Talouspolitiikka ja lama* - Taloustieteellinen Yhdistys

Kansantaloudellinen aikakauskirja - 93. vsk. - 1/1997
Talouspolitiikka ja lama*
PEKKA AHTIALA
professori
Tampereen yliopisto
1 Aluksi
Suomi kärsi 1990-luvun alkupuolella vuosisadan pahimmasta lamasta, jonka aikana bruttokansantuotteen kasvu ei ainoastaan pysähtynyt,
vaan jopa bktn taso laski toistakymmentä prosenttia, työttömiä oli yli kaksikymmentä prosenttia työvoimasta, ja suuri osa työvoimasta
uhkasi syrjäytyä työelämästä pysyvästi. Huomattava osa kansallisvarallisuudesta tuhoutui
yritysten kaatuessa konkursseihin, ja moni kansalainen menetti koko omaisuutensa, minkä lisäksi monelle jäi suuret velat kannettavakseen.
Puolella miljoonalla kotitaloudella oli häiriöitä
luottojensa hoitamisessa. Maa koki ennennäkemättömän pankkikriisin. Onnen lahjat, jotka eivät sananlaskun mukaan muutenkaan käy tasan, jaettiin radikaalisti uudelleen sen lisäksi
että niiden kokonaismäärä laski rajusti.
* Tämä tutkimus kuuluu Yrjö Jahnssonin Säätiön rahoittamaan projektiin "Suomen talouskriisi: tausta,
tapahtumat ja opetukset". Haluan esittää Yrjö Jahnssonin Säätiölle lämpimät kiitokset.
Näin suuresta onnettomuudesta on opittava.
Tämän esityksen. tarkoituksena on tarkastella
laman aiheuttaneita tekijöitä ja niiden syy-yhteyksiä, jotta tulevaisuudessa vältyttäisiin samojen virheiden toistamiselta - sillä kuten tullaan
huomaamaan, sellaisista lama pääasiassa paitsi
aiheutui myös syveni ja pitkittyi.
LamaJ? ymmärtämiseksi ei riitä, että tarkastellaan 1990-lukua, sillä lamaan johtaneet tapahtumat ajoittuvat sitä edeltäviin hulluihin
vuosiin. Tämän murheellisen' tarinan keskeinen
juoni on seuraava. Maassa toteutettiin talousreformiin kuuluvia toimenpiteitä ilmeisestikin
näkemättä sitä kokonaisuutta, jonka ne muodostivat. Sinänsä hyvät luottokorkojen vapauttaminen ja yritysten kansainvälisten pääomaliikkeiden vapauttaminen toteutettiin samanai kåisesti, mikä on talousreformin kuolemansyntejä ja aiheuttaa hallitsemattoman luottoekspansion. Se käynnisti hullut vuodet, joiden
seurauksena syntyi hallitsematon vaihtotaseen
alijäämä. Se pakotti jarrutukseen, ja maa ajautui lamaan. Pankkikriisi olisi ilmeisesti sel!rannut jo tästäkin, mutta ilman hulluja vuosiakin
61
Artikkeleita - KAK 1/1997
se olisi todennäköisesti aiheutettu tavalla, jolla
jarrutus toteutettiin. Vuonna 1989 toteutettiin
näet raju rahapoliittinen äkkijarrutus, jolloin
markkinakorot nousivat yhdessä vuosineljänneksessä neljä prosenttiyksikköä - toinen kuolemansynti. Kun maan talous oli vapaassa pudotuksessa, kiristettiin valtion taloutta ja rahapolitiikkaa sekä toteutettiin uudistuksia, jotka
syvensivät lamaa. Tällä syöksyä jatkettiin vielä
senkin jälkeen kun perusasetelma oli devalvaatioilla käännetty positiiviseksi - devalvaatioilla,
joiden ajoitus oli puolestaan lähes ihanteellinen
ja jotka onnistuivat erinomaisesti.
Seuraavassa kerrotaan ja tulkitaan tämä
murheellinen tarina pääpiirteissään. Ensin tarkastellaan hulluihin vuosiin johtaneita tapahtumia sekä itse näiden vuosien tapahtumia. Kolmas osa tarkastelee kellutusta ja sen jälkeisiä
tapahtumia. Neljännessä osassa katsotaan tilannetta kentällä toimivan pankinjohtajan näkökulmasta. Viidennessä osassa verrataan· kriisiä
vuoden 1975, lähtökohdiltaan vielä vaikeampaan kriisiin, josta kuitenkin selvittiin varsin
vähällä. Viimeisessä osassa tarkastellaan tulevaisuuden näkymiä.
2 Hullut vuodet ja romahdus
Koko 1980-luvun alkupuoli toteutettiin vaihtotaseen pitkän aikavälin kehitystä ajatellen liian
inflatorisia palkankorotuksia, jotka osittain johtuivat liian ekspansiivisesta talouspolitiikasta,
kuten kuviosta 1d näkyy. Jo vuonna 1985 oli
selvästi nähtävissä, että vaihtotaseessa oli ongelmia, kun vaihtotasekierron parhaassa vaiheessa päästiin tuskin tasapainoon (kuvio 1e).
Viranomaiset kuitenkin torjuivat tällaiset varoitukset, joissa myös ennakoitiin sittemmin koettu kehitys. (Ks. Ahtiala 1983:3, Uusi Suomi
19.2.1985 ja 20.2.1985).
Vuosien 1986-87-vaihteen tienoilla Suomen
62
Pankki teki ratkaisevan virheen, kun se varoituksista huolimatta vapautti luottokorot, eli lopetti pankkien keskikorkosäännöstelyn, samanaikaisesti yritysten kansainvälisten pääomaliikkeiden kanssa. (Ks. Aamulehti 4.10.1987, Etelä-Suomen Sanomat 5.5.1988 ja Ahtiala 1974).
Kuten hyvin tiedetään; tästä seuraa hallitsematon luottoekspansio. Niinpä pääoman nettotuonti kasvoi yksin vuonna 198727.5 mrd mk,
mikä oli enemmän kuin koko rahaperusta (monetary base). Vuosina 1987-89 rahaperusta
kasvoi nimellisesti (reaalisesti) 114 %, (82 %),
Ml 28 % (9 %), M2 49 % (27 %), M3 60 %
(36 %) ja kotimainen luotonanto 74 % (48 %).1
(Lähde: Bank of Finland Monthly Bulletin.)
Tilannetta voidaan havainnollistaa tavanomaisella IS-LM-BP-kuviolla, jonka yhtälöt on
esitetty liitteessä 1. Kuvion 2 pystyakselilla on
korko (r) ja vaaka-akselilla kokonaistuotanto
(Y). IS-käyrä on niiden pisteiden ura, jolla
hyödykemarkkinat ovat tasapainossa, LM- ja
BP-käyrien ollessa rahamarkkinoiden ja maksutaseen vastaavat käyrät. Tarjontapuolesta, joka on yksinkertaisuuden vuoksi jätetty kuviosta
pois, on syytä todeta, että avoimen talouden
kokonaistarjontakäyrä on nouseva myös reaalipalkkamallissa, (jossa työvoiman tarjonta on
reaalipalkan funktio), joten kysyntäpuolen toimenpiteillä voidaan vaikuttaa kokonaistuotantoon. (Ks. Ahtiala 1984, 1987).
Alkutilanteessa vuonna 1986 Suomen Pankki oli määrännyt korkokaton jolla kokonaistuotanto oli Y o. Potentiaalinen kysyntä oli tällä
korkotasolla Y 2' mutta Y 2 - Y o oli pankkien
luotonsäännöstelyllä säännöstelty pois. BPkäyrä oli joustamaton, koska pääomaliikkeet
olivat säännösteltyjä, eikä LM-käyrällä siis ollut taipumusta liikkua kohti pitkän tähtäimen
tasapainoa IS- ja BP-käyrien leikkauspisteessä.
Kun korkokatot poistettiin, olisi talous siirtynyt IS- ja LM-käyrien leikkauspisteeseen
r,
Pekka Ahtiala
tuotannon tasolle Y I ja korkotasolIe r l . Rahajärjestelmän liberalisointi on. siis ekspansiivinen toimi. Tämä johtuu lähinnä siitä, että koron
nousu lisää rahan vaihtoehtoiskustannuksia eisäännöstellyille taloudenpitäjille. Nämä pienentävät rahabalanssejaan, mikä lisää rahan
kiertonopeutta. 2 Jos kokonaiskysynnän halutaan pysyvän alkuperäisellä tasollaan, pitäisi
rahapolitiikkaa kiristää niin, että LM-käyrä
siirtyisi asentoon LM', jolloin korko olisi tasolla r2 • Jos finanssipolitiikka osallistuu sterilointiin, siirtyy IS-käyrä sisäänpäin, jolloin korko
nousee vähemmän.
Rahan kiristyksen sijaan Suomen Pankki vapauttikin ulkomaiset pääomaliikkeet, mikä aikaansai ulkomaisen pääoman tulvan maahan,
siirtäen LM- ja BP-käyriä alaspäin ja tehden ne
huomattavasti korkojoustavammiksi (K yhtälöissä (2) ja (3); liite 1) kuten äskeisistä luvuista näkyy. Interbank-korko laski 4 prosenttiyksikköä 8 prosenttiin vuonna 1987, Helibor-korkojen laskiessa hieman vähemmän (kuvio Ii).
Seurauksena. ajauduttiin kohti kokonaiskysynnän tasoa Y 2 , kenties vielä sen oikealle puolelle.
Näin asuntojen ja osakkeiden hinnat kaksinkertaistuivat ja kasinotalous pääsi vauhtiin
kaikkine tunnettuine ilmiöineen (kuvio Ig).
Myös palkankorotukset hypähtivät selkeästi
muutenkin kestämättömältä tasoltaan, kuten
kuvioista ld ja le näkyy. Teollisuuden suhteelliset yksikkötyökustannukset alkoivat voimakkaan nousunsa, mikä rapautti hintakilpailukykyä entisestäänkin ja pienensi vienti- ja tuonnin
kanssa kilpailevan teollisuuden markkinaosuuksia (kuvio lh). 3 Asuntojen ja osakkeiden
hintojen kaksinkertaistuminen lisäsi voimakkaasti kotitalouksien nettovarallisuutta. Tämä
varallisuusvaikutus lisäsi vielä muutakin kulutusta, mikä suurensi osaltaan vaihtotaseen alijäämää kohti sitä yli 5 %:a BKT:sta, jossa se
vuosina 1990-91 oli (kuvio lc).4
Vuosi vakavien varoitusten jälkeen (ks.
esim. Etelä-Suomen Sanomat 5.5.1988) uskottiin keväällä 1989, että vaihtotaseen alijäämä
oli menossa pois hallinnasta ja jopa sen rahoitus saattaisi olla vaarassa. Tuontia oli pakko rajoittaa. Kun finanssipolitiikan puolella ei ollut
vaalien lähestyessä halua kiristykseen, tuli jarrutuksen pääpaino rahapolitiikan osalle. Suomen Pankki kiristikin sitä rajusti ja revalvoi
markan 4 %:lla. Näin vain lähinnä LM-käyrä
siirtyi voimakkaasti sisäänpäin, minkä seurauksena korot nousivat voimakkaammin kuin jos
kiristys olisi tapahtunut sekä raha- että finanssipolitiikalla. Helibor nousikin kolmessa vuosineljänneksessä 6 prosenttiyksikköä 16 %:iin,
vuoden 1989 viimeisen neljänneksen nousun
ollessa 4 prosenttiyksikköä, mikä merkitsi monelle velalliselle luottokoron nousua 20 % :iin
(kuvio lf).
