Tästä - Tieteessä tapahtuu

Transcription

Tästä - Tieteessä tapahtuu
Tiedeviestintä ja avoin tiede
FEDERAT
Delegatio
Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus
Eri tieteiden julkaisukäytännöt
Rooman metalliaitta
Professorien tervetuliaisluennot
5
•
2
0
1
6
5 • 2016
ARTIKKELIT
3
11
21
Tutkimuksen
vaikuttavuus, moninaisuus
ja julkaisu­käytännöt
Paljonko
on paljon?
Rooman
metalliaitta
Pyreneitten
niemimaalla
Sari Kivistö ja
Sami Pihlström
1
Reetta Muhonen ja
Janne Pölönen
PÄÄKIRJOITUS
Pekka T. Heikura
53
Esa Väliverronen
30
34
PROFESSORILUENNOT
Ilari Hetemäki
59
Antropologian kriittinen humanismi
KESKUSTELUA
Timo Kaartinen
Kaksi kirjaa Koiviston tiestä presidentiksi:
Väitöskirjasta tietokirjaksi
Mitä kulttuurilla voi selittää
Juhani Päivänen
Jussi Pakkasvirta
40
LYHYESTI
62
KIRJALLISUUS
Psyykkisen kehityksen ja hyvinvoinnin
tutkimuksen käsitteistä ja mittaamisesta
Marko Elovainio
44
KATSAUKSIA
Yliopisto arvoina ja toimintoina
Jari Autioniemi
48
Tieteen tekemisen uusia toimintatapoja
Ira Leväaho
50
TEKSTINTUTKIJAN TUUMAT
Totuuden jälkeen
Vesa Heikkinen
51
TIETEEN KOHTAAMISIA
Taloudellisina laskukausina tarvitaan
pitkää pinnaa
Timo Honkela
2 TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
»Sacksin
suuri oivallus oli
se, että lääketiede
merkitsee myös
inhimillisen elämisen,
siis ihmisen ajallisen
ja kokemuksellisen
ulottuvuuden
huomioimista.»
S. 72
Tieteessä tapahtuu -lehti
­kokoaa yhteen eri tieteenalat.
Se on foorumi ajankohtaisille ja
yleistajuisille tiede­artikkeleille
sekä keskustelulle tieteestä ja
tiede­politiikasta.
TOIMITUS
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasun suunnittelu: Camilla
Pentti
Snellmaninkatu 13,
00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
­[email protected]
TOIMITUSNEUVOSTO
professori (emeritus) Leif C.
Andersson, päätoimittaja Ilari­
Hetemäki, professori Timo
Honkela, tiedetoimittaja Markus
Hotakainen, pääsihteeri Reetta
Kettunen, professori Tuija Laine,
professori Markku Löytönen
(pj.), yliopistonlehtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea
Ryynänen-Karjalainen.
OSOITTEENMUUTOKSET
JA ­T ILAUKSET
[email protected]
Puh. (09) 228 69 254
JULKAISIJA
Tieteellisten seurain
­valtuuskunta
Painos 6 900 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
34. vuosikerta
Lehdestä ilmestyy myös
­verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Seuraava numero ilmestyy
marraskuun puolivälissä. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja,
jotka on lähetetty viimeistään
31.10.2016 osoitteeseen: [email protected]
ILMOITUKSET
1 / 1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1 / 1 (mv) 480 €
1 / 2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400 467 195 tai
ilmoitukset@tieteessa­tapahtuu.fi
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Pieksänprint Oy,
Pieksämäki 2016
PÄÄKI R J O I T U S
TIEDE TARVITSEE
AVOIMUUTTA
ESA VÄLIVERRONEN
Vaikka tieteellinen tutkimus on pohjimmiltaan julkista ja kaikkien saatavilla, näin on usein vain periaatteessa. Muiden kuin tutkijoiden näkökulmasta tiede
ei usein olekaan julkista. Uusi tutkimustieto julkaistaan pääasiassa tieteellisissä julkaisuissa. Ne ovat
usein maksumuurin takana. Toinen tieteen edessä
oleva muuri on kielimuuri. Vaikka tieteellinen tieto olisikin avoimesti kaikkien saatavilla, tavallinen koulutettu ja sivistynyt ihminen ei
välttämättä sitä ymmärrä.
Avoin tiede pyrkii tuomaan tutkimuksen tulokset ja aineistot
kaikkien saataville. Myös tiedeviestintään on kehitelty uusia käytäntöjä, jotka avaavat tutkimuksen tuloksia ja tieteellistä jargonia
aiheeseen vihkiytymättömille. Kansalaisia kutsutaan myös keskustelemaan tutkimuksesta ja sen käytöstä tutkijoiden kanssa.
Monen mielestä tämä kehitys on kuitenkin tuskallisen hidasta.
Kaupalliset tiedekustantajat suojaavat hyvää bisnestään ja osa tutkijoista viihtyy mieluummin kammioissaan. Toisten mielestä avautuminen yhteiskuntaan voi jopa romuttaa tieteen arvovallan tai jättää tieteen hedelmät kriitikoiden raadeltaviksi.
Jos haluamme turvata tieteen yhteiskunnallisen aseman ja edistää tutkimustiedon käyttöä päätöksenteossa, avautumiselle tuskin
on hyviä vaihtoehtoja. Britannian Brexit-äänestys oli yksi esimerkki
siitä, miten kuilu asiantuntijatiedon ja niin sanotun tavallisen kansan välillä voi kasvaa liian suureksi.
Asiantuntijat mielletään helposti ylimielisiksi eliitin edustajiksi,
jotka samaistuvat vallanpitäjiin. Sama toistuu rokotuskritiikissä ja
virallisten ravintosuositusten kyseenalaistamisessa.
Akateemisen yhteisön jäsenet suhtautuvat maallikoihin joskus
hiukan ylenkatsoen. He valittavat toistuvasti, miten kansalaisilta puuttuu kunnollinen tiedesivistys. Tämän seurauksena erilaiset
pseudotieteet, humpuuki ja virheelliset käsitykset vaikkapa terveydestä ja ravinnosta leviävät kulovalkean tavoin. Joidenkin mielestä
tämä on osoitus lisääntyvästä tyhmyydestä, jota media ja varsinkin
jotkut sosiaalisen median ilmiöt ruokkivat. Syntyy sosiaalisia kuplia,
joissa tyhmyydet tiivistyvät. Näin tapahtuu, mutta selitys koko ilmiölle on aivan liian yksinkertainen. J
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 1
Myös tieteen organisaatioiden ja tekijöiden kannattaa katsoa
peiliin. Nyt maksetaan joitakin menneiden vuosikymmenten syntejä. Tarkemmat analyysit eri maissa tehdyistä tiedebarometreistä
kertovat, että kriittisesti tieteen joihinkin sovelluksiin suhtautuvat
ovat usein korkeasti koulutettuja. Perinteinen niukka, hiukan ylenkatsova tai virkamiesmäinen viestintä ei enää toimi. Luottamuksen
palauttamiseen tarvitaan avoimuutta ja vuoropuhelua.
Koulutustason nousu ja tieteellisen tiedon lisääntyvä tarjonta ruokkivat myös uudenlaista kriittisyyttä. Kansalaiset eivät tyydy
olemaan passiivisia tiedotuksen ja valistuksen kohteita. Tiedettä ja
asiantuntijoita haastetaan yhä herkemmin julkisuudessa. Asiantuntijuuden murrokselle antavat vauhtia yhteiskunnan modernisaatio,
yleinen koulutustason nousu, yksilöllistyminen ja instituutioiden kritiikki. Jos kaikkia muitakin yhteiskunnan instituutioita kyseenalaistetaan, miksei myös tiedettä. Monet ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista, jotka julistavat, miten ihmisten pitäisi elää ja millaisia
päätöksiä heidän pitäisi tehdä.
Rokotuskritiikki tai karppausilmiöt heijastavat kritiikkiä tieteen
lisäksi suhteessa viranomaisiin, yrityksiin ja teollisuuteen. Kritiikissä ei ole kyse vain siitä, mitä nuo instituutiot tekevät, vaan myös siitä, miten ne viestivät ja ottavat huomioon kansalaiset tai kuluttajat.
Monet tutkijat ja tieteen organisaatiot eivät ole vielä oppineet viestimään uudessa mediaympäristössä, jossa yksisuuntainen ja niukka
tiedottaminen ei enää toimi. Tilannetta ei juuri paranna sankarillisten tieteen puolustajien tapa nolata huuhaauskovaisia.
Tieteestä kiinnostuneet kansalaiset odottavat nykyään tiedeviestinnältä enemmän kuin ennen. Luonnon ihmeiden tai tutkijoiden teknisten saavutusten esittely ei enää riitä. Kansalaiset haluavat
päästä haastamaan tieteen edustajia ja keskustelemaan myös tutkimuksen soveltamiseen liittyvistä eettisistä, poliittisista ja taloudellisista valinnoista. Monet tutkijat vierastavat näitä kysymyksiä, koska he ajattelevat, että ne kuuluvat oman työn ulkopuolelle. Mutta
tutkijat eivät voi ulkoistaa omaa yhteiskunnallista vastuutaan poliitikoille tai yrityksille.
Tiedeviestinnän ainoa tai tärkein motiivi ei voi olla se, että tiedepoliittiset päättäjät ja tutkimuksen rahoittajat ovat nyt keksineet
”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” ja ”vuorovaikutuksen” sekä vaativat tutkijoita osallistumaan siihen. Sen täytyy olla hyödyllistä ja
mielekästä myös tutkijalle itselleen. Parhaiten tämä toteutuu silloin,
kun tutkimuksesta ja sen tuloksista kertominen avaa tutkijalle uusia
näkökulmia omaan työhön – kenties myös uusia aiheita tutkittavaksi.
Liian monet tutkijat ymmärtävät tieteestä viestimisen vain uusien tutkimustulosten popularisointina. Vähintään yhtä tärkeää on
vielä avointen kysymysten pohtiminen, julkisen keskustelun kommentointi tai faktojen tarkistaminen. Tiede, ajattelu ja viestintä kehittyvät vuorovaikutuksessa.
Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopistossa. Kirjoitus pohjautuu tekijän
keväällä ilmestyneeseen kirjaan Julkinen tiede (Vastapaino 2016).
2 TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Kansalaiset eivät tyydy
olemaan passiivisia
tiedotuksen ja
valistuksen kohteita.
A RT I K K E L I
TUTKIMUKSEN
VAIKUTTAVUUS,
MONINAISUUS
JA JULKAISU­
KÄYTÄNNÖT
AKATEEMISEN ELÄMÄNMUOD ON
MAHD OLLISUUDEN EHD OISTA (O SA II)
Keskustelu tieteellisen tutkimuksen vaikuttavuudesta,
impaktista, hyökyy läpi akateemisen maailman.
Sitä käydään kaikilla tahoilla – yliopistojen
strategiasessioissa, tutkimusrahoittajien
suunnitteluseminaareissa ja valtakunnanpolitiikassa.
Koska vaikuttavuuteen jatkuvasti viitataan
vaikutusvaltaisilla tahoilla, siitä on käytävä avointa ja
monipuolista keskustelua. Tämä on tutkijayhteisön,
tutkimuksen rahoittajien, yliopistojen johdon,
tiedepolitiikan tekijöiden ja kaikkien muidenkin edun
mukaista.
Sari Kivistö ja Sami Pihlström
S
uomen Akatemian strategiassa korostuvat
avainkäsitteinä laatu, vaikuttavuus ja uudistuminen, ja niinpä Akatemian tutkimusrahoituspäätösten perusteissa todetaan, että rahoituspäätöksissä käytettäviä keskeisiä kriteerejä ovat
hakijan pätevyyden ohella muun muassa suunnitellun tutkimushankkeen tieteellinen laatu ja vaikuttavuus sekä tieteen uudistuminen.1 Näin täytyykin olla: tutkimus, joka vain unohtuu kirjaston
hyllylle tai latauksitta jäävälle nettisivulle saamatta lukijoita, kriitikoita ja soveltajia, ei liene kovin
merkittävä eikä sellaisen rahoittaminen ole välttämättä tarkoituksenmukaista.
Kun poliitikot ja elinkeinoelämän edustajat puhuvat tutkimuksen vaikuttavuudesta, he tarkoittavat yleensä sellaisia sovelluskelpoisia tuloksia,
jotka melko suoraan vaikuttavat yhteiskunnan kehittämiseen ja liiketoimintaan. Suoraviivaisimmillaan vaikuttavuus on tuotteistettavuutta, sitä,
että tutkimuksen kautta hankittu tieteellinen tieto muuntuu käytännölliseksi ongelmanratkaisuksi ja markkinoilla myytäväksi tavaraksi tai palveluksi. Se on – satavuotisjuhlavuottaan viettävän
akateemikko G. H. von Wrightin Francis Baconin
kuuluisaan ”tieto on valtaa” -ajatukseen viitannein
sanoin – tieteen valjastamista ”tuotantovoimaksi”
(von Wright 1987, 53–54, 114–121).
Vaikuttavuus on kuitenkin paljon laajempi käsite, kuten on toistuvasti tähdennetty. Sen enempää luonnontieteellisen kuin humanistisen ja yhteiskuntatieteellisenkään tutkimuksen tuloksilta ei
voida edellyttää välitöntä tuotteistettavuutta – ihmistieteellisillä aloilla tällaiset odotukset tuntuvat
jokseenkin naurettavilta. Valitettavasti teknokraattisia tiedepoliitikkoja joudutaan jatkuvasti muistuttamaan siitä, että ”hyödyllisintä” tutkimusta
1
4 Suomen Akatemian strategia on luettavissa osoitteesta http://www.aka.fi/fi/tiedepoliittinen-toiminta/strategia/, ja Akatemian ”Tutkimusrahoituspäätösten perusteet 2016 – 2017” on saatavilla täältä: http://www.aka.fi/
globalassets/10rahoitus/rahoituksen-kayton-ehdot/tutkimusrahoituspaatosten_perusteet_210416.pdf. Huomattakoon, että vaikka tämän artikkelin kirjoittajista toinen (SP)
toimii Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan jäsenenä ja varapuheenjohtajana,
kirjoituksemme edustaa ainoastaan omia mielipiteitämme
ja näkemyksiämme. Saatamme ajatuksemme arvioitaviksi
akateemisen vapauden tilassa toimivina tutkijoina – omien
tieteenalojemme ja yleisemmin humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuskentän edustajina – emmekä minkään
instituution, sen enempää yliopistojen tai niiden yksiköiden kuin tutkimusrahoittajienkaan, nimissä.
TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
saattaakin pitkällä aikavälillä olla näennäisen ”hyödytön” tutkimus. Tätä korosti jo esimerkiksi Princetonin arvostetun Institute for Advanced Study
-tutkimuslaitoksen ensimmäinen johtaja Abraham
Flexner (Flexner 1930). Monet historialliset esimerkit ovat osoittaneet, että hyödyllisiin keksintöihin
voidaan päästä odottamattomia teitä pitkin – syrakusalainen Arkhimedes tunnetusti istui kylvyssä keksiessään hydrostaattisen lakinsa, ja antiikin
kyynikko Diogenes taas nousi maailmanmaineeseen
loikoillessaan joutilaana tynnyrissään ja mietiskellessään sieltä käsin maailman menoa. Samaa kriittistä asennetta ja akateemisen vapauden tärkeyttä
ilmentävät maininnat siitä, että yliopisto ei voi olla
paikka, joka palvelee yksinomaan ruhtinasta ja tämän intressejä (Cole 2015, 54).
Tämän kirjoituksen tarkoituksena on osin jatkaa aiempaa kriittistä puheenvuoroamme akateemisen elämänmuodon nykytilasta ja tulevaisuuden
uhkakuvista (Kivistö & Pihlström 2015a). Tartumme vaikuttavuusteeman kautta – etenkin vaikuttavuuden laajuutta ja monitahoisuutta korostaen –
tiedepolitiikan arvomaailman kannalta keskeisiin
kysymyksiin: akateemisen vapauden ja diversiteetin kunnioittamiseen sekä lyhyesti siihen, miten
nämä arvot liittyvät tieteellisiin julkaisukäytäntöihin. Diversiteetin ja akateemisen vapauden arvoja
ovat pyrkineet vaalimaan esimerkiksi tutkijalähtöiseen perustutkimukseen keskittyvät monitieteiset institute for advanced study -tyyppiset ( jatkossa IAS) laitokset eri puolilla maailmaa, ja siksi
puheenvuoromme sivuaa myös tällaisten tutkimuslaitosten merkitystä tieteen kentässä.
Vaikuttavuuden laajuus ja pitkäaikaisuus
Tutkimuksen vaikuttavuudesta keskusteltiin esimerkiksi Birminghamin yliopiston Institute of
Advanced Studies -laitoksessa kesäkuussa 2016
järjestetyssä UBIAS-verkoston (University-Based
Institutes for Advanced Study) johtajien kokouksessa, johon molemmat osallistuimme.2 Erityisteemana oli kysymys siitä, miten nimenomaan yliopistojen yhteydessä toimivat IAS-laitokset voivat
2
Tuossa kokouksessa tämän kirjoittajista toinen (SK)
edusti johtajana virallisesti Helsingin yliopiston tutkijakollegiumia ja toinen (SP) osallistui (muutaman muun
vastaavan instituutin entisen johtajan tapaan) kokoukseen
kutsuttuna puhujana.
edistää tutkimuksen vaikuttavuutta – ja mitä kaikkunta laajemmin ei ole vakuuttunut niiden ”hyökea impaktilla tässä yhteydessä voidaan ja tulisi
dystä”, vaikka humanistiset tieteet ovat tietenkin
tarkoittaa. Ei ollut yllättävää, että sekä plenaryaivan avainasemassa inhimillisen elämän, kulttuusessioissa että fokusoidummassa työryhmäkeskusrien ja yhteiskunnan analysoinnissa ja ymmärtämitelussa korostuivat IAS-laitosten vaikuttavuuden
sessä. Euroopan unionin tutkimusrahoitusohjellaajuus, monitahoisuus ja pitkäaikaisuus. Impakmien, etenkin Horizon 2020 -ohjelman, yhteydessä
ti on ymmärrettävä hyvin pitkän aikavälin – moon korostettu, että myös humanistiset ja yhteisnin tavoin ennustamattomaksi – asiaksi, vaikka sen
kuntatieteet tulee sisällyttää ihmiskunnan ”suuvuoksi tehtävät panostukset aiheuttavat laitosten
ria haasteita” koskeviin temaattisiin ja monitieisäntäyliopistoille välittömiä kustannuksia. Kyse
teisiin tutkimushakuihin. Tämä sisällyttäminen
on siis aina jonkinlaisesta riskisijoituksesta, kuten
tai sulauttaminen on tietenkin tervetullutta, muttutkimustoiminnassa väistämättä on. Samalla kesta varjopuolena on, että se saattaa myös välineelkusteltiin siitä, mihin tahoihin impaktin tulisi parlistää humanistiset alat sellaisiin vaikuttavuuden
haimmillaan kohdistua ja mitkä ovat tutkimuksen
muotoihin, jotka eivät ole niille kaikkein tunnusvaikuttavuuden relevantit kohteet.
omaisimpia.
Tämä on tietenkin peEsimerkiksi kirjallisuudenrusongelma yliopistojen ja Suomea johdetaan
tutkimuksen uhanalaisuus yliyleisemmin tutkimus- ja ideologisessa sivistys- ja
opistoissamme kertoo siitä,
koulutusjärjestelmän kehittä- pääkaupunkivihamielisyyden että tiedepolitiikassa ei ymmisessä: esimerkiksi yliopisto- ilmastossa, ja tähän ikävään
märretä kirjallisuuden olevan
jen resursoinnista päättävien
aivan keskeinen kulttuurientilanteeseen tiedeyhteisön
poliitikkojen pitäisi osata ajavälinen tapa hahmottaa maaon ollut sopeutuminen.
tella voimavarojen suuntaailmaa ja käsitellä inhimillisiä
mista tutkimukseen ja kouluongelmia tai ihmisten välisiä
tukseen erittäin pitkän tähtäyksen investointina,
suhteita. Kirjallisuudentutkimuksen oikeutusta ei
jonka ”hyödyt” yhteiskunnalle saattavat odotehkä kannatakaan etsiä muodikkaista sovelluksista
taa vuosikymmenten päässä. Välittömiäkin tutai esimerkiksi siitä, että lukeminen jumppaa aivoja
loksia saadaan päivittäin, sillä mikä voisi olla paja pitää siten hermokudoksemme toimintavalmiurempi ja vaikuttavampi satsaus tulevaisuuteen
dessa – ikään kuin jotakin tärkeämpää tehtävää
kuin kriittisesti ja itsenäisesti ajattelevien kansavarten suorituskykyisiksi valmennettuina –
laisten kouluttaminen? Tämä on itsessään parasvaan kirjallisuuden ja sen tutkimuksen merkitys
ta mahdollista impaktia, ilman että opetukselle ja
kulttuuriselle ymmärrykselle on paljon monitatutkimukselle tarvitsee etsiä välineellisempiä tahoisempi asia, jota ei ole syytä alistaa minkään vävoitteita. Viime aikojen kokemukset suomalaiseslineellisen päämäärän palvelukseen. Inhimillisen
ta tiedepolitiikasta osoittavat kuitenkin surullista
elämän pohtimisessa ja kulttuurien välisen ymkyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää tutkimärryksen kohentamisessa on tehtävää kylliksi.
muksen ja koulutuksen pitkän aikavälin merkitys
Humanististen alojen erityisistä vaikuttavuu– ja siten kyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärden tavoista ja haasteista jatketaan vilkasta keskustää, mistä vaikuttavuudessa sanan laajassa mielestelua esimerkiksi yhteiseurooppalaisen HERA-versä on kysymys. Tätä viestiä on turhaan toistettu
koston (Humanities in the European Research Area)
valtakunnanpolitiikassa. Suomea johdetaan ideopiirissä ja monella muulla taholla. Tämä on tärkeää,
logisessa sivistys- ja pääkaupunkivihamielisyyden
koska yleisemmästä vaikuttavuuskeskustelusta uuilmastossa, ja tähän ikävään tilanteeseen tiedeyhpuu yleensä näkemys humanististen ja yhteiskunteisön on ollut sopeutuminen.
tatieteiden omaleimaisesta, itseisarvoisesta impakErityisesti humanististen tieteiden edustajat
tista. Näiltä tutkimusaloilta on useimmiten turhaa
ovat olleet huolissaan omien alojensa mahdolliodottaa välittömiä ratkaisuja yhteiskunnallisiin onsesti heikoksi koetusta impaktista. Humanististen
gelmiin, mutta ne tarjoavat keinoja analysoida erilaitieteiden ajatellaan olevan kriisissä, koska yhteissia ongelmia, kulttuurienvälisiä muuttuvia arvomaa-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 5
ilmoja ja identiteettejä sekä pohtivat tapoja tehdä
elämästä entistä merkityksellisempää. Humanistinen perustutkimus voi ennen kaikkea pitää yllä ja
edistää sellaista kriittisen ajattelun ja ymmärryksen etsinnän kulttuuria, jonka puitteissa (vain) ratkaisujen etsiminen on ylipäänsä mahdollista. Humanistisen tutkimuksen ja sivistyksen tärkeimpiä
elementtejä on kriittisten äänten kuuntelemisen
edellytysten vahvistaminen.3 Ilman tällaista perustutkimusta mikään vaikuttavuus – myöskään suoremmin vaikuttavilla ja soveltavammilla tutkimusaloilla – ei ole mahdollista.
Vastaavia tiedepoliittisia keskusteluja tutkimuksen oikeasta kohdentamisesta ja eri alojen
hyödyistä on käyty kautta aikojen. Esimerkiksi
filosofia, joka keskittyi käsitteiden pohtimiseen
ja metafyysisiin teorioihin, ei lämmittänyt enää
kaikkia yliopistoihmisiä 1600-luvullakaan. Jo aiemmin Francis Bacon oli pitänyt filosofiaa sellaisena kreikkalaiskeksintönä, joka kuului ihmiskunnan lapsuusaikaan ja josta oli pikku hiljaa hänen
mielestään edettävä kypsempää ja hyödyllisempää
tietoa kohti. Filosofiaa alettiin siis verrata lapsenomaiseen tietoon, jossa kysellään ja puhutaan paljon, mutta saadaan aikaan vain vähän. Oli ajan tiedepoliittinen klisee sanoa, että luonnon käsitteen
tutkimisen sijasta pitäisi tutkia itse luontoa. Tässä
ajattelussa on paljon yhtymäkohtia nykypäivää ajatellen – humanistien tehtävänä onkin myös perustella sitä, miksi kielestä ja käsitteistä puhuminen
sekä niiden pohtiminen tarjoavat arvokasta tietoa.
Elämän tutkimisen merkitys voi syntyä myös siitä,
että tutkitaan elämän representaatioita ja inhimillistä ymmärrystämme niistä.4
Julkaisutoiminnan vaikuttavuus ja
monografian merkitys
Kun keskustellaan tutkimuksen vaikuttavuudesta ja monitahoisuudesta, keskustellaan väistämättä myös siitä, miten eri alojen julkaisukäytännöt
3
Kuten perusteellinen tuore raportti kiinnostavasti osoittaa, kriittisyyden oheneminen on vakava huolenaihe yhä
laajempaa julkista vaikutusvaltaa saavassa konsultti- ja ajatushautomokulttuurissa, jonka varjopuolet leviävät myös
akateemiseen maailmaan (ks. Huhtala ym. 2016).
4
Nykyisinä teknokraattisina aikoina on virkistävää lukea
akateemikko von Wrightin näkemyksiä humanistisen tutkimuksen ja yleisemmin välitöntä hyötyä tavoittelemattoman
tieteen arvosta – samalla on kiinnostavaa nähdä, että hän
oli jo 1970–80-luvuilla huolissaan monista nykyisen tiedemaailman huolenaiheista. Ks. von Wright (1981) ja (1987).
6 TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
edistävät vaikuttavuutta. On jossain määrin huolestuttavaa todeta tiedeyhteisössä yhä yleisemmin
ajateltavan, että etenkin humanistisissa tieteissä
perinteiset monografiat eivät ole yhtä vaikuttavia
julkaisumuotoja kuin aikakauslehtiartikkelit – varsinkaan usean tekijän yhteisartikkelit.
Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan
toimikunnan rahoituspäätöksiä keväällä 2016 julkisuudessa voimakkaasti kritisoineet Atte Oksanen ja Pekka Räsänen (2016b, 42) kirjoittavat ajan
hengen mukaisesti:
Tieteellisten monografioiden julkaiseminen on kustantajille bisnestä ja arviointikäytännöt kirjavia. Nykyisin monografian asema tärkeimpänä tieteellisenä tuotoksena on
lähes kaikilla tieteenaloilla kyseenalainen.
Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät korostavat mielellään tieteidenvälisiä eroja. Etenkin julkaisupassiiviset tutkijat jaksavat muistuttaa, kuinka toisten tutkijoiden ansiot
ovat vain tiimityön hedelmiä. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteet hyötyisivät julkaisukäytäntöjensä modernisoimisesta.
Ei ole esimerkiksi mitään syytä, miksi kirjallisuustieteessä
tai historiassa ei voitaisi siirtyä yhteisjulkaisemiseen. Kyse
ei ole vain julkaisumääristä vaan myös siitä, että tutkimusryhmissä saadaan aikaan parempaa laatua.
Oksanen ja Räsänen väittävät siis, että ”lähes
kaikilla” aloilla jo vähitellen ymmärretään – tai ainakin pitäisi ymmärtää – että julkaisukäytäntöjen
on siirryttävä perinteisistä monografioista kohti vaikuttavampia journaalijulkaisemisen muotoja.
Tämä on erittäin vakava virhearvio, joka perustuu
joko puutteelliseen ymmärrykseen eri alojen julkaisukäytäntöjen erilaisuudesta tai arroganttiin vihjailuun siitä, että tietyt alat ovat parempia tai ainakin
vaikuttavampia kuin toiset (tai molempiin).5
Ajatus siitä, että pitäisi keskittyä vain yhteen
julkaisumuotoon eli tieteellisiin journaaliartikkeleihin, ei ole humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla tarkoituksenmukainen. Näillä aloilla julkaistaan perustellusti hyvin monentyyppisiä
kirjoituksia eri yleisöille; esimerkiksi laajemmalle yleisölle tarkoitetut kirjat ja muut kirjoitukset
5
Emme puutu Oksasen ja Räsäsen (2016a, 2016b) kiistakirjoittelun herättämään keskusteluun bibliometriikan perustellun käytön rajoista ja edellytyksistä – paitsi toteamalla sen jo mo­nien muiden toteaman ilmeisen seikan, ettei
pelkän Scopus-aineiston valossa voida kattavasti tarkastella humanististen alojen julkaisutoimintaa sen kaikessa
moninaisuudessa. Suomen Akatemian edustajien huolellisen vastauksen Oksasen ja Räsäsen kritiikkiin esittävät
Auranen ja Nuutinen (2016). He muun muassa osoittavat,
että humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tieteellisten julkaisujen määrä on tosiasiassa paljon suurempi kuin
Oksanen ja Räsänen väittävät.
artikkeli
kuuluvat olennaisena osana näiden alojen tutkiTällä on yleistä kulttuurikriittistä ja -filosofisjoiden työhön, sen tuloksellisuuteen, kirjoittajien
ta eikä vain tiedepoliittista merkitystä. Monograperäänkuuluttamaan näkyvyyteen ja yhteiskunnalfia on hidas, syvyyttä – ja toki myös laajuutta – taliseen vuorovaikutukseen. Mikäli tahdotaan korosvoitteleva kirjoittamisen ja julkaisemisen muoto,
taa laajaa lukijakuntaa tutkimuksen menestyksen
jonka säilyttäminen ja kehittäminen nykyisessä temittarina, voidaan hyvin kysyä, ovatko tieteellisishokkuutta, välitöntä reagointia ja pinnallista päivitsä journaaleissa ilmestyvät artikkelit tällöin ainoa
tämistä edellyttävässä kulttuurissamme on haastatai paras mahdollinen foorumi tuloksellisuuden
vaa. Monografiaa on syytetty hitauden lisäksi siitä,
kannalta ja onko vaikuttavuus
että jatkuvasti muuttuvaställaista julkaisumuotoa yksin- Humanistisen tutkimuksen
sa maailmassa monograomaan korostettaessa ymmär- ja sivistyksen tärkeimpiä
fia ei ole toimivin fooruretty turhan kapeasti. Huma- elementtejä on kriittisten
mi tietojen päivittämiseksi
nistis-yhteiskuntatieteellisten
– jos monografian kirjoitäänten kuuntelemisen edelalojen erityispiirre on se, että
taminen on pitkä prosessi,
lytysten vahvistaminen.
julkaisut pystyvät tavoittamaan
myös sen ”virheiden” kormonien alojen edustajia. Tätä on
jaaminen kestää kauemmin.
vaikea mitata, mutta sitä ei tule väheksyä vaikutMutta monografia ei pyrikään kaikkein ajankohtaitavuuden ilmentymänä. Monografioiden vaikutsimman tiedon kokoamiseen vaan kestävämpiin nätavuudesta on tehty viime vuosina paljonkin tutkemyksiin. Hyvää monografiaa voidaan lukea vuosikimusta juuri tästä näkökulmasta: on tarkasteltu
kymmeniä, ja sen sanoma herättää parhaimmillaan
sitä, mitkä eri tahot hyötyvät humanistis-yhteisajatuksia useissa toisiaan seuraavissa sukupolvissa.
kuntatieteellisten monografioiden julkaisemisesTämä ei tarkoita monografian sisällöllistä tai ajatukta sekä miten ne tavoittavat lukijoita myös muiden
sellista konservatiivisuutta – hyvä monografia ei tietieteenalojen sisällä ja tiedemaailman ulkopuolella
tenkään pyri ensisijaisesti vallitsevien näkemysten
esimerkiksi yhteiskunnallisten vaikuttajien parissäilyttämiseen, vanhan tiedon kokoamiseen tai pesa (ks. joitakin viitteitä tästä viimeaikaisesta tutrinteisen tiedon tuottamiseen, vaan se voi olla sikimuksesta, Kivistö & Pihlström 2015c). Lisäksi
sällöltään hyvinkin radikaali ja viedä tieteenalaa
suurten kansainvälisten kustantajien tuotot synratkaisevasti eteenpäin. Tämä uudistumispyrkimys
tyvät journaaleista ja vaikkapa Raamattujen myynei suinkaan ole vain journaaliartikkelien tai uusien
nistä, eivät monografioista, jotka ovat kuitenkin
viestintäkanavien aluetta. Monografia ei myöskään
tieteellisille kustantajille edelleenkin profiloinnin
ole sidottu aikakauslehtiartikkelien nykyisin melko
väline ja uskottavuuden mittari.
kaavamaisiin esitysmuotoihin, vaan sallii vapaamOlemme toisaalla esittäneet perusteellisemman, aiheesta itsestään määrittyvän rakenteen ja
man puolustuksen monografialle tieteellisenä julesitystavan.
kaisumuotona (Kivistö & Pihlström 2015b, 2015c),
Yhteistyö on aina kuulunut myös humanistijoten toistamme nyt vain tässä yhteydessä relevanseen tutkimukseen. Sen hyödyt uusien ajatusten
tit perusnäkökohdat. Tiedeyhteisössä tulisi ymkehittelyssä, monimutkaisten ilmiöiden analyymärtää erilaisten julkaisumuotojen tarpeellisuus
sissä, työn jakamisessa sekä tutkimustulosten laasekä se, että monografia muodostaa aivan erityisen
ja-alaisemman vaikuttavuuden edistämisessä ovat
perspektiivin maailmaan. Se ei ole korvattavissa
ilmeiset. Esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksesmillään muulla julkaisumuodolla, sillä monografia
sa yksi keskeinen ja paljon luettu julkaisumuoto
merkitsee aivan omanlaistaan syvää lähestymison edelleen johonkin teemaan keskittyvä artikketapaa johonkin rajattuun tutkimuskysymykseen.
likokoelma, jonka parissa voidaan harjoittaa myös
Monografian kirjoittaja on yleensä tutkinut tar(monitieteistä) yhteiskirjoittamista ja perehdytkastelemiaan monimutkaisia kysymyksiä vuosia
tää nuorempia tutkijoita tieteelliseen kirjoittamija tarjoaa lukijalleen niistä huolellisesti hahmoteseen. Yksin kirjoittaminen on kuitenkin edelleen
tun, perusteellisen kokonaisesityksen, joka etenee
aivan keskeinen tapa harjoittaa tieteellistä tutkinarratiivisesti luvusta toiseen.
musta ihmistieteellisillä aloilla. Kirjoittaessaan
artikkeli
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 7
ja julkaistessaan monografian tutkija ei vain saata julkisuuteen tutkimuksensa tuloksia, jotka olisivat irrallisia itse kirjoittamisesta ja periaatteessa
siksi esitettävissä jossakin muussakin muodossa.
Humanistinen tutkimusprosessi on pikemminkin
sama kuin monografian kirjoittamisen prosessi, ainakin suurelta osalta. Humanistinen tutkimus on
sitä, että tutkija, joku konkreettinen, maailmassa
elävä ja toimiva ihminen, kirjoittaa – relevantteihin lähteisiin ja huolelliseen metodologiseen harkintaan perustuen – siitä, miltä maailma hänestä
tietyltä osaltaan, tietystä näkökulmasta, tiettyihin
kysymyksenasetteluihin rajautuen, vaikuttaa. Jonkun toisen samasta aiheesta kirjoittama monografia olisi aivan erilainen. Monografiassa kuuluu siis
tutkimusta harjoittavan ihmisyksilön ääni, jota ei
voida korvata kenenkään muun äänellä.
Monografian tieteellisen merkityksen puolustajan on näin puolustettava, on yhä uskallettava
puolustaa, yksinäisen, omassa tutkijanhuoneessaan tai kirjaston pöydän ääressä istuvan skolaarin
klassista ihannetta, vaikka tämä ihanne saattaa vaikuttaa vanhentuneelta nykyisessä akateemisessa
kulttuurissa. Tiedejulkaisemisen muutoksiin kehotetaan usein pohtimatta sitä, mitä muutokset tuovat tullessaan ja mitkä ovat niiden hyödyt tai haitat
esimerkiksi tieteen korkeimman päämäärän eli totuuden tavoittelun kannalta. Mikään ei takaa, että
yhteisjulkaiseminen tekisi tutkimuksesta automaattisesti laadullisesti parempaa, omaperäisempää tai vaikuttavampaa ainakaan humanistisilla
aloilla. On toki selvää, että monografian kirjoittajakaan ei kuitenkaan toimi umpiossa vaan työhön
vaikuttavat monet ympäröivät tahot ja keskustelut. Silti monilla humanistisen tutkimuksen aloilla ei edelleenkään ole mahdollista olla kansainvälisesti vakavasti otettava itsenäinen tutkija, ellei
ole julkaissut omaa tieteellistä monografiaa. Näin
juuri täytyy jatkossakin olla, ei siksi, että tutkimusja julkaisukäytännöt olisivat vanhentuneita
ja kaipaisivat toisten tieteenalojen edustajien
mestaroimia muutoksia tai päivittämistä, vaan
päinvastoin siksi, että näiden tutkimusalojen
sisäinen luonne edellyttää monografiamuodon ja
myös yksin kirjoittamisen säilymistä.
Näiden näkökohtien valossa Oksasen ja Räsäsen – ja monien muiden monografiajulkaisemisen
kriitikoiden – heitot monografian heikosta vaikut-
8 TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
tavuudesta osoittautuvat lähinnä ideologisiksi yrityksiksi pönkittää tiettyjen tieteenalojen ja niille
ominaisten julkaisukäytäntöjen asemaa toisten
kustannuksella sekä siten tieteiden väliseksi hegemoniakamppailuksi, jollainen on parasta jättää
omaan arvoonsa yritettäessä vakavasti pohtia akateemisen elämänmuodon luonnetta.
Diversiteetti, rekognitio ja akateeminen
vapaus yliopistoissa ja IAS-laitoksissa
Vaikuttavuus – edellä tarkastellussa laajassa ja syvällisessä mielessä – edellyttää aitoa moninaisuutta, diversiteettiä, niin tutkimuksen käytännöissä
kuin tutkimuksen institutionaalisissa rakenteissakin. Se edellyttää, ettei kaikkea vain pakonomaisesti profiloida yhdeksi ja samaksi. Se edellyttää,
että ollaan valmiita kuulemaan ja kuuntelemaan
erilaisia ääniä sekä tunnistamaan ja tunnustamaan
niiden arvoja ja merkityksiä.6 Tämä liittyy myös
tutkimuksen globalisaatioon ja samalla mielenkiintoisesti perustelee humanistisen tutkimuksen
tärkeää asemaa, sillä juuri kaikenlaisten kulttuuristen diversiteettien ja erilaisten inhimillisten kokemusten ymmärtämiseen tarvitaan ajankohtaista humanistista tutkimusta – monikulttuurisessa
maailmassamme kulttuurien, niiden ilmaisujen ja
näkökulmien vertailu on ehkäpä ajankohtaisempaa
kuin koskaan aiemmin. Vastaavasti yliopisto- tai
tiedepolitiikka, joka ei osoita omassa toiminnassaan ja hallinnossaan ymmärrystä moninaisuutta
kohtaan, ei voi kovin uskottavasti toteuttaa globaalia tai kulttuurisesti avarakatseista strategiaa
myöskään muussa toiminnassaan.
Diversiteetti ja rekognitio ovat kumpikin keskeisiä aspekteja yksinkertaisesta mutta perusta6
Tunnustaminen tai hyväksyvä tunnustaminen eli rekognitio on keskeinen käsite mm. yhteiskuntafilosofian alalla,
ja tällä hetkellä (vuosina 2014–19) Helsingin yliopiston
teologisessa tiedekunnassa toimii professori Risto Saarisen johdolla tätä käsitettä uskonnollisten ajattelutapojen
välisiin suhteisiin soveltava Suomen Akatemian huippuyksikkö ”Reason and Religious Recognition”. Usein Hegeliin
palautetun käsitteen merkittäviin nykykehittäjiin lukeutuu
Axel Honneth (ks. esim. Honneth 2005). Tässä ei voida
puuttua yksityiskohtiin, mutta on ilmeistä, että rekognition käsitteen avulla voidaan kiinnostavasti tarkastella
myös akateemisissa yhteisöissä esiintyviä vaikkapa tutkimussuuntausten tai koulukuntien keskinäisiin suhteisiin
liittyviä hyväksymisen ja tunnustamisen (tai tunnustamatta jättämisen) tilanteita ja ongelmia. Rekognition voidaan
intuitiivisesti ajatella kuuluvan pelkän suvaitsemisen eli
toleranssin ja täyden hyväksymisen välimaastoon: se on
toleranssia vahvempi mutta täydellistä yksimielisyyttä heikompi toiseuden hyväksynnän muoto.
artikkeli
van tärkeästä käsitteestä – akateemisesta vapaudeskaan kaikenlaiset mielipiteet ovat vapaasti ilmaista. Tarkastelumme kiertyy siis lopulta akateemisen
tavissa, sillä akateemista vapautta säätelevät aina
vapauden puolustukseksi. Sen tulee olla kaiken
tieteen laatukriteerit eikä sitä siksi voi kuka tatutkimuksen vaikuttavuuden arvioinnin perustahansa omaksua. Tässä mielessä liian pitkälle vieva lähtökohta. Näin ollen tiedeyhteisö on silloin
ty demokratia voi myös olla akateemisena arvopahassa pulassa, kun herää pieninkin epäilys siitä,
na ongelmallinen, sillä vertaisarviointiin nojaavan
ettei akateeminen vapaus olekaan ollut toimintaa
koulutuksellisen ja tieteellisen pätevyyden pitää
ohjaava perusarvo. Jos tutkijayhteisö – esimerkikkuitenkin olla tieteellisen toiminnan ja arvioinsi, pahimmassa tapauksessa, yliopiston professonin perusta.7
rikunta – menettää luottamuksensa siihen, että
Tietty vastakarvaisuuden kulttuuri on myös hytieteellistä vaikuttavuutta pyritään yliopistoa keväksyttävä osana diversiteettiä ja akateemista vahitettäessä aidosti edistämään akateemisen vapaupautta. Yliopistoyhteisössä pitää olla mahdollisuus
den kautta ja siihen perustuen, ollaan vaarassa kaesittää hyvin perusteltua kritiikkiä, joka palvelee
dottaa koko akateemisen elämänmuodon pohja.
tieteen ja ajattelun kehittymistä. Ilman vastaväitDiversiteetti tulee huomioiduksi vain, jos esimerteitä ja kriittisyyttä ihmisillä on taipumus pitäytyä
kiksi yliopiston johto kuuntelee yliopistossa työsajattelutavoissaan ja mukautua sosiaalisiin paineikentelevien eritaustaista ääntä.
siin, mutta kritiikin myötä ajattelun on ainakin peAkateemisesta vapaudesta, rekognitiosta ja diriaatteessa mahdollista muuttua, ja kritiikki myös
versiteetistä keskusteltiin myös edellä mainitusmahdollistaa erilaisten perspektiivien omaksumisa UBIAS-kokouksessa. Erityisen maailmaan. Tähän uusien
sesti IAS-laitosten keskeisenä
perspektiivien kriittisen avaamiTiedeyhteisö on silloin
tehtävänä on ennakoimattosen välttämättömyyteen liittyy
pahassa pulassa, kun
miin tutkimuksellisiin avaukmyös tieteidenvälisen opetukherää
pieninkin
epäilys
siin kannustavien tutkimussen ja tutkimuksen arvo, silympäristöjen kehittäminen siitä, ettei akateeminen
lä tieteidenvälisyys perehdytsiten, että erilaisia ääniä, erilai- vapaus olekaan ollut toitää monenlaisten näkökulmien
sia toiseuksia, aidosti kuunnel- mintaa ohjaava perusymmärtämiseen ja avartaa näin
laan ja kuullusta itsekriittisesti arvo.
tiedemaailmaa. Yliopistojen tuopitaan. Tämä edellyttää myös
lisikin jatkuvasti kannustaa opetsitä, että toiminnan on oltatajia, tutkijoita ja opiskelijoita
va vahvasti ja avoimesti kansainvälistä, sillä tuthaastamaan olemassa olevia arvoja ja uskomuksia.
kimukselle hedelmällinen moninaisuus voidaan
Tämänkin vuoksi yliopistojen ja tiedeyhteisön
saavuttaa vain kansainvälistymisen myötä – toki
pitäisi pystyä arvostamaan julkaisumuotojen, tutkulttuurien moninaisuuteen huomiota kiinnittäkimuskysymysten ja näkemysten moninaisuutta
en, niin etteivät angloamerikkalaiset tutkimuskäyakateemisen vapauden hengessä. Kuten Jonathan
tännöt ja julkaisufoorumit kasva liian dominoivikR. Cole (2015) on kirjoittanut, akateemisen kessi ja siten tee tutkimuksesta liian homogeenista.
kustelun tarkoituksena ei ole vain välittää tietoa
Akateeminen vapaus merkitsee paitsi vapautta tutvaan herättää ajatuksia ja jopa näin provosoida ja
kia itse kiinnostavina pitämiään teemoja ja päättää
opettaa yhteisön jäseniä ajattelemaan itsenäisemtutkimuksensa sisällöstä myös velvollisuutta kunmin ja paremmin. Tämä tarkoittaa myös vapautnioittaa toisten tutkijoiden vastaavaa vapautta ja
ta olla perustellusti eri mieltä ja tulla sellaisenaan
kuunnella heidän ääntään. Missään tapauksessa se
kuulluksi. On kai tarpeetonta todeta, että omille
ei merkitse vapautta olla tuottamatta tutkimusnäkemyksille vastakkaiset ajatukset ovat tarpeeltuloksia tiedeyhteisön tarkasteltaviksi tai vapautlisia haastaessaan vakiintuneita ajattelumalleja ja
ta tutkijan vastuusta ymmärtää ympäröivää maatestatessaan perustelujamme; ne tarjoavat mahilmaa yhä syvemmin ja moninaisemmin.
dollisuuden oppimiselle ja kehittymiselle, minkä
Akateeminen vapaus ei myöskään ole ident7
Akateemisen vapauden määrittelystä, ks. myös Niiniluoto
tinen yleisen sananvapauden kanssa, jonka mu(2011).
artikkeli
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 9
vuoksi erilaisten näkemysten ja metodien kohtaaminen tiedemaailmassa on ensiarvoisen tärkeää
tieteen laadun kohentamiseksi. Diversiteetti itsessään – siis erilaisten tutkimuskulttuurien olemassaolo ja kunnioittaminen – on tarpeen uusien
tutkimuskysymysten esiin nousemiseksi, ja vastaavasti liiallinen painopisteiden korostaminen ja
profiloituminen kaventavat mahdollisuuksia myös
tulevaisuuden ennakoimattomilta tutkimuskysymyksiltä, jotka saattaisivat esimerkiksi nojata sellaiseen pienten ja harvinaisten kielten kompetenssiin, joka on tiedepoliittisten keskittämispäätösten
myötä menetetty. Vaikka profilointi on nykyisessä
yliopistomaailmassa resurssien tehokkaan jakamisen kannalta jossain määrin välttämätöntä, profilointipäätöksiä tehtäessä tulisi aina pitää tarkasti
mielessä, mitä saatetaan menettää, jos diversiteetin ja akateemisen vapauden annetaan jäädä yhdenmukaisuusvaateiden jalkoihin.
Akateemisen vapauden vaaliminen
Yhdenmukaisuuden paineet ovat yksi keskeinen
ajankohtainen uhkatekijä tieteen ja ajattelun kehittymiselle, ja tähän yhdenmukaisuuden kulttuuriin tuntuvat pakottavan tämänhetkistä akateemista toimintaa niin rakenteelliset uudistukset,
julkaisukäytäntöjen muutokset kuin kaikkinainen
ajattelun kapeutuminenkin tieteen yhteiskunnallista ”markkinointia” helpottavien profiloitumisten myötä. Akateemisen vapauden tulisi siis myös
edelleen kattaa yliopistojen autonomia ja auktoriteettiasema opetuksessa, tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa. Sen lisäksi yliopistoissa pitää olla
tilaa radikaalillekin ”ruhtinasta vastaan” osoitetulle kritiikille, ja ”ruhtinaan” pitäisi sitä kuunnella,
sillä koulutetuilla äänillä ja tieteeseen perustuvilla näkemyksillä pitäisi yhä olla yhteiskunnassamme auktoriteettia – vaikka, surullista kyllä, niiden
erityisasema nykyisen yhteiskunnallisen keskustelun sekamelskassa näyttää hämärtyneen. Erilaisten
intressiryhmien politiikan seuraaminen ja toteuttaminen tutkimuksessa ei vie tiedettä eteenpäin vaan
johtaa kompromissihakuiseen konformismiin. Kaiken kaikkiaan tutkimusaiheiden tulee olla tieteellisen tutkimuksen omiin eikä ulkopuolisten tahojen
asettamiin intresseihin perustuvaa, sillä akateemisen vapauden vaaliminen palvelee pitkällä aikavälil-
10 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
lä yhteiskuntaa paremmin kuin ulkoapäin sanellut
aiheet. (Ks. Moody-Adams 2015.)
Akateemisen vapauden rappeutumisen vaara
voi konkreettisesti ilmentyä monin tavoin. Se voi
nousta esiin esimerkiksi yliopistoleikkausten aiheuttamissa yt-prosesseissa mahdollisesti tehtävien mielivaltaisilta vaikuttavien irtisanomisten ja
rakenteellisten uudistusten tai arkisemmin julkaisukäytäntöihin liittyvien painotusten ja valintojen
muodossa. Tällaisia vaaroja vastaan reagoiminen
on koko tiedeyhteisön velvollisuus tieteen hyväksi – ja tieteen vaikuttavuuden puolesta.
