SAKARI SIPPOLAN JATKOSOTA - Suomen Sotaveteraaniliitto ry

1
SAKARI SIPPOLAN JATKOSOTA
Sakari Sippola (s.1925) oli 16-vuotias jatkosodan alkaessa. Kesällä 1941 hän lähti
vapaaehtoisena jatkosotaan ja sijoitettiin kenttävartioon Vienan Karjalaan.
Asemasodan aikana hän oli välillä koulussa Kauhavalla ja työkomennuksella
Rovaniemellä. Keväällä 1943 Sippola astui varsinaiseen sotapalvelukseen. Kesällä
1944 hän osallistui muun muassa kiivaisiin Talin ja Vuosalmen taisteluihin, joissa
haavoittui.
Sodan jälkeen Sakari Sippola suoritti koulunsa loppuun Valtion
sisäoppilaitoksessa Niinisalossa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1946 hän opiskeli
juristiksi junanlähettäjän työn ohella. Eläkkeelle Sippola jäi vuonna 1995
Korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvoksena.
Suomen Lakimiesliitossa Sippola on toiminut lukuisissa luottamustehtävissä muun
muassa Liiton puheenjohtajana 1989-1994. Nykyisin Sippola on Lakimiesliiton
senioritoimikunnan puheenjohtaja.
Sakari Sippola on Lakimiesuutisten pyynnöstä muistellut jatkosotaa
omakohtaisten kokemustensa kautta.
KOHTI JATKOSOTAA
Tilanne Talvisodan jälkeen
Suomi oli koko kansakunnan ponnisteluin yhtenäisenä Talvisodan aikana torjunut Neuvostoliiton
hyökkäyksen maahamme. Sota päättyi kuitenkin mielestämme katkeraan, epäreiluun Moskovan
rauhaan. Menetettiin Karjala, alueita Sallasta, Kuusamosta ja Hangon vuokra-alueen. Lähes puoli
miljoonaa kansalaistamme joutui siirtymään kotiseuduiltaan pienentyneen Tynkä-Suomen alueelle.
Tämä herätti maassamme tyytymättömyyttä ja katkeruutta.
Pian ilmeni Neuvostoliiton taholta erilaisia painostustoimenpiteitä, vaatimuksia, jopa uhkauksia.
Tämä puolestaan aiheutti pelkoa, suuttumusta ja epävarmuutta. Pelättiin Neuvostoliiton uutta
hyökkäystä.
Toisaalta myös Suomi valmistautui pahimman varalta. Heti Talvisodan jälkeen aloitettiin koko itärajan
linnoittaminen. Haluttiin rakentaa kestävä, hyvin varustettu Salpalinja (Suomen salpa) Suomenlahdesta
Jäämerelle, pituudeltaan yli 1000 km. Kaikkiaan työmaalla, jota kutsuttiin Suomen suurimmaksi
työmaaksi, oli jopa 30.000 miestä töissä. Siellä oli myös noin 2000 lottaa huoltotehtävissä.
Talvisodan jälkeiset epävarmat ajat tuntuivat myös kotiseudullani Kauhavalla ja omassakin perheessä.
Veljeni, joka oli ollut Talvisodassa Taipaleenjoen taisteluissa ja oli kesällä 1940 Kerimäellä
asevelvollisena edelleen sotapalveluksessa, kertoi, että juhannuksen aikaan hälytettiin joukot
juoksuhautoihin täydessä rintamavarustuksessa ja täydessä aseistuksessa mahdollista hyökkäystä
2
torjumaan. Hänet vapautettiin palveluksesta heinäkuun lopussa 40 ja kutsuttiin uudelleen palvelukseen
11 kuukautta myöhemmin jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941. Siinä välissä hän tuli ylioppilaaksi.
Tätä uutta reissua hänellä kesti sitten marraskuun puoliviiliin 1944. Sellaista oli nuorenmiehen elämä
silloin.
Epävarmoista ajoista huolimatta ryhdyttiin nopeasti järjestämään elämää mahdollisimman
normaaleihin uomiin. Siirtoväelle järjestettiin asuntoja ja työtä sekä kouluja avattiin.
Kyläraitille Kauhavallakin ilmestyi uuden näköisiä, eri tavoin pukeutuneita ihmisiä. He puhuivat
aivan eri murretta, jota oli joskus suorastaan vaikea ymmärtää. Heitä kutsuttiin yleisnimellä "evakko".
Heitä tuli luonnollisesti myös kouluihin ja myös meidän luokalle. He olivat mukavia ja sopeutuivat
joukkoon varsin nopeasti. Tietysti vähän ihmettelimme heidän puhetapaansa ja jopa puheliaisuuttaan.
Mitään kiusaamista ei kuitenkaan esiintynyt.
Koulua ja ampumaharjoituksia
Olin aktiivisesti mukana partiotoiminnassa. Meitä partiolaisia käytettiin Talvisodassa
väestönsuojelutehtävissä. Me nuoremmat olimme lähetteinä, vartioimme rautatiesiltaa sekä
pimennyskäskyn noudattamista. Sain jopa Talvisodan muistomitalin.
Me 15-vuotiaat pojat liityimme heti Talvisodan päätyttyä suojeluskuntaan, vaikka oikeastaan järjestön
sääntöjen mukaan ikärajana oli 16 vuotta, mutta paikallispäällikkö oli kohdallamme joustava. Saimme
suojeluskunnan vihertävän sotilaspuvun ja myös kiväärin kotiimme.
Koulutusta järjestettiin viikonloppuisin ja muina vapaa-aikoina: marssiharjoituksia, kiväärin käsittelyä
ja aseiden ominaisuuksien opettelua. Harjoituksia oli usein myös lauantaisin koulutyön jälkeen. Silloin
me olimme jo iltapäivän tuntien aikana sotilaspuvussa ja ase luokan nurkassa. Tuntien loputtua oli
harjoitukset ja usein mentiin ampumaradalle Tornimäkeen, johon koululta oli matkaa runsaan
kilometrin verran. Joskus rehtorimme, johtajatar Anna Väyrynen hermostui meidän metelöintiimme
haukkuen meitä "senkin santarmeiksi" niin isänmaallinen henkilö kuin olikin.
Partiossakin edelleen toimimme. Partiolippukunnallamme "Lakeuden haukat" oli oma
kokoontumispaikka "Kolo", joka oli aikaisemmin ollut leipomona. Se oli tilava, lämmin ja siisti.
Kokoonnuimme siellä verrattain usein opettelemassa erilaisia partiotaitoja. Teimme sekä talvella että
kesällä metsäretkiä, opettelimme suunnistamista, nuotion tekoa ja muita metsässä tarvittavia taitoja. Ne
olivat, varsinkin syyspimeällä suosittuja ja kiinnostavia. Erityisesti on jäänyt mieleen syyslatoleiri.
