Mustaa mörköä jahtaamassa - Zimbabwessa
Transcription
Mustaa mörköä jahtaamassa - Zimbabwessa
Mustaa mörköä jahtaamassa Zimbabwessa Etelän ristin alla Pentti Kuronen Kirkkaat juoksijatähdet osoittivat tien kuuluisan tähdistön neljän kirkkaimman tähden muodostumalle Etelän ristille. Upean eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaan tummuudessa välkkyi Linnunradan uskomaton maitomainen suuruus – milky way. Etelän risti oli ollut nuoruuden kirjoista alkaen mystisen kaukainen haave, monille kulkijoille suunnannäyttäjä ja tänne se oli lopulta tuonut myös minut sekä kaksi suomalaista jahtitoveriani. Istuimme kolmen zimbabwelaisen ammattimetsästäjämme kanssa tulisijan äärellä, jossa hehkuivat afrikan kovan puun pitkään kuumottavat hiillokset. Meitä hyväili maailman toiseksi suurimman tekojärven - Kariba- järven - leuto tuuli. Järvellä välkkyivät kuuluisaa pientä kalaa kapentaa – troolaavien alusten valot. Olimme saapuneet metsästysleiriimme ilman kommelluksia kotimaan suvesta Zimbabwen erämaiden talveen. Huomenna alkaisi jahti, johon oli uhrattu paljon suunnittelua ja odotuksia. Lähtisin puhvelin jäljille kokeneen tiimiin kanssa – minä - linnunmetsästäjä ilman minkäänlaista suurriistan kokemusta. Tero Kantelo oli matkaa ansiokkaasti organisoinut ja järjestäjän Martin Pie- tersin metsästäjät ja leirin huoltoväki olivat ottaneet meidät pienlentokentältä hoivaansa. Miten tähän oli tultu Tiedossani oli jo pitkään siirtyminen reserviin puolustusvoimista vuoden 2011 loppupuolella. Jos koskaan nyt oli aika kokeilla jotain uutta – näin olin tuumaillut. Seisovien lintukoirien kanssa on ollut aina mieluista liikkua. Maailmassa on toki paljon muutakin metsästystä. Takakäpälien vielä pitäessä – olisi ensimmäiseksi käytävä Afrikan erämaiden jahdissa. Ns. riistatarhat eivät minua viehättäneet. Nopeasti täsmentyi, että kohde tulisi olemaan legendaarinen yön musta cape buffalo, jota usein taruissa ja kirjoissa arvioidaan Afrikan vaarallisimmaksi eläimeksi. Vaimoni ei valintaani ylistänyt, vaan pelkäsi syystäkin puhvelin ylivoimaa sen omalla pelialueella. Kertoessani ensimmäisen illan nuotiolla miten tähän oli tultu, kommentoi hauska ja kokenut zimbabwelainen valkoinen metsästäjämme A lakonisesti: ”aloititkin sitten vaikeimmasta”! Olivatpa asiantuntijoiden vaihtelevat arviot eri eläinten vaarallisuusvertailuissa mitä tahan- sa, on puhveli joka tapauksessa ns. vaarallista riistaaa – dangerous game. Ennen saapumistamme oli kokenut ammattimetsästäjä (PH, professional hunter) saanut surmansa haavoittuneen puhvelin jäljityksessä. Sama tapahtui naapurileirissämme vielä paikalla ollessamme. The horned death – kuolemanvaaralliset sarvet eivät selvästikään ole tarua. Varsinkin haavoitettuna, ansalangasta, vanhasta haavasta tai muusta selittämättömästä syystä ärsyyntyneenä, on liki tonnin painoiseksi kasvava mitään pelkäämätön ja aisteiltaan ylivertainen, varjoihin taidokkaasti naamioituva eläin hyökätessään armoton vastustaja kokeneellekin metsästäjälle. Valmistelut Olin jo vajaa pari vuotta ennen eläkkeelle siirtymistäni aloittanut valmistelut. Oli valittava aseistus, valmistauduttava varustehankintoihin sekä ennen kaikkea normaalin esikuntatyön tapaan hankittava tiedustelutietoa, millainen tämä mystinen kafferipuhveli olisi saalistuksen kohteena. Hankin lukuisia kirjoja sekä joitakin DVD levyjä Amazonin ja Safari Pressin kautta – näin sain verrattain hy- vän käsityksen olosuhteista, joissa jahti tapahtuisi. Siunailin myös internetin ja googlen tarjoamia mahdollisuuksia monipuolisen tiedustelun suorittamiseksi. Koirankorville kuluivat lopulta eläinlääkärin ja ammattimetsästäjä Kevin Robertsonin kirja Afrika`s Most Dangerous - The Southern Buffalo sekä kokeneen metsästäjän ja aseasiantuntijan Terry Wielandin kirja