Pekka Vaajalahti, Robert Storm, Riitta-Liisa Mäkipaasi

150-vuotiasta Richard Straussia juhlittiin Ruusuritarilla (kuvassa) ja Strauss-konsertilla.
The 150th anniversary of the birth of Richard Strauss was celebrated with
Der Rosenkavalier and a Strauss concert.
Kausi 2014
Kansallisoopperassa
Tekstit: Pekka Vaajalahti, Riitta-Liisa
Mäkipaasi ja Robert Storm
Season 2014
at the Finnish
National Opera
Texts: Pekka Vaajalahti, Riitta-Liisa
Mäkipaasi and Robert Storm
Figaron häät oli syksyn ensimmäinen uusi produktio.
The first new production of
Autumn 2014 was Le nozze di
Figaro.
70 Wagneriaani
http://www.suomenwagnerseura.org
Kuvat: Heikki Tuuli
Ruusuritari
Teksti: Pekka Vaajalahti
Marco Arturo Marellin näyttämötoteutus (ohjaus, lavastus, valaistus) Ruusuritarista esitettiin ensi kertaa Helsingissä lähes kymmenen vuotta sitten ja se on nähty myös useilla muilla näyttämöillä, yleensä ihastusta herättäen. Marellin esteettinen ja kaunis, elegantti toteutus vastaakin erinomaisesti Straussin rakastettavimman oopperan omaa olemusta. Peilimäisenä heijasteleva kattomainen pinta on sittemmin nähty monessa muussakin yhteydessä, mutta tähän tilaan se sopii hyvin.
Marelli ei koskaan tee mitään kulloisenkin
teoksen todellista sisältöä vahingoittavaa,
monista muista korkean profiilin eurooppalaisista ohjaajista poiketen. Joistakin detaljeista voi tietenkin olla eri mieltä (italialaisen tenorin mauton Bocelli-parodia),
mutta modernisoitunakin Marellin Ruusuritari on hyvin tunnelmallinen ja toimiva.
Musikaalisesti esityksessä oli hyviä ja
vähemmän hyviä osioita. Parasta oli Michael Güttlerin kokonaistulkinta. Muistan vieläkin katkeruudella, miten Muhai
Tangille kymmenen vuotta sitten teos oli
ilmeisen vieras ja hän liukasteli lähes kaikkien kohokohtien ohi. Güttler sen sijaan
Der Rosenkavalier
Text: Pekka Vaajalahti
Marco Arturo Marelli’s realization (production, sets, lighting) of Der Rosenkavalier
had its first night in Helsinki almost ten
years ago. It has also been seen at many
other houses, usually with admiration.
His very esthetic, beautiful and elegant
production is, indeed, an excellent interpretation of the essence of Strauss’s most
lovable opera. The roof giving reflections
like a gigantic mirror has become familiar
in other works and productions, but is
well suited to this environment. Marelli
never distorts or damages the works he
is producing, unlike a lot of high-profile
European producers. Some details may be
controversial (the tasteless Bocelli-parody
of the Italian tenor), but this modern take
on Der Rosenkavalier is altogether warmly
intense and functional, too.
Musically the performance was uneven. Best of all was the conducting of
Michael Güttler. I still remember – bitterly – the mess that Muhai Tang made
of the great work ten years ago. Having
studied in Dresden, Güttler obviously
knows his Strauss and was convincing
http://www.suomenwagnerseura.org
Dresdenissä opiskelleena tuntee Straussinsa ja kaikissa suhteissa hänen otteensa vakuutti. Orkesteriosuus on tavattoman vaativa eikä kaikki suinkaan onnistunut parhaalla tavalla sen paremmin yleissoinnin
kuin yksityiskohtienkaan osalta. Ihanteellinen Strauss-sointi edellyttää sadan vuoden elävää traditiota (Dresden, Wien) eikä
sellaista voi tietenkään Suomessa odottaa.
Keskeiset laulajat olivat vuonna 2004
hieno joukko: Isokoski, Groop, Vahevaara, Missenhardt). Tällä kerralla kukaan ei
yltänyt samalle tasolle, joskin pitkä ja elegantti Melanie Diener oli erinomainen
Marsalkatar. Hän oli selvästi sisäistänyt
roolin monet viisaudet ja hienot detaljit
ja esimerkiksi ensimmäisen näytöksen loppu oli koskettava. Äänellisesti hän koki
hieman vaikeuksia eikä ponnistelua ajoittain voinut olla huomaamatta. Samaan
asiaan liittyen esiintyi paikoin pientä epävireisyyttä, toki vain yksittäisissä nuoteissa. Todellinen näyttämöpersoonallisuus
oli kuitenkin paljon tärkeämpää.
Taannoin olen pitänyt Hanna Rantalaa (Sophie) ja Niina Keiteliä (Octavian)
suurina lupauksina, mutta kumpikaan
ei nyt herättänyt erityisempää innostusta. Rantala hallitsi toki tulkinnallisesti
melko yksiulotteisen roolinsa hyvin, mutta ääni soi epätavallisen ohuena ja epä-
kukkeana. Keitel ei vakuuttanut tyylikkäänä aatelisnuorukaisena näyttämöllä
ja hänen laulustaan puuttui yksityiskohtien hohdokkuus ja muotoilukin. Myös
äänestä puuttui kiinteää ydintä useilla
kohdilla. Roolihan on valtava mitoiltaan ja sen täydellisyyttä hipovat tulkinnat edellyttävät pitlää perehtymisaikaa.
