Vieraita kynnyksiä ylittämässä

Transcription

Vieraita kynnyksiä ylittämässä
Vieraita kynnyksiä ylittämässä
- Maahanmuuttajataustaisten vammaisten
kertomuksia elämästään Suomessa
Elli-Noora Heino
Pro gradu -tutkielma
Erityispedagogiikka
Kasvatustieteiden laitos
Turun yliopisto
Toukokuu 2015
Turun yliopiston laatujärjestelmän mukaisesti tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu
Turnitin OriginalityCheck -järjestelmällä.
TURUN YLIOPISTO
Kasvatustieteiden laitos
HEINO, ELLI-NOORA: Vieraita kynnyksiä ylittämässä – Maahanmuuttajataustaisten vammaisten
kertomuksia elämästään Suomessa
Pro gradu tutkielma, 98s.+ 4 liites.
Erityispedagogiikka
Toukokuu 2015
_____________________________________________________
Tämän
tutkielman
tarkoituksena
on
selvittää
kaksinkertaisen
marginalismin
merkityksellistymistä vammaisten maahanmuuttajien elämän sosiaalisissa tilanteissa.
Tutkimus on osa Kynnys ry:n Vammaisten ihmisten elämä Suomessa- tutkimushanketta. Tätä
tutkimusta varten on haastateltu viittä vammaista maahanmuuttajataustan omaavaa henkilöä,
kutakin kaksi kertaa. Tutkimusmenetelmänä toimii elämäkerrallinen sekä temaattinen
haastattelu. Aineiston analyysissä käytetään narratiivista analyysimenetelmää.
Tutkimukseni osoittaa, että kaksinkertaiseen marginaaliseen positioon kuuluminen
merkityksellistyy haastateltavieni elämässä monenlaisin tavoin. Vammaiset maahanmuuttajat
kohtaavat arjen elämässään ennakkoluuloja ja rasismia, ja vammaisuus vaikuttaa
kotoutumisen perusperiaatteiden, kuten työelämään kiinnittymisen, onnistumiseen. Toisaalta
maahanmuuttajatausta kyseenalaistaa täyden oikeuden elää vammaisena Suomessa. Tämä
tulee esille erityisesti haastateltavien tiedottomuutena omista oikeuksistaan vammaisina
henkilöinä, sekä pohdintoina omasta roolista osana suomalaista yhteiskuntaa. Vammaiset
maahanmuuttajat ajautuvat myös kohtuuttomiin tilanteisiin suomalaisen palvelujärjestelmän
ollessa kykenemätön kohtaamaan heidän yksilöllisiä tarpeitaan. Huolimatta moninaisista
kohdatuista haasteista kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa elävät haastateltavat
suhtautuvat elämäänsä hyvin positiivisesti ja ovat kiitollisia saadessaan elää elämäänsä
Suomessa.
Narratiivisen analyysin keinoin tutkimuksessa tuodaan esiin mahdollisia tarinoita ja tilanteiden
kuvauksia, joita vammainen maahanmuuttaja saattaa arjessaan kohdata.
Vammaiset maahanmuuttajat ovat erityisen vähän tutkittu ryhmä, ja tutkimukseni osoittaa,
kuinka tästä ryhmästä usein käytetyt maininnat ”erityisen tuen tarpeessa oleva” tai ”erityisen
haavoittuva asema” eivät vielä merkitse mitään. Mainintojen sijaan tarvitaan lisää tutkimusta
ja selvityksiä siitä, mitä kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa eläminen tarkoittaa ja
merkitsee henkilöille itselleen ja ympäröivälle yhteiskunnalle.
ASIASANAT: vammainen, maahanmuuttaja, kaksinkertainen marginalismi
Sisällys
Johdanto ....................................................................................................................................... 1
1.
Vammaisena suomalaisessa yhteiskunnassa ........................................................................ 3
1.1 Vammaisuuden monet tarinat – vammaisuus ennen ja nyt ............................................... 4
1.2 Vammaisuuden sosiaalinen malli – suuri totuusko?........................................................... 6
1.3 Yhteiskunnallisia ja antropologisia avauksia vammaisuuteen ............................................ 8
1.4 Vammaisuus meillä ja muualla, eri maiden kulttuurisia vammaiskäsityksiä .................... 11
1.5 Tapoja joilla vammaisuutta tuotetaan ja ylläpidetään ..................................................... 12
2.
Maahanmuuttajana Suomessa ........................................................................................... 14
2.1 Kuka on maahanmuuttaja ................................................................................................. 15
2.3 Missä kotisi on? − Kotoutuvatko kotoute=avat ............................................................... 17
2.4 Moninaiset haasteet kotoutumisen polulla ...................................................................... 19
3.
Erilaisuuden monenlaiset kasvot ........................................................................................ 23
3.1 Elämää marginaalissa ja keskiössä .................................................................................... 24
3.2 Syrjäytymisen paradoksaalinen luonne ............................................................................ 28
3.3 Identiteetin luominen ja leimautuminen .......................................................................... 30
3.4 Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaaminen ....................................................................... 32
3.5 Kun hyvinvointivaltion lupaus pettää ............................................................................... 35
3.6 Kaksinkertaisen marginalismin leimaamat? ..................................................................... 37
4. Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävät............................................................................ 39
5. Tutkimusmenetelmät.............................................................................................................. 40
5.1 Aineistonkeruuprosessi − elämäkertahaasta=elu ja temaa?nen haasta=elu ................ 40
5.2 Aineiston analyysi − narra@ivinen lähestymistapa ja sisällönanalyysi .............................. 48
5.3 Tutkijan vahva läsnäolo ja tutkimuksen eettiset lähtökohdat .......................................... 52
6. Tulokset ................................................................................................................................... 53
6.1 Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaamisen monet paikat ................................................. 53
6.1.1 Tarinoita syrjivästä Suomesta .................................................................................... 57
6.2 Kotoutumisen poluilla vammaisena maahanmuuttajana ................................................. 60
6.2.1 Pohdintoja kotoutumisesta ja omasta kodista .......................................................... 63
6.2.2 Tarinoita kotoutumisesta ja siinä kohdatuista haasteista ......................................... 65
6.3 Kun maahanmuuttajatausta kyseenalaistaa täyden oikeuden elää vammaisena Suomessa
................................................................................................................................................ 67
6.3.1 Tarinoita siitä, kun oikeus elää vammaisena kyseenalaistuu .................................... 71
6.4 Kun hyvinvointivaltion lupaus ei kanna – kohtuuttomiin tilanteisiin ajautumassa .......... 74
6.4.1 Kohtuuttomia tarinoita .............................................................................................. 76
6.5 Positiivinen näkökulma vammaisuuteen ja maahanmuuttajuuteen ................................ 78
6.5 Positiivisia suomalaisten vammaisten maahanmuuttajien tarinoita............................ 78
7. Pohdinta ja johtopäätökset..................................................................................................... 80
7.1 Luotettavuustarkastelu ..................................................................................................... 81
7.2 Selviytyjien tarinaa kertomassa ........................................................................................ 83
7.3 Yksilöllisyyttä kohtaamassa............................................................................................... 87
7.4 Jatkotutkimusehdotuksia .................................................................................................. 89
Lähteet ........................................................................................................................................ 91
Taulukot ...................................................................................................................................... 99
Liitteet ......................................................................................................................................... 99
Johdanto
Puhe marginaalissa elävistä ihmisistä on nykyään arkipäivää. Homot, lapset, köyhät,
lahjakkaat, vammaiset, maahanmuuttajat, vanhukset. Marginaaliryhmien lista on
loputon, ja voidaankin kysyä onko keskiötä enää edes olemassa marginaalien vallatessa
alaa. Usein määriteltäessä marginaaleja ja niihin kuuluvia ihmisryhmiä lähestytään
aihetta ulkokohtaisesti ja sivuutetaan yksittäisten ihmisten ainutlaatuiset arkipäiväiset
kokemukset.
Arkipuheissa
marginalismi
yhdistetään
usein
automaattisesti
syrjäytymiseen, ja se nähdään uhkana perinteisten käsitysten mukaiselle täysipainoiselle
elämälle. Kaksinkertaisella marginalismilla viitataan ilmiöön, jossa henkilö elää
samanaikaisesti kahdessa marginaalisessa positiossa, jolloin epäonnistumisen uhan voi
ajatella olevan kaksi kertaa suurempi. Tässä tutkimuksessa kaksinkertaisella
marginalismilla viitataan vammaisten maahanmuuttajien elämänpiiriin.
Tässä tutkimuksessa keskitytään tutkimaan kaksinkertaisen marginalismin ilmiötä.
Tarkastelun kohteena ovat henkilöt, jotka ovat sekä vammaisia, ja näin ollen
marginaalisessa suhteessa vammattomiin, että maahanmuuttajia, eli marginaalissa
suhteessa kantasuomalaiseen väestöön. Vaikka kaksinkertaisen marginalismin ilmiön
olemassaolo tunnustetaan monissa laeissa ja toimintaa ohjaavissa asiakirjoissa, usein
jäädään kuitenkin vain maininnan tasolle, ja todetaan että vammaiset maahanmuuttajat
ovat
esimerkiksi
erityisen
haavoittuvassa
asemassa
tai
tarvitsevat
erityisiä
tukipalveluita.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä kaksinkertaisessa marginaalisessa
positiossa, samaan aikaan vammaisena ja maahanmuuttajana, eläminen tarkoittaa. Millä
tavalla ja millaisissa tilanteissa kaksinkertainen marginalismi tulee esille arjen elämässä
ja
toiminnan
erilaisissa
konteksteissa.
Millaisen
merkityksen
kaksinkertainen
marginalismi saa vammaisten maahanmuuttajien elämässä.
Tarkoituksena ei ole muodostaa kattavaa kuvaa kaksinkertaisen marginalismin ilmiöstä,
vaan ennemminkin tuoda esiin monenlaisia mahdollisia tarinoita ja arjen tilanteiden
kuvauksia. Olennaista on muodostaa ymmärrystä siitä, mitä kaikkea kaksinkertainen
marginalismi voi yksilön elämän kontekstissa tarkoittaa. Pyrkimyksenä on tavoittaa
subjektiivinen näkökulma ja rakentaa uutta ymmärrystä ilmiön luonteesta.
1
Eräänä tutkimuksen tärkeänä painopisteenä on nostaa esille tutkittavien aito ääni ja
heidän omat kokemuksensa. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille joitakin
mahdollisia tarinoita, joita voidaan kertoa vammaisen maahanmuuttajan elämästä
Suomessa. Keskeistä on myös sen pohtiminen, mitä ulkokohtainen määritteleminen
tiettyjen kategorioiden edustajaksi merkitsee vammaiselle maahanmuuttajalle, ja millä
tavoin tämä itse kokee oman paikkansa näiden määrittelyjen keskellä.
Mielenkiintoni tutkimusaihetta kohtaan heräsi lähtiessäni pohtimaan vammaisen
maahanmuuttajan asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tuleeko tällainen henkilö
syrjäytetyksi kaikilla elämänsä areenoilla, vammaisena maahanmuuttajien joukossa ja
maahanmuuttajana vammaisten parissa? Kuinka vammaisuus vaikuttaa kotoutumisen
perusperiaatteiden, muun muassa työllistymisen, opiskelun ja yhteiskunnallisen
osallisuuden saavuttamiseen? Kuinka maahanmuuttajatausta puolestaan vaikuttaa
siihen, millä tavalla henkilö hyväksytään vammaisena ihmisenä? Kohtaavatko
vammaiset maahanmuuttajat syrjintää?
Tutkimukseni aineistona toimii osana Kynnys ry:n Vammaisten ihmisten elämä
Suomessa -projektia keräämäni vammaisten maahanmuuttajien haastattelut. Haastattelut
ovat vapaamuotoisia ja temaattisia elämäkerrallisia haastatteluita ja tätä tutkimusta
varten haastateltiin yhteensä viittä henkilöä, kutakin kaksi kertaa.
Tutkimukseni
edustaa
valtaannuttavaa
tai
voimaannuttavaa
kasvatustieteellistä
tutkimusperinnettä, jossa tarkoituksena on nostaa esiin yhteiskunnassa vaiennetun
ryhmän, marginaalin marginaalissa elävien ihmisten, oma ääni, ja antaa heidän kertoa
oma tarinansa omalla tavallaan. Tarkoituksenani ei ole muodostaa kattavaa kuvaa
kaksinkertaisen marginalismin olemuksesta, vaan tuoda esiin mahdollisimman
monipuolisesti
ja
kattavasti
erilaisia
esimerkkejä
siitä,
millaisiin
tilanteisiin
kaksinkertaisessa marginaalissa elävä ihminen voi ajautua. Tutkimusjoukkoni on hyvin
kirjava, ja edustaa monenlaisia vammaryhmiä ja maahanmuuttajia.
2
1. Vammaisena suomalaisessa yhteiskunnassa
Suomi on sitoutunut edistämään syrjimätöntä yhteiskuntaa, jossa osallistumisen
mahdollisuudet taataan kaikille kansalaisille. Tähän Suomea velvoittavat jäsenyydet
Yhdistyneissä Kansakunnissa ja Euroopan Unionissa. YK:n yleissopimus vammaisten
ihmisten oikeuksista tuli voimaan vuonna 2008, ja sen tarkoituksena on varmistaa
kaikkien ihmisoikeuksien ja perusvapauksien toteutuminen myös vammaisten ihmisten
elämässä, ja taata heille oikeus nauttia näistä oikeuksista ja vapauksista ilman
minkäänlaista syrjintää. Sopimus myös velvoittaa toimimaan jatkuvasti syrjinnän
poistamisen ja yhdenvertaisuuden edistämisen puolesta tavoitteenaan jokaisen
kansalaisen täysi osallistuminen, osallisuus ja tasa-arvo. (YK:n vammaissopimus 2012,
6, 8.) Vammaiset ihmiset tulee nähdä oman elämänsä vaikutusvaltaisina subjekteina ja
oikeuksien haltijoina. Vammaissopimus myös sallii positiivisen erityiskohtelun tasaarvon saavuttamiseksi. (Oikarinen 2012, 8; Mahlamäki 2012, 41.)
Suomen vammaispolitiikan voi ajatella keskittyvän kolmeen keskeiseen periaatteeseen,
joita ovat vammaisten henkilöiden oikeus yhdenvertaisuuteen, osallisuuteen ja
tarpeellisiin tukitoimiin ja palveluihin. (VAMPO 2010, Valtioneuvoston selonteko
vammaispolitiikasta
2006,
27−28.)
Lisäksi
vammaispolitiikan
tavoitteena
on
tulevaisuussuuntautuneisuus, ja vammaisten ihmisten oikeuksien turvaamisen jatkuva
kehittäminen. Suomen vammaispoliittinen ohjelma Vahva pohja osallisuudelle ja
yhdenvertaisuudelle 2010−2015 (VAMPO) on hallituksen johtama ohjelma, joka pyrkii
yhdenvertaisuuden edistämiseen puuttumalla ilmeneviin epäkohtiin konkreettisin
korjaustoimenpitein. Ohjelmassa luodaan tulevaisuuteen suuntaava kestävän ja
vastuullisen
vammaispolitiikan
vammaisten
ihmisten
tukipalveluiden
laadun
visio.
Ohjelmassa
sosioekonomisen
ja
kattavuuden
aseman
keskitytään
muun
parantamiseen,
varmistamiseen,
sekä
muassa
erityis-
ja
yhteiskunnan
esteettömyyden vahvistamiseen ja vammaistutkimuksen lisäämiseen. (VAMPO 2010,
3−4.) Vammaispolitiikan tavoitteena on myös edistää vammaisten henkilöiden
työnsaantia ja koulutusmahdollisuuksia. Myös heidän kulttuuriset oikeutensa taataan ja
itsenäistä asumistaan tuetaan. (Valtioneuvoston selonteko 2006, 3−4.)
Omanlaisensa
näkökulman
vammaisten
oikeuksien
tarkasteluun
tuo
YK:n
vammaisyleissopimus, jossa taataan vammaisille ihmisille yhdenvertaiset oikeudet
koulutukseen (artikla 24), työhön (artikla 27) ja yhteiskunnalliseen elämään (artiklat
3
29−30). Yleissopimuksen sisällöstä huolimatta nimenomaan koulutus, työ ja
yhteiskunnallisen osallistumisen toteutuminen ovat vammaisten ihmisten kohdalla usein
kyseenalaisia.
Oman
erityisryhmänsä
muodostavat
erityisen
haavoittuvassa asemassa olevat
vammaiset, kuten harvinaisiin vammaryhmiin kuuluvat tai esimerkiksi tämän
tutkimuksen
kohteena
olevat
vammaiset
maahanmuuttajat.
Suomen
vammaispoliittisessa ohjelmassa (2010) otetaan huomioon erityisen haavoittuvassa
asemassa olevien ryhmien tukeminen, ja Euroopan neuvoston vammaispoliittinen
ohjelma korostaa kieli- ja kulttuuritaustan huomioonottamista tukea järjestettäessä.
Usein haavoittuvien ryhmien erityisyyden huomioiminen tarkoittaa kuitenkin vain
mahdollisten erityisten tarpeiden mainitsemista osana sopimuksia ja suunnitelmia.
Jos siis tarkastelemme vammaisten ihmisten oikeuksia ja yhteiskunnallista asemaa
laillisesta ja sopimuksiin nojaavasta näkökulmasta, vaikuttaa siltä, että vammaisten
ihmisten asema on hyvä ja yhdenvertainen, ja mahdollisiin epäkohtiin pyritään
puuttumaan. Vammaispoliittinen toiminta on kehittynyt ja laajentunut viimeisten
vuosien ja vuosikymmenten kuluessa, mutta siitä huolimatta voimme olettaa, että vain
selvittämällä vammaisten ihmisten omia kokemuksia voimme saada todenmukaisen
kuvan siitä, kuinka vammaisten ihmisten asiat Suomessa ovat.
1.1 Vammaisuuden monet tarinat – vammaisuus ennen ja nyt
Vammaisuus on kautta historian ollut asia, jonka on nähty kyseenalaistavan yksilön
arvon ja ihmisyyden. Se on saanut aikaan syrjintää ja ulossulkemista. Vammaisuuden
historian voidaankin kärjistää olevan syrjinnän historiaa. Vammaiset ovat saaneet
osakseen tietämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä. Heitä on
saatettu kohdella suorastaan julmasti, tai heihin on voinut kohdistua erilaisia pelkoja.
Vammaiset
ovat
olleet
myös
syyllisyyden
ja
häpeän
leimaamia
yksilöitä.
(Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006, 8; Vehmas 2005, 5, 77.)
Vammaisuus
on
ilmiö,
jonka
voidaan
sanoa
muodostuvan
kolmen
tekijän
yhteisvaikutuksesta. Yhtäältä vammaisuuteen vaikuttaa yksilön omaama elimellinen
vamma, ja toisaalta ympäröivän yhteisön tälle antamat tulkinnat. Kolmantena tekijänä
vammaisuuteen vaikuttaa aina myös yhteiskunnan makrotaso, kuten taloudellinen ja
4
poliittinen tilanne. Siihen, millaisen ilmiasun vammaisuus saa, vaikuttavat aina myös
läsnä olevat kulttuuriset ja materiaaliset tekijät. (Vehmas 2005, 21, 76.)
1900-luvun alkupuolella länsimaissa vallitsi medikalisoiva vammaisuuden selitysmalli.
Sen mukaan ihmisen biologiset tekijät saavat aikaan mahdollisen fyysisen tai henkisen
vajavuuden. Vammainen ihminen oli kyvytön selviytymään arjen elämästä tämän
vajavuutensa vuoksi. Vammaisuus oli leimaavaa ja peitti alleen vammaisten ihmisten
yksilöllisyyden. Vammaiset olivat muista riippuvaisia, ja sosiaali- ja terveydenhuollon
ammattilaisten tuli parantaa ja kuntouttaa heitä. 1970-luvun puoliväliin saakka
vammaisuus käsitettiin nimenomaan lääketieteellisenä ja hoidollisena asiana, ja
vammaisten paikka oli erilaisissa laitoksissa. 1990-luvun tienoilla vammaisuus alettiin
nähdä myös yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta, ja tästä alkaen
vammaisten ihmisten omalle asiantuntijuudelle ja toimijuudelle on annettu painoarvoa.
(Vehmas 2005, 111; Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006, 8.)
Nykyään kuulee puhuttavan tavoitteesta mukauttaa eli integroida vammaiset ihmiset
yhteiskuntaan. Integraatio käsitteenä näyttäytyy kuitenkin ongelmallisena, sillä se
puhuu kieltä, jonka mukaan on olemassa vammaisten ihmisten ryhmä, joka ei ole osa
yhteiskuntaamme, ja joka sen vuoksi tulee mukauttaa osaksi meitä. Näin ollen
integraatio liittyy aina myös käsitykseen siitä, mikä on toivottavaa ja normaalia.
Samalla
se
sisältää
olettamuksen,
että
vammaiset
eivät
tätä
ole.
Toinen
vammaiskeskustelussa esiin nouseva käsite on normalisaatio. Normalisaatio tarkoittaa
sitä, että jokaisen ihmisen, myös vammaisen, tulisi saada elää mahdollisimman
tavanomaista, normaalia, elämää. Alun perin normalisaatioperiaate syntyi edistääkseen
vammaisten ihmisten oikeuksia. Periaatetta on myös kritisoitu ja se on saanut
negatiivisia sivumerkityksiä. Normalisaatio toimii pohjana modernin integraatio- ja
inkluusioajattelun synnylle, ja sen kantavana ajatuksena on ympäristön käytänteiden
kehittäminen yksilön ”normaalistamisen” sijaan. (Vehmas 2005, 77, 107, 196.)
Yhteiskunnassa vallitseva vammaisuuden selitystapa vaikuttaa luonnollisesti siihen,
kuinka vammaisuuteen suhtaudutaan. Se määrittelee kuinka vammainen ihminen
kohdataan, kuinka hänet hyväksytään osana yhteisöään ja kuinka häntä arvostetaan. On
ymmärrettävää, että jos vammaisuuden ajatellaan olevan yksilön ominaisuus,
kohdistuvat erinäiset vammaisuuden poistamiseen pyrkivät toimenpiteet ennen kaikkea
yksilöihin. Jos taas vammaisuuden koetaan olevan ensisijaisesti yhteisön ominaisuus,
5
nähdään yhteisön toimintaan puuttuminen moraalisesti oikeutettuna ja velvoitettuna.
(Vehmas 2005, 15.)
Viime vuosina on vammaiskeskustelussa esiin noussut myös elämänlaadun käsite.
Elämänlaadulla viitataan yksilöllisten tarpeiden täyteiseen elämään, ja entistä
suuremman elämänlaadun saavuttamiseen pyritään tasa-arvon ja inhimillisten
oikeuksien
laajenemisen
myötä.
Elämälaatu
voidaan
määritellä
myös
toimintamahdollisuuksina, tarpeiden tyydytyksenä ja riittävinä käytössä olevina
resursseina. Tällöin elämänlaadun tulisi olla palveluiden keskiössä, ja myös niiden
laadun kriteerinä. (Matikka 1999, 8−13, 21.)
1.2 Vammaisuuden sosiaalinen malli – suuri totuusko?
Medikalisoivasta mallista on tullut ikään kuin symboli vammaisten ihmisten
vääryyksien kokemiselle. Malli edustaa näkemystä, jonka mukaan yksilön häiriö tai
vika on erityisen merkityksellinen, ja suurin yksilöä määrittävä tekijä. Näin tehdessään
malli kyseenalaistaa vammaisen ihmisen yksilöllisyyden, ja myös tämän ihmisarvon.
(Shakespeare 2006, 18.) Leimiön mukaan medikaalinen malli on kuitenkin väärässä,
sillä se olettaa vammaisuuden olevan sairaus, joka voidaan parantaa. Vammainen ei
kuitenkaan ole sairas, vaan vammalla tarkoitetaan yksilön toimintakyvyn rajoitetta ja
osallistumisen estettä. Näin ollen vammaisuus tulee merkitykselliseksi nimenomaan
sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja on seurausta ennen kaikkea sosiaalisista tekijöistä.
Vammaisuudesta voidaankin puhua sosiokulttuurisena ilmiönä. (Leimiö 2012, 48;
Vehmas 2005, 5, 12.)
Sosiaalisen vammaistutkimuksen voidaan sanoa heränneen eloon 1960 ja -70-luvuilla,
kun vammaiset ihmiset aktivoituivat poliittisesti. He vaativat oikeutta määrätä omasta
elämästään, ja kyseenalaistivat olemassa olevan lääketieteellisen ajattelumallin.
Tavoitteena oli päästä eroon vammaisten ihmisten toimijuutta estävistä sosiaalisista
tekijöistä, arkkitehtuurisista ja ympäristöllisistä esteistä, sekä vammaisia halveksuvasta
vallitsevasta
asenneilmapiiristä.
Vammaisuuden
sosiaalinen
malli
lähtee
siitä
ajatuksesta, että ympäristö vammauttaa ihmisiä. On olemassa tiettyjä arvoja ja
odotuksia ihmisen luontaisista henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista, joille
yhteiskunnalliset järjestelyt perustuvat. Näin ollen vammaisten huono sosiaalinen status
6
on syrjivän yhteiskunnan aikaansaannos. (Vehmas 2005, 109−110; Shakespeare 2006,
13.)
Vahva toimija sosiaalisen vammaistutkimuksen parissa on englantilainen UPIAS
(Union of the Physically Impaired Against Segregation) -järjestö, joka erottaa
elimellisen vamman (impairment) ja vammaisuuden (disability). Vammaisuus on
yhteiskunnan luoma sosiaalinen tila, ei suora seuraus fyysisestä vammasta. Vammaisuus
nähdään haittana tai toiminnan rajoittuneisuutena, joka on seurausta yhteiskunnan
segregoivista käytännöistä. (Vehmas 2005, 110−111.)
Maailman terveysjärjestö WHO:n luokittelussa vuodelta 2001 ihminen ymmärretään
biopsykososiaalisena kokonaisuutena. Biopsykososiaalinen malli perustuu ajatteluun,
jossa otetaan huomioon niin biologiset, psykologiset kuin yhteiskunnallisetkin tekijät.
Vammaisuus määrittyy toiminnan vajavuudeksi ihmisen toimintakyvyssä, joka on
seurausta yhdestä tai useammasta seuraavista: 1) elimellinen vaurio 2) toiminnan
rajoitukset 3) osallistumisen rajoitukset. Eli ympäröivä ympäristö vaikuttaa siihen,
miten elimellinen vamma rajoittaa tai on rajoittamatta ihmisen elämää. (WHO 2001.)
Myös Mahlamäki (2012, 42) korostaa sitä, että vammaisuus tulisi ymmärtää
nimenomaan kulttuurisista ja sosiaalisista lähtökohdista käsin. Vammaisuuden
prosessissa olennaista on se, ettei ympäristö kykene ottamaan huomioon eri tavoin
toimintarajoitteisten ihmisten yksilöllisiä tarpeita. Näin ollen lääke vammaisuuden
hoitoon ei voi olla yksilöön kohdistuva, vaan tärkeää on osallisuuden lisääminen ja sen
tiellä olevien esteiden poistaminen.
Myös vammaisuuden sosiaalinen malli on saanut osakseen kritiikkiä. Sen katsotaan
olevan liian idealistinen koettaessaan selittää kaikkien vammaisten kokemukset. Sen ei
myöskään nähdä kunnioittavan vammaisten subjektiivista ääntä ja laajaa kokemusten
kirjoa. Vehmaan mukaan malli antaa vääränlaisen kuvan elimellisen vamman
vaikutuksesta ihmisen elämään, eikä se kykene selittämään niitä moninaisia tekijöitä ja
prosesseja, jotka saavat aikaan vammaisuuden ilmiön. Eräs mallin ongelma on myös se,
että se jakaa ihmiset kahtia: vammattomiin ja vammaisiin. Tällaisen kahtiajaon
tekeminen vaikuttaa kuitenkin käytännössä mahdottomalta. Olennaista on myös se, että
vammaiset ihmiset harvoin itse kokevat olevansa ensisijaisesti vammaisia. (Vehmas
2005, 142−144.)
7
Shakespeare
rakentaa
kritiikkinsä
vammaisuuden
sosiaalista
mallia
kohtaan
kehittelemällä uudenlaista perspektiiviä ja käsitystä vammaisuudesta. Hän koettaa
omassa ajattelussaan tavoittaa inhimillisen elämän monimuotoisuuden, ja ammentaakin
ajattelussaan elementtejä useiden teoreetikoiden käsityksistä. Kriittisen realismin
hengessä hän on sitä mieltä, että vajavuuksia (impairment) on aina ollut, ja niillä on aina
omanlaisensa
kokemuksellinen
todellisuus.
Shakespearen
mukaan
tarvitaan
holistisempaa lähestymistapaa, joka ottaa huomioon moninaiset yksilön luontaiset
sisäiset ja ulkoiset tekijät. Sisäisiä tekijöitä ovat esimerkiksi elimellisen häiriön laatu ja
vakavuus, yksilön oma suhtautuminen tähän häiriöön, henkilökohtaiset kyvyt ja
osaaminen, sekä persoonallisuus. Ulkoisia tekijöitä ovat muiden reaktiot ja asenteet,
ympäristön mahdollistavat ja estävät tekijät, sekä laajemmat vammaisuutta koskevat
kulttuuriset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät. (Shakespeare 2006, 55−56, 74.)
Vammaisuutta ei näin ollen voida nähdä ainoastaan yhteiskunnan rakentamina estävinä
muureina, sortona ja alistamisena, eikä millään sosiaalisilla järjestelyillä vammaisuutta
ole mahdollista täysin poistaa. Vammaisuudelta ei tulisi ummistaa silmiä, vaan
ennemminkin sen olemassaolo pitäisi tiedostaa ja hyväksyä. Shakespearen mukaan
yksilöä vammauttaa sekä hänen kehonsa, että yhteiskunta. Ennen kaikkea vammaisuus
tulisi ymmärtää relationaalisesti, se on aina suhde yksilön sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden välillä. (Shakespeare 2006, 56.)
Vammaisuuden olemusta ja sen olemassaoloa on käsitelty eri yhteiskunnissa ja
aikakausina siis hyvin monenlaisin tavoin. Tässä tutkimuksessa lähtökohtana on
ajattelutapa, jonka mukaan vammaisuuden
yhteiskunnassamme vallitsevien
haasteiden syitä tulisi tarkastella
ajattelutapojen
ja käytäntöjen
kautta.
Suuren
painoarvon saa yksilön oma käsitys itsestään ja omasta vammaisuudestaan. Keskeisenä
oletuksena tutkimuksessani on se, että vammaisuus jollakin tavalla näyttäytyy ja
ilmenee vammaisen, itsensä vammaiseksi määrittelevän ihmisen, elämässä.
1.3 Yhteiskunnallisia ja antropologisia avauksia vammaisuuteen
Vammaisuus on kulttuurinen konstruktio, jonka katsotaan heijastavan yhteisön
arvostuksia ja ymmärrystä siitä, mikä on hyväksyttävää ja toivottavaa. Useimmiten
vammaisuus näyttäytyy ei-toivottavana tilana ja yksilöitä kohtaavana tragediana.
(Leimiö 2012, 48.) Antropologisessa tutkimuksessa vammaisuus on liitetty muun
8
muassa
toiseuteen,
stigman
käsitteeseen,
valtasuhteisiin,
avuttomuuteen
ja
holhoamiseen. Myös normaaliuden käsitteen käyttäminen on tavanomaista. Käsitteellä
normaali katsotaan kuvattavan jotakin, joka on yleistä ja toisaalta myös oikeaa ja hyvää.
Näin ollen normaaliuden käsite pitää sisällään oletuksen siitä, että on olemassa myös
jotakin epänormaalia, joka on samalla ehkä myös pahaa ja väärää. (Vahtera 2012,
86−87.)
Usein käsitykset vammaisuudesta kiinnittyvät erilaisiin stereotyyppisiin oletuksiin.
Stereotypiat syntyvät ennakkoluulojen, huhujen ja väärien kuvitelmien pohjalta, ja ne
ovat usein vailla rationaalista tietopohjaa ja syvällisempää analysointia. Yhteiskunnassa
vallitsevat stereotyyppiset käsitykset luovat ja vahvistavat olemassa olevia valtasuhteita
ja rakentavat hierarkioita eri ihmisryhmien välille. Näin ollen ne myös aiheuttavat
haasteita ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja lisäävät ennakkoluuloisuutta ja
syrjintää. (Oikarinen 2012, 7.)
Yhteiskunnallisessa
vammaistutkimuksessa
tutkimuksen
kohteena
ovat
yhteiskunnalliset ja kulttuuriset käsitteet ja käytännöt. Usein näissä tutkimuksissa
vammattomuus
ikään
merkitykselliseksi.
kuin
Tällaista
määrittelee
toimintaa,
täyden
jossa
ihmisyyden,
vammattomuus
ja
on
tekee
sen
perimmäisen
ihmisyyden ja täyden elämän määre, kutsutaan ableismiksi. Ableismilla kuvataan sekä
ideologiaa että sellaisia yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka ylläpitävät vammaisten ja
vammattomien ihmisten välisiä valtarakennelmia ja hierarkioita. Ableismi olettaa, että
jokaisen ihmisen tulisi toivoa olevansa vammaton. (Vahtera 2012, 84.)
Vammaisuudesta voidaan puhua myös eräänlaisena liminaali- tai välitilana. Tällöin
vammaisuus
vertautuu
esimerkiksi
joissakin
kulttuureissa
suoritettaviin
miehuusriitteihin, joihin kuuluu ennen varsinaista rituaalia valmistautuminen tämän
uuden elämänvaiheen kohtaamiseen esimerkiksi tekemällä erilaisia tekoja tai
osoittamalla kykynsä vaikkapa elämällä tietyn aikaa eristyksissä muista. Kun käsitettä
tarkastellaan laajemmin, voidaan sen nähdä viittaavan myös paikkaan tai tilaan, joka on
”normaalin yhteiskunnan” reunalla tai ulkopuolella. Näin ollen vammaistenkin voidaan
nähdä elävän elämäänsä eräänlaisessa välitilassa (limen= kynnys), kynnyksen toisella
puolella. Vammaiset eivät ole sairaita, mutta eivät oikein terveitäkään. Heidän ei ole
mahdollista siirtyä aikaan, jossa mahdollisesti olivat ennen vammautumistaan, mutta ei
myöskään tilanteeseen, jossa vammaisuus olisi poissa. Liminaariteorian kaltaisten
9
ajatusmallien voidaan katsoa loukkaavan vammaisten ihmisoikeuksia, mutta samalla
teoria saa aikaan haasteen toimia vammaisten ihmisten aseman parantamiseksi ja
”kynnyksen” madaltamiseksi. (Leimiö 2012, 47‒48.)
Voidaan myös puhua eräänlaisesta diagnosoinnin paradoksista. Toisaalta diagnoosi
nähdään usein leimaavana ja yksilön identiteettiä kaventavana paluuna medikaaliseen
malliin. Toisaalta taas diagnoosi voi lisätä ymmärrystä ja ennustettavuutta, sekä olla
portti erilaisten palveluiden ja etuuksien saamiseen. Shakespearen (2006, 72) mukaan
diagnosoiminen saattaa kuitenkin johtaa leimautumiseen. Suurin osa vammaisista
ihmisistä ei kuitenkaan halua leimautua, vaan tulla kohdelluiksi tavanomaisina
yhteiskunnan jäseninä.
Vammaistutkimuksessa puhutaan myös paljon stigman käsitteestä. Stigma voi olla
seurausta tietystä yksilöön kohdistetusta leimasta tai diagnoosista. Olennainen asia
leimaamisessa on se, että tietty leima voi saada esiin myös muita negatiivisia
assosiaatioita. Tällöin persoonallisuuden ja jopa yksilöllisyyden moninaiset aspektit
saattavat jäädä tämän leiman varjoon, ja tästä leimasta tulee hallitsevin ja merkittävin
elämän osatekijä. Tällaisen negatiivisen leiman muodostuminen saattaa uhriuttaa
ihmistä ja estää toimijuutta. (Shakespeare 2006, 80.)
Sosiaalisen identiteetin muodostumisen pohdinta on tärkeä osa vammaisuudesta
käytävää keskustelua. Shakespearen mukaan vammaistutkimus on johtanut siihen, ettei
vammaisen ihmisen identiteetti ole ennalta määrätty, eikä häiriö automaattisesti
määrittele identiteetin rakennetta. Monien tutkimusten mukaan vammaiset ihmiset eivät
halua identifioitua vammaisuuden kautta. Shakespeare toteaakin vammaisten olevan
niin
heterogeeninen
ryhmä,
että
vammaisidentiteetin
rakentaminen
näyttää
mahdolliselta vain luomalla yhteinen näkemys siitä, että vastustetaan vammaisten
kohtaamaa sortoa. (Shakespeare 2006, 70, 74−77.)
Esteettömyyden käsitteen tarkasteleminen on olennaista pohdittaessa vammaisten
ihmisten
täyden
osallistumisen
mahdollisuuksia.
Aiemmin
keskityttiin
vain
esteettömyyden fyysiseen aspektiin, mutta sittemmin esteettömyys on alettu ymmärtää
laajemmin sisällyttäen käsitteen piiriin myös muita ulottuvuuksia. Viime aikoina puhe
esteettömyydestä on vaihtunut puheeksi saavutettavuudesta. Leimiön mukaan
saavutettavuus voidaan taata parhaiten puuttumalla mahdollisimman moniin ympäristön
liikkumisen, näkemisen, kuulemisen ja ymmärtämisen esteisiin. (Leimiö 2012, 53.)