Näin raju kiristys olisi aiheuttanut pahaa tuhoa rahoitusjärjestelmässä, vaikka hulluja vuosia ei olisi ollutkaan alla. Markkinavetoisessa
järjestelmässä katsotaan näet normaalisti, että
markkinakorot voivat turvallisesti nousta enintään prosenttiyksikön vuosineljänneksessä ilman, että rahoituslaitokset joutuisivat kriisiin.
Tuota nopeammalla kiristyksellä ajettaisiin erityisesti markkinoiden toiminnalle tärkeät obligaatiokauppiaat konkurssiin, rahoittavathan ne
tyypillisesti 99 % salkustaan luotolla, mistä
pääosa on peräisin päiväluottomarkkinoilta.
Suomessa ei obligaatiokauppiaita ole samassa
mielessä kuin kehittyneimmissä järjestelmissä.
Sen sijaan niitä vastaavassa tilanteessa olivat
SKOP ja useat säästöpankit, jotka olivat paljolti markkinarahan turvin voimakkaasti laajentaneet sekä (paljölti peruskorkosidonnaista) luotonantoaan että sijoitussalkkuaan. Niiden sijoituskalkyyleiltä - mikäli sellaisia oli - putosi
pohja, ovathan sellaiset sijoitukset harvassa,
63
Artikkeleita - KAK 1/1997
jotka kestävät rahoituskustannusten nousun
kuudella prosenttiyksiköllä puhumattakaan siitä että myös omaisuuden odotetut tuotot romahtivat. Niinpä yksin tällä toimenpiteellä olisi
todennäköisesti sinetöity näiden rahalaitosten
kohtalo sekä maan ajautuminen finanssikriisiin, kenties myös pankkikriisiin.
Korkojen raju nousu oli paha yllätys myös
reaalipuolen yrityksille, joiden rahoitusrakenne
oli heikentynyt suurten investointien vuoksi.
Niillä oli jo muutenkin ongelmia. Avoimen
sektorin yritykset kamppailivat kustannusten
noustua kannattavuuden, ja suljetun sektorin
yritykset myöhemmin kysynnän laskun aiheuttamien ongelmien kanssa. Suomen Pankki oli
näet tällä välin sallinut luottokorkojen sitomisen markkinakorkoihin. Siten uuden luotonannon kallistumisen lisäksi myös aikaisemmin
otettujen luottojen korot nousivat rajusti. Tähän
taloudenpitäjät eivät ilmeisestikään olleet varautuneet. Ennen, kiinteäkorkoisuuden tai peruskorkosidonnaisuuden aikana, korot olivat
näet enimmillään liikkuneet kaikkiaan vain
prosenttiyksikön verran ylös tai alas. Yritysten
rahoituskustannukset siis räjähtivät samalla
kun tulot romahtivat. Seurasi rahoituskriisejä,
joista useat johtivat omaisuuden pakkomyynteihin ja konkursseihin. Tämä painoi markkinahintoja, mikä johti uusiin vakuusongelmiin jatkaen kierrettä. Seurauksena varallisuus arvot
romahtivat puoleen eli hulluja vuosia edeltäneelle tasolle (kuvio 19).
Erityisesti asuntojen hintojen romahdukseen
ei oltu varauduttu, olivathan asunnot olleet turvallisia sijoituksia, joiden hinnat olivat liikkuneet lähinnä vain ylöspäin ja joita oli markkinoiden. vapauduttua hankittu pitkälti velkarahalla. Varallisuusarvojen lasku johti huomattavaan netto varallisuuden laskuun. 5 Tämä supisti
kulutusta. Näin säästämisaste nousi hullujen
vuosien alhaiselta tasoltaan. Kun pankkien
64
luottotappiovaraukset on mitoitettu satunnaiseikä systeemiriskin mukaisesti, johtivat maksuja vakuusongelmat pankkikriisiin.
Työllisyys heikkeni nopeasti ja valtion talous meni pahasti alijäämäiseksi verotulojen
laskettua, työttömyysavustusten noustua ja myöhemmin - pankkituen kustannusten lisäännyttyä (kuviot 1a ja 1b). Finanssipolitiikkaa
alettiin kiristää vasta vaalien ·1991 jälkeen työttömyyden noustua hälytysrajalle. Lisäksi Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, vienti
sinne romahti laskien vientituloja kahtena
vuonna peräkkäin noin 6 % kumpanakin, mikä
oli yhteensä vajaat 3 % kansantulosta. Myös
meille tärkeät Ruotsi ja Englanti olivat hinnoitelleet itseään ulos markkinoilta, ja niissä taloudellinen kasvu hidastui. Vaikka Suomessa puhutaankin kansainvälisestä lamasta, kävi läntisten vientimaittemme teollisuustuotannon kasvu
vain kahtena vuonna miinuksen puolella, ja silloinkin niukasti (kuvio 1j). Nämä ulkopuoliset
häiriöt iskivät Suomen talouden ollessa jo vapaassa pudotuksessa. Niiden hoitaminen siedettävällä työttömyydellä olisi normaalikuntoi selle Suomelle onnistunut. 6,7
Vientitulojen lasku - sekä ulkoisista syistä
että kilpailukyvystä johtuen- pakotti vaihtotaseen johdosta lisäkiristykseen talouspolitiikassa, kun normaalitilanteessa sitä olisi pitänyt
löysätä ja ylläpitää työllisyyttä. BKT laskikin
yli 13 % eli 20 % alle potentiaalitasonsajääden
tuolle tasolle pariksi vuodeksi (kuvio 1a).8 Laman syveneminen aiheutti lisää konkursseja,
joissa työpaikat tuhoutuivat lopullisesti. Näin
uudet työpaikat joudutaan myöhemmin rakentamaan normaalilla kasvulla, mikä on huomattavasti hitaampaa kuin normaalin taantuman
jälkeen, jolloin vain kapasiteetin käyttöaste on
laskenut kapasiteetin tuhoutumatta. Siten myös
tuotantokapeikkoihin joudutaan jo korkeallakin
työttömyysasteella seuraavan nousun aikana.
Pekka Ahtiala
Työttömyysaste pysyy näin korkealla pitkälle
eteenpäin sen lisäksi että jo laskun aikana menetettiin tuotantoa ja aiheutettiin inhimillisiä
kärsimyksiä mm. työttömyyden muodossa.
Maa oli vaikeassa finanssikriisissä, joka oli
täPän asti noudattanut finanssikriisin klassista
kaavaa _. korkojen nousu - varallisuusarvojen
romahdus - yleinen epävarmuus - lisääntyneitä
kielteisen valikoitumisen ja moraalisen riskin
ongelmia. Seurauksena kansantulon lasku, mikä pahentaa mainittuja ongelmia ja johtaa kansantulon lisälaskuun.
Finanssikriisiin usein liittyvältä pankkipaniikilta ja pankkijärjestelmän romahdukselta sentään vältyttiin, kun eri viranomaiset ensin antoivat sitoumuksia ja perustivat Valtion vakuusrahaston, ja lopulta kun eduskunta päätti
helmikuussa 1993 ponnesta, jonka mukaan
pankkien tallettajien saamiset turvataan kaikissa olosuhteissa. Tämä olisi riittänyt pankkipaniikin torjumiseen, onhan sen kannalta ratkaisevaa' että tallettajat uskovat varojensa olevan
turvassa. Lisäksi pankkien osakkeenomistajille
annettiin hintatakuu, jolla taattiin osakkeille
minimihinta Valtion vakuusrahastOI~ lupauksella, että "pankkiosakkeita ei nollata" . Tämä oli
melkoinen tulonsiirto pankkiosakkeiden omistajille. Muuta ei rahoitusjärjestelmässä pitkään
aikaan tehtykään, mikä mahdollisti kaiken sen
moraalisen riskin ja kielteisen valikoitumisen
aiheuttaman toiminnan, joka on rahoituskriisilIe ominaista ja jota käsitellään myöhemmin.
Tämä lisäsi veronmaksajien osalle tulevaa laskua tuntuvasti.
Finanssikriisi johtaa velkadeflaatioon, jos
tapahtuu odottamaton hintatason lasku, mikä
nostaa reaalikorkoa ja saa taloudenpitäjät vähentämään kulutustaan ja investointejaan hoitaakseen velkoj aan. Tämä painaa kansantuloa
ja jatkaa kierrettä. Hintataso, erityisesti tässä
relevantit tuottajahinnat, laskikin muutamana
vuosikymmenen alkuvuonna entYIsesti, kun
otetaan huomioon, että hintaindeksit liioittelevat hintatason nousua 1-2 prosenttiyksikköä
vuodessa, koska ne eivät ota huomioon hyödykkeiden laadullista paranemista. Deflatorinen vaikutus saatiin myös valtion säästöohjelmista: valtion menojen supistus ja verojen korotukset vähensivät taloudenpitäjien kassavirtaa. Koko 1990-luvun alun yritysten ja kotitalouksien käyttäytyminen onkin ollut tyypillistä
velkadeflaatiokäyttäytymistä - huomio on kiinnitetty "taseen tervehdyttämiseen". Tähän liittyi vielä luottolamankin aineksia, kun pankit
kiristivät vakuusvaatimuksiaan. Vaikuttaa siltä,
että viranomaiset eivät riittävästi tiedostaneet
velkadeflaation tuhoisuutta antaessaan maan
olla vuosikausia velkadeflaation rajoilla. Samaan viittaa myös deflaatioratkaisun yritys, johon palataan myöhemmin. 9
3 Kellutus
Vielä vuoden 1991 lopulla Suomen Pankki
harjoitti yliarvostetun markan politiikkaa kutsuen sitä "vakaan markan politiikaksi". Se oli
mm. vastustanut kesäkuussa markan ECU-kytkennän yhteydessä voimakkaasti vaadittua devalvaatiota. Tämä oli kuitenkin perusteltua. Silloin näet ammattiliitot vaativat, että reaalipalkkoja ei saa alentaa. Kuitenkin reaalipalkkojen
lasku on edellytys reaalisen valuuttakurssin, so.
hintakilpailukyvyn paranemiselle devalvoitaessa, kuten liitteestä 1 ilmenee. Sen sijaan marraskuussa puhuttiin enää nimellispalkoista. Onneksemme markkinavoimat voittivatkin marraskuussa aiheuttaen pakkodevalvaation lähes
ihanteellisesti ajoitettuna - vain metalliliiton
vaalit kuukautta myöhemmin hankaloittivat tilannetta. Ilman devalvaatiota korkea korko ja
yliarvostettu markka olisivat johtaneet kenties
700 000 työttömään pitkäksi aikaa. Oli onni,
65
Artikkeleita - KAK 1/1997
että yritetty "sisäinen devalvaatio", mikä oli
deflaatioratkaisu, epäonnistui, onhan deflaatio
niin tuhoisa, ettei sitä ole missään 1930-luvun
jälkeen tietääkseni yritetty (vastaavista pohdinnoista vuoden 1975 kriisissä, ks. Ahtiala
1993:3).
