlaisia ongelmia; riitatilanteessa editoitu video voi löytää tiensä YouTubeen, eikä ole terapeutinkaan etu, että jokin video terapiasession osasta tulee julkiseen jakoon, sillä hyväkin psykoterapeutti tekee virheitä, ja terapeutin omassa keskittymisessä saattaa esiintyä herpaantumista. Tähän voi vielä lisätä kauhukuvan, jossa luottamuksellisen keskustelun videotallenne olisi todistusaineistona jossakin riitaisessa avioero-oikeudenkäynnissä. Toisaalta on paljon viitteitä siitä, että asiakkaan tutustuminen videotallenteeseen voi olla eduksi terapiaprosessille. Algersin ja Gottmanin menetelmissä videotallennus on olennainen osa terapeuttista prosessia, ja asiakkaiden tutustuminen videoihin katsotaan olevan avuksi asiakkaalle oman käyttäytymisensä ymmärtämisessä. Juuri YouTube-syndrooman ehkäisemiseksi Gottmanin menetelmän videotallennussitoumuksessa on rajoitus, jonka mukaan asiakkailla on aina oikeus katsoa nahoituksia uudelleen, ja nauhoitukset säilytetään aina terapeutin työskentelytiloissa (Pratt 2014). Mikäli asiakkaalle annetaan jollekin muistimedialle tallennettu kopio terapiaistunnossa, kaikki kontrolli videotallenteen leviämisestä, tahallisesti tai tahattomasti, häviää. Mikäli pääsy videon katselemiseen järjestetään nk. pilvipalveluiden kautta, terapeutilla on ajallisesti ja teknisesti kohtalaisen hyvät mahdollisuudet estää videon joutumista vääriin käsiin. Ratkaisumallia tällaiseen käytäntöön hahmotellaan jäljempänä. Psykoterapeutin vaitiolovelvollisuus on lakisääteinen (Eduskunta 1994; Valvira 2015a). Suojaamattoman terapeutti-nimikkeen käyttäjän vaitiolovelvollisuus on heikompi; tätä voidaan verrata lakimiehen ja asianajajan väliseen eroon. Lakimies on kuka tahansa itseään lainoppineena pitävä henkilö, asianajaja on Asianajajaliiton hyväksymä jäsen, ja jäsenyys antaa sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Tietoturvallisuuden järjestäminen on implisiittinen seuraus näistä velvollisuuksista; tietoturvan laiminlyönti saattaa johtaa salassapito- ja vaitiolovelvollisuuden loukkaamiseen. Videolle tallennettu terapiasessio on verrattavissa digitaaliseen asiakirjaan, ja tallenteesta muodostuu myös henkilötietolain määrittelemä henkilörekisteri. Digitaalisten tallenteiden kopioiminen on helppoa ja nopeaa; ne ovat myös alttiita tietomurroille. Näin ollen asiakasvideoiden tallentamiseen ja säilyttämiseen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Asianajajien osalta tietoturvasta määritellään hyvää asianajotapaa koskevassa ohjeistuksessa (Asianajajaliitto 2012), jossa määritellään, että ”asianajajan on huolehdittava toimiston tietoturvallisuudesta siten, etteivät sivulliset pääse luvatta tutustumaan asiakkaiden tietoihin.” Asianajotoimiston säännönmukaisessa ja lakisääteisessä tarkastuksessa tutkitaan mm. seuraavia asioita (Asianajajaliitto 2013): • onko asianajajan mukana kulkeva, asianajajan salassapito-velvollisuuden piiriin kuuluva ja sähköisessä muodossa oleva tieto suojattu salaus-järjestelmällä tai etätuhoamismahdollisuudella, ja miten toimiston langattomien verkkojen suojaus on järjestetty, • ovatko käytettävät käyttäjätunnukset ja salasanat riittävän monimutkaisia, vaihdetaanko ne tarpeeksi usein ja huolehditaanko, etteivät muut pääse niihin käsiksi, ja • ovatko virustorjunta ja palomuuri kunnossa, ja onko tietokoneissa jatkuvasti ajan tasalla olevat päivitykset, käyttöjärjestelmät ja ohjelmat. Mielestäni terapiasessioiden videoaineiston käsittelyssä pitäisi noudattaa vähintään samankal- Perheterapia 1/2015 38 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä taista tietoturva-ajattelua kuin asianajat omassa toiminnassaan. Tietoturva-asiaan ei psykoterapeuttien koulutuksessa kiinnitetä aina kyllin paljon huomiota, erityisesti videotallenteisiin liittyvän tietoturvan osalta. Kaikenlainen muistimedia jää helposti lojumaan milloin minnekin; taskussa tai laukussa oleva suojaamaton USB-tikku tai SD-muistikortti voi joutua vahingossa vieraan käsiin. Muistimediasta poistettu tiedosto saattaa olla helpostikin palautettavissa, mikäli poistaminen on suoritettu vain delete-näppäintä käyttäen. Terapeutti kantaa asiasta vastuun. Psykoterapeutin erityisvelvollisuudet tietoturvassa Perheterapiakoulutuksen saanut henkilö, joka anoo ja vastaanottaa Valviran myöntämän psykoterapeutin ammattinimikkeen, altistuu moneen lakisääteiseen velvoitteeseen. Henkilötietolain määräyksiä pitää kaikkien noudattaa, mutta psykoterapeutista tulee ammattinimikkeen myötä terveydenhuollon ammattihenkilö kaikkine siihen kuuluvine velvoitteineen. Vaikka psykoterapeutti toimisikin itsenäisesti ammattiaan harjoittavana henkilönä, häntä velvoittaa sekä laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä, laki potilaan asemasta ja oikeuksista (potilaslaki) että Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjoista. Tämä tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että psykoterapeutin on laadittava potilasasiakirjoja ja tämän myötä hänestä tulee henkilötietolain mukainen henkilörekisterin ylläpitäjä (Valvira 2015b). Valviran ohjeistuksen mukaan psykoterapiakäynnin aikana tehdyistä muistiinpanoista pitää olennaisilta osiltaan viivytyksettä laatia potilasasiakirjamerkinnät, jonka jälkeen muistiinpanot on hävitettävä. Mikäli psykoterapeutti työnohjauksessaan käsittelee potilastapauksia, niistä on laadittava muistiinpanot, joista potilasta ei voida mitenkään tunnistaa. Psykoterapiakäynnin videointi on luonteeltaan muistiinpano, jota yllä mainittu Valviran ohjeistus koskee. Näin ollen psykoterapeutin pitää terapiasession videotallennuksen osalta tarkoin huolehtia siitä, että asiakas (potilas) antaa nimenomaisen ja yksiselitteisen suostumuksensa videotallenteen säilyttämisestä ja käytöstä sekä muistiinpanona potilasasiakirjojen ohella että työnohjauksessa. Videotallenteen ominaisuudet ja laatu Videotallenteen täyspainoinen hyödyntäminen edellyttää tallenteelta tiettyjä laatukriteereitä. Videon resoluutio (tarkkuus tai erottelukyky) kertoo, monestako pisteestä kuva on muodostettu. Videoneuvotteluissa käytetään yleisesti CIF-standardia (352x288). Tavallinen TV-lähetys on meillä PALstandardia (720x576), ja HD-TV edustaa standardia HD 1080 (1280x1080), johon useat älypuhelimetkin kykenevät tänään. Suuremman resoluution myötä tarkkuus paranee, mutta haittapuolena ovat suuret tiedostokoot, mikä tekee editoinnin raskaaksi esimerkiksi koti-PC:llä. Käytännössä jo kohtalaisen alhainen resoluutio on riittävä. Edellä selostetussa suomalaisessa SPAFF-menetelmällä toteutetussa projektissa haettiin videolta osallistujien mimiikan ja elekielen koodausta, johon riitti jo PAL-standardin resoluutio (Salminen ym. 2010). Kuvataajuus kertoo, montako kuvaa tallentuu videoon sekunnissa (frames per second, FPS). Mitä korkeampi kuvataajuus, sitä juohevammalta liikehdintä näyttää. Ihmissilmälle jo 16 kuvan sekuntivauhti näkyy kohtalaisen juohevana liikkeenä; tätä teoreettista näkökulmaa voidaan epäillä, koska sellainen kuvataajuus saattaa hieman nykiä. Niinpä elokuvissa on aina vuodesta 1927 ollut käytössä 24 kuvaa sekunnissa. PAL-järjestelmän TV-lähetyksissä kuvataajuus on 25 kuvaa sekunnissa, ja niinpä elokuvat TV:ssä ovat 4 % lyhyempiä (nopeampia) kuin alkuperäisessä elokuvassa! Käytännössä kaikissa markkinoilla olevissa videokameroissa on riittävä kuvataajuus eli 24–32 kuvaa sekunnissa. Valoherkkyys kertoo, kuinka pimeässä olosuhteessa voi kuvata ilman alivalotusta eli vaaraa siitä, että kuvasta tulisi pimeä, ja yksityiskohdat häviäisivät. Käytössä oleva termi on lux rating, jossa alempi arvo kertoo paremmasta kyvystä kuvata hämärässä valossa. Mittausjärjestelmä on heikosti standardoitu, eikä valmistajan ilmoitukseen kannata juurikaan luottaa. Kameroissa on toki suuriakin eroja valoherkkyydessä; tällä on merkitystä himmeässä valossa kuvatussa terapiasessiossa, mutta erot ilmenevät parhaiten kokeilun kautta. Yllä olevan lisäksi monet muut ominaisuudet vaikuttavat videotallenteen tekniseen laatuun: objektiivin laatu, kuvakennon suuruus ja laatu, 39 Perheterapia 1/2015 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä mikrofonin laatuominaisuudet jne. Tässäkin pätee, että kameran hinta korreloituu todennäköisesti laatuun; toisaalta eilispäivän huippulaatu edustaa tänään keskivertotasoa. Videokoodekki on ohjelmisto, joka mahdollistaa videon pakkaamisen tai purkamisen. Käytännössä kaikki videokamerat pakkaavat tuottamansa videokuvan, ja pakkaus on yleensä aina häviöllistä laadun suhteen. Kompressoinnin myötä syntyy tiedosto, jonka nimi on *.mpg, *.avi, *.wmv, *flv, *.mp4, *.mov tms. Eri kompressoinneissa ja niiden rakenteissa on varmasti omat pienet etunsa; käyttäjän kannalta taas syntyy vaara siitä, ettei valittu tiedostomuoto sovellu näytettäväksi jossakin tietyssä videotykissä tai muussa toistolaitteessa. Kompressoinnin ohella myös tallennusmedia aiheuttaa ongelmia videon näyttämisessä. Videokamerat käyttävät yleensä tallennusmediana MiniDVD, Secure Digitalin SD- tai MiniSD-korttia, tai CompactFlashin CF-korttia. Nämä formaatit eivät ole keskenään yhteensopivia, ja tietyt toistolaitteistot hallitsevat yleensä vain yhden tai muutaman formaatin. Kopioimalla muistikortin sisältö USB-tikulle vältytään usein ongelmista, mutta ei aina, sillä USB-tikulla on erilaisia tiedostojärjestelmiä (esim. FAT, NTFS, HFS+), jotka eivät ole keskenään yhteensopivia. Standardien sekamelska aiheuttaa suuriakin ongelmia ja paljon ajanhukkaa, kun monien eri käyttäjien pitäisi vuorotellen esittää videonsa yleisölle samalla laitteistolla. Kuva 9. Uusi videojärjestelmä Jo alkukokeiluissa osoittautui, että paremmalla ja kalliimmalla videokameralla saa toki parempaa videotallennusta aikaiseksi, mutta kustannushyötyanalyysi ei vastannut täysin odotuksia. Paremman kameran parempi valoherkkyys näkyi tallenteen laadussa, mutta liki samaan tulokseen pääsee terapiahuoneen valaistuksen hillityllä parantamisella. Äänen laatu tosin parantui, mutta se ei ollut kovinkaan suurena ongelmana kaupan halvinta videokameraa käyttäessänikään. Hyvässä tallenteessa pitäisi näkyä samanaikaisesti terapeutin ja asiakkaan vuorovaikutusta, mikä etenkin ryhmäterapiasessiossa merkitsi kameran sijainnin etääntymistä kuvattavista tai ylisuuren kuvakulman käyttämistä. Uuden teknisen järjestelyn hahmotelma Olen perheterapiakoulutukseni asiakastyötä tehdessäni hahmotellut ja kokeillut videotallennusjärjestelmää, jossa huomioidaan sekä tekninen vaatimustaso että tietoturvaan liittyvät näkökohdat. Tavoitteena oli samalla löytää käytännöllinen ratkaisu, jossa kaltaiseni kapealla teknisellä osaamisella varustettu henkilö välttyy eri standardien muodostamista sudenkuopista. Perheterapia 1/2015 Kuva 10. Picture-in-picture Tästä syntyi ajatus kahden tai kolmen kameran käyttämisestä. Jo yksilöterapian videointi yhdellä kameralla tuottaa vaikeuksia, jos halutaan samaan kuvaan sekä asiakas että terapeutti tavalla, joka rekisteröi kummankin elekielen ja visuaalisen 40 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä vuorovaikutuksen. Pari-, perhe- ja ryhmäterapiasessioissa tämä ongelma korostuu. Uudessa ratkaisussa käytetään kahta kameraa, joiden tuottama