Koko yö touhuttiin ja ladossa levättiin. Jännittävää. Vähitellen partiotoiminta hiipui ja
suojeluskuntatoiminta vei voiton miehisempänä, paremmin organisoituna ja sotilaallisempana.
Koulunkäynti puolestaan oli loppunut Talvisodan alettua ja se
pääsi alkamaan vasta elokuussa 1940. Tänä pitkänä loma-aikana meillä oli mahdollisuus harrastaa
kaikkea kiinnostavaa: urheilua, lukemista ja pelaamista sekä edellä mainittuja järjestötehtäviä.
Valitettavan vähän harrastimme kouluasioiden kertaamista.
Ilmapiiri kiristyy
Tänä "välirauhaksi" kutsuttuna aikana ilmapiiri kiristyi kiristymistään. Kaikkialla keskusteltiin
puna-armeija mahdollisesta uudesta hyökkäyksestä kimppuumme. Varsinkin sen jälkeen, kun
Neuvostoliitto kesä-heinäkuussa 1940 miehitti - yhden kerrallaan - Baltian maat Liettuan, Latvian ja
3
Viron. Henkeä pidätellen odoteltiin koska Neuvostoliitto esittää uhkavaatimuksen Suomelle.
Kaikenlaisia huhuja liikkui, mm. Petsamon nikkelikaivosten luovuttamisesta ym.
Tällainen jännitys merkitsi sitä, että me suojeluskuntalaiset osallistuimme entistä innostuneempana
ja motivoituneempana harjoituksiin. Minulla on tallella Kauhava lehden lehtileikkeitä, joissa
kerrotaan suojeluskunnan ampumakilpailuista aivan viikoittain. Kilpailu tapahtui eri luokissa ja
meillä koulun suojeluskuntaisilla oli oma luokka. Saatiin aika hyviä osumia sotilaskiväärillä 300
metrin etäisyydeltä.
Syyskesällä 1940 suojeluskuntapiirin päällikkö, eversti Matti Laurila suoritti Kauhavan
suojeluskunnan tarkastuksen. Sain myös esitellä hänelle kiväärini. Hän katsoi, oliko kiväärini lukko
ja piippu puhdas ja kiiltävä. Hän kiitti, että ase on hyvässä kunnossa. Tilanne oli juhlallinen ja
jännittävä - pidettiinhän Pohjanmaalla Laurilaa Taipaleen taistelujen suurena sankarina.
Syksyllä 1940 tunnelmat Suomessa kiristyivät edelleen. Tiedettiin, että Neuvostoliiton ulkoministeri
Molotov oli Berliinissä neuvottelemassa mm. Suomen kohtalosta. Uutisia neuvotteluista ei
juurikaan tihkunut. Huhuja liikkui sitäkin enemmän. Tuli myös tietoja, että suomalaiset
sotilashenkilöt olisivat olleet neuvottelukosketuksessa saksalaisten upseerien kanssa. Pian myös
Pojanmaan radalla kulki junia matkalla pohjoiseen täynnä saksalaisia sotilaita kuulemma
kauttakulkumatkalla Norjaan aivan samoin kuin vastaavia kuljetuksia tapahtui Ruotsissa. Venäläisiä
sotilaita ja myös siviilejä kuljetettiin rautateitse Hangon vuokra-alueelle. Melko ihmeellistä, vai
mitä.
Joskus puhuimme asemalle pysähtyneen junan saksalaissotilaiden kanssa vaatimattomalla
kielitaidollamme. Saimme myös kuulla, että saksalaisia sotilaita oli majoittunut Pohjois-Suomeen ja
moniin rannikkokaupunkeihin mm. Vaasaan , Ouluun ja Rovaniemelle oli perustettu tukikohtia.
Koulutyössä edettiin reippaasti. Elokuussa alkanut työ jatkui syyskuun loppuun, jolloin kaikki
oppilaat siirrettiin seuraavalle luokalle, jossa työt aloitettiin viikon loman jälkeen lokakuussa.
Koulutyöhön tuli eräitä sotilaallisia piirteitä. Harrastettiin hiihtoa, marssia ja suunnistuksen
opettelua. Ymmärsimme, että mahdollisessa tulevassa sodassa tarvittaisiin voimaa ja kestävyyttä.
Ilmapiiri oli kuitenkin jonkin verran lientymässä. Suojeluskuntatoiminta luonnollisesti jatkui
vähintäänkin entisellä intenssiteetillä. Koulunkäynti jatkui toukokuuhun 1941 asti. Kaikkien oli
mentävä töihin kesäksi maatalous tai muihin hommiin. Itse menin Osuuskaupan omistamalle
Kallion sahalle joidenkin kavereiden kanssa. Työt päättyivät yhtäkkiä kesäkuun puolivälissä, kun
miehet kutsuttiin taas sotapalvelukseen.
JATKOSOTA ALKAA
Nuoret suojeluskuntalaiset kiireisinä
Jatkosota alkoi kun Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 25.6.1941 Helsinkiä, Turkua ja Porvoota
sekä tusinaa muuta paikkakuntaa.
Me nuoret suojeluskuntalaiset olimme suojeluskunnan toimistossa päivystämässä päivin, illoin ja
viikonloppuisin. Otimme vastaan puheluja ja kysymyksiä Seinäjoelta piiristä ja kansalaisilta.
Olimme kuorma-auton apumiehiä ajamassa varusteita ja aseita eri puolille kätketyistä varastoista.
Ihailimme hyvin järjestettyjä piilopaikkoja ja kaiken sujumista hienosti organisoituna.
4
Juuri samana päivänä, kun liikekannallepano toteutettiin, meillä kauhavalaisilla nuorilla piti olla
pesäpallo-ottelu naapurikunnan nuoria vastaan heidän kotikentällään, mutta se jouduttiin luonnollisesti
peruuttamaan. Meillehän kyllä riitti hommia erilaisissa lähetti, avustus ym. tehtävissä ja myös
vartiointi- ja päivystystöissä.
Elokuun ajan kävimme aamupäivät nuorien naismaisterien pitämillä saksan kielen
ehtolaiskursseilla. Siellä oli koko joukko luokkamme poikia ja pari tyttöäkin. Illat olimme edelleen
suojeluskunnan työtehtävissä.
Heinä- ja elokuussa rupesi rintamalta tulemaan myös ikäviä uutisia.
Kursseilta tullessamme tähyilimme talojen pihoihin ja niissä olevia lipputankoja. Tarkkailimme,
mihin kotiin oli tullut suru-uutinen ja merkkinä siitä lippu liehui puolitangossa. Myös pastori
Hautasen liikkuminen polkupyörällä mustassa papinkaavussa merkitsi sitä, että "pahanilman lintu"
oli liikkeellä surullisten uutisten kanssa. Hän oli todella pelätty hahmo, mutta ei hänen ikävää
sanansaattajan työtään voinut mitenkään kadehtia.
