Vaikka Iina Soiri ei ole uskovainen, hän pitää itseään siunattuna
Transcription
Vaikka Iina Soiri ei ole uskovainen, hän pitää itseään siunattuna
Kohtalona Afrikka TEKSTI Marko Leppänen KUVAT LAURA OJA Iina Soiri on valmistunut valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta. Opiskeluaikanaan hän oli aktiivi järjestötoiminnassa ja työskenteli HYY:n kansainvälisten asioiden sihteerinä. Apartheidinvastainen kampanja sai hänet omistautumaan Afrikalle. Vaikka Iina Soiri ei ole uskovainen, hän pitää itseään siunattuna. Niin hieno työ hänellä on. K aamosajan aurinko sattuu pilkistämään pilvimaton raosta, ja himmeä juonne kultaa piirtyy seinään. Iina Soiri ja valokuvaaja panevat juoksuksi tavoittaakseen haipuvan hehkun. — Tolppakorot käyvät maastokengistä, piikkikorot eivät. Ne uppoavat maahan, Soiri sanoo painellessaan kivenjärkäleiden lomassa. Soiri on tullut Suomeen vain käymään, Espoon Otaniemen Dipolissa pidettävään pohjoismaiseen kehitysmaatutkimuksen konferenssiin. Hän on asunut elämästään parikymmentä vuotta Afrikassa. Siellä hän on tottunut olemaan kameleontti, joka vaihtaa sujuvasti alkeellisen kylän lattiamajoituksesta lähetystöillalliseen ja takaisin. Kaamossäteen epätoivoisen tavoittelun täytyy huvittaa ihmistä, jolla on talo Namibiassa. Mutta on hänellä koti Kymijoen rannallakin, Myllykoskella. Ja nyt myös Uppsalassa. NÄPÄYTYS PRESIDENTILLE | Soiri on Uppsalassa sijaitsevan Pohjois- maisen Afrikka-instituutin ensimmäinen suomalainen johtaja. Eräs kollega kuvaa Soiria tahtotyypiksi, joka sanoo, tekee ja saa, mitä haluaa. Näyttävä ja suorasukainen nainen voi huristaa jeepillä halki Afrikan. Hän ymmärtää futista ja hurmaa afrikkalaispresidentit. Ja kas tosiaan, Soiri kertoo tavanneensa edellispäivänä Helsingissä Namibian presidentin Hifikepunye Pohamban. — Raivostuttavasti hän kysyi ensimmäisenä, että missä entinen mieheni on. Vanhemman poikani isä on tunnettu namibialainen ja siltä kantilta minut presidentille esiteltiin. Sanoin, että olen muutakin kuin poikieni äiti. Mutta sellaista se Afrikassa on, ihmiset määritellään perheen kautta. 26 YLI O P I STO 10| 2 01 3 Y L I OP I ST O 10 | 2 013 27 ROSOINEN LAPSUUS | Kun Soiri oli kouluikäi- yli 50 MAATA | Afrikassa sähköt voivat katke- ta samana iltana seitsemännen kerran juuri, kun tärkeä sähköposti on lähtövalmis. Kuoppaisella kujalla voi ällistyttää Ferrari ja eurooppalaista verenpainetta nostattaa naapurin moniavioisuus. Puute, nälkä ja kurjuus ovat osa todellisuutta — ja myös tapa elää niin, etteivät ne ole elämää hallitsevia asioita. — Tosin rahatalouteen siirtyminen eli kaupunkiin muuttaminen on vienyt monelta mahdollisuuden pärjätä omavaraisesti. Afrikasta puhutaan helposti yhtenä asiana, monoliittina. Yli 30 miljoonaan neliökilometriin Soiri toivoo, ettei Afrikalle jaettaisi säälipisteitä. ja yli 50 valtioon mahtuu kuitenkin suurempi todellisuuksien kirjo kuin Eurooppaan. Tämä on asia, jota Soiri haluaa korostaa. Ja sitä, että