Mustaa mörköä jahtaamassa - Zimbabwessa

Transcription

Mustaa mörköä jahtaamassa - Zimbabwessa
Mustaa mörköä jahtaamassa Zimbabwessa Etelän ristin alla
Pentti Kuronen
Kirkkaat juoksijatähdet osoittivat tien
kuuluisan tähdistön neljän kirkkaimman tähden muodostumalle Etelän
ristille. Upean eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaan tummuudessa välkkyi Linnunradan uskomaton maitomainen suuruus – milky way. Etelän
risti oli ollut nuoruuden kirjoista alkaen mystisen kaukainen haave, monille kulkijoille suunnannäyttäjä ja tänne
se oli lopulta tuonut myös minut sekä
kaksi suomalaista jahtitoveriani.
Istuimme kolmen zimbabwelaisen ammattimetsästäjämme kanssa
tulisijan äärellä, jossa hehkuivat afrikan kovan puun pitkään kuumottavat
hiillokset. Meitä hyväili maailman toiseksi suurimman tekojärven - Kariba- järven - leuto tuuli.
Järvellä välkkyivät kuuluisaa
pientä kalaa kapentaa – troolaavien alusten valot. Olimme saapuneet
metsästysleiriimme ilman kommelluksia kotimaan suvesta Zimbabwen
erämaiden talveen. Huomenna alkaisi jahti, johon oli uhrattu paljon suunnittelua ja odotuksia. Lähtisin puhvelin jäljille kokeneen tiimiin kanssa
– minä - linnunmetsästäjä ilman minkäänlaista suurriistan kokemusta.
Tero Kantelo oli matkaa ansiokkaasti
organisoinut ja järjestäjän Martin Pie-
tersin metsästäjät ja leirin huoltoväki
olivat ottaneet meidät pienlentokentältä hoivaansa.
Miten tähän oli tultu
Tiedossani oli jo pitkään siirtyminen
reserviin puolustusvoimista vuoden
2011 loppupuolella. Jos koskaan nyt oli aika kokeilla jotain uutta – näin
olin tuumaillut. Seisovien lintukoirien
kanssa on ollut aina mieluista liikkua.
Maailmassa on toki paljon muutakin
metsästystä. Takakäpälien vielä pitäessä – olisi ensimmäiseksi käytävä Afrikan erämaiden jahdissa. Ns.
riistatarhat eivät minua viehättäneet.
Nopeasti täsmentyi, että kohde tulisi olemaan legendaarinen yön musta
cape buffalo, jota usein taruissa ja
kirjoissa arvioidaan Afrikan vaarallisimmaksi eläimeksi. Vaimoni ei valintaani ylistänyt, vaan pelkäsi syystäkin puhvelin ylivoimaa sen omalla
pelialueella.
Kertoessani ensimmäisen illan
nuotiolla miten tähän oli tultu, kommentoi hauska ja kokenut zimbabwelainen valkoinen metsästäjämme
A lakonisesti: ”aloititkin sitten vaikeimmasta”! Olivatpa asiantuntijoiden vaihtelevat arviot eri eläinten
vaarallisuusvertailuissa mitä tahan-
sa, on puhveli joka tapauksessa ns.
vaarallista riistaaa – dangerous game. Ennen saapumistamme oli kokenut ammattimetsästäjä (PH, professional hunter) saanut surmansa
haavoittuneen puhvelin jäljityksessä. Sama tapahtui naapurileirissämme vielä paikalla ollessamme. The
horned death – kuolemanvaaralliset
sarvet eivät selvästikään ole tarua.
Varsinkin haavoitettuna, ansalangasta, vanhasta haavasta tai muusta selittämättömästä syystä ärsyyntyneenä, on liki tonnin painoiseksi kasvava
mitään pelkäämätön ja aisteiltaan
ylivertainen, varjoihin taidokkaasti
naamioituva eläin hyökätessään armoton vastustaja kokeneellekin metsästäjälle.
Valmistelut
Olin jo vajaa pari vuotta ennen eläkkeelle siirtymistäni aloittanut valmistelut. Oli valittava aseistus, valmistauduttava varustehankintoihin sekä
ennen kaikkea normaalin esikuntatyön tapaan hankittava tiedustelutietoa, millainen tämä mystinen kafferipuhveli olisi saalistuksen kohteena.
Hankin lukuisia kirjoja sekä joitakin
DVD levyjä Amazonin ja Safari Pressin kautta – näin sain verrattain hy-
vän käsityksen olosuhteista, joissa
jahti tapahtuisi. Siunailin myös internetin ja googlen tarjoamia mahdollisuuksia monipuolisen tiedustelun
suorittamiseksi.