KIRJALLISUUS
Auranen, Otto ja Nuutinen, Anu (2016). ”Bibliometriikka on hyvä
renki mutta huono isäntä”. Tieteessä tapahtuu 3/2016, 49–53.
Cole, Jonathan R. (2015). ”Academic Freedom under Fire”.
Teok­sessa Akeel Bilgrami & Jonathan R. Cole (toim.),
Who’s Afraid of Academic Freedom? Columbia University
Press, 40–56.
Flexner, Abraham (1939). ”The Usefulness of Useless Knowledge”. Harper’s Magazine 139, 544–552. Saatavilla esim.:
https://library.ias.edu/files/UsefulnessHarpers.pdf.
Honneth, Axel (2005). Kampf um Anerkennung. 2. p. Suhrkamp.
(1. p. 1992.)
Huhtala, Hannele, Syrjämäki, Sami ja Tuusvuori, Jarkko S.
(2016). Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin: Tapaus
Filosofian Akatemia – Raportti uusimmasta valmennuskonsultoinnista ja julkisen järjenkäytön ohentuvasta kriittisyydestä.
Saatavilla: http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/syn_publication/files/ajatushautomoraportti-netn-2016.pdf.
Kivistö, Sari ja Pihlström, Sami (2015a). ”Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista”. Tieteessä tapahtuu 3/2015.
Kivistö, Sari ja Pihlström, Sami (2015b). ”Monografian merkityksestä”. niin & näin 2/2015.
Kivistö, Sari ja Pihlström, Sami (2015c). The Monograph – An
Old-Fashioned Publication Forum or an Ultimate Scholarly
Achievement? Saatavilla: http://www.helsinki.fi/collegium/
events/monografia/monografia.pdf
Moody-Adams, Michele (2015). ”What’s So Special about Academic Freedom?” Teoksessa Akeel Bilgrami & Jonathan R.
Cole (toim.), Who’s Afraid of Academic Freedom? Columbia
University Press, 97–122.
Niiniluoto, Ilkka (2011). ”Akateeminen vapaus”. Teoksessa Niiniluoto, Dynaaminen sivistysyliopisto. Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987–2010. Gaudeamus, 223–232.
Oksanen, Atte ja Räsänen, Pekka (2016a). ”Suomen Akatemian
rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuurija yhteiskuntatieteissä”. Tieteessä tapahtuu 3/2016, 16–23.
Oksanen, Atte ja Räsänen, Pekka (2016b). ”Läpinäkyvyyttä kilpailuun tutkimusrahoituksesta”. Tieteessä tapahtuu 4/2016, 41–42.
von Wright, Georg Henrik (1981). Humanismi elämänasenteena.
Suom. Kai Kaila. Otava.
von Wright, Georg Henrik (1987). Tiede ja ihmisjärki. Suom.
Anto Leikola. Otava.
Sari Kivistö on yleisen kirjallisuustieteen professori Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikössä. Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori Helsingin
yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. Kirjoittajat ovat aiemmin toimineet Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johdossa vuosina 2009–16.
A RT I K K E L I
PALJONKO
ON PALJON?
BIBLIOMETRISEN TUTKIMUKSEN NÄKÖKULMIA
YHTEISKUNTA- JA HUMANISTISTEN TIETEIDEN
JULKAISUKÄYTÄNTÖIHIN
Maailmassa julkaistaan jo noin kaksi ja puoli miljoona
tieteellistä artikkelia vuosittain. Julkaisutulvasta
puhuminen synnyttää kuvan alituiseen julkaisevista
tutkijoista. Julkaisumäärät eivät ole kuitenkaan
lisääntyneet suhteessa tutkijoiden lukumäärään.
Pikemminkin on kyse tutkimusjärjestelmien
laajenemisesta kuin yksittäisten tutkijoiden
julkaisutuottavuuden kasvusta. Lisäksi artikkelien
tekijämäärät ovat kasvussa eli tutkijat kirjoittavat
yhä useammin julkaisuja kollegoidensa kanssa.
Julkaisutuottavuuden arvioinnissa olennaiset erot
tieteenalojen välillä liittyvät yhteiskirjoittamisen,
kirjajulkaisemisen, sekä kotimaiselle ja kansainväliselle
yleisölle kirjoittamisen tyypillisyyteen. Erot tieteenalojen
välillä ovat huomattavia.
REETTA MUHONEN JA JANNE PÖLÖNEN
K
uinka paljon tuottava tutkija julkaisee
vuoden aikana? Onko kaksi tai kolme tieteellistä julkaisua vuodessa paljon vai vähän? Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hankkeessa (OKM
2016) tuotetun tuoreimman julkaisuanalyysin perusteella suomalaisten yliopistojen opetus- ja
tutkimushenkilöstön edustajat ovat vuosittain
keskimäärin mukana kolmessa tieteellisessä vertaisarvioidussa julkaisussa, ja mikäli julkaisuja kirjoitetaan yksin, niitä kertyy tutkijalle keskimäärin
yksi per vuosi. Joka kolmannella henkilöstön edustajalla ei ollut lainkaan vertaisarvioituja julkaisuja.
Artikkelimme tarkoituksena on lisätä ymmärrystä tutkijoiden julkaisutuottavuudesta ja tieteenalojen välisistä julkaisukäytäntöjen
eroista. Tarkastelemme suomalaisen opetus- ja
tutkimushenkilöstön tieteellistä julkaisemista
päätieteenaloittain, mutta erityisesti yhteiskunta- ja humanististen tieteiden näkökulmasta. Aihe
artikkeliimme on virinnyt Atte Oksasen ja Pekka
Räsäsen Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/2016) julkaistun, Suomen Akatemian tutkimusrahoituksen
jakoperusteita ruotivan artikkelin ja sen ympärillä käytyjen keskustelujen pohjalta (Oksanen ja Räsänen 2016, ks. esim. Auranen ja Nuutinen 2016,
Lähteenmäki 2016). Tieteenalojen erilaisten julkaisukäytäntöjen ohella Oksasen ja Räsäsen artikkeli on herättänyt keskustelua kansainvälisten julkaisutietokantojen kattavuudesta. Yhteiskunta- ja
humanististen tieteiden näkökulmasta olennainen
kysymys on, mitä alalle ominaista ja arvokasta julkaisemista rajautuu yleisimpiä kansainvälisiä Web
of Science - ja Scopus-julkaisutietokantoja käytettäessä analyysin ulkopuolelle.
Julkaisutuottavuutta käsittelevät osat artikkelissamme perustuvat vielä julkaisemattomaan opetus- ja kulttuuriministeriön toteuttaman ”Tutkijan
julkaisuaktiivisuus” -hankkeen aineistoon ja tuloksiin, jotka olemme saaneet käyttöömme tätä artikkelia varten. Lisäksi hyödynnämme opetus- ja
kulttuuriministeriön keräämää OKM-julkaisuaineistoa, jonka tiedot ovat saatavissa myös Vipunen- ja Juuli-portaaleista, sekä Julkaisufoorumin
julkaisukanavatietokantaa.
opisto, Oulun yliopisto, Svenska Handelshögskolan, Tampereen yliopisto, Turun yliopisto) vuosina
2011–12 työskennelleet 14 411 opetus- ja tutkimushenkilöstön edustajaa (uraportaat I–IV) ja heidän
vertaisarvioidut julkaisunsa, joiden julkaisuvuosi
on 2012–14 (OKM-julkaisuaineisto, julkaisutyypit
A1–4 ja C1). Analyysin ulkopuolelle jäivät yliopistojen muu henkilökunta sekä esimerkiksi tuntiopettajat, joiden tehtäviin tieteellinen julkaiseminen ei
lähtökohtaisesti kuulu.1
Tutkijoiden tieteellinen julkaiseminen
Tutkijan julkaisuaktiivisuus-hankkeen aineisto
käsittää viidessä case-yliopistossa (Helsingin yli-
1
12 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Kirjoittajamäärät
Viiden case-yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstö tuotti vuosina 2012–14 kaikkiaan 32 024 yksittäistä vertaisarvioitua artikkelia ja kirjaa. Näiden
tuottamiseen osallistui kaikkiaan 290 651 suomalaista ja ulkomaista tekijää, eli keskimäärin 9,1 tekijää per julkaisu (taulukko 1). Tekijämäärät vaihtelevat kuitenkin voimakkaasti päätieteenalojen
välillä. Vähiten tekijöitä, 2–3, on humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden julkaisuissa. Muilla
päätieteenaloilla yhteisjulkaiseminen on huomattavasti yleisempää. Bio- ja ympäristötieteissä, tekniikassa sekä maatalous- ja metsätieteissä tekijöitä
on 5–6 per julkaisu, lääke- ja terveystieteissä puolestaan yli 10 tekijää julkaisua kohti. Luonnontieteen julkaisuissa on päätieteenaloista keskimäärin eniten tekijöitä, 20 per julkaisu. (Vrt. Muhonen
ym. 2012, 38–42.)
Erot ovat päätieteenalojenkin sisällä suuria:
esimerkiksi luonnontieteistä fysiikan julkaisuissa
tekijöitä on keskimäärin lähes 50, matematiikan ja
tilastotieteen julkaisuissa alle 4. Erot julkaisujen
tekijämäärissä ovat yhteiskunta- ja humanististen
tieteiden sisällä suhteellisen pieniä, lukuun ottamatta psykologian alan julkaisuja, joissa on keskimäärin 7 tekijää. Muiden yhteiskunta- ja humanististen tieteiden alojen julkaisuissa on keskimäärin
2–3 tekijää. Tässä suhteessa psykologia muistuttaa
julkaisukäytännöiltään enemmän lääke- ja terveystieteitä kuin muita ihmistieteitä.
Koska tutkijoiden kahden vuoden tuotosta arvioidaan kolmen vuoden julkaisujen perusteella, julkaisumäärät per
tutkija on suhteutettu vuositasoon kertomalla tulos arvolla
2/3.
artikkeli
Yhteiskunta- ja humanistiset
tieteet (OKM-tieteenalaluokitus)
Julkaisuja
2012–14
Suomalaisia ja ulkomaisia tekijöitä
Suomalaisia ja ulkomaisia tekijöitä/
julkaisu
Taloustieteet
1320
3326
2,5
Oikeustiede
702
1425
2
Sosiologia
524
1560
3
Sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikka
293
729
2,5
Psykologia
710
4669
6,6
Kasvatustieteet
1724
5506
3,2
Valtio-oppi, hallintotiede
595
1256
2,1
Media- ja viestintätieteet
389
819
2,1
Yhteiskuntamaantiede,
talousmaantiede
185
385
2,1
Muut yhteiskuntatieteet
694
1822
2,6
Filosofia
616
1369
2,2
1285
3213
2,5
206
377
1,8
26
48
1,8
8
16
2
Teologia
471
1201
2,5
Historia ja arkeologia
719
1370
1,9
426
958
2,2
32024
290651
9,1
Kielitieteet
Kirjallisuuden tutkimus
Teatteri, tanssi, musiikki, muut
esittävät taiteet
Kuvataide ja muotoilu
Muut humanistiset tieteet
Kaikki päätieteenalat yhteensä
Taulukko 1. Kirjoittajamäärät yhteiskunta- ja humanististieteellisillä aloilla. Lähde:
Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016, Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke.
Julkaisujen laskentatapa vaikuttaa
tieteenalojen tuottavuusjärjestykseen
Tuottavuuskeskusteluissa yksi tyypillisimmistä
jännitteistä liittyy kysymykseen siitä, suosiiko julkaisujen laskeminen yhteisjulkaisemista ja aloja,
joille se on tyypillistä. Seuraavassa tarkastelemme
väitteen paikkansapitävyyttä vertailemalla tutkijakohtaisia osittamattomia ja ositettuja julkaisumääriä.
Vertaisarvioituja julkaisuja tuottaneita tutkijoita oli aineistossa 9 463. Jos lasketaan kokonaan
tutkijan omiksi tuotoksiksi myös yhteisjulkaisut,
julkaisseet tutkijat tuottivat vuosina 2012–14 yhteensä 66 504 osittamatonta julkaisua (kaksi kertaa todellista julkaisumäärää 32 024 enemmän),
eli vuositasolla keskimäärin 4,7 vertaisarvioitua
julkaisua. Jos taas tutkijan tuotokseksi lasketaan
murto-osat, jotka saadaan jakamalla julkaisut kaik-
artikkeli
kien tekijöiden lukumäärällä, viiden case-yliopiston julkaisseiden tutkijoiden julkaisumääräksi
saadaan 17 025, mikä tarkoittaa vuositasolla keskimäärin 1,2 julkaisua tutkijaa kohti.
Tarkastelussa mukana olevissa viidessä caseyliopistossa työskennelleistä tutkijoista ja opettajista 34 % ei osallistunut tekijöinä vertaisarvioitujen julkaisujen tuottamiseen vuosina 2012–14.
Mikäli keskimääräistä julkaisutuottavuutta laskettaessa otetaan huomioon myös julkaisemattomat tutkijat ja opettajat (14 411), osittamattomia
julkaisuja tuotettiin vuositasolla keskimäärin 3,1
ja ositettuja 0,8.
Jos tarkastellaan julkaisseiden tutkijoiden
tuottavuutta päätieteenaloittain, osittamattomien julkaisujen määrä vaihtelee vuositasolla 2,8–6,5
julkaisun välillä per tutkija, ja ositettujen julkaisujen määrä välillä 0,8–1,7. Kun julkaisuja ei osite-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 13
Kuvio 1. Julkaisutuottavuus – vuosien 2012–14 osittamattomat ja ositetut julkaisut per tutkija (2011–12)
päätieteenaloittain. Lähde: Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016, Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke.
ta, tuottavimpia ovat lääke- ja terveystieteenalan
tutkijat ja luonnontieteilijät sekä vähiten tuottavia
humanististen tieteenalojen tutkijat. Kun julkaisujen kirjoittajamäärä otetaan huomioon osittamalla julkaisumäärät tekijöiden lukumäärällä, tilanne
kääntyy päinvastaiseksi yhteiskunta- ja humanististen tieteenalojen tutkijoiden noustessa tuottavimmiksi (kuvio 1, vrt. Puuska ja Miettinen 2008,
60–63).
Laskentatavan valinta vaikuttaa eri tieteenaloja edustavien tutkijoiden tuottavuuteen myös
päätieteenalojen sisällä. Ihmistieteistä esimerkiksi psykologian alan tutkija osallistuu tekijänä vuoden aikana keskimäärin kuuteen, valtio-opin/hallintotieteen tutkija puolestaan neljään julkaisuun
(taulukko 2). Mikäli panosten suhdetta tutkijan
julkaisumäärään tarkennetaan osittamalla julkaisut kirjoittajamäärällä, alat vaihtavatkin tuottavuusjärjestyksessä paikkaa. Psykologeille kertyy
näin laskettuna enää 1,2 julkaisua per tutkija, valtio-opin ja hallintotieteen tutkijoille 2,2.
Pieni joukko julkaisee suurimman osan
julkaisuista
Edellä olemme kuvanneet tutkijoiden keskimääräisiä julkaisumääriä. Julkaisutuottavuuden ilmiön
ymmärtämisen kannalta olennainen piirre on jul-
14 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
kaisujakaumien vinous. Kun todellisuudessa pieni
joukko tutkijoista julkaisee suurimman osan julkaisuista, keskiarvojen tarkastelu tuottaa vain rajallisen näkökulman ilmiön ymmärtämiseen. Sen
lisäksi että suurin osa julkaisuista kasautuu pienelle joukolle, enemmistö tutkijoista julkaisee vain
hyvin vähän tai ei lainkaan. Julkaisujen kasautumista voidaan selittää Mertonin Matteus-efektillä
eli hyötyjen kumuloitumisen periaatteella. Julkaisuanalyyseissä ilmiö on nimetty Lotkan laiksi. (Ks.
lisää Puuska ja Miettinen 2008, 77–78.)
Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hankkeessa julkaisutuottavuuden keskittymistä koskevat tarkastelut rajattiin tutkijanuraportaille II, III ja IV sijoittuneisiin 5 254 tutkijaan, jotka tekivät vuosina
2011–12 vähintään yhden henkilötyövuoden jossain
viidestä case-yliopistosta. Jotta pelkän julkaisumäärän lisäksi voitiin huomioida julkaisujen vaatima työmäärä ja laatu, tutkijoiden vuosina 2012–
14 tuottamat julkaisut pisteytettiin julkaisutyypin
ja Julkaisufoorumi-luokan perusteella.2
Julkaisutuottavuus keskittyy suhteellisen pienelle tutkijajoukolle kaikilla tieteenaloilla luon2
Julkaisutyypit A1-4 Jufo-tasolla 0: 1 p.; Jufo-tasolla 1: 1,5 p.;
A1-4 Jufo-tasolla 2: 3 p.; A1-4 Jufo-tasolla 3: 3 p. Julkaisutyyppi C1 Jufo-tasolla 0: 4 p.; Jufo-tasolla 1: 6 p.; A1-4 Jufotasolla 2: 12 p.; A1-4 Jufo-tasolla 3: 12 p.
artikkeli
Tieteenala
Julkaisseita tutkijoita 2011–12
Osittamattomia julkaisuja
2012–14
Ositettuja julkaisuja 2012–14
Osittamattomia
julkaisuja/
tutkija
Ositettuja julkaisuja/tutkija
Taloustieteet
362
1868
881
3,4
1,6
Oikeustiede
164
749
486
3,0
2,0
Sosiologia
172
785
363
3,0
1,4
Sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikka
103
418
211
2,7
1,4
Psykologia
184
1578
340
5,7
1,2
Kasvatustieteet
522
2879
1125
3,7
1,4
Valtio-oppi, hallintotiede
134
696
444
3,5
2,2
Media- ja viestintätieteet
95
472
284
3,3
2,0
Yhteiskuntamaantiede, talousmaantiede
57
243
137
2,8
1,6
Muut yhteiskuntatieteet
228
954
467
2,8
1,4
Filosofia
134
664
423
3,3
2,1
Kielitieteet
393
1590
906
2,7
1,5
61
239
166
2,6
1,8
Teatteri, tanssi, musiikki, muut esittävät taiteet
7
27
19
2,6
1,8
Kuvataide ja muotoilu
4
11
7
1,8
1,1
112
495
277
2,9
1,6
Historia ja arkeologia
208
827
579
2,7
1,9
Muut humanistiset tieteet
130
571
335
2,9
1,7
9463
66504
17025
4,7
1,2
Kirjallisuuden tutkimus
Teologia
Kaikki päätieteenalat yhteensä
Taulukko 2. Julkaisutuottavuus – ositetut ja osittamattomat julkaisut per tutkija yhteiskunta- ja humanististieteellisillä aloilla. Lähde: Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016, Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke.
nontieteistä humanistisiin tieteisiin. Vähintään
yhden vertaisarvioidun julkaisun tuottamiseen
vuosina 2012–14 osallistuneita tutkijoita rajatussa
aineistossa oli kaikkiaan 4 368. Hankkeessa tuottavimmiksi tutkijoiksi määritettiin ne eniten julkaisupisteitä tuottaneet tutkijat, joiden yhteenlaskettu kumulatiivinen julkaisupistemäärä on puolet
kaikista tieteenalan tutkijoiden tuottamista julkaisupisteistä. Tuottavimpien ryhmään selvityksessä
valitun määritelmän mukaisesti kuului 804 tutkijaa, eli 18 % julkaisseista tutkijoista.
Luonnontieteissä ja lääke- ja terveystieteissä
tuottavimpien osuus oli 17 %, joten puolet kaikista julkaisupisteistä keskittyi vain hieman pienemmälle osalle julkaisseista kuin yhteiskuntatieteissä
artikkeli
tai humanistisissa tieteissä, joissa tuottavimpien
osuus oli 19–20 %. Julkaisutuottavuuden vinoa jakaumaa havainnollistaa kuvio 2, jossa on esitetty
1 752 ihmistieteiden julkaissutta tutkijaa julkaisupistemäärän mukaisessa järjestyksessä (eniten
tuottaneesta vähiten tuottaneeseen).
Tiivistäen voidaan todeta, että yksilötason
tuottavuus keskittyy voimakkaasti: kaikilla päätieteenloilla vajaa viidennes tutkijoista julkaisee puolet kaikista tieteellisistä julkaisuista. Julkaisutuottavuuden kasautumisen ohella havainnollistimme
edellä tieteenalojen välisten julkaisutuottavuus­
erojen kietoutumista yhteiskirjoittamiskäytäntöihin. Analyysimme osoittaa eri alojen välisten
tuottavuuserojen vaihtelevan laskentavan mukaan.
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 15
Kuvio 2. Lotkan laki. Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden julkaisutuottavuus, uraportaat II, III ja IV,
htv>=1 vuosina 2011–12 (HY, OY, SHH, TaY, TY). Lähde: Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016, Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke.
Työmäärältään tieteellisen julkaisun tuottaminen
yksin on eri asia kuin olla mukana esimerkiksi 10
tutkijan yhteisjulkaisussa. Niin tutkimuksen arvioinneissa kuin laajemmin bibliometriikan alan tutkijoidenkaan keskuudessa ei ole kuitenkaan yhtä
oikeaa vastausta siihen, kuvaavatko ositetut vai
osittamattomat julkaisumäärät tutkijan julkaisutuottavuutta ”oikeammin”.
Kansainvälisten julkaisutietokantojen
kattavuus
Bibliometrisiä julkaisu- ja viittausanalyysejä tehdään tyypillisesti hyödyntäen kansainvälisiä julkaisutietokantoja, kuten Web of Science ja Scopus -tietokantoja, joihin indeksoidaan vuosittain
kaikki julkaisut ja viittaukset valikoidusta joukosta tieteellisiä lehtiä. Vertaamalla näiden julkaisuaineistojen tietoja eri maissa kerättyihin julkaisuaineistoihin, jotka kattavat tutkijoiden kaiken
tieteellisen julkaisutoiminnan, on osoitettu, että
kansainväliset viittaustietokannat eivät anna edustavaa kuvaa ihmistieteiden tieteellisestä vertaisarvioidusta julkaisutoiminnasta. Bibliometriikan
asiantuntijat pitävätkin kattavaa julkaisuaineistoa
ihmistieteiden julkaisutoiminnan tutkimuksen ja
arvioinnin kannalta välttämättömänä (Archambault ym. 2006; Hicks ja Wang 2010; Sivertsen
2016).
Ollakseen kattava, julkaisuaineiston tulee ensinnäkin käsittää kirjajulkaiseminen, eli ihmistie-
16 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
teissä tyypilliset vertaisarvioidut erillisteokset
ja kokoomateosartikkelit (Ginenez-Toledo ym.
2016). Kirjojen osuus eri tieteenalojen julkaisutoiminnassa voidaan selvittää OKM-julkaisuaineiston
tiedoilla vuosilta 2011–14 ( julkaisutyypit A1–4 ja
C1). Muilla tieteenaloilla kuin ihmistieteissä erillisteosten ja kokoomateosartikkelien osuus on pieni, keskimäärin 4 % julkaisuista. Yhteiskuntatieteissä osuus on 31 % ja humanistisissa tieteissä 52
%. Tärkeimmän poikkeuksen ihmistieteille tyypillisestä julkaisukäytännöstä muodostavat psykologia ja taloustieteet, joissa kirjajulkaisemisen osuus
on vain 10–13 %.
WoS ja Scopus ovat toki aloittaneet kirjajulkaisujen indeksoinnin. Vertailu Norjan kansalliseen
julkaisuaineistoon on kuitenkin osoittanut, että
WoS:n ulkopuolelle jää vertaisarvioiduista erillisteoksista ja kokoomateosartikkeleista yhteiskuntatieteissä 78 % ja humanistisissa tieteissä 83 %, ja
Scopuksen ulkopuolelle vastaavasti 93 % ja 95 %
kirjajulkaisuista (van Leeuwen ja Sivertsen 2014).
Vaikka Norjan aineiston perusteella suurin osa ihmistieteilijöistä julkaisee sekä lehdissä että kirjoissa, yhteiskuntatieteilijöistä 15 % ja humanisteista
19 % julkaisi vuosina 2010–13 tutkimustaan yksinomaan kirjoissa (Sivertsen 2016).
Toinen keskeinen ongelma on kansainvälisten tietokantojen painottuminen englanninkielisiin lehtiin (Archambault ym. 2006). Tästä seuraa,
että tietokannat kattavat huonosti muun kuin eng-
artikkeli
lanninkielisten maiden ihmistieteiden tutkimusta,
joka kohdistuu joko oman tai jonkin tietyn kielen,
kulttuurin, yhteiskunnan tai alueen erityispiirteisiin. Suomalaisten yliopistojen vertaisarvioiduista
julkaisuista vuosina 2011–14 suomenkielisiä oli humanistisissa tieteissä 33 % ja yhteiskuntatieteissä
23 %, muilla tieteenaloilla vain 4 % (vrt. Auranen
ja Pölönen 2014; Puuska 2014). Jälleen tärkeimmän
poikkeuksen ihmistieteiden tyypillisestä julkaisukäytännöstä muodostavat taloustieteet, joissa suomenkielisten osuus vertaisarvioiduista julkaisuista
on 5 %, sekä psykologia 14 % osuudellaan. Norjan
aineiston perusteella suurin osa ihmistieteilijöistä julkaisi vuosina 2010–13 sekä norjaksi että muilla kielillä, mutta yksinomaan norjankielellä julkaisevia tutkijoita oli yhteiskuntatieteilijöistä 17 % ja
humanisteista 22 % (Sivertsen 2016).
Kolmanneksi kansainvälisten julkaisutietokantojen ulkopuolelle jää huomattava osa vertaisarvioiduista konferenssijulkaisuista, sekä ihmistieteille tyypillinen ammatillinen ja yleistajuinen
kirjoittaminen kansallisilla kielillä (ks. esim. Lähteenmäki 2016). Tätä julkaisutoiminnan osa-aluetta emme käsittele tässä artikkelissa.
Tunnistimme Julkaisufoorumin julkaisukanavatietokannasta suomalaisten yliopistojen
tutkijoiden käyttämät lehdet, joista artikkelit
indeksoidaan WoS- ja Scopus-tietokantoihin. Ihmistieteiden tuottamista suomenkielisistä vertaisarvioiduista lehtiartikkeleista, joita vuosina 2011–
14 julkaistiin kaikkiaan 2 610 ( julkaisutyypit A1 ja
A2), jää 96 % Scopuksen ja 99 % WoS-tietokannan
ulkopuolelle. Myös muun kuin suomenkielisistä
vertaisarvioiduista lehtiartikkeleista, joista valtaosa on englanninkielisiä ja suunnattu tieteenalan
kansainväliselle asiantuntijayleisölle, jää yhteiskuntatieteissä WoS:n ulkopuolelle 49 % ja Scopuksen ulkopuolelle 33 %, ja humanististen tieteiden
osalta vastaavasti 63 % ja 57 %.
Kansainvälisten tietokantojen kattavuus ihmistieteissä on Suomessa hyvin samankaltainen kuin
muuallakin maailmassa. Esimerkiksi WoS:n ja Scopuksen kattavuus Suomen ja Norjan ihmistieteiden kaikista lehtiartikkeleista on kutakuinkin yhtä
suuri (taulukko 3).
Kaikista Julkaisufoorumissa luokitelluista lehdistä ja sarjoista WoS kattaa yhteiskuntatieteissä 39 % ja Scopus 65 %, humanistisissa tieteissä
artikkeli
WoS:n kattavuus on 32 % ja Scopuksen 49 %. Sen
sijaan niin sanotuissa kovissa tieteissä tietokannat ovat kattavampia (WoS 74 % ja Scopus 89 %).
Kansainväliset tietokannat pyrkivät kattamaan
eri tieteenalojen tärkeimmät kansainväliset lehdet, ja niihin indeksoidaankin valtaosa erityisesti
korkeimpiin tasoluokkiin 3 ja 2 sijoitetuista lehdistä ja sarjoista (taulukko 4). Kuitenkin tietokantoihin indeksoiduista yhteiskuntatieteiden lehdistä
noin 60–70 % sijoittuu perustasolle 1, ja humanististen tieteiden lehdistä 70–80 %. Toisin sanoen
valtaosa viittaustietokantojen lehdistä edustaa
hyvää tieteellistä perustasoa, mutta tietokantojen
ulkopuolelle jää myös suuri joukko yhtä laadukkaita vertaisarvioituja tasoluokkaan 1 hyväksyttyjä ihmistieteiden lehtiä (vrt. Larivière ja Macaluso 2011).
Ihmistieteiden julkaisukäytännöt ovat
samantapaisia ympäri maailman
Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden julkaisukäytäntöjä kritisoidaan tyypillisesti vähäisestä
kansainvälisyydestä. Kansainvälisten tieteellisten
julkaisujen osuus kaikesta julkaisemisesta on kuitenkin kasvanut ihmistieteissä muihin tieteenaloihin verrattuna voimakkaasti viimeisen kymmenen
vuoden aikana. Vaikka globalisaatio nostaakin yhteiskunnan tutkijoiden agendalle enenevässä määrin myös yhteisiä teemoja, ihmistieteet, kuten oikeustiede, historia ja sosiologia, ovat jatkossakin
osin kansallisesti ja paikallisesti orientoituneita.
Tieteenalojen erilaiset julkaisukäytännöt perustuvat tieteen sisäisiin tekijöihin, ja eri tieteenalojen julkaisukäytännöt muistuttavatkin toisiaan ympäri maailman. Esimerkiksi psykologia ja
talous­tieteet eroavat julkaisukäytännöiltään oikeustieteestä ja historiasta samaan tapaan Suomessa,
Norjassa ja Hollannissa. Samoin kansainväliset tietokannat kuvaavat yhtä puutteellisesti useimpien
ihmistieteilijöiden julkaisutoimintaa niin Suomessa kuin Quebecin ranskankielisissä yliopistoissakin. Luonnontieteiden vaikutuksesta on kuitenkin
myös ihmistieteellisen julkaisutoiminnan arviointiin hiipinyt oletus, että julkaisujen indeksointia
kansainvälisiin tietokantoihin voidaan pitää laadun tai kansainvälisyyden osoittimena. Tämä on
bibliometrisen tutkimuksen valossa kestämätön
ajatus (Sivertsen 2016).
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 17
WoS
Tieteenala
Suomi
Scopus
Norja
Suomi
Norja
Yhteiskuntatieteet
43%
42%
56%
54%
Humanistiset tieteet
27%
23%
33%
32%
Taulukko 3. Kattavuus – WoS- ja Scopus tietokantoihin indeksoitujen julkaisujen
osuus ihmistieteiden lehtiartikkeleista Suomessa ja Norjassa. Lähde: OKM-julkaisuaineisto ja van Leeuwen & Sivertsen 2014.
Jufo-luokka
Kovat tieteet
Lehdet/sarjat
Yhteiskuntatieteet
WoS
Scopus
Humanistiset tieteet
Lehdet/
sarjat
WoS
Scopus
Lehdet/sarjat
WoS
Scopus
3
285
100%
100%
170
99%
100%
185
97%
100%
2
865
98%
98%
568
86%
93%
735
77%
94%
1
9247
75%
91%
4280
33%
64%
4500
22%
41%
0
504
6%
29%
335
1%
9%
125
2%
4%
10901
74%
89%
5353
39%
65%
5545
32%
49%
Yht.
Taulukko 4. Kattavuus – WoS- ja Scopus tietokantoihin indeksoitujen lehtien osuus Julkaisufoorumissa luokitelluista lehdistä ja sarjoista. Lähde: Julkaisufoorumi.
Bibliometristen tutkimusten tuloksia luonnehtii vaikuttavuus ja vastuu – tuloksia käytetään niin
instituutioiden ja yksilöiden arvioinnissa kuin yleisemmin tiedepoliittisen suunnittelun tukena. Kun
tuloksina on ”vain” numeroita, tehtyjen valintojen,
määritelmien ja rajausten merkitys ja niiden auki
purkaminen korostuvat. Varsinaista tutkimusta
edeltävä suunnitteluvaihe onkin tyypillisesti bibliometrisen tutkimuksen aikaa vievin osuus. Mikäli
eri tieteenalojen tutkijoiden tuottavuutta halutaan
vertailla keskenään, on tehtävä tietoinen valinta
eri laskentatapojen ja julkaisuaineistojen välillä ja
ymmärrettävä niiden vaikutukset.
Elämme vaikuttavuusyhteiskunnassa (Rajavaara 2007; Alastalo ym. 2014), jossa kaikkea tekemistä arvioidaan. Keskustelu tieteenalojen välisistä tuottavuuseroista on hyvä esimerkki siitä,
että emme pysty todentamaan tutkimuksen tehtäviä niiden kaikessa moninaisuudessaan. Tieteellinen julkaiseminen on näistä tehtävistä yksi. Niin
Suomessa kuin muuallakin maailmassa tehdään
perusteellista työtä tutkimustietokantojen kehittämiseksi, jotta ne kuvaisivat paremmin myös yh-
18 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
teiskunta- ja humanististieteellistä tutkimusta.
Mikään mittari ei kuitenkaan täysin tavoita sen
arvoa.
LÄHTEET
Alastalo, M., Kunelius, R., Muhonen, R. (2014). Evidenssiä
eliitille ja kansainvälistä huipputiedettä? Tutkimuksen
vaikuttavuuden mielikuvastot tiedepolitiikan resursseina.
Teoksessa Muhonen Reetta, Puuska, Hanna-Mari (toim.)
Tutkimuksen kansallinen tehtävä, 119–149. Vastapaino.
Archambault, É., Vignola-Gagné, É., Côté, G., Larivière, V. ja
Gingras, Y. (2006). Benchmarking scientific output in the
social sciences and humanities: The limits of existing databases. Scientometrics, 68(3), 329–342.
Auranen, O. ja Nuutinen, A. (2016). Bibliometriikka on hyvä
renki mutta huono isäntä. Tieteessä tapahtuu 2016:3, 49–53.
Auranen, O. ja Pölönen, J. (2014). Julkaisufoorumi-luokitus
ja kansallinen julkaiseminen. Teoksessa Muhonen Reetta,
Puuska, Hanna-Mari (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä, 153–175. Vastapaino.
Giménez-Toledo, E., Mañana-Rodríguez, J., Engels, T. C. E.,
Ingwersen, P., Pölönen, J., Sivertsen, G., Verleysen, F. T. ja
Zuccala, A. A (2016). Taking scholarly books into account:
current developments in five European countries. Scientometrics, 107(2), 685–699.
Hicks, D. ja Wang, J. (2010). Towards a bibliometric database for
the social sciences and humanities – A European scoping project. A report produced for DFG, ESRC, AHRC, NWO, ANR
and ESF, March 2010. http://www.vandenbesselaar.net/_
pdf/2010%20ESF.pdf.
Larivière, V. ja Macaluso, B. (2011). Improving the coverage
of social science and humanities researchers’output: The
artikkeli
case of the érudit journal platform. Journal of the American Society for Information Science ja Technology, 62(12),
2437–2442.
Leeuwen, T. van ja Sivertsen, G. (2014). Scholarly publication
patterns in the social sciences and humanities and their
relationship with research assessment. Teoksessa Science,
Technology and Innovation Indicators.
Lähteenmäki Maria (2016). Ilman historiantutkijoita ei ole kansakuntaa. Sananen tiederahoituksesta ja julkaisumittareista. Historiallinen Aikakauskirja 2/2016, 201–212.
Muhonen, R. Leino, Y. ja Puuska H.-M. (2012). Suomen kansainvälinen yhteisjulkaiseminen. Opetus- ja kulttuuriministe­riön
julkaisuja 2012:4.
Plume, A. ja van Weijen, D. (2014). Publish or perish? The rise of
the fractional author. Research Trends. https://www.researchtrends.com/issue-38-september-2014/publish-or-perishthe-rise-of-the-fractional-author/
OKM (2016) Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Julkaisematon käsikirjoitus.
Oksanen, A. ja Räsänen, P. (2016). Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä. Tieteessä tapahtuu 2016:3, 16–23.
Puuska H.-M. (2014). Scholarly Publishing Patterns in Finland – A
comparison of disciplinary groups. Väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis.
Puuska, H.-M. ja Miettinen, Marita (2008). Julkaisukäytännöt eri
tieteenaloilla. Opetusministeriön julkaisuja 2008:33.
Rajavaara M. (2007). Vaikuttavuusyhteiskunta. Sosiaalisten olojen
arvostelusta vaikutusten todentamiseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 84. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.
Sivertsen, G. (2016). Patterns of internationalization and criteria for research assessment in the social sciences and
humanities. Scientometrics, 107(2), 357–368.
Reetta Muhonen on tutkijatohtori Tiedon, tieteen, teknologian
ja innovaatioiden tutkimuskeskus TaSTIssa Tampereen yliopistossa. Janne Pölönen on suunnittelija Julkaisufoorumissa Tieteellisten seurain valtuuskunnassa.
SUURI NOBEL-KESKUSTELU
Millä eväillä maailmankuulut
tiedepalkinnon napattiin
vuonna 2016?
Torstaina 13.10.
klo 17.00-18.30
Sanomatalon Mediatori
(Töölönlahdenkatu 2, Helsinki)
Suomalaiset huippuasiantuntijat
kertovat kansantajuisesti vuoden
2016 Nobel-palkittujen tutkimusten
aiheista, tekijöistä, saavutuksista
sekä niiden merkityksestä.
Tilaisuuden juontavat
Jukka Ruukki (HS Tiede) ja
Tiina Raevaara
(Suomen tiedetoimittajain liitto).
Paikkoja rajoitetusti. Vapaa pääsy.
Järjestäjät:
Helsingin Sanomat,
Tiedeakatemiain neuvottelukunta,
Suomen tiedetoimittajain liitto,
Suomalainen Tiedeakatemia,
Suomen Tiedeseura,
Svenska Tekniska Vetenskapsakademien
i Finland ja Teknillisten Tieteiden Akatemia
Suuri Nobel-keskustelu suorana lähetyksenä
HSTV:ssä.
artikkeli
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 19
t e rv etuloa verkkokauppaamme
Tutkittua tietoa
Gaudeamukselta
gaudeamus.pikakirjakauppa.fi
Ilkka Hanski
Hallanaro ym. (toim.)
Gothóni & Siirto (toim.)
Juho Saari (toim.)
Tutkimusmatkoja
saarille
Metsän salainen
elämä
Pakolaisuudesta
kotiin
Yksinäisten Suomi
Maailmanlaajuisesti arvostetun ekologin mukaansatempaava kertomus
elämäntyöstään ja vaikuttava puheenvuoro luonnon
monimuotoisuuden vaalimisen puolesta.
Seikkailumatkalla suomalaisessa metsässä eteen aukeaa
pienten ja piilottelevien eliöiden ihmeellinen maailma.
Mitä tiedämme niistä tuhansista lajeista, jotka elävät
suojassa ihmisten katseilta?
Pakolaiskriisi muuttaa
maailmaa pysyvästi. Teos
kokoaa yksiin kansiin tietoa
pakolaisuuden eri vaiheista
sitä synnyttävistä tekijöistä
aina oman paikan löytämiseen uudessa kotimaassa.
Pohtii yksinäisyyttä ja sen
vaikutuksia elämänlaatuun,
kansanterveyteen, aivoihin
ja mieleen 2010-luvun
Suomessa. Kuinka yksinäisyyttä voisi vähentää? Mitä
on yksin jääminen parisuhteessa ja lapsuudessa?
Hanna-Kaisa Hoppania ym.
Miia Ijäs
Carl-Gustav Lindén
Malin Grahn-Wilder (toim.)
Hoivan arvoiset
Varjoista
valtaistuimelle
Nokian valtakunta
Skeptisismi
Kuinka Nokia vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan?
Keille vaalirahat menivät?
”Hullujen vuosien” aikana
koko Suomi viritettiin
suuryhtiön taajuudelle
taloudessa, politiikassa ja
hallinnossa.
Syventyy epäilyn ja etsimisen filosofiaan antiikista
nykypäivään. Mitä jos maailma ei olekaan sellainen,
millaiseksi sen kuvittelemme? Mitä oikeastaan tarkoitamme ”tiedolla”? Kenen
tietoa se on?
Hoivan järjestämiseen
yhteiskunnassa ei ole yhtä
oikeaa tietä. Teos puntaroi
niin väestön ikääntymisestä seuraavan hoivakriisin
taloudellisia vaikutuksia
kuin hoivan laatua ja eettisiä ulottuvuuksiakin.
20 Historian katveeseen jääneen Anna Jagellonican
vaiheiden kautta sukelletaan valtapelien, diplomatian sekä renessanssikulttuurin kuohuihin 1500-luvun
Itämeren valtapiirissä.
TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
artikkeli
ROOMAN
METALLIAITTA
PYRENEITTEN
NIEMIMAALLA
Hispania, Pyreneiden niemimaa, oli metallien saannin
kannalta Rooman valtakunnan tärkeimpiä alueita.
Niemimaalla oli satoja kaivoksia ja useita suuria
kaivoskeskittymiä. Monien metallien tuottamisessa
Hispania oli Rooman valtakunnalle ajoittain korvaamaton.
Kaivostoiminta kukoisti useita vuosisatoja, mutta romahti
200-luvulla jKr.
PEKKA T. HEIKURA
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 21
K
ultaa, hopeaa, kuparia, lyijyä, tinaa, rautaa
ja elohopeaa – kaikkia näitä metalleja tuotettiin suuria määriä Pyreneiden niemimaalla, roomalaisittain Hispaniassa, Rooman valtakunnan tarpeisiin sen kukoistusaikana (n. 200
eKr. – 250 jKr.). Vähäisemmässä määrin tuotettiin
myös muita mineraaleja, kuten obsidiaania, alabasteria ja malakiittia.
Kultaa, hopeaa, kuparia ja tinaa hankittiin rahanlyönnin tarpeisiin (ks. Heikura 2015, s. 27–28).
Lyijyä käytettiin kaupunkien vesijohtojen ja kauppalaivojen rakentamisessa. Rooma oli rautakulttuuria ja raudan tarve (työkaluihin ja aseisiin) oli
suuri. Elohopeaa tarvittiin veistosten maalaamiseen ja todennäköisesti myös kullan talteen ottamiseen ekstrahoimalla.
Hispaniassa tiedetään olleen satoja kaivoksia.
Ranskalaisen Claude Domerguen kokoamassa luettelossa kaivospaikkoja on peräti 565 (Domergue
1987). Hispanian kaivostoiminnan merkitystä korostaa se, että aina kun kysymys oli kaivoksista ja
metalleista, antiikin historioitsijat ja maantieteilijät viittasivat useimmiten Hispaniaan. Roomalaisille Hispania oli todellinen Eldorado – samassa merkityksessä kuin kultaa ja hopeaa tuottava
Amerikka oli espanjalaisille 1500- ja 1600-luvulla.
Hispanian kaivosalueet
Roomalaiset saivat pysyvän jalansijan Pyreneiden
niemimaalla toisen puunilaissodan aikana (218–
201 eKr.). Vuoteen 206 eKr. mennessä niemimaan
itä- ja eteläosat siirtyivät sodan hävinneeltä Karthagolta Rooman haltuun. Koko Hispanian valloitus kesti kuitenkin lähes 200 vuotta. Täydellisesti
niemimaa oli roomalaisten käsissä keisari Augustuksen (30 eKr. – 14 jKr.) aikana vuonna 19 eKr.
Kun karthagolaiset oli häädetty Hispaniasta,
roomalaiset aloittivat heti sen malmivarojen hyödyntämisen. Historioitsija Titus Liviuksen (50 eKr.
– 17 jKr.) mukaan sen kaivokset tuottivat alusta
lähtien huomattavia määriä hopeaa ja kultaa (Liv.
28,38,5; 31,20,7; 32,7,4).
Merkittävimmät kaivokset olivat Carthago Novan (nyk. Cartagena) alueella (hopeaa ja lyijyä),
Sierra Morenan vuoristossa (hopeaa, lyijyä, kuparia ja kultaa), Río Tintossa (hopeaa, lyijyä ja kuparia) sekä Tharsiksessa (hopeaa, lyijyä ja kuparia).
Lisäksi nykyisen Portugalin alueella Vipascassa
22 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
(Aljustrel) oli tärkeitä hopea-, kupari- ja mahdollisesti myös kulta- ja rautakaivoksia.
Merkittävä kaivos oli myös Sisapossa (Almadén), jonka punaisesta sinoberimalmista saatiin
elohopeaa. Tinaa kaivettiin Lusitaniassa ja Gallaeciassa eli Pyreneiden niemimaan länsi- ja luoteisosissa monesta eri paikasta. Tinan tuotannossa
ei ole havaittavissa mitään suuria yksittäisiä kaivoskeskittymiä. Samaa voi sanoa raudan tuotannosta.
Etelä-Espanjan hopea ja lyijy
Polybiokseen (200–118 eKr.) nojautuen kreikkalainen historioitsija ja maantieteilijä Strabon (64
eKr. – 23 jKr.) kertoo, että Carthago Novan kaivosalueen ympärysmitta oli 400 stadionia eli 18
kilometriä (stadion oli 185 metriä). Kaivoksilla oli
jopa 40 000 työntekijää (Polybios 34,9,8; Strabon
3,2,10). Kaivostoimintaa pyörittivät yksityiset henkilöt tai yksityiset yhtiöt.
Río Tinton tuotannon määrästä saa jonkinlaisen viitteen jäljelle jääneistä kuonakasoista. Sulimokuonan määräksi on arvioitu 15–20 miljoonaa
tonnia. Vaikka tarkkaa arviota ei voida antaa, kaivosten päätuotteen, hopean, tuotannon on täytynyt olla Río Tintossa varsin huomattava (ks. Mäkinen 1933 s. 35). Carthago Novassa hopean tuotanto
oli Strabonin mukaan 25 000 drakhmaa päivässä
(Strabon 3,2,10).
Arkeologiset löydöt osoittavat, että Cartagenan ja Sierra Morenan hopea- ja lyijyesiintymien hyödyntäminen oli intensiivisimmillään toisen
vuosisadan lopusta eKr. noin vuoteen 50 jKr. eli
Tasavallan loppupuolella ja aivan keisariajan alussa (Domergue 1990, s. 179–224). Tänä ajanjaksona
Rooma muuttui rahayhteiskunnaksi ja hopeisten
denaarien tarve oli hyvin suuri.
Laajeneva Rooman valtakunta tarvitsi kaupan lisääntyessä eneneviä määriä myös lyijyä laivojen rakentamisessa, erityisesti laivojen puisten
runkojen vuoraamiseen. Lisäksi kasvava Rooman
kaupunki ja muut isot kaupungit tarvitsivat paljon
lyijyä vesijohtojen rakentamiseen. Vaikka kivestä
tehdyt akveduktit toivat vettä kaupunkeihin, niiden sisällä vesi johdettiin lyijy- tai keramiikkaputkilla asukkaille, julkisiin rakennuksiin ja kylpylöihin (Trincherini ym., s. 3).
Vain Hispanian eteläosa pystyi tyydyttämään
artikkeli
Rooman lyijyn tarpeen. Britannian, Germanian ja
Balkanin esiintymät eivät olleet vielä tällöin Rooman hallussa, vaan vasta keisariaikana. Lyijyharkkoja kuljettaneiden laivojen haaksirikoista voidaan
päätellä, että Carthago Novan alueen lyijyn tuottajien kauppa ulottui koko läntisen Välimeren alueelle. Yksin Mal di Ventren saaren lähellä uponneesta
laivasta on löytynyt 1 500 Carthago Novasta peräisin ollutta lyijyharkkoa, joiden paino oli 45 tonnia.
Espanjalaisen lyijyn huippuaikaa oli toisen vuosisadan loppu ja viimeinen vuosisata eKr. Etelä-Espanjan kaivoksilla oli paljon työntekijöitä ja valtion voitot lyijy-, hopea- ja kultakaivoksista olivat
huomattavia.
Roomalainen kaivostekniikka
Roomalaiset etsivät uusia malmiesiintymiä havainnoimalla maaperää. Strabonin mukaan Hispanian malmialueiden metallien runsaus sekä maaperän kivisyys ja köyhyys johtuivat samasta syystä
(Strabon 3,2,3). Plinius vanhempi toteaa puolestaan, että ne Hispanian vuoret, jotka olivat kuivia
ja hedelmättömiä, joissa mikään ei kasva, tuottivat
kultaa (Plinius 33,67). Malmeja oli siis hedelmättömillä seuduilla ja vuorilla. Nykyajan geologinen
tietämys osoittaa, että roomalaiset malminetsijät
tiesivät, missä Hispanian malmiesiintymät olivat ja
että Strabon ja Plinius olivat kutakuinkin oikeassa
(Anguilano, s. 2–3).
Roomalaiset malminetsijät tiesivät myös, että
hopeaa esiintyi usein lyijyn malmimineraaleissa,
erityisesti hopeaa sisältävässä lyijyhohteessa, jota
on Cartagenassa ja Sierra Morenassa. Jos taasen
kultaa löytyi joen rannalta, kultasuoni, mistä hiput olivat peräisin, voitiin löytää seuraamalla jokea pitkin ylöspäin. Jos maan pinnalta löytyi malmia, voitiin paikalle perustaa avolouhos tai kaivaa
lyhyitä tunneleita.
Roomalaisten kaivokset olivat usein pelkästään
avolouhoksia. Suuren työmäärän takia syvällä kovassa kalliossa olevia malmeja kannatti hyödyntää
yleensä vain, jos ne sisälsivät kultaa tai hopeaa. Kun
sopiva paikka oli löytynyt, kaivettiin kallioon aluksi pystysuora kuilu, jota laajennettiin maan alla vaakasuoraksi tunneliksi, kun malmisuoni oli löytynyt.