säälipisteet Afrikalle jätettäisiin jakamatta. — Monissa mielikuvissa on se köyhä avuton Afrikka. Ikään kuin Afrikan kohtalo olisi aina riippuvainen muista. Siellä synnytään ja kuollaan ja eletään ihan ilman meitä. Siellä on hyviä ja viisaita ihmisiä, ja siellä on roistoja ja sellaisia, joilla ei ole pienintäkään halua kehittää yhtään mitään. Kehitysmaatutkimus tuntee afro-optimistit ja afropessimistit. Soiri sanoo olevansa ennen kaikkea afrorealisti. Sellainen tietää esimerkiksi, että epävakaitten maiden pitää itse ratkaista konfliktinsa. Ulkopuolisella väliintulolla poistetaan vain oire, ei taudin syytä. Soirista tuntuu rankalta peilata Afrikkaa aina meidän käsitteidemme ja näkökulmamme kautta. — Miksi eurooppalaisuus on aina se standardi, johon kaikki suhteutetaan? Ikään kuin afrikkalaisten automaattisena tavoitteena olisi tulla meidän kaltaisiksemme. ÄITIÄ LÄHELLE | Vuonna 1990 valtiotieteen ylioppilas saapui pitkän sodan jäljiltä itsenäistyneeseen Namibiaan. Hän työskenteli Ambomaalla 28 YLI O P I STO 10| 2 01 3 Espoon Namibia-toimikunnan kehitysyhteistyöprojektissa ja kirjoitti gradua namibialaisnaisten itsenäisyyskamppailusta. Otsikko Radikaali äitiys oli kohtalokas. Opiskelijan esikoispoika Pyry syntyi Suomessa vuonna 1994. Jokin Afrikassa vain veti puoleensa, maistui maagiselta kuin ensimmäinen itse poimittu mango. Niinpä Soiri lähti uudestaan etelään, tällä kertaa Mosambikiin, jossa Soiri tutki neljä vuotta vapautusliikettä ja työskenteli paikallishallintoon liittyvissä kehityshankkeissa. Matka jatkui Namibiaan ja Angolaan, joissa vierähti yhteensä viisi vuotta paikallishallintoa luoden. Vuorossa oli vielä Tansania ja työ Suomen suurlähetystössä. Vuonna 2005 Pyry sai pikkuveljen Jurin, jonka isä on etiopialainen. Synnyinmaahansa vaeltaja palasi lapsineen vuonna 2010. Hän ehti tuskin asettua alas ja huokaista, kun avautui tilaisuus Afrikka-instituutin johtajuuteen. Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. — Näillä leveyspiireillä en pääse lähemmäksi Afrikkaa. Juuri nyt haluan olla pohjoisessa, lähellä vanhaa äitiä. nen, perhe asui Kotkassa. Isä oli töissä satamassa. Aina kun laiva oli lastattu, isä kutsui ulkomaisia seiloreita kotiinsa. Illanistujaiset olivat kosteita, mutta tarjosivat tyttärillekin jännittäviä kohtaamisia jopa afrikkalaisten kanssa. — Isä harrasti valokuvausta, ja muistan aina, kun hän päätti valokuvata nigerialaisen perämiehen. 1970-luvun tyyliin meillä oli erivärisiä seiniä, ja hän halusi kuvata miehen ruskeaa seinää vasten. No, eihän kuvassa tietenkään näkynyt kuin silmälasit ja välkähtelevät hampaat. Perheen elämä oli taloudellisesti niukkaa ja meno muutenkin rosoista. Niin sanotusti hyvistä lähtökohdista ei voida puhua. Onneksi oli olemassa hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjosi eväät päästä eteenpäin. Iina Soiri sanoo, että hänelle olisi käynyt huonosti, jollei hän olisi asunut Pohjoismaassa. Hän on kiitollinen siitä äärimmäisestä