Koirankorville kuluivat lopulta
eläinlääkärin ja ammattimetsästäjä
Kevin Robertsonin kirja Afrika`s Most
Dangerous - The Southern Buffalo
sekä kokeneen metsästäjän ja aseasiantuntijan Terry Wielandin kirja
Dangerous Game Rifles sekä Afrikan
kävijän Craig Boddingtonin Safari
Rifles II. Lukuisat oivat ne hetket, jolloin mielikuvaharjoituksissa tarkastelin eri laukaisukulmia varmistaakseni ”yhden täydellisen laukauksen”
periaatteella tavoitteen. Laukauksen
aikanaan lähtiessä siunailin anatomian mietiskelyjäni. Kannattaa mainita
vielä kirja Safari Guide II (Peter Flack,
Dr. J K Neufeld), jossa on monenlaista tärkeää tietoa eri Afrikan maihin
halajavalle jahtimiehelle. Näillä kirjoilla pääsee jo pitkälle. Suomenkielistä tietoa saa varsin monipuolisesti
googlesta.
Millainen aseistus
Menemättä tässä perusteellisiin pohdiskeluihin lukuisista vaihtoehtoisista
mahdollisuuksista, käsittelen lyhyesti itselleni tärkeiksi nousseita kohtia.
Olin päätynyt vähintään .400 kaliiberin aseeseen, jolloin puhutaan jo
medium bore tai vähän karkeampa-
na big bore kaliibereista. Eri maissa
on vähimmäissuositukset kaliibereista ja tehoista. Zimbabwessa ehdoton
minimi norsulle, puhvelille ja virtahevolle (ns. luokan A riistaeläimet) on
9,3x62 kaliiberi ja patruunan on täytettävä tietty teho. Useimmissa maissa eräänlaista Afrikan metsästyksen
kultaista ja monipuolista standardia
eli .375 Holland ja Holland kaliiberia ei saa alittaa. Sillä saavutetaan
suunnilleen Sako 9,3x66 patruunan
tehokkuustaso. Asia on aina kohdemaan osalta tarkistettava. Safarin
järjestäjällä voi olla omia minimitason
ylittäviä kriteerejä. Kaliiberi .416 Rigby sekä vastaavat ja ylöspäin tasolle .500 NE yltävät kiväärit saavat jo
yleistä hymistystä niin kirjallisuudessa kuin ammattimetsästäjiltä.
Puhvelin- kuin myös norsunmetsästyksen luodeilta vaaditaan kaliiberista riippumatta erityisiä rakenteellisia ominaisuuksia, jotta riittävä
tunkeutuvuus saavutetaan. Yleensä niissä on kovametallinen vaippa
päällimmäisen kupari- tai erikoisvaipan alla lyijyä peittämässä, joka
puolestaan on kiinnitetty kyseiseen
metalliin. Ensimmäinen laukaus on
erityisesti vaarallisen riistan kyseessä ollen ratkaisevan tärkeä – näin
luonnollisesti metsästyksessä yleensäkin. Puhvelia metsästettäessä
ensimmäinen laukaus ammutaan
yleensä lyijykärkisellä luodilla ja seu-
raavat ovat kokovaippaisia. Nykyaikaiset laajenevat luodit, kuten Swift
A Frame, Barnes X ja Woodleigh
Weldcore saivat oman metsästäjäni
lämpimän kannatuksen. Monia muitakin hyviä luoteja on. Laajenevan
luodin on pysyttävä hyvin kasassa
laajentuen sienimäiseksi. Kokovaippaiselta luodilta vaaditaan, että luoti
säilyttää muotonsa, jotta läpäisy ja
luodin suuntavakaus voidaan varmistaa.
Valitaanko yksipiippuinen, tavallisimmin pulttilukkoinen ase vai
kaksipiippuinen rinnakkais- tai päällekkäispiippuinen ase. Itse päädyin
pulttilukkoiseen jo siitäkin syystä etten ehtinyt löytää sopivaa tuplakivääriä, jollaiseksi olisin kelpuuttanut .470
tai .500NE väljyyden. Edellytän tuplakivääriltä virittymistä haulikon tapaan taittaessa ja samoin varmistinmekanismia kaulalla. Tämä vaatimus
siitä syystä, että olen poikavuosista
alkaen metsästänyt haulikolla ja nopeissa tilanteissa toimintamallit ovat
jo olemassa. Pulttilukkoiselta edellytin mauser- tyyppistä lukkoa, jota
poikkeuksetta myös ammattimetsästäjät suosivat. Niissä on kontrolloitu patruunan syöttö sekä ulosveto.
Aseen valintaprosessissa sain
jahtitovereiltani hyvää tukea. Edellisen kesän tiedustelujen pohjalta löysin Englannista kesäisin toistuvasta
mittavasta ns. CLA Game Fair- tapahtumasta John Rigbyn valmistaman käytetyn ja hyväkuntoisen
.450 kaliberin pulttilukkokiväärin,
jota oli käytetty aikoinaan maineikkaan lontoolaisen asevalmistajan
Paul Robertsin tehdessä kyseisen
patruunan kokeiluja Afrikassa. Sain
häneltä aseen historian myöhemmin
selville. Aikaa säästääkseni valitsin
hyväkäyntiseen aseeseen Norman
lataamat .450 Woodleigh Weldcore
luodilla varustetut patruunat. Kokovaippaisia tarvittiin vain parikymmentä ja pehmeäkärkisiä muutamia
kymmeniä. Patruunoiden hinta on
Suomessa suolainen, jopa parikymmentä euroa kappale. Halvemmalla
niitä löytyy mm. Virosta. Eipä tuhteja
laukauksia huvikseen tule ammuttua,
mutta veljellinen ote rekyyliin ja ominaisuuksiin on silti löydettävä. Lau-
kaisun arastelu ei käy tositoimissa.