Dangerous Game Rifles sekä Afrikan kävijän Craig Boddingtonin Safari Rifles II. Lukuisat oivat ne hetket, jolloin mielikuvaharjoituksissa tarkastelin eri laukaisukulmia varmistaakseni ”yhden täydellisen laukauksen” periaatteella tavoitteen. Laukauksen aikanaan lähtiessä siunailin anatomian mietiskelyjäni. Kannattaa mainita vielä kirja Safari Guide II (Peter Flack, Dr. J K Neufeld), jossa on monenlaista tärkeää tietoa eri Afrikan maihin halajavalle jahtimiehelle. Näillä kirjoilla pääsee jo pitkälle. Suomenkielistä tietoa saa varsin monipuolisesti googlesta. Millainen aseistus Menemättä tässä perusteellisiin pohdiskeluihin lukuisista vaihtoehtoisista mahdollisuuksista, käsittelen lyhyesti itselleni tärkeiksi nousseita kohtia. Olin päätynyt vähintään .400 kaliiberin aseeseen, jolloin puhutaan jo medium bore tai vähän karkeampa- na big bore kaliibereista. Eri maissa on vähimmäissuositukset kaliibereista ja tehoista. Zimbabwessa ehdoton minimi norsulle, puhvelille ja virtahevolle (ns. luokan A riistaeläimet) on 9,3x62 kaliiberi ja patruunan on täytettävä tietty teho. Useimmissa maissa eräänlaista Afrikan metsästyksen kultaista ja monipuolista standardia eli .375 Holland ja Holland kaliiberia ei saa alittaa. Sillä saavutetaan suunnilleen Sako 9,3x66 patruunan tehokkuustaso. Asia on aina kohdemaan osalta tarkistettava. Safarin järjestäjällä voi olla omia minimitason ylittäviä kriteerejä. Kaliiberi .416 Rigby sekä vastaavat ja ylöspäin tasolle .500 NE yltävät kiväärit saavat jo yleistä hymistystä niin kirjallisuudessa kuin ammattimetsästäjiltä. Puhvelin- kuin myös norsunmetsästyksen luodeilta vaaditaan kaliiberista riippumatta erityisiä rakenteellisia ominaisuuksia, jotta riittävä tunkeutuvuus saavutetaan. Yleensä niissä on kovametallinen vaippa päällimmäisen kupari- tai erikoisvaipan alla lyijyä peittämässä, joka puolestaan on kiinnitetty kyseiseen metalliin. Ensimmäinen laukaus on erityisesti vaarallisen riistan kyseessä ollen ratkaisevan tärkeä – näin luonnollisesti metsästyksessä yleensäkin. Puhvelia metsästettäessä ensimmäinen laukaus ammutaan yleensä lyijykärkisellä luodilla ja seu- raavat ovat kokovaippaisia. Nykyaikaiset laajenevat luodit, kuten Swift A Frame, Barnes X ja Woodleigh Weldcore saivat oman metsästäjäni lämpimän kannatuksen. Monia muitakin hyviä luoteja on. Laajenevan luodin on pysyttävä hyvin kasassa laajentuen sienimäiseksi. Kokovaippaiselta luodilta vaaditaan, että luoti säilyttää muotonsa, jotta läpäisy ja luodin suuntavakaus voidaan varmistaa. Valitaanko yksipiippuinen, tavallisimmin pulttilukkoinen ase vai kaksipiippuinen rinnakkais- tai päällekkäispiippuinen ase. Itse päädyin pulttilukkoiseen jo siitäkin syystä etten ehtinyt löytää sopivaa tuplakivääriä, jollaiseksi olisin kelpuuttanut .470 tai .500NE väljyyden. Edellytän tuplakivääriltä virittymistä haulikon tapaan taittaessa ja samoin varmistinmekanismia kaulalla. Tämä vaatimus siitä syystä, että olen poikavuosista alkaen metsästänyt haulikolla ja nopeissa tilanteissa toimintamallit ovat jo olemassa. Pulttilukkoiselta edellytin mauser- tyyppistä lukkoa, jota poikkeuksetta myös ammattimetsästäjät suosivat. Niissä on kontrolloitu patruunan syöttö sekä ulosveto. Aseen valintaprosessissa sain jahtitovereiltani hyvää tukea. Edellisen kesän tiedustelujen pohjalta löysin Englannista kesäisin toistuvasta mittavasta ns. CLA Game Fair- tapahtumasta John Rigbyn valmistaman käytetyn ja hyväkuntoisen .450 kaliberin pulttilukkokiväärin, jota oli käytetty aikoinaan maineikkaan lontoolaisen asevalmistajan Paul Robertsin tehdessä kyseisen patruunan kokeiluja Afrikassa. Sain häneltä aseen historian myöhemmin selville. Aikaa säästääkseni valitsin hyväkäyntiseen aseeseen Norman lataamat .450 Woodleigh Weldcore luodilla varustetut patruunat. Kokovaippaisia