Kun sankarihautajaisia pidettiin, ja niitähän riitti, me olimme sotilaspuvuissa kirkossa
lippuvartiossa ja sen jälkeen haudoilla vastaanottamassa arkkuja ja järjestelemässä niitä paikoilleen.
Kirkonmenojen jälkeen osallistuimme myös sankarivainajan kotona pidettyihin tilaisuuksiin.
Niissä oli melkein aina runsas, monipuolinen tarjoilu.
Vallitsevissa niukkuuden olosuhteissa
tilaisuuksiin tulivat kaikki jotka suinkin kehtasivat tulla syömään maukasta ruokaa, jota kyllä riitti
kaikille. Kaikki poistuivat tilaisuudesta kylläisinä ja tyytyväisinä.
Vapaaehtoisena jatkosotaan
Me nuoret miehenalut (16 v.) olimme edelleen intoa täynnä eikä meitä suru-uutiset pelottaneet.
Enemmänkin saimme voimia sotarintamilta tulleista hyvistä uutisista ja voitoista, kuten Viipurin
takaisin valtaamisesta, Syvärin saavuttamisesta ja Petroskoin valtaamisesta sekä voitoista Karjalan
kannaksella, Aunuksessa ja Vienassa.
Kävimmekin ilmoittautumassa Seinäjoella sotilaspiirissä
vapaaehtoiseksi rintamapalvelukseen. Pian tuli kutsu palvelukseen astumisesta 1.9.1941 alkaen. Sitä
ennen saimme tietää, että meidät on siirretty seuraavalle luokalle ilman ehtolaiskuulustelun
suorittamista.
Seinäjoelta koottiin nuorista vapaaehtoisista 981. Ilmasuojelukomppania (981. IsK).
Vapaaehtoiset tulivat eri puolilta Etelä-Pohjanmaata, enimmäkseen koululaisia. Komppanian
päällikkö ja joukkueen johtajat sekä eräät muut keskeiset henkilöt olivat vanhempia. Lähdimme
Seinäjoelta marssien kauppalan halki ryhdikkäästi, reippaasti marssilauluja kajautellen kiväärit
olalla. Katujen varsilla seisoskelevat naishenkilöt päivittelivät meidän nuoruuttamme ja osoittivat
suosiotaan kättentaputusten kera. Me lauloimme ja muistelimme Ateenalaisten laulun sanoja "nuorena
sotilaan kuolla kuuluu".
Emme tienneet junamatkamme määränpäätä. Pohjoista kohden juna puksutteli. Ylivieskassa
käännyttiin itään. Se oli mielestämme hyvä merkki, itään. Iisalmelta lähdettiin kohti Kajaania. Juna
purettiin Hyrynsalmen asemalla, joka oli meille tuttu paikka Talvisodan ja Suomussalmen
taistelujen seuraamisen ajoilta. Jännitys kasvoi.
5
Hyrynsalmella armeijan parakkikylässä viivyimme muutaman päivän kunnostaen ja huoltaen
varusteita, äkseerattiin kenttäharjoituksissa sekä komppanian ryhmitystä joukkueisiin ja ryhmiin
selvitettiin. Sieltä matkamme jatkui Suomussalmen kirkonkylän halki Raatteen tietä pitkin kohden
raja-aluetta.
Rajan yli Neuvostoliiton alueelle kenttävartioon
Tultuamme rajalle kuljetuskolonna pysäytettiin ja kaikki sotilaat komennettiin riviin. Meille
pidettiin puhuttelu, että nyt siirrymme Neuvostoliiton alueelle. Siellä tiet ovat erittäin liejuisia ja
huonokuntoisia ja partisaanipartioita on paljon liikkeellä. Ne voivat äkkiarvaamatta hyökätä
kimppuumme. Sen vuoksi aseet on pidettävä joka hetki käsillä helposti saatavilla käyttöön. Kaikki
hyppäävät auton lavalta ulos ja komppania ryhmittyy molemmin puolin tietä asemiin. On oltava
valmiina laukausten vaihtoon. Ammuksia on oltava riittävä määrä taskussa tai leipälaukussa.
Matka jatkui huonoja teitä pitkin pimeiden, pienehköjen kylien ohi. Jouduimme silloin tällöin
työntämään autoja liejussa eteenpäin. Se oli aika hankalaa hommaa pimeässä ja kivääri selässä.
Siitähän ei voinut hetkeksikään luopua.
Aamuyöstä saavuimme Vuokkiniemeen, jonka tunsimme kalevalaisista ja Talvisodan tarinoista. Se
oli tarunhohtoinen runolaulajien kylä. Majoituimme suureen kaksi- kolmikerroksiseen taloon,
ilmeisesti kouluun. Heti aamulla ruvettiin organisoimaan toimintaa. Tutustuttiin ynpäristöön ja
järjestettiin vartiointi.
Kylän talot olivat ehjät ja siellä oli asukkaita enimmäkseen vanhuksia, naisia ja lapsia. He puhuivat
varsin hyvää, tosin vähän vanhahtavaa suomea. He olivat puheliaita, aika iloisia ja myönteisiä ja
ystävällisiä.
Jo toisena iltana meitä oli muutamia sotilaita sijoitettu kylän laidalla olevaan äärimmäiseen taloon
vartioryhmäksi. Talossa asui vanha mies ja hänen vaimonsa. He keittivät meille samovaarilla tsajua,
teetä.
Yöllä heräsimme vartiomiehen ampumiin laukauksiin. Ryntäsimme ulos kiväärien kanssa
tarkistamaan, mitä oli tapahtunut. Emme havainneet mitään erikoista, mutta aamulla löysimme
vajan ovesta useita reikiä. Vartiomies oli hermostuksissaan luullut vajan oven heilumista tuulessa
viholliseksi. Mies sai pitkään kärsiä piikittelyistämme.
Komppania hajotettiin Vuokkiniemen eri kyliin sijoitettuihin kenttävartioihin. Kuhunkin
kenttävartioon lähetettiin n. 20 sotilasta. Komppanian päällikkö ja yksi joukkue jäi Vuokkiniemen
keskustaan, sieltä he tekivät partioretkiä eri kenttävartioihin ja hoitivat huoltoa niihin.
Itse olin kahden ryhmän porukassa (20 miestä), joka siirrettiin Tollonjoen kylään. Se sijaitsi n. 15 km
etäisyydellä Vuokkiniemen keskustasta. Tollonjoen ympäristö oli erikoisen kaunista aluetta
Kuittijärven rannalla ja mahtavien metsien, lampien ja vaarojen ympäröimänä. Haaveilimme joskus,
että rauhan tultua hankimme täältä kesäpaikan.
