Suomea - Mustarinda

Transcription

Suomea - Mustarinda
Musta r inda
Keynes 2013
sisältö 2013
1 Päätoimittajalta
4 Keynesin käsitys hyvästä elämästä ja yhteiskunnasta
Teppo Esk elinen
11 Vaihtokaupasta rahatalouteen
L aur i Hol appa
20Bloomsburyn Maynard Keynes
Cr aufurd Goodwin
23 Hyvän elämän politiikka niukkojen resurssien maailmassa
Pa avo Järvensivu
31 Kun raha ei riitä
antti majava
40Harmaantuva maalaiskirjailija muistelee: Kestävän kehityksen silminnäkijänä
HEIK K I TURUNEN
43Väistyykö kapitalistinen realismi? Mark Fisherin haastattelu
54Mustarinda 2013 – Talouselämä
Mustarinda
Paljakantie 61
89400 Hyrynsalmi
www.mustarinda.fi
www.facebook.com/mustarinda
> [email protected]
PÄÄTOIMITTAJA
Paavo Järvensivu
[email protected]
available in English online
www.mustarinda.fi/en/publication
ULKOASU
Pauliina Leikas
[email protected]
TOIMITTAJA
Antti Majava
[email protected]
KANSI
Etukansi: Laura Wesamaa: 'Halko',
kipsi, tempera, puu
Takakansi: Alma Heikkilä: '', lasku,
muste kankaalle, 107 × 75 cm, 2011
JULKAISIJA
Mustarinda-seura ry
PAINOS
1 000 kappaletta
PAINO
Juvenes Print, Tampere
ISSN-L 2323-3907
ISSN 2323-3907 (print)
ISSN 2323-3915 (online)
Pä ätoimi t taja lta
P o l i i t i ko t j a m e d i a tarjoavat epätoivoa
monessa muodossa. Kulman takana odottaa
milloin eläkepommi, milloin julkisen velan
syöksykierre. Emme ole tarpeeksi kilpailu­
kykyisiä, meidän on tultava tehokkaammiksi. Tausta­
vireen tälle epätoivolle muodostaa yhä paheneva
ympäristökriisi – jota emme muiden ongelmien
täyttäessä mielen ja palstatilan kykene oikein edes
ottamaan ajattelun kohteeksi.
Talouden kieli on vallannut kollektiivisen mieli­
kuvituksen, ja talousteorian abstraktiot, kuten kilpailukyky ja talouskasvu, ovat ottaneet paikan kansakuntien
ylimpinä tavoitteina. Paradoksaalisesti yhteiskunnan
toiminta on samaan aikaan muuttunut yhä epä­
taloudellisemmaksi, jos miellämme taloudellisuuden
resurssien järkeväksi käytöksi. Yhteiskuntaa ohjaavat
kaksi suurta, erilleen ajautunutta tarinaa: yhtäältä on
kasvatettava kulutusta ja toisaalta pienennettävä
luonnonjärjestelmiin kohdistuvaa kuormitusta.
Vallitseva taloudellis-poliittinen kehys ei toimi
paikoin yltäkylläisessä mutta niukkeneviin resursseihin totuttelevassa maailmassa. Se avaa näkymän, joka
on synkkä, kapea ja tarkentumaton. Jotta voimme edes
teoriassa nähdä tulevaisuudessa jotakin tavoiteltavaa,
ei vain välteltävää, yhteiskunta on kehystettävä
uudestaan. Kyse ei ole silmänkääntötempusta vaan
sellaisten teorioiden valinnasta, jotka kestävät sekä
eletyn elämän että ympäristötieteellisten tulosten
tarkastelun.
John Maynard Keynes (1883–1946) oli brittiläinen
moraalifilosofi ja taloustieteilijä. Nykykatsannossa
hänen tutkimuksensa oli vahvasti poikkitieteellistä.
Lisäksi hän eli läheisessä suhteessa taiteisiin. Hänen
näkemyksensä taloudesta ja yhteiskunnasta ovat
edelleen uskottavia myös muiden kuin talouden
tutkijoiden parissa, mikä kertoo onnistuneesta
pyrkimyksestä perustella ja rakentaa teorioita monista
eri lähtökohdista.
Kun ortodoksisen taloustieteen ihminen on
kaikkitietävä ja erehtymätön optimoija, Keynesin
ihminen elää perustavanlaatuisessa epävarmuudessa
tulevasta. Vaikka ihmisiä kuinka ahdettaisiin koneenomaisesti pääomaa kerryttävän huippusuorittajan
muottiin, valtaosin ihmisyys koostuu aivan toisen­
laisista aineksista. Politiikassa on otettava huomioon,
että taloudellisessakin toiminnassa ihmiset ovat
kulttuurisia olentoja ja nojaavat kalkyloivan järjen sijasta pikemminkin tottumuksiin ja esteettisiin arvioihin.
Keynes myös kannusti valtioita luopumaan rahan
ankkuroinnista kultakantaan. Lopullisesti näin tehtiin
1970-luvulla, mutta vallitseva taloudellis-poliittinen
kehys ei ole ollut valmis hyväksymään tämän päätöksen ilmeisiä seurauksia. Ei nimittäin ole huomioitu,
että kullan määrän asettamat rajoitukset julkisten
palveluiden rahoitukselle poistuivat modernin rahan
myötä. Muutoksen avaamia rahoitusmahdollisuuksia
ei ole osattu hyödyntää.
Kenties tärkeintä on silti Keynesin ja hänen työtään
jatkaneiden jälkikeynesiläisten kyky nähdä talouden
tuolle puolen. Kulttuuri ei ole taloutta vaan talous
kulttuuria varten.
Keynesin avulla on mahdollista nähdä tulevaisuudessa jotakin positiivista. Kasvukriitikoiden sanoma
kasvutavoitteeseen liittyvistä valtavista ekologisista,
kulttuurisista ja sosiaalisista ongelmista on koettu
pääosin oikeaan osuvaksi mutta voimaltaan negatiiviseksi. Keynesiläisestä kehyksestä käsin nämä ongelmat
voidaan ottaa vakavasti ja samalla muodostaa tulevaisuudenkuva, jossa markkinataloutta rajataan ja
ohjataan poliittisin päätöksin ja jossa työtehtävät ja
elämäntavat ovat nykyistä mielekkäämpiä ja monimuotoisempia.
Pohjoisilla hyvinvointivaltioilla on vielä mahdollisuus valmistautua vähentyvän energian ja materian
käytön aikakauteen, joka seuraa pari sataa vuotta
kestänyttä fossiilikapitalismia. Poliittiset ristiriidat eivät
tietysti katoa mihinkään, mutta ainakin voimme käydä
monitahoisia keskusteluja hyvästä elämästä ja luonnon
läsnäolosta sen sijaan, että uuvuttaisimme itsemme
kapean ymmärryksen talousteoreettisessa käsiteverkostossa, joka vain harvoin viittaa muuhun kuin itseensä.
d d d
Tämän numeron avaa Teppo Eskelisen kirjoitus
Keynesistä, ei taloustieteilijänä vaan filosofina ja
utooppisena ajattelijana. Artikkeli luo pohjan yhteiskunnassa tapahtuvan ei-taloudellisen toiminnan
hahmottamiseen. Jälkikeynesiläistä tutkimusta
M us ta r i n da d 1
"
E l Pais 2. 3. 2013
Rehn julistautuu keynesiläiseksi
[EU:n talouskomissaari Olli] Rehnin kääntymys ei vakuuta ekonomisteja.
”Euroopassa on tyypillisesti kahdenlaisia keynesiläisiä: heitä, jotka eivät ole
lukeneet Keynesiä, ja heitä, jotka eivät ole ymmärtäneet mitään mitä Keynes
kirjoitti. En tiedä kumpaan kategoriaan Rehn kuuluu, mutta ehdottomasti
jompaan kumpaan,” Eurointelligencen johtaja Wolfgang Münchau lataa.
Suomessa vahvasti edistänyt Lauri Holappa puolestaan
selvittää miten keynesiläinen talousteoria kumoaa
ortodoksisen talousteorian tunnetuksi tekemän
talouden logiikan, johon kuuluu jatkuva tehostaminen
ja kurjistaminen. Julkaisemme myös professori
Craufurd Goodwinin vuonna 2009 pitämän puheen
Keynesin taiteilijoiden parissa viettämän ajan vaikutuksista hänen talousteoreettiseen ajatteluunsa.
Näiden artikkelien jälkeen Paavo Järvensivu tarkastelee keynesiläistä ajattelua kasvukriittisestä näkökulmasta ja esittää minkälaisia poliittisia mahdollisuuksia
se tarjoaa matkalla niukkojen resurssien maailmaan.
Antti Majava täydentää teoreettisesti suuntautuneita
tekstejä nykyhistoriallisilla kuvauksilla huvittelukeskuksen ja mielisairaalan kehityksestä vääristyneen
talouslogiikan ohjaamina. Heikki Turunen taas
muistelee todistamaansa 50-luvun maalais-Suomea,
jota voidaan syystä kutsua esikapitalistiseksi. Vaikka
aika kultainen ei koskaan palaa, voinemme ottaa
tekstistä jotakin mukaan myös fossiilikapitalismin
jälkeiselle ajalle.
Erinomaisen Capitalist Realism -esseen vuonna 2008
kirjoittanut Mark Fisher kuvaa haastattelussa britti­
yhteiskunnan kulttuurista kehitystä viimeisen viiden
vuoden aikana. Suomen tulevaisuutta onkin hedelmällistä pohtia nimenomaan suhteessa Britanniaan,
yhteen uusliberalistisen maailmankuvan kehdoista ja
paikkaan, jossa maailmantalouden virtaukset nousevat
pintaan usein ensimmäisenä.
Numeron päättää kesällä järjestetyn Mustarinda 2013
– Talouselämä -näyttelyn esittely, joka osaltaan nivoo
numeron teksti- ja kuva-aineistoa yhteen.
2 d M us ta r i n da
d d d
Lehteä julkaisevan Mustarinda-seuran vuosi on ollut
vilkas. Perustoiminnan ovat jälleen muodostaneet
kriittinen taide ja yhteiskuntatutkimus, vuosittaisen
näyttelyn ja erilaisten tapahtumien järjestäminen sekä
taiteilijoille ja tutkijoille tarkoitetun residenssi­
toiminnan ylläpitäminen Mustarinda-talolla, Paljakan
ikimetsän laidalla Hyrynsalmella. Vuoden aikana talon
energiajärjestelmä on suunniteltu uusiksi: tavoitteena
on muokata siitä omavarainen ja saasteeton. Samalla
uudistetaan energian tuotantoon ja kulutukseen
liittyviä käytäntöjä talossa ja sitä ympäröivässä
yhteisössä.
Kesän aikana käynnistyi lisäksi HIAP:n (Helsinki
International Artist-in-Residence Program) organi­
soima, EU-rahoitteinen Frontiers in Retreat -projekti,
jossa ekologisia kysymyksiä käsitellään nykytaiteen
keinoin. Viisivuotisen projektin aikana kansain­väliset taiteilijat työskentelevät valituissa
residensseissä ympäri Eurooppaa. Suomessa
residenssiverkostoon kuuluu HIAP:n lisäksi
Mustarinda. Mustarinda kutsuttiin myös kehittämään
ihmisen ja luonnon välisten syy–seuraussuhteiden
teemaa ensi vuoden Helsinki Photography Biennial
-tapahtumaan. Rakennamme biennaaliin näyttely­
osion, joka tarkastelee luonto­suhteidemme kehittymistä valo­kuvien kautta. Suomen kulttuurirahaston
rahoittama kolmivuotinen Kriittinen taide – kriittisessä
tilassa -projekti, joka on mahdollistanut myös tämän
julkaisun tekemisen, jatkuu suunnitelmien
mukaisesti.
Duncan Grant ja John Maynard Keynes, (1900-luku), kuva: englantilainen valokuvaaja,
yksityinen kokoelma, The Bridgeman Art Library
M us ta r i n da d 3
K e ynesin k äsi t ys
h yvästä el ä mästä
ja yhteiskunnasta
Te ppo Esk el inen
Y h t e i s k u n n a l l i n e n a j at t e l u on aina pohjim­
miltaan päämäärään tai ihanteeseen pyrkivää,
mutta taloudelliseen ajatteluun harvoin liitetään
ajatusta talouden uto­piois­ta. Tämä on erikoista ja
kertoo itsessään nykytalous­tieteen ongelmallisuudesta.
Kun taloustieteen lähtökohta on ihmisten hyvinvoinnin
lisääminen, eikö taloustieteen ydinkysymyksiä ole esimerkiksi, minkälaisen maailman haluaisimme nähdä
sadan vuoden päästä? Tai minkälaiseen yhteiskunnalliseen tilaan talouden toiminta lupaa – ja uhkaa – saattaa
meidät? Ja mikä on tarkalleen se hyvä, mihin taloudella
pyritään?
Kyse on kuitenkin vain viimeaikaisen, uusklassisen
ajattelun hallitseman taloustieteen henkisestä tilasta.
Taloustieteen pitkässä historiassa on ollut itsestäänselvyys ajatella taloutta välineenä tärkeämpien inhimillisten ja kulttuuristen päämäärien tavoitteluun. Taloudella
on sopiva paikkansa yhteiskunnan kokonaisuudessa.
Kukaan taloustieteen perustajista ei ollut taloustieteilijä nykykriteereillä. Esimerkiksi Adam Smith oli moraali­
filosofian professori, jonka teksteistä on hyvin valikoiden
poimittu markkinatalousajattelun kanonisiksi käsityksiksi muuttuneita fraaseja.
K e ynes, mor a a l ifilosofi
John Maynard Keynesin kirjoitusten lukeminen ei ole
kiinnostavaa ainoastaan siksi, että hän oli 1900-luvun merkittävin taloustieteilijä. Se on kiinnostavaa myös siksi,
että Keynes oli kenties viimeinen suuri ajattelija taloustieteen pitkässä traditiossa, jossa talous sijoitettiin sille
kuuluvalle yhteiskunnalliselle paikalleen: välineelliseksi
opiksi eräistä hyvään elämään pyrkimisen keinoista.
Keynes opiskeli filosofiaa Cambridgessä, erityisesti
G. E. Mooren opissa, ja sai runsaasti vaikutteita esimerkiksi James Millin ajattelusta. Hänelle vaikuttaa olleen
suorastaan itsestään selvää, että taloustiede ja moraali­
4 d M us ta r i n da
filosofia etsivät vastauksia samanlaisiin kysymyksiin,
eikä ensimmäistä ole mielekästä ajatella irrallaan jälkimmäisestä.
Paljon puhuttua ”Keynesin paluuta” tulee ymmärtää
tästä näkökulmasta. Mitä tarkoittaa, että Keynesin ajatukset saavat jälleen jalansijaa uusklassisen taloustieteen
kustannuksella? Keynesin tekstejä on usein luettu ainoastaan teoriana järkevästä talouspolitiikasta. Useimmiten ”keynesiläisyydestä” puhuttaessa tarkoitetaan kysymyksiä siitä, miten hallitaan kokonaiskysyntää, miten
luodaan täystyöllisyys ja suhteellisen vakaat rahoitusmarkkinat, ja miten huolehditaan makrotaloudellisesta
tasapainosta. Näissä asioissa keynesiläisyydestä kiinni
pitäminen olisikin säästänyt ihmiskunnan monelta ongelmalta. ”Keynesin paluu” tarkoittaa kuitenkin myös
jonkinlaista ”merkityksen paluuta”, sellaisten kysymysten kysymisen uudelleen opettelua, kuten ”miten talous
tukee hyvää elämää?” Talous ei ole vain transaktioiden
joukko, vaan talousinstituutioiden toimintaa ylläpidetään ja ohjataan jostakin syystä ja joidenkin periaatteiden ja ihanteiden nojalla.
Klassikkoajattelijoiden teksteistä pyritään aina löytämään jonkinlainen aikaa kestävä ydin, jolla on relevanssia ja sovellettavuutta nykykeskusteluihin. Loput unohdetaan ”aikansa tuotteina”. Taloustieteen itseymmär­ryksessä tapahtuneiden muutosten vuoksi Keynesin
teorian ”ytimeksi” on tulkittu teorian tiukasti talous­
tieteellinen osuus. Tämä ei kuitenkaan sovellu erityisen
hyvin Keynesin oman ajatusmaailman kuvaamiseen. On
tarpeetonta ”siivota” Keynesin ajatuksista pois normatiivista ja utooppista osuutta.
Keynes viittasi usein teksteissään ”merkitykselliseen”
tai ”päämäärähakuiseen” (purposeful) ajatteluun. Hän
kuvasi merkityksellistä ajattelua näin:
Merkityksellisesti ajatteleva ihminen ei rakasta niinkään kissaansa, vaan kissansa pentuja; eikä oikeastaan
pentujakaan, vaan näiden pentujen pentuja, ja näin
eteenpäin kunnes on tavoitettu kissan olemus.
Tämä on helppo ymmärtää analo­giak­si talouden ja hyvän elämän suhteista. Samassa esseessä Keynes kirjoittaa
rahasta näin:
Rakkaus rahaa kohtaan omaisuutena – erotettuna rahasta välineenä elämän todellisuudesta nauttimiseksi
– tunnistetaan [tulevaisuudessa] siksi mitä se on, jokseenkin vastenmieliseksi häiriöksi.
Taloudelliselle toiminnalle – ja talouden ohjaukselle –
on siis oltava syy. Syy on yksinkertainen: halu elää hyvää
elämää.
K e ynesin m a a il m a
Millaisesta maailmasta Keynes haaveili? Voidaan huo­
mata, että Keynesin näkemystä toivottavankaltaisesta
maailmasta määritti jonkinlainen ”antiglobalistinen”
katsomus. Hän piti ihanteellisena sellaista maailman­
taloutta, jossa pienet poliittis-taloudelliset yksiköt toimisivat verkostona. Ennen kaikkea tällaisten yksiköiden
ja alueiden tulisi säilyttää omaleimainen identiteettinsä.
Keynesin nihkeys kansain­välisten taloudellisten suhteiden syventämistä kohtaan näytti kumpuavan tämän­
kaltaisesta visioista. Hän ei kannattanut esimerkiksi
ulkomaan­kaupan kiihdyttämistä ja kaupallisten riippuvuussuhteiden syventämistä ehdoitta tai minkäänlai­
sena itseisarvoisena tavoitteena. Kansainväliseen lainaamiseen hän suhtautui kielteisesti. Keynes selvästi olisi
vastustanut jyrkästi sellaisia kansainvälisten keskinäisriippuvuuksien muotoja, jotka johtavat jonkin valta­
keskuksen monokulttuurin leviämiseen.
Identiteettien rikkaus ja omaleimaisuus oli eräs pohjimmaisista moraalisista syistä, miksi Keynes halusi
puuttua makrotaloudellisiin epätasapainoihin. Toki
deflaatioriski ja ylisäästäminen kolikon kääntöpuolina
johtavat monenlaisiin talou­dellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Maailmanlaajuisena visiona tasapainotettu
maailman­talous kuitenkin myös antaisi ”olla kuka on”,
kun yhteistyö ei johtaisi ongelmallisiin epätasapainoihin ja riippuvuussuhteisiin.
Keynes oli aikansa lapsi siinä mielessä, että kysymys
kansainvälisestä vakaudesta oli hyvin vakava: sota tai sodan uhka olivat Euroopan yllä jatkuvasti. On olennaista,
että hän näki juuri makrotaloudellisesti tasapainoisen ja
vähempiin kansainvälisiin pääomaliikkeisiin perustuvan
maailmantalouden olevan vakautta ja tasapainoa tuottavaa politiikkaa. Nykyään useimmat valtavirtaiset ajattelijat perustelevat rauhalla juuri markkinaliberalismia.
Finanssikriisien ja kiihtyvien resurssisotien olo­suhteis­
sa asiaa joudutaan pohtimaan uudestaan. Ehkä oma­
leimaisemmat ja kevyemmin rahataloudellisesti integroituneet kansantaloudet olisivat sittenkin tuottaneet
vakaamman maailman – ainakin jos niiden välisistä
makrotasapainoista olisi pidetty huolta. Tällainen globaali talousjärjestely saattaa toki olla tulevaisuudessa
välttämätön; se ei kuitenkaan synny helposti, koska talousintegraation purkaminen on aina paljon vaikeampaa kuin integraation luominen.
Samankaltainen autenttisuuden ihanne taloutta ohjaavana periaatteena näkyy Keynesin kirjoituksissa laajemminkin. Keynes kirjoitti, että halusi asioida kaupassa,
joka oli ”todellinen kauppa eikä kertotaulun ilmentymä”. Tämä tarkoitti että ta­lou­dellisten toimijoiden tulisi
olla ihmisiä kohtaavia, lähellä olevia ja jossakin mielessä
aitoja. Jos ne muuttuisivat pelkiksi hallinnollisiksi ja
puhtaasti talousrationaalisiksi järjestelmiksi, talous olisi
huonolla tiellä. Se ei enää tuottaisi sellaista elämän kokemusta, mitä sen pitäisi tuottaa. Keynesin näkökulmasta siis nykymaailman talous on mennyt todella epä­
toivottavaan suuntaan: organisaatioiden tehostaminen,
ulkoistaminen ja yhdenmukaistava ”macdonaldisaatio”
ovat ilmiöitä, joita Keynes olisi varmasti pitänyt vastenmielisenä. Se, mikä erottaa kaupan kertotaulusta, on
muuttunut pelkäksi kustannuseräksi.
R a kk aus r a ha a n
Keynesin utopian dynamiikkaa hallitsee eräs perusristiriita. Tämä on ristiriita vaurastumisen merkityksen ja
rahafetissin välillä. Toisaalta Keynes uskoi, että taloudellisen tuottavuuden kehitys auttaisi ihmiskuntaa nousemaan ikuisesta vit­s auk­sestaan, köyhyydestä. Toisaalta
taloudellisen tuottavuuden kehitys kärjistäisi rahatalouden moraalisesti vahingollisia piirteitä, joista keskeisin
on ”rakkaus rahaan”.
”Rakkaus rahaan” oli Keynesin mukaan piirre, jota on
tavattu kaikissa talousjärjestelmissä joissa ylipäänsä käytettiin rahaa, mutta kapitalismi kärjisti sitä. Kapitalismi
on rahan luomiseen perustuva järjestelmä; jo kapitalismin ymmärtäminen edellytti sitä oivallusta, että kyse ei
ollut tuotannon muodosta vaan rahajärjestelmästä.
Rakkaus rahaan merkitsi tilaa, jossa ihminen oli menettänyt ymmärryksensä rahasta välineenä ja tehnyt
siitä itseisarvoisen asian. Rahan tehtävänä on tulla käytetyksi (väline), ei varastoiduksi (fetissi). (Keynes ei tosin itse käyttänyt ”rahafetissin” käsitettä.) Tässä Keynes
tuli varsin lähelle nuorta Marxia. Esimerkiksi Juutalais­
kysymyksestä-esseessä Marx käsitteli varsin samansävyisesti rahan palvontaa moraalisena ongelmana.
Hyvä uutinen kuitenkin oli, että rakkautta rahaan
voitiin jossakin määrin rajoittaa hallitsemalla ja ohjaamalla taloudellista järjestelmää. Järjestelmän hallinta oli
sikälikin välttämätöntä, että dynamiikkansa rahan luomiseen eikä tuotantoon perustava kapitalismi myös
häiritsi ihmisten käsitystä siitä, kuinka paljon on tarpeeksi. Uhkakuvana oli, että tämä vaurautta (ja sikäli
potentiaalisesti myös hyvinvointia) luova järjestelmä
sairastut­taisi ihmiset niin pahaan rahafetissiin, että nämä
eivät ymmärtäisi saavuttaneensa sitä pistettä, jossa heillä olisi tarpeeksi materiaalisia hyviä ja he voisivat luopua
M us ta r i n da d 5
Brussels Pulp:
’Talous­
komissaari’,
3D-tulosteet
kipsistä,
Mustarinda 2013
– Talouselämä,
kuva: Emmy
Maruta
6 d M us ta r i n da
"
H elsingin Sanomat 12. 3. 2013
Rehn tyrmää saamansa
torakka-arvostelun
”Minulle on jäänyt epäselväksi, mistä ihmeestä nuo elvytysrahat olisivat tulleet.”
kilpailusta ja ahneudesta ja keskittyä hyvään elämään.