Uusi kellutus tapahtui syyskuussa 1992. Sen
jälkeen Suomen Pankki piti korkoa ylhäällä
vastaten alentamisvaatimuksiin sillä, että koron
alentaminen johtaisi markan lisädevalvoitumiseen. Näin tapahtuisi kuitenkin vain, jos pääomanliikkeet olisivat täysin korkojoustavia ja
markan riskipreemio, so. riski, että markka devalvoidaan, olisi pysynyt muuttumattomana
senkin jälkeen kun tuo devalvaatio (tai depresiaatio) oli tapahtunut (ks. liite 4). Kun tämä julkisesti sanottiin (ks. esim. Kauppalehti
12.10.1992), Suomen Pankki löysäsikin rahapolitiikkaa nopeasti Helibor-koron laskiessa yli
viisi prosenttiyksikköä lähelle 10 prosentin tasoa. Ennen löysäystä bruttokansantuotteen yli
10 %:n lasku yhdistettynä huippukorkeaan korkoon olikin niin tappava yhdistelmä, että se vei
monen perustaltaan terveenkin yrityksen suuriin vaikeuksiin. Vaikeudet taas kaatuvat korostuneina pankkien päälle. liman tätäkin häiriötä kohtuuden rajat oli ylitetty moneen kertaan.
Perusasetelma oli nyt käännetty. Vaihtotaseen' toimintavapautemme perimmäisen rajoitteen, näkymät olivatkin hyvät, kiitos myös· devalvaatioiden yhteydessä tehtyjen tupo-ratkaisujen - vaikka devalvaatiot aiheuttivat pahoja
kertaluonteisia vaikeuksia niille valuuttaluottoja ottaneille talouksille, joilla ei ollut vastaavia
valuuttatuloja. 10 Vuoden 1993 alussa sekä
edellisen että saman vuoden devalvaatiot lisäsivät molemmat vientiä ja vähensivät tuontia jälkimmäisen devalvaation kohdalla ns. J-käyrä-ilmiötä ei esiintynyt, koska kauppatase oli
silloin ylijäämäinen, ja vaikutus oli normaalia
nopeampi lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutus-
66
ten vahvistaessa tOISIaan (ks. Ahtiala 1983).
Silti koko vaikutusten läpimeno vei aikansa markkinoita on helppo hävitä ja vaikea voittaa.
Lisäksi laman aikana kuolleet yritykset olivat
poissa kapasiteetista, joten paluuta entiselle
kasvu-uralle ei ole. Joka tapauksessa kun perusasetelma oli käännetty positiiviseksi, olisi
viennin elpymistä odoteltaessa pitänyt pyrkiä
estämään tarpeettomat, mm. konkurssien muodossa syntyvät vahingot. (ks. esim. Aamulehti
24.12.1991)
Edellytykset vahvalie hintakilpailukyvy lle
olivat hyvät myös tulevaisuutta ajatellen. Suomen suhteelliset työvoimakustannukset - 30 %
alhaisemmat kuin vuosien 1970-1990 keskiarvo (kuvio ld) - antavat kuitenkin tilanteesta
harhaisen kuvan. Nyt tarvitaan enemmän hintakilpailukykyä kuin ennen. Helposta viennistä
entiseen Neuvostoliittoon on 20 miljardia
markkaa pois, vaikkakin osa siitä siirtyi nopeasti länteen ja osa tullee aikanaan takaisin Venäjän olojen vakiinnuttua.· Lisäksi ulkomaisen
velan korot ovat 20 miljardia markkaa vuodessa, eli kaksinkertaiset vertailuajankohdan keskiarvoon nähden. Näin kauppa- ja palvelutaseen ylijäämän pitäisi olla lähellä 20 miljardin
markan tasoa, jotta ulkomaisen velan rasitus ei
nousisi suhteessa velanhoitokykyyn (ks. liite
3). Lisäksi haluamme vaihtotaseemme kuntoon
korkealla työllisyyden tasolla, mikä merkitsee
tuonnin nousua parikymmentä miljardia markkaa ja nostaa hintakilpailukykyvaatimusta edelleen - huomattavan osan kasvusta on tultava
avoimelta sektorilta. Nämä seikat huomioon ottaen vaihtotase on edelleen kriittinen tekijä, joka rajoittaa kotimaisen kysynnän elvytysmahdollisuuksia pitkällä tähtäyksellä.
Toipumisen aikana tehtiin runsaasti toimenpiteitä, jotka syvensivät lamaa ja aiheuttivat
konkursseja vahingoittaen maata pitkälle tulevaisuuteen. Valtiontalouden alijäämän supista-
Pekka Ahtiala
minen oli näet 1990-luvun alkupuolella finanssipolitiikan ylimmäinen tavoite· ja se ylläpiti
kansantalouden syöksykierrettä seuraavalla tavalla. Alijäämän kasvaessa valtio kiristi verotusta tai karsi menojaan, mikä lisäsi työttömyyttä ja alensi verotuloja, lisäten työttömyysavustuksia ja konkursseja sekä johtaen pankkien luottotappioiden lisääntymiseen. Onkin
mahdollista, että laman aikana verojen kiristys
johti valtiontalouden absoluuttisenkin alijäämän kasvuun ja uusiin veroihin niiden vahinkojen lisäksi, mitä sillä kansantaloudessa muuten aiheutettiin. Joka tapauksessa se johti valtion velan BKT-suhteen nousuun eikä laskuun,
kuten liitteessä 2 osoitetaan. Sillä ei siis saavutettu asetettua tavoitetta. (ks. Aamulehti
15.12.1992).111213
Lähtökohtana valtiontalouden saneerauksessa pidetään näet normaalisti, että valtion menojen supistuksen kysyntävaikutukset eliminoidaan löysäämällä muuta politiikkaa, esim. rahapoliittisen löysäyksen elvyttäessä investointeja sekä valuuttakurssin kautta kauppatasetta.
Nyt rahapolitiikkaa löysättiin vasta vuonna
1996. Vuoteen 1993 kireys oli tarpeen vaihtotaseen vuoksi ja kansainvälisten luottomarkkinoiden rauhoittamiseksi, koska tarkoituksena
olikin kokonaiskysynnän ja sen myötä tuonnin
pienentäminen. Sen sijaan loppuvuodesta 1993
eteenpäin sitä ei voi sillä perustella. 14
Korkoja nostettiin vielä syksyllä 1995, jolloin ne olivat 6 prosentin tasolla. Joskin pieni
nosto oli paikallaan viestinä tupo-neuvottelijoille, se tapahtui kovin korkealta tasolta. Tämä
aiheutti osaltaan kasvun hidastumisen seuraavan vuoden alkupuolella. 15 Suomen Pankki ilmoittikin olevansa kiinnostunut vain inflaatiosta, mikä toki on tärkeä tavoite erityisesti hintakilpailukykyä ajatellen, mutta silloin vaarana
oli pikemminkin deflaatio. Vuonna 1996 korkoja vihdoin alennettiin 3 %:in tuntumaan. In-
vestoinneille tärkeät pitkät korot sen sijaan pysyttelivät korkeammalla. Ne eivät vastoin Suomen Pankin käsitystä kuitenkaan ole nekään
sen ulottumattomissa, vaan niitä voidaan alentaa ns. twist-tekniikalla, eli ostamalla pitkiä papereita ja myymällä lyhyitä. Valtiolla olisi erityisiä syitä osallistua siihen siirtymällä emittoimaan lyhyitä papereita, voisihan se näin myös
alentaa velkansa kustannuksia sekä edesauttaa
lyhytaikaisten papereiden markkinoiden kehittymistä. (Ks. Aamulehti 15.12.1992.) Reaalikoron lasku oli tärkeä myös siksi, että alentaessaan yritysten rahoituskuluja se hillitsee konkurssiaaltoa ja auttaa myös sitä kautta pankkija työttömyyskriisin hoitamisessa.
Talouden tervehdyttämistä vaikeuttaa Euroopan rahaliitto - kriteerien aikataulu - valtiontalouden alijäämän tulisi vuonna 1997 olla
enintään 3 % ja julkisen bruttovelan enintään
60 % bruttokansantuotteesta. Kummankaan
vaatimuksen kohdalla ei tulle vaikeuksia, mutta
niiden vuoksi valtiontaloutta on pidetty kireämpänä kuin olisi ollut tarpeen, koska on uskottu, että mainittuja suhteita parannetaan valtiontaloutta kiristämällä. Kuitenkin ED-maiden
kireä finanssipolitiikka on lisännyt työttömyyttä kaikkialla ED:ssa, kun sen kysyntävaikutusta
ei ole eliminoitu rahapolitiikalla. Näin maat lisäksi sysäävät kontraktiivisia impulsseja toisilleen.
4 Holtittomien pankinjohtajien ja velallisten syytäkö?
Pankinjohtajat ja velalliset on leimattu laman ja
pankkikriisin syyllisiksi, onpa heitä haastettu
oikeuteenkin. Kun valtuuksia on ylitetty ja
, syyllistytty selvään varomattomuuteen tai jopa
korruptioon,. on tämä tietysti paikallaan. Kuitenkin kun olosuhteissa tapahtuu näin radikaali
huononnus, myös moni hyvältä ja turvalliselta
67
Artikkeleita - KAK 1/1997
näyttänyt projekti epäonnistuu. Tämä on syytä
ottaa huomioon, kun arvioidaan pankinjohtajien ja velallisten toimintaa heidän harkintavaltansa puitteissa.
Kentällä toimivan pankinjohtajan ja pankin
asiakkaan näkökulmasta vuonna 1989 kaikki
näytti menevän loistavasti. Suomi oli Pohjolan
Japani. Osakekurssit ja asuntojen hinnat olivat
korkealla ja nousivat, mikä ylläpiti odotuksia
nousun jatkumisesta. Pankeilla oli runsaasti
likviditeettiä, jolle oli maksettava korkoa ja joka piti saada tuottamaan. Kilpailu asiakkaista
oli kova. Pankinjohtaja tiesi, että ellei hän anna
runsaasti lainaa edullisin ehdoin, toinen pankki
kyllä antaa ja asiakas menetetään sinne. Varsinkin säästöpankkiryhmän aggressiivinen laajentuminen aiheutti huolta. Tilanne johtui siitä,
että pankeilla oli yhteensä paljon enemmän likviditeettiä kuin mitä tasapainoinen taloudelli nen kehitys olisi edellyttänyt, ja se johti paitsi
varallisuusarvojen räjähdykseen myös yleisen
hintatason nousuun.
Kun pankinjohtaja oli aina ennen ollut asiakkaittensa hankintojen jarruna, otti hän nyt
aktiivisesti yhteyttä ja suorastaan tyrkytti lainaa. Asiakkaat olivat aina uskoneet hänen arvioihinsa investoinnin kannattavuudesta, eikä
heillä ollut syytä epäillä niitä nyt varsinkaan
kun ne kerrankin olivat optimistisia ja näyttivät
osuvan oikeaankin. Ihmiset ostivat asuntoja,
osakkeita ja muita hyödykkeitä odottaen, että
hinnat nousevat, ja rahoittivat poikkeuksellisen
suuren osan hankinnoistaan lainalla uskoen, että hinnan nousu alentaa lainarahoituksen osuuden nopeasti normaalitasolle. Varsinkin aina
turvallisia asuntoja ostettiin velkarahoituksella.