Siellä oli ennestään parikymmentä vanhempiin ikäluokkiin kuuluvaa sotilasta ja muutamia kymmeniä
siviiliasukkaita, jotka myös puhuivat hyvää suomea ja olivat muutenkin samanlaisia kuin
Vuokkiniemen asukkaat. He olivat päivisin töissä pelloilla ja metsissä sekä kalastelivat lähijärvissä ja
lammissa. Yönsä he viettivät Tollonjoen kylässä. Tämä oli varotoimenpide partisaanien hyökkäysten
varalta.
6
Tollonjoen kyläkeskus oli järveen ulottuvalla suurehkolla niemellä. Kylää ympäröivät juoksuhaudat ja
piikkilankaesteet. Muutaman kymmenen metrin välein oli vartiopesäkkeet. Niihin oli sijoitettu
pikakiväärit mallia Degtjarev (Emma), siis venäläinen. Se on erittäin hyvä ja toimiva. Se vastaa
tavallaan kevyttä konekivääriä. Muistaakseni meillä ei ollut ainuttakaan oikeaa konekivääriä
puhumattakaan muista raskaimmista aseista. Sitä voi pitää puutteena. Saimme täydennyksenä
vanhamallisen, ranskalaisen suurikaliperisen pikakiväärin. Koeammunnassa sen potkaisu meinasi
nyrjäyttää olkapääni sijoiltaan.
Vartiointia yötä päivää
Meidän päätehtävämme oli vartioida yötä päivää. Yöllä oltiin
vuoroissa kaksi tuntia ja vapaana välissä lepoa neljä tuntia. Pesäkkeiden väliä kiersi yöaikana
kiertävä vartiomies yksin tai parittain. He olivat yleensä vanhemman ryhmän sotilaita. He olivat
oikein mukavia ja juttelivat reippaasti kierron aikana ja toivat näin turvallisuutta yksinäiselle
vartiomiehelle keskellä Vienan korpia.
Kerran kun naapurikenttävartioon olivat partisaanit hyökänneet, tulitaistelussa oli kuollut kaksi
hyökkääjää ja yksi joutunut vangiksi. Meidän kenttävartiossa nostettiin valmiustilaa. Muutaman sadan
metrin etäisyydelle metsään lähetettiin yksi sotilas etu- ja kuulovartioon tekemään tarvittaessa
hälytys.
Olin keskiyön aikaan tuollaisessa kuulovartiossa. Minuutit tuntuivat todella pitkiltä. Sitten
metsästä rupesi kuulumaan ryskettä, aivan askelten ääniä ja puiden kaatamista sekä vihellyksiä.
Otin varmistimen pois kivääristä, mutta en vielä virittänyt. Tähtäsin metsään ääniä kohden. Mitään
en kuitenkaan nähnyt. Kerroin vaihtoon tulleelle kaverille havaintoni ja kehotin häntä olemaan
varuillaan, mutta olemaan hätäilemättä ja hermostumatta. Aamulla kävimme tarkastamassa alueen.
Päättelimme, että karhu tai karhuja oli siellä mekastanut ja repinyt puita vihellellen niin kuin niillä on
tapana.
Toisen kerran meidän partio yllätti vihollisen partion yksinäisessä talossa. Syntyneessä taistelussa
kaatui pari vihollista ja yksi jäi haavoittuneena vangiksi. Kävimme katsomassa vankia.
Itse en ollut tällä partioretkellä mukana, mistä olin hyvin katkera. Kerran partioretkellämme jäimme
kauniissa, kuulakkaassa syysilmassa istuskelemaan ja uimaankin kauniissa metsälammessa.
Innostuimme sitten huviksemme ammuskelemaan vesilintuja. Tukikohdassa kuultiin ammunnan
äänet ja pääteltiin siellä syntyneen tulitaistelun. Apuvoimat tulivat meitä vastaan palatessamme
retkeltämme. Saimme aika tavalla sapiskaa sopimattoman menettelyn johdosta. Meitä uhattiin jopa
todella kovalla rangaistuksella. Meidät nimittäin uhattiin lähettää kotiin. Kauhistuttavaa.
Olimme kenttävartiossa etupäässä saksalaisten toimittaman muonituksen varassa. Se oli maukasta ja
sitä sai riittävästi.
ASEMASOTA ALKAA
Takaisin siviiliin. kouluun ja työkomennukselle
7
Jatkosodan hyökkäysvaihe jatkui muualla ja päättyi Karhumäen valtaukseen itsenäisyyspäivänä 1941.
Alkoi ns asemasotavaihe, jota kesti aina kesäkuulle 1944. Kaikilla muilla toisen maailmansodan
näyttämöillä rintamat liikkuivat. Vain Suomessa nähtiin tällainen asemasotaan pysähtyminen.
Monilla Suomen rintamasuunnilla taistelutoiminta hiljeni vähitellen joukkojen saavutettua asetetut
tavoitteet. Niin ruvettiin ylimmillä tahoilla suunnittelemaan joukkojen uudelleen ryhmityksiä ja
myös vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisia. Myös koulutyön aloittaminen tuli päiväjärjestykseen.
Huomattiin, että lukioluokkien pojat lähes joka koulusta olivat vapaaehtoisina armeijassa. Päämaja
antoikin lokakuun alussa 1941 määräyksen, että kaikki alle 18-vuotiaat sotilaat oli kotiutettava. Niin
meidänkin komppanian tuon ikäiset lähetettiin siviiliin ja takaisin koulunpenkille.
Koulu alkoi marraskuun alussa ja se maistui meidän mielestä aivan puulta. Vähitellen sopeuduimme
koulutyön järjestykseen ja läksyjen lukuun niin nihkeää, kun se olikin.
Me pojat kuuluimme suojeluskuntaan ja osallistuimme ahkerasti harjoituksiin. Lauantai-iltapäivinä
olimme koulussa sotilaspuvussa ja kiväärimme olivat luokan nurkassa. Tuntien päätyttyä aloitimme
äkseerauksen tai menimme ampumaradalle harjoitusammuntoihin.
Koulutyö jatkui säännöllisesti toukokuun 1942 alkuun saakka. Tuolloin kaikkien lukiolaisten oli
mentävä töihin joko maatiloille tai muualle. Useat Kauhavan lukion pojat suunnistivat töihin
Rovaniemelle, jossa kerrottiin maksettavan hyvää palkkaa ja työpaikkoja oli vapaana.