Joskus kaivettiin vuoren kyljestä vaakasuora tunneli.
Työskentely tällaisissa kaivoksissa oli epäilemättä kovaa työtä. Kallion louhinnassa käytettiin
artikkeli
rautaisia lekoja, kiiloja ja hakkuja. Kalliota murrettiin myös tulen ja etikan avulla (Plinius, Naturalis Historia 33,71; Vitruvius, De Architectura 8,3,19).
Irrotettu malmi kerättiin sankoihin, koreihin tai
säkkeihin. Malmi kuljetettiin ylös maan pinnalle
tikapuita pitkin. Täytetty säiliö voitiin vetää ylös
kuilusta myös köyden avulla. Roomalaisten ei tiedetä käyttäneen pyörällisiä kärryjä.
Roomalaisten kaivosten isoja ongelmia olivat
valaistus, ilmanvaihto ja kuivatus. Valaistukseen
käytettiin öljylamppuja ja soihtuja. Ilmanvaihtoa
parannettiin kaivamalla kaivoskuilun viereen yhdensuuntainen ilmanvaihtokuilu. Lämmin ilma
nousi kaivoskuilusta ilmanvirtauksen mukana
ylöspäin ja tilalle tuli ulkoa viileämpää ilmaa.
Vettä nostettiin ylös paitsi vesitiiviillä koreilla,
pronssisilla tai puisilla sangoilla myös ruuvipumpuilla ja vesipyörillä. Ajanlaskumme vaihteessa elänyt Diodoros Sisilialainen kertoo historiateoksessaan (5,37,3–4), että ruuvipumpulla pumputtiin
hämmästyttäviä määriä vettä Río Tinton kaivoksista. Río Tintossa käytettiin myös vesipyöriä. Sieltä on löytynyt korkeussuunnassa kahdeksan paria
vesipyöriä, jotka pystyivät nostamaan vettä ylöspäin 30 metriä (Landels 1985, s. 55–56).
Louhittu malmi käsiteltiin sulatusuuneissa.
Antiikin maailmassa esimerkiksi hopeamalmeja
käsiteltiin lisäämällä niihin lyijyä tai lyijymalmeja. Sula lyijyn ja hopean seos hapetettiin ensin ilmalla avoimessa uunissa. Syntynyt lyijyoksidi kaadettiin sitten sulana päältä pois. Lyijystä vapaaksi
ja puhtaaksi jäänyt hopea ( joka ei hapetu) kerättiin talteen. Jos taasen hopeaa otettiin talteen hopeaa sisältävästä lyijymalmista, oli prosessi vaikeampi. Koko lyijymäärä piti hapettaa ennen kuin
malmissa pieninä määrinä esiintynyt hopea saatiin talteen.
Corta Lagon kaivosta Río Tinton alueella tutkineen Lorna Anguilanon mukaan roomalaiset
perivät paikallisten asukkaiden, foinikialaisten ja
karthagolaisten käyttämän lyijy-hopea-sulatusmenetelmän ja tekivät siihen ilmeisesti vain vähäisiä
muutoksia. Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin
edeltäjiään paremmin malminsulatusprosessin
”kemiaa” ja ”metallurgiaa” onnistuen saamaan aikaan kontrolloidun sulatuksen, joka mahdollisti
taloudellisesti edullisen malmin hyödyntämisen
(Anguilano).
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 23
Antiikin aikana ilmeisesti myös tiedettiin, että
elohopea sopi hyvin kullan talteenottamiseen
murskatusta malmista. Elohopea oli siten tärkeä
metalli kullan valmistamisessa (ks. Plinius, 33,99).
Roomalaiset osasivat valaa kultaa, hopeaa, kuparia
ja tinaa. Sen sijaan heidän rautansa oli takorautaa.
Valurautaa ja valuterästä ei tunnettu. Takorautaa
osattiin kyllä pintakarkaista.
Kullan kimallus
Cartagenan kaivosten tuotannon huippuaika oli
ohitse ensimmäisellä vuosisadalla ( jKr.). Muualla Hispanian eteläosissa tuotanto jatkui edelleen
merkittävänä. Ensimmäisen vuosisadan puolivälistä lähtien alettiin Hispanian luoteisosassa sijainneita kultaesiintymiä hyödyntää voimallisesti. Plinius vanhemman (23–79 jKr.) mukaan kullan
tuotanto oli huomattavaa; pelkästään vesivoimaa
hyödyntävällä arrugia-menetelmällä tuotettiin
vuosittain Asturiassa, Gallaeciassa ja Lusitaniassa 20 000 naulaa (vicena milia pondo) eli 6,5 tonnia
kultaa. Asturia tuotti eniten (Plinius, 33,78). Määrästä pystyttiin valmistamaan 900 000 kultakolikkoa (Domergue 1990).
Nykyaikana on arvioitu, että pelkästään Duernan laaksosta saatiin vuosittain 3 000 kg kultaa
130 vuoden ajan. Hispanian luoteisosa tuotti ehkä
seitsemän prosenttia Rooman valtion tuloista Flavianusten keisarisuvun (69–96 jKr.) aikana (ks. Edmondson 1989, s. 88).
Poliittisen ja taloudellisen merkityksensä
vuoksi kultaesiintymien hyödyntämisestä Hispanian luoteisosassa huolehti valtio. Kultaesiinty­
mien merkitystä korostaa myös se, että keisariaikana Hispanian ainoa legioona Legio VII Gemina
oli sijoitettu sinne. Tämän vuoden 70 jKr. tienoilla perustetun legioonan varuskuntapaikasta nykyinen León on saanut nimensä.
Kullan tuotannossa Pyreneiden niemimaan
luoteisosa oli tärkein alue Roomalle. Toiseksi tärkein oli Daakian Apuseni-vuorilla (nyk. Romanian
Transilvaniassa) sijainnut Alburnus Maior. Daakia valloitettiin vuonna 107, ja se pysyi Rooman
hallussa aina vuoteen 271 jKr. saakka, jolloin siitä
luovuttiin. Mainittava kultakaivos oli myös Walesissa sijainnut Dolaucothin kaivos – ainoa Britanniassa. Noricumista (nyk. Itävalta) saatiin kultaa
huuhtomalla.
24 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Plinius ja arrugia-menetelmä
Plinius vanhemman mukaan kullan tuotannossa käytettiin kolmea menetelmää. Yksinkertaisin
oli kultahippujen käsinhuuhdonta jokien rantahiekasta tai -sorasta. Toinen oli tunneleiden (cunei) kaivaminen kallioon, jossa oli kultaa sisältäviä
kvartsijuonia. Louhittu malmi vaati tällöin lisäprosessoinnin.
Suuritöisin ja ilmeisesti roomalaisten omaa
keksintöä oli vesivoimaa hyödyntävä ja Pliniuksen
arrugiaksi nimeämä menetelmä. Plinius kuvaa menetelmää varsin tarkasti ”Luonnonhistoriassaan”
(Naturalis Historia, 33,70–78).
Vuoren sisään kaivettiin ensin pitkiä käytäviä
(cuniculi), joilla vuori tehtiin ontoksi. Kaivutyö
kesti useita kuukausia. Vuorta estettiin romahtamasta kaivamatta jätetyillä maakaarilla (fornices).
Pliniuksen mukaan kaivosmiehet kutsuivat tätä
työskentelytapaa arrugiaksi.
Kun käytäviä oli tarpeeksi, tukevat maakaaret
hakattiin rikki. Vuori romahti kasaan. Syntynyttä sorakasaa huuhdeltiin sitten voimakkailla vesisuihkuilla. Vesi syöstiin alas kaivoksen yläpuolelle
rakennetuista tankeista. Säiliöt saivat vetensä paikalle johdetuista kanavista. Säilyneiden akveduktien jäännösten perusteella voidaan päätellä, että
akveduktit toivat vettä kaivospaikalle päivässä
jopa useita kymmeniä miljoonia litroja.
Pliniuksen mukaan vesisyöksy oli niin voimakas, että se pystyi liikuttamaan isojakin vierikiviä. Vesi ohjattiin pitkiin vesikouruihin, joista
kultakimpaleet (massae) tarvitsi vain kerätä talteen. Muuta prosessointia, sulatusta, ei tarvittu.
Pliniuk­sen mukaan kultahippujen joukossa saattoi
olla jopa yli 10 naulan eli yli kolmen kilogramman
painoisia kimpaleita (palagae, palacurnae). (Naula,
lat. libra, oli 327 grammaa.)
Pliniuksen arrugia-kuvaus sopii hyvin jokien
synnyttämiin syviin alluviaalikerrostumiin (deep
secondary alluvial deposits, Bird 2004). Kultaa sisältävät sorakerrostumat ovat tarpeeksi kovia, jotta
niihin voidaan kaivaa käytäviä. Toisaalta ne ovat
tarpeeksi pehmeitä, jotta niitä voidaan huuhdella vedellä.
Pliniuksen kuvaukseen vuorien luhistumisesta (ruina montium) ja vesihuuhtelusta sopivat parhaiten Las Médulasissa ja La Leitosassa sijaitsevat
kaivosten jäänteet (Bird 2004). Río Silin varrella
artikkeli
sijaitseva Las Médulas on nykyään Unescon perintökohde.
Kokonaisuutena alluviaalikerrostumien hyödyntäminen näyttää kaivosjäänteiden perusteella olleen hyvin laaja-alaista erityisesti Cordillera
Cantabrica -vuoriston eteläpuolella, silloisen Asturica Augustan (nyk. Astorga) ympäristössä. Hiljattain ovat lentokoneeseen asennetulla LiDAR-laserlaitteella (Light Dedection and Ranging laser system)
tehdyt havainnot osoittaneet, että kaivostoiminta
on ollut alueella jopa aikaisemmin tiedettyä laajempaakin. Eria-joen laaksosta on löydetty jälkiä
ennen tuntemattomista vesialtaista ja kanavista. Jäänteet ovat olleet kasvillisuuden ja viljapeltojen alla piilossa. Löydöt osoittavat, että kullan
tuotanto on ollut alueella mittavaa. Roomalaiset
ovat kääntäneet kullan huuhtelua varten jopa jokien suuntaa kokonaan uudelleen (Fernández-Lozano ym. 2015).
Pliniuksen mukaan roomalaiset käyttivät sekä
kovassa kalliossa että alluviaalikerrostumissa olevan kvartsin tai piikiven (silex, kvartsiittia?) murtamiseen tulta ja etikkaa sekä fractariaksi kutsuttuja rautaisia murskauslaitteita. Hän mainitsee
työvälineinä myös kiilat. Kaivaminen oli epäilemättä erittäin kovaa ja vaarallista työtä.
Pliniuksen kuvaus Hispanian luoteisosan kaivoksista perustunee hänen paikan päällä hankkimiinsa tietoihin. Hänhän oli vuosina 72–74 jKr.
prokuraattorina Tarraconensis-provinssissa, jonka luoteisosaan kultaesiintymiä omaavat Asturia
ja Gallaecia kuuluivat. On uskottavaa, että Plinius
näki myös omin silmin Las Médulasin tai jonkun
muun samanlaisen kaivoksen toiminnassa.
Valtio valvoi toimintaa
Kaivostoiminta oli ainakin keisarivallan aikana valtion tiukasti valvomaa. Asturian ja Gallaecian kaivostoimintaa valvoi erityinen ritarisäätyinen prokuraattori, jota auttoivat keisarilliset vapautetut
orjat (liberti) virkanimikkeellä procuratores metallorum. Kaivosaluetta ei siis valvonut Hispania
Tarraconensis -provinssin talousasioista vastaava
prokuraattori muiden tehtäviensä ohella vaan nimenomaan kaivosasioihin erikoistunut viranhaltija apulaisineen (Edmondson 1989, s. 88–89).
Vispascan kaivosalueesta (Metallum Vipascense), jota hallinnoi myös prokuraattori, on säily-
artikkeli
nyt kaksi kaivostoimintaa koskevaa pronssitaulua
(Vipasca I ja II) keisari Hadrianuksen hallituskaudelta (117–138 jKr.). Malminetsijä, joka otti kupari- tai hopeakaivoksen louhittavakseen, sai esiintymän puoliksi ilmaiseksi. Toisesta puolesta oli
maksettava pieni maksu keisarilliseen rahastoon
(fiscus). Kuparikaivoksia koskevan maksun suuruudesta ei ole säilynyt dokumenteissa tietoa. Hopeakaivoksista suoritus oli kuitenkin 4 000 sestertiusta. Tämä oli nykyrahassa ehkä noin 8 000
euroa (yksi sestertius vastasi ostovoimaltaan kahta nykyaikaista euroa, ks. Angela 2011, s. 329). Kaivosten tuottamasta voitosta oli lisäksi maksettava puolet keisarilliseen rahastoon (ks. Flach 1979;
Domergue 1983).
Dokumenteista voidaan päätellä, että kaivostoimintaa pyörittivät yksityiset yrittäjät. Työvoimana oli sekä orjia että vapaita työntekijöitä. Malmia sai kuljettaa kaivoksista sen käsittelypaikoille
vain päivällä. Tähän määräykseen oli ilmeisesti
syynä paitsi työturvallisuus myös varastelun, salakuljetuksen ja verojen välttelyn ehkäiseminen. Yökuljetuksiin syyllistynyt joutui maksamaan 1 000
sestertiuksen sakot. Varastelevat orjat ruoskittiin,
vapaat menettivät omaisuutensa. Molemmat karkotettiin lisäksi iäksi kaivokselta.
Kokonaisuutena Hispanian kaivoksilla käytettiin ilmeisesti paljon orjia varsinkin Rooman vallan
alkuaikoina. Orjia saatiin niemimaan valloitussotien yhteydessä voitetuista viholliskansoista. Rikollisten tuomitseminen ad metalla -kaivoksiin eli
vuorikaivoksiin ja louhoksiin oli Rooman valtakunnassa myös yleistä. Niemimaan luoteisosissa käytetyssä työvoimassa lienee ollut runsaasti vapaita.
Kaivostoiminnalla oli mahdollista myös rikastua. Historioitsija Tacitus (n. 55–120 jKr.) kertoo
Keisarillisen Rooman historiassaan (Annales), että
Hispanian rikkain mies keisari Tiberiuksen (14–37
jKr.) aikana oli kupari- ja kultakaivoksia omistava
Sextus Marius.
Tacituksen mukaan Tiberius syytti Sextus Mariusta sukurutsauksesta tyttärensä kanssa, ja hänet surmattiin. Sextus Mariuksen turmioksi koitui
tosiasiassa hänen valtava omaisuutensa. Tiberius
otti hänen kaivoksensa omaan käyttöönsä (Tacitus, Annales 6,19,1). Rahanhimon sijasta toimenpiteelle oli todellisuudessa järkevät perusteet. Corduban (nyk. Córdoba) lähellä sijainneet kaivokset
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 25
siirrettiin keisarin haltuun todennäköisesti sen
vuoksi, että Hispanian keisarillisten provinssien
hoidosta koitui raskaita kuluja keisarilliselle rahastolle (Lewick 1985, s. 79).
Hispanian kaivostoiminnan romahdus
Hispanian kaivostoiminta kukoisti intensiivisenä
aina 200-luvulle saakka. Sitten tapahtui romahdus.
Tosin Río Tinton kaivoksille olivat ilmeisen kohtalokkaita jo vuodet 171–173, jolloin pohjoisafrikkalaiset maurit hyökkäsivät alueelle. Rooma menetti
tilapäisesti alueen hallinnan. Kaivostoiminta rappeutui, vaikka ei ilmeisesti täysin lakannut.
Monien tutkijoiden mukaan Hispanian talou­
delle ja kaivostoiminnalle oli erityisen tuhoisa
frankkien vuonna 256 tekemä hävitysretki. Frankit murtautuivat tällöin Rooman rajan yli Reinillä.
He tunkeutuivat ensin Galliaan, sitten Hispaniaan
ja päätyivät aina Pohjois-Afrikkaan saakka.
Tuhot Hispanian kaupungeissa ja maatiloilla
niemimaan eteläosaa (Baetica) lukuun ottamatta
olivat huomattavia. Todennäköisesti myös kaivostoiminta kärsi (Blasquez 1964, s. 78, 164– ja 172;
Blasquez 1974–1975, s. 253; MacMullen 1988, s. 27–
28 ja s. 226 viitteet 91–92).
Tutkijoiden keskuudessa vallitsee selvä konsensus siitä, että Pyreneiden niemimaan luoteisosan mittava kaivostoiminta käytännössä lakkasi
200-luvun puolimaissa. Vain pienimuotoista toimintaa jäi tämän jälkeen enää jäljelle (Edmondson
1989, s. 89). Kokonaisuutena Hispanian kaivoksista
näyttää olleen toiminnassa 200-luvun jälkeen enää
vain yksi kymmenestä (Domergue 1990, s. 215–224;
McCormick 2003, s. 42 ja viite 4).
Yleinen kaivostoiminnan lasku
Kehitys Hispaniassa noudatti yleistä Rooman valtakunnan kehityssuuntaa. Metallien louhinnassa ja
tuotannossa suuntaus osoitti selvästi alaspäin suurimmassa osassa Rooman valtakunnan läntisiä osia
200-luvulla ja sen jälkeen. Hispania ei ollut poikkeus. Esimerkiksi Britanniassa kukoistaneet raudantuotantopaikat, Wealdin alue Kentissä ja Forest of Dean Clouchesterissä, näivettyivät selvästi
200-luvulla. 26 raudantuotantopaikasta Wealdissa
selvisi vuoden 300 yli vain kolme (ks. McCormick
2003, s. 42 ja viite 4).
Noin vuoden 200 tienoilta lähtien eri metallien
26 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
tuotantopaikkojen määrä väheni jyrkästi Rooman
valtakunnan luoteisosissa. Sata vuotta myöhemmin vain pieni murto-osa aikaisemmista paikoista oli yhä toiminnassa. Numismaattinen todistusaineisto viittaa siihen, että Dolaucothissa kultaa
tuotettiin sentään ainakin jossain määrin aina Gratianuksen hallitusaikaan (375–383 jKr.) saakka (Edmondson 1989, s. 92)
Rooman valtakunnan on perinteisesti katsottu olleen vakavassa kriisissä 200-luvulla. Valtakuntaa repivät sisällissodat ja germaanit tekivät suuria
hävityksiä. Tuhoa teki myös vuosina 250/251–270
riehunut kulkutautiepidemia, Cyprianuksen rutto.
Jo tätä ennen vuosina 165/166–189 valtakuntaa oli
koetellut vakava Antoninuksen ruttona tunnettu
kulkutautiepidemia (ks. Heikura 2002, s. 33–39).
Vaikka mistään väestökatastrofista ei voida puhua,
väestön määrä laski ja talouden koko pieneni.
Kaivostoiminnan heikkenemiseen on voinut
olla syynä suoranaisten hävitysten ohella myös
väestön vähenemisestä johtuva työvoimapula.
300-luvulla työvoimapulaa kiihdytti vielä valtion
kaivosmiehiin kohdistama raskas verotus, ja he alkoivat paeta velvollisuuksiaan.
Väestömäärän laskiessa ja talouden koon pienentyessä tarvettakaan metalleille ei ilmeisesti entisen tapaan enää ollut. Kaivosten ja malmisulattojen määrä väheni ja tuotannon volyymi romahti.
200-luvun jälkeen metallien tuotanto oli Rooman
valtakunnassa olennaisesti aikaisempaa pienimuotoisempaa. Valtakunnan itäosat selvisivät länsiosia
selvästi paremmin.
Rooman valtakunnan kaivostoiminnan romahduksesta on saatu lisätodisteita yllättäviltä tahoilta. Antiikin Rooman metallien sulatusmenetelmät
eivät olleet kovin tehokkaita. Huomattava määrä
metalleja menetettiin ilmansaasteiksi. Grönlannissa suoritetuista jääkairauksista tehdyt saastelöydöt viittaavat mittavaan nousukauteen kahtena
ensimmäisenä vuosisatana jKr. Kaivostoiminnasta
peräisin olleiden, ilmakehään siirtyneiden ja jäähän päätyneiden lyijy- ja kuparihiukkasten vähentyneen määrän perusteella voidaan päätellä, että
kaivostoiminta laski selvästi 200-luvulla ja sen jälkeisen myöhäisantiikin aikana.
Samanlaisia laskusuunnasta kertovia havaintoja on tehty sveitsiläisestä turvesuosta. Rooman
huippukauden jälkeen alin kohta lyijyn ( ja toden-
artikkeli
näköisesti myös hopean) valmistuksessa saavutettiin noin vuosina 648–988 jKr. (ks. McCormick
2003, s. 53). Rooman kautta seurasi siis varhaiskeskiajalla kaivostoiminnan syvä lama.
Rooman valtakunnan kukoistava metallien
tuotanto, joka oli ainakin raudan osalta ilmeisesti
suurempi kuin Kiinassa, katosi. Länsi-Rooma lakkasi olemasta vuonna 476 – sinetti pitkään jatkuneelle alamäelle. Tässä vaiheessa Hispania oli jo
germaanikansoihin lukeutuneiden visigoottien ja
sveebien hallussa.
LÄHTEET
Diodorus Siculus, Bibliotheke historike. Diodorus of Siculus with
an English translation by Oldfather, C. H. in twelve volumes, III, Book IV.59 – VIII. The Loeb classical Library. William Heinemann Ltd 1961.
Livius, Titus, Ab urbe condita. Livy with an English translation
in fourteen volumes. The Loeb classical Library. William
Heinemann Ltd 1967.
Plinius Secundus, Naturalis Historia. C. Plinius Secundus d. Ä
Naturkunde: Lateinisch – Deutsch. Buch 33: Metallurgie.
Herausgegeben und übersetzt von König, R. in Zusammenarbeit mit Winkler, G. Artemis Verlag 1984.
Polybius, Historiai. The Histories, Books 28–39. Translated by
Paton, W.R., revised by Walbank, F.W. and Habicht , C. The
Loeb classical Library. Harvard University Press. London
2012.
Strabon, Geografia. Strabons Geografika, Band 1: Buch I-IV: Text
und Übersetzung. Mit Text und Kommentar herausgegeben
von Radt, S. Vandenhoek & Ruprecht 2002.
Tacitus, P. Cornelius, Annales. Annalen: Lateinisch und deutsch
herausgegeben von Heller, E. Artemis Verlag 1982.
Vitruvius, M. Pollio, De architectura. On Architecture, Edited
from the Harleian manuscript 2767 and translated into
English by Granger, F. in two volumes. The Loeb classical
Library. William Heinemann Ltd 1962.
KIRJALLISUUS
Angela, A. (2011): Päivä antiikin Roomassa. Suomentanut Terhi
Havila. Art House.
Anguilano, L.: Roman Lead Silver Smelting at Rio Tinto. A case study of Corta Lago. University College of London. UCL Discovery: www.discovery-ucl.ac.uk/1348305/1/1348305.pdf.
Bird, D. (2004): Pliny´s Arrugia. Water Power in Roman GoldMining. Mining History: The Bulletin of the Peak District
Mines Historical Society. Volume 15, Nos. 4/5: http://www.
goldchartsrus.com/papers/PlinysArrugia-WaterPowerInRomanGoldMining.pdf
artikkeli
Blasquez, J. M. (1964): Estructura economica y social de Hispania
durante la anarquia military y el bajo imperio.
Blasquez, J. M. (1974–1975): Ciclos y temas de la Historia España:
la Romanizacion 1–2.
Blasquez, J. M. (1975): Historia social y economica de la España
Romana: segunda parte: siglos III–IV.
De Cortábazar, F., Vesga, J.(2002): Breve historia de España. Historia Alianza Editorial.
Domergue, C. (1983): La Mine antique d´Aljustrel (Portugal) et les
tables de bronze de Vipasca. De Boccard.
Domergue, C. (1987): Catalogue des mines et des fonderies antiques
de la Péninsule Ibérique. 2. vol. et une pochette de cartes.
Publications de la Casa de Velázques, Série Archéologie
VIII, XI.
Domergue, C. (1990): Les mines de la Péninsule Ibérique dans
l´antiquité romaine. Collection de l´Ecole Francaise de
Rome, 127.
Domergue, C. (2008): Les mines antiques: la production de métaux
aux époques grecque et romaine. Picard.
Edmondson, J. C. (1989): Mining in the Later Roman Empire
and beyond. Continuity or Distruption?, JRS 79, 84–102.
Engels, S. ja Nowak, A. (1992): Kemian keksintöjä. Alkuaineiden
löytöhistoria. Suomentanut Jouko Koskikallio.
Fernández-Lozano, J., Gutiérrez-Alonzo, G., Fernandez-Morán,
M. (2015): Using airborne LiDAR sensing technology and
aerial orthoimages to unravel roman water supply systems
and gold works in NW Spain (Erial valley; Léon). Journal of
Arhaeological Science 53, 356–373.
Flach, O. (1979): Die Bergwerksordnungen von Vipasca, Chiron
9, 399–.
Heikura, P. T. (2015): Pronssiharkoista keskiajan dollariin – raha
Rooman valtakunnassa. Tieteessä tapahtuu 1, 25–32.
Heikura P. T. (2002): Kaksi epidemiaa: aiheuttivatko kulkutaudit Rooman valtakunnan tuhon?, Tieteessä tapahtuu 7, 33–39.
Landels, J. G. (1985): Antiikin insinööritaito. Suomennos K. Hirvonen. Insinööritieto Oy.
Lewick, B. (1985): The Government of the Roman Empire. A Sourcebook. Croom Helm.
MacMullen, R. (1988): Corruption and the Decline of Rome. Yale
University Press. New York.
McCormick, M. (2003): Origin of the European Economy. Communications and Commerce AD 300–900. Cambridge University Press. Reprinted. Cambridge.
Mäkinen, E. (1933): Keksintöjen kirja III: Vuoriteollisuus ja metallien valmistus. WSOY.
Trincherini, P.R., Domergue, C., Manteca, I., Nesta, A., Quarati,
P.: The identification of lead ingots from the Roman mines of
Cartagena (Murcia, Spain): the role of lead isotope analysis.
www.arxiv.org/pdf/1002.3557
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tiedetoimittaja.
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 27
Tiedetori avartaa maailmoja
Tiedetori 2016 kutsuu Helsingin Kirjamessujen kävijät Takauma-lavalle torstaina 27.10. ja perjantaina 28.10. klo 10.30–20. Lisäksi Tiedetorin ohjelmaa
on Kullervo-salissa perjantaina 28.10 klo 15.30–16.30. Lukuisien eri tiedetoimijoiden yhteistapahtuma Helsingin Kirjamessuilla tuo tiedettä ajankohtaisiin
keskusteluihin.
Tiedetorilla järjestetään kahden päivän aikana yhteensä 35 paneelia, esitelmää ja haastattelua. Ohjelma avaa niin kaivoksen merkitystä suomalaisessa
yhteiskunnassa kuin ideologioita terrori-iskujen takana. Uutta tietoa on tarjolla myös roboteista ja tekoälystä sekä ilmakehästä ja näennäistieteestä – Kekkosta unohtamatta. Tiedetorilla pureudutaan myös paljon mediassa esillä olleeseen perheenyhdistämiseen.
Koululaisille Tiedetori tarjoaa kiinnostavaa ohjelmaa heti aamusta. Heurekan
Pop-up show avaa Tiedetorin torstaina ja perjantaina klo 10.30. Luvassa on eriskummallisia kokeita sekä huikeita tiedetemppuja. Heti Heurekan ohjelman jälkeen Tiedetorilla kuullaan eläinten ja ihmisten samankaltaisuudesta (to 27.10)
sekä oppikirjojen historiasta (pe 28.10). Perjantaina keskipäivällä Tiedetorilla
keskustellaan mm. historian opetuksesta, kielikylvystä sekä numeroarvioinnin
hyvistä ja huonoista puolista.
Helsingin kirjamessujen Pohjoismainen kirjallisuus -teemaa Tiedetori lähestyy tuomalla lavalle pohjoismaisen kirjallisuuden eksperttejä. Ebba Witt-Brattström, Kristina Malmio, Hadle Oftedaal Andersen ja Claus Elholm Andersen
avaavat ruotsiksi Pohjoismaiden suurimman kirjallisuuspalkinnon taustoja. Minkälaisia keskusteluja käydään Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon
raadissa? Millä perusteella tärkeän palkinnon voittaja valitaan?
Tuttuun tapaan Tiedetorilla
jaetaan myös palkintoja. Torstaina selviävät Kanava-palkinnon saaja sekä Tieteen päivien
ja Suomen aforismiyhdistyksen järjestämän tiedeaforismikilpailun voittajat. Torstaina julkistetaan myös Tieteen
päivien 2017 ohjelma.
http://www.tsv.fi/tiedetori
28 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
PROFESSORILUENNOT
Helsingin yliopiston äskettäin nimitetyt professorit pitivät
tervetuliaisluennot 25.5.2016. Niissä he kertoivat oman
alansa haasteista ja ratkaisuista. Tässä kokonaisuudessa
on kolme näihin luentoihin perustuvaa kirjoitusta.
Timo Kaartinen edustaa sosiaali- ja
kulttuuriantropologiaa, Jukka Pakkasvirta alue- ja
kulttuurintutkimusta ja Marko Elovainio psykologiaa.
artikkeli
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 29
ANTROPOLOGIAN
KRIITTINEN HUMANISMI
TIMO KAARTINEN
Antropologia on Suomen nuorimpia yhteiskuntatieteen aloja, mutta suomalaiset tutkijat olivat alusta lähtien mukana luomassa antropologian kansainvälistä tutkimusperinnettä. Sen taustalla oli valistusfilosofia, jonka mukaan vieraan kulttuurin kohtaaminen oli itsetuntemuksen ja emansipaation lähde. Antropologia tutkii edelleen kulttuurin ja maailmankuvan eroja, mutta pyrkii samalla tunnistamaan muiden kulttuurien piirissä elävät ihmiset osana sitä historiallista ja poliittista todellisuutta, jossa tutkijat itse elävät.
Antropologia on Suomen nuorimpia yhteiskuntatieteen aloja, jos mittarina käytetään oppituoleja.
Vuonna 1981 sosiaaliantropologian professoriksi
nimitetty Matti Sarmela oli ensimmäinen varsinainen alan professori Suomessa. Nyt kun minulla on kunnia ottaa vastaan tämä Matti Sarmelan
alun perin hoitama professuuri, koen kuitenkin
olevani osa paljon pidempää suomalaista tutkimusperinnettä. Suomalaiset tutkimusmatkailijat,
kuten Matthias Castren, Johannes Granö ja Hilma
Granqvist, tekivät jo 1800-luvulta lähtien uraauurtavaa työtä vieraiden kulttuurien parissa Siperiassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Heistä merkittävin oli Edvard Westermarck, yksi modernin
sosiaaliantropologian perustajana.
Westermarck oli hyvin kansainvälinen henkilö,
josta sanottiin, että hän asui joka vuosi puoli vuotta Suomessa, puoli vuotta Lontoossa ja puoli vuotta
Marokossa. Suomessa Westermarck oli moraalifilosofian professori, mutta London School of Economicsissa hänellä oli keskeinen rooli modernin antropologian vakiinnuttamisessa erilliseksi oppiaineeksi.
Marokko oli hänen tärkein kenttätyökohteensa.
Westermarckia ei kuitenkaan pidetty ensisijaisesti Marokon-tutkijana, vaan hän oli tunnettu kulttuurien vertailusta ja yleisistä seksuaalisuuteen,
etiikkaan ja moraaliin liittyvistä teorioista. Hän vertaili erilaisia maailmassa esiintyviä perhemuotoja ja
päätyi yleistyksiin sisarusavioliittojen välttämisestä.
Antropologia on yhteiskuntatiede, joka tutkii
juuri tällaisia kysymyksiä. Sen tutkimuskohteena on
sosiaalisen elämän moninaisuus. Antropologit tunnistavat, että ihmiselämässä on universaaleja piirteitä, kuten ravinnon tarve ja seksuaalisuus tai sellaiset
30 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
kognitiiviset kyvyt kuin puhetaito ja mielikuvitus.
Vaikka ihmisyyteen liittyy tällaisia yleismaailmallisia
piirteitä, ihmisten käyttäytymistavat ja arvot vaihtelevat eri yhteiskunnissa. Juuri näitä erilaisia inhimillisiä elämismaailmoja antropologia tutkii.
Antropologisen tiedon luonne
Yliopistojen oppiainejaotteluissa antropologia on
selkeästi yhteiskuntatiede. Perusluonteeltaan antropologia on kuitenkin syvästi humanistista. Se on
ihmisyyden perustutkimusta, joka tuottaa tietoa
inhimillisten tunteiden, moraalikäsitysten, muistin ja arvojen universaaleista piirteistä ja eroista.
Antropologisia teorioita on menestyksekkäästi
sovellettu myös tutkijoiden omien yhteiskuntien
ymmärtämiseen. Antropologian luonne kriittisenä humanismina edellyttää kuitenkin sitä, että sen
piirissä tehdään nimenomaan vieraiden kulttuurien tutkimusta. Inhimillisten elämismaailmojen
kuvaaminen edellyttää kenttätyötä, jossa tutkija
astuu oman kulttuurisen ympäristönsä ulkopuolelle ja antaa sen vaikuttaa omaan persoonaansa.
Vieraiden kansojen ja paikkojen tutkiminen
ei siis johdu siitä, että antropologit ihannoisivat
eksoottisia ilmiöitä tai että ne erityisesti kiehtoisivat heitä, vaan metodologisista syistä. Filosofi Immanuel Kant käsitteli tätä ilmiöitä vuonna
1798 ilmestyneessä teoksessaan Anthropologie in
pragmatischer Hinsicht, ”Antropologia käytännölliseltä kannalta.” Kantin mukaan ihmisen tietoisuus omista motiiveistaan on väistämättä rajoittunutta. Ihminen pitää omaa toimintaansa järkevänä
ja luonnollisena, koska sen kulttuurisidonnaisuutta on vaikeaa tunnistaa.
PROFE S S ORILUE NNOT
Kantin mukaan voimme oppia nauttimaan
esimerkiksi uusista ruokalajeista vasta, kun laajennamme kokemuspiiriämme ja opimme, että ne
ovat asioita, joista muut ihmiset pitävät. Samaan
tapaan myös uusien, itselle vieraiden moraalikäsitysten ymmärtäminen vaatii omien käsitysten
testaamista vieraassa ympäristössä. Kulttuurin
tuntemiseen tarvitaan toinen kulttuuri. Kun törmäämme vieraisiin maku- tai moraalikäsityksiin,
se paljastaa oman ihmisyytemme rajoitukset.
Antropologinen ajattelu on seurausta kahdesta
valistusajattelun virtauksesta: Kantin edustamasta
yleisinhimillisestä humanismista sekä hänen oppilaaseensa, filosofi Johan Gottfried Herderiin, yhdistetystä kulttuurien monimuotoisuuden ihannoimisesta. Kantin mukaan antropologinen tieto voisi
vapauttaa ja yhdistää koko ihmiskuntaa. Herder korosti, että vieraiden kielten ja kulttuu­rien tutkimus
auttaa kansakuntia ottamaan opikseen muiden kansojen onnistumisista ja virheistä.
Tiivistettynä voi siis sanoa, että antropologian
lähtökohdat ovat emansipoiva tieto ihmisyydestä
ja inhimillisten erojen ymmärtäminen. 1970-luvulle saakka nämä tavoitteet eivät olleet ristiriidassa
keskenään. Maailma oli järjestynyt niin, että poliittiset ja kulttuuriset yhteisöt näyttivät eri tasoilla
olevilta ilmiöiltä. Moderni kansallisvaltio emansipoi ihmisiä, perinteisiin sitoutuneet paikalliskulttuurit tekivät heistä sosiaalisten yhteisöjen jäseniä.
Tämä asetelma alkoi murentua 1980-luvulla, samaan aikaan kun itse aloin opiskella antropologiaa. Kylmän sodan loppuvaiheessa monien
nuorten kansallisvaltioiden legitiimisyys heikkeni. Samaan aikaan kävi ilmeiseksi, etteivät kulttuurit olleet paikallisia. Antropologit kiinnostuivat
kulttuurisista ilmiöistä, jotka eivät olleet sidottuja tiettyyn paikkaan, kansaan tai yhteiskuntaan.
Tämä aiheutti antropologin keskuudessa ”representaation kriisiksi” kutsutun keskustelun, jossa
arvioitiin uudelleen antropologisen tutkimuksen
menetelmiä ja sen tuottaman tiedon luonnetta.
Suomalainen antropologia ei tuohon aikaan ollut samalla tavalla kytköksissä kansainvälisiin keskusteluihin kuin nykyään. Vaikka suomalaisella
Westermarckilla oli ollut keskeinen rooli antropologian synnyttämisessä 1900-luvun alussa, Suomessa alan tutkimustraditio oli hiipunut sotien välisenä aikana. Se alkoi kehittyä meillä uudelleen vasta
P ROF E S S OR I LU E N NOT
1970-luvun lopulla, jolloin kehitysmaatutkimus ja
matkailu laajensivat suomalaisten horisontteja muihin maanosiin. Suomen Antropologinen Seura perustettiin vuonna 1976, ja 1980-luvulla antropologia
vakiintui oppiaineeksi osana sosiologian, kansatieteen ja kulttuurintutkimuksen opetusta.
Antropologian kriisi alkoi siten värittää alan
kansainvälistä keskustelua juuri samaan aikaan,
kun alan tutkimus käynnistyi Suomessa. Tämä aiheutti hämmennystä siitä, mitä antropologeilla oli
lupa tutkia. Yksi keskeisimmistä ongelmista koski
antropologian tuottaman tiedon luonnetta. Antropologiaa oli noihin päiviin asti pidetty eräänlaisena käännöstyönä, jossa kaikkien kansojen merkitysmaailmoille annettiin yleispätevä tieteellinen
tulkinta. 1950-luvun johtavan brittiläisen antropologin Edward Evan Evans-Pritchardin mukaan antropologia oli kulttuurien väliseen ymmärtämiseen
pyrkivä humanistinen ja historiallinen tiede.
Viimeistään 1980-luvulla ymmärrettiin, että
ajatus antropologiasta jonkinlaisena universaalin ihmisyyden kielenä oli pelkkä imperialistinen
haave. Antropologit tulivat tietoisiksi tutkimuksensa taustalla olevista valtasuhteista ja ymmärsivät käyttävänsä valtaa myös määritellessään tutki­
miaan yhteisöjä. 1980-luvulla alettiin painottaa,
että antropologin piti ymmärtää myös niitä valtasuhteita, jotka liittyvät heidän omaan asemaansa esimerkiksi länsimaisen hegemonian, valtakulttuurin, tieteellisten instituutioiden, sukupuolen
tai valkoisen rodun edustajana.
Poliittiset valtasuhteet ovat väistämättä läsnä
tutkijoiden ja heidän tutkimiensa ihmisten suhteissa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Antropologiaan kuuluva pitkäaikainen kenttätyö tuottaa myös
toisenlaisia suhteita. Sen myötä tutkijalle syntyy
velvollisuuksia ja vastavuoroisuutta vaativia ihmissuhteita, jotka raastavat hajalle hänen vakiintuneen
identiteettinsä. Kenttätyössä syntyy juuri sellaisia
merkityksellisiä sosiaalisia suhteita toisenlaista elämää elävien ihmisten kanssa, joita Kant suositteli
ihmisyyden ulottuvuuksien tutkimiseen.
Yhdysvaltalainen antropologi Johannes Fabian
nosti vuonna 1983 ilmestyneessä kirjassaan Time
and the Other esiin sen, ettei tämäkään riitä. Fabianin mukaan kenttätyön aikana syntyvät ihmissuhteet voivat kylläkin tuottaa yhteisen aika- ja paikkakokemuksen, joka kuroo umpeen historiallisen ja
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 31
yhteiskunnallisen kuilun tutkijan ja tutkittavien väitse rakentamillaan laivoilla aina 1960-luvulle saakliltä. Kuilu avautuu kuitenkin uudestaan, kun antroka. Sen jälkeen siirtotyöläisyys syrjäytti kaupanpologi palaa kotiin ja alkaa kirjoittaa tutkimustaan.
käynnin. Tutkimukseni aikoihin nuoret miehet
Hänen yleisönään on nyt tiedeyhteisö ja länsimaityöskentelivät kuukausia, jopa vuosia, siirtotyönen kulttuuri, joille tutkittavat ihmiset edustavat
läisinä erossa perheistään. Tämä väritti koko yhmenneen ajan traditioita ja yhteiskunnan aiempia
teisön sosiaalista elämää.
kehitysvaiheita. Tässä vaiheessa,
Kun matkapuhelimia ei
Fabian väitti, antropologia pettää
vielä ollut, kyläläiset odotAntropologinen humanisomat humanistiset ihanteensa:
tivat levottomasti uutisia
mi pyrkii ottamaan vatoinen kulttuuri kuvataan ajattosiirtotyössä olevista perkavasti globaalin järjesmana, historiattomana todellisuuheenisistä. He pitivät lukua
telmän marginaaleissa
tena – ja vastakohtana sille histo­
miesten liikkeistä ja kuvitelävien
ihmisten
tavat
puriallisesti etenevälle ajalle, jossa
telivat, millaisissa oloissa
tutkija itse elää.
he elivät. He antoivat uusihua omasta asemastaan
Antropologiassa humanisen lähtijöiden mukaan kymaailmassa.
mi ei siis tarkoita vain vieraiden
lässä tuotettua ruokaa, jotkulttuurien arvostamista tai pyrta osa siitä päätyisi heidän
kimystä oppia niistä. Vielä olennaisempaa on tehdä
omille sukulaisilleen. Pois matkustaneisiin kyläläitutkimusta, joka osoittaa, että muiden kulttuurien
siin kohdistunut huomio näkyi suullisessa perinpiirissä elävät ihmiset ovat osa samaa historiallista
teessä ja rituaaleissa. Bandalaisten lauluperinteesja poliittista todellisuutta kuin akateemiset tutkijat.
sä toistuu kohtaus, jossa lapset kokoontuvat mäen
Tämä ei tarkoita, että pitäisimme kulttuurin ja maapäälle tähystämään mereltä lähestyviä laivoja siinä
ilmankuvan eroja triviaaleina. Päinvastoin, antropotoivossa, että nämä toisivat uutisia heidän isästään.
loginen humanismi pyrkii ottamaan vakavasti gloNämä ilmiöt kertovat muustakin kuin ikävöimibaalin järjestelmän marginaaleissa elävien ihmisten
sestä. Merimatkat ja siirtotyöläisyys vieraannuttatavat puhua omasta asemastaan maailmassa.
vat sukulaisia toisistaan ja tuottavat suuria sosio­
ekonomisia eroja. Pois lähteneiden muisteleminen
Antropologinen humanismi
on kulttuurinen strategia, jossa sosiaalisten suhteiItse päädyin 1980-luvun epäilyjen jälkeen tekemään
den säilyminen riippuu kyvystä tunnistaa kaukaisia
perinteistä kenttätyötä itselleni vieraassa kulttuurispaikkoja, matkareittejä ja henkilöitä sekä olla yhtey­
sa Banda Elin kylässä Kein saarilla Itä-Indonesiassa.
dessä niihin. Syrjäisen kylän asukkaat omaksuvat
Bandalaiset ovat omaleimainen ihmisryhmä, joiden
aktiivisen roolin muistuttaessaan kauas muuttaneiesi-isät pakenivat Kein saarille 1600-luvulla Bandan
ta sukulaisiaan siitä, että heitä odotetaan takaisin.
saarilla tapahtunutta kansanmurhaa. He ovat säilytTämä jatkuva dialogi pitää yllä tietoisuutta bandatäneet oman kielensä ja kulttuurinsa, jotka poikkelaisten erityisestä kulttuurista ja tarjoaa selityksen
avat voimakkaasti muusta Kein saarten kulttuurissille, miksi he eivät ole vuosisatojen kuluessa sulauta. Olen dokumentoinut heidän lauluperinnettään,
tuneet osaksi heitä ympäröivää väestöä.
joka käsittelee matkustamisen ja poissaolon teemoBandalaisten tutkiminen on hyvä esimerkki
ja, sekä selvittänyt sen suhdetta heidän muuttoliikmodernista antropologiasta. Tämän päivän antkeisiinsä ja globaalin talouden muutoksiin.
ropologinen tutkimus perustuu edelleenkin vieBandalaisten joukkomurha on tunnettu historaiden kulttuurien parissa tehtyyn kenttätyöhön,
riallinen tapahtuma, ja alun perin olin kiinnostumutta se ei käsittele eristyneitä yhteisöjä vaan pyrnut siitä, mitä heidän suullinen perinteensä kerkii ymmärtämään ylirajaisia, erilaisiin aikoihin ja
toisi siirtomaavallasta. Eurooppalaisten osuus
paikkoihin hajautuneita elämänmuotoja.
heidän lauluissaan ja kertomuksissaan oli kuitenRiskinä muuttoliikkeiden ja hajautuneiden
kin pieni. Sen sijaan laulut kertoivat jatkuvasta yhyhteiskuntien tutkimuksessa on se, että alamme
teydenpidosta vanhaan kotisaareen ja muihin kautarkastella yksilöitä vain ulkoisesti, ikään kuin he
pallisiin keskuksiin, joihin bandalaiset purjehtivat
olisivat pelkästään poliittisen ja taloudellisen ym-
32 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
PROFE S S ORILUE NNOT
päristönsä tuotteita. Silloin olemme vaarassa tulla kuuroiksi niille käsitteille, arvoille ja motiiveille,
joihin ihmisten oma toimintakyky ja heidän oma
käsityksensä omasta ihmisarvostaan perustuvat.
Globalisaatiokeskustelussa toistuu usein ajatus, jonka mukaan moderni maailma on litteä, homogeeninen tila. Tämä ajatus kuvastaa kansainvälisten eliittien kokemusta ja maailmankuvaa.
Huipputason it-ammattilaisten työmarkkinoina saattaa todella olla koko maailma. Mutta esimerkiksi pakolaiset sekä maakaappausten ja ympäristökatastrofien uhrit ovat bandalaisten tapaan
hyvin tietoisia kuiluista, jotka erottavat heitä etuoikeutetuista ihmisryhmistä. Mahdollisuus tulla
kuulluksi näiden kuilujen toisella puolen, tai luoda sosiaalisia suhteita niiden yli, voi olla elämän ja
kuoleman kysymys. Tämä dialogi tulee mahdottomaksi, jos emme tunnista sitä tosiasiaa, että maailma jakautuu moniin, erilaisiin elämismaailmoihin.
Vieraat elämismaailmat tai ”toiset kulttuurit”
eivät siis ole antropologien keksintöä vaan seuraus­
ta maailman rakenteesta. Viime vuosina Suomessa on syntynyt uudenlainen tarve ymmärtää tällaista toiseutta. Erilaiset muuttoliikkeet ovat tuoneet
kulttuurierot lähtemättömäksi osaksi eurooppalaisia yhteiskuntia.
Antropologian tarjoamalle kriittiselle humanismille on suurempi tarve kuin koskaan. Samalla
on syntynyt kiusaus palata antropologian alkuvaiheiden yksinkertaiseen ajatukseen, että kulttuurit
ovat selvärajaisten ja sisäisesti yhtenäisten ihmisryhmien piirteitä. Ikävimmin tämä tulee näkyviin
esimerkiksi maahanmuuttaja- tai muslimivastaisessa ajattelussa, jossa ääriryhmien teot ja moraalikoodit yleistetään koko väestöryhmään.
Jos antropologia suostuu tuottamaan ainoastaan nopeaa, ulkokohtaista tietoa esimerkiksi uusista maahanmuuttajaryhmistä, se voi johtaa tiedon
tarvitsijoita harhaan. Jos antropologia sen sijaan
nähdään humanismina, ihmisyyden perustieteenä,
se voi tuottaa pakolaiskriisien kohteena olevalle
Euroopalle sekä emansipoivaa tietoa ihmisyydestä
että kykyä ymmärtää ja hyväksyä kulttuurien erilaisuutta. Jos emme tunnista kulttuurin eroja, emme
myöskään oivalla, mitkä ovat ihmisarvon kannalta
olennaisia asioita.
Suomalainen antropologia käynnistyi sekä
1800-luvulla että uudestaan 1970-luvulla voimak-
P ROF E S S OR I LU E N NOT
kaasta tarpeesta laajentaa suomalaisten perspektiiviä kohti ulkopuolista maailmaa. Tällaiselle
ajattelun ja maailmojen avaamiselle on nyt uutta
tarvetta. Suomalainen yhteiskunta on viime aikoina kääntynyt huolestuttavalla tavalla sisäänpäin.
Uutta tutkimusta kaipaavat myös ne uudet
kulttuurin muodot, joita on syntymässä sen kautta, että se mitä pidämme inhimillisenä, muuttuu ja
laajenee. Antropologian uusiin tutkimuskohteisiin
kuuluvat esimerkiksi teknologian uudet muodot
sekä ihmisten ja eläinten vuorovaikutus.
Suomalaisen antropologian erityisenä vahvuutena on ollut monipuolinen, etnografiseen kenttätyöhön perustuva vieraiden kulttuurien tutkimus
ja kyky käydä sen pohjalta teoreettista keskustelua. Tämä on ollut pienelle antropologiyhteisölle
ainutlaatuinen saavutus. Se auttaa ymmärtämään
myös uudenlaisia eroja, joita maahanmuutto, talouden kansainvälistyminen ja teknologian muutokset tuottavat Suomessa.
Tämä edellyttää jatkossakin tutkimusta ja koulutusta, joka perustuu etnografiseen kenttätyöhön.