Yhtä valtava on paroni Ochsin rooli,
jonka nuottien ja tekstin määrä lähenee
Hans Sachsia. Sen kuuluisimmat esittäjät
lauloivat kymmeniä tai satoja esityksiä (esimerkiksi Kurt Böhme yli 500, Artur Korn
yli 400) ja jotain vastaavaa vaaditaan, jotta
esitys vapautuisi peruasioita korkeammalle
tasolle. Jyrki Korhonen on Ochsina vasta-alkaja eikä hän onnistunut sen paremmin
vaativan lauluosuuden pahimmissa kohdissa kuin kieltämättä erittäin vaikean roolihahmon luomisessakaan. Äänen muheva
perussointi oli tietenkin usein kuultavissa.
Jaakko Kortekangas oli vakuuttava Faninal, mutta hieman suurempi volyymi olisi
ollut hyödyksi. Mika Pohjonen oli kaikin tavoin loistelias italialainen tenori. Ann-Marie Heino ja Juha Riihimäki olivat huvittavia juonittelevina “sisaruksina” ja Leena
Liimatainen tyydyttävä Marianne.
Esityksen nautittavuus kokonaisuutena
oli kuitenkin selvästi suurempaa kuin osatekijöitten summa olisi antanut odottaa.
in every way. The orchestral parts are
of course extremely demanding and all
did not succeed ideally, either in regard
of the general sound or details. It is not
reasonable to expect in Finland a sound
developed during a century of living tradition, as in Dresden or Vienna.
The most important singers were in
2004 a great quartet: Isokoski, Groop,
Vahevaara, Missenhardt. This time no
one was on that level, but the tall and
elegant Melanie Diener was a very fine
Marschallin. She had clearly a great understanding of the many wisdoms and
fine details inherent in this great role,
and the final section of the first act was
really touching. She did have some vocal
problems and the effort was showing on
some occasions, together with some slight
intonation problems. The real personality
on stage was far more important, however.
Hanna Rantala (Sophie) and Niina
Keitel (Octavian) have in the recent past
been very promising in all they have done,
but the results this time were not so convincing. Rantala mastered her relatively
one-dimensional character well, but the
voice sounded curiously thin, without any
bloom. Keitel hardly gave the impression
of a young, stylish nobleman and her voice
often lacked a solid core, her interpretation
too often lacking the essential details of
text and phrasing. The role is, of course,
immense, its really remarkable readings
being possible only with a long experience.
Just as immense is the role of baron
Ochs which has almost as many notes
and especially words as Hans Sachs himself. The most famous of its interpreters
used to give dozens or hundreds of performances (Kurt Böhme over 500, Artur
Korn over 400) and that is really necessary for a high-level, seemingly natural
portrayal. Jyrki Korhonen does not have
that kind of experience in this role, and
he was not very successful at the vocally most demanding points or in giving
a balanced characterization. The voice
in itself is pleasingly full and sonorous.
Jaakko Kortekangas was a fine Faninal,
though slightly more volume would have
been welcome. Mika Pohjonen was admirable in every way as the Italian tenor.
Ann-Marie Heino and Juha Riihimäki
were amusing as the intriguers and Leena Liimatainen an adequate Marianne.
As a whole the performance was far
more enjoyable than one would have
guessed by summing up the individual
components.
Wagneriaani 71
Figaron häät
Teksti: Riitta-Liisa Mäkipaasi
Kun näin Figaron häät ensimmäisiä
kertoja vuosikymmeniä sitten, ihmettelin, miksi sitä mainostettiin hauskaksi.
Olihan se paikoitellen, mutta mielestäni aika pitkä ja pitkästyttävä. Sittemmin olen nähnyt esityksiä, jotka muuttivat käsitykseni. Vaikkapa Tukholman
oopperan Savonlinnan vierailu, jossa tapahtumat oli siirretty nykyaikaiseen hotelliin, Tampereen viimetalvinen kekseliäs ja tyylikäs nykyajan ja rokokoon se-
koitus ja sokerina pohjalla Åbo Svenska
Teaternin vuoden takainen, Hollywoodin kulta-aikaa hyödyntävä esitys, jonka suhteen ei voi valittaa mitään muuta
kuin että suhteellisen pieni yleisö pääsi
näkemään englantilaisen John Ramsterin kansainvälisen tason huippuohjausta, sitä loistavasti ilmentäviä koti- ja ulkomaisia solisteja ja Ville Matvejeffin mehukkaasti johtamaa musiikkia.
Kansallisoopperan uusi produktio ei
hyvistä hetkistään huolimatta valitettavasti kuulu näihin ilahduttajiin.
Mietin, voiko kukaan ylimalkaan ohjata Figaron häitä onnistuneesti alkupe-
räiseen epookkiin, jota ooppera nyt halusi käytää – Anna Kelo saa toivottavasti
jatkossa kiitollisempia tehtäviä. ”Oikeat”
puvut ja lavasteet ovat kauniita, mutta
nykykatsojan silmät pysähtyvät pintaan.
Aikalaisyleisölle niiden vivahteet – joilla
silloinkin varmasti leikiteltiin – olivat osa
tarinaa ja hauskuutta mutta emme enää
tunnista niitä vaan sievä kuori peittää ja
vie tehoa roolisuorituksilta, joista tulee
helposti liian yleisiä. Siksi meitä lähempänä olevat tai epämääräiset aikakaudet
toimivat paremmin. Viimeisin esimerkki tästä oli Metropolitanin elokuvateatKuva: Heikki Tuuli
Figaron häät / Le Nozze di Figaro: Ola Eliasson (Almaviva), Heikki Aalto (Figaro).
Le Nozze di Figaro
Text: Riitta-Liisa Mäkipaasi
The first few times I saw Le nozze di Figaro – many years ago – it had a reputation as a good comedy which puzzled
me. I found it funny in places but quite
long and a bit boring. Since then I’ve
seen performances that totally changed
my opinion. For example; Stockholm
Opera’s visit to Savonlinna, which was
set to a modern hotel; Tampere Opera’s
last winter production with innovative
and elegant combination of modern
and Rococo period; last but not least,
72 Wagneriaani
Åbo Svenska Teater’s internationally
top-level direction by John Ramster. It
made a good use of Hollywood Gold
Age, which the singers from home and
abroad interpreted excellently, with the
accompaniment of Ville Matvejeff’s rich
orchestra sound. Unfortunately, only a
relatively small number of the public
had the opportunity to see it.