Lisääntynyt kysyntä aiheutti hintojen nousua,
mikä ruokki odotuksia hinnannousun jatkumisesta. Niinpä uusi asunto ostettiin ennen kuin
vanha myytiin, koska asuntomarkkinoilla oli
myyjän markkinat.· Näin rakennus- ja muunkin
68
suljetun sektorin teollisuuden tuotanto kasvoi
voimakkaasti ja se kärsi resurssipulasta.
Vuoden 1989 viimeisellä neljänneksellä Helibor nousi 4 prosenttiyksikköä 16:een prosenttiin, mikä romahdutti pörssikurssit ja lamautti
asuntokaupan. Moni asunnon ostaja jäi kahden
asunnon loukkuun, ja vakuusongelmat nousivat
esiin erityisesti kun nyt alettiin odottaa asuntojen hintojen laskevan. Myös kokonaiskysyntä
kääntyi laskuun - mihin toimenpiteellä pyrittiinkin. Taloudenpitäjien kassavirta heikkeni ja
moni investointi, joka nousun aikana näytti terveeltä, osoittautuikin sairaaksi, kun kysyntää ei
sen tuotannolle ollutkaan. Tämä osui erityisen
voimakkaasti rakennusteollisuuteen. Sen tuotteiden kysyntä romahti, ja sille jäi käsiin suuri
valmistuneiden asuntojen varanto, josta aiheutui huippukorkeat korkokustannukset. Seurasi
pakkolikvidointeja, jotka kiihdyttivät hintojen
laskua ja johtivat myöhemmin konkursseihin.
Pankit joutuivat kielteisen valikoitumisen ja
moraalisen riskin alaisiksi. Edellinen merkitsee, että koron noustua turvallisimmat lainanhakijat jättäytyvät pois, koska heidän projektinsa ei enää ole kannattava, ja jäljelle jäävät riskipitoisimmat hakijat. Moraalinen riski puolestaan merkitsee, että koron noustua asiakas saa
kiihokkeen sijoittaa riskipitoisempaan kohteeseen kuin lainaa hakiessa oli puhetta, erityisesti
kun luottoa tarjottiin kyselemättä liikoja. Saahan hän pitkälle vivutun projektin onnistuessa
voiton itselleen, kun taas epäonnistumisen kustannukset kantaa pääasiassa pankki.
Myös pankinjohtaja altistuu moraaliselle riskille. Kun pankki normaalitilanteessa aktivoi
luottotappionsa niiden synnyttyä luottotappiovarauksesta, oli tappioita nyt niin paljon, että
pankinjohtaja alkoi pelätä pankkinsa tuloksen
ja lopulta solvenssinkin puolesta. Hän sai kiihokkeen estää luottotappion näkyminen pankin
tuloksessa ja rahoitta~ erääntyneet lainan korot
Pekka Ahtiala
uudella lainalla tarkoituksella kirjata luottotappiot myöhemmin aikojen parannuttua. Hän yliarvosti myös pankin muuta omaisuutta mitä
moninaisimmin keinoin ja sai kiihokkeen lisätä
riskinottoa, jotta hän kykenisi näyttämään parempaa tulosta. Nyt ei kuitenkaan oltukaan tekemisissä pelkän satunnaisriskin vaan voittopuolisesti systeemiriskin kanssa, jota ei voinut
salkun hajautuksella pienentää. Ongelmat pahenivat kun riskit toteutuivat. Kun reaalitaloudelta oli pudonnut pohja pois, oli lähes kaikilla
pankinjohtajilla sama tilanne.
Tässä tilanteessa pankinjohtaja saattoi vain
voittaa ostamalla aikaa. Jos hän olisi näyttänyt
tappiot, olisi hän vaarantanut asemansa. Näyttiväthän muut pankit hyviä tuloksia mainittujen
toimenpiteiden ansiosta. Parhaassa tapauksessa
asiat olisi saatu myöhemmin kuntoon, ja huonoimmassakin tapauksessa hän saattoi jatkaa
tehtävässään kauemmin.
Myös luottopolitiikan puolella hänellä oli
samansuuntaisia paineita.· Terve itsesäilytysvaisto ajaa näet finanssimaaailmassa menemään joukon mukana. Pankinjohtajalta olisi
vaatinut tosi uskallusta lopettaa avokätinen luotonanto, kun muut jatkoivat sitä. Myös Suomessa konservatiivisempaa politiikkaa harjoittavien pankinjohtajien päälle kasautui suuria
paineita, kun he eivät harjoittaneet "dynaamista" luottopolitiikkaa ja kilpailleet SKOP:in
kanssa asiakkaista laajentamalla luotonantoaan.
Yhdysvalloissa moni tälläinen pankinjohtaja
menettikin paikkansa esim. Etelä-Amerikan
boomin ja kiinteistöboomin aikana. Jos sen sijaan menee joukon mukana, voi vain voittaa.
Jos romahdus tulee, se koskee kaikkia, ja silloin riittää, että pankki ei ole surkeimpien
pankkien joukossa.
Näin ei kuitenkaan voinut jatkua loputtomiin, koska velallisten suhdeluvut alkoivat
näyttää niin sairailta, että pankin tarkastus kiin-
nittäisi niihin huomiota. Kupla puhkesi syyskuussa 1991, kun SKOP ei kyennyt enää pyörittämään velkarulettiaan, "Ponzi-obligaatioitaan". Pian kävi ilmi, että useimmat muutkin
pankit olivat erittäin suurissa vaikeuksissa.
Pankkikriisin kustannusten kannalta oli kohtalokasta, että pankinjohtajien sallittiin pysyä
paikoillaan ja jatkaa moraalisen riskin alaista
käyttäytymistä senkin jälkeen kun pankin oli
todettu olevan ylipääsemättömissä vaikeuksissa. Normaalistihan pankki otetaan tällöin haltuun ja sen johto vaihdetaan välittömästi. Nyt
näin tehtiin lähinnä vain SKOP:n kohdalla.
Ihmisten investointien riskiarviointi perustui
sotien jälkeisen ajan kokemuksiin, jolloin taloudellinen lasku merkitsi yleensä sitä, että
bruttokansantuotteen kasvuvauhti hidastui ja
pahimmillaan sitä, että se noin vuoden ajan oli
juuri ja juuri negatiivinen. Asuntojen hinnat
olivat liikkuneet lähinnä vain ylöspäin. Nyt
bruttokansantuote laski toistakymmentä prosenttia jääden tuolle tasolle useaksi vuodeksi.
Näissä oloissa moni konservatiivinenkin investointi ja yritys olisi vaikeuksissa. Merkitsihän
se kysynnän romahdusta monilla muillakin
aloilla kuin rakennusteollisuudessa. Kun yrityksillä oli alkutilanteessa heikko rahoitusrakenne suurten investointien ansiosta, iski niitä
lainojen korkokustannusten raju nousu erityisen raskaasti, kun korot oli ajateltu maksettavan tuloilla, jotka jäivätkin tulematta. Jos investointi- ja luottopäätöksissä on kentällä varauduttava tälläisiin muutoksiin, ei maasta löydy monta kelvollista investointikohdetta. Silloin Suomen pitkän tähtäyksen kasvunäkymätkin heikkenevät tuntuvasti. Kehittyneissä maissa onkin huolehdittu talouspolitiikalla siitä, että
maassa säilyvät järjestyneet olot ja tälläisiltä
romahduksilta vältytään. Mitään nyt koettua ei
ole sotien jälkeen tapahtunut, joten kentän toimijoilta ei ole kohtuullista edellyttää niihin va-
69
Artikkeleita - KAK 1/1997
rautumista.
Olisiko kentällä toimivilla pankinjohtajilla
pitänyt sitten olla yleiskuva tilanteesta, vaikka
sen mukaan toimiminen olisikin altistanut henkilökohtaiselle riskille? Se on aika paljon vaadittu, eihän sitä ollut talouspolitiikan johtajillakaan. Kentän pankinjohtajan havaintomaailma
oli lähinnä, että luottomarkkinoilla oli ostajan
markkinat. Reservejä oli ja ne oli saatava tuottamaan, kilpailu asiakkaista oli kovaa, ja pääkonttori vaati, että heistä on kilpailtava. Makrotalouden kohdalla he luottivat siihen, että mitä tahansa ei voi tapahtua. Makrotalouden signaalit olivat sitä paitsi vielä vuosina 1988-89
positiivisia - talouspolitiikan johtajat, jotka
makrotalouden kehityksestä viestejä antavat,
ruokkivat positiivisia odotuksia puheillaan
Pohjolan Japanista ja maailman toiseksi korkeimman elintason maasta, kun vaihtotaseen
alijäämä oli kestämätön ja markkinoita hävittiin kaikkialla. Mikä pahinta, vaikka suu varoitti kulutusjuhlista, käsi antoi pankkijärjestelmälle reservejä, joilla kaikki tämä tehtiin mahdolliseksi. Mutta kaiken menettäneitä yrittäjiä ja kotitalouksia ei tästä ole kohtuullista syyttää
muuta kuin silloin kun on selvästi pelattu uhkapeliä tai silloistenkin näkymien valossa rakennettu tuulentupia. Siksi maassa on keskuspankki, että se pitää pankkien luotonantomahdollisuudet tasolla, jota talouden tila edellyttää, sekä valtiovalta, joka budjettipolitiikalla osallistuu kokonaiskysynnän sääntelyyn (vrt. Hämäläinen 1995 ja Jännärija Koskenkylä 1995).
5 Miksi vuonna 1975 päästiin niin vähällä?
Myös vuonna 1975 Suomi oli vaikeassa vaihtotasekriisissä, alijäämän ollessa suhteellisesti
kaksinkertainen eli kahdeksan prosenttia bruttokansantuotteesta ja markan ollessa noin 25 %
70
yliarvostettu. Hinta-palkkakierre oli täydessä
vauhdissa. Inflaatiovauhti oli 22 %, jolla hintakilpailukykyä menetettiin 10 % vuodessa. Läntinen maailma oli tarjontalamassa, Suomen
vientimaiden bruttokansantuotteen laskiessa
neljä prosenttia (kuvio lj). Ainekset nykyistä
paljon syvempään kriisiin olivat siis olemassa,
mutta silti silloin selvittiin kolmessa vuodessa
150000 työttömän hinnalla.
Kriisin aiheutti vuoden 1973 öljykriisi. Sitä
seurannut kansainvälinen varastoboomi kasvatti vientiä. Valtio pani kasvaneet verotulonsa
iloisesti menemään, mikä kiihdytti inflaatiota.
Rahalaitosten luottokanta yleisölle kasvoi nelivuotiskautena 1972 - 75 nimellisesti 110 % ja
reaalisesti 45 %. Asuntojen hinnat nousivat
vuosina 1973 - 74 yhteensä 50 %. Hullut vuodet eivät siis olleet yhtä hulluja kuin
1980-luvulla. Sen sijaan tarjontalama teki tilanteen vaikeaksi mm. siksi, että tarjontashokkien
hoitoa ei useimmissa maissa hallittu. Tarjontalamassa työttömyys ja inflaatio lisääntyvät näet
samanaikaisesti, kun kysyntäpuolen häiriöihin
tottuneet talouspoliitikot odottivat niiden liikkuvan vastakkaisiin suuntiin.