Kaliiberi on kehitetty kuuluisan .416
Rigbyn hylsyn suuta laajentamalla.
Norman PH sarjan suurriistapatruunassa.450 luodin paino on 550 gr (35
g) ja lähtönopeus n 630 m/s. Hirmuisesta iskuvoimasta huolimatta rekyyli ei ole epämiellyttävän repäisevä
vaan enemmänkin reippaasti töytäisevä. Valitun aseen brittiläinen hyvä
tasapaino, lukon pehmeä syöttö ja
hyvät ampumaominaisuudet sisältyvät laatupeliin. Nyttemmin on ladattu
Normaa hiukan edullisempaa Sakon
patruuna Swift A Frame erinomaisella luodilla.
Harjoittelu
Taustalla oli poikavuosien ilmakivääriharjoittelut avotähtäimillä. Vuosien
haulikkoammunnan arvelin antavan
pohjaa jos heittolaukausta tarvittaisiin. Kiväärin avotähtäimillä oli tullut ammuttua varusmiesaikana nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Toki
rynnäkkökivääriä ja kiikarikivääriä oli
tullut käytettyä vuosittain jonkin verran. Näillä pohjilla oli totuttauduttava
rautatähtäimiseen suurriistakivääriin.
Tähtäiminä oli minulle outo loiva 140
asteinen V- hahlo ja hopeinen nuppijyvä.
Aloitin maaliskuulla 2012 säännöllisen kivääriharjoittelun avotähtäimin
noin 70 m ja 90 m tauluihin siten että
lähimpään tauluun ammuin käsivaralta ja kauempaan Afrikassa paljon
käytetyn kahden ristikkäisen sauvan
tuelta. Kolmisauvaista tukea ei hitaan
asettelun takia ainakaan meidän metsästysjoukkomme ammattimetsästäjät käyttäneet enkä minäkään sitä
juuri harjoitellut. Tuen käytön oppii
melko nopeasti. Ohjeita löytyy mm.
googlesta (shooting sticks).
Ammuin harjoituskerralla 5 laukauksen nopeahkoja sarjoja kumpaankin tauluun, yhteensä noin 2030 laukausta sekä molempiin tauluin
lopuksi kerran ”isolla pojalla”, kuten
parempaan kaveruuteen päästäkseni
aloin tuttavallisesti Rigbyä kutsua.
Hiljalleen avotähtäinten tähtäinkuva alkoi palautua ja tulokset alkoivat
tyydyttää. Samalla kasvoi varmuus ja
luottamus työkaluun. Sotilaskiväärin
rekyyli ei enää haitannut lainkaan ja
ison pojan jympsäykset muuttuivat
lähes siedettäviksi. Tukin painaminen
oikealle kohdalle rintakehälle alkoi
sujua. Muutama huolimaton asettelu
olkaan muistutti tehokkaasti ja välittömästi laukauksen lähtiessä ”ison pojan” ominaisuuksista.
Muut toimet
Rokotukset olivat jo ennestään kunnossa. Malarialääkityksenä käytimme Malaronea, jonka sivuvaikutukset eivät yleensä ole hankalia.
Malaria-riski tähän aikaan oli vähäinen. Lisäksi varustin melko perusteellisen ensiapupakkauksen haavan ompeluvarustuksesta ilmarinnan
hoitoon. Antibioottia tarviittiin lopulta
metsästäjämme tulehtuneen jalkahankauman hoitoon. Tosiasiallinen
parantuminen alkoi kun hän lopulta suostui lainaamaan kaveriltaan
riittävän suuret kengät. Googlesta
löytyy hyviä luetteloita tarpeellisista varusteista. Myös safari- firma
saattaa tarjota omia ehdotuksiaan.
Ruskeat tai tummemman vihertävät
vaatteet sopivat hyvin hiivintämetsästykseen. Itse käytin pitkähihaisia
paitoja sekä pitkälahkeisia housuja
lähinnä piikkipensaiden vuoksi. Joinakin aamuina viileys saattaa edellyttää kevyttä tuulenpitävää fleeceä
päälle. Kevyt vihertävä lippalakki on
hyvä. Jos haluaa suojat niskan palamiselta niin lierihattu tai niskasuojus
on paikallaan. Käytin aktiivisia kuppimallisia kuulosuojaimia. Niiden kanssa lierihattu ei oikein toiminut mutta
saksanseisojakerhon vihreä lippalakki sitäkin paremmin. Ruotsista
sain hankittua internetiin välityksellä
Courtney Selous kengät, jotka sopivat hyvin pehmeän pohjansa takia
hiivintään ja ovat mukavat kävellä.
Pehmeät nilkka- tai säärisuojukset
ovat paikallaan, ettei tarpeetonta irtotavaraa mene kenkiin.
Zimbabwelainen paikallinen maasto oli siirtymässä kuivaan talvitilaan.
