docSuomea - Mustarinda
download 
Report Transcription
Suomea - Mustarinda
Musta r inda Keynes 2013 sisältö 2013 1 Päätoimittajalta 4 Keynesin käsitys hyvästä elämästä ja yhteiskunnasta Teppo Esk elinen 11 Vaihtokaupasta rahatalouteen L aur i Hol appa 20Bloomsburyn Maynard Keynes Cr aufurd Goodwin 23 Hyvän elämän politiikka niukkojen resurssien maailmassa Pa avo Järvensivu 31 Kun raha ei riitä antti majava 40Harmaantuva maalaiskirjailija muistelee: Kestävän kehityksen silminnäkijänä HEIK K I TURUNEN 43Väistyykö kapitalistinen realismi? Mark Fisherin haastattelu 54Mustarinda 2013 – Talouselämä Mustarinda Paljakantie 61 89400 Hyrynsalmi www.mustarinda.fi www.facebook.com/mustarinda > [email protected] PÄÄTOIMITTAJA Paavo Järvensivu [email protected] available in English online www.mustarinda.fi/en/publication ULKOASU Pauliina Leikas [email protected] TOIMITTAJA Antti Majava [email protected] KANSI Etukansi: Laura Wesamaa: 'Halko', kipsi, tempera, puu Takakansi: Alma Heikkilä: '', lasku, muste kankaalle, 107 × 75 cm, 2011 JULKAISIJA Mustarinda-seura ry PAINOS 1 000 kappaletta PAINO Juvenes Print, Tampere ISSN-L 2323-3907 ISSN 2323-3907 (print) ISSN 2323-3915 (online) Pä ätoimi t taja lta P o l i i t i ko t j a m e d i a tarjoavat epätoivoa monessa muodossa. Kulman takana odottaa milloin eläkepommi, milloin julkisen velan syöksykierre. Emme ole tarpeeksi kilpailu kykyisiä, meidän on tultava tehokkaammiksi. Tausta vireen tälle epätoivolle muodostaa yhä paheneva ympäristökriisi – jota emme muiden ongelmien täyttäessä mielen ja palstatilan kykene oikein edes ottamaan ajattelun kohteeksi. Talouden kieli on vallannut kollektiivisen mieli kuvituksen, ja talousteorian abstraktiot, kuten kilpailukyky ja talouskasvu, ovat ottaneet paikan kansakuntien ylimpinä tavoitteina. Paradoksaalisesti yhteiskunnan toiminta on samaan aikaan muuttunut yhä epä taloudellisemmaksi, jos miellämme taloudellisuuden resurssien järkeväksi käytöksi. Yhteiskuntaa ohjaavat kaksi suurta, erilleen ajautunutta tarinaa: yhtäältä on kasvatettava kulutusta ja toisaalta pienennettävä luonnonjärjestelmiin kohdistuvaa kuormitusta. Vallitseva taloudellis-poliittinen kehys ei toimi paikoin yltäkylläisessä mutta niukkeneviin resursseihin totuttelevassa maailmassa. Se avaa näkymän, joka on synkkä, kapea ja tarkentumaton. Jotta voimme edes teoriassa nähdä tulevaisuudessa jotakin tavoiteltavaa, ei vain välteltävää, yhteiskunta on kehystettävä uudestaan. Kyse ei ole silmänkääntötempusta vaan sellaisten teorioiden valinnasta, jotka kestävät sekä eletyn elämän että ympäristötieteellisten tulosten tarkastelun. John Maynard Keynes (1883–1946) oli brittiläinen moraalifilosofi ja taloustieteilijä. Nykykatsannossa hänen tutkimuksensa oli vahvasti poikkitieteellistä. Lisäksi hän eli läheisessä suhteessa taiteisiin. Hänen näkemyksensä taloudesta ja yhteiskunnasta ovat edelleen uskottavia myös muiden kuin talouden tutkijoiden parissa, mikä kertoo onnistuneesta pyrkimyksestä perustella ja rakentaa teorioita monista eri lähtökohdista. Kun ortodoksisen taloustieteen ihminen on kaikkitietävä ja erehtymätön optimoija, Keynesin ihminen elää perustavanlaatuisessa epävarmuudessa tulevasta. Vaikka ihmisiä kuinka ahdettaisiin koneenomaisesti pääomaa kerryttävän huippusuorittajan muottiin, valtaosin ihmisyys koostuu aivan toisen laisista aineksista. Politiikassa on otettava huomioon, että taloudellisessakin toiminnassa ihmiset ovat kulttuurisia olentoja ja nojaavat kalkyloivan järjen sijasta pikemminkin tottumuksiin ja esteettisiin arvioihin. Keynes myös kannusti valtioita luopumaan rahan ankkuroinnista kultakantaan. Lopullisesti näin tehtiin 1970-luvulla, mutta vallitseva taloudellis-poliittinen kehys ei ole ollut valmis hyväksymään tämän päätöksen ilmeisiä seurauksia. Ei nimittäin ole huomioitu, että kullan määrän asettamat rajoitukset julkisten palveluiden rahoitukselle poistuivat modernin rahan myötä. Muutoksen avaamia rahoitusmahdollisuuksia ei ole osattu hyödyntää. Kenties tärkeintä on silti Keynesin ja hänen työtään jatkaneiden jälkikeynesiläisten kyky nähdä talouden tuolle puolen. Kulttuuri ei ole taloutta vaan talous kulttuuria varten. Keynesin avulla on mahdollista nähdä tulevaisuudessa jotakin positiivista. Kasvukriitikoiden sanoma kasvutavoitteeseen liittyvistä valtavista ekologisista, kulttuurisista ja sosiaalisista ongelmista on koettu pääosin oikeaan osuvaksi mutta voimaltaan negatiiviseksi. Keynesiläisestä kehyksestä käsin nämä ongelmat voidaan ottaa vakavasti ja samalla muodostaa tulevaisuudenkuva, jossa markkinataloutta rajataan ja ohjataan poliittisin päätöksin ja jossa työtehtävät ja elämäntavat ovat nykyistä mielekkäämpiä ja monimuotoisempia. Pohjoisilla hyvinvointivaltioilla on vielä mahdollisuus valmistautua vähentyvän energian ja materian käytön aikakauteen, joka seuraa pari sataa vuotta kestänyttä fossiilikapitalismia. Poliittiset ristiriidat eivät tietysti katoa mihinkään, mutta ainakin voimme käydä monitahoisia keskusteluja hyvästä elämästä ja luonnon läsnäolosta sen sijaan, että uuvuttaisimme itsemme kapean ymmärryksen talousteoreettisessa käsiteverkostossa, joka vain harvoin viittaa muuhun kuin itseensä. d d d Tämän numeron avaa Teppo Eskelisen kirjoitus Keynesistä, ei taloustieteilijänä vaan filosofina ja utooppisena ajattelijana. Artikkeli luo pohjan yhteiskunnassa tapahtuvan ei-taloudellisen toiminnan hahmottamiseen. Jälkikeynesiläistä tutkimusta M us ta r i n da d 1 " E l Pais 2. 3. 2013 Rehn julistautuu keynesiläiseksi [EU:n talouskomissaari Olli] Rehnin kääntymys ei vakuuta ekonomisteja. ”Euroopassa on tyypillisesti kahdenlaisia keynesiläisiä: heitä, jotka eivät ole lukeneet Keynesiä, ja heitä, jotka eivät ole ymmärtäneet mitään mitä Keynes kirjoitti. En tiedä kumpaan kategoriaan Rehn kuuluu, mutta ehdottomasti jompaan kumpaan,” Eurointelligencen johtaja Wolfgang Münchau lataa. Suomessa vahvasti edistänyt Lauri Holappa puolestaan selvittää miten keynesiläinen talousteoria kumoaa ortodoksisen talousteorian tunnetuksi tekemän talouden logiikan, johon kuuluu jatkuva tehostaminen ja kurjistaminen. Julkaisemme myös professori Craufurd Goodwinin vuonna 2009 pitämän puheen Keynesin taiteilijoiden parissa viettämän ajan vaikutuksista hänen talousteoreettiseen ajatteluunsa. Näiden artikkelien jälkeen Paavo Järvensivu tarkastelee keynesiläistä ajattelua kasvukriittisestä näkökulmasta ja esittää minkälaisia poliittisia mahdollisuuksia se tarjoaa matkalla niukkojen resurssien maailmaan. Antti Majava täydentää teoreettisesti suuntautuneita tekstejä nykyhistoriallisilla kuvauksilla huvittelukeskuksen ja mielisairaalan kehityksestä vääristyneen talouslogiikan ohjaamina. Heikki Turunen taas muistelee todistamaansa 50-luvun maalais-Suomea, jota voidaan syystä kutsua esikapitalistiseksi. Vaikka aika kultainen ei koskaan palaa, voinemme ottaa tekstistä jotakin mukaan myös fossiilikapitalismin jälkeiselle ajalle. Erinomaisen Capitalist Realism -esseen vuonna 2008 kirjoittanut Mark Fisher kuvaa haastattelussa britti yhteiskunnan kulttuurista kehitystä viimeisen viiden vuoden aikana. Suomen tulevaisuutta onkin hedelmällistä pohtia nimenomaan suhteessa Britanniaan, yhteen uusliberalistisen maailmankuvan kehdoista ja paikkaan, jossa maailmantalouden virtaukset nousevat pintaan usein ensimmäisenä. Numeron päättää kesällä järjestetyn Mustarinda 2013 – Talouselämä -näyttelyn esittely, joka osaltaan nivoo numeron teksti- ja kuva-aineistoa yhteen. 2 d M us ta r i n da d d d Lehteä julkaisevan Mustarinda-seuran vuosi on ollut vilkas. Perustoiminnan ovat jälleen muodostaneet kriittinen taide ja yhteiskuntatutkimus, vuosittaisen näyttelyn ja erilaisten tapahtumien järjestäminen sekä taiteilijoille ja tutkijoille tarkoitetun residenssi toiminnan ylläpitäminen Mustarinda-talolla, Paljakan ikimetsän laidalla Hyrynsalmella. Vuoden aikana talon energiajärjestelmä on suunniteltu uusiksi: tavoitteena on muokata siitä omavarainen ja saasteeton. Samalla uudistetaan energian tuotantoon ja kulutukseen liittyviä käytäntöjä talossa ja sitä ympäröivässä yhteisössä. Kesän aikana käynnistyi lisäksi HIAP:n (Helsinki International Artist-in-Residence Program) organi soima, EU-rahoitteinen Frontiers in Retreat -projekti, jossa ekologisia kysymyksiä käsitellään nykytaiteen keinoin. Viisivuotisen projektin aikana kansainväliset taiteilijat työskentelevät valituissa residensseissä ympäri Eurooppaa. Suomessa residenssiverkostoon kuuluu HIAP:n lisäksi Mustarinda. Mustarinda kutsuttiin myös kehittämään ihmisen ja luonnon välisten syy–seuraussuhteiden teemaa ensi vuoden Helsinki Photography Biennial -tapahtumaan. Rakennamme biennaaliin näyttely osion, joka tarkastelee luontosuhteidemme kehittymistä valokuvien kautta. Suomen kulttuurirahaston rahoittama kolmivuotinen Kriittinen taide – kriittisessä tilassa -projekti, joka on mahdollistanut myös tämän julkaisun tekemisen, jatkuu suunnitelmien mukaisesti. Duncan Grant ja John Maynard Keynes, (1900-luku), kuva: englantilainen valokuvaaja, yksityinen kokoelma, The Bridgeman Art Library M us ta r i n da d 3 K e ynesin k äsi t ys h yvästä el ä mästä ja yhteiskunnasta Te ppo Esk el inen Y h t e i s k u n n a l l i n e n a j at t e l u on aina pohjim miltaan päämäärään tai ihanteeseen pyrkivää, mutta taloudelliseen ajatteluun harvoin liitetään ajatusta talouden utopioista. Tämä on erikoista ja kertoo itsessään nykytaloustieteen ongelmallisuudesta. Kun taloustieteen lähtökohta on ihmisten hyvinvoinnin lisääminen, eikö taloustieteen ydinkysymyksiä ole esimerkiksi, minkälaisen maailman haluaisimme nähdä sadan vuoden päästä? Tai minkälaiseen yhteiskunnalliseen tilaan talouden toiminta lupaa – ja uhkaa – saattaa meidät? Ja mikä on tarkalleen se hyvä, mihin taloudella pyritään? Kyse on kuitenkin vain viimeaikaisen, uusklassisen ajattelun hallitseman taloustieteen henkisestä tilasta. Taloustieteen pitkässä historiassa on ollut itsestäänselvyys ajatella taloutta välineenä tärkeämpien inhimillisten ja kulttuuristen päämäärien tavoitteluun. Taloudella on sopiva paikkansa yhteiskunnan kokonaisuudessa. Kukaan taloustieteen perustajista ei ollut taloustieteilijä nykykriteereillä. Esimerkiksi Adam Smith oli moraali filosofian professori, jonka teksteistä on hyvin valikoiden poimittu markkinatalousajattelun kanonisiksi käsityksiksi muuttuneita fraaseja. K e ynes, mor a a l ifilosofi John Maynard Keynesin kirjoitusten lukeminen ei ole kiinnostavaa ainoastaan siksi, että hän oli 1900-luvun merkittävin taloustieteilijä. Se on kiinnostavaa myös siksi, että Keynes oli kenties viimeinen suuri ajattelija taloustieteen pitkässä traditiossa, jossa talous sijoitettiin sille kuuluvalle yhteiskunnalliselle paikalleen: välineelliseksi opiksi eräistä hyvään elämään pyrkimisen keinoista. Keynes opiskeli filosofiaa Cambridgessä, erityisesti G. E. Mooren opissa, ja sai runsaasti vaikutteita esimerkiksi James Millin ajattelusta. Hänelle vaikuttaa olleen suorastaan itsestään selvää, että taloustiede ja moraali 4 d M us ta r i n da filosofia etsivät vastauksia samanlaisiin kysymyksiin, eikä ensimmäistä ole mielekästä ajatella irrallaan jälkimmäisestä. Paljon puhuttua ”Keynesin paluuta” tulee ymmärtää tästä näkökulmasta. Mitä tarkoittaa, että Keynesin ajatukset saavat jälleen jalansijaa uusklassisen taloustieteen kustannuksella? Keynesin tekstejä on usein luettu ainoastaan teoriana järkevästä talouspolitiikasta. Useimmiten ”keynesiläisyydestä” puhuttaessa tarkoitetaan kysymyksiä siitä, miten hallitaan kokonaiskysyntää, miten luodaan täystyöllisyys ja suhteellisen vakaat rahoitusmarkkinat, ja miten huolehditaan makrotaloudellisesta tasapainosta. Näissä asioissa keynesiläisyydestä kiinni pitäminen olisikin säästänyt ihmiskunnan monelta ongelmalta. ”Keynesin paluu” tarkoittaa kuitenkin myös jonkinlaista ”merkityksen paluuta”, sellaisten kysymysten kysymisen uudelleen opettelua, kuten ”miten talous tukee hyvää elämää?” Talous ei ole vain transaktioiden joukko, vaan talousinstituutioiden toimintaa ylläpidetään ja ohjataan jostakin syystä ja joidenkin periaatteiden ja ihanteiden nojalla. Klassikkoajattelijoiden teksteistä pyritään aina löytämään jonkinlainen aikaa kestävä ydin, jolla on relevanssia ja sovellettavuutta nykykeskusteluihin. Loput unohdetaan ”aikansa tuotteina”. Taloustieteen itseymmärryksessä tapahtuneiden muutosten vuoksi Keynesin teorian ”ytimeksi” on tulkittu teorian tiukasti talous tieteellinen osuus. Tämä ei kuitenkaan sovellu erityisen hyvin Keynesin oman ajatusmaailman kuvaamiseen. On tarpeetonta ”siivota” Keynesin ajatuksista pois normatiivista ja utooppista osuutta. Keynes viittasi usein teksteissään ”merkitykselliseen” tai ”päämäärähakuiseen” (purposeful) ajatteluun. Hän kuvasi merkityksellistä ajattelua näin: Merkityksellisesti ajatteleva ihminen ei rakasta niinkään kissaansa, vaan kissansa pentuja; eikä oikeastaan pentujakaan, vaan näiden pentujen pentuja, ja näin eteenpäin kunnes on tavoitettu kissan olemus. Tämä on helppo ymmärtää analogiaksi talouden ja hyvän elämän suhteista. Samassa esseessä Keynes kirjoittaa rahasta näin: Rakkaus rahaa kohtaan omaisuutena – erotettuna rahasta välineenä elämän todellisuudesta nauttimiseksi – tunnistetaan [tulevaisuudessa] siksi mitä se on, jokseenkin vastenmieliseksi häiriöksi. Taloudelliselle toiminnalle – ja talouden ohjaukselle – on siis oltava syy. Syy on yksinkertainen: halu elää hyvää elämää. K e ynesin m a a il m a Millaisesta maailmasta Keynes haaveili? Voidaan huo mata, että Keynesin näkemystä toivottavankaltaisesta maailmasta määritti jonkinlainen ”antiglobalistinen” katsomus. Hän piti ihanteellisena sellaista maailman taloutta, jossa pienet poliittis-taloudelliset yksiköt toimisivat verkostona. Ennen kaikkea tällaisten yksiköiden ja alueiden tulisi säilyttää omaleimainen identiteettinsä. Keynesin nihkeys kansainvälisten taloudellisten suhteiden syventämistä kohtaan näytti kumpuavan tämän kaltaisesta visioista. Hän ei kannattanut esimerkiksi ulkomaankaupan kiihdyttämistä ja kaupallisten riippuvuussuhteiden syventämistä ehdoitta tai minkäänlai sena itseisarvoisena tavoitteena. Kansainväliseen lainaamiseen hän suhtautui kielteisesti. Keynes selvästi olisi vastustanut jyrkästi sellaisia kansainvälisten keskinäisriippuvuuksien muotoja, jotka johtavat jonkin valta keskuksen monokulttuurin leviämiseen. Identiteettien rikkaus ja omaleimaisuus oli eräs pohjimmaisista moraalisista syistä, miksi Keynes halusi puuttua makrotaloudellisiin epätasapainoihin. Toki deflaatioriski ja ylisäästäminen kolikon kääntöpuolina johtavat monenlaisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Maailmanlaajuisena visiona tasapainotettu maailmantalous kuitenkin myös antaisi ”olla kuka on”, kun yhteistyö ei johtaisi ongelmallisiin epätasapainoihin ja riippuvuussuhteisiin. Keynes oli aikansa lapsi siinä mielessä, että kysymys kansainvälisestä vakaudesta oli hyvin vakava: sota tai sodan uhka olivat Euroopan yllä jatkuvasti. On olennaista, että hän näki juuri makrotaloudellisesti tasapainoisen ja vähempiin kansainvälisiin pääomaliikkeisiin perustuvan maailmantalouden olevan vakautta ja tasapainoa tuottavaa politiikkaa. Nykyään useimmat valtavirtaiset ajattelijat perustelevat rauhalla juuri markkinaliberalismia. Finanssikriisien ja kiihtyvien resurssisotien olosuhteis sa asiaa joudutaan pohtimaan uudestaan. Ehkä oma leimaisemmat ja kevyemmin rahataloudellisesti integroituneet kansantaloudet olisivat sittenkin tuottaneet vakaamman maailman – ainakin jos niiden välisistä makrotasapainoista olisi pidetty huolta. Tällainen globaali talousjärjestely saattaa toki olla tulevaisuudessa välttämätön; se ei kuitenkaan synny helposti, koska talousintegraation purkaminen on aina paljon vaikeampaa kuin integraation luominen. Samankaltainen autenttisuuden ihanne taloutta ohjaavana periaatteena näkyy Keynesin kirjoituksissa laajemminkin. Keynes kirjoitti, että halusi asioida kaupassa, joka oli ”todellinen kauppa eikä kertotaulun ilmentymä”. Tämä tarkoitti että taloudellisten toimijoiden tulisi olla ihmisiä kohtaavia, lähellä olevia ja jossakin mielessä aitoja. Jos ne muuttuisivat pelkiksi hallinnollisiksi ja puhtaasti talousrationaalisiksi järjestelmiksi, talous olisi huonolla tiellä. Se ei enää tuottaisi sellaista elämän kokemusta, mitä sen pitäisi tuottaa. Keynesin näkökulmasta siis nykymaailman talous on mennyt todella epä toivottavaan suuntaan: organisaatioiden tehostaminen, ulkoistaminen ja yhdenmukaistava ”macdonaldisaatio” ovat ilmiöitä, joita Keynes olisi varmasti pitänyt vastenmielisenä. Se, mikä erottaa kaupan kertotaulusta, on muuttunut pelkäksi kustannuseräksi. R a kk aus r a ha a n Keynesin utopian dynamiikkaa hallitsee eräs perusristiriita. Tämä on ristiriita vaurastumisen merkityksen ja rahafetissin välillä. Toisaalta Keynes uskoi, että taloudellisen tuottavuuden kehitys auttaisi ihmiskuntaa nousemaan ikuisesta vits auksestaan, köyhyydestä. Toisaalta taloudellisen tuottavuuden kehitys kärjistäisi rahatalouden moraalisesti vahingollisia piirteitä, joista keskeisin on ”rakkaus rahaan”. ”Rakkaus rahaan” oli Keynesin mukaan piirre, jota on tavattu kaikissa talousjärjestelmissä joissa ylipäänsä käytettiin rahaa, mutta kapitalismi kärjisti sitä. Kapitalismi on rahan luomiseen perustuva järjestelmä; jo kapitalismin ymmärtäminen edellytti sitä oivallusta, että kyse ei ollut tuotannon muodosta vaan rahajärjestelmästä. Rakkaus rahaan merkitsi tilaa, jossa ihminen oli menettänyt ymmärryksensä rahasta välineenä ja tehnyt siitä itseisarvoisen asian. Rahan tehtävänä on tulla käytetyksi (väline), ei varastoiduksi (fetissi). (Keynes ei tosin itse käyttänyt ”rahafetissin” käsitettä.) Tässä Keynes tuli varsin lähelle nuorta Marxia. Esimerkiksi Juutalais kysymyksestä-esseessä Marx käsitteli varsin samansävyisesti rahan palvontaa moraalisena ongelmana. Hyvä uutinen kuitenkin oli, että rakkautta rahaan voitiin jossakin määrin rajoittaa hallitsemalla ja ohjaamalla taloudellista järjestelmää. Järjestelmän hallinta oli sikälikin välttämätöntä, että dynamiikkansa rahan luomiseen eikä tuotantoon perustava kapitalismi myös häiritsi ihmisten käsitystä siitä, kuinka paljon on tarpeeksi. Uhkakuvana oli, että tämä vaurautta (ja sikäli potentiaalisesti myös hyvinvointia) luova järjestelmä sairastuttaisi ihmiset niin pahaan rahafetissiin, että nämä eivät ymmärtäisi saavuttaneensa sitä pistettä, jossa heillä olisi tarpeeksi materiaalisia hyviä ja he voisivat luopua M us ta r i n da d 5 Brussels Pulp: ’Talous komissaari’, 3D-tulosteet kipsistä, Mustarinda 2013 – Talouselämä, kuva: Emmy Maruta 6 d M us ta r i n da " H elsingin Sanomat 12. 3. 