tarvittiin vain parikymmentä ja pehmeäkärkisiä muutamia kymmeniä. Patruunoiden hinta on Suomessa suolainen, jopa parikymmentä euroa kappale. Halvemmalla niitä löytyy mm. Virosta. Eipä tuhteja laukauksia huvikseen tule ammuttua, mutta veljellinen ote rekyyliin ja ominaisuuksiin on silti löydettävä. Lau- kaisun arastelu ei käy tositoimissa. Kaliiberi on kehitetty kuuluisan .416 Rigbyn hylsyn suuta laajentamalla. Norman PH sarjan suurriistapatruunassa.450 luodin paino on 550 gr (35 g) ja lähtönopeus n 630 m/s. Hirmuisesta iskuvoimasta huolimatta rekyyli ei ole epämiellyttävän repäisevä vaan enemmänkin reippaasti töytäisevä. Valitun aseen brittiläinen hyvä tasapaino, lukon pehmeä syöttö ja hyvät ampumaominaisuudet sisältyvät laatupeliin. Nyttemmin on ladattu Normaa hiukan edullisempaa Sakon patruuna Swift A Frame erinomaisella luodilla. Harjoittelu Taustalla oli poikavuosien ilmakivääriharjoittelut avotähtäimillä. Vuosien haulikkoammunnan arvelin antavan pohjaa jos heittolaukausta tarvittaisiin. Kiväärin avotähtäimillä oli tullut ammuttua varusmiesaikana nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Toki rynnäkkökivääriä ja kiikarikivääriä oli tullut käytettyä vuosittain jonkin verran. Näillä pohjilla oli totuttauduttava rautatähtäimiseen suurriistakivääriin. Tähtäiminä oli minulle outo loiva 140 asteinen V- hahlo ja hopeinen nuppijyvä. Aloitin maaliskuulla 2012 säännöllisen kivääriharjoittelun avotähtäimin noin 70 m ja 90 m tauluihin siten että lähimpään tauluun ammuin käsivaralta ja kauempaan Afrikassa paljon käytetyn kahden ristikkäisen sauvan tuelta. Kolmisauvaista tukea ei hitaan asettelun takia ainakaan meidän metsästysjoukkomme ammattimetsästäjät käyttäneet enkä minäkään sitä juuri harjoitellut. Tuen käytön oppii melko nopeasti. Ohjeita löytyy mm. googlesta (shooting sticks). Ammuin harjoituskerralla 5 laukauksen nopeahkoja sarjoja kumpaankin tauluun, yhteensä noin 2030 laukausta sekä molempiin tauluin lopuksi kerran ”isolla pojalla”, kuten parempaan kaveruuteen päästäkseni aloin tuttavallisesti Rigbyä kutsua. Hiljalleen avotähtäinten tähtäinkuva alkoi palautua ja tulokset alkoivat tyydyttää. Samalla kasvoi varmuus ja luottamus työkaluun. Sotilaskiväärin rekyyli ei enää haitannut lainkaan ja ison pojan jympsäykset muuttuivat lähes siedettäviksi. Tukin painaminen oikealle kohdalle rintakehälle alkoi sujua. Muutama huolimaton asettelu olkaan muistutti tehokkaasti ja välittömästi laukauksen lähtiessä ”ison pojan” ominaisuuksista. Muut toimet Rokotukset olivat jo ennestään kunnossa. Malarialääkityksenä käytimme Malaronea, jonka sivuvaikutukset eivät yleensä ole hankalia. Malaria-riski tähän aikaan oli vähäinen. Lisäksi varustin melko perusteellisen ensiapupakkauksen haavan ompeluvarustuksesta ilmarinnan hoitoon. Antibioottia tarviittiin lopulta metsästäjämme tulehtuneen jalkahankauman hoitoon. Tosiasiallinen parantuminen alkoi kun hän lopulta suostui lainaamaan kaveriltaan riittävän suuret kengät. Googlesta löytyy hyviä luetteloita tarpeellisista varusteista. Myös safari- firma saattaa tarjota omia ehdotuksiaan. Ruskeat tai tummemman vihertävät vaatteet sopivat hyvin hiivintämetsästykseen. Itse käytin pitkähihaisia paitoja sekä pitkälahkeisia housuja lähinnä piikkipensaiden vuoksi. Joinakin aamuina viileys saattaa edellyttää kevyttä tuulenpitävää fleeceä päälle. Kevyt vihertävä lippalakki on hyvä. Jos haluaa suojat niskan palamiselta niin lierihattu tai niskasuojus on paikallaan. Käytin aktiivisia kuppimallisia kuulosuojaimia. Niiden kanssa lierihattu ei oikein toiminut mutta saksanseisojakerhon vihreä lippalakki sitäkin paremmin. Ruotsista sain hankittua internetiin välityksellä Courtney Selous kengät, jotka sopivat hyvin pehmeän pohjansa takia hiivintään ja ovat mukavat kävellä. Pehmeät