Suurin piirtein samat kaverit, jotka olivat olleet edellisenä syksynä sotaretkellä hakeutuivat nyt
Rovaniemelle. Majoituimme Aspolan Uolevin kanssa ratavartijan taloon. Aamuisin oli kuljetus
kuorma-autolla 10 km päähän lentokentälle, jota rakensimme. Kenttä oli saksan ilmavoimien hallussa.
Rovaniemellä oli noin l0.000 saksalaista sotilasta ja saksalaisten
pohjoisen vuoristoarmeijan ja ilmavoimien päämaja. Koko Lapissa oli n. 200.000 saksalaista
sotilasta. Loimme moniin saksalaisiin sotilaisiin läheiset suhteet.
Meidän työpäivämme kesti 10 tuntia ja lauantaisin pari tuntia vähemmän. Palkka oli hyvä, 12 mk
tunnilta. Tienasimme lisää myymällä saksalaisille sotilaille kauhavalaisia puukkoja. Maksun saimme
tupakkapakkauksina, jotka myimme edelleen suomalaille työmiehille. Kauppa se on joka kannattaa.
Viivyimme Rovaniemellä kolmisen kuukautta. Rovaniemellä meillä oli rahaa, mutta ei ruokaa. Nälkä
olikin ainainen vieraamme. Ostimme lisäruuaksi saksalaisilta selluloosaleiviksi kutsumiamme
limppuja, jotka kyllä täyttivät vatsan.
Eräänä lauantai-iltana heinäkuussa Rovaniemen yläpuolelle ilmestyi
muutama venäläinen lentokone. Hälytys annettiin ja koneet pudottivat joitakin pommeja, jotka eivät
kuitenkaan aiheuttaneet vahinkoja. Me Uolevin kanssa kiipesimme ylemmäksi ratapenkalle
nähdäksemme paremmin. Meille huudettiin vihaisena, että tulkaa heti suojaan, silla vaarannatte
muidenkin turvallisuuden. Huomasimme, että lentokoneista hyppäsi laskuvarjoilla useampia
miehiä, siis desantteja. Niiden ajojahti alkoi heti ja joitakin saatiin pian kiinni.
Maanantaina työmaallemme ilmestyi polkupyörällä siviilipukuinen mies, joka kyseli meiltä
kaikenlaista, joihin vastailimme. Miehen lähdettyä kummastelimme, mikähän tyyppi sekin mahtoi olla.
Seuraavassa pysähdys- ja kyselypaikassa eivät työmiehet olleet enää yhtä sinisilmäisiä. Siihen päättyi
sen desantin taru.
8
Takaisin Kauhavalle
Koulutyö aloitettiin tavanomaisesti syyskuussa 1942. Silloin syyskesällä olimme me nuoret
suojeluskuntalaiset suurentamassa Kauhavan sankarihautaa. Me emme olleet unohtaneet mustaa
huumoriamme, vaan vitsailimme, että tehdään tähän oikein mukava ja pehmeä paikka ja varataan se
meille itsellemme.
Maailmansodan tapahtumat löivät leimansa myös koulutyöhön. Pidin syksyllä koulussa esitelmän
Suezin kanavasta. Lopetin esitykseni mahtipontisesti seuraavasti: ”Parhaillaan Pohjois-Afrikassa,
Libyan autiomaassa käytävä taistelu ei ole taistelua Saharan hiekasta, vaan se on taistelua Suezin
kanavasta.”
Vaihtelua ja jännitystä sota-ajan yksitoikkoiseen siviilielämään toivat kielletyt "nurkkatanssit".
Niitä järjestettiin sivukylien nuorisoseuran- ja työväentaloilla sekä hyväkuntoisissa riihissä. Tanssit
pidettiin viikonloppuisin ja keskiviikkoiltoina. Tieto niistä levisi nopeasti suusta suuhun
menetelmällä nuorison kokoontuessa iltaisin rautatieasemalle postijunan aikaan.
Musiikkina oli taitavan hanurinsoittajan esitykset. He olivat tietysti porukan sankareita. Välttämätöntä
jännitystä toi poliisien pelko. Aina silloin talloin he häiriköivät ryntäämällä kesken ilonpidon paikalle
ja hajottaen koko porukan taivaan tuuliin. Joskus sattui hauskojakin yhteenottoja ja suukopua tuttujen
poliisien kanssa.
Niin koulun toimesta kuin järjestetyn vapaaehtoistoiminnan puitteissa järjestettiin erilaisia
viihdytystilaisuuksia. Myös halkojen mottitalkoita järjestettiin. Ne koettiin suurissa ryhmissä
miellyttäviksi yhdessäoloiksi ja myös hyödylliseksi toiminnaksi, samoin kuin marjojen kerääminen
koululle ja kotiin. Pääasia oli, että nuorisolle löytyi reipasta puuhastelua ja irtautumista ikävästä
arjesta.
TAKAISIN SOTAAN
Kutsuntojen kautta koulutukseen
Vuoden 1942-43 vuodenvaihteen tienoilla maailmansota oli tullut taitekohtaansa. Saksan sotajoukot
olivat karsineet raskaita tappioita Pohjois-Afrikassa, Itärintamalla, erityisesti Stalingradissa ja
muuallakin. Myös Leningradin saartorengas oli murtunut ja neuvostojoukot olivat edenneet
Suomenlahden eteläpuolella. Ne enteilivät vaikeita aikoja myös Suomen armeijalle ja Suomelle
yleisemminkin. Armeijaamme haluttiin nyt vahvistaa.
Olimme muutaman koulukaverin kanssa jo hyvissä ajoin talvella 1943 ilmoittautuneet halukkaaksi
lähteä siviilitöihin Itä-Karjalan valloitetuille alueille. Sainkin kavereitteni kanssa ilmoituksen, että
meidät otetaan työhön Kontupohjan aluemetsätoimiston alueelle seuraavan kesän ajaksi.
Tämä suunnitelma ei koskaan toteutunut, koska vuosina 1924-25 syntyneet, 17-18-vuotiaat pojat
kutsuttiin ”lippujen alle”. Kutsunnat olivat meille 23.3.1943 ja asepalvelukseen
astuimme 13.4.
Näin myös me pääsimme mukaan armeijan riveihin niin kuin olimme jo kauan
9
toivoneet.
Ei meitä vaikeudet pelottaneet. Pidimme sotaan lähdön kunniaksi monia juhlia luokan
puitteissa sekä vielä erikseen poikien porukassa ja myös laajemmin. Meitä ei lähtö huolettanut,
vaan lähdimme mielellämme ja halukkaasti uusia, mielenkiintoisia seikkailuja kohti.