videokuva yhdistetään samaan videoon picture-in-picture (PiP) tekniikalla jatkuvalla syötöllä, jolloin vältytään myöhemmältä käsittelytarpeelta ja synkronoinnilta. Ratkaisussa on päädytty käyttämään erillistä mikrofonia, jotta videotallennuksen ääni tulisi videoon hyvälaatuisena eikä yhtä sektorirajoitteisena kuin videokameran sisäänrakennetusta mikrofonista. Myös ääniraita yhdistetään jatkuvalla syötöllä videokuvaan ilman häiritsevää synkronointiongelmaa eli lip-sync error (Wikipedia 2007-2014). Järjestelmän videokamerat ja mikrofonit pitää yhdistää toisiinsa toimimaan samassa tietokoneverkossa, eli kyseessä pitää olla nk. IP-kamerat – joko langalliset tai langattomat. Tänä päivänä kalliimman luokan videokameroilla on IP-kameran ominaisuudet, samoin useimmilla halvoilla verkko- tai webkameroilla. Usean IP-kameran käyttö yhdessä erillisen äänisyötön kanssa olisi ollut kustannuksiltaan ylipääsemätön. Ongelma ratkaistiin käyttämällä kameroiden sijasta savukerasian kokoista nk. yhden piirilevyn tietokonetta, johon saa lisävarusteena optisen linssin (Wikipedia 2012-14). Kuvan ja äänen tallentaminen tapahtuu internet-yhteyden kautta pilvipalveluun eli etäällä olevaan tiedostopalvelimeen. Tällä tavoin vältytään muistimedian kuljetustarpeesta ulos terapiatilasta. Tavanomaisilla ADSL-, kaapeli- tai 3G/4G-yhteyksillä on riittävän laaja kaista, sillä paikalliset laitteet pystyvät tarvittaessa puskuroimaan sitä tietovirtaa, mikä ei ehdi hetkellisesti purkautua internet-yhteyden kautta. Liikennöinti omasta tilasta pilvipalveluun on helppo järjestää suojatuksi yleisessä internet-verkossa esim. VPN-yhteydellä. Pilvipalvelun suojaus on niin ikään kohtalaisen helposti järjestettävissä turvalliseksi. Turvatasoja pystyy järjestämään hierarkkisesti siten, että nimetyille käyttäjille ja/tai tietokoneille on järjestetty luku- ja kirjoitusoikeudet vain määritettyyn aineistoon. Psykoterapiakoulutuksen työnohjaajalla voi olla luku- ja kommenttioikeus kaikkien opiskelijoiden aineistoon, koulutettavalla vain oikeus omaan ja pienryhmänsä aineistoon jne. Mikäli asiakkaille halutaan antaa oikeus katsoa omia videotallenteita terapiasessioiden välissä, YouTube -syndrooman riskiä voi pienentää videon kopiointia vaikeuttavalla tekniikalla, ja lisäksi voidaan asettaa tietyn käyttäjän katselujakso lyhyeksi. Järjestelmään rakennettiin käyttöliittymä, jonka avulla voi graafisesti laatikkoa piirtämällä määritellä, mihin kohtaan ja minkä suuruisena PiP-kuva sijoittuu lopullisessa videossa. Kun käytössä on tietokoneohjattuja kameramoduuleja, pystytään myös tietokoneen monitorista käsin vaikuttamaan syntyvän kuvan valoherkkyyteen, fokusointiin, värisävyyn jne. Videokuvat ja ääniraita tallentuvat myös paikalliselle muistimedialle, mikä mahdollistaa kuvien ja ääniraidan korjaamisen jälkikäteen. Pilvipalvelussa olevan videoaineiston käyttöliittymässä on mahdollista asettaa videoon ”kirjanmerkki”, jonka avulla videon oikea kohta löytyy helposti esim. esittelytilaisuudessa. Samoin kirjanmerkin kohdalla on keskustelutila, jossa esim. työnohjaaja ja psykoterapeutti voivat käydä keskustelua kyseisen videopätkän sisällöstä ja tulkinnoista. Järjestelmässä on helppo ottaa käyttöön puheentunnistus, jonka avulla voi taltioida puhetta ja käytyä keskustelua tekstimuotoisena, mikä antaa erinomaiset hakutoiminnot. Samoin on järjestettävissä tallennettujen videoiden käsittely elekielen tunnistuksen omaavalla SPAFF-järjestelmällä pilvipalvelun tiedostopalvelimessa. Yllä kuvatun järjestelmän kokonaiskustannus on suuruusluokaltaan yhden hyvälaatuisen videokameran hintatasoa. LOPPUSANAT Psykoterapian soveltamiseen heijastuu ympäristön vaikutteita niin tieteenfilosofian, poikkitieteellisen vuorovaikutuksen kuin tekniikankin osalta. Videotallennusten käyttäminen psykoterapian apuvälineenä on luonnollinen osa tätä kehitystä. Tulevaisuudessa näemme todennäköisesti tekniikan uusien valloitusten, kuten puheentunnistuksen ja elekielen teknisen koodaamisen, esiintyvän myös psykoterapian tutkimuksessa ja käytännössä. Tämän käsittelyn ulkopuolelle on jätetty esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa alaa voittanutta etäterapian käyttöä internetin välityksellä (termeiltään mm. Internetterapi, Online Therapy ja Skypotherapy), jollaista nähtäneen yhä enemmän myös Suomessa. 41 Perheterapia 1/2015 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä Tekniikan käyttäminen antaa uusia mahdollisuuksia, mutta siihen sisältyy myös uusia vaaroja. Videotallennusten käytön hyötynäkökohdat ovat kiistattomia psykoterapeuttisessa työssä, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus ja elekielen ilmaisut ovat tarkkailun kohteena. Näiden tallenteiden käyttö lisääntyy vastaisuudessa varmasti sekä koulutuksessa että terapeuttien päivittäisessä työnteossa. Asiakkaiden yksityisyyden suojasta ja terapeutin salassapitovelvollisuudesta huolehtiminen on tällöin ensiarvoisen tärkeätä. Videotallenteisiin liittyy usein teknisiä vaikeuksia ja sen myötä ”rimakauhua” käyttöön oton osalta. Olisi tähdellistä sisällyttää videotekniikan koulutusta psykoterapiakoulutukseen, jotta tulevien terapeuttien kynnys uuden tekniikan käyttöönottamiseen madaltuisi. LÄHDELUETTELO Abbas, A. (2004). Small-Group Videotape Training for Psychotherapy Skills Development. Academic Psychiatry, 28, 151-155. Abraham, L. (2010). The Husbands and Wives Club: A Year in the Life of a Couples Therapy Group, The Science of Marital Satisfaction. New York: Touchstone, A Division of Simon & Schuster, Inc. Online: http://www.slate.com/ articles/double_x/doublex/2010/03/can_you_really_predict_the_success_of_a_marriage_in_15_minutes.html. Noudettu 22.01.2015. Brown, E., Moller, N. & Ramsey-Wade, C. (2013). Recording Therapy Sessions: What Do Clients and Therapists Really Think? Bristol: Department of Counselling Psychology, University of the West of England. Carey, B. (2009). Ian Alger, Pioneer in Innovative Therapeutic Techniques, Dies at 82. Online: http://www.nytimes. com/2009/03/11/health/11alger.html. Noudettu 22.01.2015. Cashwell, C. S. (1994). Interpersonal Process Recall. Online: http://pegasus.cc.ucf.edu/~drbryce/Interpersonal%20 Process%20Recall.pdf. Noudettu 22.01.2015. Darwin, C. (1872). The Expression of the Emotions in Man and Animals. 1st edition. London: John Murray. Online: http://darwin-online.org.uk/content/frameset?pageseq=1&it emID=F1142&viewtype=text. Noudettu 22.01.2015. Eduskunta (1994). Finlex - Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä. Online: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1994/19940559. Noudettu 22.01.2015. Ekman, P. & Friesman, W. (1978). Facial Action Coding System: A Technique for the Measurement of Facial Movement. Palo Alto: Consulting Psychologists Press. Gottman, J. (2002). The Mathematics of Marriage: Dynamic Nonlinear Models. Cambridge: Bradford Book, Massachusetts Institute of Technology. Holm, P. (2011a). Voimavarakeskeinen psykoterapia ja muutos. Online: http://www.dialogic.fi/pdf/pt_julkaisut/ muutos%20artikkeli.pdf. Noudettu 22.01.2015. Holm, P. (2011b). Dialogisuus työnohjaajan osaamisena. Online: http://www.dialogic.fi/pdf/julkaisut/dialogisuus_tyonohjaajan_osaamisena.pdf. Noudettu 22.01.2015. Holm, P. (2012). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 2. 9. 2012. Holm, P. (2014). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 31.1.2014. Ahola, M. (2014). Tarkan näkökentän illuusio. Online: http://tiedostamaton.net/fovea.html. Noudettu 22.01.2015. Holm, P. & Seikkula, J. (2013). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 22. 10.2013. Alger, I. (2001). Psychiatric Times: Creative Media in Psychotherapy. Online: http://www.psychiatrictimes.com/ psychotherapy/creative-media-psychotherapy. Noudettu 22.01.2015. Kagan, N. (1978). Interpersonal Process Recall - Media in clinical and human interaction supervision. Teoksessa: M. Berger, toim. Videotape techniques in psychiatric training and treatment, s. 70-84 . New York: Brunner/Mazel. Alpert, M., (1996). Videotaping Psychoterapy. Journal of Psychoterapy Practice and Research, 5, 93-105. KELA (2012). Kuntoutuspsykoterapia: Ote Kuntoutuspsykoterapian etuusohjeista 9/2012. Online: http://www. kela.fi/documents/10180/12149/ote_kuntoutuspsykoterapian_etuusohjeista,_terapeuttien_patevyys_12.2010.pdf. Noudettu 22.01.2015. Asianajajaliitto (2012). Hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet. Online: http://asianajajat.fi/files/1660/B_01_Hyvaa_ asianajajatapaa_koskevat_ohjeet_tammikuu_2013.pdf. Noudettu 22.01.2015. Asianajajaliitto (2013). Toimistotarkastuslomake. Online: http://www.asianajajaliitto.fi/files/1681/B_06.2_Toimistotarkastuskertomuslomake_LIITE_%2813.3.2013%29.doc. Noudettu 22.01.2015. Aveline, M. (1992). The Use of Audio and Videotape Recordings of Therapy Sessions in the Supervision and Practice of Dynamic Psychotherapy. British Journal of Psychotherapy, 8, 347-358. Berg, L. (2010). Sveriges Radio: Filosofiska Rummet 2004. Online: http://sverigesradio.se/sida/ avsnitt/52582?programid=793. Noudettu 22.01.2015. Perheterapia 1/2015 Kirschenbaum, H. (1989). The Carl Rogers Reader. Boston, New York: Houghton Mifflin Company. Kirschenbaum, H. (2004). Carl Rogers’s Life and Work: An Assessment on the 100th Anniversary of His Birth. Journal of Conseling & Development, 82, 119. McCullough, L. (2009). Addednum to Treating Affect Phobia: Videotaping and Rating Your Own Sessions: Two Valuable Ways to Improve the Quality of Therapy. Online: http://www.affectphobia.org/docs/VideoATOS/VideoATOSArticle.pdf. Noudettu 22.01.2015. 42 Videotallenteet perheterapian apuvälineenä Mehrabian, A. (1981). Silent Messages: Implicit Communication of Emotions and Attitudes. Belmont: Wadsworth Publishing Company. Nasar, J. & Devlin, A. (2011). Impressions of Psychoterapists’ Offices. Journal of Counseling Psychology,58, 310-320. Pease, A. &. B. (2005). The Definitive Book of Body Language (pbk. ed.). London: Orion Books Ltd. Pelling, N. & Renard, D. (1999). Video in Supervision, Columbus State University. Pratt, S. (2014). Client-Therapist Service Agreement. Online: http://www.closercouples.com/couples-counselingpolicies/client-therapist-service-agreement/. Noudettu 22.01.2015. Pääkkö, A. (2004). Rakkaus ja dialogisuus asiakastyössä. Ratkes 3/2004. Online: HYPERLINK ”http://www.kuvajamieli.fi/mieli/artik03.htm” http://www.kuvajamieli.fi/mieli/ artik03.htm . Noudettu 22.01.2015. Retina (2014). Retina ry. Online: http://www.retina.fi/Vaikeudet.php. Noudettu 22.01.2015. Roberts, R. & Renzaglia, G. (1965). The influence of tape recording on counseling. Journal of Counseling Psychology, 12, 10-16. Rogers, C. (1942). Counseling and Psychoterapy. Boston, New York: Houghton Mifflin Company. Rogers, C. (1961). On Becoming a Person, A Therapists view of Psychotherapy. Boston, New York: Houghton Mifflin Company. line: https://www.tsr.fi/c/document_library/get_file?folderId =13109&name=DLFE-5253.pdf. Noudettu 22.01.2015. Sutela, M. (2012). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 30.11.2012. Takala, T. (2013). Tutkimuksia karismasta eri konteksteissaan. Oulu: Lapin yliopisto, väitöskirja. Thompson, K. & Bordwell, D. (1994). Film History - An Introduction. New York: McGraw-Hill. Valvira (2015a). Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus. Online: http://www.valvira.fi/ohjaus_ja_valvonta/terveydenhuolto/ salassapito/salassapito-_ja_vaitiolovelvollisuus. Noudettu 22.01.2015. Valvira (2015b). Psykoterapeutin on laadittava potilasasiakirjat. Online: http://www.valvira.fi/ohjaus_ja_valvonta/terveydenhuolto/potilasasiakirjat/potilasasiakirjat_psykoterapiassa. Noudettu 22.01.2015. Wikipedia (2005-2014a). Facial Action Coding System. Online: http://en.wikipedia.org/wiki/Facial_Action_Coding_System. Noudettu 22.01.2015. Wikipedia (2005-2014b). List of common resolutions. Online: http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_common_resolutions. Noudettu 22.01.2015. Wikipedia (2007-2014). Audio to video synchronization. Online: http://en.wikipedia.org/wiki/Audio_to_video_synchronization. Noudettu 22.01.2015. Wikipedia (2012-14). Raspberry Pi. Online: http:// fi.wikipedia.org/wiki/Raspberry_Pi. Noudettu 22.01.2015. Salminen, M., Henttonen, P., Ravaja, N. & Saarinen, M. (2010). Todellisen ja arvioidun tunneosaamisen yhteys menestykselliseen johtamiseen, Helsinki: Helsingin Kauppakorkeakoulu, Center for Knowledge and Innovation Research (CKIR) & Sensitiva Oy, Mikael Saarinen. On- 43 Perheterapia 1/2015 Perheterapia 1/15 Kauko Haarakangas Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta Abstrakti Perheterapiakirjallisuudessa on hyvin vähän problematisointia maailmassa olemisemme keskeisestä dimensiosta, ajasta. Elämme koko ajan ajassa ja koemme ajan ja siinä tapahtuvat muutokset kukin omalla tavallamme. Aika kuitenkin luiskahtaa otteestamme helposti kuin saippua siihen tarttuessamme. Perheterapiassa on esimerkiksi tilanteita, joissa terapeutin läsnäolo hetkessä ja ”tarttuminen hetkeen” voi mahdollistaa asiakkaiden kannalta merkityksellisten asioiden käsittelyn ja terapeuttisen muutoksen. Perheterapeutiksi kouluttautumisessa oman perhehistorian tapahtumien käsitteleminen ja ymmärtäminen osana sukupolvien jatkumoa ja merkityksellisiä vuorovaikutussuhteita on tärkeä osa psykoterapeutiksi kasvamista. Aikaa voidaan lähestyä myös kosmologisesti ja evoluution kannalta. Ihmisen aika on vain hyvin pieni vaihe alati laajenevan maailmankaikkeuden mittakaavassa. Aika on riippumaton ihmisestä. Aikaa on ollut miljardeja vuosia ennen syntymäämme, ja aika jatkuu myös kuolemamme jälkeen. Aika jatkuu, vaikka ihmiskunta maailmasta häviää. Meidän aikamme on nyt, sillä se ei ole vielä päättynyt. Tässä artikkelissa tarkastelen aikaa perheterapeutin näkökulmasta kosmologisena, psykologisena ja henkilökohtaisena tapahtumaprosessina. Toivon ajatusteni herättävän lukijassa jotain, mitä voi soveltaa omaan perheterapeuttiseen olemiseen ja tekemiseen. Avainsanat: aika ja ikä, ajan kokeminen, kertomusten merkitys, dialoginen hetki, sukupuutyöskentely. Kauko Haarakangas, psykologian tohtori, vaativan erityistason perheterapeutti (SMS) [email protected] Perheterapia 1/2015 44 Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta Hetkessä oleminen Kerran kun muuan ihminen piti puukkoa kurkullani, sekunnit tuntuivat pitkiltä. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, ja koko elämä olisi tässä hetkessä. Ilmeisesti toimin oikein, koska olen tässä vielä ja kirjoitan näitä rivejä. Elämä on nykyhetkissä, jotka seuraavat toinen toisiaan kerran päättyvänä prosessina. Kokemus nykyhetkestä, olemisesta tässä ja nyt, on kokonaisvaltainen psykologinen tapahtuma. Nykyhetken kesto on vain muutamia sekunteja (Stern 2004), mutta joskus se pitää sisällään koko maailman. Näin voi käydä esimerkiksi elämää uhkaavissa tilanteissa. Se aika, jonka olemme varanneet kalenteriimme ja jota mittaamme kellolla, on aikaa, jonka olemme luoneet jäsentämään elämäämme ja toimintojamme. Se saa meidät tuntemaan kiirettä ja stressiä, mikäli olemme varanneet sitä itsellemme liian vähän. Toisaalta se luo tunnetta jatkuvuudesta, toisaalta jatkuvuuden keskeytyksistä. Kreikan kielen khronos tarkoittaa tätä kronologista ja objektiivisesti mitattavaa aikaa. Se on kaikille tilanteeseen osallistuville samaa. Kairos-aika on puolestaan jokaiselle henkilökohtaista. Se täyttyy subjektiivisista merkityksistä, ja siihen latautuu tunnetta ja mahdollisesti suuria odotuksia. Kairoksen täyttämä hetki on tilaisuus, jolloin henkilökohtaiset mahdollisuudet ja unelmat voivat toteutua, jos tämän hetken osaa ja uskaltaa käyttää oikein. Kairos voi olla elämän käännekohta. Silloin teemme päätöksiä, jotka muuttavat elämäämme. Se voi olla myös yhteisesti jaettua ja koettua aikaa, jossa tuntee läsnäolon voimakkaana. Perheenjäsenten yhteinen aika toistensa kanssa ilman kiirettä ja aidosti läsnä olevana on varsinkin lapsen kannalta niitä hetkiä, jotka säilyvät usein muistossa läpi elämän. Perheterapiassa on kairos-hetkiä. Olen käyttänyt niistä nimitystä dialogiset hetket. Mikäli terapeutti on keskittyneesti läsnä, hän voi kokea asiakkaidensa tietyt sanat tai heidän ruumiinkielensä merkit käsiteltävän asian kannalta merkityksellisinä. Ne ovat hetkiä, joissa on latautuneena tunnetta. Se voi näkyä liikutuksena, ahdistuksena, kiukkuna. Potilas voi alkaa käyttäytyä äkkiä psykoottisesti tai sulkeutua. Mitä tapahtui? Mistä puhuttiin? Jos terapeutti ei ole aistit avoimena mukana, tilanne voi jäädä häneltä huomaamatta. Dialoginen hetki on mahdollisuus, johon on tärkeää tarttua. Mikä sai sinut liikuttumaan? Sanoinko jotain väärin, kun et enää halua puhua? Läsnä oleminen ja keskittyvä kuuntelu terapiatapaamisessa tekevät mahdolliseksi ”tarttumisen hetkeen”. Perheterapeutteina meidän on navigoitava asiakkaidemme mukana ajan virrassa ja oltava herkkinä kohtaamaan ja tarttumaan keskustelussa avautuviin dialogisiin hetkiin. Autamme perhettä luomaan kertomusta omasta elämästään. Etsimme yhdessä tapahtumia ja niiden henkilöiden ääniä, jotka ovat olleet heidän elämänsä kulun kannalta merkittäviä. Perheterapeutteina meidän on oltava herkkiä myös omille sisäisille äänillemme. Ketkä meissä puhuvat? Miten oman elämäni historia vaikuttaa siihen, millä tavalla olen maailmassa ja nyt tämän perheen kanssa? Mitä kuulen herkimmin? Perheterapiakoulutuksessa oman perhehistorian ymmärtäminen on tärkeä osa psykoterapeutiksi kasvamista. Aika ja ikä Maapallo kiertää auringon ympäri riippumatta siitä, ketä sillä on matkassa, tai onko ketään. Samalla Maa-planeetta kiertyy akselinsa ympäri 365 kertaa auringonkierron aikana. Ihmisikää mitataan näiden säännöllisten tähtitieteellisten tapahtumien perusteella. Kirkonkirjojen ja kalenterin perusteella äitini oli kiertänyt auringon noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä tasan 96 kertaa ”Perheterapiassa on kairoshetkiä. Olen käyttänyt niistä nimitystä dialogiset hetket. Mikäli terapeutti on keskittyneesti läsnä, hän voi kokea asiakkaidensa tietyt sanat tai heidän ruumiinkielensä merkit käsiteltävän asian kannalta merkityksellisinä. Ne ovat hetkiä, joissa on latautuneena tunnetta.” 45 Perheterapia 1/2015 Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta siihen hetkeen mennessä, kun hänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Pitkän matkan kulkija. Äitini oli kuollessaan iäkäs, hän oli elänyt pitkän elämän. Sanottiin ajan jättäneen hänestä tai hänen siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Elämän tiimalasin hiekka oli hänen osaltaan valunut loppuun. Metaforia ajan kulumiselle, ikääntymiselle ja elämän päättymiselle on kielessä ja erityisesti runoudessa yllin kyllin. Biologinen evoluutio on johtanut siihen, että ihmiselle on rakentunut niin kehittyneet aivot, että hän voi pohtia myös ajan kulumista ja omaa olemistaan ajassa ja maailmassa. Hänen kohtalonaan on tuntea ahdistusta tiedostaessaan elämänsä rajallisuuden ja vääjäämättömän kulun kohti elämän päättymistä, kuolemaa. Hänellä on mahdollisuus ajatella elämänsä merkitystä osana sukupolvien jatkumoa, yhteisöään ja yhteiskuntaa. Kulttuurisen evoluution ansiosta hän voi suunnata mielenkiintonsa muuhunkin kuin vain hengissä pysymiseen ja mahdollisten jälkeläisten kasvattamiseen. Ikääntymisen merkit tulevat ja lisääntyvät kuitenkin vääjäämättä. Aika kuluu, ja oma ikä on jo aikoja sitten ylittänyt lottokupongin numeroiden luvun. Aika? Kukapa ei olisi pohtinut, mitä aika oikein on. Sitä pohti myös kirkkoisä Augustinus teoksessaan Tunnustukset (Augustinus 2003): ”Mitä siis on aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä.” Kosmologien mukaan aika alkoi noin neljätoista miljardia vuotta sitten alkuräjähdyksessä, jota ennen ei ollut mitään, ei avaruutta eikä aikaa. Aika ja avaruus liittyvät yhteen, kuten Einstein suhteellisuusteoriassaan osoitti. Kolmen avaruudellisen ulottuvuuden lisäksi on aikaulottuvuus. Fysiikassa aika voidaankin määritellä tapahtumien väliseksi etäisyydeksi neliulotteisessa aikaavaruudessa. Aika on ihmisestä riippumaton, mutta jotta ajan kulumisen kokee, tarvitaan muutosta ajan virrassa, tapahtumia. Elämämme on kulkua tapahtumasta toiseen. Osa tapahtumista on sellaisia, joihin itse vaikutamme ja joissa olemme mukana osallistujina, kokijoina, näkijöinä tai tekijöinä. Osan tuo kohtalo osaksemme tai koettavaksemme. Tapahtumista muodostuu elämämme kartta. Kokemus karttuu iän myötä, ja voimme sanoa, että oppia ikä kaikki. Perheterapia 1/2015 Sattuman satoa: Entäpä jos? Kohtalonamme on olla ja elää maapallolla, joka on tunnetusti se kolmas kivi auringosta. Se että olemassaolomme on tullut mahdolliseksi, on edellyttänyt suurenmoisia sattumia avaruuden ja oman aurinkokuntamme rakentumisessa kuten myös biologisessa evoluutiossa maapallollamme. Emme olisi täällä tekemässä perheterapiaa tai ihailemassa taivaan tähtiloistoa, eikä aurinkokuntaamme planeettoineen osana Linnunrataa ja miljardeja muita galakseja olisi olemassa ilman maailmankaikkeuden ensimmäisen sekunnin aikana syntyneitä vähäisiä tihentymiä avaruuden alkuplasmassa. Kosmisen inflaation aikaiset satunnaiset kvanttiheilahtelut muodostivat siemenen universumin tulevalle rakenteelle (Enqvist, 2009, 2014). ”Olemme maailmaan heitettyjä”, filosofi Martin Heidegger on sanonut. Kosmisessa mittakaavassa olemme myös hyvin yksinäisiä olentoja. Ällistyttävää on, että maapallolle on kehittynyt laji, jonka edustajat ovat kyenneet selvittämään kehittämillään laitteilla maailmankaikkeuden synnyn, iän ja hyvin varhaisen rakenteen. Nykyihminen on fossiililöytöjen perusteella noin 200 000 vuoden ikäinen. Ihminen alkoi levittäytyä Afrikasta myös laajemmalle. Silti koitti aika, jolloin ihmispopulaatio oli vain muutamia tuhansia yksilöitä. Mahdollisesti vulkaaninen katastrofi yli 70 000 vuotta sitten oli hävittää ihmiset maan päältä, kuten oli käynyt dinosauruksille 65 miljoonaa vuotta sitten. Tuhkapilven aiheuttama ilmaston raju kylmeneminen teki elinolot maapallolla ankariksi. Afrikassa säilyi pieni joukko ihmisiä, joiden jälkeläisiä kaikki olemme (Valste 2012). Läheltä piti. Maapallon väestömäärä ylitti arvion mukaan seitsemän miljardia lokakuun lopulla 2011. Katsoin huvikseni Internetissä olevasta YK:n väestötilastoihin perustuvasta BBC:n