nilkka- tai säärisuojukset ovat paikallaan, ettei tarpeetonta irtotavaraa mene kenkiin. Zimbabwelainen paikallinen maasto oli siirtymässä kuivaan talvitilaan. Vihreyttä oli vielä puissa ja pensaat olivat jo pääosin ruskeita lukuun ottamatta jokiuomien reunustojen tiheitä pensaikkoja, joissa eläinten jälkiä seurattiin. Heinikko oli jo kulottunutta vaalean ruskeaa ja maa kuivaa sekä pääosin miellyttävän hiek- kaista. Kuivat lehdet ja oksat rutisivat liiankin äänekkäästi. Pari kameraa on syytä ottaa mukaan ja pitää ainakin yksi mukana päivärepussa, jota yleensä joku tiimistä kantaa pientä ylimääräistä juomarahaa vastaan. Iridium- satelliittipuhelimen hankin, jotta jonkinmoinen yhteys toimisi kotiin päin reilun parin viikon matkalla. Mahdollisimman vähän matkatavaraa pehmeään kassiin pakattuna mukaan. Pehmeä siksi, että pienkonelennolla ei kova matkalaukku välttämättä sovi mukaan. Patruunat (yhteensä 10 kokovaippaista ja 20 pehmeäkärkistä) ilmoitin lähtöselvityksessä ja ne olivat ruumaan menevissä matkatavaroissa. Aseet ja tähtäinoptiikka (myös kaverin kivääri) sopii uuteen panssarin yliajamisen kestävään kovamuoviseen Starlightaselaukkuun. Kaikkiin aselaukun ulkoisiin riippulukkopaikkoihin kannattaa laittaa lukko. Kävi nimittäin niin, että kaverin laukkuun oli ilmeisesti Frankfurtissa laitettu ylimääräinen lukko, eikä tietenkään avainta. Joku metsästyksen vastustaja lienee pelännyt laukun aukeavan liian helposti. Siinäpä olikin Hararen tarkastuksessa pohtimista miten lukko saadaan murrettua. Onneksi tullin löytämä Leathermanin viila puri hyvin kiinalaisen lukon sankaan. Tällainenkin on siis hyvä huomioida. Matkustus Lennot Helsingistä Frankfurtin kautta Johannesburgiin ja Harareen sujuivat mennessä moitteetta. Samoin matkatavarat kulkivat vaikeuksitta. Safari- firmamme oli hoitanut kaiken perillä eikä vaikeuksia esiintynyt. Patruunat laskettiin maahan saavuttaessa mutta lähtiessä tyydyttiin ilmoitukseen. Aseet numeroinen ja asiapapereineen tuli esittää niin maahan tullessa kuin sieltä lähtiessä. Lennot oli järjestetty LufthansaSouth African Airlines yhteistyönä. Hararesta lensimme hyvässä kelissä pienkoneella n 1,5 tunnin ajan Tiger Bay- nimiselle lentokentälle, joka sijaitsi jo noin kolmen tunnin automatkan päässä metsästysleiristämme Kariba- järven rantamilla. Lentomatkalla silmämme haravoivat kuivan oloisesta maastosta riistaa, mutta emme mitään havainneet. Savimajoja pienten yhdyskuntien merkkeinä nökötti siellä täällä kaukana sivilisaatiosta. Kulotuksen savua nousi lukuisista paikoista. Automatkailussa Zimbabwen kuoppainen tieverkosto ei salli varsinkaan maaseudulla kiitoajoa vaan etenee noin 30-40 km tuntinopeudella, jos aina sitäkään. Metsästys Ensimmäisen nuotioilta päättyi nopeasti vaakatasoon kullekin varatussa kaislakattoisessa siistissä ja ilmavassa majassa. Peittoa oli viileiden öiden aikana syytä käyttää ja hyönteisverkko oli tarpeen. Havaitsin eräässä yhteydessä että lakisuojanani oli majassa yöllä nopealiikkeinen lepakko. Pesuhuoneen puolella vartioi joku lisko, jonka vilaukselta kerran näin. Lämpimät suihkut onnistuivat hyvin niin aamuin kuin illoin. Kuhunkin metsästystiimiin kuului kokenut zimbabwelainen ammattimetsästäjä, 2 jäljittäjää, valtion mies sekä Toyotamaasturia vartioiva iloisesti hymyile- vä ja kohti arvostettua jäljittäjän ammattia hakautuva nuorimies. Leirillä oli yhteensä 8 henkilöä jotka vastasivat hyvin toimivasta vaatehuollosta, maukkaista riista-aterioista sekä aikanaan nahkojen ja trofeiden käsittelyistä. Ensimmäinen metsästysaamu oli lähdöltään myöhäinen edellisen päivän raskaan matkan takia. Alkuun oli meille kaikille kolmelle suomalaiselle tarkistusammunnat. Ne sujuivat kaikilta riittävän hyvin, jotta taito katsottiin riittäväksi tositoimiin. Pelipaikalle päästyämme