Vihreyttä oli vielä puissa ja pensaat
olivat jo pääosin ruskeita lukuun ottamatta jokiuomien reunustojen tiheitä pensaikkoja, joissa eläinten
jälkiä seurattiin. Heinikko oli jo kulottunutta vaalean ruskeaa ja maa kuivaa sekä pääosin miellyttävän hiek-
kaista. Kuivat lehdet ja oksat rutisivat
liiankin äänekkäästi.
Pari kameraa on syytä ottaa mukaan
ja pitää ainakin yksi mukana päivärepussa, jota yleensä joku tiimistä kantaa pientä ylimääräistä juomarahaa
vastaan. Iridium- satelliittipuhelimen
hankin, jotta jonkinmoinen yhteys
toimisi kotiin päin reilun parin viikon
matkalla.
Mahdollisimman vähän matkatavaraa pehmeään kassiin pakattuna
mukaan. Pehmeä siksi, että pienkonelennolla ei kova matkalaukku
välttämättä sovi mukaan. Patruunat
(yhteensä 10 kokovaippaista ja 20
pehmeäkärkistä) ilmoitin lähtöselvityksessä ja ne olivat ruumaan menevissä matkatavaroissa. Aseet ja
tähtäinoptiikka (myös kaverin kivääri) sopii uuteen panssarin yliajamisen
kestävään kovamuoviseen Starlightaselaukkuun. Kaikkiin aselaukun ulkoisiin riippulukkopaikkoihin kannattaa laittaa lukko. Kävi nimittäin niin,
että kaverin laukkuun oli ilmeisesti
Frankfurtissa laitettu ylimääräinen
lukko, eikä tietenkään avainta. Joku metsästyksen vastustaja lienee
pelännyt laukun aukeavan liian helposti. Siinäpä olikin Hararen tarkastuksessa pohtimista miten lukko
saadaan murrettua. Onneksi tullin
löytämä Leathermanin viila puri hyvin
kiinalaisen lukon sankaan. Tällainenkin on siis hyvä huomioida.
Matkustus
Lennot Helsingistä Frankfurtin kautta Johannesburgiin ja Harareen sujuivat mennessä moitteetta. Samoin
matkatavarat kulkivat vaikeuksitta.
Safari- firmamme oli hoitanut kaiken perillä eikä vaikeuksia esiintynyt.
Patruunat laskettiin maahan saavuttaessa mutta lähtiessä tyydyttiin ilmoitukseen. Aseet numeroinen
ja asiapapereineen tuli esittää niin
maahan tullessa kuin sieltä lähtiessä. Lennot oli järjestetty LufthansaSouth African Airlines yhteistyönä.
Hararesta lensimme hyvässä kelissä pienkoneella n 1,5 tunnin ajan
Tiger Bay- nimiselle lentokentälle,
joka sijaitsi jo noin kolmen tunnin
automatkan päässä metsästysleiristämme Kariba- järven rantamilla.
Lentomatkalla silmämme haravoivat
kuivan oloisesta maastosta riistaa,
mutta emme mitään havainneet. Savimajoja pienten yhdyskuntien merkkeinä nökötti siellä täällä kaukana sivilisaatiosta. Kulotuksen savua nousi
lukuisista paikoista.
Automatkailussa
Zimbabwen
kuoppainen tieverkosto ei salli varsinkaan maaseudulla kiitoajoa vaan
etenee noin 30-40 km tuntinopeudella, jos aina sitäkään.
Metsästys
Ensimmäisen nuotioilta päättyi nopeasti vaakatasoon kullekin varatussa kaislakattoisessa siistissä ja
ilmavassa majassa. Peittoa oli viileiden öiden aikana syytä käyttää ja
hyönteisverkko oli tarpeen. Havaitsin
eräässä yhteydessä että lakisuojanani oli majassa yöllä nopealiikkeinen
lepakko. Pesuhuoneen puolella vartioi joku lisko, jonka vilaukselta kerran
näin. Lämpimät suihkut onnistuivat
hyvin niin aamuin kuin illoin. Kuhunkin metsästystiimiin kuului kokenut
zimbabwelainen ammattimetsästäjä,
2 jäljittäjää, valtion mies sekä Toyotamaasturia vartioiva iloisesti hymyile-
vä ja kohti arvostettua jäljittäjän ammattia hakautuva nuorimies. Leirillä
oli yhteensä 8 henkilöä jotka vastasivat hyvin toimivasta vaatehuollosta, maukkaista riista-aterioista sekä
aikanaan nahkojen ja trofeiden käsittelyistä.
Ensimmäinen metsästysaamu oli
lähdöltään myöhäinen edellisen päivän raskaan matkan takia. Alkuun oli
meille kaikille kolmelle suomalaiselle
tarkistusammunnat. Ne sujuivat kaikilta riittävän hyvin, jotta taito katsottiin riittäväksi tositoimiin. Pelipaikalle
päästyämme seurailimme turhaan
reippaalla takamatkalla puhveliamme
eräältä vesipaikalta alkaen. Oli epätodellisen upeaa haistella Afrikan olemusta ja seurata jäljittäjien varovaista
työskentelyä sekä hiljalleen etenevää
hiivintää. Joitakin antilooppilajeja
näimme. Jäljittäjät olivat silmämme
ja korvamme sekä varmaan myös
vainumme. Arvostukseni heidän taitojaan kohtaan kasvoi päivä päivältä.