I’m sorry to say that the new production of Finnish National Opera doesn’t
belong to those exhilarating performances, in spite of many good moments.
I wonder if it’s possible at all to direct Figaro’s wedding successfully if the
setting is made to original epoch, as Na-
tional Opera now wanted to do - in the
future hopefully Anna Kelo gets more
rewarding tasks. The “real” dresses and
sceneries’ are beautiful but a modern
audience cannot look behind the nice
surface. For contemporary audience, its
familiar details were part of the story
and fun – and they were certainly toyed
with – but we don’t recognize them any
more. For us, the pretty surface covers
and decreases the effect of acting, and
the roles quickly become too general.
More recent or indefinite epochs work
better. The latest example is Metropolitan Opera’s new production, which was
http://www.suomenwagnerseura.org
tereissa suorana esitetty uusi produktio,
jossa aika oli 1930-lukua.
Näin Kansallisoopperan esityksen
kahteen kertaan eri paikoilta ja silloin
selvisi eräs sen perusongelma, nimittäin
koko näyttämön etuosan täyttävät portaat. Niille voi keksiä monenlaisia perusteita, vaikkapa yhteiskuntaluokkien ristiriidoista kertomisen, sehän on libreton
päämotiiveja. Mutta käytännössä portaat
pakottivat suurimman osan kohtauksista näyttämön takaosaan ja seurauksena
oli, että esitys toimi ja kuului kunnolla
vain salin puoleen väliin. Niin hallitsevaa näyttämöelementtiä pitäisi ainakin
käyttää paljon enemmän ja ketterämmin
kuin nyt tapahtui. Suurin osa esityksestä tapahtui portaiden yläpäässä rokokootauluja muistuttavassa ”nukkekodissa”,
joka oli kyllä hyvin kauniisti toteutettu
ja valaistu. Viimeisessä näytöksessä näyttämö laajeni tyylikkääksi puutarhaksi ja
päästiin pulikoimaan suihkulähteeseenkin – vesi näyttää edelleen olevan kovasti muotia teatteri- ja oopperanäyttämöillä niin meillä kuin muualla.
Oopperan juoni kulki perinteiseen
tapaan. Poikkeuksena oli ylimääräinen
rooli, kreivittären sängystä nouseva kaunis tarjoilijapoika, jota esitti tanssija Oskari Nyyssölä. Häntä katseli toki mielel-
lään, varsinkin kun hän ainoana esiintyjistä hallitsi tyylinmukaisen liikunnan (tai
sen mitä me kuvittelemme rokokooajan
tavaksi liikkua..). Ohjaaja muutti oopperan logiikkaa tällä pienellä tempulla
melko lailla. Kreivittären aaria aviomiehen uskottomuuden takia kadonneista
onnen päivistä ei enää tuntunut kovin
riipaisevalta. Jos kreivittärenkään mielestä palvelijoita ei lasketa, niin miksi
sitten syyttää kreiviä?
Molemmissa näkemissäni esityksissä
naisten ja useimpien miesten miehitys
oli sama. Anna Immonen teki kreivittärestä melankolisen ja majesteetillisen
tyypin ja lauloi kohtuullisesti samoin
kuin Tuuli Takala Susannana, joka oli
hahmona enemmän suloinen ja harkitseva kuin nokkava ja nokkela. Ann-Mari
Heino Cherubinona lauloi oikein hyvin,
äänessä riitti volyymia ja hän oli myös
poikana aika uskottava. Sari Nordqvistin Marcellinan ja Jyrki Korhosen Don
Bartolon monet kohtaukset tapahtuivat
mainituilla autioilla portailla, Korhonen vieläpä pyörätuolissa. Melko mahdoton tehtävä luoda komediallista kontaktia yleisöön kenelle tahansa. Muissa
pienemmissä rooleissa oli samaa vikaa,
seisoskelua tai loppuun asti viimeistelemätöntä liikekieltä.
Figarona näin sekä Heikki Aallon
että Jussi Merikannon. Aalto oli enemmän vilpitön maalaispoika kuin nokkela palvelija. Laulussa oli pientä ongelmaa niin että hänen oli toisinaan vaikea
päästä aloituksissa oopperan vaatimaan
äänenkäyttöön vaan laulu kuulosti hetken luonnonääneltä. Merikanto oli notkeampi Figaro sekä ääneltään että näyttämöllä. Toivottavasti hän malttaa jatkossakin olla pilaamatta hyvin kaunista ääntään huutamalla, mitä tapahtui
muutaman kerran.
Ruotsalainen Ola Eliasson kreivi Almavivana teki roolista sävykkään sekä
näyttelemisellään että kauniilla baritonillaan. Hänen kreivinsä oli kaikista
rooleista rokokoomaisin. Tommi Hakalan roolityö oli suoraviivaisempi, kreivin
pöyhkeyttä ja yksioikoisuutta korostava.
Kapellimestarina kuulin sekä Susanna Mälkkiä että Marco Ozbicia. Mälkin johdolla orkesteri tuntui vähän kuivakkaalta ja Ozbicin soi täyteläisemmin
mutta vaikutelma saattoi myös syntyä
siitä, että paikkani oli tällöin lähempänä näyttämöä.
shown in cinemas; the stage was set in
the 1930s.