seurailimme turhaan reippaalla takamatkalla puhveliamme eräältä vesipaikalta alkaen. Oli epätodellisen upeaa haistella Afrikan olemusta ja seurata jäljittäjien varovaista työskentelyä sekä hiljalleen etenevää hiivintää. Joitakin antilooppilajeja näimme. Jäljittäjät olivat silmämme ja korvamme sekä varmaan myös vainumme. Arvostukseni heidän taitojaan kohtaan kasvoi päivä päivältä. Koiria täällä ei voi käyttää – ikä jää kuulemma lyhyeksi. Toinen aamu alkoi pimeässä aamupalan jälkeen niin että saavuimme parin tunnin ajomatkan jälkeen suolalähteitä sijaitsevalle jokialueelle. Vettä ei kovin paljon enää jokialueella ollut mutta puhvelit kyllä viihtyivät. Seurasimme heti alkajaisiksi aivan tuoreita puhvelilauman jälkiä, jossa toistakymmenen eläimen joukossa oli ainakin yhden ison härän jäljet. Tuntikausien intiaanihiivinnän jälkeen vedimme jokipenkereiden tiheikköjä ja pensaikkoja kierreltyämme vesiperän, kun tuulen kääntyminen epäedulliseksi karkotti lauman oltuamme jo ehkä alle 200 m etäisyydellä. Kolmas aamu oli jo totista yrittämistä jälleen aamupimeästä aloittaen. Metsästäjääkin alkoi jo selvästi vaivata tosikosketuksen puute vaikka saalistamiselle oli varattu yhteensä 7 päivää. Varasuunnitelmaksi oli jo viritelty telttailua jos ei tälle päivälle laukausta saataisi. Herätys oli kello 4 ja hyppäsimme ilman aamiaista autoon. Poukkoilua pimeässä kesti kolmisen tuntia, minkä käytin sotilaselämän opetusten mukaan lisälepoon etupenkillä retkahdellen. Saavuimme lopulta erään jokilaakson jyrkänteen reunalle. Laakso alapuolellamme oli vielä pimeä, joten söimme konepellin alla lämpiminä pysyneitä herkullisia aamiaisleipiä. Aurinko alkoi sarastaa punaten Afrikan tapaan upeasti taivaanrantaa. Hämärän verho alkoi vetäytyä nopeasti kun punainen pallo kiipesi silmissä ylöspäin. Metsästäjä viittasi minut reunakalliolle alas osoittaen. Arviolta kilometrin päässä joen äären pensaikkoisella ruohikkoaukealla pyöri 3 mustaa hahmoa. Komeita jölliköitä kerrassaan. Kiikarin linssissä ne vaikuttivat hämärissä liki samanlaisilta. Poikamiehiä, dagga boynnimellä kulkevia ne olivat - väliaikaisesti tai kokonaan laumasta erillään kulkevia valppaita rotunsa edustajia. Auringon noustessa ne lähtivät hitaasti joen reunaa kohti. Samalla lähdimme mekin. Kierto alas joelle kesti 1,5 tuntia ja pääsimme sitten seurantatyöhön. Miellyttävä tekemisen meininki alkoi velloa sisikunnassa. Kaksi kokovaippaista Norman patruunaa painautui lippaaseen ja yksi pehmeäkärkinen patruunapesään. Ensimmäinen kosketus härkiin tuli noin kello 11. Ne katsoivat hieman ylempää noin 100 metrin etäisyydeltä – valppaina, epäilevinä. Oli syytäkin. Olimme painautuneet jäljittäjien viittauksesta kyyryyn. Jotain ne vaistosivat kadoten matalahkon pensaikon suojassa pölypilveen. Vietimme noin tunnin siestan puun varjossa. Aseita ei tarvinnut huoltaa, joten käytin ajan lepoon. Sitten jatkoimme hiipimistä. Puhvelit kuulemma unohtavat tapaamisen jonkin ajan päästä. Noin klo 1245 nousi etumaisen jäljittäjän sormi pystyyn. Aurinko porotteli mukavan siedettävästi ja leppeät tuulahdukset puhaltelivat. Puhveleista kaksi oli liian nuorta ja yksi sopiva metsästettäväksi – näin oli metsästäjä nopeasti merkannut lyhyen kosketuksemme aikana. Ne olivat märehtimässä hieman ylempänä olevien puiden varjossa noin 100 m etäisyydellä. Sovittelin kivääriä jo ampumakeppien haarukkaan. Silmille nostettu 8x42 Zeiss paljasti, että oksia oli edessä. Seisaallaan oli vain yksi nuori härkä. Muita oli vaikea hahmottaa. Yhden olin makuulla näkevinäni, mutta metsästäjä näki myös toisen makaavan. Varjoihin nuo komeat eläimet sulautuivat vaarallisen täydellisesti. Missään tapauk- sessa en tuolle etäisyydelle ampuisi näissä olosuhteissa avotähtäimin. Mahdollisista kehotuksista huolimatta nimittäin