Huomattava ero oli talouspolitiikassa. Viennin romahdettua ja vaihtotasealijäämän revettyä vuonna 1975 jouduttiin hinta-palkkakierteen pysäyttämiseen käyttämään mitä moninaisimpia tarjontapuolen toimenpiteitä, joilla työvoimakustannusten nousuvauhti jarrutettiin
SAK:n syyskuussa asettamalta 24 %:n tavoitetasolta 13 %:iin. Kun tuottavuus kasvoi runsaat
kaksi prosenttia, pysäytettiin hintakilpailukyvyn heikkeneminen ja jopa parannettiin sitä
hieman (ks. Ahtiala 1993:3). Ylikuumentuneesta taloudesta puristettiin liikakysyntä pois ja tuontia alas - koordinoidulla raha- ja finanssipoliittisella kiristyksellä. Niinpä valtion investointiprojekteja peruutettiin, ja julkistalouden veroja ja muita tuloja nostettiin viiden pro-
Pekka Ahtiala
sentin verran bruttokansantuotteesta uudelle
ennätys tasolle. R<;thapoliittinen kiristys tapahtui
lähinnä luotonsäännöstelyllä, jolloin rahalaitosten luotonanto laski reaalisesti kolme prosenttia, nimellisen nousun ollessa 16 %. Rahoituskustannukset eivät yllättäneet yrityksiä, sillä
reaalikorot olivat selvästi negatiivisia korkosäännöstelystä johtuen, ja ne jopa laskivat tuntuvasti inflaation kiihdyttyä. Niinpä vuonna
1977, kaksi vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen, voitiin aloitella elvytystä heti kun· onnistunut devalvaatio tuli mahdolliseksi ammattiliittojen osoittaessa valmiutta reaalipalkkojen
alentamiseen. Elvytys tapahtui devalvaatioiden
lisäksi myös raha- ja finanssipolitiikalla. Näin
laskun syvyys ja kesto saatettiin minimoida,
millä rajoitettiin tuotantopotentiaalin tuhoutumista konkursseissa. 16
Vaikuttaakin siltä, että tärkein syy lamojen
syvyyden ja keston eroon - varsinkin huomioon ottaen vaihtotasevajeiden suuruuden - onkin yhtäältä ensin 1980~luvun hallitsematon
luottoekspansio ja sen jälkeen hallitsematon kiristys ilman finanssipolitiikan apua, erityisesti
kun ulkona olevan luottokannan korot oli sidottu markkinakorkoihin. Tuhot täydensi finanssipolitiikan kiristys vasta laman tultua: sen
jälkeen kun edellytykset onnistuneelle devalvaatiolle oli luotu ja devalvaatio toteutettu olisi
loppuvuonna 1993 raha- ja finanssipolitiikkaa
pitänyt löysätä, jotta rakenteelliset vauriot olisi
minimoitu.
6 Tästä eteenpäin
Suomen talouslaman tarina on murheellinen tarina, eikä se edes pääty vielä pitkään aikaan.
Suuri osa kansallisvarallisuudesta on tuhoutunut ja elintaso pysyvästi laskenut. Maassa on
paljon ihmisiä, jotka ovat lamassa menettäneet
kaiken omaisuutensa ja joiden taakkana ovat
vielä lamasta jääneet velat. Kokonainen ikäluokka on syrjäytymässä työelämästä. Maahan
uhkaa muodostua alaluokka, millä saattaa olla
paitsi taloudellisia ja sosiaalisia myös poliittisia
seurauksia. Vaarassa on myös turvallisuus, josta olemme saanneet nauttia alhaisen rikollisuuden ansiosta. Erityisen murheelliseksi tämän
tarinan tekee se, että lamaa voidaan pitää turhana. Ammattitaitoisemmalla talouspolitiikalla sitä ei olisi tullut. Taantuma oli luvassa, muttei
lamaa.
Tarina voidaan kiteyttää seuraavasti. Olemme kehittäneet kansantalouttamme innokkaasti
ja ripeästikin. Olemme toteuttaneet lukuisia uudistuksia, jotka sellaisenaan ovat hyviä. Rahamarkkinoiden vapautuksella tehostettiin tuotantovoimien kohdentumista. Pääomaliikkeiden vapautus toimi samoin kansainvälisessä
yhteydessä, parantaen lisäksi yritystemme ja
julkisen sektorin rahoitusmahdollisuuksia. Hullut vuodet ja lama aiheutuivat pääosin siitä, että
toimenpiteet toteutettiin samanaikaisesti. Lama
laukaistiin rahapoliittisella äkkijarrutuksella,
joka yksinäänkin olisi todennäköisesti aiheuttanut laman ja pankkikriisin, ja lamaa syvennettiin monin tavoin.
Talousreformi on kokonaisuus, jonka osien
on systemaattisesti nivellyttävä yhteen. Sen
osia ei voi toteuttaa ottamatta huomioon, mitä
muualla kansantaloudessa tapahtuu. Tästä
syystä sille normaalisti tehdäänkin yksityiskohtainen aikataulu, jonka toteutumista tarkoin
seurataan. Tässä esityksessä, joka on pakostakin joutunut keskittymään vain pääkohtiin, on
kiinnitetty huomio lukuisiin toimenpiteisiin,
jotka sinänsä olisivat olleet parannuksia, mutta
kerta toisensa jälkeen ne ovatkin aiheuttaneet
vahinkoa vain siksi, että niiden ajoitus tai toteuttamistapa on ollut onneton koko kansantalouden tila huomioon ottaen. Kuitenkin talouspolitiikasta ja talousreformista on olemassa tie-
71
Artikkeleita - KAK 1/1997
toa.
Jos nykytilanne on jo toiveita antava, ei vaara ole vielä ohi. Toisaalta talousreformi on kesken, joten meillä on runsaasti käyttämättömiä
mahdollisuuksia. Reformiin kuuluvia uudistuksia on jo kartoitettu eri tahoilla, mm. Tasavallan presidentin työllisyystyöryhmän raportissa
(1994). Jos tästä lamasta on mitään opittu, ymmärretään, että myös työryhmän ehdotusten toteuttamiseen liittyy vaarallisia sudenkuoppia,
eikä yksittäisiä ehdotuksia pidä toteuttaa ottamatta huomioon muualla kansantaloudessa
käynnissä olevia prosesseja. 1? Virheet tulevat
tulevaisuudessa myös entistä kalliimmiksi, jos
Suomi liittyy Euroopan rahaliittoon. Silloin ei
valuuttakurssimuutoksilla voida helposti palauttaa menetettyä kilpailukykyä, eikä maalla
ole itsenäistä rahapolitiikkaa.
Talousreformeja on eri maissa tehty systemaattisesti useita vuosikymmeniä, ja niistä on
karttunut runsaasti tietoa ja kokemuksia. Myös
talouspolittista tietämystä on runsaasti. Suomen
talouslama on paljolti johtunut siitä, että tätä
tietoa ei ole käytetty hyväksi. Suomella on talouden voimakkaalle kasvulle erinomaiset
edellytykset, sillä vaikeasti hankittavat asiat
ovat kunnossa - väestö on terve ja koulutettu ja
sen kasvu on hallinnassa, investointiaste on ollut korkea, maan talous on avoin, ja mikrotehokkuuskin paranee. Akilleen kantapäänä on
talouspolitiikka ja makrostabiliteetti yleensäkin. Jos talouspoliittinen tietämys hyödynnettäisiin nykyistä paremmin, olisivat Suomen pitkän tähtäyksen näkymät suorastaan loistavat.
Kirjallisuus
Ahtiala, Pekka, "Suomen Pankin r,thapoliittisten keinojen vaikutuksista", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1974:3, 198-229.
--------, "Some Implications of General Interest
72
Rate Ceilings for Monetary Poliey", lournal
of Economics III, 1977, 1-4.
--------, "Uuden hallituksen talouspolitiikka haasteita ja mahdollisuuksia", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1983:3,264-269.
--------, "A Note on the J-curve", Scandinavian
loumal of Economics no 4, 1983.
--------, "A Synthesis of the Macroeconomic
Approaches to Exchange Rate Determination", European Economic Review no 2, 1984.
--------, "Suomen luonnollinen työttömyysaste onko sitä?", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1987:2,211-212.
--------, "Suomen kestävän kasvun strategia",
Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1993 :2,
171-182.
--------, "Suomen talouspoliittinen saneeraus
vuonna 1975", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1993:3, 382-390.
Anttila, Pekka, "Kun Suomi haukkoi happea",
Suomen Kuvalehti 15, 1994, 18-25.
Bernanke, Ben ja Alan Blinder, "Credit, Money, and Aggregate Demand", American
Economic Review May 1988,435-439.
Bordes Christian, David Currie ja Hans Tson
Söderström, Three Assessments of Finland's
Economic Crisis and Economic Poliey, Helsinki: Suomen Pankki, 1993.
Honkapohja, Seppo, Erkki Koskela and Jouko
Paunio, "The Depression of the 1990s in Finland: An Analytic View, Finnish Economic
Papers 9, no 1, Spring 1996, 37-54.
Hämäläinen, Sirkka, "Rahoitusjärjestelmän
kriisin opetukset tulevaisuutta varten", Markkaja talous 1, 1995,9-12.
Jonung, Lars, Hans Tson Söderström, and Joakim Stymne, "Depression in the North Boom and Bust in Sweden and Finland
1985-93, Finnish Economic Papers 9, no 1,
Spring 1996,55-71.
Jännäri, Kaarlo, ja Heikki Koskenkylä, "Suo-
Pekka Ahtiala
men pankkikriisin syiden tarkastelua", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1995: 1,
39-54.
Kiander, Jaakko, and Pentti Vartia, "The Great
Depression of the 1990s in Finland", Finnish
Economic Papers 9, no 1, Spring 1996,
72-88.
Sauramo, Pekka, "The Boom and the Depression - A Simple Shock Interpretation", Palkansaajien tutkimuslaitos, tutkimusselosteita
132,1996.
Tarkka, Juha, "Ulkoisten tekijöiden merkitys
Suomen talouskriisissä, Kansantaloudellinen
Aikakauskirja, 1994:1,5-17.
Ylä-Liedenpohja, Jouko, Taloustiede tänään,
Helsinki 1993, Lillett Oy.
Aamulehti 4.10.1987, "Professori Pekka Ahtiala: 'Korkojen laskeminen lyhytnäköistä' ".
Aamulehti 24.12.1991, "Ahtiala varoittaa veronkorotuksista" .
Aamulehti 15.12.1992, "Veronkorotukset ruokkivat itseään".
Etelä-Suomen Sanomat 5.5.1988, "Professori
Pekka Ahtiala: 'Malttamattomuus viemässä
taloutta 1970-luvun tasolle"'.
Kauppalehti 12.10.1992, "Pekka Ahtiala kiirehtii Suomen Pankkia - konkurssikierre katkaistava hallitulla rahan löysäyksellä".
Tasavallan presidentin työllisyystyöryhmä,
Työttömyys 200 OOO:een, Helsinki: Työministeriö 1994.
Uusi-Suomi 19.2.1985, "Pekka Ahtiala vaihtotaseestamme: Edessä rakenteellinen miljardialij äämä".
Uusi-Suomi 20.2.1985, "Ahtialan miljardivaje
'tyrmätään' - vaihtotaseessa ei ongelmia".
"Inflaatio, rahapolitiikka ja taloudellinen tilanne", Markkaja talous, 3:1996, 3-10.
Bank of Finland, Bulletin, eri numerot.
Intemational Monetary Fund, W orld Economic
Outlook 1996, Washington, D.C., 1996.