10
1.4 Vammaisuus meillä ja muualla, eri maiden kulttuurisia
vammaiskäsityksiä
Mielenkiintoisen näkökulman vammaisuuden tutkimiseen tuo oman aineistoni kannalta
vammaisuuden olemuksen pohtiminen myös laajemmin kuin vain Suomen ja
länsimaiden kontekstissa. Tutkimusjoukkoni kantaa mukanaan lähtömaansa taustaa,
omanlaisiaan perinteitä, tapoja, uskomuksia, asenteita ja olettamuksia. Vaikka
länsimainen käsitys vammaisuudesta on nykyisin melko laajalle maailmaan levinnyt, on
ymmärrettävä, että erilaiset kulttuuriset traditiot ja perinteet saattavat edelleen vahvasti
vaikuttaa siihen, miten vammaisista ajatellaan, ja kuinka heitä kohdellaan. Käsitys
vamman syystä ja vammaisen ihmisen oikeuksista liittyy yleisempään käsitykseen
yksilön arvosta ja mahdollisuuksista.
Läntisissä maissa tieteellinen tieto on korvannut uskomukset ja mytologiset selitysmallit
vammaisuuden syiden selittäjinä, mutta monissa maissa erilaisilla mytologioihin ja
tarunomaisiin uskomuksiin nojaavilla selityksillä saattaa edelleen olla vahva asema
erilaisuuden selitysmalleina. Käsitykset ja puhe vammaisuudesta liittyy aina
kulttuurisesti jaettuihin kokemuksiin ja uskomuksiin siitä, millaista on hyvä elämä,
millä tavoin vammaisuus vaikuttaa elämän toteutumiseen ja mistä vammaisuus johtuu.
Tieteellisen tiedon karttumisen myötä on ollut mahdollista irtautua monista vammaisia
ihmisiä leimanneista vääristä käsityksistä ja uskomuksista.
Tieto
on
myös
mahdollistanut osallisuutta rajoittavien tabujen ja stigmojen kriittisen tarkastelun ja
kyseenalaistamisen. (Leimiö 2012, 46.)
Urhonen
on
selvittänyt
vammaisuuden
esiintymistä
Venäjällä
ja
entisessä
Neuvostoliitossa. Hänen mukaansa Neuvostoliitossa vammaisia ei yksinkertaisesti ollut
olemassa. Yhteiskunta, jossa ihanneihminen oli kaunis, virheetön ja uuttera, ei voinut
hyväksyä vammaisten ihmisten olemassaoloa. Vammaisuuden kitkemistä pidettiin
tieteen ylivoimaisena saavutuksena. Tämä vammaisuuden kieltäminen on johtanut
siihen, ettei entiseen Neuvostoliittoon kuuluneilla mailla ole vieläkään kielessään
käsitteitä, joilla puhua vammaisuudesta. Tämä saattaa johtaa siihen, että vammainen
ihminen yksinkertaisesti sivuutetaan yhteisessä keskustelussa. (Urhonen 2012, 56.)
Uskonto on usein voimakkaasti vammaiskäsityksiin vaikuttava tekijä. Sekä kristillisistä
että islamilaisista uskonnollisista teksteistä on löydettävissä viitteitä siitä, että
vammaisuus on vika. Vammaisuuden ilmentyminen selitetään usein johtuvaksi henkilön
11
omista tai tämän läheisten pahoista teoista. Viallisuus oikeuttaa vammaisten huonon,
jopa julman, kohtelun. Vammaisuuteen saatetaan myös liittää toivo ihmeparantumisesta,
joka sekin maalaa kuvaa, jonka mukaan vammaista ihmistä ei voida hyväksyä sellaisena
kuin hän on. Toisenlaisen näkökulman avaa niin ikään joissakin uskonnollisissa
teksteissä esiintyvä käsitys, jonka mukaan vammainen ihminen on erityinen, ja hän on
saanut jonkinlaisen tehtävän tai lahjan jumalalta. Tällaisissa teksteissä vammaisen
ihmisen rooli yhteisön jäsenenä on hyvin merkittävä. (Urhonen 2012, 58‒59.)
Mölsä (2012, 59−60) on tutkinut vammaisuuden ilmenemistä kehitysmaissa. Hänen
mukaansa useissa kehitysmaissa vammaisuuden selittäjinä toimivat yliluonnolliset ja
uskonnolliset selitykset, joita on vaikeaa purkaa ja muuttaa. Kehitysmaiden kaltaiset
fyysiset ympäristöt aiheuttavat myös hyvin suuria haasteita itsenäisen elämän
rakentamiselle vammaisella ihmisellä, ja usein heidän elämässään korostuu riippuvuus
muista.
Erilaiset uskonnollisiin tai mytologisiin selitysmalleihin perustuvat olettamukset
vammaisuudesta saattavat estää vammaisten ihmisten täysipainoisen osallisuuden ja
heidän yhdenvertaisten oikeuksiensa toteutumisen. Asenteet ja toimintatavat ovat usein
tiedostamattomia, eikä yksilön muuttaminen esimerkiksi mantereelta toiselle välttämättä
tarkoita oman todellisuuskäsityksen muuttumista. Koulutus voidaan nähdä eräänä
keinona, jonka avulla myös vammaiskäsityksiä voidaan muuttaa, ja näin ollen
mahdollistaa vammaisten ihmisten ihmisarvo ja suurempi osallisuus.
1.5 Tapoja joilla vammaisuutta tuotetaan ja ylläpidetään
Vallitsevia käsityksiä siitä, kuka ja millainen on vammainen, toteutetaan ja ylläpidetään
kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Vahvana käsityksiä ylläpitävänä toimijana on ainakin
viimevuosiin saakka toiminut koululaitoksemme, jossa vammaiset oppilaat on erotettu
muista sekä fyysisesti että sosiaalisesti. Vehmas mainitsee toiseksi keskeiseksi
ulossulkemisen areenaksi palkkatyön maailman. Vammaisen ihmisen on hyvin vaikeaa
päästä vakituiseksi osaksi perinteistä työjärjestelmää, mikä johtaa itsenäisen
toimeentulon epäämiseen ja eristäytymiseen myös sosiaalisista verkostoista. Tämän
lisäksi työttömän leima vaikeuttaa positiivisen minäkäsityksen luomista. (Vehmas 2005,
129 −131.)
12
Huolimatta vammaisten ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, poliittisista toimenpiteistä ja
laajoista tasa-arvopyrkimyksistä vammaisuus näyttäytyy usein edelleen ihmisten
silmissä tragediana, josta on helpompi vaieta. Leimiö nostaa esiin sen, kuinka
vammaisten sosiaalisen statuksen nostamista pohdittaessa on tärkeää kiinnittää
huomiota siihen, millaista diskurssia vammaisuudesta tuotetaan, millä tavalla
vammaisuutta tuodaan esille, kuinka siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Olennaisen tärkeää
on vammaisten ihmisten nostaminen esille ja heidän äänensä kuuluviin saattaminen.
(Leimiö 2012, 49.) Tämä tavoite nousee vahvasti esiin omassa tutkimuksessani, kun
tavoitteenani on antaa vammaisille maahanmuuttajille oikeus puhua ja tulla kuulluksi.
Sosiaali-, terveys-, opetus-, kulttuuri-, liikunta- ja yhdyskuntatoimen palvelut ovat
keskeisiä
aloja,
joilla
järjestämisvelvollisuus
yhdenvertaisuutta
jakautuu
lisätään.
Suomessa
Vammaispalveluiden
usealle
taholle,
joten
palvelukokonaisuudesta muodostuu vaikeasti hallittava. Keskeinen rooli palveluiden
tuottamisessa,
ja
Pääperiaatteena
myös
on,
että
niiden
tarpeen
jokainen
ennaltaehkäisemisessä,
ihminen
saa
palvelunsa
on
kunnilla.
osana
yleistä
palvelujärjestelmää, ja vasta kun se ei riitä, turvaudutaan erityisiin palveluihin.
Vammaispalvelulaki edellyttää, että vammaiselle henkilölle on laadittava hänen
tarvitsemiensa
palveluiden
ja
tukitoimien
selvittämiseksi
palvelusuunnitelma.
Suunnitelmaan kirjataan ne palvelut ja tukitoimet, joita henkilö tarvitsee selviytyäkseen
jokapäiväisessä elämässään. Suunnitelma tulee laatia yhdessä asiakkaan kanssa
asiakaslähtöisesti. (Hallituksen selonteko vammaispolitiikasta 2006, 18; Konttinen
2010, 13, 14, 16.) Maahanmuuttajuus yhdistettynä vammaisuuteen aiheuttaa
omanlaisiaan haasteita erilaisten palveluiden saatavuudelle. Eri hallinnonsektoreiden
alla toimiva palvelujärjestelmä on tunnetusti vaikeasti hahmotettava kokonaisuus, ja
luukulta toiselle marssiminen todellisuutta.
Vammaisuus
on
luonnollisesti läsnä myös
erilaisissa taidemuodoissa,
kuten
kirjallisuudessa, kuvataiteissa ja elokuvissa. Tällä tavalla myös kuvaa vammaisuudesta
tuotetaan ja luodaan aina uudelleen. Näin ollen, samalla kun nämä eri taidemuodot
heijastavat vammaiskäsityksiä, ne myös muokkaavat niitä. (Vehmas 2005, 132−136.)
Vehmaan mukaan vammaisten lukuisat auttamisen yritykset ovat epäonnistuneet, sillä
vahvat ammatilliset tai maailmankatsomukselliset lähtökohdat ovat peittäneet alleen
vammaisten ihmisten oman aidon kuulemisen. (Vehmas 2005, 13.) Omassa
13
tutkimuksessani nimenomaan tämä vammaisten ihmisten aito kuuleminen nousee
ensisijaiseen asemaan.
2. Maahanmuuttajana Suomessa
Globaali muuttoliike on 2000-luvun maailmassa osa jokaista valtiota tavalla tai toisella.
Muuttajat vaikuttavat ympäröivään yhteiskuntaan monella tasolla ja pakottavat
kansakunnat ja erilaiset toimijat etsimään ratkaisuja, joilla monikulttuuristumisen
mukanaan tuomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin voidaan parhaiten vastata. Vaikka
maastamuuttoa tapahtui Suomessa jo varhain, on maahanmuutto melko nuori ilmiö.
Vasta 1990-luvulla alkoi tänne saapua muuttajia lisääntyvässä määrin. Yhä edelleen
maahanmuuttajien
määrä
Suomessa
on
pieni
kansainvälisesti
vertailtuna.
Maahanmuuton syyt ovat hyvin moninaisia, ja ymmärrettävästi muutto on muokannut
Suomesta kansainvälisemmän ja monikulttuurisemman maan. Maahanmuutto ilmiönä
on nostattanut kantasuomalaisissa monenlaisia mielipiteitä ja reaktioita, jotka eivät ole
olleet pelkästään positiivisia. (Martikainen ym. 2013, 13−14; Saukkonen 2013.)
Kasvaneen maahanmuuton myötä myös maahanmuuttopolitiikka on laajentunut ja
kehittynyt kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Suurin osa maahanmuuttajista on
saapunut tänne lähialueilta, Virosta, Venäjältä ja Ruotsista. 1990-luvulla ja 2000-luvun
alussa Suomeen muuttaneiden tyypillisin muuton syy olivat perhesuhteet. Sittemmin
perheen rinnalle ovat muuton syinä nousseet työ ja opiskelu. Kun tarkastelemme
vuoden 2012 oleskeluluvan saamisen perusteita, selviää, että niistä myönnettiin 34%
perhesiteen,
32%
opiskelun
ja
29%
työnteon
perusteella.
(Kotoutumisen
kokonaiskatsaus 2013, 8.)
Suomessa asui vuonna 2012 hieman vajaa 200 000 ulkomaalaista henkilöä. Suurimmat
ulkomaan kansalaisuusryhmät olivat virolaiset (20,3%), venäläiset (15,4%), ruotsalaiset
(4,3%), somalit (3,8%) ja kiinalaiset (3,4%) kaikista Suomessa asuvista ulkomaalaisista.
Tämän lisäksi Suomen kansalaisuuden sai vuonna 2012 hieman yli 9000 ulkomaalaista
henkilöä. Turvapaikanhakijoiden määrä on 2000-luvulla ollut keskimäärin 3000−4000
henkilöä vuosittain. (Tilastokeskus, väestötilastot 2012.)
Suomeen tulevia maahanmuuttajia koskevat hyvin monet lait. Ulkomaalaislaissa
selvitetään maahantuloa, maahanmuuttoa ja maasta poistumista koskevia asioita.
Turvapaikkaa hakevien asioita säädellään laissa kansainvälistä suojelua hakevien
14
vastaanotosta.
Kotoutumista
kokonaisuutenaan
säädellään
laissa
kotoutumisen
edistämisestä, jossa niin ikään määritellään ehdot Suomen kansalaisuuden saamiselle.
Yhdenvertaisuuslaki ja laki vähemmistövaltuutetusta ja syrjintälautakunnasta toimivat
myös maahanmuuttajien lainsäädännöllisenä tukena. Vähemmistövaltuutetun ja
syrjintälautakunnan
tehtävänä
on
hyvien
etnisten
suhteiden
edistäminen
ja
kaikinpuolinen vähemmistöjen oikeuksien turvaaminen. Tavoitteena on edistää
vähemmistöjen asemaa monin tavoin. (Sisäasiainministeriö.)
Maahanmuuttomaana
Suomi
sijoittuu
kansainvälisissä
arviointitutkimuksissa
länsimaiden kärkijoukkoon, kun otetaan huomioon muuttoon liittyviä haittaavia ja
edistäviä
tekijöitä.
Suomen
erityisvahvuutena
on
usein
nähty
esimerkiksi
maahanmuuttajien mahdollisuudet poliittiseen toimintaan osallistumiseen, sekä laaja
lakisääteinen syrjinnän vastaisuus. (Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2013, 247−248.)
2.1 Kuka on maahanmuuttaja
Maahanmuuttajan määritteleminen ei ole yksinkertaista. Yleensä määrittelyssä
käytetään kolmea kriteeriä: kansalaisuutta, kieltä ja syntymävaltiota. Maahanmuuttajia
ovat siis ulkomaiden kansalaiset, vieraskieliset ja muualla kuin Suomessa syntyneet.
Kriteereiden käyttö vaihtelee kuitenkin hallinnonalasta ja asiayhteydestä toiseen.
(Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 6.) Maahanmuuttaja on henkilö, joka on
muuttanut Suomeen, ja aikoo asua täällä ainakin vuoden ajan. Siirtolaisuus -käsitteen
alle
määritellään
Maahanmuuttajista
sekä
maahan
puhuttaessa
muuttavat,
on
tärkeää
että
maasta
tiedostaa
muuttavat
joukon
henkilöt.
heterogeenisuus.
Maahanmuuttajia yhdistää oikeastaan vain se, että he ovat jättäneet kotimaansa ja
asettuneet asumaan Suomeen. He saapuvat tänne erinäisistä syistä johtuen, edustavat eri
kansallisuuksia, ja omaavat erilaisia koulutus- ja ammattitaustoja. (Tuittu ym. 2011, 11;
Huttunen 2004, 138; Maahanmuuttovirasto.)
Maahanmuuttajat voidaan jakaa seitsemään eri ryhmään: pakolaisiin, kiintiöpakolaisiin,
paluumuuttajiin, työperustaisiin maahanmuuttajiin, opiskelun takia maahan muuttaviin,
turvapaikanhakijoihin, sekä avioliiton kautta maahan muuttaviin. (Makkonen &
Koskenniemi 2013; Saukkonen 2013; Jasinskaja-Lahti ym. 2002.) Suomeen saapuvat
maahanmuuttajat ovat Korkiasaaren ja Söderlingin (2007, 263) mukaan pääasiallisesti
15
paluumuuttajia ja pakolaisia sekä perhesyiden, opiskelun ja työn perässä muuttavia
henkilöitä.
Pakolaisasema määräytyy YK:n vuoden 1951 pakolaissopimuksen mukaisesti.
Pakolaisella tarkoitetaan henkilöä, joka on saanut turvapaikan jonkin valtion toimesta,
tai jonka YK:n pakolaisasiain päävaltuutettu UNHCR (United Nations High
Commissioner for Refugees) toteaa olevan oikeutettu pakolaisasemaan. Pakolaisaseman
määrittelyssä avainasemassa on vainon käsite. Pakolaisstatuksen saa henkilö, jonka on
oleskeltava kotimaansa ulkopuolella siitä syystä, että hänellä on ”perusteltua aihetta
epäillä
joutuvansa
vainotuksi
rodun,
uskonnon,
kansallisuuden,
tiettyyn
yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, ja joka ei
kykene, tai edellä mainitun pelon takia halua turvautua kotimaansa suojeluun”.
(Makkonen
&
Koskenniemi
2013,
61;
Tilastokeskus;
Maahanmuuttovirasto.)
Pakolaisstatusta hakenut henkilö on turvapaikanhakija siihen saakka, kunnes hänelle
myönnetään pakolaisasema. Turvapaikanhakijalla tarkoitetaan siis henkilöä, joka hakee
turvaa toisesta maasta, koska ei koe kotimaansa kansallisen suojelun olevan riittävää.
Turvapaikanhakija on päästettävä maahan, ja selvitettävä, onko turvapaikan
myöntämiselle,
eli
kansainväliselle
suojelulle,
olemassa
riittävästi
perusteita.
(Makkonen & Koskenniemi 2013, 61.) Suomen valtio määrittää vuosittaisen Suomeen
saapuvien pakolaisten kiintiön valtion budjetissaan. Vuodesta 2001 vastaanotettavan
pakolaiskiintiön määrä on ollut 750 henkilöä. (Tilastokeskus, Maahanmuuttovirasto.)
Oleskeluluvan
ja
kansalaisuuden
saaminen
ovat
olennainen
osa
maahanmuuttoprosessia. Oleskelulupaa Suomeen voi hakea perhesiteen, opiskelun,
työn, suomalaisen syntyperän tai paluumuuton perusteella. Tullakseen täysivaltaiseksi
Suomen kansalaiseksi maahanmuuttajan on haettava Suomen kansalaisuutta. Tällöin
puhutaan kansalaistamisesta. Suomen kansalaisuus tuo mukanaan tiettyjä oikeuksia ja
velvollisuuksia. Jotta henkilö voi hakea Suomen kansalaisuutta, tulee tiettyjen ehtojen
täyttyä hänen kohdallaan. Kansalaisuuden saaminen edellyttää esimerkiksi riittävää
kielitaitoa ja sitä, että henkilön toimeentulo on turvattu. (Maahanmuuttovirasto.)
Maahanmuuttaja -käsitteen laajamittainen käyttö on saanut osakseen kritiikkiä.
Käsitteellä viitataan hyvin heterogeeniseen ryhmään, ja voidaankin kysyä, edustaako
käsite todella ryhmää, johon se viittaa. Puhe toisen ja kolmannen polven
maahanmuuttajista, jolla viitataan maahanmuuttajien lapsiin ja heidän jälkeläisiinsä,
16
edustaa ajatusmaailmaa, jonka mukaan muualta tänne muuttanut ei voi milloinkaan
saavuttaa täyttä suomalaisuutta. Viimeaikaisessa keskustelussa on nostettu esiin
maahanmuuttaja -käsitteen leimaavuus ja tuotu sen rinnalle puhetta muun muassa
uussuomalaisista. (Esim. Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2013.)
Tässä tutkimuksessa käytetään käsitettä maahanmuuttaja, sillä muiden ilmiöön
viittaavien käsitteiden ei katsota vielä saavuttaneen yleistä konsensusta. Tutkimuksessa
maahanmuuttajalla tarkoitetaan ensisijaisesti henkilöä, joka on syntynyt muualla kuin
Suomessa ja kokee itse olevansa maahanmuuttaja. Toisaalta tutkittavat itse tuottavat
vastapuhetta käsitteen käytön suhteen, ja myös purkavat ja kiistävät sitä.
2.2 Missä kotisi on? − Kotoutuvatko kotoutettavat
Kotoutuminen
eli
integraatio
on
maahanmuuttopolitiikan
keskeinen
tavoite.
Maahanmuuttoa ja kotouttamista säädellään niin kansainvälisin sopimuksin kuin
kansallisestikin.
Kotouttamislaissa
kotoutuminen
määritellään
maahanmuuttajan
yksilölliseksi prosessiksi, jonka tavoitteena on työelämän ja yhteiskunnan toimintaan
osallistuminen. Olennaista on myös oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen.
Kotouttaminen
tarkoittaa puolestaan
viranomaisten
monenlaisia toimia,
joilla
kotoutumista pyritään edistämään. Kotouttamiseen sisältyvät erilaiset voimavarat ja
palvelut,
sekä
maahanmuuttajien
tarpeiden
kaikinpuolinen
huomioonottaminen
yhteiskunnan palveluita ja toimenpiteitä suunniteltaessa. Lainsäädännössä korostetaan
prosessin vuorovaikutteisuutta ja pyritään takaamaan palvelut kaikille niitä tarvitseville.
(Kotouttamislaki 493/1999; Saukkonen 2013, 92, 95; Kotoutumisen kokonaiskatsaus
2013, 9.)
Räty nostaa esiin sen, kuinka suomalainen yhteiskunta vaikuttaa kotoutumisprosessiin
niin henkilökohtaisten suhteiden tasolla, virallisella politiikalla, maahanmuuttajiin
suunnattujen toimenpiteiden kautta kuin yleisen ilmapiirinkin myötä. Aluksi olennaisia
ovat kohtaamiset, jotka tapahtuvat viranomaisten kanssa, ja julkisilla paikoilla.
Myöhemmin enemmän painoarvoa saavat työelämän ja ystävien kautta hankitut
monipuoliset kontaktit. (Räty 2002, 114−115.)
Kotoutumispolitiikan perustana on ajatus kotoutumisesta kaksisuuntaisena prosessina,
jonka mukaan kotoutumisen tavoitteena ei ole vain muuttajan sopeutuminen
vastaanottavaan yhteiskuntaan, vaan myös vastaanottavan yhteiskunnan aktiivista
17
sopeutumista muutokseensa ja maahanmuuttajien läsnäoloon. Kotouttaminen on
toimintaa, johon osallistuvat eri ministeriöiden ja hallinnonalojen lisäksi kolmannen
sektorin toimijat, erilaiset järjestöt ja yhdistykset. Moninaisten toimijoiden läsnäolo
edistää kotoutumista, mutta samalla tekee prosessista vaikeasti hallittavan ja
hahmotettavan. Hajanaisuus johtaa myös siihen, ettei kenelläkään ole kannettavanaan
kokonaisvastuuta maahanmuuttajan kotouttamisesta. (Saukkonen 2013, 93.)
Integroitumisessa keskeistä on maahanmuuttajiin kohdistetun maahanmuutto- ja
vähemmistöpolitiikan
luonne.
Suomessa
ehdottomana
periaatteena
ovat
perustuslakimme mukaan syrjimättömyys ja tasavertaisuus. (Jasinskaja-Lahti ym. 2002,
19.) Nykyisen maahanmuuttopolitiikkamme kulmakivinä ovat suvaitsevan, turvallisen
ja moniarvoisen yhteiskunnan ihanteet. Olennaista on myös maahanmuuttajien
osallisuuden lisääminen. 2000-luvulla korostuneen aseman on saanut aktiivista
työperustaista maahanmuuttoa korostava asenne, aiemmin vallinneen humanitaarista
apua
korostavan
sijaan.
Kotouttamisen
kantavana
ajatuksena
on
rakentaa
maahanmuuttajalle mahdollisuudet tulla yhdenvertaiseksi ja täydeksi suomalaiseksi.
(Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 9.)
Kotoutumisprosessi on aina yksilöllinen, ja siihen vaikuttavat niin yksilön lähtömaa,
vastaanottava yhteiskunta kuin henkilökohtaiset ominaisuudetkin. Myös kotoutumisen
kesto vaihtelee. Joku saattaa kotoutua vuodessa tai parissa, toinen ei kotoudu koko
elämänsä aikana. Lainsäädännön tasolla on kauan aikaa sitten ymmärretty ja pyritty
vastaamaan kotoutumistarpeisiin nimenomaan yksilön näkökulmasta. Kotouttamisen
ensisijaisena tavoitteena on, että maahanmuuttajien elinolosuhteet keskeisillä elämän
osa-alueilla lähenevät
kantaväestön
elinolosuhteita.
Vaikka työllistyminen
on
kotouttamisen keskeinen tavoite, myös koulutus, tulotaso ja asuminen ovat tärkeitä
kotoutumisen mittareita. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 5.)
John Berryn malli maahanmuuttajien akkulturaatio-orientaatioista on yleisesti tunnettu.
Akkulturaatiolla tarkoitetaan prosessia, jossa kahden eri kulttuurin edustajat ovat
välittömässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, ja tämä vuorovaikutus vaikuttaa joko
yhteen tai molempiin kyseessä oleviin kulttuureihin. Berryn mallissa tarkastellaan
maahanmuuttajan halua säilyttää omaa kotimaansa kulttuuria, sekä omaksua aineksia
enemmistökulttuurista. Näiden kahden tavoitteen erilaisen toteuttamisen perusteella
voidaan puhua maahanmuuttajan akkulturaatio-orientaatiosta käsitteillä 1) assimilaatio
18
(joka tarkoittaa sulautumista enemmistökulttuuriin), 2) separaatio (vain oman
kulttuuritaustan vaaliminen), 3) integraatio (molempien kulttuurien toteuttaminen) ja 4)
marginalisaatio (yksilö ei osallistu kummankaan kulttuurin toteuttamiseen). Näistä
vaihtoehtoisista orientaatioista integraatio on
kotoutumisen kannalta kaikkein
hedelmällisin, ja marginalisaatio puolestaan hedelmättömin. (Sam & Berry 2006;
Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2013, 254.)
Voidaan myös puhua yksi- ja kaksisuuntaisista akkulturaatiomalleista. Yksisuuntaisissa
malleissa oletus on, että maahanmuuttaja ajan kuluessa luopuu omasta kulttuuristaan ja
omaksuu valtaväestön kulttuurin. Tällöin vähemmistökulttuuri mukautuu valtakulttuurin
osaksi. Kaksisuuntaiset mallit olettavat, että yksilön on mahdollista säilyttää omaa
alkuperäistä kulttuuriaan samalla, kun hän omaksuu aineksia valtakulttuurista. Tällöin
molemmat kulttuurit ovat muutoksessa, ja vähemmistökulttuuri säilyy, mutta omaksuu
piirteitä myös valtakulttuurista. Hyvin tyypillinen on lohkoutuneen integraation tilanne,
jossa
maahanmuuttaja
on
integroitunut
muuttomaahan
joillakin
elämänsä
ulottuvuuksilla, mutta ei kaikilla. (Liebkind ym. 2004, 45, 275.)
Räty (2002, 28−29) nostaa kotoutumisesta keskusteltaessa esiin konflikti- ja
kontaktiteoriat, joilla kuvataan valtaväestön suhtautumistapaa maahanmuuttajiin.
Konfliktiteorian ytimessä on olettamus, jonka mukaan maahanmuuttajien läsnäolo lisää
konfliktien mahdollisuutta yhteiskunnassa. Maahanmuuttajat vievät kantaväestön
työpaikkoja, ja käyttävät yhteiskunnan resursseja kantaväestön kustannuksella.
Kontaktiteoria edustaa tälle vastakkaista näkökulmaa, jonka mukaan maahanmuutto
vaikuttaa myös positiivisesti yhteiskuntaan, ja jossa olennaista on henkilökohtaisten
kontaktien luominen ja vaaliminen maahanmuuttajien kanssa.
2.3 Moninaiset haasteet kotoutumisen polulla
Jokainen kunta on velvollinen laatimaan oman kotouttamissuunnitelmansa, ja jokaiselle
maahanmuuttajalle tulee tehdä joko yksilöllinen tai perhekohtainen kotoutumisen
suunnitelma. Tässä sovitaan toimista, jotka auttavat muuttajaa sopeutumaan
yhteiskuntaan ja työelämään, parantavat hänen elämänhallintaansa ja edistävät oman ja
uuden kulttuurin yhdistämistä. Olennainen osa kotouttamiseen tähtääviä toimenpiteitä
on kotoutumiskoulutus, jonka tavoitteena on antaa oppivelvollisuusiän ylittäneille
19
maahanmuuttajille
tarpeelliset
kielelliset,
yhteiskunnalliset,
kulttuuriset
ja
elämänhallintaan liittyvät taidot. (Jasinskaja-Lahti ym. 2002, 21.)
Oman
haasteensa
kotouttamistoimenpiteiden
tarjoajille
tuovat
erilaisiin
marginaaliryhmiin kuuluvat maahanmuuttajat. Vuonna 2012 tehtiin selvitys, jossa
tutkittiin vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien maahanmuuttajien ajatuksia ja
kokemuksia kotouttamiskoulutuksesta. Tietoja kerättiin muun muassa työ ja
elinkeinotoimistoilta, kunnan vammais- ja maahanmuuttopalveluista, kieltenopettajilta
ja erityisoppilaitosten maahanmuuttajaopiskelijoilta. Selvityksen mukaan vammaisia ja
erityistä tukea tarvitsevia maahanmuuttajia ei huomioida kotoutumistoimenpiteitä
suunniteltaessa, mikä johtaa puutteelliseen resursointiin ja siihen, ettei yksilöllisiä
kotouttamistoimenpiteitä
voida
aina
toteuttaa,
vaikka
ne
kirjattaisiinkin
kotoutumissuunnitelmaan. (Maahanmuuttajabarometri 2012.)
Kokkonen ja Oikarinen nostavat esiin, että vammaisen maahanmuuttajan kohdalla
haasteita kotoutumiseen saattavat tuottaa suomenkielen oppimisen vaikeudet, ja
mahdollisesti
omaksuttu
vammaisidentiteetti.
Vammaisidentiteettiin
vaikuttavat
erityisesti yksilön omat odotukset ja kokemus siitä, tuleeko tämä läheistensä ja
yhteiskunnan hyväksymäksi. Vaikeista olosuhteista Suomeen muuttavalla saattaa olla
esimerkiksi
epärealistisia
odotuksia
siitä,
että
vamma
kyettäisiin
Suomessa
”parantamaan”, tai hän on voinut joutua rankkojen syrjinnän toimien kohteeksi
vammaisuuden
vuoksi
aiemmassa
kotimaassaan.
Erityistä
tukea
tarvitsevat
maahanmuuttajat huomioidaan uudessa kotoutumislaissa. Laissa erityisiä toimenpiteitä
tarvitseva maahanmuuttaja määritellään henkilöksi, joka tarvitsee tehostettuja
kotouttamistoimenpiteitä erityisesti sairauden, vamman tai muun syyn vuoksi.
(Kokkonen & Oikarinen 2012, 15−17.)
Tässä
tutkimuksessa
kotoutumisella
tarkoitetaan
yhteiskunnalliseen
elämään,
suomenkielen osaamiseen, työhön tai opiskeluun, sekä sosiaalisiin suhteisiin liittyviä
asioita. Olennaista on yksilön oma kokemus kotoutumisestaan ja osallisuudestaan, sekä
niitä edistävistä ja estävistä tekijöistä. Kotoutumispuheen ajatellaan liittyvän puheeseen
siitä, missä ja millainen oma koti on.
Vilkko
ym.
ovat
omaelämäkerrallisissa
tutkineet
teksteissä.
kodin
olemusta
Heidän
ja
merkitystä
tutkimuksessaan
koti
suomalaisten
määräytyy
merkityksellisenä paikkana, tilana ja tunnetilana. Kodin käsitteeseen liittyy intiimiys ja
20
henkilökohtainen hyvinvointi. Koti on yksityinen, turvallinen ja kokemuksellinen tila,
jonka sisältö on myös jatkuvassa liikkeessä. Kodin menettäminen, minkä voidaan
ajatella mahdollisesti tapahtuvan maahanmuuton seurauksena, rikkoo käsityksen kodista
itsestäänselvyytenä. Uuden kodin rakentamisesta saattaa tulla elinikäinen projekti, ja
sen rakentaminen on ennen kaikkea kodin merkityksen tiedostamista. Loipponen
ehdottaa kodin käsitteen liittyvän läheisesti myös vapauden ja itsemääräämisoikeuden
määreisiin, eritoten tilanteissa, joissa kodin itsestäänselvyys on kyseenalaistettu.
(Vilkko 2010, 9, 14; Loipponen 2010, 146, 164.)
Kotoutumisen onnistumista seurataan vuosittain maahanmuuttajabarometrin avulla.
Vuonna 2013 Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi laajan kotoutumisen onnistumista
selvittäneen raportin, jossa kartoitettiin seitsemän suurimman maahanmuuttajaryhmän
ja heidän kanssaan työskentelevien ammattilaisten näkemyksiä. Selvityksen mukaan
maahanmuuttajat itse pitävät kotoutumisen kannalta tärkeimpinä asioina työtä,
kielitaitoa ja turvallisuutta. (Maahanmuuttajabarometri 2012, 20−21.)
Perinteisesti palkkatyöhön osallistuminen on ollut kotoutumista määrittävä tekijä.
Maahanmuuttajien työttömyysluvut ovat Suomessa huomattavasti kantaväestöä
korkeammat. Esimerkiksi vuonna 2012 ulkomaankansalaisten työttömyysaste oli 16,1%
samalla kun kantaväestön vastaava aste oli 7,2%. Jasinskaja-Lahden ym. (2002, 86)
mukaan onkin selvää, että työttömyys on sopeutumista estävä tekijä ja yksi suurimmista
syrjäytymisen syistä. Työllistymisen suhteen merkittävä tekijä on maahan saapumisen
ajankohta ja maassaoloajan pituus. Tulojen ja asumisolojen erot kantaväestön ja
maahanmuuttajien välillä ovat maahanmuuton alkuvuosina usein merkittävät, mutta
lähenevät sitten. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää sellaisiin ryhmiin, joilla on erityisen
tuen tarvetta ja erityisiä haasteita kiinnittyä työmarkkinoille, kuten tämän tutkimuksen
kohteena oleviin vammaisiin maahanmuuttajiin. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013,
53.)
Syrjinnän kokeminen on eräs kotoutumisprosessiin negatiivisesti vaikuttava tekijä.
Vuoden
2012
maahanmuuttajabarometrin
mukaan
hieman
alle
neljännes
maahanmuuttajista (24,4%) kertoi kokeneensa syrjintää viimeisen 12 kuukauden aikana.
Vastaajien mukaan syrjinnän syy oli useimmiten etninen alkuperä tai kielitaidottomuus.
Syrjinnän nähtiin liittyvän ensisijaisesti työn saantiin ja työpaikalla tapahtuvaan
21
kanssakäymiseen. Rasistisia piirteitä sisältäviä viharikoksia tuli poliisin tietoon vuonna
2012 noin 800 kappaletta. (Maahanmuuttajabarometri 2012, 42−44.)
Työ ja elinkeinotoimistoille suunnattiin syksyllä 2012 kysely, jonka tarkoituksena oli
selvittää asianomaisilta viranomaisilta heidän käsityksiään siitä, mitkä tekijät estävät
maahanmuuttajien työllistymistä. Vastaajien mainitsemat esteet liittyivät sekä
maahanmuuttajiin, työnantajiin että muihin tekijöihin. Suurimpana esteenä nähtiin
muuttajien puutteellinen suomenkielen taito, mutta myös työnantajien ennakkoluuloilla
ja asenteilla maahanmuuttajia kohtaan nähtiin olevan suuri merkitys. (Kotoutumisen
kokonaiskatsaus 2013, 24.)
Forsander (2013, 230−231) nostaa maahanmuuttajien työllisyydestä keskusteltaessa
esiin inhimillisen pääoman käsitteen, jolla hän tarkoittaa yksilön omaamia erilaisia
taitoja, joilla on markkinoiden määräämä taloudellinen vaihtoarvo. Keskeinen
inhimillisen pääoman osatekijä on koulutus, mutta siihen vaikuttavat myös
ammattitaito, kielitaito ja työkokemus. Maahanmuuttajat ovat luonnollisesti välittömästi
muuton jälkeen kantaväestöä heikommassa asemassa inhimillisen pääoman suhteen.
Tilanteen tulisi kuitenkin korjautua, ja työmarkkina-aseman kohentua, kun inhimillisen
pääoman osatekijöitä kartutetaan.
Myös Räty näkee nimenomaan palkkatyöhön osallistumisen keskeisenä kotoutumisen
mittarina. Se tuo hyväksyntää yhteiskunnan silmissä ja kohentaa työntekijän itsetuntoa.
Räty puhuu työmarkkinakelpoisuudesta, joka muodostuu monesta osatekijästä. Usein
maahanmuuttajien kohdalla haasteita ilmenee kulttuurisen kompetenssin, vaadittujen
sosiaalisten taitojen ja valtayhteiskunnan verkostojen hallinnassa. Haasteita saattaa
muodostaa myös työnantajien epäluuloinen suhtautuminen. (Räty 2002, 179−180.)
Järvikoski ym. korostavat työnteon merkitystä ihmisen elämässä. Työnteon keskiössä
ovat inhimillinen hyvinvointi ja sosiaalinen integraatio. Työn tekeminen muodostaa
myös perustan itsetunnolle. On myös selvää, että työn tuoma sosiaalinen status on
korkeampi kuin työttömyyden. (Järvikoski ym. 1999, 118−119.)
Forsander (2004, 207) puhuu welfare -yhteiskunnan sijaan workfare -yhteiskunnasta,
jossa työnteko on ainoa tapa kiinnittyä yhteiskuntaan. Maahanmuuttajalle tällainen
tilanne saattaa olla haastava, sillä Räty (2002, 114−115) toteaa suomalaisen
yhteiskunnan normijärjestelmän usein mitätöivän maahanmuuttajan kyvyt. Kotimaassa
22
hankittu ammatillinen pätevyys ei kelpaa, ja osaamista ei arvosteta. Lääkäri ei enää
olekaan pätevä työhönsä, eikä bussikuski saa suomalaista ajokorttia.
Suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään tutustuminen saattaa myös aiheuttaa haasteita.
Muuttajille järjestelmä on usein outo ja tuntematon. Kotimaassa ei ole totuttu saamaan
valtiolta tukea elämiseen. Sosiaalipummin leima on tuttu myös useille muuttajille, ja
tämän leiman saaminen koetaan kiusallisena. Toisaalta sosiaaliturva on ikään kuin
itsestäänselvyys, mikä saattaa saada aikaan kokemuksen, että työn tekeminen ja
yrittäminen on turhaa ja merkityksetöntä. (Räty 2002, 114−115.)
2000-luvun
alussa
tehtiin
pääkaupunkiseudulla
kysely,
jossa
selvitettiin
maahanmuuttajien kanssa toimivien sosiaaliviranomaisten näkemyksiä siitä, kuinka
somaliperheet suhtautuvat sosiaalipalveluihin ja millaisia palveluita he käyttävät.
Tutkimuksen mukaan somaliperheet käyttävät sosiaalipalveluita paljon verrattuna
kantaväestöön. Pääosin heidän tarpeensa ja toiveensa ovat yhteneväisiä kantaväestön
edustajien kanssa. Viranomaisten mukaan henkilöstöpula ja kiire vaikuttavat erityisesti
siihen, kuinka maahanmuuttajia kyetään palvelemaan. Olennaisimpana haasteena
viranomaiset kokivat asiakkaiden suomenkielen osaamattomuuden. Yhtenä ongelmana
tutkimuksen mukaan koetaan se, kuinka menestymisen mahdollisuudet karsiutuvat
muuton myötä. Muuttajat tarvitsevat paljon tietoa ja tukea, jolloin sosiaalityöntekijän
rooli
muodostuu
merkittäväksi.
Ennen
kaikkea
tarvitaan
joustavuutta
palvelujärjestelmään ja palveluohjausta. (Ikäläinen, Martiskainen, Säävälä 2002.)
Ikäläinen ym. puhuvat monikulttuurisuuden paradoksista, jossa olennaista on se, että
samaan aikaan korostetaan pyrkimystä täydelliseen tasa-arvoon, ja tunnustetaan erityistä
tukea tarvitsevien ryhmien oikeudet palveluihin ja etuuksiin. Maahanmuuttajien tulisi
samaan aikaan säilyttää oma kulttuurinsa ja tulla täydellisesti osaksi suomalaista
yhteiskuntaa. (Ikäläinen, Martiskainen, Säävälä 2002, 24−27.)
3. Erilaisuuden monenlaiset kasvot
Erilainen, syrjäytynyt, marginaalissa elävä, ”toinen”, leimattu. Kun puhumme jostakin
itsellemme vieraasta, toisenlaisesta, voimme käyttää monenlaisia käsitteitä. Mutta mitä,
ja ennen kaikkea keitä, näiden käsitteiden taakse piiloutuu, on olennainen kysymys.
Monet arjessa käyttämämme käsitteet ovat keinotekoisia, eivätkä kykene kuvaamaan
todellisuutta, johon ne viittaavat. Tämän tutkimuksen kohteena olevat vammaiset
23
maahanmuuttajat ovat ryhmä, josta usein puhutaan monenlaisten toiseuskategorioiden
edustajina, mutta mielenkiintoista on, mihin positioihin he itse itsensä yhteiskunnassa
sijoittavat.
Kaksinkertaiseen marginaaliseen positioon kuuluvia ja vammaisia maahanmuuttajia
koskeva
tutkimus
on
hyvin
vähäistä.
Aihetta
sivutaan
monenlaisessa
tutkimuskirjallisuudessa, mutta tutkimuskentän syvempi analyysi jää uupumaan. Tässä
teorialuvussa tavoitteenani on tuoda esiin monenlaisia mahdollisia teoreettisia
viitekehyksiä, joiden ympärillä liikumme, kun puhumme kaksinkertaisen marginaalin
ilmiöstä.
3.1 Elämää marginaalissa ja keskiössä
Yhteiskunta, jonka osana ihmiset elävät, rakentuu aina hierarkkisesti. Marginaaleista
puhuttaessa viitataan yhteiskunnan reunoilla eläviin ihmisryhmiin, joiden siteen
yhteiskuntaan nähdään jollakin tavalla heikentyneen. Yhteiskunnan keskiö on tila, jossa
määritetään soveltuvat yhteiskunnan jäsenyyden ehdot, ja näin ollen myös se, mitä
määritetään marginaaliksi. Näin ollen keskiössä elävät ihmiset päättävät myös siitä,
millaista on toivottava ja normaali elämä kyseisessä yhteiskunnassa. Marginaalin ja
keskuksen olemassaolo edellyttää toisiaan, eikä ilman toista voi olla olemassa
myöskään
toista.
Keskustelu
marginaalin
ja
keskiön
suhteesta
liittyy
aina
vallankäyttöön ja politiikkaan. (Jokinen ym. 2004, 12−15; myös Helne 2002.)
Keskusta ja marginaalia tuotetaan ja uusinnetaan jatkuvasti arjen toiminnassa monella
ulottuvuudella.
Tämä
prosessi
on
läsnä
arkipäiväisissä
käytännöissämme
ja
institutionaalisessa toiminnassa. Näin muodostamme jatkuvasti käsitystä siitä, ketkä
olemme ”me” ja ketkä ovat toiset tai muut. Tässä prosessissa korostuvat erityisesti eri
ryhmien väliset erot ja sen kuluessa luodaan identiteettiä itselle ja toisille, sekä
ymmärrystä kunkin ryhmän paikasta ja tähän paikkaan kuuluvista oikeuksista ja
velvollisuuksista. Marginaalisuus on moninaista, ja ihminen voi olla samaan aikaan
marginaalisessa asemassa jollakin elämänsä osa-alueella ja keskiössä toisella. (Jokinen
ym. 2004, 13−15.)
Hyvinvointivaltiossa pyritään erinäisin toimin tuomaan yksilöitä marginaalisista
positioista kohti keskusta ja yhteisyyttä. Samalla kun määritellään jotkin yksilöt avun
tarvitsijoiksi, myös tuotetaan ja luodaan heitä koskevaa käsitystä marginaaliin
24
kuuluvina ja vahvistetaan tietynlaista identiteettiä. Näin ollen kun ihmisiä yritetään
siirtää kohti yhteiskunnan keskiötä, ylläpidetään käsitystä siitä, ettei marginaali ole
suotava tila. Marginaalisuus ilmenee sekä konkreettisina oikeuksina ja materiaalisena
todellisuutena että myös erilaisina jäsenyyksinä ja sosiaalisen sekä kulttuurisen ja
symbolisen marginaalin luomisena ja ylläpitämisenä. (Jokinen ym. 2004, 14−15.)
Usein
marginaalin
edustajiksi
määriteltyjä
ihmisiä
kohdataan
ja
kohdellaan
nimenomaan oman marginaalisen kategoriansa edustajina, ei yksilöinä. Yhteiskunta
saattaa asettaa tietyt henkilöt tällaiseen asemaan julkisesti ja avoimesti, mutta usein
määrittely
tapahtuu
yhteiskunnallisten
käytäntöjen
myötä,
ja
hienovaraisesti
institutionaalisessa kanssakäymisessä ja arjen toiminnoissa. Jokinen ym. puhuvat
toiseuden käsitteestä ja toiseuttamisesta yhteiskunnallisena prosessina. He kuvaavat
toiseuden ilmenevän ennen muuta yksilön tunteena siitä, ettei ole yhdenvertainen,
kelpaava ja hyväksytty. Toiseuden käsitteen käyttö liittyy jonkin yksilön tai ryhmän
sulkemiseen muiden ulkopuolelle. Kuten marginalisaatiota, myös toiseutta tuotetaan
yhteiskunnassa sekä näkyvästi, että kätkettynä. Toiseuden tuottamiseen saattaa liittyä
esimerkiksi fyysistä väkivaltaa, mutta toisaalta sen aikaansaamiseen saattaa riittää
pelkkä katsekin. Keskeistä on prosessi, jonka kuluessa erilaiseksi merkitään ja
todennetaan. (Jokinen ym. 2004, 9−13, 16.)
Vammaiset ja maahanmuuttajat leimataan usein automaattisesti erilaisiin marginaalisiin
ja toiseuttaviin positioihin. Tämä leimaaminen tapahtuu niin näkyvästi kuin myös
piilotettuna yhteiskunnan ja sosiaalisen kanssakäymisen käytänteissä. Olennaista
olisikin nähdä erilaisten kategorioiden ja marginaalien rajat neuvoteltavina, ja
kyseenalaistaa kokonaan niiden olemassaolo. Omassa tutkimuksessani keskityn siihen,
millaisissa tilanteissa nämä määrittelyt ja kategorisoinnit tulevat esiin, ja millä tavalla
ne merkityksellistyvät arjen elämässä.
Juhila (2004, 20) puhuu vastapuheesta, jolla hän viittaa tapoihin, joilla marginaaliseksi
määritellyt ihmisryhmät voivat horjuttaa, kiistää ja muuttaa heistä ulkopuolella luotuja
käsityksiä. Näin ollen he toimivat nimenomaan kategorisointia vastaan. Juhila puhuu
myös stereotypioista, joita käytetään osoittamaan tietyn ihmisryhmän tyypilliset
ominaisuudet. Hänen mukaansa stereotypioita luodaan vastakohtaparien kautta, jolloin
tietyt ihmisryhmät määritellään suhteessa toisiinsa oletettujen eroavaisuuksien kautta.
Tähän stereotypioimisen prosessiin liittyy aina myös vallankäyttöä.
25
Huttunen (2004, 134−136) puhuu siitä, kuinka ulkomaalainen saatetaan nähdä
kasvottomana, ei-yksilönä, hahmona, joka ennen kaikkea edustaa omaa ryhmäänsä.
Maahanmuuton yleistyessä käytiin Suomessa laajaa keskustelua siitä, mitä tarkoitetaan
suomalaisen yhteiskunnan täysivaltaisella jäsenyydellä ja kenellä tähän jäsenyyteen on
oikeus.
Suomeen
saapuva oleskeluluvan
omaava henkilö
ei
ole oikeutettu
kansalaisuuden mukanaan tuomiin etuuksiin. Arkipuheessa muuttajat leimautuvat usein
maahanmuuttajiksi, ulkomaalaisiksi ja pakolaisiksi. Käytännössä näiden eri käsitteiden
rajat hämärtyvät ja sekoittuvat keskenään, muodostaen epämääräisen kulttuurisen
marginaalin paikan. Vaikka muuttaja saisi lainmukaisen Suomen kansalaisuuden,
saattaa symbolisen kulttuurisen marginaalin omaavan ihmisen roolista olla vaikeaa
siirtyä yhteiskunnan keskiöön. Huttunen esittääkin, että käsitteet ulkomaalainen ja
maahanmuuttaja luovat mielikuvan ihmisryhmistä, jotka eivät kuulu kantasuomalaisten
joukkoon, tai jotka kuuluvat tänne jollakin tavalla vähemmän.
Huttunen puhuu myös kulttuurisista figuureista. Nämä ovat sellaisia kulttuurisia ja
sosiaalisia välineitä, joita käytetään tuottamaan ihmisryhmien välisiä erotteluja ja
luokitteluja. Figuurit voivat olla tietynlaisia tiivistymiä tai hahmoja, joihin sisällytetään
merkittyjä ominaisuuksia ja myös moraalisesti latautuneita piirteitä. Tällaisten
figuureiden on tarkoitus toimia erontekijöinä, ja toisaalta kuvata kuulumista johonkin
ryhmään. Näin ollen kulttuurisen figuurin käsite on mukana keskusteltaessa keskiöön tai
marginaaliin kuulumisesta. Eräänä esimerkkinä figuurista voidaan pitää vaikkapa
jengiliivejä tai pukeutumista kasvot peittävään huntuun. (Huttunen 2004, 139.)
Huttunen on selvittänyt työllistymisen haasteita omassa maahanmuuttajien elämäkertaaineiston tutkimuksessaan. Hän esittää, että vaikka erinäisiä objektiivisiakin syitä
(esimerkiksi puutteellinen kielitaito) on olemassa, nousee ongelmaksi usein se, että
tietynlainen kulttuurinen tieto on varastoituneena maahanmuuttajan kategoriaan, ja
työnantaja automaattisesti olettaa esimerkiksi työnhakijan suomenkielen taidon olevan
puutteellinen. Huttunen on omassa tutkimuksessaan myös törmännyt ristiriitaiseen
tilanteeseen maahanmuuttajien työllistymisen suhteen. Jos maahanmuuttaja on töissä,
syytetään häntä kantasuomalaisten työpaikkojen viemisestä. Jos hän taas on työtön,
syyllistyy hän verorahojen hyväksikäyttämiseen. (Huttunen 2004, 141−142.)
Maahanmuuttaja, ulkomaalainen ja pakolainen ovat tuottamassa eräänlaista abstraktia
marginaalia. He eivät näyttäydy samalla tavoin persoonan ja henkilöhistorian
26
värittäminä yksilöinä, kuin keskivertosuomalaiset. Toisaalta heihin liitetään kuitenkin
erityisiä määreitä, jotka liittyvät etniseen tai kulttuuriseen taustaan. Tällaisen henkilön
kohdatessaan kantasuomalainen saattaa usein kuvitella tietävänsä jotakin henkilöstä
vain, koska määrittelee hänet kuuluvaksi tiettyyn kategoriaan. Eri tavoin rodullistuneet,
etnistyneet ja sukupuolittuneet subjektit kohtaavat arjessaan erilaisia määrittelyjä. Usein
tällaisten määrittelyjen oikeellisuus on kuitenkin kyseenalaista ja jopa virheellistä.
(Huttunen 2004, 145, 149.)
Kulttuurisessa keskuksessa näyttää vallitsevan vahva näkemys jokaisen ihmisen
yksilöllisyydestä. Yksilöllisyys on tekijä, jonka kautta maahanmuuttajasta voi tulla
suomalainen. Kuitenkin maahanmuuttajataustaiset ihmiset tulevat usein kohdatuiksi ja
kohdelluiksi nimenomaan ryhmänsä edustajina, ei-yksilöinä. Vallitsevassa kulttuurissa
vieraaksi nähdyt joutuvat todistelemaan omaa yksilöllisyyttään ja käymään siitä jatkuvia
kamppailuja ansaitakseen paikkansa suomalaisen yhteisön jäsenenä. (Huttunen 2004,
154.) Jos ulkomaalainen tekee rikoksen, saatetaan teon tähden mustamaalata koko
kansakunta, jota rikoksentekijä edustaa. Jos suomalainen tekee vastaavan rikoksen,
sysätään syy yksilön niskaan.
Lehtonen ja Löytty esittävät marginaalisiin positioihin tai ”toisiin” kohdistuvien
asenteiden ja ennakkoluulojen olevan erilaisia ja ilmenevän eri tavoin riippuen ajasta ja
paikasta. He puhuvat ksenofobiasta, jolla tarkoitetaan vierasta koskevaa pelkoa.
Ksenofobian vastakohtana voidaan nähdä sellaisten käytäntöjen löytäminen ja sellaisen
todellisuuden luominen, jossa erilainen ei näyttäydy vieraana, vaan erojen
hyväksymisestä tulee normi ja jopa toivottava asiaintila. (Lehtonen & Löytty 2003, 9‒
10, 13.)
Enzensberger puhuu siitä, kuinka muukalaiset ovat usein sitä vieraampia, mitä
köyhempiä he ovat. Tällä hän viittaa ajattelumalliin, jonka mukaan tuotteliaat, terveet ja
koulutetut maahanmuuttajat ovat tervetulleita lähes kaikkialle. Hän jatkaa nykyisen
kapitalistisen yhteiskunnan hyväksyvän keskiöönsä vain henkilöitä, jotka omaavat
tietynlaisia ominaisuuksia, kuten määrätietoisuutta ja joustavuutta. (Enzensberger 2003,
35−36.) Oman tutkimukseni kannalta tämä näkemys antaa lohduttoman kuvan ja
herättää kysymyksen siitä, voiko erityistä tukea tarvitseva maahanmuuttaja milloinkaan
saavuttaa aidon suomalaisen statusta ja arvostusta.
27
Vammaistutkimuksen kentällä esimerkiksi Reinikainen (2007) puhuu disabilistisista, eli
sortavista, ulossulkevista ja vammauttavista diskursseista ja käytännöistä. Käytännössä
myös vammaiset kohdataan usein ”toisina”, erilaisina ja vieraina. Myös he kohtaavat
hankaluuksia
työelämään
liittyvissä
asioissa
ja
yhteiskunnalliseen
elämään
osallistumisessa. Kuten esimerkiksi Lehtonen ja Löytty (2003) esittävät, eräs keskeinen
inhimillisen elämän osatekijä on kuuluvuuden tunne. Kuulumista tuotetaan niin
diskursiivisesti kuin myös päivittäisessä kanssakäymisessä. Jotta maahanmuuttaja
kykenee rakentamaan elämäänsä Suomessa, on hänen tärkeää tuntea kuuluvansa
Suomeen ja suomalaisten joukkoon.
3.2 Syrjäytymisen paradoksaalinen luonne
Toisin kuin marginalismin, syrjäytymisen katsotaan aina viittaavan negatiiviseen
tilanteeseen. Syrjäytyminen on ei-toivottua marginaalisuutta, ja syrjäytynyt kohtaa aina
monenlaista huono-osaisuutta. Vaikka syrjäytyneiden kategorian määritteleminen on
mahdotonta, sisällytetään vammaiset ja maahanmuuttajat usein tähän ryhmään
kuuluviksi. Syrjäytymisestä voidaan puhua myös integraatiovajeena, jolla viitataan
riittämättömään kotoutumiseen, ja yleensä palkkatyöhön osallistumattomuuteen.
Samoin kuin marginalismi, myös syrjäytyminen on aina suhteellinen ilmiö, joka
muodostuu syrjäytyneiden ja ei-syrjäytyneiden välisessä kanssakäymisessä. (Helne
2002, 121, 176.)
Syrjäytyminen on luonteeltaan monitulkintainen ilmiö. Syrjäytymistä koskeva tutkimus
syntyi köyhyyteen liittyvän tutkimuksen yhteydessä, kun oivallettiin, että aineellinen
köyhyys esiintyy usein samanaikaisesti muiden epätoivottavien sosiaalisten piirteiden
kanssa.
Tutkimusten
kuluessa syrjäytyminen
alettiin
hahmottaa
yhteiskunnan
tuottamana prosessina, ja ymmärrettiin, että huono-osaisuus ilmenee tyypillisesti
samanaikaisesti useammalla eri tasolla, ja myös kasautuu. Syrjäytyminen ei olekaan
niinkään tila, vaan prosessi. Tällöin olennaista on erilaisten syrjäytymisriskien
tunnistaminen ja resurssien puutteen kasautumisen ehkäiseminen. Mitä enemmän
erilaisia syrjäytymisen riskitekijöitä on olemassa, sitä vaikeammasta syrjäytymisen
asteesta voidaan puhua. (Liebkind ym. 2004, 40−44.)
Syrjäytymiseen liitetään usein erilaisia negatiivisia tunnusmerkkejä, kuten työttömyys,
köyhyys ja sairastavuus. Kun tutkitaan syrjäytymistä ja sen ehkäisyä, on olennaista
28
selvittää,
minkä
väestöryhmien
elämässä
ja
millaisissa
tilanteissa
erilaiset
syrjäytymistekijät ovat läsnä ja kuinka ne kasautuvat. Suomessa syrjäytymistä on
mitattu esimerkiksi aineelliseen toimeentuloon, koulutukseen ja terveyteen liittyvillä
indikaattoreilla, sekä ottamalla huomioon ei-toivottavat sosiaaliset elämäntilanteet.
(Liebkind ym. 2004, 40, 273.)
Euroopan komission virallinen köyhyysmääritelmä (1998) edustaa suhteellista
köyhyyden määrittelemisen tapaa. Sen mukaan köyhyydellä viitataan tiettyihin
yksilöihin ja ihmisryhmiin, joiden materiaaliset, kulttuuriset ja sosiaaliset resurssit ovat
niin rajoitetut, että ne estävät osallistumasta yleisesti hyväksyttyyn yhteiskunnalliseen
elämäntapaan. Näin ollen huomiota tulisi kiinnittää näiden resurssien olemassaoloon ja
luomiseen. Olennaista on myös lisätä erilaisten marginaalisiksi määriteltyjen
ihmisryhmien toimintamahdollisuuksia.
Valtioneuvoston vammaispolitiikan selonteossa (2006, 16−17) tuodaan esiin, että
vähemmistön vähemmistöön kuuluvilla henkilöillä, kuten tämän tutkimuksen kohteena
olevilla vammaisilla maahanmuuttajilla, on suurempi riski syrjäytyä. Selonteossa
korostetaan, että näiden ryhmien tarpeet on otettava huomioon erityisellä tavalla ja
heidän tarpeitaan vastaavia palveluita tulee olla tarjolla.
Järvisen ja Jahnukaisen mukaan syrjäytymisessä on kyse ennen kaikkea yksilön ja
yhteiskunnan välisen suhteen heikkenemisestä. Suhdetta ja näin ollen syrjäytymisen
prosessia voidaan tarkastella sekä yksilön ja sosiaalisten ryhmien että koko
yhteiskunnan tasolla. Voidaan puhua syrjäytymisen eri ulottuvuuksista, kuten
syrjäytymisestä tuotannosta (palkkatyö), sosiaalisista suhteista (perhe, työyhteisö,
ystävät), sekä vallasta (politiikka). Yleistä on puhe suhteellisesta köyhyydestä ja
vaikeuksissa olevista ihmisryhmistä. Olennaista tämän näkökannan mukaan on ottaa
syrjäytymistä koskevassa tutkimuksessa huomioon kaikki tasot, joilla ilmiö toteutuu.
Yhtä tärkeää kuin rakentaa syrjimätöntä hallintoa on selvittää syrjäytyneiden omia
kokemuksia ja näkemyksiä omasta syrjäytymisestään ja sen ehkäisemisestä. (Järvinen &
Jahnukainen 2001, 129.)
Yleensä syrjäytymistä on kuitenkin tutkittu vain ulkopuolisin objektiivisin mittarein,
yksilön kokemusmaailman ulkopuolelta (Järvinen & Jahnukainen 2001, 143).
Kiinnostava kysymys on syrjäytymisen tutkiminen yksilön omana kokemuksena.
29
Millaisena esimerkiksi haastattelemani vammaiset maahanmuuttajat itse kokevat oman
suhteensa suomalaiseen yhteiskuntaan ja syrjäytymiskeskusteluun?
Helne (2004, 20) problematisoi syrjäytymisdiskurssin ensisijaista tavoitetta, eli
syrjäytyneiden tuomista reunoilta takaisin keskukseen ja yhteyteen, kysymällä keitä
syrjäytyneet itse asiassa ovat. Syrjäytymisilmiön sosiaalinen luonne tulee Helnen
mukaan esiin ryhmien vertailun prosesseissa. Ilman ”meitä” ei voi olla olemassa
”heitä”. Näin ollen syrjäytymisestä käytävä keskustelu koskettaa jokaista yhteiskunnan
jäsentä, ja jokaisella tulisi myös olla sananvaltaa asiasta keskusteltaessa. On selvää, että
myös maahanmuuttajien kategoria syntyy vain suhteessa ei-maahanmuuttajiin, ja
vammaisten kategoria vain suhteessa vammattomiin.
Helnen (2004, 27) mukaan eräs syrjäytymiskeskustelun paradokseista on että, ”jos
kaikki syrjäytyneiden erityisryhmät lasketaan yhteen, syrjäytymättömiin ei jää kuin
pieni osa väestöstä”. Ongelmallisen syrjäytyneiden määrittelystä tekee myös oletus siitä,
että on olemassa yhtenäinen yhteiskunta, jonka rajapinnoilla tai ulkopuolella elää
joukko
ihmisiä.
Nykyisessä
postmodernissa
yhteiskunnassa
yhteisyyden
määritteleminen saattaa kuitenkin olla mahdotonta. Syrjäytymisen paradoksaalinen
luonne tulee Helnen mukaan esiin myös siinä, kuinka syrjäytymisestä puhuminen
itseasiassa ylläpitää syrjäytymistä. Täydelle yhteisyydelle perustuva yhteiskunta on
utopia, koska yhteisöt rakentuvat aina poissulkemisen periaatteelle. (Helne 2004,
36−37; Forsander 2004, 205.)
Syrjäytymisestä keskusteltaessa on välttämätöntä ottaa huomioon ilmiön suhteellisuus
ja monimutkainen luonne. Syrjäytyminen ei ole milloinkaan totaalista, vaan ihminen
saattaa olla syrjäytynyt jollakin elämänsä osa-alueella, samalla kun on varsin aktiivinen
toisella. Samalla ihminen, joka tänään on määritelty syrjäytyneeksi, ei sitä enää
välttämättä huomenna ole. (Helne 2004, 28, 45.) Tämän kaltainen huomio antaa toivoa
myös maahanmuuttajille, jotka tyypillisesti ovat kantaväestöä heikommassa asemassa
heti muutettuaan, mutta siirtyvät hiljalleen kohti täydempää suomalaisuutta.
3.3 Identiteetin luominen ja leimautuminen
Identiteetti on olennainen osa persoonaamme, sitä mikä määrittelee meidät ihmisinä ja
yksilöinä. Identiteetin rakentuminen on monimutkainen prosessi, johon vaikuttaa
vahvasti meitä ympäröivä sosiaalinen todellisuus. Jokisen ym. mukaan identiteetin
30
rakentumisprosessissa on aina kyse vallasta ja siitä, kenellä on oikeus ja mahdollisuus
kamppailla erilaisista identiteeteistä. Usein marginaalisissa positioissa eläville ihmisille
tarjotaan tietynlaisia identiteettejä, joihin heidän oletetaan sopeutuvan. Tällaisten
identiteettien ajatellaan olevan ulkoapäin annettuja, ja niiden nähdään sisältävän
erinäisiä negatiivisia aspekteja, jotka leimaavat yksilöitä. Juhila nostaa kuitenkin esiin,
etteivät
marginaalissa
elävät
ihmiset
aina
hyväksy
heille
tarjottuja
identiteettirakennelmia, vaan kamppailevat ja neuvottelevat toisenlaisista identiteeteistä.
(Jokinen ym. 2004, 13; Juhila 2004.)
Juhila puhuu siitä, kuinka erilaiset kategoriat toimivat identiteettien tuottajina. Kun
yhteisössä vallitsee yhteinen jaettu käsitys siitä, minkälainen jokin tietty kategoria on,
oletetaan, että jo pelkkä kategoriaan kuuluminen kertoo jotakin yksilöstä. Näitä
käsityksiä testataan päivittäin arjen kanssakäymisessä. Arjessa ei synny ongelmia
tilanteissa, joissa kategorian määrittely on riittävän yhtenäistä vuorovaikutuksen
osapuolten kesken. Jos käsitykset kuitenkin eroavat, avautuu mahdollisuus uudenlaisten
käsitysten esiinnousulle, pohdinnalle ja mahdolliselle uudelleenmäärittelylle. (Juhila
2004, 23‒24.)
Hall puhuu identiteetin muodostamisesta, ja nostaa esiin sen, kuinka identiteetit ovat
aina keksintöjä, ja rakentuvat dialogisesti. Identiteettiprosessi muotoutuu aina ajallispaikallisessa kontekstissaan, ja ihmisen identiteetti on usein koko elämän mittainen
projekti. Yksilön omat teot ja valinnat yhdessä ympäröivän kulttuurisen ja sosiaalisen
todellisuuden kanssa muokkaavat sitä, millaiseksi persoonallisuus ja identiteetti
muotoutuvat. Näin ollen Hall esittääkin, että erilaisten stereotypioiden ja identiteettiä
koskevien mallitarinoiden rakentaminen on mahdotonta. (Hall 1999, 11.)
Usein arkisessa kanssakäymisessä kuitenkin oletamme tietävämme, millainen toinen
ihminen
on,
vaikka
emme
häntä
henkilökohtaisesti
tunne.
Juhila
puhuu
”identiteettivankiloiden” olemassa olosta. Näillä hän tarkoittaa ulkoapäin annettuja
muotteja,
joihin
tiettyjen
yksilöiden
tulisi
identiteettinsä
mahduttaa.
Identiteettivankiloiden olemassaolo pakottaa yksilön joko sopeutumaan rooliinsa tai
vastustamaan sitä. Juhila esittääkin annettujen määreiden vastustamisen ja vastapuheen
olevan yleistä, sillä ihmisen kokema identiteetti on usein ristiriidassa ulkoapäin
annettujen käsitysten ja stereotypioiden kanssa. (Juhila 2004, 28, 31−33.)
31
Juhila esittää vastapuheen muotoina tavallisuusretoriikan sekä eron politiikan.
Tavallisuusretoriikasta on kyse tilanteissa, joissa yksilö pyrkii todistelemaan
tavallisuuttaan ja kuulumistaan yhteiseen joukkoon. Eron politiikassa olennaista on
puolestaan toisenlainen minän esittämisen tapa, jossa oma identiteetti asetetaan
etuoikeutetuiksi oletettujen identiteettien rinnalle, ja niiden vertaiseksi. Sekä
tavallisuusretoriikan että eron politiikan tavoitteena on yksilön kuvaaminen hänen
omilla ehdoillaan, ja tärkeäksi nousee nostaa esille eroja, jotka ilmenevät yhtenäiseksi
oletetun ryhmän jäsenten välillä. Eron politiikassa maailman nähdään rakentuvan
erilaisuudelle, jolloin ihmisten keskinäinen vertailu menettää merkityksensä. (Juhila
2004, 28, 31−33.)
Tämän tutkimuksen kohteena olevat vammaiset maahanmuuttajat on helppo leimata
tietynlaisiksi. On totta, että vammaisuus ja maahanmuuttajatausta niin ikään vaikuttaa
ihmisen identiteettiin ja käsitykseen itsestään, mutta samalla tavoin esimerkiksi äitiys,
punahiuksisuus ja vaikkapa koiranomistajuus ovat tekijöitä, jotka muokkaavat
identiteettiämme.
Olennaista
onkin
nähdä
identiteetin
moninaisuus
ja
prosessinomaisuus. Käsitys itsestä rakentuu aina monen tekijän summana, eikä
vammainen ihminen välttämättä koe olevansa yhtään enempää vammainen kuin
vaikkapa edellä mainittu koiranomistaja kokee olevansa koiranomistaja. Eron politiikan
mukaisesti tärkeää on antaa henkilön itse määrittää oma identiteettinsä, ja kunnioittaa
tätä määrittelyä.
3.4 Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaaminen
Rasismin määritteleminen on haastavaa. Rasismista keskusteltaessa voidaan nähdä sen
eri ulottuvuuksia, kuten rasismi sosiaalisena konstruktiona, ideologiana ja myös arkisen
elämän ilmiönä, kuten fyysisenä väkivaltana tai esimerkiksi työnhakuun liittyvänä
syrjintänä. Rasismin vastakohtana voidaan nähdä tasa-arvoinen yhteiskunta, jonka
jokainen jäsen omaa yhtäläiset oikeudet ja tulee kohdelluksi tasavertaisesti. (Puuronen
2011, 48−49, 51.)
Keskeinen käsite rasismikeskustelussa on rodullistamisen prosessi. Rodullistamisella
viitataan klassiseen Tvzetan Todorovin vuodelta 1989 peräisin olevaan rasismin
ideologian määritelmään. Määritelmän mukaan keskeistä rasismissa on oletus, jonka
mukaan on olemassa ihmisrotuja, ja nämä ihmisrodut voidaan erottaa toisistaan
32
fyysisten ominaisuuksien mukaan. Määritelmä olettaa edelleen, että erinäisiin ryhmiin
kuuluvien ihmisten ominaisuudet ovat pysyviä ja periytyviä, ja että rotu, johon yksilö
kuuluu, määrittää olennaisella tavalla hänen ominaisuutensa. Keskeinen osa rasismin
ideologiaa on näkemys, jonka mukaan eri rodut voidaan asettaa hierarkkiseen
paremmuusjärjestykseen. (Puuronen 2011, 56.)
Kun puhutaan syrjinnästä, on olennaista erottaa toisistaan suora ja epäsuora, sekä
tarkoituksellinen ja tarkoitukseton syrjintä. Toisaalta erottelu voidaan tehdä myös
avoimen ja piilotetun rasismin välille. Avointa rasismia määrittää tarkoituksellisuus ja
tietoisuus, kun piilotettu rasismi jää usein huomaamatta sen tekijältä, kohteelta tai
molemmilta. Useissa tapauksissa henkilö saattaa kokea tulleensa kohdelluksi
rasistisesti, mutta toinen osapuoli ei ymmärrä toimineensa väärin. Rasismikeskustelussa
erotetaan toisistaan myös rakenteellinen eli institutionaalinen ja arkielämän rasismi.
Rakenteellisessa rasismissa on kyse institutionaalisista normeista ja toimintatavoista,
joiden vuoksi jotkin etniset, kulttuuriset tai rodulliset ryhmät joutuvat muita
heikompaan asemaan. Tämän kaltainen rasismi tulee esille esimerkiksi silloin, kun
maahanmuuttaja ei saa vuokra-asuntoa maahanmuuttajataustansa tähden, tai kun
virastossa asioidessaan suomenkieltä taitamaton ei saa asianmukaista palvelua.
Puurosen
mukaan
institutionaalinen
rasismi
tulee
esiin
myös
esimerkiksi
työmarkkinoiden ja sosiaali- ja terveydenhuollon syrjivissä käytännöissä. Arkielämän
rasismista puhutaan, kun tarkoitetaan erinäisiä arkisen elämän kohtaamisia, joissa
henkilö kokee joutuvansa epätasa-arvoiseen tai huonompaan asemaan. Arjen rasismia
voivat olla vaikkapa mauttomat vitsit, yhteisön ulkopuolelle jättäminen ja loukkaaviksi
koetut eleet. (Puuronen 2011, 57−65; Ikäläinen ym. 2003.)
Nykyisin puhe uusrasismista on yleistynyt. Tämän ideologian mukaisesti eri ryhmien
muodostumisen pohjana toimivat erinäiset kulttuuriset piirteet, kuten kieli, uskonnot ja
tavat. Näiden tekijöiden katsotaan toimivan rodullistamisen pohjana, ikään kuin ne
muodostaisivat luonnollisia ryhmiä, joita klassisen rasismin ideologian mukaisesti
voidaan luokitella hierarkkisesti. Uusrasismissa kyse on nimenomaan kulttuurien
hiearkkisoimisesta, ja oletuksena on valtaväestön kulttuurin ylivoimaisuus. (Puuronen
2011, 57; Ikäläinen ym. 2003.)
Rastas selvitti 2000-luvun alkuvuosina haastattelumenetelmällä Suomeen adoptoitujen
tai vain toisen suomalaisen vanhemman omaavien lasten, nuorten ja aikuisten
33
näkemyksiä siitä, kuinka kohdattuja rasistisia kokemuksia jaetaan muiden kanssa, ja
kuinka
niistä
voidaan
puhua.
Tutkimuksen
mukaan
kohdatuista
rasistisista
kokemuksista puhuminen on harvinaista. Ihmisten kykyä selviytyä erilaisista rasistisiksi
koetuista tilanteista ja puhua kokemastaan rajoittavat niin psykologiset kuin monet
sosiaaliset ja kulttuurisetkin tekijät. Lasten ja nuorten kohdalla myös kehitykselliset
tekijät on otettava huomioon. Haasteelliseksi rasismia kokeneet henkilöt määrittelevät
sen, että vallitsevan puhetavan mukaan rasismi on tietoista, aina pahaa tarkoittavaa
toimintaa, ja sen negatiiviset vaikutukset pitäisi pystyä osoittamaan. Haastatellut myös
kokivat rasismista puhumista vaikeuttavan yhteiskunnallisen ilmapiirin, joka kieltää
rasismin olemassaolon. Rastas toteaa, että rasistisista kokemuksista saattaa muodostua
tekijä, joka ohjaa vahvasti yksilön identiteettiä ja sen kehitystä. Tällainen tilanne on
todennäköinen varsinkin, jos negatiivisia kokemuksia ei kyetä purkamaan ja
selvittämään. (Rastas 2004, 34, 55.)
Räty (2002, 190) puhuu etnosentrismistä, jolla hän viittaa toimintatapaan, jossa muiden
ihmisten ja ihmisryhmien toimintaa arvioidaan vain omasta näkökulmasta käsin. Hän
toteaa
suomalaisten
maahanmuuttoa
koskevien
asenteiden
muuttuneen
myönteisemmiksi ennen 2000-luvun alkua. Sittemmin yhteiskunnan arvot ovat
kuitenkin koventuneet, ja päätöksentekoa on tullut ohjaamaan oman edun tavoittelu,
jolloin
sosiaalinen
eriarvoisuus
on
jälleen
lisääntynyt.
Etnosentrismi
liittyy
tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen. Usein esimerkiksi koulutuksen avulla ja
saamalla eri kulttuuripiireistä kotoisin olevia tuttavia on etnosentristä näkökulmaa
mahdollista laajentaa.
Ikäläinen ym. (2003, 194) ja Räty (2009, 114−115) puhuvat siitä, kuinka rasismi on
läsnä monien maahanmuuttajien arjen elämässä. Useat maahanmuuttajat kokevat
raskaimmaksi kuitenkin viranomaisten taholta kohtaamansa rasismin. Viranomaiset
saattavat kokea ensisijaiseksi tehtäväkseen suomalaisten asiakkaiden palvelemisen, ja
maahanmuuttaja-asiakkaita
kartetaan
esimerkiksi
siitä
syystä,
että
heidän
palvelemiseensa kuluu yleensä enemmän aikaa. Olennaista eivät kuitenkaan ole
yksittäiset rasismin kokemukset, vaan useat toistuvat yksittäiset tapaukset, jotka yhdessä
saavat aikaan kestämättömän kokemuksen ja jatkuvan kierteen.