Näin kapitalismi ei tuottaisi sitä hyötyä ihmiselämälle,
minkä se voisi tuottaa. Tärkeää kapitalismin hallinnassa
olisikin se, että kapitalismi pidetään mahdollisimman
pitkälti tavaroita tuottavana järjestelmänä, mitä, kuten
todettua, se ei automaattisesti luonteeltaan ole.
Vaur aus ja sen oik e a k äy t tö
Rahafetissi ei kuitenkaan ole ainoa ”pseudomoraali”, josta ihmiset kärsivät. Toinen pseudomoraalin muoto on
köyhyydestä johtuva omaneduntavoittelu. Tämä on Keynesin mukaan toistaiseksi estänyt ihmiselämän hyveiden nousemisen niille kuuluvaan rooliin. Riittävä vaurastuminen on hyvän elämän kannalta välttämätöntä.
Esseessään Economic possibilities for our grandchildren Keynes katsoi talouden tulevaisuutta sadan vuoden päähän.
(Tyylilaji itsessään on kiinnostava; taloustieteilijöillä on
hyvin harvoin tapana pohtia sadan vuoden päästä ta­
pahtuvia asioita). Keynes katsoi, että on nähtävissä aika,
jolloin ihmiskunta on riittävän vauras nauttiakseen elämästä ilman taloudellista raadannan pakkoa, joka on
ollut ihmisten osa koko historian ajan: ”Ihmiskunta on
ratkaisemassa taloudellisen ongelman”. Kun ihmiset ratkaisevat taloudellisen ongelman, he vapautuvat raadannasta. Tällöin ihmiset voivat työnteon sijaan keskittyä
asioihin, jotka ovat aidosti merkityksellisiä. Vanhana yläluokkaisena brittinä Keynes itse katsoi, että todella merkityksellisiä asioita ovat maanviljelys ja taide, mutta tietysti ihmiset voivat antaa elämälle omia merkityksiään.
Tässä Keynes osoitti kuuluvansa pitkään länsimaisen
historian ajattelun traditioon, jossa ihmisyhteisöjen ajatellaan kehittyvän evolutiivista reittiä. Taustalla on hobbesilainen ajatus siitä, että ihmiskunta on ”alkuperäisessä” tilassaan sotaisessa luonnontilassa, ja rikastumalla
pystyy pikku hiljaa sivistyneempään yhteiseloon. Keynesille oli vielä luontevaa nähdä valoa talouden tunnelin
päässä: kapitalismin lopussa koittaisi todellisen moraalin tila. Ihmiskunta voisi hylätä köyhyyden ja kapitalismin tuottamat pseudomoraalit, joiden vuoksi ”jotkut
M us ta r i n da d 7
ihmisten inhottavimmista piirteistä on nostettu korkeimpien hyveiden asemaan”. Näillä piirteillä Keynes tarkoittaa erityisesti ahneutta. Kapitalismia
tarvittaisiin köyhyyden ylittämiseen, mutta sen tulisi olla tarkoin hallittua.
Jo nyt osa ihmisistä on valmiimpia elämään tässä uudes­sa yhteiskunnassa.
Rahamotiivin keskeisyys hidastaa riittävän vauraan elämän saavuttamista.
Olisi tarpeellista kehittää ymmärrystä elämästä ja siitä nauttimisesta, jotta
nämä elämisen taidot eivät katoaisi pseudomoraalin alle.
Ne ihmiset, jotka voivat pitää hengissä ja jalostaa täyteen muotoonsa elämän taiteen, myymättä itseään elämän edellytyksille, ovat niitä jotka kykenevät nauttimaan runsaudesta silloin kun sen aika tulee.
Lopuk si
Näitä ajatuksia yhdistävä ydinkäsite Keynesillä oli ”tasapainoinen talous”.
Tämä tarkoitti taloutta, jossa paitsi vallitsee täystyöllisyys, on myös varaa
”tärkeisiin asioihin”. Keynes halusi nähdä yhteiskunnan, jossa rahan merkitys
on järkevässä suhteessa muihin asioihin. Esimerkiksi jos jollain yhteis­
kunnalla ei ollut varaa omaan maanviljelykseen, ei sillä ollut ”varaa elää”.
Moraaliset ongelmat uhkaavat Keynesin mukaan ihmisiä kahdelta suunnalta. Toisaalta ihmiset eivät voisi tehdä hyviä tekoja äärimmäisen köyhyyden tilassa, ja kärsivät siksi pseudomoraalista joka johtuu kilpailun ja ahneuden pakosta puutteen vallitessa. Toisaalta vaurastumisen välineet tuottivat
rahafetissin pseudomoraalina. Ihmiskunnan tehtävä olisi hallita kapitalisminimistä moraalisia paheita ja vaurautta tuottavaa rahantekojärjestelmää,
jotta se voisi johdattaa ihmiskunnan tilaan, jossa riittävä vauraus mahdollistaisi hyvän elämän ja lopulta aidon moraalin. Järjestelmän hallinta, huolellinen ja järkevä talouspolitiikka, olisi välttämätöntä tämän päämäärän saavuttamiseksi.
Keynesin taloustieteelliset teoriat muodostavat tänäkin päivänä pohjan
edistykselliselle talousajattelulle. Niiden lukeminen on kuitenkin kiinnostavinta, kun ne luetaan kokonaisen maailmankatsomuksen kontekstissa.
Tämän maailmankatsomuksen olennainen osa on moraalikäsitys, joka lähtee tietynlaisesta autenttisuuden arvosta, ”elämän taidon” nostamisesta keskiöön, ja talouden katsomisesta välineenä utooppisten yhteiskunnallisten
päämäärien saavuttamiseksi. <<
K irja l l isuu t ta
A ch t er h u is , H a ns (2000) Scarcity and sustainability.
Teoksessa Wolfga ng S achs (toim.) Planet dialectics.
Zed books, Lontoo. (Keynesin utopiasta köyhyydestä
nousemisesta.)
K e y n e s , J oh n M ey na r d (2010 [1931]) Essays in persuasion.
Palgrave MacMillan, Lontoo. (Sisältää Keynesin keskeisiä
pohdiskelevia esseitä, eritoten esseen ”Economic
possibilities for our grandchildren”.)
——— (1970 [1936]) The general theory of employment, interest and
money. MacMillan, Lontoo.
S k i del sk y, R obert (2009) Keynes. Return of the master. Allen Lane,
Lontoo. (Hyvä tiivis elämäkerta ja esitys Keynesin relevanssista tänä päivänä, paljon asiaa Keynesin moraalikäsityksistä.)
8 d M us ta r i n da
S k i del sk y, R obert & S k i del sk y, E dwa r d (2012) How much
is enough? The love of money and the case for the good life.
Other press, New York. (Keynesin elämäkerturin
pohdintaa talouden rajoista.)
M a r x , K a r l (1978 [1843]) Juutalaiskysymyksestä. Teoksessa
M a r x & E ngel s . Valitut teokset, osa 1. Edistys, Moskova.
(Marx rahafetissistä.)
S m i t h , A da m (1995 [1776]) An inquiry into the nature and causes of
the wealth of nations. William Pickering, Lontoo.
(Smithin klassikkoteos.)
S e n , A m a rt ya (1991) On ethics and economics. Wiley-Blackwell,
Lontoo. (Hyvä nykyteksti taloustieteen eri
itseymmärryksen mahdollisuuksista.)
Brussels Pulp:
’Talouskomissaari’, yläkuva:
Emmy Maruta,
alakuva:
Michaela Casková
K e ynesin
va ll a nkumous:
M us ta r i n da d 9
10 d M us ta r i n da
va ihtok aupasta
r a hata louteen
L aur i Hol a ppa
Olemme tottuneet ajattelemaan, että yhteiskunnan taloudellinen
menestys edellyttää markkinalogiikan jatkuvaa syventämistä ja tiukkaa
talouskuria julkisella sektorilla. Tämä on kuitenkin vain uusklassisen
talousteorian mukainen tulkinta talouden toiminnasta.
John Maynard Keynesin tuotannon rahateoria tarjoaa systemaattisen,
uskottavan ja inhimillisen vaihtoehdon talousortodoksialle.
Keynesin mukaan jatkuvasta säästö- ja leikkauspolitiikasta
on taloudellekin pelkkää haittaa.
V
i i m e i s t ä ä n 1980-luvulta lähtien kaikkialla
länsimaissa on yleistynyt käsitys, jonka mu kaan yhteiskuntaa kehitetään vain ”talouden”
ehdoilla. Harva miettii sen kummemmin, mikä
tämä talous oikeastaan on ja miksi yhteiskunta polvistuu sen edessä. Sen sijaan taloudesta tulevista vaatimuksista ja talouden logiikasta ihmisillä on usein paljon
selkeämpi näkemys.
Suomeen nykyisenkaltainen talouden logiikka rantautui lopullisesti laman jälkeen 1990-luvun alussa. Tämän jälkeen talouspolitiikkaa ohjaavaksi periaatteeksi
on noussut budjetin tasapainottaminen keskipitkällä
aikavälillä. Julkinen keskustelu talouspolitiikasta on
pyörinyt jatkuvasti menoleikkausten ja veronkorotusten ympärillä. Kansainvälisen verokilpailun kontekstissa
tämä on tarkoittanut luopumista kunnianhimoisista
julkisista hankkeista ja kehityssuunnitelmista.
Toisinaan puhe hyvinvointivaltion rapautumisesta
saattaa olla hiukan liioittelevaa, sillä useimmissa tulonsiirroissa tai palveluissa ei ole tapahtunut radikaalia
heikentymistä esimerkiksi 1980-luvun alkuun verrattuna. Talouden logiikka ei välttämättä kovin nopeasti tuhoakaan hyvinvointivaltion vakiintuneita instituutioita,
mutta se synkistää tulevaisuuden näkymiä sekä tappaa
keskustelun julkisen ja markkinoista vapaan tilan laajentamisesta.
1960- ja 70-luvuilla hyvinvointivaltio oli vasta rakennusvaiheessaan, ja monet palvelut toimivat huonommin ja tulonsiirrot olivat pienempiä kuin nykyään.
Siitä huolimatta tuolloin nuoruuttaan eläneillä sukupolvilla oli syytä optimismiin: hyvinvointivaltio kehittyi
jatkuvasti, elintaso parani ja valtio huolehti aktiivisella
talouspolitiikallaan siitä, että hyviä työpaikkoja riitti
kaikille.
Nyt tuo optimismi on kadonnut. Julkisuudessa saarnataan toistuvasti vaikeista valinnoista, ”vastuullisesta”
talouspolitiikasta sekä tehokkuudesta ja rationalisoinneista. Todellinen hyvinvointivaltion kriisi ei liity­kään
kelvolliseen nykyhetkeen, vaan lohduttomaan tule­
vaisuuteen. Tulevaisuuteen jossa utopiat entistä tasa-­
M us ta r i n da d 11
Viereisellä sivulla:
Plootu (4 taaleria
1721), nykyaikainen
sirukortti,
suolapussi,
Suomen Pankin
rahamuseon
näyttelystä. Kuva:
Alma Heikkilä
"
Tukholman kuninkaallinen rahamuseo 22. 7. 2013
Mitä raha on?
Kautta aikojen ihmiset ovat vaihtaneet asioita keskenään.
Suolaa, tupakkaa, karjaa, riisiä, kaakaopapuja ja muita
arvokkaita varoja on käytetty suurin piirtein samoin kuin
nykyään käytämme rahaa ja luottokortteja.
arvoisemmasta ja demokraattisemmasta valtiosta ovat
joko vastuuttomia tai vain pelkästään lapsellisia.
Talouden logiikka ei ilmene ainoastaan tiukkaan talouskuriin perustuvassa talouspolitiikassa. Eräs leimallinen piirre on myös pyrkimys tehostaa julkista rahankäyttöä. Julkista hallintoa on jo pitkään yritetty kehittää
uuden julkisjohtamisen oppien mukaisesti imitoimaan
yritysten toimintaperiaatteita. Samalla henkilöstöä on
vähennetty julkisella sektorilla määrätietoisesti. Tästä
ehkä selvimpänä esimerkkinä on Suomen valtion tuottavuusohjelma, jolla on valitettavan menestyksekkäästi
tavoiteltu noin 15 000 työpaikan vähentämistä valtiolta
vuoteen 2015 mennessä.
Lisäksi talouden logiikkaa on tuotu myös sellaisille
elämänalueille, joissa kapitalistisia periaatteita ei ole
aiemmin noudatettu. Esimerkiksi tieteen ja taiteen maailmoja on aiempina vuosikymmeninä totuttu pitämään
dekommodifioituina eli ei-hyödykkeistettyinä alueina.
Nyt kuitenkin juuri näiden alueiden on haluttu valmistelevan uusia vientituotteita ja on jopa ajateltu, että niiden olisi toimittava markkinaehtoisesti. Talouden logiikan mukaanhan hyvälle taiteelle tai koulutukselle löytyy
markkinoilta aina kysyntää – kunhan hinnasta sovitaan.
Ta louden logiik a n s ynn ystä
Talouden logiikan määräävää asemaa on viime vuosikymmenten kehityksessä kuvattu useimmiten uusliberalismin käsitteellä. ”Uusliberalismi” on kuitenkin niin
12 d M us ta r i n da
epäselvä käsite, että sen todellinen selitysvoima jää väistämättä vähäiseksi. Uusliberalismilla useimmiten viitataan 1980-luvulla alkaneeseen poliittiseen muutokseen,
joka nosti Margaret Thatcherin, Ronald Reaganin ja monet muut vapaamarkkinaideologian kannattajat valtaan
eripuolilla globaalia pohjoista. Talouden logiikassa ja
sen leviämisessä ei kuitenkaan ole kyse näin viimeaikaisesta ilmiöstä.
Meidän on mentävä paljon kauemmas historiassa
ymmärtääksemme syvällisesti, miten nykyisenkaltainen
käsitys talouden lainalaisuuksista on syntynyt. Mielekkään lähtökohdan tarkastelulle tarjoaa modernin taloustieteen syntyprosessi. Vaikka termiä ”talous” oltiin
käytetty vaihtelevissa merkityksissä jo vähintään useita
satoja vuosia ennen modernin taloustieteen kehitystä,
sai se nykyisen merkityssisältönsä vasta David Humen ja
Adam Smithin teoretisoinnista.
Hume ja Smith alkoivat kehittää teoriaa siitä, kuinka
yhteiskunta pystyy tuottamaan tarvittavat resurssit, palvelut ja taidot absoluuttista monarkiaa seuranneessa
yhteiskunnallisessa tilanteessa. 1600-luvun lopun mainio vallankumous oli mullistanut brittiläistä yhteiskuntaa syvällisesti ja rajannut suvereenin hallitsijan valta­
oikeuksia. Uudessa tilanteessa yksilöiden turvana olivat
entistä laajemmat perus- ja omistusoikeudet. Kruunu
oli nyt ensimmäisen kerran alistettu oikeuslaitoksen ja
parlamentin valvontaan.
Uusi yhteiskunnallinen tilanne herätti kuitenkin
epäilyksiä, miten järjestys ja hyvinvointi pystyttäisiin
turvaamaan tilanteessa, jossa yhdelläkään taholla ei ollut enää absoluuttista yhteiskunnallista valtaa. Juuri tämän ongelman selättämiseksi Hume ja Smith alkoivat
kehittää teoriaa, joka 1800-luvulla vakiintui klassiseksi
poliittiseksi taloustieteeksi ja 1900-luvulla edelleen uusklassiseksi taloustieteeksi.
Hume ja Smith halusivat todistaa, että rationaalinen
oman edun tavoittelu johtaa oikeissa institutionaalisissa olosuhteissa harmoniseen yhteiskunnalliseen kehitykseen eikä kaikkien sotaan kaikkia vastaan, kuten
aiemmin oli pelätty. Heidän mielestään kapitalistisessa
ta­lou­dessa oli kyse yhdestä isosta vaihtokauppojen verkostosta. Tuottajat ja ostajat kohtaavat markkinoilla,
jossa kysynnän ja tarjonnan lait asettavat myytäville
hyödykkeille, palveluille ja työvoimalle sopivan hinnan.
Tuottajat tuottavat juuri sellaisia hyödykkeitä, joita ostajat kysyvät saadakseen voittoja. Markkinakilpailu ajaa
kuitenkin voitot kohtuullisiksi ja alentaa hyödykkeiden
markkinahinnan reilulle tasolle.
Siinä missä Adam Smithin vuoden 1776 Kansakuntien
varallisuudesta tuli mikrotalousteorian perusteos, nousi
ranskalaisen liikemiehen Jean-Baptiste Sayn vuonna
1803 kirjoittama Traité d’économie politique makrotalousteorian kulmakiveksi. Tämän teoksen pohjalta vakiintui
ortodoksisen talousteorian keskeiseksi lähtökohdaksi
niin sanottu Sayn laki, jonka mukaan tarjonta luo aina
oman kysyntänsä. Käytännössä tällä viitataan Sayn esittämään väittämään, jonka mukaan taloudessa ei koskaan
voi vallita kokonaistasolla vajaakysyntää: yksilöt haluavat
aina tyydyttää omat tarpeensa ja kuluttaa saamansa tulot. Näin ollen sellaisille hyödykkeille, jotka ovat ihmisten mielestä tarpeellisia, riittää aina kysyntää. Työvoimaa
tarvitaan jatkuvasti näiden hyödykkeiden tuotantoon ja
talous pysyy aina täystyöllisyydessä.
Juuri Sayn laki on saanut uusklassisetkin taloustieteilijät ajattelemaan, että pitkällä aikavälillä talous toimii
aina kulloisenkin institutionaalisen järjestyksen sallimalla maksimikapasiteetilla. Näin ollen taloudessa voi
ilmetä pääasiassa kahdenlaisia ongelmia. Ensinnäkin
työntekijät saattavat vaatia liikaa palkkaa. Jos työntekijät
vaativat palkkaa, joka ylittää heidän tuottavuutensa, ei
yritysten kannata palkata työntekijöitä. Toiseksi työn­
tekijät saattavat tehdä liian vähän töitä tai olla liian tuottamattomia, jolloin kokonaistuotanto jää toivottua alemmalle tasolle.
Näin ollen valtavirtaisten ekonomistien mielestä pitkällä aikavälillä työttömyyden vähentäminen on mahdollista vain, jos reaalipalkkoja leikataan. Parantunut
työllisyystilanne lisää kokonaistuotantoa, mutta jos kokonaistuotanto jää edelleen toivottua alemmalle tasolle
on sitä yritettävä kohentaa lisäämällä tehtyjä työtunteja
tai parantamalla työn tuottavuutta. Käytännössä ensimmäinen tarkoittaa yleensä esimerkiksi työurien pidennystä tai vapaapäivien vähentämistä. Tuottavuudella taas
tarkoitetaan panos/tuotos-suhdetta, joten sen lisääminen voi yksinkertaisesti tarkoittaa joko yhä suuremman
työmäärän sälyttämistä työntekijöiden harteille tai
työntekijöiden suorituskyvyn parantumista esimerkiksi
koulutuksen tai teknologisen kehityksen myötä.
Voidaankin sanoa, että nimenomaan Sayn laki on monesti kohtaamamme talouspuheen ja talouden logiikan
taustalla. Juuri Sayn laista kumpuavat vaatimukset alentaa palkkoja, helpottaa irtisanomisia tai kaventaa ammattiyhdistysliikkeen valtaa. Toisaalta myös vaatimukset
pidentää työuria tai ”tehostaa” julkista sektoria pienentämällä sen kokoa liittyvät olennaisesti Sayn lakiin.
On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että Sayn laki on vain
yksi muunnelma Humen ja Smithin teoriasta, jonka
taustalla oli ajatus kapitalistisesta taloudesta vaihtokauppana. Vaihtokauppametaforan avulla Hume ja Smith
pystyivät aikanaan perustelemaan, että vapaa kansalais­
yhteiskunta pystyy uusintamaan itsensä ilman abso­
luuttisen monarkin pakkovaltaa. Samalla he kuitenkin
ummistivat silmänsä kapitalistiselta todellisuudelta:
tosi­asiassa kapitalismi ei ole vaihtokauppajärjestelmä
vaan rahatalousjärjestelmä.
K e ynes ja r a hata lous
Jos käsittelemme kapitalismia rahatalousjärjestelmänä
vaihtokauppajärjestelmän sijaan, asettuu koko talouden
logiikka päälaelleen. Aiemmin itsestään selvältä vaikuttaneet talouden pakot näyttäytyvätkin nyt tarpeettomina esteinä, jotka rajoittavat niin onnellisen ja vapaan
elämän kuin taloudellisen vauraudenkin tavoittelua.
Juuri tämä havainto on brittiläisen taloustieteilijän John
Maynard Keynesin talousteorian keskiössä.
Keynes oli 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut aristokraatti, jolla oli keskeinen asema brittiläisessä kult­
tuuri­elämässä, etenkin sitä voimakkaasti ravistelleessa
Bloomsbury-ryhmässä. Keynesin rakkaus taidetta, filosofiaa ja estetiikkaa kohtaan näkyvät yllättävän suoraan
myös hänen kehittämässään talousteoriassa. Keynesin
mielestä elämän todellinen tarkoitus löytyikin näistä
asioista eikä päämäärättömästä materian tai rahan kasaamisesta. Keynes kuitenkin katsoi, että yhteiskunta ei
voisi keskittyä näiden korkeiden hyveiden edistämiseen
ennen kuin ”taloudellinen ongelma” olisi ratkaistu.
Keynesin tieteellisen aktiiviajan taloudellinen tilanne
muistutti paljon nykyistä finanssikriisin jälkeistä maailmaa. Vuoden 1929 pörssiromahdus oli ajanut maailmantalouden suureen lamaan ja saanut aikaiseksi suurtyöttömyyden ympäri maailmaa. Valtiot pyrkivät korottamaan
veroja ja leikkaamaan menoja tasapainottaakseen budjettinsa ja puolustaakseen valuuttojensa kultasidosta.
Kaikki näkivät jo tuolloin, että veronkorotukset ja
menoleikkaukset vain kurjistivat jo ennestään vaikeaa
taloustilannetta. Muutakaan vaihtoehtoa ei kuitenkaan
osattu nähdä, koska valtio nähtiin kuin yhtenä suurena
kotitaloutena. Tuolloin Keynes ymmärsi, että kapitalistisen talouden kriisit liittyvät ensisijaisesti rahajärjestelmään. Yhtäältä vanhakantainen ymmärrys rahasta pa­
kotti valtiot taantumaa vahvistavaan politiikkaan. Toi­­saal­ta koko taantuma liittyi siihen, että kotitalouk­sien ja
M us ta r i n da d 13
Tuotteet ovat myynnissä. Yksi rahoista on maalattu, yksi appelsiineista veistetty.
Laura Wesamaa: ’Kahvia Teetä’ -näyttely, Galleri Anders Bergman
14 d M us ta r i n da
yritysten halukkuus käyttää rahaa yllättäen väheni. Taantuman oloissa ihmiset alkoivat lisätä säästämistä, mikä
vähensi yritysten tuloja ja johti irtisanomisiin, jotka taas
entisestään vähensivät kokonaiskulutusta.