etuoikeudesta, että sai käydä kouluja. — Oppimaani ja kokemaani haluan nyt jakaa, jos vain kelpaa. VALLANKUMOUS TYÖAJALLA | Sukunsa toi- nen ylioppilas aloitti opiskelut 1980-luvun alussa, mutta ei eläinlääketieteellisessä, kuten oli vielä lukiolaisena suunnitellut. Pääaine oli yleinen valtio-oppi ja sivuaineet viestintä, kansainvälinen oikeus, filosofia ja kehitysmaatutkimus. Sitten hän pääsi kansainvälisten asioiden sihteeriksi ylioppilaskuntaan. — Minusta tuli palkkavallankumouksellinen. Yhteen päivään saattoi mahtua paavin vastainen mielenosoitus, Shell-boikottikampanja ja Taivaallisen rauhan aukion muistotilaisuus. Soiri oli myös järjestämässä Suomen ensimmäistä Eesti vapaaksi -tapahtumaa, jossa laululiikettä edusti Viron nykyinen Suomen-lähettiläs Mart Tarmak. Samoihin aikoihin itäblokin tyranniat sortuivat ja kampanjointi apartheidin lopettamiseksi kävi kuumimmillaan. — Ajattele nyt, miten ihanaa oli olla nuori tuolloin ja töissä noissa hommissa. Aina illalla, kun olimme suunnitelleet seuraavan päivän rytinät, istuimme Vanhan kuppilassa. Onneksi valomerkki tuli jo puoliltaöin. Jaksoimme aamukahdeksalta kaivaa banderollit esiin. Aika oli tärkeää verkostoitumista. Ne nykypoliitikot ja -tutkijat, jotka Soiri tuntee, tulivat pääasiassa tutuiksi opiskelija-aktivismin kautta. Professorilleen Raimo Väyryselle hän lähettää pahoittelut: 25 vuotta sitten lainattu Tyyntämerta käsittelevä kirja on vielä palauttamatta, mutta tallessa silti. TUTKIJA JA AKTIVISTI | Soirin mielestä Pohjoismaat tarvitsevat Afrikka-instituuttia maailmanmenon ymmärtämiseen, planeetta kun on aina vaan pienempi. Vuonna 1962 perustetun instituutin tutkimus Maailmassa on moni asia päin peetä, mutta niihin voi vaikuttaa. jakautuu neljään pääteemaan: konflikteihin, maaseutukysymyksiin, urbaanielämän haasteisiin sekä Afrikan ja muun maailman kauppaan ja muihin yhteyksiin. Afrikka-tutkijoiden yhteisö on pieni, perhemäinen. Monet seilaavat tutkijan ja aktivistin roolin väliä. — Harvalla on puhtaasti akateemiset motiivit, vaikka tutkimus on kansainvälisesti laadukasta. Ollaan myös toimijoita. Maailmassa on moni asia päin peetä, mutta niihin voi vaikuttaa. Ja se vaikuttaminen voi olla jopa kivaa. Suurin osa Helsingin yliopistonkin Afrikkatutkijoista työskentelee jossain vaiheessa stipendiaattina yhteispohjoismaisesti rahoitetussa ins tituutissa. Uppsala on linkki, jonka kautta myös afrikkalaiset tutkijat tapaavat alan pohjoismaisen tutkijayhteisön. Laitoksen tutkimus ja kirjasto ovat alallaan Euroopan johtavia. VINKKEJÄ SIJOITTAJILLE | Afrikan ongelmien juureksi Soiri neulaa tietämättömyyden. Se pohjautuu koulutuksen puutteeseen ja oireilee esimerkiksi lyhytnäköisyytenä. — Ajatellaan, että okei, tulkaa vaan ja viekää laidunmaat, saan tästä kaksi tonnia. Samalla meY L I OP I ST O 10 | 2 013 29 nee tulevien polvien mahdollisuus hyödyntää maata. Investoijia hän peräänkuuluttaa noudattamaan ”villissä etelässä” samoja pelisääntöjä kuin