2013 Rehn tyrmää saamansa torakka-arvostelun ”Minulle on jäänyt epäselväksi, mistä ihmeestä nuo elvytysrahat olisivat tulleet.” kilpailusta ja ahneudesta ja keskittyä hyvään elämään. Näin kapitalismi ei tuottaisi sitä hyötyä ihmiselämälle, minkä se voisi tuottaa. Tärkeää kapitalismin hallinnassa olisikin se, että kapitalismi pidetään mahdollisimman pitkälti tavaroita tuottavana järjestelmänä, mitä, kuten todettua, se ei automaattisesti luonteeltaan ole. Vaur aus ja sen oik e a k äy t tö Rahafetissi ei kuitenkaan ole ainoa ”pseudomoraali”, josta ihmiset kärsivät. Toinen pseudomoraalin muoto on köyhyydestä johtuva omaneduntavoittelu. Tämä on Keynesin mukaan toistaiseksi estänyt ihmiselämän hyveiden nousemisen niille kuuluvaan rooliin. Riittävä vaurastuminen on hyvän elämän kannalta välttämätöntä. Esseessään Economic possibilities for our grandchildren Keynes katsoi talouden tulevaisuutta sadan vuoden päähän. (Tyylilaji itsessään on kiinnostava; taloustieteilijöillä on hyvin harvoin tapana pohtia sadan vuoden päästä ta pahtuvia asioita). Keynes katsoi, että on nähtävissä aika, jolloin ihmiskunta on riittävän vauras nauttiakseen elämästä ilman taloudellista raadannan pakkoa, joka on ollut ihmisten osa koko historian ajan: ”Ihmiskunta on ratkaisemassa taloudellisen ongelman”. Kun ihmiset ratkaisevat taloudellisen ongelman, he vapautuvat raadannasta. Tällöin ihmiset voivat työnteon sijaan keskittyä asioihin, jotka ovat aidosti merkityksellisiä. Vanhana yläluokkaisena brittinä Keynes itse katsoi, että todella merkityksellisiä asioita ovat maanviljelys ja taide, mutta tietysti ihmiset voivat antaa elämälle omia merkityksiään. Tässä Keynes osoitti kuuluvansa pitkään länsimaisen historian ajattelun traditioon, jossa ihmisyhteisöjen ajatellaan kehittyvän evolutiivista reittiä. Taustalla on hobbesilainen ajatus siitä, että ihmiskunta on ”alkuperäisessä” tilassaan sotaisessa luonnontilassa, ja rikastumalla pystyy pikku hiljaa sivistyneempään yhteiseloon. Keynesille oli vielä luontevaa nähdä valoa talouden tunnelin päässä: kapitalismin lopussa koittaisi todellisen moraalin tila. Ihmiskunta voisi hylätä köyhyyden ja kapitalismin tuottamat pseudomoraalit, joiden vuoksi ”jotkut M us ta r i n da d 7 ihmisten inhottavimmista piirteistä on nostettu korkeimpien hyveiden asemaan”. Näillä piirteillä Keynes tarkoittaa erityisesti ahneutta. Kapitalismia tarvittaisiin köyhyyden ylittämiseen, mutta sen tulisi olla tarkoin hallittua. Jo nyt osa ihmisistä on valmiimpia elämään tässä uudessa yhteiskunnassa. Rahamotiivin keskeisyys hidastaa riittävän vauraan elämän saavuttamista. Olisi tarpeellista kehittää ymmärrystä elämästä ja siitä nauttimisesta, jotta nämä elämisen taidot eivät katoaisi pseudomoraalin alle. Ne ihmiset, jotka voivat pitää hengissä ja jalostaa täyteen muotoonsa elämän taiteen, myymättä itseään elämän edellytyksille, ovat niitä jotka kykenevät nauttimaan runsaudesta silloin kun sen aika tulee. Lopuk si Näitä ajatuksia yhdistävä ydinkäsite Keynesillä oli ”tasapainoinen talous”. Tämä tarkoitti taloutta, jossa paitsi vallitsee täystyöllisyys, on myös varaa ”tärkeisiin asioihin”. Keynes halusi nähdä yhteiskunnan, jossa rahan merkitys on järkevässä suhteessa muihin asioihin. Esimerkiksi jos jollain yhteis kunnalla ei ollut varaa omaan maanviljelykseen, ei sillä ollut ”varaa elää”. Moraaliset ongelmat uhkaavat Keynesin mukaan ihmisiä kahdelta suunnalta. Toisaalta ihmiset eivät voisi tehdä hyviä tekoja äärimmäisen köyhyyden tilassa, ja kärsivät siksi pseudomoraalista joka johtuu kilpailun ja ahneuden pakosta puutteen vallitessa. Toisaalta vaurastumisen välineet tuottivat rahafetissin pseudomoraalina. Ihmiskunnan tehtävä olisi hallita kapitalisminimistä moraalisia paheita ja vaurautta tuottavaa rahantekojärjestelmää, jotta se voisi johdattaa ihmiskunnan tilaan, jossa riittävä vauraus mahdollistaisi hyvän elämän ja lopulta aidon moraalin. Järjestelmän hallinta, huolellinen ja järkevä talouspolitiikka, olisi välttämätöntä tämän päämäärän saavuttamiseksi. Keynesin taloustieteelliset teoriat muodostavat tänäkin päivänä pohjan edistykselliselle talousajattelulle. Niiden lukeminen on kuitenkin kiinnostavinta, kun ne luetaan kokonaisen maailmankatsomuksen kontekstissa. Tämän maailmankatsomuksen olennainen osa on moraalikäsitys, joka lähtee tietynlaisesta autenttisuuden arvosta, ”elämän taidon” nostamisesta keskiöön, ja talouden katsomisesta välineenä utooppisten yhteiskunnallisten päämäärien saavuttamiseksi. << K irja l l isuu t ta A ch t er h u is , H a ns (2000) Scarcity and sustainability. Teoksessa Wolfga ng S achs (toim.) Planet dialectics. Zed books, Lontoo. (Keynesin utopiasta köyhyydestä nousemisesta.) K e y n e s , J oh n M ey na r d (2010 [1931]) Essays in persuasion. Palgrave MacMillan, Lontoo. (Sisältää Keynesin keskeisiä pohdiskelevia esseitä, eritoten esseen ”Economic possibilities for our grandchildren”.) ——— (1970 [1936]) The general theory of employment, interest and money. MacMillan, Lontoo. S k i del sk y, R obert (2009) Keynes. Return of the master. Allen Lane, Lontoo. (Hyvä tiivis elämäkerta ja esitys Keynesin relevanssista tänä päivänä, paljon asiaa Keynesin moraalikäsityksistä.) 8 d M us ta r i n da S k i del sk y, R obert & S k i del sk y, E dwa r d (2012) How much is enough? The love of money and the case for the good life. Other press, New York. (Keynesin elämäkerturin pohdintaa talouden rajoista.) M a r x , K a r l (1978 [1843]) Juutalaiskysymyksestä. Teoksessa M a r x & E ngel s . Valitut teokset, osa 1. Edistys, Moskova. (Marx rahafetissistä.) S m i t h , A da m (1995 [1776]) An inquiry into the nature and causes of the wealth of nations. William Pickering, Lontoo. (Smithin klassikkoteos.) S e n , A m a rt ya (1991) On ethics and economics. Wiley-Blackwell, Lontoo. (Hyvä nykyteksti taloustieteen eri itseymmärryksen mahdollisuuksista.) Brussels Pulp: ’Talouskomissaari’, yläkuva: Emmy Maruta, alakuva: Michaela Casková K e ynesin va ll a nkumous: M us ta r i n da d 9 10 d M us ta r i n da va ihtok aupasta r a hata louteen L aur i Hol a ppa Olemme tottuneet ajattelemaan, että yhteiskunnan taloudellinen menestys edellyttää markkinalogiikan jatkuvaa syventämistä ja tiukkaa talouskuria julkisella sektorilla. Tämä on kuitenkin vain uusklassisen talousteorian mukainen tulkinta talouden toiminnasta. John Maynard Keynesin tuotannon rahateoria tarjoaa systemaattisen, uskottavan ja inhimillisen vaihtoehdon talousortodoksialle. Keynesin mukaan jatkuvasta säästö- ja leikkauspolitiikasta on taloudellekin pelkkää haittaa. V i i m e i s t ä ä n 1980-luvulta lähtien kaikkialla länsimaissa on yleistynyt käsitys, jonka mu kaan yhteiskuntaa kehitetään vain ”talouden” ehdoilla. Harva miettii sen kummemmin, mikä tämä talous oikeastaan on ja miksi yhteiskunta polvistuu sen edessä. Sen sijaan taloudesta tulevista vaatimuksista ja talouden logiikasta ihmisillä on usein paljon selkeämpi näkemys. Suomeen nykyisenkaltainen talouden logiikka rantautui lopullisesti laman jälkeen 1990-luvun alussa. Tämän jälkeen talouspolitiikkaa ohjaavaksi periaatteeksi on noussut budjetin tasapainottaminen keskipitkällä aikavälillä. Julkinen keskustelu talouspolitiikasta on pyörinyt jatkuvasti menoleikkausten ja veronkorotusten ympärillä. Kansainvälisen verokilpailun kontekstissa tämä on tarkoittanut luopumista kunnianhimoisista julkisista hankkeista ja kehityssuunnitelmista. Toisinaan puhe hyvinvointivaltion rapautumisesta saattaa olla hiukan liioittelevaa, sillä useimmissa tulonsiirroissa tai palveluissa ei ole tapahtunut radikaalia heikentymistä esimerkiksi 1980-luvun alkuun verrattuna. Talouden logiikka ei välttämättä kovin nopeasti tuhoakaan hyvinvointivaltion vakiintuneita instituutioita, mutta se synkistää tulevaisuuden näkymiä sekä tappaa keskustelun julkisen ja markkinoista vapaan tilan laajentamisesta. 1960- ja 70-luvuilla hyvinvointivaltio oli vasta rakennusvaiheessaan, ja monet palvelut toimivat huonommin ja tulonsiirrot olivat pienempiä kuin nykyään. Siitä huolimatta tuolloin nuoruuttaan eläneillä sukupolvilla oli syytä optimismiin: hyvinvointivaltio kehittyi jatkuvasti, elintaso parani ja valtio huolehti aktiivisella talouspolitiikallaan siitä, että hyviä työpaikkoja riitti kaikille. Nyt tuo optimismi on kadonnut. Julkisuudessa saarnataan toistuvasti vaikeista valinnoista, ”vastuullisesta” talouspolitiikasta sekä tehokkuudesta ja rationalisoinneista. Todellinen hyvinvointivaltion kriisi ei liitykään kelvolliseen nykyhetkeen, vaan lohduttomaan tule vaisuuteen. Tulevaisuuteen jossa utopiat entistä tasa- M us ta r i n da d 11 Viereisellä sivulla: Plootu (4 taaleria 1721), nykyaikainen sirukortti, suolapussi, Suomen Pankin rahamuseon näyttelystä. Kuva: Alma Heikkilä " Tukholman kuninkaallinen rahamuseo 22. 7. 2013 Mitä raha on? Kautta aikojen ihmiset ovat vaihtaneet asioita keskenään. Suolaa, tupakkaa, karjaa, riisiä, kaakaopapuja ja muita arvokkaita varoja on käytetty suurin piirtein samoin kuin nykyään käytämme rahaa ja luottokortteja. arvoisemmasta ja demokraattisemmasta valtiosta ovat joko vastuuttomia tai vain pelkästään lapsellisia. Talouden logiikka ei ilmene ainoastaan tiukkaan talouskuriin perustuvassa talouspolitiikassa. Eräs leimallinen piirre on myös pyrkimys tehostaa julkista rahankäyttöä. Julkista hallintoa on jo pitkään yritetty kehittää uuden julkisjohtamisen oppien mukaisesti imitoimaan yritysten toimintaperiaatteita. Samalla henkilöstöä on vähennetty julkisella sektorilla määrätietoisesti. Tästä ehkä selvimpänä esimerkkinä on Suomen valtion tuottavuusohjelma, jolla on valitettavan menestyksekkäästi tavoiteltu noin 15 000 työpaikan vähentämistä valtiolta vuoteen 2015 mennessä. Lisäksi talouden logiikkaa on tuotu myös sellaisille elämänalueille, joissa kapitalistisia periaatteita ei ole aiemmin noudatettu. Esimerkiksi tieteen ja taiteen maailmoja on aiempina vuosikymmeninä totuttu pitämään dekommodifioituina eli ei-hyödykkeistettyinä alueina. Nyt kuitenkin juuri näiden alueiden on haluttu valmistelevan uusia vientituotteita ja on jopa ajateltu, että niiden olisi toimittava markkinaehtoisesti. Talouden logiikan mukaanhan hyvälle taiteelle tai koulutukselle löytyy markkinoilta aina kysyntää – kunhan hinnasta sovitaan. Ta louden logiik a n s ynn ystä Talouden logiikan määräävää asemaa on viime vuosikymmenten kehityksessä kuvattu useimmiten uusliberalismin käsitteellä. ”Uusliberalismi” on kuitenkin niin 12 d M us ta r i n da epäselvä käsite, että sen todellinen selitysvoima jää väistämättä vähäiseksi. Uusliberalismilla useimmiten viitataan 1980-luvulla alkaneeseen poliittiseen muutokseen, joka nosti Margaret Thatcherin, Ronald Reaganin ja monet muut vapaamarkkinaideologian kannattajat valtaan eripuolilla globaalia pohjoista. Talouden logiikassa ja sen leviämisessä ei kuitenkaan ole kyse näin viimeaikaisesta ilmiöstä. Meidän on mentävä paljon kauemmas historiassa ymmärtääksemme syvällisesti, miten nykyisenkaltainen käsitys talouden lainalaisuuksista on syntynyt. Mielekkään lähtökohdan tarkastelulle tarjoaa modernin taloustieteen syntyprosessi. Vaikka termiä ”talous” oltiin käytetty vaihtelevissa merkityksissä jo vähintään useita satoja vuosia ennen modernin taloustieteen kehitystä, sai se nykyisen merkityssisältönsä vasta David Humen ja Adam Smithin teoretisoinnista. Hume ja Smith alkoivat kehittää teoriaa siitä, kuinka yhteiskunta pystyy tuottamaan tarvittavat resurssit, palvelut ja taidot absoluuttista monarkiaa seuranneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. 1600-luvun lopun mainio vallankumous oli mullistanut brittiläistä yhteiskuntaa syvällisesti ja rajannut suvereenin hallitsijan valta oikeuksia. Uudessa tilanteessa yksilöiden turvana olivat entistä laajemmat perus- ja omistusoikeudet. Kruunu oli nyt ensimmäisen kerran alistettu oikeuslaitoksen ja parlamentin valvontaan. Uusi yhteiskunnallinen tilanne herätti kuitenkin epäilyksiä, miten järjestys ja hyvinvointi pystyttäisiin turvaamaan tilanteessa, jossa yhdelläkään taholla ei ollut enää absoluuttista yhteiskunnallista valtaa. Juuri tämän ongelman selättämiseksi Hume ja Smith alkoivat kehittää teoriaa, joka 1800-luvulla vakiintui klassiseksi poliittiseksi taloustieteeksi ja 1900-luvulla edelleen uusklassiseksi taloustieteeksi. Hume ja Smith halusivat todistaa, että rationaalinen oman edun tavoittelu johtaa oikeissa institutionaalisissa olosuhteissa harmoniseen yhteiskunnalliseen kehitykseen eikä kaikkien sotaan kaikkia vastaan, kuten aiemmin oli pelätty. Heidän mielestään kapitalistisessa taloudessa oli kyse yhdestä isosta vaihtokauppojen verkostosta. Tuottajat ja ostajat kohtaavat markkinoilla, jossa kysynnän ja tarjonnan lait asettavat myytäville hyödykkeille, palveluille ja työvoimalle sopivan hinnan. Tuottajat tuottavat juuri sellaisia hyödykkeitä, joita ostajat kysyvät saadakseen voittoja. Markkinakilpailu ajaa kuitenkin voitot kohtuullisiksi ja alentaa hyödykkeiden markkinahinnan reilulle tasolle. Siinä missä Adam Smithin vuoden 1776 Kansakuntien varallisuudesta tuli mikrotalousteorian perusteos, nousi ranskalaisen liikemiehen Jean-Baptiste Sayn vuonna 1803 kirjoittama Traité d’économie politique makrotalousteorian kulmakiveksi. Tämän teoksen pohjalta vakiintui ortodoksisen talousteorian keskeiseksi lähtökohdaksi niin sanottu Sayn laki, jonka mukaan tarjonta luo aina oman kysyntänsä. Käytännössä tällä viitataan Sayn esittämään väittämään, jonka mukaan taloudessa ei koskaan voi vallita kokonaistasolla vajaakysyntää: yksilöt haluavat aina tyydyttää omat tarpeensa ja kuluttaa saamansa tulot. Näin ollen sellaisille hyödykkeille, jotka ovat ihmisten mielestä tarpeellisia, riittää aina kysyntää. Työvoimaa tarvitaan jatkuvasti näiden hyödykkeiden tuotantoon ja talous pysyy aina täystyöllisyydessä. Juuri Sayn laki on saanut uusklassisetkin taloustieteilijät ajattelemaan, että pitkällä aikavälillä talous toimii aina kulloisenkin institutionaalisen järjestyksen sallimalla maksimikapasiteetilla. Näin ollen taloudessa voi ilmetä pääasiassa kahdenlaisia ongelmia. Ensinnäkin työntekijät saattavat vaatia liikaa palkkaa. Jos työntekijät vaativat palkkaa, joka ylittää heidän tuottavuutensa, ei yritysten kannata palkata työntekijöitä. Toiseksi työn tekijät saattavat tehdä liian vähän töitä tai olla liian tuottamattomia, jolloin kokonaistuotanto jää toivottua alemmalle tasolle. Näin ollen valtavirtaisten ekonomistien mielestä pitkällä aikavälillä työttömyyden vähentäminen on mahdollista vain, jos reaalipalkkoja leikataan. Parantunut työllisyystilanne lisää kokonaistuotantoa, mutta jos kokonaistuotanto jää edelleen toivottua alemmalle tasolle on sitä yritettävä kohentaa lisäämällä tehtyjä työtunteja tai parantamalla työn tuottavuutta. Käytännössä ensimmäinen tarkoittaa yleensä esimerkiksi työurien pidennystä tai vapaapäivien vähentämistä. Tuottavuudella taas tarkoitetaan panos/tuotos-suhdetta, joten sen lisääminen voi yksinkertaisesti tarkoittaa joko yhä suuremman työmäärän sälyttämistä työntekijöiden harteille tai työntekijöiden suorituskyvyn parantumista esimerkiksi koulutuksen tai teknologisen kehityksen myötä. Voidaankin sanoa, että nimenomaan Sayn laki on monesti kohtaamamme talouspuheen ja talouden logiikan taustalla. Juuri Sayn laista kumpuavat vaatimukset alentaa palkkoja, helpottaa irtisanomisia tai kaventaa ammattiyhdistysliikkeen valtaa. Toisaalta myös vaatimukset pidentää työuria tai ”tehostaa” julkista sektoria pienentämällä sen kokoa liittyvät olennaisesti Sayn lakiin. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että Sayn laki on vain yksi muunnelma Humen ja Smithin teoriasta, jonka taustalla oli ajatus kapitalistisesta taloudesta vaihtokauppana. Vaihtokauppametaforan avulla Hume ja Smith pystyivät aikanaan perustelemaan, että vapaa kansalais yhteiskunta pystyy uusintamaan itsensä ilman abso luuttisen monarkin pakkovaltaa. Samalla he kuitenkin ummistivat silmänsä kapitalistiselta todellisuudelta: tosiasiassa kapitalismi ei ole vaihtokauppajärjestelmä vaan rahatalousjärjestelmä. K e ynes ja r a hata lous Jos käsittelemme kapitalismia rahatalousjärjestelmänä vaihtokauppajärjestelmän sijaan, asettuu koko talouden logiikka päälaelleen. Aiemmin itsestään selvältä vaikuttaneet talouden pakot näyttäytyvätkin nyt tarpeettomina esteinä, jotka rajoittavat niin onnellisen ja vapaan elämän kuin taloudellisen vauraudenkin tavoittelua. Juuri tämä havainto on brittiläisen taloustieteilijän John Maynard Keynesin talousteorian keskiössä. Keynes oli 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut aristokraatti, jolla oli keskeinen asema brittiläisessä kult tuurielämässä, etenkin sitä voimakkaasti ravistelleessa Bloomsbury-ryhmässä. Keynesin rakkaus taidetta, filosofiaa ja estetiikkaa kohtaan näkyvät yllättävän suoraan myös hänen kehittämässään talousteoriassa. Keynesin mielestä elämän todellinen tarkoitus löytyikin näistä asioista eikä päämäärättömästä materian tai rahan kasaamisesta. Keynes kuitenkin katsoi, että yhteiskunta ei voisi keskittyä näiden korkeiden hyveiden edistämiseen ennen kuin ”taloudellinen ongelma” olisi ratkaistu. Keynesin tieteellisen aktiiviajan taloudellinen tilanne muistutti paljon nykyistä finanssikriisin jälkeistä maailmaa. Vuoden 1929 pörssiromahdus oli ajanut maailmantalouden suureen lamaan ja saanut aikaiseksi suurtyöttömyyden ympäri maailmaa. Valtiot pyrkivät korottamaan veroja ja leikkaamaan menoja tasapainottaakseen budjettinsa ja puolustaakseen valuuttojensa kultasidosta. Kaikki näkivät jo tuolloin, että veronkorotukset ja menoleikkaukset vain kurjistivat jo ennestään vaikeaa taloustilannetta. Muutakaan vaihtoehtoa ei kuitenkaan osattu nähdä, koska valtio nähtiin kuin yhtenä suurena kotitaloutena. Tuolloin Keynes ymmärsi, että kapitalistisen talouden kriisit liittyvät ensisijaisesti rahajärjestelmään. Yhtäältä vanhakantainen ymmärrys rahasta pa kotti valtiot taantumaa vahvistavaan politiikkaan. Toisaalta koko taantuma liittyi siihen, että kotitalouksien ja M us ta r i n da d 13 Tuotteet ovat myynnissä. Yksi rahoista on maalattu, yksi appelsiineista veistetty. Laura Wesamaa: ’Kahvia Teetä’ -näyttely, Galleri Anders Bergman 14 d M us ta r i n da yritysten halukkuus käyttää rahaa yllättäen väheni. Taantuman oloissa ihmiset alkoivat lisätä säästämistä, mikä vähensi yritysten tuloja ja johti irtisanomisiin, jotka taas entisestään vähensivät kokonaiskulutusta. Sayn lakiin nojaava valtavirtainen talousteoria ei kyennyt selittämään suurta lamaa tai aiempiakaan taantumia. Sayn lain mukaan kaikki saadut tulot aina kulutetaan, koska lopulta taloudessa on aina kyse hyödykkeiden vaihtamisesta toisiin