Alaviitteet
1 Kotimainen luotonanto on oleellinen rahan keveyttä mittaava muuttuja, koska pankkiluotot ja obligaatiot eivät ole täydellisiä substituutteja suurimmalle
osalle luotonhakijoista, eivätkä instituutiotkaan ole
niitä sellaisina pitäneet vaan antaneet luotonannolle
etusijan, jos ovat saaneet valita. Ks. Bernanke ja
Blinder (1988).
Luottojen liikakysyntä alkutilanteessa on puolestaan vähentänyt säännösteltyjen taloudenpitäjien rahan kysyntää, mikä jyrkentää LM-käyrää tasapainopisteen alapuolella, mutta jätämme tämän tässä huomiotta toteamuksella, että käyrä pysyy nousevana;
ks. Ahtiala (1974) ja (1977).
2
3 Kuvioista lh ja Ii näkyy myös, että vaihtosuhteen
paraneminen johtui tärkeältä osalta Suomen kustannustason noususta, koska siihen liittyi markkinaosuuksien menetyksiä, eikä se siis ollut pelkästään
positiivinen asia. Vrt. Jonung et al. (1996).
Suomen Pankin taholta esitettiin hullujen vuosien
syyksi sitä, että velkojen korot olivat vähennyskelpoisia verotuksessa. Ne ovat kuitenkin olleet sitä ikimuistoisista ajoista, ja vähennyskelpoisuutta oli
1980-luvulla kiristetty, ei löysätty. Tietysti taloudenpitäjät velkaantuivat suruttomammin, kun pankit saivat runsaasti reservejä. Luotonsäännöstely oli kuitenkin karsinut luottokannan paljon sen tasapainotason alapuolelle, jolloin patojen avautuessa tapahtuisi
voimakas luottoekspansio, ellei sitä hillittäisi hintamekanismilla.
4
Myös verolait ja pankkeja koskevat vakavaraisuusmääräykset voimistivat tätä kehitystä. Ks. Ylä-Liedenpohja (1993). Vuosina 1987-89 kotitalouksien
varat kasvoivat 61 % ja velat 73 %, joten velkasuhde
kasvoi vain 12.6 %:sta 13.6 %:iin. Vuosina 1989-92
varat laskivat 22 % velkojen pysyessä suunnilleen
ennallaan, jolloin velkasuhde nousi 17.3 %:iin.
Luonnollisesti nämä keskiarvot peittävät alleen suuren hajonnan. Ks. Jonung et al. (1996).
5
Tarkka (1994) arvioi ulkoisten tekijöiden yhteisvaikutukseksi 20 miljardia markkaa (idänkauppa 9
mrd mk, vaihto suhde 6 mrd mk, länsitaantuma 3
6
73
Artikkeleita - KAK 1/1997
mrd mk, korkokustannukset 1,5 mrd mk ja kasvuodotukset 0.5 mrd mk), mikä edellyttäisi tuonnin 18
miljardin markan laskua, jotta maksutasevaikutus
olisi neutraali. Arviot määritellään kuitenkin poikkeamina yleensä paranevasta trendistä. Em. erät ovat
myös osin päällekkäisiä eivätkä ole sellaisenaan yhteenlaskettavissa. Puolet itäviennistä suuntautui nopeasti länteen, mikä yhdessä länsitaantuman kanssa
heijastui jo vaihtosuhteessa. Tällä perusteella päädyttäisiin yhteensä noin 12 miljardin markan summaan, mistä ehkä 5-8 miljardia markkaa voidaan pitää rakenteellisena ja siis pitkällä tähtäyksellä sopeutusta vaativana. Kun ulkoinen velka oli vielä hallinnassa, olisi sopeutuksen voinut jakaa pitemmälle
ajanjaksolle.
7 Tähän näkemykseen yhtyvät mm. Bordes, Currie,
ja Söderström (1994), sekä Sauramo (1996).
Vuosina 1990-93 viennin vaikutus BKT:een oli ekspansiivinen paitsi v. 1991, jolloin se oli -1.5 %. Julkinen kysyntä oli ekspansiivinen vv. 1990-91 ja
kontraktiivinen vv. 1992-93. Suurin kontraktiivinen
erä oli yksityinen kysyntä, joka liikkui välillä -1.5 %
- -6.1 %. Ks. Kiander ja Vartia (1996).
Tämä ei tarkkaan ottaen pidä paikkansa, koska
myös potentiaalinen taso on konkursseissa laskenut.
8
Suomen Pankki on vastannut deflaatiokeskusteluun
viittaamalla perusinflaatioindeksiin, joka onpuhdistettu kuluttajan hintaindeksi. Kuitenkin velkadeflaation käyttövoimana on tyypillisesti yritysten heikentynyt tase mm. siksi, että niiden oman pääoman arvo
(eli odotetun tuloksen nyky arvo) on laskenut niiden
tuotteiden heikon hintakehityksen vuoksi, mitä kuvaa tuottajahintaindeksi. Se on laskenut vuonna
1996, vientihintojen laskiessa 3 %. Kun tähän lisätään laadun paranemisen vaikutus, on huoli deflaatiosta aiheellinen (vrt. Markka ja talous 3:1996). Jos
huomioon otetaan vielä varallisuusarvojen lasku,
täyttyvät velkadeflaation tunnusmerkit selvästi.
9
10 Ylimääräisiä vaikeuksia syntyi, kun pankkien
luottokelpoisuus heikkeni, ja ne joutuivat pyörittämään myöntämiensä valuuttaluottojen rahoittamiseksi ottamaansa ulkomaista lainaa aina vain lyhytaikaisemmilla sopimuksilla. Lopulta näidenkin uudelleenrahoitus alkoi vaikeutua. Alkuvuonna 1993
pankit pakottivatkin valuuttaluottoja ottaneet asiakkaansa muuntamaan valuuttaluottonsa markkaluotoiksi pahimmalla mahdollisella hetkellä toisen kellutuksen jälkeen, jolloin luottojen kustannukset
maksimoituivat. Luottojen ottajathan olivat laskeneet valuuttalainan kustannukset jakaen mahdollisen
devalvoitumisen kustannukset lainan koko juoksuajalle, jolloin kurssitappio olisi ollut siedettävässä
suhteessa korkoeroon. Lisäksi markka vahvistui
myöhemmin.
Pankkien jälleenrahoitusvaikeuksista tehtiin se johtopäätös, että kysymyksessä olisi maariski, jolloin
valtionkin lainanotolle oli odotettavissa vaikeuksia.
Suomen valtion luottoluokitus oli kuitenkin alimmillaan AA-. Luokitus saa pudota paljon tästä ennenkuin luottohanojen sulkeutumista tarvitsee pelätä.
Devalvaatiolla ja maltillisella tupo-ratkaisulla vaihtotasekehityksen suunta oli lisäksi jo käännetty,
mutta käänne vie aikaa. Valtion ulkomainen lainanotto lisääntyi voimakkaasti, kun valtio joutui lainaamaan ulkomailta myös ne varat, joilla pankit lyhensivät velkojaan. Tämä oli tietysti tarkoituksenmukaista.
Virkamiehet laativat antamiensa lausuntojen mukaan suunnitelmat valuuttasäännöstelyyn siirtymiseksi (ks. Anttila, 1994). Tuollaisia suunnitelmia pitää toki olla kaiken varalle, mutta ulkomaisia sijoittajia ajatellen oli tuhoisaa, että niiden olemassaolo
julkistettiin. Ne selittänevät osaltaan sen riskipreemion, joka Suomessa vaihdettujen osakkeiden PIE
-luvuissa on jatkUvasti ollut suhteessa muualla vaihdettuihin osakkeisiin.
11 Viranomaisten taholta on väitetty, että valtion talous on voimakkaasti ekspansiivinen, koska se on
alijäämäinen. Valtiontalouden alijäämä ei sellaisenaan kuitenkaan ole valtiontalouden ekspansiivisuuden mittari. Sellainen on ns. täystyöllisyysalijäämä
ja sen muutos korjattuna mm. valtion lainanannolla,
joita ei Suomessa liene laskettu. Kansainvälisen valuuttarahaston W orld Economic Outlookin 1996 ennusteen mukaan valtiontalous on vuonna 1997 rakenteellisesti ylijäämäinen. OECD:n ennusteen mukaan rakenteellinen alijäämä on 0.4 % ja syklinen
0.8 % bruttokansantuotteesta.
12
74
Myös valtiovallan muiden pitkällä tähtäyksellä eh-
Pekka Ahtiala
kä toivottavienkin toimenpiteiden ajoitus oli onneton, koska ne syvensivät lamaa. Esim. asuntolainojen verotuskohtelun kiristäminen vähensi asuntojen
kysyntää entisestäänkin ja painoi hintoja aiheuttaen
vakuusongelmia ja syventäen pankkikriisiä ja rakennusalan kriisiä. Eläketurvan heikennyksestä kerrottiin, mutta vaiettiin yksityiskohdista, jolloin jokainen, jolla siihen oli mahdollisuus, siirtyi eläkkeelle
syventäen valtiontalouden alijäämää. Eläkevakuutus- ja useiden muiden maksujen korotus oli myös
tarpeen pitkällä tähtäyksellä, muttei silloin kun työttömyys lähestyy puolta miljoonaa. Systemaattista taloudenpitoa vaikeuttaa myös, että päiviä ennen uuden verovuoden ja asuntolainojen verokohtelun,
pääomaveroreformin ja eläkejärjestelmän uudistuksen voimaantuloa ei tiedetty, mikä on lakien tarkka
sisältö tai tulevatko uudistukset edes voimaan. Talouden tehokkuus edellyttää pelisääntöjen vakautta
tai ainakin ennustettavuutta.
13 Kun valtion velka on saanut finanssipolitiikassa
näin korostetun aseman, on muutama huomio siitä
paikallaan. Ensinnäkin, valtio on myös suuri luotonantaja, joten huomio tulisi kiinnittää netto- eikä bruttovelan kehitykseen. Silloin esim. vuoden 1992 nettorahoitustarve 73 miljardia markkaa supistuu 62
miljardiin ja allekin riippuen siitä, paljonko pankkituesta odotetaan saatavan takaisin. Senkin kohdalla
voidaan "luovalla laskentakäytännöllä" saada tarvittaessa ihmeitä aikaan. Toiseksi, valtio suorittaa
myös reaali-inyestointeja, jotka tuottavat myöhemmin tuloa joko itse valtiolle tai muille, joilta saatavat
verotulot lisääntyvät. Ne eivät ole rinnastettavissa
kulutusmenoihin - eihän paljon investoivan ja nopeasti kasvavan yrityksen velan absoluuttinen kasvukaan köyhdytä osakkeenomistajia. Kolmanneksi,
päinvastoin kuin ulkomaisen velan, valtion kotimaisen velan kansalaiset ovat velkaa itselleen, joten se
ei merkitse lainaamista tulevilta sukupolvilta. Siksi
suuri valtion kotimainen velka ja korkokustannukset
eivät merkitse yksityisten investointien syrjäytymistä, kuten valtion kulutusmenojen kohdalla yleensä
ainakin osittain tapahtuu, vaan kyseessä on tulonsiirto, jonka saajat voivat puolestaan suorittaa vaikkapa
investointeja. Luonnollisesti suuret nettokorkomenot
vähentävät valtiontalouden liikkumavaraa. Ne saattavat myös lisätä houkutusta hoitaa velka inflaatiol-
la. Siksi ne on pidettävä hallinnassa. Sen sijaan tulevia sukupolvia vahingoittaa konkursseja lisäävä ja
työpaikkoja tuhoava politiikka - olennaista on se
pääomavaranto ja potentiaalinen bruttokansantuote,
jonka kaikkiaan heille jätämme, ei yhden sektorin
yhden menokomponentin suuruus irrallaan jopa siitä, mihin nuo resurssit on käytetty.