34
3.5 Kun hyvinvointivaltion lupaus pettää
Suomen tunnusmerkkinä toimii usein puhe hyvinvointivaltiosta, jossa tasa-arvo,
universaalius ja julkisen vallan vastuu ihmisten hyvinvoinnista toteutuvat. Viimeaikoina
hyvinvointijärjestelmä on kuitenkin joutunut koetukselle säästöjen ja etuuksiin
kohdistuvien leikkausten vuoksi. Palveluiden ja etuuksien saamisen ehtoja on
tiukennettu ja puhe yksilöiden omasta vastuusta on lisääntynyt. Kuinka tällainen
järjestelmä kykenee kohtaamaan henkilön, joka omaa vammaisuuden lisäksi
maahanmuuttajataustan?
Mediassa
on
viime
vuosina
keskusteltu
myös
sosiaalipummiudesta, eli siitä, kuinka jotkin ihmiset valitsevat työnteon sijasta elää
sosiaalitukien varassa. Puhe pummilla elämisestä saattaa herättää erinäisiä tunteita
sellaisten ihmisten keskuudessa, joilla on oikeus sosiaalietuuksiin, ja joille näiden
etuuksien saaminen on äärimmäisen tärkeää.
Metteri (2004, 110) puhuu palvelujärjestelmän paradoksista, jolla hän viittaa
tilanteeseen, jossa hyvinvointijärjestelmä ulkoapäin katsottuna kykenee täyttämään
yksittäisten ihmisten tarpeet ja takaa hyvinvoinnin, mutta yksittäisissä tilanteissa ajaa
avuntarvitsijat huonoon tilanteeseen. Metteri puhuu siitä, kuinka yksittäinen ihminen
saattaa jäädä järjestelmän loukkuun, pudota erinäisten järjestelmien väliin, ja kokea
joutuvansa kohtuuttomaan tilanteeseen. Teittinen nostaa esiin itsevaltaistumisen
käsitteen puhuessaan palvelujärjestelmän toimivuudesta. Tällä hän tarkoittaa tilannetta,
jossa yksilöllä on itsellään yhä enemmän vastuuta, ja hänen tehtävänään on selvittää,
mihin tukiin ja etuuksiin on oikeutettu. Vaikka yksilön näennäinen vapaus lisääntyy, on
hänellä myös enemmän vastuuta omasta tilanteestaan. (Teittinen 2000, 183, 186‒188.)
Haasteeksi
muodostuu monimutkaisen palvelujärjestelmän hallinta. Kun jopa
ammattilaisten
on
vaikea
tuntea
palvelujärjestelmän
kokonaisuutta,
tuntuu
kohtuuttomalta sysätä tällainen vastuu asiakkaalle. Järjestelmän sektoroituminen johtaa
lisäksi siihen, ettei kellään ole kokonaisvastuuta, vaan asiakkaat joutuvat ”juoksemaan
luukulta toiselle”, ja putoavat eri järjestelmien väliin. Arjen tilanteissa asiakas ei
välttämättä tunne omia oikeuksiaan ja osaa niitä ajaa. (Metteri 2004, 81‒82, 132.)
Teittisen (2000, 15‒17) mukaan tällaiseen uuteen tilanteeseen sopeutuminen vaatii
asiakkaalta itsereflektiivisiä taitoja, itsensä esiintuomista ja omien tarpeidensa
korostamista etuuksien ja palveluiden saamisen takaamiseksi. Metteri huomauttaa, että
usein kaikkein heikoimmassa tilanteessa olevat henkilöt kärsivät eniten erinäisistä
35
palvelujärjestelmän leikkaustoimenpiteistä, sillä heidän selviytymisensä on olennaisesti
riippuvainen tuista, joihin he ovat oikeutettuja. Nämä samaiset henkilöt jaksavat myös
heikoiten taistella omien oikeuksiensa toteutumisen puolesta. (Metteri 2004, 22.)
Eri
tavoin
epätyypillisten
ja
standardista
poikkeavien
tapausten
kohdalla
sosiaalityöntekijöiden ja muiden ammattilaisten osaaminen saattaa olla riittämätöntä,
eikä asiakkaan yksilölliseen tilanteeseen ole mahdollista paneutua ajan ja resurssien
riittämättömyyden vuoksi. Tapauskohtainen harkinta saattaa johtaa epätasa-arvoisiin
tilanteisiin, joita Metteri nimittää kohtuuttomiksi. Kohtuuttomuudella hän viittaa niin
itse tilanteeseen, kuin myös siitä syntyvään subjektiiviseen kokemukseen, sekä
välittyviin tunteisiin ja asenteisiin. Kohtuuttomien tilanteiden ilmetessä ollaan usein lain
rajoilla. Metterin mukaan laittomia tilanteita tulee esiin esimerkiksi vammaispalvelun
päätöksenteossa ja erityisesti kuljetuspalvelupäätöstyössä. Esimerkiksi nimenomaan
kuljetuspalvelun epäämisellä saattaa olla suuri merkitys yksilön arkipäivän asioiden ja
yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisen kannalta. Ilman kuljetuspalvelua henkilön
riippuvuus muista uhkaa kasvaa ja itsemääräämisoikeus kaventua. (Metteri 2004, 42,
61, 76−77.)
Metteri selvitti laajassa tutkimuksessaan sosiaali- ja terveyspalveluiden kontekstissa
erityisryhmien palveluiden ja etuuksien toteutumista Suomessa vuosina 1998−2001.
Tutkimuksessa keskityttiin kohtuuttomiksi määriteltyjen ja koettujen tapausten
selvittämiseen. Tällaisten tapausten todettiin olevan monen avunhakijan kohdalla
arkipäivää. Tutkimuksessa kohtuuttomuus syntyi saamatta jääneistä etuuksista ja
palveluista, tai viranomaisten ja muiden ammattilaisten toimintatavasta tai asenteesta.
(Metteri 2004, 118.)
Teittinen (2000, 177) nostaa esiin kysymyksen hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalisuuden
murtumisesta. Hän puhuu siitä, kuinka monenlaista apua tarvitsevien henkilöiden on
entistä haastavampaa selviytyä tilanteessa, jossa etuisuuksien saaminen on kiinni
yksilön omasta aktiivisuudesta. Heikoimmassa asemassa ovat ne, joilla on paljon ja
monenlaisia haasteita ja avuntarpeita. Erään haastavassa tilanteessa olevan ryhmän voisi
ajatella
olevan
tämän
tutkimuksen
kohteena
olevat
maahanmuuttajataustaiset
vammaiset. On selvää, että maahanmuuttajatausta saattaa aiheuttaa haasteita
vammaisetuuksien ja -palveluiden toteutumisessa, aivan kuin vammaisuus saattaa
36
haastaa maahanmuuton perusteella syntyvät oikeudet. Vammainen maahanmuuttaja on
usein myös heikossa tilanteessa taistellessaan oikeuksistaan.
Erääksi
palvelujärjestelmän
keskeiseksi
tehtäväksi
voidaan
nostaa
asiakkaan
valtaistumisen tukeminen. Valtaistumisen prosessissa vallanpuute ja avuttomuus
vähenevät, ja niiden tilalle rakentuu henkilökohtaisen hallinnan tunne. Tällöin yksilö
kykenee vaikuttamaan elämänsä olosuhteisiin ja saavuttamaan asettamiaan päämääriä.
Keskeistä valtaistumisessa on myös omien vahvuuksien löytäminen, ymmärtäminen ja
kehittäminen. Usein auttamistyötä leimaa kuitenkin paternalistinen ja hoivaava työote,
mikä johtaa siihen, että asiakkaan valtaistuminen ei ole työnteon keskiössä. Myös
byrokraattisuus ja professionalismi voivat toimia tämän tavoitteen vastaisesti. Jos
yhteiskunnan arvomaailmassa korostuvat tehokkuus ja toimintakyky, saattaa sekin
heikentää tukea tarvitsevan asiakkaan itsetuntoa. (Järvikoski ym. 1999, 104, 109−110,
114, 123.)
3.6 Kaksinkertaisen marginalismin leimaamat?
Kun keskustellaan vammaisten ihmisten asioista, unohdetaan usein erilaiset vammaisten
ihmisten yhteisön sisällä olevat marginaaliryhmät, kuten harvinaiseen vammaryhmään
kuuluvat tai tämän tutkimuksen kohteena olevat maahanmuuttajataustaiset vammaiset.
Jos marginaalin marginaaliryhmiin kuuluvien henkilöiden kokemukset otetaan
keskustelussa huomioon, niistä puhutaan usein erillään, kuten sokeiden äitien tai
fyysisesti vammaisten nuorten miesten kokemuksista, eikä hahmoteta yleistä
marginaalissa elävän vammaisen ihmisen kokemushorisonttia. On selvää, että jokaisen
ihmisen kokemukset ovat uniikkeja, mutta toisaalta vammaisten voi ajatella omaavan
myös tietyllä tavalla samankaltaisia kokemuksia. (Vernon 1999, 385, 388.)
Toisaalta voidaan myös esittää kysymys siitä, ovatko erilaiset marginaaliset ryhmät
vammaisten keskuudessa todella marginaalissa. Todellisuudessa vain hyvin harva
vammainen kuuluu keski-ikäisten valkoisten miesten ”keskiöön”. Jokainen vammainen
ihminen omaa omanlaisensa kokemushistorian, taustan ja identiteetin, jolloin
suurimman osa vammaisista ihmisistä voidaan ajatella kuuluvan nimenomaan erilaisiin
marginaalisiin positioihin. Ihmisten keskinäinen variaatio on vammaisten keskuudessa
aivan yhtä suurta, kuin minkä tahansa ihmisryhmän sisällä. Vernon esittääkin, että
mikäli luulemme vamman olevan vammaisen ihmisen ainoa huolenaihe, astumme
37
samaan ansaan, kuin jos näemme vain vamman, emmekä ihmistä sen takana. (Vernon
1999, 385‒386.)
Moninkertaisesta toiseudesta, marginaalin marginaalista, puhutaan kansainvälisessä
tutkimuskirjallisuudessa monenlaisin termein, kuten double jeopardy, simultaneous
oppression, disabled Other, ja jopa marginaalin marginaalin marginaalista (jollaisena
voidaan pitää esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia vammaisia naisia), termillä triple
disadvantage. Kaikki käsitteet viittaavat tilanteeseen, jossa yksilö on kahden (tai
useamman) kategorian suhteen marginaalissa. (Vernon 1999, 387.)
Kahden kerroksen marginaalissa elävän ihmisen kohdalla olennainen kysymys on
identiteetin muodostaminen ja samastuminen. Toimiessaan vammaisten joukossa on
maahanmuuttaja aina marginaalissa, ja taas maahanmuuttajien keskuudessa vammainen
on aina ”toinen”. Kuinka vammainen maahanmuuttaja löytää paikkansa tässä
tilanteessa, jossa molemmat yhteisöt ovat potentiaalisia hylkääjiä? Vammaisen
maahanmuuttajan on taisteltava vammaisena maahanmuuttajien kokemaa rasismia
vastaan, ja maahanmuuttajana vammaisiin kohdistuvaa syrjintää vastaan. Hän on
molemmissa taisteluissa kaiken lisäksi heikossa positiossa. Eri ryhmien välillä saattaa
olla myös erilaisia intressejä, jolloin esimerkiksi maahanmuuttaja-asioiden ajaminen
saattaa kääntyä vammaisten asioiden ajamista vastaan. (Vernon 1999, 389, 398.)
Erityisesti vammaisuuden sosiaalinen malli jättää huomiotta sen, että myös vammaiset
ihmiset kokevat rasismia, seksismiä ja muunlaisia sorron ja alistamisen muotoja, joihin
ei
kiinnitetä tarpeeksi
huomiota.
Myös
sukupuolen
vaikutus
vammaisuuden
kokemukseen on otettava huomioon. Pohtiessaan vammaisuuden merkitystä elämässään
miehet tulevat usein pohtineeksi erilaisia rakenteellisia seikkoja, kuten työttömyyttä ja
naiset puolestaan ennemmin kyseenalaistavat oman feministisyytensä, ja pohtivat omaa
seksuaalisuuttaan, ihmissuhteitaan ja äitiyttään. (Vernon 1999, 390‒391, 393.)
Thomas on tutkinut vammaisten naisten asemaa kaksinkertaisen marginalismin
perspektiivistä. Hänen mukaansa vammainen nainen joutuu taistelemaan kahdella
areenalla. Voidaan myös esittää, että vammainen maahanmuuttajanainen elää ikään kuin
kolminkertaisen marginaalisen position sisällä, jossa myös naiseus hahmottuu
marginaaliseksi ja toiseuttavaksi elintilaksi. Naistutkimuksen kentällä vammaista naista
ei välttämättä hyväksytä, sillä vammainen nainen nähdään usein voimattomana ja
avuntarvitsijana, mikä asettuu ristiriitaan naistutkimuksen kentällä vallitsevan naiseuden
38
ihanteen kanssa. Thomaksen mukaan olennaisen tärkeää olisi tuoda esiin vammaisten
naisten omia kokemuksia ja nostaa esiin heidän omaa ääntään, jotta heidän
mahdollisesti kokemiaan syrjinnän muotoja voidaan ymmärtää ja ehkäistä. (Thomas
1999, 66−68.)
Vammaiset maahanmuuttajat kokevat syrjintää vammaisina ja maahanmuuttajina,
molemmista erikseen, ja molemmista samaan aikaan, riippuen kontekstista. Esimerkiksi
toimiessaan vammaisjärjestössä saattaa maahanmuuttaja olla rasismin kohteena,
maahanmuuttajien kanssa toimiessaan kokea fyysisen esteellisyyden osallistumisensa
ongelmaksi. Työnhakutilanteessa hän saattaa kohdata sekä maahanmuuttajuuden että
vammaisuuden vuoksi epätasa-arvoista kohtelua. Ystävyyssuhteissaan hän puolestaan
on ennen kaikkea persoona, ei vammainen tai maahanmuuttaja. Kontekstista riippuen
välillä tällainen henkilö saattaa kokea olevansa suljettuna ulos kummankin syyn
perusteella. Välillä taas on vaikeaa määritellä, kumpi on syynä, mutta joka tapauksessa
ulosjäämisen riski on suurempi. Vernonin (1999, 395) sanoin: ”One plus one does not
equal two”. Nimenomaan tämä tekee kaksinkertaisen marginaalisen position
ymmärtämisestä ja hahmottamisesta monimutkaista.
4. Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävät
Tutkimuksessani pyrin selvittämään
1. Millä tavoin ja millaisissa tilanteissa vammaisuus ja maahanmuuttajuus erikseen
ja
erityisesti
yhteen
kietoutuneina
merkityksellistyvät
vammaisten
maahanmuuttajien elämäntarinoissa?
2. Minkälaisia
tarinoita
voidaan
kertoa
kaksinkertaisessa
marginaalisessa
positiossa, vammaisena ja maahanmuuttajana Suomessa elävistä ihmisistä?
Aineistoni luonteesta johtuen tutkimuskysymysten asettelu on ollut läpi aineistonkeruun
jatkuva prosessi, ja tutkimuskysymykseni ovat muotoutuneet tämän prosessin aikana.
Tarkoituksenani on saada kuuluviin kaksinkertaisen marginalismin kategoriassa
eläväksi määriteltyjen ihmisten oma ääni, ja kuulla heidän kokemuksiaan.
Tutkimukseni tarkoitus on nostaa esiin vammaisten maahanmuuttajien kertomia
tilanteita ja tapoja, joilla kaksinkertaisen marginalismin ilmiö on tullut esille ja
merkitykselliseksi heidän elämässään. Haluan kuvata monipuolisesti mahdollisia
39
tilanteita ja valottaa vammaisten maahanmuuttajien kokemuksia heidän omasta
näkökulmastaan käsin. Tarkoituksenani ei ole muodostaa kattavaa esitystä ilmiön
sisällöstä, vaan ennemminkin tuoda esille haastateltavieni merkityksellisiksi kokemia
arjen elämän tilanteita ja analysoida niiden sisältöjä.
5. Tutkimusmenetelmät
Tämä tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jossa aineistonkeruun menetelmänä
toimii haastattelu. Tutkimus on ikään kuin case study, mutta pyrkimyksenäni on myös
löytää jonkinlaisia yhteisiä sisältöjä sille, kuinka maahanmuuttajuus ja vammaisuus
merkityksellistyvät haastateltavieni elämäntarinoissa. Tutkittavani olen kerännyt
satunnaisotannalla, ja osallistuminen perustuu haastateltavien omaan haluun kertoa
elämäntarinansa.
5.1 Aineistonkeruuprosessi − elämäkertahaastattelu ja temaattinen
haastattelu
Tutkimukseni on osa laajaa Kynnys ry:n ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
yhteistyössä toteuttamaa Vammaisena ihmisenä Suomessa -projektia. Projekti
suoritettiin vuosina 2013−2014. Projektipäällikkönä toimi tutkija Matti Laitinen ja
projektin rahoitti Suomen Kulttuurirahasto. Projektin tavoitteena oli kerätä eri tavoin
vammaisten ihmisten elämäkertoja kirjoituskilpailun sekä haastattelujen muodossa.
Haastatteluiden avulla voitiin varmistaa erilaisten vammaryhmien mukanaolo ja
mahdollisimman laaja tutkittavien kirjo.
Oma
tutkimukseni
keskittyy
maahanmuuttajataustaisten
vammaisten
ihmisten
elämäntarinoihin, joita pääsin keräämään elämäkertahaastattelun ja temaattisen
haastattelun menetelmillä. Rekrytointiprosessissani en määritellyt tarkasti etukäteen
sitä, millaisia vammaisia tutkin, tai mitä tarkoitan maahanmuuttajalla, vaan annoin
haastateltavien itse määritellä kokevatko he kuuluvansa kyseisiin kategorioihin, vai
eivät.
Lähdin rekrytoimaan haastateltaviani useiden Etelä-Suomessa toimivien vammais- ja
maahanmuuttajajärjestöjen kautta. Otin järjestöihin yhteyttä sähköpostitse, käymällä
paikan päällä, sekä viemällä rekrytointijulisteita järjestöjen ilmoitustauluille. Tämän
lisäksi sain ilmoitukseni Varsinais-Suomen vammaisjärjestöjen lehteen ja joillekin
40
internetsivuille. Suuri apu rekrytoinnissa oli vammaisten maahanmuuttajien oma
tukijärjestö Hilma, joka toimii pääkaupunkiseudulla. Tämän lisäksi yksityiset henkilöt,
jotka ovat työssään tekemisissä vammaisten tai maahanmuuttajien kanssa, auttoivat
kontakteillaan minua rekrytoinnissa. Kuten olin olettanut, rekrytointiprosessi muodostui
haastavaksi ja vaati paljon työtä. Toisaalta haastateltavien etsiminen monen kanavan
kautta mahdollisti monipuolisen haastateltavien joukon löytymisen.
Tämän tutkimuksen aineistona toimivat viiden maahanmuuttajataustaisen vammaisen
ihmisen haastattelut. Haastateltavani ovat kotoisin eri maista ja edustavat eri
vammaisryhmiä. He ovat iältään vajaasta 30 vuodesta reiluun 60 vuoteen ja heidän
Suomessa oloaikansa vaihtelee noin viidestä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Kaikki
haastateltavani ovat ensimmäisen polven maahanmuuttajia, eli syntyneet muualla kuin
Suomessa, ja jokaisen äidinkieli on muu kuin suomi. Haastateltavani ovat tulleet
Suomeen eri statuksilla, eri-ikäsinä ja erilaisissa elämäntilanteissa. He asuvat EteläSuomessa, osa pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa tai keskisuurissa kaupungeissa,
osa maaseutukunnissa.
Haastattelun aluksi käytiin haastateltavan kanssa lävitse projektin yleinen kuvaus, ja
tutustuttiin
haastattelun
käyttölupalomakkeeseen,
jossa
haastateltava
antaa
suostumuksensa haastattelujen käyttöön projektin tutkimuksessa, ja halutessaan myös
luvan
arkistoida
haastattelunsa
anonymisoituna
arkistoon
muiden
tutkijoiden
mahdollista myöhempää käyttöä varten.
Ruusuvuori ja Tiittula (2009, 41, 44−45) ovat pohtineet onnistuneen haastattelun
osatekijöitä. He nostavat esiin sen, kuinka haastattelijan on johdatettava keskustelua ja
oltava neutraali keskustelun osapuoli. Olennaista on myös luottamuksellisen suhteen
luominen haastattelun osapuolten välille. Tärkeää on haastateltavan motivointi ja
kiinnostuksen ylläpitäminen haastattelun aikana. Omassa haastatteluprosessissani pyrin
noudattamaan näitä ohjeita. Hirsjärven ja Hurmeen mukaan haastattelun avulla on
mahdollista saada syvällistä tietoa ja sen avulla voidaan tutkia haastateltavien asioille
antamia merkityksiä. He pohtivat myös erilaisia kysymisen tapoja, joista omassa
haastattelussani sovelsin avauskysymyksiä, tarkennuksia ja jatkokysymyksiä. (Hirsjärvi
& Hurme 2009, 35, 111−112.)
Hyvärinen ja Löyttyniemi (2009, 191) puhuvat kerronnallisesta haastattelusta, jollaista
omat haastattelunikin edustavat. Olennaista kerronnallisessa haastattelussa on, että
41
haastattelija pyytää kertomuksia, antaa tilaa kerronnalle ja esittää haastattelun aikana
kysymyksiä, joihin olettaa saavansa vastaukseksi kertomuksia.
Aineistonkeruuprosessi toteutettiin kaksivaiheisen haastattelun muodossa. Ensimmäisen
vaiheen muodosti elämäkertahaastattelu, jossa haastateltava sai hyvin vapaasti kertoa
omasta siihenastisesta elämästään alkaen syntymästä tai ensimmäisistä omista
muistoista ja päätyen nykyhetkeen. Mahdollisilla apukysymyksillä varmistettiin
kerronnan eheys ja kaikkien elämänvaiheiden läpikäynti. Elämäkertahaastattelua varten
on Vammaisena ihmisenä Suomessa -projekti laatinut noudatettavan ohjeistuksen ja
haastattelussa mahdollisesti käytettävän elämänjana- paperin, johon haastateltava voi
niin halutessaan hahmotella kirjallisesti elämänsä merkityksellisiä tapahtumia ja
käännekohtia käytettäväksi apuna haastattelussa.
Elämäkertahaastattelun pohjalta laadittiin tiivistelmä, joka toimi toisen, temaattiseksi
kutsumani, haastattelun pohjana. Tämä toinen haastattelu lähenee teemahaastattelun
periaatteita, kuitenkin niin, että haastattelu etenee edelleen hyvin vahvasti haastateltavan
omista lähtökohdista käsin. Tässä haastattelussa pureuduttiin erityisesti vammaisuuden
ja maahanmuuttajuuden läsnäoloon henkilön elämässä ja haastateltavan näille antamiin
merkityksiin. Lisäksi tässä toisessa haastattelussa keskusteltiin kotoutumisesta,
ennakkoluulojen kohtaamisesta ja osallisuudesta, sekä muista haastateltavan tärkeiksi
kokemista asioista. Painopiste oli Suomessa eletyssä ajassa. Toisen haastattelun aluksi
käytiin läpi elämäkertahaastattelun esiin nostamia ajatuksia ja ensimmäistä haastattelua
voitiin täydentää. Tämän jälkeen lähdettiin liikkeelle ensimmäisestä haastattelusta
laaditun tiivistelmän pohjalta.
Thomas nostaa elämäkerrallisen tarkastelun keinona yhteiskuntamme sosiokulttuurisen
kontekstin ymmärtämisessä. Tutustumalla vammaisen ihmisen elämäkerralliseen
kerrontaan voimme ymmärtää keinoja, joilla yksilö taistelee passiivisen uhrin rooliaan
vastaan. Thomas nostaa esiin, kuinka elämäkerroissa usein korostuu toimijuuden
merkitys, jossa kertojat myös vastustavat, kiistävät ja taistelevat disabilismia ja rasismia
vastaan. Thomas kuitenkin korostaa, että vammaisen maahanmuuttajan elämäkerta on
usein täynnä samuutta vammattomien ei-maahanmuuttajien kertomusten kanssa, jolloin
yleistysten ja stereotyyppisten käsitysten muodostaminen on mahdotonta. (Thomas
1999, 78, 98−99.)
42
Haastatteluihin valmistautuminen on ollut paljon pohdintaa herättänyt tutkimukseni
vaihe. Haastateltavani ovat kotoisin erilaisista kulttuureista, joten tunsin tärkeäksi
perehtyä näiden kulttuurien taustoihin edes hyvin pintapuolisesti. Haastateltavieni
suomen kielen taito oli vaihtelevaa, ja vaikka he itse kokevat osaavansa kieltä hyvin, on
vapaamuotoinen eheä kronologinen kerronta haastavaa kenelle tahansa. Yhdessä
haastattelussa käytettiin apuna englannin kieltä ja toisen haastateltavan kohdalla oli
temaattisessa haastattelussa mahdollisuus käyttää haastateltavan ystävää tulkkina.
Rastas pohtii eri kulttuuripiiristä kotoisin olevien haastateltavien kohtaamista. Jos
haastattelun osapuolet ovat eläneet eri kulttuurien vaikutuspiirissä ja omaavat hyvin
erilaisia kokemuksia, voidaan heidän myös olettaa tulkitsevan todellisuutta erilaisin
tavoin, mikä saattaa aiheuttaa haasteita haastattelutilanteessa. Haastattelija ei voi olla
varma, ymmärtääkö haastateltava tämän puheen haastattelijan tarkoittamalla tavalla,
eikä haastattelija välttämättä ymmärrä, mitä haastateltava haluaa puheellaan kertoa.
Tärkeää olisi pyrkiä toimimaan kulttuurisensitiivisesti ja koettaa ymmärtää näitä
mahdollisia tulkinnallisia eroja sekä tiedostaa niiden olemassaolo. (Rastas 2009, 80, 82,
85−86.)
Elämäkertahaastattelu menetelmänä saattaa olla raskas ja vaikea. Siinä haastateltava
joutuu avaamaan elämäänsä haastattelijalle, ja esiin saattaa nousta myös vaikeita ja
käsittelemättömiä asioita. Tässä haastattelijan oma ammattitaito nousee tärkeään rooliin.
On osattava kuunnella, annettava tilaa haastateltavalle, mutta myös osattava olla liiaksi
menemättä mukaan haastateltavan kertomaan ja johdatettava keskustelua eteenpäin.
(Hirsjärvi & Hurme 2009.)
Hirsjärven ja Hurmeen mukaan elämäkerroissa tuotetaan yksittäisiä kokemuksellisia
tapahtumia ja ne pyritään tekemään sosiaalisesti ymmärrettäviksi. (Hirsjärvi & Hurme
2009, 161−162.) Tuomi ja Sarajärvi (2012, 75−76) puhuvat syvähaastattelusta, jonka
kuluessa käytetään avoimia kysymyksiä, ja vain haastattelun aihe on ennalta määritelty.
Haastattelijan tehtäväksi muodostuu tällöin rakentaa syvällisempää kuvaa haastateltavan
kertomasta rakentamalla haastattelun jatko saatujen vastausten varaan. Tällaisen
haastattelun avulla on mahdollista päästä syvällisesti käsiksi tutkimuksen kohteena
olevaan ilmiöön.
Haastattelut litteroitiin tarkasti projektin laatimien yhteisten ohjeiden mukaan.
Litterointi tapahtui sanasta sanaan, ja myös toistot ja tauot merkittiin litteraattiin.
43
Äänenpainot, huudahdukset ja muut kielelliset erityispiirteet merkittiin vain, jos niiden
koettiin
olevan
haastattelusta
merkityksellisiä
laadittiin
kaksi
sisällön
ymmärtämisen
litteraattia,
kannalta.
anonymisoimaton
ja
Jokaisesta
anonymisoitu.
Anonymisoinnin taso riippui haastateltavan antamasta käyttöluvasta niin, että niiden
jotka halusivat esiintyä omalla nimellään, haastatteluista anonymisoitiin vain
haastattelijan arkaluontoisina pitämiä asioita, ja muut tunnistamisen mahdollistavat
kohdat merkittiin litteraattiin. Niiden kohdalla, jotka halusivat esiintyä nimettöminä,
anonymisoitavat litteraatit anonymisoitiin peitetymmin, muuttamalla nimet, asuin- ja
työpaikat ja muut tunnistamisen mahdollistavat kohdat. Tässä tutkimuksessa jokaisesta
haastateltavasta käytetään peitenimeä ja tunnistamisen mahdollistavat kohdat, kuten
työpaikat, on anonymisoitu.
Tässä vaiheessa tuotiin haastateltavalle esiin myös se, että vaikka haastateltavien
anonymiteetin
säilyttäminen
on
tutkijalle
tärkeää,
on
elämäkertahaastattelu
menetelmänä sellainen, ettei täydellistä anonymiteettiä voida milloinkaan luvata.
Vaikka nimet, asuin- ja työpaikat toki anonymisoidaan, ei kaikkea voida häivyttää, sillä
silloin elämäkerta ei enää kuvastaisi henkilön elämää. Näin ollen puoliso tai läheinen
ystävä voi haastatellun kertomastaan tunnistaa.
Haastattelukulttuurin
mahdollinen
erilaisuus
tai
haastateltavan
tottumattomuus
haastateltavan rooliin nousi esiin erityisesti kahden haastateltavan kohdalla. Toinen
heistä vastasi kysymyksiin avoimesti ja kertoi paljon omista kokemuksistaan, mutta
esitti myös runsaasti vastakysymyksiä haastattelijalle, minkä ei katsota kuuluvan
haastattelukulttuuriin.
Tässä
samaisessa
haastattelussa
myös
suomen
kielen
puutteellinen osaaminen nousi esiin muutamissa tilanteissa haastattelun aikana, sekä sen
jälkeen haastateltavan itsensä kertomana. Haastateltava sanoi, ettei ollut voinut tuoda
esiin kaikkea haluamaansa haastattelun aikana, koska ei osaa riittävästi suomen kielen
sanoja. Haastattelun kulku keskeytyi ja lähti välillä hieman väärille urille, kun en
osannut tulkita haastateltavan puhetta tämän tarkoittamalla tavalla.
Toisen haastateltavan kohdalla haastateltavan suomen kielen taitamattomuus vaikutti
haastatteluun voimakkaasti. Ennen haastattelun alkua haastateltava halusi varmistaa
puhelimen välityksellä ystävältään, ettei haastattelussa ollut kyse lehtihaastattelusta,
eikä haastateltava mielipiteineen päätyisin iltapäivälehden sivuille. Sama asia haluttiin
44
varmistaa ennen toista haastattelua. Kun asiasta oli päästy selvyyteen, sujui haastattelu
kuitenkin mallikkaasti.
Haastatteluista seitsemän suoritettiin haastateltavien kotona, kaksi Näkövammaisten
liiton toimipisteessä ja yksi, haastateltavan toivomuksesta, rauhallisessa kahvilassa.
Haastattelut olivat luonteeltaan rentoja ja hyväntuulisia, vaikka niiden kuluessa
käsiteltiin myös vaikeita ja rankkoja asioita. Haastattelu pyrittiin aloittamaan ja
lopettamaan niin, että haastateltavalle jäisi haastattelusta positiivinen olo ja mielikuva.
Menneiden,
vaikeidenkin,
asioiden
esiintuominen
herkisti
haastateltavia,
ja
haastatteluiden aikana sekä itkettiin että naurettiin. Mielestäni haastattelut sujuivat
hyvin siinä mielessä, että tuntemattomalle ja useissa tapauksissa huomattavasti
nuoremmalle tutkijalle saattaisi olla myös vaikea kertoa oman elämänsä asioista.
Kaikki haastateltavat olivat hyvin kiinnostuneita tutkimuksestani. Uskon haastatteluun
osallistumisen olleen tärkeä kokemus ainakin osalle haastateltavista. Nauhurin
sulkemisen jälkeen moni kertoi siitä, kuinka mukavaa olikaan muistella menneitä.
Haastateltavat kertoivat muistaneensa monia asioita, joita eivät ole pitkään aikaan
pohtineet. Haastatteluiden lomassa ja jälkeen kahviteltiin, ja sainpa maistaa mitä
erikoisimpia leivoksiakin, kun moni haastateltava koki tärkeäksi että saan maistaa
nimenomaan heidän lähtömaansa herkkuja!
Haastatteluiden välillä oli tarkoitus olla vähintään muutaman päivän väli, jotta
haastattelijalla olisi mahdollisuus tutustua ensimmäisen haastattelun aineistoon ennen
toista haastattelua. Yhden haastateltavan kohdalla haastattelut oli kuitenkin järjestettävä
peräkkäisinä päivinä vaikeiden kulkuyhteyksien vuoksi. Toisen haastateltavan kohdalla
haastattelujen väli venyi kolmen kuukauden mittaiseksi haastateltavan sairastumisen
johdosta.
Haastatteluiden kestot vaihtelivat 44 minuutista 1 tuntiin ja 52 minuuttiin.
Keskimääräinen elämäkertahaastattelun kesto oli noin 90 minuuttia ja temaattisen noin
70
minuuttia.
Pääsääntöisesti
temaattiset
haastattelut
olivat
hieman
elämäkertahaastatteluita lyhempiä. Litteroitua tekstimateriaalia haastattelut tuottivat
yhteensä noin 175 sivua (fonttikoko 12, riviväli 1,5). Keskimäärin litteroitua tekstiä
syntyi elämäkertahaastatteluiden osalta noin 20 sivua haastattelua kohden ja
temaattisten haastatteluiden osalta noin 15 sivua haastattelua kohden. Haastattelut
suoritettiin joulukuun 2013 ja maaliskuun 2014 välisenä aikana.
45
Tämän tutkimuksen pääasiallisena aineistona toimivat elämäkertahaastatteluiden jälkeen
suoritetut toiset haastattelut, mutta elämäkerta-aineistot toimivat vahvasti täydentävänä
aineistona. Elämäkertahaastatteluista on tämän tutkimuksen aineistona käytetty
erityisesti temaattisissa aineistoissa esiinnousseiden teemojen kannalta olennaisia kohtia
ja sisältöjä, ja kokonaisuudessaan ne toimivat temaattisia haastatteluita taustoittavina
kertomuksina.
Toisessa haastattelussa pureuduttiin kaksinkertaisen marginalismin, vammaisuuden ja
maahanmuuttajuuden läsnäoloon haastateltavan elämässä. Toisen haastattelun teemoja
olivat 1) Suomeen saapuminen, ensimmäiset viikot ja kuukaudet Suomessa, 2)
kotoutuminen prosessina 3) mahdolliset marginalisaation, syrjäytymisen ja rasismin
kokemukset sekä 4) oman elämän voimavarat. Lisäksi haastateltavien kanssa
keskusteltiin siitä, millaisena Suomi näyttäytyi ennen maahanmuuttoa ja suuren roolin
saivat kertomukset kohtaamisista erilaisten viranomaisten kanssa, oleskeluluvan ja
kansalaisuuden sekä erilaisten palveluiden ja tukien hakemisen ja saamisen prosessit.
Ymmärrettävästi kaikki haastateltavat pohtivat lähtömaidensa tilanteita ja vertasivat
Suomea niihin. Kuten edellä todettiin, myös temaattisen haastattelun aikana käytiin
ensisijaisesti läpi asioita, joiden haastateltava koki olevan merkityksellisiä, ja
haastattelijan suunnittelemista teemoista keskusteltiin vain, jos vapaa kerronta tuntui
vaikealta.
Mielenkiintoinen asia, joka tapahtui muutaman haastateltavan kohdalla, oli se, että
haastateltava varmisti haastattelun aluksi, haluanko kuulla nimenomaan siitä, kuinka
vamma ja vammaisuus on ollut läsnä hänen elämässään. Näin ollen jouduin
ohjeistuksessani painottamaan sitä, että tarkoitus on kertoa omasta elämästä omalla
tavallaan, jolloin vamman rooli elämäntarinassa on kertojan elämästä riippuen suurempi
tai pienempi.
TAULUKKO 1. Haastateltavien perustiedot
Peiteni
mi ja
sukupuoli
(n/m)
Ikä
Vamma
Lähtömaa ja
status Suomeen
muutettaessa
46
Suomeen
saapumisen
ajankohta
Elämäntilanne Elämätällä hetkellä
kertahaast. ja
toisen
haast.
kesto
Ariya
(n)
n.
30
Lihastauti
Helena
(n)
n.
65
Sokeus
Tatjana
(n)
n.
45
Valeria
(n)
n.
50
Vammautunut
onnettomuudessa
liikkuu
pyörätuolilla
Näkövamma,
etenevä
Kumar
(m)
n.