I saw National Opera’s production
twice from different distances, which
made one of its basic problems obvious:
a massive staircase covers the whole front
of the stage. There are certainly many
possible interpretations: it can, for instance describe the social classes and
their conflicts, which is one of the main
motives of the opera. But in practice the
staircase forced most scenes to the back
part of the stage, with the result that the
performance was seen and heard properly only from the front stalls. Such a
dominating element should at least be
utilized more and skillfully at that. The
majority of the performance happened
above the staircase in a “dollhouse”,
which was beautifully made and lit. In
the last act, the scenery was widened to
an elegant garden, and the singers could
splash around in a fountain: water element seems still to be fashionable on
stages everywhere.
The plot was traditional with one
exception; there was an extra role. A
handsome young waiter, performed by
dancer Oskari Nyyssölä, was rising from
the Countess’ bed. He was surely pleas-
ant to look at, especially because he was
the only one whose movements were in
accordance to the epoch (or in what we
imagine in the Rococo style). With this
small trick, the director changed the
opera’s logic considerably. The Countess’ aria about former happiness which
vanished with her husband’s infidelity
didn’t feel very tragic any more. If the
Countess herself thinks that servants
don’t matter, why blame the Count?
The cast in both performances was
almost the same. Anna Immonen made
the Countess a melancholic and majestic type and she sang reasonably well. So
too did Tuuli Takala as Susanna, who
was more sweet and controlled than impertinent and witty. Ann-Mari Heino’s
Cherubino sang very well with good
volume, and she was quite credible as a
boy. Sari Nordqvist as Marcellina and
Jyrki Korhonen as Don Bartolo had
many scenes on the aforementioned
empty staircase; even Korhonen on a
wheelchair. It was quite an impossible
task for anyone to create a humorous
contact with the audience! The same
difficulty was seen in smaller roles; too
much hanging around and unfinished
movement.
I saw Figaro’s role performed by both
Heikki Aalto and Jussi Merikanto. Aalto
was more of a sincere country boy than
a clever servant. He had some trouble
with his voice, thus it was sometimes
difficult to reach the opera-like vocal instead of natural sound. Merikanto was a
more flexible Figaro both vocally and on
stage. Hopefully he maintains patience in
order to not ruin his beautiful voice by
shouting, which happened a few times.
Swedish baritone Ola Eliasson made
Count Almaviva to a versatile character by his acting and beautiful voice.
His Count was the most Rococo-like
of all roles. Tommi Hakala’s role was
more straightforward and underlined
the Count’s arrogance and simplicity.
I heard both Susanna Mälkki and
Marco Ozbicia as conductors. Under the
direction of Mälkki the orchestra sounded a bit dry and Ozbic made it sound
more full-bodied, but that was perhaps
due to my seat nearer to the orchestra.
http://www.suomenwagnerseura.org
Wagneriaani 73
Boris Godunov
Teksti: Robert Storm
Boris Godunov on ainoa ooppera, jonka
Modest Musorgski sai valmiiksi. Hänen
keskeneräisiksi jääneitä oopperoitaan on
kuitenkin esitetty muiden säveltäjien viimeisteleminä. Hovanshtshina esitettiin
Kansallisoopperassa erinomaisena produktiona kymmenisen vuotta sitten ja
Sorotšinskin markkinat on nähty siellä 1970-luvulla.
Friedrich Meyer-Oertelin ohjaama
Boris-produktio on nähty ensimmäisen
kerran vuonna 1997. Tällä kertaa pidin
siitä enemmän kuin nähdessäni sen viimeksi. Henkilöohjaus oli erittäin toimivaa ja esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia. Sen sijaan Maren Christensenin
ankeat lavasteet, näyttivät lähinnä varastohallin seiniltä. Lopussa seinille heijasKuva: Heikki Tuuli
Boris Godunov: Matti Salminen (Boris),
Ann-Marie Heino (Feodor).
Boris Godunov
Text: Robert Storm
Boris Godunov is the only opera Modest
Mussorgsky completed. Of his unfinished operas (completed by other composers) Khovanshchina was performed
at the Finnish National Opera about
ten years ago and Sorochintsy Fair in the
1970’s.
The production of Boris Godunov is by
Friedrich Meyer-Oertel and dates from
1997. This time I liked it better than I
did the last time I saw it. The personal
direction worked well and the performance included some nice details. The
problem was Maren Christensen’s sets
that looked like the walls of a warehouse.
I found them ugly and uninteresting.
In the end pictures of tsars and Soviet
74 Wagneriaani
tettiin kuvia tsaareista ja Neuvostoliiton
johtajista. Tällä alleviivattiin vähän liikaa Venäjän historian eri kausien yhtäläisyyksiä. En pitänyt myöskään Christensenin puvustuksesta, esimerkiksi Xenian peruukki näytti liian pellemäiseltä. Se, että Shuiski näyttää koomiselta hahmolta on perustellumpaa, mutta
hän näytti silmälaseineen ja kaljun päälle vedettyine hiuksineen vähän liiankin
karikatyyrimaiselta.
Musiikillisesti kruunajaiskohtaus oli
hiukan vaisu, eikä Matti Salmisen äänikään soinut siinä aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Kuitenkin tästä eteenpäin niin Salmisen kuin kapellimestari
Michael Güttlerin esitykset olivat erinomaisia, ja lopputuloksena oli musiikillisesti erittäin hieno esitys. Güttler onnistui tuomaan esiin teoksen erilaiset ja
ristiriitaiset puolet. Salminen on yhä lähes 70 vuoden iässä suuri Boris, jonka
esityksessä näkyi erityisesti itsevaltiaan
haavoittuva puoli.
Toinen kiinnostava hahmo on vallantavoittelija, Vale-Dmitri, jonka hahmo on jokaisessa kohtauksessaan varsin
erilainen edelliseen verrattuna. Roolin
lauloi kauniilla tenorillaan Mika Pohjonen. Hänen näyttelijäntaitonsa ovat kehittyneet huomattavasti lyhyessä ajassa.