Sayn lakiin nojaava valtavirtainen talousteoria ei
kyennyt selittämään suurta lamaa tai aiempiakaan taantumia. Sayn lain mukaan kaikki saadut tulot aina kulutetaan, koska lopulta taloudessa on aina kyse hyödykkeiden vaihtamisesta toisiin hyödykkeisiin. Sayn lakiin
nojaavassa teoriassa raha on pelkkä vaihdon väline, joka
sujuvoittaa hyödykevaihtoja. Rahaa itseään ei kenenkään
kannata hamstrata. Tällaisessa ajattelussa pitkäaikaista
hyödykkeiden ja työvoiman kysyntävajetta ei pääse syntymään, vaan talous on aina tasapainotilanteessa. Keynes
ottikin vuonna 1936 ilmestyneen pääteoksensa Yleisen
teorian tavoitteeksi Sayn lain kumoamisen. Keynesin
mielestä Sayn laki ja sen taustalla oleva vaihtokauppametafora eivät tavoita modernin rahajärjestelmän olennaisia piirteitä.
Keynesin kehittämän tuotannon rahateorian lähtökohtana oli ajatus epävarmuudesta. Keynes oli tullut siihen tulokseen, että ihmisillä ei voi koskaan olla luotettavaa tietoa talouden pitkän aikavälin kehityksestä. Siihen
vaikuttavat lukuisat yllättävät ja monimutkaiset tekijät,
kuten poliittiset ja ideologiset muutokset, luonnon­
ilmiöt, teknologinen kehitys tai kulttuuriset seikat. Näin
ollen emme voi esittää talouden pitkän aikavälin kehityksestä edes todennäköisyyksiin perustuvia arvioita.
Juuri tämän vuoksi Keynes halusi korostaa ”epävarmuuden” käsitteen eroa ”riskin” käsitteeseen. Riski viittaa johonkin ilmiöön, jonka toteutumisesta me voimme antaa jonkin todennäköisyysarvion. Esimerkiksi
meteorologit voivat sanoa luotettavasti, että huomenna
Helsingissä sataa 90 prosentin todennäköisyydellä. Sen
sijaan epävarmuus on silkkaa epätietoisuutta: emme
kerta kaikkiaan tiedä, millä todennäköisyydellä Suomen
talous kasvaa yli kahden prosentin vauhtia kolmen vuoden kuluttua.
Keynes yhdisti näkemyksensä epävarmuudesta rahan
funktioihin. Keynesin mielestä raha toimii modernissa
talousjärjestelmässä niin maksuvälineenä, kirjanpito­
yksikkönä kuin arvon säilyttäjänäkin. Erityisesti Keynesiä kiinnosti rahan rooli arvon säilyttäjänä, sillä se liittyi
olennaisesti Sayn lakiin ja epävarmuuteen. Koska emme
voi tietää, miten talous kehittyy tulevaisuudessa, nojaamme kulutus- ja investointipäätöksissämme yleensä
nykyhetkeen. Jos juuri tällä hetkellä talous kehittyy suotuisasti, kotitaloudet ja yritykset ottavat todennäköisesti huoletta velkaa ja säästävät vain pienen osan tuloistaan. Sen sijaan jos elämme taantumassa, suurin osa
kotitalouksista ja yrityksistä välttää merkittävää velka­
rasitusta ja alkaa lisätä säästämistään.
Koska raha toimii arvon säilyttäjänä, kotitalouksien ei
ole aina välttämätöntä tai mielekästä kuluttaa sitä, vaan
osa tuloista kannattaa aina hamstrata pahan päivän varalle. Keynes korosti, että rahatalousjärjestelmässä kotitalouksien ja yritysten on kaikin keinoin pystyttävä
ylläpitämään maksukykyään. Maksukyvyttömyys johtaa
helposti esimerkiksi luottotietojen menetykseen, jonka
jälkeen yrityksen toiminta käy mahdottomaksi ja kotitaloudenkin elämä vaikeutuu huomattavasti. Tämän
vuoksi osa varallisuudesta kannattaa aina pitää mahdollisimman likvidissä muodossa eli käteissäästöinä. Jos
negatiivinen ilmapiiri taloudessa voimistuu esimerkiksi
rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen vuoksi, on yksityisen sektorin järkevää vähentää kulutustaan ja lisätä
säästämistään.
Epävarmuus ja rahan asema arvon säilyttäjänä johtavat
siis siihen, että kotitaloudet ja yritykset eivät koskaan
kuluta kaikkia tulojaan. Tällä ei kuitenkaan ole työllisyyden ja kokonaistuotannon kehityksen kannalta merkitystä, jos investointiaste kasvaa riittävästi. Tulevaisuuden
odotusten kääntyessä negatiivisiksi uusia investointejakin kuitenkin vältetään, koska yksityisen sektorin kulutushalukkuuden uskotaan vähentyvän. Jos investointiaste
laskee samalla kun yksityisen sektorin säästämishalukkuus kasvaa, on tästä väistämättä seurauksena irtisanomisia ja kokonaiskysynnän voimakas vähentyminen, jotka
syventävät talouden syöksykierrettä entisestään.
Laman syventyessä ja työttömyyden kasvaessa työn­
tekijöiden palkkataso yleensä heikkenee, minkä pitäisi
ortodoksisen talousteorian mukaan parantaa työllisyystilannetta. Näin ei kuitenkaan yleensä käy, koska alentunut palkkataso vähentää kysyntää ja lisää säästämis­
halukkuutta edelleen. Periaatteessa kapitalistinen talous
voi jäädä loputtoman pitkäksi ajaksi lamaan, sillä siihen
ei sisälly Keynesin mukaan minkäänlaisia tasapainottavia rakenteita.
Näin ollen rahatalousjärjestelmän vakaa kehitys edellyttää valtiolta aktiivista talouspolitiikkaa. Keynesin mielestä valtion ei pidä dogmaattisesti tavoitella tasapainotettua budjettia, vaan sovittaa budjettialijäämänsä tai
-ylijäämänsä kulloisenkin tilanteen mukaiseksi. Käytännössä Keynes katsoi, että valtion budjettialijäämän pitäisi aina vastata yksityisen sektorin säästämishalukkuutta.
Alijäämäisellä budjetoinnilla valtio lisää yksityiselle sektorille enemmän tuloja kuin se sieltä verottamalla poistaa. Näin ollen lisääntynyt säästämishalukkuus voidaan
kompensoida lisäämällä yksityisen sektorin tuloja elvytyspolitiikan avulla. Niinpä negatiivisten tulevaisuuden
odotusten oloissa valtion pitäisi antaa budjettivajeen
sekä tehdä merkittäviä työllistäviä investointeja. Myös
veronalennuksia ja tulonsiirtoja voidaan lisätä osto­
voiman tukemiseksi. Kaikkein tuhoisinta toimintaa olisi tällaisessa tilanteessa leikkauspolitiikka, sillä silloin
valtio vähentäisi yksityisen sektorin tuloja tilanteessa,
jossa yksityinen sektori olisi jo ennestään huolissaan
tilanteestaan.
Jos talous taas on lähellä ylikuumentumista, eli yksityisen sektorin säästämishalukkuus on voimakkaan
negatiivista, on ylijäämäisten budjettien tekeminen
mielekästä. Silloin valtio kerää yksityiseltä sektorilta
enemmän veroja kuin se sille palauttaa kulutuksellaan.
On kuitenkin olennaista ymmärtää, että valtiolla ei ole
M us ta r i n da d 15
edes pitkällä aikavälillä mitään teknistä tarvetta tasapainottaa budjettiaan. Budjetin ylijäämäisyydestä tai alijäämäisyydestä on Keynesin oppien mukaan päätettävä ainoastaan kulloisenkin suhdannetilanteen mukaan.
Keynesiläistä politiikkaa vastustavat kommentaattorit
kuitenkin kiistävät tällaisen politiikkaohjeen, sillä heidän mukaansa pitkällä aikavälillä budjettivajeet ajavat
minkä tahansa valtion väistämättä Kreikan tielle. Heidän mukaansa globaalit luottomarkkinat saattavat menettää luottamuksensa pitkäaikaisia alijäämiä kasanneen
valtion kykyyn tasapainottaa budjettinsa pitkällä aika­
välillä, minkä vuoksi tällainen valtio ei lopulta enää pystyisi rahoittamaan alijäämiään.
Kreikka on kuitenkin erityistapaus, sillä se on euro­
jäsenyytensä myötä luopunut rahapoliittisesta suvereniteetistaan. Rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla ei ole
velkaa vieraassa valuutassa ja niillä on oma keskuspankki, joka laskee liikkeelle kaiken kierrossa olevan valuutan. Näin ollen ne voivat tarpeen tullen rahoittaa alijäämänsä suoraan omasta keskuspankistaan, joten tällaisia
valtioita luottomarkkinat eivät voi määrätä talouskurilinjalle.
Jotkut keynesiläisyyden kriitikot kuitenkin pelkäävät,
että keskuspankkirahoitus johtaisi väistämättä tuhoisaan hyperinflaatioon. Myös tällaiset pelot ovat aiheettomia, sillä taantumatilanteessa uusien tulovirtojen
synnyttäminen parantaa pikemminkin työllisyyttä kuin
aiheuttaa inflaatiota. Jos valtio tekee keskuspankin rahoitustuen avulla alijäämäisiä budjetteja, jotka kasvattavat yksityisen sektorin kulutusvoimaa, voivat yritykset
reagoida tähän joko laajentamalla tuotantoaan tai nostamalla tuotteiden hintoja. Suurin osa yrityksistä valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, koska hinnankorotukset
heikentäisivät yrityksen kilpailuasemaa. Näin ollen taantumatilanteessa harjoitettu ekspansiivinen talouspolitiikka ei ole kovin inflatorista, vaikka se rahoitettaisiinkin keskuspankkiluotoilla.
Mihin K e ynes k atosi?
* stagflaatiolla
tarkoitetaan
korkean
työttömyys­
asteen ja
korkean
inflaatioasteen
samanaikaista
esiintymistä.
Keynesiläinen ajattelu mullisti taloustieteen noin 30
vuodeksi. Toisesta maailmansodasta 1970-luvun alkuun
maailmantaloudessa elettiinkin keynesiläistä aikakautta. Tänä aikana rakennettiin nykyisenkaltaiset hyvinvointivaltiot: niin sosiaalipolitiikan, tiedepolitiikan kuin
kulttuuripolitiikankin rahoitus lisääntyi kaikkialla dramaattisesti. Työttömyys oli käytännössä olematonta eikä
merkittäviä finanssikriisejä ollut. Herääkin kysymys, mihin keynesiläisyys yllättäen hävisi? Entä olisiko se mahdollista vielä nykyäänkin?
Keynes itse uskoi optimistisesti, että hänen teoriansa
mullistaisi taloustieteen ja talouspolitiikan pysyvästi.
Kävi kuitenkin toisin: vanha vaihtokauppateoria ei kadonnut minnekään, vaan Keynesin näkemyksiä integroitiin uusklassiseen teoriaan. Uusklassiset taloustieteilijät
puolustivat Sayn lakia väittämällä, että lisääntynyt säästäminen väistämättä alentaa korkotasoa, kun pankkeihin
16 d M us ta r i n da
jää enemmän rahaa lainattavaksi ulospäin. Alentunut
korkotaso taas kannustaa investoimaan lisää ja palauttaa
kokonaiskysynnän entiselle tasolleen.
Näin ollen Keynesin merkitys rajoittui uusklassisessa
teoriassa ainoastaan erityistapauksiin. Uusklassisen teorian mukaan yksityisen sektorin lisääntynyt säästämishalukkuus voi aiheuttaa ongelman vain sellaisessa ti­
lanteessa, jossa korko­taso on tippunut jo nollaan. Täl­lai­ses­sa tilanteessa korko ei voi enää alentua enempää,
joten tarvitaan ekspansiivista finanssipolitiikkaa tukemaan talouden elpymistä. Kaikissa muissa tilanteissa
talous­politiikassa on kuitenkin uusklassisen ohjekirjan
mukaan nojattava lähinnä tarjontapuolen tekijöihin: eli
kannustamaan ihmisiä tekemään töitä entistä enemmän
entistä pienemmällä korvauksella.
Jo pian toisen maailmansodan jälkeen valtavirtaisen
taloustieteen piirissä keynesiläisyys oli mielletty pelkäksi erityistilanteiden politiikaksi. Talouspolitiikassa Keynesin vaikutus oli kuitenkin pitkäkestoisempi. Koska
keynesiläisyys toimi käytännössä erinomaisesti ja ortodoksisesta politiikasta seurannut suuri lama oli vielä hyvin kaikkien muistissa, nojautui toisen maailman­sodan
jälkeinen talouspolitiikka kaikkialla länsimaissa aktiiviseen kysynnänsäätelyyn. Keynesiläisen talouspolitiikan
harjoittaminen oli kuitenkin jatkuvasti vaikeampaa ideo­
logisesti vihamielisessä ympäristössä. Kun lopulta ortodoksiset taloustieteilijät Chicagon yli­opistosta alkoivat
syyttää keynesiläisyyttä 1970-luvun stagflaatiokriisistä*,
alkoi keynesiläisyyden aika olla lopullisesti ohi.
Tästä lähtien kapitalistisessa lännessä on vallinnut
konsensus talouden logiikasta: siitä että ”taloudesta”
huolehtiminen edellyttää jatkuvaa kurjistamista: leik­
kauk­sia, palkanalennuksia ja jokaiselle elämänalueelle
työntyvää markkinalogiikkaa. Tästä lähtien meille on
luotu tarinaa, jossa talouden ja sosiaalisen sekä kulttuurisen välillä vallitsee ylittämätön ristiriita. Vasemmisto
on yrittänyt toisinaan puolustaa sosiaalisen ja kulttuurisenkin oikeutta olemassaoloon, mutta useimmiten nämä
kamppailut ovat päättyneet onnettomasti. Jos rahat on
loppu, ei ole varaa sosiaaliturvaan, apurahoihin tai yliopistoihin, on vastaus yleensä kuulunut.
Keynesin tulkinnan mukaan kapitalistisesti organisoitunut talousjärjestelmä ei ole tasapaino- vaan kriisihakuinen. Kapitalistisen rahatalouden mekanismit tuottavat toistuvasti prosesseja, joiden seurauksena ihmiset
menettävät niin työpaikkansa kuin toimeentulonsakin.
Näiden torjumiseksi tarvitaan Keynesin työn jatkajan
Hyman P. Minskyn sanojen mukaisesti ”isoa valtiota” ja
”isoa pankkia”. Tarvitsemme siis laajaa julkista sektoria
tasaamaan kapitalistisen talouden suhdannevaihteluita
ja aktiivista keskuspankkia rahoittamaan valtion talouspolitiikkaa. Keynesiläisesti ajateltuna kapitalismin syventäminen ja laajentaminen on haitallista paitsi inhimilliselle toiminnalle yleensä myös kapitalismille it­selleen. Kapitalistiset markkinat tuottavat yhteiskuntaan
valinnanvapautta ja riippumattomuutta, mutta vain jos
niiden toiminta-ala on rajattu riittävän kapeaksi.
"
H elsingin Sanomat 18. 6. 2013
Niinistö ei ymmärrä rahanpainajia
Hänen mielestään yli varojensa eläneiden valtioiden taloutta ei voi pelastaa sillä,
että seuraavaksi keskuspankki elää yli varojen eli painaa rahaa. ”Tämä tietoinen
itsepetos tulisi tunnistaa”, [istuva presidentti Sauli] Niinistö sanoi.
Jos seuraamme Keynesin tuotannon rahateoriaa, vastakkainasettelu talouden ja sosiaalisen sekä kulttuurisen
välillä ei käy yhtä epätoivoiseksi, kuin jos käsityksemme
taloudesta perustuisi uusklassiseen vaihtokauppa­teo­
riaan. Tuotannon rahateoriassa julkista kulutusta tar­
vitaan pitämään talous suotuisalla uralla. Yhä uusien
elämänalueiden siirtäminen kapitalistisen toiminnan
piiriin ei näin ollen ole tarpeellista, vaan talouden perusongelmat liittyvät keynesiläisen tulkinnan mukaan
liian vähäiseen kokonaiskysyntään. Sitä voidaan ruokkia
parhaiten turvaamalla kaikille työpaikka ja hyvä toimeentulo.
Keynesiläisen politiikan toteuttaminen olisi myös
edelleen mahdollista. Uusklassisten taloustieteilijöiden
yritykset uudelleenelvyttää Sayn lakia korkomekanismin kautta ovat olleet epäonnistuneita. Tosiasiassa pankit eivät lainaa eteenpäin säästöjämme, kuten uusklassisessa teoriassa oletetaan. Pikemminkin pankit luovat
kokonaan uutta rahavarallisuutta myöntäessään lainoja.
Näin ollen säästämisen lisääntyminen ei alenna korkotasoa ja palauta kokonaiskysyntää takaisin optimitasolle.
Jos kotitalouksien ja yritysten säästämishalukkuus lisääntyy, on tästä yksinkertaisesti seurauksena kokonaistuotannon supistuminen ja työllisyyden heikentyminen.
Yleensä tällainen taantuma jatkuu niin pitkään, kunnes
valtio on valmis lisäämään kulutusta ja näin palauttamaan kokonaiskysynnän entiselle tasolleen.
Tietenkään keynesiläisen politiikan toteuttaminen
avoimessa maailmantaloudessa ei ole ongelmatonta.
Esimerkiksi globaalit valuuttakurssi­markkinat saattavat
joissain tilanteissa rangaista keynesiläistä politiikkaa
noudattavia maita. Tämän vuoksi kansallisen keynesiläisen käänteen lisäksi tarvittaisiin myös globaaleja tai vähintään alueellisia toimenpiteitä, joilla rahoitusmarkkinoiden toimintaa voitaisiin rajoittaa ja niiden kokoa
pienentää.
Olemme nähneet, että nykyinen ortodoksinen talous­
politiikka johtaa niin syvenevään taloudelliseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen kuin ekologiseenkin kriisiin. Ortodoksisen talousajattelun asemaa on silti hankala murtaa,
koska se palvelee hallitsevien luokkien asemaa ja vai­
kutusvaltaisia ideo­logisia intressejä. Keynesin tuotannon rahateoria tarjoaisi kuitenkin uskottavimman ja
pisimmälle kehitetyn vaihtoehdon sille. Siksi siihen on
tar­tuttava. <<
K irja l l isuu t ta
A hok a s , J ussi & L au r i H ol a ppa (2012) Luonnollisesta työttömyydestä täystyöllisyyten.
Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja-sarja. [http://sorsafoundation.fi/2012/11/30/
luonnollisesta-tyottomyydesta-taystyollisyyteen/] (Tuore jälkikeynesiläinen
analyysi Suomen työttömyysongelmasta.)
D av i dson Pau l (2009) The Keynes Solution. The Path to Global Economic Prosperity. New
York: Palgrave Macmillan. ( Journal of Post Keynesian Economics -aikakauskirjan
perustajan melko uusi ja helppotajuinen johdatus Keynesin teorian pääkohtiin.
Sopii hyvin Keynesin vasta-alkajille.)
K e y n e s , J oh n M ay na r d (1936) The General Theory of Employment, Interest, and Money.
London: Macmillan. (Keynesin pääteos. Kirja ei ole helppotajuinen, joten
Keynesiin perehtymistä ei kannata aloittaa tästä.)
Wr ay, L. R a n da ll (2012) Modern Money Theory. A Primer on Macroeconomics for Sovereign
Monetary Systems. London: Palgrave Macmillan. (Hyvä johdatus jälkikeynesiläiseen, erityisesti uuschartalistiseen rahateoriaan. Teos kuvaa kattavasti ja
yksinkertaisesti modernin rahajärjestelmän perusoperaatiot.)
Raha ja talous -blogi: www.rahajatalous.fi
M us ta r i n da d 17
18 d M us ta r i n da
"
Helsingin Sanomat, Pääkirjoitus – Mikael Pentikäisen kolumni, 2. 12. 2012
Kansakunnan
pelastamisen henki
Jos Suo­mes­sa ei no­peas­ti muu­tu me­no, meil­le käy kan­sa­kun­ta­na hei­kos­ti
ja upea his­to­riam­me saa uu­sia synk­kiä lu­ku­ja. […]
Mi­kä on se ta­voi­te, jo­hon mei­dän pi­tää täs­sä het­kes­sä kan­sa­kun­ta­na
si­tou­tua?
Se on Suo­men kil­pai­lu­k y­v yn pa­ran­ta­mi­nen. Kil­pai­lu­k y­k ym­me on
hei­ken­ty­nyt vauh­dil­la. Tä­mä nä­k yy ta­lous­mit­ta­reis­ta.
Jos Suo­mes­sa toi­mi­v il­la yri­tyk­sil­lä ei ole kil­pai­lu­k y­k yä ei­vät­kä ne kas­va,
suo­ma­lai­nen työ vä­he­nee ja hy­v in­voin­ti­val­tio ra­pau­tuu. Jos ku­kaan ei tuo
ra­haa suo­ma­lai­seen yh­teis­kun­taan, ra­han ja­ka­mi­nen lop­puu.
Kil­pai­lu­ky­k y, työ ja hy­v in­voin­ti. Tä­män pi­tää ol­la suo­ma­lai­sen yh­teis­­kun­
ta­po­li­tii­kan tär­keys­jär­jes­tys tu­le­v i­na vuo­si­na, jos ha­luam­me säi­lyt­tää sen
hy­vän, jon­ka edel­li­set su­ku­pol­vet ovat meil­le ra­ken­ta­neet.
Kil­pai­lu­ky­v yn ja kas­v un tuo­ma työ luo hy­v in­voin­tia ja on pa­ras­ta
lää­ket­tä köy­hyy­teen ja kes­tä­vään ke­hi­tyk­seen.
Viereisellä sivulla: Venäjän etnografinen museo, Pietari. Kuva: Antti Majava
M us ta r i n da d 19
Bloomsburyn
Maynard K e ynes
C r aufur d G oodwin
Professori Craufurd Goodwin esitti Keynesin elämää Bloomsbury Groupin jäsenenä
käsitelleen puheen 17. helmikuuta 2009 poliittisen talouden historian keskuksen
avajaistapahtumassa Nasherin taidemuseossa, Duken yliopistossa Yhdysvalloissa.
Taidemuseossa oli esillä Bloomsbury Groupin taiteilijoiden teoksia.
P ä äv i e s t i n i tä n ä i lta n a on, että John Maynard
Keynes (ystävilleen Maynard) oli, vastoin yleistä
uskomusta ja viimeaikaisia mediakarikatyyrejä,
jotakin paljon enemmän kuin vain vero- ja kulutusliberaali. Hän oli liberaali sanan alku­peräisessä merkityksessä: hän antoi suurimman arvon ihmisen vapaudelle ja uskoi, että tämä vapaus voitaisiin todennäköisimmin
saavuttaa ja säilyttää heilahduksitta toimivassa kilpailuja markkinataloudessa. Toisin kuin monet hänen aikansa ekonomisteista, kuten niin sanotut amerikkalaiset
institutionalistit, joihin hänet monesti virheellisesti liitetään, hän epäili valtionjohtoa syvästi ja etsi jatkuvasti
ratkaisuja talouden ongelmiin pikemminkin yksityisen
sektorin toimien kuin julkisen sfäärin kautta. Maynard
Keynes palveli julkishallinnossa pitkiä aikoja läpi koko
uransa, joten hän todella tiesi mistä kirjoitti.
Keynes on tietysti parhaiten tunnettu huomiostaan,
jonka mukaan markkinatalouden vakava heikkous on
taipumus hyödykkeiden ja palveluiden kokonaiskysynnän vaihteluun; kysyntä voi toisinaan olla riittämätön
pitämään yllä talouden potentiaalista tuotantoa, ja tästä
voi seurata työttömyyttä ja lamaannusta. Koska hän uskoi
rahapolitiikan olevan kyvytön stimuloimaan kokonaiskysyntää kriittisissä vaiheissa, hän kääntyi jokseenkin
vastahakoisesti finanssipolitiikan puoleen: verotukseen
ja julkiseen kulutukseen. Miten sitten Bloomsbury
Group, tuo ryhmä taiteilijoita ja älykköjä, joiden kanssa
Keynes mielellään vietti aikaa ja joiden taidetta on
20 d M us ta r i n da
näytillä tässä museossa, liittyy Keynesin uraauurtavaan
makro­taloustieteeseen? Ehdotan, että lukuisin tavoin.