ampuja eli maksaja tekee laukaisupäätöksen – ei ammattimetsästäjä. Aikamme kiikaroituamme härät äkkiä nousivat ja lähtivät rauhallisesti vinosti poispäin. Kiiruhdimme äänettömästi parikymmentä metriä lähemmäksi ja ammattimetsästäjän kantamat ampumasauvat olivat viivytyksettä pystyssä. Kivääri asettui valmiiksi haarukkaan. Härkien reitti oli kääntynyt editsemme edulliseksi. Edessäni olevan puun haaran välistä katsoi ensimmäisenä kulkeva iso härkä. Etäisyyttä oli n. 60-70 m. Nyt oli hetki lyönyt – viivytykseen ei ollut varaa. Nopea vilkaisu kuitenkin kiikarilla anatomisen kohdan varmistamiseksi. Ikääntyvillä silmillä tarkan kohdan merkkaaminen mustassa hahmossa ei ole helppoa vaikka mahtava eläin olikin nyt valossa pienellä aukiolla. Upea Afrikan ilmentymä tuijotti minua – katse tuntui porautuvan. Kerrassaan uljas näky. Ilmeisesti se vaistosi jotain. Kumma kyllä - en ollut kokenut tämän seurannan ja tilanteen kehittymisen aikana merkittävää jännityksen tunnetta. Sekin tulisi aikanaan – seuraavana päivänä muistiinpanoja kirjoittaessani. Harjoittelun pohjalta ase asettui tiukasti rintakehälle. Jyvä hakeutui Robertsonin opetukset anatomiasta ja mielikuvaharjoituksista muistaen tuttuun tapaan oikean lavan sisäreunalle melko alas – härän hieman vino asento huomioiden. Siinä pitäisi pumppuaseman olla lujilla! Laukaus jymähti puristaen, komea eläin hyppäsi kuin rodeohevonen takapäätään heittäen. Robertonin kirjassa tätä oli liitetty sydänosumaan. Liki laukaustani seuraten jymähti vieressäni kun metsästäjän CZ .458 Lott ampui. Vaikka latasin varjoa nopeammin, vain pölypilvi jäi leijumaan puhveleiden hävitessä aukiolta. Jäljittäjillä oli leveä virnistys - metsästäjän laukaus osoittautui nimittäin osuneen puun runkoon. Varsinaisesti emme olleet sopineet hänen ampuvan lainkaan, mikä kyllä kuuluisi asiaan. Siis - oli käytettävissä vain minun ainoa laukaukseni. Tässä vaiheessa uskoni oli vielä lähes horjumaton hyvään osumaan! Jäljityksen jännitys Menimme kaikessa rauhassa aukiolle. Piipussa ja lippaassa olivat nyt kokovaippapatruunat. Kovassa maassa näkyivät pikaisen lähdön jäljet. – ”noon pikaasia lähtöjä” – muistui mieleeni lausahdus Tuntemattomas- ta sotilaasta. Muutamassa päivässä kohennetuilla taidoilla minäkin osasin lukea näitä kuopaisuja. Hitaasti seurasimme ympäristöä tarkkailleen missä mörkö lymyää. Kuolemaan usein liittyvää ja kauas kuuluvaa kuolinörinää ei vain kuulunut. Eikä muitakaan vahingon merkkejä näkynyt. Epävarmuus alkoi jäytää. Noin 50 m kohdalla löytyi kuivasta heinästä kirkkaanpunainen ”leppäkerttu”. Tätä pyöriteltiin ja minusta se vaikutti kirkkaalta valtimovereltä. Metsästäjä arveli lihashaavasta tulleeksi. En käynyt väittelemään – puhvelin verinäytteistä minulla ei ollut kokemusta vaikka ihmisveren näytteitä on tullut silmiteltyä monipuolisesti. Entistäkin varovaisempi eteneminen jatkui. Metsästäjä valvoi vasenta puolta. Minä tähystin herkeämättä oikean puolen pensaikkoja sormi mauser- tyyppisen lukon varmistimella. Hieman huolestuneelta vaikuttavat jäljittäjämme etenivät jokaista mahdollista merkkiä tarkkaillen. Jos puhveli ryntäisi pensaan tai puun takaa olisi ampuma-ala selvitettävä salamana. Kavereita ei passaisi ampua. Puhveli ei aikailisi – sillä olisi hyökkääjän valintaetu ja sen se käyttäisi taitavasti - tämä oli kirjallisuudestakin selvää. Ampumatkat saattavat olla vain muutamia metrejä peitteisessä maastossa. Niinpä olin kohottanut valmiuden korkeimmalle tasolle. Parinkymmenen metrin kuluessa löytyi toinen kirkas pisara. Metsästäjä epäili edelleen lihashaavaa ja näytti entistä huolestuneemmalta, pukien sen myös sanoiksi. Olinko ampunut sittenkin oikean lavan taakse, jolloin luodin linja olisi suoliston läpi? Toiveikkain silmin arvelin pisaraa melko kirkkaan punaiseksi ollakseen