Niin sanottu Puola-näytös ei ollut mukana teoksen alkuperäisessä versiossa,
vaan Musorgski sävelsi sen, koska teokseen haluttiin tärkeä naisrooli. Tämä viehättävä näytös oli onnistunut lisäys, ja
ilman sitä teos tuntuu liiankin raskaalta. Tätä näytöstä kuitenkin lyhennetään
usein ja jopa jätetään jesuiitta Rangonin
rooli pois. Onneksi se esitettiin Kansallisoopperassa lyhentämättömänä, sillä
Marinan ja Rangonin välinen kohtaus
oli esityksen onnistuneimpia. Niina Keitel oli viettelevä Marina niin äänellisesti kuin olemukseltaankin. Hannu Niemelän baritoni puolestaan oli vahvassa
kunnossa Rangonin roolissa.
Nimiroolin lisäksi teoksen toinen suuri bassorooli on munkki Pimen. Koit Soasepp lauloi roolin komeasti soivalla, Salmista pehmeämmällä bassoäänellä. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten hän pärjäisi Boriksen roolissa. Shuiskin roolissa
kuullaan usein karakteritenoreita, mutta
rooli sopi myös Jyrki Anttilan dramaattisemmalle tenorille. Heikkomielisenä
esiintyneellä Evgeny Akimovilla oli aidosti venäläinen tenoriääni. Yhdessä esityksessä hän lauloi Vale-Dmitrin roolin.
leaders were projected on the walls underlining too much the similarities between the different eras in the Russian
history. Many of Christensen’s costumes
were not much better than her sets. For
example, the wig made Boris’s daughter
Xenia look like a comic character. Presenting Shuiski as a comic character is
more justified but he looked even too
silly with his glasses and some hairs on
his bald head.
Musically the coronation scene was a
bit too tame and even Matti Salminen’s
voice sounded a bit weaker than what
one is used to hear. Both Salminen and
conductor Michael Güttler improved
from there, making this musically an excellent performance. Güttler was able to
bring out the different and contrasting
aspects of the work. At the age of almost
70 Matti Salminen is still one of the
great Boris Godunovs, able to show us
the vulnerable side of the supreme ruler.
Another interesting role is False Dmitri, the pretender to the throne, whose
character is quite different in all of his
scenes. Mika Pohjonen sang the role
with a beautiful tenor. His acting skills
have improved considerably in quite a
short time.
The so-called “Polish Act” was not in
the original 1869 version of Boris Godunov. Mussorgsky composed it because
the opera needed a leading lady. That
charming act is certainly a worthy addition. Without it the opera feels even
too heavy. However, The Polish Act is
often shortened, even leaving out the
character of the Jesuit Rangoni. Fortunately, a complete version of it was performed at the Finnish National Opera
– it was a great pleasure to see and hear
the scene between Marina and Rangoni. Niina Keitel was a seductive Marina
in both voice and appearance. Hannu
Niemelä’s baritone was in a strong form
in Rangoni’s role.
Apart from the title role, the other
great bass role of this opera is Pimen.
Koit Soasepp who sang the role has a
resonant voice, not as dramatic as Salminen’s. It might be interesting to hear
him as Boris. The role of Shuisky is
often sung by character tenors but also
worked very well with Jyrki Anttila’s
more dramatic tenor. Evgeny Akimov,
who sang the role of the Simpleton, had
a true Russian tenor sound in his voice.
In one performance he sang the role of
False Dmitri.
http://www.suomenwagnerseura.org
Pelléas ja Mélisande
Text: Riitta-Liisa Mäkipaasi
Kahden vuoden takainen, Marco Arturo Marellin tyylikäs ohjaus Debussyn
Pelléas ja Mélisande -oopperasta nähtiin uudestaan syksyllä. Myös lavastus ja
valaistus olivat Marellin. Uusintaohjaus
oli Anna Kelon ja Riikka Räsäsen. Painostavan unenomainen lavastus oli edelleen vaikuttava. Näyttämön suuri vesiallas, jota ensi-illan aikoihin mainostettiin,
tuntui nytkin luontevalta osalta esityksen symboliikkaa eikä miltään turhalta
näyttämötempulta.
Miehitys oli viimeksi korkeaa tasoa
eikä tälläkään kertaa ollut valittamista.
Kuva: Heikki Tuuli
Pelléas et Mélisande: Ville Rusanen
(Pelléas), Jenny Carlstedt (Mélisande).
Pelléas et Mélisande
Text: Riitta-Liisa Mäkipaasi
Marco Arturo Marelli’s stylish direction,
from two years ago, was seen again this
autumn. The staging and lighting were
Marelli’s as well. Redirection was made
by Anna Kelo and Riikka Räsänen.
The threatening, dreamlike setting made
again a great impression. The enormous
water basin on stage, which was promoted before opening night, was even now
a natural part of the symbolist opera,
and not just an empty trick.
The cast was again on a high level.
Canadian baritone Jean-Francois Lapointe has a dashing international career in many important opera houses in
both Europe and America. Just Golard,
Mélisande’s finder and husband, has
been one of his praised roles. At the end
http://www.suomenwagnerseura.org
Näyttävin kansainvälinen ura on kanadalaissyntyisellä baritonilla Jean-Francois Lapointella, joka on esiintynyt tärkeimmillä Euroopan ja Amerikan oopperanäyttämöillä. Juuri Golard, Mélisanden löytäjä ja aviomies,on ollut yksi hänen kiitetyimmistä rooleistaan. Oopperan lopussa tämä taitava näyttelijä ilmaisi Golaudin pettymystä ja raivoa suorastaan pelottavasti. Laulu oli pitkälinjaista ja ilmaisuvoimaista.