Ensiksi, Maynard tuli johtopäätökseensä talouden
toiminnasta vasta hylättyään yksinkertaisen rationaalisen toimijan hypoteesin, joka saavutti yhä laajempaa
hyväksyntää taloustieteilijäkollegoiden keskuudessa
Bloomsburyn ulkopuolella. Hän etsi näkemystä ihmisen käyttäytymiseen psykologian alan kirjallisuudesta,
muun muassa Sigmund Freudin ja Wilfred Trotterin
kirjoituksista. Tähän hänen Bloomsburyn ystävät tulivat
mukaan innostuneesti; ensimmäinen maailmansota,
jossa heidän mielestään lähestulkoon kaikki käyttäytyivät järjenvastaisesti, herätti heidän kiinnostuksensa ihmisen käyttäytymiseen, samoin kuin Maynardinkin.
The Hogarth Press, jota Leonard ja Virginia Woolf pyörittivät, julkaisi Freudin kaikki työt Lytton Strachey’n
veljen Jamesin kääntämänä. Lytton, jonka muotokuvia
voimme nähdä tässä näyttelyssä, hyödynsi psykologian
löydöksiä mullistaessaan elämäkerta- ja omaelämä­kerta­
kirjallisuuden esseekokoelmallaan Eminent Victorians
(1918). Keynes omaksui Strachey’n elämäkerrallisen tyylin – ironisen, ivallisen, satiirisen – omissa laajalti vaikuttaneissa teksteissään, kuten Economic Consequences of
the Peace, jotka on suurimmaksi osaksi kerätty kahteen
niteeseen Essays in Biography ja Essays in Persuasion.
Toisesta Keynesin Bloomsburyn ystäviltään omaksumasta lähestymistavasta tuli hänen makrotaloustieteensä
keskeinen osa: keskittyminen markkinoiden kysyntä-
puoleen. Bloomsburylaiset havaitsivat jo varhain, että
taiteiden ongelmana ei ollut rohkaista taiteilijoita tuottamaan vaan suostutella kysyjiä ostamaan. He huoma­
sivat, että nämä kysyjät olivat monimutkaisia olioita.
Keynes hylkäsi täsmällisesti ja toistuvasti kuvan ihmisistä homogeenisina ja arvattavina hyödyn maksimoijina,
mitä hän piti liian yksinkertaistettuna, benthamilaisena.
Hän oli samaa mieltä muiden bloomsburylaisten kanssa
siitä, että ihmiset ostivat hyödykkeitä ja palveluita syistä,
joita ei voi helposti sisällyttää optimoinnin käsitteeseen.
Etsiessään selitystä ihmisen arvaamattomuudelle Keynes ei tukeutunut vain kuuluisaan ”eläinten vaistot”
-ilmiöön, vaan hän tutki myös eri kategorioihin sijoittamiensa taloudellisten toimijoiden erityisiä ostokäyttäytymisen piirteitä: sijoittajien oikukkaita odotuksia, monien parempaa likviditeettiä hakevien pelokkuutta ja
massojen eleetöntä kulutuskäyttäytymistä. Keynes tiesi
hyvin hänen läheisen Bloomsburyn ystävänsä Roger
Fryn jakaneen taiteen kysynnän eri kategorioihin kysyjien käyttäytymispiirteiden mukaan. Fry antoi katego­
rioille sellaisia nimiä kuin ”klassisistit”, ”poroporvarit”,
”snobit” ja ”lauma”. Maynard jakoi osiin samalla tavalla
koko talouden.
Muut Bloomsbury Groupissa auttoivat Maynardia
ymmärtämään syvällisesti markkinatalouden häiriöistä
aiheutuvia moninaisia seurauksia. Konventionaalisemmat taloustieteilijät hänen aikanaan, kuten meidänkin,
ovat tyypillisesti nähneet taantuman ja laman ikävinä
ilmiöinä, jotka aiheuttavat ”tehottomuutta”, tarkoittaen
tuotannon vähentymistä ja resurssien kohdistumista
väärin. Bloomsburylaiset, jotka seurasivat herkeämättä
historiallisia ja ajankohtaisia tapahtumia, näkivät, että
talouden epäonnistumiset saattoivat nopeasti johtaa
myös sosiaaliseen ja poliittiseen sekasortoon ja äärimmäisiin seurauksiin. He huomasivat, että ihmiset eivät
olleet valmiita sietämään taloudellista kurjuutta kovin
pitkään ja jos heille luvattiin vakuuttavalta tuntuva vaihtoehto, he turvautuivat helposti diktaattoreihin ja to­
talitaariseen valtaan, kuten Saksassa ja Italiassa 1930-luvulla. Vuonna 1925 Leonard Woolf kirjoitti Hogarth
Pressille oivaltavan pamfletin nimeltä Fear and Politics.
Maynard Keynesin vuosikymmen myöhemmin ilmes­
tynyt General Theory olisi yhtä hyvin voinut olla Fear and
Economics.
Bloomsburyn vaikutus Keynesiin ei kuitenkaan jäänyt
vain hänen makrotaloustieteensä tasolle. Vaikutus ulottui filosofiseen kysymykseen ihmiselämän ja sitä myöden talouden tarkoituksesta. Aikana, jolloin kansataloudellista kirjanpitoa ensimmäistä kertaa rakennettiin ja
otettiin maailmansotien välissä käyttöön ihmisen kehityksen mittarina, bloomsburylaiset hakivat rikkaampaa
tapaa arvioida ihmisen saavutuksia: tätä he kutsuivat ”sivilisaatioksi”. Näkemys juontui osin Cambridgen eetikon G. E. Mooren lausunnosta, jonka mukaan ihmiselämän perimmäiset arvot ovat mielentilassa, joka seuraa
totuuden, kauneuden ja rakkauden tavoittelusta. Roger
Fry liitti Mooren sanoman ihmisten mielikuvituksel­
liseen elämään, jolla hän tarkoitti luovaa osallistumis­ta kirjallisuuteen, taiteisiin ja puhtaaseen tieteeseen.
Bloomsburylaiset torjuivat utilitaristisen tavan käyttää
hyödykkeiden ja palveluiden kulutusta henkeä kohti
onnistumisen mittarina: siitä puuttui ihmisen saavutusten ydin. Tämän asian hyväksyminen tarkoitti poikkeuk­
sellisen pitkää loikkaa Keynesin tapaiselle nimekkäälle
taloustieteilijälle – poispäin tieteilijäkunnastaan ja kohti Bloomsburyn ystäviään – mutta hän hyppäsi auliisti.
Keynesin poikkeuksellinen henkilökohtainen elämä
voidaan ymmärtää ottamalla huomioon tämä keskittyminen sivistykseen standardina, jota vasten ihmiskehitystä tulisi arvioida. Hän väitti, että ihmisten tulisi yleisesti siirtyä eteenpäin benthamilaisesta elämän­reseptistä,
jossa he kuluttivat aikaansa laskeskellen eri kulutusmahdollisuuksien suomaa nautintoa ja tuskaa. Maynard
kehotti heitä sen sijaan omistamaan vapaa-aikansa mielikuvituksellisen elämän ylläpitämiseen, erityisesti osallistumalla kansalaisjärjestöjen toimintaan siten, että he
voisivat hyödyntää korkeimpia kykyjään. Seuraten tätä
periaatetta Keynes itse vietti suuren osan hereilläoloajastaan tukien taiteita yhdistyksissä ja ryhmissä, kuten
Camargo Society for the Ballet, the Cambridge Arts
Theatre, the Royal Opera House, Covent Garden, the
Contemporary Art Society ja the London Artists Association. Ehkä pysyvimmän jälkensä hän jätti taiteisiin the
Council for the Encouragement of Music and the Artsin
ja sitä seuranneen the Arts Council of Great Britainin
pääsuunnittelijana: ne olivat välineitä taiteiden julkiseen
tukemiseen vähimmällä mahdollisella julkisella kontrollilla. Tämä malli on myös Pohjois-Amerikassa the
National Endowment for the Artsin ja Canada Councilin, kuten myös muiden toisen maailman­sodan jälkeen
rakennettujen taiteen tukiorganisaatioiden, takana.
Mitä voimme oppia tämän 1900-luvun kenties kaikkein vaikutusvaltaisimman taloustieteilijän poikkeuksellisesta elämästä? Yksi opetus voisi olla, että Keynesin
maailmaa muokanneelle laajalle poikkitieteelliselle ja
-taiteelliselle koulutukselle ja kokemuksille voi olla vahvemmat perusteet kuin useimmat taloustieteilijät myöntävät. Ehkä saamme luvan jopa spekuloida, että jos useampi oman aikamme makrotaloustieteilijä olisi elänyt
enemmän kuten John Maynard Keynes, emme olisi tässä liemessä, jossa nyt olemme.
Kun Keynes aateloitiin, hän ei symboliikan vuoksi valinnut arvonimekseen Cambridgen eikä Lontoon lordia
– paikkoja joihin hänen nimensä useimmiten yhdis­
tetään – vaan hänet nimettiin Tiltonin lordiksi, sen Sussexissa, Charlestonin maalaistalon vieressä sijaitsevan
vaatimattoman pikkutalon mukaan, jossa hän vietti
monia onnellisimpia hetkiään Bloomsburyn ystäviensä
kanssa. <<
Kääntänyt englannista suomeksi Paavo Järvensivu
M us ta r i n da d 21
22 d M us ta r i n da
H yvä n el ä mä n poli tiikk a
niukkojen r esur ssien
ma a ilmassa
Pa avo Jä rvensi vu
Talouskasvusta luovutaan valtakunnan ykköstavoitteena vasta
kun ymmärretään parempi tapa ylläpitää ja ohjata yhteiskuntaa.
Keynesiläinen ajattelu mahdollistaa tällaisen politiikan.
K
ai k k e a p o l i t i i k k a a voi ja pitää arvioida suhteessa niukkeneviin resursseihin. Yhteiskunnan
läpi kulkevat energia- ja materiavirrat pienene vät tulevina vuosina niin kansallisesti kuin globaalistikin. Jo halpojen ja helposti käyttöön saatettavien
fossiilisten energialähteiden hupeneminen takaa, että
nykyinen kulutustaso ei ole mahdollinen pitkään. Saman mittaluokan korvaavia energialähteitä ei ole saatavilla nyt eikä tulevaisuudessakaan – ainakaan niin pian,
että notkahdus voitaisiin välttää. Toisesta suunnasta resurssien käyttöä rajoittavat luonnonjärjestelmien rajalliset mahdollisuudet vastaanottaa ja prosessoida kulutuksen aiheuttamia päästöjä.
Tällä hetkellä vallitseva taloudellis-poliittinen kehys
pyrkii hämärtämään resurssien niukkuuden. Koska se
on lukinnut tavoitteekseen tuotannon jatkuvan kasvun,
sillä ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin sepittää
tuotannon suhde energia- ja materiavirtoihin tarkoituksellisen epäselvästi. On puhuttava kestävästä, vihreästä,
viisaasta tai vaikkapa uudesta kasvusta. Tällaista politiikkaa luonnehtii (epä)toivo siitä, että teknologisen kehityksen myötä tuotanto muuttuisi vähemmän luontoa
kuormittavaksi. Moni teknologia onkin tässä suhteessa
kehittynyt, mutta harppausten sijaan varsin pienen askelin. Vaikutus on jäänyt suhteelliseksi: vaikka tietty
tuotos saadaan aikaiseksi hieman vähemmällä kuormituksella kuin aiemmin, luonnonvarojen käyttö ja käytöstä aiheutuvat päästöt ovat jatkuvasti lisääntyneet samalla kun kokonaistuotanto on kasvanut.
Enemm ä n!!
Miksi kasvua tavoitellaan? Vaikka ortodoksisen taloustieteen mukaan hyvinvointi lisääntyy markkinoilla olevien kulutusmahdollisuuksien lisääntyessä, julkisesti
tällä perustellaan kasvutavoitetta vain harvoin. Eräs perustavanlaatuisista inhimillisistä kokemuksista lieneekin,
että yhä kiihtyvä tuotteiden ja palveluiden sykli ei tuo
elämään merkitsevää sisältöä. Lisäksi on selvää, että hyvinvointi rakentuu laajalti markkinoiden ulkopuolella.
Keskeiset perustelut ovatkin luonteeltaan pikemminkin teknisiä: julkisia palveluja ja työpaikkoja ei voida
ylläpitää ilman kasvua. Jotta tämä väite vaikuttaisi jär­
kevältä, on tunnettava talousjärjestelmä, ja on tunnettava se nimenomaan tietyllä tavoin. Mitään ilmeistä syy–
seuraussuhdetta väitteeseen ei sisälly. Lauri Holappa
kuvaa toisaalla tässä numerossa ortodoksisen talous­
käsityksen, josta käsin myös talouskasvu muodostuu yhteiskunnan ylimmäksi päämääräksi, ja sen jälkeen esittää
keynesiläisen vaihtoehdon. Tässä tekstissä jatkan keynesiläisen ajattelun pohjalta sellaisen taloudellis-poliittisen
kehyksen rakentamista, joka mahdollistaa vakavan suhtautumisen resurssien niukkuuteen ja huomioi myös
mitä markkinoiden ulkopuolella tapahtuu.
Ensin on perehdyttävä erilaisiin käsityksiin rahasta.
Ortodoksinen taloustiede näkee rahan vaihdon välineenä ja hyödykkeenä, jolla on itsessään jokin arvo. Tämä
lähestymistapa ei huomioi rahan luonteen ja institutionaalisen järjestelyn perustavanlaatuista muutosta, joka
M us ta r i n da d 23
tapahtui Yhdysvaltain irrottaessa dollarin kultakannasta vuonna 1973. Tuolloin siirryttiin modernin rahan aikaan – ja tämä sama järjestelmä on käytössä edelleen.
Keynes ajoi aikoinaan voimakkaasti kultakannasta luopumista. Jälkikeynesiläinen niin kutsuttu moderni rahateoria ottaakin jo lähtökohtaisesti huomioon rahan nykyisen luonteen. Raha on merkki talouden toimijoiden
välisestä velkasuhteesta: uutta rahaa syntyy muun muassa kun yksityishenkilö ottaa lainaa liikepankista, ja tämä
raha poistuu käytöstä kun laina maksetaan takaisin.
Valtio tai valtioiden liittouma, jolla on oma keskuspankki, on rahan viimekätinen liikkeellelaskija. Tällainen taloudellisesti suvereeni toimija voi aina rahoittaa
menonsa keskuspankkirahoituksella, ellei keskuspankki­
rahoitusta ole erikseen päätetty estää, kuten Euroopan
rahaliitto EMU:ssa. Tällä päätöksellä, joka perustuu ortodoksisen taloustieteen virheellisiin käsityksiin rahajärjestelmästä, EMU-maiden julkinen talous on alistettu
yksityisille markkinoille. Velkakriisin kuumimpina hetkinä Euroopan keskuspankin roolia oltiin jo vaivihkaa
laajentamassa. Nykyisen rahoitusjärjestelyn ongelmat
on siis päättävissä elimissä huomattu, mutta korjaavia
toimenpiteitä ei ole vielä tehty.
Kun sanotaan, että julkisten palveluiden rahoitus vaatii talouskasvua, oletetaan, että julkiset palvelut rahoi­
tetaan yksityisten toimijoiden maksamilla veroilla. Jos
verotulot vähentyvät, julkisia palveluja on vastaavasti
karsittava. Julkisten palveluiden rahoitusta ei kuitenkaan tarvitse alistaa verotukselle, vaan kuten todettua,
rahoitus voidaan hoitaa yhteistyössä keskuspankin kanssa. Modernin rahan järjestelmässä, jossa raha ei ole sidottu kultakantaan tai mihinkään muuhunkaan, yhteiskunnallista kehitystä ei rajoita rahan niukkuus.
Sen sijaan kehitystä määrittävät reaalitaloudelliset tekijät, kuten työvoiman määrä, osaaminen, teknologia ja
luonnon­varat. Niukkuutta on, mutta se on muualla
kuin valtion kirstussa – päinvastoin kuin nyt annetaan
ymmärtää.
Verotuksella on modernin rahan aikanakin monia
käyttötarkoituksia. Sen perusfunktio on sitoa eri toimijat kaikille yhteisten toimintojen ylläpitämiseen: voidakseen täyttää veronmaksuvelvollisuutensa eri toimijoiden on osallistuttava toimintaan, jolla voi kerryttää
valtion liikkeelle laskemaa ja veronmaksuun vaadittavaa
valuuttaa. Verotuksella myös tasataan tuloeroja ja ohjataan kulutusta suuntaan, jonka poliittisesti katsotaan
edistävän yleistä etua. Esimerkiksi tupakka- tai poltto­
aineverolla ei ole tarkoitus kerätä tuloja valtion kassaan
vaan pelkästään hillitä näiden tuotteiden kulutusta. Lisäksi verotuksella voidaan kulutuskysyntää säätelemällä
vaikuttaa inflaatioon.
Julkisten palveluiden rahoittamisen lisäksi työpaikkojen säilyttäminen on ollut keskeinen peruste kaikenlaisen tuotannon kasvun tukemiselle, riippumatta siitä
minkälainen sen ympäristökuormitus on tai mitkä sen
muut ei-rahamääräiset vaikutukset ovat. Keskuspankkirahoitus mahdollistaa työpaikkojen säilyttämisen ja
24 d M us ta r i n da
tarvittaessa lisäämisen julkisella sektorilla. Voidaan esi­
merkiksi tarjota kattava julkisen sektorin työpaikka­takuu, jolloin mielekkäitä työtehtäviä on tarjolla aina
– myös silloin kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita
työpaikkoja.
N yk ypol i tiik a n impotenssi
Ortodoksinen taloustiede ja yksi sen kulmakivistä, uusklassinen talousteoria, on keskeisesti vaikuttanut siihen,
miten markkinat ja niiden yhteiskunnallinen rooli nykyään politiikassa ymmärretään. Uusklassinen teoria
tarkastelee rationaalisten, kaikkitietävien, toisistaan
riippumattomien ja oman edun maksimointiin tähtäävien yksilöiden markkinoilla tekemiä valintoja. Teorian
mukaan näiden valintojen annettaessa toteutua vapaasti kysyntä ja tarjonta kohtaavat tasapainotilassa: tuotanto ja kulutus toteutuvat optimaalisesti. Samalla teoria
jättää huomiotta, että hyvinvointi ei välttämättä lisäänny
kulutuksen lisääntyessä. Ylipäänsä se unohtaa elämän,
joka jää markkinoiden ulkopuolelle.
Moraalisille ja poliittisille kysymyksille uusklassinen
teoria ei jätä sijaa, koska edellä kuvattu markkinamekanismi määrittää sen mukaan yksilöitä ja yhteisöjä tehokkaammin, miten ihmisten välinen toiminta kannattaa
järjestää. Teoriaan nojaava uusliberaali ajattelu pyrkiikin
pienentämään poliittisen päätöksenteon roolia ja laajentamaan markkinoiden toimialuetta. Uusliberaali politiikka välttää ottamasta kantaa kysymykseen hyvästä
elämästä tai siihen, mistä hyvinvointi todella muodostuu. Se olettaa parhaaksi, että kukin yksilö huolehtii
hyvinvoinnistaan tarjoamalla työvoimaansa ja ostamalla
hyödykkeitä markkinoilla. Politiikan tehtäväksi jää tällöin huolehtia, että markkinat ovat riittävän laajat, kattaen kaikki elämän tärkeät osa-alueet, ja että oman
alueen markkinatoimijat keskittyvät kansainvälisessä
taloudessa kilpailukyvyn ylläpitämiseen.
Markkinoiden suhde kulutuksen vähentämiseen on
kuitenkin erityisen ongelmallinen. Kauppalehti Optio haastatteli huhtikuussa ulkoiluvaatteita myyvän Patagonian
ympäristöjohtaja Jill Dumainia. Patagonia on yksi yritysmaailman pioneereista ympäristökysymyksissä. Optio
kysyi: ”Olette mainonnassanne kehottaneet vähentämään kulutusta. Miten se sopii yhteen bisneksen teon
kanssa?”. Dumain vastasi: ”Tähän minulla ei vielä ole vastausta. Haluamme kuitenkin tutkia kysymystä, ja toivomme muidenkin yritysten tekevän niin. Liiallinen kulutus
on ympäristöongelmien ydin. Meidän on mietittävä, miten saamme koko yhteiskunnan ymmärtämään, mitä
kaikkea yhden tuotteen tekemiseen tarvitaan, mikä on
sen ympäristövaikutus.” Vastaus on rehellinen, ja vaikka
se on tässä mielessä rohkaiseva, se ilmentää hyvin pe­
rinteisen liiketoiminta-ajattelun vaikeuksia sopeutua
niukkojen resurssien maailmaan. Laajempi muutos vähemmän resursseja vaativiin elämäntapoihin tuskin
lähtee liikkeelle markkinoilta. Vähentäessään tuotan­
toaan tai kulutustaan organisaatio tai yksilö vain vähentää
vaikutus­valtaansa markkinoilla. Tarvitaan väistämättä
markkinoiden ulkopuolisia, poliittisia päätöksiä.
Vallitsevaa politiikkaa riivaa kuitenkin sisäinen ristiriita: koska tavoitellaan kasvua ja pyritään pitämään mistä tahansa yksityisen sektorin työpaikasta kiinni, on
vaikea rajoittaa saastuttavintakaan tuotantoa tai kulutusta. Esimerkiksi loistoristeilijöitä kasaavan telakkateollisuuden työpaikat ovat olleet moneen kertaan Suomessa
katkolla, mutta niitä on puolustettu hanakasti. Viihdekäyttöön tarkoitetut ja ympäristöstään vieraannuttavat
– ja tietysti raskaasti luontoa kuormittavat – risteily­
alukset lienevät kuitenkin listalla korkealla, kun valmistaudutaan energiankäytön vähentämiseen ja pohditaan
mistä voidaan luopua.
Kasvun, kilpailukyvyn ja työpaikkojen säilyttämisen
näkökulmat jyräävät muut alleen. Telakkateollisuuden
tapauksessa voitaisiin niiden sijaan ajatella esimerkiksi
monipuolista paikallista osaamisperustaa ja kansallista
turvallisuutta, edellä mainitun ympäristökuormituksen Delfoi, Kreikka.
lisäksi. On varmasti hyvä, että Suomessa säilyy vesilii- Kuva: Laura
kenteen ja siihen liittyvän teknologian osaamista jatkos- Wesamaa
sakin. Mutta kannattaako ja voidaanko sitä ylläpitää
risteilijöitä rakentamalla? Nykyiset telakkatyöntekijät
voivat hyödyntää tähän asti kertynyttä osaamistaan monin tavoin: telakoilla on jo suunnitteilla projekteja merituulivoimaloiden perustusten rakentamiseksi. Tulevia
työntekijöitä taas kannattaa kouluttaa vastaamaan tu­
levaisuuden tarpeisiin: on pohdittava, mitä osaamista
niukkojen resurssien maailmassa tarvitaan. Nämä markkinalogiikan ulkopuolelle jäävät strategiset näkökulmat
eivät ole juurikaan olleet esillä. Erityisesti ympäristö­
näkökulmaa tuskin kukaan on uskaltanut tuoda esiin
– onhan kyse suomalaisista työpaikoista! Tämän vallitsevaan politiikkaan sisältyvän ristiriidan takia jo päätetyistäkin ympäristötavoitteista on tulossa lähestulkoon
mahdottomia saavuttaa.
M us ta r i n da d 25
Yllä: Valvonta. Kuva: Pauliina Leikas
Alla: Jussarö. Kuva: Nestori Syrjälä
26 d M us ta r i n da
Ta lous ja el ä m ä
Filosofina Keynes näki kirkkaasti talouden ja markkinoiden tuolle puolen, kuten Teppo Eskelinen tässä lehdessä
kirjoittaa. Talous on väline tuotannon organisoimiseksi
siten, että materiaaliset tarpeet voidaan tyydyttää. Elämän todella tärkeät asiat eivät kuulu talouden piiriin,
eikä taloutta tule koskaan nostaa tavoitteen asemaan.