14
Ehdotin seuraavaa lähestymistapaa mutta se ei
saanut kannatusta (eri lausuntojen yhteenveto kirjoituksessa Ahtiala 1993:2). Kun perusasetelma oli
käännetty ja vaihtotase parani tasapainoon vuonna
1994, oli strateginen kysymys, kuinka paljon alijäämää voitaisiin ylläpitää tällä välin ilman, että ulkomainen luottamus taloudenpitoomme vaarantuu.
Turvallinen määrä olisi kaiketikin se, jolla ulkomainen velka pysyisi suunnilleen ennallaan suhteessa
vientituloihin tai BKT:een. Edellisessä tapauksessa
kokonaiskysyntää voitaisiin elvyttää siten, että vaihtotaseen alijäämä olisi kymmenisen miljardia markkaa. Se mahdollistaisi työttömyysasteen alenemisen
lähes 3 prosenttiyksikköä ja olisi tehokas tapa hoitaa
myös mm. pankkikriisiä. Työttömyyttä, valtiontaloutta ja pankkikriisiä pitäisi siis hoitaa talouden kasvulla niissä rajoissa, jotka vaihtotase asettaa - eli
kiinnittää huomio myös velkasuhteen nimittäjään.
Samalla tulisi sopia ja eduskunnassa hyväksyttää uskottava valtiontalouden saneerausohjelma, joka tulisi voimaan taloustilanteen parannuttua esim. vuoden
1996 loppuun mennessä. Talouspolitiikkaa voitaisiin
muutenkin löysätä viennin kasvaessa siten, että ulkoinen velkasuhde pysyy mainituissa rajoissa. Ensi
töiksi olisi pitänyt peruuttaa ne verojen ja maksujen
korotukset (raippavero, eläkevakuutusmaksujen korotukset ym.), jotka pitivät syöksykierrettä yllä - eli
päinvastoin kuin tehtiin, kun luvattiin alentaa veroja
ja lisätä kysyntää vasta taloustilanteen parannuttua.
Valtiontalouden alijäämä ei näet syrjäytä yksityistä
kysyntää työttömyysasteen ollessa 20 %, vaan päinvastoin; tapahtuu ns. crowding in -ilmiö: investoinnithan ovat tulon muutoksen ja kulutus sen tason
funktio. Tämä olisi merkinnyt rohkeampaa riskinottoa ulkomaiden suuntaan ja pienempää riskinottoa
työttömyyden, konkurssien ja pankkikriisin suuntaan, kuten vuoden 1975 kriisissä tehtiin.
Muut maat ottivat oppia Suomen politiikasta vuoden
1975 kriisissä, soveltaen sitä toisen öljykriisin hoi-
75
Artikkeleita - KAK 1/1997
toon v. 1979. Ks. Ahtiala (1993:3)
15 Suomen Pankin taholta vastattiin koronalennusvaatimuksiin väitteellä, että se johtaisi pitkien korkojen nousuun. Kuitenkin arbitraasista johtuen lyhyet ja pitkät korot liikkuvat yleensä samaan suuntaan.
Jotta rahapoliittinen löysäys johtaisi pitkien korkojen nousuun, pitäisi odotetun inflaatiovauhdin nousta enemmän kuin tämä laskupaine. Sellainen on harvinaista muuta kuin korkean työllisyysasteen vallitessa, ja massatyöttömyyden vallitessa se on tuiki
epätodennäköistä. Vrt. Honkapohja et al. (1996).
16 Neuvostoliiton-viennin tuntuvaa kasvua on yleisesti pidetty tärkeänä elvyttävänä tekijänä. Tässä
unohdetaan kuitenkin, että se johtui öljyn hinnannoususta. Näin vienti lisääntyi, kun jouduimme
maksamaan öljystämme enemmän eli suorittamaan
tulonsiirron ulkomaille. Tämä optio oli myös
1990-luvun kriisissä. Voisimmehan lisätä sidottua
ulkomaanapua ja rahoittaa sen verotusta kiristämällä. Tällaiselle talouspolitiikalle löytyisi taatusti vapaaehtoisia ulkomaisia yhteistyökumppaneita.
17 Keskeinen lähtökohta on, että tarjontapuolen toimenpiteillä vaikutetaan potentiaaliseen kansantuloon, ja kysynnän sääntelyn tehtävänä on huolehtia,
että todellinen kansantulo on potentiaalisen suuruinen.
Yksittäisistä rakenteellisista uudistuksista on tässä
syytä mainita vain ehkä tärkein, joka on yhteydessä
työttömyysongelmaamme. Huomion kohteena olevien tulo- ja kannustinloukkujen poistamisella luodaan
kiihoke työntekoon. Se lisää työvoiman tarjontaa.
Työllisyys lisääntyy kuitenkin vain, jos kysynnän
sääntelypolitiikalla tai muutoin lisätään työvoiman
kysyntää. Muussa tapauksessa palkkojen on laskettava.
Työvoiman kysynnän lisääminen on siis toinen keskeinen puoli työttömyysongelman ratkaisua, ja siinäkin on runsaasti käyttämättömiä mahdollisuuksia.
Kokonaiskuva on, että vain kolmannes työnantajan
maksamasta työkustannuksesta menee työntekijän
kukkaroon, lopun ollessa veroja tai sosiaaliturvamaksuja. Olemme verotuksella todella luoneet työttömyyttä saamalla aikaan sen, että työvoiman korvaaminen pääomalla on kannattavampaa kuin mitä
76
näiden tuotannontekijöiden suhteellinen niukkuus
edellyttäisi. Esim. työntekijä, joka saa käteensä 60
000 markkaa vuodessa, maksaa työnantajalle 200
000 markkaa. Kone, joka korvaa hänet, kannattaa
yritysten käyttämän kolmen vuoden säännön mukaan hankkia, jos se maksaa alle 600 000 markkaa.
Näitä koneita on paljon. Niinpä valtaosa 1990-luvun
alkupuolen investoinneista on ollut työvoimaa korvaavia investointeja, ja tuotamme nyt vuoden 1989
kansantuotteen 20 % työttömyyden vallitessa. Jos
työvoimaa verotettaisiin kuten pääomaa, saisi kone
maksaa vain 200 000 markkaa. Näitä koneita on jo
huomattavasti vähemmän. Olemme verotuksella
myös tehneet palvelut kalliiksi ja ajaneet työvoimaintensiivisen tuotannon pois maasta, so. tässäkin
luoneet työttömyyttä. Voimme kuitenkin itse päättää' miten haluamme rahoittaa julkiset menot ja sosiaaliturvan.
Työntekijän verotuksen korjaaminen on siis osa kokonaisuutta, jonka toinen osa on työnantajan sosiaaliturvamaksut. Muissa yhteyksissä ehdottamistani
uudistuksista paras kustannus-hyötysuhde lienee
seuraavilla kahdella uudistuksella. Kun haluamme
pitää sosiaaliturvan riittävällä tasolla, pitää kannustinloukkuja purkaa pääasiassa toisin kuin sosiaaliturvaa heikentämällä. Kansalaisille pitäisi turvata oikeus työhön, ja samalla edellyttää työpanosta myös
toimeentuloturvan vastineeksi. Näin työvoimatoi misto voisi osoittaa työntekijälle osapäivätehtävän
mm. valtionhallinnon tehtävissä, ympäristönsuojelutehtävissä ja infrastruktuuri-investoinneissa nykyisen työttömyysavustuksen vastineeksi, tai ohjata hänet täysipäiväiseen ammattikoulutukseen. Tällä saavutettaisiin seuraavat edut. Työntekijä saisi kiihokkeen hakeutua "parempiin" tehtäviin. Työelämässä
toimivana hän olisi niissä myös paremmin työllistettävissä eikä syrjäytyisi kuten nykyään. Usein varsinaisen työpaikan avautuessa organisaatiossa siihen
otetaan jo nykyisin tukityöllistetty, koska tämä tunnetaan. Työttömyysavustuksen nauttiminen kuutamourakoita tehden tulisi myös vaikeammaksi. Järjestelmä tuottaisi lisäksi voittoa, jos työllistettyjen
työn arvo ylittää järjestelmän hallintokustannukset.
Toiseksi, työntekijän eläkevakuutusmaksut ovat nykyään yli 21 % palkkasummasta, mikä on suurin veroluonteinen erä tuloveron jälkeen. Maksut ovat ve-
Pekka Ahtiala
roluonteinen erä, joka ei vaikuta työntekijän aikanaan ilmaissuorituksena saamaan eläkkeeseen. Jos
sen sijaan kullekin työntekijälle perustettaisiin tili,
jolle kertyneille maksuille maksettaisiin korkoa ja
indeksihyvitystä ja jonka pääoma aikanaan määräisi
hänen eläkkeensä, muuttuisikin vero pakkosäästämiseksi. Näin säästyneet maksut olisivat työntekijän
omaisuutta samalla tavoin kuin nykyiset vapaaehtoiset eläkesäästöt. Hänellä olisi myös intressi säästön
kartuttamiseen, sillä se olisi osa työstä saatua palkkaa. Näin pienennettäisiin osaltaan palkanmaksussa
"hukkaan" menevää osaa. Vastaavaa "yksityistämistä" voidaan toteuttaa muissakin työn verotukseen
kuuluvissa erissä.
Liitteet
Liite 1
Analyysin perustana oleva malli
(1) Y=E*(Y,r, VI pD )+T*(E*,pDI e)+G-A
+ -
+
--
(2)M=M_ 1 +MJ+M=L*(pDYI P,r)P
+ -
= T*(E,pDI e)pD +K(r)
(3) M
(4) P == apD + (l-a)e
(5) dpD = edY + pde
+
(6) Y = Y(C,N)
+ +
(7) W D = yNpD
(8) W S
(9) W
S
= W(N, P)
+ +
= WD
Muuttujat ovat Y= bruttokansantuote, E= yksityinen kysyntä, T= kauppatase [(pDX - e/)lpD;
X=vienti, 1 = tuonti], G= valtion reaalimenot,
A= luotonsäännöstelyllä karsitty liikakysyntä
korkokattojen vallitessa, V= nimellisvarallisuus, M= nimellinen rahamäärä, M_ 1 = M edellisen periodin lopussa, Lffi.= muutos keskuspankin valuuttavarannossa, m= muutos keskuspankin arvopaperisalkussa, L *, (L)= reaalisten
(nimellisten) käteiskassojen kysyntä, K= pääomantuonti, P= E:n hintaindeksi, pD= BKT:n
hintaindeksi, e= ulkomaanrahan hinta kotimaan
rahassa, r= korkokanta, a= kotimaisten hyödykkeiden osuus E: stä, C= pääomavaranto,
N=työllisyys, W D, W s= kysyntä- ja tarj.ontapalkka, YN=aylaN
Yhtälöt (1), (2) ja (3) ovat IS-, LM- ja BPkäyrien yhtälöt. Yhtälö (6) on tuotantofunktio,
yhtälöt (7) ja (8) työvoiman kysyntä- ja tarjontafunktiot ja yhtälö (9) työvoimamarkkinoiden
tasapainoehto. Tarjontapuolelta johdetaan yhtälö (5) jossa e on äärellinen, ja jossa p = 0 nimellispalkkamallissa (aWs/ap = 0) ja p =1 reaalipalkkamallissa (aWs/ap = W(N)). Yhtälöstä nähdään, että avoimen talouden kokonaistarjontafunktio on nouseva myös reaalipalkkamallissa ja että reaalista valuuttakurssia (pD/e) ei
voida muuttaa devalvaatiolla reaalipalkkamallissa. Ks. Ahtiala (1984).