hyödykkeisiin. Sayn lakiin nojaavassa teoriassa raha on pelkkä vaihdon väline, joka sujuvoittaa hyödykevaihtoja. Rahaa itseään ei kenenkään kannata hamstrata. Tällaisessa ajattelussa pitkäaikaista hyödykkeiden ja työvoiman kysyntävajetta ei pääse syntymään, vaan talous on aina tasapainotilanteessa. Keynes ottikin vuonna 1936 ilmestyneen pääteoksensa Yleisen teorian tavoitteeksi Sayn lain kumoamisen. Keynesin mielestä Sayn laki ja sen taustalla oleva vaihtokauppametafora eivät tavoita modernin rahajärjestelmän olennaisia piirteitä. Keynesin kehittämän tuotannon rahateorian lähtökohtana oli ajatus epävarmuudesta. Keynes oli tullut siihen tulokseen, että ihmisillä ei voi koskaan olla luotettavaa tietoa talouden pitkän aikavälin kehityksestä. Siihen vaikuttavat lukuisat yllättävät ja monimutkaiset tekijät, kuten poliittiset ja ideologiset muutokset, luonnon ilmiöt, teknologinen kehitys tai kulttuuriset seikat. Näin ollen emme voi esittää talouden pitkän aikavälin kehityksestä edes todennäköisyyksiin perustuvia arvioita. Juuri tämän vuoksi Keynes halusi korostaa ”epävarmuuden” käsitteen eroa ”riskin” käsitteeseen. Riski viittaa johonkin ilmiöön, jonka toteutumisesta me voimme antaa jonkin todennäköisyysarvion. Esimerkiksi meteorologit voivat sanoa luotettavasti, että huomenna Helsingissä sataa 90 prosentin todennäköisyydellä. Sen sijaan epävarmuus on silkkaa epätietoisuutta: emme kerta kaikkiaan tiedä, millä todennäköisyydellä Suomen talous kasvaa yli kahden prosentin vauhtia kolmen vuoden kuluttua. Keynes yhdisti näkemyksensä epävarmuudesta rahan funktioihin. Keynesin mielestä raha toimii modernissa talousjärjestelmässä niin maksuvälineenä, kirjanpito yksikkönä kuin arvon säilyttäjänäkin. Erityisesti Keynesiä kiinnosti rahan rooli arvon säilyttäjänä, sillä se liittyi olennaisesti Sayn lakiin ja epävarmuuteen. Koska emme voi tietää, miten talous kehittyy tulevaisuudessa, nojaamme kulutus- ja investointipäätöksissämme yleensä nykyhetkeen. Jos juuri tällä hetkellä talous kehittyy suotuisasti, kotitaloudet ja yritykset ottavat todennäköisesti huoletta velkaa ja säästävät vain pienen osan tuloistaan. Sen sijaan jos elämme taantumassa, suurin osa kotitalouksista ja yrityksistä välttää merkittävää velka rasitusta ja alkaa lisätä säästämistään. Koska raha toimii arvon säilyttäjänä, kotitalouksien ei ole aina välttämätöntä tai mielekästä kuluttaa sitä, vaan osa tuloista kannattaa aina hamstrata pahan päivän varalle. Keynes korosti, että rahatalousjärjestelmässä kotitalouksien ja yritysten on kaikin keinoin pystyttävä ylläpitämään maksukykyään. Maksukyvyttömyys johtaa helposti esimerkiksi luottotietojen menetykseen, jonka jälkeen yrityksen toiminta käy mahdottomaksi ja kotitaloudenkin elämä vaikeutuu huomattavasti. Tämän vuoksi osa varallisuudesta kannattaa aina pitää mahdollisimman likvidissä muodossa eli käteissäästöinä. Jos negatiivinen ilmapiiri taloudessa voimistuu esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen vuoksi, on yksityisen sektorin järkevää vähentää kulutustaan ja lisätä säästämistään. Epävarmuus ja rahan asema arvon säilyttäjänä johtavat siis siihen, että kotitaloudet ja yritykset eivät koskaan kuluta kaikkia tulojaan. Tällä ei kuitenkaan ole työllisyyden ja kokonaistuotannon kehityksen kannalta merkitystä, jos investointiaste kasvaa riittävästi. Tulevaisuuden odotusten kääntyessä negatiivisiksi uusia investointejakin kuitenkin vältetään, koska yksityisen sektorin kulutushalukkuuden uskotaan vähentyvän. Jos investointiaste laskee samalla kun yksityisen sektorin säästämishalukkuus kasvaa, on tästä väistämättä seurauksena irtisanomisia ja kokonaiskysynnän voimakas vähentyminen, jotka syventävät talouden syöksykierrettä entisestään. Laman syventyessä ja työttömyyden kasvaessa työn tekijöiden palkkataso yleensä heikkenee, minkä pitäisi ortodoksisen talousteorian mukaan parantaa työllisyystilannetta. Näin ei kuitenkaan yleensä käy, koska alentunut palkkataso vähentää kysyntää ja lisää säästämis halukkuutta edelleen. Periaatteessa kapitalistinen talous voi jäädä loputtoman pitkäksi ajaksi lamaan, sillä siihen ei sisälly Keynesin mukaan minkäänlaisia tasapainottavia rakenteita. Näin ollen rahatalousjärjestelmän vakaa kehitys edellyttää valtiolta aktiivista talouspolitiikkaa. Keynesin mielestä valtion ei pidä dogmaattisesti tavoitella tasapainotettua budjettia, vaan sovittaa budjettialijäämänsä tai -ylijäämänsä kulloisenkin tilanteen mukaiseksi. Käytännössä Keynes katsoi, että valtion budjettialijäämän pitäisi aina vastata yksityisen sektorin säästämishalukkuutta. Alijäämäisellä budjetoinnilla valtio lisää yksityiselle sektorille enemmän tuloja kuin se sieltä verottamalla poistaa. Näin ollen lisääntynyt säästämishalukkuus voidaan kompensoida lisäämällä yksityisen sektorin tuloja elvytyspolitiikan avulla. Niinpä negatiivisten tulevaisuuden odotusten oloissa valtion pitäisi antaa budjettivajeen sekä tehdä merkittäviä työllistäviä investointeja. Myös veronalennuksia ja tulonsiirtoja voidaan lisätä osto voiman tukemiseksi. Kaikkein tuhoisinta toimintaa olisi tällaisessa tilanteessa leikkauspolitiikka, sillä silloin valtio vähentäisi yksityisen sektorin tuloja tilanteessa, jossa yksityinen sektori olisi jo ennestään huolissaan tilanteestaan. Jos talous taas on lähellä ylikuumentumista, eli yksityisen sektorin säästämishalukkuus on voimakkaan negatiivista, on ylijäämäisten budjettien tekeminen mielekästä. Silloin valtio kerää yksityiseltä sektorilta enemmän veroja kuin se sille palauttaa kulutuksellaan. On kuitenkin olennaista ymmärtää, että valtiolla ei ole M us ta r i n da d 15 edes pitkällä aikavälillä mitään teknistä tarvetta tasapainottaa budjettiaan. Budjetin ylijäämäisyydestä tai alijäämäisyydestä on Keynesin oppien mukaan päätettävä ainoastaan kulloisenkin suhdannetilanteen mukaan. Keynesiläistä politiikkaa vastustavat kommentaattorit kuitenkin kiistävät tällaisen politiikkaohjeen, sillä heidän mukaansa pitkällä aikavälillä budjettivajeet ajavat minkä tahansa valtion väistämättä Kreikan tielle. Heidän mukaansa globaalit luottomarkkinat saattavat menettää luottamuksensa pitkäaikaisia alijäämiä kasanneen valtion kykyyn tasapainottaa budjettinsa pitkällä aika välillä, minkä vuoksi tällainen valtio ei lopulta enää pystyisi rahoittamaan alijäämiään. Kreikka on kuitenkin erityistapaus, sillä se on euro jäsenyytensä myötä luopunut rahapoliittisesta suvereniteetistaan. Rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla ei ole velkaa vieraassa valuutassa ja niillä on oma keskuspankki, joka laskee liikkeelle kaiken kierrossa olevan valuutan. Näin ollen ne voivat tarpeen tullen rahoittaa alijäämänsä suoraan omasta keskuspankistaan, joten tällaisia valtioita luottomarkkinat eivät voi määrätä talouskurilinjalle. Jotkut keynesiläisyyden kriitikot kuitenkin pelkäävät, että keskuspankkirahoitus johtaisi väistämättä tuhoisaan hyperinflaatioon. Myös tällaiset pelot ovat aiheettomia, sillä taantumatilanteessa uusien tulovirtojen synnyttäminen parantaa pikemminkin työllisyyttä kuin aiheuttaa inflaatiota. Jos valtio tekee keskuspankin rahoitustuen avulla alijäämäisiä budjetteja, jotka kasvattavat yksityisen sektorin kulutusvoimaa, voivat yritykset reagoida tähän joko laajentamalla tuotantoaan tai nostamalla tuotteiden hintoja. Suurin osa yrityksistä valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, koska hinnankorotukset heikentäisivät yrityksen kilpailuasemaa. Näin ollen taantumatilanteessa harjoitettu ekspansiivinen talouspolitiikka ei ole kovin inflatorista, vaikka se rahoitettaisiinkin keskuspankkiluotoilla. Mihin K e ynes k atosi? * stagflaatiolla tarkoitetaan korkean työttömyys asteen ja korkean inflaatioasteen samanaikaista esiintymistä. Keynesiläinen ajattelu mullisti taloustieteen noin 30 vuodeksi. Toisesta maailmansodasta 1970-luvun alkuun maailmantaloudessa elettiinkin keynesiläistä aikakautta. Tänä aikana rakennettiin nykyisenkaltaiset hyvinvointivaltiot: niin sosiaalipolitiikan, tiedepolitiikan kuin kulttuuripolitiikankin rahoitus lisääntyi kaikkialla dramaattisesti. Työttömyys oli käytännössä olematonta eikä merkittäviä finanssikriisejä ollut. Herääkin kysymys, mihin keynesiläisyys yllättäen hävisi? Entä olisiko se mahdollista vielä nykyäänkin? Keynes itse uskoi optimistisesti, että hänen teoriansa mullistaisi taloustieteen ja talouspolitiikan pysyvästi. Kävi kuitenkin toisin: vanha vaihtokauppateoria ei kadonnut minnekään, vaan Keynesin näkemyksiä integroitiin uusklassiseen teoriaan. Uusklassiset taloustieteilijät puolustivat Sayn lakia väittämällä, että lisääntynyt säästäminen väistämättä alentaa korkotasoa, kun pankkeihin 16 d M us ta r i n da jää enemmän rahaa lainattavaksi ulospäin. Alentunut korkotaso taas kannustaa investoimaan lisää ja palauttaa kokonaiskysynnän entiselle tasolleen. Näin ollen Keynesin merkitys rajoittui uusklassisessa teoriassa ainoastaan erityistapauksiin. Uusklassisen teorian mukaan yksityisen sektorin lisääntynyt säästämishalukkuus voi aiheuttaa ongelman vain sellaisessa ti lanteessa, jossa korkotaso on tippunut jo nollaan. Tällaisessa tilanteessa korko ei voi enää alentua enempää, joten tarvitaan ekspansiivista finanssipolitiikkaa tukemaan talouden elpymistä. Kaikissa muissa tilanteissa talouspolitiikassa on kuitenkin uusklassisen ohjekirjan mukaan nojattava lähinnä tarjontapuolen tekijöihin: eli kannustamaan ihmisiä tekemään töitä entistä enemmän entistä pienemmällä korvauksella. Jo pian toisen maailmansodan jälkeen valtavirtaisen taloustieteen piirissä keynesiläisyys oli mielletty pelkäksi erityistilanteiden politiikaksi. Talouspolitiikassa Keynesin vaikutus oli kuitenkin pitkäkestoisempi. Koska keynesiläisyys toimi käytännössä erinomaisesti ja ortodoksisesta politiikasta seurannut suuri lama oli vielä hyvin kaikkien muistissa, nojautui toisen maailmansodan jälkeinen talouspolitiikka kaikkialla länsimaissa aktiiviseen kysynnänsäätelyyn. Keynesiläisen talouspolitiikan harjoittaminen oli kuitenkin jatkuvasti vaikeampaa ideo logisesti vihamielisessä ympäristössä. Kun lopulta ortodoksiset taloustieteilijät Chicagon yliopistosta alkoivat syyttää keynesiläisyyttä 1970-luvun stagflaatiokriisistä*, alkoi keynesiläisyyden aika olla lopullisesti ohi. Tästä lähtien kapitalistisessa lännessä on vallinnut konsensus talouden logiikasta: siitä että ”taloudesta” huolehtiminen edellyttää jatkuvaa kurjistamista: leik kauksia, palkanalennuksia ja jokaiselle elämänalueelle työntyvää markkinalogiikkaa. Tästä lähtien meille on luotu tarinaa, jossa talouden ja sosiaalisen sekä kulttuurisen välillä vallitsee ylittämätön ristiriita. Vasemmisto on yrittänyt toisinaan puolustaa sosiaalisen ja kulttuurisenkin oikeutta olemassaoloon, mutta useimmiten nämä kamppailut ovat päättyneet onnettomasti. Jos rahat on loppu, ei ole varaa sosiaaliturvaan, apurahoihin tai yliopistoihin, on vastaus yleensä kuulunut. Keynesin tulkinnan mukaan kapitalistisesti organisoitunut talousjärjestelmä ei ole tasapaino- vaan kriisihakuinen. Kapitalistisen rahatalouden mekanismit tuottavat toistuvasti prosesseja, joiden seurauksena ihmiset menettävät niin työpaikkansa kuin toimeentulonsakin. Näiden torjumiseksi tarvitaan Keynesin työn jatkajan Hyman P. Minskyn sanojen mukaisesti ”isoa valtiota” ja ”isoa pankkia”. Tarvitsemme siis laajaa julkista sektoria tasaamaan kapitalistisen talouden suhdannevaihteluita ja aktiivista keskuspankkia rahoittamaan valtion talouspolitiikkaa. Keynesiläisesti ajateltuna kapitalismin syventäminen ja laajentaminen on haitallista paitsi inhimilliselle toiminnalle yleensä myös kapitalismille itselleen. Kapitalistiset markkinat tuottavat yhteiskuntaan valinnanvapautta ja riippumattomuutta, mutta vain jos niiden toiminta-ala on rajattu riittävän kapeaksi. " H elsingin Sanomat 18. 6. 2013 Niinistö ei ymmärrä rahanpainajia Hänen mielestään yli varojensa eläneiden valtioiden taloutta ei voi pelastaa sillä, että seuraavaksi keskuspankki elää yli varojen eli painaa rahaa. ”Tämä tietoinen itsepetos tulisi tunnistaa”, [istuva presidentti Sauli] Niinistö sanoi. Jos seuraamme Keynesin tuotannon rahateoriaa, vastakkainasettelu talouden ja sosiaalisen sekä kulttuurisen välillä ei käy yhtä epätoivoiseksi, kuin jos käsityksemme taloudesta perustuisi uusklassiseen vaihtokauppateo riaan. Tuotannon rahateoriassa julkista kulutusta tar vitaan pitämään talous suotuisalla uralla. Yhä uusien elämänalueiden siirtäminen kapitalistisen toiminnan piiriin ei näin ollen ole tarpeellista, vaan talouden perusongelmat liittyvät keynesiläisen tulkinnan mukaan liian vähäiseen kokonaiskysyntään. Sitä voidaan ruokkia parhaiten turvaamalla kaikille työpaikka ja hyvä toimeentulo. Keynesiläisen politiikan toteuttaminen olisi myös edelleen mahdollista. Uusklassisten taloustieteilijöiden yritykset uudelleenelvyttää Sayn lakia korkomekanismin kautta ovat olleet epäonnistuneita. Tosiasiassa pankit eivät lainaa eteenpäin säästöjämme, kuten uusklassisessa teoriassa oletetaan. Pikemminkin pankit luovat kokonaan uutta rahavarallisuutta myöntäessään lainoja. Näin ollen säästämisen lisääntyminen ei alenna korkotasoa ja palauta kokonaiskysyntää takaisin optimitasolle. Jos kotitalouksien ja yritysten säästämishalukkuus lisääntyy, on tästä yksinkertaisesti seurauksena kokonaistuotannon supistuminen ja työllisyyden heikentyminen. Yleensä tällainen taantuma jatkuu niin pitkään, kunnes valtio on valmis lisäämään kulutusta ja näin palauttamaan kokonaiskysynnän entiselle tasolleen. Tietenkään keynesiläisen politiikan toteuttaminen avoimessa maailmantaloudessa ei ole ongelmatonta. Esimerkiksi globaalit valuuttakurssimarkkinat saattavat joissain tilanteissa rangaista keynesiläistä politiikkaa noudattavia maita. Tämän vuoksi kansallisen keynesiläisen käänteen lisäksi tarvittaisiin myös globaaleja tai vähintään alueellisia toimenpiteitä, joilla rahoitusmarkkinoiden toimintaa voitaisiin rajoittaa ja niiden kokoa pienentää. Olemme nähneet, että nykyinen ortodoksinen talous politiikka johtaa niin syvenevään taloudelliseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen kuin ekologiseenkin kriisiin. Ortodoksisen talousajattelun asemaa on silti hankala murtaa, koska se palvelee hallitsevien luokkien asemaa ja vai kutusvaltaisia ideologisia intressejä. Keynesin tuotannon rahateoria tarjoaisi kuitenkin uskottavimman ja pisimmälle kehitetyn vaihtoehdon sille. Siksi siihen on tartuttava. << K irja l l isuu t ta A hok a s , J ussi & L au r i H ol a ppa (2012) Luonnollisesta työttömyydestä täystyöllisyyten. Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja-sarja. [http://sorsafoundation.fi/2012/11/30/ luonnollisesta-tyottomyydesta-taystyollisyyteen/] (Tuore jälkikeynesiläinen analyysi Suomen työttömyysongelmasta.) D av i dson Pau l (2009) The Keynes Solution. The Path to Global Economic Prosperity. New York: Palgrave Macmillan. ( Journal of Post Keynesian Economics -aikakauskirjan perustajan melko uusi ja helppotajuinen johdatus Keynesin teorian pääkohtiin. Sopii hyvin Keynesin vasta-alkajille.) K e y n e s , J oh n M ay na r d (1936) The General Theory of Employment, Interest, and Money. London: Macmillan. (Keynesin pääteos. Kirja ei ole helppotajuinen, joten Keynesiin perehtymistä ei kannata aloittaa tästä.) Wr ay, L. R a n da ll (2012) Modern Money Theory. A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. London: Palgrave Macmillan. (Hyvä johdatus jälkikeynesiläiseen, erityisesti uuschartalistiseen rahateoriaan. Teos kuvaa kattavasti ja yksinkertaisesti modernin rahajärjestelmän perusoperaatiot.) Raha ja talous -blogi: www.rahajatalous.fi M us ta r i n da d 17 18 d M us ta r i n da " Helsingin Sanomat, Pääkirjoitus – Mikael Pentikäisen kolumni, 2. 12. 2012 Kansakunnan pelastamisen henki Jos Suomessa ei nopeasti muutu meno, meille käy kansakuntana heikosti ja upea historiamme saa uusia synkkiä lukuja. […] Mikä on se tavoite, johon meidän pitää tässä hetkessä kansakuntana sitoutua? Se on Suomen kilpailuk yv yn parantaminen. Kilpailuk yk ymme on heikentynyt vauhdilla. Tämä näk yy talousmittareista. Jos Suomessa toimiv illa yrityksillä ei ole kilpailuk yk yä eivätkä ne kasva, suomalainen työ vähenee ja hyv invointivaltio rapautuu. Jos kukaan ei tuo rahaa suomalaiseen yhteiskuntaan, rahan jakaminen loppuu. Kilpailukyk y, työ ja hyv invointi. Tämän pitää olla suomalaisen yhteiskun tapolitiikan tärkeysjärjestys tulev ina vuosina, jos haluamme säilyttää sen hyvän, jonka edelliset sukupolvet ovat meille rakentaneet. Kilpailukyv yn ja kasv un tuoma työ luo hyv invointia ja on parasta lääkettä köyhyyteen ja kestävään kehitykseen. Viereisellä sivulla: Venäjän etnografinen museo, Pietari. Kuva: Antti Majava M us ta r i n da d 19 Bloomsburyn Maynard K e ynes C r aufur d G oodwin Professori Craufurd Goodwin esitti Keynesin elämää Bloomsbury Groupin jäsenenä käsitelleen puheen 17. helmikuuta 2009 poliittisen talouden historian keskuksen avajaistapahtumassa Nasherin taidemuseossa, Duken yliopistossa Yhdysvalloissa. Taidemuseossa oli esillä Bloomsbury Groupin taiteilijoiden teoksia. P ä äv i e s t i n i tä n ä i lta n a on, että John Maynard Keynes (ystävilleen Maynard) oli, vastoin yleistä uskomusta ja viimeaikaisia mediakarikatyyrejä, jotakin paljon enemmän kuin vain vero- ja kulutusliberaali. Hän oli liberaali sanan alkuperäisessä merkityksessä: hän antoi suurimman arvon ihmisen vapaudelle ja uskoi, että tämä vapaus voitaisiin todennäköisimmin saavuttaa ja säilyttää heilahduksitta toimivassa kilpailuja markkinataloudessa. Toisin kuin monet hänen aikansa ekonomisteista, kuten niin sanotut amerikkalaiset institutionalistit, joihin hänet monesti virheellisesti liitetään, hän epäili valtionjohtoa syvästi ja etsi jatkuvasti ratkaisuja talouden ongelmiin pikemminkin yksityisen sektorin toimien kuin julkisen sfäärin kautta. Maynard Keynes palveli julkishallinnossa pitkiä aikoja läpi koko uransa, joten hän todella tiesi mistä kirjoitti. Keynes on tietysti parhaiten tunnettu huomiostaan, jonka mukaan markkinatalouden vakava heikkous on taipumus hyödykkeiden ja palveluiden kokonaiskysynnän vaihteluun; kysyntä voi toisinaan olla riittämätön pitämään yllä talouden potentiaalista tuotantoa, ja tästä voi seurata työttömyyttä ja lamaannusta. Koska hän uskoi rahapolitiikan olevan kyvytön stimuloimaan kokonaiskysyntää kriittisissä vaiheissa, hän kääntyi jokseenkin vastahakoisesti finanssipolitiikan puoleen: verotukseen ja julkiseen kulutukseen. Miten sitten Bloomsbury Group, tuo ryhmä taiteilijoita ja älykköjä, joiden kanssa Keynes mielellään vietti aikaa ja joiden taidetta on 20 d M us ta r i n da näytillä tässä museossa, liittyy Keynesin