Keynesiläisen ajattelun mukaan politiikan tehtävänä onkin ohjata ja rajata, ei seurata markkinoita. Jälkikeynesiläiset toimenpiteet, erityisesti julkisten palveluiden keskuspankkirahoitus, mahdollistavat poliittisen ohjauksen
käytännössä. Niiden avulla politiikan tavoitteeksi voidaan ottaa hyvä elämä luonnonjärjestelmien rajoissa,
nykyisten kasvu- ja kilpailukykytavoitteiden sijaan. Politiikassa voidaan debatoida miten tuotantorakenteiden
ja elämäntapojen halutaan kehittyvän. Jotakin tuotantoa
voidaan rajoittaa säädöksin, toista tuotantoa, kuten vanhojen asuntojen korjausrakentamista, julkista liikennettä ja hajautettua energiantuotantoa, voidaan edistää
julkisen sektorin vetämänä.
Keynesiläisen ajattelun myötä markkinalogiikan ylittävä kulttuurinen monimuotoisuus asettuu luontevasti
politiikan keskiöön, talouden rinnalle. Keynes koki tärkeäksi pitää yllä ja tukea sellaisia tekemisen muotoja,
jotka eivät pysy elinvoimaisina markkinalogiikan alaisuudessa. Hän oli muun muassa perustamassa Art Council of Great Britainia, joka viitoitti tien taiteiden julkiselle tukemiselle muuallakin maailmassa. Kulttuurinen
monimuotoisuus asettuu vastaan niitä totalistisia tavoitteita, jotka nyt vallitsevat ympäri maailman kuten aikoinaan itäisessä valtiokapitalismissa. Pyritäänhän koko
yhteiskunta – tieteet, taiteet ja terveydenhuolto mukaan
lukien – alistamaan tuotannollisen kasvun ja voitontavoittelun kapeaan muottiin. Keynesiläisessä politiikassa
yliopistot ja sairaalat eivät ole tulosyksiköitä. Niiden rahoitus ei ole kiinni niiden taloudellisesta tuloksesta
vaan niiden tieteellisestä ja taiteellisesta laadusta ja kyvystä huolehtia ihmisten terveydestä. Samalla se valtava
hallinnollinen koneisto, joka nyt vaaditaan esimerkiksi
oppimistulosten kääntämiseen taloudelliselle kielelle
erilaisten lomakkeiden ja auditointien muodossa, käy
turhaksi. Lyhyesti: organisaatioissa voidaan keskittyä sen
tekemiseen, mitä niissä on tarkoituskin tehdä.
Yksilön näkökulmasta kulttuurinen monimuotoisuus voidaan hahmottaa erilaisten yhteiskunnassa laajalti ymmärrettyjen ja hyväksyttyjen ihmisihanteiden
kautta. Tällä hetkellä ortodoksisen taloustieteen ihmiskuvaan kytkeytyvä ihanne vie tilan muilta ihmistyypeiltä. Tällainen ”talousihminen” on korkeakoulutettu ja
kilpailukykyinen huippuosaaja, joka ei työpaikalla vilkuile sivuilleen vaan tuottaa tehokkaasti oman alansa
innovaatioita, brändejä, vientituotteita ja lisäarvoa. Vapaa­aikanaan hän latautuu työkuntoon noudattaen tarkasti
henkilökohtaisen valmentajan laatimia ohjeita. Talousihminen säästää omaa aikaansa ja vaivaansa kulkemalla
suorituspisteeltä toiselle fossiilienergian turvin ja hyödyntäen markkinoiden parhaimpia vanhustenhoito-,
lastenhoito- ja ravintolapalveluja. Hän tienaa enemmän
ja kuluttaa enemmän. Hänen ansioluettelonsa on hänen
päiväkirjansa.
Kulttuurinen monimuotoisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan materiaalista ja henkistä mahdollisuutta
elää ja ajatella myös toisin – monin tavoin toisin. Tätä
kunnioittava politiikka ei säikähdä, jos vaikkapa aikapankkien myötä tapahtuvat kohtaamiset ja tekemiset
saavuttavat yhä enemmän suosiota ja ihmissuhteet saavat sijaa markkinasuhteiden kustannuksella. Se ei myöskään karsasta taiteen ja tieteen saavutuksia, jotka kyseenalaistavat vallitsevia hahmotustapoja eivätkä tuota
hyödykkeitä markkinoille. Päinvastoin, monimuotoisuutta kunnioittava politiikka ammentaa näistä kehityskuluista ymmärtääkseen mitä hyvä elämä kussakin ajassa ja paikassa tarkoittaa.
Lopuk si
Vallitseva taloudellis-poliittinen kehys ajaa kaikille elämänalueille tehostamista ja säästämistä, mutta paradoksaalisesti kannustaa samalla kulutuksen kasvattamiseen
ja luonnonresurssien tuhlaamiseen. Se on sokea yhtäältä modernin rahatalouden mahdollisuuksille ja toisaalta luonnossa esiintyvien resurssien niukkuudelle. Keynesiläinen ajattelu mahdollistaa kehyksen, joka ottaa
resurssien niukkuuden vakavasti ja tukee myös ei-taloudellista elämää. Talouskasvun tavoittelusta voidaan luopua modernin rahateorian mukaisten poliittisten toimenpiteiden avulla. Nyt tarvitaan, kuten Mark Fisher
tämän lehden haastattelussa toteaa, kamppailua useilla
tasoilla – myös parlamentaarisessa politiikassa. <<
K irja l l isuu t ta
L atouche , S erge (2010) Jäähyväiset kasvulle. Into-pamfletti, Like
Kustannus, Helsinki. (Pitkäaikaisen degrowth-ajattelijan
kasvukritiikkiä ja suuntaviivoja kohtuuden yhteiskuntaan.)
L ä h de , Ville (2013) Niukkuuden maailmassa. Niin & näin -kirjat.
(Filosofinen selvitys niukkuuden käsitteistä ja politiikasta.)
S achs , Wolfga ng (1999) Planet Dialectics: Explorations in
Environment and Development. Zed Books, London. (Kulttuurisiakin näkökulmia kehitykseen.)
Degrowth-blogi: www.degrowth.fi
M us ta r i n da d 27
"
H elsingin Sanomat 17. 11. 2012
Kilpailukyky kaiken edelle
Tuore ministeri haluaa Suomelle elämäntaparemontin,
jossa kaikki tähtää työpaikkojen luomiseen
Per­jan­tai­na Va­paa­v uo­ri aloit­ti elin­kei­no­mi­nis­te­ri­nä, kun
Jy­ri Hä­kä­mies (kok) siir­tyi Elin­kei­no­elä­män kes­kus­liit­toon. […]
Va­paa­v uo­ren iso ku­va on, et­tä kil­pai­lu­ky­v yn vaa­li­mi­nen on
nos­tet­ta­va suo­ma­lai­sen po­li­tii­kan tär­keim­mäk­si ta­voit­teek­si.
Va­paa­v uo­ren mu­kaan yt-uu­ti­set ja syn­kät ba­ro­met­rit ker­to­vat,
et­tä ta­lous­ti­lan­ne on poik­keuk­sel­li­sen vai­kea. Kil­pai­lu­ky­ky ja
kas­v u ovat ai­noat kei­not yl­lä­pi­tää hy­v in­voin­ti­jär­jes­tel­mää, hän
sa­noo.
Va­paa­v uo­ri kai­paa ”e­lä­män­ta­pa­re­mont­tia”, jos­sa kaik­ki mi­tä
teh­dään pal­ve­lee sa­maa pää­mää­rää: Suo­meen pi­tää saa­da pal­jon
li­sää yk­si­tyi­sen sek­to­rin työ­paik­ko­ja.
Jos kil­pai­lu­ky­ky ase­te­taan kai­ken edel­le, mit­kä ta­voit­teet
jou­tu­vat an­ta­maan ti­laa?
”Tä­mä ei läh­de vas­tak­kai­na­set­te­lus­ta, vaan sii­tä, mi­hin
kiin­ni­te­tään pää­huo­mio.”
28 d M us ta r i n da
Kampin ostoskeskus. Kuva: Paavo Järvensivu
M us ta r i n da d 29
Yllä: Ohio, USA.
Kuva: Alma Heikkilä
Alla: Beijing, Kiina.
Kuva: Pauliina
Leikas
30 d M us ta r i n da
Kun r a ha
ei r iitä
a n t ti m ajava
Varoitus: tämän tekstin paljastukset
voivat vaikuttaa lomamökkisi arvoon.
”J o u t i l a i s u u d e l l a o n m o n i a m u o t o j a ”, tokai-
si Komulan Setti, Tommi-puukoistaan maanlaajuisesti tunnettu seppä, kun vanhoilla päivillään
katseli kotitilansa viereen ilmestynyttä valtavaa
työmaata. Siellä sitä hiki päässä, soran pöllytessä ja diesel­
moottoreiden mylviessä tehtiin ihan vakavissaan hommia huvittelukeskuksen rakentamiseksi. Komula ja Syväjärvi tunnetaan nykyisin paremmin Ukkohallana ja
viereinen Lietejoki brändättiin Ukkohallanjoeksi.
Ukkohallaa on tuettu miljoonilla ja taas miljoonilla
euroilla. Jokaista kylpylän pääsylippueuroa kohden on
yhteiskunta antanut toisen euron lisää. Niinpä onkin
yhteiskunta tukenut huomattavasti avokätisemmin Ukkohallan vesihiihtäjää kuin läheisillä pelloilla raatavaa
maanviljelijää. Sohvien, televisioiden ja burgereiden kulutuksen lisäämisestä on tullut yhteiskunnalle tärkeämpää kuin vaikkapa akuutin ekologisen kriisin torjun­
nasta tai ruuantuotannon turvaamisesta, kulttuurisesta
kehityksestä nyt puhumattakaan.
Sanotaan, että ilman kulutuksen kasvua ei valtakunta
pysy pystyssä. Talvipakkasilla porealtaassa makoilu onkin nykyoppien mukaan joutilaisuuden sijasta tärkeää
työtä yhteisen edun hyväksi.
Tämä teksti luo kahden esimerkin kautta katsauksen
maassamme viimevuosikymmeninä harjoitettuun elinkeinopolitiikkaan. Johtopäätös voidaan esittää jo heti
näin alkuun. Suomalaista yhteiskuntaa hallitseva markkinaliberalistinen hulluttelu johtaa tyystin järjenvastaisiin kehityslinjauksiin.
Hupia k a nsa l le
Kainuuta koetteli 1970-luvulla ankara rakennemuutos.
Metsätalouteen ja maanviljelykseen ei tarvittu entiseen
malliin työväkeä ja kansa muutti suurin joukoin etelän
kaupunkeihin. Rakennemuutosta torjuttiin tekemällä
kainuulaisvoimin uusi tehdaskaupunki ja junarata Vienan-Karjalaan, Kostamukseen. Kainuuseen rakennettiin
julmettu määrä autioituneita kyliä yhdistäneitä asfalttiteitä ja myös metsäteollisuuteen investoitiin. Kun Kostamuksen työmaa oli valmis ja teitä ja laitoksia muutenkin
riittävästi, tuli tenkka poo. Väki oli jälleen työttömänä.
Vakava modernistinen hyvinvointiyhteiskunta sai
tehdä tilaa juppikulttuurille ja postmodernille ilottelulle. Idea Ukkohallan rakentamisesta on läheistä sukua
monille samanlaisille projekteille kaikkialla Suomessa.
Valtio tuki suurilla summilla hupikeskusten rakentamista pystymetsään. Matkailuyrittäjyydelle ja työllisyyden kohenemiselle piti kompensaation myötä olla hyvät
edellytykset. Myös palkansaajilla oletettiin olevan jatkuvasti enemmän vapaa-aikaa, jota voisi uusissa keskuksissa kuluttaa. Laskettelurinteitä nousi neljään vierekkäiseen kuntaan: Paltamon Kivesvaaralle, Ristijärven
Saukkovaaralle, Puolangan Paljakkaan ja Hyrynsalmen
Ukkohallaan.
Keskukset toimivat tukirahoilla muutaman vuoden
1990-luvun alun lamaan asti. Lamassa hiljenivät Saukkovaaran ja Kivesvaaran rinteet (kuten myös sinne liikennöinyt Kivesbussi). Jäljelle jäivät vain karmivat arvet
M us ta r i n da d 31
maakunnan kauneimpiin maisemiin. Ukkohalla ja Paljakka ajautuivat nekin konkurssiin, mutta toiminta saatiin kuitenkin jatkumaan.
Vierekkäisissä kunnissa viidentoista kilometrin päässä toisistaan täsmälleen samanlaisilla konsepteilla toimivat keskukset kilpailivat verisesti laman karsimasta
asiakas­kunnasta. Paljakkaa päätettiin korottaa kaksikymmentä metriä, jotta siitä saataisiin viereistä Ukkohallaa korkeampi. Korotus maksoi miljoonia markkoja
ja kustannettiin pääosin julkisella tuella.
Samaan aikaan kun viereistä mäkeä korotettiin, paljastui Ukkohallassa laaja vyyhti väärinkäytöksiä. Valtion
tukirahoja oli ajautunut satojen tuhansien markkojen
edestä vääriin kohteisiin tai kadonnut kokonaan. Lisäksi tuet olivat ohjautuneet epäoikeudenmukaisesti niin,
että muutaman yrittäjän saadessa käytännössä ilmaista
rahaa, monilta muilta menivät elinkeinon edellytykset.
Sopan selvittelyihin liittyi läheisesti Hyrynsalmen nimismies, joka joutui talousrikosten ja myös kylänraitilla
tapahtuneen humalapäisen virka-aseella ammuskelun
takia kaltereiden taakse. Selvityksiin osallistui myös
kansanedustaja Sulo Aittoniemi sekä muita poliitikkoja,
jotka ihmettelivät eduskunnassa asti tukirahojen holtitonta käyttöä.
Äskettäin Hyrynsalmen ainoassa lounaspaikassa lautasenialle sattui 1990-luvun alussa tehty tarjotin, johon
oli painettu Hyrynsalmen yritysten palveluhakemisto.
Ruokakauppoja oli neljä, kauppa-autoja kaksi, erikoisliikkeitä yli kymmenen ja erilaisia muita palvelun tarjoa­
jia kymmenittäin. Myös baareja ja kahviloita oli useampia. Nykyään kylänraitilla on tuskin viidesosaa näistä
liikkeistä. Viitostieltä avautuvaa aiemmin kuvankaunista
maisemaa hallitsee nyt valtava S-marketti, johon kaikki
ajavat omilla autoillaan.
Juttelin asiasta parturikampaamossa (joita muuten
muusta kehityksestä poiketen on enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten). Parturi kertoi, että kyllä ennen
oli paljon parempi meininki: baareissakin oli limudisko
ja tanssitunteja päivisin, sitten kahdeksan jälkeen aikuisten tanssit melkein joka ilta. Baarissa tapasi kyläläisiä ja
saattoi vaihtaa kuulumisia kahvin jos muunkin virvokkeen ääressä.
Kaikki kuitenkin muuttui Ukkohallan perustamisen
jälkeen. Ensin kolmentoista kilometrin päässä oleva
matkailukeskus ja sen palvelut vetivät kyläläisiä. Tämä
tappoi baarit kylältä ja vei muutaman erikoisliikkeenkin
mennessään. Vuosien kuluessa Ukkohallan mentaliteetti muuttui tympeäksi paikallisia kohtaan. Etelän tai Oulun hyvin toimeentuleville suunnattu keskus ei halunnut paikallista karvalakkiosastoa pilaamaan trendikästä
tunnelmaa. Ukkohalla halusi erottua Hyrynsalmesta ja
muodostua omaksi brändikseen, joka ei yhdisty mielikuviin syrjäisestä pitäjästä Kainuun korvessa.
Nykyisin hyrynsalmelaiset eivät juuri koskaan käy
Ukkohallassa, mutta eipä ole kylälläkään juuri mitään
pistäytymispaikkaa. Alkoholia kuluu entiseen malliin,
mutta se juodaan nykyisin kotona. Syrjäytymis- ja sairaus­
32 d M us ta r i n da
tilastot jatkavat synkkenemistään eikä tähän ole matkailukeskuksella ollut ainakaan myönteistä vaikutusta.
Ukkohallan työllisyys- ja verotulovaikutukset ovat
olleet aina varsin vähäiset. Parhaina aikoina työpaikkojakin on ollut mukavasti, mutta normaalitilassa koko
keskuksen kaikki yritykset työllistävät yhteensä alle 10
henkilöä. Monet hyrynsalmelaiset lähtivät mukaan lomamökkibisnekseen, mutta menettivät rahansa ja mökkinsä keskuksen toistuvissa konkursseissa, joiden seurauksena myös mökkien arvot romahtivat. Konkurssien
myötä alueen yritystoiminta ja kiinteistöomaisuus siirtyi pilkkahintaan ulkopaikkakuntalaisten omistukseen,
minkä takia kunnan verotulot jäävät hyvässäkin suhdanteessa pieniksi. Myös keskukseen toteutetut rakennushankkeet ja muut investoinnit toteutetaan pääsääntöisesti ulkopaikkakuntalaisten voimin ja muualta tulevin
materiaalein.
Lyhyt valoisa vaihe koitti 90-luvun lopulla, kun Ukkohallan ja Paljakan keskukset olivat hetken samalla
omistajalla. Kinastelu vaihtui yhteistyöksi ja keskukset
profiloitiin toisiaan vahvistaviksi. Yhteistyön sinettinä
päätettiin raivata korpeen uusi matkailutie, joka lyhensi
keskusten välimatkaa noin kaksikymmentä kilometriä.
Kustannukset olivat tiettävästi jo lähellä kymmentä miljoonaa euroa. Pian keskukset ajautuivat jälleen konkurssiin, ja uusille omistajille, jotka eivät olleet halukkaita
yhteistyöhön. Uudenkarhea matkailutie jäi vaille käyttötarkoitusta.
Ukkohallan ja Paljakan matkailukeskuksia, brändejä ja
markkinointia on 2000-luvun alkupuolelta asti kehitetty
täysin erillään toisistaan. Keskusten tarjonta ja kehittämissuunnitelmat ovat kuitenkin lähes identti­set. Kova
kilpailu pakottaa investoimaan aggressiivisesti uusiin
laitteisiin, palveluihin ja rakennuksiin. Valtio ja EU maksaa pääsääntöisesti lähes puolet investoinneista ja monet
hankkeet toteutetaan kokonaan julkisin varoin.
Hanketukien keskeinen ongelma on, että ne eivät kehitä aluetta ja sen elinkeinoelämää. Tuet keskittyvät Ukkohallassa yhdelle yritykselle ja sen muutamalle omistajalle kaikkien muiden jäädessä nuolemaan näppejään.
Tervettä kilpailua ei voi olla, jos toinen saa investointiinsa puolet yhteiskunnan tukea ja toinen 20% tai ei mitään.
Matkailukeskustenkin välinen kilpailu on pohjimmiltaan kilpailua tukiprosenteista ja siitä, kummassa kunnassa löytyy enemmän hankeosaamista ja lopulta siitä,
kumman keskuksen johto ja kumman kunnan elinkeino­
toimi ovat lähempänä maakuntahallinnon sisäpiiriä.
Tässä kisassa voittavat äärimmäisen harvoin aidosti kehityskelpoiset yritysideat.
Ukkohallan matkailukeskukseen on panostettu sen
olemassaolon aikana arviolta lähes 20 miljoonaa euroa
EU:n, valtion ja kuntien varoja. Keskus on niellyt lähes
kaikki aluee kehittämisreurssit ja rypenyt konkurssista
toiseen. Viimeisen viiden vuoden aikana hankerahaa on
pumpattu massiivisiin investointeihin ja markkinointiin. Tästä huolimatta hiihtokeskusosakeyhtiön liikevaihto tippunut yli 50% ja kävijämäärä 30%. Suurin osa
Kuva:
Antti Majava
M us ta r i n da d 33
alueen muista yrittäjistä on kaikonnut. Turhan tien päähän uhkaa tulla tyhjä kylpylä ja hotelli. Jokunen kymmentä pienyrittäjää menettää taas säästönsä kun mökkejä ei enää osta tai vuokraa kukaan eikä niillä ole
kes­kuksen mentyä konkurssiin minkäänlaista vakuus­
arvoa.
Kuvaava esimerkki Ukkohallan nykymenosta on
muutama vuosi sitten perustettu matkailuyhdistys. Kainuun liitto myönsi usean sadan tuhannen euron kehittämisrahan, jonka keskeisenä tarkoituksena oli matkailu­
yhdistyksen aktivointi ja alueen yrittäjien kerääminen
yhteisen kehittämisen ja markkinoinnin tueksi. Matkailuyhdistys ei kuitenkaan kokoontunut kertaakaan koko
hankekaudella, eikä siten voinut huolehtia sääntömääräisistä tehtävistään saati toimia hankkeen edellyttämällä tavalla yhteistoimintaa lisäävästi. Käytännössä hankerahoituksella palkattiin markkinointijohtaja yritykselle,
jonka toimitusjohtaja ja pääomistaja on sattumoisin
myös matkailuyhdistyksen puheenjohtaja.
Ukkohallalle laadittiin samaisella rahoituksella myös
uusi masterplan. Alueen toimijoille järjestetyssä ideointi­
riihessä korostuivat luonto- ja kulttuuritoiminnan sekä
paikallisen elämänmenon kytkeminen osaksi matkailua.
Tämä vastaisi matkailun nykyisiä trendejä ja olisi luontevaa keskuksessa, jonka välittömässä läheisyydessä on
koko valtakunnan mittakaavassa ainutlaatuisia ikimetsiä. Tärkeäksi koettiin myös se, että Ukkohalla hyödyttäisi aidosti Hyrynsalmen muita yrityksiä ja kuntalaisia.
Ideariihessä myös pääteltiin, että ulkomaalaisia matkailijoita tuskin kiinnostaa tulla Kainuuseen laskettelemaan, kun luontaisesti korkeampia mäkiä löytyy lähes
kaikkialta maailmasta. Tuntemattomaksi jääneestä syystä lopullisessa masterplanissa keskuksen tärkeimmäksi
kehittämisvisioksi nostettiin kuitenkin Ukkohallan rinteiden korottaminen Paljakan rinteitä korkeammaksi.
Kustannusten todettiin olevan noin 8 miljoonaa euroa
ja investointi tullaan toteuttamaan pääosin julkisella rahoituksella. Naapurissa ei kuitenkaan olla valmiita luopumaan korkeimpien rinteiden tittelistä. Kyllä Puo­
langallakin riittää soraa ja kuorma-autoja, ja EU:lla
yritystukia Paljakan rinteiden pitämiseen Ukkohallaa
korkeampina.
Loputtoman virheinvestointien sarjan ja yhteisten
resurssien säälimättömän tärväämisen ympärillä Kainuun vaarojen ikikuusikot elävät omaa elämäänsä, sikäli kun eivät joudu hakatuksi metsätalouden, uusien laskettelurinteiden tai mäkien korottelun tieltä. Kuitenkin
lukuisissa laskelmissa luonto- ja kulttuurimatkailu on
todettu aluetaloudellisesti kannattavammaksi sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämmäksi kuin matkailukeskusten nykyinen toiminta.
Ukkohalla-Paljakka-alueen ainoa yli 10 vuotta kannattavasti toiminut, yli neljä henkilöä työllistävä yritys
onkin keskittynyt vaativaan luontomatkailuun. Yrityksen toiminnasta kirjoitetaan säännöllisesti Euroopan
arvostetuimmissa ja laajalevikkisimmissä alan julkaisuissa. Juuri kukaan Kainuussa ei kuitenkaan tiedä yri-
34 d M us ta r i n da
tyksen olemassaolosta. Syynä tähän voi olla se, että yritys
on ilmoittanut haluttomuutensa kasvaa. Sen sijaan se
keskittyy tuottamaan mahdollisimman hyvää palvelua
nykyisen kokoiselle asiakaskunnalle. Tällä ratkaisuilla
vältetään tehokkaasti isojen keskusten konkurssikierteet, eikä toimintaan tarvita alun jälkeen yhteiskunnan
tukea. Ja sekös vasta ärsyttää aluekehittäjää ja hanke­
rahoittajaa.