pohjoisessa. Ongelma on edelleen, että hyvin pieni osa rahasta jää Afrikkaan. Harvoin myöskään Afrikan hallitukset investoivat raaka-aineista tulevaa niin sanottua helppoa rahaa taloutensa monipuolistamiseen. Suomen vuotuisesta 1,1 miljardin kehitysapupotista merkittävä siivu menee Afrikkaan. Jyväskylän yliopiston kansainvälisen kehitystyön professori Jeremy Gould totesi taannoin, että tutkijan näkökulmasta kehitysavun seurauksia ei tunneta. On mahdotonta sanoa, olisiko köyhtymistä vähemmän vai enemmän, jos kehitysapua ei olisi. Soirin kokemuksen mukaan on selvää, että kehitysavulla on ollut myönteinen vaikutus, tosin eri tasoilla eri lailla. — Se luo osaavaa ihmisresurssia ja vahvistaa instituutioita, jolloin talous kohenee. YK:n Widerinstituutilla on tästä tutkimustuloksia. Varmasti kehitysapu on myös edesauttanut syrjäytyneiden ryhmien, myös naisten, pääsyä osalliseksi kehityksestä. mibian-kotiinsa. Afrikassa ollessaan Soiri ikävöi Suomesta jämptiyttä ja sitä, että asiat ovat reilassa. Pohjoisessa ollessaan hän kaipaa afrikkalaista yhteisöllisyyttä. — Minunkin penskani kiersivät pienenä sylistä syliin ja oppivat sen, että lapsi on ennen kaikkea yhteisön jäsen. Afrikassa oman itsen arvo nähdään muiden kautta. Me emme voi olla olemassa ilman muita. l ? KUKA iina soiri Syntynyt Myllykoskella 1964. Pohjoismaisen Afrikka-instituutin johtaja. Asuu työnsä vuoksi Uppsalassa. Ennen maaliskuussa alkanutta pestiään työskenteli ulkoministeriön kehitys poliittisen osaston neuvonantajana. Työskennellyt lukuisissa kehitysyhteistyö- ja konsulttitehtävissä mm. YK:n kehitysohjelmassa UNDP:ssä, hollantilaises- Teksti Elina Raukko kuva kuvaliiteri / timo nieminen Helli lahoa puutarhassa Laho ei merkitse kuolemaa vaan ylläpitää elämää. S ana laho kuulostaa inhottavalta. Siitä uhoaa pudonneiden lehtien, kosteuden ja kuoleman haju. Lahoavat kasvinosat kärrätään kompostiin, kipataan laittomasti puistometsään tai haketetaan pois silmistä. Siisteyden nimissä. Laho kuitenkin ylläpitää monia lajeja, joita ei näe nuoressa metsässä tai viimeistellyssä kotipuutarhassa. Helsingin yliopistosta valmistunut metsäekologi Sanna Välimäki on perehtynyt lahoon kaupunkialueella. — Tammi on monimuotoisuuden kannalta parhaita lahopuutarhan puita. Se on pitkäikäinen, ja vanhenevan tammen lahoavissa koloissa viihtyvät monet eliöt. sa kehitysjärjestössä SNV:ssä ja Suomen Penskani oppivat pienenä, että lapsi on yhteisön jäsen. Dar Es Salaamin suurlähetystössä. Perehtynyt kehityskysymyksiin, hallintoon, talouteen ja Etelä-Afrikan vapautushistoriaan. 