Koiria täällä ei voi käyttää – ikä jää
kuulemma lyhyeksi.
Toinen aamu alkoi pimeässä aamupalan jälkeen niin että saavuimme parin tunnin ajomatkan jälkeen
suolalähteitä sijaitsevalle jokialueelle.
Vettä ei kovin paljon enää jokialueella ollut mutta puhvelit kyllä viihtyivät.
Seurasimme heti alkajaisiksi aivan
tuoreita puhvelilauman jälkiä, jossa
toistakymmenen eläimen joukossa
oli ainakin yhden ison härän jäljet.
Tuntikausien intiaanihiivinnän jälkeen
vedimme jokipenkereiden tiheikköjä
ja pensaikkoja kierreltyämme vesiperän, kun tuulen kääntyminen epäedulliseksi karkotti lauman oltuamme
jo ehkä alle 200 m etäisyydellä.
Kolmas aamu oli jo totista yrittämistä jälleen aamupimeästä aloittaen. Metsästäjääkin alkoi jo selvästi
vaivata tosikosketuksen puute vaikka
saalistamiselle oli varattu yhteensä 7
päivää. Varasuunnitelmaksi oli jo viritelty telttailua jos ei tälle päivälle laukausta saataisi. Herätys oli kello 4 ja
hyppäsimme ilman aamiaista autoon.
Poukkoilua pimeässä kesti kolmisen
tuntia, minkä käytin sotilaselämän
opetusten mukaan lisälepoon etupenkillä retkahdellen. Saavuimme
lopulta erään jokilaakson jyrkänteen
reunalle. Laakso alapuolellamme oli
vielä pimeä, joten söimme konepellin
alla lämpiminä pysyneitä herkullisia
aamiaisleipiä. Aurinko alkoi sarastaa punaten Afrikan tapaan upeasti
taivaanrantaa. Hämärän verho alkoi
vetäytyä nopeasti kun punainen pallo
kiipesi silmissä ylöspäin. Metsästäjä
viittasi minut reunakalliolle alas osoittaen. Arviolta kilometrin päässä joen
äären pensaikkoisella ruohikkoaukealla pyöri 3 mustaa hahmoa. Komeita
jölliköitä kerrassaan. Kiikarin linssissä
ne vaikuttivat hämärissä liki samanlaisilta. Poikamiehiä, dagga boynnimellä kulkevia ne olivat - väliaikaisesti tai kokonaan laumasta erillään
kulkevia valppaita rotunsa edustajia.
Auringon noustessa ne lähtivät hitaasti joen reunaa kohti. Samalla lähdimme mekin. Kierto alas joelle kesti
1,5 tuntia ja pääsimme sitten seurantatyöhön. Miellyttävä tekemisen meininki alkoi velloa sisikunnassa. Kaksi
kokovaippaista Norman patruunaa
painautui lippaaseen ja yksi pehmeäkärkinen patruunapesään. Ensimmäinen kosketus härkiin tuli noin
kello 11. Ne katsoivat hieman ylempää noin 100 metrin etäisyydeltä –
valppaina, epäilevinä. Oli syytäkin.
Olimme painautuneet jäljittäjien viittauksesta kyyryyn. Jotain ne vaistosivat kadoten matalahkon pensaikon
suojassa pölypilveen. Vietimme noin
tunnin siestan puun varjossa. Aseita
ei tarvinnut huoltaa, joten käytin ajan
lepoon. Sitten jatkoimme hiipimistä.
Puhvelit kuulemma unohtavat tapaamisen jonkin ajan päästä.
Noin klo 1245 nousi etumaisen
jäljittäjän sormi pystyyn. Aurinko
porotteli mukavan siedettävästi ja
leppeät tuulahdukset puhaltelivat.
Puhveleista kaksi oli liian nuorta ja
yksi sopiva metsästettäväksi – näin
oli metsästäjä nopeasti merkannut
lyhyen kosketuksemme aikana. Ne
olivat märehtimässä hieman ylempänä olevien puiden varjossa noin
100 m etäisyydellä. Sovittelin kivääriä jo ampumakeppien haarukkaan.
Silmille nostettu 8x42 Zeiss paljasti,
että oksia oli edessä. Seisaallaan oli
vain yksi nuori härkä. Muita oli vaikea hahmottaa. Yhden olin makuulla näkevinäni, mutta metsästäjä näki
myös toisen makaavan. Varjoihin nuo
komeat eläimet sulautuivat vaarallisen täydellisesti. Missään tapauk-
sessa en tuolle etäisyydelle ampuisi
näissä olosuhteissa avotähtäimin.