35
Sairastanut
lapsena
polion
Saapunut
pakolaisena
Irakista
Paluumuuttaja
Virosta, äiti
inkerinsuomalainen
1980luvulla
Töissä tulkkina 1h 25min/
53min
1990luvulla
Opiskelee
yliopistossa
1h 52 min/
1h 18 min
Kotoisin
Venäjältä,
saapunut
Suomeen
avioiduttuaan
suomalaisen
miehen kanssa
Kotoisin EteläAmerikasta,
saapunut
Suomeen
avioiduttuaan
suomalaisen
miehen kanssa
Kotoisin Irakista,
saapunut
Suomeen
pakolaisena
2000luvun
puolivälissä
Eläkkeellä,
etsii osaaikatyötä
1h 14 min/
1h 35 min
1970luvulla
Eläkkeellä,
tekee hieman
opettajan
töitä
1h 29 min/
1 h 13 min
2010luvun
alussa
Sairaseläkkeellä,
etsii töitä
1h 30 min/
44 min
Haastatteluni analyysissä on tärkeää ottaa huomioon haastateltavieni ryhmän
heterogeenisyys. Haastateltavani ovat saapuneet Suomeen erilaisten syiden johdosta ja
erilaisilla statuksilla. He edustavat niin pakolaisia, turvapaikanhakijoita, avioliiton
kautta Suomeen muuttaneita, kuin paluumuuttajiakin. He ovat saapuneet Suomeen
hyvin eri-ikäisinä, nuorimmillaan ollessaan 11-vuotias, vanhimmillaan jo aikuisuuden
iän saavutettuaan. Muutto Suomeen on ollut enemmän tai vähemmän vapaaehtoista,
osalle muutto oli ikään kuin pakollinen valinta, toiset tekivät päätöksen Suomeen
muuttamisesta enemmän itsenäisesti. Vaihtelevaa oli myös haastateltavien aikaisempi
tieto ja kokemus Suomesta. Haastateltavat ovat kotoisin eri maista. Osan heistä
kotimaiden olot ja kulttuuri ovat hyvinkin samankaltaisia kuin Suomessa, osan hyvin
kaukana siitä. Suomen kieltä haastateltavat osasivat muuttohetkellä vaihtelevasti.
Lisäksi haastateltavani edustavat hyvin paljon toisistaan poikkeavia vammaryhmiä.
Myös Suomi yhteiskuntana on ollut erilainen riippuen ajankohdasta, jolloin
haastateltava on Suomeen saapunut. 1970-luvun Suomessa maahanmuutto oli lähes
47
tuntematon ilmiö, kun taas 1990-luvulla muuttajia oli paljon, ja muuttoon vaikuttivat eri
tavoin värittyneet asenteelliset suhtautumistavat. Viimeisten vuosikymmenten aikana
vammaisille ja maahanmuuttajille suunnatut palvelut ovat lisääntyneet ja kehittyneet.
Haastateltavieni ryhmää yhdistää oikeastaan vain se, että he kaikki omaavat
jonkinlaisen vamman ja maahanmuuttajataustan. Oletukseni on, että tämä yhdistävä
tekijä johdattaa haastateltavani jollakin tavalla samanlaisten ”suomalaisten” haasteiden
eteen. Mielenkiintoista on selvittää minkälaisia vahvuuksia ja keinoja selvitä haastavista
tilanteista nämä ihmiset ovat rakentaneet.
5.2 Aineiston analyysi − narratiivinen lähestymistapa ja
sisällönanalyysi
Aineistoni analyysissä sovellan narratiivista lähestymistapaa. Heikkisen (2010, 143‒
144) mukaan narratiivisuudella viitataan analyysitapaan, jossa keskeiseen asemaan
nousevat kertomukset ja niiden tulkinta. Narratiivinen analyysitapa pohjautuu
käsitykseen, jonka mukaan maailma rakentuu erilaisista tarinoista, ja ihmiset rakentavat
omaa elämäänsä kertoen siitä erilaisia tarinoita. Näin ollen myös identiteettimme on
ikään kuin kertomus, jonka rakennamme omasta itsestämme. Narratiivinen analyysitapa
on yleistynyt kasvatustieteellisessä tutkimuksessa viimeisten kahdenkymmenen vuoden
aikana.
Eräs narratiivisen tutkimuksen keskeinen tavoite on tuottaa paikallista ja subjektiivista
tietoa nostaen kuuluviin tutkittavien autenttinen ääni. Tarkoitus on kiinnittää huomiota
merkityksenantoihin, joita kertojat kertomuksissaan nostavat esiin. (Heikkinen 2010,
156‒157.) Tämä on myös olennainen tavoite omassa tutkimuksessani. Koen
narratiivisen analyysimenetelmän sopivan nimenomaan elämäkerrallisen aineiston
analyysiin, ja uskon sen palvelevan erityisen hyvin omaa tutkimusaihettani, jota ei ole
ennestään kovinkaan paljon tutkittu.
Narratiivisessa analyysitavassa olennaista on uuden kertomuksen tuottaminen
aineistossa olevien kertomusten pohjalta. Näin ollen aineiston pohjalta konfiguroidaan
uusia kertomuksia, joiden tarkoituksena on tuoda esiin aineiston kannalta keskeisiä
teemoja. Narratiivisen menetelmän tavoitteena on saada lukijassa aikaan holistinen
tunnekokemus, jossa tarinaan yhdistyy affektiivinen elementti. Lukijan on tarkoitus
48
päästä eläytymään tutkittavien henkilöiden asemaan ja ymmärtää näiden toimintaa ja
sen perusteita. (Heikkinen 2010, 149, 154−155.)
Hyvärinen (2010, 114) puhuu siitä, kuinka olennaista narratiivisessa analyysissä on
kerronnallinen ympäristö. Tutkimuksen kohteena ovat kulttuuriset keinot kertomusten
kertomisessa, yhteisesti jaetut kokemukselliset sisällöt ja tulkinnat, eivätkä niinkään
yksittäisten kertojien kokemukset. Esimerkiksi Valkonen (2007) on käyttänyt
narratiivista analyysitapaa ansiokkaasti tutkiessaan psykoterapiaan masennuksen vuoksi
hakeutuneiden henkilöiden itsestään kertomia tarinoita. Hänen tutkimuksessaan
keskiössä ovat yksilölliset tarinat ja minuuden prosessin tutkiminen.
Heikkinen erottaa narratiivisuudesta keskusteltaessa kaksi tasoa. Toisaalta puhutaan
narratiivisuudesta konstruktivistisena tutkimusotteena, jossa olennaista on se, kuinka
ihmiset rakentavat käsityksensä ympäröivästä todellisuudesta ja itsestään kertomusten
kautta. Nämä kertomukset täydentyvät ja muuttuvat jatkuvasti, ja koska ne luodaan aina
uudelleen sosiaalisessa kanssakäymisessä, ei niiden tulkintaan ole olemassa yhtä
mahdollista oikeaa tapaa. Toisaalta voidaan puhua narratiiveista tutkimuksen aineistona.
Elämäkerta-aineisto on oivallinen esimerkki tällaisesta, kerrontaan perustuvasta,
aineistosta. Luonnollisesti tällainen aineisto sisältää alun, lopun ja jonkinlaisen ajassa
etenevän juonellisen kulun. Narratiivisen aineiston analyysi eroaa väistämättä
numeerisen aineiston analyysistä siinä, ettei sitä voida tyhjentävästi tiivistää erilaisiin
kategorioihin, vaan sen hahmottaminen vaatii aina tulkintaa. (Heikkinen 2010, 145‒
148.)
Tässä tutkimuksessa käytän kertomuksen ja kerronnan käsitteitä viitatessani laajaan
elämäkerralliseen aineistoon. Elämäkerta koostuu lukuisista pienemmistä kertomuksista
ja niiden osista, jotka syntyvät haastateltavien elämässä tapahtuneiden peräkkäisten
asioiden virrasta. Kertomus on aina tulkinnallinen siinä mielessä, että haastateltavan
kertomus saattaa syntyä yhdessä hetkessä koetuista asioista, mutta hän saattaa myös
tiivistää yhteen kertomukseen vuosien saatossa sattuneita tapahtumia. Kerrontaa ja
tulkintaa ohjaavat aina kulttuuriset käsitykset ja mallit. Tarinan käsitettä käytän
puolestaan itse konstruoimistani kokonaisuuksista, joissa kuvaan tarinan muodossa
yhden tai useamman kertojani kertomuksia.
Hännisen
(2010,
161‒163)
mukaan
kertomus
muodostuu
ajassa
etenevistä
tapahtumakuluista. Se on ikään kuin tapahtumien virrasta katkaistu pätkä, joka itsessään
49
muodostaa merkityksellisen kokonaisuuden. Kertomus vaatii ollakseen olemassa alun,
keskikohdan ja lopun. Kertomuksen tapahtumiin liittyy erilaisia tunne- ja arvolatauksia
ja se muodostuu syy- seuraussuhteista. Tarinallisessa tulkinnassa huomionarvoista on
valita juonen kulun kannalta merkitykselliset seikat ja kiinnittää erityistä huomiota
siihen, kuinka kertomus loppuu.
Tässä tutkimuksessani tarkoituksenani on rakentaa ikään kuin eräänlaisia tyyppitarinoita
tiettyihin teemoihin sijoittuvien kertomusten pohjalta. Näihin tarinoihin sisältyy usein
aineksia
useiden
henkilöiden
kertomista
tarinoista.
Sovellan
tutkimuksessani
juonianalyysiä, jossa olennaista on määritellä tarinan alku- ja lopputilanteen välinen
suhde, sekä se, millaisten tapahtumien ja henkilöhahmojen myötä tarinan juoni etenee.
Tämän lisäksi voidaan arvioida tarinan ja sen tapahtumien merkitystä suhteessa
laajempaan kertomukseen ja kertojalle. Usein ulkoisten muutosten lisäksi tarkastellaan
tarinan kertojassa tapahtunutta sisäistä muutosta. (Hänninen 2010, 169‒171.)
Hänninen (2010, 174) kuvaa, kuinka narratiivisen lähestymistavan eettinen arvokkuus
syntyy siitä, että se kunnioittaa aineiston ominaislaatua ja antaa yksilöiden puhua
omalla tavallaan ja omalla äänellään. Oman elämäntarinan kertominen saattaa olla
tutkittavalle vapauttava ja terapeuttinen kokemus. Toisaalta narratiivin ja elämäntarinan
ajatellaan paljastavan jotakin suurta ihmisen elämästä, jolloin sen asettaminen
objektiivisen tutkimuksen kohteeksi saattaa tuntua tarinan arvoa loukkaavalta. Omassa
tutkimuksessani olen pyrkinyt parhaani mukaan kunnioittamaan haastateltavieni
kertomuksia, ja koen narratiivisen analyysin parhaaksi välineeksi kertomusten
tulkintaan.
Huttunen (2004) on tutkinut narratiivisen analyysitavan filosofista perustaa. Hän esittää,
että ymmärrys ja tulkinta omasta itsestä ja elämästä muodostuu vähitellen kerronnan ja
uudelleenkerronnan välityksellä. Kertomuksen ja eletyn elämän voidaan ikään kuin
sanoa jäljittelevän toisiaan. Näin ollen se, mitä kerrotaan, ei voi milloinkaan täysin
vastata sitä, mitä on tapahtunut, vaan kyse on aina kertojan tekemästä tulkinnasta.
Koettu elämä vaikuttaa aina vahvasti myös tapaan, jolla kerromme, ja myös se, mitä ja
kuinka kerromme vaikuttaa edelleen siihen, kuinka koemme elävämme. Tämän
tutkimuksen kannalta on olennaista ymmärtää kerronnan suhteellisuus ja se, että
kerrottua tulkitaan aina niin kertojan, kuin haastateltavankin toimesta.
50
Aloitin aineistoni analyysin tutustumalla litteroituun tekstiaineistoon huolellisesti ja
muodostamalla
kokonaiskäsityksen
siitä,
mistä
aineistossa
puhutaan.
Tein
sisällönanalyysiä, joka eteni aineistolähtöisesti. Luonnollisesti temaattinen haastattelu
oli ohjannut kertojia puhumaan tietyistä teemoista, mutta sisällönanalyysissä löytämäni
teemat poikkeavat jonkin verran temaattisen haastattelun teemoista, koska tarkoitus oli
nimenomaan antaa haastateltavien puhua vapaasti tärkeinä kokemistaan asioista.
Tutustuttuani tarkasti aineistoon tarkastelin tekstiä etsien siitä erilaisia kategorioita
koskien kaksinkertaisen marginalismin teemaa. Näin ollen muodostin viisi teemaa,
•
ennakkoluulojen, syrjinnän ja rasismin kohtaaminen
•
vammaisuuden vaikutus kotoutumiseen, erityisesti työhön, opiskeluun ja
osallisuuteen
•
maahanmuuttajuuden vaikutus siihen, millaista on olla vammainen Suomessa
•
kohtuuttomat, järjettömät tilanteet
•
positiiviset tarinat kaksinkertaisessa marginaalissa elämisestä
On selvää, että etsiessäni erilaisia teemoja käytin myös omaa tulkintaani, joten toinen
tutkija olisi saattanut muodostaa teemat osittain eri tavoin. Positiivisten tarinoiden
nostaminen erilliseksi teemakseen oli tutkimuksellinen valintani. Vaikka kertojat tuovat
esiin hyvin paljon positiivisia asioita omasta elämästään, voidaan kyseenalaistaa,
liittyvätkö ne nimenomaan vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden läsnäoloon. Koska
positiivisuus värittyy erittäin vahvasti aineistossa, haluttiin siitä kuitenkin muodostaa
oma teemansa.
Seuraavaksi poimin aineistostani näihin teemoihin liittyvät narratiiviset tekstipätkät.
Käytin narratiivin käsitettä melko löyhästi, niin että se sisälsi monenlaisia ajallisesti
eteneviä tapahtumaketjuja, joissa tapahtumat seuraavat toisiaan ja ovat jollakin tavalla
riippuvaisia toisistaan muodostaen juonellisesti etenevän tapahtumakulun. Tämän
lisäksi jokaisessa kertomuksessa tuli esiintyä vähintään yksi henkilöhahmo.
Tämän jälkeen analysoin kunkin teeman alle lukeutuvia narratiiveja etsien tyypillisiä ja
edustavia piirteitä, ja rakensin niitä yhdistellen tyyppitarinoita. Osassa tarinoista
yhdistin elementtejä useiden kertojien kertomuksista, osassa on kyse yhden kertojan
kokemuksista. Tyyppitarinoiden lisäksi olen tuonut analyysissäni esiin muutaman
epätyypillisen tarinan, joiden tarkoituksena on kertoa jokin merkittävä, mahdollisesti
51
muusta aineistosta poikkeava, tarina. Tarinoiden esittämisen jälkeen olen analysoinut
kunkin tarinan sisältöä, erityisesti alku- ja lopputilanteen suhdetta, kertomuksen
toimijoita, kertomuksen sisältämiä merkittäviä tapahtumia ja niiden syitä ja seurauksia.
Analyysitekstissäni tarkastelen kunkin alaluvun aluksi kyseisen teeman esiintymistä
aineistossa. Tähän tarkasteluun olen pyrkinyt liittämään useita suoria sitaatteja
haastatteluista lisätäkseni analyysin luotettavuutta ja aitoutta. Tämän jälkeen esittelen
luomiani narratiivisia tarinoita kunkin teeman osalta ja jatkan niiden analyysillä.
5.3 Tutkijan vahva läsnäolo ja tutkimuksen eettiset lähtökohdat
Tässä tutkimuksessa on otettava huomioon tutkijan vahva rooli aineistonkeruun ja
analyysin prosessissa. Minun on tärkeää tiedostaa tutkijapositioni suhteessa tutkittaviin.
Minun on ymmärrettävä, että tulkitsen kuulemaani vahvasti omasta kulttuurisesta
positiostani käsin.
Tutkimuksen eettisenä lähtökohtana ovat haastateltavien antamat luvat haastatteluiden
suorittamiseen. Tutkimuksen esittelymateriaalista ja lupalomakkeista on olemassa myös
selkokieliset versiot, joita on tarpeen tullen mahdollista käyttää. Niiden käyttäminen ei
kuitenkaan osoittautunut mielekkääksi omassa tutkimuksessani. Haastateltaville
annettiin mahdollisuus esiintyä haastattelussa joko omalla nimellään tai nimettömänä.
Oleellista oli kuitenkin tuoda haastateltavan tietoon, että elämäkertahaastattelun
luonteen vuoksi täydellisen anonymiteetin lupaaminen on mahdotonta.
Ennen
haastatteluiden
suorittamista
pohdimme
yhdessä
tutkijatiimin
kanssa
haastatteluiden suorittamisessa mahdollisesti esiin nousevia haastavia tilanteita ja niihin
suhtautumista.
Traumaattisten
elämäntapahtumien
varalle
oli
minulla
haastattelutilanteissa mukanani lista erilaisista toimipisteistä, joihin haastateltava voi
tarvittaessa ottaa yhteyttä. Myös projektin haastattelijoita varten oli oma projektissa
työskentelevä psykologinsa, johon voi tarvittaessa ottaa yhteyttä.
Erityistä harkintaa käytettiin aineiston analysoinnissa niin, että haastattelija pyrki
todella ymmärtämään, mitä haastateltava halusi kertoa. Sitaattien valinnassa pyrittiin
siihen, ettei kerrottua irroteta kontekstistaan, vaan pyritään antamaan lukijalle
mahdollisimman todentuntuinen kuva siitä, mitä haastateltava on halunnut sanoa.
Erityisen traumaattisten, pääasiassa ennen Suomeen muuttoa tapahtuneiden asioiden
52
kuvaaminen päätettiin jättää kokonaan tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Tuloksia
kirjatessa pyrittiin siihen, että jokaisen haastateltavan ääni tuodaan kuuluviin useassa
kohdin.
6. Tulokset
Vammaisuus ja maahanmuuttajuus ilmenevät haastateltavieni elämäntarinoissa monella
tavalla ja monenlaisissa tilanteissa. Seuraavassa tuon esiin analyysini tuloksia
esittelemällä löytämäni viisi teemaa. Jokaisessa alaluvussa esittelen myös narratiivisen
analyysini tuloksia.
6.1 Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaamisen monet paikat
Vammaiset
maahanmuuttajat
kohtaavat
ennakkoluuloja,
syrjintää
ja
rasismia
elämässään monella tavalla ja tasolla. Näiden kohtaaminen on vahvasti läsnä
aineistossani. Kaikki haastateltavat tuovat esiin tilanteita, joissa ennakkoluuloisuutta on
kohdattu. Ennakkoluuloja kohdataan monenlaisissa tilanteissa suoraan ja epäsuorasti.
Ennakkoluuloisuus on arkisten kohtaamisten ohella ikään kuin sisäänrakennettuna
yhteiskunnan systeemeihin. Se tulee vastaan työnhaussa, opiskelupaikkaa haettaessa ja
asunnon etsinnässä, sekä viranomaisten kanssa asioidessa. Se ilmenee sanallisesti,
fyysisesti ja erilaisina tekoina. Sen kokemus voi syntyä myös pienistä, ikään kuin
huomaamattomista teoista, joita ulkopuolinen ei välttämättä edes huomaa, mutta jotka
kuitenkin luovat todellisuutta, jossa vammainen maahanmuuttaja elää arkeaan.
Rasismi tulee aineistossani esille vahvasti, ja se peittää monissa tilanteissa alleen
mahdolliset vammaisuuden perusteella tapahtuvat syrjinnän kokemukset. Toisaalta
vammaiset maahanmuuttajat kokevat syrjintää, jossa vammaisuuden perusteella
tapahtuva syrjintä ja rasismi kulkevat käsi kädessä ja sulautuvat toisiinsa.
Joissakin
tapauksissa
ennakkoluuloisuus
tulee
esiin
selkeästi
ja
kyseenalaistamattomasti. Ariyan asunnonhakutapauksessa ennakkoluuloisuus on selvää
ja suoraa:
Maahanmuuttajuus tulee monesti monestikin kun asuntohakemuksessa [*E.H:Mm]
hakee asuntoo niin on jopa ihan nää yksityiset asunnonomistajat suoraan sanoneet että
et ne ei vuokraa ulkomaalaisille.
53
(*E.H viittaa haastattelijan sanomaan.)
Ariya on kohdannut vastaavia tilanteita usean kerran.
Eräs haastateltava kertoo kokevansa ulkomaalaistaustaisen sukunimensä johtavan
siihen, ettei saanut kutsuja työhaastatteluihin, vaikka omasi hakemiinsa paikkoihin
vaadittavan ammatillisen pätevyyden. Haastateltava kertoo vaihtaneensa sukunimeään,
jolloin se viittasi vähemmän ulkomaalaistaustaan, ja tämän seurauksena kertoi
saaneensa useammin kutsun työhaastatteluun.
Mietin että onkohan toi se syy minkä takia mä en pääse mihinkään työhaastatteluun että
viittaako se somalialaisuuteen [E.H:Mm] koska mä tiedän et Suomessa valitettavasti
somalialaiset ei oo kovin suosittuja, se on ihan tosiasia [E.H:Mm] ja sit tota sitte mä
aattelin että pitäisköhän mun vaihtaa se sukunimi, et se helpottais -- niin se on kyllä
helpottanu huomattavasti.
Ariya kertoo myös siitä, kuinka hänen elämässään ennakkoluuloisuus ja rasismi ovat
johtaneet yksittäisiin älyttömiin, ja jopa ihmisarvoa loukkaaviin, tekoihin.
Et esimerkiks se että meille meidän oven eteen jätettiin likasia vaippoja ja pissattiin et
sillai niinku ovelle ja kaikkee tämmöstä niinku tosi mun mielestä lapsellista.
Valeria puhuu siitä, kuinka hän kokee jääneensä ulkopuoliseksi, huomaamattomaksi.
-- Mutta ei ne tervehtiny ei ne saattoi, ei kukaan tullu antamaan hänen kättä ja
sanoo jotakin.
Tekojen ohella Ariya kertoo kohdanneensa rasismia piilotettuna, pieninä eleinä ja
katseina, jotka hän itse tulkitsee rasismin osoituksiksi, mutta jotka ulkopuolisilta
saattavat jäädä huomaamatta.
Siis rasismia kohtaa päi melkein päivittäin siis jollain tavalla ei sen tarvii olla mitään
niinku suurta [E.H:Mm] et joku sanaheitto joku semmonen katse et se voi olla joku ihan
pieni ele mi mi mistä huomaa et kyl me ulkomaalaiset yleensä huomataan se vaikka ei
suomalaiset ite ehkä sitä hokaa mut jotenkin me me ulkomaalaiset huomataan se.
Helena nostaa esiin tapauksen, jossa on kyse syrjinnästä vammaisuuden, hänen
tapauksessaan näkövamman, perusteella. Hän on hakenut korkeakoulun taidelinjalle,
mutta ei pääse opiskelemaan.
54
Mä keväällä en en niinkun päässyt koska koska tää mulle sitten siellä haastattelussa
sanottiin et että että että minä voin olla niin hyvä laulaja kun Melissa Korjus mutta että
mä en pääse kumminkin sinne opiskelemaan [E.H: Niin] vaikka mulla niinkun musiikki
musiikkitestit menivät tosi hyvin. Sit sit sitten me tietenkin se meni siihen hallintooikeuks oikeuteen se juttu. He yrittivät selittää et että että kun on niin paljon lukemista
että miten minä voin pärjätä ja niinkun tätä niinkun jotenkin syrjintää [E.H: Niin] et mä
en sitä niinkun näkis muuta [E.H: Niin] koska ei mitään niinkun oleellista syytä siihen
sanottu.
Helenan vietyä asian hallinto-oikeuteen myös oikeus katsoi tapauksen olleen
vammaisuuden perusteella tapahtunutta syrjintää.
Ja pari kertaa pari kertaa ehkä töitä hakiessa aina myös tulee esille koska se on se on
sellanen sellanen piirre mitä tavalliset työnantajat eivät niinkun edes osaa ajatella
asiaa. [E.H: Mm] Ja ehkä se on niinkun mukavuussyistä että he eivät, tai niinkun
sellasia, he eivät viitsi sitä ajatella edes koska saa helpommalla.
Helenan kohdalla esiin nousee myös yhteiskunnan syrjivien rakenteiden vaikutus
elämään. Hän on työskennellyt aiemmin puhelinmyyjänä, mutta tarvitsee työssään
apuvälineitä näkövammansa vuoksi. Uuden työpaikan löytäminen tuntuu vaikealta, sillä
työnantajat
tuntuvat
olevan
haluttomia
hankkimaan
tarvittavia
apuvälineitä.
Käytännössä näiden pienten järjestelyjen puute johtaa siihen, että työpaikka evätään
näkövammaiselta henkilöltä.
Erityisen haastavia ovat tilanteet, joissa ennakkoluuloisuus syntyy selkeästi sekä
vammaisuuden että maahanmuuttajuuden perusteella. Irakista kotoisin oleva Ariya
kuvaa
tilannetta,
jossa
hän
kohtaa
ennakkoluuloja
pyörätuolissa
istuvana
ulkomaalaiselta näyttävänä naisena Suomessa.
Mun kohdalle on tullu monesti sitä on kyllä yllättävän monesti sattunu että tullaan
kysymään että miks istut pyörätuolissa [E.H:Mm] sit mä luulen et se on ihan
ystävällistä niinku et niitä vaan kiinnostaa ja [E.H: Niin] ja mä selitän kohteliaasti mun
tilanteen ja sit yht äkkiäki korottaa ääntä ja sanoo jotain että että niin että sä mä käytän
Suomen palveluja hyväkseen ja [E.H:Mm] muiden verorahat menee mun tämmösiin
hienoihin sähkäreihin ja kaikkee niinkun tollasta että et semmosia semmosia niinku
tilanteita [E.H: Niin] tulee vastaa kyllä.
55
Tatjana keskittyy kuvailemaan omia tunteitaan ja reaktioitaan kohdatessaan rasismia.
Hän nostaa esiin sen, kuinka olennaista on oma suhtautuminen ja se, millaisen
painoarvon näille negatiivisille kokemuksille antaa.
Esimerkiksi voin sanoa että olemassa sellaisia ihmisiä jotka pelkäävät että joku
pyörätuoli että joku niinkun, vähän, ei ehkä he eivät koskaan nähneet. [E.H: Mm] Se on
vähän niinkun, eivät he tiedä kuinka se pitäis käyttäytyä.
Valeria kertoo tunteestaan, jonka mukaan ensimmäisten kahden vuoden aikana
Suomessa asuessaan hän kohtasi lukuisia erilaisia tilanteita, joissa ennakkoluuloisuus
nousi esiin.
-- Mutta se on niinkun kaksi vuotta pitäis asua ennen kun voit todistaa että et et ole et
halunnut huijata tai jotain (nauraa).
Hänen kohdallaan olennaiseksi nousee kuvailla tunnetta, joka tällaisten tilanteiden
läpikäymisestä on seurannut. Yksittäisten tilanteiden muistamisen ja kuvailun sijaan
olennaiseksi nousee mieleen jäänyt tunne siitä, kuinka on pitänyt ikään kuin todistella
omaa paikkaansa. Olennaista ei välttämättä myöskään ole se, minkä tähden
ennakkoluuloisuutta on alun perin kohdattu, vaan että se ylipäätään on ollut läsnä.
Haastateltava on ikään kuin ollut velvollinen todistamaan, että on aidosti halukas
tulemaan suomalaiseksi.
Myös Kumar on kohdannut tilanteita, joissa kantasuomalaiset ovat suoraan tai
epäsuoraan ilmaisseet kysymyksensä siitä, miksi tämä on otettu Suomeen, vaikka hän
”ei pysty mihinkään”.
Kumar kokeekin velvollisuudekseen todistaa, että vammastaan
huolimatta kykenee opiskelemaan ja tekemään työtä, ja näin ollen tulemaan osaksi
suomalaista yhteiskuntaa.
Vammainen maahanmuuttaja saattaa kohdata ennakkoluuloja ja rasismia enemmän kuin
vain yhden toiseuskategorian edustaja, sillä hän omaa kaksi yhteiskunnallisesti
leimattua identiteettiä, joiden perusteella syrjintää saatetaan tuottaa. Vammainen ja
samaan aikaan suomalaisesta poikkeavan ulkonäön omaava saatetaan myös nähdä
voimattomana uhrina, jonka on vaikea puolustaa itseään, ja joka siksi on helppo kohde.
Useissa tilanteissa on myös mahdotonta sanoa, minkä syyn perusteella tapahtuvasta
syrjinnästä oikeastaan on kyse.
56
Aineistossani on selkeästi nähtävissä ennakkoluulojen kohtaamisen kokemusten kirjon
moninaisuus. Ennakkoluuloisuus voi tulla vastaan missä ja milloin vain. Tärkeää ei
usein olekaan itse tapahtuma tai tilanne, jossa ennakkoluuloisuus ilmenee, vaan
tilanteen synnyttämä tunne, oma kokemus ja tulkinta siitä mitä on tapahtunut.
Ennakkoluuloisuus ilmenee sanoissa, teoissa, katseissa, olankohautuksissa ja vaikkapa
tervehtimättä jättämisessä. Olennaiseksi ei muodostu toiminnan sisältö, vaan siitä tehdyt
tulkinnat ja johtopäätökset, joihin vaikuttavat aina kokijan persoona, oma tausta ja
aiemmat kokemukset.
Aineistoni on täynnä positiivisia kuvauksia, joissa Suomi näyttäytyy tilana ja paikkana,
jossa on hyvä ja turvallinen elää ja asua. Samaan aikaan on selvää, että vammaisuus ja
maahanmuuttajatausta muodostavat uhan, mahdollisuuden kokea ennakkoluuloja ja
rasismia ajasta ja paikasta riippumatta.
Huono kohtelu saattaa myös arkipäiväistyä ja muuttua normiksi. Omaa olemassaoloa ja
kelpaavuutta joudutaan todistelemaan ja omia oikeuksia ajamaan aina oikeussalissa asti.
Epäasialliset tilanteet saattavat myös saada yksilön itse pohtimaan ja kyseenalaistamaan
omaa oikeuttaan elää Suomessa vammaisena maahanmuuttajana.
6.1.1 Tarinoita syrjivästä Suomesta
Aineistostani
on
löydettävissä
yhdeksän
kertomusta,
joiden
sisältönä
on
ennakkoluulojen kohtaaminen eri tavoin arjen elämässä. Ennakkoluulojen kohtaaminen
nimetään useimmiten rasismiksi, johon vammaisuuden ajatellaan lisäävän oman osansa.
Vain muutamassa tarinassa vammaisuuden ajatellaan olevan ensisijainen syy
ennakkoluulojen kohtaamiseen. Toisaalta vammainen maahanmuuttaja on ikään kuin
helppo kohde ennakkoluulojen purkamiseen: hän edustaa kahta marginaalin kategoriaa
ja leimattua identiteettiä samanaikaisesti. Rasismi ilmenee tarinoissa suoraan ja
epäsuoraan, sanoina, tekoina ja yhteiskunnan toimintaan sisäänkirjoitettuna.
TARINA 1. Henkilö kohtaa rasismia lähes päivittäin. Asunnon haussa, työn haussa,
arjen kohtaamisissa ihmisten kanssa. Hänen pihalleen on jätetty likaisia vaippoja,
peräänsä huudeltu. Rasismin kohtaaminen on ”perusjuttua”, arkipäiväistä ja siihen on
totuttu.
57
Henkilö matkustaa usein maasta toiseen. Lähes aina hänen mennessään läpi tullista,
joutuu hän erityisen tarkastuksen kohteeksi. Hän on tottunut myös tähän.
Tässä
tarinassa
olennaista
on
rasismin
muuttuminen
arkipäiväiseksi,
osaksi
jokapäiväistä elämää, normiksi. Rasistiset kohtaamiset pakottavat henkilön esiin,
näkyville, näyttämölle. Hänen erilaisuutensa nousee korostuneesti esiin monenlaisissa
elämän tilanteissa. Tässä tarinassa yhdistyy piirteitä monen haastateltavan kertomasta,
ja olennaista siinä on nimenomaan ennakkoluuloisuuden muuttuminen arkipäiväiseksi
tavaksi, johon henkilön on tottuminen.
Edelliselle tarinalle vastakkaista tyyppiä edustaa seuraava tarina, jossa olennaista on se,
että ennakkoluuloisuus tekee henkilön ikään kuin näkymättömäksi, olemattomaksi.
Tähän johtaa osaltaan yhteisen kielen puuttuminen, mutta myös kohtaamisten
osapuolten tahalliset teot.
TARINA 2. Ihmiset saattavat katsoa, mutta he eivät osoita kiinnostusta, hei eivät puhu
eivätkä ota minkäänlaista kontaktia. Henkilö ei tunne naapureitaan, ja koko
suomalainen kulttuuri tuntuu etäiseltä ja kolkolta. Kukaan ei tervehdi, eikä tule
tekemään tuttavuutta.
Myös tämä tarina ammentaa sisältönsä useamman haastateltavan kokemuksista. Tässä
tarinassa ennakkoluuloisuus ilmenee yleisenä tunteena ja suomalaisen kulttuurin ja
yhteiskunnan vastaanottamattomuutena.
Tällaista tilannetta saattaa olla vaikea ymmärtää ulkopuolisen silmin. Tällöin
olennaiseksi ei nousekaan se, mitä ympärillä olevat ihmiset tekevät, vaan mitä he
jättävät tekemättä. Tällöin on mahdotonta löytää ”syyllistä” tai parantaa tilannetta, sillä
kun joku ei tee mitään, on usein vaikea osoittaa hänen toimivan väärin.
TARINA 3. Henkilö kohtaa rasismia arjessaan useasti. Kohtaamiset saavat hänessä
aikaan paljon tunteita, ja välillä hänen tekisi mieli todella haastaa haukkujansa. Hän
kuitenkin ymmärtää myös rasistien kannan: Suomen taloudellinen tilanne on heikko,
kaikki eivät voi pitää toisistaan ja on varmasti olemassa ihmisiä, jotka vain eivät siedä
pakolaisia maassaan. Ihmisillä on myös huonoja päiviä, ja voi olla että joku
ulkomaalainen on joskus jollakin tavalla loukannut haukkujaa. Toisaalta kaikkien
pitäisi sietää toisiaan, eikä ainakaan julkisesti osoittaa vahvoja negatiivisia tunteitaan.
58
Tässä tarinassa yhdistyy kahden haastateltavan kokemuksia. Olennaista on se, että
henkilö pyrkii itse ymmärtämään itseensä kohdistuvaa ennakkoluuloisuutta ja jopa
rasismia ja jollakin tasolla jopa hyväksyy tämän toiminnan.
Vaikka kokija ymmärtää rasistien toimivan väärin, hän on pohtinut paljon omaa
rooliaan ja analysoinut sitä, mistä rasistinen kohtelu kumpuaa. Vaikka hän kiistää
toisten oikeuden toimia rasistisesti itseään kohtaan, hän myös osoittaa jollakin tavalla
ymmärtävänsä näiden toimintaa. Tämän tarinan kaltainen tilanne on paradoksaalinen:
toisaalta henkilö vastustaa, toisaalta jollakin tasolla ymmärtää ja hyväksyy.
Tarinoissa esiintyvät kolme tapaa, joilla ennakkoluulojen ja rasismin kohtaaminen
vaikuttavat vammaisten maahanmuuttajien elämään. Ensinnäkin ne saattavat tehdä
henkilön näkymättömäksi, olemattomaksi. Toisaalta ne saattavat vaikuttaa henkilön
elämään muuttuen normiksi ja arkipäiväiseksi. Kolmas mahdollinen tilanne syntyy, kun
nämä normittuneet ja arkipäiväiset kokemukset johtavat siihen, että henkilö itse
kyseenalaistaa oman oikeutensa elää vammaisena maahanmuuttajana. Nämä erilaiset
tarinasisällöt kuvaavat tapoja, joilla vammainen maahanmuuttaja voi kokea ja tulkita
tilanteita, joissa kohtaa ennakkoluuloja, ja ne osoittavat tapoja, joilla vammaisuus ja
maahanmuuttajuus saattavat merkityksellistyä heidän elämässään ennakkoluulojen
kohtaamisen näkökulmasta.
Kaksinkertaiseen marginaaliseen positioon kuuluminen aiheuttaa riskin kohdata
ennakkoluuloisuutta, syrjintää ja rasismia enemmän ja voimakkaammin kuin vain
yhteen marginaaliseen positioon kuuluminen. Kaksinkertainen marginalismi saattaa
johtaa myös siihen, että henkilön on vaikeaa puolustautua tilanteissa, joissa
ennakkoluuloisuutta ja syrjintää kohdataan. Parhaaksi tavaksi toimia muodostuu
tilanteesta poistuminen ja sen hiljainen hyväksyminen. Aineistostani nousee esiin myös
asennemaailma, jonka mukaan ”(syrjintä ja ennakkoluulojen kohtaaminen ovat)
perusjuttuja”.
Tällainen ajatusmaailma syntyy, kun ennakkoluuloisuutta kohdataan useissa arjen
tilanteissa toistuvasti. Erityisen hankala tilanne muodostuu, kun henkilö ymmärtää
itseensä kohdistuvaa ennakkoluuloisuutta ja omaksuu ajatusmaailman, jonka mukaan
hän on ikään kuin taakka yhteiskunnalle.
59
6.2 Kotoutumisen poluilla vammaisena maahanmuuttajana
Kotoutuminen on prosessina aina kotoutujansa näköinen. Se on moninainen ja jatkuu
usein läpi maahanmuuttajan koko elämän. Kotoutumisen prosessi saattaa jo itsessään
tuoda mukanaan erilaisia haasteita, ja tässä luvussa on tarkoitus keskittyä selvittämään
sitä, millä tavoin vammaisuus saattaa haastaa tämän prosessin onnistumisen.
Aineistossani kotoutuminen on vahvasti läsnä, onhan kotoutumisen perusperiaatteiden,
kuten työn, opiskelun ja yhteiskunnallisen osallisuuden rooli olennaisen tärkeä jokaisen
ihmisen elämässä.
Aineistossani haastateltavat rakentavat monissa kertomuksissaan kuvaa onnistuneesta
kotoutumisesta ja tilanteista, joissa kaikki on sujunut mallikkaasti. Tämän ohella kaikki
haastateltavat kuvailevat myös tilanteita, joissa kotoutumisessa on ilmennyt erilaisia ja
moninaisia haasteita ja ongelmia.