R auha m a a ssa
Lekkeripelien esittelyssä edetään nyt astetta isompiin
kuvioihin, nimittäin juuri äskettäin Joutsenon Rauhaan
perustetun pohjoismaiden suurimman viihdekylpylän
historiaan.
Salpausselän harjualue viistää Joutsenossa Suur-Saimaan eteläisiä selkiä. Venäläinen lääkäri Dimitri Gavrilovitsh tutustui 1860-luvulla paikkaan ja totesi sen sopivan luonnonkauneutensa sekä harjuista pulppuavan
terveysveden ansiosta hyvin terveyskylpylän sijoitus­
paikaksi. Saimaaseen pistävän Tiuruniemen ja Rauhan
alueel­le rakennettiin joukko kylpylärakennuksia, täysihoitoloita ja yksityisiä huviloita. Rauhasta tuli Venäjällä
laajasti tunnettu matkailukohde läheisen Imatrankosken rinnalle.
Rauhan parantolan asiakaskunta muodostui tsaarin
Venäjän rikkaasta yläluokasta. Tarkasti hoidettujen puutarhojen keskellä sijaitsevat rakennukset ja niiden ihmiset olivat kuin toinen saavuttamaton planeetta ympäristön kylien nälässä ja kaikinpuolisessa niukkuudessa
elävälle väestölle.
Lähestyttäessä 1800-luvun loppua herättiin niin Ve­
näjällä kuin sen alaisessa Suomessakin vastustamaan
rikkaiden äärimmäistä rikastumista ja köyhien ikuista
köyhtymistä. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen tasaarvo oli laajasti hyväksytty pyrkimys myös rikkaan kansanosan uudistusmielisten parissa. Vähitellen myös tavallisen työtätekevän kansan keskuudessa heräsi halu
parantaa omaa asemaa.
Rauhan yläluokkainen parantolaelämä päättyi Venäjän
vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen. Alueelle
pyrittiin löytämään uusi käyttötarkoitus. Tuolloin EteläKarjalan kuntien ja maakunnan päättäjillä oli yhä kasvava huoli kylien ja kaupunkien pääosin täysin heitteille
jääneiden psyykkisesti sairaiden kohtaloista. Erilaisten
selvitysten ja valmisteluiden jälkeen Rauhan ylelliseen
kylpylämiljööseen päätettiin perustaa mielisairaala.
Hulluuteen ei tuolloin ollut juuri parannuskeinoja ja
Rauhan erinomaisen pohjaveden, runsaasti happea ja
otsonia sisältävien mäntymetsien, puutarhojen sekä ylipäätänsä luonnon kauneuden ajateltiin vaikuttavan mieltä parantavasti. Sairaalan perustamiskokouksen merkinnöissä todetaan, että vähäosaisille haluttiin tarjota paras
mahdollinen ympäristö toipumista varten.
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan siemen oli itänyt jo pitkään ennen itsenäistymistä, ja kun omiin ratkaisuihin tarjoutui mahdollisuus, vahvistui kaikkialla
Suomessa kehitys, joka tähtäsi yleiseen tasa-arvoon, demokratiaan ja sosiaaliseen yhdenvertaisuuteen. Samat
tavoitteet, tosin eri painotuksilla, nousivat keskeisiksi
kaikissa suurissa puolueissa.
Rauhan sairaalaa laajennettiin pian, sillä hoitoa tarvitsevia oli suurin joukoin. Hoitomenetelmiä kehitettiin ja
vaikka ennuste oli usein huono, saattoi joku potilaista
joskus tervehtyä ja palata takaisin siviilielämäänsä. Suurimmalle osalle potilaista Rauha oli koti vuosikausia tai
vuosikymmeniä. Lääkkeiden kehittyminen muutti hoidon lihastyöstä tarjoilu- ja valvontatyöksi. Karmivista
sivuvaikutuksista huolimatta potilaiden olo useimmiten
edes hiukan helpottui lääkityksen osuessa kohdilleen.
Sairaalan huoneet, osastot, käytävät ja maanalaiset
tunnelit olivat kolkohkoja. Ulkona avautui kuitenkin
kesät talvet upea ja monivivahteinen luonto. Työ puu­
tarhoissa, sairaalan maatilalla, sahalla, konehuoneessa,
lämpölaitoksessa ja pesulassa oli keskeinen terapiamuoto. Huonot jaksot vietettiin suljetulla osastolla ja paremmat keveissä ohjatuissa askareissa. Sairaalalla oli oma
bändikämppä, kuvataide- ja askarteluterapiatilat, hyvät
liikuntatilat ja -varusteet, elokuvateatteri ja tietenkin
kanttiini. Hiukset leikattiin omassa parturikampaamossa, jätskit sai potilaiden ylläpitämästä kioskista. Rauha
oli oma maailmansa, jossa potilaat ja henkilökunta muodostivat enemmän tai vähemmän idyllisen yhteisön.
Potilaat eikä sen puoleen henkilökuntakaan juuri tienneet paremmasta. Rauhaa rakennettiin yhdessä, se oli
alueen elämän keskipiste.
Tultaessa 1980-luvulle uudet hoitoideologiat rantautuivat myös Suomeen. Hoitoa ei haluttu perustaa enää
pelkälle lääkitykselle vaan erilaiset keskustelevat terapia­
muodot valtasivat alaa. Rauhan sairaalaan hankittiin
ultramodernit videoneuvottelulaitteet, joiden avulla
henkilökunta saattoi kouluttautua alan kansainvälisten
huippuspesialistien johdolla työnsä lomassa. Terapeuttiset hoitomenetelmät tuottivat nopeaa tulosta ja potilaiden hoitoennuste parani radikaalisti. Entisiä intensiivisen hoidon osastoja muutettiin kodinomaisiksi avo­hoitotiloiksi, joissa saattoi elää kutakuinkin normaalia
elämää hoidon ollessa tarvittaessa vieressä. Rauha oli
psykiatrian kansainvälisen kehityksen kärjessä ja lääkäreitä pyydettiin ympäri maailman luennoimaan saavutetuista tuloksista.
Samoihin aikoihin kun kaukana Kainuussa syntyi idea
Ukkohallan perustamisesta, alkoi Rauhan ympärillä
vanne kiristyä. Psykiatriseen hoitoon ja etenkään sen
kehittämiseen terapeuttisempaan suuntaan ei ollutkaan
enää yhtä helppoa saada rahoitusta. Vaikka tulokset puhuivat puolestaan ja kaikki toimi juuri niin hyvin kuin
vain mahdollista, vaadittiin toiminnan tehostamista.
Vaatimuksen esittäjinä oli henkilöitä ja organisaatioita,
joilla ei ollut lainkaan koulutustaustaa tai työkokemusta psykiatrisesta hoidosta. Tehostamisen vaatimus ei siten liittynyt siihen, että hoitoa voitaisiin antaa tehokkaammin ja saada parempia hoitotuloksia, vaan siihen,
että hoidon piti maksaa vähemmän.
Psykiatriseen hoitoon kuluvat resurssit voitiin ymmärtää vain vertaamalla niitä muihin yhteiskunnan menoeriin: tehostamisen tavoitteena oli pienentää hoidon
kuluja suhteessa muihin sektoreihin.
Suomeen rantautui 1980-luvun lopussa uusklassiseen
talousteoriaan pohjaava markkinaliberalismiksikin kutsuttu yhteiskunnallinen ajattelutapa. Markkinalibera­
lismi perustuu ajatukseen siitä, että markkinoiden kysynnän tulee vapaasti ohjata yhteiskunnan toimintaa.
Yhteiskunnan on puolestaan tuotettava sellaisia palveluita, joita markkinat haluavat. Yhteiskunta ei siis seuraa
poliittisessa tai vaikkapa kulttuurisessa järjestelmässä
syntyneitä tavoitteita, vaan ainoastaan vastaa markkinoiden esittämiin vaatimuksiin.
Markkinoiden vaatimuksena oli karsia kuluja esi­
merkiksi terveydenhoidosta, kulttuurista ja sosiaali­
toimesta ja siirtää varoja yritysten tukemiseen. Tämä
tervehdyttäisi yhteiskuntaa ja samalla loisi pohjaa kes­
tävälle hyvinvoinnille. Markkinoiden vaatimus on kuitenkin pelkistetysti yksityisen sektorin vaatimus saada
omaan käyttöönsä suurempi osuus yhteisistä resursseista. Vaatimus piti sisällään myös sen, että koko yhteis­
kunnan kaikilla sektoreilla kaupallisen alan koulutuksen saa­neiden henkilöiden asema nousi muiden alojen
asian­tuntemusta korkeammalle. Talousjohtajat käytännössä määräsivät mitä sairaalat, sosiaalitoimistot, taidemuseot tai yliopistot tekevät. He määrittelivät, mikä on
näiden instituutioiden ja koko yhteiskunnan ylimmäinen tehtävä.
Tultaessa 1990-luvulle Rauhaa rakennettiin jatkuvasti
isommaksi ja paremmaksi hoitoyksiköksi. Potilaspaikkojen määrä ei kasvanut vaan potilaille tarjottuja palveluita parannettiin. Ja potilaatkin paranivat yhä kasvavin
joukoin. Ilma oli kuitenkin täynnä yhä synkempiä huhuja. Puhuttiin osastojen sulkemisesta, tutkimusprojektien lopettamisesta, kaiken ”ylimääräisen” karsimisesta.
Pian tuli sitten pommi: koko sairaala aiottiin ajaa alas
alle kymmenessä vuodessa.
Tiedon sisäistäminen otti aikaa, eikä sitä moni ymmärrä vieläkään. Monen sukupolven elämäntyö, valtava
yhteinen ja yhteiskunnallinen projekti nimettiin tarpeettomaksi kulueräksi. Lakkauttamista perusteltiin
myös halulla saada psykiatriset potilaat ulos ”korpi­
mielisairaaloista” osaksi yhteiskuntaa. Laitokset haluttiin korvata dynaamisilla avohoitoyksiköillä.
Rauhan toiminnot siirrettiin Lappeenrannan keskussairaalaan, johon perustettiin kaksi psykiatrista osastoa
korvaamaan 16 lakkautettua osastoa. Avohoitoon ei yllättäen siihenkään löytynyt varoja, ja se on edelleen 15
vuotta lakkauttamispäätöksen jälkeen kaoottisessa ti­
lassa. Lakkauttamisprosessi vietiin läpi yksinomaan
taloudellisessa ohjauksessa, ilman, että mielenterveysalan ammattilaisilla oli mahdollisuutta muotoilla murroksesta potilaiden kannalta edes hiukan inhimillisempi.
Sairaalan entiset potilaat etsivät epätoivoisesti uutta
kotia ja monet jäivät asumaan sairaalan henkilökunnan
M us ta r i n da d 35
entisiin asuntoihin. Vailla asianmukaista hoitoa monet
ajautuivat moniongelmaisiksi alkoholin ja lääkkeiden
sekakäyttäjiksi. Lakkauttaminen johti lukuisiin tarpeettomiin itsemurhiin. Rauha muuttui muutamassa vuodessa psykiatrian huippuyksiköstä hirvittäväksi slummiksi, jossa potilaat selviytyivät kuka mitenkin oman
onnensa nojassa.
Rapistuttuaan tyhjillään vuosikausia Rauha sai vihdoin
uuden käyttötarkoituksen. Yhteiskunnan avokätisellä
tuella siitä jalostettiin lopulta valtava viihdekylpylä hotelleineen, venesatamineen, huvilakylineen ja golfkenttineen. Nyt Rauhaan ollaan perustamassa yksityissairaala työhyvinvointiasiakkaiden, yritysten ja varakkaiden
yksityishenkilöiden tarpeisiin. Keskeisenä asiakassegmenttinä ovat varakkaat venäläiset. Näin ympyrä sulkeutuu ja Rauhassa palataan takaisin tsaarin aikaan.
Joh topä ätök set
Ukkohallan ja Rauhan kaltaisia tarinoita on Suomi tulvillaan. Lukemattomien paikkakuntien asukkaat ovat
seuranneet hölmistyneenä rakennemuutosta, jonka on
kerrottu olevan väistämätön. Kyse on ollut talouden tervehdyttämisestä.
Yhtäkkiä sairaanhoidon ja sosiaalipalveluiden katsottiin olevan kulueriä, joita rahoitetaan yksityisen sektorin tuottamilla verotuloilla. Samalla maahamme rantautui ajatus siitä, että panostaminen yksityisen sektorin ja
yritystoiminnan kasvuun varmistaisi viime kädessä riittävät verotulot hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Nyt
suuri osa maan talouseliitistä on sillä kannalla, että hyvinvointivaltiota ei yksinkertaisesti ole varaa pitää pystyssä. Ja ne jotka vielä uskovat hyvinvointivaltioon, sa­
novat, että hyvinvoinnin ylläpitäminen on mahdollista
vain yhä voimakkaammalla yksityisen sektorin tuke­
misella.
Keynesiläisittäin ajateltuna valtion kyky ylläpitää hyvinvointia ei liity verotulojen määrään. Suvereeni valtio,
tai nykytilanteessa EU, voi rahoittaa oleelliseksi katsottuja toimintoja keskuspankin kautta, ja veroilla on vain
ohjaava vaikutus. Verotuksen kautta voidaan tukea positiiviseksi katsottua kehitystä ja hillitä ei-toivottuja kehityskulkuja.
Ajatus siitä, että kulutuksen, tuotannon ja ylipäänsä
taloudellisen toiminnan lisääminen turvaisi hyvinvointipalvelut, on väärä. Yhteiskunnassamme on enemmän
rahaa kuin koskaan, ja silti meillä ei ole varaa edes kymmenesosaan siitä psykiatrisesta hoidosta, joka oli mahdollista 1980-luvulla. Kulutuksen lisääminen matkailukeskuksen rinteissä ei ole työtä, jolla pyörät pidetään
pyörimässä. Samoin muutakaan työtä, jonka ainoana
tehtävänä on oman, yrityksen tai muun yksittäisen organisaation tulojen kasvattaminen muiden kustannuksella, ei voi pitää yhteisen edun palvelemisena.
36 d M us ta r i n da
Markkinaliberalismissa me kaikki haluamme olla
menestyjiä (suhteessa ei-menestyjiin). Haluamme tarttua haasteisiin emmekä murehtia ongelmiamme. Tämä
on todellisuuden kieltämistä pahimmasta päästä. Ajamme itseämme ja mikä pahinta koko elinympäristöämme
loppuun. Oman rajallisuuden ja ihmisyyden perusvireen
unohtaminen johtaa syy–seuraussuhteiden sekä todellisuudentajun katoamiseen.
Yhä harvempi meistä enää on menestyjä. Kun resurssit hupenevat ja menestyksen osoittamiseen vaadittava
tavara- ja kulutusmäärä samanaikaisesti kasvaa, on ainoa­
na mahdollisena lopputulemana se, että menestyjien
määrä suhteessa ei-menestyjiin laskee. Nykyisen hallituksen tulevaisuusselonteko lähtee siitä, että suomalaiset ovat menestyjiä silloinkin kun lähes kaikki muut
kansat ja maanosat ovat ei-menestyjiä.
Valtio on usuttanut matkailukeskukset, sairaalat, museot, kunnat ja kansalaiset kilpailemaan toisiaan vastaan.
Pääosa julkisista hanketuista on suunnattu tämän eiketään hyödyttävän kilpailun kustannuksiin. Kilpailu
voi lisätä tehokkuutta, mutta se voi myös nujertaa. Epäreilussa kilpailussa nujerretaan juuri nyt kokonaisia valtioita.
Kilpailulla on oltava rajat ja säännöt. Niiden taustalla
on oltava yhteinen kokonaistavoite, kaikille kansalaisille mahdollisimman hyvä, mielekäs ja kulttuurisesti rikas yhteiskunta. Tämän kokonaistavoitteen asettaminen
oli taloustieteilijä John Maynard Keynesin tärkein anti
1900-luvun kehitykselle. Suomessa oli otollinen maa­
perä Keynesin ajattelulle ja niinpä saimme muutaman
vuosikymmenen ajan kokea ainutlaatuista aineellista,
sivistyksellistä ja kulttuurista kehitystä.
Keynes totesi itse, että hyvällä taloudellisella suunnittelulla saatamme päästä laajassa mittakaavassa tilanteeseen, jossa meidän ei enää tarvitse käyttää suurinta osaa
energiastamme aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen.
Tuo vaihe koitti Suomessa viimeistään 1980-luvulla. Sen
jälkeen yhteiskunnan kehitystä olisi voitu suunnata laadulliseen ja kulttuuriseen suuntaan.
Toisin kuitenkin kävi. Hyvinvointiyhteiskunta korvautui salakavalasti markkinayhteiskunnalla, jossa teemme
töitä kuin hullut voidaksemme kuluttaa kuin mielipuolet. Demokratia, kulttuuri ja elämää ylläpitävät luonnonjärjestelmät ovat vain tiellä rohmutessamme maapallon resursseja omaan käyttöömme.
Mikään tässä ei ole uutta. Keynes havaitsi täsmälleen
saman perusproblematiikan 1900-luvun Euroopassa. Jo
silloin nykyisen kaltainen uusklassinen talousteoria johti lyhytnäköiseen ja raadolliseen oman edun tavoitteluun.
Tämä johti epätoivoiseen kilpailuun ja lopulta sekä ensimmäiseen että toiseen maailmansotaan. Keynes ei enää
nouse haudastaan, mutta ehkä meidän on mahdollista
tehdä hänen ansiostaan oikeat johtopäätökset ja ryhtyä
tarvittaviin toimiin ennen kuin on liian myöhäistä. <<
Ukkohalla aamulla. Kuva: Pauliina Leikas
M us ta r i n da d 37
Safari Club -baari, Estacada, Oregon. Kuva: Alma Heikkilä
38 d M us ta r i n da
"
Ne w York Times 4. 7. 2013
Warren Mosler,
vajeen ystävä, jolla on
kannattajajoukkonsa
Entä inflaatio? ”Mitä siitä?” Mosler vastasi. ”Miten Yhdysvallat voi
olla 16 biljoonaa dollaria velkaa ja silti olla deflaation partaalla,
vaikka [Yhdysvaltain keskuspankki] Fedin puheenjohtaja Bernanke
on käyttänyt kaikki oppikirjaniksinsä?””
”Taloustiede käsittelee niukkojen resurssien allokaatiota”, Mosler
sanoi. ”Jos ruoasta on pulaa, sen jakaminen tasan on oikea ongelma.
Juuri nyt meillä on pula dollareista, joka johtuu rahajärjestelmän
toimintaan liittyvistä väärinkäsityksistä. Mitä järkeä siinä on?”
M us ta r i n da d 39
Har ma a n tuva
ma a l a isk irja ilija muistelee:
K estävä n k ehi t yk sen
silminnä k ijä nä
HEIK K I TURUNEN
V
i e l ä m e i k ä l ä i s e n l a p s u u d e s s a useampi kuin kolme viidestä
suomalaisesta asui maaseudulla. Heistä valtaosa sai elannon taval la tai toisella pellosta, metsästä ja vedestä. Nautakarjaa, hevonen,
sika, lampaita ja kanoja oli liki joka talossa ja tönössä.
Sähköjä ei ollut juuri kellään. Talot lämmitettiin omasta metsästä otetulla polttopuulla. Valaistuksena oli kaasulamppu, öljylamput ja lyhdyt. Traktori ja auto ja puhelin oli vain muutamassa kylän ökytalossa. Maatalousajot
tehtiin hevosella. Kulkuvälineinä oli hevospelit, polkupyörä, soutuvene, potkuri ja sukset. No moottoripyöriä alkoi jo olla pikkueläjilläkin, 50-luvun
puolivälin maissa myös mopoja.
Kaikilla ei ollut edes puimakonetta ja niittokonetta, muista maakoneista
puhumattakaan. Aurat ja äkeet olivat hevosvetoisia. Savotoilla soi justeeri ja
pokasaha, heilui kirves ja kuorimarauta. Ainoita työvälineitä peltotöissä oli
kirves, kuokka, lapio, vesuri, rautakanki, viikate, heinähanko, käsiharava ja
lantatalikko. Vesijohdot ja viemärit olivat harvinaisuuksia, sitä yleisempiä
kaivot ja kaivopolut vesiämpäreitä retuuttavine naisineen ja lapsineen, joka
mökin takapihalla tunkio, missä koirat ja harakat punkivat ruuantähteitä.
Syrjäseuduilla elettiin puolittain omavaraistaloudessa. Peruselintarvikkeet, liha, maito, voi, perunat, jauhot leipiin ja leivonnaisiin tuotettiin itse.
Kuka ei pyytänyt kalaa, hän osti sen kalastavalta naapurilta. Marjat ja sienet
poimittiin metsästä. Lähitalot tekivät kauppojen kanssa sopimuksia maidon
ja lihan toimittamisesta myyntiin maattomia kirkonkyläläisiä varten, joita
toki oli kuten ollakin pitää: maakansa ja muu väki hyötyivät toisistaan rauhallisessa rinnakkaiselossa. Eikä ruokaa ja kulutushyödykkeitä totisesti tuotu laivojen, rekkojen ja lentokoneiden armaadan voimin maapallon toiselta puolelta, ilmakehää myrkytetty vain siksi, että äveriäät kotirouvat,
törkyturvat voisivat shoppailla ajankulukseen.
Allekirjoittanutkin muistaa, kun koululaitos velvoitti jokaisen maalaiskoulun oppilaat poimimaan syksyisin tietyn määrän puolukoita koulun
keittiöön talven ruokahuoltoa varten. Olipahan sekin menoerä sitten
40 d M us ta r i n da
vähempänä sotavelkoja maksaa kituuttavalta köyhältä
kansakunnalta. Se oli terveellistä liikuntaa, samalla säilytettiin lasten tuntuma luontoon ja elämän perusasioihin: ruoka ei tipahda ihmiselle taivaasta, vaan on työn
takana.
Ruokapuolella ostosessa oli vain vaatteet, kahvi, sokeri, ryynit, mausteet ja sensellainen. Monessa talossa naisväki neuloi kaikki perheen villasukat ja lapaset, monesti miesten villapaidatkin. Itse aloitin kansakoulun äidin
tekemässä puserossa.
Toki työkalut, kirveet, sahanterät, vasarat, kuokat, viikatteet, hangot ja sirpit jo ostettiin kaupasta, mutta niihinkin varret tehtiin itse. Itse sepitettiin reet ja kelkat,
navetoilla tähdelliset pärevasut ja töntelit. Meillä isä teki
suksetkin sauvoineen, isoveli luistimet: pätkä pokasahan
latia vain puupalikkaan, siihen remmit siteiksi ja eikun
kirkkaille syysjäille luistelemaan.
Peltolannoitteita oli sodista johtuneen pulan aikaan
kaupan vain teurastamojätteistä valmistettu pahanhajuinen luujauho, jota sitäkin oli harvalla vara ostaa. Mutta
eipä sitä juuri kaivattukaan; monilehmäisten suuriperheisten pienviljelijöiden lantalassa ja pihanperällä oli
kototekoisia lannoitteita vaikka toiselle myydä. Käymälät reikäistuimineen oli usein vielä rakennettu vasiten
korkealle lantalan kupeeseen, etteivät eväät olisi tupanneet siellä istuessamme heti takaisin sinne mistä olivat
tulleetkin. Talvella ne jäätyivät metrien korkuisiksi paskapylväiksi, joita kannettiin riemusaatossa sonnanajo­
rekeen pellolle vietäväksi.
Kauppiaita ei rikastutettu lihaostoillakaan. Lihaelävät,
sonnimullit, ylimääräiset lehmisvasikat, siat ja lampaat
teurastettiin kotona omaksi ruuaksi. Kylmälaitteiden
puuttuessa lihat suolattiin ja laitettiin tiinuihin aittaan.