Mahdollisista kehotuksista huolimatta nimittäin ampuja eli maksaja tekee
laukaisupäätöksen – ei ammattimetsästäjä. Aikamme kiikaroituamme
härät äkkiä nousivat ja lähtivät rauhallisesti vinosti poispäin. Kiiruhdimme äänettömästi parikymmentä
metriä lähemmäksi ja ammattimetsästäjän kantamat ampumasauvat
olivat viivytyksettä pystyssä. Kivääri
asettui valmiiksi haarukkaan. Härkien reitti oli kääntynyt editsemme
edulliseksi. Edessäni olevan puun
haaran välistä katsoi ensimmäisenä
kulkeva iso härkä. Etäisyyttä oli n.
60-70 m. Nyt oli hetki lyönyt – viivytykseen ei ollut varaa. Nopea vilkaisu
kuitenkin kiikarilla anatomisen kohdan varmistamiseksi. Ikääntyvillä silmillä tarkan kohdan merkkaaminen
mustassa hahmossa ei ole helppoa
vaikka mahtava eläin olikin nyt valossa pienellä aukiolla. Upea Afrikan ilmentymä tuijotti minua – katse tuntui
porautuvan. Kerrassaan uljas näky.
Ilmeisesti se vaistosi jotain. Kumma
kyllä - en ollut kokenut tämän seurannan ja tilanteen kehittymisen aikana merkittävää jännityksen tunnetta.
Sekin tulisi aikanaan – seuraavana
päivänä muistiinpanoja kirjoittaessani. Harjoittelun pohjalta ase asettui
tiukasti rintakehälle. Jyvä hakeutui
Robertsonin opetukset anatomiasta
ja mielikuvaharjoituksista muistaen
tuttuun tapaan oikean lavan sisäreunalle melko alas – härän hieman vino asento huomioiden. Siinä pitäisi
pumppuaseman olla lujilla!
Laukaus jymähti puristaen, komea eläin hyppäsi kuin rodeohevonen takapäätään heittäen. Robertonin kirjassa tätä oli liitetty
sydänosumaan. Liki laukaustani
seuraten jymähti vieressäni kun metsästäjän CZ .458 Lott ampui. Vaikka latasin varjoa nopeammin, vain
pölypilvi jäi leijumaan puhveleiden
hävitessä aukiolta. Jäljittäjillä oli leveä virnistys - metsästäjän laukaus
osoittautui nimittäin osuneen puun
runkoon. Varsinaisesti emme olleet
sopineet hänen ampuvan lainkaan,
mikä kyllä kuuluisi asiaan. Siis - oli
käytettävissä vain minun ainoa laukaukseni. Tässä vaiheessa uskoni oli
vielä lähes horjumaton hyvään osumaan!
Jäljityksen jännitys
Menimme kaikessa rauhassa aukiolle. Piipussa ja lippaassa olivat nyt kokovaippapatruunat. Kovassa maassa näkyivät pikaisen lähdön jäljet.
– ”noon pikaasia lähtöjä” – muistui
mieleeni lausahdus Tuntemattomas-
ta sotilaasta. Muutamassa päivässä
kohennetuilla taidoilla minäkin osasin lukea näitä kuopaisuja. Hitaasti
seurasimme ympäristöä tarkkailleen
missä mörkö lymyää. Kuolemaan
usein liittyvää ja kauas kuuluvaa kuolinörinää ei vain kuulunut. Eikä muitakaan vahingon merkkejä näkynyt.
Epävarmuus alkoi jäytää. Noin 50
m kohdalla löytyi kuivasta heinästä
kirkkaanpunainen ”leppäkerttu”. Tätä pyöriteltiin ja minusta se vaikutti
kirkkaalta valtimovereltä. Metsästäjä arveli lihashaavasta tulleeksi. En
käynyt väittelemään – puhvelin verinäytteistä minulla ei ollut kokemusta
vaikka ihmisveren näytteitä on tullut
silmiteltyä monipuolisesti. Entistäkin varovaisempi eteneminen jatkui.
Metsästäjä valvoi vasenta puolta.
Minä tähystin herkeämättä oikean
puolen pensaikkoja sormi mauser- tyyppisen lukon varmistimella.
Hieman huolestuneelta vaikuttavat
jäljittäjämme etenivät jokaista mahdollista merkkiä tarkkaillen. Jos puhveli ryntäisi pensaan tai puun takaa
olisi ampuma-ala selvitettävä salamana. Kavereita ei passaisi ampua.
Puhveli ei aikailisi – sillä olisi hyökkääjän valintaetu ja sen se käyttäisi
taitavasti - tämä oli kirjallisuudestakin selvää. Ampumatkat saattavat olla vain muutamia metrejä peitteisessä maastossa. Niinpä olin kohottanut
valmiuden korkeimmalle tasolle.