Mezzo Jenny Carlstedt oli aivan erinomainen herkkänä ja salaperäisenä Mélisandena. Kansainvälinen kokemus kuului kauniissa, kultivoidussa äänessä ja näkyi vapaassa ja hienovireisessä näyttämötyöskentelyssä. Ahvenanmaalla syntynyt
Carlstedt on ollut vuodesta 2002 kiinnitettynä Frankfurtin oopperaan, jossa hän on laulanut erityisesti keskeisiä
Mozart-rooleja. Hän on vieraillut muun
muassa Glyndebournin oopperajuhlilla.
Ville Rusasellakin on ulkomaisia
esiintymisiä vaikka tyyppinä hänet mieltää perin suomalaiseksi. Hänet muistetaan esimerkiksi aivan mainiona nuorena Aleksis Kivenä. Pelléaksen roolista
tämä kirkasvärinen baritoni kyllä selvisi
ja teki muutenkin uskottavan ristiriitaisen nuorukaisroolin. Ranskan ääntämys
vain oli kamalaa. Jos laulajalla on lahjo-
ja, ahkeruutta ja määrätietoisuutta oopperalaulajaksi asti, ei varmaan ole mahdotonta tai edes kovin vaikeaa opetella
myös kunnon ääntäminen niillä kielillä, jotka ovat työvälineenä.
Muissa rooleissa oli sama miehitys
kuin aikaisemmin. Jyrki Korhonen isoisä Arkelina sai istui syyskaudella jo toisen roolin pyörätuolissa. Hahmon jähmettynyt ankaruus välittyi hyvin, samoin
Sari Nordqvistin esittämän äiti Geneviéven pelokas huolenpito. Mia Heikkinen teki pikkupoika Ynioldin, jolla
on vähän laulettavaa mutta näyttämöllä hahmo on melkein koko ajan. Harvalta laulajalta rooli onnistuisi yhtä aidosti. Heikkisen pieni koko toki auttoi
mutta enemmän oli kysymys hienoista
liikunnallisista näyttelijänlahjoista. Pieni varaus, joka oikeastaan pitäisi osoittaa Heikkisen ohjaajalle: ilmaisua voisi
ajoittain ihan vähän pienentää ja kontrolloida. Sama koskee Heikkisen muitakin rooleja kuten Figaron häiden Brbarinaa. Vanha viisaus on, että kun vaikuttaa vähemmän niin vaikuttaa enemmän.
Orkesterilla on tässä oopperassa tärkeämpi oma rooli kuin monissa muissa
ja Michael Güttler sai soinnin nyanssit
ja täyteläisyyden erittäin hienosti esiin.
of the opera this clever actor expressed
Golard’s disappointment and fury in
a really frightening way. Furthermore,
he sang with good legato and power of
expression.
Mezzo Jenny Carlstedt was just excellent as the delicate and mysterious
Mélisande. Her international experience was manifested in the beautiful,
cultured voice and in free, subtle acting.
Åland borne Carlstedt is a cast member
in Frankfurt Opera since 2002 and has
become known especially for Mozart
roles. She has for instance, visited Glyndebourne Opera Festival.
Ville Rusanen has also sung abroad,
even if he’s actually a very Finnish type.
For example, he’s remembered as a simply splendid young Aleksis Kivi. He performed Pelléas role with his bright colored baritone and made this character, full
of contradictions, quite credible. But
his French pronunciation was awful. If
a singer is talented, hard working and
determined enough to become an opera
singer, it cannot be impossible or even
difficult to learn proper pronunciation
of languages, which are necessary tools
on stage.
Other roles maintained the same cast
as before. Jyrki Korhonen as Granfather
Arkel performed a role sitting in a wheelchair: the second time this autumn. He
skillfully conveyed the character’s rigid
severity. Sari Nordqvist was also good as
an apprehensive and caring mother. Mia
Heikkinen played Yniod, a young boy,
who doesn’t get much time to sing but
is on the stage almost without a break.
Few singers could succeed as truly as
Heikkinen. Her small size helped but
it is more a question of a sportive acting talent. There is one comment that
should actually be made to Heikkinen’s
director: she should reduce and control
her expression just a little bit, including
other roles as Barbarina in Figaro’s wedding. Old wisdom states that you can do
more by doing less.
In this opera the orchestra has an even
more important role than in many others, and under Michael Güttler’s guise
as conductor, the nuances and richness
of the music came out in a fine way.
Wagneriaani 75
Richard Strauss 150 vuotta
Teksti: Pekka Vaajalahti
Kansallisooppera kunnioitti Richard
Straussin 150-vuotispäivää tyylikkäällä
konsertilla, johon sisältyi esimerkkejä hänen keskeisiltä luomisalueiltaan: orkesteriteos, yksinlauluja ja oopperaa. Tapahtumat käynnistyivät varhaisella neronleimauksella, sävelrunolla Don Juan. Se ei
kestä juuri neljännestuntia kauemmin,
mutta sisältää ehtymättömän tapahtumavirran ja loputtoman detaljimäärän.
Samalla tunnelma vaihtuu hetkessä riehakkaasta hyvinkin herkäksi ja kokonaisuus tuntuu silti hyvin yhtenäiseltä.
Oopperaorkestereille on tunnetusti hyväksi nousta montustaan lavalle orkesteriteosten pariin ja sopiikin toivoa, että
vastaavat tilaisuudet lisääntyvät. Teos
soi hyvin ja soitto oli taidokasta, joskin
yleissointi vaikutti hetkittäin vaskipainotteisemmalta kuin oli tarkoitus. Michael Güttler sai esiin nähdäkseni kaikki keskeiset ideat ihailtavalla tavalla. Hänen saamisensa ylikapellimestariksi briljantin Mikko Franckin jälkeen tuntuu
kaiken kuulemani perusteella olleen selvä onnenpotku.