uraauurtavaan makrotaloustieteeseen? Ehdotan, että lukuisin tavoin. Ensiksi, Maynard tuli johtopäätökseensä talouden toiminnasta vasta hylättyään yksinkertaisen rationaalisen toimijan hypoteesin, joka saavutti yhä laajempaa hyväksyntää taloustieteilijäkollegoiden keskuudessa Bloomsburyn ulkopuolella. Hän etsi näkemystä ihmisen käyttäytymiseen psykologian alan kirjallisuudesta, muun muassa Sigmund Freudin ja Wilfred Trotterin kirjoituksista. Tähän hänen Bloomsburyn ystävät tulivat mukaan innostuneesti; ensimmäinen maailmansota, jossa heidän mielestään lähestulkoon kaikki käyttäytyivät järjenvastaisesti, herätti heidän kiinnostuksensa ihmisen käyttäytymiseen, samoin kuin Maynardinkin. The Hogarth Press, jota Leonard ja Virginia Woolf pyörittivät, julkaisi Freudin kaikki työt Lytton Strachey’n veljen Jamesin kääntämänä. Lytton, jonka muotokuvia voimme nähdä tässä näyttelyssä, hyödynsi psykologian löydöksiä mullistaessaan elämäkerta- ja omaelämäkerta kirjallisuuden esseekokoelmallaan Eminent Victorians (1918). Keynes omaksui Strachey’n elämäkerrallisen tyylin – ironisen, ivallisen, satiirisen – omissa laajalti vaikuttaneissa teksteissään, kuten Economic Consequences of the Peace, jotka on suurimmaksi osaksi kerätty kahteen niteeseen Essays in Biography ja Essays in Persuasion. Toisesta Keynesin Bloomsburyn ystäviltään omaksumasta lähestymistavasta tuli hänen makrotaloustieteensä keskeinen osa: keskittyminen markkinoiden kysyntä- puoleen. Bloomsburylaiset havaitsivat jo varhain, että taiteiden ongelmana ei ollut rohkaista taiteilijoita tuottamaan vaan suostutella kysyjiä ostamaan. He huoma sivat, että nämä kysyjät olivat monimutkaisia olioita. Keynes hylkäsi täsmällisesti ja toistuvasti kuvan ihmisistä homogeenisina ja arvattavina hyödyn maksimoijina, mitä hän piti liian yksinkertaistettuna, benthamilaisena. Hän oli samaa mieltä muiden bloomsburylaisten kanssa siitä, että ihmiset ostivat hyödykkeitä ja palveluita syistä, joita ei voi helposti sisällyttää optimoinnin käsitteeseen. Etsiessään selitystä ihmisen arvaamattomuudelle Keynes ei tukeutunut vain kuuluisaan ”eläinten vaistot” -ilmiöön, vaan hän tutki myös eri kategorioihin sijoittamiensa taloudellisten toimijoiden erityisiä ostokäyttäytymisen piirteitä: sijoittajien oikukkaita odotuksia, monien parempaa likviditeettiä hakevien pelokkuutta ja massojen eleetöntä kulutuskäyttäytymistä. Keynes tiesi hyvin hänen läheisen Bloomsburyn ystävänsä Roger Fryn jakaneen taiteen kysynnän eri kategorioihin kysyjien käyttäytymispiirteiden mukaan. Fry antoi katego rioille sellaisia nimiä kuin ”klassisistit”, ”poroporvarit”, ”snobit” ja ”lauma”. Maynard jakoi osiin samalla tavalla koko talouden. Muut Bloomsbury Groupissa auttoivat Maynardia ymmärtämään syvällisesti markkinatalouden häiriöistä aiheutuvia moninaisia seurauksia. Konventionaalisemmat taloustieteilijät hänen aikanaan, kuten meidänkin, ovat tyypillisesti nähneet taantuman ja laman ikävinä ilmiöinä, jotka aiheuttavat ”tehottomuutta”, tarkoittaen tuotannon vähentymistä ja resurssien kohdistumista väärin. Bloomsburylaiset, jotka seurasivat herkeämättä historiallisia ja ajankohtaisia tapahtumia, näkivät, että talouden epäonnistumiset saattoivat nopeasti johtaa myös sosiaaliseen ja poliittiseen sekasortoon ja äärimmäisiin seurauksiin. He huomasivat, että ihmiset eivät olleet valmiita sietämään taloudellista kurjuutta kovin pitkään ja jos heille luvattiin vakuuttavalta tuntuva vaihtoehto, he turvautuivat helposti diktaattoreihin ja to talitaariseen valtaan, kuten Saksassa ja Italiassa 1930-luvulla. Vuonna 1925 Leonard Woolf kirjoitti Hogarth Pressille oivaltavan pamfletin nimeltä Fear and Politics. Maynard Keynesin vuosikymmen myöhemmin ilmes tynyt General Theory olisi yhtä hyvin voinut olla Fear and Economics. Bloomsburyn vaikutus Keynesiin ei kuitenkaan jäänyt vain hänen makrotaloustieteensä tasolle. Vaikutus ulottui filosofiseen kysymykseen ihmiselämän ja sitä myöden talouden tarkoituksesta. Aikana, jolloin kansataloudellista kirjanpitoa ensimmäistä kertaa rakennettiin ja otettiin maailmansotien välissä käyttöön ihmisen kehityksen mittarina, bloomsburylaiset hakivat rikkaampaa tapaa arvioida ihmisen saavutuksia: tätä he kutsuivat ”sivilisaatioksi”. Näkemys juontui osin Cambridgen eetikon G. E. Mooren lausunnosta, jonka mukaan ihmiselämän perimmäiset arvot ovat mielentilassa, joka seuraa totuuden, kauneuden ja rakkauden tavoittelusta. Roger Fry liitti Mooren sanoman ihmisten mielikuvituksel liseen elämään, jolla hän tarkoitti luovaa osallistumista kirjallisuuteen, taiteisiin ja puhtaaseen tieteeseen. Bloomsburylaiset torjuivat utilitaristisen tavan käyttää hyödykkeiden ja palveluiden kulutusta henkeä kohti onnistumisen mittarina: siitä puuttui ihmisen saavutusten ydin. Tämän asian hyväksyminen tarkoitti poikkeuk sellisen pitkää loikkaa Keynesin tapaiselle nimekkäälle taloustieteilijälle – poispäin tieteilijäkunnastaan ja kohti Bloomsburyn ystäviään – mutta hän hyppäsi auliisti. Keynesin poikkeuksellinen henkilökohtainen elämä voidaan ymmärtää ottamalla huomioon tämä keskittyminen sivistykseen standardina, jota vasten ihmiskehitystä tulisi arvioida. Hän väitti, että ihmisten tulisi yleisesti siirtyä eteenpäin benthamilaisesta elämänreseptistä, jossa he kuluttivat aikaansa laskeskellen eri kulutusmahdollisuuksien suomaa nautintoa ja tuskaa. Maynard kehotti heitä sen sijaan omistamaan vapaa-aikansa mielikuvituksellisen elämän ylläpitämiseen, erityisesti osallistumalla kansalaisjärjestöjen toimintaan siten, että he voisivat hyödyntää korkeimpia kykyjään. Seuraten tätä periaatetta Keynes itse vietti suuren osan hereilläoloajastaan tukien taiteita yhdistyksissä ja ryhmissä, kuten Camargo Society for the Ballet, the Cambridge Arts Theatre, the Royal Opera House, Covent Garden, the Contemporary Art Society ja the London Artists Association. Ehkä pysyvimmän jälkensä hän jätti taiteisiin the Council for the Encouragement of Music and the Artsin ja sitä seuranneen the Arts Council of Great Britainin pääsuunnittelijana: ne olivat välineitä taiteiden julkiseen tukemiseen vähimmällä mahdollisella julkisella kontrollilla. Tämä malli on myös Pohjois-Amerikassa the National Endowment for the Artsin ja Canada Councilin, kuten myös muiden toisen maailmansodan jälkeen rakennettujen taiteen tukiorganisaatioiden, takana. Mitä voimme oppia tämän 1900-luvun kenties kaikkein vaikutusvaltaisimman taloustieteilijän poikkeuksellisesta elämästä? Yksi opetus voisi olla, että Keynesin maailmaa muokanneelle laajalle poikkitieteelliselle ja -taiteelliselle koulutukselle ja kokemuksille voi olla vahvemmat perusteet kuin useimmat taloustieteilijät myöntävät. Ehkä saamme luvan jopa spekuloida, että jos useampi oman aikamme makrotaloustieteilijä olisi elänyt enemmän kuten John Maynard Keynes, emme olisi tässä liemessä, jossa nyt olemme. Kun Keynes aateloitiin, hän ei symboliikan vuoksi valinnut arvonimekseen Cambridgen eikä Lontoon lordia – paikkoja joihin hänen nimensä useimmiten yhdis tetään – vaan hänet nimettiin Tiltonin lordiksi, sen Sussexissa, Charlestonin maalaistalon vieressä sijaitsevan vaatimattoman pikkutalon mukaan, jossa hän vietti monia onnellisimpia hetkiään Bloomsburyn ystäviensä kanssa. << Kääntänyt englannista suomeksi Paavo Järvensivu M us ta r i n da d 21 22 d M us ta r i n da H yvä n el ä mä n poli tiikk a niukkojen r esur ssien ma a ilmassa Pa avo Jä rvensi vu Talouskasvusta luovutaan valtakunnan ykköstavoitteena vasta kun ymmärretään parempi tapa ylläpitää ja ohjata yhteiskuntaa. Keynesiläinen ajattelu mahdollistaa tällaisen politiikan. K ai k k e a p o l i t i i k k a a voi ja pitää arvioida suhteessa niukkeneviin resursseihin. Yhteiskunnan läpi kulkevat energia- ja materiavirrat pienene vät tulevina vuosina niin kansallisesti kuin globaalistikin. Jo halpojen ja helposti käyttöön saatettavien fossiilisten energialähteiden hupeneminen takaa, että nykyinen kulutustaso ei ole mahdollinen pitkään. Saman mittaluokan korvaavia energialähteitä ei ole saatavilla nyt eikä tulevaisuudessakaan – ainakaan niin pian, että notkahdus voitaisiin välttää. Toisesta suunnasta resurssien käyttöä rajoittavat luonnonjärjestelmien rajalliset mahdollisuudet vastaanottaa ja prosessoida kulutuksen aiheuttamia päästöjä. Tällä hetkellä vallitseva taloudellis-poliittinen kehys pyrkii hämärtämään resurssien niukkuuden. Koska se on lukinnut tavoitteekseen tuotannon jatkuvan kasvun, sillä ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin sepittää tuotannon suhde energia- ja materiavirtoihin tarkoituksellisen epäselvästi. On puhuttava kestävästä, vihreästä, viisaasta tai vaikkapa uudesta kasvusta. Tällaista politiikkaa luonnehtii (epä)toivo siitä, että teknologisen kehityksen myötä tuotanto muuttuisi vähemmän luontoa kuormittavaksi. Moni teknologia onkin tässä suhteessa kehittynyt, mutta harppausten sijaan varsin pienen askelin. Vaikutus on jäänyt suhteelliseksi: vaikka tietty tuotos saadaan aikaiseksi hieman vähemmällä kuormituksella kuin aiemmin, luonnonvarojen käyttö ja käytöstä aiheutuvat päästöt ovat jatkuvasti lisääntyneet samalla kun kokonaistuotanto on kasvanut. Enemm ä n!! Miksi kasvua tavoitellaan? Vaikka ortodoksisen taloustieteen mukaan hyvinvointi lisääntyy markkinoilla olevien kulutusmahdollisuuksien lisääntyessä, julkisesti tällä perustellaan kasvutavoitetta vain harvoin. Eräs perustavanlaatuisista inhimillisistä kokemuksista lieneekin, että yhä kiihtyvä tuotteiden ja palveluiden sykli ei tuo elämään merkitsevää sisältöä. Lisäksi on selvää, että hyvinvointi rakentuu laajalti markkinoiden ulkopuolella. Keskeiset perustelut ovatkin luonteeltaan pikemminkin teknisiä: julkisia palveluja ja työpaikkoja ei voida ylläpitää ilman kasvua. Jotta tämä väite vaikuttaisi jär kevältä, on tunnettava talousjärjestelmä, ja on tunnettava se nimenomaan tietyllä tavoin. Mitään ilmeistä syy– seuraussuhdetta väitteeseen ei sisälly. Lauri Holappa kuvaa toisaalla tässä numerossa ortodoksisen talous käsityksen, josta käsin myös talouskasvu muodostuu yhteiskunnan ylimmäksi päämääräksi, ja sen jälkeen esittää keynesiläisen vaihtoehdon. Tässä tekstissä jatkan keynesiläisen ajattelun pohjalta sellaisen taloudellis-poliittisen kehyksen rakentamista, joka mahdollistaa vakavan suhtautumisen resurssien niukkuuteen ja huomioi myös mitä markkinoiden ulkopuolella tapahtuu. Ensin on perehdyttävä erilaisiin käsityksiin rahasta. Ortodoksinen taloustiede näkee rahan vaihdon välineenä ja hyödykkeenä, jolla on itsessään jokin arvo. Tämä lähestymistapa ei huomioi rahan luonteen ja institutionaalisen järjestelyn perustavanlaatuista muutosta, joka M us ta r i n da d 23 tapahtui Yhdysvaltain irrottaessa dollarin kultakannasta vuonna 1973. Tuolloin siirryttiin modernin rahan aikaan – ja tämä sama järjestelmä on käytössä edelleen. Keynes ajoi aikoinaan voimakkaasti kultakannasta luopumista. Jälkikeynesiläinen niin kutsuttu moderni rahateoria ottaakin jo lähtökohtaisesti huomioon rahan nykyisen luonteen. Raha on merkki talouden toimijoiden välisestä velkasuhteesta: uutta rahaa syntyy muun muassa kun yksityishenkilö ottaa lainaa liikepankista, ja tämä raha poistuu käytöstä kun laina maksetaan takaisin. Valtio tai valtioiden liittouma, jolla on oma keskuspankki, on rahan viimekätinen liikkeellelaskija. Tällainen taloudellisesti suvereeni toimija voi aina rahoittaa menonsa keskuspankkirahoituksella, ellei keskuspankki rahoitusta ole erikseen päätetty estää, kuten Euroopan rahaliitto EMU:ssa. Tällä päätöksellä, joka perustuu ortodoksisen taloustieteen virheellisiin käsityksiin rahajärjestelmästä, EMU-maiden julkinen talous on alistettu yksityisille markkinoille. Velkakriisin kuumimpina hetkinä Euroopan keskuspankin roolia oltiin jo vaivihkaa laajentamassa. Nykyisen rahoitusjärjestelyn ongelmat on siis päättävissä elimissä huomattu, mutta korjaavia toimenpiteitä ei ole vielä tehty. Kun sanotaan, että julkisten palveluiden rahoitus vaatii talouskasvua, oletetaan, että julkiset palvelut rahoi tetaan yksityisten toimijoiden maksamilla veroilla. Jos verotulot vähentyvät, julkisia palveluja on vastaavasti karsittava. Julkisten palveluiden rahoitusta ei kuitenkaan tarvitse alistaa verotukselle, vaan kuten todettua, rahoitus voidaan hoitaa yhteistyössä keskuspankin kanssa. Modernin rahan järjestelmässä, jossa raha ei ole sidottu kultakantaan tai mihinkään muuhunkaan, yhteiskunnallista kehitystä ei rajoita rahan niukkuus. Sen sijaan kehitystä määrittävät reaalitaloudelliset tekijät, kuten työvoiman määrä, osaaminen, teknologia ja luonnonvarat. Niukkuutta on, mutta se on muualla kuin valtion kirstussa – päinvastoin kuin nyt annetaan ymmärtää. Verotuksella on modernin rahan aikanakin monia käyttötarkoituksia. Sen perusfunktio on sitoa eri toimijat kaikille yhteisten toimintojen ylläpitämiseen: voidakseen täyttää veronmaksuvelvollisuutensa eri toimijoiden on osallistuttava toimintaan, jolla voi kerryttää valtion liikkeelle laskemaa ja veronmaksuun vaadittavaa valuuttaa. Verotuksella myös tasataan tuloeroja ja ohjataan kulutusta suuntaan, jonka poliittisesti katsotaan edistävän yleistä etua. Esimerkiksi tupakka- tai poltto aineverolla ei ole tarkoitus kerätä tuloja valtion kassaan vaan pelkästään hillitä näiden tuotteiden kulutusta. Lisäksi verotuksella voidaan kulutuskysyntää säätelemällä vaikuttaa inflaatioon. Julkisten palveluiden rahoittamisen lisäksi työpaikkojen säilyttäminen on ollut keskeinen peruste kaikenlaisen tuotannon kasvun tukemiselle, riippumatta siitä minkälainen sen ympäristökuormitus on tai mitkä sen muut ei-rahamääräiset vaikutukset ovat. Keskuspankkirahoitus mahdollistaa työpaikkojen säilyttämisen ja 24 d M us ta r i n da tarvittaessa lisäämisen julkisella sektorilla. Voidaan esi merkiksi tarjota kattava julkisen sektorin työpaikkatakuu, jolloin mielekkäitä työtehtäviä on tarjolla aina – myös silloin kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja. N yk ypol i tiik a n impotenssi Ortodoksinen taloustiede ja yksi sen kulmakivistä, uusklassinen talousteoria, on keskeisesti vaikuttanut siihen, miten markkinat ja niiden yhteiskunnallinen rooli nykyään politiikassa ymmärretään. Uusklassinen teoria tarkastelee rationaalisten, kaikkitietävien, toisistaan riippumattomien ja oman edun maksimointiin tähtäävien yksilöiden markkinoilla tekemiä valintoja. Teorian mukaan näiden valintojen annettaessa toteutua vapaasti kysyntä ja tarjonta kohtaavat tasapainotilassa: tuotanto ja kulutus toteutuvat optimaalisesti. Samalla teoria jättää huomiotta, että hyvinvointi ei välttämättä lisäänny kulutuksen lisääntyessä. Ylipäänsä se unohtaa elämän, joka jää markkinoiden ulkopuolelle. Moraalisille ja poliittisille kysymyksille uusklassinen teoria ei jätä sijaa, koska edellä kuvattu markkinamekanismi määrittää sen mukaan yksilöitä ja yhteisöjä tehokkaammin, miten ihmisten välinen toiminta kannattaa järjestää. Teoriaan nojaava uusliberaali ajattelu pyrkiikin pienentämään poliittisen päätöksenteon roolia ja laajentamaan markkinoiden toimialuetta. Uusliberaali politiikka välttää ottamasta kantaa kysymykseen hyvästä elämästä tai siihen, mistä hyvinvointi todella muodostuu. Se olettaa parhaaksi, että kukin yksilö huolehtii hyvinvoinnistaan tarjoamalla työvoimaansa ja ostamalla hyödykkeitä markkinoilla. Politiikan tehtäväksi jää tällöin huolehtia, että markkinat ovat riittävän laajat, kattaen kaikki elämän tärkeät osa-alueet, ja että oman alueen markkinatoimijat keskittyvät kansainvälisessä taloudessa kilpailukyvyn ylläpitämiseen. Markkinoiden suhde kulutuksen vähentämiseen on kuitenkin erityisen ongelmallinen. Kauppalehti Optio haastatteli huhtikuussa ulkoiluvaatteita myyvän Patagonian ympäristöjohtaja Jill Dumainia. Patagonia on yksi yritysmaailman pioneereista ympäristökysymyksissä. Optio kysyi: ”Olette mainonnassanne kehottaneet vähentämään kulutusta. Miten se sopii yhteen bisneksen teon kanssa?”