Yhtenä antropologian opettamisen haasteena on
vakuuttaa uuden sukupolven tutkijoita siitä, että
vieraan elämänmuodon kohtaaminen on antoisa ja välttämätön kokemus. Kun tutkija antautuu
sosiaa­lisiin suhteisiin tutkittaviensa kanssa, hän
kohtaa arvoja ja odotuksia, jotka muovaavat hänen
subjektiivista identiteettiään. Tämä voi olla emotionaalisesti vaativa kokemus, sillä se on ristiriidassa yksilöllisen vapauden ja identiteetin kanssa. Samalla se on välttämätön edellytys sille, että
vieraan kohtaaminen opettaa meille jotakin uutta.
KIRJALLISUUS
Kant, I. 1996. Anthropology from a Pragmatic Point of View. Carbondale, Ill, Southern Illinois University Press.
Herder, J.G. 1993. Against Pure Reason. Writings on religion, language, and history. Fortress Press.
Fabian, J. 1983. Time and the Other. Columbia University Press.
Evans-Pritchard, E. E. 1961. Anthropology and History: A lecture
delivered in the University of Manchester. Manchester University Press.
Kaartinen, Timo, 2010. Songs of Travel, Stories of Place. Poetics of
Absence in an Eastern Indonesian Society. Folklore Fellows’
Communications 299. Academia Scientarium Fennica.
Westermarck, Edward 1898. Det menskliga äktenskapets historia.
Söderström.
Westermarck, Edward 1912. The Origin and Development of the
Moral Ideas. McMillan & Co.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian professori.
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 33
MITÄ
KULTTUURILLA VOI
SELITTÄÄ?
JUSSI PAKKASVIRTA
Alue- ja kulttuurintutkimuksessa keskeisimmät lähestymistavat liittyvät sivilisaatioteorioihin ja maailman eri kulttuurien kehitystä pohtivaan historialliseen traditioon. Tieteidenvälisenä tutkimuskysymyksenä on se, kuinka löytää suuralueita kuvaavia ja selittäviä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia piirteitä.
Vuoden 2016 ehkä merkittävin tiedeuutinen oli yhdysvaltalainen Ligo-laboration havaitsema yleisen
suhteellisuusteorian ennustama painovoima-aalto
11. helmikuuta. Tiedotteen mukaan universumi puhui meille. Jossain yli miljardin valovuoden päässä oli tapahtunut kahden mustan aukon sulautuminen, joka lähetti Tellukselle – meidän aikaamme
2000-luvulle – painovoima-aallon, joka pystyttiin
havaitsemaan kahdella toisistaan 3 000 kilometrin päässä olevalla äärimmäisen hienorakenteisella mittalaitteella.
Painovoima-aaltojen havainnoinnissa on kyse
monimutkaisen ilmiön kuvaamisesta tieteellisesti todentamalla, ajassa ja paikassa. Havaintoa kuvailtiin sanoilla ”mustien aukkojen sulautuminen
päättyi viserrykseen” ja ”universumi puhui meille”. Tutkijat käyttivät varsin kulttuurisiksi mieltämiämme ilmauksia. Tämä heijastaa kulttuurin
läsnäoloa kaikessa, myös kosmologisessa tutkijayhteisössä ja sen kielessä.
Kulttuurin ymmärtäminen ja selittäminen lieneekin jopa painovoima-aallon mittaamista monimutkaisempi ilmiö. Painovoima-aallon tajuaminen
aivoissamme ja mielessämme on sidoksissa kulttuuriin ja ajattelumme kehitykseen. Kuvittelemme ja esitämme kaiken kulttuurisidonnaisesti. Ihmisen käyttäytymisen ja ajattelun muodostumista
– maailmaa ja maailmankaikkeutta – ei voi ymmärtää ilman kulttuuria.
34 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Kulttuurien ja alueiden muoto-opit
Alue- ja kulttuurintutkimuksen alue on sama,
jota fysiikassakin mitataan. Tila, aika ja paikka
määrittävät sitä. Kulttuurin käsite on hankala ja
kiistelty, enkä sitä ryhdy tässä erityisesti määrittelemään. Tunnettu sitaatti ”Kun kuulen sanan
kulttuuri, poistan pistoolistani varmistimen”, on
laitettu kansallissosialistisen näytelmäkirjailijan
Hanns Johstin suuhun, väheksymään vääränlaista kulttuuria, mutta ilmaus lienee alkujaan Anton
Tšehovin, joka viittasi sillä kulttuurin määrittelemisen vaikeuteen.
Monet tutkijat ovat puhuneet erilaisten kulttuurien tila-ajasta. Tällaisia filosofeja ovat esimerkiksi Oswald Spengler, Arnold Toynbee tai José
Vasconcelos. Myös Samuel Huntingtonin 1990-luvulla avaama ”Clash of Civilizations” -keskustelu
kuuluu tähän traditioon, ja miksei myös Norbert
Eliasin vuonna 1939 esittämä sivilisaatioteoria.
Länsimaiden perikadosta kirjoittaneen Spenglerin filosofian pääajatus on kuvata kulttuurien syklis-orgaaninen morfologia, eli eräänlainen
kulttuurien elämänkaaren muoto-oppi. Toynbee
etsi maailmanhistorian synteesiä sivilisaatioiden
synnyn, kukoistuksen, luhistumisen ja hajoamisen
kautta. Meksikolainen Vasconcelos puhui Amerikkoihin syntyneestä kulttuurisesta ”kosmisesta rodusta”, jonka hän mielsi 1900-luvulla muodostumassa olevana ja kulttuurien sekoittumisesta
sikiävänä uutena sivilisaationa. Perulainen poliitikko-filosofi Víctor Raúl Haya de la Torre yhdiste-
PROFE S S ORILUE NNOT
li omaperäisissä kulttuurihahmotelmissaan erilaisten mantereiden tila-aikoja jopa einsteinilaiseen
suhteellisuusteoriaan.
Monia näitä ajattelijoita on heppoisin perustein
syytetty myös teoreettisina rasismin, fasismin tai
natsismin perustelijoina. Vakavasti puhuen, kulttuurien tutkiminen vaatii eräänlaista humanistisyhteiskuntatieteellistä suhteellisuusteoriaa. Tällöin puhutaan kulttuurien vertailusta, jotta niiden
samanlaisuutta tai toisistaan erottavia tekijöitä
pystyttäisiin ymmärtämään ja selittämään. Erilaiset stereotyyppien käytöt, vastaparit, monitieteiset
ilmiöiden ja käsitteiden luokittelut auttavat tässä
tehtävässä. Kulttuuria tutkimalla pystytään selittämään erilaisten alueiden olemusta ja ymmärtämään
niistä jotain uutta. Parempi ymmärtäminen johtaa
aina myös parempaan selittämiseen.
Kulttuurin määrittely on haastava tehtävä, kuten edellä mainitsin. Kun taas käytän tässä tekstissä termiä selittää, sisältää se samalla ajatuksen
siitä, mihin kulttuurin ymmärtämisellä voi vaikuttaa. En siis tyytyisi kulttuurien tutkimuksessa vain
kuvaamiseen, mittaamiseen, luokitteluun ja ymmärtämiseen, kuten perinteisimmässä kulttuurintutkimuksessa usein tehdään. Edellä mainitsemani
suursivilisaatioteoreetikot ovat aina pyrkineet selittämään sivilisaatioiden olemusta. Samalla tavalla me suomalaiset olemme pitkään yrittäneet ymmärtää esimerkiksi Venäjää – ja samalla olemme
pyrkineet selittämään itseämme – ja toki Venäjää.
Aluetta kuvaavat termit paikka ja tila eroa­vat
toisistaan myös käsitteellisesti. Kun nyt puhun
alueista, viittaan termiin, josta esimerkiksi englannin kielessä käytetään sanaa area, en siis niinkään
termiin region. Area-sanalla on omalla tutkimusalallani se merkitys, joka ehkä helpoiten mahdollistaa esimerkiksi suuralueiden, kuten Euroopan,
Latinalaisen Amerikan tai Lähi-idän, ymmärtämisen. Olen itse käyttänyt tässä yhteydessä termiä
”kontinentalismi” – johdettuna sanasta nationalismi. Esimerkiksi liittovaltiot Venäjä, Yhdysvallat ja Brasilia ovat tällaisia perinteistä kansallisvaltiota kontinentaalisempia alueita. Keskeisenä
tutkimuskysymyksenä näitä analysoitaessa on se,
voimmeko löytää suuralueita kuvaavia ja selittäviä
kulttuurisia, historiallisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Tämä onkin alue- ja kulttuurintutkimuksen
keskeinen tieteidenvälinen kysymys.
P ROF E S S OR I LU E N NOT
Tällä tutkimussuunnalla on oma historiansa. Alueita ja niiden eroja on selitetty eri tavoin
ja menneisyyden eri vaiheissa. Viittasin jo Spenglerin ja Toynbeen kaltaisiin sivilisaatiofilosofeihin
ja kultuurimorfoloogikkoihin. Perinne jatkuu vahvana.
Sivilisaatioiden menestystekijät?
Taloustieteilijä Daron Acemoglu ja politiikantutkija James A. Robinson esittävät teoksessaan Why
Nations Fail (2012), että maailman eri alueiden
epätasa-arvon ymmärtämiseksi on tutkittava, miksi yhteiskunnat ovat organisoituneet tehottomasti
ja sosiaalisesti huonosti toimivilla tavoilla. Heidän
mukaansa on väärin keskittyä ”oikein ymmärtämiseen”, on selitettävä miksi köyhät maat ”ymmärsivät asiat väärin” tai miksi vallassa olevat tekevät
köyhyyttä aiheuttavia valintoja. Asioitahan ei aina
ymmärretä väärin vahingossa tai tietämättä vaan
usein myös tarkoituksella. Teoksessaan Acemoglu
ja Robinson listaavat teorioita tai selityksiä, jotka
eivät toimi riittävästi eri alueiden menestyksen tai
vaurauden selittäjinä.
Yksi tunnettu selitys on valistusajan paroni
Montesquieun kuvaus siitä, miten maantiede ja
ilmasto ovat vaikuttaneet ihmisten toimeliaisuuteen. Samankaltaista tutkimuslinjaa on sofistikoituneemmin työstänyt 1980-luvulta esimerkiksi
maantieteilijä Jared Diamond. Hänen väittämänsä on, että ”Historia on kulkenut eri kansoilla [sivilisaatioilla] eri teitä, koska kansojen ympäristöt
ovat erilaisia”. Diamondin selitys alueiden erilaiselle kehitykselle maailmanmitassa on se, että menestys riippuu toimivista kotieläinten ja viljelykasvien paketeista, joiden leviäminen taas edellyttää
soveltuvia ilmasto-olosuhteita”. Samalla Diamond
havainnollistaa sosiaalihistoriallisten sekä kulttuuribiologisten selitysten välisiä eroja ja mahdollisuuksia.
Toinen selitys alueiden menestymiselle on
kulttuurihypoteesi. Esimerkiksi Max Weber on
tutkimuksissaan esittänyt teesiä protestanttisen
etiikan vaikutuksesta eurooppalaisen kulttuurin ja
talouden voimaannuttajana suhteessa muihin alueisiin. Weber selittää kulttuurisella tekijällä kapitalismin syntyä ja taloutta. Tulemme taas edellä
mainittujen sivilisaatioteorioiden äärelle; Acemoglu ja Robinsson arvostelevat myös kulttuuriseli-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 35
tyksiä riittämättöminä, ”ne eivät ole tärkeitä” tai
sitten kulttuuriset piirteet ja asenteet muuttuvat
niin hitaasti, että niillä ei voi riittävästi selittää esimerkiksi useita historiallisesti suhteellisen nopeita muutoksia (esim. Itä-Aasian tai Kiinan niin sanottuja kasvuihmeitä).
Kolmas Acemoglu ja Robinson arvostelema selitys on tietämättömyyshypoteesi. Tätä hypoteesia
ovat viljelleet erityisesti taloustiede ja länsimaiset päättäjäpiirit: köyhät alueet ovat köyhiä, koska
hallitsijat eivät tiedä, miten köyhyydestä noustaan.
Rikkaat maat taas ovat löytäneet parhaat toimintatavat ja onnistuneet poistamaan markkinahäiriöt.
Usko tietämättömyys-hypoteesiin on vahva, mutta kovin usein se voidaan historiallisesti osoittaa
vääräksi. Köyhyysongelmiin löydetään tietämättömyyshypoteesin kautta ratkaisuehdotuksia, jotka
perustuvat lähinnä uskoon ja toivoon. Esimerkkejä löytyy vaikka Euroopan talouskriisistä tai Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin
politiikkaneuvoista Latinalaisen Amerikan maille 1990-luvulla.
Acemoglu ja Robinson päätyvät Why the Nations Fail -teoksessaan siihen, että ihmisen itsensä
rakentamat poliittiset ja taloudelliset instituutiot
ovat alueiden ja maiden menestyksen tai epäonnistumisen perusta. Mutta eikö tämä ole eräänlainen
versio siitä, mitä kulttuurilla voi selittää? Acemoglu ja Robinson rakentavat poliittisten ja institutionaalisten prosessien selitystä – ja myös poliittinen
prosessi on toki kulttuuria. Arvostellessaan kulttuurihypoteesia kansakuntien menestyksen selittäjänä, Acemoglu ja Robinson määrittelevät kulttuurin liian ahtaasti, kuten taloustieteilijöillä ja
politiikan tutkijoilla usein on tapana. Siksi monitieteisellä alue- ja kulttuurintutkimuksella on merkittävä tehtävä. Se yhdistää maantieteellisiä, kulttuurisia sekä historiallisia hypoteeseja ja selityksiä.
Keskustelut kulttuurin ja sivilisaatioiden merkityksestä jatkuvat joka päivä, ja ne vetoavat suuriin lukijakuntiin. Pitkiä linjoja esittävät edelleen
erityisesti historioitsijat. Hiljan Helsingissä vieraili
israelilainen Yuval Harari, joka bestseller-teoksessaan Sapiens on esittänyt ihmisen kulttuurisen menestyksen tekijäksi muun muassa sitä, että meillä
on kyky käyttää fiktiota. Tämä on jälleen uusi tulkinta, mutta se tulee melko lähellä kulttuurista sivilisaatioselitystä.
36 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Entä sitten kielitiede, vielä lisänä tähän hypoteesien kokoelmaan? Kielen käyttö on ihmisen
ominaisuus ja kulttuurinen ilmiö, joka on aina ja
kaikkialla, alueissa ja kulttuureissa?
Kielitieteilijät Edward Sapir ja Benjamin Whorf
esittivät jo 1930-luvulla, että erilaiset kielet tuottavat erilaista ajattelua. Vaikka kaikki kielet ovat
periaatteessa käännettävissä toisille kielille, erilaiset kielelliset ja kulttuuriset ajattelun tavat heijastuvat siihen, että eri tavat puhua ja kirjoittaa
saattavat tuottaa erilaisia johtopäätöksiä. Ongelma
on ilmeinen esimerkiksi kieli- ja käännöstieteissä
mutta myös erilaisten kulttuurien tutkimisessa.
Toisaalta eri kielten rakenteissa ja logiikassa
on samanlaisia elementtejä, minkä vuoksi kaikki
kielet pystytään kääntämään toiselle kielelle. Ihmisellä on eräänlainen geneettinen peruskielioppi, kuten kielitieteilijä Noam Chomsky on esittänyt. Ihminen voi tutkia valaiden ääniä ja signaaleja
muttei pysty tulkitsemaan niitä – tai ainakaan kokonaan tajuamaan, miten valas tulkitsee tai ymmärtää ne. Filosofi Ludwig Wittgenstein esitti
saman asian klassisella lauseellaan: ”Jos leijonat
osaisivat puhua, emme ymmärtäisi niitä.” Kielitieteen selitysvoima kulttuurien ymmärtämisessä on
siis kieltämättä iso.
Oma perspektiivini yllä mainittuihin sivilisaatioiden selittämisen tapoihin on monitieteisyysteesi. Tähän liittyvät kaikki aiemmat hypoteesit
ja myös nationalismin teoria, tai vaikkapa sukupuolen, kielen ja kommunikaation tutkimus. Erityisesti British Cultural Studies -traditio ja 1970-luvun Birminghamin koulukunnan tutkijat Stuart
Hall, P. E. Thompson ja Raymond Williams veivät kulttuurintutkimusta tähän tieteidenväliseen
suuntaan. Toby Millerin sanoin ”Cultural studies
is a tendency across disciplines, rather than a discipline itself”.
Evoluutioteorian näkökulma
Myös evoluutioteoria on väistämättä mielenkiintoinen näkökulma ja haaste kulttuurien tutkimukselle, erityisesti hypoteeseja antavana vahvana
teoriana. Lajien selviytymisstrategiat ovat monimuotoisia, ei siis vain eloonjäämistaistoa. Evoluutiossa selviytyminen on myös yhteistyötä, sopeutumista ja oppimista. Ihmisryhmien evoluutiossa
tämä on tarkoittanut kahta strategiaa – eli tape-
PROFE S S ORILUE NNOT
taanko tuntematon vieras heti, uhkana, vai yritemäärittelee päällysrakennetta. Siksi kulttuuri ei
täänkö häneen tutustua ja oppia jotain uutta. Siviollut ”tärkeä” tai kovin hyödyllinen tutkimuksen
lisaatiot ja ryhmät, jotka ovat valmiita oppimaan
kohde. Se edusti vain varjokuvia todellisuudesta,
toisilta, lienevät kiistatta ihmisevoluution menesheijastuksia perustasta.
tyjiä. Myös pitkä tutkimustraditio ympäristön ja
Monille marxilaisuudesta kumpuaville
perintötekijöiden vaikutuksesta osuu keskustemodernisaatio- ja kehitysteorioille – sekä useille
luun kulttuurin selitysmahdollisuuksista.
taloustieteen muillekin valtavirroille – kulttuuri ei
Itse siis kuulun niihin tutkijoihin, jotka pitävät
ollut kiinnostava lähtökohta. Sen selitysvoima tai
evoluutiopsykologiaa mielenkiintoisena, hyödyltutkiminen ei vain tuntunut kovin mielekkäältä.
lisenä ja tärkeänä myös kulttuurin selittämiselle:
Myös marxilaista yhteiskuntateoriaa uudistaneet
kyse on ihmisen käyttäytymisen tutkimisesta. Ihitalialainen Antonio Gramsci ja brittiläinen
misen käyttäytyminen heijastuu juuri kulttuurisMichael Mann näkivät kulttuurin vain ideologian
sa, ja se myös vaikuttaa kultja hegemonian osana, sillä
tuureihin.
ei ole siis varsinaista omaa
30 vuotta sitten ilmestymerkitystä. Mannin mukaan
Sivilisaatiot ja ryhmät,
nyt Edward O. Wilsonin teos
kulttuurilla ei voi selittää
jotka ovat valmiita
Sociobiology synnytti rajun
oikeastaan yhtään mitään.
oppimaan toisilta, lienevät
vastareaktion. EvoluutiopsyTaloustieteen koulukunkiistatta ihmisevoluution
kologialla oli sangen huono
nat, kuten rationaalinen vamenestyjiä.
maine, sillä juuri sosiobiololinta tai peliteoria, taas ovat
gian vulgaarit muodot olivat
olleet enemmän matematiikusein hypoteettisia, histokaa kuin kulttuuri- tai ihmisriattomia, rasistisia ja esimerkiksi naisvihamielitieteitä. Toki ihmisen käyttäytymisen epävarmuus
siä. Sosiobiologian nimissä mitattiin älykkyys­eroja
on kiinnostavaa taloustieteessä. Rationaalisen vaeri ”rotujen” välillä, ja sukupuoliero korostui tutlinnan edustajat tekivät ennakko-oletuksia ihmisen
kimuksessa.
asenteista ja tavoitteista. Kulttuuri on tällöin hanSilti kulttuuria monitieteisesti tutkittaessa
kala ja monimutkaisesti mallinnettava ilmiö. Yksilö
myös evoluutioteorian parhaiden perinteiden taron rationaalinen, jos hänellä on hyvin määritellyt ja
joamia hypoteeseja on syytä vakavasti hyödyntää.
vakaat preferenssit. Kulttuuri aiheuttaa ikävää häiKeskeinen ongelma evoluutioteorian ja kulttuurilyntää tämän tapaisissa tutkimusasetelmissa. Siksi
selitysten yhdistelemisessä on toki se, että evoluukulttuurin vaikutus ihmisluontoon oletetaan mietio tapahtuu verraten hitaasti suhteessa sivili­saa­tion
lellään passiivisena ja ikään kuin annettuna. Kultmuutokseen. Täten, kun tutkitaan minkälaisiin olotuurinäkökulma antaa toki tutkimuskysymyksiä
suhteisin ihmismieli ja kulttuuri tai sivilisaatiot ovat
myös taloustieteelle. Maailmassa on myös paljon
sopeutuneet, näiden syklien erilaisuus on pidettätalous­tieteellisiä ja muita yhteiskuntatieteellisiä
vä tarkasti mielessä, hypoteesejakin rakennettaessa.
tutkimuksia, joissa vertaillaan ihmisten kulttuurisidonnaista käyttäytymistä eri alueilla.
Talous?
Ihmistieteiden vaikeus onkin se, miten saateEvolutionaariset yhteiskuntateoriat, esimerkiksi
taan yhteen materiaalisen maailman koettu ja koniin sanotut modernisaatioteoriat tai monet muut
keellinen sekä tietoisuuden vaikeasti mitattavat
marxilaisesta traditiosta nousevat tulkinnat, voisi(tai ei lainkaan mitattavat) abstraktiotasot. Siksi
vat myös olla alue- ja kulttuurintutkimuksen kankulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden malleja on konalta sivilisaatioteorioita. Klassisen marxilaisen
vin hankalaa popperilaisittain falsifioida tai testahistoriallisen materialismin lähtökohtana oli, että
ta. Monet ovatkin puhuneet tieteiden ”vaikeusjäraineellinen tuotantotapa on ratkaiseva kaikkeen
jestyksestä”, jossa fysiikka ja esimerkiksi biologia
muuhun nähden. Ihmisten poliittiset, moraaliset
ovat lopulta ihmistieteitä ”helpompia” tieteenlaja kulttuuriset katsomukset nousevat tuotantotajeja tai tieteen tyylejä.
van perustalta. Tuotantosuhteiden kokonaisuus
P ROF E S S OR I LU E N NOT
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 37
Stereotypiat ja nationalismi
poliittisen yhteisön reseptinä, joka on kameleontPalaan lopuksi kulttuurintutkimuksen esimerktimaisesti pystynyt sopeutumaan myös globalisaakeihin stereotypioiden ja nationalismin kautta.
tion vauhtiin. Teoriana ja tutkimussuuntauksena
Niiden avulla voidaan sekä ymmärtää että selitnationalismi antaakin hyödyllisen näkökulman aitää kulttuureja.
kamme tärkeimpiin alue- ja kulttuurintutkimukAntropologi Claude Lévi-Strauss on osoittanut,
sen kysymyksiin.
että ihmiset periaatteessa ajattelevat samanlaisten
Olen päässyt viime aikoina tutustumaan uuajatusratojen mukaan, esimerkiksi kategorisoimalla
denlaisiin aineistoihin, joissa näitä perinteisiä kyja käyttämällä vastapareja. Pesymyksiä voi avata tuoreesta
rusluokitteluihin liittyvät vasnationalismin ja kulttuurinTeoriana ja tutkimussuun­
taparit hyvä−paha, tuttu−vietutkimuksen perspektiivistä.
tauksena nationalismi
ras, oikea−vasen, mies−nainen,
Suomen Akatemian rahoittaantaakin hyödyllisen
hetero−homo, valkoinen−musmassa konsortiossa tutkimme
näkökulman aikamme
ta jne. Luokitteleminen jatkuu
sosiaalisen median mahdoltärkeimpiin alue- ja
myös kulttuurissa ja sosiaalilisuuksia monista näkökulkulttuurintutkimuksen
sissa yhteyksissä, kun luodaan
mista. Suomi24 on maamme
kysymyksiin.
vastapareja eurooppalainen−
suurin aihekeskeinen verkkoamerikkalainen, valkoinen−
foorumi, joka on käytössämintiaani, klassinen−rock, vanha−uusi jne. Kun näitä
me FIN-CLARIN kielipankin kautta. Maailman
vastakohtapareja aletaan arvottaa niin, että niihin
mitassakin ainutlaatuinen kansallinen aineisto siliitetään ajatus ”oikeasta” ja ”väärästä” tai ”hyvässältää 15 vuoden verkkokeskustelut, yhteensä 70
tä” ja ”huonosta”, luokitteluun liittyy myös ajatus
miljoonaa viestiä. Nationalismin tutkijana mitoisesta ja kategorisesti erilaisesta, jota ei sellaisenua kiinnostaa nähdä tuosta aineistosta, millainaan voida hyväksyä. Pahimmassa tapauksessa toinen muutos esimerkiksi maahanmuuttokeskustesen tai vieraan edustaja ei voi olla tasa-arvoinen, ellussa on tapahtunut viime syksyn pakolaiskriisin
lei hän omaksu valtakulttuurin arvoja ja tule siten
jälkeen.
valtakulttuurin osaksi.
Aineistosta voi kehittämillämme menetelmilStereotypia tarkoittaa lyhyesti yhteen liitettylä löytää muutosta ja sitä voidaan avata useilla tajä kimppuja erilaisista ominaisuuksia, joiden avulvoilla. Katsomme esimerkiksi riittävällä määrälla tuotetaan yksinkertaistettu mielikuva tai käsitys
lä termejä, viekö hypoteesi oikeaan suuntaan. Jos
jostain asiasta (esimerkiksi ihmistyypistä, yleisesti
näyttää, että vie, tarkennamme analyysia ja teemtunnetusta käyttäytymismallista tai luonnetyypisme lisää tutkimuskysymyksiä. Tai jos näyttää, että
tä). Yleisiä stereotyyppejä on vitsien tyhmä blondi
hypoteesi ei toimi, se unohdetaan – tai sitten et– tai miksei myös päivystävä dosentti tai hajamiesimme paremman kysymyksen ja termistön ja koe­
linen ja vähintään kolme kuukautta kesälomalla
tamme taas uudestaan. Tällainen sosiaalisen meoleva professori. Eri maita ja kansallisuuksia kosdian big data soveltuu hyvin juuri alueellisten ja
kevia stereotypioita ovat esimerkiksi itara skotti,
kansallisten stereotyyppien tutkimiseen.
laiska meksikolainen tai nahkahousuissa jodlaava
Internet-aineistoihin ja sosiaaliseen mediaan
itävaltalainen.
liittyy myös laajempi yhteiskuntateoreettinen
Nopean median sävyttämä aikamme on jakaukysymys: elämmekö parhaillaan aikakautta, joka
tunut entistä vahvemmin kahtia, eikä julkisuudesmuistetaan myöhemmin uuden ajan alkuna?
sa kuulu riittävästi ääniä, jotka tekisivät selvän peHistorioitsija Reinhart Koselleck on luonut käsäeron esimerkiksi stereotyyppiseen rasismiin ja
sitteen nimeltä Sattelzeit, eli satula-aika. Sen muvihapuheeseen. Nationalismi sanana voidaan ymkaan on olemassa historiallisia kausia, jolloin kämärtää ahtaana stereotyyppejä hyödyntävänä käsitteet muuttuvat toisenlaisiksi. Yksi tyypillinen
sitteenä, jossa luodaan esimerkiksi yksiulotteisia
tällainen kausi on 1700-luvun loppu ja siitä synviholliskuvia, tarkoituksella kontekstistaan ja histynyt uusi modernin aikakausi, jolloin muodostui
toriastaan erotettuna. Itse tulkitsen nationalismin
kansakunnan tapaisia uusia käsitteitä.
38 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
PROFE S S ORILUE NNOT
Oma hypoteesini on, että internet-aikana, viimeiset 20 vuotta, on tapahtunut jotain vastaavaa.
Historiankirjoittajat näkevät ehkä myöhemmin,
että 2000-luvun alusta alkoi murros, jolloin käsitteet muuttuivat. Nationalismin teoriaan Benedict
Andersonin tuoma termi anonyymi yhteisöllisyys
kuvastaa sitä, miten tiedotusvälineiden kautta aika
sai uusia merkityksiä – samanaikaisuuden ja uuden
nopeuden – eräänlaisen monikkojen maailman. Internetin aikakausi edustaa valtavaa muutosta. Perinteisestä kollektiivisesta toiminnasta on tulossa kommunikatiivista toimintaa, joka mahdollistaa
identiteettien nopeita muutoksia ja myös useita
samanaikaisia identiteettejä. Tässä olemme lähellä suursivilisaatioteoreetikkojen esittämiä kulttuurien selityksiä. Ehkä 200-vuotinen nationalismin
aikakausi on muuttumassa joksikin muuksi ja ihmiskunta on huomaamattamme siirtynyt verkon
ja uuden kommunikaation luomaan aikakauteen.
Lopuksi palaan vielä kysymykseen, mitä kulttuurilla voi selittää. Ilman alueiden ja kulttuurien
ymmärtämistä, emme voi selittää itseämme maailmassa. Näkemykseni mukaan alue-ja kulttuurintutkimus ahtaasti disipliininä ymmärrettynä
liittyy sivilisaatioteoriajatkumoon. Tänä päivänä
alue- ja kulttuurintutkimus on ehdottomasti tieteidenvälistä ja käyttää apunaan monia yleisen tieteenhistorian teoreettisia lähtökohtia. Kulttuurintutkimuksen näkökulmalla voi parhaiten selittää
esimerkiksi, mitä ovat amerikkalaisuus, eurooppalaisuus ja vaikkapa afrikkalaisuus tai islam. Siis jos
näitä on hyödyllistä selittää tai ylipäätään halutaan
selittää ( ja kuitenkin kovin monet joka tapauksessa selittävät). Siksi alueita on tutkittava kulttuureina ja mielellään monitieteisesti useiden tulevaisuuden oppituolien voimin.
Alussa mainitsin painovoima-aaltojen havainnoinnista. Fysikaaliset ilmiöt ympäröivät meitä
koko ajan. Jokapäiväinen puheemme on mekaanista paineaaltojen liikettä ilmassa, jota tuotamme suullamme, ja jonka muut – osin kulttuurisesti
– korvien ja aivojen yhteistyöllä ymmärtävät, hie-
P ROF E S S OR I LU E N NOT
rarkkisen järjestelmän kautta. Tämä prosessi on
huimaava, kun sitä vakavasti pohtii.
Sama prosessi on myös inhimillisen kulttuurin tutkimushaaste ja perusvoima. Ihmisaivot kun
lienee edelleen monimutkaisin universumista löydetty rakenne. Useissa yhteyksissä on esitetty ajatus, että ihmisessä ja ihmisen luomassa kulttuurissa universumi on tullut tietoiseksi itsestään.
Tästä tieteessäkin lopulta on kysymys: oman
itsemme ja kulttuurimme ymmärtämisestä ja selittämisestä.
KIRJALLISUUTTA
Acemoglu, Daron ja Robinson, James A. (2012) Why Nations
Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty. Crown
Publishers.
Anderson, Bedict (1991) Imagined Communities. Reflections on the
Origin and Spread of Nationalism. Verso.
Diamond, Jared (2004). Tykit, taudit ja teräs: Ihmisen yhteiskuntien kohtalot. Terra Cognita.
Harari, Yuval Noah (2016) Sapiens: ihmisen lyhyt historia. Bazar.
Haya de la Torre, Víctor R. (1957) Toynbee frente a los panoramas
de historia. Coepla.
Huntington, Samuel (1996) The clash of civilizations and the
remaking of world order. Simon & Schuster.
Koselleck, Reinhart (2002) The Practice of Conceptual History:
Timing History, Spacing Concepts. Stanford University Press.
Mann, Michael (2012) The Sources of Social Power: Volume 3,
Global Empires and Revolution, 1890–1945. Cambridge University Press.
Miller, Toby (2001) ”What It Is and What It Isn’t: Cultural Studies Meets Graduate-Student Labor”. Yale Journal of Law &
the Humanities: Vol. 13: 3.
Sapir, E. (1929) ”The status of linguistics as a science”. Language 5. 207–214. Julkaistu uudelleen teoksessa The selected
writings of Edward Sapir in language, culture, and personality,
toim. D. G. Mandelbaum, 160–166. University of California
Press.
Spengler, Oswald (2002) Länsimaiden perikato: Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja (Der Untergang des Abendlandes: Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte, 1918,
1922.). 5. painos (1. painos 1961). Tammi.
Toynbee, Arnold (1972) Study of History. Oxford University
Press.
Vasconcelos, José (1925) La raza Cósmica. Agencia Mundial de
Librería.
Whorf, B. L. (1956) ”Science and linguistics”. Technology Review
42: 227–231, 247–248. Julkaistu uudelleen teoksessa: Language, thought, and reality: Selected writings of Benjamin Lee
Whorf, toim. J. B. Carroll, 207–219. The Technology Press
of MIT/New York.
Wilson, Edward O. (1975) Sociobiology: a new synthesis. Harvard
University Press.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurin tutkimuksen professori.
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 39
PSYYKKISEN
KEHITYKSEN JA
HYVINVOINNIN
TUTKIMUKSEN
KÄSITTEISTÄ JA
MITTAAMISESTA
MARKO ELOVAINIO
Tässä kirjoituksessa kerron ajatuksiani psyykkisen kehityksen ja hyvinvoinnin tutkimukseen liittyvistä
keskeisistä käsitteistä ja näiden käsitteiden mittaamiseen liittyvistä haasteista. Lopuksi esitän joitakin
ratkaisuja, joilla näihin haasteisiin on pyritty osin vastaamaan omissa ja yhteistyökumppaneitteni tutkimuksissa.
Psyykkinen kehitys on ehkä vakiintuneempi ja
helpompi näistä keskeisistä käsitteistä. Psyykkinen
kehitys jaetaan usein fyysiseen ja motoriseen, kognitiiviseen ja sosioemotionaaliseen kehitykseen.
Fyysisestä kehityksestä erityisesti motoriikka ja
sen neuraalinen tausta, mutta myös muut erityisesti varhaiseen, jopa ennen syntymää tapahtuvaan, fyysiseen kasvuun liittyvät asiat, ovat olleet
kiivaankin psykologisen tutkimuksen kohteena.
Tärkeitä tutkimuskohteita ovat psykologiassa olleet jo pitkään kognitiivisiin prosesseihin, havainnointiin, muistin toimintaan, kielen kehitykseen ja
ajatteluprosesseihin liittyvät asiat. Tunne-elämän,
sosiaalisten suhteiden ja persoonallisuuden kehitys ovat samoin keskeisiä psyykkisen kehityksen
tutkimuskohteita, vaikkakin juuri näiden asioiden
mittaaminen ja seuraaminen ovat omalla tavallaan
erityisen haasteellisia.
Psyykkisen kehityksen moottoreina ovat toisaalta meidän geneettinen taustamme, geenien
määräämä kypsymisprosessi ja ympäristön kehi-
40 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
tysvaateet. Geenit ohjaavat kehitysvaiheiden ajallista järjestystä ja tuottavat ne valmiudet, joiden
avulla kaikki oppiminen ja psyykkinen kehitys tapahtuu. Ympäristön ja oman toiminnan ohjaama
ja muokkaama oppimisprosessi sitten vuorovaikutuksessa geneettisen taustan kanssa muovaa
genotyypistämme fenotyypin eli ihmisen ilmiasun.
Yksittäisten geenien sekä näiden geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen tutkimus ei ole tähän asti
ollut erityinen tutkimuksellinen menestystarina.
Uudempi tutkimus psykologiassakin on kuitenkin
ottamassa askelia kohti ympäristön ja geneettisen
koodin vuorovaikutuksen parempaa ymmärrystä
erilaisten epigeneettisten prosessien tutkimuksen myötä.
Psyykkinen kehitys ei rajoitu vain nuoruus­
ikään eikä ikävä kyllä lineaarisesti aina vie vain
kohti parempaa ja täydempää toimintakykyä sekä
täydellisempää ilmiasua. Kullakin psyykkisen kehityksen osa-alueella on oma elämänkaaren mukainen kehityskulkunsa. Niinpä esimerkiksi monet
PROFE S S ORILUE NNOT
kognitiivisen toimintamme, muistin, kielenkehityksen ja päättelyn toiminnot kehittyvät suhteellisen varhain ja oikeastaan kaikilla osa-alueilla
iän myötä suoriutuminen heikkenee tai hidastuu.
Tämä kehitys näyttää tutkimusten mukaan tapahtuvan muistin toiminnassa, päättelyyn liittyvissä prosesseissa, havaintotoiminnoissa ja reaktio­
nopeudessa. Toki ikääntyessään ihminen pystyy
monella tavoin kompensoimaan oppimansa avulla tätä hidastumista, mutta fysiologinen ikääntyminen näkyy toki myös psyykkisissä toiminnoissa.
Miten psyykkistä kehitystä voi mitata ja mikä
siinä mittaamisessa nyt sitten on niin haasteellista tai vaikeaa? Fyysisten ilmiöiden mittaaminen
käsitetään usein suhteellisen selkeäksi ja yksikäsitteiseksi. Pituus ja paino voidaan mitata yksi­
selitteisesti ja jakaa yksiselitteisiin osiin. Sama
mittaustulos saadaan, jos mitataan oikein, havaitsijasta, ajasta ja paikasta riippumatta, ja mittauksia voidaan yksiselitteisesti verrata toisiinsa. Kaksi kertaa pitempi on kaksi kertaa pitempi ja nolla
merkitsee suureen puuttumista.
Sellaisia asioita, kuten reaktioaika on vielä
helppo mitata, mutta siirryttäessä psykologian
omiin käsitteisiin, kuten persoonallisuus, motivaatio, asenne tai älykkyys, tehdään asiat vaikeammiksi. Psykologiset käsitteet ovat harvoin suoraan
mitattavia. Suurin osa niistä on teoreettisia, sopimuksenvaraisia ja epäsuorasti pääteltäviä. Moni
asia, kuten esimerkiksi persoonallisuus, voidaan
perustellusti ja eri lähtökohdista jakaa eri tavoin
ja erilaisiin sisältöihin. Erilaisia persoonallisuuden
malleja on käytössä samaan aikaan useita ja vaikka
ne usein ovat osin joiltakin osin päällekkäisiä, merkittäviä erojakin löytyy. On siis vaikea sopia siitä,
mitä kaikkea oikeastaan on persoonallisuudessa
olemassa, ja mitä niistä pitäisi mitata. Vaikka tästä
päästäisiinkin jonkinlaiseen konsensukseen, olisi
persoonallisuuden keskeisille ulottuvuuksille vaikeaa asettaa yksiselitteisiä mittayksiköitä tai nollakohtaa. Mitä siis tarkoittaisi kaksi pistettä ulospäinsuuntautuneisuutta tai nolla sosiaalisuudessa?
Toki psykologiassa on pyritty tekemään paljon
niin sanottuja standardoituja testejä, jotka toistetaan mahdollisimman samalla tavoin ja joiden pistemäärät ovat jotenkin vertailtavissa, mutta niiden
mittaamat ilmiöt ovat silti konkretian saavuttamattomissa. Hyvä esimerkki on vaikkapa masen-
P ROF E S S OR I LU E N NOT
nus, jonka mittaaminen on pyritty saamaan mahdollisimman yksiselitteiseksi. On vaikeaa päättää,
mitkä ovat masennuksen oireiden keskeiset kombinaatiot, joita voi olla kovin paljon ja kuinka paljon kutakin oiretta olisi koettava ja kuinka tuon kokemuksen määrä tai syvyys luotettavasti mitataan.
Toisenlainen ongelma on myös se, ettei kaikkia
psykologisia ilmiöitä varten voi rakentaa yksiselitteistä tai kaikkien hyväksymää standardoitua testiä. Yksi esimerkki voisi olla vaikkapa työmotivaation mittaaminen. Ihmiseltä ei kannata välttämättä
kysyä suoraan, onko hänen työmotivaationsa hyvä
vai ei. Tämä siksi, että motivaation käsite ymmärretään varsin eri tavoin ja on vaikea käsite noin ylipäätänsä. Tutkija saattaisi hahmottaa kysymyksiä
tai väittämiä, jotka hänen teoreettisen ajattelunsa
perusteella voisivat olla työmotivaation eri ulottuvuuksia tai osaindikaattoreita. Käykö töissä, kuinka
hyvin siellä viihtyy, onko valmis kehittämään työtään jne. Näistä sitten tyypillisesti tiivistetään jonkinlainen summa, faktori tai latenttimuuttuja, joka
kuvaa yleistä kokonaismotivaatiota. Tämänkaltaisen mittarin hyvyyttä voidaan sitten arvioida tilastollisesti monin eri tavoin, mutta se on vain varjo
todellisuudesta, jota sen on tarkoitus mitata.
Mistä tiedämme, onko yksittäisen ihmisen työmotivaatio korkea vai matala? Vastaus on yleensä
saatu vertaamalla muihin ihmisiin, joiden työmotivaation olemme mitanneet tällä samalla mittarilla. Psykologiset mittarit ovat usein juuri tämänkaltaisia. Ne mitataan jatkuvalla lukuarvolla, joka
parhaimmillaan jakautuu normaalista kellokäyrälle. Suurin osa ihmistä on jossakin tuossa keskellä
ja pieni osa saa ääriarvoja. Se, mihin kohtaan korkea tai matala jako laitetaan onkin sitten yleensä
sopimuskysymys, vaikka joitakin kriteerimuuttujia
voitaisiinkin löytää. Nuo jakopisteet harvoin ovat
muuttumattomia tai yksiselitteisiä.
Todellinen esimerkki, joka kuvaa psyykkisten
ilmiöiden monimutkaista tai teoreettista luonnetta on Robert Cloningerin psykobiologisen temperamenttimallin määrittämä persoonallisuuden
rakenne. Tämän teoreettisen mallin mukaan persoonallisuus jakaantuu temperamenttiin, joka jakaantuu neljään ulottuvuuteen ja luonteeseen, joka
jakaantuu kolmeen ulottuvuuteen. Nämä temperamentti- ja luonne-ulottuvuudet jakaantuvat edelleen 26 alaulottuvuuteen ja näitä mitataan kutakin
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 41
usealla väittämällä niin, että kokonaisuutena mittarissa on 226 väittämää. Tämänkaltaisen kokonaisuuden pitäminen teknisesti kasassa on hankalaa.
Se, onko tuollaisia ulottuvuuksia ja alaulottuvuuksia olemassa, onkin sitten ihan toinen juttu. Nämä
samat haasteet koskevat toki kaikkia muitakin persoonallisuusmalleja.
telmää. Itselleni silmiä avaava tutkimus oli neljän yhdysvaltalaisen tutkijan tekemä tutkimus
”What Is Satisfying About Satisfying Events? Testing 10 Candidate Psychological Needs”, joka julkaistiin Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä vuonna 2001 (Sheldon, Elliot, Kim ja
Kasser, 2001). Tutkimuksessa satoja opiskelijoita
pyydettiin kuvaamaan hyvinvointiin liittyviä tilanMyös hyvinvointi yleisesti on käsitteenä haasteelliteita ja analyysin mukaan tärkeimmät hyvinvoinnen. Ehkä vaikutusvaltaisin ja käytetyin hyvinvointiin liittyvät asia olivat myönteinen kuva itsestä,
tiin liittyvä määritelmä on YK:n terveysjärjestön
hyvät sosiaaliset suhteet, ja kokemus siitä, että
WHO:n työnsä alkajaisiksi vuonna 1947 julkaisema
pystyy vaikuttamaan itseä koskeviin tärkeisiin asiterveyden määritelmä: terveys on täydellinen fyysioihin. Tutkijat toistivat tutkimuksen eri kulttuusen, sosiaalisen ja psyykkisen hyvinvoinnin tila ei
reissa, pyytämällä opiskelijoita kuvaamaan hyvinvain sairauden puuttuminen. Ter­veys on siis täydelvointiongelmiin liittyviä tilanteita ja vaihtelemalla
listä hyvinvointia, ja hyvinvointi on terveyttä. Tätä
aikamääreitä ja tulos oli aina sama. Hyvinvointia
määritelmää on kiitelty siikuvattiin siis pikemminkin
tä, että se ottaa ihmisen tiresursseina kuin tiloina tai
Terveys
on
yksilön
kykyä
solanteen laajasti huomioon,
tunnetiloina.
peutua ja korjata sosiaalimutta kritisoitu siitä, ettei
Järkevämpää kuin oletsen, fyysisen tai tunne-elätuolla määritelmällä maailtaa, että psyykkinen hymään liittyvien haasteiden
masta oikein löydy yhtään
vinvointi on täydellinen ja
aiheuttamat häiriöt.
tervettä ihmistä eikä sen
jatkuva onnen ja itsensä toperusteella ole kovin helpteuttamisen tila, on ehkä
poa ohjata terveydenhuolnähdä hyvinvointi resurslon kokonaisuutta tai arvioida sen onnistumista.
sina, jonka avulla ihminen voi tulla toimeen ymSuomen hyvinvoinnin auktoriteetin eli Terveypäristönsä kanssa, vaikuttaa itseään koskeviin
den ja hyvinvoinnin laitoksen määritelmän mutärkeisiin asioihin ja kokea itsensä jotenkin myönkaan taas hyvinvointi voidaan jakaa terveyteen,
teisessä valossa. Itse pidänkin hyvänä terveyden ja
materiaaliseen hyvinvointiin ja koettuun hyvinhyvinvoinnin määritelmänä British Medical Journavointiin, joista viimeistä kuvataan myös käsitteellin aihetta käsittelevässä erikoisnumerossa julkaislä elämänlaatu. Tämä määritelmä ei juurikaan heltua määritelmää, jonka mukaan terveys on ”yksipota asiaa, vaan tuo määritelmään lisää epäselviä
lön kykyä sopeutua ja korjata sosiaalisen, fyysisen
käsitteitä, mutta tekee tärkeän jaottelun, joka jää
tai tunne-elämään liittyvien haasteiden aiheuttasuomen kielen takia usein havaitsematta.
mat häiriöt”.
Englannin kielessä hyvinvoinnille on vähinYksi vuonna 2015 julkaisemamme tutkimus
tään kaksi sanaa: welfare ja wellbeing, joista ensin
kuvaa aika hyvin sitä, miten olemme yrittäneet
mainittu viittaa juuri noihin materiaalisiin ja yhtutkia hyvinvointia, millaisia mittareita olemme
teisöllisiin tekijöihin ja toinen viittaa koettuun, ykkäyttäneet ja millaisia tuloksia olemme saaneet.
silölliseen hyvinvointiin. Näistä tuo yksilöllinen
Tutkimus julkaistiin Circulation-nimisessä arvoshyvinvointi on siis sitä, mitä yleensä tarkoitetaan,
tetussa tieteellisessä julkaisussa ja sen suomenkiekun puhutaan psyykkisestä hyvinvoinnista, mutta
linen otsikko oli jotain sellaista kuin ”Lapsuuden
näiden erottaminen toisistaan on sekä teoreettihyvinvointi ja aikuisuuden sydänterveys”. (Pulkkisesti että metodisesti vaikeaa.
Råback ym., 2015.) Vasteena, eli se mitä hyvinvoinYksilöllisestä hyvinvoinnista on olemassa,
nilla siis ennustettiin, oli suhteellisen uusi käsite
usein erilaisiin tarveteorioihin perustuvia listo”optimaalinen sydänterveys”, joka yhdisti yhteen
ja, joista jotkut alkavat olla hengästyttävän pitkiä
lukuun monia sydänterveyden indikaattoreita, kuja lähestyä tuota WHO:n kaikenkattavaa määriten oikea ruoka, aktiiviset liikuntatottumukset ja
42 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
PROFE S S ORILUE NNOT
muut käyttäytymiseen liittyvät asiat ja monia fysiologisia indikaattoreita.
Tutkimus toteutettiin osana Lasten sepelvaltimotautien riskitekijät -hanketta, jota nykyisin kutsutaan Young Finns studyksi. Hankkeessa on seurattu vuodesta 1980 lähtien eri-ikäisiä lapsia varsin
laajalla fysiologisella ja psykososiaalisella patteristolla ja viimeisin mittaus toteutettiin vuosina
2011–12.
Tutkimuksen alkuperäinen fokus ei ollut hyvinvointi, mutta me kokosimme erilaisista indikaattoreista mahdollisimman laajan lapsuuden
hyvinvointia kuvaavan summan. Mittarin osina
olivat erilaiset sosioekonomista asemaa, kuten
vanhempien koulutusta ja palkkaa, lapsuudenkodin turvallisuutta, vanhempien omaa terveyttä,
kasvatustapoja ja käyttäytymistä kuvaavia asioita.
Yritimme saada mukaan laajasti sekä welfare- että
wellbeing-puolia hyvinvoinnista. Indikaattoreita oli
yhteensä lähes 50 ja ne ryhmiteltiin kuuteen hyvinvointiklusteriin, joista muodostettiin lopullinen
hyvinvointi-indikaattori. Tulosten mukaan näytti vahvasti siltä, että mitä enemmän hyvinvointia kuvaavia tekijöitä ihmisellä oli lapsuudessaan
eli mitä suurempi hyvinvointisumma oli, sitä parempi oli myös heidän sydänterveytensä 32 vuotta myöhemmin.
Tutkijoina olimme kiinnostuneita myös siitä
ennustavatko hyvinvoinnin ongelmat heikompaa
psyykkistä terveyttä ja hyvinvointia aikuisena. Rakensimme hyvinvoinnin puutosindikaattorin vastaavasti kuin hyvinvoinnin kumuloitumisen indikaattorinkin ja havaitsimme esimerkiksi, että mitä
enemmän hyvinvoinnin puutteita lapsena ihmisellä oli, sitä useammin hän koki myöhemmin depressiivisiä oireita. Vaikka depressiiviset oireet keskimäärin laskivat, olivat ne, joiden hyvinvoinnissa
oli enemmän puutteita, jatkuvasti korkeammalla
tasolla oireissa aina 50 ikävuoteen asti. (Elovainio
ym., 2015) Hyvinvoinnin kasautuminen lapsuudessa ennustaa tutkimustemme mukaan myös verisuonten kalkkeutumisvauhtia, verisuonten seinämien paksuuntumista, veren sokeritasoja ja painon
P ROF E S S OR I LU E N NOT
kehitystä pitkälle aikuisuuteen. Nämä ovat kaikki
sekä diabeteksen että sydän- ja verisuonitautien
riskitekijöitä ja toimivat näin oletettavina mekanismeina lapsuuden hyvinvoinnista myöhempään
terveyteen.