Richard Strauss
150th anniversary
Text: Pekka Vaajalahti
The National Opera honoured Strauss’s
150th anniversary with a stylish concert,
including examples of all the most important areas of his work: orchestral, Lieder
and opera. The evening began with his
early display of genius, the tone poem
Don Juan. It takes little more than fifteen
minutes, but has an endless flow of ideas, events and details. At the same time,
the mood varies from hectic to tender
in a minute, the total effect being still
of great unity. Opera orchestras usually
find it useful and profitable to ascend
from their pits and one hopes that this
kind of thing will become more frequent.
The work was well played in fine sound,
though perhaps somewhat brass-heavy.
Michael Güttler again gave a very fine
interpretation. To have him follow the
brilliant Mikko Franck seems a genuine
stroke of luck, on the basis of everything
I have heard.
The German Anna Gabler is something of a rising international star. She
sang four orchestral Lieder and an aria
76 Wagneriaani
Maailmalla nousevana tähtenä esiintyvä saksatar Anna Gabler lauloi neljä
orkestroitua yksinlaulua ja aarian oopperasta Ariadne auf Naxos. Hänellä on
hieman epävakaa sopraano, jonka sointi ei ole kauneimpia. Toisaalta hän hallitsee hyvin näiden osin ekstaattisten
sävellysten kokonaisuuden ja muotoili
musiikkinsa ymmärtävästi. Äänessä on
myös hyvin soivaa laaja-alaisuutta ja teksti oli erinomaista. Hänen esityksiään voi
ehkä parhaiten kuvata mielenkiintoisiksi, paremmin kuin suureksi tapaukseksi.
Konsertin jälkipuoliskon muodosti
Ariadnen prologi, jolla Strauss ja Hugo
von Hofmannsthal korvasivat alkuperäisen epäonnistuneen idean esittää Molièrea näytelmänä (Le bourgeois gentilhomme) ennen oopperaa. Valinta tähän tilaisuuteen on ongelmallinen, sillä Ariadnen prologi ei ole musikaalisesti erityisen
antoisa, vaan sen hohto ja hauskuus perustuu toiminnallisuuteen, jota musiikkikin korostaa. Vain nuoren säveltäjän
intohimoinen musiikki elää omaa elämäänsä tässä osassa. Toisaalta prologi
ei välttämättä edellytä suuria lavastusratkaisuja, vaan usein näyttämöesityksissäkin varustus käsittää pari tuolia. Esitys
oli erinomainen.
Oopperan keskeisiä hahmoja ovat
Ariadne, tenori Bacchus ja viihdetaiteilija Zerbinetta, jotka kuitenkin prologissa ovat vain vähän esillä. Johanna Rusanen-Kartano, Mika Pohjonen
ja Anna-Kristiina Kaappola selvittivät
pienet osuutensa ongelmitta. Nimettömät säveltäjä, hänen opettajansa ja tanssimestari eivät esiinny itse oopperassa.
Ann-Marie Heino lauloi säveltäjän
osan erittäin hallitusti, ilman liiallista
voimaa. Rooli on oikeastaan tarkoitettu
sopraanolle, mutta mezzosopraanot ovat
omineet sen yleensä itselleen (sama koskee Octaviania Ruusuritarissa). Heinon
kaunis, kevyehkö ääni toimi kuitenkin
hyvin. Jaakko Kortekangas oli erinomainen hänen opettajanaan, samoin Juha
Riihimäki innostuneena tanssinopettajana. Kuin jäänteenä alkuperäisestä näytelmäideasta mukana on myös hovimestari, jonka puheroolissa Hannu-Pekka
Björkman esiintyi suomeksi paremminkin hyväntuulisen ironisena kuin perinteisen nokkavana ja ylimielisenä. Güttler piti musiikin hienosti hallinnassaan
ja koko konsertista muodostui mainio
parituntinen.
from Ariadne auf Naxos (Ein schönes
war), with a slightly uneven and unstable
soprano, not one of the most beautiful in
sound. However, she masters these often
exstatic pieces well, phrasing and enunciating excellently, with a wide range. At
the moment, she is perhaps interesting
rather than remarkable.
The latter half of the concert consisted of the prologue to Ariadne auf Naxos,
which was substituted for the misguided
original idea of giving a spoken play before the opera. This choice for a concert
performance is problematic, because the
prologue is not musically very rich, being rather a functional part of the evening. Only the music for the passionate
young Composer lives a life of its own,
impressively. On the other hand, the
prologue does not necessarily demand
a great deal of scenery, having even in
staged performances sometimes only a
couple of chairs.
The performance was excellent.
The central characters of the opera
are Ariadne, the tenor Bacchus and the
entertainer Zerbinetta. In the prologue
they have only some short exchanges
and Johanna Rusanen-Kartano, Mika
Pohjonen and Anna-Kristiina Kaappola
managed these without any problems.
The anonymous Composer, her/his
Music teacher and the Dancing master
on the other hand do not sing in the
opera, but in the prologue they have the
important parts. Ann-Marie Heino gave
a very fine performance as the Composer,
without forcing her beautiful, if smallish,
lightish mezzo. The role is really meant
for a soprano, but has been usually stolen
by mezzos. Jaakko Kortekangas was an
outstandingly good Music master, and
so was Juha Riihimäki as the energetic
Dancing master. As a remnant from the
original play, there is a spoken role for a
Major-domo, given here in Finnish by the
famous actor Hannu-Pekka Björkman.
He was a rather benignly ironic character, instead of the more usual nasty and
superior snob.
Güttler had the proceedings under
perfect control, giving us a two hours’
worth of delicious enjoyment.
http://www.suomenwagnerseura.org
Viitta & Pajatso
Teksti: Robert Storm
Neddan rakastaja Silvio vaikutti häntä
viattomammalta. Ville Rusanen lauloi
roolin kauniilla baritonillaan.