laskurista, montako ihmistä eli maapallolla syntymäni aikoihin. Meitä oli hieman vajaa 2,5 miljardia. Lisäys on ollut hurja. Laskuri osasi arvioida myös, montako Homo sapiens -lajiin kuuluvaa yksilöä oli syntynyt ennen minua; ”tarkka” luku oli 75 464 457 392. Entäpä jos vanhempani eivät olisi kohdanneet? Jos äitini ei olisi päättänyt lähteä sieltä Satakunnasta töihin kauas pohjoiseen. Jos hän ei olisi halunnut ottaa etäisyyttä henkilökohtaisiin ihmissuhdeasioihinsa. Se ei näytä olevan sattuma, että vanhempani sitten tapasivat, ihastuivat ja meni- 46 Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta vät naimisiin. Niin olen saanut ymmärtää. Sitten tuli sota. Olisihan isäni saattanut olla yksi niistä 95 000 kaatuneesta sotilaasta. En olisi syntynyt. En kirjoittaisi nyt näitä rivejä. Jossittelua voi jatkaa rajattomasti isovanhempiin ja kaikkiin esi-isiin ja -äiteihin. Ihmeellistä on, että on elämä, ja on satumaista olla yksi osa sukupolvien ketjua. Se ketju on pitkä ja katkeamaton. Vanhempieni kohtaaminen oli mahdollisuus, jonka he käyttivät evoluution näkökulmasta onnistuneesti. Sitä saan tässä kiittää. Lukemattomia ovat ne mahdollisuudet, joita jokainen jättää käyttämättä. Katoava aika Kesälomamatkallani kävin vaimoni kanssa hetken mielijohteesta katsomassa lapsuuteni maisemia. En ollut käynyt syntymäkotini paikalla pariin kymmeneen vuoteen. Vanhemmiten näyttää käyvän niin, että ihmisen mieli tekee aikamatkoja enenevässä määrin menneisyyteen. Niin myös oma sukuhistoria alkaa kiehtoa ja kiinnostaa. Ainakin minulle on käynyt niin. Teimme siis poikkeaman matkasuunnitelmaamme. Olimme tulossa automatkalta eteläisestä Euroopasta, mutta mikä kiire meillä oli kotiin. Syntymäpitäjäni oli menosuunnassa kohtuullisen mutkan takana. Olin epävarma, voiko navigaattorin ohjeisiin luottaa, sillä niin paljon oli tiestö muuttunut siitä, mitä lapsuudestani muistin. Sitten tuli eteen tuttu kylännimi ja vanha kapea soratie. Ympäröivässä metsässä ja kallioissa oli jotain epämääräisen tuttua. Laitalantie, siellä oli iso siististi kunnostettu vaalea talo. Se on ensimmäinen kouluni, 1950-luvun supistettu alakansakoulu, jossa kävin kolme ensimmäistä luokkaa. Nyt siellä asuvat minulle tuntemattomat ihmiset. Otan valokuvia yrittäen piilotella metsän peitossa. Ainuttakaan vierasta ihmisolentoa ei näy missään. Tunnen itseni tunkeilijaksi kuvatessani toisten ihmisten kotitaloa, sillä ei minulla ole siihen muuta oikeutta kuin vuosikymmenien takainen tunneside. Olen iloinen siitä, että talo on kunnostettu hyvällä maulla. Eivät omistajat tiedä, että heidän taloaan valokuvaa mies, jolle rakennus herättää muistoja ajasta, jolloin he eivät olleet ilmeisesti vielä syntyneetkään. Minulle se talo on edelleen siinä sillä paikalla samalla tavalla kuin yli puoli vuosisataa aiemmin. Se on muuttu- nut, mutta se on silti sama. Voin vielä palauttaa mieleeni vanhan kouluni tuoksun ja tunnelman. Ajamme hitaasti eteenpäin. Koulultani ei ollut pitkä matka kotitaloomme. Kyllä, tätä mäkeä alas. Tuolla on naapuritalo, joka ei ole kuitenkaan enää sama kuin lapsuudessani. Tuolla saattaa olla se tuttu lato ja paikka, jota sanottiin Mäntyläksi. Mutta missä ovat kotitaloni rauniot ja tuttu piha? Sen täytyy olla tuossa tiheän pusikon takana, sillä maantie kaartuu edessä oikealle ja loivalle mäelle. Se mäki oli silloin iso. Sitä katsoessa tulee taas etäinen tunne tuttuudesta. Syntymäkotini on palanut jo kauan sitten. Kaksikymmentä vuotta sitten saatoin vielä löytää jälkiä lapsuuteni leikkipaikoista ja pihan rakennusten jäännöksiä. Nyt paikalla on tiheää lehtimetsää ja ryteikköä. Takana on jäkälän peittämiä kallioita, jotka olivat lapsuuteni leikkireviiriä ja joiden kolot ja onkalot tunsin silloin niin hyvin. Nyt ne näyttävät vierailta, minun maailmastani kadonneilta. Rämpiessäni märässä maastossa ja etsiessäni merkkejä kadonneesta mielenmaisemastani kastelen kenkäni läpikotaisin, ja sääskiparvi pyörii ympärilläni. Jäljet syntymäkodistani ja sen pihapiiristä – sitä sanottiin kartanoksi – ulkorakennuksineen ja kukkapenkkeineen ovat täydellisesti kadonneet. Syntymäkotini jäänteitä etsiessäni tuli mieleen, kuinka nopeasti luonto valtaa ihmisen luomukset, mikäli ne saavat jäädä luonnon armoille. Kun talo jää vaille huolenpitoa, ei mene kauaakaan, kun luonnon biologiset ja fysikaaliset prosessit, kosteus ja lämpötilan vaihtelut, tuulet, pieneliöt ja kasvillisuus vaikuttavat yhdessä ihmisen tekemää tuhoavasti. Luonto kätkee ja hajottaa rakennukset ja niiden rauniot. ”Sinä päivänä kun ihmiset katoavat, luonto ottaa vallan ja ryhtyy siivoamaan koteja. Se putsaa ne pois maan päältä, kertakaikkisesti.” Alan Weisman (2010) pohtii kirjassaan Maailma ilman meitä, millaiseksi maailma muuttuisi meidän jälkeemme, ilman ihmistä ja ihmisen kosketusta. Tulos on lohduton ihmisen näkökulmasta mutta auvoisa luonnon itsensä suhteen. Pripjatin hylätyssä kaupungissa Tsernobylin räjähtäneen ydinvoimalan lähellä luonto kukoistaa, ja jopa aivan uusia lajeja on muodostunut sinne. Oman kotitaloni hävitti alun perin tuli, mikä oli ihmisen aikaansaannosta, mutta mikä on mahdollista ja todennäköistä myös ilman ihmistä. Toinen kouluni, jonne siirryin neljännelle luokalle, oli surullinen näky, kun olimme jatkaneet matkaa sinne 47 Perheterapia 1/2015 Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta vanhaa tietä muutamia kilometrejä synnyinkotini sijoilta. Se oli hylätty rakennus, talorähjä, jonka ulkoseinät olivat sammaleen ja homeen peitossa. Ensimmäinen kouluni sen sijaan oli kukoistavan näköinen, kun sitä asuttivat ja olivat remontoineet toimeliaat ihmiset. Syntymäkotini rauniotkin olivat hävinneet niin, etten voinut enää löytää siitä jäänteitä, joihin olisin voinut liittää lapsuuden muistoja. Ei ollut jäljellä raunioita, jotka olisivat minulle oma henkilökohtainen Akropolis. En minä toisaalta lapsuudestani pyhäinjäännöksiä tai muinaistemppeliä etsinytkään. Kunhan halusin esitellä vaimolleni, että tällä seudulla minä lapsena taapertelin ja koulutiellä kuljin. Ivanille hänen isänsä kotitalon rauniot vähän matkan päässä niityn reunalla toisella puolen tietä olivat sen sijaan vahva ja vaikuttava kokemus. Kaksikymmentä vuotta sitten hän seisoi keskellä taloa, josta palon jäljiltä oli enää vain kivijalka, ja lauloi kauniilla äänellä venäjäksi Kotipihlajan alla. Se oli komeaa ja liikuttavaa. Ivan ei voinut muistaa isäänsä, joka oli kuollut sodassa. Nyt hän oli isänsä synnyinseudulla, maassa, jossa isä oli kasvanut aikuiseksi. Kertomuksissa luodaan merkityksiä elämänhistoriaan Synnyinpitäjäni kunnantoimistoon oli saapunut outo kirje. Se oli kirjoitettu kyrillisin kirjaimin, venäjäksi. Kirje oli lähetetty Neuvosto-Karjalasta, missä elettiin uuden ajan kynnyksellä Gorbatsovin perestroikaa. Kirjeen kirjoittaja kertoi nimensä ja sanoi olevansa ”isänmaanne pojan poika”, sillä hänen isänsä oli asunut vuoteen 1925 Suomessa, minun syntymäpitäjässäni. Hän oli lähtenyt Kanadaan metsätöihin paremman elannon toivossa, kuten niin moni muukin nuori mies tuohon aikaan. En tiedä, mikä suhde sedälläni oli sosialismiin, mutta värvärit olivat saaneet hänetkin houkuteltua uuden yhteiskunnan rakennustöihin sosialistiseen Karjalaan. Ivan kertoi kirjeessään isänsä menneen vuonna 1934 naimisiin venäläisen naisen, serkkuni äidin kanssa. Heille syntyi kolme lasta, joista Ivan oli vanhin. Hän kertoo kirjeessään isänsä kaatuneen sodassa 1941 ja äitinsä eläneen vuoteen 1989 asti. Ivan oli kirjoittanut kirjeen, jossa pyysi apua Suomen sukulaistensa löytämisessä. Kirje käännettiin suomeksi, ja seuraavana kesänä Venäjän Perheterapia 1/2015 serkkuni oli kutsuttuna sukujuhlassamme. Paluumatkansa hän teki vanhalla Ladalla, jonka ostoon keräsimme rahat suvun keskuudesta. Sukuni keskuudessa ei ollut tiedetty Venäjän serkuistani. Johannes-sedän muutto NeuvostoKarjalaan tiedettiin, mutta se oli asia, josta ei puhuttu. Hänestä vaiettiin. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin pienenä joskus kuullut mummon tuskailevan, että kunpa saisi jotain tietoa siitä, elääkö vanhin poika ja missä hän on. Sen sijaan muistan kyllä hyvin lapsuudestani, kuinka yhtä sedistäni muisteltiin sankarivainajana. Oliko todella niin, että historian julma kohtalo oli pakottanut Ivanin isän sotaan ja kuolemaan synnyinmaansa vihollisen puolella? Vai kuuluiko hän Stalinin terrorin uhreihin? Luulen, että vastaus on sekä että. Tämä sukuni historiasta otettu esimerkki kuvaa mielestäni hyvin sitä, kuinka tärkeää kertominen ja kertomukset ovat. Kertomuksien kautta luomme historiaa. Se voi olla värittynyttä ja vääristynyttä, mutta se säilyttää muistoja ihmisistä ja tapahtumista, jotka muuten katoavat. Aika on armoton. Sitä ei voi pysäyttää eikä kelata taaksepäin. Se virtaa vain eteenpäin. Elämme ajassa häviävän hetken. Siihen hetkeen, ihmiselämään, sisältyy yksittäisen ihmisen elämäntarina, joka on merkityksellinen vähintäänkin hänen läheisilleen. Emme voi itse valita maailmassa olemisemme hetkeä emmekä syntyperäämme. Voimme kuitenkin suuresti vaikuttaa siihen, millä tavalla olemme siinä ajassa ja niissä olosuhteissa, joihin olemme ”maailmaan heitettyjä”. Millaisen kertomuksen haluat elämästäsi kirjoitettavan tai kerrottavan? En tiedä isovanhemmistani juuri mitään. Isäni äiti eli luonamme lapsuudenkodissani; muistan hänet huivipäisenä ja piippua polttelevana mummona, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hän jäi minulle etäiseksi, enkä tiedä juuri mitään hänen elämänsä tarinasta. Muut isovanhempani olivat kuolleet ennen syntymääni. Valitettavasti myös omat vanhempani jäivät minulle vieraiksi. En kysellyt heiltä heidän tarinaansa. Kuinka he olivat eläneet ja kokeneet kansalaissodan, pulavuodet, talvi- ja jatkosodan, jälleenrakentamisen ajan? Millaisia vaikeuksia, menetyksiä tai menestyksiä ja onnen hetkiä he olivat saaneet kokea? En kysellyt. En kuunnellut tarpeeksi. En ollut läsnä korvat ja silmät auki. Tai olen unohtanut. Lapsena en tietenkään osannut kysellä sellaista, minkä nyt vanhana haluaisin tietää. Ja nuorena en pitänyt sitä 48 Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta tärkeänä. Vanhemmat edustivat silloin mennyttä maailmaa, jota vastaan piti kapinoida. En ollut kiinnostunut muinaisjäänteistä. Nykyhetken kiihkeä syke oli tärkeämpää. Nyt on myöhäistä. Vanhempani ovat vieneet minulle kertomattomat ja kuulemattomat tarinansa mukanaan hautaan. Myös kaikki setäni ja tätini ovat kuolleet. Voin tietysti jäljittää sukupuuni ihmisiä pitkällekin historiassa. He muodostavat jatkumon, jonka osana minä ja perheeni olemme. He jäävät kuitenkin enimmäkseen vain nimiksi sukulinjani ihmisistä, jotka ovat taivaltaneet tietyn hetken tällä planeetalla. Kouluttaessani tulevia perheterapeutteja olen voinut todeta, kuinka tärkeä ja vaikuttava osa omaan sukutaustaan perehtyminen on psykoterapeuttisessa koulutuksessa. Opiskelijat ovat piirtäneet isolle kartongille sukupuutaan, etsineet siihen vanhoja valokuvia, merkityksellisiä esineitä ja elämäntarinoita. He ovat kyselleet vanhemmiltaan ja muilta sukulaisiltaan. Heidän vanhempansa ja muut läheisensä ovat saaneet tilaisuuden puhua asioista, jotka ovat herättäneet muistoja kertojassa ja uusia kysymyksiä kuulijassa. Tilanne on ollut mahdollisuus uuteen verkostoitumiseen, puheyhteyksien palauttamiseen. Perheterapeuttiopiskelija on haastatellut sitten videolle vanhempiaan tai muita tärkeitä läheisiään lapsuudestaan ja mitä on halunnut heiltä tietää. Vastavuoroisesti koulutusryhmä on videon katsottuaan antanut voimavarakeskeistä palautetta, jonka opiskelija on lukenut haastattelemilleen omaisille1. Tämä prosessi on voinut olla koko perhettä eheyttävää ja voimaannuttavaa. Elämälle on tullut uutta merkitystä, ja elämäntapahtumat ovat jäsentyneet osaksi henkilökohtaista, perheen ja suvun historiaa. 