Merkittävä osa lapsuuden hyvinvoinnin mahdollisista vaikutuksista myöhempään terveyteen
välittyy oletettavasti käyttäytymismuuttujien
kautta. Ihmiset syövät liikaa ja liikkuvat liian vähän, polttavat ja juovat liikaa. Osan vaikutuksista on oletettu myös välittyvän suoremmin fysiologisiin stressiprosesseihin liittyvien muutosten
kautta. Lapsuuden riskit myös näyttävät vaikuttavan toisiin voimakkaammin ja kauaskantoisemmin
kuin toisiin. Näiden kaikkien tekijöiden huomioon
ottaminen vaatii psykologisen tutkimuksen laajentamista oman ydintutkimusalueen ulkopuolelle, mutta myös oman ydinosaamisen kehittämistä.
Tulevaisuudessa psykologisen tutkimuksen
pitäisi pystyä sopimaan psyykkisten ilmiöiden sisällöstä yksikäsitteisemmin ja kehittämään niiden
mittaamista tarkemmaksi ja luotettavammaksi.
Tämä kehitys on hidas ja sen tiellä on paitsi aitoja käsityseroja myös tutkimuspoliittisia ja resurssijakoon liittyviä esteitä. Tämä on kuitenkin ainoa
tie, jolla tiede voi kehittyä ja aidosti kasata sitä tietoa, jonka avulla myös päätöksenteko voi luotettavasti toimia.
KIRJALLISUUTTA
Elovainio, M., Pulkki-Raback, L., Hakulinen, C., Ferrie, J. E.,
Jokela, M., Hintsanen, M. ja Keltikangas-Järvinen, L.
(2015). Childhood and adolescence risk factors and development of depressive symptoms: the 32-year prospective Young Finns follow-up study. J Epidemiol Community
Health, 69(11), 1109–1117. doi:10.1136/jech-2014-205352
Pulkki-Råback, L., Elovainio, M., Hakulinen, C., Lipsanen,
J., Hintsanen, M., Jokela, M. ja Keltikangas-Järvinen, L.
(2015). Cumulative Effect of Psychosocial Factors in Youth
on Ideal Cardiovascular Health in Adulthood. The Cardiovascular Risk in Young Finns Study. Circulation.
Sheldon, K. M., Elliot, A. J., Kim, Y. ja Kasser, T. (2001). What
is satisfying about satisfying events? Testing 10 candidate
psychological needs. J Pers Soc Psychol, 80(2), 325–339.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston psykologian professori.
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 43
K ATSAU KSI A
YLIOPISTO ARVOINA JA TOIMINTOINA
Tässä kirjoituksessa yliopistoa tarkastellaan sen sisäisten arvomaailmojen ja toimintalogiikoiden avulla. Nämä arvot ja toiminnot ovat keskenään entistä jännittyneempiä tilanteessa, jossa yliopistoreformit
ovat asettaneet uusia haasteita perinteisinä pidetyille akateemisille arvoille ja käytännöille. Akateeminen ydinosaaminen, kuten tutkimus ja opetus, eivät enää riitä, kun yliopistoilta vaaditaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja menestymistä globaalissa kilpailussa. Samalla ongelmaksi nousevat myös
yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaamiseen kuuluvat vaikeudet.
JARI AUTIONIEMI
S
uomalaista korkeakoulupolitiikka on tarkasteltava osana laajempaa eurooppalaista
kokonaisuutta. Tällöin tärkeitä ovat Bolognan prosessi ja sen keskeinen vallankäyttäjä, Euroopan komissio. Eurooppaan on muodostunut
viime vuosikymmenten aikana yhteinen ideologinen korkeakoulukieli ja poliittis-hallinnollinen ohjausideologia. Koulutuksen ja sivistyksen kulttuurisista lähtökohdista on hiljalleen siirrytty entistä
vahvemmin kohti taloudellisia periaatteita. Näin
ollen siitä on muodostunut pääasiassa taloudellinen projekti. Bolognan prosessia ei kuitenkaan
pidä kohdella yksimielisenä tai yhtenäisenä uudistuksena, sillä se perustuu Euroopan unionin usein
käyttämään pehmeään valtaan, avoimeen koordinointiin ja vapaaehtoisuuteen. (Berndtson 2014,
285–287, 294, 300.)
Valtion ja yliopiston välinen tulossopimusmenettely tavoitteista ja rahoituksesta on itsessään
osoitus markkinatyyppisten menettelyjen lisääntymisestä Suomessa. Tässä menettelyssä kaksi periaatteiltaan erilaista toimijaa kohtaavat toisensa:
käytännöiltään ja periaatteiltaan ennen kaikkea
byrokraattinen ministeriö asiantuntijaorganisaation, yliopiston. Tulossopimusmenettely on tarkoittanut perinteisesti raskaana pidettyjen normien vähentymistä. (Rekilä 2006, 19, 23.) Vaikka
yliopiston yhteiskunnallista asemaa voidaan kut-
44 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
sua paperilla kuinka itsenäiseksi tahansa, neuvottelut yliopiston ja valtion välillä eivät tapahdu kahden tasavertaisen välillä. Toisaalta yliopistot ovat
entistä riippuvaisempia ulkopuolisesta rahoituksesta, johtuen valtion kyvyttömyydestä kattaa lisääntyviä koulutusmenoja. Rahoitukseen liittyvät
muutokset ovat tärkeitä tutkimuksen ja paljon puhuttujen innovaatioidenkin kannalta. Ulkopuolisen rahoituksen ajatellaan tuottavan innovaatioita, koska se lisää yliopiston vuorovaikutusta eri
toimijoiden kanssa (Virranniemi 2015, 27). Se miten ulkopuolinen rahoitus vaikuttaa vuorostaan
esimerkiksi perustutkimukseen, on monimutkaisempi aihe.
Kun yliopiston toiminta jäsentyy valtion kanssa käydyissä neuvotteluissa ylhäältä alaspäin, yliopiston ja markkinoiden suhde tapahtuu vastaavasti alhaalta ylöspäin. Jälkimmäisessä muutokset
tapahtuvat pitkän ajan kuluessa eivätkä pelkästään
sovittujen suunnitelmien seurauksesta. Myös valtio voi korostaa markkinaehtoisuutta vaatiessaan
yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen kasvattamista. Näin tehdessään se toimii ylhäältä alaspäin,
edellyttäen samalla alhaalta ylöspäin tapahtuvaa
markkinaehtoisuutta. Valtion on kuitenkin tarjottava yliopistolle tarpeeksi tilaa myös markkinoiden suhteen hyvin yksinkertaisesta, byrokraattisesta syystä. Hallintotieteellistä jargonia käyttäen
yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavat osajärjestelmät karkaavat poliittis-hallinnollisen ylära-
katsauksia
kenteen kontrollista, sillä ne toimivat lähempänä
kehitystä kuin itse ylärakenne. (Rekilä 2006, 67,
112; Heiskanen 1977.)
Arvoja ja tekoja
Yliopisto on luonteeltaan kaksiulotteinen: se perustuu akateemiseen ja hallinnolliseen tasoon.
Kaksiulotteisuus tarkoittaa esimerkiksi yliopiston
valtionohjauksen ja sisäisen johtamisen yhteensovittamisen vaikeutta. Sovitettavaa löytyy myös akateemisen tason ja valtion sopimusmenettelyjen kesken. Näin ollen yliopistoa on mahdollista haukkua
samaan aikaan joustavaksi ja mekaaniseksi: kun tutkimuksessa painottuvat arvot, kuten luovuus ja innovatiivisuus, yliopiston rakenne on jäykkä ja päätöksenteko osittain ulkoapäin syntyvää. Yliopistoja
luonnehtii myös avoimuus: ne siis toimivat vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, joskus pakonkin
sanelemana. Voidaan sanoa, että yliopistojen toimintaan liittyy reaktiivisia piirteitä. (Juppo 2011,
87–88, 159; Rekilä 2006, 48; Clark 1983.)
Ari Salmisen (2003, 65) mukaan yliopistossa
vaikuttavat neljä arvomaailmaa, jotka ovat akateeminen (vapaus ja kritiikki), legalismi (neutraliteetti, muodollisuus), managerialismi (tehokkuus, tuloksellisuus) ja yrittäjyys (voitontavoittelu, reilu
peli, yksilön aloitteellisuus). Näistä yliopiston hallintoa koskettavat ennen kaikkea legalismi ja managerialismi. Neutraliteetti ja muodollisuus sekä
tehokkuus ja tuloksellisuus ovat ennen kaikkea ylhäältä alaspäin suuntautuvia arvoja. Hallinnollinen
valta on niiden kautta jäsentyvää. Tutkiminen ei
palaudu kyseisiin arvoihin, vaikka sitä lähestyttäisiinkin niistä käsin. Yliopiston toimintaan vaikuttavat ulkopuoliset arvolähtökohdat, jotka voivat
olla niin hallinnollisia kuin taloudellisiakin (Tirronen ja Kohtamäki 2014, 75).
Ei ole kovinkaan suuri väite esittää, että akateeminen vapaus on yliopiston keskeisin arvo.
Pohjimmiltaan sen tarkoituksena on taata tutkijan ja tutkimisen riippumattomuus. Perinteisesti
akateeminen vapaus on tarkoittanut opettamisen,
opiskelun ja tutkimisen vapautta. Tällöin ympäröivän yhteiskunnan taloudelliset ja sosiaaliset tekijät
eivät saisi vaikuttaa akateemiseen toimintaan. Nykyaikaisessa yliopistossa tätä ei kuitenkaan pidetä
mahdollisena. (Tirronen ja Kohtamäki 2014, 72–
73.) Ulkopuolinen rahoitus on tarkoittanut uu­sien
katsauksia
arvojen esiintuomista yliopistossa. Yrittäjyyden
arvoihin on liitetty perinteisiä akateemisia arvostuksia, joilla ei ole ollut alun perin tekemistä sellaisen yrittämisen kanssa, joka pyrkii taloudellisen
lisäarvon tuottamiseen yksityisillä markkinoilla.
Yliopiston arvot vaikuttavat luonnollisesti
myös tekoihin. Pirjo Ståhle ja Leif Åberg (2012,
28–29) määrittelevät kolme eri yliopiston toimintalogiikkaa, jotka ovat mekaaninen, orgaaninen
ja dynaaminen toiminta. Edellä mainituista arvomaailmoista legalismi ja managerialismi ovat palautettavissa mekaaniseen toimintaan, jonka tarkoituksena on tuottaa pysyvyyttä ja tehokkuutta
kustannusten hallitsemiseksi. Mekaanista toimintaa on mahdollista ylläpitää eri järjestelmillä ja rutiineilla. Vastaavasti akateemiset arvot vapaudesta,
tutkimuksesta ja opettamisesta palautuvat pitkälti
orgaaniseen toimintaan. Tälle toiminnalle on keskeistä vastuunotto, joka perustuu tasaiselle kehittymiselle ja itseohjautuvalle oppimiselle. Orgaanisen toiminnan ylläpito perustuu esimerkiksi
monitahoiseen vuorovaikutukseen. Sen sijaan yrittäjyyden arvot ovat löydettävissä dynaamisesta
toiminnasta, jonka pyrkimyksenä on tuottaa innovatiivisuutta. Dynaamisen toiminnan tavoitteina toimivat luovat ratkaisut, joita ylläpidetään esimerkiksi verkostojen luomisella.
Yliopiston kannalta orgaanisen toiminnan turvaaminen lienee tärkeintä, sillä se heijastaa eniten
akateemisen arvomaailman ydintä. Yliopistoissa
”innovaatiohömppä” on herättänyt vastarintaa ja
se on koettu vaaraksi perinteisiä akateemisia arvoja kohtaan. Mutta eikö luovilla ratkaisuilla ja akateemisella vapaudella ole jotain yhteistä, vai toteutuuko edellinen jälkimmäisen kustannuksella?
Ståhle ja Åberg (2012, 38–39) väittävät, että suuri
osa yliopiston arvoista on palautettavissa dynaamiseen toimintaan. Heidän mukaan henkilöstön
henkinen vastarinta uudistuksia kohtaan voi sen
sijaan perustua arvojen ja arjen väliseen ristiriitaan, sillä hallinto on joutunut laittamaan kuntoon
mekaanista toimintaansa.
Virpi Jupon (2011, 149) mukaan yliopistouudistuksia voidaan toteuttaa helpommin kuin muualla julkishallinnossa siitä huolimatta, että yliopistot ovat tyypillisesti olleet muutosvastarintaisia
yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia kohtaan:
syynä tähän toimii yliopistojen toiminnan ennak-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 45
koluulottomuus, yrittäjämäisyys, ennakoiva asenne ja osallistava kulttuuri. Yliopistojen kohdalla
muutospainetta ovat tuottaneet talouden ja teknologian globalisoitumisen lisäksi elinkeino- ja
yhteiskuntarakenteen monipuolistuminen ja tutkimustyön luonteen muuttuminen. Julkisella sektorilla muutoksilla on tavoiteltu joustavuutta,
tehokkuutta, taloudellisuutta, palveluiden vastaamista asiakkaiden tarpeisiin ja toiminnan parempaa vastaavuutta muuttuvan ympäristön vaatimuksiin. (Juppo 2011, 40.)
Vaikuttavuuden mittaamisen vaikeus
Tieteelle asetettavat yhteiskunnalliset tehtävät
heijastavat usein valtaapitävien ryhmien odotuksia ja intressejä, eivätkä ne ole niinkään itse tutkimuksen vaan rahoittajien ja tutkimusjärjestelmää
pitävien laitosten tavoitteita – tavoitteenasettelut
voivat joutua ristiriitaan tutkijayhteisön sisäisten
tavoitteiden kanssa. Valtion haasteena on suomalaisen yliopistolaitoksen kirjo niin tieteenalojen,
perinteiden, toimintakulttuurien kuin kokoerojenkin suhteen. Korkeakoulu-uudistukset heijastelevat myös laajempaa hallintopoliittista keskustelua.
Valtiolle on tarkoituksenmukaista, että julkishallinnon kehittäminen tapahtuu yhtäläisesti kaikilla sektoreilla. Valtionhallinnon uudistaminen ajan
myötä sektoreittain heikentäisi väistämättä valtion mahdollisuuksia julkishallinnon toimintatapojen poliittiseen ohjaukseen. Mitä enemmän uudistuksia tehdään sektoreittain, sitä suuremmat
sisäiset erot. (Rekilä 2006, 49, 64; Hyyryläinen
1999, 228.) Mitä lähempänä yliopiston toiminta
on muodollisuutta, sääntöperustaisuutta tai mitattavuutta, sitä helpommin se on valtion toimesta mitattavissa. Näin on erityisesti yliopiston mekaanisen toiminnan suhteen.
Sama hallittavuus määrittää myös eri arvoja yliopistossa. Akateemisuuteen ja yrittäjyyteen
liittyvät arvot ja toiminnot ovat valtion toimesta vaikeimpia mitattavia. Valtioneuvostolla onkin ilmeistä avuttomuutta dynaamisen toiminnan
arvioin­nissa. Korkeakoulujen yhteiskunnallisen
vuorovaikutuksen ja vaikuttavuuden mittaamiseen
on vain muutamia luotettavia mittareita: erityisen
haastavaa on innovaatiotoiminnan ja alueellisen
kehittämistoiminnan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen, korkeakoulujen oikeuden-
46 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
mukaista kohtelua unohtamatta (OKM 2015, 21).
Samaan aikaan valtio on kuitenkin korostanut neuvotteluissa yliopiston kolmatta tehtävää: vaikuttavuutta ja yhteiskunnallisuutta.
Valtio, yliopisto ja markkinat muodostavat kolmion, jossa kahden menestyminen voi tapahtua kolmannen kustannuksella. Valtio ja markkinat voivat
lyöttäytyä yhteen yliopiston akateemisen vapauden
kärsiessä. Tällöin valtio voi myös vaatia yliopistolta tutkimus- ja koulutusohjelmia, joiden tavoitteet
ovat tarkasti säädeltyjä, mikä saattaa heikentää
koulutuksen ja tutkimuksen laatua. Samalla tutkiminen on vahvasti sidoksissa markkinoiden tarpeisiin. Esimerkiksi Bolognan prosessin tavoite ei ole
ollut niinkään akateemisten valmiuksien kehittäminen, vaan vastaaminen globaalien työmarkkinoiden
vaatimuksiin (Berndtson 2014, 300).
Suomalaiseen korkeakoulujärjestelmään vaikuttavat Bolognan prosessissa läsnä olevat periaatteet
eurooppalaisen koulutusjärjestelmän yhtenäistämisestä ja tehokkuudesta. Siitä huolimatta, että Bolognan prosessin dokumentit ovat täynnä viittauksia
akateemiseen vapauteen, toiminta on suuntautunut
ylhäältä alaspäin. Sen ulkopuolelle on jätetty tutkijat ja opettajat. Muutoksissa viestintä ja henkilöstön
ottaminen mukaan suunnitteluun ovat kuitenkin
ensiarvoisen tärkeitä. Yliopistojen keskushallintojen ja ammattijärjestöjen intressit ovat sivuuttaneet akateemiset käytännöt. Bolognan prosessin
positiiviset puolet, kuten tutkijoiden ja opiskelijoiden liikkuvuus sekä tutkimuksen laatu ja tutkintorakenteiden yhtenäistäminen, ovat määrittyneet
pitkälti byrokraattisesti. Tällöin tavoitteet ja niiden toteuttamistavat asettuvat ristiriitaan keskenään. (Berndtson 2014, 298–299; Juppo 2011, 160.)
Ristiriitoja
Mitä yliopiston toimintojen ja arvojen arvioinnista
jää käteen? Yliopisto on hierarkkinen, jäykkä, joustava, muutosvastarintainen, reaktiivinen, innovatiivinen ja luova. Lisäksi sen arvolähtökohdissa
löytyy jännitteitä ja suoranaisia ristiriitaisuuksia.
On selvää, että yliopistoa kuvaillaan ristiriitaisin
käsittein. Tämä johtunee osin siitä, tarkastellaanko yliopistoa hallinnollisesta vai akateemisesta näkökulmasta käsin. Yliopiston kaksiulotteisuus on
seikka, jota tuskin voidaan lopullisesti sovittaa.
Sen ilmenemismuodot ovat kulloisessakin ajassa
katsauksia
määrittyviä. Erityisesti muutosten monimutkaisuus voi aiheuttaa ennustamattomia seurauksia
(Juppo 2011, 159). Joskus aika on ristiriitaisuuksille otollisempi.
Yliopiston vapauksien lisääminen voi joissakin
tapauksissa olla hyvin näennäistä. Se voi merkitä
myös uusia mielivaltaisuuden muotoja. Esimerkiksi tällä hetkellä käytävä kilpailukykysopimus osoittaa, että valtio kohtelee yliopistoja joskus julkisen
sektorin, joskus yksityisen sektorin toimijana. Hallituksen päätösten perusteella yliopistolla on ollut vapaus toimia keväällä yksityisellä sektorilla,
syksyllä julkisella. Tämäkin määrittelykysymys on
kiinni rahasta, minkä johdosta hallituksen budjettiesitys leikkaa entisestään yliopistojen taloutta.
KIRJALLISUUS
Berndtson, Erkki (2014): Eurooppalainen korkeakoulupolitiikka: Euroopan komissio Bolognan prosessin määrittäjänä.
Teoksessa Mykkänen, Juri & Paakkunainen, Kari (toim.):
Johdatus Euroopan Unionin politiikkaan, 285–304. Helsingin
yliopisto.
Clark, Burton (1983): The Higher Education System. Academic
Organization in Cross National Perspective. University of
California Press.
Heiskanen, Ilkka (1977): Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen. Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja
julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen
1960- ja 1970-luvuilla. Helsingin yliopisto.
Hyyryläinen, Esa (1999): Reformit, hallintopolitiikka ja yhdenmukaistuminen. Vertaileva tutkimus neljän Euroopan valtion
1980- ja 1990-lukujen hallintopoliittisen päätöksenteon yhdenmukaistumisen edellytyksistä. Vaasan yliopisto.
Juppo, Virpi (2011): Muutoksen johtaminen suomalaisessa yliopistouudistuksessa rehtoreiden näkökulmasta. Vaasan yliopisto.
Opetus- ja kulttuuriministeriö (2015): Ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi 2017 alkaen. Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Rekilä, Eila (2006): Kenen yliopisto? Tutkimus yliopistojen valtionohjauksesta, markkinaohjautuvuudesta ja itseohjautuvuudesta
suomalaisessa yliopistojärjestelmässä. Vaasan yliopisto.
Salminen, Ari (2003): New Public Management and Finnish
Public Sector Organizations: The Case of Universities.
Teoksessa Amaral, Alberto, Meek, V. Lynn ja Larsen, Ingvild (toim.): The Higher Education Managerial Revolution?,
55–69. Kluwer.
Ståhle, Pirjo ja Åberg, Leif (2012): Voiko yliopiston uudistumista johtaa? Teoksessa Ståhle, Pirjo & Ainamo, Antti (toim.):
Innostava yliopisto. Gaudeamus, Helsinki.
Tirronen, Jarkko ja Kohtamäki, Vuokko (2014): Korkeakoulutuksen idea, arvot ja autonomia. Teoksessa Pekkola, Elias,
Kivistö, Jussi ja Kohtamäki, Vuokko (toim.): Korkeakouluhallinto. Johtaminen, talous ja politiikka, 71–93. Gaudeamus.
Virranniemi, Maria (2015): Tutkimus- ja innovaatiojohtaminen
suomalaisissa yliopistoissa. Lapin yliopisto, Rovaniemi.
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston julkisjohtamisen tohtorikoulutettava.
Avustukset kansainvälisten konferenssien ja kansallisten seminaarien sekä
liikunta-alan kansainvälisten konferenssien ja kokousten järjestämiseen
ovat haettavissa 1.–31.10.2016.
Lisätietoja: johtava kirjastonhoitaja Georg Strien, puh. (09) 228 69 238,
[email protected]
Hakuohjeisiin ja -lomakkeisiin voi tutustua verkkosivuillamme
http://www.tsv.fi/fi/avustukset/julkaisutoiminta-ja-kansainvalinen-toiminta
http://www.tsv.fi/fi/avustukset/kansainvaliset-konferenssit-ja-kansalliset-seminaarit
http://www.tsv.fi/fi/avustukset/liikunta-alan-kansainvaliset-konferenssit-ja-kokoukset
katsauksia
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 47
TIETEEN TEKEMISEEN UUSIA
TOIMINTATAPOJA
Tulevaisuuden haasteita ei ratkaise kukaan yksin. Helsinki Challenge toimii alustana aktiiviselle
vuorovaikutukselle: tiedeyhteisön ja yhteiskunnan eri toimijoiden yhteistyölle ja dialogille, jonka avulla
tutkimuksen vaikuttavuus kasvaa.
IRA LEVÄAHO
V
iime joulukuussa päättynyt ensimmäinen Helsinki Challenge osoitti, että tieteen ja yhteiskunnan vuoropuhelu luo
rajattomia mahdollisuuksia. Kilpailun voittajista toinen, Biodiversity Now, haluaa rakentaa pankin, jonka tuottamaa arvoa ei mitata rahassa, tai
talou­dellisen kasvun kautta, vaan ympäristön monimuotoisuuden lisääntymisellä. Kun taas toinen,
Nemo-tiimi, kehittää tunneilmaisua digitaalisessa vuorovaikutusympäristössä ja rakentaa päälle
puettavaa prototyyppiä tunnehihasta, jonka avulla pystytään aistimaan toisen tunteita näkemättä
tätä. Kyseessä on sekä tutkimusväline että mahdollinen tuote. Tiimien aikaansaannoksiin voidaan
laskea myös raskausajan ruokavaliota koskeviin
kansallisiin suosituksiin saatu muutos, virtuaalinen uniohjelma, jonka avulla nuoret oppivat unestaan ja vuorokausirytmistään sekä robotiikan ympärillä pyörivä lainsäädäntömuutoskeskustelu. Ja
paljon muuta. Idean toteuttamiseen saatu palkintosumma oli vain yksi prosessin hyödyistä. Kaikki
osallistuneet tiimit saivat mm. kumppaneita, rahoitusta, yhteistyömahdollisuuksia ja näkyvyyttä,
unohtamatta sitä perusteellisesti sparrattua hanke-ehdotusta, jolla on hyvät edellytykset pärjätä
kilpailussa rahoituksesta.
Ensimmäinen tiedepohjainen ideakilpailu
käynnistyi Helsingin yliopiston 375-juhlavuonna 2015. Silloin julkisuudessa näkyivät erityisesti Helsinki Challenge -tapahtumat, joissa tiimit
esittelivät ideoitaan potentiaalisille kumppaneille, rahoittajille ja suurelle yleisölle. Tämäkin vei
toki projekteja isoin harppauksin eteenpäin, mut-
48 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
ta kyse oli paljon muustakin kuin esiintymisestä,
myyntipuheen hiomisesta ja medianäkyvyydestä. Challengen ydin on vuoden mittainen kehittämisprosessi, jossa eri alojen asiantuntijat tukevat tiimejä, niin rahoituksen hankinnassa kuin
sen lähteiden tunnistamisessa, lainopillisissa kysymyksissä, kaupallistamisessa, idean suojaamisessa, tutkimuksen vaikuttavuuden näkyväksi tekemisessä, viestinnässä kuin kumppanuuksien
rakentamisessa. Totta kai myös tutkimus saa uusia sytykkeitä.
Meidän kaikkien agenda
Toinen Helsinki Challenge käynnistyi kuluvan vuoden elokuussa suomalaisten yliopistojen yhteistyönä. Kilpailua lähtivät Helsingin yliopiston kanssa
järjestämään Aalto-yliopisto, Hanken Svenska handelshögskolan, Itä-Suomen yliopisto, Jyväskylän
yliopisto, Oulun yliopisto, Taideyliopisto, Turun
yliopisto, Vaasan yliopisto ja Åbo Akademi. Voittaja on tiedossa, kun Suomi täyttää sata vuotta.
Kilpailun teemat kiinnittyvät YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin, joiden päämääränä on tehdä
maailmasta parempi paikka. Nämä tavoitteet ovat
universaaleja eli kuuluvat meille kaikille: valtioille, kunnille, yrityksille, kouluille ja kansalaisille.
Uudet kestävän kehityksen tavoitteet astuivat
voimaan vuoden alussa ja ne tulevat ohjaamaan
valtioiden toimia paremman maailman puolesta
seuraavan viidentoista vuoden ajan. Suomi pyrkii ohjelman toteuttamisen kärkimaaksi. Hälyttävä havainto on, että vaikka Suomi menestyy hyvin kansainvälisissä vertailuissa, sijoituksemme on
viime vuosina laskenut monissa vertailuissa. Varsinkin sosiaaliseen eriarvoistumiseen ja työllisyy-
katsauksia
teen sekä ilmastokysymysten hoitoon ja luonnonresurssien kulutukseen liittyvissä tavoitteissa on
parantamisen varaa. Vihreän talouden ja kiertotalouden kehittämistä koskevat aloitteet ovat tulosten perusteella Suomelle tärkeitä. Haasteita siis
riittää ratkottavaksi myös uusille Challenge-tiimeille.
Tiimi päättää suunnan
Helsinki Challengelle löytyy esikuvia maailmalta
ja kotimaassakin on aktivoiduttu haastekilpailuiden osalta. Haastekilpailu (challenge prize) tunnetaan innovaatiotyökaluna, jonka keskeisin tavoite
on ratkaista asetettu ongelma tuomalla kehittäjiä
yhteen yli sektorirajojen. Ratkaisijat oppivat toisiltaan, heitä tuetaan ratkaisun kehittämisessä ja
tuomalla rahoittajia kehittämään ideoita.
Helsinki Challenge, muista haastekilpailuista
poiketen, on haasteen määrittelyn suhteen avoin.
Tiimien tehtävänä on paitsi luoda ratkaisu, myös
määrittää ongelma, jota ratkaistaan. Kilpailun teemat muodostavat isot suuntaviivat ongelman määrittelyn pohjaksi. Toinen Helsinki Challengea määrittävä tekijä on tiedepohjaisuus. Kilpailun aikana
luotavien ratkaisujen kivijalkana on tutkimus, vahva tieteellinen osaaminen. Prosessissa voi syntyä
vaikka liiketoimintaa, uusi tieteenala, kaupallistettava idea, yrittäjyyttä tai tieteellinen läpimurto. Siitä, mihin suuntaan mennään, päätöksen tekee tiimi.
Mukana muutoksessa
Yliopistomaailma on globaalissa murroksessa,
ja koko Euroopassa leikataan tieteen kansallista rahoitusta. Ei siis ihme, että uusien ja vanhojen, kotimaisten ja kansainvälisen rahoituslähteiden äärelle on kova tunku. Tutkimusrahoituksen
hankkimiseen liittyvien taitojen hiominen on siis
vahvasti esillä toisessa Challengessa. Tällä kertaa osallistujat pääsevät hiomaan taitojaan Brysseliin, jossa Helsinki EU-toimiston kanssa yhteistyössä järjestettävä kaksipäiväinen tapahtuma tuo
tiedeyhteisön ja EU-toimijat yhteen vahvistamaan
osaamista ja verkostoja kansainvälisen tutkimusrahoituksen hankkimisessa. Keskusteluun nousevat
varmasti myös mittarit, joilla rahoituksen hakijoita arvioidaan. Tiede muodostaa edelleen perustan,
mutta monessa tapauksessa sen rinnalle ja jopa
katsauksia
sen edelle on mennyt tutkimuksen vaikuttavuus.
Tutkijoilta edellytetään monialaista yhteistyötä, joka hyödyttää yhteiskuntaa laajasti. Monelle
rahoituksen hakijalle tämä tarkoittaa uudenlaisia
toimintatapoja. Yksi työkalu on Helsinki Challenge. Kyse ei ole ainoastaan tiedepohjaisesta ideakilpailusta vaan uudenlaisesta tavasta toimia ja ajatella. Koko Challengen ajan osallistujat pohtivat,
miten omasta tutkimustyöstä voi tehdä yhteiskunnallisesti mahdollisimman vaikuttavaa. Samanaikaisesti kun hallitus kannustaa yksilöitä ja yhteisöjä kokeilukulttuuriin, voi myös tieteen tekemisen
tapoja ajatella uudella tavalla.
Kirjoittaja on Helsinki Challenge -projektipäällikkö Helsingin yliopistossa.
HELSINKI
CHALLENGE
HAKU ON AUKI!
Kilpailuun tulee ilmoittautua 31.10.
mennessä ja varsinainen kilpailuehdotus on jätettävä viimeistään
15.11. Lisätietoja challenge.helsinki.fi
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 49
T E K ST I N T U T K I JA N T UU MAT
Totuuden jälkeen
Brexit ja Trump, trollit ja populistit –
elämme yhteiskunnassa, jossa totuutta tärkeämpää on tunnelma, tietoa
tärkeämpää vaikutelma. Viis faktoista, kunhan on kiva fiilis! Kaikenlainen tutkimuksista piittaamaton hölynpöly kuuluu asiaan, ja valehdellakin saa, jos se on tarpeen omien tavoitteiden
saavuttamiseksi.
Mitä oikein on tapahtunut yhteiskunnalle,
jonka eteen vastikään soviteltiin yhdessä tuumin
määritettä tieto? Viime aikoina on alettu puhua tihenevään tahtiin postfaktuaalisesta tai totuuden
jälkeisestä ajasta, maailmasta ja demokratiasta.
Puheenvuorot ovat olleet kriittisiä, ainakin päällisin puolin. Äänekkäästi ja perustellustikin on arvosteltu esimerkiksi sitä, että poliittisessa päätöksenteossa ei enää piitata tutkimuksista eikä
tutkijoiden asiantuntemuksesta. Onpa myös väitetty, että leikkaukset koulutuksesta ja tutkimuksesta ovat omiaan suistamaan Suomea tietämättömyyden ja osaamattomuuden suohon.
Tiedon halveksuntaa on tulkittu niin tavallisen kansan kielenkäytöstä kuin johtavien poliitikkojenkin puheenvuoroista. Tuoreessa muistissa
ovat yhä pääministerin heitto ”kaiken maailman
dosenteista” sekä opetus- ja kulttuuriministerin
myllykirje, jossa rökitetään yliopistoja ”isoista
puutteista”.
Ehkä todella on niin, että elämme aikaa, jolle
on leimallista tiedon ja totuuden tavoittelun väheksyminen. Postfaktuaalisessa demokratiassa.
***
Totuuden jälkeinen aika. Jokin tässä iskevässä nimeämisessä jää kaihertamaan. Verrataanpa lauseketta usein käytettyyn lausekkeeseen sotien
50 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
jälkeinen aika. Puheena olevat sodat ovat historiankirjoittajienkin mukaan todella tapahtuneet.
Mutta entä totuus lausekkeessa totuuden jälkeinen aika? Kielitieteilijä saattaisi puhua presuppositiosta eli olettamuksesta: lausekkeessa annetaan
ymmärtää, että jonkinlainen totuuden aika on ollut olemassa ennen tätä nykyistä aikaa, joka taas
on totuuden jälkeistä. Kuinkahan kauan tuota totuuden aikaa kesti? Kenen totuus vallitsi, ja mikä
se oli?
Monenlaisia väittämiä on pidetty aikojen saatossa tosina: Maapallo on pannukakku. Rakkolevä oli ihmisen esi-isä. Valkoiset ovat älykkäämpiä
kuin mustat. Tupakka on terveellistä. Rokotukset
vaarantavat terveytesi. Ihmisen kohtalo voidaan
päätellä taivaankappaleista.
Aikamoista huuhaahuttua meille siis on syötetty jo ennen tätä nykyistä totuuden jälkeistä aikaammekin! Puhumattakaan siitä, kuinka tieteellisiäkin tosiasioita on käytetty valikoiden omien
ideologisten päämäärien palveluksessa.
Mutta miksi juuri nyt halutaan kertoa tarinaa
menneistä totuuden päivistä? Ehkä kyse on tiedon
ystävien ja asiantuntemusta arvostavien päättäjien
vastaiskusta populismipölhöilyä ja mutu-demokratiaa vastaan. Tällaisessa vastaiskussa on käyttöä tehokkaalle nimeämiselle.
On tosin harmillista, että totuuden jälkeistä aikaa kritisoivat sortuvat samalla itse perustavaan
epäkriittisyyteen. Totuuden jälkeinen aika on jykevä iskulause. Mutta ei siitäkään ihan totuudeksi ole.
VESA HEIKKINEN
Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.
Twitter: @tosentti.
T ekstintutkijan tuumat
T I E T E E N KO H TA A MI SI A
Taloudellisina laskukausina tarvitaan pitkää pinnaa
Tiede on moniulotteinen ja -tasoinen järjestelmä, josta kaikki sitä
tarkastelevat tavoittavat vain joitakin osa-alueita ja erilaisia aspekteja. Kannattaako tällaista itsestäänselvyyttä lausua ääneen?
Motivaationa voi pitää sitä, että
tämä kompleksinen järjestelmä
on hyvinkin haavoittuvainen, jos
sitä ryhdytään johtamaan ja ohjaamaan liian yksinkertaisin periaattein ja ajatuksin. Samaan tapaan
ongelmaksi muodostuu, jos kaikkien yliopistoissa toimivien ihmisten tekemisiä arvioidaan samoilla
perusteilla tutkimusalasta tai tutkimusalayhdistelmästä riippumatta tai jos kunkin alan luonnetta tai
ihmisten mahdollisesti hyvinkin
omaperäisiä vahvuuksia ei oteta
huolellisesti huomioon.
Yliopistoihin kohdistetaan paljon odotuksia ja niihin myös kohdistetaan kritiikkiä aivan kuin kyseessä olisi yksi homogeeninen
yhteiskunnallinen toimija. Kaikkien
yliopistojen yhteenlasketun budjetin verorahoitteinen osuus on
samaa suuruusluokkaa kuin yhden ainoan suuren elintarviketeollisuusyrityksen. Tuollaisen yrityksen, kuten vaikkapa Atrian,
toiminta ja johtaminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin yliopiston toiminta ja johtaminen.
Elintarkiketeollisuusyrityksellä on
toki suurikin joukko eri tuotteita,
mutta niiden valmistamiseen tarvittavat raaka-aineet ja osaaminen
ovat keskenään varsin samankaltaisia. Yliopistojen ja makkaratehtaiden vertaaminen voi vaikuttaa hieman halpamaiselta, mutta
vertailussa vaadittavan tiedon
moninaisuudessa ja kompleksisuudessa esimerkiksi mikään tek-
tieteen kohtaamisia
nologiateollisuuden yritys ei ole
lähelläkään yliopistoja. Onkin ihan
reilua sanoa, että esimerkiksi Suomen nykyinen pääministeri ei voi
tehdä yliopistoja koskevia hyvin
perusteltuja linjauksia ja päätöksiä
omaan ammatilliseen kokemukseensa perustuen.
Oli sitten kyse Suomen hallituksesta ministereineen, eduskunnasta kansanedustajineen,
ministeriöistä virkamiehineen, yrityksistä johtajineen, kansalaisista veronmaksua koskevine huolineen tai mediasta toimittajineen,
tieto ja näkemys yliopistojen osista ja niiden toiminnasta, kilpailu- ja
toimintakontekstista ja haasteista on väkisinkin hyvin fragmentaarista. Kokonaiskuvaa voi tavoitella kaaviokuvin ja tilastoin, mutta
tuolloin menetetään ymmärrys osien luonteesta. Vertauskuvallisesti
kyse voisi olla vaikkapa siitä, että
kännyköissä käytettävistä tiedon
pakkaamisalgoritmeistä perillä
oleva laitettaisiin arvioimaan jonkin säveltäjän teoksissaan käyttämien ylinousevien kvarttien merkitystä teosten luonteelle. Näin
valtavat tiedolliset alueet ovat
luonteenomaisia vain monialaisissa yliopistoissa.
Alojen moninaisuus ei ole ensisijaisesti yksinkertaisia malleja
päätöksentekonsa tueksi kaipaavien päänvaiva vaan keskeinen sivistyksellisen, yhteiskunnallisen,
teknologisten ynnä muiden vastaavien dimensioiden kehityksen
keskeinen käyttövoima. Yliopistot
ovat tuottaneet jo satoja vuosia
tietoa ja ymmärrystä, jonka kasvu on viime vuosikymmeninä vain
kiihtynyt. Yritysten edustajat usein
harhautuvat näkemään vain muu-
tamat viimeiset askeleet ja saattavat siksi valitettavasti väheksyä
yliopistotutkimuksen merkitystä.
Edes yliopiston sisällä kokeneinkaan toimija ei hallitse sisällöllisesti ison yliopiston tutkimuksen
ja opetuksen kokonaisuutta voidakseen arvioida sitä, kuinka tärkeä kukin ala on tulevaisuudessa.
Yliopistojen toiminnan tavoitteistosta väitellään kiivaastikin, mutta nähdäkseni pitäisi olla itsestään
selvää, että yliopistoilla on sekä
itseisarvoisia että välineellisiä tavoitteita. Yliopistojen autonomialla
on selkeä niiden tavoitteisiin ja toiminnan luonteeseen liittyvä peruste. Samalla tavalla autonomisuus
on tärkeää myös toiminnan muilla tasoilla.
Tutkimustoiminnan merkitystä,
tuloksekkuutta ja varsinkin tulevaisuuden potentiaalia on hyvin vaikea arvioida ottaen huomioon eri
alojen ominaisuuspiirteet. Tämä
on toinen tässä kirjoituksessa mainittu itsestäänselvyys. Sitä koskevia ratkaisuja ei tässä kirjoituksessa yritetäkään ratkoa. Lyhyesti voi
mainita sen, että tilastollisen koneoppimisen ja tiedon louhinnan
keinot tulevat mitä ilmeisimmin
avuksi, kun pyritään tarkastelemaan rinnakkain vaikkapa ymmärrystä kielestä, syöpähoitoja ja robottiautoja.
Tieteen toimintapuitteiden kehityksen kannalta on erittäin tärkeää, että yliopistojen edustajien
keskinäiset kohtaamiset ja heidän kohtaamisensa yhteiskunnan muiden edustajien kanssa
ovat mahdollisimman tuloksekkaita. Tuloksena pitää olla lisääntyvä ymmärrys tutkimuksen ja
opetuksen erilaisista sisällöistä,
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 51
niiden merkityksestä, tekemisen
luonteesta ja toiminnan puitteista. Hyvää työtä tehdään tällaisen
tavoitteen edistämiseksi, mutta
kehittämisen varaa varmasti on.
Taloudellisen laskukauden esiin
kirvoittamat keskustelut heijastavat sellaista tiedon ja ymmärryksen puutetta, jota ei saisi esiintyä,
jos halutaan yliopistojen olevan
järkevän päätöksenteon kohteena. Yliopistojen autonomia on pahimmillaan näennäistä, jos rahoitusta rajoitetaan taloudellisten
suhdanteiden myötä.
Tutkimustoiminnan luonteesta johtuen Suomen hallituksen ja
eduskunnan pitäisi itse asiassa sitoutua rahoituksen pitkäjänteisyyteen taloudellisista suhdanteista
riippumatta. Tällaisen periaatteen
kirjaaminen olisi korkeaa ymmärrystä osoittava teko, jota voi pitää
myös taloudellisesti perusteltuna. Ensinnäkin yliopistot edistävät yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia pitkäjänteisellä tavalla.
Toisekseen poukkoileva rahoitus
aiheuttaa toiminnallisia katkoksia, jotka synnyttävät myös taloudellisia menetyksiä. Monet näistä
ovat luonteeltaan hankalasti arvioitavia toteutumattomia mahdollisuuksia ja hukattuja investointeja,
mutta osittain näitä voi tarkastella
sitä kautta, mitä Suomessa on jäänyt saavuttamatta muiden maiden
kehitystä tarkasteltaessa. Inhimillisen ymmärryksen ja sivistyksen
kehittyminen yliopistojen toiminnan seurauksena nähdään toivottavasti myös arvona, josta kannattaa pitää kiinni yhteiskuntamme
peruspilarina.
TIMO HONKELA
Kirjoittaja on digitaalisten aineistojen
tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.
SARJASSA
ASIANTUNTIJAT
KOMMENTOIVAT
TIETEEN
VUOROVAIKUTUSTA
52 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
AINEETTOMAN
KULTTUURI­
PERINNÖN
SOPIMUS
Suomalais-arabialaisen
yhdistyksen esitelmätilaisuudessa
maanantaina
26.9.2016 klo 18–20
koordinaattori Leena
Marsio Museovirastosta luennoi ja antaa esimerkkejä Suomesta ja
arabimaista.
Tieteiden talo, sali 505
Kirkkokatu 6,
00170 Helsinki.
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN
TAPAHTUMIA
23.9. Mirkka Rekola -seminaari
29.9. Elämäkerrallinen katse -seminaari
10.10. Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä,
SKS:n Aleksis Kiven rahaston palkinto
12.10. SKS:n kirjakeskiviikko, Tiedekirja, Snellmaninkatu
13, Helsinki
3.11. Pohjoismaisen arkistojenpäivän tilaisuus
4.11. Variantti-kollokvio 2016: Aineistona käsikirjoitukset
16.11. SKS:n kirjakeskiviikko, Tiedekirja, Snellmaninkatu
13, Helsinki
Jos ei toisin mainita, tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa,
Hallituskatu 1, Helsinki
SKS KIRJAMESSUILLA
Ohjelmat: www.finlit.fi
30.9.–2.10. Turun kirjamessut
27.–30.10. Helsingin kirjamessut
SKS:N STUDIA FENNICA NYT AVOIMENA
JULKAISUNA VERKOSSA
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee avoimesti verkossa englanninkielistä tieteellistä julkaisusarjaansa Studia Fennica sekä valikoiden suomenkielistä tiedettä.
Tervetuloa lukemaan SKS:n avoimia verkkojulkaisuja:
oa.finlit.fi!
tieteen kohtaamisia
LYHYE ST I
MAASEUDUN KIRJASTOT JA
LUKIJAT
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on julkaissut kaksi kirjaa 1800-luvun Keski-Suomen
maaseudun kirjastoista ja maalaiskansan lukutottumuksista. Vuonna 1928, kun ensimmäinen laki
kirjastoista hyväksyttiin, Suomessa oli 1 650 julkista kirjastoa maaseudulla ja 55 kaupungeissa. Näistä 62 % omistivat kunnat ja muita omistajia olivat
mm. nuorisoseuraliikkeen ja työväenliikkeen järjestöt. 1800-luvulla kolmasosa osa kirjallisuudesta oli uskonnollista, mutta laski 1800-luvun lopulla
selvästi. Kaunokirjallisuuden osuus nousi huomattavasti ja suomenkielistä kirjallisuutta alkoi ilmestyä enemmän.
Sofia Kotilainen kuvaa tutkimuksessaan Literacy Skills as Local Intangible Capital. The History as
a Rural Lending Libracy c. 1860–1920 (Studia Fennica, SKS 2016) kansankirjastojen syntyä ja elämää
Keski-Suomessa. Hänen mikrohistoriallinen kohteensa on Kivijärven pitäjän kirjasto, sen kollektiivinen biografia ja asema paikallisessa yhteisössä.
Samaan aikaan kun lukutaito levisi, vaikutti useita sosiaalisia, kulttuurisia ja maantieteellisiä tekijöitä. Kivijärvellä kirjaston toiminnot eivät saaneet
yhtä hyvää menestystä tai vastakaikua väestössä
kuin muilla paikkakunnilla. Tarja-Liisa Luukkanen käsittelee kirjahistoriallisessa tutkimuksessaan Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja
lukeva yhteisö Karstulassa 1816–1918 (SKS 2016) Kivijärven naapuripitäjä Karstulan kirjaston toimintaa. Hän tarkastelee rahvaan tosiasiallisia lukuvalintoja sekä tekee päätelmiä heidän tuntemastaan
kirjallisuudesta ja paikallisen lukutaidon tasosta.
Autonomian ajan lopulla kirjaston hoito ja lukevan
väestön kiinnostus sen kirjoja kohtaan hiipuivat.
SKS julkaisee avoimesti verkossa englanninkielistä tieteellistä julkaisusarjaansa Studia Fennica (ilmestynyt vuodesta 1933) sekä valikoiden
suomenkielistä tiedettä (oa.finlit.fi). Se julkaisee
vuosittain reilut 20 vertaisarvioitua tiedekirjaa humanistisilta aloilta. SKS:lla on lisäksi meneillään
Helsingin yliopiston kirjaston kanssa pilottihan-
lyhyesti
ke Kirjastokonsortio Aleksandria, joka toteutetaan
vuosina 2016–2017. Tavoitteena on saattaa verkon
kautta suomalaista tiedekirjallisuutta avoimesti
kaikkien luettavaksi.
MUUMIT JA YÖTAIVAS
Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan on nähty heijastavan 2. maailmansodan pelkoja ja atomisodan uhkaa ihmiskunnalle. Ensimmäisen kerran se ilmestyi
vuonna 1946, seuraavat laitokset ilmestyivät vuosina 1956 ja 1968. Tieteenhistorioitsija Tapio Markkanen kuvaa Tähdet ja avaruus -lehdessä (5/2016),
mitkä esikuvat ja tapahtumat ovat saattaneet vaikuttaa kirjaan. Teoksessa tarkkaillaan lähestyvää
komeettaa. Muumilaakson asukkaat käyvät hankkimassa siitä tietoja Yksinäisten vuorten tähtitornilta. Sitten he pakenevat luolaan odottamaan tör­
mäys­tä – komeetta ohittaa onnekkaasti Maan.
Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan kahdessa varhaisemmassa versiossa observatorion tähtitieteilijä kertoo, että pyrstötähti osuu Maahan 7. lokakuuta, ja kolmannessa laitoksessa päivämäärä on
7. elokuuta. Markkasen mukaan viimeisimmän laitoksen kertomus tuo mieleen kylmän sodan tunnot 1960-luvun jälkipuoliskolla. Päivämääräkin
on lähellä Japanin ydinpommituhojen ajankohtaa.
Markkanen on pyrkinyt myös sinnikkäästi selvittämään, olisivatko muistot pudonneesta Bjurbölen meteoriitista vuodelta 1899 voineet toimia virikkeenä Janssonin kertomukseen pystötähdestä.
Markkasen tieteellinen artikkeli aiheesta on julkaisussa Acta Baltica Historiae et Pholosophiae Scientiarum (Vol. 4, No. 1, 2016).
PORKKALAN PARANTEESI
(1944–56)
Alkuvuodesta Porkkalan vuokra-alueen palautuksesta tuli 60 vuotta. Alue oli Neuvostoliiton hallussa vajaat yksitoista vuotta. Aikakautta on kutsuttu
kansan suussa paranteesiksi eli suluissa olevaksi
ajaksi. 1990-luvun puolivälistä lähtien aluetta on
kehitetty matkailullisesti. On herätty siihen, että
alueen kunnilla on jännittävässä lähihistoriassa
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 53
matkailuvaltti (http://www.porkkala.net/fi/).