. Dumain vastasi: ”Tähän minulla ei vielä ole vastausta. Haluamme kuitenkin tutkia kysymystä, ja toivomme muidenkin yritysten tekevän niin. Liiallinen kulutus on ympäristöongelmien ydin. Meidän on mietittävä, miten saamme koko yhteiskunnan ymmärtämään, mitä kaikkea yhden tuotteen tekemiseen tarvitaan, mikä on sen ympäristövaikutus.” Vastaus on rehellinen, ja vaikka se on tässä mielessä rohkaiseva, se ilmentää hyvin pe rinteisen liiketoiminta-ajattelun vaikeuksia sopeutua niukkojen resurssien maailmaan. Laajempi muutos vähemmän resursseja vaativiin elämäntapoihin tuskin lähtee liikkeelle markkinoilta. Vähentäessään tuotan toaan tai kulutustaan organisaatio tai yksilö vain vähentää vaikutusvaltaansa markkinoilla. Tarvitaan väistämättä markkinoiden ulkopuolisia, poliittisia päätöksiä. Vallitsevaa politiikkaa riivaa kuitenkin sisäinen ristiriita: koska tavoitellaan kasvua ja pyritään pitämään mistä tahansa yksityisen sektorin työpaikasta kiinni, on vaikea rajoittaa saastuttavintakaan tuotantoa tai kulutusta. Esimerkiksi loistoristeilijöitä kasaavan telakkateollisuuden työpaikat ovat olleet moneen kertaan Suomessa katkolla, mutta niitä on puolustettu hanakasti. Viihdekäyttöön tarkoitetut ja ympäristöstään vieraannuttavat – ja tietysti raskaasti luontoa kuormittavat – risteily alukset lienevät kuitenkin listalla korkealla, kun valmistaudutaan energiankäytön vähentämiseen ja pohditaan mistä voidaan luopua. Kasvun, kilpailukyvyn ja työpaikkojen säilyttämisen näkökulmat jyräävät muut alleen. Telakkateollisuuden tapauksessa voitaisiin niiden sijaan ajatella esimerkiksi monipuolista paikallista osaamisperustaa ja kansallista turvallisuutta, edellä mainitun ympäristökuormituksen Delfoi, Kreikka. lisäksi. On varmasti hyvä, että Suomessa säilyy vesilii- Kuva: Laura kenteen ja siihen liittyvän teknologian osaamista jatkos- Wesamaa sakin. Mutta kannattaako ja voidaanko sitä ylläpitää risteilijöitä rakentamalla? Nykyiset telakkatyöntekijät voivat hyödyntää tähän asti kertynyttä osaamistaan monin tavoin: telakoilla on jo suunnitteilla projekteja merituulivoimaloiden perustusten rakentamiseksi. Tulevia työntekijöitä taas kannattaa kouluttaa vastaamaan tu levaisuuden tarpeisiin: on pohdittava, mitä osaamista niukkojen resurssien maailmassa tarvitaan. Nämä markkinalogiikan ulkopuolelle jäävät strategiset näkökulmat eivät ole juurikaan olleet esillä. Erityisesti ympäristö näkökulmaa tuskin kukaan on uskaltanut tuoda esiin – onhan kyse suomalaisista työpaikoista! Tämän vallitsevaan politiikkaan sisältyvän ristiriidan takia jo päätetyistäkin ympäristötavoitteista on tulossa lähestulkoon mahdottomia saavuttaa. M us ta r i n da d 25 Yllä: Valvonta. Kuva: Pauliina Leikas Alla: Jussarö. Kuva: Nestori Syrjälä 26 d M us ta r i n da Ta lous ja el ä m ä Filosofina Keynes näki kirkkaasti talouden ja markkinoiden tuolle puolen, kuten Teppo Eskelinen tässä lehdessä kirjoittaa. Talous on väline tuotannon organisoimiseksi siten, että materiaaliset tarpeet voidaan tyydyttää. Elämän todella tärkeät asiat eivät kuulu talouden piiriin, eikä taloutta tule koskaan nostaa tavoitteen asemaan. Keynesiläisen ajattelun mukaan politiikan tehtävänä onkin ohjata ja rajata, ei seurata markkinoita. Jälkikeynesiläiset toimenpiteet, erityisesti julkisten palveluiden keskuspankkirahoitus, mahdollistavat poliittisen ohjauksen käytännössä. Niiden avulla politiikan tavoitteeksi voidaan ottaa hyvä elämä luonnonjärjestelmien rajoissa, nykyisten kasvu- ja kilpailukykytavoitteiden sijaan. Politiikassa voidaan debatoida miten tuotantorakenteiden ja elämäntapojen halutaan kehittyvän. Jotakin tuotantoa voidaan rajoittaa säädöksin, toista tuotantoa, kuten vanhojen asuntojen korjausrakentamista, julkista liikennettä ja hajautettua energiantuotantoa, voidaan edistää julkisen sektorin vetämänä. Keynesiläisen ajattelun myötä markkinalogiikan ylittävä kulttuurinen monimuotoisuus asettuu luontevasti politiikan keskiöön, talouden rinnalle. Keynes koki tärkeäksi pitää yllä ja tukea sellaisia tekemisen muotoja, jotka eivät pysy elinvoimaisina markkinalogiikan alaisuudessa. Hän oli muun muassa perustamassa Art Council of Great Britainia, joka viitoitti tien taiteiden julkiselle tukemiselle muuallakin maailmassa. Kulttuurinen monimuotoisuus asettuu vastaan niitä totalistisia tavoitteita, jotka nyt vallitsevat ympäri maailman kuten aikoinaan itäisessä valtiokapitalismissa. Pyritäänhän koko yhteiskunta – tieteet, taiteet ja terveydenhuolto mukaan lukien – alistamaan tuotannollisen kasvun ja voitontavoittelun kapeaan muottiin. Keynesiläisessä politiikassa yliopistot ja sairaalat eivät ole tulosyksiköitä. Niiden rahoitus ei ole kiinni niiden taloudellisesta tuloksesta vaan niiden tieteellisestä ja taiteellisesta laadusta ja kyvystä huolehtia ihmisten terveydestä. Samalla se valtava hallinnollinen koneisto, joka nyt vaaditaan esimerkiksi oppimistulosten kääntämiseen taloudelliselle kielelle erilaisten lomakkeiden ja auditointien muodossa, käy turhaksi. Lyhyesti: organisaatioissa voidaan keskittyä sen tekemiseen, mitä niissä on tarkoituskin tehdä. Yksilön näkökulmasta kulttuurinen monimuotoisuus voidaan hahmottaa erilaisten yhteiskunnassa laajalti ymmärrettyjen ja hyväksyttyjen ihmisihanteiden kautta. Tällä hetkellä ortodoksisen taloustieteen ihmiskuvaan kytkeytyvä ihanne vie tilan muilta ihmistyypeiltä. Tällainen ”talousihminen” on korkeakoulutettu ja kilpailukykyinen huippuosaaja, joka ei työpaikalla vilkuile sivuilleen vaan tuottaa tehokkaasti oman alansa innovaatioita, brändejä, vientituotteita ja lisäarvoa. Vapaaaikanaan hän latautuu työkuntoon noudattaen tarkasti henkilökohtaisen valmentajan laatimia ohjeita. Talousihminen säästää omaa aikaansa ja vaivaansa kulkemalla suorituspisteeltä toiselle fossiilienergian turvin ja hyödyntäen markkinoiden parhaimpia vanhustenhoito-, lastenhoito- ja ravintolapalveluja. Hän tienaa enemmän ja kuluttaa enemmän. Hänen ansioluettelonsa on hänen päiväkirjansa. Kulttuurinen monimuotoisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan materiaalista ja henkistä mahdollisuutta elää ja ajatella myös toisin – monin tavoin toisin. Tätä kunnioittava politiikka ei säikähdä, jos vaikkapa aikapankkien myötä tapahtuvat kohtaamiset ja tekemiset saavuttavat yhä enemmän suosiota ja ihmissuhteet saavat sijaa markkinasuhteiden kustannuksella. Se ei myöskään karsasta taiteen ja tieteen saavutuksia, jotka kyseenalaistavat vallitsevia hahmotustapoja eivätkä tuota hyödykkeitä markkinoille. Päinvastoin, monimuotoisuutta kunnioittava politiikka ammentaa näistä kehityskuluista ymmärtääkseen mitä hyvä elämä kussakin ajassa ja paikassa tarkoittaa. Lopuk si Vallitseva taloudellis-poliittinen kehys ajaa kaikille elämänalueille tehostamista ja säästämistä, mutta paradoksaalisesti kannustaa samalla kulutuksen kasvattamiseen ja luonnonresurssien tuhlaamiseen. Se on sokea yhtäältä modernin rahatalouden mahdollisuuksille ja toisaalta luonnossa esiintyvien resurssien niukkuudelle. Keynesiläinen ajattelu mahdollistaa kehyksen, joka ottaa resurssien niukkuuden vakavasti ja tukee myös ei-taloudellista elämää. Talouskasvun tavoittelusta voidaan luopua modernin rahateorian mukaisten poliittisten toimenpiteiden avulla. Nyt tarvitaan, kuten Mark Fisher tämän lehden haastattelussa toteaa, kamppailua useilla tasoilla – myös parlamentaarisessa politiikassa. << K irja l l isuu t ta L atouche , S erge (2010) Jäähyväiset kasvulle. Into-pamfletti, Like Kustannus, Helsinki. (Pitkäaikaisen degrowth-ajattelijan kasvukritiikkiä ja suuntaviivoja kohtuuden yhteiskuntaan.) L ä h de , Ville (2013) Niukkuuden maailmassa. Niin & näin -kirjat. (Filosofinen selvitys niukkuuden käsitteistä ja politiikasta.) S achs , Wolfga ng (1999) Planet Dialectics: Explorations in Environment and Development. Zed Books, London. (Kulttuurisiakin näkökulmia kehitykseen.) Degrowth-blogi: www.degrowth.fi M us ta r i n da d 27 " H elsingin Sanomat 17. 11. 2012 Kilpailukyky kaiken edelle Tuore ministeri haluaa Suomelle elämäntaparemontin, jossa kaikki tähtää työpaikkojen luomiseen Perjantaina Vapaav uori aloitti elinkeinoministerinä, kun Jyri Häkämies (kok) siirtyi Elinkeinoelämän keskusliittoon. […] Vapaav uoren iso kuva on, että kilpailukyv yn vaaliminen on nostettava suomalaisen politiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi. Vapaav uoren mukaan yt-uutiset ja synkät barometrit kertovat, että taloustilanne on poikkeuksellisen vaikea. Kilpailukyky ja kasv u ovat ainoat keinot ylläpitää hyv invointijärjestelmää, hän sanoo. Vapaav uori kaipaa ”elämäntaparemonttia”, jossa kaikki mitä tehdään palvelee samaa päämäärää: Suomeen pitää saada paljon lisää yksityisen sektorin työpaikkoja. Jos kilpailukyky asetetaan kaiken edelle, mitkä tavoitteet joutuvat antamaan tilaa? ”Tämä ei lähde vastakkainasettelusta, vaan siitä, mihin kiinnitetään päähuomio.” 28 d M us ta r i n da Kampin ostoskeskus. Kuva: Paavo Järvensivu M us ta r i n da d 29 Yllä: Ohio, USA. Kuva: Alma Heikkilä Alla: Beijing, Kiina. Kuva: Pauliina Leikas 30 d M us ta r i n da Kun r a ha ei r iitä a n t ti m ajava Varoitus: tämän tekstin paljastukset voivat vaikuttaa lomamökkisi arvoon. ”J o u t i l a i s u u d e l l a o n m o n i a m u o t o j a ”, tokai- si Komulan Setti, Tommi-puukoistaan maanlaajuisesti tunnettu seppä, kun vanhoilla päivillään katseli kotitilansa viereen ilmestynyttä valtavaa työmaata. Siellä sitä hiki päässä, soran pöllytessä ja diesel moottoreiden mylviessä tehtiin ihan vakavissaan hommia huvittelukeskuksen rakentamiseksi. Komula ja Syväjärvi tunnetaan nykyisin paremmin Ukkohallana ja viereinen Lietejoki brändättiin Ukkohallanjoeksi. Ukkohallaa on tuettu miljoonilla ja taas miljoonilla euroilla. Jokaista kylpylän pääsylippueuroa kohden on yhteiskunta antanut toisen euron lisää. Niinpä onkin yhteiskunta tukenut huomattavasti avokätisemmin Ukkohallan vesihiihtäjää kuin läheisillä pelloilla raatavaa maanviljelijää. Sohvien, televisioiden ja burgereiden kulutuksen lisäämisestä on tullut yhteiskunnalle tärkeämpää kuin vaikkapa akuutin ekologisen kriisin torjun nasta tai ruuantuotannon turvaamisesta, kulttuurisesta kehityksestä nyt puhumattakaan. Sanotaan, että ilman kulutuksen kasvua ei valtakunta pysy pystyssä. Talvipakkasilla porealtaassa makoilu onkin nykyoppien mukaan joutilaisuuden sijasta tärkeää työtä yhteisen edun hyväksi. Tämä teksti luo kahden esimerkin kautta katsauksen maassamme viimevuosikymmeninä harjoitettuun elinkeinopolitiikkaan. Johtopäätös voidaan esittää jo heti näin alkuun. Suomalaista yhteiskuntaa hallitseva markkinaliberalistinen hulluttelu johtaa tyystin järjenvastaisiin kehityslinjauksiin. Hupia k a nsa l le Kainuuta koetteli 1970-luvulla ankara rakennemuutos. Metsätalouteen ja maanviljelykseen ei tarvittu entiseen malliin työväkeä ja kansa muutti suurin joukoin etelän kaupunkeihin. Rakennemuutosta torjuttiin tekemällä kainuulaisvoimin uusi tehdaskaupunki ja junarata Vienan-Karjalaan, Kostamukseen. Kainuuseen rakennettiin julmettu määrä autioituneita kyliä yhdistäneitä asfalttiteitä ja myös metsäteollisuuteen investoitiin. Kun Kostamuksen työmaa oli valmis ja teitä ja laitoksia muutenkin riittävästi, tuli tenkka poo. Väki oli jälleen työttömänä. Vakava modernistinen hyvinvointiyhteiskunta sai tehdä tilaa juppikulttuurille ja postmodernille ilottelulle. Idea Ukkohallan rakentamisesta on läheistä sukua monille samanlaisille projekteille kaikkialla Suomessa. Valtio tuki suurilla summilla hupikeskusten rakentamista pystymetsään. Matkailuyrittäjyydelle ja työllisyyden kohenemiselle piti kompensaation myötä olla hyvät edellytykset. Myös palkansaajilla oletettiin olevan jatkuvasti enemmän vapaa-aikaa, jota voisi uusissa keskuksissa kuluttaa. Laskettelurinteitä nousi neljään vierekkäiseen kuntaan: Paltamon Kivesvaaralle, Ristijärven Saukkovaaralle, Puolangan Paljakkaan ja Hyrynsalmen Ukkohallaan. Keskukset toimivat tukirahoilla muutaman vuoden 1990-luvun alun lamaan asti. Lamassa hiljenivät Saukkovaaran ja Kivesvaaran rinteet (kuten myös sinne liikennöinyt Kivesbussi). Jäljelle jäivät vain karmivat arvet M us ta r i n da d 31 maakunnan kauneimpiin maisemiin. Ukkohalla ja Paljakka ajautuivat nekin konkurssiin, mutta toiminta saatiin kuitenkin jatkumaan. Vierekkäisissä kunnissa viidentoista kilometrin päässä toisistaan täsmälleen samanlaisilla konsepteilla toimivat keskukset kilpailivat verisesti laman karsimasta asiakaskunnasta. Paljakkaa päätettiin korottaa kaksikymmentä metriä, jotta siitä saataisiin viereistä Ukkohallaa korkeampi. Korotus maksoi miljoonia markkoja ja kustannettiin pääosin julkisella tuella. Samaan aikaan kun viereistä mäkeä korotettiin, paljastui Ukkohallassa laaja vyyhti väärinkäytöksiä. Valtion tukirahoja oli ajautunut satojen tuhansien markkojen edestä vääriin kohteisiin tai kadonnut kokonaan. Lisäksi tuet olivat ohjautuneet epäoikeudenmukaisesti niin, että muutaman yrittäjän saadessa käytännössä ilmaista rahaa, monilta muilta menivät elinkeinon edellytykset. Sopan selvittelyihin liittyi läheisesti Hyrynsalmen nimismies, joka joutui talousrikosten ja myös kylänraitilla tapahtuneen humalapäisen virka-aseella ammuskelun takia kaltereiden taakse. Selvityksiin osallistui myös kansanedustaja Sulo Aittoniemi sekä muita poliitikkoja, jotka ihmettelivät eduskunnassa asti tukirahojen holtitonta käyttöä. Äskettäin Hyrynsalmen ainoassa lounaspaikassa lautasenialle sattui 1990-luvun alussa tehty tarjotin, johon oli painettu Hyrynsalmen yritysten palveluhakemisto. Ruokakauppoja oli neljä, kauppa-autoja kaksi, erikoisliikkeitä yli kymmenen ja erilaisia muita palvelun tarjoa jia kymmenittäin. Myös baareja ja kahviloita oli useampia. Nykyään kylänraitilla on tuskin viidesosaa näistä liikkeistä. Viitostieltä avautuvaa aiemmin kuvankaunista maisemaa hallitsee nyt valtava S-marketti, johon kaikki ajavat omilla autoillaan. Juttelin asiasta parturikampaamossa (joita muuten muusta kehityksestä poiketen on enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten). Parturi kertoi, että kyllä ennen oli paljon parempi meininki: baareissakin oli limudisko ja tanssitunteja päivisin, sitten kahdeksan jälkeen aikuisten tanssit melkein joka ilta. Baarissa tapasi kyläläisiä ja saattoi vaihtaa kuulumisia kahvin jos muunkin virvokkeen ääressä. Kaikki kuitenkin muuttui Ukkohallan perustamisen jälkeen. Ensin kolmentoista kilometrin päässä oleva matkailukeskus ja sen palvelut vetivät kyläläisiä. Tämä tappoi baarit kylältä ja vei muutaman erikoisliikkeenkin mennessään. Vuosien kuluessa Ukkohallan mentaliteetti muuttui tympeäksi paikallisia kohtaan. Etelän tai Oulun hyvin toimeentuleville suunnattu keskus ei halunnut paikallista karvalakkiosastoa pilaamaan trendikästä tunnelmaa. Ukkohalla halusi erottua Hyrynsalmesta ja muodostua omaksi brändikseen, joka ei yhdisty mielikuviin syrjäisestä pitäjästä Kainuun korvessa. Nykyisin hyrynsalmelaiset eivät juuri koskaan käy Ukkohallassa, mutta eipä ole kylälläkään juuri mitään pistäytymispaikkaa. Alkoholia kuluu entiseen malliin, mutta se juodaan nykyisin kotona. Syrjäytymis- ja sairaus 32 d M us ta r i n da tilastot jatkavat synkkenemistään eikä tähän ole matkailukeskuksella ollut ainakaan myönteistä vaikutusta. Ukkohallan työllisyys- ja verotulovaikutukset ovat olleet aina varsin vähäiset. Parhaina aikoina työpaikkojakin on ollut mukavasti, mutta normaalitilassa koko keskuksen kaikki yritykset työllistävät yhteensä alle 10 henkilöä. Monet hyrynsalmelaiset lähtivät mukaan lomamökkibisnekseen, mutta menettivät rahansa ja mökkinsä keskuksen toistuvissa konkursseissa, joiden seurauksena myös mökkien arvot romahtivat. Konkurssien myötä alueen yritystoiminta ja kiinteistöomaisuus siirtyi pilkkahintaan ulkopaikkakuntalaisten omistukseen, minkä takia kunnan verotulot jäävät hyvässäkin suhdanteessa pieniksi. Myös keskukseen toteutetut rakennushankkeet ja muut investoinnit toteutetaan pääsääntöisesti ulkopaikkakuntalaisten voimin ja muualta tulevin materiaalein. Lyhyt valoisa vaihe koitti 90-luvun lopulla, kun Ukkohallan ja Paljakan keskukset olivat hetken samalla omistajalla. Kinastelu vaihtui yhteistyöksi ja keskukset profiloitiin toisiaan vahvistaviksi. Yhteistyön sinettinä päätettiin raivata korpeen uusi matkailutie, joka lyhensi keskusten välimatkaa noin kaksikymmentä kilometriä. Kustannukset olivat tiettävästi jo lähellä kymmentä miljoonaa euroa. Pian keskukset ajautuivat jälleen konkurssiin, ja uusille omistajille, jotka eivät olleet halukkaita yhteistyöhön. Uudenkarhea matkailutie jäi vaille käyttötarkoitusta. Ukkohallan ja Paljakan matkailukeskuksia, brändejä ja markkinointia on 2000-luvun alkupuolelta asti kehitetty täysin erillään toisistaan. Keskusten tarjonta ja kehittämissuunnitelmat ovat kuitenkin lähes identtiset. Kova kilpailu pakottaa investoimaan aggressiivisesti uusiin laitteisiin, palveluihin ja rakennuksiin. Valtio ja EU maksaa pääsääntöisesti lähes puolet investoinneista ja monet hankkeet toteutetaan kokonaan julkisin varoin. Hanketukien keskeinen ongelma on, että ne eivät kehitä aluetta ja sen elinkeinoelämää. Tuet keskittyvät Ukkohallassa yhdelle yritykselle ja sen muutamalle omistajalle kaikkien muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Tervettä kilpailua ei voi olla, jos toinen saa investointiinsa puolet yhteiskunnan tukea ja toinen 20% tai ei mitään. Matkailukeskustenkin välinen kilpailu on pohjimmiltaan kilpailua tukiprosenteista ja siitä, kummassa kunnassa löytyy enemmän hankeosaamista ja lopulta siitä, kumman keskuksen johto ja kumman kunnan elinkeino toimi ovat lähempänä maakuntahallinnon sisäpiiriä. Tässä kisassa voittavat äärimmäisen harvoin aidosti kehityskelpoiset yritysideat. Ukkohallan matkailukeskukseen on panostettu sen olemassaolon aikana arviolta lähes 20 miljoonaa euroa EU:n, valtion ja kuntien varoja. Keskus on niellyt lähes kaikki aluee kehittämisreurssit ja rypenyt konkurssista toiseen. Viimeisen viiden vuoden aikana hankerahaa on pumpattu massiivisiin investointeihin ja markkinointiin. Tästä huolimatta hiihtokeskusosakeyhtiön liikevaihto tippunut yli 50% ja kävijämäärä 30%. Suurin osa Kuva: Antti Majava M us ta r i n da d 33 alueen muista yrittäjistä on kaikonnut. Turhan tien päähän uhkaa tulla tyhjä kylpylä ja hotelli. Jokunen kymmentä pienyrittäjää menettää taas säästönsä kun mökkejä ei enää osta tai vuokraa kukaan eikä niillä ole keskuksen mentyä konkurssiin minkäänlaista vakuus arvoa. Kuvaava esimerkki Ukkohallan nykymenosta on muutama vuosi sitten perustettu matkailuyhdistys. Kainuun liitto myönsi usean sadan tuhannen euron kehittämisrahan, jonka keskeisenä tarkoituksena oli matkailu yhdistyksen aktivointi ja alueen yrittäjien kerääminen yhteisen kehittämisen ja markkinoinnin tueksi. Matkailuyhdistys ei kuitenkaan kokoontunut kertaakaan koko hankekaudella, eikä siten voinut huolehtia sääntömääräisistä tehtävistään saati toimia hankkeen edellyttämällä tavalla yhteistoimintaa lisäävästi. Käytännössä hankerahoituksella palkattiin markkinointijohtaja yritykselle, jonka toimitusjohtaja ja pääomistaja on sattumoisin myös matkailuyhdistyksen puheenjohtaja. Ukkohallalle laadittiin samaisella rahoituksella myös uusi masterplan. Alueen toimijoille järjestetyssä ideointi riihessä korostuivat luonto- ja kulttuuritoiminnan sekä paikallisen elämänmenon kytkeminen osaksi matkailua. Tämä vastaisi matkailun nykyisiä trendejä ja olisi luontevaa keskuksessa, jonka välittömässä läheisyydessä on koko valtakunnan mittakaavassa ainutlaatuisia ikimetsiä. Tärkeäksi koettiin myös se, että Ukkohalla hyödyttäisi aidosti Hyrynsalmen muita yrityksiä ja kuntalaisia. Ideariihessä myös pääteltiin, että ulkomaalaisia matkailijoita tuskin kiinnostaa tulla Kainuuseen laskettelemaan, kun luontaisesti korkeampia mäkiä löytyy lähes kaikkialta maailmasta. Tuntemattomaksi jääneestä syystä lopullisessa masterplanissa keskuksen tärkeimmäksi kehittämisvisioksi nostettiin kuitenkin Ukkohallan rinteiden korottaminen Paljakan rinteitä korkeammaksi. Kustannusten todettiin olevan noin 8 miljoonaa euroa ja investointi tullaan toteuttamaan pääosin julkisella rahoituksella. Naapurissa ei kuitenkaan olla valmiita luopumaan korkeimpien rinteiden tittelistä. Kyllä Puo langallakin riittää soraa ja kuorma-autoja, ja EU:lla yritystukia Paljakan rinteiden pitämiseen Ukkohallaa korkeampina. Loputtoman virheinvestointien sarjan ja yhteisten resurssien säälimättömän tärväämisen ympärillä Kainuun vaarojen ikikuusikot elävät omaa elämäänsä, sikäli kun eivät joudu hakatuksi metsätalouden, uusien laskettelurinteiden tai mäkien korottelun tieltä. Kuitenkin lukuisissa laskelmissa luonto- ja kulttuurimatkailu on todettu aluetaloudellisesti kannattavammaksi sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämmäksi kuin matkailukeskusten nykyinen toiminta. Ukkohalla-Paljakka-alueen ainoa yli 10 vuotta kannattavasti toiminut, yli neljä henkilöä työllistävä yritys onkin keskittynyt vaativaan luontomatkailuun. Yrityksen toiminnasta kirjoitetaan säännöllisesti Euroopan arvostetuimmissa ja laajalevikkisimmissä alan julkaisuissa. Juuri kukaan Kainuussa ei kuitenkaan tiedä yri- 34 d M us ta r i n da tyksen olemassaolosta. Syynä tähän voi olla se, että yritys on ilmoittanut haluttomuutensa kasvaa. Sen sijaan se keskittyy tuottamaan mahdollisimman hyvää palvelua nykyisen kokoiselle asiakaskunnalle. Tällä ratkaisuilla vältetään tehokkaasti isojen keskusten konkurssikierteet, eikä toimintaan tarvita alun jälkeen yhteiskunnan tukea. Ja sekös vasta ärsyttää aluekehittäjää ja hanke rahoittajaa. R auha m a a ssa Lekkeripelien esittelyssä edetään nyt astetta isompiin kuvioihin, nimittäin juuri äskettäin Joutsenon Rauhaan perustetun pohjoismaiden suurimman viihdekylpylän historiaan. Salpausselän harjualue viistää Joutsenossa Suur-Saimaan eteläisiä selkiä. Venäläinen lääkäri Dimitri Gavrilovitsh tutustui 1860-luvulla paikkaan ja totesi sen sopivan luonnonkauneutensa sekä harjuista pulppuavan terveysveden ansiosta hyvin terveyskylpylän sijoitus paikaksi. Saimaaseen pistävän Tiuruniemen ja Rauhan alueelle rakennettiin joukko kylpylärakennuksia, täysihoitoloita ja yksityisiä huviloita. Rauhasta tuli Venäjällä laajasti tunnettu matkailukohde läheisen Imatrankosken rinnalle. Rauhan parantolan asiakaskunta muodostui tsaarin Venäjän rikkaasta yläluokasta. Tarkasti hoidettujen puutarhojen keskellä sijaitsevat rakennukset ja niiden ihmiset olivat kuin toinen saavuttamaton planeetta ympäristön kylien nälässä ja kaikinpuolisessa niukkuudessa elävälle väestölle. Lähestyttäessä 1800-luvun loppua herättiin niin Ve näjällä kuin sen alaisessa Suomessakin vastustamaan rikkaiden äärimmäistä rikastumista ja köyhien ikuista köyhtymistä. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen tasaarvo oli laajasti hyväksytty pyrkimys myös rikkaan kansanosan uudistusmielisten parissa. Vähitellen myös tavallisen työtätekevän kansan keskuudessa heräsi halu parantaa omaa asemaa. Rauhan yläluokkainen parantolaelämä päättyi Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen. Alueelle pyrittiin löytämään uusi käyttötarkoitus. Tuolloin EteläKarjalan kuntien ja maakunnan päättäjillä oli yhä kasvava huoli kylien ja kaupunkien pääosin täysin heitteille jääneiden psyykkisesti sairaiden kohtaloista. Erilaisten selvitysten ja valmisteluiden jälkeen Rauhan ylelliseen kylpylämiljööseen päätettiin perustaa mielisairaala. Hulluuteen ei tuolloin ollut juuri parannuskeinoja ja Rauhan erinomaisen pohjaveden, runsaasti happea ja otsonia sisältävien mäntymetsien, puutarhojen sekä ylipäätänsä luonnon kauneuden ajateltiin vaikuttavan mieltä parantavasti. Sairaalan perustamiskokouksen merkinnöissä todetaan, että vähäosaisille haluttiin tarjota paras mahdollinen ympäristö toipumista varten. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan siemen oli itänyt jo pitkään ennen itsenäistymistä, ja kun omiin ratkaisuihin tarjoutui mahdollisuus, vahvistui kaikkialla Suomessa kehitys, joka tähtäsi yleiseen tasa-arvoon, demokratiaan ja sosiaaliseen yhdenvertaisuuteen. Samat tavoitteet, tosin eri painotuksilla, nousivat keskeisiksi kaikissa suurissa puolueissa. Rauhan sairaalaa laajennettiin pian, sillä hoitoa tarvitsevia oli suurin joukoin. Hoitomenetelmiä kehitettiin ja vaikka ennuste oli usein huono, saattoi joku potilaista joskus tervehtyä ja palata takaisin siviilielämäänsä. Suurimmalle osalle potilaista Rauha oli koti vuosikausia tai vuosikymmeniä. Lääkkeiden kehittyminen muutti hoidon lihastyöstä tarjoilu- ja valvontatyöksi. Karmivista sivuvaikutuksista huolimatta potilaiden olo useimmiten edes hiukan helpottui lääkityksen osuessa kohdilleen. Sairaalan huoneet, osastot, käytävät ja maanalaiset tunnelit olivat kolkohkoja. Ulkona avautui kuitenkin kesät talvet upea ja monivivahteinen luonto. Työ puu tarhoissa, sairaalan maatilalla, sahalla, konehuoneessa, lämpölaitoksessa ja pesulassa oli keskeinen terapiamuoto. Huonot jaksot vietettiin suljetulla osastolla ja paremmat keveissä ohjatuissa askareissa. Sairaalalla oli oma bändikämppä, kuvataide- ja askarteluterapiatilat, hyvät liikuntatilat ja -varusteet, elokuvateatteri ja tietenkin kanttiini. Hiukset leikattiin omassa parturikampaamossa, jätskit sai potilaiden ylläpitämästä kioskista. Rauha oli oma maailmansa, jossa potilaat ja henkilökunta muodostivat enemmän tai vähemmän idyllisen yhteisön. Potilaat eikä sen puoleen henkilökuntakaan juuri tienneet paremmasta. Rauhaa rakennettiin yhdessä, se oli alueen elämän keskipiste. Tultaessa 1980-luvulle uudet hoitoideologiat rantautuivat myös Suomeen. Hoitoa ei haluttu perustaa enää pelkälle lääkitykselle vaan erilaiset keskustelevat terapia muodot valtasivat alaa. Rauhan sairaalaan hankittiin ultramodernit videoneuvottelulaitteet, joiden avulla henkilökunta saattoi kouluttautua alan kansainvälisten huippuspesialistien johdolla työnsä lomassa. Terapeuttiset hoitomenetelmät tuottivat nopeaa tulosta ja potilaiden hoitoennuste parani radikaalisti. Entisiä intensiivisen hoidon osastoja muutettiin kodinomaisiksi avohoitotiloiksi, joissa saattoi elää kutakuinkin normaalia elämää hoidon ollessa tarvittaessa vieressä. Rauha oli psykiatrian kansainvälisen kehityksen kärjessä ja lääkäreitä pyydettiin ympäri maailman luennoimaan saavutetuista tuloksista. Samoihin aikoihin kun kaukana Kainuussa syntyi idea Ukkohallan perustamisesta, alkoi Rauhan ympärillä vanne kiristyä. Psykiatriseen hoitoon ja etenkään sen kehittämiseen terapeuttisempaan suuntaan ei ollutkaan enää yhtä helppoa saada rahoitusta. Vaikka tulokset puhuivat puolestaan ja kaikki toimi juuri niin hyvin kuin vain mahdollista, vaadittiin toiminnan tehostamista. Vaatimuksen esittäjinä oli henkilöitä ja organisaatioita, joilla ei ollut lainkaan koulutustaustaa tai työkokemusta psykiatrisesta hoidosta. Tehostamisen vaatimus ei siten liittynyt siihen, että hoitoa voitaisiin antaa tehokkaammin ja saada parempia hoitotuloksia, vaan siihen, että hoidon piti maksaa vähemmän. Psykiatriseen hoitoon kuluvat resurssit voitiin ymmärtää vain vertaamalla niitä muihin yhteiskunnan menoeriin: tehostamisen tavoitteena oli pienentää hoidon kuluja suhteessa muihin sektoreihin. Suomeen rantautui 1980-luvun lopussa uusklassiseen talousteoriaan pohjaava markkinaliberalismiksikin kutsuttu yhteiskunnallinen ajattelutapa. Markkinalibera lismi perustuu ajatukseen siitä, että markkinoiden kysynnän tulee vapaasti ohjata yhteiskunnan toimintaa. Yhteiskunnan on puolestaan tuotettava sellaisia palveluita, joita markkinat haluavat. Yhteiskunta ei siis seuraa poliittisessa tai vaikkapa kulttuurisessa järjestelmässä syntyneitä tavoitteita, vaan ainoastaan vastaa markkinoiden esittämiin vaatimuksiin. Markkinoiden vaatimuksena oli karsia kuluja esi merkiksi terveydenhoidosta, kulttuurista ja sosiaali toimesta ja siirtää varoja yritysten tukemiseen. Tämä tervehdyttäisi yhteiskuntaa ja samalla loisi pohjaa kes tävälle hyvinvoinnille. Markkinoiden vaatimus on kuitenkin pelkistetysti yksityisen sektorin vaatimus saada omaan käyttöönsä suurempi osuus yhteisistä resursseista. Vaatimus piti sisällään myös sen, että koko yhteis kunnan kaikilla sektoreilla kaupallisen alan koulutuksen saaneiden henkilöiden asema nousi muiden alojen asiantuntemusta korkeammalle. Talousjohtajat käytännössä määräsivät mitä sairaalat, sosiaalitoimistot, taidemuseot tai yliopistot tekevät. He määrittelivät, mikä on näiden instituutioiden ja koko yhteiskunnan ylimmäinen tehtävä. Tultaessa 1990-luvulle Rauhaa rakennettiin jatkuvasti isommaksi ja paremmaksi hoitoyksiköksi. Potilaspaikkojen määrä ei kasvanut vaan potilaille tarjottuja palveluita parannettiin. Ja potilaatkin paranivat yhä kasvavin joukoin. Ilma oli kuitenkin täynnä yhä synkempiä huhuja. Puhuttiin osastojen sulkemisesta, tutkimusprojektien lopettamisesta, kaiken ”ylimääräisen” karsimisesta. Pian tuli sitten pommi: koko sairaala aiottiin ajaa alas alle kymmenessä vuodessa. Tiedon sisäistäminen otti aikaa, eikä sitä moni ymmärrä vieläkään. Monen sukupolven elämäntyö, valtava yhteinen ja yhteiskunnallinen projekti nimettiin tarpeettomaksi kulueräksi. Lakkauttamista perusteltiin myös halulla saada psykiatriset potilaat ulos ”korpi mielisairaaloista” osaksi yhteiskuntaa. Laitokset haluttiin korvata dynaamisilla avohoitoyksiköillä. Rauhan toiminnot siirrettiin Lappeenrannan keskussairaalaan, johon perustettiin kaksi psykiatrista osastoa korvaamaan 16 lakkautettua osastoa. Avohoitoon ei yllättäen siihenkään löytynyt varoja, ja se on edelleen 15 vuotta lakkauttamispäätöksen jälkeen kaoottisessa ti lassa. Lakkauttamisprosessi vietiin läpi yksinomaan taloudellisessa ohjauksessa, ilman, että mielenterveysalan ammattilaisilla oli mahdollisuutta muotoilla murroksesta potilaiden kannalta edes hiukan inhimillisempi. Sairaalan entiset potilaat etsivät epätoivoisesti uutta kotia ja monet jäivät asumaan sairaalan henkilökunnan M us ta r i n da d 35 entisiin asuntoihin. Vailla asianmukaista hoitoa monet ajautuivat moniongelmaisiksi alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttäjiksi. Lakkauttaminen johti lukuisiin tarpeettomiin itsemurhiin. Rauha muuttui muutamassa vuodessa psykiatrian huippuyksiköstä hirvittäväksi slummiksi, jossa potilaat selviytyivät kuka mitenkin oman onnensa nojassa. Rapistuttuaan tyhjillään vuosikausia Rauha sai vihdoin uuden käyttötarkoituksen. Yhteiskunnan avokätisellä tuella siitä jalostettiin lopulta valtava viihdekylpylä hotelleineen, venesatamineen, huvilakylineen ja golfkenttineen. Nyt Rauhaan ollaan perustamassa yksityissairaala työhyvinvointiasiakkaiden, yritysten ja varakkaiden yksityishenkilöiden tarpeisiin. Keskeisenä asiakassegmenttinä ovat varakkaat venäläiset. Näin ympyrä sulkeutuu ja Rauhassa palataan takaisin tsaarin aikaan. Joh topä ätök set Ukkohallan ja Rauhan kaltaisia tarinoita on Suomi tulvillaan. Lukemattomien paikkakuntien asukkaat ovat seuranneet hölmistyneenä rakennemuutosta, jonka on kerrottu olevan väistämätön. Kyse on ollut talouden tervehdyttämisestä. Yhtäkkiä sairaanhoidon ja sosiaalipalveluiden katsottiin olevan kulueriä, joita rahoitetaan yksityisen sektorin tuottamilla verotuloilla. Samalla maahamme rantautui ajatus siitä, että panostaminen yksityisen sektorin ja yritystoiminnan kasvuun varmistaisi viime kädessä riittävät verotulot hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Nyt suuri osa maan talouseliitistä on sillä kannalla, että hyvinvointivaltiota ei yksinkertaisesti ole varaa pitää pystyssä. Ja ne jotka vielä uskovat hyvinvointivaltioon, sa novat, että hyvinvoinnin ylläpitäminen on mahdollista vain yhä voimakkaammalla yksityisen sektorin tuke misella. Keynesiläisittäin ajateltuna valtion kyky ylläpitää hyvinvointia ei liity verotulojen määrään. Suvereeni valtio, tai nykytilanteessa EU, voi rahoittaa oleelliseksi katsottuja toimintoja keskuspankin kautta, ja veroilla on vain ohjaava vaikutus. Verotuksen kautta voidaan tukea positiiviseksi katsottua kehitystä ja hillitä ei-toivottuja kehityskulkuja. Ajatus siitä, että kulutuksen, tuotannon ja ylipäänsä taloudellisen toiminnan lisääminen turvaisi hyvinvointipalvelut, on väärä. Yhteiskunnassamme on enemmän rahaa kuin koskaan, ja silti meillä ei ole varaa edes kymmenesosaan siitä psykiatrisesta hoidosta, joka oli mahdollista 1980-luvulla. Kulutuksen lisääminen matkailukeskuksen rinteissä ei ole työtä, jolla pyörät pidetään pyörimässä. Samoin muutakaan työtä, jonka ainoana tehtävänä on oman, yrityksen tai muun yksittäisen organisaation tulojen kasvattaminen muiden kustannuksella, ei voi pitää yhteisen edun palvelemisena. 36 d M us ta r i n da Markkinaliberalismissa me kaikki haluamme olla menestyjiä (suhteessa ei-menestyjiin). Haluamme tarttua haasteisiin emmekä murehtia ongelmiamme. Tämä on todellisuuden kieltämistä pahimmasta päästä. Ajamme itseämme ja mikä pahinta koko elinympäristöämme loppuun. Oman rajallisuuden ja ihmisyyden perusvireen unohtaminen johtaa syy–seuraussuhteiden sekä todellisuudentajun katoamiseen. Yhä harvempi meistä enää on menestyjä. Kun resurssit hupenevat ja menestyksen osoittamiseen vaadittava tavara- ja kulutusmäärä samanaikaisesti kasvaa, on ainoa na mahdollisena lopputulemana se, että menestyjien määrä suhteessa ei-menestyjiin laskee. Nykyisen hallituksen tulevaisuusselonteko lähtee siitä, että suomalaiset ovat menestyjiä silloinkin kun lähes kaikki muut kansat ja maanosat ovat ei-menestyjiä. Valtio on usuttanut matkailukeskukset, sairaalat, museot, kunnat ja kansalaiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Pääosa julkisista hanketuista on suunnattu tämän eiketään hyödyttävän kilpailun kustannuksiin. Kilpailu voi lisätä tehokkuutta, mutta se voi myös nujertaa. Epäreilussa kilpailussa nujerretaan juuri nyt kokonaisia valtioita. Kilpailulla on oltava rajat ja säännöt. Niiden taustalla on oltava yhteinen kokonaistavoite, kaikille kansalaisille mahdollisimman hyvä, mielekäs ja kulttuurisesti rikas yhteiskunta. Tämän kokonaistavoitteen asettaminen oli taloustieteilijä John Maynard Keynesin tärkein anti 1900-luvun kehitykselle. Suomessa oli otollinen maa perä Keynesin ajattelulle ja niinpä saimme muutaman vuosikymmenen ajan kokea ainutlaatuista aineellista, sivistyksellistä ja kulttuurista kehitystä. Keynes totesi itse, että hyvällä taloudellisella suunnittelulla saatamme päästä laajassa mittakaavassa tilanteeseen, jossa meidän ei enää tarvitse käyttää suurinta osaa energiastamme aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tuo vaihe koitti Suomessa viimeistään 1980-luvulla. Sen jälkeen yhteiskunnan kehitystä olisi voitu suunnata laadulliseen ja kulttuuriseen suuntaan. Toisin kuitenkin kävi. Hyvinvointiyhteiskunta korvautui salakavalasti markkinayhteiskunnalla, jossa teemme töitä kuin hullut voidaksemme kuluttaa kuin mielipuolet. Demokratia, kulttuuri ja elämää ylläpitävät luonnonjärjestelmät ovat vain tiellä rohmutessamme maapallon resursseja omaan käyttöömme. Mikään tässä ei ole uutta. Keynes havaitsi täsmälleen saman perusproblematiikan 1900-luvun Euroopassa. Jo silloin nykyisen kaltainen uusklassinen talousteoria johti lyhytnäköiseen ja raadolliseen oman edun tavoitteluun. Tämä johti epätoivoiseen kilpailuun ja lopulta sekä ensimmäiseen että toiseen maailmansotaan. Keynes ei enää nouse haudastaan, mutta ehkä meidän on mahdollista tehdä hänen ansiostaan oikeat johtopäätökset ja ryhtyä tarvittaviin toimiin ennen kuin on liian myöhäistä. << Ukkohalla aamulla. Kuva: Pauliina Leikas M us ta r i n da d 37 Safari Club -baari, Estacada, Oregon. Kuva: Alma Heikkilä 38 d M us ta r i n da " Ne w York Times 4. 7. 2013 Warren Mosler, vajeen ystävä, jolla on kannattajajoukkonsa Entä inflaatio? ”Mitä siitä?” Mosler vastasi. ”Miten Yhdysvallat voi olla 16 biljoonaa dollaria velkaa ja silti olla deflaation partaalla, vaikka [Yhdysvaltain keskuspankki] Fedin puheenjohtaja Bernanke on käyttänyt kaikki oppikirjaniksinsä?”” ”Taloustiede käsittelee niukkojen resurssien allokaatiota”, Mosler sanoi. ”Jos ruoasta on pulaa, sen jakaminen tasan on oikea ongelma. Juuri nyt meillä on pula dollareista, joka johtuu rahajärjestelmän toimintaan liittyvistä väärinkäsityksistä. Mitä järkeä siinä on?” M us ta r i n da d 39 Har ma a n tuva ma a l a isk irja ilija muistelee: K estävä n k ehi t yk sen silminnä k ijä nä HEIK K I TURUNEN V i e l ä m e i k ä l ä i s e n l a p s u u d e s s a useampi kuin kolme viidestä suomalaisesta asui maaseudulla. Heistä valtaosa sai elannon taval la tai toisella pellosta, metsästä ja vedestä. Nautakarjaa, hevonen, sika, lampaita ja kanoja oli liki joka talossa ja tönössä. Sähköjä ei ollut juuri kellään. Talot lämmitettiin omasta metsästä otetulla polttopuulla. Valaistuksena oli kaasulamppu, öljylamput ja lyhdyt. Traktori ja auto ja puhelin oli vain muutamassa kylän ökytalossa. Maatalousajot tehtiin hevosella. Kulkuvälineinä oli hevospelit, polkupyörä, soutuvene, potkuri ja sukset. No moottoripyöriä alkoi jo olla pikkueläjilläkin, 50-luvun puolivälin maissa myös mopoja. Kaikilla ei ollut edes puimakonetta ja niittokonetta, muista maakoneista puhumattakaan. Aurat ja äkeet olivat hevosvetoisia. Savotoilla soi justeeri ja pokasaha, heilui kirves ja kuorimarauta. Ainoita työvälineitä peltotöissä oli kirves, kuokka, lapio, vesuri, rautakanki, viikate, heinähanko, käsiharava ja lantatalikko. Vesijohdot ja viemärit olivat harvinaisuuksia, sitä yleisempiä kaivot ja kaivopolut vesiämpäreitä retuuttavine naisineen ja lapsineen, joka mökin takapihalla tunkio, missä koirat ja harakat punkivat ruuantähteitä. Syrjäseuduilla elettiin puolittain omavaraistaloudessa. Peruselintarvikkeet, liha, maito, voi, perunat, jauhot leipiin ja leivonnaisiin tuotettiin itse. Kuka ei pyytänyt kalaa, hän osti sen kalastavalta naapurilta. Marjat ja sienet poimittiin metsästä. Lähitalot tekivät kauppojen kanssa sopimuksia maidon ja lihan toimittamisesta myyntiin maattomia kirkonkyläläisiä varten, joita toki oli kuten ollakin pitää: maakansa ja muu väki hyötyivät toisistaan rauhallisessa rinnakkaiselossa. Eikä ruokaa ja kulutushyödykkeitä totisesti tuotu laivojen, rekkojen ja lentokoneiden armaadan voimin maapallon toiselta puolelta, ilmakehää myrkytetty vain siksi, että äveriäät kotirouvat, törkyturvat voisivat shoppailla ajankulukseen. Allekirjoittanutkin muistaa, kun koululaitos velvoitti jokaisen maalaiskoulun oppilaat poimimaan syksyisin tietyn määrän puolukoita koulun keittiöön talven ruokahuoltoa varten. Olipahan sekin menoerä sitten 40 d M us ta r i n da vähempänä sotavelkoja maksaa kituuttavalta köyhältä kansakunnalta. Se oli terveellistä liikuntaa, samalla säilytettiin lasten tuntuma luontoon ja elämän perusasioihin: ruoka ei tipahda ihmiselle taivaasta, vaan on työn takana. Ruokapuolella ostosessa oli vain vaatteet, kahvi, sokeri, ryynit, mausteet ja sensellainen. Monessa talossa naisväki neuloi kaikki perheen villasukat ja lapaset, monesti miesten villapaidatkin. Itse aloitin kansakoulun äidin tekemässä puserossa. Toki työkalut, kirveet, sahanterät, vasarat, kuokat, viikatteet, hangot ja sirpit jo ostettiin kaupasta, mutta niihinkin varret tehtiin itse. Itse sepitettiin reet ja kelkat, navetoilla tähdelliset pärevasut ja töntelit. Meillä isä teki suksetkin sauvoineen, isoveli luistimet: pätkä pokasahan latia vain puupalikkaan, siihen remmit siteiksi ja eikun kirkkaille syysjäille luistelemaan. Peltolannoitteita oli sodista johtuneen pulan aikaan kaupan vain teurastamojätteistä valmistettu pahanhajuinen luujauho, jota sitäkin oli harvalla vara ostaa. Mutta eipä sitä juuri kaivattukaan; monilehmäisten suuriperheisten pienviljelijöiden lantalassa ja pihanperällä oli kototekoisia lannoitteita vaikka toiselle myydä. Käymälät reikäistuimineen oli usein vielä rakennettu vasiten korkealle lantalan kupeeseen, etteivät eväät olisi tupanneet siellä istuessamme heti takaisin sinne mistä olivat tulleetkin. Talvella ne jäätyivät metrien korkuisiksi paskapylväiksi, joita kannettiin riemusaatossa sonnanajo rekeen pellolle vietäväksi. Kauppiaita ei rikastutettu lihaostoillakaan. Lihaelävät, sonnimullit, ylimääräiset