Erityisen ongelmallisiksi muotoutuvat tilanteet, joissa kaksinkertainen marginalismi,
vammaisuus yhdistettynä maahanmuuttajataustaan, muodostuu tilanteessa vaikuttavaksi
tekijäksi. Usein on kuitenkin mahdotonta sanoa, mistä haasteellisiksi muodostuneissa
prosesseissa on oikeastaan kyse ja mikä näihin on ajanut.
Yhtenä kotoutumisen määreenä voidaan pitää yksilön omaa käsitystä siitä, missä tämän
koti on. Tässä luvussa tarkastelen myös haastateltavien pohdintoja omasta kodistaan,
sen sisällöstä ja siitä, mistä nämä pohdinnat ja niiden moninaiset sisällöt kumpuavat ja
saavat sisältönsä.
Useissa kohdin haastateltavat kuvaavat tilanteita, joissa heidän on ollut vaikea päästä
osalliseksi ja kiinnittyä suomalaiseen työelämään. Ariya kertoo työnhakuprosessissa
useasti eteen tulleista tilanteista, joissa hän on lähettänyt työhakemuksen ja keskustelee
tämän jälkeen työnantajan kanssa työhaastattelun järjestämisestä. Ariyan tuodessa
tämän keskustelun aikana esiin työpaikan esteettömyyden tarve, sillä hän istuu
pyörätuolissa, muuttuu keskustelun luonne toisenlaiseksi.
Siinä tulee monesti se tunne että työnantajat epäi epäröi ku on vammainen, [E.H: Mm]
et monesti kun mä lähetän työhakemuksen ja tota sit sielt tulee soitto et sovitaan
työhaastatteluaika öö no ensin työnantaja kuulostaa hirveen positiiviselta että että
hyvin mielellään ottaa työhaastatteluun, mut sitten kun mä kerronki että istun
pyörätuolissa, et pääseekö, sinne kuinka esteetön se on [E.H: Mm] sitte yleensä tulee
60
semmonen niinku et se sä jotenkin se äänensävy muuttuu ja sitten ei keksi selvästikään
mitä sanois et yleensä ne sanoo et oho että ne selvittää tilanteen ja soittaa mulle
uudestaan tai kaikkee tämmöstä ja sitte sitä soittoa ei tuu ikinä.
Toisaalta Ariya kuvaa myös tilanteita, joissa hän on päässyt työhaastatteluun, ja
haastattelija on suhtautunut häneen hyvin positiivisesti.
Valeria on kohdannut työurallaan useita tilanteita, joissa hänelle on suoraan sanottu, että
hän on kykenemätön toimimaan työtehtävissään. Kyvyttömyysväitteisiin on ollut syynä
sekä näkövamma, että maahanmuuttajatausta.
-- Työpaikassa välillä oli kyl se ennakkoluulot, että kun tuli uusi ihmisen. Mä muistan
kun leirillä tuli yksi pappi ja sano mulle meinaatko sä tehdä meille ruokaa. [E.H: Mm]
Ja mä sanoin kyllä mä meinaan. [E.H: Niin] Mut sit se oli, pappi epäili sen sen tilanne.
Ja kun mä olin erään eteläsuomalaisen suuren kaupungin keskussairaalassa töissä, mä
muistin tää ensin mä menin potilastoimisto ja se oli vaikea paikka mulle, kun piti
kirjoittaa ne ihmisten nimit. [E.H: Mm] Se oli vaikea, kun en mä en mä osannu [E.H:
Mm] ja piti aina kattoo papereita, et miten se kirjoitetaan. Sitten tuli jo se osaston
hoitaja ja sitten se sano mulle suoraan, että sä et et osaat edes aakkoset, et sä et voi
pärjää tänne. [E.H: Mm] Ja kyllä mä ajattelin, että vähän asia on noin, mut hän ei
edes, se oli ennen ku mä aloitin se työt, se sano mulle noin.
Valeria on myös kokenut epävarmuutta työtehtävissään. Hänen on väitetty olevan
kykenemätön tehtävien suorittamiseen, ennen kuin hänelle on annettu mahdollisuus
todistaa osaamisensa. Hän kuvaa tilannetta, jossa epävarmuutensa vuoksi joutui
työpäivän jälkeen jäämään tarkastamaan, ettei ole päivän aikana tehnyt virheitä. Tämä
toistui kahdessa työpaikassa. Valeria kertoo olleensa hyvin hermostunut aina, kun hänen
työnsä tuloksia tarkistettiin.
Valeria kertoo myös siitä, kuinka työntekijän rooli Suomessa on olemuksellisesti
erilainen, kuin mitä se olisi lähtömaassa.
Ja sitten kun tehdään töitä, pitäisi yrittää niin kovin, että on samassa asemassa
suomalaisen kanssa. -- Koska ei voi verrata sitä miten se työ tekisi omassa maassa, se
olisi luonnollinen. Mutta täällä tulee se pakko pärjätä ja sitten se vaatii enemmän
energiaa.
61
Valeria ei myöskään päässyt opiskelemaan Suomessa, vaikka olisi kovasti halunnut, ja
hänen ulkomainen koulutodistuksensa oli hyvä.
Kun mä pyrki kouluun, siitä oli semmonen tilanne, että ajattelin, että ei ei minä pääse
sinne kouluun, kun mä olin ulkomaalainen. [E.H: Mm] Enkä mä päässytkin, vaikka
mulla oli hyvä todistus sieltä Etelä-Amerikasta. Et mä olisin halunnut opiskella
enemmän täällä Suomessa.
Tatjana saapui Suomeen kädessään proviisorin paperit, ja hänen onnistuikin päästä
työharjoitteluun kotikuntansa apteekkiin. Jotta hän olisi voinut saada pätevyyden ja
työllistyä ammattiinsa, olisi hänen tullut suorittaa kolmen kuukauden lisenssiopinnot
pääkaupunkiseudulla. Tatjana joutui maksamaan todistuksensa kääntämisestä suomen
kielelle suuren summan, ja vielä huomattavasti suuremman hän olisi joutunut
maksamaan, kun hänen suorittamaan tutkintoa olisi vertailtu suomalaisen tutkinnon
sisältöjen kanssa. Lisäksi Tatjana koki, että matkustaminen pääkaupunkiseudulle
suorittamaan opintoja olisi hänen fyysinen toimintakykynsä huomioon ottaen liian
raskasta.
Työvoimatoimisto
olisi
mahdollisesti
avustanut
lisenssiopintojen
kustannuksissa, mutta tästä ei ollut varmuutta, eikä Tatjanan ollut mahdollista ottaa tätä
riskiä. Näin ollen suomalainen pätevyys jäi saamatta.
Tatjana on itse pyörätuolissa, ja perustikin yrityksen, jonka tarkoituksena oli neuvoa
hänen lähtömaahansa pyörätuolilla matkaavia turisteja. Yritys toimi hetken aikaa, mutta
asiakkaiden löytäminen vain internetin välityksellä oli haastavaa, ja näin ollen yritys
lopetettiin. Tatjanan tapauksessa hänen vammaisuutensa esti suomenkielen kurssille
pääsyn. Tatjana asui syrjäisellä seudulla, ja hänellä oli käytössään vanha auto, johon
apuvälineiden kanssa oli hankalaa mahtua. Raha oli tiukassa ja palvelut ja etuudet
kaukana.
Helena kertoo siitä, kuinka hänen hakiessaan puhelimen välityksellä tehtävää työtä,
josta hänellä on paljon kokemusta, hän saa yleensä aina aluksi hyvin lämpimän
vastaanoton. Kun hän sitten ilmoittaa näkövammansa vuoksi tarvitsevansa työssä
apuvälineitä, suhtautuminen muuttuu hyvin negatiiviseksi. Helenan mahdollisuus tehdä
työtä evätään, koska työnantajien on mahdollista päästä helpommalla ja olla tekemättä
erityisjärjestelyjä.
62
Periaatteessa se olis mahdollista tehdä mutta että he ei viitsi sitä asiaa edes niinkun
ruveta ajamaan. -- Se on sellanen sellanen piirre mitä tavalliset työnantajat eivät
niinkun edes osaa ajatella asiaa. [E.H: Mm] Ja ehkä se on niinkun mukavuussyistä että
he eivät, tai niinkun sellasia, he eivät viitsi sitä ajatella edes koska saa helpommalla.
Helena ei ole suomenkielen kursseilla käynyt. Hän kertoo, kuinka tarjotuilla kursseilla
ei otettu lainkaan huomioon sitä, että osallistujalla saattaisi olla näkövamma, vaan
kaikki informaatio tarjottiin paperilla. Näin ollen Helenan osallistuminen kursseille oli
käytännössä mahdotonta.
Neljän vuoden Suomessa asumisen aikana Kumar on hakenut suomenkielen kursseille
useaan kertaan. Hän on päässyt suorittamaan vain yhden lyhyen kurssin, koska hänen
mukaansa hakijoiden määrä on niin suuri. Hän kertoo käyneensä sosiaalitoimistossa ja
työvoimatoimistossa useaan kertaan pyytämässä apua työnsaantiin tai kursseille
pääsemiseen, mutta ei ole avunpyynnöistä huolimatta saanut työtä.
Kumar on myös kohdannut ennakkoluuloisuutta työnteon suhteen. Hän kuitenkin kertoo
olevansa hyvin aktiivinen työnhaussa, ja kokee ongelman olevan myös suomalaisessa
työkulttuurissa: töitä on liian vähän ja niihin on liian vaikeaa päästä.
Joskus on käynyt niin, että henkilö on sanonut minulle, itse olen ymmärtänyt että miksi
Suomi tuonut tää henkilön tänne kun on vammainen ja hän ei pysty mihinkään. Itse olen
yrittänyt ja yrittänyt saada töitä, että suomalaisetkin näkevät että vammainen
ihminenkin haluaa tehdä töitä.
6.2.1 Pohdintoja kotoutumisesta ja omasta kodista
Tatjana on kertonut useista tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet negatiivisesti hänen
kotoutumiseensa. Useat näistä vastoinkäymisistä liittyvät vammaisuuden läsnäoloon.
Tatjana ei kyennyt matkustamaan lisenssikoulutusta varten pääkaupunkiseudulle, hän ei
saanut kuljetuspalveluita, ja hänen perustamansa yritys ei kannattanut, johon hän itse
näkee syynä oman vammaisuutensa. Vammaisetuuksien ja -palveluiden tähden Tatjana
joutui taistelemaan useita vuosia, ja oikeudesta lapsilisään hän ei saanut tietää. Kaikkien
koettujen haasteiden vaikutuksesta Tatjana ei koe olevansa Suomessa kotonaan.
No minä ehkä voisin sanoa jos minä tietäisin etukäteen kuinka monta vaikeuksia minä
saisin täällä, ehkä minä en muuttaisi Suomeen.
63
Ei ollut ihmisiä around [E.H: Ympärillä] ympärillä ja tietysti se on ollut myöskin vaikea
kun en voinut opiskella suomea, mutta halusin. Ei oo ollut rahaa, ei mitään apua.
Kumar kertoo hänen kotinsa olevan Suomessa. Ennen Suomeen tuloaan mies oli pitkään
kodittomana. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, kuinka turvaa, fyysisen kodin ja
perustoimeentulon tarjonnut Suomi näyttäytyy Kumarille paikkana, johon on helppo
kotiutua.
Kyllä musta tuntuu että mä olen suomalainen. Jos joku minusta ajattelee eri tavalla se
on hänen oma ajatus, mutta olen suomalainen.
Ariya on opiskellut korkeakouluissa ja tehnyt paljon erilaisia töitä Suomessa. Hän
saapui Suomeen nuorella iällä, joten kielenoppiminen sujui kuin itsestään. Tästä
huolimatta Ariya ei koe olevansa kotonaan Suomessa.
Kyl se vaikuttaa sillai että että varmaan asunut Suomessa jo monta vuotta niin yli
puolet mun iästä niin kuitenkaan mä en siis tunne olevani kotona, koska muiden
ihmisten niinku käyttäytyminen että et sä joka päivä muistat sen että sä oot täällä vaan
niinku vieraana. Et ei oo kotimaa. -- Ei uskalla olla vapaasti vaan pitää aina miettiä
että mitä mä teen että mä en ärsytä noita muita ihmisiä täällä. Mua ei kuitenkaan mä en
kuitenkaan ehkä kuulu tänne että ja sitte kun aina muistutetaan et sä et kuulu tänne ni
silloin tulee aina mietittyä sitte.
Valeria kuvailee ensimmäisiä Suomessa olovuosiaan raskaiksi. Vaikka nyt kaikki on
hyvin, on koti-ikävä kova, ja vanha kotimaa on usein ajatuksissa ja unelmissa. Valeria
kuvailee, että kotoutuminen ja ”suomalaistuminen” ovat hänelle olleet ennen kaikkea
päätös, joka on täytynyt tehdä.
Enkä enkä mä koskaan valittanut, että mä olen ulkomaalainen, mä olen yrittänyt
sopeutuu, sama kuin suomalaiset asu elävät. [E.H: Mm] Että en ole vaatinut mitään
erikoista hoitoo tai erikoista palveluu.
Haastateltavien kertomuksissa kotoutumisen prosessi näyttäytyy jatkuvana prosessina ja
pohdintana siitä, missä oma koti on ja mistä tekijöistä se muodostuu. Vaikka Suomessa
olisi eletty useita vuosia, tehty töitä, opiskeltu ja rakennettu verkostoja, pohdinta kodista
jatkuu.
Huomionarvoista
on,
että
suomalainen
64
yhteiskunta
toiminnallaan
ja
asennoitumisellaan vaikuttaa vahvasti siihen, millaisiksi tänne saapuvat ihmiset kokevat
mahdollisuutensa kotoutua.
6.2.2 Tarinoita kotoutumisesta ja siinä kohdatuista haasteista
Aineistossani on löydettävissä yhteensä 23 kuvausta siitä, miten vammaisuus,
maahanmuuttajuus tai ne molemmat yhdessä vaikuttavat opiskeluun ja työntekoon
Suomessa. Enimmäkseen kertomukset osoittavat sen, että opiskelu- ja työpaikan
saaminen ja niistä kiinni pitäminen osoittautuvat haasteelliseksi vammaisuuden tai
maahanmuuttajuuden vuoksi, ja että työnteko saattaa muodostua tavanomaista
vaativammaksi ja stressaavammaksi näiden tähden.
TARINA 1. Pyörätuolissa oleva henkilö saapuu työhaastatteluun. Työantaja on iloisesti
yllättynyt, että hän on kiinnostunut työstä, vaikka hänellä olisi myös mahdollisuus saada
eläkettä. Työnantaja on vakuuttunut hakijan motivoituneisuudesta. Työnantajan
tuttavapiirissä on liikuntavammaisia henkilöitä, ja hänen palveluksessaan on myös
aiemmin ollut työntekijöitä, jotka ovat pyörätuolissa. Näin ollen liikuntavammaisen
työntekijän palkkaaminen ei ole hänelle ongelma.
Tämä tarina edustaa yksittäistä aineistoni kokemusta. Siinä liikuntavammaisuus
vaikuttaa positiivisesti työnsaannin mahdollisuuksiin, kun työnantaja vakuuttuu hakijan
motivaatioista sen myötä. Ihminen, jonka olisi työnantajan mukaan mahdollista myös
olla tekemättä työtä, mutta joka silti haluaa työskennellä, on ilmiselvästi motivoitunut.
Lisäksi se, että työnantajalla on tuttavapiirissään liikuntavammaisia henkilöitä,
vakuuttaa työnantajan hakijan kyvykkyydestä hakemaansa työhön.
TARINA 2. Henkilön ulkomaalaisuuteen viittaava nimi aiheuttaa sen, että hän saa vain
hyvin harvoin kutsun työhaastatteluun, vaikka olisi hakemiinsa työpaikkoihin pätevä.
Jos hänelle soitetaan jostakin hänen hakemastaan työpaikasta työhaastattelun
sopimista varten, ja hän tiedustelee työpaikan esteettömyyttä, saa hän osakseen kysyvän
hiljaisuuden langan toisessa päässä. Usein työnsaannin mahdollisuus kaatuu tähän.
Tässä tarinassa henkilö joutuu haasteelliseen tilanteeseen sekä vammaisuuden että
maahanmuuttajuuden
vuoksi.
Tämän
kaltaisia
haastateltavaani.
65
kokemuksia
kuvaa
kolme
Työn saanti on ikään kuin kahden portin takana, joista ensimmäisen muodostaa nimen
perusteella esiin nouseva maahanmuuttajatausta, ja toisen puhelun aikana työnantajan
tietoon tuleva vammaisuus. Työnsaanti on hankalaa, ja hakijan on vaikea osoittaa, onko
siihen osatekijänä maahanmuuttajatausta tai vammaisuus.
TARINA 3. Näkövammainen henkilö on työssä, jossa hänen eräänä työtehtävänään on
kirjoittaa tarkasti suomalaisia nimiä. Tämä on haastavaa sekä näkövammaisuuden että
heikon suomenkielen taidon vuoksi. Henkilö kuitenkin selviytyy työstään, mutta joutuu
pinnistelemään kovasti ja jäämään töiden jälkeen tarkistamaan oman työnsä tulosta.
Hänen esimiehensä kyseenalaistaa hänen osaamistaan. Kuukausittaiset hetket, jolloin
tehtyjen virheiden määrä selviää, ovat henkilölle pelottavia.
Tässä tarinassa henkilö joutuu haasteelliseen tilanteeseen työssään sekä vammaisuuden
että maahanmuuttajuuden vaikutuksesta. Hän on työtehtävässä, jossa näkövamma
haittaa työntekoa, ja jossa myös suomenkielen puutteellinen osaaminen nousee esiin.
Hän selviytyy työssään, mutta vamman ja maahanmuuttajataustan johdosta hän joutuu
näkemään työntekemiseen keskivertoa enemmän vaivaa ja aikaa ja työstä suoriutuminen
on hänelle erityisen stressaavaa.
On selvää, että haastateltavani ovat kohdanneet tilanteita, joissa erityisesti työnsaanti on
osoittautunut haastavaksi. Heidän kokemuksensa mukaan syynä tähän on ollut
vammaisuus ja maahanmuuttajatausta. Toisaalta myös työssä pysyminen ja siinä
selviytyminen on saattanut olla haastavaa. Työnteko saattaa muodostua stressaavaksi, ja
entisestään stressiä saattaa lisätä se, jos työyhteisö ja työnantaja kyseenalaistavat
työntekijän osaamisen.
Vammaisuus
ja
maahanmuuttajuus
aiheuttavat
aineistoni
mukaan
haasteita
kotoutumisessa. Erityisen painoarvon saavat työntekoon liittyvät kertomukset. Vaikka
haastateltavillani on myös paljon positiivisia kokemuksia suomalaisesta opiskelu- ja
työelämästä, on aineistossani monta kertomusta, joissa nimenomaan näihin teemoihin
liittyen nousee esiin negatiivinen ääni. Toisaalta haastateltavani yhtä lukuun ottamatta
maalaavat myös kertomallaan kuvaa siitä, kuinka he eivät koe olevansa suomalaisia ja
kuinka Suomi ei ole heidän kotimaansa. Vaikka Suomi saa osakseen kiitosta, ja
haastateltavat ovat tyytyväisiä ja onnellisiakin, ei heidän kotinsa ole täällä.
66
6.3 Kun maahanmuuttajatausta kyseenalaistaa täyden oikeuden elää
vammaisena Suomessa
Aineistossani haastateltavan oikeus olla vammainen kyseenalaistuu kolmen näkökulman
kautta. Ensinnäkin haastateltavat tuovat esiin sen, kuinka vammaispalveluiden saaminen
maahanmuuttajana on usein haastavaa. Toisaalta oikeus olla vammainen kyseenalaistuu
tietämättömyyden kautta: haastateltava on saattanut kasvaa kulttuurissa, jossa
hyvinvointipalveluiden saaminen ei ole arkitodellisuutta. Näin ollen hän ei tunne
oikeuksiaan
Suomessa,
vaan
tieto
oikeuksista
jää
sen
varaan,
kerrotaanko
haastateltavalle, että hän on vammansa vuoksi oikeutettu tiettyihin etuuksiin ja
palveluihin.
Kolmas näkökulma rakentuu haastateltavien omien pohdintojen varaan. Haastateltavat
kertovat pohtivansa itse sitä, kuinka heidän vastaanottamisensa tulee Suomen valtiolle
kalliiksi, ja kuinka vammainen maahanmuuttaja on henkilö, jota kaikki eivät välttämättä
kotimaahansa haluaisi. Tällaisten pohdintojen myötä osa haastateltavista rakentaa itse
kuvaa, jonka mukaan oikeus elää vammaisena maahanmuuttajana Suomessa
kyseenalaistuu.
Suomi on monella tavoin määriteltynä tasa-arvoinen maa, jossa kaikkien ihmisten
oikeudet ovat edustettuina. Suomeen saapuvien maahanmuuttajien oikeudet on kirjattu
lakiin ja asetuksiin, ja nämä oikeudet ovat hyvin laajat. Kansalaisuuden saatuaan
maahanmuuttajaa koskevat kaikki samat oikeudet, kuin Suomessa syntyneitä henkilöitä.
Voimme kuitenkin kysyä, mikä tekee oikeuksista oikeasti oikeuksiamme? Erittäin
tärkeä näkökulma tässä suhteessa on se, että tunnemme omat oikeutemme ja tiedämme
niiden sisällön. Suomessa syntyneen ja kasvaneen henkilön on helppo omaksua omat
oikeutensa, ja hän tietää myös mistä etsiä tietoa ja keneltä kysyä, jos hän kohtaa
tilanteita, joissa omat ja läheisten kokemukset eivät riitä informoimaan omista
oikeuksista erilaisissa tilanteissa.
Tässä suhteessa maahanmuuttajat ovat kuitenkin eriarvoisessa asemassa. Vaikka
kotoutumiskoulutuksen yksi keskeinen tavoite on tarjota maahanmuuttajalle välineitä
toimia
suomalaisen
yhteiskunnan
täysiveroisena
jäsenenä,
ja
sen
aikana
maahanmuuttajalle tarjotaan monenlaista informaatiota, on selvää, että varsinkin
Euroopan ulkopuolelta ja perinteisestä hyvinvointivaltiomallista eroavasta kulttuurisesta
kokemustaustasta saapuvan muuttajan on vaikea hahmottaa omia oikeuksiaan.
67
Tiedonpuute korostuu useissa haastateltavieni kertomuksissa. Haastateltavat eivät tiedä
olevansa oikeutettuja erilaisiin etuuksiin ja palveluihin, koska heille ei ole näiden
olemassaolosta informoitu.
Ariya kokee, ettei hänelle ole kerrottu palveluista, joihin on oikeutettu.
-- Se ärsytti koska mä olin maksanut taksimatkoista itse ja se on hirveän kallista [E.H:
Mm] ja mä en uskaltanu liikkua paljon koska se oli kallista ja tota kyllä mä sillon mietin
että miten ihmeessä sosiaalityöntekijä ei kertonu koska hän tiesi mun tilanteen [E.H:
Niin] ja hän tiesi että mä en mä nyt kotona istu joka päivä, [E.H: Mm] et tota ja sama
juttu mun äidin omaishoitoasia et miksei se voinu kertoo että äiti voi olla omaishoitaja
[E.H: Mm] mutta ei ne kaikkee kerro.
Myös Valeria kuvaa sitä, kuinka tietämättömyys kuljetuspalveluista on vaikuttanut
hänen elämäänsä.
Muttei toi vammaisuutta silloin mä en tuntenut, eikä mä en tiennyt paljon mitään.
Esimerkiksi kun mä kävin opettamaan espanja, mun mies piti kuljettaa mua työpaikalle,
kun mul ei ollu ajokortti. [E.H: Mm] Ja sitten hän piti taas hakemaan mua [E.H: Mm]
koska ei kukaan ilmoittanut, että täällä Suomessa näkövammaiset saa niitä taksiapu.
[E.H: Niin] Ei lääkäri ilmoittanu mulle, eikä kukaan, et mä olisin voinu käyttää niitä
[E.H: Mm] kuljetuspalvelut. [E.H: Niinpä] Niin, mä tiesin sitä vasta vain, kun mä kävin
täällä yhdistyksellä ja ne toiset naiset alkoi puhumaan, että ne tulevat sitten taksi.
Oikeus kuljetuspalveluihin saattaa muodostua erittäin tärkeäksi vammaisen henkilön
itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kannalta. Kuljetuspalvelut mahdollistavat
monen vammaisen henkilön kohdalla omien henkilökohtaisten asioiden hoitamisen
ohella työssäkäynnin ja yhteiskunnallisen osallistumisen. Tiedottomuus tästä oikeudesta
saattaa johtaa osallistumisen rajoittumiseen ja koettuun riippuvuuteen muista ihmisistä.
Valeria kokee, että nimenomaan tiedon saaminen on ollut haastavaa. Hän toteaa, että
Suomessa vammaisille on tarjolla paljon etuuksia, kunhan tieto niiden olemassaolosta
varmistetaan.
Mut täällä vammaisuutta Suomessa auttavat aika paljon, sitten kun ottaa yhteyttä
oikeaan henkilöön ja ja saa tietoo. [E.H: Mm] Et se tieto saaminen oli hyvin vaikea. -Mutta en ennen kun ei ollut tieto kyllä mä mä joutu pärjäämään sitten.
68
Myös Helena kokee, ettei hänelle ole riittävästi kerrottu oikeuksistaan. Hän on
kohdannut haasteita asioidessaan työvoimatoimistossa.
-- Et ei ollut ehkä hyvä tulkki tai en tiedä oliko se mutta ei ollut kaikki selvä ja hän
myöskin ei sanonut monta asiaa mitäs ehkä pitäis [E.H: Okei] tietää. [E.H: Niin] Hän
ei sanonut esimerkiksi siitä jos miehellä on isoja tuloja, sitten minulla ei ole oikeusta
saada mitään raha-apua, [E.H: Mm] siitä hän ei sanonut esimerkiksi, mutta minun
mielestäni se on ollut aika tärkeää myöskin että ihminen tietää [E.H: Mm] mitäs
tapahtuu.
Ariya kertoo ajatuksistaan siitä, kuinka vammaista maahanmuuttajaa usein kohdellaan.
-- Mutta tiedän ja olen kuullut että monille ulkomaalaisille jotka muuttaa täysikäisenä
tänne ja on joku vamma, on hirveän vaikea päästä kaikkiin palveluihin [E.H: Okei] ja
tota ku ei tiedä jos pitää itse lähteä hakemaan niin ei oo mitään tietoa.
Toisaalta haastateltavat puhuvat paljon siitä, kuinka palveluiden ja etuuksien saaminen
on haastavaa, vaikka oikeudesta niihin olisikin informaatiota.
Tatjana kertoo, kuinka lääkäri oli tehnyt väärän lausunnon vanhojen ulkomaisten
papereiden pohjalta, joka johti siihen, ettei haastateltava saanut hänelle kuulunutta
autoveronpalautusta ja etuuksia auton muokkaamiseen esteettömäksi. Hän anoi näitä
etuuksia, mutta virheellisen lausunnon takia hänen hakemuksensa evättiin ja hän joutui
odottamaan uutta lääkäriaikaa saadakseen uuden lausunnon. Tämän lisäksi hänen tuli
saada lausunto myös fysioterapeutilta ja näin ollen odotusaika venyi kohtuuttoman
pitkäksi, eikä Tatjana tänä aikana päässyt kulkemaan.
Valeria kohtasi haasteita ollessaan oikeutettu veroetuun ostaessaan autoa, jotta pääsisi
kulkemaan töihin maaseudulta kaupunkiin bussiyhteyksien ollessa huonot. Päätöksessä
ei kuitenkaan ollut otettu huomioon henkilön näkövammaa, joka johti siihen, ettei hän
kyennyt ajamaan autoa.
Ariya puhuu siitä, kuinka ammattilaisten tulisi kertoa ja informoida asiakkaitaan
enemmän.
Siinä vois tehdä niin mun mielestä että sosiaalityöntekijä vois kertoa enemmän [E.H:
Mm] et se olis sosiaalityöntekijän niinku tai sosiaaliohjaajan niinku homma kertoo, et
jos tietää että perheessä on vammanen lapsi ni kertoo kaikki näistä palveluista ja ja
69
auttaa niissä hakemuksissa [E.H: Niin] et varsinki semmoset perheet jos joissa ei osata
kieltä ni niiden kans pitäis kyllä sosiaalityöntekijän niinku hakee lappuset ja opettaa
miten haetaan tietty palvelu, se helpottais huomattavasti.
Haastateltavien kertomuksissa nousee esiin oman aktiivisuuden merkitys. On tiedettävä
keneltä kysyä, ja oltava riittävän rohkea selvittämään, ihmettelemään ja kritisoimaan.
Oikeus vammaisuuteen kyseenalaistuu myös haastateltavien omien pohdintojen kautta,
joiden sisältönä on sen pohtiminen, kuinka kalliiksi vammaisen ihmisen etuuksien ja
palveluiden toteuttaminen suomalaiselle yhteiskunnalle muodostuu. Tällä tavoin
vammainen maahanmuuttaja saattaa itse kyseenalaistaa oman oikeutensa tulla
maahanmuuttajana Suomeen ollessaan vammainen.
-- Sit toisaalta miettii, että mä en oo suomalainen, tää ei oo mun kotimaa, mä en voi
tehdä tätä, et aina pitää miettii, ja sit sama juttu niinku ku hakee palveluja [E.H: Niin]
et mullaki ku mä hain noit vammaispalveluja, ni joskus ku tulee hylätty päätös, ni nyky
nykyään ei näin mutta ennen mä ajattelin aina, että mä en lähde hakemaan uudestaan,
[E.H: Mm] koska tää ei kuulu ehkä ku mä en oo suomalainen, ni mulla ei oo oikeus
tähän. [E.H: Mm] Et mä en suoraan sanottuna joskus edes kehtannu kysyä tai pyytää
palvelui, mitä mä tarvin, koska mä koin sen että mä käytän suomalaisten vero
verorahoja, ja se on väärin, ja se ei kuulu mulle.
Toinen erittäin kuvaava esimerkki tämän kaltaisesta tilanteesta on jo edellä esiin tullut
Ariyan kokemus, jossa tämä kadulla pyörätuolilla liikkuessaan kohtaa ihmisen, jonka
aikeita luulee ystävällisiksi. Henkilö kuitenkin korottaakin ääntään ja toteaa Ariyalle,
kuinka tämä käyttää Suomen palveluita hyväkseen.
Kaikki haastateltavat kertovat olevansa hyvin kiitollisia saamistaan vammaispalveluista
ja -etuuksista Suomessa. Useissa kohdin suomalainen palvelujärjestelmä saa paljon
kiitosta osakseen. Jokainen haastateltava kertoo kuitenkin myös kohdanneensa haasteita
vammaispalveluiden
toteutumisessa.
Useasti
haasteet
liittyvät
nimenomaan
tietämättömyyteen omista oikeuksista. Maahanmuuttaja on tässä suhteessa hyvin
erilaisessa tilanteessa kuin kantasuomalainen vammainen ihminen. Erityisesti
kuljetuspalveluun liittyy paljon tiedottomuutta. Toisaalta vaikka tietoa olisi, saattaa
palveluiden ja etuuksien toteutuminen osoittautua haasteelliseksi. Haasteita saattaa
muodostua myös erilaisen toimintakulttuurin ja kommunikaatiovaikeuksien vuoksi.
70
Olennaista tässä suhteessa on myös kokemus, joka henkilölle syntyy, kun hän saa tietää
että hänelle kuuluvat oikeudet on häneltä evätty. Haastateltavat nostavat esiin
kysymyksen, miksei kukaan kertonut heille, vaikka tilaisuuksia olisi ollut. He pohtivat
myös sitä, millaista elämä olisi ollut, jos tieto oikeuksista olisi saavuttanut heidät
ajoissa.
Toisaalta vammainen maahanmuuttaja saattaa itse kyseenalaistaa oman oikeutensa elää
vammaisena ihmisenä Suomessa. Vammaispalveluiden tuottaminen on tunnetusti
kallista, ja tiedostaessaan tämän ja kohdatessaan tähän liittyvää ennakkoluuloisuutta
arjen elämässään, saattaa se muokata yksilön käsitystä itsestään ja oikeudestaan
etuuksien ja palveluiden käyttäjänä. On selvää, että maahanmuuttajatausta haastaa
oikeuden elää vammaisena ihmisenä suomalaisessa yhteiskunnassa.
6.3.1 Tarinoita siitä, kun oikeus elää vammaisena kyseenalaistuu
Aineistostani on löydettävissä yhteensä 12 tarinaa, joissa nousee esiin se, kuinka
maahanmuuttajuus suoraan tai epäsuorasti kiistää ja haastaa oikeuden olla vammainen
ja saada vammaiselle ihmiselle kuuluvat tuet, etuuden ja palvelut Suomessa. Monessa
kertomuksessa olennaista on tiedon puute: kukaan ei ole kertonut maahanmuuttajalle
tämän oikeuksista saada vammaisuuden perusteella apua ja positiivista erityiskohtelua.
Erityisen
monessa
tarinassa
nousee
esiin
tiedottomuus
kuljetuspalveluiden
olemassaolosta.
TARINA 1. Henkilö on muuttanut Suomeen vammaisena, eikä hän ole tietoinen siitä,
mihin kaikkeen vammainen ihminen on Suomessa oikeutettu. Sosiaalitoimistossa
asioidessaan henkilö kohtaa ongelmia yhteisen kielen löytämisessä. Hän ei tiedä
oikeudestaan kuljetuspalveluihin, eikä moniin muihinkaan etuuksiin ja tämä aiheuttaa
hänen arjessaan monia hankaluuksia. Henkilö tapaa sosiaalityöntekijöitä, lääkäreitä,
poliiseja ja muita viranomaisia. Henkilö on riippuvainen muista, että nämä kuljettavat
häntä. Vuosia myöhemmin hän saa tietää oikeuksistaan ja ihmettelee, miksei
sosiaalityöntekijä tai jokin muu viranomainen ole kertonut niistä aiemmin.
Tässä tarinassa esiin nousevat tekijät ovat yleisiä aineistossani. Tavalla tai toisella se,
ettei ole syntyperäinen suomalainen, vaikuttaa siihen, kuinka vammaiselle kuuluvat
oikeudet toteutuvat.
71
Olennaista tarinassa on tiedonpuute. Tietämättömyyteen johtaa yhteisen kielen
puuttuminen niin konkreettisena kuin symbolisenakin ilmiönä: toisaalta yhteistä
puhekieltä ei löydy, toisaalta yhteinen ymmärrys ja asiakkaan aito kohtaaminen puuttuu.
Lain
mukaisesti
vammaisen
tulee
saada
Suomeen
muuttaessaan
osana
kotoutumiskoulutustaan tarpeellinen tieto kyetäkseen elämään täysipainoista elämää
Suomessa, mutta vaikka henkilö tapaa monia virkamiehiä, jää hän vaille tärkeitä tietoja.
Tämä tiedon puute johtaa siihen, ettei henkilö ymmärrä itselleen kuuluvia oikeuksia,
eikä osaa niitä vaatia. Ulkopuolisen silmissä pieninä näyttäytyvät asiat saattavat saada
yksilön elämässä hyvinkin suuren merkityksen, kun oikeus niihin evätään.
Tarinan alku- ja lopputilanteen analysointi osoittaa, että henkilö saa ajan kuluessa tietää
oikeuksistaan, ja tämä herättää hänessä aiheellisen ihmetyksen siitä, miksei kukaan ole
kertonut hänen oikeuksistaan aiemmin. Tämän kaltainen kertomustyyppi on
aineistossani yleinen, kokemuksen jakavat useat aineistoni kertojat. Olennaista on
yksilön kokemus siitä, että häntä on loukattu, hänet on jätetty vaille informaatiota.
Tällaisessa tilanteessa syyllisen etsiminen on haastavaa, ja usein tilanne etenee niin, että
yksilö joutuu tyytymään tilanteeseensa ja kärsimään seuraukset. Vaikka kyseessä saattaa
olla vilpitön erehdys, on vaikeaa kuvitella, että henkilö jäisi tiedottomaksi asioituaan
useiden viranomaisten kanssa.
TARINA 2. Ulkonäöltään kantasuomalaisista erottuva henkilö kohtaa kadulla
kulkiessaan tilanteita, joissa ihmiset lähestyvät häntä kiinnostuneina, ja tulevat
kysymään miksi hän istuu pyörätuolissa. Ystävällisesti henkilö selittää tilanteensa, ja
yht’äkkiä kysyjä korottaakin ääntään ja syyttää henkilöä Suomen verorahojen
tuhlaamisesta ja palveluiden hyväksikäyttämisestä hienoihin sähköpyörätuoleihin.
Tällaisissa tilanteissa henkilö haluaisi piiloutua.
Tämän tarinan alkuasetelma on positiivinen: henkilö kohtaa kadulla kulkiessaan
kiinnostuneita ihmisiä, ja uskoo vilpittömästi näiden haluun tutustua henkilön kanssa.
Kulkijoiden todellinen intentio paljastuu kuitenkin näiden muuttuessa uhkaaviksi ja
kyseenalaistaessa radikaaliin sävyyn henkilön oikeuden käyttää vammaispalveluita.
Tässä tarinassa olennaista on sekä maahanmuuttajataustan, että vammaisuuden
yhtäaikainen läsnäolo ja niiden näkyminen ulospäin, jolloin ohikulkija kyseenalaistaa
henkilön oikeuden tulla Suomeen ulkomaalaisena ja käyttää vammaispalveluita.
72
Tarinan alkuasetelma muuttuu radikaalin negatiiviseksi hetkessä. Henkilö toivoo
voivansa piiloutua, ja tällaisten kommenttien kuulemisen voi olettaa tuntuvan erityisen
kivuliaalta.