Sodan loputtua 1944 kaksi kolmasosaa Kirkkonummesta, lähes puolet Siuntiosta ja koko
Degerbyn kunta vuokrattiin Neuvostoliitolle
merisotilaalliseksi tukikohdaksi. Suomalainen väestö evakuoitiin kymmenessä päivässä. ”Porkkalan vuokra-alueesta” tuli osa Neuvostoliittoa. Rajat suljettiin ja alueelle siirrettiin neuvostosotilaita
ja siviilejä lähinnä Leningradin lähialueilta. Hallinnollisesti alue kuului Leningradiin. Sotilastukikohtaan rakennettiin isoja kasarmeja, bunkkereita, sotasatama ja lentokenttä. Alueella asui enimmillään
ainakin 20 000 sotilasta ja 10 000 siviiliä. ”Porkkalan vuokra-alue” oli sotilaskaupunki, jossa oli
myös sairaala, kouluja ja päiväkoteja.
Alkuperäisen vuokrasopimuksen mukaan
vuokra-aika oli 50 vuotta eli Suomi olisi saanut alueen takaisin vasta vuonna 1994. Kesällä 1955 maailman poliittinen tilanne oli muuttunut ja Porkkalan
strateginen merkitys pienentynyt. Syksyllä 1955 allekirjoitettiin Moskovassa kommunikea Porkkalan
alueen palautuksesta Suomelle.
Porkkalan vuokra-alueen rajat avattiin
26.1.1956, jolloin paluu ja jälleenrakennus alueella
saattoivat alkaa. Vuokrakauden jälkeen alue alkoi
nopeasti teollistua ja väestörakenne muuttua. Sinne muutti suomenkielistä väestöä ja maanviljelyksen merkitys väheni.
POHJOISTEN YLIOPISTOJEN
YHTEISTYÖ
Kansainvälinen kiinnostus arktisia alueita ja niiden luonnonvaroja kohtaan on kasvanut. Pohjoismainen yhteistyö arktisilla alueilla on ollut paljon
esillä eri asiantuntijatapaamisissa. Suomesta on
tulossa ensi vuonna Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa. Oulun, Lapin, Luulajan ja Tromssan
yliopistot julkistivat yhteisen arktisen agendan
Oulussa pidetyssä Arctic Europe Forum -tapahtumassa.
Laatimalla yhteisen arktisen toimintaohjelman
siihen liittyneet neljä pohjoista yliopistoa etsivät
uusia synergioita ja vahvistavat arktisiin kysymyksiin liittyvää tutkimustaan, koulutustaan ja vaikuttavuuttaan. Toimintaohjelmalla pyritään uudella
tavalla yhdistämään jokaisen yliopiston vahvuuksia ja huippututkimuksen aloja niin, että opiskelijoille, tutkijoille ja yhteistyökumppaneille voidaan
54 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
tarjota uusia ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Yhteistyöllä yliopistot voivat myös kasvattaa merkitystään maailmanlaajuisesti.
Koulutuksessa yliopistot tulevat rakentamaan
uusia yhteisiä koulutusohjelmia, jotka koostuvat
kahden tai useamman yliopiston koulutussisällöistä. Oulun, Lapin, Luulajan ja Tromssan yliopistot
rakentavat agendan pohjalta Arctic Corridor -mallin, jolla yliopistojen innovaatioista saadaan syntymään yritystoimintaa entistä tehokkaammin.
Kaikilla yliopistoilla on jo teknologiansiirtoon ja
yrittäjyyteen kannustavia toimintoja.
SUOMALAISTEN TUTKIJOIDEN
HYVÄT VERKOSTOT
Nuoret suomalaiset tutkijat ovat vahvasti verkostoituneita sekä yhteiskunnan ja liike-elämän että
muiden korkeakoulujen kanssa. Kuuden maan vertailevassa tutkimuksessa yliopistot ja korkeakoulut
olivat verkostoituneita kolmella tasolla: paikallisesti, valtakunnallisesti ja kansainvälisesti. Opetukseen keskittyvillä korkeakouluilla painottui yhteistyö paikallisten yritysten ja organisaatioiden
kanssa. Kansainväliseen tutkimukseen panostavilla yliopistoilla perusta oli kansainvälisessä, pääosin tutkijoiden välisessä, yhteistyössä.
Nämä tiedot käyvät ilmi Ison-Britannian, Portugalin, Saksan, Suomen, Yhdysvaltojen ja Venäjän vertailevassa tutkimuksessa, jossa analysoitiin monipuolisesti erilaisten yliopistojen ja
korkeakoulujen verkostoitumista tietoyhteiskuntiin. Tutkimusprojektin tieteellisenä johtajana toimi professori Jussi Välimaa ja projektipäällikkönä yliopistotutkija David M. Hoffman Jyväskylän
yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksesta. Tutkimustulokset perustuvat Suomen Akatemian ja
European Science Foundationin rahoittamaan
projektiin Change in Networks, Higher Education and Knowledge Society. Tutkimus toteutettiin
vuosina 2009–14 Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen johdolla.
AJATUSPAJOJEN ARVIOINTIA
Maailmassa on noin 6 850 ajatuspajaa (think tank).
Ne ovat yliopistoihin, puolueisiin, yrityksiin tai
valtioelimiin kytkeytyviä tai itsenäisiä, kooltaan ja
toimintatavoiltaan vaihtelevia yhteiskunnallisen
vaikuttamisen erikoisyksiköitä. Ne eivät yleensä
lyhyesti
tavoittele voittoa, vaan ne suosittavat tiettyjä ajatus- ja toimintatapoja päättäjille tai laajalle yleisölle.
Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin – Tapaus Filosofian Akatemia (niin & näin -kirjat, 2016)
selvittää viimeaikaista luovien ajattelutaitojen
tuotteistusta. Hannele Huhtalan, Sami Syrjämäen ja Jarkko S. Tuusvuoren laaja e-kirja sisältää yleisesityksen ajatushautomoiden historiasta
sekä nykymerkityksestä meillä ja muualla (http://
www.netn.fi/kirjat/ajatuspajat). Se haluaa ottaa selvää ja herättää keskustelua luovuuden ja kriittisyyden keskinäisistä suhteista 2010-luvun Suomessa.
Kirjoittajien mukaan ”markkinat eivät kykene arvioimaan tutkimusvaateita, tieteelliseksi väitetyn
tiedon pätevyyttä ja käyttötapoja”.
Tapausesimerkkinä raportissa syvennytään Filosofian Akatemiaan (per. 2009). Osakeyhtiö on
nopeasti noussut tunnustettuun asemaan samalla, kun sen avaintekijöistä on tullut näkyviä mielipidejohtajia. Akatemian edustajien vastineen
mukaan raportti ei täytä asiallisen kritiikin mittapuita, vaikka raportin alkuosan teema – ”ajatushautomoiden vahvistunut rooli yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja näiden tuottamaa
päätöksenteon pohjana käytettyä tietoa koskevat
kriteerit, toiveet ja odotukset” – on tärkeä keskustelun aihe.
Yleisesti on todettu, että asiantuntijuus on
laajemminkin hämärtynyt samalla, kun tieteellistä tietoa vaaditaan poliittisten päätösten perustaksi. Jopa julkisen tutkimusrahoituksen mullistuksen tärkeä osa, strategisen tutkimuksen neuvoston
perustaminen, on osa tätä keskustelua. Uutisvirrassa vedotaan kuitenkin jatkuvasti asiantuntijoihin. Professori Jukka Korpela ehdottaakin Helsingin Sanomien mielipidesivulla (12.7.2016): ”Voisiko
ohjelmavirran kuvitukseen käytettävästä henkilöstä käyttää jotakin toista nimitystä?”
STRATEGISEN TUTKIMUKSEN
NEUVOSTON TUTKIMUSTEEMAT
Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) on päättänyt kesäkuussa vuosien 2017 ja 2018 tutkimusteemoista, joita se ehdottaa valtioneuvostolle.
Uudet teemat nostavat demokratian ja kansalaisuuden sekä uudistumisen ja sopeutumisen näkökulmat keskeisiksi strategisen tutkimuksen ja Suo-
lyhyesti
men menestyksen tekijöiksi. ”Yhdessä aiempien
vuosien teemojen kanssa ne luovat kattavan pohjan tämän päivän ja tulevaisuuden päätöksenteon
tietotarpeille.” Neuvosto luovutti ehdotukset kunta- ja uudistusministerille.
Valtioneuvosto käsittelee strategisen tutkimuksen neuvoston ehdotukset ja tekee päätöksen
teemoista. Tämän jälkeen strategisen tutkimuksen
neuvosto suunnittelee teemoista avattavat tutkimusohjelmat ja avaa rahoitushaut loppuvuoden aikana. STN on tunnistanut kaksi teema-aluetta läpileikkaavaa painopistettä: tieto päätöksenteossa
ja toimeenpanossa sekä väestörakenteen muutos.
MAAILMAN MUISTI -REKISTERI
Kansallinen Maailman muisti -haku on osa Unescon Maailman muisti -ohjelmaa, joka pyrkii suojelemaan maailman arkisto- ja kirjastoperintöä, parantamaan sen saavutettavuutta sekä lisäämään
tietoisuutta tämän perinnön olemassaolosta ja
merkityksestä. Rekisteriin kootaan kansallisesti
merkittävää asiakirjallista ja kirjallista kulttuuriperintöä, joka voi olla erilaisten organisaatioiden,
yhteisöjen tai joissain tapauksissa yksityishenkilöiden hallussa. Myös kohteita, jotka ovat alueellisesti, kansainvälisesti tai maailmanlaajuisesti merkittäviä, voidaan esittää rekisteriin. Esityksen voi
tehdä yhteisö tai organisaatio. Hakuaika jatkuu lokakuun 2016 loppuun asti ja rekisteriin valitut kohteet julkistetaan maaliskuussa 2017.
Asiakirjallinen ja kirjallinen kulttuuriperintö
käsittää yksittäisiä dokumentteja tai niiden muodostamia kokonaisuuksia, joiden säilymisellä on
merkittävää ja pysyvää arvoa yhteisölle, kulttuurille, kansakunnalle, valtiolle tai koko ihmiskunnalle. Rekisteriin otettavat kohteet voivat siis olla
esimerkiksi arkistoaineistoja, asiakirja-, julkaisu-,
kuva- tai äänitekokoelmia tai näiden muodostamia kokonaisuuksia tai yksittäisiä kulttuuriperintöä edustavia dokumentteja.
Lisätiedot Maailman muisti -ohjelmasta ja -rekisteristä sekä yksityiskohtaiset ohjeet esityksen
laatimiseen ovat Unescon Maailman muisti -ohjelman internetsivulla (http://www.arkisto.fi/fi/maailman-muisti/).
J
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 55
DESIGN FACTORY -KONSEPTIN
KEHITTÄJÄ PALKITTIIN
Maailman kulttuurineuvosto, World Cultural
Council (WCC), on myöntänyt Jose Vasconcelos World Award of Education -palkinnon Aaltoyliopiston koneensuunnitteluopin professorille
ja Design Factoryn perustajalle Kalevi Ekmanille. Palkinto annetaan tunnustuksena Ekmanin yliopistokoulutukseen tuomasta kansainvälisyydestä ja inhimillisestä lähestymistavasta sekä hänen
visionäärisistä ja inspiroivista ideoistaan, joiden
ansiosta opiskelijat, tutkijat ja yritykset yhteen
tuovasta Design Factory -konseptista on tullut
merkittävä opetus- ja oppimisalusta.
Ekman on ansioitunut niin mentorina kuin
opettajana, edistänyt monitieteellistä ja -kulttuurista yhteistyötä sekä tehnyt 20 vuoden ajan
uraauurtavaa työtä yrittäjyyteen kannustavien,
ryhmätyötä tukevien ja opiskelijoita sitouttavien
opiskelumenetelmien kehittämisessä. Otaniemestä maailmalle levinneessä Design Factory -verkostossa on tällä hetkellä jo kymmenen tuotekehityksen tutkimus- ja oppimisympäristöä, viidessä eri
maanosassa.
humanististen alojen artikkelit, jotka ovat ilmestyneet vuosien 2014–16 aikana. Palkinnon suuruus
on 25 000 euroa ja palkinto myönnetään artikkelin
kirjoittajille alkuvuonna 2017. Tieteellisten lehtien julkaisijat ja artikkelikokoelmien kustantajat voivat toimittaa julkaisunsa
painettuna. He voivat toimittaa kokonaiset vuosikerrat tai kirjat, valintaa ei tarvitse tehdä. Tieteellisten artikkelien kirjoittajat voivat lähettää julkaisunsa painettuna tai digitaalisena.
Kilpailuun osallistuminen edellyttää yhteydenottoa sekä, jos julkaisut eivät ole avoimesti saatavilla verkossa, julkaisujen toimittamista. Verkossa avoimesti saatavilla olevista julkaisuista riittää
verkko-osoitteen ilmoittaminen.
Ilmoita julkaisusi Koneen Säätiöön viimeistään
30.11.2016. Jos julkaisu on ilmestymässä joulukuun
aikana, ilmoita siitä 30.11. mennessä ennakkoon ja
toimita se 31.12. mennessä säätiöön.
Yhteystiedot: Tiedeasiamies Kalle Korhonen,
Koneen Säätiö, Tehtaankatu 21 B 49, 00150 Helsinki, [email protected], puh. 050
3447 468.
Ilari Hetemäki
VUODEN 2016 TIEDEKIRJARAATI
Vuoden tiedekirja -raati on käynnistänyt työnsä
elokuussa. Raatiin kuuluvat dosentti Ulla-Maija
Peltonen (humanistiset tieteet), professori Jukka Rantala (yhteiskuntatieteet) ja professori Erik
Bonsdorff (luonnontieteet). Raadin sihteerinä
toimii Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikkö Johanna Lilja. Vuoden tiedekirja -palkinnon tarkoituksena tarkoitus on nostaa esille ansiokasta tutkimuskirjallisuutta. Vuoden 2016 raati
kiinnittää huomiota erityisesti tiedekirjoihin, jotka
herättävät yhteiskunnallista keskustelua ja stimuloivat ajattelua. Palkintoraati pyrkii käymään läpi
koko vuoden tiedekirjasadon. Ehdotuksia voi lähettää sihteerille ([email protected]). Varsinaiset
palkintoehdokkaat julkistetaan viikolla 46. Palkinto jaetaan Tieteen päivillä tammikuussa. Sen suuruus on 10 000 euroa.
VUODEN TIEDEKYNÄ -PALKINTO
Kilpailussa palkitaan tieteellinen suomenkielinen
artikkeli, jossa suomen kieltä on käytetty erityisen
ansiokkaasti. Palkinnosta kilpailevat tällä kertaa
56 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
LUONNONFILOSOFIAN SEURAN
TILAISUUKSIA TIETEIDEN TALOLLA
(KIRKKOKATU 6, HELSINKI)
4.10. KLO 18.15 AKU KOPAKKALA: MASENNUS
ON OUDOMPI JUTTU KUIN MILTÄ SE
NÄYTTÄÄKÄÄN
18.10. KLO 18.15 RIIKKA STEWEN: NÄKEMISEN
JA KATSEEN FILOSOFIASTA.
1.11. KLO 18.15 HANNU TOIVONEN:
LASKENNALLINEN LUOVUUS
lyhyesti
VÄRIKÄSTÄ
SYKSYÄ
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 11.00 - 16.00
MIKONKATU 2, HELSINKI
MA-PE 11.00 - 18.00
LA 11.00 - 17.00
PUH. 09 611 611
WWW.AINO.NET
lyhyesti
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 57
Tiedekirja
Helsingin
kirjamessuilla
27.–30.10.
osastolla 6e70
Tämän vuoden Helsingin kirjamessuilla
Tiedekirjalla on kirjamyynnin lisäksi
monipuolista ohjelmaa. Tiedekirjan
osastolla esiintyy tutkijoita ja
tiedelehtien toimittajia. Keskustelun
aiheet liikkuvat antiikintutkimuksesta
kansainvälisiin adoptioihin, muun
muassa:
perjantaina 28.10. klo 14.00
keskustellaan Työväen historian ja
perinteen tutkimuksen seuran uudesta
teoksesta Työväki ja sivistys
sunnuntaina 30.10. klo 14.00
keskitytään kansallisuusaatteeseen
Suomen Ateenan-instituutin
johdattelemana
Katso koko ohjelma Suomen
tiedekustantajien liiton verkkosivulta
http://www.tiedekustantajat.fi/
kirjamessut2016.php
Tiedekirja, Snellmaninkatu 13, 00170
Helsinki
www.tiedekirja.fi
Avoinna ma-to 10.30–17 ja pe 10–16
Turun kirjamessujen
tiedeohjelmaa
Perjantai 30.9.
klo 15.25–16.00 Mitä on kulttuurinen kestävyys?
Aihetta peilataan erityisesti
vähemmistökulttuurien ja alkuperäiskansojen,
muistiorganisaatioiden ja ekologisen kestävyyden
näkökulmista. Puheenjohtajana dosentti Katriina
Siivonen (Turun yliopisto), keskustelijoina
ylijohtaja Elina Anttila, tutkimuspäällikkö
Minttu Jaakkola ja yliopistonlehtori AnniSiiri Länsman. Järjestäjät: Tieteen päivät ja
Tieteellisten seurain valtuuskunta.
Huikee idis! -tiedeohjelma
Tunti tiedettä TIETO-lavalla kaikkina
messupäivinä! Järjestäjinä Tiedonjulkistamisen
neuvottelukunta, Suomen tiedetoimittajain liitto
ry ja Suomen Akatemia
klo 11.30–12.10 Hyvät ja huonot tiedeuutiset.
Kolmas tuotantokausi
Kuule, mikä on päivän tiedeuutisen ydin.
Raadissa Tiina Raevaara, Mikko Myllykoski,
Markku Jokisipilä, Ulla Järvi ja lukiolainen Melissa
Rönnqvist.
klo 12.10–12.40 Tietysti tutkijaksi
Tutkijat Lauri Nummenmaa ja Marja-Liisa
Honkasalo keskustelevat urastaan lukiolainen
Sinianna Kailajärven kanssa.
Lauantaina 1.10. klo 11.30–12.00 Humpuuki
Mikä on humpuukia, miksi se myy ja miten
erottaa humpuuki luotettavasta tiedosta.
Keskustelemassa Ulla Järvi, Tiina Raevaara ja
Reetta Kettunen.
klo 12.00–12.30 Tutkijan tietokirjavinkit
Mukana Tuukka Tammi, Maria Ruuska ja Reetta
Kettunen.
Sunnuntaina 2.10.
klo 11.30–12.00 Suomalainen nainen.
Juhlavuoden kynnyksellä
Olemmeko unohtaneet naiset, jotka rakensivat
kansakuntaa? Keskustelemassa Kirsi VainioKorhonen, Jussi Nuorteva ja Reetta Kettunen.
klo 12.00–12.30 Tutkijan tietokirjavinkit.
Juhlavuoden kynnyksellä
Lue nämä: tietokirja kansakuntaa rakentamassa.
Keskustelemassa Inkeri Koskinen, Ville Suhonen
ja Reetta Kettunen.
Kaikki ohjelmat TIETO-lavalla B-hallissa.
Tervetuloa käymään myös Tiedonjulkistamisen
neuvottelukunnan osastolla B 23 ja Tiedekirjan
osastolla A 46.
58 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
K E SKU ST E LUA
> Kaksi kirjaa Koiviston
tiestä presidentiksi: Väitöskirjasta tietokirjaksi
Risto Hauvonen on vuonna 2015 julkaissut sekä
väitöskirjan Vallanvaihdon muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston nousu valtion johtoon
lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana että sen pohjalle rakentamansa tietokirjan
Koivisto Kekkosta kaatamassa, joissa hän tarkastelee yhtä lähihistoriamme mielenkiintoisimmista
saranakohdista: Urho Kekkosen ajan vaihtumista
Mauno Koiviston aikaan. Vuonna 1979 kukaan politiikkaa seuraava ei olisi lyönyt vetoa Koiviston
presidenttiyden puolesta. Häntä edellä veikkauksissa olivat Kalevi Sorsa, Ahti Karjalainen ja jopa
Paavo Väyrynen.
Kirjojen näkökulmaksi on otettu se kuva, joka
eri lähteissä annettiin Koiviston II hallituksen tapahtumista toisaalta välittömästi tapahtumien ollessa ”päällä” ja toisaalta tämän kuvan tarkentumisesta ajan kuluessa. Tarkastelun kohteena on ollut
nimenomaan vallanvaihdon kuva eli mitä kulloinkin esitettiin totena, ei niinkään mitä oikeasti tapahtui.
Luin tietokirjan heti sen ilmestyttyä syksyllä
2015. Kirjasta oli kuitenkin vaikea hahmottaa lähestymistapaa ja kysymyksenasettelua, joten jouduin erikseen perehtymään tieteelliseen alkuperäisteokseen eli Hauvosen Turun yliopistossa
26.2.2015 puolustamaan väitöskirjaan.
Lähihistoriasta julkaistun tiedon vaiheistus
Väitöstutkimuksessaan Hauvonen käyttää brittihistorioitsija D. C. Wattin esittämää typologiaa
metodisena apuvälineenä. Artikkelissaan ”Mitä
oman ajan historia on?” Watt (1991) on kehittänyt seitsenportaisen lähestymistapaluokituksen
jäsentämään oman ajan historiaa käsitteleviä kirjoituksia ja tutkimuksia aina ”ensimmäisistä ker-
tomuksista” (vaihe 1) perusteellisiin tutkimuksiin
(vaihe 6), jotka mahdollistavat syvällisen ymmärryksen syistä, jotka olivat saattaneet johtaa aikaisempia kirjoittajia ja tapahtumien tulkitsijoita harhaan. Kun tapahtumien ajankohdasta on kulunut
pitkähkö aika, tutkijoiden kiinnostus saattaa myös
heiketä – katsotaan, että kaikki oleellinen on jo selvitetty (vaihe 7). Historia kuuluu Wattin mukaan
”omaan aikaan” niin kauan, kun sillä oletetaan olevan vaikutusta nykypäivän politiikkaan.
Tässä ajatusmallissa historioitsija suunnistaa
ajallisen perspektiivin jatkuvassa muutoksessa,
joka luo enenevässä määrin uusia näkökulmia lähimenneisyyteen. Oletus on, että ajallisen välimatkan kasvaminen tutkittavan tapahtuman ja tutkijan oman tarkasteluajankohdan välillä luo pohjaa
aiempaa kriittisemmälle tutkimusotteelle.
Hauvonen on väitöskirjassaan soveltanut yllä
kuvattua Wattin esittämää historiankirjoitusten
vaiheistusta siten, että hän on tulkinnut tarkastelun kohteena olevien lähteiden syntyneen ikään
kuin neljänä aaltona: 1) itse tapahtumavuosina
1979–81 julkaistut tuoreet tekstit, 2) kylmän sodan loppuvuosina 1982–89 kirjoitetut teokset, 3)
kylmän sodan päättymisen jälkeen vuosina 1990–
2000 julkaistut teokset ja 4) viimeisimmät tätä tarkasteltavaa tapahtumaketjua käsittelevät teokset
vuosilta 2001–14.
Koska Tapio Tervamäki on toisaalla tässä lehdessä (s. 67) arvioinut väitöskirjan otsikolla ”Moniongelmainen väitöskirja vallanvaihdosta” lähes
ylimääräisen vastaväittäjän perusteellisuudella,
keskityn seuraavassa tietokirjan kummallisuuteen.
Väitöskirja ja tietokirja eivät tunne toisiaan
Väitöskirjan sekä esitarkastajana että toisena vastaväittäjänä toiminut Lasse Lehtinen on kirjoittanut reipasotteiset saatesanat tietokirjaan. Tietokirjailija on ilmeisesti ajatellut, että mainitut
saatesanat riittävät, ja siten kirjassa ei ole kirjoittajan omaa esipuhetta. Näyttää siltä, että Hauvo-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 59
nen on saanut Lehtisestä kirkasotsaisen kummisedän sekä tieteellisen tiedon työstämiseen että
jo julkaistun tiedon muokkaamiseen lukukirjan
muotoon.
Oudoksi tarkasteltavan kirjaparin tekee se,
että kirjat eivät ”tunne toisiaan”. Tietokirjassa ei
missään kohdassa (takakannessa, päällysliepeessä, saatesanoissa) kerrota sen pohjautuvan akateemisen arviointiprosessin läpikäyneeseen opinnäytetyöhön. Yliopistolain (558/2009, 2 §) mukaan
”…yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutussuhteessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten …
yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Onko siis korrektia vaieta siitä, että tutkimus on yliopistolain
hengessä tuotteistettu tietokirjaksi kaiken kansan
iloksi ja opiksi?
Tietokirjan rakenne ei ole yhtä selkeä kuin väitöskirjan. Itse asiassa tutkimuksellisen rakenteen
häivyttäminen aiheuttaa kirjaan toistoa ja päällekkäisyyttä. Väitöskirjan liitteenä ollut graafinen aikajana tapahtumien ja terminologian kehittymisestä olisi oleellisesti auttanut myös tietokirjan
lukijaa. Niitä harvoja lukijoita, jotka osaavat hankkia käsiinsä väitöskirjan, saattaa myös tympiä se,
että tietokirjan viimeiset viisitoista sivua – lyhennykset huomioon ottaen – ovat sanasta sanaan
identtiset väitöskirjan tekstin kanssa. Ja jopa siinä määrin, että sanaa ”(väitöskirja)työ” ei aina ole
huomattu muuttaa sanaksi ”tietokirja” tai ”teos”.
Käsitykseni mukaan myös tietokirjailijan tulisi
omia kirjoituksiaan suoraan lainatessaan kertoa
ja osoittaa alkuperäinen lähde.
Väitöskirjassa kirjallisuusluettelo jakaa käytetyt lähteet – tarkemmin perustelematta – primääri- ja sekundäärilähteisiin. Ensin mainittu ryhmä
muodostaa tutkimuksen varsinaisen materiaalin,
jossa on nimeltä mainittuja lehtiä, muistelmia, raporttikirjoja ja tutkimuskirjallisuutta. Sekundäärilähteet ovat tausta-aineistoa, jossa on mukana painetun materiaalin lisäksi vähäisessä määrin myös
arkistotietoa ja neljän henkilön haastattelut. Viime
mainittujen joukossa on jälleen tuttu nimi: Lasse
Lehtinen – työn esitarkastaja ja vastaväittäjä. Vaikuttaa lievästi sanoen sisäänlämpiävältä.
”Lukukirjaksi” kirjoitetussa tietokirjassa alkuperäislähteet on merkitty leipätekstiin juoksevin
numeroin yläindekseiksi, jotka kirjan lopun viite-
60 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
luettelossa on avattu. Kirjallisuusluettelo sisältää
käytetyt kirjamuotoiset lähteet. Tietokirjaluonnetta tukee perusteellinen henkilöhakemisto.
Kirjapari – ainakin rinnakkain luettuna – selventää julkisuuteen eri ajankohtina tulleen tiedon
sumuisen, joskus tarkoituksenhakuisenkin, kuvan
kirkastumista ajan myötä.
KIRJALLISUUS
Hauvonen, R. (2015) Koivisto Kekkosta kaatamassa. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna. 288 s.
Hauvonen, R. (2015) Vallanvaihdon muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana. Turun yliopiston
julkaisuja Sarja C: 401.
Watt, D. C. (1991) Mitä oman ajan historia on? Teoksessa: Poliittinen historia, Suomi ja muut, 13–21. Toim. Seppo Hentilä ja
Timo Turja. Pohjoinen.
JUHANI PÄIVÄNEN
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suometsätieteen professori (emeritus).
keskustelua
TUTKIJOIDEN YÖ KYSYY TÄNÄ VUONNA:
MITEN MUUTOSTA TUTKITAAN ERI TIETEENALOILLA?
Poimintoja ohjelmasta
HELSINKI
Tutkijoiden lyhyitä
esityksiä
Klo 18–21.30
Tiedekulma Aleksi
–
Mm. Empatiamme alku­
lähteillä. Sonja Koski,
biologisen antropologian
dosentti
JOENSUU
Tutkijoiden yön talk show
Klo 18.30–20
Ravintola Riverside
–
Ohjelmassa muun muassa:
Venäjänkielinen media
rajan molemmilla puolilla.
Yliopistotutkija Olga
Davydova­Minguet ja pro­
jektitutkija Janne (Rysky)
Riiheläinen
JYVÄSKYLÄ
Kirjoja, kirjoja!
Klo 18.00–20.00
Kielten laitos,
2. kerroksen seminaarihuone
–
Suomen laajin kirjahisto­
riallinen projekti TRALMAR
esittelee tutkimustaan
SODANKYLÄ
Night of the Northern
Lights
Klo 20.00–22.00
Geofysiikan observatorion
Tähtelä­rakennus
–
Avaruussäätilanteen live­
seuranta ja päivitykset;
revontulten esiintyessä
live­kuvaa, muuten mit­
tauslaitteiden aineistoa
livenä. Reaaliaikakamerat
taivas ja joki
TURKU
Kulje miljardin vuoden
matka opastetulla
kävelyllä
–
Aikavaellus on 13,7 kilo­
metriä pitkä vaellus­ ja
ulkoilureitti, joka alkaa
Tuorlan observatoriolta
ja päättyy Turun yliopis­
tolle.
–
–
Tapahtuma tekee tiedettä
ja tutkijoiden työtä tu­
tuksi suurelle yleisölle.
Ohjelmaan kuuluu esimer­
kiksi työpajoja, tutkija­
tapaamisia, tiedeluentoja
ja laboratoriovierailuja.
Mukana on yhteensä jopa
kolmetoista kaupunkia.
Tutustu koko ohjelmaan verkossa:www.tutkijoidenyo.fi
Muutokset mahdollisia. Seuraa somessa: #tutkijoidenyö2016
Tutkijoiden Yö on Euroopan komission rahoittama
Marie Skłodowska­Curie ­toimien alainen projekti.
K I R JALLI SU U S
Arvostellut kirjat
62Tiina Sarja: Kuka oikein
tietää– Kun mielipide
haastoi tieteen
● Markus Hotakainen
64Mary Terrall: Maupertuis. Maapallon muodon
mittaaja ● Tapio Markkanen
66Tom Ang: Valokuvan
historia ● Olli Kleemola
67Risto Hauvonen: Vallanvaihdon muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston
nousu valtion johtoon
lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana ● Tapio
Tervamäki
70Riitta Konttinen: Elämänvirrassa. Alvar ja
Ragni Cawén ● MarjaTerttu Kivirinta
72Oliver Sacks: On the
Move. A life.
● Päivi Kosonen
73Sarasti-Wilenius, Raija:
Dear Brother, Gracious Maecenas. Latin Letters of the Gyldenstolpe
Brothers (1661–1680)
● Veli-Matti Rissanen
75Leena-Maija Rossi:
Muuttuva sukupuoli.
Seksuaalisuuden, luokan ja värin politiikkaa.
● Helena Saarikoski
78Janna Levin: Mustan aukon blues ja muita ääniä ulkoavaruudesta
● Tommi Tenkanen
62 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Totuus ei muutu siitä,
mitä mieltä ihmiset ovat
Tiina Sarja: Kuka oikein tietää–
Kun mielipide haastoi tieteen.
Docendo 2016.
Nyt ollaan asian ytimessä. Tällaista kirjaa on kaivattu, sillä tiede on
yhä keskeisempi osa yhteiskuntaa,
mutta silti sen merkitystä ei tunnuta aina ymmärrettävän valtiovallan
tasollakaan. Samalla mielipiteistä
on tullut faktoihin vertautuvia argumentteja, mikä näkyy erityisesti
sosiaalisessa mediassa.
Johdantona tekniikan tohtori ja
tiedeviestinnän maisteri Tiina Sarja
käy läpi muutamia teemoja, joissa
tieteen ja tutkijoiden näkemykset
tuntuvat vaihtuvan tiuhaan tai ovat
muuten hämmentäviä, mutta sitten
päästään varsinaiseen asiaan.
Mitä tiede oikein on, mitä on
sen halajama tieto ja totuus, millä rahalla ja kenen ehdoilla tiedettä tehdään, miten tieteen tuloksiin
pitäisi suhtautua, jos omat tai muiden kokemukset ovat niiden kanssa ristiriidassa, ja miten tieteestä
sekä sen tuloksista kerrotaan eri
medioissa? Lopuksi annetaan käytännön vinkkejä siihen, miten tiedeuutisia – tai sellaisilta vaikuttavia – pitäisi lukea ja miten niiden
luotettavuutta voi arvioida.
Tanakkaa tavaraa, mutta sujuvasti kirjoitettua, konkreettisin
ja kiitettävän tuorein esimerkein
höystettyä sekä monin paikoin
raikkaan kärjistävää.
Heti kirjan toinen luku otsikolla
”Tiede” saattaa olla puuduttavaa
luettavaa, jos tietää asiat jo entuudestaan tai ei ole niistä erityisen kiinnostunut. Jokaisen tiedettä arvostavan olisi kuitenkin hyvä
olla perillä siitä, miten tutkimusta nykyisin tehdään ja miten sen
tuottama tieto saadaan laajempaan käyttöön. Jos kymmenien sivujen mittaisen luvun läpikahlaamisesta ei saa irti mitään muuta,
luulisi käyvän selväksi, miten mutkikkaaksi, monipolviseksi ja osin
mielettömäksi toiminnaksi tieteellinen tutkimus on mennyt. Kun
soppaan lisätään valtiovallan viime aikoina harjoittama akateemisen maailman kurjistaminen ja tutkijoiden aikaa yhä enemmän vievä
hallinnollinen harrastelu (kun ”turhaa” hallintohenkilökuntaa ei kohta enää ole), on ihme, että tiede
ylipäätään tuottaa tuloksia.
Tieteen luotettavuudesta, edistymisestä ja jopa määrittelystä
puhuttaessa esiin nousee usein
vertaisarviointi, sen luonne ja tehtävä. Asiaa onkin perusteltua toistaa, koska hämmästyttävän monille, jopa tieteen liepeillä toimiville,
on epäselvää, mitä vertaisar­viointi
tarkoittaa. Tieteellisissä lehdissä julkaistavaksi tarjottujen artikkeleiden vertaisarviointi ei takaa
sitä, että esitetyt johtopäätökset ja
tulokset olisivat ehdottomasti oikeita. Vertaisarvioinnin tehtävänä
on varmistaa, että johtopäätökset
ja tulokset on saatu soveltamalla
tieteellisiä menetelmiä hyvän tieteellisen käytännön ja tieteen kriteerien mukaisesti. Muu olisikin
mahdotonta, sillä se edellyttäisi
tulevaisuuden ennustamista. Mikä
tahansa tutkimustulos voi osoittautua virheelliseksi ja johtopäätökset vääriksi.
Asia kiteytyy toteamuksessa,
jonka Sarja esittää tarkastellessaan tiedon ja totuuden sekä informaation kimuranttia suhdetta:
”Tieteen tekemisen hetkellä ei ku-
KIRJALLISUUS
kaan tiedä, mikä näkemys tai koulukunta tulee voittamaan ja mitä
tieteilijät tulevat myöhemmin pitämään tietona.” Siinä on yksi syy,
miksi erilaiset ”kokemusasiantuntijat” ovat viime vuosina päässeet
varmoine totuuksineen yhä enemmän ääneen, monien mielestä
perustellusti kyseenalaistamaan
tieteellisen tiedon ja sen epävarmuuden.
Tutkimuksen tuottaman tiedon
levittämistä käsiteltäessä kirjassa
menevät paikoin sekaisin media
ja yleisö, etenkin vastuukysymyksissä. Voiko suuri yleisö kiinnostua jostakin, jos media ei siitä kerro? Ja jos media kertoo tieteestä
vähän sinne päin tai ei sinne päinkään, onko syy silloinkin yleisössä,
joka on ymmärtänyt vaikeat asiat väärin?
Median ja yleisön sekoittuminen tulee esiin esimerkiksi tieteellisiä kiistoja käsittelevässä osuudessa. Julkisuudessa näkyvistä
tieteellisistä kiistoista Sarja toteaa,
että ”yleisön kiinnostus yleensä
jossakin vaiheessa lopahtaa, vaikka kiista jatkuisikin”. Näin olympiavuonna tämä tuo mieleen median
perinteisen väitteen, että kansa
vaatii urheilijoilta liikaa. Samalla
tavalla kuin voi kysyä, mikä mekanismi välittää ”kansan vaatimukset” kansainvälisillä kilpakentillä kompasteleville urheilijoille, voi
pohtia, millä tavalla ”yleisön kiinnostus lopahtaa”.
Käytännössä se lopahtaa, kun
media ei asiasta enää uutisoi.
Vain kohut myyvät ja jos jossakin
kiistassa aletaan pahimman pölyn laskeuduttua vedota aidosti
perusteltuihin ja tieteellisiin argumentteihin, siinä ei ole enää aineksia kohu-uutiseksi.
Kirjassa viitataan journalismiin
turhan usein jonkinlaisena yhtenäisenä möykkynä, joka Sarjan sanoin ”pyrkii tietysti objektiiviseen
totuuteen, mutta se on mahdotonta asioiden monimutkaisuuden
takia”. Nykypäivänä en ole ollenkaan varma, että kaikki journalismi pyrkisi objektiiviseen totuuteen,
vaikka se olisi mahdollistakin.
Tieteen ja sen tulosten on to-
KIRJA LLI S U U S
dettu monissa kyselyissä ja gallupeissa, keskeisimmin kolmen
vuoden välein julkaistavassa Tiedebarometrissa, kiinnostavan ihmisiä yhä enemmän. Siksipä mediassakin on yhä enemmän uutisia
tiedeaiheista. Periaatteessa se on
hyvä asia, mutta käytännössä ei
niinkään. Kuten Sarja toteaa: ”Sekava tiedeuutisointi voi myös rapauttaa luottamusta.” Siis luottamusta tieteeseen. Valitettavasti
tiedeuutisointi on lisääntyessään
muuttunut samalla yhä sekavammaksi.
Jopa valtamediassa, mutta
etenkin nettiuutissivustoilla, julkaistaan jatkuvasti juttuja, joissa
perusasiatkin ovat pielessä. Usein
teksti vaikuttaa siltä kuin kansainvälisen uutistoimiston ehkä jo alkujaan virheitä vilisevä aineisto
olisi vain ajettu Google-kääntäjän
läpi. Jos jotain on korjailtu, se on
vienyt sisältöä vain huonompaan
suuntaan. Vaikka tietojen tarkistaminen on helpompaa ja nopeampaa kuin koskaan aikaisemmin, se
ei tunnu vähentävän virheitä ja
väärinkäsityksiä tiedeuutisoinnissa – melkeinpä päinvastoin. Vahva vaikutelma on, että tiedeuutisilla ei ole niin väliä. Kun (rivi)
toimittaja ei itsekään ymmärrä
asiaa,­ei sitä varmaankaan ymmärrä myöskään lukija, joten on ihan
sama, mitä ja miten siitä kerrotaan.
Sarja jatkaa samassa yhteydessä, että ”luottamus mediaan voi
kasvaa, kun ymmärrämme, että lyhyessä lehtijutussa monimutkaista
tieteellistä tietoa on pakko yksinkertaistaa”. Tässä ollaan tiedejournalismin oman totuuden äärellä.
Yksinkertaistaminen ei saisi, eikä
sen tarvitse, tarkoittaa sitä, että asioista kerrotaan väärin ja virheellisesti. Minkä tahansa asian voi esittää ymmärrettävällä tavalla ja silti
oikein, jos siihen perehtyy niin huolella, että sen ymmärtää ensin itse.
Siitä on toki vaivaa ja se vie aikaa,
mutta ilman sitä on turha lähteä kirjoittamaan tieteestä.
Kirjassa tuodaan vahvasti esiin
ajatus, että tutkijat kertoisivat
työnsä tuloksista suoraan suurelle
yleisölle. Esimerkiksi meteorologi
Mikko Alestalon mukaan olisi tärkeää, että ”tieteilijät itse viestisivät
enemmän omasta tutkimuksestaan, jolloin media ei yksin päättäisi, mitkä mielipiteet päätyvät
yleisölle”. Kaunis ajatus ja tähän
tuntuu akateemisessa maailmassa
olevan tällä hetkellä vahva pyrkimys. On toki oikein hyvä, että yliopistoissa järjestetään tutkijoille
tiedeviestinnän koulutusta, mutta
kuinka hanakasti tutkijat lähtevät
tutkimustaan popularisoimaan?
Sarjan kirjassa listataan periaatteet, joilla tutkijat saavat julkaisemistaan artikkeleista ja kirjoista
pisteitä. Populaarit esitykset ovat
pahnanpohjimmaisia.
Miksi tutkijat käyttäisivät muutenkin kaikenlaisen sälän silppuamaa työaikaansa suurelle yleisölle
suunnattujen esitysten laatimiseen, kun siitä ei oman uran ja viran kannalta ole käytännössä mitään hyötyä? Joillakin yliopistojen
laitoksilla on käytännössä kielletty
muiden kuin eniten pisteitä tuottavien artikkeleiden kirjoittaminen.
Tiedetoimittajana olen varmaan jäävi sanomaan tätä, mutta sanon silti: Suomessa on tutkijoiden ja suuren yleisön välissä
asian­sa osaava ammattikunta,
joka on tähänkin asti välittänyt tieteen ja tutkimuksen tuottamaa tietoa yleistajuisessa muodossa siitä
kiinnostuneille. Jotenkin se tuntuu
päässeen unohtumaan.
MARKUS HOTAKAINEN
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 63
s Angelesin yliLLiN kirjoittama
tateos paljastaa
stusajan yleisneja naistenmiehekee suomalaisen
shistorian Rans-
Mary Terrall
Maupertuis
Maapallon muodon mittaaja
Maapallon muodon mittaaja
Pekonen.
ija Pierre Louis
etaan parhaiten
usretkikunnasta,
kseen, että maautuksesta, kuten
ian tarina kerro-
Maupertuis
Mo
Mary
Terrall
FT, YTT osMo
masta aihepiiristä.
Suom. Osmo Pekonen
N 978-952-5823-97-4
Toimelias herra
Maupertuis
Mary Terrall, Maupertuis. Maapallon muodon mittaaja. Suomentanut Osmo Pekonen.
­Väyläkirjat 2015.
Pierre Louis Moreau de Maupertuis tunnetaan meillä hänen Tornionlaaksossa johtamastaan astemittauksesta. Mary Terrallin tästä
ranskalaisen valistuksen värikkäästä hahmosta laatima perusteellinen elämäkertatutkimus on
Osmo Pekosen suomentama.
Maupertuis syntyi vuonna
1698 bretagnelaisessa Saint-Malon satamakaupungissa, joka kävi
vilkasta kauppaa Ranskan merentakaisten siirtomaiden kanssa. Hänen äitinsä ja isänsä suvut
rikastuivat, saavuttivat arvostetun yhteiskunnallisen aseman
sekä perinnöllisen aatelisarvon
kruunun ulkoistamalla kaapparitoiminnalla. Sitä harjoittivat kaikki Euroopan siirtomaavallat kartuttaakseen kassojaan ryöstämällä
toistensa kauppalaivastoja.
Nuori Maupertuis toimi aluksi sotilasuralla, mutta siirtyi muutaman vuoden kuluttua luonnontieteiden pariin, jonne hänen
taipumuksensa viittasivat. Hän
herätti ensimmäisillä tutkimuksillaan myönteistä huomiota ja sai
aseman Pariisin tiedeakatemiassa. Johdettuaan Tornionlaaksossa maineikkaan astemittauksen
hänestä tuli Preusssin tiedeakate­
mian esimies. Maupertuis liikkui
elämänsä aikana paljon.
64 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Tieteen poluille
Pariisin akateemisessa piirissä
Maupertuis herätti nopeasti huomiota monella alalla yritteliäänä
tutkijana, keskustelijana ja kirjailijana. Mary Terrall kuvaa värikkäästi seurapiirin kiihkeää toimintaa, kirjeenvaihtoa, sukkulointia
ja keskeisten henkilöiden rientämistä kahvilasta ja salongista toiseen unohtamatta ainoatakaan
tilaisuutta oman kruunun kiillottamiseen.
Yritteliäs Maupertuis hakeutui yhteyteen Baselin yliopiston
matematiikan professori Johann
Bernoulli I:n kanssa. Tämä tuki ja
opasti nuoremman tutkijan askelia matematiikan poluilla ja käytti puolestaan häntä mahdollisuuk­
sien mukaan edistämään omia
näkemyksiään Pariisissa. Maupertuisin kirje tukijalleen kuvaa
osuvasti lähettäjänsä luottamusta kykyihinsä: ”Huolimatta epäilyksistänne rohkeuttani kohtaan
suhteessa akatemian vakiintuneeseen mielipiteeseen, voin vakuutta teille, että pystyn tekemään uskaliaampiakin asioita totuuden
hyväksi.”
Tieteellisellä uralla eteneminen, elinkorkojen ja kirjoituskilpailujen palkintojen tavoittelu sekä
kilpakumppanien häikäilemätön
kampitus oli arkipäivää, eikä kansallisten ominaisuuksien ivaaminenkaan ollut tavatonta.
Maupertuis vieraili Lontoossa ja
hänet valittiin sikäläisen tiedeakatemian, Royal Societyn, jäseneksi.
Hän sai lahjaksi James Stirlinginiltä tuoreen tutkimuksen päättymättömistä sarjoista. Ranskalaiselle kollegalleen Maupertuis kirjoitti
ivallisesti: ”Koko tämä sarjojen tutkimus, joka on ikävintä mitä matematiikassa on, on kuin tehty englantilaisille, tämä kirja samoin kuin
herra de Moivren kirja ovat siitä todisteena.” Ponnistuksistaan ja innostaan huolimatta Maupertuisin
matemaattiset taipumukset viittasivat enemmänkin konkreettiseen
geometriaan kuin teoreettisen
pohdintaan ja analyysiin.
Maupertuisin elämäkerran kirjoittaja, Kalifornian yliopiston (Los
Angeles) tieteen historian professori Mary Terrall valaisee kiinnostavasti tieteellistä keskustelua
Pariisin akatemiassa 1700-luvun
ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Terrall on vuonna 2012 julkaissut
saman aikakauden luonnonhistoriaa käsittelevän tutkimuksen, jonka keskeinen hahmo on nykyisin
ehkä lähinnä lämpötila-asteikostaan tunnettu Maupertuisin aikalainen René Antoine Ferchault de
Réaumur.
Pariisin tiedeakatemiassa matemaattisten tieteiden keskeisimpiä väittelynaiheita oli tuolloin
yleinen vetovoimalaki. Vastustajat eivät hyväksyneet, että vuorovaikutus voi ulottua äärettömän
kauas­tyhjän avaruuden poikki.
Kiistat koskivat myös säilymislakeja. Kysyttiin, mitkä suureet oikeastaan säilyvät esimerkiksi törmäyk­
sessä. Ehdotettiin liikemäärää ja
energiaa sekä yhtenä säilyvänä
Gottfried Wilhelm Leibnizin ehdottamaa käsitettä, vis vivaa (elävä
voima), joka on massan ja nopeuden neliön tulo. Vis vivaa koskeva
keskustelu leimahti liekkeihin varsinkin, kun Leibnizin ja englantilaisen filosofin Samuel Clarken kirjeenvaihto julkaistiin vuonna 1717.
He olivat pohtineet fysiikan filosofisia perusteita laajassa keskustelussaan, joka oli jatkunut Leibnizin kuolemaan. Tämä aate- ja
tieteenhistorian laaja klassikko
on ilmestynyt suomeksi Tuomo
Ahon, Markku Roinilan ja Sari Kivistön toimittamana ja kääntämänä (Filosofisia tutkielmia, Gaudeamus 2011).
Torniolaakson astemittaus
Maupertuis tunnetaan meillä ennen muuta johtamastaan Tornionlaakson astemittauksesta. Aiheesta oli virinnyt kiista nimenomaan
Pariisin akatemiassa. Jos Maa
on navoiltaan litistynyt, maanpinnan kaarevuus napojen lähistöllä
on pienempi kuin päiväntasaajan
tienoilla. Maanpinnan kaarevuus
voidaan selvittää mittaamalla pituuspiirin osan, esimerkiksi yhden asteen mittaisen kaaren matka sekä navan että päiväntasaajan
KIRJALLISUUS
lähellä ja vertaamalla mittaustuloksia.
Astemittaus muodostuu kahdesta, luonteeltaan erilaisesta
osasta. On muodostettava maastoon noin asteen mittainen pohjois-eteläsuuntainen kaari. Sen
ääripäiden välimatka mitataan kolmiomittauksella. Toinen tehtävä
on määrittää kaaren ääripäiden
leveyspiirien erotus. Se tehdään
mittamaalla kummankin päätepisteen maantieteellinen leveys tähtien avulla.
Pariisin tiedeakatemia tarttui
haasteeseen ja lähetti matkaan
kaksi mittausretkikuntaa, toisen
Peruun päiväntasaajalle, toisen
napapiirin tuntumaan. Aluksi tarkoitus oli matkustaa Islantiin, mutta Pariisissa vieraillut, vastikään
Uppsalan tähtitieteen professoriksi nimitetty Anders Celsius nuorempi sai pohjoisen retkikunnan
suuntaamaan Ruotsiin.
Tornionlaakso soveltui tarkoitukseen hyvin, sillä jokilaakso on
jokseenkin pohjois-eteläsuuntainen. Jokivarresta löytyi sopivin välimatkoin (muutamien kymmenien
kilometrien välein) vaaroja, joiden
laelta näkee lähimmille huipuille.
Maastoon muodostetaan kolmioverkko tai -ketju, jossa kolmioiden
kärjet sijaitsevat vaarojen huipuilla. Muodostuneiden kolmioiden
kulmat mitataan, ja ketjun mittakaavan määrittämiseksi maastoon
mitataan paikalle tuodun mittanormaalin avulla perusviiva, jana jonka päät kiinnitetään ketjuun kolmiomittauksella. Ketjun ääripäiden
välimatka lasketaan nyt trigonometrian avulla.