Olimme kavereitten kanssa ennen kutsuntoja sopineet, että pyydämme päästä jalkaväkeen, koska se on
oikeastaan ainoa aselaji, josta voi päästä etulinjan taisteluihin. Pääsimmekin kaikki pyytämäämme
koulutukseen, mutta muuten ikäluokka jaettiin eri aselajeihin. Varmaankin sen vuoksi, etteivät tappiot
kasaantuisi yhteen paikkaan.
Alokasaika Korkeakoskella koulutuskeskus 23 :ssa alkoi rattoisan junamatkan jälkeen 13.4.1943, Se
oli tiivistä sotilasasioiden opettelua, vaikka meille suojeluskuntalaisille ne olivat enimmäkseen aika
tuttuja asioita.
Erikoista oli se, että lounasaika kesti kaksi tuntia, josta toinen oli maattava sängyssä hiljaisuuden
vallitessa aivan kuin nykyisin lapset päiväkodeissa. Siihen kuitenkin tottui nopeasti ja se tuntui
mukavalta. Herätys karjuttiin kello 14. Se puolestaan tuntui kenkkumaiselta. Sotilasvala vannottiin
juhlallisesti Juupajoen kirkossa. Jolloin meistä tuli sotamiehiä. Tähän päättyi palvelus
alokaskomppaniassa.
Aliupseerikoulussa kolmella eri paikkakunnalla
Osa porukasta komennettiin aliupseerikouluun Orivedelle, jossa majoituimme Yhteiskoululle. Olimme
nyt arvoltamme au-oppilaita ja ompelimme asetakin hihaan sinisen nauhan.
Orivedellä olivat oikeastaan kaikki vanhat kaverit, tosin eri joukkueissa. Jokaisella ryhmällä oli
oppilasjohtaja. Minusta tehtiin 1. joukkueen oppilasjohtaja. Varsinainen joukkueenjohtaja oli kornetti
Tulonen, joka oli oikein mukava, mutta kunnianhimoinen ja vaativa johtaja. Tulin hänen kanssaan
hyvin toimeen.
Koulutuskeskuksen johtajana toimi muun muassa everstiluutnantti, rovasti Anttila. Hän antoi
päiväkäskyn, että rykmentissä on kiroilu kielletty. Kiellon rikkomisesta määrättiin kovat rangaistukset.
Koska sotilaat ovat kautta aikojen olleet eteviä kiroilijoita, meidän piti kiroilla salaa omissa
luotettavissa ryhmissä.
Koulutus au-koulussa oli kovaa tehokasta ja koko ajan oli reipasta menoa. Emme oikeastaan osanneet
kävellä laisinkaan, vaan aina juoksimme. Toisenlaistakin koulutusta oli. Vietimme näet Juhannusyön
mottimetsässä. Oli myös suunnistus-, urheilu- ja ampumakilpailuja. Au-koulussa vallitsi hyvä henki ja
yrittämisen meininki.
Koulutusta kävi tarkastamassa suuresti kunnioitettu Suomussalmen taistelujen sankari, kenraali
Hjalmar Siilasvuo. Kaiketi hän oli tyytyväinen vauhdikkaisiin esiintymisiimme.
Heinäkuussa kurssi siirtyi Eräjärvelle majoittuen suojeluskunnan talolle, jonka suureen juhlasalin koko
parinsadan miehen osasto majoitettiin. Marssi Orivedeltä Eräjärvelle, yli 20 kilometriä, tehtiin
pakkaukset selässä ja aseet mukana. Puolivälissä pidettiin tauko kartanon laitumen vieressä. Laskin
siinä käyskentelevät eläimet, joita oli 87. Sanoin, että, jos joku arvaa kuinka monta lehmää siinä
käyskentelee, kannan hänen kiväärinsä loppumatkan. Ehkä toinenkin kaveri oli tehnyt saman
laskutoimituksen ja saanut saman lopputuloksen. Niin kannoin hänen kiväärinsä loppumatkan.
Kyllähän se nuorelta treenatulta sotilaalta sujuu.
10
Elokuun alussa puolet kurssista lähetettiin koulutuskeskuksen eri komppanioihin toimimaan niissä
oikeina ryhmänjohtajina. Se oli mielenkiintoista ja hyödyllistä käytännön työtä. Minut komennettiin
pian pataljoonan esikuntaan töihin. Siellä oli helppoa, mutta en viihtynyt oikein hyvin niissä
herraskaisissa sisätöissä. Kaipasin tositoimiin kentälle.
Tässä vaiheessa koko koulutuskeskus oli siirtynyt Salpalinjan parakkeihin Miehikkälään. Syyskuun
lopussa palasivat kaikki oppilaat takaisin au-kouluun. Nyt jatkettiin ryhmäjohtajan koulutusta. Siellä
Salpalinjan juoksuhaudoissa ja kaivannoissa harjoittelimme sotataitoja aidoissa olosuhteissa.
Seurasimme ja kommentoimme tykistön kovapanosammuntoja. Se oli aika mahtavaa.
Kenttäarmeijaan ja Laguksen porukkaan
Lokakuun loppupuolella koulutusvaihe lopetettiin ja meidät siirrettiin kenttäarmeijaan Itä-Karjalaan.
Junakuljetuksen aikana emme tienneet määränpäätä, mutta arvasimmehan me, että itään, itään on
matka. Juna pysähtyi vaiherikkaan matkan jälkeen Kontupohjan asemalle, joka on Äänislinnasta (nyk.
Petroskoi) noin 100 km pohjoiseen. Meidän komppaniamme majoittui synnytyslaitokselle, joka oli
hyväkuntoinen tiilirakennus keskuslämmityksineen. Muut komppaniat majoitettiin ammattikoululle
vähän etäämmälle.
Olimme nyt legendaarisen panssaridivisioonan, Laguksen porukan jääkäreitä,
täydennysjääkäripataljoonan (TäydJP) miehiä. Ompelimme asetakin hihaan ja kenttälakkiin eteenpäin
menoa ja vauhtia kuvaavan kolmiomaisen vihreäkeltaisen kolmen nuolen merkin. Sama merkki
komisti myös kypäräämme. Olimme merkistä ylpeitä. Kuuluimmehan nyt arvostettuun kolmen nuolen
eliittijoukkoon. Näin ainakin itse ajattelimme. Mutta pataljoonaa tai sen osaa ei saanut käyttää
rintamapalvelukseen ilman ylipäällikön lupaa.
Pataljoonassa aloitettiin heti ankara koulutus ja valmennus rintamatehtäviin. Erityisesti harjoiteltiin
vastahyökkäyksiä. Meitä oli kymmenen miehen osasto parin viikon räjäytyskurssilla Äänislinnassa.