1 Koulutuspsykoterapian menetelmää ovat kehittäneet erityisesti Pekka Holm ja Markku Sutela voimavarakeskeisessä perheterapiakoulutuksessa. Merkitykselliset hetket Millaisia ovat varhaisimmat lapsuusmuistosi? Ne näyttäytyvät usein pieninä episodeina, mutta ovat olleet pienen lapsen mielessä suuria, tärkeitä ja merkityksellisiä. Varhaislapsuuteni mosaiikista voin palauttaa mielikuvina esimerkiksi sen hetken, kun heittelin pullanmurusia raumalaisen puiston sorsille ollessani perheemme kanssa lomamatkalla. Muistoja tulee lisää mieleen, kun niistä kirjoittaa. Ne eivät ole välttämättä merkityksellisiä aikuisen mielessä, mutta ne ovat olleet monesti lapselle isoja asioita. Marcel Proustille (1975) Madeleineleivokseen ja teehen liittyvät aistivaikutelmat toivat mieleen lapsuuden sunnuntaiaamuhetket muistojen Combrayssa. Itse asiassa on jännittävää, kuinka aikuisenakin esimerkiksi lomamatkamuistoista voivat parhaiten jäädä mieleen pienet rauhalliset herkutteluhetket. Tietysti isot katedraalit ja linnat ovat mahtavia paikkoja, mutta mieleen palautuu silti onnellisena hetkenä vaikkapa vain lörtsyn syönti vaimon kanssa Savonlinnan torilla. Onni tulee aivan pienistä asioista aikuisellakin, saati sitten pienellä lapsella. Aika saa merkityksen tarinoissa, kun tapahtumista kerrotaan, puhutaan tai kirjoitetaan. Pitkätkin ajanjaksot ja elämänvaiheet voivat jäädä tyhjiksi itselle ja toisille, ellei niistä puhuta tai niitä jotenkin dokumentoida. Kerrottaessa tapahtumat saavat muotonsa ja merkityksensä, ne säilyvät mielessä ja välittyvät toisille. Niitä voidaan jakaa, ja dialogissa ne saavat myös uusia ja erilaisia merkityksiä. Valokuva-albumit ovat perheiden muistojen arkistoja, joiden yhteinen tutkiminen voi avata uusia näkökulmia ja merkityksiä myös oman olemisen aikakirjaan. Linda Olssonin romaani Sonaatti Miriamille kertoo miehestä, joka on tietämätön omasta perhetaustastaan. Menetettyään tyttärensä hän lähtee selvittämään omaa menneisyyttään. Tytär ei tiennyt äidistään, eikä isä kyennyt kertomaan. ”Minun on pakko tuntea menneisyyteni, jotta voin elää omaa elämääni”, tytär oli sanonut (Olsson 2010, 118). Nyt oli liian myöhäistä. Olsson kirjoittaa salaisuuksista, puhumattomuudesta, muistoista ja kadotetun ajan etsinnästä. Ajan katoaminen luonnehtii usein myös vuosikausia laitoksessa olleiden psykiatristen pitkäaikaispotilaiden elämää. Päivät seuraavat toisiaan samanlaisina. Ruokailu- ja kahvihetket ja muu laitosrutiini ovat päivän tärkeimpiä tapahtumia. Kohokohdiksi voivat muodostua ajoittaiset järjestetyt potilasretket ulkomaailmaan tai kohtaamiset merkityksellisten ihmisten kanssa. Potilas on joutunut sairaalaan ja eroon läheisistään vuosia sitten mahdollisesti traumaattisiin tapahtumiin liittyvien harhojen tai muiden oireiden vuoksi. Nämä tapahtumat ja niihin liittyvät voimakkaat tunteet ovat jääneet aikanaan käsittelemättä, niistä ei ole 49 Perheterapia 1/2015 Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta ollut mahdollisuutta puhua. Seikkula (1999) kertoo esimerkkejä tapauksista, joissa perhekeskeisessä hoidossa nämä tuskalliset asiat on voitu vihdoin ottaa puheeksi, ja potilas on ikään kuin herännyt vuosikymmenienkin psykoottisesta unesta. Kauan sitten eletty on tullut elävänä tämän päivän kertomukseen. Ajan kokeminen on yhteydessä siihen, kuinka sisältörikkaaksi ja merkitykselliseksi ihminen kokee elämänsä. Masentunut ihminen ei jaksa nähdä elämällään ja tekemisillään olevan merkitystä. Silloin aikakin tuntuu liikkumattomalta. Riitta Tähkän (1989, 63) mukaan aika on riittävän merkityksellisenä koetun olemassaolon dimensio. Psykiatrisessa hoidossa olen tavannut perheitä, joiden kotona voi selkeästi aistia, kuinka aika on pysähtynyt siihen hetkeen, jolloin joku perheenjäsenistä on menehtynyt. Siitä voi viestiä hänen huoneensa, joka on vielä vuosia kuoleman jälkeen siinä järjestyksessä kuin se oli ennen traagista menetystä. Kykenemättömyys surra ja jakaa yhdessä menetykseen liittyvää tuskaa on saattanut johtaa epätoivoiseen takertumiseen menneeseen. Oma elämä voi tuntua merkityksettömältä ilman jatkuvaa menetetyn läheisen muiston vaalimista. Kotikäynnillä hyvä terapeuttinen keino on, että koko perhe istuutuu olohuoneeseen sytytetyn kynttilän ja kuolleen perheenjäsenen valokuvan ääreen, ja terapeuttien johdolla muistellaan menetettyä ihmistä ja annetaan tunteiden tulla. Yhteinen sureminen palauttaa merkityksen nykyhetkeen ja auttaa jatkamaan elämää. Elämää nykyhetkessä Olen juuri nyt kotona tietokoneeni ääressä miettimässä ajan ja maailmassa olemisen problematiikkaa. Kello on yli neljän iltapäivällä, ja radiosta kuuluu Yle 1:ltä Faunin iltapäivän klassista musiikkia. Kirjoittaessani matkailen samalla menneisyydessä etsien ja siepaten muistoja omasta kokemushistoriastani elävöittämään esimerkkeinä kirjoitustani. Samanaikaisesti olen läsnä nykyhetkessä sen tapahtumia havainnoiden. Sopraano Dawn Upshaw laulaa elokuun omenapuusta. Pakastin hyrisee hiljaa. Se on täynnä kesän marjoja. Läsnä oleva aika on nykyhetki. Sisällöltään se on alati muuttuva. Tapahtumat ovat muutoksia ajassa ja nykyhetkessä. Elämän ollessa kiireistä ja Perheterapia 1/2015 hektistä ajanjaksoon ja nykyhetkiin sisältyy paljon tapahtumia. Niin on vaimollani, joka tulee kohta töistä todennäköisesti uupuneena ja kaivaten halausta. Minä olen tyytyväisenä eläkkeellä, eikä minun tarvitse rasittaa itseäni työllä ellen tahdo. Voin kirjoitella, lukea, kuunnella musiikkia, käydä lenkillä, tehdä kotiaskareita. Kieltämättä kaipaan hetkittäin työelämän hetkisyyttä ja kiihkeyttä, erityisesti kuitenkin siellä olevaa sosiaalista verkostoa. Vaimoni kanssa odotamme kovasti aikaa, jolloin voimme jakaa ja kokea yhdessä eläkeiän vapautta ja mahdollisuuksia. Sitku. No niin, näinpä harhauduin nykyhetkessä ajattelemaan menneitä ja tulevia. Nykyhetki on kuitenkin aina läsnä, mutta emme ole aina läsnä nykyhetkessä. Ajatuksen siivin voimme tehdä aikamatkoja menneisyyteen ja myös tulevaisuuteen. ”Nykyhetki on ainoa asia, jolla ei ole loppua ja joka on aina läsnä, toisin kuin menneisyys ja tulevaisuus, jotka ovat läsnä vain ajatuksen, muistin tai ennakoinnin välityksellä, eivät koskaan suoraan” (Klein 2000, 190). Nykyään on varsin trendikästä puhua läsnäolosta nykyhetkessä, tietoisesta keskittymisestä siihen, mitä on ja tapahtuu tässä ja nyt. Kirjakaupan hyllyiltä löytyy lukuisia oppaita mindfulness-ideologiaan ja tekniikkaan. Niissä neuvotaan kuinka meditaation avulla voi saavuttaa rauhan, rentouden ja itsehyväksynnän ja lievittää kipua, masennusta ja stressiä. Avainsana on hyväksyvä tietoinen läsnäolo, mindfulness. Jon Kabat-Zinn (2010, 179) vertaa nykyhetkeä kosmoksen kätkettyihin, avautumatta jääneisiin ulottuvuuksiin (kosmologien mukaan ulottuvuuksia voi olla jopa 11). Vaikka nykyhetki on aina juuri tässä, se on silti meille useimmiten saavuttamaton. Me emme sitä koe, koska kaiken aikaa touhuamme, murehdimme ja kiirehdimme jonnekin. Kuljemme läpi nykyhetken ”huomaamatta sitä, huomaamatta, että olemme aina siinä, kun kirjaimellisesti ei ole mitään muuta paikkaa johon mennä, mitään muuta aikaa jossa olla”. Kautta aikain ihminen on tiedostanut oman kuolevaisuutensa ja elämän haurauden, mikä on kuin puussa lepattava lehti. Filosofit, runoilijat kuten myös tavalliset ihmiset ovat pyrkineet sanoittamaan ja lievittämään ahdistustaan elämän rajallisuuden edessä. Heidegger (2000) sanoo ihmisen aidon, autenttisen olemisen olevan kuolemaa kohti olemista, jolloin ihminen tunnustaa 50 Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta oman rajallisuutensa. Muinaisen Rooman runoilija Horatius (65—8 eaa) muistetaan hänen kehotuksestaan elää päivä kerrallaan, poimia päivä (Carpe diem) ja nauttia hyvästä seurasta ja viinistä huomista murehtimatta: Heitä hupsutus pois, viiniä juo! Katkaise hetkeksi suuret suunnittelut! Seurassa voit ajankulun unohtaa. Ota päivä kerrallaan! Luottaa et saa liikoja huomiseen. (suom. Toivo Viljamaa) Lähteet Augustinus (2003). Tunnustukset. (kirja XI) Helsinki: SLEY-kirjat. Enqvist, K. (2009). Maailman synty. Teoksessa I. Hanski, I. Niiniluoto & I. Hetemäki (toim.) Kaikki evoluutiosta (s. 28–39). Helsinki: Gaudeamus. Enqvist, K. (2014). Ensimmäinen sekunti. Silminnäkijän kertomus. WSOY. Heidegger, M. (2000). Oleminen ja aika. Suom. R. Kupiainen. Tampere: Vastapaino. Kabat-Zinn, J. (2010). Tietoinen läsnäolo maailmassa. Helsinki: Basam Books. Klein, E. (2000). Keskusteluja sfinksin kanssa. Paradoksien merkitys fysiikassa. Helsinki: Terra Cognita. Olsson, L. (2010). Sonaatti Miriamille. 2. painos. Helsinki: Gummerus. Proust, M. (1975). Kadonnutta aikaa etsimässä: Combray. Helsinki: Otava. Seikkula, J. (1999). Kun laitoksesta tulee koti – pitkäaikaisen potilaan perhekeskeinen hoito. Teoksessa K. Haarakangas & J. Seikkula (toim.) Psykoosi – uuteen hoitokäytäntöön (s. 62–70). Helsinki: Kirjayhtymä. Stern, D. (2004). The present moment in psychotherapy and everyday life. New York: Norton. Tähkä, R. (1989). Psykoanalyyttinen näkökulma ajan kokemiseen. Teoksessa P. Heiskanen (toim.) Aika ja sen ankaruus (s. 56–74). Helsinki: Gaudeamus. Valste, J. (2012). Ihmislajin synty. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1352, Tieto. Helsinki: SKS. Weisman, A. (2010). Maailma ilman meitä. 4. painos. Jyväskylä: Atena. 