TARINA 3. Henkilö kohtaa arjessaan ennakkoluuloisuutta monin tavoin, ja kokee tämän
muistuttavan häntä päivittäin siitä, ettei todellisuudessa ole suomalainen. Henkilö
ymmärtää vammaispalveluiden olevan yhteiskunnalle kalliita toteuttaa, ja ajattelee,
ettei ehkä ole oikeutettu kalliiden apuvälineiden saamiseen. Anoessaan tukia ja etuuksia
hän ottaa kuuliaisesti vastaan kielteisen päätöksen, eikä lähde hakemaan uudelleen.
Tämän kaltaisia kokemuksia on usealla haastateltavallani. Tässä tarinassa olennaista on
yhteiskunnan asenneilmapiirin voimakas vaikutus henkilön omaan ajatusmaailmaan
tämän sisäistäessä kyseenalaisen asenteen oikeuteensa saada vammaispalveluita ja
itselleen kuuluvia etuuksia. Henkilö ei hae muutosta itseään koskeviin päätöksiin,
vaikka päätös saattaisi olla virheellinen. Olennaista on omien oikeuksiensa ja oman
arvonsa kyseenalaistaminen. Henkilö ei enää itsekään tiedä, mihin hänellä on oikeus ja
mihin ei.
TARINA 4. Henkilö on nähnyt paljon vaivaa yrittäessään saada opiskelupaikan tai
työtä. Kadulla kulkiessaan hän saa osakseen syyttelyä siitä, miksi Suomi on ottanut
vastaan ihmisen, vaikka hän ”ei pysty mihinkään”. Henkilö haluaa näyttää
suomalaisille, että on halukas tekemään kovasti työtä, vaikka voisi myös ottaa vastaan
eläkkeen. Henkilö kokee tehtäväkseen kertoa suomalaisille tarinaa siitä, miten huonosti
vammaisten ihmisten asiat muualla maailmassa ovat. Hän kokee syyttelijöidensä olevan
ennen kaikkea tietämättömiä ja siksi ymmärtämättömiä.
Tässä tarinassa olennaista on negatiivisen alkutilanteen muuttuminen positiiviseksi siinä
mielessä, että henkilö kokee itse olevansa tietävä ja ymmärtävä osapuoli, jonka
tehtävänä on suomalaisten valistaminen ja jolle suomalainen yhteiskunta ei ole vielä
onnistunut löytämään sopivaa työtä. Tämän tarinan piirteet toistuvat yhden
haastateltavani kertomuksissa.
Kadulla kulkevat syyttelijät koettavat kyseenalaistaa henkilön oikeuden elää Suomessa
samaan aikaan maahanmuuttajana ja vammaisena, mutta henkilö itse ei jaa tätä
näkemystä, vaan koettaa parhaansa mukaan löytää paikkaansa suomalaisessa
73
työelämässä, ja kokee tämän toistaiseksi epäonnistuneen, koska Suomi ei ole kyennyt
tarjoamaan hänelle sopivaa työtä.
Oikeus olla vammainen kyseenalaistuu haastateltavieni kertomuksissa monin tavoin.
Olennaisia eivät välttämättä ole konkreettiset tilanteet, joissa haasteita esiintyy, vaan
niistä tehdyt tulkinnat ja tapaukset, joissa pienet asiat johtavat suurempiin ja jopa
vuosikausia
kestäviin
haastaviin
tilanteisiin.
Oikeuksien
epääminen
johtaa
turhautumiseen ja riippuvuuteen muista ihmisistä. Arkisten kohtaamisten ja omien
pohdintojen myötä maahanmuuttaja saattaa ajautua tilanteeseen, jossa kyseenalaistaa
itsekin täyden oikeutensa elää vammaisena Suomessa.
6.4 Kun hyvinvointivaltion lupaus ei kanna – kohtuuttomiin tilanteisiin
ajautumassa
Kohtuuttomat, järjettömät ja lannistavat tilanteet ovat aineistoni mukaan vammaisten
maahanmuuttajien elämässä arkipäiväisiä. Tilanteisiin ajaudutaan usein kaksinkertaisen
marginaalisen position ajamana. Vammainen maahanmuuttaja saatetaan nähdä
palvelujärjestelmän kontekstissa haasteena. Hän ei ikään kuin istu mihinkään
valmiiseen muottiin, ja asioiminen hänen kanssaan saatetaan kokea haasteelliseksi
kielitaidon puutteellisuuden tai muiden syiden vuoksi. Tällaisen henkilön on taisteltava
samanaikaisesti maahanmuuttajana vammaisen oikeuksiensa puolesta ja vammaisena
maahanmuuttajan oikeuksiensa puolesta. Lisäksi hän on molemmissa taisteluissaan
altavastaajan positiossa.
Olennaista näiden tilanteiden kannalta on tilanteiden merkitys yksilön kannalta. Jo
yksittäinen järjettömäksi koettu tilanne saattaa vaikuttaa yksilön elämään negatiivisesti.
Toisaalta nämä tilanteet saavat merkityksensä henkilön oman tulkinnan kautta.
Tatjana kertoo,
kuinka hänen
kokemuksensa mukaan
viranomaiset
toimivat
kyseenalaisella tavalla ja suorastaan väärin. Hänen mukaansa ainoa tapa selviytyä on
oma aktiivisuus ja periksi antamattomuus.
Minä vain ajattelin, että se on ollut kyllä vaikeuksia, koska eivät he aina sanovat
niinkun oike oike oikein, [E.H: Mm] aika paljon sanovat väärin minun kokemuksesta.
[E.H: Okei] Ja sitten se tietysti aiheuttaa ongelma. Ja ehkä siihen pitäis niinkun
hyväksyä siitä, että ei kukaan odota, siitä pitäis hyväksyä, niinkun se on normaali, että
74
ei kukaan odota sinua täällä ja sinun itse täytyy niinkun järjestää kaikki [E.H: Mm] ja
siitä pitäis niinku, jos sitä hyväksyy ensin, sitten se minä luulen, että järjestää.
Tatjana kertoo myös siitä, kuinka hän ei saanut tietää oikeudestaan valittaa häneen
kohdistuvista
päätöksistä,
jolloin
hänen
oli
tyydyttävä
omasta
mielestään
epäoikeudenmukaisiin ratkaisuihin.
Kun he kirjoittivat Kelasta että ei, Kelasta kirjoitettiin että ei, mutta minä nyt tiedän että
pitäis mennä Kelaan puhumaan ja sitten se päätös voi vaihtaa, koska se on niinkun se
kuuluu, mutta siitä ei tie tietänyt myöskin. Siitä nyt tiedän mutta en tiennyt silloin.
Kumarin kohdalla Suomen kielen oppiminen on muodostunut paradoksaaliseksi. Vaikka
kielen osaamattomuus
on muodostunut häiritseväksi tekijäksi työnhaussa ja
opiskelupaikkaa haettaessa, ei hänen kielenoppimistaan ole kyetty tukemaan juuri
lainkaan miehen omista lukuisista aktiivisista yrityksistä huolimatta. Kielen
osaamattomuus on luonnollisesti johtanut siihen, että suomalaiseen yhteiskuntaan
integroituminen on ollut hyvin haastavaa.
Helena kokee joutuneensa kiusaamisen kohteeksi hakiessaan Suomen passia.
Ja ja poliisilaitoksella passit taas kun tää viisumi tuli täyteen ja sitä piti pidentää ja tää
kesti hirvee puoli vuotta se tarkoittaa sitä että puoli vuotta sä et päässyt niinkun
minnekään. [E.H: Mm] Ja tää on ollut kyllä ihan ihan uskomatonta ja sitten annettiin
sitä viisumia vaan niinkun vuodeksi eteenpäin, et sä puoli vuotta odotit ensiksi. [E.H:
Niin] Et periaatteessa se sä olit koko ajan niinkun loassa no niinkun että kahleessa
[E.H: Niin] et sä et päässyt niinkun tekemään omia valintoja ja tekemisiä et sä sun täyty
koko ajan olla paikalla ja ja odottaa että millon nyt se passi tulee että millon sä pääset.
Byrokratia johti siihen, ettei hän päässyt hakemaan Viroon jäänyttä tytärtään luokseen
asumaan kuin vasta kuukausia muuton jälkeen. Haastateltava kokee kohtelunsa
simputuksena. Hän joutui odottamaan kansallisuuden saamista kauan, maksamaan sitä
hakiessaan ja sai kielteisen päätöksen. Päätös tuntui mielivaltaiselta, eikä syy kielteisen
päätökseen saamiseen selvinnyt.
Ja joka kerta piti maksaa jokaisesta henkilöstä tietty maksu [E.H: Okei] kun sä hait sitä
kansallisuutta [E.H: Mm] ja se maksu meni sitten niinkun taivaan tuuliin niin sanotut
kun tuli kielteinen päätös [E.H: Niin okei] ja odotit myös sitä ainakin se puoli vuotta tai
75
vuoden tai niin poispäin [E.H: Mm] Että tää oli todella niinkun sellanen byrokratia
mitä ei niinkun.. no ei.. en en edes niinkun halua hirveesti muistaa tätä koska tää oli
sellasta sellasta simputusta mun mielestä.
Valeria kertoo siitä, kuinka häneltä evättiin mahdollisuus osallistua suomenkielen
kurssille, vaikka tilaa olisi ollut, koska kurssi oli suunnattu nimenomaan
pakolaistaustaisille maahanmuuttajille, jollainen Valeria ei ollut.
6.4.1 Kohtuuttomia tarinoita
Poimin aineistostani 12 tarinaa, joissa on tulkintani mukaan kyse kohtuuttomaan
tilanteeseen
ajautumisesta
vammaisuuden,
maahanmuuttajuuden
tai
niiden
yhteisvaikutuksen vuoksi. Kohtuuttomuudella viittaan tilanteeseen, jonka henkilö on
kokenut järjettömäksi, ja jossa hän on ajautunut erinäisten toimien vaikutuksesta
sellaiseen tilanteeseen, jonka lopputulos on käsittämätön, eikä palvele ketään.
TARINA 1. Henkilö hakee apuvälinettä, joka on välttämätön hänen liikkumisensa
kannalta. Saadakseen tämän on hänen toimitettava lääkärin sekä fysioterapeutin
todistus tilastaan. Lääkäri kirjoitti lausuntonsa kuitenkin virheellisesti, kopioiden
aiempia tietoja, jotka eivät olleet ajan tasalla. Näin ollen hakemus käsiteltiin väärin ja
päätös oli kielteinen. Henkilö valitti päätöksestä, pyysi uutta lääkärintodistusta ja sai
ajan fysioterapeutille vuoden päähän. Lopulta henkilö sai hakemansa apuvälineen.
Tässä järjettömässä tilanteessa kohtuuttomuuden saa aikaan lääkärin huolimaton
lausunto. Tilanteeseen johtaa lähtökohta, jossa henkilö maahanmuuttajataustansa vuoksi
hakee apuvälinettä vammansa perusteella ensimmäistä kertaa. Puutteellisen suomen
kielen taidon vuoksi asiointi lääkärin kanssa on haastavaa, ja väärinkäsityksiä syntyy.
Henkilön tilanne on muuttunut aiemman lääkärilausunnon jälkeen huomattavasti, mutta
tämä jää lääkäriltä noteeraamatta. Henkilö jää näin ollen vaille tarvitsemaansa
apuvälinettä, ja joutuu odottamaan kohtuuttoman kauan ja näkemään paljon ylimääräistä
vaivaa, jotta hänen kohdallaan oikeus toteutuu.
TARINA 2. Henkilö saa tietää oikeudestaan hakea eläkettä. Saadakseen eläkettä hänen
tulee anoa sairauspäivärahaa, johon tulee kirjoittaa tarkka selvitys sairastumisen
kulusta ja ajankohdasta. Henkilö on kuitenkin vammautunut jo 15 vuotta sitten, joten
lomakkeen täyttäminen tuntuu älyttömältä. Yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa
76
lomakkeen parissa työskennellään useita tunteja. Saadakseen tätä tukea tulee henkilön
toimittaa kolmen kuukauden välein lääkärintodistus, jossa selvitetään ”sairaan” tilan
etenemistä. Lausunnon saaminen maksaa.
Tässä tarinassa byrokraattinen koneisto pakottaa henkilön tekemään paljon turhaa ja
typerältä tuntuvaa työtä, koska järjestelmä ei toimi kohdatessaan henkilön, joka on
samaan aikaan vammainen ja maahanmuuttaja. Vaaditut lääkärinlausunnot tulevat
kalliiksi, eikä niiden toimittamisessa ole mieltä, sillä henkilön vamma ei ole sairaus,
joka etenisi.
Positiivisen sävyn tarinaan tuo ammattitaitoinen sosiaalityöntekijä, joka auttaa henkilöä
täyttämään lomakkeita ja hakemaan tälle kuuluvia palveluita ja etuuksia.
TARINA 3. Henkilö hakisi mielellään korotettua hoitotukea. Hän saa tällä hetkellä
henkilökohtaisen avustajan palveluita muutaman tunnin viikossa, ja lähellä asuva
tuttava auttaa lisäksi häntä paljon. Hän on anonut lisää avustajapalveluita, ja tuttava
on luvannut edelleen auttaa häntä. Voidakseen saada korotettua hoitotukea tulisi hänen
kieltäytyä tuttavaltaan saamasta avusta, ja vaatia sen sijaan ammattiavustajan
palveluita
useita
tunteja
lisää.
Henkilö
ottaisi
mielellään
vastaan
lisää
ammattilaisavustusta, mutta pitää erityisen mieluisana tuttavaltaan saamaansa
epävirallista apua.
Tässä tarinassa älytön tilanne muodostuu siitä, että henkilön tulisi kieltäytyä tuttavaltaan
saamasta avusta, jotta voisi saada lisää ammattilaisavustusta. Tuttavien antama avustus
ei ehkä ole suomalaisessa kulttuurissa tyypillistä. Henkilö saisi tarvitsemansa avun, jos
ammattilaisavustusta lisättäisiin hieman, ja tämän lisäksi hän saisi korotettua tukea, ja
tarvitessaan tuttavan apua. Palvelujärjestelmä ei kuitenkaan tunne tällaista ratkaisua,
vaan pakottaa henkilön anomaan lisää ammattilaisten tuottamia palveluita, joita on
hankalaa saada, ja jotka eivät hänen tapauksessaan palvele kokonaistilannetta.
Älyttömissä ja kohtuuttomissa tilanteissa on usein kyse siitä, että palvelujärjestelmä on
kykenemätön näkemään asiakkaansa yksilöllisen tilanteen, ja kohtelee henkilöitä
”tapauksina”. Vammainen maahanmuuttaja saattaa olla ihminen, jonka omaama
kokemustausta johtaa siihen, ettei järjestelmä osaa toimia tällaisen henkilön
kohdatessaan. Näin ollen tällaiset henkilöt saattavat joutua taistelemaan oikeuksiensa
77
toteutumisen vuoksi, ja näin toimiessaan ajautuvat älyttömiin tilanteisiin, jotka eivät
palvele ketään.
6.5 Positiivinen näkökulma vammaisuuteen ja maahanmuuttajuuteen
Aineistoni on täynnä kertomuksia, joissa vammaisuudesta ja maahanmuuttajuudesta
huolimatta ja niiden vuoksi, on tapahtunut paljon positiivisia ja merkityksellisiä asioita.
Monet haastateltavat puhuvat ystävien ja vertaistuen suuresta merkityksestä.
Tuttavapiiriä on kerätty vammais- ja maahanmuuttajajärjestöjen kautta. Järjestöt ovat
lisäksi tarjonneet tietoa, kontakteja ja apua haastavissa tilanteissa.
Ariya kertoo tilanteesta, jossa työnantajat ovat olleet iloisesti yllättyneitä saadessaan
vammaisen työnhakijan, vaikka tällä olisi myös mahdollisuus olla tekemättä työtä.
Hyvin raskas historia kotimaassa johtaa siihen, että Suomi näyttäytyy Kumarille
luvattuna maana, jossa kaikki on hyvin. Tämä on ymmärrettävissä miehen erittäin
rankkaa taustaa vasten, jossa hän on joutunut taistelemaan hengestään. Kumar on
kiitollinen saatuaan oman kodin ja saadessaan elää rauhallista elämää. Hän kertoo, ettei
tarvitse tällä hetkellä mitään muuta.
Valeria peilaa positiivia kokemuksia miettiessään ajatuksiaan kokemiinsa negatiivisiin
tilanteisiin. Hän kokee menneisyyden kasvattaneen häntä. Hän toteaa, ettei mikään, mitä
hän haluaa, ole hänelle enää mahdotonta toteuttaa.
Ariya summaa olevansa tällä hetkellä hyvin tyytyväinen elämäänsä. Ainoa mitä hän
toivoo tulevaisuudeltaan, on että hän saa pysyä terveenä. Tatjana kertoo tilanteista,
joissa hän on kokenut, kuinka suomalaiset ihmiset osaavat kunnioittaa häntä upeasti.
Suomi näyttäytyy usealle haastateltavalleni toisena kotimaana, joka on mahdollistanut
täyden elämän.
6.5 Positiivisia suomalaisten vammaisten maahanmuuttajien tarinoita
Aineistostani on löydettävissä 14 kertomusta, joissa haastateltava tuo esiin sen, kuinka
vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden myötä ja niihin liittyen on tapahtunut
positiivisia asioita.
78
TARINA 1. Henkilö on aiemmin vammaispalveluita hakiessaan luovuttanut saatuaan
hylätyn päätöksen, vaikka olisikin kokenut päätöksen olleen virheellinen. Ajan kuluessa
hän on kuitenkin rakentanut ympärilleen vahvan suomalaisen ystäväverkoston, joka
tukee ja kannustaa häntä pitämään kiinni omista oikeuksistaan. Ystävät ovat
vahvistaneet henkilön näkemystä siitä, että tämä on arvokas ja tärkeä osa suomalaista
yhteiskuntaa.
Tässä tarinassa on aineksia monen haastateltavan kertomasta. Ystävien ja vertaistuen
merkitys on ollut jokaisen haastateltavani kohdalla suuri heidän etsiessään omaa
paikkaansa osana suomalaista yhteiskuntaa. Ystävät ovat tukeneet ja kannustaneet sekä
auttaneet haastateltavia selviytymään ja pitämään huolta omista oikeuksistaan
vammaisina ja maahanmuuttajataustaisina henkilöinä.
Tässä kyseisessä tarinassa olennaista on negatiivisen alkutilanteen muuttuminen
positiiviseksi ja oikeudenmukaiseksi nimenomaan ystävien ja vertaistuen avulla.
TARINA 2. Henkilö tarvitsee erilaisia apuvälineitä liikkumisensa tueksi, sekä
muutostöitä uuteen asuntoonsa. Hakiessaan näitä hän saa oikeudenmukaisen
päätöksen, ja muutaman viikon kuluttua hän omaa tarvitsemansa välineet. Hän pääsee
säännöllisesti fysioterapiaan ja saa tarvitsemansa muut palvelut ja etuudet. Henkilö
pohtii toisinaan, millaista hänen elämänsä olisi ollut aiemmassa kotimaassa. Hän
uskoo, etteivät asiat olisi yhtä hyvin, mikäli hän olisi jatkanut elämäänsä
synnyinmaassaan.
Tässä tarinassa on aineksia jokaisen haastateltavani kertomasta. Jokainen heistä kuvaa
tilanteita,
joissa
kaikki
on
sujunut
mallikkaasti
ja
joissa
suomalainen
hyvinvointijärjestelmä on täyttänyt heidän arjen elämänsä kannalta välttämättömät
tarpeet. Suhde omaan entiseen kotimaahan on läsnä jokaisen haastateltavan kerronnassa,
ja useat kokevat, että Suomi on tarjonnut heille sellaiset mahdollisuudet elää elämäänsä
ja toteuttaa itseään, mitä synnyinmaa ei todennäköisesti olisi kyennyt tarjoamaan.
TARINA 3. Henkilö on muuttanut Suomeen vastikään, eikä hänen suomen kielen
osaamisensa ole kovin hyvä. Asioidessaan kaupassa henkilö kuitenkin pyrkii parhaansa
mukaan käyttämään kielitaitoaan ja toimimaan suomen kielellä. Kassajonossa
seistessään hän vahingossa astuu takanaan seisovan ihmisen jalalle ja automaattisesti
tokaisee ”olen paholainen” tarkoittaen olevansa pahoillaan. Tästä seuraa hetken
79
hämmennys, jonka jälkeen henkilö sekä ihminen, jonka jalalle tämä oli astunut,
purskahtavat yhteiseen nauruun.
Tässä tarinassa olennaista on suomen kielen osaamattomuudesta johtuva kömmähdys ja
etenkin henkilön oma suhtautuminen siihen. Henkilö on sinnikäs ja on päättänyt
opetella suomen kieltä käyttämällä sitä arjen toimissaan. Tarinan tilanne on koominen,
ja henkilö osaa nauraa itselleen ja tekemälleen virheelle. Sattunut tapahtuma myös
rakentaa henkilön suhdetta tuntemattomiin uuden kotimaan asukkaisiin, kun nämä
ensihämmästyksen jälkeen saavat jakaa yhteisen iloisen hetken yhdessä henkilön
kanssa.
Vammaisuudesta ja maahanmuuttajataustasta huolimatta, ja useissa tapauksissa
nimenomaan niiden vuoksi, haastateltavat kertovat kokeneensa monenlaisia positiivisia
ja merkityksellisiä tilanteita. Useissa kohdin korostuu ystävien ja tukiverkoston sekä
vertaistuen merkitys. Yksittäiset positiivissävytteiset kohtaamiset työpaikalla tai muissa
arjen konteksteissa voivat kantaa pitkälle ja saada suuren merkityksen. Suomalainen
hyvinvointijärjestelmä saa osakseen paljon kiitosta, ja omaa tilannetta peilataan
suhteessa synnyinmaan vammaisten tilanteeseen. Suomi on toinen koti, jossa
haastateltavia kunnioitetaan, arvostetaan ja jossa on selvitty vaikeuksien kautta voittoon.
Haastateltavat kokevat olevansa tyytyväisiä tämänhetkiseen elämäänsä, ja aineistostani
nousee esiin sanoma, jonka mukaan mikään ei ole haastateltavilleni mahdotonta.
7. Pohdinta ja johtopäätökset
Rekrytointiprosessissani lähdin etsimään ihmisiä, jotka kokevat olevansa sekä
vammaisia että maahanmuuttajia. En määritellyt tarkemmin sitä, mitä tarkoitin
vammaisuudella saati maahanmuuttajuudella, vaan olennaista oli löytää haastateltavia,
jotka itse kokevat kuuluvansa näihin marginaalisiksi määriteltyihin ihmisryhmiin.
Haastateltavani edustavat erilaisia vammaryhmiä, ja he ovat kotoisin eri maista.
Ulkopuolisen silmissä osa heistä on selvästi luokiteltavissa maahanmuuttajiksi ja
vammaisiksi, osa ei niinkään.
Mielenkiintoinen ilmiö nousi kuitenkin esiin haastatteluja suorittaessani. Useat
haastateltavista
eivät
identifioineetkaan
itseään
kuuluvaksi
vammaisten
ja
maahanmuuttajien kategorioihin, vaan painottivat sitä, ettei vammaisuuden ja
maahanmuuttajuuden kokemus ole tai ole ollut läsnä heidän elämässään erityisen
80
korostuneesti. Näin ollen vammaisuus ja maahanmuuttajuus näyttäytyivät ennemminkin
ulkoapäin annettuina kategorioina, joihin haastateltavat eivät katsoneet mahtuvansa.
Mitä tällainen ulkokohtainen määritteleminen sitten tarkoittaa yksilölle? Kuinka yksilö
sopeutuu tai on sopeutumatta hänelle annettuihin rooleihin? Mihin tällainen ihminen
identifioituu?
Vammaisuuden
ja
maahanmuuttajuuden
kategoriat
näyttivät
myös
olevan
haastateltavien elämässä läsnä toisaalta ja toisaalta – näkökulman mukaisesti. Toisissa
tilanteissa vammaisuus ja maahanmuuttajuus ovat osa minuutta, toisissa taas eivät ole
tai niitä vastaan taistellaan. Joissakin tilanteissa ne muodostuvat persoonallisuuden
määrääväksi osaksi, toisissa niillä ei ole mitään merkitystä.
7.1 Luotettavuustarkastelu
Tutkimusjoukkoni heterogeenisyys on tutkimukseni vahvuus. Aineistoni avulla on
mahdollista rakentaa monipuolista kuvaa vammaisten maahanmuuttajien elämästä
Suomessa. Kaksinkertainen marginalismi todellistuu haastateltavieni elämässä erilaisin
tavoin ja saa merkityksensä erilaisissa tilanteissa.
Aineistoni elämäkerrallinen luonne saa aikaan mielenkiintoisia tutkimuksellisia
haasteita. Kuten Hänninen ja Heikkinen (2010) tuovat esiin, on elämäkerrallisen
aineiston analyysissä aina kyse monikerroksisesta tulkinnasta. Elämäkerrallinen teksti
itsessään on aina kertojan omaa tulkintaa, eikä kuvaa todellista elettyä elämää. Jotkin
asiat saattavat saada kohtuuttoman suuren merkityksen kerronnassa toisten jäädessä
taka-alalle. Jos kertoja olisi saanut tehtäväkseen kertoa elämäntarinansa uudelleen
viikon kuluttua, se olisi todennäköisesti näyttäytynyt ainakin jonkin verran
toisenlaisena. Toisaalta haastattelija myös aina tulkitsee omaa aineistoaan ja nostaa esiin
merkitykselliseksi kokemiaan asioita.
Oman haasteensa joidenkin haastateltavien kohdalla toi suomen kielen taitamattomuus.
Elämäkerrallinen kerronta on haastavaa kenelle tahansa, saati jos kerronta on
suoritettava muulla kuin omalla äidinkielellä. Yhden haastateltavan kohdalla käytettiin
temaattisessa haastattelussa apuna tulkkia. On selvää, että tulkin käyttö muutti
haastateltavan puhetapaa ja kerrontaa. Joissakin haastatteluissa tuli esiin tilanteita, joissa
haastattelija tulkitsi haastateltavan kertoman eri tavoin kuin kertoja oli tarkoittanut.
Suurin osa näistä tilanteista kyettiin oikaisemaan haastattelun kuluessa.
81
On selvää, että vaikka rekrytointiprosessissani pyrin käyttämään monia kanavia ja sain
haastateltavakseni hyvin heterogeenisen joukon, ovat haastateltavani silti erittäin
valikoitunut ryhmä. Kuten elämäkertatutkimuksissa on tyypillistä, myös omassa
tutkimuksessani haastateltavat ovat tietyllä tavalla selviytyjiä. Vain sellaisella
henkilöllä,
jolla
on
fyysisiä
ja
henkisiä
voimavaroja
osallistua
raskaaseen
elämäkerralliseen tutkimukseen, on ollut mahdollisuus päästä haastateltavaksi. Tuntuu
myös itsestään selvältä, että vain henkilö, joka kokee oman tarinansa kertomisen
arvoiseksi, ja oman elämänsä arvokkaaksi, ryhtyy tällaiseen prosessiin. Ilmeisen selvää
on myös, että henkilöt, joiden suomenkielen taito on hyvin heikko, ja joilla ei ole
sellaisia sosiaalisia kontakteja, joiden kautta haastattelukutsuun on ollut mahdollista
tutustua, ovat jääneet tutkimuksen ulkopuolelle.
Näin ollen voimme olettaa, että haastateltavani ovat joukko selviytyjiä, jotka ovat
onnistuneet rakentamaan omannäköistään elämää ja tulemaan osaksi suomalaista
yhteiskuntaa. On varmasti olemassa paljon vammaisia maahanmuuttajataustaisia
henkilöitä, joiden tarinat olisivat hyvin toisenlaisia. Vaikka haastateltavani kertovat
pääosin onnellisia elämäntarinoitaan, ovat he kaikki myös kohdanneet paljon haasteita
ja vaikeuksia. On toki myös mahdollista, että haastattelukutsuuni ovat vastanneet
nimenomaan henkilöt, jotka kokevat omaavansa tärkeää sanottavaa vammaisten ja
maahanmuuttajien asioista. Mahdollista on myös, että he ajattelevat käyneensä läpi
kokemuksia, jotka haluavat jakaa muiden kanssa ja joista kokevat olevan tärkeää kertoa.
Olen pyrkinyt tutkimukseni mahdollisimman hyvään luotettavuuteen kirjoittamalla auki
käyttämäni
analyysimenetelmät,
ja
kuvailemalla
aineistoani
mahdollisimman
todentuntuisesti. Analyysissäni olen käyttänyt paljon suoria sitaatteja ja kuvaillut
narratiivisen analyysin etenemisprosessin. Viitatessani haastateltaviin olen käyttänyt
peitenimiä, ja sellaisissa kohdin, joissa kertojan nimen mainitseminen on tuntunut
merkityksettömältä, olen jättänyt sen mainitsematta.
Kuten laadullisessa tutkimuksessa aina, myös tässä tutkimuksessa on tutkija itse suurin
tutkimuksen luotettavuuden lähde. Olen pyrkinyt kuvaamaan tutkimuksenteon vaiheet
mahdollisimman tarkasti ja selittänyt käyttämäni käsitteet, minkä Ruusuvuori ym.
(2011, 27) mainitsevat yhdeksi keskeiseksi luotettavuuden osatekijäksi.
Laadullisen aineiston analyysi vaatii aina tutkijan omaa tulkintaa, mikä nousee vahvasti
esiin tässäkin tutkimuksessa. Olen pyrkinyt selittämään tulkintojeni perusteet
82
mahdollisimman tarkasti, mutta mikäli aineistoni saisi käsiin toinen tutkija, hän hyvin
todennäköisesti
pyrkimyksenä
päätyisi
oli
osin
neutraalius,
toisenlaisiin
voidaan
tuloksiin.
olettaa
Vaikka
haastatteluissa
haastateltavien
kertoneen
elämäntarinoitaan ainakin osittain tietystä näkökulmasta, sillä he tiesivät tutkimukseni
aiheen.
Tuomi ja Sarajärvi (2012) painottavat tutkittavien suojaa ja eettistä kohtelua. Näihin
teemoihin olen pyrkinyt omassa tutkimuksessani kiinnittämään erityistä huomiota.
Hänninen (2010, 174) tuo esiin, kuinka elämäkerrallisessa tutkimuksessa haasteen
saattaa saada aikaan se, että vaikka haastattelija kertoo tulevasta haastattelutilanteesta
etukäteen, saattaa kerronta ikään kuin viedä mennessään ja saada haastateltavan
paljastamaan sellaisia asioita elämästään, joita ei välttämättä haluaisi. Myös tämä
otettiin tutkimuksessani huomioon, kun toisen haastattelun yhteydessä pohdittiin
ensimmäisen haastattelun kulkua, ja haastateltavien oli mahdollisuus tehdä tarkennuksia
ja poistaa kertomiaan kohtia, mikäli kokivat tämän tärkeäksi.
Hirsjärvi ja Hurme (2009) nostavat esiin esihaastatteluiden tärkeyden, etenkin kun
kyseessä on kokematon haastattelija. Itse en haastateltavien pienen määrän vuoksi
kyennyt tekemään esihaastatteluja, mutta tulevista haastattelutilanteista keskusteltiin
projektin tutkijaryhmässä.
7.2 Selviytyjien tarinaa kertomassa
Vammaisuus ja maahanmuuttajuus merkityksellistyvät haastateltavieni elämässä monin
erilaisin tavoin riippuen tilanteesta ja kontekstista. Ne saattavat aiheuttaa monenlaisia
haasteita arjen elämässä, sosiaalisissa suhteissa ja kotoutumisessa Suomeen. Toisaalta
ne tuovat elämään merkityksellisyyttä, aktiviteetteja ja verkostoja. Ne ovat niin vahvasti
kiinteä osa identiteettiä, että on vaikeaa miettiä, kuinka ne nimenomaisina tekijöinä
vaikuttavat elämänkulussa. Toisaalta taas niiden olemassaoloa kyseenalaistetaan ja
kiistetään.
Tulososiossani kuvaan kertomuksia, joiden kertojina toimivat syrjäytyneet, tai
paremminkin syrjäytetyt ja toiseuden kategorian sisään ahdetut haastateltavat. Ennen
kaikkea kertojat ovat kuitenkin ihmisiä, jotka omalla toiminnallaan luovat kuvaa
aktiivisista kahden marginalismin leimaamista yksilöistä, joiden elämässä ulkoapäin
annettu leima on harvoin esteenä omannäköisen elämänkulun tiellä.
83
Haastateltaviani ei voi missään tapauksessa määritellä syrjäytyneiksi sanan perinteisessä
merkityksessä. Vaikka joidenkin mittapuiden mukaan jokainen haastateltavani elää
jollakin elämänsä alueella yhteiskunnan marginaalissa, samalla jokainen on hyvin
aktiivinen toisella alueella. Näiden henkilöiden elämä ei myöskään missään nimessä ole
pysähtynyttä, vaan jatkuvassa liikkeessä suuntaan ja toiseen. Aineistoni kertoo myös
siitä, kuinka haastateltavani ovat Berryn akkulturaatio-orientaatioista valinneet
toteutettavakseen integraation. He pyrkivät tasapainottelemaan lähtömaansa ja
suomalaisen kulttuurin virrassa.
Haastateltavani kohtaavat ennakkoluuloisuutta ja syrjintää, ja on selvää, että
vammaisena maahanmuuttajana kotoutumisen prosessissa kohdataan monenlaisia
haasteita. Maahanmuuttajuuden perusteella kohdattu ennakkoluuloisuus peittää useissa
tapauksissa alleen vammaisuuden vuoksi kohdatun ennakkoluuloisuuden.
Rasismi eri ulottuvuuksineen on läsnä haastateltavieni elämässä. Haastateltaville sekä
avoin, että piilotettu rasismi ovat olleet todellisuutta, samoin arkielämässä kohdattu,
kuin institutionaalinenkin. Rastas (2004, 34, 55) puhuu siitä, kuinka rasistisista
kokemuksista saattaa muodostua yksilön identiteettiä ja sen kehitystä ohjaava tekijä.
Vaikka haastatteluaineistoni ei anna olettaa näin käyneen haastateltavieni kohdalla, on
selvää, että nämä kokemukset ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa.
Joidenkin kohdalla ne ovat saaneet pohtimaan omaa olemassaolon oikeutusta, kun taas
toiset ovat käsittäneet asian niin, että vika on niissä, jotka rasismia tuottavat.
Kuten Ikäläinen ym. (2003) ja Räty (2002) ovat todenneet, myös oma aineistoni antaa
viitteitä
siitä,
että
nimenomaan
rakenteellisen
rasismin
kohtaaminen
on
maahanmuuttajille raskasta. On ymmärrettävää, että yksilö kykenee puolustautumaan
kohtaamaansa rasistista yksilöä vastaan, mutta lamaantuu kohdatessaan systeemin,
jonka sisäänrakennettuna toimintamallina ovat syrjivät käytännöt. Räty puhuu siitä,
kuinka suomalaisen yhteiskunnan normijärjestelmä usein mitätöi maahanmuuttajien
kyvyt. Vaikka aineistoni perusteella mitätöinnistä ei voida puhua, on selvää, että
maahanmuutto on monille haastateltavilleni ollut prosessi, jossa omasta paikasta,
asemasta ja ansiosta on jouduttu neuvottelemaan uudelleen.
Narratiivinen analyysini osoittaa ennakkoluulojen kohtaamisen arkipäiväistymisen
haastateltavieni elämässä. Se on ikään kuin normi, joka joudutaan kohtaamaan.
Kaksinkertainen marginaalinen positio saattaa asettaa henkilön ikään kuin näytille, tai
84
vastakohtaisesti tekee tästä näkymättömän. Haastateltavani puhuvat myös siitä, kuinka
jollakin tasolla ymmärtävät ihmisiä, jotka suhtautuvat heihin ennakkoluuloisesti.
Kuten useat tutkimukset ovat osoittaneet, nimenomaan palkkatyöhön osallistuminen
osoittautuu useiden maahanmuuttajien ja myös vammaisten ihmisten kohdalla
haasteelliseksi. Oma aineistoni tukee tätä vahvasti. Erityisen selvää on, että vammaisuus
ja maahanmuuttajatausta yhdessä vaikeuttavat työelämään kiinnittymistä ja työntekoa.
Olennainen huomio on se, ettei työhön pääseminen ja työnteko ole luonteeltaan
samanlainen prosessi, kun siitä on suoriuduttava vammaisena maahanmuuttajana. On
selvää, että haastateltavani joutuvat suurempien haasteiden eteen yrittäessään kiinnittyä
työelämään. Forsanderin (2004) esiintuoma siirtymä welfare- yhteiskunnasta workfareyhteiskuntaan
osoittautuu
todelliseksi
haasteeksi
etenkin
kaksinkertaisessa
marginaalisessa positiossa elävien ihmisten kohdalla.
Toisaalta maahanmuuttajatausta vaikuttaa siihen, kuinka haastateltavat tulevat
kohdatuiksi vammaisina. Vammainen maahanmuuttaja ei ole kuin kuka tahansa
maahanmuuttaja, vaan on selvää, että tällainen henkilö joutuu etsimään paikkaansa
osana suomalaista yhteiskuntaa hieman eri tavoin, kuin vammaton henkilö. Olenko
oikeutettu samaan kuin syntyperäiset vammaiset? Olenko taakka? On selvää, että
maahanmuuttokeskustelussa
mahdollisuudeksi
muodostuvat
nuoret,
työelämään
helposti integroituvat muuttajat, kun taas muut nähdään pikemminkin haasteena.