Parinkymmenen metrin kuluessa
löytyi toinen kirkas pisara. Metsästäjä epäili edelleen lihashaavaa ja näytti entistä huolestuneemmalta, pukien
sen myös sanoiksi. Olinko ampunut
sittenkin oikean lavan taakse, jolloin
luodin linja olisi suoliston läpi? Toiveikkain silmin arvelin pisaraa melko
kirkkaan punaiseksi ollakseen lihashaavasta. En kommentoinut, koska
kanttini ei riittänyt tuossa tilanteessa puhvelin verinäytteitä koskevaan
väittelyyn. Huolet alkoivat näkyä
myös jäljittäjien työskentelystä. Metsästäjäkin vielä ilmeisesti moraalia
kohottaakseen totesi, että meille voi
tulla tiukat paikat. Tästä en tuntenut
moraalini saati motivaationi enää
nousevan – se oli jo huipussaan. Sen
verran elävästi monien luettujen kirjojen vaaratilanteet olivat muistissa.
Ka minkäpä teet – arvelin mielessäni – sitä saa mitä tilaa. Niin nopeasti
on ammuttava kuin vanhoilla lentoon
ammunnan opeilla kykenee. Kumma
kyllä – minkäänlaista tunnistettavaa
jännitystä en tässäkään vaiheessa
kokenut. Liekö ikääntyvän koneen
tahdosta riippumaton viestitysjärjestelmä edes havainnut mihin oli ajauduttu!
Tuumasimme jo parin tunnin odotustaukoa haavoittuneen riistan jäljityksen periaatteiden mukaan, mutta sitten … polun kivetykselle alkoi
ilmaantua yhä runsaammiksi käyviä
veriroiskeita. Ei kuitenkaan sellaisia,
joissa olisi ollut keuhko-osumaan
viittaavia vaahtoisia roiskeita. Etenimme yhä varovaisemmin. Aika tuntui seisahtuvan. Sitten nousi toisen
jäljittäjän sormi. Samassa metsästäjä astui eteenpäin ja laukaus jymähti.
Hän kutsui minutkin eteen ja lähestyimme varovaisesti noin 20 m päässä oikealla kyljellä pötköttävää mustaa hahmoa. Ammuin vielä käskystä
niskaan ja hartiaan varmistuslaukauksen. Elonmerkkejä ei missään vaiheessa ilmennyt. Sitten varovainen
eteneminen ja kosketus kiväärin piipulla silmän sarveiskalvoon – kuollut
oli. Juoksumatka lienee kokonaisuudessaan ollut noin 150- 200 m.
Helpotuksen tuoma hymy nousi
koko tiimimme kasvoille. Katsoin ja
kiersin. Pieni häivähdys surua tuntui
ohimenevänä – näin usein myös lintumetsällä onnistuneen laukauksen
jälkeen. Jalo eläin oli kuollut. Ulkoinen tarkastus paljasti syynkin. Luoti
oli osunut rintaan juuri tähtäyspisteeseen ja sieltä puristui suihkuna verta
kun asettelimme ruhoa perinteiseen
kuvausasentoon. Onnistuneet kuvat
kuuluvat täkäläiseen metsästysrituaaliin. Tiimimme touhusi hartaudella
vaikka itselleni asia ei niin tärkeä ollutkaan.
Saaliin käsittely
Kiersimme n. 3 tunnin reissun tuoden
auton joen toiselle puolen n. kilometrin päähän kaadosta. Lähikylien
miehiä ja poikia oli tullut laukauksen
kuultuaan jo odottelemaan saaliin
luo. Vartiomiehiksi jätetyt jäljittäjät
ja valtion mies olivat siis olleet tar-
peen. Huoleni kantovoimista haihtui
– olin nimittäin kysellyt metsästäjältä millä opilla komea eläin haalattaisiin autolle. Nylky alkoi luvan saatua
mitä moninaisilla veitsillä. Olipa siinä
myös oma – Rauno Vainionpään pajasta lähtenyt tuohikahvainen metsästyspuukkoni. Se olikin puukoista
paras. Välitön kuolinsyykin paljastui.
Luoti oli rouhaissut oikeaa keuhkoa,
katkaissut sitten suuret suonet sydämen yläpuolelta, läpäissyt pallean
jokseenkin keskeltä, läpäissyt pötsin
ja pysähtynyt vastapuolen nahkan
alle. Veri oli vuotanut rintaonteloon.
Siksi se alkoi purskahdella vasta ajan
kuluttua juostessa. Aikanaan punnittuna tuo hyvin muotoutunut luoti oli
menettänyt vain 3 g painostaan. Well
done Weldcore!
Nylkeminen ja lihojen paloittelu
oli laskevan ilta-auringon lämpimissä väreissä selvästikin motivoivaa
työtä. Paikalle jäi vain pötsin heinäsisältöä, jota olikin useita kymmeniä
litroja sekä hiekkaan imeytynyttä verta. Kaikki muu– väestölle kallis valkuainen siirtyi kyläläisille. Me otimme
nahkat ja pään sekä sisä- ja ulkofileet. Koulupoika kantoi lihamme korennossa tien varteen eikä suostunut
ilmaisemaan väsymystä vaikka pariin kertaan sitä kysyin. Ehkäpä metsästäjän lupaama lihapalkka siivitti
askellusta paljain jaloin läpi pimeän
metsän. Afrikan täysi kuu valaisi kulkuamme. Otsalampun varaparistot
olivat tietenkin varastoituina leirissä.