8- ja 19-vuotiaiden poikien äiti. Vanhempi pelaa ammattilaisjalkapalloa, joten laji on tuttu äidillekin. Vaikka Soiri on ”kehitysapu-uskollinen”, hän myöntää avun sudenkuopat. — Sillä voi olla monessa tapauksessa myös vääristävä vaikutus. Se luo suhteettoman edun saavia saarekkeita ja antaa vääränlaisia signaaleja, pöhöttää julkista hallintoa. JOULUKSI KOTIIN | Soirin toiseen nimettömään on pujotettu Kalevala Korun Hannunvaakunasormus ja toiseen namibialaisesta norsunluunapista tehty mustavalkoinen sormus. Naimisissa hän ei ole, ellei sitten näiden kahden kulttuurin kanssa. Jouluksi hän suuntaa poikiensa kanssa Na- 30 YLI OP I STO 10| 2 01 3 Pitää blogia Puzzled Boss Lady. Saa voimia juoksemisesta ja kirjallisuudesta. Muistaa eräänä elämänsä huippuhetkenä Nelson Mandelan tapaamisen 1993. ”Afrikasta tulee loistavaa kirjallisuutta, mutta eniten minuun — etenkin tapaani olla nainen ja suomalainen nainen Afrikassa — on vaikuttanut Doris Lessing. Viimeksi kolahti zimbabwe laisen Noviolet Bulawayon kirja We Need New Names.” VIISIKYMPPINEN VANHUS | Välimäki kehuu myös raitoja ja haapoja, jotka muuttuvat vanhuksiksi tammea nopeammin, raita jo 50 vuodessa. Niissä viihtyvät aivan toiset lahonsuosijat kuin tammessa. Lahopelissä on muutenkin monta muuttujaa. Metsiin suositellaan jätettäväksi kymmenisen kuutiota lahopuuta hehtaarille. Ihan näin suoraviivaista lahopuun määrän lisääminen ei ole. — Osa laholla viihtyvistä lajeista pitää maahan kaatuneista rungoista, osa taas pystyyn jätetyistä. On myös eri asia, onko puu pitkälle lahonnut vai tuoreempi. Niin ikään puiden ja puupölkkyjen halkaisija ja pituus vaikuttavat eliöstöön, samoin se, onko tiettyyn lahovaiheeseen ehtinyttä puuta jatkuvasti tarjolla. den ja luonnon monimuotoisuuden välillä. Lahopuutarha ei tarkoita hoitamattomien ryteikköjen suosimista. Se syntyy harkiten. — Olisi hienoa, jos vanhoja puita tai niiden osia jätettäisiin muistomerkeiksi puistoihin. Ne kertovat myös puiston historiasta. Jotta lahokeitaat palvelevat eliöstön monimuotoisuutta, niitä pitää olla kyllin tiheässä. Näin lahopuulla viihtyjät, niiden jälkikasvu tai esimerkiksi sieni-itiöt pääsevät siirtymään elinympäristöstä toiseen. Yksittäinen kaupunkilainenkin voi ottaa osaa lahoketjun rakentamiseen. Jos pihalta täytyy kaataa puita, pari-kolmemetriset kannot kannattaa jättää pystyyn esimerkiksi köynnösten tueksi. Osan runkoa voi jättää maahan tilanjakajaksi itsekseen lahoamaan. Jos on klapeja, erikokoisista haloista, pölleistä ja ontoista korsista voi koota maahan pinon. Ensin koloihin pesiytyvät pölyttäjät ja muut hyötyhyönteiset, sitten lahonsuosijoita. Välimäki osallistui Suomen luonnonsuojeluliiton alullepanemaan Lahopuutarha-kilpailuun yhdessä Aalto-yliopistossa opiskelevien Amanda Bogdanoffin ja Emma Vanhatalon kanssa. Marraskuun puolivälissä ratkenneessa kilpailussa kolmikon työ Lahohelmet palkittiin kolmantena. Kilpailun voittivat Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä opiskeleva Kimmo Heikkinen ja Aalto-yliopistossa maisemaarkkitehtuuria opiskeleva Sofia Tigerstedt työllään Lahokehä. Voittajatyö toteutetaan todennäköisesti vuoden 2014 aikana Aalto-yliopiston kampukselle ja Helsingin kaupungin puistoon. l Lahopuutarha syntyy harkiten. EI RYTEIKKÖJÄ | Lahopuun lisääminen kaupunkiin on tasapainottelua turvallisuuden, viihtyisyy- Y L I OP I ST O 10 | 2 013 31