Astemittauksen eteläinen päätepiste oli Tornion kaupunginkirkon korkea kellotapuli. Pohjoinen
päätepiste oli Kittisvaaran laki Pellon kirkonkylässä runsaan sadan
kilometrin päässä. Molempiin päätepisteisiin pystytettiin myös tilapäisobservatorio, jossa mitattiin
maantieteellinen leveys valittujen tähtien avulla ja tehtiin myös
muita hankkeen vaatimia mittauksia. Pohjoisessa päätepisteessä
oli mittausten vaatiman ajan retkikunnan tukikohtana Korteniemen
KIRJA LLI S U U S
talo, jota tunnettu pellolaissuku
on asunut tähän päivään saakka. Kun Tornionlaakson astemittaus sai ansaittua mainetta, siirtyi
myös Korteniemen nimi kartoille
ja tuli maailmalla tunnetuksi. Mary
Terrallin Maupertuis -elämäkerran suomalaisen laitoksen julkaisija on – kuinka ollakaan – Tuomo
Korteniemen kustantamo Väyläkirjat. Joulun alla vuonna 1736 ranskalainen retkikunta mittasi kolmioketjun mittakaavaa varten noin
kymmenen kilometrin perusviivan Tornionjoen jäälle. Se ulottui
Aavasaksan juurelta jokiuomaan
nähden vinosti toiselle rannalle
Armasjokisuuhun.
Maan muotoa koskeneen kiistan syynä mainitaan usein ranskalaisen René Descartesin ja englantilaisen Iisac Newtonin toisistaan
poikkeavat käsitykset Maan muodosta. Mary Terrall selvittää perusteellisesti tapahtumasarjan, jonka juuret ulottuvat kauas ja jonka
seurauksena suureen astemittausohjelmaan ryhdyttiin.
Pienimmän vaikutuksen
periaate
Leibniz oli perustanut jo vuonna 1700 Berliiniin tiedeakatemian,
jonka taloudelliset edellytykset ja
tulokset olivat kuitenkin jääneet
vaatimattomiksi. Tultuaan Preussin
kuninkaaksi vuonna 1740 Fredrik II
halusi akatemian, joka löisi laudalta Pariisin ja Lontoon yhteisöt.
Voltairen suosituksesta hän suostutteli Lapin astemittauksen maineeseen nostaman Maupertuisin
laitoksen johtoon. Fredrik tavoitteli akatemian jäseniksi monia aikakauden maineikkaimpia ajattelijoita, mutta onnistui saamaan
Berliinin kirkkaimmiksi tähdiksi vain Maupertuisin ja Voltairen
sekä silloin Pietarin tiedeakatemiassa toimineen Leonhard Eulerin,
joka tunnetaan yhtenä matematiikan maailmanhistorian suurimmista.
Eurooppalaiset tiedeakatemiat
suhtautuivat niin sanottuihin perimmäisiin kysymyksiin hyvin eri
tavoin. Empiiristä tutkimusta korostanut Lontoon Royal Society
kielsi säännöissään jumaluusopillisten kysymysten käsittelyn.
Kuuluihan seuran vaakunan tunnuslause: Nullius in verba (”Ei kenenkään sanoin”). Berliinin akatemiassa puolestaan oli oikein oma
osasto metafysiikkaa varten. Sen
tarjoama tilaisuus lienee osaltaan
houkutellut Maupertuisin tarttuman aiheeseen, joka tunnetaan
pienimmän vaikutuksen periaatteena.
Pierre Fermat oli jo tarkastellut
valon taittumista olettamalla, että
valo hidastuu väliaineessa sitä
enemmän, mitä suurempi aineen
tiheys on. Willebrord Snelliuksen
keksimä taittumislaki näytti minimoivan valon matkaan tarvitseman ajan. Ongelmaa olivat pohtineet myös Newton ja Leibniz eri
oletuksin. de Maupertuisin kunnianhimoinen tavoite oli yleistää
periaate, jonka mukaan luonto
pyrkii kaikessa selviytymään vähimmällä vaivalla. Se tunnetaan
pienimmän vaikutuksen periaatteena. Maupertuisin perimmäisenä päämääränä oli tavoittaa ”luonnon alistanut äly, joka aina pyrkii
toimimaan yksinkertaisesti”. Ohjelman mahtava otsikko oli alkujaan
”Liikkeen ja levon lait Jumalan attribuuteista johdettuina”, mutta
julkaisussa (1746) se vaihtui hiukan vaatimattomampaan muotoon
”Liikkeen ja levon lait metafyysisestä periaatteesta johdettuina”.
Mitä on elämä
Berliinissä Maupertuis siirtyi uudelle alueelle pohtimaan elämän
ongelmaa. Hän yritti ratkoa suurta
kysymystä, mikä tuo elottomaan
aineeseen mielen. Metafyysisen
pohdiskelun ohella hän tutki empiirisesti periytymistä soveltamalla todennäköisyyslaskentaa muun
muassa väestötietoihin suvuista,
joissa esiintyi kuusisormisuutta.
Vaikka mikroskooppi oli avannut
solujen maailman tutkimukselle jo
1600-luvun puolivälin jälkeen, solujen merkitys elämälle ymmärrettiin vasta soluteorian myötä
1840-luvun kynnyksellä. Biotieteiden laajalla kentällä oli runsaasti
tilaa spekulatiiviselle filosofoinnil-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 65
le. Maupertuis julkaisi pohdintansa vuonna 1745 aikalaisten huomiota herättäneessä kirjassaan
Vénus physique. Tekijä esitti siinä
ajatuksia, joita on pidetty luonnonvalinnan fanfaareina. Niiden merkitys on myös kiistetty sanomalla,
että ne olivat heikkoja ja riittämättömästi perusteltuja. Mutta perinnöllisyyden tutkimuksessa hänet
on yleisesti tunnustettu uranuurtajaksi.
Seuraavan vuosikymmenen
puolivälissä Maupertuisin asema
Berliinin akatemiassa tuli vaikeaksi, lisäksi hänen terveydentilansa ja voimansa alkoivat heiketä. Juuri ennen seitsenvuotisen
sodan vihollisuuksien alkamista
Maupertuis oli lähtenyt syntymäkaupunkiinsa Saint-Maloon toipuakseen siellä. Lääkärit kehottivat häntä matkustamaan Italiaan,
ja hän noudatti ohjetta. Hän kuoli menomatkalla Baselissa vuonna 1759.
Osmo Pekosen käännös on
täsmällinen ja sujuva. Englanninkielinen alkuteos sisältää runsaasti pääasiassa ranskankielisiä sitaatteja lähteistä. Ne on annettu
myös suomenkielisessä laitoksessa ja suomennettu. Teos on varsin
laaja, se käsittää lähes 700 sivua.
Kirjan lukeminen vaatii innostusta ja kiinnostusta valistusajan vilkkaan keskustelun vaiheisiin, mutta
palkitsee vaivan. Osmo Pekonen
on päivittänyt kirjan lähdeluetteloa kokoamalla alkuteoksen julkaisemisen (2002) jälkeen ilmestynyttä kansainvälistä kirjallisuutta
ja kerännyt lisäksi valikoiman aihetta koskevia suomen- ja ruotsinkielisiä julkaisuja. Kirjassa on henkilöhakemisto.
TAPIO MARKKANEN
Kirjoittaja on tähtitieteilijä, joka tutkii ja
opettaa myös tieteenhistoriaa.
66 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Välähdyksiä valokuvan
vaiheista
Tom Ang: Valokuvan historia.
Suomentanut Eero Sarkkinen.
Docendo 2015.
Nykyaikana, jolloin visuaalinen
sanoma monesti dominoi teks­
tuaalista, ihmiset kohtaavat päivittäin valtavan määrän visuaalisia ärsykkeitä. Näistä ärsykkeistä
valokuvalla on ylivoimainen rooli. Huolimatta verrattain nuoresta iästään – keksimisestä on alle
kaksisataa vuotta – valokuva on
muodostunut arkemme kiinteäksi osaksi ja muuttanut tapaamme
nähdä ympäristöä. Tätä taustaa
vasten on yllättävää, että Suomessa ei tähän mennessä ole tiettävästi ilmestynyt yhtään kokonaisesitystä valokuvan historiasta.
Tätä puutetta Tom Angin teoksen
(Photography: The Definitive Visual History) käännös on nyt tullut
paikkaamaan.
Valokuvaajana ja valokuvauksen opettajana toimivan Tom Angin teos on jaettu kahdeksaan
päälukuun, jotka noudattavat kronologista esitystapaa. Luvut on otsikoitu onnistuneesti, ne heijastavat valokuvauksen historian eri
vaiheita, kuten kehityksen alkua,
valokuvaajien identiteetin muotoutumista ja valokuvaajien reagointia maailman tapahtumiin. Kirjoittaja ansaitseekin kehut siitä,
että hän ei ole jäänyt ”tekniikan
vangiksi”. Onhan monessa aiemmin julkaistussa valokuvauksen
historiaa käsittelevässä teoksessa kehitysvaiheet jaoteltu tiukasti
teknisen kehityksen kautta. Ainoa
otsikko, jossa tekniikan kehitys
näkyy, on viimeinen: ”Digitaalinen
aika”. Tätä valintaa voidaan kui-
tenkin pitää perusteltuna, sillä nimenomaan kuvan digitalisaatio
muutti valokuvauksen asemaa yhteiskunnassa merkittävästi ja johti
nykypäivän ”kuvatulvaan”.
Angin kirja ei ole tiukan kronologisesti etenevä kertomus, jossa
valokuvauksen historiaa käsiteltäisiin vuosi vuodelta etenevänä
johdonmukaisena tarinana. Ang
keskittyy tarkastelemaan kulloisenakin aikakautena keskeisiä
ilmiöi­tä ja valokuvauksen kehitystä. ”Profiili”-aukeamat esittelevät
eri aikakausien kuuluisia valokuvaajia ja ”Tähtäimessä”-aukeamat
puolestaan eri aikakausien kuuluisia valokuvia.
Vaikka Angin valitsemat ilmiöt,
kuvaajat ja kuvat kirjan lukemisen
myötä ryhmittyvät loogisiksi kokonaisuuksiksi, herää väkisinkin kysymys, mitä kaikkea Ang on jättänyt kirjansa ulkopuolelle. Tekijän
esiteltäväksi valitsemat ilmiöt ja
toimijat tuntuvat painottuvan vahvasti valokuvauksen tunnettuun
kärkikaartiin. Esitelty tekninen välineistökin on, ehkä Kodakin laatikkokameraa lukuun ottamatta, kunkin aikakauden parhaimmistoa.
On selvää, että ”maan hiljaiset”, kuten kansanvalokuvaajat,
ovat jättäneet itsestään huomattavasti vähemmän jälkiä kuin vaikkapa Alexandr Rodtšenko. Koska
niin valokuvien keräilijät kuin tutkijakuntakin ovat viime vuosina
kiinnostuneet nimenomaan amatöörien ja harrastajien jälkeensä
jättämistä kuvista, olisi aika kenties ollut kypsä sellaiselle valokuvauksen historiaa esittelevälle teokselle, joka kertoo muutakin
kuin ”huippujen” tarinat. Nyt esimerkiksi kansanvalokuvaus jää
muutaman sivun esittelyn varaan.
Kaikkea ei kuitenkaan voi ahtaa
samaan kirjaan. Jo nykyisellään
teos ylittää kaikkein ahtaimmiksi
piirretyt valokuvauksen histo­rian
rajat esittelemällä esimerkiksi valokuvauksen merkitystä lääketieteen apuvälineenä sekä valokuvan ja kuvalehdistön suhdetta.
Koska kyseessä on teos, jossa
nimenomaan kuvat ovat merkittävässä roolissa, lienee paikallaan
KIRJALLISUUS
sanoa muutama sana myös teoksen visuaalisesta ilmeestä. Kirjan
hillityn kaunis, liiallista koreilua ja
ylimääräisiä elementtejä välttävä
kansi on voimakkaassa kontrastissa sisäsivuihin, jossa on erivärisiä
tietolaatikoita ja muita elementtejä
niin paljon, että silmät suorastaan
hyppivät. Vaikka on selvää, että
valtavan tietomäärän pakkaaminen näinkin kompaktisti on haastavaa, voidaan silti kysyä, olisiko
vähemmän ollut joissakin kohdin
enemmän?
Vaikka erillisistä välähdyksenomaisista artikkeleista koostuvaa
kirjaa ei välttämättä ensi silmäyksenä voi pitää kaikkein näppärimpänä hakuteoksena, toimii Angin
kirja hyvin tässäkin tarkoituksessa.
Toisin kuin valitettavan monissa
tietokirjoissa nykyään, tässä teoksessa on kunnolla tehty hakemisto. Aloittelevaa harrastajaa auttaa
puolestaan teoksen lopussa oleva
sanasto, jossa vierasperäisimpiä
termejä on selitetty.
Kokonaisuutena teos jättää
miellyttävän huolitellun ja viimeistellyn vaikutelman: neljäsataasivuisesta järkäleestä sattui silmään
ainoastaan muutama virhe, joka
on välttänyt kustannustoimittajan
silmän. Yhden kuvan kohdalla päivämäärämerkintä on jäänyt kääntämättä suomalaiseen muotoon,
ja Robert Capan kuuluisan kuvan
nimi oli suomennettu outoon, heikolta käännökseltä haiskahtavaan
muotoon. Viimeistellystä lopputuloksesta kiitos kuuluu myös kustantamolle: yhtenä harvoista pienkustantajista Docendo tarjoaa
kirjailijoilleen laadukasta kustannustoimitustyötä.
OLLI KLEEMOLA
Kirjoittaja on historiantutkija ja tietokirjailija.
KIRJA LLI S U U S
Moniongelmainen
väitöskirja vallanvaihdosta
Risto Hauvonen: Vallanvaihdon
muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston nousu
valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen
kuvaamana. Turun yliopiston
julkaisuja 2015.
Yksi hämmästyttävimpiä piirteitä presidentti Kekkosen Suomessa oli lehdistön lähes täydellinen
vaikeneminen hänen terveytensä
heikkenemisestä aina siihen asti,
kun hän jäi syyskuun 11. päivänä
1981 sairauslomalle, jolta ei enää
palannut. Pidättäytyminen ei johtunut tiedon puutteesta. Merkkejä havaittiin, mutta niistä ei puhuttu. Syyksi on esitetty, ettei saatu
vahvistusta. Se on kuitenkin selittelyä, sillä virallisesta uutispimennyksestä välittämättä ainakin yksi
lehti uskalsi raottaa salaisuuden
verhoa.
Heinäkuun lopussa vuonna
1981 kirjoitti Urpo Lahtisen Pikajuna, että Kekkosella oli muistikatkoksia ja hän kärsi sekavuudesta. Julkisissa tilaisuuksissa sattui
kömmähdyksiä, eikä kulkeminen
lentokoneen rappusissa sujunut
aina ilman kompastelua.
Pikajuna oli marginaalinen lehti, eikä sen uutisella ollut havaittavaa vaikutusta. Kaikesta päätellen
sen paljastukseen on ensimmäisenä kiinnittänyt yksityiskohtaista huomiota Risto Hauvonen vallan vaihtumista Kekkoselta Mauno
Koivistolle käsittelevässä väitöstutkimuksessaan. Pikajunan terveysuutisen on myös täytynyt olla
ainoa peruste työn hyväksymiselle väitöskirjaksi, sillä muuten se
jättää paljon toivomisen varaa.
Kysymyksiä herää nimestä, terminologiasta, tutkimustehtävästä, metodista, lähteiden käytöstä,
johdonmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta.
Nimen mukaan päähenkilöitä ovat Kekkonen ja Koivisto, mutta kansien välissä todetaan vallan
vaihtumisen ”kulminoituvan” Koivistoon ja Ahti Karjalaiseen. Kirjas-
ta saa myös sen käsityksen, että
lehtijutut ja muistelmat eivät ole
historiankirjoitusta. Tarkoitus on
tietysti sanoa, että ne ovat eri asia
kuin tutkimuskirjallisuus, kuten
tekstistä sitten ilmeneekin, mutta
siellä lähteisiin liittyy uusi elementti, ”lähihistorian yleisesitykset”.
Tutkijalla näyttää olleen vaikeuksia päästä yksimielisyyteen itsensä kanssa.
Kekkosen sairastumiseenkin
liittyy ongelmia. Kirja puhuu pitkän
valtakauden päättäneestä sairastumisesta, mutta myös terveyden
heikkenemisestä viimeisinä virkavuosina. Presidentti kuitenkin havaitsi sairautensa ensimmäiset oireet jo vuonna 1972.
Kirjan nimi ei edes määritä rajausta tarkasti. Työ käsittelee pääasiassa vuosia 1979–81,
mutta kattaa laajasti myös muuta lähihisto­riaa 1960- ja 1970-luvun vaihteen Nordek-hankkeesta
lähtien. Terminologisesti on virhe kutsua muistelmien kirjoittajaa
osallistuja-havainnoitsijaksi, kuten
Hauvonen tekee. Heidän tavoitteissaan ja menettelytavoissaan ei
ole mitään yhteistä.
Omista tavoitteistaan Hauvonen ilmoittaa, ettei tutki itse tapahtumia vaan näkemyksiä, kuvauksia ja tulkintoja. Hän väittää,
ettei pyri ”lopulliseen totuuteen”
vaan selvittää ”historiografisen kuvan” kehittymistä ”ensimmäisistä sanomalehtikirjoituksista viimeisimpiin tutkimuksiin”. ”Mitään
tulkintalinjaa ei pyritä vahvistamaan toisen näkemyksen kustannuksella”, mikä tarkoittanee pidättymistä paremmuusjärjestykseen
asettamisesta.
Toteutus on toisenlainen. Tekijällä on voimakas tarve kertoa,
mitä tapahtui. Siitä viestii D. C.
Wattin typologian (Watt 1991) valitseminen ”metodiseksi apuvälineeksi”. Wattin typologia käsittää
kuusi vaihetta, joiden kautta lähihistorian tutkiminen etenee. Neljä
ensimmäistä ovat epätieteellisiä,
kuten myös neljäs, ”pikahistoria”,
vaikka sen harjoittajat käyttävätkin asiakirjoja. He kärkkyvät arkistojen liepeillä odottaen salaamis-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 67
aikojen umpeutumista ja suoltavat
saataville tulleiden dokumenttien
avulla julkaisuja heti, kun saavat
kyhättyä niitä kokoon. Nopeus onkin heidän suurin hyveensä, he
tarvitsevat asiakirjoja vain hypoteesiensä kaunistukseksi.
Viidennellä portaalla tutkimukseen tulee vihdoin tieteellistä kriittisyyttä ja kuudennella ymmärretään syvällisemmin, miksi aiemmin
mentiin vikaan. Poikkeuksena ovat
niin sanotut ”ensimmäiset kertomukset”, jotka saattavat olla niin
tarkkoja, ettei niihin ole myöhemmin lisättävää.
Typologia on perin juurin arvottava. Se erottelee jyvät akanoista ja siten poikkeaa Hauvosen
lupauk­sesta tutkimuksen perusteiden määrittelyssä. Matkalla alkeelliselta tasolta tieteeksi historiankirjoitus vapautuu ahtaista
aikalaisnäkemyksistä, mytologiasta ja politiikan painolastista. Ihanteena on ”objektiivinen totuus”.
Niitä kohtaan, jotka eivät tavoittele sitä oikealla tavalla, Watt osaa
olla armoton. ”Pikahistoria” on leimaava ja polemisoiva lyömäase.
Sen heiluttelija ylittää reippaasti tieteellisen korrektiuden rajat.
”Pikahistorioitsijaksi” kutsuminen
viestittää, etteivät tutkijan saavutukset täytä korkeimpia laatuvaatimuksia.
Metodisen kivijalan valinnan ohella tavoitteita selittää jokseenkin yksiselitteisesti Wattin
typologian­lähtökohdan ymmärtäminen niin, että se kytkeytyy ”tapahtumien kulun selvittämiseen”,
joka ”tuo väistämättä esiin epäloogisuuksia, ’virheitä’”. Luonnehdinta on sitäkin merkittävämpi, kun
se ei tule Wattilta vaan on Hauvosen oma.
Hauvosen väitöskirja ei edes toteuta täsmällisesti kirjoittajansa käsitystä, että typologia on havaittavissa historiankirjoituksessa. Hän
ei sijoita läheskään kaikkia primäärilähteitään Wattin kategorioihin. Lisäksi toisen vaiheen muodostavien
muistelmien esiintyminen tutkimusten kanssa lomittain rikkoo merkitykseltään perustavaa laatua olevan kronologisen järjestyksen.
68 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Wattista poiketen Hauvonen
löytää tutkimuksesta seitsemän
porrasta, mutta silti kolmas loistaa poissaolollaan. Siinä kahdelle edelliselle tyypilliset myytit,
väärinkäsitykset ja moraaliset väittämät jähmettyvät ”opilliseksi ortodoksiaksi” sekä hyväksytään
yleisesti, sisällytetään koulutusjärjestelmään ja siten ne vaikuttavat
myös politiikkaan. Hauvonen puhuukin sovellutuksesta, mutta oikeampi nimitys olisi Wattin-Hauvosen typologia. Sitä puoltaa myös
hänen käsityksensä, että viidennessä vaiheessa ote on tieteellisempi uusien lähteiden ansios­ta.
Wattin mukaan siihen kuuluvien
tutkijoiden ansiona on, että he ensimmäisinä lähestyvät historiaa
menneisyyden ehdoilla.
Sitä paitsi Watt ei itse välttämättä suhtautunut typologiaansa
ehdottomalla tieteellisellä vakavuudella. Se oli vain yksi vaihtoehto, eikä hän testannut sitä täysimittaisella soveltamisella.
Wattin jaottelun ohella keskeisessä roolissa teoksessa on kylmän sodan päättyminen. Hauvosen käsitykset siitä ja sen
merkityksestä ovat omaperäisiä
sekä ristiriitaisia. Ikään kuin Ronald Reagania ei olisi ollutkaan.
Hauvonen on sitä mieltä, että ”kylmän sodan loppukausi” käsitti vuodet 1982–89, mutta silti hän
päättää kylmän sodan Itä-Euroopan vapautumisen ohella vuoden 1991 lopussa tapahtuneeseen
Neuvostoliiton hajoamiseen. Siitä
huolimatta vielä kaksi vuotta myöhemmin ”kylmä sota oli päättymässä”, kun Paavo Väyrynen kirjoitti muistelmansa.
Yhtä lailla johdonmukaisuus
horjuu lähteiden arvioinnissa.
Hauvosen mukaan kylmän sodan
aikana Kekkosen sairaudesta kirjoitettiin varovaisesti. Kuitenkin
vuonna 1981 oli ilmestynyt Tamminiemen pesänjakajat. Kekkonen lähtee – kuka tulee? (Kustannus-Vaihe) ja seuraavana vuonna
julkaistiin Pentti Sainion Mitä tapahtui Urho Kekkoselle. Viimeiset
vaiheet presidenttinä (WSOY). Jälkimmäinen kertoo Kekkosen ter-
veyden heikkenemisestä ja sen
seurauksista tavalla, jossa tuskin on havaittavissa itsesensuuria.
Hauvonen myös ylistää niitä sellaisina ”ensimmäisinä kertomuksina”, jotka tutkimus on vahvistanut ”tarkoiksi ja paljolti paikkansa
pitäviksi”.
Kun metodologia ja julki lausutut tavoitteet sopivat yhteen
huonosti, ei tarvitse ihmetellä, jos
toteutus poikkeaa luvatusta. Metatasolla pysyminen on jatkuvasti ylivoimaista. Lipeämisestä kielii
arvio, että kuva on ”kirkastunut”,
toisin sanoen on siirrytty kohti lopullista totuutta. Pyrkimys kertoa totuus huokuu hyvin vahvana
myös väliotsikoista. Pohjavire kiteytyy toteamuksessa, ettei ”oikea
kuva tapahtumista” aina edellytä
alkuperäisaineistoa. Jotain keskeisen tärkeää on jäänyt oppimatta
– tai opettamatta – kun muistelmakirjaan liitetään positiivisesti
objektiivisuus.
Eikä Hauvonen vaivaudu aina
edes tutkimaan vaan toteaa toistuvasti ilman lähdettä. Hän korottaa – täysin epäuskottavasti – pääministeri Martti Miettusen
Kekkoselle ”tärkeäksi informoijaksi” ulkoministeriön asioista, eikä
yhtään uskottavampi ole peruste, että presidentin suhteet valtiosihteeri Matti Tuoviseen eivät ollet lämpimät eikä tämä kuulunut
hänen ”sauna- tai hiihtorenkaaseensa”. Ironisesti ylilyönti osuu
myös työn ainoaan arvokkaaseen
löytöön lähteettömässä väitteessä, että Pikajuna ”hämmensi kansalaisia”.
Lähteisiin tukeutuminen ei toki
välttämättä estä harhautumasta. Hauvosen mukaan Neuvostoliitossa tiedettiin kesällä 1966,
ettei Kekkosen terveys kestäisi kolmatta kautta. Ajatus juontuu neuvostoarkistoon nojaavasta Hannu Rautkallion käsityksestä,
että Kekkonen kärsi kroonisesta päänsärystä, jonka vuoksi hänen lääkärinsä arveli hänen joutuvan luopumaan presidentin
tehtävistä kesken kauden. Hauvosen mukaan tiedon välittivät Kekkosta tarkasti silmällä pitäneet
KIRJALLISUUS
”NKP:n miehet”, mutta lähde ei ollut sen kummempi kuin suurlähettiläs Toivo Heikkilä, joka oli kertoillut valtionpäämiehen terveydestä
Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön edustajille.
Aivan ilmeisesti Rautkallion tarinan ansiosta Hauvonen väittää
vuoden 1970 kontekstissa, että
Kekkosella oli ollut pitkään vai­
keuk­sia otsikoitten lukemisessa
tasavallan presidentin esittelyssä.
Lisäksi hän ajautuu ristiriitaisuuteen, kun sekä arvelee lähipiirin
olleen tietämätön Kekkosen sairaudesta ennen eroa että mainitsee presidentin pojanpojan kertoneen 1970-luvun jälkipuoliskolla
sattuneesta muistikatkoksesta.
Terveyden suhteen vie hakoteille puutteellisen lähdekritiikin
ohella myös oleellisen informaation sivuuttaminen. Niin käy, kun
Pär Stenbäckin muistelmista tulee
huomioiduksi pelkästään Kekkoselta huonosti mennyt presidentin esittely kesäkuun lopulla 1981.
Säestyksenä on kommentti, ettei kuva terveydestä ole epäselvä, ”niin kuin Stenbäck tilanteen
näkee”. Kuitenkin tutkija vaikenee
samaan tekstiyhteyteen kuuluvasta kyseisen kesän toisesta presidentin esittelystä, jonka Stenbäck
muistaa sujuneen ”mainiosti”. Kekkonen viljeli ”nokkelia huomautuksia” ja oli kaikin puolin ”loistavalla
ja iskuvalmiilla tuulella”.
Pois jääminen on tuskin vahinko, ja epäilystä vahvistaa Hauvosen käsitys, että Stenbäckin
mukaan Kekkosen terveys oli viimeisinä virkavuosina hyvin heikko. Muistelmat kuitenkin rajoittuvat kevääseen ja kesään 1981, ja
lisäksi presidentin päiväkirja paljastaa, että hän hiihti joulukuusta
1979 seuraavaan kevääseen yli tuhat kilometriä. Kunto ei voinut olla
ainakaan koko ajan huono.
Hyvin raskaasti yksipuoliseen
kielteiseen käsittelyyn joutuu Juhani Suomi. Hauvonen lupaa perustella voimakkaan kritiikin aukottomasti, mutta laistaa siitä
moittiessaan Suomea käsityksestä, että Kekkonen oli aina syyskuun 1981 alkuun täysin kykene-
KIRJA LLI S U U S
vä tehtäviinsä. Todella ankarasti,
ja ilman lähdettä, hän hyökkää arvostellessaan Suomen tapaa käsitellä Werner Wiskarin kesällä
1979 julkaisemaa Kekkosen haastattelua, joka ensimmäisenä paljasti suurelle yleisölle presidentin
terveysongelmat. Hauvosen mielestä bio­gra­fi vähättelee Wiskarin havaintoja ja vihjaa tämän vain
hakeneen julkisuutta. Näin on kuitenkin pelkästään Hauvosen mielikuvituksessa.
Hauvonen korostaa sinänsä huomionarvoista seikkaa, että
Suomi selittää kiusallisia sattumuksia usein pelkästään väsymyksellä tai näön heikkenemisellä, mutta vaille mainintaa jää, että
biografi paljasti ensimmäisenä
kaksi tärkeää tosiasiaa Kekkosen
terveydestä. Hän kertoi vuonna
1998 presidentin aivotoiminnassaan havaitsemista ongelmista ja
nimesi kaksi vuotta myöhemmin
Umpeutuvassa ladussa (Otava
2000) vaivan valtimokovettumasta
johtuvaksi aivoverenkierron vajaatoiminnoksi (arteriosclerosis universalis). Hauvonen käyttää termiä
itsestäänselvyytenä ja liittää sen
Suomen tuotantoon, mutta vasta
tämän vuonna 2010 julkaiseman
yksiosaisen Kekkos-elämäkerran
yhteydessä.
Voimakasta asenteellisuutta
heijastelee myös tapa, jolla tulee
esiin Suomen (mt.) huomio, että
Kekkosella oli viimeisinä virkavuosinaan parempia ja huonompia
päiviä. Hauvonen ei käytä ensisijaisena lähteenä itse kirjaa vaan
siinä lainattua muistelmateosta, joka hänen mielestään puhuu
”kauniisti presidentin ns. huonoista ja hyvistä päivistä”. Hänen mukaansa Suomi esittää, että kaikki
johtui normaalista ikääntymisestä. Yhtä lailla Hauvonen sivuuttaa sen, että Kekkosen terveyden
heilahtelu näkyy edellisenä vuonna ilmestyneessä Keijo Korhosen
muistelmakirjassa (Keijo Korhonen: Sattumakorpraali. Korhonen
Kekkosen komennossa. Otava
1999). Hauvosen mielestä näiden
kahden kirjan kuvaukset sairaudesta poikkeavat toisistaan hyvin
paljon. Siltä saa näyttämään, kun
ignoroi myönteisen puolen. Kirjatuksi tulee Korhosen todistus Kekkosen huonosta näöstä jonkin aikaa kevään 1979 Saksan-vierailun
jälkeen mutta ei, että saman kirjan mukaan presidentti kyseisellä matkalla ”täydessä terässä” piti
vapaasti päivällispuheen, joka oli
”parasta Kekkosta: terävä, johdonmukainen, iskevä”.
Sama toistui Svetogorskissa.
Pääjuhlan puhe oli katastrofi, kun
Kekkonen ei nähnyt tekstiä ja sekoitti liuskat. Mutta päivällisillä
hän piti erinomaisen puheen ja jälleen ilman muistiinpanoja. Korhonen muistaa sen alkaneen tähän
tapaan: ”Siltä varalta, että joku
päivän tapahtumien perusteella
luulisi minun olevan vanhuudenhöperön, aion sanoa seuraavaa...”
Myös Suomi huomioi muutoksen,
mutta Hauvosen ”kirkastuvasta”
kuvasta saa tällaista kummankin
puolen esittämistä hakea turhaan.
Hän ainoastaan toteaa, että presidentin kunto vaihteli keväällä 1981
ja koheni kesän lähestyessä.
Suomi saa osakseen kritiikkiä
silloinkin, kun erimielisyyttä ei varsinaisesti ole. Sellainen vahinko
sattuu, kun Hauvonen ottaa todisteeksi biografia vastaan tämän selostuksen Kekkosen keskustelusta
Yhdysvaltain varapresidentin Walter Mondalen kanssa huhtikuussa
1979. Suomi kertoo tapaamisesta taidokkaasti, ellei – epäilemättä omien­tarkoitusperiensä mukaisesti – ovelastikin ja hieman
hämäävän oloisesti. Kekkonen oli
”väsynyt” ja lisäksi yllättäen vaikeni kiusallisesti kesken erään vastauksensa. Hän näytti olevan noin
puoli minuuttia ”muissa maailmoissa” mutta virkosi ja jatkoi siitä, missä oli keskeyttänyt. ”Sairauden tiliin sen sijaan ei mennyt”,
Suomi puolestaan jatkaa, että presidentti vieraiden yllätykseksi esitti Lähi-idästä ”suorasukaisia käsityksiä”.
Hauvonen lainaa biografin selityksen sanasta sanaan kuitenkaan
huomaamatta vaivihkaista vihjausta, että paussi johtui sairaudesta.
Sen sijaan hän vertaa avustajana
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 69
toimineen Korhosen muistelmiin,
jotka niin ikään kertovat katkoksesta, ja lisäksi päivittelee ”kahden ulkoministeriön virkamiehen
ja Kekkosen politiikan kannattajan” kuvausten erilaisuutta, vaikka
ne siis ovat oleellisessa kohdassa
yhteneväiset. Loppupäätelmässä
on tahatonta ironiaa: ”Tapahtumista kirjoittavan läsnäolo presidentin poissaolokohtauksien iskiessä
ajaa potilaskuvauksissa arkistolähteiden ohi.”
Itse asiassa Mondale-episodi on merkittävä koko väitöskirjan
lähestymistavan kannalta. Vaikka Hauvonen vakuuttaa johdannossa, ettei tarkoitus ole todistaa
yhdenkään ”tutkijan tai muistelijan näkökantaa” muita paremmaksi eikä varsinkaan kertoa ”lopullista totuutta”, hän kysyy, kumman
kuvaus, Suomen vai Korhosen, on
tarkempi, ja vastaa: ”Osallistujahavainnoitsija Korhosen todistusvoima on tutkija Suomea vahvempi.”
Lisäksi Hauvosen mielestä
Kekkonen ei tullut tietoiseksi ”sekavuudestaan” tai torjui ”ikävän
tilanteen”, koska ei mainitse sitä
päiväkirjassaan. Tällainen vaikeneminen tuskin kuitenkaan riittää
todisteeksi. Päiväkirjahan ei myöskään tiedä hänen päätöksestään
keväällä 1961 hajottaa eduskunta
syksyllä ja ennenaikaistaa eduskuntavaaleja, mutta siitä huolimatta hän päätti niin.
Aivan kohtuutonta on Juhani Suomen luokitteleminen ”pikahistorioitsijaksi”. Perusteluna on
Umpeutuvan ladun valmistuminen ”nopeasti, parissa vuodessa” ja Wattin typologian toteutuminen myös ”ennakkokäsityksissä”.
Kuitenkaan yksikään ”pikahistorian” tunnusmerkeistä ei toteudu. Kaksi vuotta on tuskin vauhdikasta Wattin tarkoittamalla tavalla.
On pikemminkin arvostettavaa,
ellei jopa ihailtavaa, kun muistetaan, että Suomen teos käsittää yli 800 sivua perustutkimusta,
kuten Hauvonenkin toteaa. Mutta ennen kaikkea asetelma on
täysin toisenlainen siinä mielessä, että ”pikahistorioitsija” käyttää julkisiksi tulleita asiakirjoja. To-
70 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
siasiassa Hauvonenkin myöntää
eron katsoessaan, että yksinoikeus Kekkosen arkistoon hankaloittaa Suomen tilannetta tavalla,
joka vaikuttaa ”kirjoitettavaan historiaan”.
Hauvosen tutkimus on niin
moniongelmainen, että sen hyväksyminen väitöskirjaksi ei ole
kunniaksi suomalaiselle väitösinstituutiolle. Vähin mitä voisi odottaa, on säällinen kielenkäyttö.
Ilmaisut kuten presidentin ”sekoa­
miset”, Islannin-matka ”kantena
presidentin arkkuun” ja päiväkirjamerkintä ”vailla mieltä” kuuluvat
aivan muuhun kirjallisuudenlajiin
kuin tieteelliseen kirjoittamiseen.
Olisi myös suotavaa, ettei väitöskirjassa olisi ainakaan karkeita kielivirheitä, kuten ”elämäkerta-osa”
ja ”ammatti-yhdistysliike”.
TAPIO TERVAMÄKI
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori.
Taiteilijapari
elämänvirrassa
Riitta Konttinen: Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén. Siltala 2015.
Alvar Cawén (1886–1935) on kuulunut vuosikymmeniä kotimaisen
taiteemme kaanoniin, eikä taiteilijan jo elinaikanaan saavuttama
asema taidemaalarina ole juurikaan horjunut. Cawénin murretuin
värein maalaamilla maltillisen melankolisilla ja rakenteellisilla teoksilla on edelleenkin arvostajansa.
Hänen taiteensa on määritelty moneen eri otteeseen Suomen ”marraskuulaisena” pidetyn taiteen
kärkeen.
Ragni Cawén (1891–1981) oli
taiteilijapuoliso ja niin ikään koulutettu taidemaalari. Häntä ja hänen
taidettaan ei tunneta huolimatta tuotteliaasta työstä taiteilijana
ja näyttelyurasta etenkin puolison
varhaisen kuoleman jälkeen. Taiteilijana hän on jäänyt Alvar Cawénin varjoon.
Naistaiteilijoita Suomen taiteen historiassa monesti tutkinut
taidehistorioitsija, professori Riitta Konttinen on kirjoittanut muutaman kirjan myös taiteilijapareista. Näihin kuuluu pariskunta Alwar
ja Ragni Cawén, joiden taidetta on
esitelty viime vuosina pari kertaa
myös yhteisnäyttelyinä.
Syksyllä 2015 molempien
Cawénien teokset olivat esillä
Tampereen taidemuseossa. Museonäyttelyn yhteydessä ilmestyi
silloin sen kanssa samanniminen
Konttisen kirja Elämänvirrassa.
Alvar ja Ragni Cawén. Aiempaa
laajemmin se kytki molempien
taiteilijoiden elämäkerrat ajan tai-
KIRJALLISUUS
dehistoriaan ja siitä tehtyyn viimeaikaiseen tutkimukseen.
Konttisen kirja on runsaasti kuvitettu, sen aineisto henkilö- ja
taidehistoriallista. Kirja edustaa
paljolti taiteilijaelämää ja taidetta yhdistelevää taidehistoriallista perustutkimusta, jossa uuttera arkistotyö limittyy myös muiden
tekemään viimeaikaiseen tutkimukseen. Cawénien kohdalla
kumpikin taiteilijaelämä taustoineen saa vuorotellen paljon tilaa.
Tutkimus ei arvota keskushenkilöiden elämää ja taidetta vaan
antaa lähdekritiikistä huolimatta
äänen kunkin aikakauden kirjoittajille – etenkin taidearvostelijoille. Konttisen omakin ääni kuuluu,
tai pikemminkin, hänen tutkijanotteensa vaikuttaa.
Kirjan ongelmana on lähdeviitteiden puute. Kirjassa on kuitenkin
runsas lähde- ja kirjallisuusluettelo sekä henkilöhakemisto. Molempien taiteilijoiden elämänkaaret
näyttelyineen esitellään perusteellisesti.
Kirjan luettuani minä, itsekin
taidehistorioitsija, -arvostelija ja
tutkija, mietin etenkin sitä, mihin
pysähdyin monesti lukuprosessin
aikana. Ragni Cawén oli, usean aikalaisensa ja häntä edeltäneen
taiteilijan lailla, taiteen hierarkkisessa rakenteessa ”naistaiteilija”.
Hän sai kokea sen, mikä oli sopivaa, sallittua ja hyväksyttyä taidetta opiskelevalle ja tekevälle
naiselle, ylipäätään säätyläistaustaiselle naiselle. Taidekoulutuksestaan huolimatta Ragni Cawén
työskenteli miehensä elinaikana
piirustuksenopettajana, joka suunnitteli myös tekstiilejä ja perheen
lehdissäkin esitellyn asunnon, ”Alvar Cawénin taiteilijakodin”, siis
taiteilijamiehen upean kodin.
Oman uransa taiteilijana Ragni Cawén aloitti pienen lapsen äitinä vasta puolison kuoltua. Ratkaisuun on ollut varmasti käytännön
syyt, mutta niihin vaikuttivat myös
ajan asenteet ja käytännöt.
Jo 1800- ja 1900 -luvun vaihteen taidekouluissa naisopiskelijat
olivat saaneet edustaa enemmistöä, joka opetustilanteissa siirret-
KIRJA LLI S U U S
tiin usein marginaaliin, koskipa valikointi sitten ateljeetiloja, annetun
opetuksen määrää tai alastonmallin piirtämisen normeja. Pariisissakin taiteilevat naiset koet­tiin pääasiassa joutilaiksi neideiksi. Sama
koski myös Suomea, joka tosin
joissakin asioissa oli Cawénien aikana yhdenvertaisuudessa pitemmällä.
Asenteet sai kokea aikoinaan
myös Ragni Cawén (s. Holmberg).
Hänen pitäessään ensinäyttelyä
kriitikot näkivät hänet alkuun vain
Alvar Cawénin oppilaana. Sittemmin hänet katsottiin taiteilijan puolisoksi ja teoksia verrattiin yleensä
tämän teoksiin vielä miehen kuoltuakin. Samaa voi lukea nykyäänkin Cawénien yhteisnäyttelyistä
kirjoitetuista kritiikeistä. Nyt toki
ymmärretään historiallista tilannetta. 90-vuotiaaksi elänyt Ragni Cawén ei saanut mahdollisuutta
yltää samaan kuin häntä paljon aiemmin kuollut taiteilijapuoliso.
Kirjeenvaihdon perusteella
Ragni Cawén oli alkuun epävarma lahjakkuudestaan ja koki siksi
tärkeäksi toimia lähinnä miehensä
työn tukijana. Konttisen mukaan
ratkaisu oli kuitenkin poikkeuksellinen. Hän vertaa sitä muihin saman ajan taiteilijapareihin, muun
muassa perheystäviin Victor Janssoniin ja Signe Hammarsten-Janssoniin, Tove Janssonin vanhempiin. Kuvaavaa on, että Ragni
Cawénin varsinainen taiteilijanura
käynnistyi edesmenneeltä puolisolta keskenjääneen Jämsänkosken kirkon alttaritaulun viimeistelytyöllä vuonna 1935. Hän oli
silloin 44-vuotias. Myöhemminkin hän puolusti usein miehensä
taidetta mielestään ymmärtämättömiä kriitikoita vastaan. Lähdekritiikissään Konttinen kuitenkin
kumoaa välillä oletetun kielteisyyden, mikä korostuu Ragni Cawénin kritiikkejä koskevista muistiinpanoista.
Harvoin on kirjoitettu aiheesta, minkä Konttinen kirjassaan moneen otteeseen mainitsee, joskaan ei edes nimeä ilmiötä. Viime
vuosina on modernismin historian
tutkimuksessa tuotu esille raken-
teellinen taantuma, joka johtuu
naisten yleisestä väheksynnästä.
Kirjassaan Konttinen esittää,
miten 1910–20-luvun Suomen taidekentällä esimerkiksi arvosteltiin yleensä naismaalareiden taitoa käyttää väriä ja valöörejä.
Vaatimukset naistaiteilijoita kohtaan olivat monesti ristiriitaisia ja
niitä esittävät kriitikot usein naisia. Naistaiteilijoiden teoksia moitittiin sievistelynä, sovinnaisina ja
jäljittelynä.
Olen keskittynyt paljolti Ragni
Cawéniin ja tämän paikkaan, jonka hän oli saanut ja itse ottanut
sekä taiteilijana että naisena. Mutta Elämänvirrassa on yhtä lailla
mielenkiintoinen kirja Alvar Cawénista, jonka arvostettua paikkaa
taidehistoriassa Konttinen liikauttaa hieman horjuttamatta silti jalustaa.
Elämänvirtaa ovat sairaalloisuus, ystävyydet, taiteilijatoveruudet, perhe- ja sukusiteet. Sitä on
myös sijoittuminen sisällissodan
jälkeiselle itsenäisen Suomen valkoiselle kartalle ja kansallisen taidemaailman johtoon vähän ennen
kuolemaa 48-vuotiaana.
Alvar Cawén oli taustaltaan
aristokraatti, mikä osaltaan vaikutti hänen olemukseensa ja sitä
kautta aikalaistapaan katsoa hänen taidettaan toisin kuin proletaareja esittäneiden muutamien
taiteilijatoverien tuotantoa. Konttinen tuo kuitenkin esille, miten
myöhempi aika, tässä tapauksessa 1970-luvulla järjestetty takautuva näyttely toi esille taiteilijan työn
merkityksen sen ajan taiteelle ja
tuolloin ymmärretyn pitkäjänteisen kokonaisnäkemyksen musiikillisine teemoineen.
MARJA-TERTTU KIVIRINTA
Kirjoittaja on taidehistorioitsija, -kriitikko ja tutkija.
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 71
Viime elokuussa kuollut neurologi Oliver Sacks (1933–2015) tuli
tunnetuksi muisti- ja aistisairauksia käsittelevistä eloisista tapauskertomuksistaan. Julkaistuaan neljännen kirjansa, Mies joka luuli
vaimoaan hatuksi (The Man Who
Mistook his Wife for a Hat, 1985),
hän alkoi saada postia tavallisilta
ihmisiltä, jotka olivat tunnistaneet
kirjasta omia häiriöitään. Sacksista tuli kuuluisa, haluttu yhteistyökumppani, esiintyjä ja kirjailija.
Omaelämäkerrassaan On the
Move. A Life Oliver Sacks kertoo,
miten hän alkoi kirjoittaa neuropatologisia biografioita. Hän esittelee itsensä neurologian kenttätyöläisenä, joka kiinnostui jo varhain
inhimillisen elämän monimuotoisuudesta ja sen kuvaamisesta kirjallisessa muodossa. Luettuaan
Maynard Keynesin biografisia esseitä opiskeluaikoinaan Oxfordissa hänessä syntyi halu kokeilla lajia ja esitellä omissa kliinisissä
esseissään sairastuneita yksilöitä epätavallisine heikkouksineen
tai vahvuuksineen ja ”näyttää näiden piirteiden vaikutus heidän
elämäänsä”. Myöhemmin hän löysi A. R. Lurijan ja hänen muistikertomuksensa.
ti sopeutuva ja muuntuva, alati liikkeessä oleva sekä uusia yhteyksiä
hakeva. Omaelämäkerrassaan hän
esittää neuraalisen darwinismin
ajatteluaan ohjanneeksi filosofiaksi. Sen kuvaksi piirtyy hänen mielessään biologi Gerald Edelmanin
esittämä kuva aivoista orkesterina soittamassa omaa ainutkertaista musiikkiaan – ilman kapellimestaria. On the Move -teoksessa hän
kuvaa omaa orkestraatiotaan ja
kertoo, miltä hänen oma sisäinen
musiikkinsa tuntuu ja miten se on
muotoutunut.
Sota-aika sisäoppilaitoksessa esimerkiksi synnyttää Oliverpojassa kaipuun päästä vapaaksi,
tien päälle moottoripyörän selkään. Nuorena neurofysiologian
opiskelijana hän puolestaan kokee vaikeaksi pitää omaa sek­suaa­
lisuuttaan sairautena. Hänen on
ylipäätään vaikea uskoa, että hän
voisi mahtua johonkin yhteen kategoriaan, sen kummemmin kuin hänen Michael-veljensä elämä tyhjentyisi skitsofreniadiagnoosiin.
Sacksin suuri oivallus oli se,
että lääketiede merkitsee myös inhimillisen elämisen, siis ihmisen
ajallisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden huomioimista. Tätä Lurijalta ja monilta muilta ammentamaansa ymmärrystä hän sanoitti
kirjoissaan. Perimmiltään oivallus merkitsee etiikan tuomista tieteeseen. Ihmislääkäri joutuu ottamaan ihmispotilaasta erilaisen
vastuun kuin kliinisestä tapauksesta. Joskus lääkäri voi joutua
kysymään, onko sairaudesta parantaminen hyväksi vai pahaksi – ja kenen kannalta. Sacks koki
kipeästi oman vastuunsa kokeillessaan 1960-luvun puolivälissä
uutta lääkettä, L-dopaa, vuosikymmeniä horroksessa nuokkuneille
potilaille. Myöhemmin hän kirjoitti prosessista kirjan Awakenings
(1973), josta tehtiin myös elokuva.
Elämisen prosessissa
Sacksia eivät kiinnostaneet pelkät
neurologiset kategoriat ja lääketieteelliset diagnoosit. Häntä kiinnosti enemmänkin niiden taustalle
jäävä inhimillinen elämä, jatkuvas-
Haavoittunut tarinankertoja
Sacksin loistava ura ei sujunut vaikeuksitta. On the Move on vaikuttava omaelämäkerta siksikin,
että Sacks kertoo elämästään vilpittömän oloisesti. Hänen me-
Sacks viimeisellä
matkallaan
Oliver Sacks: On the Move. A
life. Picador 2015.
72 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
netelmänsä herättivät pitkään
närkästystä ja vastustusta Yhdysvalloissa, jonne hän oli muuttanut
Englannista jo 1960-luvun taitteessa. Omaelämäkertaansa kirjoittava
80-vuotias mies saattaa kuitenkin
jo ymmärtää vierastuksen syyn.
Hän kyseenalaisti menetelmillään
tuolloisen neuroanatomisen ymmärryksen ja asetti ikävään epäilyksen valokeilaan koko ajatuksen
lääketieteen ennustettavuudesta.
Sacksilla ei ollutkaan pitkään aikaan vakituista virkaa, vaan hän
toimi vapaana tutkijana ja lääkärinä New Yorkin sairaaloissa ja hoitolaitoksissa.