lehmisvasikat, siat ja lampaat teurastettiin kotona omaksi ruuaksi. Kylmälaitteiden puuttuessa lihat suolattiin ja laitettiin tiinuihin aittaan. Niiden jäädyttyä talvella naisväki lohkoi niitä kirveellä paistipataan tai kastikkeisiin sopiviksi paloiksi. Eikä lapsia suinkaan säästetty tuon jokasyksyisen tappaisjuhlan näkemiseltä: muistelen olleeni kuusivuotias, kun jo vatkasin hyytymisen estämiseksi hierimellä lämmintä verta, joka pulppusi ampumalla tai lekalla lopetetun elikon kaulavaltimosta ämpäriin marraskuisessa pakkasaamussa höyryten. Mitä julmaa ja lasta vahingoittavaa tuossa, esimerkiksi ylellisen ja uljaan nykyajan veritekoihin verrattuna. Ja niin edelleen: yksinkertaisuudessaan raamatullista, tervettä ja luontoon sulautuvaa elämää kaikessa raakuudessaankin ja hikisyydessään, rasituksen ähkeessään, huohotuksessaan ja kiroisuudessaan, kyyneleissäänkin. Sellaista mihin evoluution jumalanmylly – tai luoja – tuntuisi tähdänneen mukauttaessaan vuosituhansien kierrossa ihmisolentoa piskuisen planeettamme mittasuhteisiin ja luonnonvaroihin sopivaksi. Väkevimmillään, 50-luvun puolen maissa, siitä ei puuttunut mitään, rahoja lukuun ottamatta. Vaan eipä mitään ollut liikaakaan, ei mitään, mitä elämänliekki ei välttämättä tarvinnut lepattaakseen; sodan ja pulan koulimalle ihmiselle nollalinja oli rikkautta. Periaatteena oli että kunhan eletään, on leipää ja lämmintä ja kohtuullisesti lepohetkiä soittaa ja tanssia ja nauraa toistensa hauskoille jutuille, joskus nauttia taiteista ja kulttuuriharrastuksista. Ja sen huomasi luonnosta. Maa kukoisti lähes luojansa jäljiltä, puhtaana, vehreänä ja kauniina. Lentokentän levyisten raivohullujen kuolemanbaanojen sijaan tiet olivat kapeita mutkittelevia hiekkakujia, kukkapientareineen ja verkalleen köröttelevine hevospeleineen melkein kuin osa luontoa. Kirkasvetiset järvet kuhisivat kalaa, koneilta ja kasvinsuojelumyrkyiltä säästynyt maa pikku eläviä ja mikrobeja. Hakametsät ja avo-ojitetut pellot leveine pientareineen olivat puu-, kukka-, lintu- ja perhosparatiiseja. Mikäpä oli meidän pintellä pienenä avojaloin mansikkapaikkoja etsimään, uimaan tai ongelle. Se oli vielä maailmanlaajuinen ilmiö. Olihan puutteen ja omatoimisuuden sävyttämä elämäntilanne pitkään maailmansodan jälkeen samankaltainen useimmissa läntisissä teollisuusmaissa, koneistuminenkin ja autoliikenne vähäistä ja kaupungit pieniä nykyisiin mielipuolisiin metropoleihin (= nekropoleihin) verrattuina. Maailman keuhkot, trooppiset sademetsät, oma valtava taigamme ja meret leväkasvustoineen ja koralleineen puhkuivat tervein täysin palkein. Mekin pohjolan lapset nautimme siitä raikkaan ilman muodossa. Taivas yllämme kaareutui korkeana ja kirkkaana. Kasvihuoneilmiö ja ilmaston lämpeneminen olivat tuntemattomia käsitteitä. Kesät oli kesiä ja talvet talvia: kesät helteisiä uintija mansikkakesiä ja talvet paksuhankisia kunnon pakkastalvia aavemaisin kuutamoöin ja puhtaan ilmakehän takana raivokkaasti kipinöivin tähtitaivain. Kirkkoon menijöiden kulkunen soi luminiityillä. Niin. Vaikka se oli suursodasta johtuvaa tahatonta hyvää, se oli itse asiassa kestävää kehitystä. Siis olisi ollut jos olisi annettu kestää vielä elintarviketilanteen helpotuttua ja vaurauden alkaessa kasvaa. Mutta niin ei käynyt. Luontojaan ahne, mukavuudenhaluinen, lihan nautintoja ja vauhtia rakastava, yliseksistinen, hankijäniksen lailla sikiävä laiskanpulskea ihminen ei antanut niin käydä pirullisessa teknisessä näppäryydessään ja kekseliäisyydessään. Eli väliin tuli ns. kehitys, moderni urbaani ihminen, jolle oli ominaista luonnonvastaisuus, laumasieluinen hinku kerrostaloihin, maaseutuhalveksunta, tunteettomuus ja kauneusaistin puute. Sekä kyky ja vara pitää itseään kaikkien aikojen älykkäimpänä ja allekirjoittaneen kaltaisia oikean elämän silminnäkijöitä ja sitä luomakunnan, ihmisen ja kulttuurin ensimmäisenä ja viimeisenä kulta-aikana muistavia kirjailijoita vanhan aikaisina, nostalgisina hörhöinä. Ja tässä ollaan. Minun ei tarvinne selittää tarkemmin. Riittää kun katsomme aikamme elämänmenoa ja luontoa sillä silmällä, luemme toisinajattelevien tiedemiesten, tutkijoiden ja filosofien raportteja, varoituksia ja ennustuksia sivilisaation tilasta. Ja näemme mielessämme maailmankaikkeuden ainoan tunnetun ja ehkä ai noaksi jäävän elämän ihmeen, Telluksen syöksykierteen loppuun kaluttuna raiskattuna elämän kuorena ja kuonatunkiona kohti kosmista hautuumaataan, mittaamattoman syvän avaruuden pimeitä. << M us ta r i n da d 41 Hepoköngäs. Kuva: Pauliina Leikas JK Mustarinda-seuran jäsen kommentoi tekstiä: Monelle maalaiselle tekstissä kuvattu aika oli aikamoista helvettiä: miehet palasivat sodasta alkoholisoituneina ja väkivaltaisina, ja emännille jäi valtaosa maataloustöistä, lasten kasvatus ja niin edelleen. Toki aikaa voi muistella nostalgisesti, mutta tämän luksuksen taisivat kokea vain valitut harvat, eivät suinkaan useimmat tuolloin maalla eläneet. Kirjailija vastaa: Kommentoijalle vastaan, että höpö höpö. Ensinnäkään miehet eivät tulleet rintamalta alkoholisoituneina (mieletön ja loukkaava väite!) ainakaan maaseudulla, vaan suuri osa heistä tuli elämänhaluisina ja maannälkäisinä. Sodan kauhujen jälkeen hyvin moni heistä halusi saloseutujen rauhaan ja hiljaisuuteen, jopa liikepaikoissa asuvat palkkatyöläiset kiirehtivät keväisin kuorintoihin ja uitoille lähiseutujen korpiin. Tuhannet ja taas tuhannet heistä hakivat isäni tavoin maata 1945 säädetyn maan hankintalain antaessa siihen mahdollisuuden. Pohjois-Karjalaan syntyi siirtokarjalaisista ja maata saaneista paikkakuntalaisista kokonaisia uudisasukaskyliä, joissa oli alusta lähtien tosi elämänmeininki. Tottakai peltojen raivuu ja rakentaminen oli raskasta, mutta ne miehet eivät pelänneet työtä, kuten kommentoija (joku elämän hiivaleipää syönyt moderni kaupunkilaisvokkelo ilmeisesti) tekee. Nykyiseen toivottomuuden ja apatian valtaamaan maaseutuun verrattuna lapsuuteni maakylät olivat paratiisi. Yhtä puhdaskin, metsät ja vedet kukoistivat terveinä ja vehreinä Myös se on puppua, että suurin osa töistä jäi sotien jälkeen emännille. Muistan hemmetin hyvin lapsuudestani että miehet ja naiset raatoivat raivioilla ja talonrakennustyömailla rintarinnan. Tottahan nyt jokainen kunnon ihminen tekee kaikkensa saadakseen lapsilleen kodin. Kaikenkaikkiaan elämä maaseudulla oli 10–15 vuotta sodan jälkeen komeaa kaikessa raskaudessaan ja karuudessaan. Se oli myös omavaraista, kuten kirjoitan. Lähes kaikki saatiin ja myös otettiin omasta takaa, ei totisesti tarvinnut tuoda elintarvikkeita maapallon toiselta puolelta ja pilata silläkin tavoin maapallon ilmastoa. En nostal gioi, vaan pidän sitä elämää opettavaisena esimerkkinä kestävästä kehityksestä. 42 d M us ta r i n da Mar k Fisher in ha astat telu Vä ist y ykö k apita listinen r ea lismi? Pa avo Jä rvensi vu Mark Fisher totesi vuoden ensimmäisessä Frieze-numerossa painokkaasti, että kapitalistisen realismin vastustajien ei tule enää vetäytyä instituutioista, vaan nyt on aika ottaa ne uudestaan haltuun. Pyysimme häntä jatkamaan tätä ajatusta. M a r k F i s h e r on brittiläinen kulttuuri teoreetikko, jonka vuonna 2008 kirjoit tama Capitalist Realism – Is There No Alterna tive? on yksi osuvimpia kuvauksia siitä kulttuurista ja henkisestä ilmapiiristä, jossa parhaillaan elämme. Kapitalistista realismia ilmentää hyvin Fredric Jamesoniin ja Slavoj Žižekiin liitetty lausahdus ”on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.” Kapitalismia ei nähdä vain ainoana elinkelpoisena poliittisena ja taloudellisena järjestelmänä, vaan jo koherentin vaihtoehdon kuvittelustakin on tullut laajalti mahdotonta. Kirja toimii erinomaisena apuvälineenä, kun koetamme tunnistaa kapitalistisen realismin niin taiteessa kuin kulttuurissa laajemmin. Lisäksi se avaa oivaltavia näkökulmia muun muassa mielenterveys ongelmien ja byrokratian voimakkaaseen lisääntymiseen viime vuosina. Fisher selittää kirjassaan, että kapitalistisen realismin käsitteen taustalla on Jamesonin analyysi postmodernismista myöhäisen kapitalismin kulttuurisena logiikkana. Jameson kuvasi 80-luvulla, että tulevaisuuden puute on olennainen osa postmodernin kulttuurin kenttää, jota leimaa pastissi ja vanhan henkiin herättäminen. Postmodernismiin liittyi kuitenkin jonkinlainen suhde modernismiin. Vaikka populaarikulttuuriin alettiin si sällyttää modernistisia aiheita ja muotoja ilman vallankumouksellista potentiaalia – esimerkiksi mainosmaailma omaksui surrealistisia tekniikoita – samaan aikaan modernismia haastettiin. Modernismin oletettu usko elitismiin ja monologiseen, ylhäältä–alas suuntaavaan malliin kyseenalaistettiin erilaisuuden ja moninaisuuden nimissä. Kapitalistinen realismi ei enää sisällä tällaista vastakkainasettelua. Päin vastoin, modernismin katoamista pidetään itsestäänselvyytenä: modernismi on nyt jotain joka voi palata korkeintaan paikalleen jähmetettynä esteettisenä tyylinä, ei koskaan elävänä ihanteena kulttuurin kehittymisestä kohti parempaa. Kapitalistisessa realismissa vanha taistelu kumouksellisuuden ja kesyttämisen välillä on käyty katkeraan loppuun asti. Enää ei ole kyse kumouksellista potentiaalia sisältävän aineksen liittämisestä osaksi kapitalistisia tavoitteita, vaan halujen ja toiveiden ennalta ehkäisevästä muokkaamisesta kapitalistisen kulttuurin mukaisiksi. Fisher kuvaa jäljelle jäänyttä asennetta apatian tai kyynisyyden sijaan reflektiiviseksi impotenssiksi: ”tiedän, että asiat ovat huonosti, mutta tiedän vielä paremmin, että en voi tehdä asialle mitään”. Fisher huomauttaa, että tämä ”tieto” ei ole passiivinen huomio jostakin jo vallitsevasta, vaan kyseessä on itseään toteuttava ennuste. Haastattelin Mark Fisheriä 4. huhtikuuta 2013. Hän vastasi kysymyksiini Skypen kautta kotonaan Suffolkissa. Seuraavassa tiivistelmässä hän avaa kapitalistisen realismin ja uusliberalismin muutoksia kirjan kirjoittamisen jälkeen erityisesti brittiyhteiskunnan näkökulmasta. Hänen puheessaan kuuluu Suomessa käytyä keskustelua selvästi vahvempi erottelu ja jopa sodanjulistus ”meidän” ja ”heidän” välillä. Fisher myös identifioi itsensä varsin vahvasti vasemmistoon. M us ta r i n da d 43 Yllä: Hakkuuaukea. Kuva: Antti Majava Alla: Pierre Chancel & Sabrina Guichard: ’La Forêt’ / ’Metsä’, 2012, installaatio, Mustarinda 2013 – Talouselämä, kuva: Pauliina Leikas 44 d M us ta r i n da Pa avo Järvensivu : Kirjan julkaisusta on kulunut jo muutama vuosi. Onko kapitalistisen realismin merkitys jotenkin muuttunut tänä aikana? Mark Fisher: Merkitys on ehdottomasti muuttunut. Jotkut ovat väittäneet, että kapitalistinen realismi on mennyttä. Minusta on selvää, että näin ei ole. Vuonna 2011 laajalle levinneiden mellakoiden aikaan ihmisten tuntema euforia on nyt hälvennyt. Vuoden 2008 jälkeen kapitalistisen realismin äänenpaino on muuttunut. Sitä ennen oli kyse kiusaamisesta tai mahtailusta: ”Okei, et ehkä haluaisi osallistua kapitalismiin, mutta mitä sitten. Sinut jätetään jälkeen ja päädyt katuojaan, kun historia kiitää ohitsesi.” Britannian pääministeri David Cameron taas tiivisti sen jälkeisen äänenpainon hyvin sanoessaan: ”olemme kaikki samassa veneessä”. Toisin sanoen, rikkaat tarvitsevat nyt köyhiä. Enää puheessa ei painotu kapitalismin johtama tie menestykseen vaan kapitalismi ainoana kuviteltavissa olevana järjestelmänä. Jos emme kaikki vedä yhtä köyttä, järjestelmä romahtaa. On edelleen mahdotonta kuvitella realistista vaihtoehtoa kapitalismille. Tämä ohjaa vieläkin kollektiivista mielikuvitusta, muutoin ihmiset vastustaisivat vyönkiristyspolitiikkaa paljon voimakkaammin kuin nyt. Kurjistamista vastustetaan moraalisesti, ajatellaan että se on väärin, mutta mitään laajamittaista poliittista vastustusta sille ei ole syntynyt. Kapitalistinen realismi on saavuttanut uuden muodon, jota kuvaa lannistunut tunne siitä, että asiat vain huononevat jatkossa, emmekä me voi oikein tehdä sille mitään. Uusliberalismi koherenttina projektina, joka näyttäisi siltä, että siihen uskottaisiin, on kadonnut. Luokka sota on tullut esiin paljaassa muodossa. Uusliberalismin suloisuus on kadonnut, enää siitä ei puhuta muuna kuin projektina rikkaiden omaisuuden kerryttämiseksi. Kenenkään ei enää odoteta uskovan, että uusliberalismi tarjoaisi moninaisuutta, valinnanmahdollisuuksia ja yksilöiden lisääntyviä mahdollisuuksia kontrolloida omaa elämäänsä. Jäljellä on vain kuollut diskurssi. Nyt kohtaamme oikeastaan nihiliberalismin, uusliberalismin nihilistisen muodon. Uusliberalismin oikeuttavia fraaseja toistellaan mekaanisesti, mutta niiden takaa puuttuu vakaumus. Luin juuri erään blogitekstin, jossa rahoitusala kuvattiin kapitalistisen valtion 2000-luvun vastineena avaruus kilpailulle Neuvostoliitossa 60- ja 70-luvuilla. Esimerkkinä käytettiin Lontoon olympialaisia varten rakennettua Westfieldin ostoskeskusta. Koko väestö pannaan kärsimään, jotta avaruuskilpailu voisi jatkua. Sama tapahtuu nyt Britanniassa rahoituksen nimissä. Kokonaisen kulttuurin energia ja dynamiikka on sidottu rahoitukseen. Loppuosa kulttuurista on jumiutunut yksitoikkoiseen toistoon. Lisääntyvä ymmärrys uusliberalismista on osa sen eiluonnollistamista. Voidaan sanoa, että kapitalistinen realismi on uusliberalismin luonnollistamista. Havainto kapitalistisesta realismista yleisenä ideologisena ilma- piirinä tai kulttuurisena järjestelmänä piti sisällään uusliberalismin entistä selvemmän tunnistamisen. Oikeisto on ollut luonnollistamisessa hyvin menestyksekäs. Oikeisto ei halua itseään liitettävän mihinkään tiettyyn poliittiseen ohjelmaan. He haluavat vain tulla liitetyksi terveeseen järkeen, tehokkuuteen, ja niin edelleen. Osa ongelmaa on, että siinä missä vasemmisto nähdään aina tavoittelemassa jotakin poliittista agendaa, heidät nähdään ei-poliittisina. Se on osa heidän ideologiansa menestystarinaa, kaikki ideologiat pyrkivät luonnollistumaan. Kirjoitin kirjan hetkenä, jolloin ajatus jälkipoliittisuudesta oli vahvasti läsnä. Tämän ajatuksen mukaan, kuten Gordon Brown sanoi, emme enää tule kokemaan nousuja ja laskuja, vaan on löytynyt kapitalismin muoto, joka voi uusintaa itseään loputtomiin. Emme tarvitsisi enää kapitalismin tai luokan käsitteitä ollenkaan. Kirjan kirjoittamisen aikana nämä ideat saavuttivat huippunsa ja alkoivat myös romahtaa. Kun kirja tuli ulos, vuoden 2008 pankkikriisi oli vakavasti haastanut jälkipoliittisuuden ajatuksen. Kuten kuitenkin näimme, pankkien ongelmat ja niitä seuranneet kriisit eivät olleet tarpeeksi kaataakseen kapitalistisen realismin. Ihmisiä ajavat ajattelun ja käyttäytymisen tavat. Odotukset ovat muodostuneet pitkän ajan kuluessa, 30 vuodessa juurtuneen uusliberalismin aikana. Varmaankin kaikki ajattelimme, että tämä jatkuisi ainakin toistaiseksi, ellei loputtomiin. Viisi vuotta finanssikriisistä ei ole oikeastaan kovin pitkä aika uusliberalismin aikana rakentuneiden olettamusten ja tapojen muuttumiseksi tai poistumiseksi. Järvensivu: Oletko tunnistanut käytäntöjä, jotka vaikuttaisivat vastustavan kapitalistista realismia? Fisher: En niinkään Briteissä, enemmän muualla. Kreikassa on käynnissä yritys ottaa uudelleen haltuun parlamentaarisen politiikan tila, mikä on positiivista. Meidän pitää oppia, että vaikka uusliberalismilla ei olisikaan uskottavuutta tai legitimaatiota, tämä ei tarkoita etteikö se jatkaisi instituutioiden hallintaa. Se on soluttautunut instituutioihin siten, että se muodostaa niiden ohjaavan logiikan. Tämä logiikka ei muutu automaattisesti. Toisten ihmisten, joilla on eri agenda tai eri logiikka, täytyy mennä näihin instituutioihin. On luotava positiivinen vaihtoehto. Toinen opetus liittyy vuoden 1968 jälkeiseen valtio vastustukseen vasemmistossa. Ajatushan kuuluu, että valtio on mennyttä, että se on luontaisesti epäilyttävä, että meidän ei tulisi sekaantua siihen, ja että kaikkien meidän toimintojen tulisi tapahtua valtion kokemus piirin ulkopuolella. Tämän ajatuksen perimmäinen vaikutus on, että valtio jää uusliberaalien haltuun. Me vetäydymme valtiosta ja uusliberalistit sanovat ”kiitos paljon, meille kyllä kelpaa.” Suurin osa vyönkiristyspolitiikkaa vastustavasta liikehdinnästä, ainakin Briteissä, on jäänyt tähän 1968 jälkeiseen moodiin. Viittaan ensi sijaisesti Occupy-liikkeeseen, joka ei ole täällä yhtä suuri M us ta r i n da d 45 kuin USA:ssa. On toki parempi, että Occupy-liike on olemassa, kuin että sitä ei olisi. Se kuitenkin alleviivasi tiettyjä ongelmia, joita antikapitalistisissa organisaatioissa on ollut ainakin 90-luvulta lähtien. Pääoman oli helppoa kiertää Occupy. Tämä johtuu osin jokapäiväisestä työstä irtikytkeytymisestä. Jos oli Occupy-leirillä, ei ollut töissä, jo määritelmänkin mukaan. Tässä on suuri ero siihen välittömään arkisen elämän politisointiin, joka tapahtui ammattiliitoissa työpaikoilla. Antikapitalistisella protestikarnevaalilla tai leiriytymisellä, joka tapahtuu työn ulkopuolella, ei ole potentiaalia häiritä pääoman toimintaa. Fantasiaskenaario oli, että kaikki liittyisivät, että kaikki luopuisivat työstään ja leiriytyisivät ulkosalle. En usko, että kukaan piti tätä todennäköisenä. Tietyllä tavalla Britannian mellakat olivat hämmästyttävintä mitä on tapahtunut vuoden 2008 jälkeen. Niissä saattoi todella kokea kumouksellista kuohuntaa. Sosiaalisen todellisuuden kudosta koeteltiin paljon enemmän kuin missään organisoidussa, tehokkaassa poliittisessa protestissa. Mutta toisaalta, juuri tässä on ongelma. Mellakat eivät päässeet irti niiden oireellisesta olemuksesta. Ne olivat oire politiikan tai poliittisen toimijuuden puutteesta. Näimme mitä voidaan saavuttaa: ryhmä nuoria sai valtion polvilleen. Perimmäiset seuraukset olivat kuitenkin taantumuksellisia. Mellakat sopivat autoritäärisen oikeiston agendaan, monet osallistujat saivat vakavia vankilatuomioita. Vaikka viittasin aiemmin näkymättömien muurien ylittämiseen, mellakat päätyivät vahvistamaan näitä muureja. Mellakat päättyivät ihmisten vangitsemiseen, kirjaimellisesti. Lukuisten vasemmalla olevien ihmisten Briteissä perustama People’s Assembly on esimerkki rohkaisevammasta toiminnasta. Näen sen tahona, joka koordinoi kurjistamispolitiikkaa vastustavia tuntemuksia. Useat tunnetut vasemmistolaiset ovat liittäneet nimensä tähän aloitteeseen. Minusta tämä impulssi on hyvä, vaikka eihän se välttämättä toimi käytännössä. Tarvitaan kaksi asiaa. Instituutioiden vastustaminen ei itsessään tee mitään, näin jäädään vain huomiotta. Päivän tai pari voi aiheuttaa häiriötä, vaikkapa G20-konferenssin ulkopuolella, mutta tällaisessa ei ole vakavaa momentumia, ei olla yhteydessä jokapäiväiseen elämään. Politiikkaan täytyy sisältyä instituutioiden politiikkaa. Tähän kuuluu