Jäykkien palkkojen ja/tai hintojen tapauksessa Y=min[E+T +G-A;ys(C,N)];
N=min[Ns(W,P);ND-1(y)]. jossa Ys = kokonaistarjonta, N Dja NS työvoiman kysytty ja tarjottu määrä.
Koron ollessa vapaa markkinahinta se on
endogeeninen muuttuja ja A=O. Korkosäännöstelyn vallitessa korko on keskuspankin märäämä eksogeeninen muuttuja, jolloin A on endogeeninen. Mallista on helppo ratkaista, että silloin dY/dr on positiivinen.
Liite 2
Valtion menosäästöt ja valtion velkasuhde
(1) d = D/Y
(2) D = (1 + r)D o + G - T(Y)
(3) Y = E(Y) + G -T(Y) + X - M(Y).
Yhtälössä (1) valtion velkasuhde (d) määritellään valtion velaksi (D) jaettuna bruttokansantuotteella (Y). Yhtälössä (2) velka on velan
määrä alkutilanteessa D o' plus sen korkomenot,
77
Artikkeleita - KAK 1/1997
plus valtion menot (G), miinus valtion verotulot T(Y). Yhtälössä (3) Y on yksityinen kysyntä E plus G miinus T(Y) plus vienti (X) miinus
tuonti (M), jossa E, M ja T ovat Y:n funktioita.
Yhtälöstä (3) saadaan:
(4)y=
s+;+m(G+X +a)
jossa (s), (t) ja (m) ovat bruttorajasäästämisalttius, rajaveroaste ja rajatuontialttius, ja (a) on
eksogeenisiä muuttujia ja vakioita.
Sijoittamalla yhtälöt (2) ja (4) yhtälöön (1)
ja derivoimalla se G:n suhteen saadaan:
5 dd ( ) dG -
l.f
1_(12Y + t )_l_l
YL
s+m+t J
Jos s = 0.1, t = 0.3 ja m = 0.3, saadaan kansantulokertoimeksi 1.43. Kun DIY on 0.7, saadaan hakasuluissa olevan lausekkeen arvoksi
-0.43. Näin valtion menojen säästäminen paitsi
lisää työttömyyttä (yhtälö 4) myös lisää valtion
velkasuhdetta tällä velkaantumisen tasolla,
vaikka se pienentää valtion absoluuttista velkaa. Kun tähän lisätään konkurssit ja pankkituen lisäämisen tarve, on mahdollista, että se aiheutti pahimmillaan absoluuttisenkin velan
kasvua. Yhtälöstä (4) nähdään myös, että jotta
säästöt eivät pahentaisi työttömyyttä, muiden
kysynnän erien (X tai a) on noustava vastaavasti.
Yhtälössä (1) maan ulkomainen velkasuhde
(d) on sen ulkomainen velka (D) jaettuna nimellisellä bruttokansantuotteella (Y). Yhtälö
...
(2) on logaritmi yhtälöstä (1), jossa d, D, Y
ovat d:n, D:n ja Y:n muutokset. Yhtälössä (3)
D:n muutos on vaihtotaseen alijäämä eli kauppataseen alijäämä (-T) plus ulkomaanvelan
korkomenot (rD). Yhtälöstä (2) ja (3) saadaan
(4)
d
Y
T
d = r- Y- D
Tästä nähdään, että kun r ja Y /Y ovat suunnilleen samansuuruisia, ulkomaanvelka kasvaa,
.
jos kauppatase on alijäämäinen. Kun D on
vaihtotaseen alijäämä, yhtälöstä (2) nähdään,
että ulkomainen velkasuhde pysyy vakiona
(iUd = 0 ), jos
(5) D /D =Y /Y,
eli jos d* on vakio,
( 6) QQ
DY
= d*K
Y'
josta saadaan
(7) Q
Y
= d*K
Y
Liite 3
Maan ulkoinen velkasuhde
Tarkastellaan seuraavaa mallia
. . .
(1) d=D/Y
'
d
(2) -
4
= -D --Y
D
Y
(3) D=-T+rD
78
Näin ulkomainen velkasuhde pysyy vakiona,
jos vaihtotaseen alijäämän suhde nimelliseen
bruttokansantuotteeseen on tämä velkasuhde
kertaa nimellisen BKT:n kasvuvauhti. Velkasuhteen ollessa 60 % ja nimellisen BKT:n 500
miljardia markkaa kasvaessa 5 % vuodessa
vaihtotaseen alijäämä voi siis olla 15 miljardia
markkaa velkasuhteen huonontumatta.
Pekka Ahtiala
(2) (i - i* - f) + (f - !lee) = 0
Liite 4
Suojaamattoman koron arbitraasiehdon edellytykset
Yhtälön (2) ensimmäinen lauseke on suojatun
koron arbitraasiehto, joka on voimassa, jos
pääoman liikkuvuus on täydellistä maiden välillä. Toinen lauseke on valuuttakurssin riskipreemio. Suojaamattoman koron arbitraasiehto
edellyttää siis molempien ehtojen voimassaoloa. Erityisesti valuutan riskipreemio, eli
preemio sen varalle, että valuutta devalvoidaan,
on tuskin sama uskottavan devalvaation jälkeen kuin ennen sitä. Silloin kotimaista korkoa
voidaan alentaa devalvaation jälkeen.
Suojaamattoman koron arbitraasiehto:
(1) i - i* - !lee = 0
jossa i ja i* ovat koti- ja ulkomainen nimellinen korko ja !lee kotimaan valuutan odotettu
devalvoituminen. Lisätään ja vähennetään valuutan termiinidiskontto (f) vasemmalle puolelle:
Kuviot
Kuvio 1a Bruttokansantuotteen vuosimuutokset
0/0
,o~,------------------------------------~
51
0
1
-5
I
-10
,r\
I
r'
II
>=='
,
t'
!
,
,
•
(
,
J
1970 1973 1976 1979 1982 1985 1988 1991 1994
79
Artikkeleita - KAK 1/1997
Kuviol b Työttömyysasteen muutokset
20
(
~ VVv
:
-
v
!
15
il
(
10
5
-
_
/
... ~ .....
~
~
~
1989
1990
-
!
-
,;
,
o
i
1987
1988
1991
1992
1993
1994 1995
1996
t;'LJ
Kuviol c Vaihtotaseen ylijäämä komponenteittain suhteessa bruttokansantuotteeseen1
0/0
-
=
=
5
=
Vaihtotase
Kauppatase
Palvelutase
Tuotannontekijäkorvaus-:
ja tulonsiirtotase
:
:
:
.
.
~=====-~=~.=. ~UUUUUI~U'U'UUJUUU
oI
-5
5
0
-5
·10 I
1972
,.
75
, ... , ... , ... , .. " ... , ... , · " " " 1.
,.,."
80
85
90
1) Neljän neljänneksen liukuvia summia suhteessa BKT:n vastaaviin liukuviin
summiin, keskitetty.
80
%
ETLA
E E I -10
Pekka Ahtiala
Kuviold Teollisuuden yksikkötyökustannukset suhteessa OECD:hen
~:~ ~.
................. .. ...
QECDJS~OML.... ..... .................
140
.. - ....................................... .
130
... .
120
130
.........................................
120
......................... - ................... ---- ...... __ ................
--
Ind
-_ ...................... --
.............................................. _ ...............
_-
~ 150
--
................ __
110
110
100 I
....c:
,
V
-.
~::»ZC::
:~
:/
100
90
80~'~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~ 80
E 95E
90
75
80
85
1970
90
Kuviol e Palkkaindeksin muutokset, vuotuista vauhtia
(yhtenäinen viiva = kaikki sektorit, katkoviiva = tehdasteollisuus)
12
10
8
'*'
6
4
4
2
2
o
1987
1988
1989
1990
1991
1992
1993
1994 1995 1996
81
Artikkeleita - KAK 1/1997
Kuviol! Helibor korot, kuukausiaineisto
.-:...1 kk
--3 kk
···12 kk
18
15
LILI'f-T'r-r--l'l
18
Iln-.l···[····--r---r·r-l
. : : : :
15
,. .+1\ ;;~t·~·/l
···,--····,-,··--VlrJ~i'l
12
i
:
o~
.
:
:
9
6
6
3
3
o
i
o
i
87
82
:
-L-i----~-·-r---:r-;--··C--- i.---.-.-.
9
12
I
88
89
90
I
91
I
92
I
93
I
94
95
I
96
97
Pekka Ahtiala
Kuviolg Varallisuushintoja
200
150
~"C
100 I 3
.s
2
50
o
1985 86 87 88 89
Indeksi 1987Q1 = 100
90
91
92
93
94
1. Osakkeiden hinnat
2. Asuntojen hinnat
3. Kantohinnat
Kuviol h Suomen vientimenestys
125
I
120
I
I
115
~I---..
110
xQ)
"'0
.5
95
90
85
80
"""---
)
105
100
,
11
IA
L/ tr' ~j
vI
I~[7
~~I
,J I
1980 81
\: ~
........ i'...
I II
82 83
84
85
'/
-
~
86 87 88 89
/
)
~
r
~~~
90 91
J
1
1. Suomen viennin arvo
OECD-maihin suhteessa
näiden maiden tuontiin
2. Suomen viennin määrä
OECD-maihin suhteessa
näiden maiden tuontiin
1980 = 100
~
/
92
93
94 95
83
Artikkeleita - KAK 1/1997
Kuvioli Ulkomaankauppa
1JO
f-!~7 '~!
120
I
1. Vientihinnat
2. Tuontihinnat
3. Vaihtosuhde
'" '~~ i '~:=r'
': i j
Ji
1I
I
n
i"
d
....
;.
1
1
1
1
1101~~---+--~----~.
I
100 1;
~--;-{_:-
~~~
1
1
,1
!
1
J
,
~o I
!
,. ::/
I
I
:
-l--
'~------~----7---~--~
!
I
80~h"~ ~_~~~: 1
__
,1", i", " "[,,, [" -[ -, ,[" ,['" [,,, [ I
1987
1988
1989
1990
1991
1992
1993
1994
1995 1996
Kuviolj Vientimaiden teollisuustuotannon ja tavaraviennin määrän muutokset
% I
=
01
Tavaravienti 2)
Vientirnaiden teollisuustuotanto 3)
.0
20
20
10
10
o
0
-10
·10
-20
·20
ETLA
-30
'
1975
80
1
85
1
1
90
1) Laskettu neljän neljänneksen liukuvista summista.
2) Vuoteen 1991 asti länsivienti.
3) Suomen vientiosuuksilla painotettu 11 OECD-maan teollisuustuotanto.
84
i ·30
E 95E
Pekka Ahtiala
Kuvio2 Korkojen vapauttamisen vaikutus kokonaiskysyntään
r2
r1
r
r
IS
Yo
Y1
Y2
Y
85