Sacksin menestyksen takana
on myös kirjoittamisen taito. Hän
oli intohimoinen kirjoittaja ja kirjoitti käytännöllisesti ottaen koko
ajan jotain: muistiinpanoja, raportteja, tieteellisiä artikkeleita ja kirjoja. Hän kirjoitti myös jatkuvasti
päiväkirjoja ja kirjeitä sekä käytti omia kokemuksiaan tutkimusaineistona. Hänen huumehistoriansa
esimerkiksi muodosti omakohtaisen kokemusikkunan neurologisiin poikkeustiloihin – hyvässä ja
pahassa. Vastaavasti hän hyödynsi kokemustaan jalan katkeamisesta ymmärtääkseen paremmin
potilaittensa jäsenten tai aistien
menetyksestä seuraavaa kriisiä.
Painonnostoa harrastaneella tohtori Sacksilla oli voimaa ja
rohkeutta punoa intellektuaalinen
elämäntarinansa sisäiseen tarinaansa. Hän esiintyy siis omaelämäkerrassaan kahdessa roolissa:
päähenkilö-sankarina ja haavoittuneena tarinankertojana. Muulla tavoin omaelämäkerrallista sanataidetta ei synnykään. Oliver Sacks
ei lähesty itseään tieteen keinoin,
vaan kertomuksena ja myyttinä,
jolla on mahdollisuus ylittää tämän todellisuuden rajat. Pystyn
kyllä kuulemaan mieleni korvilla,
kuinka lukemani taskukirjapainoksen kannessa oleva moottoripyörä
on jyrähtänyt käyntiin ja Sacks on
taas tien päällä.
PÄIVI KOSONEN
Kirjoittaja on kirjallisuustieteen dosentti
ja kirjallisuusterapeutti.
KIRJALLISUUS
Ainutkertaisesta
kirjekokoelmasta
tinkimätön tutkimus
Sarasti-Wilenius, Raija: Dear Brother, Gracious Maecenas. Latin
Letters of the Gyldenstolpe Brothers (1661–1680). Suomalainen
Tiedeakatemia 2015.
Pätevän tekstilähtöisen tutkimuksen peruspilari on laadukas ja
luotettava tekstieditio. Raija Sarasti-Wileniuksen laatima editio
Gyldenstolpen veljesten kirjeistä
täyttää kirkkaasti nämä kriteerit.
Teos on vaatinut suunnattomasti
työtä, jonka ansiosta arvokas kirjeaineisto on nyt kaikkien ulottuvilla. Raija Sarasti-Wilenius tuntee
aineistonsa perin pohjin ja on aiemmin julkaissut sitä koskevia tutkimuksia. Kirjeissä kuitenkin riittää edelleen tutkittavaa vaikka
millä mitalla, joten sopiikin odottaa ja toivoa, että eri alojen tutkijat
– muiden muassa historioitsijat ja
kielentutkijat – käyvät käsiksi tähän kiinnostavaan materiaaliin.
Kirjekokoelma ja kirjeiden kieli
Michael Wexionius (1609–70) oli
Turun akatemian alkuaikojen johtohahmo, joka aateloitiin opillisten ansioidensa vuoksi vuonna
1650 nimellä Gyldenstolpe. Hän
oli historian ja politiikan ensimmäinen professori ja hänen johdollaan vuonna 1642 julkaistiin Turun
akatemian ensimmäinen väitöskirja Discursus politicus de prudentia. Wexioniuksella oli merkittävä
vaikutus eurooppalaisen humanismin juurruttamisessa Turun akatemiaan.
Michael Wexionius-Gyldenstolpen perheen kirjeenvaihtoa on
KIRJA LLI S U U S
säilynyt kolmelta eri sukupolvelta (vuosilta 1660–1708) yhteensä reilut 700 kirjettä. Säilyneet
kirjeet ovat Michaelin pojan, Nils
Gyldenstolpen kokoelmista ja sen
myötä suurimmaksi osaksi Nilsille osoitettuja kirjeitä, siksi säilynyt
kokoelma on pakostakin tietyssä määrin Nils-keskeinen. Sarasti-Wileniuksen editioon on koottu
Michaelin kuuden pojan Gabrielin,
Nilsin, Danielin, Samuelin, Carlin
ja Gustafin 190 latinankielistä kirjettä. Mukana on myös pari säilynyttä poikien isälleen Michaelille
lähettämää kirjettä. Kirjeet käsittävät ajanjakson 1661–80 ja valtaosa niistä kulki Turun ja Tukholman välillä, sillä Nils Gyldenstolpe
asui suurimman osan elämäänsä
Tukholmassa.
Sarasti-Wilenius on asettanut editiossaan kirjeet kronologiseen järjestykseen kirjeissä mainitun päiväyksen perusteella, ja
tämä pääosin noudattaa Uppsalan yliopistonkirjastossa säilytettävän kirjeiden käsikirjoituskokoelman (Nordinska samlingen, vol.
468–470) järjestystä. Kaikissa kirjeissä ei ole päiväystä, mutta Sarasti-Wilenius on pystynyt esimerkiksi kirjeen sisällön perusteella
ajoittamaan tiettyjä päiväämättömiä kirjeitä, siksi jotkin kirjeet
ovat eri järjestyksessä kuin kirjaston kokoelmassa. Milloin kirjeiden
ajoittaminen on ollut mahdotonta
todistusaineiston puutteen takia,
Sarasti-Wilenius on pitäytynyt Nordinska samlingenin mukaisessa
järjestyksessä. Ratkaisu on kaikin
puolin hyvin perusteltu. Todettakoon kuitenkin tässä yhteydessä,
että vaikka kirjekokoelmien kohdalla kronologista järjestystä pidetään usein itsestäänselvyytenä,
meille on säilynyt kirjekokoelmia
tai niiden osia, joissa kirjeet on järjestetty myös muulla tavoin, esimerkiksi aiheen tai vastaanottajan
mukaan. Tällaisissa tapauksissa
alkuperäisen kokoelman rakennetta ei saa jättää huomiotta, sillä
kokoelman laatija on kenties tarkoittanut kirjeet luettavaksi ja ymmärrettäviksi juuri siinä järjestyksessä kuin ne ovat kokoelmassa.
Ylipäätään kirjekokoelmien kohdalla ei sovi unohtaa, että kyse on
paitsi yksittäisistä kirjeistä myös
laajemmasta kokonaisuudesta.
Latina oli veljesten ensisijainen
kieli kirjeissä. He oppivat pienestä pitäen, kuten sivistyneistön pojat yleensäkin, kirjoittamaan latinaa. He kirjoittivat myös ruotsin- ja
ranskankielisiä kirjeitä, mutta vain
murto-osan latinankielisiin verrattuna. Perheen naiset taas kirjoittivat kirjeensä lähes aina ruotsiksi,
jossain tapauksissa myös ranskaksi. Sarasti-Wileniuksen mukaan latinan käyttö poikien keskinäisessä kirjeenvaihdossa näin suuressa
määrin on poikkeuksellista jopa
tuon ajan mittapuulla arvioituna.
Taustalla vaikuttavat perheen isän
Michael Wexionius-Gyldenstolpen
pyrkimykset saattaa pojat osaksi
valtakunnallista ja kansainvälistä
oppineistoa.
Ainutkertainen materiaali
Gyldenstolpen veljesten säilynyt
kirjeenvaihto on monella tavalla
ainutkertainen materiaali. Kirjeenkirjoitus oli sivistyneistön keskeinen kommunikaatioväline. Poikien kirjeet valottavatkin 1600-luvun
yhteiskuntaa, sivistyneen yläluokan monia eri puolia, poikien koulutusta ja perheen elämää. Kirjeet
antavat yksityiskohtaisia tietoja myös itse henkilöistä. Tietomme vanhimmasta veljeksestä Gabriel Gyldenstolpesta perustuvat
suurelta osin säilyneeseen kirjeenvaihtoon. Kirjeet oli tarkoitettu vain vastaanottajan tai kenties
lähipiirin nähtäviksi, minkä vuoksi
ne ovat autenttisempi lähde kuin
julkisiksi tarkoitetut kirjeet tai kirjekokoelmat, vaikkakin aina on pidettävä mielessä, ettei mikään kirjallinen lähde kuvaa historiallista
totuutta sellaisenaan.
Gyldenstolpen veljesten kirjeet ovat antoisia myös aikansa
kirjeenkirjoituksen ja kirjekulttuurin näkökulmasta. Kirjeiden skaala
on laaja, pikkupoikien raapustuksista retorisesti ja tyylillisesti hiottuihin kirjoitelmiin. Tyyli saattaa
vaihdella epämuodollisesta muodolliseen saman kirjeen sisällä-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 73
kin käsiteltävän aiheen mukaan.
Sarasti-Wilenius jakaa esipuheessa kirjeiden aiheet karkeasti seitsemään laajempaan kategoriaan:
politiikka, paikallisuutiset, talousasiat, perheasiat, kirjoittajan henkilökohtaiset asiat, klientin esittämät asiat (esimerkiksi pyynnöt)
patronukselle sekä erilaiset onnittelut. Nämä kategoriat kuitenkin
pitävät sisällään mitä moninaisimpia asioita ja käytännössä kirjeissä
käsitellään lähes kaikkea maan ja
taivaan väliltä.
Kolmen nuorimman veljeksen kirjeenkirjoituksen kehittymistä voimme seurata melkein
vuosi vuodelta viisi–kuusivuo­
tiaasta saakka. Varhaisin kyhäelmä on Gustafin noin viisivuotiaana kirjoittama kirje, jossa näkyy
että kirjeenkirjoituksen opettelu
aloitettiin tietyistä kirjeenkirjoituksen konventioista, tyypillisesti tervehdyksistä, päiväyksistä ja allekirjoituksista. Kirjeenkirjoituksen
konventiot, kuten tervehdykset
ja puhuttelut, valaisevat osaltaan
myös aikansa yhteiskuntaa ja sosiaalisia tapoja.
Sarasti-Wilenius on liittänyt mukaan muutamia kuvia alkuperäisistä kirjeistä, joista näkyvät veljesten käsialat. Mainittu Gustafin
kirje on mainio esimerkki, koska
se paljastaa, miten Gustafilla, kuten pienillä lapsilla yleensäkin, rivit
menevät vähän vinksin vonksin.
Käsialojen ja materiaalisten seikkojen käsittely on paikallaan, sillä
niillä on oma merkityksensä tutkittaessa kirjeenkirjoitusta. Kirje on
esine ja kertoo sellaisena jotakin
kirjoittajastaan.
Ciceron kirjeet esikuvina
Gyldenstolpen perheen koulutus ankkuroituu humanistiperinteeseen, jossa tärkeää oli ajan tavan mukaisesti kasvatusohjelma,
niin sanottu studia humanitatis.
Tämän muodostivat latinan kieli, antiikin kirjallisuus, historia ja
moraalifilosofia. Veljesten koulutuksessa, joka alkoi kotiopettajan
johdolla ja jatkui sitten Turun akatemiassa, monipuolinen kielitaito
oli keskeinen elementti. He osasi-
74 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
vat lukuisia kieliä ja myös puhuivat isänsä kanssa latinaa, ranskaa
ja kreikkaa. Latinan kieli- ja tyyliihanteena olivat antiikin Rooman
auktorien tekstit. Kirjeenkirjoitus
nojautui vahvasti niin kielensä,
tyylinsä kuin sisältönsäkin osalta
kirjeenkirjoituksen traditioon, jonka juuret ovat antiikissa. Marcus
Tullius Ciceron (106–43 eKr.) kirjeiden löytymisen myötä 1300-luvulla kirjeenkirjoitus oli kokenut renessanssin ja kirjeet koettiin nyt
myös kanavaksi ilmaista henkilökohtaisia kokemuksia ja tunteita.
Keskiaikaisen kirjeteorian (ars dictaminis) korostamat ohjeet kirjeen
kaavamaisesta rakenteesta – kirjeenkirjoitukseen sovellettiin antiikin retoriikan mukaista puheen
rakennetta – ja muodollisuudesta koettiin kuitenkin edelleen hyödylliseksi, ennen kaikkea julkisissa kirjeissä.
Tuttavallisissa kirjeissä suurimpana esikuvana olivat Ciceron
kirjeet, joista 1600-luvulla oli tullut myös koulujen keskeistä opetusmateraalia. Jo pienestä pitäen lapset opetettiin kirjoittamaan
kirjeitä Ciceron mallin mukaisesti. Vaikka tähän jäljittelyyn eli imitatioon kuului, varsinkin myöhemmässä vaiheessa, että esikuvaa ei
matkittu suoraan vaan pyrittiin jäljittelemään luovasti, kokoelmasta
näkyy, että monet Ciceron kirjeiden sanonnat ovat siirtyneet sellaisenaan poikien kirjeisiin. Paitsi
fraasit myös tietyt samat topokset
esiintyvät niin Ciceron kuin Gyldenstolpen veljesten kirjeissä. Kirjeissä toistuu usein maininta siitä, että kirjoittaja haluaa kirjoittaa
vaikka hänellä ei varsinaisesti ole
mitään kerrottavaa. Toisaalta vastaanottaja taas usein mainitsee
olevansa mielissään saadessaan
kirjeen. Tässä tulee esiin yksi kirjeenvaihtoa määrittävistä funktioista, joka on ystävyyden vaaliminen sekä kommunikaation
ylläpitäminen. Kirjettä onkin antiikista saakka luonnehdittu toisistaan erossa olevien ystävien väliseksi keskusteluksi. Tämä esiintyi
jo määritelmänä Erasmus Rotterdamilaisen vuonna 1522 laatimas-
sa vaikutusvaltaisessa kirjeoppaassa De conscribendis epistolis,
joka toimi esikuvana monille myöhemmille kirjeenkirjoitusoppaille.
Ensimmäisen Suomessa painetun kirjeoppaan (ks. Sarasti-Wilenius 2009) julkaisi vuonna 1689
Daniel Achrelius, joka oli Daniel
Gyldenstolpen opiskelijatoveri. Kirjeenkirjoitusoppaita laadittiin opetuskäyttöön ja niissä esiteltiin kirjeenkirjoituksen teoriaa
sekä esikuvallisia kirjeenkirjoittajia
eri ajoilta. 1600-luvun kirjeenkirjoituksessa onkin vaikutteita antiikin,
keskiajan sekä uuden ajan humanistisesta kirjeenkirjoituksen traditiosta.
Ansiokasta taustoitusta
Kontekstuaalistamisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Kirjeiden
ymmärtämisen kannalta on keskeistä tuntea mahdollisimman kattavasti muun muassa kirjeiden
kirjoittaja ja vastaanottaja, heidän suhteensa, yhteiskunta, jossa kirjeet on kirjoitettu ja aikakauden kirjeenkirjoituksen konventiot.
Kirjeenkirjoitus on erityisen vastaanottajalähtöistä kirjoittamista ja
vastaanottajan rooli ohjaa kirjoittajan strategisia valintoja (esimerkiksi retoristen tai tyylillisten keinojen
käyttämistä).
Sarasti-Wilenius on laatinut perusteellisen johdannon, jossa esitellään Gyldenstolpen perheen jäsenet (isä sekä pojat) ja valotetaan
kirjeiden tyyliä, rakennetta, topoksia sekä kirjeenkirjoittamisen
konventioita, kuten alku- ja lopputervehdyksiä sekä päiväysten
merkitsemistä, sanastoa ja lyhenteitä. Klassisen ja 1600-luvun latinan välillä on monia eroja, jotka
näkyvät selkeimmin sanastossa,
mutta eroavaisuuksia löytyy myös
ortografiasta, morfologiasta ja lauseopista. Näitä on esitelty johdannossa ansiokkaasti ja mielestäni
riittävän kattavasti uuslatinaan perehtymättömänkin näkökulmasta. Mainittakoon ortografian puolelta esimerkkinä diftongien ae,
oe ja pitkän e:n oikeinkirjoituksen horjuvuus, mikä näkyy mainiolla tavalla teoksen otsikossakin
KIRJALLISUUS
olevan Maecenas-nimen kohdalla: Gyldenstolpen poikien kirjeissä sen kirjoitusasuina esiintyvät
Mecaenas, Moecenas, Mecoenas,
Moecoenas, toisinaan jopa samassa kirjeessä. Kirjan loppupuolella
on vielä sanalista sanoista, joista
kirjeissä esiintyy eri kirjoitusvariantteja.
Kunkin kirjeen alkuun on laadittu sisältökuvaus, mikä on mielestäni onnistunut ratkaisu. Toinen
vaihtoehto olisi voinut olla alkutekstin rinnalla kulkeva käännös,
mutta käännökset olisivat paisuttaneet ehkä kohtuuttomasti nyt jo
muutenkin muhkeaa teosta. Lisäksi
erikseen kirjeiden jälkeen on kommentaariosuus, jossa selitetään kirjeiden sisältö- tai muotokysymyksiä
(henkilöitä, sanontoja, kielen muotoja jne). Kirjan lopusta löytyvät
nimi- ja asiasanahakemisto.
Sarasti-Wileniuksen työ tuo
mieleen D. R. Shackleton-Baileyn
1960–70-luvuilla laatiman edition Ciceron koko kirjeenvaihdosta.
Shackleton-Baileyn työtä pidetään
poikkeuksellisena tieteellisenä
saavutuksena ja se on edelleen
Ciceron kirjeiden arvostetuin editio ja kommentaari. Sarasti-Wile­
niuksen työ on tehty samalla tieteellisellä tinkimättömyydellä,
mikä takaa sen pysyvän arvon.
KIRJALLISUUS
Rissanen, Veli-Matti. 2011. Amicorum colloquia absentium. Kirjeenkirjoittamisen konventiot Rooman tasavallan ajan
lopulla. Teoksessa Kirjeet ja historiantutkimus (toim. Leskelä-Kärki M., Lahtinen, A., Vainio-Korhonen, K.), 30-55.
Sarasti-Wilenius, Raija. 2009. Kirjeenkirjoitus akateemisena oppiaineena
1600-luvulla Turun akatemian piirissä.
Auraica vol. 2, 75–87.
Sarasti-Wilenius, Raija. 2011. Kirjeen rooli
lapsuudesta aikuisuuteen. Gyldenstolpe-perheen latinankielinen kirjeenvaihto (1160–1708). Teoksessa Kirjeet
ja historiantutkimus. (toim. LeskeläKärki M., Lahtinen, A., Vainio-Korhonen, K.), 114–140. SKS.
VELI-MATTI RISSANEN
Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka
työskentelee Turun yliopiston klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin yksikössä tutkijana ja tuntiopettajana.
KIRJA LLI S U U S
Queer-tutkimusta
päivittävä persoonallinen
puheenvuoro
Leena-Maija Rossi: Muuttuva
sukupuoli. Seksuaalisuuden,
luokan ja värin politiikkaa. Gaudeamus 2015.
Sukupuolentutkimuksen suunnannäyttäjä Suomessa, Helsingin yliopiston pitkäaikainen (2003–2011)
pidetty ja vaikuttava opettaja Leena-Maija Rossi on työstänyt kirjan Muuttuva sukupuoli vuosina
2006–12 ilmestyneiden tieteellisten artikkeliensa pohjalta. Yhteensä kahdeksasta artikkelista kolme
on julkaistu alun perin englanniksi ja ”kutsuttu takaisin maailmalta”,
koska tekijä on ”halunnut ajatella
ne uudelleen läpi suomentamalla”,
kuten hän kaunopuheisesti perustelee. Kaikki artikkelit on toimitettu
ja ”ajateltu uudelleen läpi” kirjaan,
jonka kahdeksan lukua muodostavat ehjän kokonaisuuden. Kirjan
sanomaa syventävät melko laajat
viitteet ja kirjallisuusluettelo ja sen
käytettävyyttä lisäävät henkilö- ja
asiahakemisto.
Rossin kirjan avaussanoissa
esittämä huoli äidinkielisen tutkimuskirjoittamisen asemasta Suomessa 2000-luvulla on jaettu.
Hänen perusteluihinsa suomenkielisen tutkimuskirjan tarpeellisuudesta voi yhtyä. Tutkimus ei
voi vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, ellei sen tuloksia julkaista suomeksi. Yksittäiset siellä
täällä julkaistut artikkelit eivät jaksa kantaa tutkijan laajempia argumentteja ja tuloksia eivätkä tarjota niille kirjan veroista pysyvää
sijaa omassa ajatusyhteydessään.
Rossin kirja osoittaa, että äidinkielellä ajatteleminen ja uudestaan
ajatteleminen kannattaa. Vaikka
kirjan sisältö ei ole helppoa eikä
tyylikään selkokieltä, sisältö on
kirkkaasti esitettyä ja ajatusta on
helppo seurata.
Äidinkielen ja äidinkielisen
ajattelun tärkeyttä painokkaasti puolustavassa kirjassa on ristiriitainen kirjallisuusluettelo, joka
koostuu yksinomaan englannin- ja suomenkielisistä teoksista.
Alun perin ranskaksi julkaisseihin
tutkijoihin Michel Foucault’hon,
Michel de Certeauhon ja Roland
Barthes’iin on viitattu käännösten
kautta. Muun kuin englanninkielisiä tutkijoita on mainittu kirjassa
ilman, että heidän teoksiinsa on
viitattu, kuten Luce Irigaray, Julia
Kristeva, Jacques Derrida ja José
Muñoz. Angloamerikkalaisen tutkimuskeskustelun välittäminen ja
keskustelun jatkaminen suomeksi
on toki arvokasta. Mutta äidinkieliä on muitakin kuin suomi ja englanti, maailman huippututkijoita
muitakin kuin angloamerikkalaisia
ja kansainvälisiä tutkimuskeskusteluja muitakin kuin englanninkielisiä. Kriittinen huomautus ei koske
missään tapauksessa pelkästään
Rossin kirjaa. Arvelen, että suomalainen keskustelu (ja samalla
kansainvälinenkin tutkimusyhteisö) menettää monikielisyyden tarjoamat edut, jos niin sanottu monikielisyys rajoittuu vain tutkijan
äidinkieleen ja tiedemaailman fakkiutuneeseen yhteisenglantiin.
Onneksi kuitenkin suomenkielisille lukijoille, Rossi on tehnyt
hyvän työn ajatustensa suomeksi ajattelemisessa. Kirjan kieliasu
ja kirjoitustyyli ovat hyvin huolellisia. Kieli on kauttaaltaan hyvää ja
viimeisteltyä eikä kirjassa ole juuri
lainkaan edes kirjoitusvirheitä. Itsestään selvästi refleksiivinen tutkija kirjoittaa tutkimuksistaan ja
tuloksistaan minä-muodossa, sulkeutumatta kuitenkaan tekstiinsä yksin minänsä kanssa. Hän puhuttelee suoraan ”sinua”, minua
lukijaa, ja kutsuu näin selväsanaisesti mukaansa tekstin merkityksenmuodostukseen. Tyylivalinta
on linjassa Rossin visuaalisen kulttuurin tutkijana ottaman kannan
kanssa, että teoksen merkitykset syntyvät dialogissa, jonka vastaanottaja käy teoksen kanssa.
Teoreettisesti tulkitut empiiriset
tapaukset
Selkein tai helpoiten avautuva
esimerkki tästä kannasta on empiirinen tapaustutkimus draama-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 75
UUTUUSKIRJOJA 24,90 € / KPL
Tiina Sarja
Kuka oikein tietää
Kun mielipide haastoi tieteen
Miten erottaa oikea tieto mielipiteestä, kun tieteilijä
jaarittelee todennäköisyyksistä ja karismaattinen kokemusasiantuntija kertoo, kuinka asiat oikeasti ovat.
Kuka oikein tietää?
Kirja valottaa tieteellisen tiedon syntyprosessia ja
tiedon muuttumista laboratoriosta päivälehden tiedesivuille ja edelleen sosiaaliseen mediaan. Kirja tutkii, mitä eroa on tieteellisellä kiistalla ja median luomalla valekiistalla.
Hannah Arendt
SYKSYN
UUTUUKSIA
Iikka Hackman, Janne Arola
Eichmann Jerusalemissa
Väliin pudotetut
Raportti pahuuden
arkipäiväisyydestä
Miten meistä tehtaillaan
yksinyrittäjiä
Eichmannia syytettiin miljoonien
juutalaisten tappamisesta. Arendtin kohutun oikeudenkäyntiraportin mukaan pahuutta tapahtui
kuitenkin osittain huomaamatta
ja tavallisten ihmisten toimesta.
Työmarkkinoiden murroksessa
on vaivihkaa syntynyt kolmas,
pitkään unohdettu työmarkkinaosapuoli – työnantajien ja
palkkatyöläisten väliin jäävät itsensätyöllistäjät.
Erkka Railo, Mari K. Niemi,
Ville Pitkänen, Sini Ruohonen
Kamppailu vallasta
Eduskuntavaalikampanjat
1945–2015
Millä keinoin puolueet ovat
eduskuntavaaleissa pyrkineet
saamaan äänestäjät puolelleen
ja miksi vaaleissa on käynyt
niin kuin on käynyt?
Tilaa kätevästi netistä!
76 TIE
T E E S S Ä TA PA
H T U U 5 2 0 1 6osoitteessa www.docendo.fi 20.11.2016 asti.
Tarjoukset
voimassa
KIRJALLISUUS
sarjasta Gilmoren tytöt (luku 6,
”Etuoikeuden perijättäret”). Tutkimuskysymyksensä Rossi osoittaa itselleen sarjan katsojana, ja
metodologian kannalta hän rajaa
pääsyn sarjan herättämiin tunteisiin ja reaktioihin, tässä tapauk­
sessa vain ”omiin” tunteisiinsa ja
reaktioihinsa (sillä varauksella,
että tunteet eivät ole yksilöllisiä
vaan liikkeessä ruumiiden välillä).
Hän kysyy esimerkiksi: ”Kuinka on
ylipäätään mahdollista, että sarja, jossa ei ole yhtäkään ’selvästi
queeriä’ hahmoa, voi pitää kaltaiseni queeristi katsovan katsojan
pihdeissään?” (s. 110).
”Analyysi, joka yhdistää queerluentaa ja luokan representaa­
tioiden tarkastelua sekä toteuttaa
näitä erityisesti affektiivisuuden
pohtimisen perspektiivistä” (s.
109), kuten Rossi paaluttaa näkökulmaansa tapaustutkimuksessa, osoittautuu yllättävän antoisaksi, vaikken ole nähnyt yhtään
osaa analyysin kohteena olevasta sarjasta. Aineistoa ei ole tarvetta panna sellaisenaan lukijan silmien eteen, kun se on tarpeeksi
tiheästi tutkijan teoreettisen näkemyksensä läpi tulkitsema. Rossi jäsentää ”queeristi katsovan katsojan” positionsa niin täsmällisesti,
että tulkinta on hyvin uskottavaa,
vaikka meillä ei olekaan pääsyä
sen varsinaisiin perusteisiin, katsomisen herättämiin reaktioihin ja
tunteisiin.
Toinen empiirinen tapausanalyysi, kotimaisesta sarjasta Mogadishu Avenue, keskittyy enemmän
valkoisuuden ja luokan esittäviin tekoihin, kun Gilmoren tyttöjen analyysi keskittyy varsinkin sukupuolen ja seksuaalisuuden ja
myös luokan tekoihin. Lähtökohtana Mogadishu Avenuen analyysissa ei ole (edes tutkijan itsensä)
vastaanotto tai katsomiskokemus,
vaan sarjan sisäiset kerronnalliset
keinot, joilla mainittuja asioita esitetään.
Varmaan takerrun empiirisiin tapausanalyyseihin sen takia,
että kirja on muuten melko teoreettinen ja filosofisia kysymyksiä
pohdiskeleva. Sukupuolentutki-
KIRJA LLI S U U S
muksen alkeisoppikirjaksi kirja ei
sovellu; tekijä olettaa lukijan hallitsevan alkeet. Judith Butlerinsa lukeneelle – ja sen kompakysymyksiin, kuten performanssin ja
performatiivisuuden käsitteisiin,
kompastelleelle – ja sukupuolentutkimuksen keskusteluissa jotenkuten kuulolla pysytelleelle tutkijalle kirja sen sijaan on antoisa
päivitys ja puheenvuoro näissä
keskusteluissa.
Ei vain ei-heteroseksuaalisuudesta
Tapausanalyysit todentavat kauniisti Rossin teoreettisemmissa alkuluvuissa esittämää tutkimusohjelmaa, jonka mukaan ensinnäkin
queer-tutkimus ei ole pelkästään
ei-heteroseksuaalisuuden tutkimusta. Heteronormatiivisuutta
purkavalle heteroseksuaalisuuden ajattelemiselle ja tekemiselle ”queerittämisellä” on hyvin paljon annettavaa. Queer-tutkimus
ei ole marginaalia vaan yhtä hyvin ja yhtä tärkeästi valtavirran tutkimista. Sama kuin suhteessa heteroseksuaalisuuteen, toteutuu
tapausanalyyseissa suhteessa valkoisuuteen (”valkoisuuteen”), ja
nimenomaan suomalaiseen valkoisuuteen. Sanomatta selvä kulttuurinen ylivalta kyseenalaistuu,
luonnollistettuja itsestäänselvyyksiä keskeytetään, toisin ajattelemisen mahdollisuuksia osoitetaan.
Koko kirjan ehkä poleemisin
ja jopa radikaalein kysymys koskee itse queer-tutkimuksen ja eiheteroseksuaalisten identiteettien tai subjektien queerittämistä.
Rossin mukaan osa queer-tutkimuksesta halajaa edelleen oikeanlaisia objekteja ja subjekteja,
toisin sanoen, epänormatiivisuuden rajat lukitaan umpeen ja vaaditaan oikeanlaisia queer-tutkimuksen kohteita ja vakaita,
yhtenäisiä queer-subjekteja. Kysymys on aktuaalistunut Helsingissä
2007 järjestetyssä Queer Eurovision -seminaarissa. Serbiaa Euroviisuissa voittoisasti edustaneen,
butch-tyylisesti esiintyneen Marija
Šerifovićin haastattelussa tekemä
”tunnustus” aviomiehen ja lapsen
unelmoimisesta oli aiheuttanut
valtavan pettymyksen seminaariväelle. Nämä queer-tutkijat olisivat
edellyttäneet, että taiteellinen esitys kertoo realistisesti esiintyjän
”todellisesta” ja pysyvästä ydin­
identiteetistä.
Representaatioiden tutkija voi
ainakin jälkiviisaasti naureskella moiselle realismin vaatimukselle, mutta kohtaus osoittaa, kuinka
syvälle arkiajatteluun juurtuneita
käsitykset pysyvistä ja todellisista
identiteeteistä ovat. Edes tutkijat,
jotka työkseen ovat vuosikymmeniä ”joustavoittaneet” identiteettejä, venytelleet niiden rajoja ja rakenteita ja lopulta olleet valmiita
heittämään koko identiteetin käsitteen kelvottomana romukoppaan, eivät ole kaihtaneet tässä
tilanteessa vakaan ja johdonmukaisen identiteettikiinnittymisen
vaatimista.
Identiteetti, hankala tekijä
queer-tutkimuksen yhtälössä
Rossi käy ratkaisemaan queer-tutkimuksen, intersektionaalisen näkökulman ja identiteetin käsitteen
yhdessä muodostamaa ”hankalaa
yhtälöä”. Queer-tutkimus on pitkälti keskittynyt muiden seksuaalisuuksien kuin heteroseksuaalisuuden tutkimiseen ja halunnut hylätä
identiteetin käsitteen normittavana ja poissulkevana.
Rossi sanoo, ettei ole hylännyt
vanhaa identiteettipolitiikan tutkimusohjelmaansa. Ratkaisuna olemuksellistaviin identiteettikäsityksiin, jotka tukevat normatiivia
ja stereotyypitteleviä (”stereotypistäviä”) oletuksia homoista, lesboista ja heteroista, hän esittää
identiteetin käsitteen monimutkaistamista. Identiteettiesitysten ja
-tekemisten analyysi kaipaa muuta
kuin pelkistämistä sukupuoleen ja
seksuaalisuuteen. Intersektionaalisesti tarkastellaan useita relevantteja eroja yhdessä, vaikkapa ikää,
kansallisuutta, ”rotua”, uskontoa,
yhteiskuntaluokkaa, sukupuolen
ja seksuaalisuuden ohella.
Olennaista on identiteettien­
politiikka ja poliittisuus: identiteetit eivät ole suinkaan yksilöiden
vapaasti valittavissa (kuten Butle-
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 77
rin teorian brutaali tulkinta on esittänyt hänen väittävän). Identiteetit
muodostuvat valtasuhteissa: ”Ihmiset kokevat yhteenkuuluvuutta ja eroavuutta suhteissa toisiinsa
[…]. Ihmisiä myös asetetaan erilaisiin sosiokulttuurisiin identiteettipositioihin heidän tahdostaan
riippumatta […]” (s. 93). Identiteetin käsittäminen ennen kaikkea
suhteisuudeksi – yksilösubjektia
määrittelevän ja normittavan olemuksen sijasta – on Rossin avain
hankalan yhtälönsä ratkaisuun.
Toimijuus ja alistus, liittyminen ja
eroavuus, identiteettien rajautuminen ja mahdollistuminen aina joidenkin yhteiskunnallisten ja kulttuuristen reunaehtojen mukaan
määrittävät identiteetin yhtä aikaa
intersektionaaliseksi ja queer-politiikan kohteeksi.
Normi-valkoinen hetero toisin
katsoen
Rossin tutkimusohjelman mukaisesti kirjan luvut avaavat teoreettisen perustelun tutkimuksen
keskittymiselle heteroseksuaalisuuteen ja valkoiseksi luokiteltuun
ihonväriin, kahteen ”näkymättömään” ja sanomatta selvästi kulttuurisessa ylivalta-asemassa olevaan identiteettiaspektiin. Kirjan
ajankohtaisin poliittinen sanoma,
Suomessa hälyttävän ajankohtainen, on tässä: ”Nykyhetkemme todistaa, että rodullistaminen on kriisissä. On aika ajatella eroja toisin”
(s. 13). Kirja on onnistunut esitys
siitä, miten erojen toisin ajatteleminen on mahdollista.
HELENA SAARIKOSKI
Kirjoittaja on folkloristiikan ja naistutkimuksen dosentti ja vapaa tutkija, tietokirjailija ja kriitikko.
78 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
Yhtä lailla kuin tämä kirja on kronikka gravitaatioaalloista – maailmankaikkeuden historian äänitallenteesta, mykkäelokuvaan
istuvasta taustamusiikista – se on
kunnianosoitus idealismille, eeppiselle ja pelottavalle kokeelliselle
yritykselle, kunnianosoitus hulluille haaveille.
Gravitaatioaaltojen
havaitseminen
Janna Levin: Mustan aukon
blues ja muita ääniä ulkoavaruudesta. Suomentanut Markus
Hotakainen. Ursa 2016.
Vuonna 2015 syyskuun 14. päivän
aamuna kello 5.51 Pohjois-Amerikan itärannikon aikaa ihmiskunta vastaanotti ensimmäiset suorat todisteet mustista aukoista
ja kaareutuneessa aika-avaruudessa etenevistä gravitaatioaalloista. Havainnot tehtiin kahdella Yhdysvalloissa sijaitsevalla
LIGO-kollaboraation gravitaatioaaltoilmaisimella, jotka vastaanottivat toisiinsa sulautuvien mustien aukkojen lähettämän signaalin
seitsemän millisekunnin viiveellä
toisistaan ja näin todensivat gravitaatioaaltojen olemassaolon. Sittemmin varmistettuja havaintoja
on tehty lisää, ja tulevaisuudessa
niitä tehdään lähes päivittäin.
Columbian yliopiston fysiikan
ja tähtitieteen professori, yhdysvaltalainen Janna Levin on kutonut tästä monumentaalisesta
saavutuksesta vivahteikkaan kertomuksen, joka antaa äänen LIGO-havaintolaitteiston kehittäjille.
Vaikka kirjan aiheena ovat gravitaatioaallot ja niiden kautta erilaiset astrofysiikan kohteet, kuten
mustat aukot, on kysymyksessä
vähemmän tavanomainen tietokirja. Kirja on kertomus suuren tutkimusyhteisön ja vuosikymmeniä
kestäneen valtavan havaintolaitteiston rakentamisesta. Sen näkökulmaksi on valittu yksittäiset
tutkijat ja kontekstiksi gravitaatioaallot. Kirjailija itse pukee tämän
sanoiksi parhaiten:
Kirjalle on ominaista, että fysiikkaa ja tieteen tekemistä yleensä lähestytään valikoitujen päähenkilöiden elämäntarinoiden
kautta. Fysikaalinen ilmiömaailma
jää useimmiten sivuosaan, kun toisinaan riemastuttavat, mutta vielä
useammin traagiset henkilökuvat
valtaavat näyttämön etualan. Valinta ei ole huono, sillä kirja lienee
näin paitsi helpommin lähestyttävä, myös kiinnostavampi sellaisellekin lukijalle, jota mustat aukot ja
erikoisobservatoriot gravitaatioaaltojen äänirautoina eivät liiemmin sykähdytä.
Pieneen määrään fysiikkaa
on lukijan kuitenkin oltava valmis perehtymään. Oleellisimmat
fysiikkaan liittyvät käsitteet ja ilmiöt käydään niitä käsittelevissä luvuissa riittävällä tasolla läpi,
mutta joissakin kohdissa kirja olettaa lukijaltaan yllättävänkin laajoja perustietoja kosmologiasta
ja yleisestä suhteellisuusteoriasta. Gravitaatioaallot kuitataan,
sen enempää selittelemättä, aikaavaruuden rakenteen aaltoiluna
ja maailmankaikkeutta kuvaavan
kartan todetaan kevyesti ulottuvan 45 miljardin valovuoden etäisyydelle. Tämä varmasti hämmentää osaa lukijoista, jotka tietävät
maailmankaikkeuden iän olevan
noin 14 miljardia vuotta ja valonnopeuden vakio. Useimpien peruskäsitteiden kertaus ei siis olisi
mielestäni ollut pahitteeksi.
Myös gravitaatioaaltojen merkityksen käsittely fysiikan tutkimuksen kannalta jää harmillisen
vähäiseksi. Tältä osin kirja keskittyy lähinnä tunnelmoimaan toisiaan kiertävien mustien aukkojen
havaitsemisella, mutta erityisesti kosmologian ja gravitaation sy-
KIRJALLISUUS
vemmän olemuksen tutkimuksen
kannalta yksittäiset kohteet ovat
epäolennaisia. Kirjan heikoin puoli onkin, ettei se aseta huikeasta saavutuksesta kertovaa tarinaa
riittävän suuriin kehyksiin. Sisällön
voi kuitenkin ottaa vain tiedehistoriallisena kuvauksena yhdestä
maailman suurimman ja perustamisvaiheeltaan haastavimman havaintolaitteiston käynnistämis- ja
rakentamisprosessista keskittymättä fysiikkaan sen tarkemmin.
Fysiikan ilmiömaailman sijaan
koelaitteistoon paneudutaan huolellisemmin. LIGOn havaintoasemat koostuvat kahdesta toisiaan
vastaan kohtisuorassa olevasta
nelikilometrisestä putkesta, joissa
risteilee valonsäteitä. Kun gravitaatioaalto pyyhkäisee maan läpi,
siirtää tämä putkien päässä olevia peilejä siten, että valonsäteet
eivät kohtaakaan putkien risteyskohdassa samalla tavalla kuin tilanteessa, jossa gravitaatioaalto ei
ole läsnä. Aallot huojuttavat koko
avaruutta tavalla, joka on ”kuultavissa” valonsäteitä tarkkailemalla
(kirjan nimi viittaa analogiaan mustien aukkojen lähettämien gravitaatioaaltojen ja tavallisten ääniaaltojen välillä), mutta vain jos
koejärjestely on tehty huolella ja
eristetty virhelähteistä.
Kirjan luonnehdinta tähän lähes mahdottomaan tehtävään liittyvistä haasteista on osuva:
LIGO on äärimmäisen herkkä
seismiselle värinälle. Se on monen muun asian ohella erinomainen seismometri. Koje kuulee
esimerkiksi sisääntuloväylillä kulkevat rekat. Jopa ilman akustiikka
on ollut ongelma, ja data-analyytikot löysivät kohinasta yhteyden
paikallisen lentoaseman saapuvien ja lähtevien koneiden aikataulujen kanssa.
Tällä laitteistolla on tarkoitus havaita gravitaatioaaltoja mittaamalla putkien välisen etäisyyden muutos, joka on ”pienempi
kuin hiuksen paksuus verrattuna
100-miljardikertaiseen Maan ympärysmittaan”. Tähän pystyminen ja datan luotettava analysoin-
KIRJA LLI S U U S
ti ovat uskomattomia saavutuksia,
joille jaetaan lähivuosina Nobelpalkintoja.
Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus siitä kivisestä tiestä, jonka ihmiset LIGOn takana
ovat joutuneet kulkemaan. Kirja on tarina paitsi suurista saavutuksista ja kunniakkaista voitoista,
myös massiivisista pettymyksistä, henkilökohtaisista tragedioista ja urahaaveiden romuttumisista. Havaintoja gravitaatioaalloista
jo 1960-luvulla virheellisesti julkistaneen Joe Weberin kohtalo on
karu esimerkki siitä, mitä väärässä
olemisesta voi pahimmillaan seurata niin henkilökohtaisella kuin
tieteenalakohtaisellakin tasolla.
Weberin oma ura tuhoutui ja hänen paisutellut tutkimustuloksensa olivat halvaannuttaa koko alan
kehityksen.
Kip Thorne, Rai Weiss ja Ron
Drever onnistuivat kuitenkin luomaan vuosikymmenten mittaisella
työllään menestyksekkään havaintolaitteiston, jolla gravitaatioaallot
pystyttiin viimein kuulemaan. Kirja on osuva ja toisinaan koskettavakin kuvaus palosta työskennellä
yhteisen päämäärän eteen silloinkin, kun tutkijat eivät tule toimeen
keskenään.
Merkittävä käännekohta kirjan
seuraamassa tarinassa on, kun rahoittajat toteavat Caltechissa ja
MIT:ssä työskennelleiden yksittäisten tutkimusryhmien hankkeiden
menestyvän vain, jos ne yhdistyvät ja kasvavat suureksi, satojen
tutkijoiden ja insinöörien yhteisöksi. Tässä kirja on parhaimmillaan,
koska on kiinnostavaa seurata,
kuinka tutkimusprojekti kasvaa todelliseksi Big Science -hankkeeksi ja millaisia kiemuroita kytkeytyy
rahoittajatahon, Yhdysvaltain kansallisen tiedesäätiön NSF:n, vaatimuksiin ja tukimahdollisuuksiin.
Erityisesti hankkeeseen liittyvä
poliittinen lobbaus kuvataan kiinnostavasti. Kahden vuoden ankara poliittinen kampanjointi rahoituksen saamiseksi, kongressin
lisämäärärahan hakeminen ja havaintoasemien sijoituspaikkoi-
hin liittyvä aluepoliittinen taistelu
ovat vain esimerkkejä tieteenteon kulisseissa käytävästä kädenväännöstä. Luulen, että Cernissä
sijaitsevan maailman suurimman
hiukkaskiihdyttimen LHC:n rakentamisen eri vaiheista irtoaisi varmasti vieläkin mehukkaampia tarinoita.
Oli kysymyksessä sitten tieteenteko tai lobbaus, on hieman
surullista huomata Levinin kirjan
olevan kertomus miehistä koelaitteiston takana. Nimenomaan miehistä, sillä naisia ei kirjassa juuri
esiinny. Juuri ensimmäisen naispääjohtajansa saaneessa Cernissa asia lienee jo tänä päivänä
toisin, mutta tästäkin olisi kiinnostavaa lukea.
Kirjoittajana Levinin kieli on
sujuvaa ja ilmaisu notkeaa. Kirjailija tyylittelee ilmaisuilla, jotka ovat useimmiten värikkäitä
ja eläviä, ja teksti rullaa vaivatta
eteenpäin. Lukemista rytmittävät
lyhyet, tyypillisimmillään noin kymmensivuiset luvut tekevät kirjasta periaatteessa helppolukuisen.
Päähenkilöiden, paikkojen ja aikakausien vaihtuvuus on tosin koko
kirjan mittaan niin tiuhaa, että havaintolaitteiston rakentamisprosessin kuvauksen punainen lanka
säilyy vain vaivoin. Luvut keskittyvät yleensä kahteen pääteemaan,
jotka ovat joko historiallisten tapahtumien kuvauksia erilaisten
dokumenttien tai tallenteiden pohjalta sekä kertomuksia kirjailijan
vierailuista joko haastattelemaan
kirjan päähenkilöitä tai tutustumaan havaintolaitteiston rakentamiseen. Valittu kirjoitustyyli saakin
teoksen muistuttamaan enemmän
pitkää lehtijuttua kuin tietokirjaa.
Tiedetoimittaja, tietokirjailija
Markus Hotakaisen suomennos on
onnistunut ja edustaa laadukkainta tämän hetkistä populaaritieteen
käännösosaamista. Yksi seikka tosin pistää silmään: vaikka collaboration kääntyy suomeksi huonosti – useimmiten vain muotoon
”kollaboraatio” – ei suomentajan
valitsema termi ”yhteenliittymä”
mielestäni kuvaa hyvin ihmisten
T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 79
muodostamaa projektikokonaisuutta. Kenties ”yhteisö” olisi toimivampi suomennos. Suomentajalle
ja kustantajalle menevät kuitenkin pisteet paitsi käännösprosessin
yleisestä laadusta, myös nopeasta
julkaisuaikataulusta. Toukokuussa ilmestyneen suomennoksen ilmestymisajankohta ei voisi olla
otollisempi, mikä toki lienee ollut
maaliskuussa ilmestyneen alkuperäisteoksenkin ajatuksena – ilmoitettiinhan gravitaatioaaltojen havaitsemisesta ensi kertaa tämän
vuoden helmikuussa.
Vasta kirjan epilogi kuvaa syyskuussa 2015 tehtyä ensimmäistä
gravitaatioaaltohavaintoa. Tämä
on ymmärrettävää, kun otetaan
huomioon havainnon data-analyysin ja vertaisarvioinnin vaatima kesto sekä kirjan pääaihepiiri ja julkaisuajankohta. Lopetus on
kuitenkin turhankin nopea, olisin
mielelläni lukenut vielä tulevaisuuden gravitaatioaalto-observatorioista, joita ei ole tällä hetkellä pelkästään suunnitteilla vaan
myös rakenteilla. Kirjoittaja mainitsee lyhyesti Euroopan Virgoprojektin sekä Intiaan rakennettavan uuden LIGO-observatorion,
mutta ei puhu esimerkiksi avaruuteen sijoitettavasta eLISA-satelliittiarmadasta, joka saattaa kyetä
havaitsemaan muun muassa alkuräjähdyksessä syntyneiden gravitaatioaaltojen jälkikaikuja.
Kirjasta jääkin puuttumaan selostus gravitaatioaalto-observatorioista kosmologisina havaintolaitteina eli siitä, millaista tietoa
voimme gravitaatioaaltojen ominaisuuksia mittaamalla saada sekä
alkuräjähdyksestä että koko maailmankaikkeuden myöhemmän kehityksen määräävistä syvimmistä
lainalaisuuksista. Tämä on sääli,
sillä selostus olisi osuvasti korostanut vuosikymmenien mittaisen
pioneerityön sekä sen kruunuksi
tehtyjen ensimmäisten havaintojen merkitystä.
OIKEUSTIETEEN TERMITIETOKANTA –
KOKEMUKSIA JA NÄKYMIÄ
Maanantaina 24.10.2016 klo 14–17
Porthaniassa, PIII, Yliopistonkatu 3, Helsinki.
Puheenvuorot:
– Tieteen termipankki yhteistyön alustana, professori Tiina
Onikki-Rantajääskö, Tieteen kansallisen termipankkihankkeen johtaja
– Oikeustieteen termitietokanta: asteittain täydentyvä kokonaisuus nopean tiedonhaun tarpeisiin, professori Heikki E. S. Mattila, tietokannan päätoimittaja
– Termejä talkoilla – miten prosessioikeuden termityö eteni?
professori Antti Jokela, prosessioikeuden osaston toimittaja
– Millainen on hyvä määritelmä? dosentti Kaarina PitkänenHeikkilä, Tieteen termipankin johtoryhmä
– Termitietokanta tietoasiantuntijan työssä, johtava tietoasiantuntija Erika Bergström, Eduskunnan kirjasto
– Termitietokanta ympäristövirkamiehen työvälineenä, luonnonsuojelujohtaja Ilkka Heikkinen, ympäristöministeriö
– Päätössanat Heikki E. S. Mattila.
Ilmoittautumiset 18.10.2016 mennessä kotisivun www.lakimiesyhdistys.fi kautta. Samalla lomakkeella voi lähettää kysymyksiä
ja kommentteja tilaisuudessa vastattavaksi.
TOMMI TENKANEN
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan alan tohtorikoulutettava.
80 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6
KIRJALLISUUS
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras.
Asioita, jotka hyötyvät
epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu ja
James A. Robinson:
Miksi maat kaatuvat.
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka.
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6
© Jussi Hellsten
© Helsingin yliopisto / Ari Aalto
Helsinki.
Osaajien
kaupunki.
Me autamme sinua toteuttamaan
kongressielämyksen, jota kollegasi
eivät unohda.
Kansainvälisten kongressien
järjestäjät saavat meiltä apua
tapahtuman kutsuprosessissa,
materiaalituotannossa ja
ennakkomarkkinoinnissa – veloituksetta.
Ota yhteyttä ja kysy palveluistamme lisää!
© Jussi Hellsten
© kasto
© Jussi Hellsten
HELSINKI CONVENTION BUREAU
 09 310 36152
[email protected]
www.meethelsinki.fi