Monet odottivat luultavasti erityisesti
näkevänsä näissä esityksissä Juha Uusitalon Pajatson Toniona. Oli hienoa nähdä Uusitalo Kansallisoopperan lavalla
useiden vuosien jälkeen. Vakavien sairauksienkin jälkeen hänen äänessään on
edelleen tuttu, vaikuttava sointi. Prologin as on kieltämättä hänen äänelleen
vähän liian korkea nuotti. (Itse asiassa
tätä nuottia ja hetkeä myöhemmin kuultavaa g:tä ei ole alkuperäisessä partituurissa, mutta ne lauletaan silti useimmissa esityksissä.)
Kapellimestari Marco Boemi johti
melko hitailla tempoilla, huomioiden
tarkkaan musiikin yksityiskohdat.
Viitta / Il Tabarro: Hector Sandoval
(Luigi), Elisabet Strid (Giorgetta).
Pajatso / Pagliacci: Ville Rusanen (Silvio),
Helena Juntunen (Nedda).
The leading ladies of the two operas
were the stars of the evening. Both Elisabet Strid (Giorgetta in Il Tabarro) and
Helena Juntunen (Nedda in Pagliacci)
gave strong performances vocally and as
actresses. Strid was as a dramatic actress
and singer while Juntunen showed her
skills as a comedienne.
The jealous husbands were excellent
as well. Hannu Niemelä’s dramatic baritone suits Michele’s heavy role perfectly. It is a shame that Niemelä’s Wagner
roles haven’t been seen at the Finnish
National Opera. Mika Pohjonen (Canio
in Pagliacci), on the other hand, will be
seen in his first Wagner role next spring.
After his Canio and some other roles I
look forward in hearing his Stolzing in
Die Meistersinger von Nürnberg.,
Hector Sandoval had a heroic sound
in his voice as Giorgetta’s lover Luigi.
Nedda’s lover Silvio seemed more innocent. Ville Rusanen sang the role with
a beautiful baritone.
What many people in the audience
were most eager to see was Juha Uusitalo’s Tonio in Pagliacci. It was great to
see Uusitalo on the stage of the Finnish National opera for the first time in
many years. After very serious illnesses
he still has the impressive sound in his
voice. The A-flat that Tonio sings in the
prologue was a bit high for his voice. (In
fact the two high notes near the end of
the prologue were not in Leoncavallo’s
original score but they are usually performed.)
Conductor Marco Boemi took quite
slow tempi, which allowed him an opportunity to pay close attention to detail.
Kuvat: Heikki Tuuli
Giacomo Puccinin ooppera Viitta esitettiin Kansallisoopperassa vuonna 2010
Il Tritticon osana. Ruggero Leoncavallon Pajatso puolestaan esitettiin vuonna 2013 yhdessä Bartókin Herttua Siniparran linnan kanssa. Vaikka kaipasinkin
nyt Il Tritticon muita osia ja Sinipartaa,
oli kiinnostavaa nähdä, miten veristiset
mustasukkaisuusdraamat Viitta ja Pajatso toimivat yhdessä.
Katariina Lahden realistinen Viitta-ohjaus ei ollut pelkästään Kansallisoopperan vuoden 2011 Il Trittico -produktion onnistunein osa; se oli yksi parhaista Kansallisoopperassa näkemistäni esityksistä sekä ohjauksena että musiikillisesti. Erityisen vaikuttava oli shokeeraava loppukohtaus.
Vilppu Kiljusen Pajatso-ohjaus on
shokeeraava toisella tavalla: kuuluisasta
tragediasta on tehty komedia. Mielestäni
tämä ohjaus oli hyvinkin viihdyttävä, ei
sen enempää eikä vähempää, mutta ymmärrän silti täysin, että monet saattavat
pitää sitä pyhäinhäväistyksenä.
Näiden kahden oopperan naispääroolien esittäjät nousivat illan tähdiksi. Sekä
Elisabet Strid (Viitan Giorgetta) että Helena Juntunen (Pajatson Nedda) tekivät
vahvat roolit niin äänellisesti kuin näyttelijöinäkin. Strid oli eläytyvän dramaattinen näyttelijä ja laulaja, Juntunen taas
esitteli komediennen taitojaan.
Myös mustasukkaiset puolisot tekivät
vahvat roolit. Hannu Niemelän dramaattinen baritoni sopii hienosti Michelen
rankkaan rooliin. On harmi, että Niemelän Wagner-rooleja ei ole kuultu Kansallisoopperassa. Pajatson Caniona esiintynyttä Mika Pohjosta sen sijaan kuullaan keväällä hänen ensimmäisessä Wagner-roolissaan. Pajatson nähtyäni odotan hänen Stolzingiaan kiinnostuneena.
Viitassa Giorgettan rakastajana Luigina esiintyneellä Hector Sandovalilla oli äänessään sankarillista kalsketta.
Il Tabarro & Pagliacci
Text: Robert Storm
In 2011 Il Tabarro by Puccini was performed at the Finnish National Opera
as a part of Il Trittico. Pagliacci by Leoncavallo was performed in 2013 in a
double-bill with Duke Bluebeard’s Castle
by Bartók. Even though I would have
liked to see Bluebeard and the two parts
of Il Trittico, it was interesting to see how
the two verismo operas about destructive
jealousy work together.
Katariina Lahti’s realistic production of Il Tabarro was not just the most
successful part of the FNO production
of Il Trittico in 2011; it was also one of
the best performances I’ve seen at the
FNO, as a production as well as musically. Especially the shocking end of the
opera is impressive.
Vilppu Kiljunen’s production of Pagliacci was shocking for a different reason:
the well-known tragedy had been turned
into a comedy. In my opinion, it was very
entertaining (nothing more or less) but
I can understand very well why some
people might find it unacceptable.
http://www.suomenwagnerseura.org
Wagneriaani 77