Niiden jäädyttyä talvella naisväki lohkoi niitä kirveellä
paistipataan tai kastikkeisiin sopiviksi paloiksi. Eikä lapsia suinkaan säästetty tuon jokasyksyisen tappaisjuhlan
näkemiseltä: muistelen olleeni kuusivuotias, kun jo vatkasin hyytymisen estämiseksi hierimellä lämmintä verta, joka pulppusi ampumalla tai lekalla lopetetun elikon
kaulavaltimosta ämpäriin marraskuisessa pakkasaamussa höyryten. Mitä julmaa ja lasta vahingoittavaa tuossa,
esimerkiksi ylellisen ja uljaan nykyajan veritekoihin verrattuna.
Ja niin edelleen: yksinkertaisuudessaan raamatullista,
tervettä ja luontoon sulautuvaa elämää kaikessa raakuudessaankin ja hikisyydessään, rasituksen ähkeessään,
huohotuksessaan ja kiroisuudessaan, kyyneleissäänkin.
Sellaista mihin evoluution jumalanmylly – tai luoja –
tuntuisi tähdänneen mukauttaessaan vuosituhansien
kierrossa ihmisolentoa piskuisen planeettamme mittasuhteisiin ja luonnonvaroihin sopivaksi. Väkevimmillään, 50-luvun puolen maissa, siitä ei puuttunut mitään,
rahoja lukuun ottamatta. Vaan eipä mitään ollut liikaakaan, ei mitään, mitä elämänliekki ei välttämättä tarvinnut lepattaakseen; sodan ja pulan koulimalle ihmiselle
nollalinja oli rikkautta. Periaatteena oli että kunhan eletään, on leipää ja lämmintä ja kohtuullisesti lepohetkiä
soittaa ja tanssia ja nauraa toistensa hauskoille jutuille,
joskus nauttia taiteista ja kulttuuriharrastuksista.
Ja sen huomasi luonnosta. Maa kukoisti lähes luojansa jäljiltä, puhtaana, vehreänä ja kauniina. Lentokentän
levyisten raivohullujen kuolemanbaanojen sijaan tiet
olivat kapeita mutkittelevia hiekkakujia, kukkapientareineen ja verkalleen köröttelevine hevospeleineen melkein
kuin osa luontoa. Kirkasvetiset järvet kuhisivat kalaa,
koneilta ja kasvinsuojelumyrkyiltä säästynyt maa pikku­
eläviä ja mikrobeja. Hakametsät ja avo-ojitetut pellot
leveine pientareineen olivat puu-, kukka-, lintu- ja perhosparatiiseja. Mikäpä oli meidän pintellä pienenä avojaloin mansikkapaikkoja etsimään, uimaan tai ongelle.
Se oli vielä maailmanlaajuinen ilmiö. Olihan puutteen ja omatoimisuuden sävyttämä elämäntilanne pitkään maailmansodan jälkeen samankaltainen useimmissa läntisissä teollisuusmaissa, koneistuminenkin ja
autoliikenne vähäistä ja kaupungit pieniä nykyisiin mielipuolisiin metropoleihin (= nekropoleihin) verrattuina.
Maailman keuhkot, trooppiset sademetsät, oma valtava
taigamme ja meret leväkasvustoineen ja koralleineen
puhkuivat tervein täysin palkein. Mekin pohjolan lapset
nautimme siitä raikkaan ilman muodossa. Taivas yllämme kaareutui korkeana ja kirkkaana. Kasvihuoneilmiö
ja ilmaston lämpeneminen olivat tuntemattomia käsitteitä. Kesät oli kesiä ja talvet talvia: kesät helteisiä uintija mansikkakesiä ja talvet paksuhankisia kunnon pakkastalvia aavemaisin kuutamoöin ja puhtaan ilmakehän
takana raivokkaasti kipinöivin tähtitaivain. Kirkkoon
menijöiden kulkunen soi luminiityillä.
Niin. Vaikka se oli suursodasta johtuvaa tahatonta hyvää, se oli itse asiassa kestävää kehitystä. Siis olisi ollut jos
olisi annettu kestää vielä elintarviketilanteen helpotuttua ja vaurauden alkaessa kasvaa. Mutta niin ei käynyt.
Luontojaan ahne, mukavuudenhaluinen, lihan nautintoja ja vauhtia rakastava, yliseksistinen, hankijäniksen
lailla sikiävä laiskanpulskea ihminen ei antanut niin
käydä pirullisessa teknisessä näppäryydessään ja kekseliäisyydessään. Eli väliin tuli ns. kehitys, moderni urbaani ihminen, jolle oli ominaista luonnonvastaisuus, laumasieluinen hinku kerrostaloihin, maa­seutuhalveksunta,
tunteettomuus ja kauneusaistin puute. Sekä kyky ja vara
pitää itseään kaikkien aikojen älykkäimpänä ja allekirjoittaneen kaltaisia oikean elämän silminnäkijöitä ja sitä
luomakunnan, ihmisen ja kulttuurin ensimmäisenä ja
viimeisenä kulta-aikana muistavia kirjailijoita vanhan­
aikaisina, nostalgisina hörhöinä.
Ja tässä ollaan. Minun ei tarvinne selittää tarkemmin.
Riittää kun katsomme aikamme elämänmenoa ja luontoa sillä silmällä, luemme toisinajattelevien tiedemiesten, tutkijoiden ja filosofien raportteja, varoituksia ja
ennustuksia sivilisaation tilasta. Ja näemme mielessämme maailmankaikkeuden ainoan tunnetun ja ehkä ai­­
no­ak­­si jäävän elämän ihmeen, Telluksen syöksykierteen
loppuun kaluttuna raiskattuna elämän kuorena ja kuonatunkiona kohti kosmista hautuumaataan, mittaamattoman syvän avaruuden pimeitä. <<
M us ta r i n da d 41
Hepoköngäs.
Kuva:
Pauliina Leikas
JK
Mustarinda-seuran
jäsen kommentoi tekstiä:
Monelle maalaiselle tekstissä kuvattu
aika oli aikamoista helvettiä: miehet
palasivat sodasta alkoholisoituneina ja
väkivaltaisina, ja emännille jäi
valtaosa maataloustöistä, lasten
kasvatus ja niin edelleen. Toki aikaa
voi muistella nostalgisesti, mutta
tämän luksuksen taisivat kokea vain
valitut harvat, eivät suinkaan
useimmat tuolloin maalla eläneet.
Kirjailija vastaa:
Kommentoijalle vastaan, että höpö höpö. Ensinnäkään miehet eivät tulleet rintamalta
alkoholisoituneina (mieletön ja loukkaava väite!) ainakaan maaseudulla, vaan suuri
osa heistä tuli elämänhaluisina ja maannälkäisinä. Sodan kauhujen jälkeen hyvin
moni heistä halusi saloseutujen rauhaan ja hiljaisuuteen, jopa liikepaikoissa asuvat
palkkatyöläiset kiirehtivät keväisin kuorintoihin ja uitoille lähiseutujen korpiin.
Tuhannet ja taas tuhannet heistä hakivat isäni tavoin maata 1945 säädetyn maan­
hankintalain antaessa siihen mahdollisuuden. Pohjois-Karjalaan syntyi siirtokarjalaisista ja maata saaneista paikkakuntalaisista kokonaisia uudisasukaskyliä, joissa oli
alusta lähtien tosi elämänmeininki. Tottakai peltojen raivuu ja rakentaminen oli
raskasta, mutta ne miehet eivät pelänneet työtä, kuten kommentoija (joku elämän
hiivaleipää syönyt moderni kaupunkilaisvokkelo ilmeisesti) tekee. Nykyiseen toivottomuuden ja apatian valtaamaan maaseutuun verrattuna lapsuuteni maakylät olivat
paratiisi. Yhtä puhdaskin, metsät ja vedet kukoistivat terveinä ja vehreinä
Myös se on puppua, että suurin osa töistä jäi sotien jälkeen emännille. Muistan
hemmetin hyvin lapsuudestani että miehet ja naiset raatoivat raivioilla ja talonrakennustyömailla rintarinnan. Tottahan nyt jokainen kunnon ihminen tekee kaikkensa
saadakseen lapsilleen kodin.
Kaikenkaikkiaan elämä maaseudulla oli 10–15 vuotta sodan jälkeen komeaa kaikessa
raskaudessaan ja karuudessaan. Se oli myös omavaraista, kuten kirjoitan. Lähes
kaikki saatiin ja myös otettiin omasta takaa, ei totisesti tarvinnut tuoda elintarvikkeita
maapallon toiselta puolelta ja pilata silläkin tavoin maapallon ilmastoa. En nostal­
gioi, vaan pidän sitä elämää opettavaisena esimerkkinä kestävästä kehityksestä.
42 d M us ta r i n da
Mar k Fisher in
ha astat telu
Vä ist y ykö
k apita listinen
r ea lismi?
Pa avo Jä rvensi vu
Mark Fisher totesi vuoden ensimmäisessä Frieze-numerossa
painokkaasti, että kapitalistisen realismin vastustajien ei tule enää
vetäytyä instituutioista, vaan nyt on aika ottaa ne uudestaan haltuun.
Pyysimme häntä jatkamaan tätä ajatusta.
M
a r k F i s h e r on brittiläinen kulttuuri­
teoreetikko, jonka vuonna 2008 kirjoit­
tama Capitalist Realism – Is There No Alterna tive? on yksi osuvimpia kuvauksia siitä
kulttuurista ja henkisestä ilmapiiristä, jossa parhaillaan
elämme. Kapitalistista realismia ilmentää hyvin Fredric
Jamesoniin ja Slavoj Žižekiin liitetty lausahdus ”on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin
loppu.” Kapitalismia ei nähdä vain ainoana elinkelpoisena poliittisena ja taloudellisena järjestelmänä, vaan jo
koherentin vaihtoehdon kuvittelustakin on tullut laajalti mahdotonta. Kirja toimii erinomaisena apuvälineenä,
kun koetamme tunnistaa kapitalistisen realismin niin
taiteessa kuin kulttuurissa laajemmin. Lisäksi se avaa
oivaltavia näkökulmia muun muassa mielenterveys­
ongelmien ja byrokratian voimakkaaseen lisääntymiseen viime vuosina.
Fisher selittää kirjassaan, että kapitalistisen realismin
käsitteen taustalla on Jamesonin analyysi postmodernismista myöhäisen kapitalismin kulttuurisena logiikkana.
Jameson kuvasi 80-luvulla, että tulevaisuuden puute on
olennainen osa postmodernin kulttuurin kenttää, jota
leimaa pastissi ja vanhan henkiin herättäminen. Postmodernismiin liittyi kuitenkin jonkinlainen suhde
modernismiin. Vaikka populaarikulttuuriin alettiin si­
sällyttää modernistisia aiheita ja muotoja ilman vallankumouksellista potentiaalia – esimerkiksi mainosmaailma omaksui surrealistisia tekniikoita – samaan aikaan
modernismia haastettiin. Modernismin oletettu usko
elitismiin ja monologiseen, ylhäältä–alas suuntaavaan
malliin kyseenalaistettiin erilaisuuden ja moninaisuuden nimissä. Kapitalistinen realismi ei enää sisällä tällaista vastakkainasettelua. Päin vastoin, modernismin
katoamista pidetään itsestäänselvyytenä: modernismi
on nyt jotain joka voi palata korkeintaan paikalleen jähmetettynä esteettisenä tyylinä, ei koskaan elävänä ihanteena kulttuurin kehittymisestä kohti parempaa.
Kapitalistisessa realismissa vanha taistelu kumouksellisuuden ja kesyttämisen välillä on käyty katkeraan loppuun asti. Enää ei ole kyse kumouksellista potentiaalia
sisältävän aineksen liittämisestä osaksi kapitalistisia tavoitteita, vaan halujen ja toiveiden ennalta ehkäisevästä
muokkaamisesta kapitalistisen kulttuurin mukaisiksi.
Fisher kuvaa jäljelle jäänyttä asennetta apatian tai kyynisyyden sijaan reflektiiviseksi impotenssiksi: ”tiedän, että
asiat ovat huonosti, mutta tiedän vielä paremmin, että
en voi tehdä asialle mitään”. Fisher huomauttaa, että
tämä ”tieto” ei ole passiivinen huomio jostakin jo vallitsevasta, vaan kyseessä on itseään toteuttava ennuste.
Haastattelin Mark Fisheriä 4. huhtikuuta 2013. Hän
vastasi kysymyksiini Skypen kautta kotonaan Suffolkissa. Seuraavassa tiivistelmässä hän avaa kapitalistisen realismin ja uusliberalismin muutoksia kirjan kirjoittamisen jälkeen erityisesti brittiyhteiskunnan näkökulmasta.
Hänen puheessaan kuuluu Suomessa käytyä keskustelua selvästi vahvempi erottelu ja jopa sodanjulistus ”meidän” ja ”heidän” välillä. Fisher myös identifioi itsensä
varsin vahvasti vasemmistoon.
M us ta r i n da d 43
Yllä: Hakkuuaukea. Kuva: Antti Majava
Alla: Pierre Chancel & Sabrina Guichard: ’La Forêt’ / ’Metsä’, 2012, installaatio, Mustarinda 2013 – Talouselämä, kuva: Pauliina Leikas
44 d M us ta r i n da
Pa avo Järvensivu : Kirjan julkaisusta on kulunut jo
muutama vuosi. Onko kapitalistisen realismin merkitys jotenkin
muuttunut tänä aikana?
Mark Fisher: Merkitys on ehdottomasti muuttunut.
Jotkut ovat väittäneet, että kapitalistinen realismi on
mennyttä. Minusta on selvää, että näin ei ole. Vuonna
2011 laajalle levinneiden mellakoiden aikaan ihmisten
tuntema euforia on nyt hälvennyt.
Vuoden 2008 jälkeen kapitalistisen realismin äänenpaino on muuttunut. Sitä ennen oli kyse kiusaamisesta
tai mahtailusta: ”Okei, et ehkä haluaisi osallistua kapitalismiin, mutta mitä sitten. Sinut jätetään jälkeen ja päädyt katuojaan, kun historia kiitää ohitsesi.” Britannian
pääministeri David Cameron taas tiivisti sen jälkeisen
äänenpainon hyvin sanoessaan: ”olemme kaikki samassa
veneessä”. Toisin sanoen, rikkaat tarvitsevat nyt köyhiä.
Enää puheessa ei painotu kapitalismin johtama tie menestykseen vaan kapitalismi ainoana kuviteltavissa olevana järjestelmänä. Jos emme kaikki vedä yhtä köyttä,
järjestelmä romahtaa. On edelleen mahdotonta kuvitella realistista vaihtoehtoa kapitalismille. Tämä ohjaa vieläkin kollektiivista mielikuvitusta, muutoin ihmiset vastustaisivat vyönkiristyspolitiikkaa paljon voimakkaam­min kuin nyt. Kurjistamista vastustetaan moraalisesti,
ajatellaan että se on väärin, mutta mitään laajamittaista
poliittista vastustusta sille ei ole syntynyt. Kapitalistinen
realismi on saavuttanut uuden muodon, jota kuvaa lannistunut tunne siitä, että asiat vain huononevat jatkossa,
emmekä me voi oikein tehdä sille mitään.
Uusliberalismi koherenttina projektina, joka näyttäisi siltä, että siihen uskottaisiin, on kadonnut. Luokka­
sota on tullut esiin paljaassa muodossa. Uusliberalismin
suloisuus on kadonnut, enää siitä ei puhuta muuna kuin
projektina rikkaiden omaisuuden kerryttämiseksi. Kenenkään ei enää odoteta uskovan, että uusliberalismi
tarjoaisi moninaisuutta, valinnanmahdollisuuksia ja yksilöiden lisääntyviä mahdollisuuksia kontrolloida omaa
elämäänsä. Jäljellä on vain kuollut diskurssi. Nyt kohtaamme oikeastaan nihiliberalismin, uusliberalismin
nihilistisen muodon. Uusliberalismin oikeuttavia fraaseja toistellaan mekaanisesti, mutta niiden takaa puuttuu vakaumus.
Luin juuri erään blogitekstin, jossa rahoitusala kuvattiin kapitalistisen valtion 2000-luvun vastineena avaruus­
kilpailulle Neuvostoliitossa 60- ja 70-luvuilla. Esimerkkinä käytettiin Lontoon olympialaisia varten rakennettua
Westfieldin ostoskeskusta. Koko väestö pannaan kärsimään, jotta avaruuskilpailu voisi jatkua. Sama tapahtuu
nyt Britanniassa rahoituksen nimissä. Kokonaisen kulttuurin energia ja dynamiikka on sidottu rahoitukseen.
Loppuosa kulttuurista on jumiutunut yksitoikkoiseen
toistoon.
Lisääntyvä ymmärrys uusliberalismista on osa sen eiluonnollistamista. Voidaan sanoa, että kapitalistinen
realismi on uusliberalismin luonnollistamista. Havainto
kapitalistisesta realismista yleisenä ideologisena ilma-
piirinä tai kulttuurisena järjestelmänä piti sisällään uusliberalismin entistä selvemmän tunnistamisen. Oikeisto
on ollut luonnollistamisessa hyvin menestyksekäs. Oikeisto ei halua itseään liitettävän mihinkään tiettyyn
poliittiseen ohjelmaan. He haluavat vain tulla liitetyksi
terveeseen järkeen, tehokkuuteen, ja niin edelleen. Osa
ongelmaa on, että siinä missä vasemmisto nähdään aina
tavoittelemassa jotakin poliittista agendaa, heidät nähdään ei-poliittisina. Se on osa heidän ideologiansa menestystarinaa, kaikki ideologiat pyrkivät luonnollistumaan.
Kirjoitin kirjan hetkenä, jolloin ajatus jälkipoliittisuudesta oli vahvasti läsnä. Tämän ajatuksen mukaan, kuten
Gordon Brown sanoi, emme enää tule kokemaan nousuja ja laskuja, vaan on löytynyt kapitalismin muoto,
joka voi uusintaa itseään loputtomiin. Emme tarvitsisi
enää kapitalismin tai luokan käsitteitä ollenkaan. Kirjan
kirjoittamisen aikana nämä ideat saavuttivat huippunsa
ja alkoivat myös romahtaa. Kun kirja tuli ulos, vuoden
2008 pankkikriisi oli vakavasti haastanut jälkipoliittisuuden ajatuksen. Kuten kuitenkin näimme, pankkien ongelmat ja niitä seuranneet kriisit eivät olleet tarpeeksi
kaataakseen kapitalistisen realismin.
Ihmisiä ajavat ajattelun ja käyttäytymisen tavat. Odotukset ovat muodostuneet pitkän ajan kuluessa, 30 vuodessa juurtuneen uusliberalismin aikana. Varmaankin
kaikki ajattelimme, että tämä jatkuisi ainakin toistaiseksi, ellei loputtomiin. Viisi vuotta finanssikriisistä ei ole
oikeastaan kovin pitkä aika uusliberalismin aikana rakentuneiden olettamusten ja tapojen muuttumiseksi tai
poistumiseksi.
Järvensivu: Oletko tunnistanut käytäntöjä, jotka vaikuttaisivat vastustavan kapitalistista realismia?
Fisher: En niinkään Briteissä, enemmän muualla. Kreikassa on käynnissä yritys ottaa uudelleen haltuun parlamentaarisen politiikan tila, mikä on positiivista. Meidän
pitää oppia, että vaikka uusliberalismilla ei olisikaan uskottavuutta tai legitimaatiota, tämä ei tarkoita etteikö se
jatkaisi instituutioiden hallintaa. Se on soluttautunut
instituutioihin siten, että se muodostaa niiden ohjaavan
logiikan. Tämä logiikka ei muutu automaattisesti. Toisten ihmisten, joilla on eri agenda tai eri logiikka, täytyy
mennä näihin instituutioihin. On luotava positiivinen
vaihtoehto.
Toinen opetus liittyy vuoden 1968 jälkeiseen valtio­
vastustukseen vasemmistossa. Ajatushan kuuluu, että
valtio on mennyttä, että se on luontaisesti epäilyttävä,
että meidän ei tulisi sekaantua siihen, ja että kaikkien
meidän toimintojen tulisi tapahtua valtion kokemus­
piirin ulkopuolella. Tämän ajatuksen perimmäinen vaikutus on, että valtio jää uusliberaalien haltuun. Me vetäydymme valtiosta ja uusliberalistit sanovat ”kiitos
paljon, meille kyllä kelpaa.” Suurin osa vyönkiristyspolitiikkaa vastustavasta liikehdinnästä, ainakin Briteissä,
on jäänyt tähän 1968 jälkeiseen moodiin. Viittaan ensi­
sijaisesti Occupy-liikkeeseen, joka ei ole täällä yhtä suuri
M us ta r i n da d 45
kuin USA:ssa. On toki parempi, että Occupy-liike on
olemassa, kuin että sitä ei olisi. Se kuitenkin alleviivasi
tiettyjä ongelmia, joita antikapitalistisissa organisaatioissa on ollut ainakin 90-luvulta lähtien. Pääoman oli
helppoa kiertää Occupy. Tämä johtuu osin jokapäiväisestä työstä irtikytkeytymisestä. Jos oli Occupy-leirillä,
ei ollut töissä, jo määritelmänkin mukaan. Tässä on suuri ero siihen välittömään arkisen elämän politisointiin,
joka tapahtui ammattiliitoissa työpaikoilla. Antikapitalistisella protestikarnevaalilla tai leiriytymisellä, joka
tapahtuu työn ulkopuolella, ei ole potentiaalia häiritä
pääoman toimintaa. Fantasiaskenaario oli, että kaikki
liittyisivät, että kaikki luopuisivat työstään ja leiriytyisivät ulkosalle. En usko, että kukaan piti tätä todennäköisenä.
Tietyllä tavalla Britannian mellakat olivat hämmästyttävintä mitä on tapahtunut vuoden 2008 jälkeen. Niissä
saattoi todella kokea kumouksellista kuohuntaa. Sosiaalisen todellisuuden kudosta koeteltiin paljon enemmän
kuin missään organisoidussa, tehokkaassa poliittisessa
protestissa. Mutta toisaalta, juuri tässä on ongelma. Mellakat eivät päässeet irti niiden oireellisesta olemuksesta.
Ne olivat oire politiikan tai poliittisen toimijuuden puutteesta. Näimme mitä voidaan saavuttaa: ryhmä nuoria
sai valtion polvilleen. Perimmäiset seuraukset olivat kuitenkin taantumuksellisia. Mellakat sopivat autoritäärisen
oikeiston agendaan, monet osallistujat saivat vakavia vankilatuomioita. Vaikka viittasin aiemmin näkymättömien
muurien ylittämiseen, mellakat päätyivät vahvistamaan
näitä muureja. Mellakat päättyivät ihmisten vangitsemiseen, kirjaimellisesti.
Lukuisten vasemmalla olevien ihmisten Briteissä perustama People’s Assembly on esimerkki rohkaisevammasta toiminnasta. Näen sen tahona, joka koordinoi
kurjistamispolitiikkaa vastustavia tuntemuksia. Useat
tunnetut vasemmistolaiset ovat liittäneet nimensä tähän
aloitteeseen. Minusta tämä impulssi on hyvä, vaikka eihän se välttämättä toimi käytännössä. Tarvitaan kaksi
asiaa. Instituutioiden vastustaminen ei itsessään tee mitään, näin jäädään vain huomiotta. Päivän tai pari voi
aiheuttaa häiriötä, vaikkapa G20-konferenssin ulkopuolella, mutta tällaisessa ei ole vakavaa momentumia, ei
olla yhteydessä jokapäiväiseen elämään. Politiikkaan täytyy sisältyä instituutioiden politiikkaa. Tähän kuuluu
vanhojen instituutioiden, kuten parlamentaarisen politiikan, ottaminen uudestaan haltuun, ja tähän voi liittyä
myös poliittisten puolueiden haltuunotto. Sanoisin, että
millään alueella ei voida luovuttaa. Uusliberalisteilla
riitti itsevarmuutta ajatella, että he valtaisivat tämän
maan työväenpuolueen. Sosialistisessa puolueessa ajateltiin, että ”okei, tämä me otetaan, teemme tästä markkinaideologian puolueen”. Uusliberalistit onnistuivat ja
työväenpuolue on nykyisin vain kuollut muinaisjäänne.