Se oli mielenkiintoinen ja opettavainen koulutusvaihe. Teimme aitoja kasapanoksia ja räjäyttelimme
niitä Äänislinnan radiomäellä, josta ”Teuvan Tiltu” lähetti aikanaan propagandaa Suomeen. Onneksi
räjäytyksissä ei tapahtunut vahinkoja, niin vaarallista kuin homma olikin. Saimme tutustua myös itse
kaupunkiin, Kävimme elokuvissa Kuusisen nimeä kantavassa yliopistossa, joka oli verrattain
hyväkuntoinen. Olimme innostuneita.
Palattuamme Kontupohjaan kuului tehtäviimme myös vartiointitehtäviä kaupungilla, jossa oli paljon
asutusta ja muun muassa suuri saha. Rautatieasemaa oli vartioitava ja muita tärkeitä kohtia pidettävä
silmällä. Tärkeintä oli kuitenkin kenttäkoulutus sekä pitkät polkupyörä- ja hiihtomarssit. Myös
mottimetsässä kävimme muutaman viikon ajan varmistamassa talven lämmön.
Iltaisin viisimiehinen sotilaspartio tarkasti siviiliasuntoja, ettei niissä vain piileskellyt desantteja.
Kerran yksi partio ei palannut aikataulun mukaan retkeltään. Toinen partio lähetettiin etsimään sitä,
mutta sekin katosi. Kolmannessa partiossa olin minäkin mukana ja aikansa marssittuamme kuulimme
eräästä talosta haitarin soittoa. Kuinka ollakaan, siellähän meidän kadonneet jääkärimme viilettivät
tanssin pyörteissä.
Joulukuun ajan olin opintolomalla kotiseudulla kertaamassa koulutietoja. Sinä aikana
itsenäisyyspäivänä minut ja muutamia muita jääkäreitä nimitettiin korpraaleiksi. Sen merkiksi
ompelimme nopeasti olkalappuihin valkoiset nauhat.
11
Karjalan Kannakselle hyökkäystä odottamaan
Sotatilanteen kiristyttyä talvella 1944 siirrettiin koko panssaridivisioona Viipurin ympäristöön
ylipäällikön reserviksi odottamaan Karjalan Kannakselle mahdollisesti tapahtuvaa hyökkäystä. Myös
eräitä muita joukko-osastoja siirrettiin keväällä Kannakselle.
Meidän pataljoona majoittui Juustilaan noin 15 km päähän Viipurista. Juustilasta kävin eräiden toisten
sotilaiden kanssa iltaisin Viipurin varuskuntakoulua kevään 1944 ajan.
Puna-armeijan hyökkäys alkoi perjantaina 9.6.1944 valtavalla voimalla. Se yllätti suomalaiset
Valkeasaaressa, jossa linjat kaikkien kauhuksi murtuivat,
joukot hajaantuivat ja tykistö jäi viholliselle. Panssaridivisioona sai seuraavana
päivänä hälytyksen Viipurissa ja lähiympäristössä.
Itse olin tuona iltapäivänä Viipurissa varuskuntakoulussa opiskelemassa saksaa, matematiikkaa,
maantiedettä ja muita tavallisia kouluaineita. Samoin vielä maanantaina 12. päivänä, jolloin Viipuria
oli jo pommitettu ja siellä oli tulipaloja ja raunioita.
Jääkäriprikaati ja panssarijääkäripataljoona lähtivät 11.6.
tiedusteluluonteiseen hyökkäykseen Polviselässä. Joukot joutuivat vetäytymään jo
yhdeksän tunnin taistelun jälkeen kärsittyään yli 200 miehen tappiot.
Tiedot tästä taistelusta kiiri myös Täyd JP:hin Juustilassa, jossa itse olin. Tästä johtuen eräiden
kavereiden kanssa pyysimme komppanianpäälliköltä päästä heti rintamalle. Vielä samana
päivänä, siis 13.6, lähti Juustilasta yli 200 miestä kohden jääkäriprikaatia ja rintamaa.
Matkalla tuli vastaan karjalaisevakkoja elukoineen ja kimpsuineen kampsuineen. Me
huutelimme heille: "Pysähtykää tähän, me lyömme ryssän takaisin".
Meidän täydennysjoukkomme saapui rintaman lähelle Pamppalaan 14.6. Meidät sijoitettiin
välittömästi komppanioihin. Itse menin JP 2:n 2. komppaniaan.
Heti lähdettiin liikkeelle kohden Kuuterselkää, jonka Govorov oli valinnut päähyökkäyssuunnaksi VTlinjan murtamiseksi kohden Perkjärveä ja Viipuria. Taustalta kuului voimakas tykkien jylinä ja
pian saimme niskaamme myös kranaatteja. Niitä tuli kuitenkin niin harvaan tahtiin, että
oppi tuntemaan koska kranu tulee kohden ja koska se menee yli, jolloin ei tarvitse lyödä
maahan. Sen oppi muuten aivan hämmästyttävän nopeasti.
Tulikaste Kuuterselässä
Sain tulikasteen hyvin nopeasti aivan inhottavalla tavalla. Vierestäni ammuttiin kaveri ja
itsekin teilasin naapurin miehen. Sen jälkeen maailmaa arvosteli toiselta näkökulmalta.
Hyökkäyksessä, johon JP 2 osallistui ensimmäisessä rivissä, JP 3 ja JP 4 suorittivat varsinaisen
hyökkäyksen ensiaallossa panssarien voimakkaalla tuella. Meidän
pataljoonamme liittyi hyökkäykseen toisessa aallossa ja lopuksi myös JP 5 päästyään
toisaalta paikalle. Hyökkäys menestyi aluksi hyvin. Erityistä innostusta nostattivat omat
hyökkäysvaunut ja rynnäkkötykit. Mielialat olivat korkealla, kun näki niiden tuhoavan
ja jo aikaisemmin tuhotut vihollisen panssarivaunut. Toisaalta mielialoja masensi omien
vaunujen vahingoittumiset ja niiden kääntyminen taakse huoltoon ja täydennykseen.
12
Taistelut jatkuivat kiivaina aaltoillen edestakaisin. Me saavutimme menetetyn VT linjan
taisteluhaudat, joiden edessä oli kiviset panssariesteet, mutta meidän takanamme taisteltiin edelleen.
Vain muutaman tunnin taisteluhaudoissa olon jälkeen annettiin
vetäytymiskäsky. Se tuntui vähän katkeralta, koska meillä ei ollut siellä mitään
hätää. Selitettiin, että vihollinen oli tullut oikealta läpi, millä luultavasti tarkoitettiin,
että ratsuprikaati oli joutunut perääntymään. Vetäytymisemme oli aika vaiherikas,
mieliinpainuva ja vähän kenkkumainenkin. Tulin Pamppalaan pataljoonan majoituspaikalle
vasta 16.6. aamulla. Illansuussa lähdimme taas matkaan kohden Perkjärveä ja uusia
taisteluja.