Aineistoni puhuu vahvasti siitä, kuinka ei-syntyperäisen suomalaisen on vaikea
hahmottaa ja tuntea monimutkaista palvelujärjestelmän kokonaisuutta. Tiedottomuus ja
tapaamiset viranomaisten kanssa, joista aito kohtaaminen puuttuu, johtavat tilanteisiin,
joissa oikeus ja kohtuus eivät toteudu. Erityisesti kuljetuspalveluihin liittyvä
tiedottomuus tulee selkeästi esille. Vaikka tiedottomuus oikeudesta kuljetuspalveluun
saattaa
ulkopuolisen
silmissä
kuulostaa
mitättömältä,
saattaa
se
vammaisen
maahanmuuttajan elämässä olla todella suuri este oman elämän mielekkäälle
toteuttamiselle. Tiedottomuudesta suhteessa oikeuksiin on puhunut myös Räty (2002).
Selvää on, että nimenomaan vammaisuus yhdistettynä maahanmuuttajataustaan
aiheuttaa suuren haasteen palvelujärjestelmän kanssa toimittaessa.
Toisaalta, vaikka haastateltavani ovat tienneet oikeuksistaan, ei niiden toteutuminen ole
ollut selvää. Eräs teema, joka aineistossani tulee esille, mutta josta aiemmassa
tutkimuskirjallisuudessa
ei
ole
juurikaan
85
ollut
viitteitä,
on
oman
aseman
kyseenalaistaminen. Haastateltavani tuovat esiin, kuinka arjen kohtaamiset ja toistuvat
haastavat tilanteet saavat heidän pohtimaan, ovatko he oikeutettuja elämään Suomessa
vammaisina maahanmuuttajina. Näissä pohdinnoissa olennaista on nimenomaan
kaksinkertaisen marginaalisen position merkitys.
Monessa kohdin haastateltavat kuvaavat tilannetta, jossa sekä vammaisuus että
maahanmuuttajatausta yhdessä luovat todellisuuden, jossa heidän tulee selviytyä ja elää
elämäänsä. Usein vain toinen näistä tekijöistä näyttäytyy merkityksellisenä, mutta
tilanteet, joissa molemmat näyttelevät osaa, saattavat muodostua erityisen haastaviksi.
Näissä tilanteissa ikään kuin taistellaan samanaikaisesti kahta taistelua, ja ollaan
molemmissa altavastaajan roolissa. Tällaisia tilanteita kuvastavat myös tulososiossa
kuvaamani
kohtuuttomat
ja
älyttömät
tilanteet.
Näissä
kokemuksissa
maahanmuuttajatausta ja vammaisuus yhdessä saavat aikaan tilanteita, joissa ei ole
mitään järkeä, ja jotka eivät palvele ketään. Kuten Metteri (2004) mainitsee, on selvää,
että byrokraattinen toimintakoneisto ei aina osaa palvella ihmistä, jolla on monenlaista
tuen tarvetta. Järvikosken ym. (1999) mainitsema tavoite asiakkaiden valtaistumisesta ei
ainakaan tällaisissa tilanteissa toteudu.
Vaikka haastateltavani kertovat paljon haastavista, surullisista, laittomista ja epäreiluista
kokemuksista, joita ovat kohdanneet elämässään Suomessa, on selvää, että heidän
elämäntarinoidensa yleissävy on positiivinen. Vammaisuus ja maahanmuuttajatausta
ovat auttaneet haastateltavia luomaan verkostoja ja saamaan ystäviä. Monet heistä ovat
kokeneet järjestöjen tuen tärkeäksi. Vammaisuus ja maahanmuuttajatausta ovat
auttaneet haastateltavia kasvamaan ihmisinä, tiedostamaan omat oikeutensa ja pitämään
niistä kiinni. Ne ovat johtaneet hauskoihin arjen tilanteisiin, joissa on rakennettu
yhteyttä ympärillä oleviin ihmisiin. Ne ovat myös auttaneet työelämässä, kun työnantaja
on vakuuttunut hakijan motivaatiosta tehdä työtä, kun tämä kykenisi myös elämään
yhteiskunnan tuilla. Jokainen haastateltavani on monessa mielessä selviytyjä. Vaikka
tutkimukseni kohteena oleva kaksinkertaisen marginalismin ilmiö nousee esiin monessa
kohtaa haastavana ja ongelmallisena, se ei missään tapauksessa määrittele
haastateltavieni koko elämää.
Mielenkiintoinen tutkimukseni tulos on se, että useat haastateltavani tuovat esiin oman
kokemuksensa siitä, että heidän kotinsa ei ole Suomessa. Perinteisesti kotiin liitetään
yhteenkuuluvuuden tunne ja kodin ymmärretään olevan siellä, missä ihminen kokee,
86
että hänellä on jokin tarkoitus ja missä häntä tarvitaan. Vaikka monissa aineistoni
kohdissa nousevat esiin kuuluvuuden ja ymmärtämisen teemat, luovat haastateltavat
myös kuvaa siitä, kuinka heidät kohdataan leimattuina, toisina ja erilaisina. Tämä tulee
esiin monin tavoin, eivätkä olennaisia välttämättä ole konkreettiset tilanteet, vaan tunne,
jonka ne synnyttävät. Aineistoni herättää kysymyksen siitä, saavatko lukuisat
negatiiviset ja haastavat tilanteet ja kokemukset aikaan tunteen siitä, ettei koti ole täällä.
Onko suomalaisuuden aukipuhumaton ihanne tai jopa määre edelleen suolla kuokkaa
kantava jussi − terve, tomera ja työteliäs?
7.3 Yksilöllisyyttä kohtaamassa
Tutkimukseni tuloksia on mielenkiintoista pohtia peilaten niitä vammaisuuden
sosiaalisen mallin periaatteisiin. Vehmas (2005) nostaa vammaisuuden sosiaalisen
mallin kantavaksi periaatteeksi sen, kuinka yhteiskunta vammauttaa tiettyjä ihmisiä ja
näin ollen vammaisten heikko sosiaalinen status on niin ikään yhteiskunnan
aikaansaannos. Sosiaalisen mallin keskeisenä tavoitteena on päästä eroon toimijuutta
estävistä
tekijöistä
ja
vammaisia
halveksuvasta
asenneilmapiiristä.
Mikäli
vammaisuuden sosiaalinen malli määritellään tällä tavoin, on selvää, että aineistoni
puhuu mallin puolesta, mutta samalla todentaa sen, ettei sosiaalisen mallin tavoittelema
tila ole todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Haastateltavani kertovat tarinaa
itsestään voimakkaina persoonina, jotka eivät ole alistuneet ja antautuneet muiden
tekemien määrittelyjen kohteeksi. He ovat oman elämänsä aktiivisia subjekteja.
Haastateltavieni elämässään kokemat haasteet muodostuvat heidän kertomansa
perusteella
ensisijaisesti
tilanteissa,
joissa
ympäröivä
yhteiskunta
ei
kykene
ymmärtämään heitä ja täyttämään heidän tarpeitaan. Näin ollen vammaisuus näyttäytyy
ennen kaikkea relationaalisena ja sosiaalisena ilmiönä.
Aineistoni perusteella on selvää, että haastateltavillani on erilaisia tavoitteita ja
päämääriä elämässään. Jokainen haastateltavani tuo kuitenkin esiin tilanteita, joissa
omat, realistiset, päämäärät jäävät saavuttamatta ympäröivän yhteiskunnan toiminnan
vuoksi. Unelmat, jotka olisi mahdollista toteuttaa, jäävät toteutumatta byrokratian,
asenteiden ja aidon kuulemisen ja kohtaamisen puutteen tähden. Tällaisia unelmia
saattavat olla matka maailman toiselle puolelle, mutta myös esimerkiksi vakituinen
palkkatyö tai opiskelupaikka.
87
Jokainen haastateltavistani puhuu kuuluvaan ääneen medikalisoivaa ja normaaliutta
ihanteenaan pitävää vammaisuuden mallia vastaan. Haastateltavani eivät identifioi
itseään ensisijaisesti vammaiseksi, saatikka maahanmuuttajaksi. Ennemminkin he
puhuvat tällaisia määrittelyjä vastaan. Ympäröivä yhteiskunta ikään kuin pakottaa
haastateltavani marginaaliin, reunalle, ja ojentaa sitten auttavan kätensä, etteivät nämä
putoa. Ympäristö pitää tiukasti yllä tietynlaista käsitystä siitä kuka ja millainen on
vammainen, ja yksilön on miltei mahdotonta päästä irti tästä määrittelystä.
Samankaltainen tilanne on myös maahanmuuttajuuden suhteen. Vammaisuus ja
maahanmuuttajuus ovat ikään kuin kahleita, joita yksilön pitää myös itse toteuttaa ja
todentaa esimerkiksi hakiessaan itselleen kuuluvia etuuksia ja palveluita. Samaan aikaan
haastateltavani myös taistelevat määrittelyjä ja kategorisointia vastaan.
Shakespeare (2006) esittää vammaisuuden sosiaalisen mallin kritiikissään, kuinka
vammaisuus tulisi ymmärtää relationaalisesti, suhteena yksilön sisäisen todellisuuden ja
ympäröivän yhteiskunnan välillä. Vaikka haastateltavani tuottavat vastapuhetta
suhteessa omaan vammaisuuteensa, he jokainen myös tiedostavat tarvitsevansa erityistä
tukea tai erityisiä palveluita. Olennaista on ehkä se, ettei vammaisetuuksien ja
palveluiden käyttäminen tee yksilöstä millään merkitsevällä tavalla erilaista.
Shakespeare puhuu siitä, kuinka vammaisuudelta ei tulisi ummistaa silmiä, vaan se
tulisi hyväksyä. Oma aineistoni kertoo tarinaa, jonka mukaan ennemmin kuin
vammaisuus, tulisi hyväksyä ja ymmärtää jokaisen yksilöllinen elämäntilanne ja
ainutkertaiset tarpeet. Päästessäni kuulemaan haastateltavieni elämäntarinat, totesin, että
vaikka olemme kotoisin eri puolilta maailmaa, vammattomia tai vammaisia, erilaisen
kokemustaustan omaavia, on meissä silti huomattavasti enemmän yhteistä kuin
erottavaa.
Tuloksiani on mielenkiintoista tarkastella myös erilaisuus- tematiikan valossa. Vaikka
erilaisuudesta voidaan puhua monenlaisin käsittein − toinen, vieras, marginaalissa
elävä, voidaan kysyä, mihin näitä käsitteitä käyttämällä pyritään. Erilaisuutta tuotetaan
yhteiskunnassamme ennen kaikkea asenteellisesti, mutta mitä saavutetaan erilaistamalla
tietyt yksilöt? Postmodernissa maailmassa ei yksilön ulkoisen olemuksen tai taustan
perusteella voida tietää vielä mitään. Vain tutustumalla aitoon ihmiseen voidaan päästä
selville hänen tavoistaan, kyvyistään ja pyrkimyksistään. Oma aineistoni kertoo
vahvasti tarinaa siitä, kuinka ennakkoasenteet ja oletukset ovat usein täysin vääriä ja
näin ollen turhia.
88
Aineistoni avaa mielenkiintoisen näkökulman myös kotoutumiskeskusteluun. Se puhuu
karua kieltään siitä, kuinka useat keskeiset kotoutumisen määreet ja tavoitteet eivät
maahanmuuttajien elämässä toteudu, tai niiden toteutuminen on ainakin monessa
tapauksessa kyseenalaista. Tämä on totuus, vaikka maahanmuuttoa ja kotoutumista
koskeva lainsäädäntö on viime vuosina kehittynyt ja kotouttamisen tärkeyttä
korostetaan monissa asiakirjoissa. Haastateltavani rakentavat monissa kohdin kuvaa
siitä, kuinka eivät koe olevansa Suomessa kotonaan. Tämä on merkittävä asia ja se tulisi
huomioida entistä vahvemmin, kun uusia kotoutumistoimenpiteitä suunnitellaan ja
otetaan käyttöön. Kodista keskusteltaessa fyysisen rinnalla vähintään yhtä merkittävä on
henkinen koti. Onko ihminen valmis rakentamaan kotitaloaan Suomeen, jos kivijalka,
jonka päälle kaikki rakentuu, on hutera? Kuinka monta kertaa ihminen on valmis
kuulemaan olevansa kelpaamaton ja riittämätön, ennen kuin rakennettu talo hiljalleen
rapistuu? On selvää, että kotouttamistoimenpiteitä ja suomalaista asenneilmapiiriä on
kehitettävä, sillä tällaisenaan se ei tunnu olevan valmis ottamaan vastaan erityistä tukea
tarvitsevaa maahanmuuttajaa.
7.4 Jatkotutkimusehdotuksia
Jatkossa olisi erittäin tärkeää tutkia lisää kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa
elävien ihmisten arjen elämän autenttisia kokemuksia. Vain kuulemalla heidän aitoa
ääntään voidaan näiden kokemusten sisältöjä tutkia ja pyrkiä ymmärtämään. Erinäisten
asiakirjojen vaatimukset ”erityisestä kohtelusta” tai ”erityisen haavoittuvan aseman
huomioonottamisesta” ovat tyhjiä, ellei lukijalla ole käsitystä siitä, millaisia nämä
kokemukset ja tarpeet saattavat olla.
On selvää, että haastateltavat luovat kuvaa maahanmuuttajuuden ja vammaisuuden
negatiivisesta vaikutuksesta heidän elämäänsä. Tähän varmasti vaikuttavat haastattelun
kysymyksenasettelu, sekä yhteiskunnassa yleisesti leimallisiksi koettujen käsitteiden
”vammainen”
ja
”maahanmuuttaja”
käyttäminen
tutkimuksessa.
Olennaista
tutkimukseni kannalta on kuitenkin se, etteivät vammaisuus ja maahanmuuttajuus ole
ainoita haastateltaviani elämää ja persoonaa määrittäviä tekijöitä ja myös se, että ne ovat
tuoneet haastateltavieni elämään myös positiivista sisältöä. Voitaisiinko kyseessä
olevista ilmiöistä puhua toisenlaisin käsittein? Millä tavoin kaksinkertaisessa
marginaalisessa positiossa elävät ihmiset itse toivoisivat itsestään puhuttavan?
89
Toinen
mielenkiintoinen
jatkotutkimusaihe
olisi
selvittää
vammaisten
maahanmuuttajien omaa näkökulmaa siihen, kuinka heidän kotoutumistaan ja
integroitumistaan osaksi suomalaista yhteiskuntaa voitaisiin edistää. Toisaalta
mielenkiintoista olisi myös tutkia syvällisemmin sitä, millaisena vammaiset
maahanmuuttajat
kokevat
oman
roolinsa
osana
suomalaista
yhteiskuntaa
ja
palvelujärjestelmän käyttäjinä. Mistä muodostuu omassakin tutkimuksessani esiin
noussut kokemus siitä, että on ”taakka” ja kuinka tätä kokemusta voitaisiin purkaa?
Tärkeää olisi myös yrittää tavoittaa niitä vammaisia maahanmuuttajia, jotka eivät ole
onnistuneet kaikilla elämänsä osa-alueilla, vaan ovat yhteiskunnan silmissä tai oman
kokemusmaailmansa mukaisesti syrjäytyneitä, ja epäonnistuneet yrityksessään ylittää
”vieraita kynnyksiä”. Millä tavoin he kertovat kaksinkertaisen marginalismin tarinaa ja
kuinka se merkityksellistyy heidän arjessaan?
90
Lähteet
Enzensberger, H. 2003. Suuri muutto − 33 merkintää teoksessa Lehtonen, M. & Löytty,
O. Erilaisuus. S. 21−50. Jyväskylä: Gummerus.
Forsander, A. 2013. Maahanmuuttajien sijoittuminen työelämään teoksessa
Martikainen, M. & Saukkonen, P. & Säävälä, M. Muuttajat,
kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. S. 220‒239.
Helsinki: Gaudeamus.
Forsander, A. 2004. Tekeekö työ oikeaksi suomalaiseksi? Teoksessa Helne, T. &
Hänninen, S. & Karjalainen, J. Seis yhteiskunta –tahdon sisään! S. 195‒
218. Jyväskylä: Minerva.
Hall, S. 2005. Identiteetti. Tampere: Vastapaino.
Heikkinen, H. 2010. Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena teoksessa
Aaltola, J. & Valli, R. Ikkunoita tutkimusmetodeihin 2 Näkökulmia
aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja
analyysimenetelmiin. S.143‒159. Jyväskylä: PS-kustannus.
Helne, T. & Hänninen, S. & Karjalainen, J. 2004. Johdanto: Sisään, mutta mihin ja
miten? –Kysymyksiä yhteisyydestä teoksessa Helne, T. & Hänninen, S. &
Karjalainen, J. Seis yhteiskunta –tahdon sisään! S. 7‒22. Jyväskylä:
Minerva.
Helne, T. 2004. Syrjäytymisen solmut – eli miksi syrjäytymisestä puhuminen on niin
hankalaa? Teoksessa Helne, T. & Hänninen, S. & Karjalainen, J. 2004.
Seis yhteiskunta – tahdon sisään! S. 23‒54. Jyväskylä: Minerva.
Hirsjärvi, S. & Hurme, H. 2009. Tutkimushaastattelu Teemahaastattelun teoria ja
käytäntö. Helsinki: Yliopistopaino.
Hyvärinen, M. 2010. Haastattelukertomuksen analyysi teoksessa Ruusuvuori, J. &
91
Nikander, P. & Hyvärinen, M. Haastattelun analyysi. S. 90−118. Tampere:
Vastapaino.
Hyvärinen, M. & Löyttyniemi, V. 2009. Kerronnallinen haastattelu teoksessa
Ruusuvuori, J. & Tiittula, L. Haastattelu − tutkimus, tilanteet ja
vuorovaikutus. S. 189−222. Jyväskylä: Gummerus.
Huttunen, L. 2004. Kasvoton ulkomaalainen ja kokonainen ihminen: marginalisoiva
kategorisointi ja maahanmuuttajien vastastrategiat teoksessa Jokinen, A. &
Huttunen, L. & Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu
kulttuurisista marginaaleista. S. 134−154. Helsinki: Gaudeamus.
Hänninen, V. 2010. Narratiivisen tutkimuksen käytäntöjä teoksessa Aaltola, J. & Valli,
R. Ikkunoita tutkimusmetodeihin 2 Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle
tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. S. 160‒178.
Jyväskylä: PS-kustannus.
Ikäläinen, S. & Martiskainen, T. & Törrönen, M. 2003. Mangopuun juurelta kuusen
katveeseen – asiakkaana maahanmuuttajaperhe. Helsinki: Lastensuojelun
keskusliitto.
Jasinskaja-Lahti, I. & Liebkind, K. & Vesala, T. 2002. Rasismi ja syrjintä Suomessa –
maahanmuuttajien kokemuksia. Helsinki: Gaudeamus.
Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala, A. 2004. Johdanto: neuvottelu marginaalien
kulttuurisesta paikasta teoksessa Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala,
A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu kulttuurisista marginaaleista.
Helsinki: Gaudeamus.
Juhila, K. 2004. Leimattu identiteetti ja vastapuhe teoksessa Jokinen, A. & Huttunen, L.
& Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu kulttuurisista
marginaaleista. S. 20−32. Helsinki: Gaudeamus.
Järvikoski, A. & Härkäpää, K. & Pättikangas, M. 1999. Vammaisen henkilön
92
valtaistuminen – palvelujärjestelmän avulla vai ilman sitä? Teoksessa
Nouko-Juvonen, S. Pyörätuolitango. S. 103−126. Helsinki: Edita.
Järvinen, T. & Jahnukainen, M. 2001. Kuka onkaan meistä syrjäytynyt?
Marginaalisaation ja syrjäytymisen käsitteellistä tarkastelua teoksessa
Suutari, M. Vallattomat marginaalit. Yhteisöllisyyksiä nuoruudessa ja
yhteiskunnan reunoilla. S. 125–151. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.
Kokkonen, M. & Oikarinen, T. 2012. Kotoutumista kaikille! Vammaiset
maahanmuuttajat ja kotoutumiskoulutus. Helsinki: Vammaisten
maahanmuuttajien tukikeskus Hilma.
Konttinen, J-P. 2010. Palvelusuunnittelu. Helsinki: Kynnys.
http://www.sosiaaliportti.fi/File/f2495dad-7771-4d93-b7c9634c83637139/web_palvelusuunnittelu_2010.pdf
Viitattu 12.5.2014
Korkiasaari, J. & Söderling, I. 2007. Muuttoliike teoksessa Koskinen, S. & Martelin, T.
& Notkola, I. & Notkola, V. & Pitkänen, K. & Jalovaara, M. & Mäenpää,
E. & Ruokalainen, A. & Ryynänen, M. & Söderling, I. Suomen väestö. S.
239−270. Helsinki: Gaudeamus.
Kotouttamislaki 493/1999
http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1999/19990493
Viitattu 12.4.2015
Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013. Työ- ja elinkeinoministeriön raportteja.
https://www.tem.fi/files/37758/TEMrap_38_2013_web_23102013.pdf
Viitattu 12.1.2014.
Kuula, A. & Tiitinen, S. 2010. Eettiset kysymykset ja haastattelujen jatkokäyttö
teoksessa Ruusuvuori, J. & Nikander, P. & Hyvärinen, M. Haastattelun
analyysi. S. 446−459. Tampere: Vastapaino.
93
Lehtonen, M. & Löytty, O. 2003. Miksi erilaisuus? Teoksessa Erilaisuus. S. 7‒20.
Jyväskylä: Gummerus.
Leimiö, M. 2012 Maailma on kaikkien! teoksessa Oikarinen, T. & Pölli. H.
Näkökulmia vammaisuuteen. S. 46−54. Helsinki: Vammaisfoorumi.
Liebkind, K. & Mannila, S. & Jasinskaja-Lahti, I. & Jaakkola, M. & Kyntäjä, E. &
Reuter, A. 2004. Venäläinen, virolainen, suomalainen. Kolmen
maahanmuuttajaryhmän kotoutuminen Suomeen. Helsinki: Gaudeamus.
Liebkind, K. 2001. Monikulttuurinen Suomi, etniset suhteet tutkimuksen valossa.
Helsinki: Gaudeamus.
Loipponen, J. 2010. Kodin merkitys menetyksen kerronnassa teoksessa Vilkko, A. &
Suikkanen, A. & Järvinen-Tassopoulos, J. Kotia paikantamassa. S. 146‒
170. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.
Maahanmuuttajabarometri 2012. Työ- ja elinkeinoministeriön raportteja
https://www.tem.fi/files/35826/Maahanmuuttajabarometri2012_11_2013.p
df
Viitattu 13.1.2014
Maahanmuuttoon liittyviä keskeisiä lakeja ja asetuksia. Sisäasiainministeriö,
lainsäädäntö. 2013.
http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/maahanmuuttohallinto/lainsaadan
to
Viitattu 12.12.2013
Maahanmuuttovirasto, Suomen kansalaisuus
http://www.migri.fi/suomen_kansalaisuus
Viitattu 12.12.2013
94
Mahlamäki, P. 2012. YK:n vammaisyleissopimuksesta ja kokemuksia sen
neuvottelemisesta teoksessa Oikarinen, T. & Pölli. H. Näkökulmia
vammaisuuteen. S. 41−45. Helsinki: Vammaisfoorumi.
Makkonen, T. & Koskenniemi, E. 2013. Muuttoliikkeen ja maahanmuuttajien aseman
oikeudellinen sääntely teoksessa Martikainen, M. & Saukkonen, P. &
Säävälä, M. Muuttajat, kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen
yhteiskunta. S. 55‒80. Helsinki: Gaudeamus.
Matikka, L. 1999. Elämänlaatu vammaispalvelujen tavoitteena teoksessa NoukoJuvonen, S. Pyörätuolitango − näkökulmia vammaisuuteen. S. 7−24.
Helsinki: Edita.
Metteri, A. 2005. Hyvinvointivaltion lupaukset ja kohtuuttomat tapaukset. Helsinki:
Edita.
Moberg, S. & Savolainen, H. 2009. Yhteistä koulua kohti teoksessa Moberg, S &
Hautamäki, J. & Kivirauma, J. & Lahtinen, U. & Savolainen, H. &
Vehmas, S. Erityispedagogiikan perusteet. S. 76−99. Helsinki: WSOY.
Mähönen, A. & Jasinskaja-Lahti I. 2013. Etniset ryhmäsuhteet ja maahanmuuttajien
akkulturaatio teoksessa Martikainen, M. & Saukkonen, P. & Säävälä, M.
Muuttajat, kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. S. 247‒
261. Helsinki: Gaudeamus.
Mölsä, M. 2012. Vammaisuus somalikulttuurissa teoksessa Oikarinen, T. & Pölli. H.
2012. Näkökulmia vammaisuuteen. S.60−64. Helsinki: Vammaisfoorumi.
Oikarinen, T. & Pölkki. H. 2012. Näkökulmia vammaisuuteen. Helsinki:
Vammaisfoorumi.
Puuronen, V. 2011. Rasistinen Suomi. Helsinki: Gaudeamus
Raitakari, S. 2004. Nuoren elämänhallinta: toivottua arkea ohjeistamalla teoksessa
95
Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta,
neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. S. 56−73. Helsinki: Gaudeamus.
Rastas, A. 2009. Kulttuurit ja erot haastattelutilanteessa teoksessa Ruusuvuori. J. &
Tiittula, L. Haastattelu tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. S. 78−102.
Tampere: Vastapaino.
Rastas, A. 2004. Miksi rasismin kokemuksista on niin vaikea puhua? Jokinen, A. &
Huttunen, L. & Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu
kulttuurisista marginaaleista. S. 33−54. Helsinki: Gaudeamus.
Reinikainen, M-R. 2007. Vammaisuuden sukupuolittuneet ja sortavat diskurssit –
Yhteiskunnallis- diskursiivinen näkökulma vammaisuuteen. Jyväskylä:
Jyväskylän yliopisto.
Ruusuvuori, J. & Nikander, P. & Hyvärinen, M. 2010 Haastattelun analyysin vaiheet
teoksessa Ruusuvuori, J. & Nikander, P. & Hyvärinen, M. Haastattelun
analyysi. S. 9−38. Tampere: Vastapaino.
Räty, M. 2002. Maahanmuuttaja asiakkaana. Helsinki: Tammi.
Sam, D. & Berry, J. 2006. The Cambridge handbook of acculturation psychology.
Cambridge: Cambridge University Press.
Saukkonen, P. 2013. Maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikka teoksessa Martikainen,
M. & Saukkonen, P. & Säävälä, M. Muuttajat, kansainvälinen muuttoliike
ja suomalainen yhteiskunta. S. 81‒100. Helsinki: Gaudeamus.
Shakespeare, T. 2006. Disability Rights and Wrongs. Oxen: Routledge.
Teittinen, A. 2000 Miten tutkia vammaisuutta yhteiskunnallisena kysymyksenä.
Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, vammaisuus.
http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/aiheet/vammaisuus
96
Viitattu 20.11.2013
Thomas, C. 1999. Female forms. Experiencing and understanding disability.
Buckingham: Open U.P.
Tiittula, L. & Ruusuvuori, J. 2009. Tutkimushaastattelu ja vuorovaikutus teoksessa
Ruusuvuori. J. & Tiittula, L. Haastattelu tutkimus, tilanteet ja
vuorovaikutus. S. 22−56. Jyväskylä: Gummerus.
Tilastokeskus, väestötilastot.
http://www.stat.fi/til/vrm.html
Viitattu 20.11.2013
Tilastokeskus, väestötilasto. Ulkomaiden kansalaiset Suomessa.
http://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html#ulkomaidenkansalaiset
Viitattu 12.12.2013
Tuittu, A. & Klemelä, K. & Rinne, R. & Räsänen, M. 2011. Tutkimuskohteena
maahanmuuttajien koulutus teoksessa Klemelä, K. & Tuittu, A. & Virta,
A. & Rinne, R. Vieraina koulussa? Monikulttuurinen koulu oppilaiden,
vanhempien, opettajien ja rehtoreiden kokemana. S. 9−34. Turku: Turun
yliopisto.
Tuomi, J. & Sarajärvi, A. 2012. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki:
Tammi.
Urhonen, A. 2012. Keskiaasialaisesta vammaiskäsityksestä teoksessa Oikarinen, T. &
Pölli,
H.
Näkökulmia
vammaisuuteen.
S.
55−59.
Helsinki:
Vammaisfoorumi.
Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle (VAMPO)- Suomen
vammaispoliittinen ohjelma 2010−2015. Sosiaali- ja terveysministeriön
julkaisuja 2010:4.
97
http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=1087414&name=
DLFE-12157.pdf
Viitattu 20.11.2013
Valkonen, J. 2007. Psykoterapia, masennus ja sisäinen tarina. Helsinki:
Kuntoutussäätiö.
Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006. Sosiaali- ja terveysministeriön
julkaisuja 2006:9.
http://www.sosiaaliportti.fi/File/55dd3952-8ce8-4032-a2f7375630c5451f/selonteko+vammaispolitiikasta.pdf
Viitattu 20.11.2013
Vehmas S. 2005. Vammaisuus, johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Helsinki:
Gaudeamus.
Vernon, A. 1999. The dialectics of multiple identities and the disabled people’s
movement. Disability & Society 14 (3). S. 385−398.
Vilkko, A. 2010. Kohteena koti teoksessa Vilkko, A. & Suikkanen, A. & JärvinenTassopoulos, J. Kotia paikantamassa. S. 11‒34. Rovaniemi: Lapin
yliopistokustannus.
YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen
pöytäkirja
http://www.sosiaaliportti.fi/File/30e51580-95d5-4a55-9c9614cb696c7f0e/ykn_vammaissopimus_uudistettu_painos_2012.pdf
Viitattu 20.11.2013
WHO International Classification on Disablity, functioning and health, WHO- World
Report on Disability 2011
http://www.who.int/classifications/icf/en/
98
http://whqlibdoc.who.int/publications/2011/9789240685215_eng.pdf
Viitattu 22.11.2013
Taulukot
Taulukko 1. Haastateltavien perustiedot.
Liitteet
Liite 1. Vammaisten ihmisten elämä Suomessa- tutkimusprojektin esittelymateriaali
Liite
2.
Vammaisten
elämä
Suomessa-
tutkimusprojektin
haastatteluiden
käyttölupalomake (versio 1, haastateltava esiintyy anonymisoidusti, versio 2,
haastateltava haluaa esiintyä omalla nimellään).
99
Liite 1.
Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimus
Tutkimuksen tavoite, tarkoitus ja toteutus
Tarkoituksemme on toteuttaa vammaisten ihmisten haastatteluihin, kirjoituksiin ja
muihin aineistoihin perustuva laaja elämäkertatutkimus. Hankkeen tutkijoissa ja
johtoryhmässä on vammaisten henkilöiden laaja edustus. Tutkimuksen yhtenä
tavoitteena on antaa vammaisten itse kertoa oma historiansa.
Haastattelu koostuu kahdesta osasta, joista molemmat kestävät noin kaksi tuntia.
Haastattelut käsittelevät yleistä elämänkulkua ja kokemuksia vammaisena ihmisenä
elämisestä
Tutkimukseen osallistuminen on täysin vapaaehtoista. Haastateltavalla on oikeus
keskeyttää haastattelu ja kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse vastata.
Tutkimukseen voi osallistua omalla nimellään tai anonyymisti nimimerkillä tai
peitenimellä. Haastatteluja käytetään vain niihin tarkoituksiin, joihin haastateltava
antaa luvan. Haastateltavien yhteystietoja ei luovuteta ulkopuolisille.
Tutkimuksen raportointi
Haastattelussa esille tulleet asiat raportoidaan tutkimusjulkaisuissa tutkittavien nimiä
mainitsematta. Tulosten yhteydessä voidaan esittää otteita haastatteluista. Täydellistä
tunnistamattomuutta ei voida luvata, koska elämäkertatutkimuksen raportointi
edellyttää lähtökohtaisesti haastateltujen elämästä ja sen tapahtumista kertomista.
Tutkimusaineiston säilyttäminen
Tutkimuksen päätyttyä arkistointiluvan antaneiden haastattelut arkistoidaan pysyvästi
Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tai muuhun vastaavaan arkistoon, jossa on
tarkat tietoturvakäytännöt ja arkistoiduille aineistoille asetetut käyttöehdot.
Haastattelun arkistointi nimitietoineen: Haastateltavan niin halutessaan hänen omaa
nimeä, muita nimiä ja tunnistetietoja ei poisteta tai muuteta. Haastattelusta kirjattu
tekstitiedosto ja ääni- tai kuvatallenne arkistoidaan sellaisenaan. Haastateltavien
yhteystietoja (postiosoite, puhelinnumero, email-osoite) ei kuitenkaan tallenneta
arkistoitavan aineiston yhteyteen.
Haastattelun arkistointi nimimerkillä tai peitenimellä: Haastateltavan niin halutessaan
haastattelusta kirjattavasta tekstitiedostosta muutetaan haastateltavien ja
haastatteluissa esille tulevien muiden henkilöiden nimet peitenimiksi. Tarvittaessa
muutetaan tai poistetaan myös paikkatietoja ja muita erisnimiä (työpaikkojen tms.
nimet). Haastateltavien yhteystiedot ja haastattelujen ääni- tai kuvatallenteet
100
hävitetään tutkimuksen tulosten oikeellisuuden tarkastamisen jälkeen ja edellä
kuvatulla tavalla käsitellyt tekstitiedostot arkistoidaan tietoarkistoon.
Muut tiedonlähteet
Haastateltavia koskevia muita tiedonlähteitä (blogit, lehtijutut tms. tiedonlähteet)
käytetään vain, jos haastateltava antaa siihen luvan.
Haastattelun käyttölupa
Tämän tutkimusesitteen mukana on haastattelun käyttölupa -lomake. Siinä haastateltu
antaa allekirjoituksellaan suostumuksensa haastattelun ja muiden tiedonlähteiden
käyttöön.
Haastattelun käyttölupa -lomakkeesta on kaksi versiota. Ensimmäinen on tarkoitettu
haastateltaville, joiden tiedot anonymisoidaan. Toinen on tarkoitettu haastateltaville,
jotka haluavat esiintyä nimillään.
Yhteystiedot
Matti Laitinen, KT, dosentti, tutkimuspäällikkö,
Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksen johtaja
Kynnys ry
Postiosoite: Siltasaarenkatu 4, 5. kerros, 00530 Helsinki
Puhelin: 045 7732 4107
Sähköposti: [email protected] tai [email protected] (Muista t-kirjain!)
Paula Pietilä, YTM
Tutkija
Kynnys ry
Postiosoite: Siltasaarenkatu 4, 5. kerros, 00530 Helsinki
Puhelin: 040 558 3850
Sähköposti: [email protected] tai [email protected]
101
Liite 2
Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimus
Haastattelun käyttölupa
Antamaani haastattelua saa käyttää Vammaisten ihmisten elämä Suomessa tutkimuksessa edellä esitetyllä tavalla (Haastattelu kirjataan tekstitiedostoksi ja siinä
yhteydessä haastateltavien ja haastatteluissa esille tulevien muiden henkilöiden nimet
muutetaan peitenimiksi jne.). Tämän lisäksi:
Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksessa saa käyttää
haastattelijalle luovuttamiani tiedonlähteitä (valokuvat, päiväkirjat tms.)
Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksessa saa käyttää myös
muita erikseen sovittuja elämästäni kertovia tiedonlähteitä (blogit,
lehtijutut tms.).
Edellä mainitut tiedonlähteet anonymisoidaan tutkimusjulkaisuihin sisällytettävistä
aineisto-otteista samalla tavalla kuin haastattelut, mikäli muuta ei erikseen sovita.
Tiedonlähteistä otetut kopiot hävitetään tutkimuksen tulosten oikeellisuuden
tarkastamisen jälkeen, mikäli muuta ei erikseen sovita.
Tutkimuksen päätyttyä haastatteluni saa arkistoida tekstimuodossa
Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tai muuhun vastaavaan arkistoon, jossa on
tarkat tietoturvakäytännöt ja arkistoiduille aineistoille asetetut käyttöehdot.
tutkimuskäyttöä varten.
opetus- ja opiskelukäyttöä varten.
vammaisjärjestöjen käyttöä varten.
Tutkimuksen päätyttyä haastatteluni saa arkistoida tekstimuodossa
Näkövammaismuseon arkistoon.
Tutkimus-, opetus- ja opiskelukäyttöä sekä muuta museon hyväksymää
käyttöä varten.
Päivämäärä
Allekirjoitus
Nimen selvennys
102
Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimus
Haastattelun käyttölupa
Antamaani haastattelua saa käyttää Vammaisten ihmisten elämä Suomessa –
tutkimuksessa. Haluan esiintyä haastattelussa nimelläni. Tällöin nimeäni ja
haastatteluissa esille tulevien muiden henkilöiden nimiä ei muuteta peitenimiksi.
Tämän lisäksi:
Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksessa saa käyttää
haastattelijalle luovuttamiani tiedonlähteitä (valokuvat, päiväkirjat tms.)
Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksessa saa käyttää myös
muita erikseen sovittuja elämästäni kertovia tiedonlähteitä (blogit,
lehtijutut tms.)
Tutkimuksen päätyttyä haastatteluni ääni- tai kuvatallenteen ja siitä kirjatun
tekstitiedoston saa arkistoida Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tai muuhun
vastaavaan arkistoon, jossa on tarkat tietoturvakäytännöt ja arkistoiduille aineistoille
asetetut käyttöehdot.
tutkimuskäyttöä varten.
opetus- ja opiskelukäyttöä varten.
vammaisjärjestöjen käyttöä varten.
Tutkimuksen päätyttyä haastatteluni ääni- tai kuvatallenteen saa arkistoida
Näkövammaismuseon arkistoon.
Tutkimus-, opetus- ja opiskelukäyttöä sekä muuta museon hyväksymää
käyttöä varten.
Päivämäärä
Allekirjoitus
Nimen selvennys
103