Havaitsinkin pian oman valon häipyvän hiljalleen ja kuun valon vahvistuvan. Saimme saaliin kuitenkin yllättävän mukavasti auton lähelle. Iloisesti
pulpattavat kyläläiset siirtyivät omin
voimin kuulemani mukaan välittömästi alkaviin lihakekkereihin. Tiellä
kulki myös värikkäästi ja siististi puettuja kylän naisia, jotka liittyivät iloiseen joukkoon nostattaen ilmeisesti
edelleen myönteisen odotuksen tunnelmaa. Itsellämme oli vielä lähes 4
tunnin ajo leiriin, jonne saavuimme
yöllä 01.30. Matkaa lievittivät eräästä kyläkaupasta ostamani kelvolliset
olutpullot. Joukollemme riittoisasti jaettuina annospullot kohottivat
kummasti yhteishenkeä. Arvelin, että kunnioittivat suurta valkoista met-
Saaliin käsittely oli motivoiva, sosiaalinen tapahtuma. Lihat jäivät kyläläisille.
sästäjää hitusen enemmän tarjoilun
jälkeen.
Leirissä väki oli jalkeilla autosta
lähettämämme radioviestimme saatuaan. Hienon saaliin ja metsästystapahtumamme tuoma tunnelma oli vilpitön. Tapahtumat kertailtiin elävästi
pakollisten malariantorjunta-annosten siivittäminä. Kuten metsästäjät hyvin tietävät ovat varsinaisten
tapahtuminen lisäksi metsästyksen
suolana hyvä ja monipuolinen suunnittelu sekä jälkipelit. Trofeiden – siis
kallon ja nahkojen välttämätön ja
välitön käsittely alkoi. Prosessit jatkuvat monipuolisina turvatakseen
trofeet Suomessa tapahtuvaa lopullista muotoilua varten. Tässä tapauksessa puhvelista tulisi ns. shouldertrofee eli koko pää hartiaan saakka
uudelleen näköiseksi konstruoituna. Tätä kirjoitusta viimeistellessäni
trofeet ovat saapumassa Suomeen
kesäkuun alussa – siis miltei vuosi
myöhemmin.
Lopuksi
Seuraava päivä meni lepäillessä ja
päiväkirjaa kirjoittaessa. Myös jälkilaineita ilmaantui hetkellisen jännityksen muodossa yksityiskohtia kirjatessani. Metsästyksemme jatkui
vielä useamman päivän muita saalis-
eläimiä vuoropäivin jahtitoverini JL:n
kanssa jahdatessamme. Perustimme
big bore klubin, jossa vaatimuksena
on .400 minimireiät ja rautatähtäimet.
Klubin sääntöjen tärkein pykälä ja 1§
on, että ”metsästyksen täytyy olla aina hauskaa”. Muut tarvittavat pykälät
kertautuvat tämän pykälän nojalla. Lisäjäseniä ei toistaiseksi ole kutsuttu.
Kustannuksia haluaisi joku ehkä
tarkentaa. Erittelemättä niitä enempää, koska järjestäjät ne luotettavasti
tekevät - ne ovat aivan riittävät. Alle 10 000 US dollarin ei tämänsisältöistä retkeä järjesty. Kokemukset ja
muistot jäivät minulle hyvin järjestetystä reissusta sellaisiksi, että noille
tantereille olen valmis palaamaan!
Hienoja olivat kaikki ikimuistoisen matkamme päivät. Saalistakin
avotähtäimin ja karkeilla kaliibereilla
saimme. Mutta se onkin toinen tarina. Afrikan ydintä kuvastavan mustan
jyhkeän hahmon kiinteä, ylväs tuijotus on varmasti muistissani niin kauan kuin yläkäyttökoteloni ylipäänsä
toimii.
Kylissä ja teillä kohtaamamme ja
pääosin iloisesti tervehtivät asukkaat
olivat hyvin puettuja. Muutama vuosi
aiemmin tilanne oli ollut toisin. Aurinkokennoja näkyi jo pihoilla. Värikkäitä
hyvän näköisiä maastopolkupyöriä oli
siellä täällä. Uuden ajan airuita nekin.
Kunhan viestintä lähitulevaisuudessa vaihtuu henkilöiden tapaamisesta
mobiiliteknologian mahdollistaman
uudenlaisen sosiaalisen viestinnän
alueelle, voivat muutokset tuoda yllätyksiä tähänkin yhteiskuntaan.
Kokemuksena jahti oli mieliinpainuva, järisyttävä ja metsästyksellinen. Afrikan taivaan värit, maaston
vaihtelevat ja erikoiset tuoksut, virtahepojen jatkuvat mylvähdykset sekä
vaihtelevat olosuhteet palaavat tuon
tuostakin mieleen. Kivääriin valitsen
kyllä irrotettavan kiikarin ensimmäistä laukausta varten. Prosessit sitä
varten on jo käynnistetty. Hyökkäyksen varalta avara avotähtäin on
seurannassa välttämätön vaarallisen
riistan yhteydessä. Kysymykseen
tupla vai pulttilukkoinen olen varautunut seuraavasti: ainakin pulttilukkoinen. Mutta kukapa näistä tietää!