Tarvitsemme saman kunnianhimon kuin he.
Meidän täytyy myös ajatella eteenpäin. Uusliberalistit
ovat aina olleet hyviä strategisteja. He eivät toimi vain
46 d M us ta r i n da
tässä ja nyt, vaan he ajattelevat pitkän aikavälin soluttautumista – he valmistautuvat tuleviin taistoihin. Nyt
tarvitaan useita eri strategioita samanaikaisesti: Occupy
valtaa kadut, meidän asioita ajetaan parlamentissa ja ayliikkeitä uudistetaan siten, että ne toimivat nykyisessä
käännekohdassa.
Politiikan yhteys ihmisten arkeen, työhön, on ratkaisevaa. Tämän yhteyden olemme kadottaneet. Fordismin
jälkeen olemme olleet takajaloillamme. Fordismin aikaan työväki samastui voimakkaammin työpaikkaansa
ja saattoi järjestyä siltä pohjalta. Jälkifordismissa tämä
yhteys on heikentynyt ja samalla luokkatietoisuus on
vähentynyt. Ay-liikkeistä on tullut alistuvia ja tehottomia. Niiden täytyy jatkossa perustua prekaariin työn­
tekijään vakaassa työssä olevan miestyöläisen sijaan.
Tarvitsemme työn politiikkaa, tai oikeastaan epätyön
politiikkaa. Vanha kysymyshän on, että vaikka meillä on
materiaaliset keinot ruokkia, vaatettaa ja muutenkin
turvata kohtuullinen elintaso kaikille, miksi näin ei ole.
Anarkistit laskivat 1800-luvulla, että kunkin tulisi työskennellä 20 tuntia viikossa, jotta yhteiskunta voisi tyydyttää kaikkien perustarpeet. Nykyisellä automaation
tasolla asioiden pitäisi varmastikin olla paremmin, mutta ne eivät ole. Vasemmiston tulevaisuus on sidoksissa
tähän työn ja epätyön kysymykseen. Miksi teemme niin
paljon töitä? Miksi niin monet ovat joko yli- tai ali­
työllistettyjä? Mikä on tämä työn kultti ja miksi se pysyy
voimissaan?
Vähemmän työnteon projekti uudessa vasemmistossa
voisi innostaa ihmisiä. Se, että me kaikki teemme enemmän töitä, oli uusliberalismin määrittävä ominaisuus.
Meidän tulee edustaa vähempää työntekoa. Tämä on
ajan politiikkaa. On löydettävä uudestaan aika, jota ei
voi selittää tavanomaisen liiketalouden käsittein. Se on
aikaa, jossa oikeastaan kaikki kiinnostava meidän kulttuurissamme tapahtuu. Uusliberalistit sanovat päinvastoin, että bisnes ja kiireisenä pysyminen on kulttuurin
moottori. Tämän näkemyksen seuraukset ovat näkyneet
tällä viikolla Briteissä hyvin, kun avustuksia nostavia
vastaan on hyökätty. Miksi niin moni työväkeen kuuluva
tai avustuksia itse nostava hyväksyy tämän tukien vastaisen retoriikan? Siksi, että ihmiset inhoavat työtään ja
työpaikkojaan ja ajattelevat että työttömyysavun varassa
elävät ovat jotenkin niskan päällä. Vaikka he elävät pienellä rahasummalla, ainakaan heidän ei tarvitse tehdä
töitä. Tämä on surullinen tarina siitä kärsimyksen tasosta, jonka ihmiset kuvittelevat, että heidän täytyy hyväksyä osana myöhäisen kapitalismin subjektiviteettiä.
Järvensivu : Näetkö, että ajan politiikan ympärille olisi kehkeytymässä yhtenäistä tarinaa?
Fisher: Olen viime aikoina sanonut, että meidän on
luovuttava yhtenäisyyden tavoitteesta. Oikeistossa ollaan
paljon parempia postmodernisteja kuin me. Oikeistolaiset voivat työskennellä koalitioissa ja erilaisten intressi-
Eduskunnan kyselytunti metsälle, linnuille, puille, muurahaisille.
Saara-Maria Kariranta & Pekka Niittyvirta: ’Fifth Wall’,
Mustarinda 2013 – Talouselämä, kuva: Pauliina Leikas
ryhmien yhteenliittymissä, vaikka niiden jäsenet olisivat
keskenään radikaalistikin eri mieltä. Jotenkin he saavat
nämä yhteydet toimimaan, kun taas me haemme aina
yhtenäisyyttä. En ajattele, että tarvitsisimme välttämättä
yhtenäisyyttä, mutta tarvitsemme koordinaatiota ja riittävän laajalti jaetun yhteisen päämäärän. Eikö tässä ole
vasemmiston traaginen paradoksi: mitä enemmän se
tavoittelee yhtenäisyyttä sitä fragmentoituneempi siitä
tulee. Tarvitsemme väljemmän ja paremmin muokattavan mallin työskennellä erilaisten intressiryhmien kesken. Tässä People’s Assembly on positiivinen avaus. Se ei
oikein ole poliittinen puolue, mutta se kuitenkin astuu
poliittiseen tilaan ja puuttuu siellä asioihin. Se on yksi
koordinoivista tahoista, jotka voivat käyttää hegemonista voimaa valtavirran mediassa. Valtavirran media on
edelleen se pääkanava, jonka kautta ihmiset omaksuvat
mikä on todellista.
Järvensivu: Sanoit, että tarvitaan pitkän aikavälin strategia.
Näetkö, että tällainen olisi muodostumassa?
Fisher: Merkkejä on olemassa. Voimme nähdä hapuilua uutta hegemonista voimaa kohti. Meidän on oltava
kärsivällisiä. Oikealla suunnitellaan ja osallistutaan tylsiin toimenpiteisiin, istuskellaan komiteoissa ja valmistellaan huolellisesti vihollisen kukistamista, kun taas
meidän puolella halutaan olla kadulla protestoimassa ja
ajatellaan, että silkka tyytymättömyyden voima aiheuttaisi muutoksen. Tästä täytyy todella oppia pois. Osa
60-luvun perintöä on ajatus, että poliittisesti paras paikka on opposition marginaalissa. Meidän tulisi pyrkiä
hallitsevaan asemaan. Asema marginaalissa tuottaa helpon tyydytyksen: mahdollisuuden valittaa ja protestoida
ilman sitä riskiä, joka liittyy joko positiiviseen ajatukseen yhteiskunnan pyörittämisestä tai todella yhteiskunnan pyörittämiseen. Pakkomielteestä marginaalisuuteen on päästävä eroon.
M us ta r i n da d 47
Videoteoksen ’A spell to ward off the darkness’
kuvauksista Hyrynsalmella, Ben Rivers ja Ben Russell.
Kuvat: Tuomo Tuovinen
48 d M us ta r i n da
Järvensivu: Meidän tulisi rakentaa uudestaan rituaaleja ja
käytäntöjä siten, että kaikessa ei ole kyse taloudellisesta tehokkuudesta ja kilpailusta, muodostaa ihmissuhteita markkina­
suhteiden sijaan, harjoittaa jälleen kriittistä ajattelua, ja niin
edelleen. Missä koet tämän tapahtuvan, jos missään? Näetkö
arvoa aikapankeissa ja muissa vastaavissa, jotka voimme nähdä
tällä hetkellä marginaalisina käytäntöinä?
Fisher: Aikapankit, jotka – kuten tiedät – ovat olleet
tähän mennessä lähinnä paikallisia kokeiluja, saattavat
osoittautua äärettömän arvokkaiksi. Vähintäänkin ne
tuovat esiin, että aika on tärkein hyödykkeemme. Olemme rajallisia olentoja ja meillä on vain yksi elämä. Mielettömään työhön tai masentavaan työttömyyteen kulutettu elämä on epätoivoista haaskausta. Kenelläkään ei
ole aikaa tuhlattavaksi, mutta silti elämiä haaskataan jatkuvasti.
Useimmissa arkisissa teoissa on kysymys yhteistyöstä.
Tässä autonomistinen kritiikki, joka johtaa Hardtiin ja
Negriin, on perimmiltään oikeassa. Ei ole mitään välttämätöntä yhteyttä sosiaalisten suhteiden ja yhteistyön,
joista kapitalismi on riippuvainen, ja kapitalismin itsensä välillä. Tavallaan se, mitä ihmiset jo tekevät, on
kapitalismin ulkopuolella. Hardtin ja Negrin heikko
kohta on: miksi ihmiset sitten ovat niin onnettomia?
Miksi emme siirry kommunismiin välittömästi, jos melkein kaikki mitä teemme on tavallaan kommunismia
kapitalismin sisällä? Koska tarvitsemme ideologisia rituaaleja, joiden avulla voimme näyttää lacanilaisittain isolle Toiselle keitä me olemme ja mitä me teemme. Tätä on
ideologia. Siinä ei ole kyse suoraan yksilöiden suostuttelusta vaan siitä, mitä iso Toinen ajattelee. Tällä hetkellä iso Toinen ajattelee, että yhteiskunta pyörii bisneksen
imperatiivien ympärillä. Sitä ei voi pysäyttää suoralla
vaan ainoastaan epäsuoralla toiminnalla, eli väsyttävillä,
hitaasti etenevillä hegemonisilla muutoksilla, jotka syntyvät ujuttautumalla massamediaan. Myös vastarituaalit ovat tärkeitä, meidän tulisi synnyttää mediaan erilainen kieli. Niinhän uusliberaalit tekivät. Luulimme, että
voisimme hyväksyä heidän ajatustapansa osana työtämme ja silti säilyttää sosiaalidemokraattisia elementtejä.
Se, että sosiaalidemokratia saatiin näyttämään mahdottomalta tai epärealistiselta, onnistui ujuttamalla uus­
liberaali kieli työskentelykieleksi.
Järvensivu: Oletko löytänyt taiteellisia käytäntöjä tai ryhmiä, jotka olisivat vastavoimina erityisen kiinnostavia?
Fisher: Koen, että uusliberalismin hinta kulttuurille on
ollut erittäin korkea. Tätä usein aliarvioidaan. Tavallaan
olemme valmiita poliittiseen protestiin ja sanomaan,
että uusliberalismi on katastrofi. Mutta samalla haluamme pitää kiinni ajatuksesta, että kulttuuri on jonkinlainen elinvoimainen poikkeus. En usko että se on ollut sitä.
Kulttuurista on tullut enenevissä määrin yksitoikkoista
ja toisteista. Erityisesti musiikkikulttuuri, josta olen erityisen kiinnostunut, muuttui noin kymmenen vuotta
sitten kyvyttömäksi tuottaa mitään uutta. Meidät ympäröi nyt loputon toisto. Toimin taidemaailmassa vain jonkin verran, mutta yleiskuvani siitä, mitä taidemaailmassa tällä hetkellä tapahtuu, ei ole positii­vinen. Taiteessa
näyttää määräävän jonkinlainen anti-­modernismin estetiikka, joka kumpuaa taidemaailman keskuksista ja keskeisistä taidekouluista. Se saa erityisesti nuoret taiteilijat
pelkäämään sisällön tuottamista. Monissa nykytaidetuotannoissa vaikuttaa olevan kyse oi­keastaan performanssista, joka liittyy sisällön puutteesta aiheutuvaan huoleen. Suoraan sanoen, tämä on masentavaa. Toisaalta
minusta tuntuu – vaikka tälle tunteelle ei ole vielä paljon
todistusaineistoa – että koemme kohta merkittäviä kulttuurisia uudelleenheräämisiä. Osittain, koska ihmisillä
on enemmän aikaa. Kun ihmiset heräävät uusliberalismin tyranniasta ja unesta, ja he alkavat nähdä ettei se tule
koskaan toimimaan, heidän täytyy kehittää vaihtoehtoisia strategioita, niin kulttuurisia kuin poliittisiakin. Minusta tuntuu, että nyt viisi vuotta kirjan kirjoittamisen
jälkeen aika on kypsä tämänkaltaiselle uudelleenheräämiselle. Toki voi olla, että tämä on vain optimismia. <<
M us ta r i n da d 49
"
The Guardian 19. 7. 2013
Taloustieteilijät ennustavat
kasvun loppua
Rajoittamaton BKT:n kasvu on ohi kun astumme uuteen
niukkojen resurssien aikakauteen – meidän on siirryttävä
uuteen talouteen
Viimeisimmässä uutiskirjeessään legendaarinen rahastonjohtaja
Jeremy Grantham – joka ansaitsi miljardeja ennustaessaan kaikki
viime vuosikymmenten merkittävät osakekuplat – varoittaa, että
halvat resurssit ovat historiaa:
“Globaalitaloutemme, joka käyttää kaikkia resursseja ja
luonnonvaroja holtittomasti, osoittaa monia merkkejä siitä
mahdollisesta romahduksesta, joka on kaatanut niin monia
sivilisaatioita meitä ennen.”
Hän lisää, että [talouskasvun hidastumista ennustavat
taloustieteilijät] eivät yleensä ole edes huomioineet ”tiukkenevia
resurssirajoitteita” ja ”kiihtyvällä tahdilla lisääntyviä
ympäristökuluja” arvioissaan:
”Resurssikustannukset ovat nousseet varovaisesti arvioiden 7 %
vuosivauhtia vuodesta 2000 asti. Jos tämä jatkuu maailmassa, jossa
talous kasvaa alle 4 %, ja kehittyneessä maailmassa alle 1,5 %, on
helppo nähdä miten ahdinko voimistuu.”
50 d M us ta r i n da
Kylmän sodan aikaisiin puolustustarkoituksiin rakennetun Arholman patterin näyttelystä. Kuva: Antti Majava
Nestori Syrjälä:
’Kapinapöytä’,
installaatio
(yksityiskohta),
2012
52 d M us ta r i n da
Sarjasta Antti Majava & Nestori Syrjälä: ’Architecture of Simplicity’, 70 × 70 cm, 2012
M us ta r i n da d 53
.. ..
Talouselama
m ustarinda 2013 kesänäy ttely
Mustarinda-seura tarkastelee ekologian ja yhteiskunnan ajankohtaisia kysymyksiä taiteen ja
tutkimuksen näkökulmista. Kansainvälinen taiteilija- ja tutkijaresidenssi toimii foorumina
uudenlaiselle ajattelulle. Talouselämä-näyttely luo katseen aikaamme hallitsevan talousmetafysiikan tuolle puolen: säästölinjojen ja talouskasvupuheen yli, ohi ja ympäri. Planeetalta on
sentään löydettävissä muutakin elämää kuin talouselämää.
Näyttelyn taiteilijat ja teokset on valittu alkuvuodesta järjestetyn avoimen haun kautta sekä
Mustarindan kuraattoriryhmän kutsumina. Näyttelyn teemoja käsitellään kuvataiteen,
yhteiskuntatieteen, dokumenttielokuvan, urbaanin löytöretkeilyn ja virkkaamisen kautta.
Näyttelyyn osallistuu yhteensä 17 taiteilijaa, tutkijaa ja työryhmää Suomesta, Ruotsista,
Ranskasta ja Irlannista.
Monet kokevat, vähintäänkin alitajuisesti, ettei nykyinen meno voi jatkua enää kovin kauan.
Maapallo on rajallinen; taloutemme perustana oleva halpa ja helposti hyödynnettävä öljy on
alkanut osoittaa ehtymisen merkkejä eikä ilmakehässä enää ole tilaa lisäpäästöille. Samaan
aikaan yhteiskuntamme keskeiset toiminnot terveydenhuollosta koulutukseen ja tieteestä
taiteeseen on siirretty tehokkuuden vaatimusten ja taloudellisen voitontavoittelun piiriin.
Jossain horisontissa on toisenlainen maailma ja tapa elää, mutta kukaan ei vielä osaa sanoa
kovin tarkasti mitä se voisi olla. Ekologinen kriisi ja siihen kytkeytyvät talous- ja energiakriisit
herättävät meissä yksilöinä ja yhteisöinä monenlaisia tuntemuksia: huolta, surua, ahdistusta,
kieltämistä, apokalyptisiä fantasioita, melankoliaa. Talouselämä-näyttely käsittelee näitä
tuntemuksia kaikista ihmisistä ja elollisista olennoista pulppuavan luovuuden ja psyykkisen
energian tukemana.
Talouselämä tarkoittaa vanhan maailmanjärjestyksen loppumisen lisäksi uutta alkua, lupausta
nautinnollisemmasta, mielekkäämmästä ja kestävämmästä tulevaisuudesta.
Näyttelyn ovat kuratoineet Paavo Järvensivu (KTT, tutkija), Antti Majava (KuM, kuvataiteilija) ja
Nestori Syrjälä (KuM, kuvataiteilija) yhdessä muiden Mustarinda-seuran jäsenten kanssa.
Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2012 Mustarinda-seuralle kolmivuotisen apurahan
Kriittinen taide – Kriittisessä tilassa -projektille, jonka tarkoituksena on vahvistaa kriittisen
taiteen ja kriittisen ajattelun asemaa Suomessa. Kesän 2013 näyttely jatkaa projektissa toteutettavien näyttelyiden, seminaarien ja tapahtumien sarjaa. Lisäksi kesän 2013 näyttelyä tukee
Kainuun rahasto.
M us ta r i n da d 55
Paljakanvaaran
laella. Kuva:
Antti Majava
56 d M us ta r i n da
tekijät
Teppo Eskelinen, YTT, on filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti. Eskelisen
tutkimuskohteita ovat erityisesti talouden poliittiset ulottuvuudet. Hän on
tutkinut mm. oikeudenmukaisuuden, demokratian ja globalisaation yhteyk­
siä talousjärjestelmiin ja talousideologioihin. Eskelinen on julkaissut tieteel­
listen artikkelien ohella useita kirjoja, kuten Kehityksen loppu (2011) ja Hyvä
talous (2011). Tällä hetkellä hän toimii ajatuspaja Vasemmistofoorumin toi­
minnanjohtajana.
Lauri Holappa toimii Helsingin yliopistossa politiikan ja talouden tutkimuk­
sen laitoksella väitöskirjatutkijana ja tuntiopettajana. Hänen väitöskirjansa
käsittelee ortodoksisen rahateorian vaikutusta yleisesti jaettuun käsitykseen
rahoitusmarkkinoiden ehdollistamisvallasta. Holappa on keskittynyt tutki­
muksessaan erityisesti tarkastelemaan sitä, miten erilaiset taloustieteelliset
ideat ovat joko avanneet tai kaventaneet poliittista tilaa. Hän on myös laa­
jasti perehtynyt John Maynard Keynesin tuotannon rahateoriaan ja muuhun
jälkikeynesiläiseen talousteoriaan. Hän pitää yhdessä Jussi Ahokkaan kans­
sa suosittua Raha ja talous -blogia, jossa talouden ja talouspolitiikan kysymyk­
siä käsitellään jälkikeynesiläisestä näkökulmasta.
Paavo Järvensivu, KTT, on talouskulttuurin tutkijana osallistunut talous­
kasvukriittiseen keskusteluun lukuisten tapahtumien, luentojen ja kirjoi­
tusten myötä. Järvensivu on tarkastellut vallitsevien markkinakäytäntöjen
luontosuhteita ja tuonut esiin vaihtoehtoisia ajatus- ja toimintamalleja.
Hän on pyrkinyt luomaan tutkimuskäytäntöjä, jotka ylittävät yliopistotut­
kimusta tyypillisesti ohjaavat rakenteet ja mahdollistavat laajemman näkö­
kulman niukkenevien resurssien maailmaan. Järvensivu toimii tutkijana
Aalto-­yliopistossa ja on tällä hetkellä Mustarinda-seuran hallituksen vara­
puheenjohtaja.
Pauliina Leikas, TaM, on visuaalisen alan sekatyöläinen, joka on kiinnostunut
omavaraisesta elämisestä. Leikas on Mustarinda-seuran hallituksen jäsen.
Antti Majava, KuM, on kuvataiteilija ja kirjoittaja, joka pyrkii taiteessaan kuten
myös kaikessa muussakin toiminnassaan hahmottamaan mistä pohjimmil­
taan on kyse. Majavaa kiinnostavat piilotetut ja tiedostamattomat merkityk­
set ja aivan erityisesti suoraan huomiomme keskipisteenä olevien kohteiden
piiloutuminen ymmärryksemme ulottumattomiin. Majavan keskeisenä työs­
kentelymetodina on yksilöiden ja joukkojen toimintalogiikan havainnointi
osallistumalla eri tehtävissä organisaatioiden toimintaan. Havaintojen poh­
jalta syntyy taideteoksia ja päätelmiä, joiden pohjalta Majava pyrkii tuotta­
maan strategioita ihmiskunnan ja ekosysteemien tulevaisuuden vaarantavan
kehityksen pysäyttämiseksi. Majava on Mustarinda-seuran perustajajäsen.
Heikki Turunen on 1945 syntynyt pohjoiskarjalainen kirjailija. Romaaneista
tunnetuimpia ja arvostetuimpia ovat Simpauttaja, Kivenpyörittäjän kylä ja viisiosainen Hupeli-sarja. Hänen yli kahdestakymmenestä teoksestaan syntyvä
kuva Suomen maaseudusta ja kaupungistumisesta sodista nykypäivään on
perusteellisuudessaan ja laajuudessaan vertaansa vailla kaunokirjallisuudes­
samme.
kiitos
Mark Fisher, Craufurd Goodwin
Alma Heikkilä, Jaakko Karhunen, Suvi Kokkonen,
Joonas Pekkanen, Nestori Syrjälä, Elina Tuhkanen,
Tuomo Tuovinen, Laura Wesamaa
Maija Blåfield, Brussels Pulp, Pierre Chancel,
Klas Eriksson, Hanne Granberg, Sabrina Guichard,
Jane Hughes, Joonas Jokiranta, Saara-Maria Kariranta,
Nuutti Koskinen, Pekka Niittyvirta, Jyrki Riekki,
Solidaarisuushillo, Elina Talvensaari, TreStalkers,
Roi Vaara, Ilkka Väätti, Liisa Väätti
Lucía Barahona, Sara Benaglia, Melanie Carter,
Michaela Casková, Adriane Colburn, Jürgen Dehm,
Katerina Dobroslava Drahošová, Roberto Domínguez
Moro, Elizabeth Dunn, Taru Elfving,
Giovanna Esposito Yussif, Maryam Fanni, Ulvi Haagensen,
Rikard Heberling, Vappu Jalonen, Kier-la Janisse,
Gabriella Jonsson, Mathias Josefson, Vappu Kannas,
Eini Kosonen, Nina Maria Küchler, Natasja Loutchko,
Emmy Maruta, Sini Mononen, David Muoz, Janne Nabb,
Tuomas Ollikainen, Mika Palonen, Oskari Parkkinen,
Tom Pesch, Risto Puurunen, Juho ”Pösilö” Pöysti,
Rashanna Rashied-Walker, Mary Robinson, Matthias Roth,
Christina Seely, Antti Seppänen, Maria Teeri,
Iván Torres Hdez, Kristian Tuomainen, Tere Vadén,
Nora Verbraak, Chris Warren
Arvid Hedin, Hanna-Kaisa Hellsten,
Tarja Kallio-Tamminen, Minna Kemppainen,
Anna Krogerus, Essi Kummu, Oula-Jukka Laukkanen,
Karoliina Lummaa, Markku Mertanen, Eero-Tapio Vuori
Anne Karppinen
Elina Aaltio, Jussi Ahokas, Mikko Jakonen, Pertti Karkama,
Jussi Koitela, Pauli Rautiainen, Minna Sirnö,
Ville-Pekka Sorsa, Jouni Tilli
9 772323 390007