51 Perheterapia 1/2015 Perheterapia 1/15 Esseitä perheterapiasta – Kuka on kenen Charlie? Esseitä perheterapiasta Kuka on kenen Charlie? Jukka Aaltonen, LKT, perheterapian emeritusprofessori, psykoanalyytikko, Turku, [email protected] Oulun kirvesmurhat 14.1.2015 Oulussa tapahtui tammikuussa järkyttävä kirvesmurha, jossa kaksi ihmistä tapettiin kirveellä, ja tappaja itse kuoli poliisin itsesuojelutarkoituksessa ampumiin luoteihin. Kroissantin tuoksu Aloitan hyvin etäältä, Ranskan Normandiasta Trouville-sur-Mer -nimisestä kaupungista. Kun kävelee Rue Paul Besson- ja Rue des Bains -katujen risteykseen, ei voi olla aistimatta vastapaistettujen voisarvien, kroissanttien, tuoksua. Tulee ihmisystävällinen, empaattinen, olo; tekee mieli hymyillä vastaantulijoille; toisissa olosuhteissa ihmisystävällisyys katoaa. Samalla tavalla väittää ranskalainen filosofi Ruwen Ogien (2011) kirjassaan L’influence de l’odeur des croissants sur la bonté humaine, Voisarvien tuoksun vaikutus ihmisen hyvyyteen. Miten tämä liittyy mitenkään Oulussa tammikuussa tapahtuneeseen järkyttävään kaksoismurhaan ja sitä seuranneeseen tappajan kuolemaan - ja sitä välittömästi seuranneeseen korkean viranomaisen antamaan lausuntoon? Siten, että ihmisystävällisyys katosi myös muilta kuin tappajalta. Poliisipäällikön lausunto Välittömästi tapahtuman jälkeen poliisiylijohtaja Paatero kommentoi sitä ja poliisiin kohdistuvan Perheterapia 1/2015 välivallan lisääntymistä vierittämällä syyn psykoottisten ihmisten niskoille. Tällä tavalla hän käytti sananvapauttaan MTV:ssä ja samaa siteerasivat lukuisat sanomalehdet: ”Poliisia vahingoitetaan työtilanteissa aiempaa herkemmin. Aggressiivinen käyttäytyminen on lisääntynyt. Koviin tilanteisiin poliisi varautuu muun muassa parantamalla vaativiin operaatioihin osallistuvien valmiusryhmien varustusta. Oulun kirvessurmat ja niiden jälkeiset tapahtumat ovat esimerkki aggressiivisesta hyökkäyksestä. Poliisi ei enää ole sellainen viranomainen, jota kunnioitetaan samalla tavalla kuin aiemmin. Suurin riskitekijä ovat psyykkisesti sairaat, joita liikkuu valtava määrä pitkin katuja ja toreja. Se voi konkretisoitua minä päivänä vain”, Paatero toteaa. Mieleltään sairaat siis työllistävät poliisia kohtuuttomasti, ja heitä on kaduilla valtava määrä. Tämä päätelmä ei ole etäällä siitä päätelmästä, että poliisia työllistävät ovat mieleltään sairaita, siis myös terveet. Tarkastelen tätä kolmen tunnetun kirjailijan kautta; oletan, että tämä tapa on sopivan inhimillistä. Ne saavat ainakin minut ajattelemaan, kenen kaikkien Charlie kukakin on ja kenen ei. Oulun tappaja oli poliisiylijohtajan näkökulmasta jotain muuta kuin tappaja: hän oli psykoottinen; lehdistön mielestä hän oli lisäksi maahanmuuttaja, hän oli somali, hän ei enää tervehtinyt hississä, hän ei osannut kunnolla suomea ja niin edelleen; hän oli aina jotain muuta kuin tappaja. Mutta hän oli tappaja. Onko niin, että tappajaa on vaikea sietää, ja hänestä täytyi tehdä jotain muuta: ainakin mielisairas – vaikka ei ole eikä 52 Esseitä perheterapiasta – Kuka on kenen Charlie? saada mitään tietoa, miksi hän teki, mitä teki. Tässä mielessä tappajasta täytyy päästä eroon: hän on tappaja ja sen takia jotain sietämätöntä. Itse asiassa hänestä on tehtävä jollakin tavalla samalla ikään kuin kuitenkin elävä mutta toisella tavalla: vähättelevästi tai halveksittavasti elävä, vaikka hänkin on kuollut. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan tappaminen on tehtävä jonkun sellaisen teoksi, johon voi sijoittaa mielessään sellaisen outouden, jonka voisi yleistää helposti itsestään erilliseksi: maahanmuuttajiin tai mielisairaisiin, vaikka ei tietäisi näistä kummastakaan mitään. Ja juuri sen takia, ettei tiedä mitään, sellaisiin voi sijoittaa mitä tahansa. Tämä on ikuinen leimaamisen psykologia. Tappaminenhan tässä on ahdistavaa. Psyykkisesti sairaat muuttuvat poliisiylijohtajan puheissa yhteiskunnalliseksi uhaksi, jolloin sallitaan ja jopa suositaan sellaista, mitä ei sallita muitten sairauksien kohdalla eikä myöskään kai poliisin yleisissä ohjeissa. Sitä, että mies osasi hyvin huonosti suomea, en ole huomannut kenenkään pohtivan. ”Se voi konkretisoitua minä päivänä vain”, Sairashuone Nro 6 Ja juuri tätä konkretisoitumista – johon poliisijohtaja viittaa – minä päivänä tahansa Anton Tshehov kuvaa taitavasti laajassa novellissaan Sairashuone Nro 6. Vaikka Tshehovin novelli lienee lähes kaikille mielenterveystyön alueella ja varsinkin tarkkoja psykiatrisia diagnooseja tekeville tuttu, kertaan tässä novellin keskeistä sisältöä. Sairaalassa – joka on monella tavalla kurja – oli ainoastaan viisi potilasta ja vartija. Yksi potilaista, Ivan Dmiritsh, luki ennen sairaalaan joutumistaan paljon kaikenlaista, aina makuuasennossa. Eräänä päivänä häntä vastaan tuli syrjäkadulla kaksi kahlehdittua vankia ja heidän vartijansa. Vaikka hän oli aikaisemmin säälinyt näkemiään vankeja, hänestä alkoi nyt kummallisella tavalla tuntua, että hänetkin voitaisiin panna kahleisiin ja viedä samalla tavalla kuraista tietä vankilaan. Hän ei tuntenut koskaan syyllistyneensä mihinkään “Mutta saattaahan vallan helposti tehdä rikoksen sattumalta, tahtomattaan”, Ivan aprikoi. “Ja oikeusvirhe on nykyisessä oikeuslaitoksessa hyvin mahdollinen eikä siinä ole mitään merkillistä.” Lopulta hänet otettiin kiinni ja laitettiin mielisairaalaan, sairashuoneeseen Nro 6. Mutta sitten kävi niin, että uusi lääkäri Andrei Jefimytsh Ragin alkoi käydä sairashuoneella, toisin kuin aikaisemmat lääkärit, ja kiinnostui erityisesi Ivan Drmirtithistä. Tämä herätti epäluuloja lääkärin ystävissä. Kukaan ei voinut käsittää, miksi hän kävi siellä, mistä keskusteli, ja minkä tähden hän ei kirjoittanut lääkereseptejä. Syvälliset keskustelut potilaan kanssa kulminoituivat oikeastaan seuraavaan keskusteluun: • Minkä takia pidätte minua täällä? • Sen takia, että olette sairas. • Niin, sairas. Mutta käveleehän kymmeniä ja satoja mielisairaita vapaalla jalalla, sillä teidän oppimattomuutenne ei pysty erottamaan heitä terveistä. Lopultahan tämä potilaasta kiinnostuminen johti siihen ymmärrettävään lopputulokseen, että itse lääkäri todettiin mielisairaaksi, ja hänet suljettiin sairashuoneeseen potilaaksi, vaikka hän yritti vakuuttaa, että oli tapahtunut väärinkäsitys. Yhtäkkiä hänelle välähti sietämätön ajatus, että aivan samanlaista epäoikeudenmukaisuutta olivat muut potilaat joutuneet kokemaan silloin, kun hän oli lääkärinä, mutta hän ei ollut tietänyt tai ei ollut tahtonut tietää sitä. Hän kuoli tämän oivallettuaan. Tätä voi tietysti pitää kuvauksena vanhan Venäjän mielisairaalalaitoksen surkeasta tilasta. Mutta ennen kaikkea se on terävä kuvaus siitä, miten yhteisö määrittelee mielenterveyshäiriön vallankäytön välineeksi, myös siten, että aikaisempi vallankäyttäjä huomaa sen vasta sitten, kun on itse joutunut sen kohteeksi. ”Heitä on kadulla valtava määrä”, Machado de Assisin Mielitautilääkäri Hieman toisesta, hyvin paradoksaalisesta, mutta samalla tutusta näkökulmasta, mutta ehkä vielä monipuolisemmin samaa leimaamista on kuvannut brasilialainen kirjailija Machado de Assis (1839–1908) novellissaan Mielitautilääkäri. 53 Perheterapia 1/2015 Esseitä perheterapiasta – Kuka on kenen Charlie? Kerron tarinan kulun pääpiirteissään. Itaguaín kylässä oli merkittävä, hyvin oppinut lääkäri Simão Bacamarte. Eräänä päivänä hän lausui kylän apteekkarille: “Sielun terveyden vaaliminen on arvokkain toimi, johon lääkäri voi ryhtyä.” Niinpä hän ehdotti rakennettavaksi sairaalarakennusta mielisairaitten sulkemiseksi sinne ja hoitamiseksi siellä. Näin tapahtui pienen vastustelun jälkeen, ja rakennus nimettiin Vihreäksi Taloksi. Bacamarte alkoi lähettää hulluja virtanaan. Eräskin maalaismaisen karkea nuori mies oli alkanut lounaan jälkeen pitää puheita, jotka olivat täynnä viittauksia Ciceroon ja muihin antiikin merkkihenkilöihin. Sairaalaan lähettämistä ihmetteleville mielitautilääkäri vastasi tämän olevan meille psykiatreille jokapäiväistä: “Ei ole mahdotonta”, lääkäri sanoi, “että löydämme tähän häiriöön puhtaasti tieteellisen selityksen.” Mielitautilääkäri alkoi luoda laajaa luokittelujärjestelmää potilaistaan. Hän ei jättänyt kiveäkään kääntämättä tutkiessaan potilaitten oireita, taustaa, toimia, tapoja, kaikkea mahdollista. Joka päivä hän teki uusia kiinnostavia havaintoja ja löytöjä. Hän päätyi nopeasti siihen, että hulluutta on totuttu pitämään vain pikku saarena järjen valtameressä, kun kyseessä saattaa sittenkin olla manner. Satulaseppä Mateus oli rakennuttanut itselleen komean talon; hän ihaili luomustaan. Tohtori Bacamarte teki nopeasti taudinmäärityksen: kyse oli pakkomielteestä kiviin ja kivirakenteisiin: satulaseppä vietiin hoitoon Vihreään Taloon. Martim Brio piti tohtorin vaimolle imartelevan puheen ja tunnusti pitävänsä ylevistä ideoista. “Poika raukka”, ajatteli mielitautilääkäri. ”Kyse on jonkinasteisesta häiriöstä aivoissa.” Hänet passitettiin sairaalaan. Kaikki tasapainottomuus oli hulluutta, joka vaati sairaalahoitoa. Lopulta hän huomasi myös oman vaimonsa sairastuneen tuhlarintautiin, tämä kun ei osannut valita kahden kaulakorun välillä – siis hoitoon. Vähitellen tohtori oli löytänyt yhä uudenlaisia ja uudenlaisia mielenterveyshäiriöitä, ja lopulta kolme neljäsosaa kyläläisistä oli Vihreässä Talossa. Kertomus alkaa muistuttaa viimeisintä diagnoosiluetteloa, DSM V:ttä; siinähän kiukuttelusta tehdään sairaus nimeltä “Disruptive Mood Dysregulation Disorder”. Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki – vaikka sekin olisi riittänyt. Eräänä päivänä tohtori vapautti yllättäen kaikPerheterapia 1/2015 ki potilaat. Hän oli pohtinut tilannetta ja alkanut arvioida uudelleen teoriaansa, jonka mukaan hulluudeksi voidaan määritellä kaikki tapaukset, joissa mielen toimintojen tasapaino ei ole täydellinen. Neljä viidesosaa kylän asukkaista oli toimitettu laitokseen. Nyt mielitautilääkärimme oli tullut toiseen tulokseen: normaaliksi, terveeksi ja esimerkilliseksi oli asetettava mielen toimintojen kaikkinainen epätasapaino, ja hoitoon oli otettava kaikki sellai set, joissa tuo tasapainoa herkeämättä säilyy. Kun apteekkari suuttui raivoisasti mielitautilääkärille ja kulki kadulla suu vaahdoten ja uhkasi repiä lääkäriltä korvat, muuan kyläläinen kiiruhti varoittamaan lääkäriä. Lääkäri kiitti, mutta diagnosoi nopeasti tapauksen laadun: varoituksen antaneen kyläläisen hyväuskoisuus, ystävällisyys ja jalomielisyys viittasivat vakavasti tasapainoisuuteen, ja hänet määrättiin mielisairaalaan. Näin kävi varsin monille kyläläisille, joista löydettiin tasapainoisuutta. Hoitokeinojen suhteen tohtori Bacamarte oli kekseliäs ja tehokas potilaitten terveitten ja tasapainoisten ominaisuuksien kääntämisessä epätasapainoon, siis terveyteen. Eräskin kaupunginvaltuutettu, jota tasapainoinen harkintakyky ja oikeudentunto oli sitkeästi vaivannut, parani, kun hänet neuvottiin keplottelemaan itselleen epäselvä testamentti, epätasapaino, siis terveys, palasi heti, eikä hän enää tarvinnut hoitoa. Tosin neuvoja todettiin mielisairaaksi, koska hän oli tasapainoisen ystävällisesti neuvonut parannuskeinon. Bacamarte onnistui tällä tavalla parantamaan tasapainottomiksi kaikki potilaat, jotka oli alun perin diagnosoinut tasapainoisiksi. Kunnes kaiken tämän jälkeen mielitautilääkäri tunnisti itsessään, edellä kuvatun toimintansa perusteella, täydellisen älyn ja hengen tasapainon, ja lisäksi vaatimattomuuden. Hän laski päänsä alas ja tunsi samanaikaisesti surua ja iloa, enemmän iloa: hänessä ruumiillistui teoria ja itsetuntemus, hän oli tasapainoinen, siis sairas. Hän käveli itse Vihreään Taloon, jossa oli ainoana potilaana itsensä hoidossa, mutta ei onnistunut hoitamaan itseään epätasapainoon, siis terveeksi, vaan kuoli seitsemäntoista kuukauden kuluttua, ja haudattiin juhlallisin menoin. ”Hän on psykoottinen, hän ei ole psykoottinen”: Breivik Viime aikojen pelottava esimerkki luokittelun seu- 54 Esseitä perheterapiasta – Kuka on kenen Charlie? rauksista ovat norjalaisen joukkomurhaaja Andres Breivikin oikeuspsykiatriset tutkimukset. Kuten muistetaan, ensimmäinen tutkimus päätyi skitsofrenia-diagnoosiin. Ensimmäisen lausunnon sorvanneet psykiatrit olivat soveltaneet mekaanisen yksityiskohtaisesti DSM IV -diagnoosiluokituksen osioita. He olivat muun muassa “havainneet”, että Breivik oli kehittänyt skitsofreniailmiöön toisinaan kuuluvia omia privaattisanoja, neologismeja. Todellisuudessa sanat olivat juuri sellaisia englannin ja norjan kielen kombinaatioita, joita norjan – ja suomen – kielessä muodostetaan koko ajan viljalti. Myös muut “oireet” olivat samalla tavalla mekaanisesti kirjattuja ilman mitään näkemystä niitten normaaliulottuvuuksista. Tutkimus muistutti elävästi edellä kuvattua de Assisin parodiaa; tosin tässä ei ollut kyse parodiasta vaan diagnostiikan väärinkäytöstä. Toinen oikeuspsykiatrinen tutkimus päätyi aivan erilaiseen johtopäätökseen, persoonallisuushäiriöön. Uudet tutkijat olivat hyvin perustellusti sitä mieltä, että Breivik ei ollut psykoottinen ja siis täysin vastuullinen teostaan. Nyt voidaan kysyä: jos kontrolloiduissa olosuhteissa on mahdollista tehdä diagnoosiluokittelussa näin ilmeisiä virhetulkintoja, miten paljon virhetulkintoja tehdäänkään joka päivä sairaaloissa ja mielenterveystoimistoissa. Ja miten leimaavaa on antaa lausunto tuntematta ollenkaan asianomaista, kuten Oulun tapauksessa. Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja poliisipäällikkö Mennään vielä murhiin. Dostojevskin Rikos ja rangaistus tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan Suomen poliisipäällikön lausahdukselle. Romaanin päähenkilö, Rodion Romanovitsh Raskolnikov, tappaa hänkin kirveellä kaksi ihmistä. Raskolnikov jakaa ihmiset kahteen ryhmään, tavallisiin ja poikkeuksellisiin, kuten mielitautilääkäri Bacamarte. On kuitenkin huomattava, ettei tapausta tutkiva poliisin tutkintotuomari Porfiri Petrovitsh tee niin, vaikka paljastaa murhaajan, päinvastoin: hän kehottaa Raskolnikovia tunnustamaan tekemänsä murhat, jotta välttyisi uhkaavalta kuolemantuomiolta. Niin Raskolnikov lopulta tekeekin ja välttyy kuolemantuomiolta. Poliisiluutnantti Ilja Petrovitsh sanoo tunnustamaan tulleelle Raskolnikoville jotain aivan erilaista kuin suomalainen poliisipäällikkö medialle: ”Minä voin olla julkinen henkilö ja hoidella virkaani, mutta velvollisuuteni on samalla tuntea itseni ihmiseksi ja kansalaiseksi, vastuunalaiseksi... inhimillisyyden tunnetta...” Tämän viranomaisen mielessä ei ole ensimmäisenä leimaaminen eikä diagnosoiminen, sen paremmin tasapainottomien kuin tasapainoistenkaan. Psykiatrian ylilääkäri Markku Erosen viisas lausunto Turun Sanomissa 17.1.2015 Vaasan valtion mielisairaalan johtava lääkäri Markku Eronen reagoi viisaasti poliisiylijohtajan lausuntoon: ”Tämä on ihan puuta heinää. Nyt leimautuu aika pahasti ryhmä, joka muutenkin on varsin heikoilla ja tarvitsee apua. Psyykkisesti sairaat ovat enemmän vaaraksi itselleen kuin muille, ja he joutuvat useammin itse uhriksi.” Todettakoon vielä uudelleen: tappajan mielenterveyden häiriöstä ei ollut mitään näyttöä. Näyttöä on yhden ihmisryhmän leimaamisesta. Tässä ympäristössä eivät tuoksu vastapaistetut kroissantit. Kirjallisuutta American Psychiatric Association (2013). Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (fifth ed.). Arlington, VA; American Psychiatric Publishing. de Assis, Machado (1882, suom. 2014). Mielitautilääkäri. Teoksessa Kuolematon ja muita novelleja. Turku: Kustannusosakeyhtiö Sammakko. Dostojevski, F.M. (1866, suom. 1958). Rikos ja rangaistus. Porvoo: WSOY. Ogien, R.(2011). L’influence de l’odeur des croissants sur la bonté humaine. Éditions Grasset & Fasquelle. Tshehov, A.P. (1892, suom. 1957) Sairashuone No 6. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike: Petroskoi.v 55 Perheterapia 1/2015 Perheterapia 1/15 Hannu Räty Kirja-arvostelu: Rakkaalla lapsella on monta nimeä Ojanen, Eero. Lapsen filosofia. Kirjapaja: Helsinki 2014, 144 sivua. Hannu Räty, professori, Itä-Suomen yliopisto, [email protected] Aika ajoin kiistellään sopivasta koulun aloittamisiästä. Vastakkain on usein kaksi näkemystä: nähdäänkö koulun aloittaminen lapsuuden menetyksenä vai aikuisuuden alkuna kohden itsenäistä, täysivaltaista ja kilpailukykyistä kansalaisuutta. Samalla määritellään lasta ja lapsuutta suhteessa aikuisuuteen, kouluun ja yhteiskuntaan ja niiden arvoihin ja intresseihin. Näissä suhteissa lapsi saa vaihtelevia merkityksiä. ”Lapsi on nimenomaan suhdekäsite”, sanoo Eero Ojanen kirjassaan Lapsuuden filosofia, ja kysyy ”mistä puhun, kun puhun lapsesta”. Lapsi on tärkeä ja monimerkityksellinen käsite, jota voidaan lähestyä useista näkökulmista käsin, loputtomasti, sillä ”lapsi on aina jotain muuta”. Kirjoittaja valitsee oman painotuksensa seuraavasti: ”Entä jos lapsi ei olekaan vain jokin erityinen, määrätynlainen ihmisolio? Entä jos lapsi onkin jokin asenne tai mahdollisuus, joka on meissä kaikissa. Entä jos lapsi onkin tietynlainen näkökulma asioihin? Entä jos lapsi todellisen olennon lisäksi on myös jonkinlainen vertauskuva. Mihin se silloin liittyy?” Ojanen ammentaa myyttien, uskomusten, uskonnon, kasvatuksen ja satujen kielikuvista. Esimerkiksi: lapsi sankarina, lapsi pelastajana, lasten suusta kuullaan totuus, lapsen usko, lapsuuden paratiisit, lapsenkaltaisuus ja sisäinen lapsi. Jo yksikön ja monikon ero on seurauksellinen, koska on eri asia puhua lapsesta kuin lapsista. Edellisessä tapauksessa viittaamme vaikkapa lapsen maailmaan, herkkään luovuuteen ja rikkaaseen mielikuvitukseen. Siksi ”lapsi yksikössä on syvästi individualistinen”. Lasten maailma taas tarkoittaa, Perheterapia 1/2015 että lapset keksivät yhdessä omaa kulttuuriaan ja toimintaansa. ”Kun lapset mekastavat kaduilla ja pihoilla, siinä on jotain syvästi kollektiivista, myös epämääräistä ja anarkistista.” Kirjoittaja perustelee ajatuksen, jonka mukaan lapsen merkitys kollektiivisessa tietoisuudessa yhdistyy ajan ongelmaan ja aikatietoisuuteen – siihen, että ihminen tietää tulevaisuuden olevan olemassa. Lapsi on ihmisen aikatietoisuuden elävä ilmentymä. Hän luo jatkuvuuden, ”jonka ihminen tietää olevan olemassa, mutta jota hän yksilönä voi kokea vain rajatun ajan.” Sukupolvesta toiseen kuvastuva jatkuvuuden ymmärtäminen on osa ihmisen syntyä. Kirjan lopussa pohditaan sisäisen lapsen ja sisäisen aikuisen suhdetta, väitettä lapsuuden lopusta ja lapsuudesta erityisenä (ja poikkeuksellisena) historiallisena vaiheena. Kirjoittaja torjuu esimerkiksi ajatuksen lapsen ja aikuisen vastakkaisuudesta, siitä, että edellinen on itsessään hienoa, jälkimmäinen taas kaavoihin juuttumista. Onhan lapsi jo syntyessään inhimillisen kulttuurin tekoa, ja sen hienot ominaiset ovat kulttuuriin ominaisuuksia. Lapsuus ja aikuisuus eivät ole vastakohtaisuuksia tai yksin peräkkäisiä vaiheita, vaan ”koko ajan yhdessä ja rinnakkain eläviä inhimillisyyden tasoja.” Kuten Eero Ojanen arvioi, lapsen filosofiaa on tarkasteltu vielä vähän. Tämä sivumäärältään pieni ja kooltaankin pieni kirja(nen) täyttää isoa aukkoa. Lapsen filosofia on sellainen, jonka mielellään lukee siltä istumalta ja jonka ajatuksiin mielellään palaa. 56 Kevään 2015 koulutuksia Uutta tietoa, taitoa & osaamista MIND-BODY BRIDGING -KOULUTUKSET käynnistyvät Helsingissä 14.4.2015 MBB on näyttöön perustuva, mieli-keho -yhteyttä vahvistava stressinkäsittelymenetelmä, joka soveltuu sekä oman hyvinvoinnin vahvistamiseen että työvälineeksi ammattikäyttöön. MBB-seminaarissa 14. - 15.4. tutustutaan MBB:n perusteisiin ja sen käsitteisiin. Luennoitsijana Utahin yliopiston psykiatrian professori Stanley H. Block (USA). Seminaari toimii myös menetelmäkoulutuksen johdantona. Menetelmäkoulutus jatkuu 23. - 24.4.2015. MBB organisaatioissa -työpaja 18. - 19.4.2015 Työpajassa tutkitaan miten MBB:n avulla voidaan muuttaa ihmisten välisiä jännitteitä rauhalliseksi ja harmoniseksi yhteistoiminnaksi ryhmissä, työyhteisöissä ja organisaatioissa. PERHEARVIOINTIMENETELMÄ Helsingissä 24.3.2015 (3 pv) Toimivaksi havaittu menetelmä perheiden toimintakyvyn, voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arvioitiin. Menetelmä tarjoaa konkreettisia työkaluja esimerkiksi perhetyöhön ja terapiatyön tueksi. LÄHISUHDEVÄKIVALLAN INTEGROITU JA SYSTEEMINEN HOITO Helsinki 16.4.2015 Kliinisen psykologian tohtori, professori Arlene Vetere (University of Surrey, UK) luennoi lähisuhdeväkivallan systeemisestä ja integroidusta hoitomallista. PETER ROBER -SEMINAARI Tulossa syksyllä 2015! Arvostettu ja pidetty luennoitsija, psykologi, perheterapian professori Peter Rober (University of Leuven) saapuu jälleen Suomeen luennoimaan. Myös työyhteisö- ja tilauskoulutuksia SUOMEN MIELENTERVEYSSEURAN KOULUTUSKESKUS Ratamestarinkatu 9, käyntiosoite Kellosilta 4, 00520 Helsinki p. 09 4150 3600 [email protected] mielenterveysseura.fi/ koulutukset Perheterapia 1/15 xxx Muistokirjoitus: Markku Sutela, 13.8.1955–20.12.2014 Joulun alla saimme suruviestin hyvän ystävämme ja työtoverimme psykologi Markku Sutelan kuolemasta. Olimme jo osanneet valmistautua tähän saatuamme puoli vuotta aiemmin tiedon parantumattomasta ja nopeasti etenevästä sairaudesta. Elimme yhdessä hyvät viimeiset kuukaudet, ja meitä lohduttaa tieto, ettei Markun tarvinnut kärsiä kovasti loppuaikoinaan. Markku syntyi Kemissä 1955 rautatieläisen perheeseen. Koulun jälkeen hän opiskeli psykologiksi Jyväskylän yliopistossa. Opiskeluaikanaan Perheterapia 1/2015 Markku oli tiiviisti mukana kemiläisten nuorten miesten ryhmässä. Ylioppilasjuhlien aikaan hän alkoi seurustella tulevan vaimonsa Ritvan kanssa, ja myöhemmin heille syntyi 1983 kaksostytöt, jotka olivat Markun puheissa aina hänen elämänsä keskiössä. Yhteisen lasketteluharrastuksen merkeissä he olivat säännöllisiä suomalaisten, ruotsalaisten ja keskieurooppalaisten rinteiden kuluttajia. Viimeisen hiihtoretkensä Ruotsin tuntureilla Markku teki viime huhtikuussa. Markun elämäntyössä painottui psykologin ja 58 Muistokirjoitus: Markku Sutela perheterapeutin työn kehittäminen monin tavoin. Ratkaisevaa oli tulo Keroputaan sairaalan työryhmään 1983 ensin siviilipalvelusta suorittamaan ja pian vakituisena psykologina lyhyen kasvatus- ja perheneuvolatyöjakson jälkeen. Vuosina 1983– 1986 hän suoritti perheterapiakoulutuksen. Ensisijaisesti häntä kiinnosti koko ammatillisen uransa ajan työskentely vaikeimpien psyykkisten ongelmien kanssa perhekeskeisesti. Keroputaan sairaalan työryhmässä hän työskenteli aina viimeiseen työpäiväänsä saakka. Välillä hän kävi antamassa panoksensa kriisikeskuksen perustamiseen Kemissä sekä työterveydenhuollon verkosto- ja perheorientaation kehittämiseen. Lopulta hän kuitenkin palasi Keroputaan sairaalaan, jossa hän toimi viimeiset vuodet vastaavana psykologina. Hän itse sanoi tienneensä aina, että tämä oli se työ, mitä hän sydämessään haluaa tehdä. Se sopi Markulle mainiosti, koska Markku oli todellinen työryhmässä työskentelijä. Yhtä hyvin asiakkaat kuin työryhmän kollegat pääsivät nauttimaan Markun avoimesta läsnäolosta hoitokokouksissa. Markku oli aina hereillä ja elävässä suhteessa muihin, ja usein juuri hän kuuli kaikkein olennaisimmat asiat. Toinen Markun työn pääalue oli perheterapiakoulutuksen kehittäminen. Hän toimi vastuullisena kouluttajana noin kahdessakymmenessä perheterapiakoulutuksessa. Koulutuksiin osallistujat pitivät kovasti Markun inhimillisestä tavasta olla kouluttaja. Erityisen tärkeäksi Markulle tuli oman perhetaustan käsittelyn kehittäminen niin, että koulu- tettavien oma lähisuhdeverkosto saattoi osallistua työskentelyyn