lihashaavasta. En kommentoinut, koska kanttini ei riittänyt tuossa tilanteessa puhvelin verinäytteitä koskevaan väittelyyn. Huolet alkoivat näkyä myös jäljittäjien työskentelystä. Metsästäjäkin vielä ilmeisesti moraalia kohottaakseen totesi, että meille voi tulla tiukat paikat. Tästä en tuntenut moraalini saati motivaationi enää nousevan – se oli jo huipussaan. Sen verran elävästi monien luettujen kirjojen vaaratilanteet olivat muistissa. Ka minkäpä teet – arvelin mielessäni – sitä saa mitä tilaa. Niin nopeasti on ammuttava kuin vanhoilla lentoon ammunnan opeilla kykenee. Kumma kyllä – minkäänlaista tunnistettavaa jännitystä en tässäkään vaiheessa kokenut. Liekö ikääntyvän koneen tahdosta riippumaton viestitysjärjestelmä edes havainnut mihin oli ajauduttu! Tuumasimme jo parin tunnin odotustaukoa haavoittuneen riistan jäljityksen periaatteiden mukaan, mutta sitten … polun kivetykselle alkoi ilmaantua yhä runsaammiksi käyviä veriroiskeita. Ei kuitenkaan sellaisia, joissa olisi ollut keuhko-osumaan viittaavia vaahtoisia roiskeita. Etenimme yhä varovaisemmin. Aika tuntui seisahtuvan. Sitten nousi toisen jäljittäjän sormi. Samassa metsästäjä astui eteenpäin ja laukaus jymähti. Hän kutsui minutkin eteen ja lähestyimme varovaisesti noin 20 m päässä oikealla kyljellä pötköttävää mustaa hahmoa. Ammuin vielä käskystä niskaan ja hartiaan varmistuslaukauksen. Elonmerkkejä ei missään vaiheessa ilmennyt. Sitten varovainen eteneminen ja kosketus kiväärin piipulla silmän sarveiskalvoon – kuollut oli. Juoksumatka lienee kokonaisuudessaan ollut noin 150- 200 m. Helpotuksen tuoma hymy nousi koko tiimimme kasvoille. Katsoin ja kiersin. Pieni häivähdys surua tuntui ohimenevänä – näin usein myös lintumetsällä onnistuneen laukauksen jälkeen. Jalo eläin oli kuollut. Ulkoinen tarkastus paljasti syynkin. Luoti oli osunut rintaan juuri tähtäyspisteeseen ja sieltä puristui suihkuna verta kun asettelimme ruhoa perinteiseen kuvausasentoon. Onnistuneet kuvat kuuluvat täkäläiseen metsästysrituaaliin. Tiimimme touhusi hartaudella vaikka itselleni asia ei niin tärkeä ollutkaan. Saaliin käsittely Kiersimme n. 3 tunnin reissun tuoden auton joen toiselle puolen n. kilometrin päähän kaadosta. Lähikylien miehiä ja poikia oli tullut laukauksen kuultuaan jo odottelemaan saaliin luo. Vartiomiehiksi jätetyt jäljittäjät ja valtion mies olivat siis olleet tar- peen. Huoleni kantovoimista haihtui – olin nimittäin kysellyt metsästäjältä millä opilla komea eläin haalattaisiin autolle. Nylky alkoi luvan saatua mitä moninaisilla veitsillä. Olipa siinä myös oma – Rauno Vainionpään pajasta lähtenyt tuohikahvainen metsästyspuukkoni. Se olikin puukoista paras. Välitön kuolinsyykin paljastui. Luoti oli rouhaissut oikeaa keuhkoa, katkaissut sitten suuret suonet sydämen yläpuolelta, läpäissyt pallean jokseenkin keskeltä, läpäissyt pötsin ja pysähtynyt vastapuolen nahkan alle. Veri oli vuotanut rintaonteloon. Siksi se alkoi purskahdella vasta ajan kuluttua juostessa. Aikanaan punnittuna tuo hyvin muotoutunut luoti oli menettänyt vain 3 g painostaan. Well done Weldcore! Nylkeminen ja lihojen paloittelu oli laskevan ilta-auringon lämpimissä väreissä selvästikin motivoivaa työtä. Paikalle jäi vain pötsin heinäsisältöä, jota olikin useita kymmeniä litroja sekä hiekkaan imeytynyttä verta. Kaikki muu– väestölle kallis valkuainen siirtyi kyläläisille. Me otimme nahkat ja pään sekä sisä- ja ulkofileet. Koulupoika kantoi lihamme korennossa tien varteen eikä suostunut ilmaisemaan väsymystä vaikka pariin kertaan sitä kysyin. Ehkäpä metsästäjän lupaama lihapalkka siivitti askellusta paljain jaloin läpi pimeän metsän. Afrikan täysi kuu valaisi kulkuamme. Otsalampun varaparistot olivat tietenkin varastoituina leirissä. Havaitsinkin pian oman valon häipyvän hiljalleen ja