vanhojen instituutioiden, kuten parlamentaarisen politiikan, ottaminen uudestaan haltuun, ja tähän voi liittyä myös poliittisten puolueiden haltuunotto. Sanoisin, että millään alueella ei voida luovuttaa. Uusliberalisteilla riitti itsevarmuutta ajatella, että he valtaisivat tämän maan työväenpuolueen. Sosialistisessa puolueessa ajateltiin, että ”okei, tämä me otetaan, teemme tästä markkinaideologian puolueen”. Uusliberalistit onnistuivat ja työväenpuolue on nykyisin vain kuollut muinaisjäänne. Tarvitsemme saman kunnianhimon kuin he. Meidän täytyy myös ajatella eteenpäin. Uusliberalistit ovat aina olleet hyviä strategisteja. He eivät toimi vain 46 d M us ta r i n da tässä ja nyt, vaan he ajattelevat pitkän aikavälin soluttautumista – he valmistautuvat tuleviin taistoihin. Nyt tarvitaan useita eri strategioita samanaikaisesti: Occupy valtaa kadut, meidän asioita ajetaan parlamentissa ja ayliikkeitä uudistetaan siten, että ne toimivat nykyisessä käännekohdassa. Politiikan yhteys ihmisten arkeen, työhön, on ratkaisevaa. Tämän yhteyden olemme kadottaneet. Fordismin jälkeen olemme olleet takajaloillamme. Fordismin aikaan työväki samastui voimakkaammin työpaikkaansa ja saattoi järjestyä siltä pohjalta. Jälkifordismissa tämä yhteys on heikentynyt ja samalla luokkatietoisuus on vähentynyt. Ay-liikkeistä on tullut alistuvia ja tehottomia. Niiden täytyy jatkossa perustua prekaariin työn tekijään vakaassa työssä olevan miestyöläisen sijaan. Tarvitsemme työn politiikkaa, tai oikeastaan epätyön politiikkaa. Vanha kysymyshän on, että vaikka meillä on materiaaliset keinot ruokkia, vaatettaa ja muutenkin turvata kohtuullinen elintaso kaikille, miksi näin ei ole. Anarkistit laskivat 1800-luvulla, että kunkin tulisi työskennellä 20 tuntia viikossa, jotta yhteiskunta voisi tyydyttää kaikkien perustarpeet. Nykyisellä automaation tasolla asioiden pitäisi varmastikin olla paremmin, mutta ne eivät ole. Vasemmiston tulevaisuus on sidoksissa tähän työn ja epätyön kysymykseen. Miksi teemme niin paljon töitä? Miksi niin monet ovat joko yli- tai ali työllistettyjä? Mikä on tämä työn kultti ja miksi se pysyy voimissaan? Vähemmän työnteon projekti uudessa vasemmistossa voisi innostaa ihmisiä. Se, että me kaikki teemme enemmän töitä, oli uusliberalismin määrittävä ominaisuus. Meidän tulee edustaa vähempää työntekoa. Tämä on ajan politiikkaa. On löydettävä uudestaan aika, jota ei voi selittää tavanomaisen liiketalouden käsittein. Se on aikaa, jossa oikeastaan kaikki kiinnostava meidän kulttuurissamme tapahtuu. Uusliberalistit sanovat päinvastoin, että bisnes ja kiireisenä pysyminen on kulttuurin moottori. Tämän näkemyksen seuraukset ovat näkyneet tällä viikolla Briteissä hyvin, kun avustuksia nostavia vastaan on hyökätty. Miksi niin moni työväkeen kuuluva tai avustuksia itse nostava hyväksyy tämän tukien vastaisen retoriikan? Siksi, että ihmiset inhoavat työtään ja työpaikkojaan ja ajattelevat että työttömyysavun varassa elävät ovat jotenkin niskan päällä. Vaikka he elävät pienellä rahasummalla, ainakaan heidän ei tarvitse tehdä töitä. Tämä on surullinen tarina siitä kärsimyksen tasosta, jonka ihmiset kuvittelevat, että heidän täytyy hyväksyä osana myöhäisen kapitalismin subjektiviteettiä. Järvensivu : Näetkö, että ajan politiikan ympärille olisi kehkeytymässä yhtenäistä tarinaa? Fisher: Olen viime aikoina sanonut, että meidän on luovuttava yhtenäisyyden tavoitteesta. Oikeistossa ollaan paljon parempia postmodernisteja kuin me. Oikeistolaiset voivat työskennellä koalitioissa ja erilaisten intressi- Eduskunnan kyselytunti metsälle, linnuille, puille, muurahaisille. Saara-Maria Kariranta & Pekka Niittyvirta: ’Fifth Wall’, Mustarinda 2013 – Talouselämä, kuva: Pauliina Leikas ryhmien yhteenliittymissä, vaikka niiden jäsenet olisivat keskenään radikaalistikin eri mieltä. Jotenkin he saavat nämä yhteydet toimimaan, kun taas me haemme aina yhtenäisyyttä. En ajattele, että tarvitsisimme välttämättä yhtenäisyyttä, mutta tarvitsemme koordinaatiota ja riittävän laajalti jaetun yhteisen päämäärän. Eikö tässä ole vasemmiston traaginen paradoksi: mitä enemmän se tavoittelee yhtenäisyyttä sitä fragmentoituneempi siitä tulee. Tarvitsemme väljemmän ja paremmin muokattavan mallin työskennellä erilaisten intressiryhmien kesken. Tässä People’s Assembly on positiivinen avaus. Se ei oikein ole poliittinen puolue, mutta se kuitenkin astuu poliittiseen tilaan ja puuttuu siellä asioihin. Se on yksi koordinoivista tahoista, jotka voivat käyttää hegemonista voimaa valtavirran mediassa. Valtavirran media on edelleen se pääkanava, jonka kautta ihmiset omaksuvat mikä on todellista. Järvensivu: Sanoit, että tarvitaan pitkän aikavälin strategia. Näetkö, että tällainen olisi muodostumassa? Fisher: Merkkejä on olemassa. Voimme nähdä hapuilua uutta hegemonista voimaa kohti. Meidän on oltava kärsivällisiä. Oikealla suunnitellaan ja osallistutaan tylsiin toimenpiteisiin, istuskellaan komiteoissa ja valmistellaan huolellisesti vihollisen kukistamista, kun taas meidän puolella halutaan olla kadulla protestoimassa ja ajatellaan, että silkka tyytymättömyyden voima aiheuttaisi muutoksen. Tästä täytyy todella oppia pois. Osa 60-luvun perintöä on ajatus, että poliittisesti paras paikka on opposition marginaalissa. Meidän tulisi pyrkiä hallitsevaan asemaan. Asema marginaalissa tuottaa helpon tyydytyksen: mahdollisuuden valittaa ja protestoida ilman sitä riskiä, joka liittyy joko positiiviseen ajatukseen yhteiskunnan pyörittämisestä tai todella yhteiskunnan pyörittämiseen. Pakkomielteestä marginaalisuuteen on päästävä eroon. M us ta r i n da d 47 Videoteoksen ’A spell to ward off the darkness’ kuvauksista Hyrynsalmella, Ben Rivers ja Ben Russell. Kuvat: Tuomo Tuovinen 48 d M us ta r i n da Järvensivu: Meidän tulisi rakentaa uudestaan rituaaleja ja käytäntöjä siten, että kaikessa ei ole kyse taloudellisesta tehokkuudesta ja kilpailusta, muodostaa ihmissuhteita markkina suhteiden sijaan, harjoittaa jälleen kriittistä ajattelua, ja niin edelleen. Missä koet tämän tapahtuvan, jos missään? Näetkö arvoa aikapankeissa ja muissa vastaavissa, jotka voimme nähdä tällä hetkellä marginaalisina käytäntöinä? Fisher: Aikapankit, jotka – kuten tiedät – ovat olleet tähän mennessä lähinnä paikallisia kokeiluja, saattavat osoittautua äärettömän arvokkaiksi. Vähintäänkin ne tuovat esiin, että aika on tärkein hyödykkeemme. Olemme rajallisia olentoja ja meillä on vain yksi elämä. Mielettömään työhön tai masentavaan työttömyyteen kulutettu elämä on epätoivoista haaskausta. Kenelläkään ei ole aikaa tuhlattavaksi, mutta silti elämiä haaskataan jatkuvasti. Useimmissa arkisissa teoissa on kysymys yhteistyöstä. Tässä autonomistinen kritiikki, joka johtaa Hardtiin ja Negriin, on perimmiltään oikeassa. Ei ole mitään välttämätöntä yhteyttä sosiaalisten suhteiden ja yhteistyön, joista kapitalismi on riippuvainen, ja kapitalismin itsensä välillä. Tavallaan se, mitä ihmiset jo tekevät, on kapitalismin ulkopuolella. Hardtin ja Negrin heikko kohta on: miksi ihmiset sitten ovat niin onnettomia? Miksi emme siirry kommunismiin välittömästi, jos melkein kaikki mitä teemme on tavallaan kommunismia kapitalismin sisällä? Koska tarvitsemme ideologisia rituaaleja, joiden avulla voimme näyttää lacanilaisittain isolle Toiselle keitä me olemme ja mitä me teemme. Tätä on ideologia. Siinä ei ole kyse suoraan yksilöiden suostuttelusta vaan siitä, mitä iso Toinen ajattelee. Tällä hetkellä iso Toinen ajattelee, että yhteiskunta pyörii bisneksen imperatiivien ympärillä. Sitä ei voi pysäyttää suoralla vaan ainoastaan epäsuoralla toiminnalla, eli väsyttävillä, hitaasti etenevillä hegemonisilla muutoksilla, jotka syntyvät ujuttautumalla massamediaan. Myös vastarituaalit ovat tärkeitä, meidän tulisi synnyttää mediaan erilainen kieli. Niinhän uusliberaalit tekivät. Luulimme, että voisimme hyväksyä heidän ajatustapansa osana työtämme ja silti säilyttää sosiaalidemokraattisia elementtejä. Se, että sosiaalidemokratia saatiin näyttämään mahdottomalta tai epärealistiselta, onnistui ujuttamalla uus liberaali kieli työskentelykieleksi. Järvensivu: Oletko löytänyt taiteellisia käytäntöjä tai ryhmiä, jotka olisivat vastavoimina erityisen kiinnostavia? Fisher: Koen, että uusliberalismin hinta kulttuurille on ollut erittäin korkea. Tätä usein aliarvioidaan. Tavallaan olemme valmiita poliittiseen protestiin ja sanomaan, että uusliberalismi on katastrofi. Mutta samalla haluamme pitää kiinni ajatuksesta, että kulttuuri on jonkinlainen elinvoimainen poikkeus. En usko että se on ollut sitä. Kulttuurista on tullut enenevissä määrin yksitoikkoista ja toisteista. Erityisesti musiikkikulttuuri, josta olen erityisen kiinnostunut, muuttui noin kymmenen vuotta sitten kyvyttömäksi tuottaa mitään uutta. Meidät ympäröi nyt loputon toisto. Toimin taidemaailmassa vain jonkin verran, mutta yleiskuvani siitä, mitä taidemaailmassa tällä hetkellä tapahtuu, ei ole positiivinen. Taiteessa näyttää määräävän jonkinlainen anti-modernismin estetiikka, joka kumpuaa taidemaailman keskuksista ja keskeisistä taidekouluista. Se saa erityisesti nuoret taiteilijat pelkäämään sisällön tuottamista. Monissa nykytaidetuotannoissa vaikuttaa olevan kyse oikeastaan performanssista, joka liittyy sisällön puutteesta aiheutuvaan huoleen. Suoraan sanoen, tämä on masentavaa. Toisaalta minusta tuntuu – vaikka tälle tunteelle ei ole vielä paljon todistusaineistoa – että koemme kohta merkittäviä kulttuurisia uudelleenheräämisiä. Osittain, koska ihmisillä on enemmän aikaa. Kun ihmiset heräävät uusliberalismin tyranniasta ja unesta, ja he alkavat nähdä ettei se tule koskaan toimimaan, heidän täytyy kehittää vaihtoehtoisia strategioita, niin kulttuurisia kuin poliittisiakin. Minusta tuntuu, että nyt viisi vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen aika on kypsä tämänkaltaiselle uudelleenheräämiselle. Toki voi olla, että tämä on vain optimismia. << M us ta r i n da d 49 " The Guardian 19. 7. 2013 Taloustieteilijät ennustavat kasvun loppua Rajoittamaton BKT:n kasvu on ohi kun astumme uuteen niukkojen resurssien aikakauteen – meidän on siirryttävä uuteen talouteen Viimeisimmässä uutiskirjeessään legendaarinen rahastonjohtaja Jeremy Grantham – joka ansaitsi miljardeja ennustaessaan kaikki viime vuosikymmenten merkittävät osakekuplat – varoittaa, että halvat resurssit ovat historiaa: “Globaalitaloutemme, joka käyttää kaikkia resursseja ja luonnonvaroja holtittomasti, osoittaa monia merkkejä siitä mahdollisesta romahduksesta, joka on kaatanut niin monia sivilisaatioita meitä ennen.” Hän lisää, että [talouskasvun hidastumista ennustavat taloustieteilijät] eivät yleensä ole edes huomioineet ”tiukkenevia resurssirajoitteita” ja ”kiihtyvällä tahdilla lisääntyviä ympäristökuluja” arvioissaan: ”Resurssikustannukset ovat nousseet varovaisesti arvioiden 7 % vuosivauhtia vuodesta 2000 asti. Jos tämä jatkuu maailmassa, jossa talous kasvaa alle 4 %, ja kehittyneessä maailmassa alle 1,5 %, on helppo nähdä miten ahdinko voimistuu.” 50 d M us ta r i n da Kylmän sodan aikaisiin puolustustarkoituksiin rakennetun Arholman patterin näyttelystä. Kuva: Antti Majava Nestori Syrjälä: ’Kapinapöytä’, installaatio (yksityiskohta), 2012 52 d M us ta r i n da Sarjasta Antti Majava & Nestori Syrjälä: ’Architecture of Simplicity’, 70 × 70 cm, 2012 M us ta r i n da d 53 .. .. Talouselama m ustarinda 2013 kesänäy ttely Mustarinda-seura tarkastelee ekologian ja yhteiskunnan ajankohtaisia kysymyksiä taiteen ja tutkimuksen näkökulmista. Kansainvälinen taiteilija- ja tutkijaresidenssi toimii foorumina uudenlaiselle ajattelulle. Talouselämä-näyttely luo katseen aikaamme hallitsevan talousmetafysiikan tuolle puolen: säästölinjojen ja talouskasvupuheen yli, ohi ja ympäri. Planeetalta on sentään löydettävissä muutakin elämää kuin talouselämää. Näyttelyn taiteilijat ja teokset on valittu alkuvuodesta järjestetyn avoimen haun kautta sekä Mustarindan kuraattoriryhmän kutsumina. Näyttelyn teemoja käsitellään kuvataiteen, yhteiskuntatieteen, dokumenttielokuvan, urbaanin löytöretkeilyn ja virkkaamisen kautta. Näyttelyyn osallistuu yhteensä 17 taiteilijaa, tutkijaa ja työryhmää Suomesta, Ruotsista, Ranskasta ja Irlannista. Monet kokevat, vähintäänkin alitajuisesti, ettei nykyinen meno voi jatkua enää kovin kauan. Maapallo on rajallinen; taloutemme perustana oleva halpa ja helposti hyödynnettävä öljy on alkanut osoittaa ehtymisen merkkejä eikä ilmakehässä enää ole tilaa lisäpäästöille. Samaan aikaan yhteiskuntamme keskeiset toiminnot terveydenhuollosta koulutukseen ja tieteestä taiteeseen on siirretty tehokkuuden vaatimusten ja taloudellisen voitontavoittelun piiriin. Jossain horisontissa on toisenlainen maailma ja tapa elää, mutta kukaan ei vielä osaa sanoa kovin tarkasti mitä se voisi olla. Ekologinen kriisi ja siihen kytkeytyvät talous- ja energiakriisit herättävät meissä yksilöinä ja yhteisöinä monenlaisia tuntemuksia: huolta, surua, ahdistusta, kieltämistä, apokalyptisiä fantasioita, melankoliaa. Talouselämä-näyttely käsittelee näitä tuntemuksia kaikista ihmisistä ja elollisista olennoista pulppuavan luovuuden ja psyykkisen energian tukemana. Talouselämä tarkoittaa vanhan maailmanjärjestyksen loppumisen lisäksi uutta alkua, lupausta nautinnollisemmasta, mielekkäämmästä ja kestävämmästä tulevaisuudesta. Näyttelyn ovat kuratoineet Paavo Järvensivu (KTT, tutkija), Antti Majava (KuM, kuvataiteilija) ja Nestori Syrjälä (KuM, kuvataiteilija) yhdessä muiden Mustarinda-seuran jäsenten kanssa. Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2012 Mustarinda-seuralle kolmivuotisen apurahan Kriittinen taide – Kriittisessä tilassa -projektille, jonka tarkoituksena on vahvistaa kriittisen taiteen ja kriittisen ajattelun asemaa Suomessa. Kesän 2013 näyttely jatkaa projektissa toteutettavien näyttelyiden, seminaarien ja tapahtumien sarjaa. Lisäksi kesän 2013 näyttelyä tukee Kainuun rahasto. M us ta r i n da d 55 Paljakanvaaran laella. Kuva: Antti Majava 56 d M us ta r i n da tekijät Teppo Eskelinen, YTT, on filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti. Eskelisen tutkimuskohteita ovat erityisesti talouden poliittiset ulottuvuudet. Hän on tutkinut mm. oikeudenmukaisuuden, demokratian ja globalisaation yhteyk siä talousjärjestelmiin ja talousideologioihin. Eskelinen on julkaissut tieteel listen artikkelien ohella useita kirjoja, kuten Kehityksen loppu (2011) ja Hyvä talous (2011). Tällä hetkellä hän toimii ajatuspaja Vasemmistofoorumin toi minnanjohtajana. Lauri Holappa toimii Helsingin yliopistossa politiikan ja talouden tutkimuk sen laitoksella väitöskirjatutkijana ja tuntiopettajana. Hänen väitöskirjansa käsittelee ortodoksisen rahateorian vaikutusta yleisesti jaettuun käsitykseen rahoitusmarkkinoiden ehdollistamisvallasta. Holappa on keskittynyt tutki muksessaan erityisesti tarkastelemaan sitä, miten erilaiset taloustieteelliset ideat ovat joko avanneet tai kaventaneet poliittista tilaa. Hän on myös laa jasti perehtynyt John Maynard Keynesin tuotannon rahateoriaan ja muuhun jälkikeynesiläiseen talousteoriaan. Hän pitää yhdessä Jussi Ahokkaan kans sa suosittua Raha ja talous -blogia, jossa talouden ja talouspolitiikan kysymyk siä käsitellään jälkikeynesiläisestä näkökulmasta. Paavo Järvensivu, KTT, on talouskulttuurin tutkijana osallistunut talous kasvukriittiseen keskusteluun lukuisten tapahtumien, luentojen ja kirjoi tusten myötä. Järvensivu on tarkastellut vallitsevien markkinakäytäntöjen luontosuhteita ja tuonut esiin vaihtoehtoisia ajatus- ja toimintamalleja. Hän on pyrkinyt luomaan tutkimuskäytäntöjä, jotka ylittävät yliopistotut kimusta tyypillisesti ohjaavat rakenteet ja mahdollistavat laajemman näkö kulman niukkenevien resurssien maailmaan. Järvensivu toimii tutkijana Aalto-yliopistossa ja on tällä hetkellä Mustarinda-seuran hallituksen vara puheenjohtaja. Pauliina Leikas, TaM, on visuaalisen alan sekatyöläinen, joka on kiinnostunut omavaraisesta elämisestä. Leikas on Mustarinda-seuran hallituksen jäsen. Antti Majava, KuM, on kuvataiteilija ja kirjoittaja, joka pyrkii taiteessaan kuten myös kaikessa muussakin toiminnassaan hahmottamaan mistä pohjimmil taan on kyse. Majavaa kiinnostavat piilotetut ja tiedostamattomat merkityk set ja aivan erityisesti suoraan huomiomme keskipisteenä olevien kohteiden piiloutuminen ymmärryksemme ulottumattomiin. Majavan keskeisenä työs kentelymetodina on yksilöiden ja joukkojen toimintalogiikan havainnointi osallistumalla eri tehtävissä organisaatioiden toimintaan. Havaintojen poh jalta syntyy taideteoksia ja päätelmiä, joiden pohjalta Majava pyrkii tuotta maan strategioita ihmiskunnan ja ekosysteemien tulevaisuuden vaarantavan kehityksen pysäyttämiseksi. Majava on Mustarinda-seuran perustajajäsen. Heikki Turunen on 1945 syntynyt pohjoiskarjalainen kirjailija. Romaaneista tunnetuimpia ja arvostetuimpia ovat Simpauttaja, Kivenpyörittäjän kylä ja viisiosainen Hupeli-sarja. Hänen yli kahdestakymmenestä teoksestaan syntyvä kuva Suomen maaseudusta ja kaupungistumisesta sodista nykypäivään on perusteellisuudessaan ja laajuudessaan vertaansa vailla kaunokirjallisuudes samme. kiitos Mark Fisher, Craufurd Goodwin Alma Heikkilä, Jaakko Karhunen, Suvi Kokkonen, Joonas Pekkanen, Nestori Syrjälä, Elina Tuhkanen, Tuomo Tuovinen, Laura Wesamaa Maija Blåfield, Brussels Pulp, Pierre Chancel, Klas Eriksson, Hanne Granberg, Sabrina Guichard, Jane Hughes, Joonas Jokiranta, Saara-Maria Kariranta, Nuutti Koskinen, Pekka Niittyvirta, Jyrki Riekki, Solidaarisuushillo, Elina Talvensaari, TreStalkers, Roi Vaara, Ilkka Väätti, Liisa Väätti Lucía Barahona, Sara Benaglia, Melanie Carter, Michaela Casková, Adriane Colburn, Jürgen Dehm, Katerina Dobroslava Drahošová, Roberto Domínguez Moro, Elizabeth Dunn, Taru Elfving, Giovanna Esposito Yussif, Maryam Fanni, Ulvi Haagensen, Rikard Heberling, Vappu Jalonen, Kier-la Janisse, Gabriella Jonsson, Mathias Josefson, Vappu Kannas, Eini Kosonen, Nina Maria Küchler, Natasja Loutchko, Emmy Maruta, Sini Mononen, David Muoz, Janne Nabb, Tuomas Ollikainen, Mika Palonen, Oskari Parkkinen, Tom Pesch, Risto Puurunen, Juho ”Pösilö” Pöysti, Rashanna Rashied-Walker, Mary Robinson, Matthias Roth, Christina Seely, Antti Seppänen, Maria Teeri, Iván Torres Hdez, Kristian Tuomainen, Tere Vadén, Nora Verbraak, Chris Warren Arvid Hedin, Hanna-Kaisa Hellsten, Tarja Kallio-Tamminen, Minna Kemppainen, Anna Krogerus, Essi Kummu, Oula-Jukka Laukkanen, Karoliina Lummaa, Markku Mertanen, Eero-Tapio Vuori Anne Karppinen Elina Aaltio, Jussi Ahokas, Mikko Jakonen, Pertti Karkama, Jussi Koitela, Pauli Rautiainen, Minna Sirnö, Ville-Pekka Sorsa, Jouni Tilli 9 772323 390007