hyvin hienovaraisella tavalla. Markulle oli tärkeää, että oman taustan käsittelyssä ei etsitä perheen patologisia vuorovaikutussysteemejä, vaan kerätään yhdessä ymmärrystä opiskelijan ihmissuhteiden kokonaisuudesta ja niiden merkityksellisyydestä perheterapeutin työssä. Markku sanoi usein tuntevansa olevansa etuoikeutettu, kun saattoi olla mukana jakamassa koulutukseen osallistuvien henkilökohtaisia tarinoita. Tämä Markun asenne teki perhetausta jaksoista hyvin koskettavia prosesseja. Tämä oli tärkeää myös meille Markun läheisille kouluttajatovereille. Markun työ tämän koulutusalueen kehittämisessä jäi mielestämme kesken. Viime aikoina Markku oli hyvin haluttu kouluttaja myös ulkomailla, ja häntä kutsuttiin luennoimaan useisiin Euroopan maihin, Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Olemme menettäneet läheisen ystävän ja perheterapian dialogisen työn kehittäjän. Haluamme välittää syvän osanottomme Markun vaimolle Ritvalle ja tyttärille. Haluamme jakaa oman surumme ja toivomme, että voimme omalla työllämme jatkaa Markun hienovaraista työtä terapeuttina ja kouluttajana. Jaakko Seikkula ja Pekka Holm, Markun pitkäaikaisia ystäviä ja työtovereita 59 Perheterapia 1/2015 Perheterapia 1/15 OHJEITA KIRJOITTAJILLE Perheterapia-lehti on perheterapiaa ja perhe- ja verkostokeskeistä työtä tekevien terveydenhuollon, sosiaalihuollon, opetus- ja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön työntekijöiden ammattilehti. Lehden lukijakunta muodostuu siis korkeasti ja laajasti koulutetuista ammattilaisista, joista monet työskentelevät lähellä suomalaisia perheitä. Näin ollen kirjoitukset on suunnattava moniammatilliselle perheasiantuntijakunnalle, joka arvostaa asiakeskeistä ja yleisesti kiinnostaviin aiheisiin fokusoitua tekstiä. Lehti julkaisee artikkeleita käytännössä ja tutkimuksin koetelluista perheterapian ja muiden psykoterapian suuntausten eri työmuodoista ja terapiatyön kehittämisen kannalta kiinnostavista uusista teoreettisista pohdinnoista. Lehdessä julkaistaan myös kirjoituksia terapiatyöhön liittyvistä hankkeista. Lisäksi julkaistaan katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja, kongressiselosteita, keskustelua ja uutisia. Lehti on tietolähde organisaatioiden ja sosiaalisten systeemien käyttäytymisestä ja kehittämisestä kiinnostuneille. Lehti julkaisee myös vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita lehden aihepiiriin liittyen. Vertaisarviointi toteutetaan kirjoittajien määrittelemästä toiveesta. KÄSIKIRJOITUKSET Kaikkien kirjoittajien kirjoituksen luonteesta riippumatta on noudatettava seuraavia ohjeita: • Kirjoittaja vastaa kuvien julkaisuoikeuksien saamisesta Perheterapia-lehdelle. • Lainausten on oltava mahdollisimman lyhyitä ja tarkoituksenmukaisia. Pitkien tekstien napakka referointi on akateemisen kirjoittamisen ydinalueita. • Käännä itse kaikki lainaukset ja muut vieraskieliset osiot. Vältä vieraskielisiä ilmauksia, jolleivät ne ole todella kääntymättömiä (perheterapiaan liittyvät termit ovat pääsääntöisesti käännettävissä). Käännösvaihtoehdoista voi kysyä suoraan lehden toimitussihteeriltä, joka auttaa mielellään. • Mikäli kirjoittaja viittaa tutkimuksiin, viittauksessa pitää olla viite. Viittaukset pitää luoda hyvän akateemisen tavan mukaan. Epämääräiset viitteet antavat artikkelistakin epämääräisen kuvan. Jos kirjoittaja haluaa antaa viitteen viitatessaan taideteokseen, esimerkiksi romaniin, viittaamisessa on noudatettava humanistista viitekäytäntöä (viittaus sekä alkukieliseen tekstiin että eniten käytettyyn suomennokseen). Viittauksista voi kysyä suoraan lehden toimitussihteeriltä, joka auttaa mielellään. • Pitkiä ja runsaita kursivointeja on syytä välttää. • Älä käytä minkäänlaisia muotoiluja tai tyylejä tekstiä kirjoittaessasi. • Kirjoittaja ilmoittaa erillisellä otsikkolehdellä nimensä, oppiarvonsa, ammattinimikkeensä, työpaikkansa, työ- ja kotiosoitteensa, puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa. Perheterapia 1/2015 60 Ohjeita kirjoittajille Artikkelit LÄHDEVIITTEET Lehden artikkeliosastoon tarkoitetut käsikirjoitukset arvioidaan. Käsikirjoitusten tulee olla tiiviitä ja ilmaisultaan viimeisteltyjä. Kaikkien kirjoittajien on noudatettava seuraavia ohjeita: Niiden suositeltava laajuus on 3 000–5 000 sanaa. Käsikirjoitukset toimitetaan sähköpostin liitetiedostona päätoimittajalle osoitteella [email protected]. Teksti kirjoitetaan 2-välikkeellä (28 riviä liuskalle) ja molempiin reunoihin jätetään 3 cm:n marginaalit. Vasen marginaali tasataan, oikeaa ei. Artikkelien mukaan liitetään noin 100–200 sanan pituinen tiivistelmä sekä avainsanalista (3-5 avainsanaa). Lähdeviitteiden merkitsemisessä noudatetaan American Psychological Associationin antamia ohjeita: Muut käsikirjoitukset Foerster, H. von (1981). Observing Systems. Seaside, CA: Intersystems Publications. Käytetyt lähteet merkitään tekstiin ilmoittamalla tekijä ja lähteen vuosiluku suluissa, esim. (Gergen & Gergen 1991). Suorat sitaatit kirjoitetaan alkuperäiskielellä, jolloin ilmoitetaan myös lähteen sivunumero, esim. (Haarakangas 1989, s. 25). Lähdeluettelossa lähteet (esimerkkinä kirja, kappale toimitetussa teoksessa, aikakauslehtiartikkeli) ilmoitetaan aakkosjärjestyksessä seuraavasti. Hankkeita esittelevät käsikirjoitukset ja muut käsikirjoitukset toimitetaan lehden toimitukseen sähköpostin liitetiedostoina osoitteella [email protected]. Tekstin muotoilu ja kirjoittajatiedot kuten yllä. Gergen, K. J. & Gergen, M. M. (1991). Toward Reflexive Methodologies. Teoksessa Steier, F. (toim.) Research and Reflexity. Lontoo: Sage. Haarakangas, K. (1989). Kriisiryhmä auttaa ihmisen hädässä. Mielenterveys 4, 24–28. Aineisto tulee toimittaa seuraavan aikataulun mukaan: nro 1 15.1. nro 2 15.4. nro 3 15.8. nro 4 4.11. mennessä. JULKAISUOIKEUDET Lehden julkaisija Suomen Mielenterveysseura pidättää oikeuden julkaistuihin kirjoituksiin. Oikeuksien pidättäminen koskee tieteellisesti arvioituja artikkeleita. Kirjoitusten käyttölupia koskevissa asioissa pyydetään kääntymään vastaavan päätoimittajan puoleen. KUVIOT JA TAULUKOT Jokainen kuvio ja taulukko numeroidaan ja otsikoidaan. Kuviot ja taulukot sijoitetaan kukin omalle paperilleen, johon merkitään myös kirjoittajan nimi sekä kirjoituksen otsikko. Käytetyt lyhenteet tulee selventää. 61 Perheterapia 1/2015 Perheterapia 1/15 V suomalainen perheterapiakongressi Seinäjoella 17.-19.3. 2016 Pohjanmaan Perheterapeutit ry. ja Suomen perheterapiayhdistys ry. kutsuvat perheja psykoterapian tekijöitä, tutkijoita ja kokemusasiantuntijoita esittelemään työtään ja tutkimuksiaan V suomalaisen perheterapiakongressiin. Kongressin teemoina ovat osallisuus - oikeutta osallistua itseä koskevaan; esimerkiksi asiakkaan osallisuutta omaan hoitoon, psykoterapeutin osallisuutta asiakkaan kokonaishoitoon, perheterapeuttisen hoidon osallisuutta hoitotarjonnassa kokemuksellisuus - kuulluksi tuleminen, jokaisen oman kokemuksen huomioiminen ja kunnioittaminen; esimerkiksi asiakkaan oman elämän asiantuntijuuden huomioiminen ja toisaalta psykoterapeutin ammatillisen asiantuntijuuden huomioiminen palveluiden suunnittelussa ja arvioinnissa vertaisuus - tasa-arvoisuus, jossa toinen ei ole toista ylempi; tasa-arvoisuus asiakkaan ja psykoterapeutin välillä, asiakkaiden välillä, psykoterapeuttien välillä, terapiaviitekehyksien välillä sekä psykoterapeutin ja muiden hoitoon osallistuvien ammattilaisten välillä Kutsumme kongressiin esityksiä, jotka voivat olla työpajoja (1tai 1½ h), joissa on yksi tai useampi esittäjä useamman esityksen teemaseminaareja (kokonaiskesto 1tai 1½ h) sekä vapaita esityksiä (n. 20 min.) Esityksissä on mahdollista asiantuntijoiden näkökulma. ja myös toivottavaa tuoda esiin kokemus- Tarkemmat tiedot esityksiä koskevien ehdotusten laatimisesta on luettavissa kongressin nettisivuilta osoitteesta www.perheterapia2016.fi. Nettisivuilla on myös tiivistelmäpohja, johon esitysten tiivistelmät pyydetään ystävällisesti kirjoittamaan. Tiivistelmäpohja on avoinna 15.8.-30.10.2015 välisenä aikana. Tervetuloa Seinäjoelle! Perheterapia 1/2015 Pohjanmaan Perheterapeutit ry. Suomen Perheterapiayhdistys ry. 62 Perheterapia 1/15 PERHE-JAPARITERAPIANKOULUTTAJAKOULUTUS -VOIMAVARAKESKEINENSUUNTAUSkevät2016-2018,ESPOO Järjestäjät: Kenelle: Tavoite: Lisätietoja: Dialogic yhteistyössä Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen kanssa Psykoterapeuteille Koulutus pyrkii tuomaan Suomeen uudenlaista asiakkaiden ja asiantuntijoiden yhteistoiminnallisuuteen perustuvaa sekä voimavaroihin suuntautuvaa työotetta. Koulutuksen tavoitteena on kehittää osallistujien (1) psykoterapeuttisia taitoja; ja (2) erityisesti taitoja toimia työnohjaajana, kouluttajana ja konsulttina; sekä (3) kykyjä ja valmiuksia edesauttaa sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden kehittämistä demokraattisempaan ja humaanimpaan suuntaan. Opiskelijat saavat henkilökohtaisia taitoja toteuttaa dialogisuutta ja ohjata reflektiivisiä prosesseja haastavissa asiakas- ja työnohjaustilanteissa. Oppimisen fokus on siinä, miten dialogisesti rakennetaan ja toimitaan perheiden sekä sosiaalisten verkostojen kanssa. Koulutus antaa valmiudet toimia perheterapiakouluttajana sekä perheterapian työnohjaajana. [email protected] VOIMAVARAKESKEINENTYÖNOHJAAJAKOULUTUS PSYKOTERAPEUTEILLE3.9.2015-2017,ESPOO Kenelle: Sisältö: Lisätietoja: Psykoterapeuteille, jotka ovat kiinnostuneita voimavarakeskeisistä lähestymistavoista ja erityisesti dialogisuudesta sekä reflektiivisistä prosesseista. Koulutuksen tavoitteena on perehdyttää osallistujat voimavarakeskeisen työskentelyn filosofiaan, teoriaan ja käytäntöön työnohjauksessa. Koulutus antaa monipuoliset valmiudet toimia itsenäisenä työnohjaajana. Koulutus täyttää Suomen työnohjaajat ry:n asettamat kriteerit työnohjaajakoulutukselle. [email protected] VOIMAVARAKESKEINENPARITERAPIANTÄYDENNYSKOULUTUS PERHETERAPEUTEILLE10.11.2015-16.11.2016,KUOPIO Kenelle: Tavoite: Lisätietoja: Pariterapiaa tekevät perheterapeutit ja perheneuvojat – max. 14 opiskelijaa. Koulutuksessa perehdytään voimavarakeskeiseen pariterapiaan. Tavoitteena on vahvistaa osanottajien kykyjä ohjata pariterapiaprosesseja. Koulutus antaa perheterapeuteille pätevyyden toimia paripsykoterapeuttina KELAn tukemissa ja kuntoutuksena toteutettavissa paripsykoterapioissa. [email protected] www.dialogic.fi 63 Perheterapia 1/2015 BA2 Itella Posti Oy Itella Green Perheterapia-lehti on terveyden- ja sosiaalihuollon, opetusja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön perheterapiaa sekä perhe- ja verkostokeskeistä työtä tekevien ammattilehti. Lehti julkaisee artikkeleita perheterapian ja muiden psykoterapian suuntausten eri työmuodoista. Palstatilaa saavat myös kiinnostavat teoreettiset pohdinnat terapiatyön kehittämiseksi. Lisäksi julkaistaan hankekuvauksia, katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja, kongressiselosteita ja uutisia. Lehti on tietolähde myös sosiaalisten järjestelmien käyttäytymisestä ja organisaatioiden kehittämisestä kiinnostuneille. Suomen Mielenterveysseura Koulutuskeskus Ratamestarinkatu 9 00520 Helsinki (09) 4150 3600 mielenterveysseura.fi