kuun valon vahvistuvan. Saimme saaliin kuitenkin yllättävän mukavasti auton lähelle. Iloisesti pulpattavat kyläläiset siirtyivät omin voimin kuulemani mukaan välittömästi alkaviin lihakekkereihin. Tiellä kulki myös värikkäästi ja siististi puettuja kylän naisia, jotka liittyivät iloiseen joukkoon nostattaen ilmeisesti edelleen myönteisen odotuksen tunnelmaa. Itsellämme oli vielä lähes 4 tunnin ajo leiriin, jonne saavuimme yöllä 01.30. Matkaa lievittivät eräästä kyläkaupasta ostamani kelvolliset olutpullot. Joukollemme riittoisasti jaettuina annospullot kohottivat kummasti yhteishenkeä. Arvelin, että kunnioittivat suurta valkoista met- Saaliin käsittely oli motivoiva, sosiaalinen tapahtuma. Lihat jäivät kyläläisille. sästäjää hitusen enemmän tarjoilun jälkeen. Leirissä väki oli jalkeilla autosta lähettämämme radioviestimme saatuaan. Hienon saaliin ja metsästystapahtumamme tuoma tunnelma oli vilpitön. Tapahtumat kertailtiin elävästi pakollisten malariantorjunta-annosten siivittäminä. Kuten metsästäjät hyvin tietävät ovat varsinaisten tapahtuminen lisäksi metsästyksen suolana hyvä ja monipuolinen suunnittelu sekä jälkipelit. Trofeiden – siis kallon ja nahkojen välttämätön ja välitön käsittely alkoi. Prosessit jatkuvat monipuolisina turvatakseen trofeet Suomessa tapahtuvaa lopullista muotoilua varten. Tässä tapauksessa puhvelista tulisi ns. shouldertrofee eli koko pää hartiaan saakka uudelleen näköiseksi konstruoituna. Tätä kirjoitusta viimeistellessäni trofeet ovat saapumassa Suomeen kesäkuun alussa – siis miltei vuosi myöhemmin. Lopuksi Seuraava päivä meni lepäillessä ja päiväkirjaa kirjoittaessa. Myös jälkilaineita ilmaantui hetkellisen jännityksen muodossa yksityiskohtia kirjatessani. Metsästyksemme jatkui vielä useamman päivän muita saalis- eläimiä vuoropäivin jahtitoverini JL:n kanssa jahdatessamme. Perustimme big bore klubin, jossa vaatimuksena on .400 minimireiät ja rautatähtäimet. Klubin sääntöjen tärkein pykälä ja 1§ on, että ”metsästyksen täytyy olla aina hauskaa”. Muut tarvittavat pykälät kertautuvat tämän pykälän nojalla. Lisäjäseniä ei toistaiseksi ole kutsuttu. Kustannuksia haluaisi joku ehkä tarkentaa. Erittelemättä niitä enempää, koska järjestäjät ne luotettavasti tekevät - ne ovat aivan riittävät. Alle 10 000 US dollarin ei tämänsisältöistä retkeä järjesty. Kokemukset ja muistot jäivät minulle hyvin järjestetystä reissusta sellaisiksi, että noille tantereille olen valmis palaamaan! Hienoja olivat kaikki ikimuistoisen matkamme päivät. Saalistakin avotähtäimin ja karkeilla kaliibereilla saimme. Mutta se onkin toinen tarina. Afrikan ydintä kuvastavan mustan jyhkeän hahmon kiinteä, ylväs tuijotus on varmasti muistissani niin kauan kuin yläkäyttökoteloni ylipäänsä toimii. Kylissä ja teillä kohtaamamme ja pääosin iloisesti tervehtivät asukkaat olivat hyvin puettuja. Muutama vuosi aiemmin tilanne oli ollut toisin. Aurinkokennoja näkyi jo pihoilla. Värikkäitä hyvän näköisiä maastopolkupyöriä oli siellä täällä. Uuden ajan airuita nekin. Kunhan viestintä lähitulevaisuudessa vaihtuu henkilöiden tapaamisesta mobiiliteknologian mahdollistaman uudenlaisen sosiaalisen viestinnän alueelle, voivat muutokset tuoda yllätyksiä tähänkin yhteiskuntaan. Kokemuksena jahti oli mieliinpainuva, järisyttävä ja metsästyksellinen. Afrikan taivaan värit, maaston vaihtelevat ja erikoiset tuoksut, virtahepojen jatkuvat mylvähdykset sekä vaihtelevat olosuhteet palaavat tuon tuostakin mieleen. Kivääriin valitsen kyllä irrotettavan kiikarin ensimmäistä laukausta varten. Prosessit sitä varten on jo käynnistetty. Hyökkäyksen varalta avara avotähtäin on seurannassa välttämätön vaarallisen riistan yhteydessä. Kysymykseen tupla vai pulttilukkoinen olen varautunut seuraavasti: ainakin pulttilukkoinen. Mutta kukapa näistä tietää!