Kuuterselän taistelun jälkeen antamassaan päiväkäskyssä Lagus kiitti joukkojaan
menestyksellisistä taisteluista ja vihollisen etenemisen hidastamisesta, vaikka hyökkääjällä
oli suuri ylivoima joka suhteessa. Vielä tyytyväisempi Kuuterselän taisteluun oli punaarmeijan johto. Armeijankenraali Govorov ylennettiin marsalkaksi, armeijakunnan
komentaja Alfjorov nimitettiin Neuvostoliiton sankariksi ja monet muut sotilaat saivat
kunniamerkkejä ja kultakelloja palkkiokseen.
Samanaikaisesti kun Valkeasaaren murtuman jälkeen Kuuterselässä, Perkjärvellä
ja muualla Kannaksella taisteltiin vaihtelevalla menestyksellä, joutui maan hallitus ja
myös päämaja paniikkiin. Haluttiin nopeasti vaihtaa maan hallitus ja myös tasavallan
presidentti ja pyrkiä rauhaan. Ainoana mahdollisena tähän tehtävään mainittiin marsalkka
Mannerheim, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta.
Yhtäkkiä 19.6. ylipäällikkö ilmoittikin,
siis päivää ennen Viipurin menetystä ja samana päivänä kun panssaridivisioona
oli Rokkalanjoella, että hallituksen vaihdoksella ja rauhan tavoittelemisella ei ole
mitään kiirettä, koska tilanne rintamilla on vakiintumassa. Kaikki ihmettelivät ylipäällikön
tilannearviota.
.
Pieni lepohetki ennen Talin taisteluja
Edessä olivat vielä varsinaiset ratkaisutaistelut
erityisesti Karjalan Kannaksella, mutta myös muualla. Venäläisten läpimurtoarmeijakunta
oli ollut levossa ja täydennettävänä. Se tuotiin nyt 24.6. Talin suunnalle, jonka marsalkka
Govorov oli valinnut pääetenemissuunnaksi, tehtävänä VKT linjan puhkaiseminen ja tien
avaaminen Lappeenrantaan ja Imatralle sekä edelleen Kouvolaan, Kotkaan ja Kymijoelle.
Hyökkäysryhmittymän ensimmäinen porras käsitti lähes 100.000 miestä, runsaasti panssareita, tykistöä
ja lentokoneita. Ylipäällikkö Mannerheim vetosi joukkoihin asemien
pitämiseksi, sillä VKT linja oli viimeinen rakennettu puolustuslinja ennen Salpalinjaa. Nyt
olivat ratkaisun hetket käsillä.
Pataljoonamme oli muiden Jääkäriprikaatin pataljoonien kanssa ollut Kuuterselän, Perkjärven,
Rokkalanjoen ja Sommeen taistelujen sekä Viipurin menetyksen ( 20.6. ) jälkeen levossa, ensiksi
Lappeenrantaan ja sitten Helsinkiin menevän tien varressa. Tänä aikana olimme huoltaneet
varusteitamme ja meille oli järjestetty yhteistoimintaharjoituksia panssarivaunujen kanssa.
Prikaatin komentaja eversti Puroma kävi tervehtimässä meitä ja valamassa uskoa tuleviin taisteluihin.
Pataljoonamme komentajana toimi majuri Kaukolahti. Joukko-osastot saivat myös täydennystä
harvenneisiin riveihinsä. He olivat etupäässä vanhempiin ikäluokkiin kuuluvia reserviläisiä, suoraan
13
kotirintamalta, heinäpelloilta tulleita miehiä. Jotkut olisivat varmaankin ikänsä puolesta sopineet
meille vaikka isiksi.
Levon aikana olimme saaneet muutaman kerran hälytyksen valmistautua Iyhyellä
varoitusajalla lähtöön. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka kerran olimme jo jalat
pyörän polkimilla valmiina lähtemään täydessä taisteluvalmiudessa. Muutaman tunnin
odottelun jälkeen valmius purettiin ilmoituksin, että vihollisen hyökkäys Viipurin
kivisillan kohdalla oli torjuttu. Ylistimme mielissämme noita tarmokkaita sotilaita.
Neuvostoliiton sodanjohto suunnitteli, että VKT- linja Viipurin itäpuolella puhkaistaan
Kärstilänjärven ja Repolajärven välisellä kannaksella Taliin. Ensimmäisenä
tavoitteena oli Saimaan kanava ja pääisku suunnattaisiin Lappeenrantaan ja Imatralle,
minkä jälkeen päävoimat käännettäisiin länteen jatkotavoitteena Kouvolan-Kotkan
tasa ja Kymijoki. Lappeenrannassa puna-armeijan tulisi olla 28.6. Kannaksella
olevat suomalaisten joukot oli saarrettava ja tuhottava.
Venäläiset ryhtyivät 25.6. toteuttamaan suunnitelmaansa. Aamulla
varhain he aloittivat puolitoista tuntia käsittävän tykistö- ja kranaatinheitin tulituksen
Leitimonjärven molemmin puolin. Puoleenpäivään mennessä heidän panssarinsa
olivat edenneet VKT - aseman eteen Leitimojärven eteläpuolella. Painopisteen
ollessa Portinhoikkaan johtava tieura ja Aniskalan kylän välinen alue. Panssarit - 50
kpl - pääsivät linjojen läpi ja etenivät nopeasti Portinhoikkaan, josta käsin partioivat
Juustilan ja myös Ihantalan suuntaan käyden jo lähellä Saimaan kanavaa. Läpimurron
oli tehnyt venäläinen 30. kaartin armeijakunta ( XXX AK) ns. läpimurtoarmeijakunta,
joka oli murtautunut jo 9. -10.6. Valkeasaaressa suomalaisten linjojen läpi ja
jatkanut etenemistä myös linjojen läpi Kuuterselässä, jossa minäkin olin mukana
vastaiskuissa.
Käsky lähteä liikkeelle
Tilanne oli kehittynyt todella vaaralliseen suuntaan. Sen vuoksi PsD. raskaat panssarivaunut
hälytettiin jo heti puolenpäivän (25.6.) jälkeen torjumaan vihollispanssarien
hyökkäystä. Koko PsD hälytettiin pari tuntia myöhemmin Juustilaan
valmistautumaan vastahyökkäykseen. Yksi pataljoona ( JP 5 ) oli jo pari päivää ollut
kiinni rajuissa torjuntataisteluissa alistettuna siellä ennestään olleille joukoille.
Suomalaisten panssariosasto lähti hyökkäykseen ja saavutti nopeasti Portinhoikan
tärkeän risteyksen tuhottuaan kymmenkunta venäläispanssaria. Risteyksen oli miehittänyt
jo myös JP 4. Näiden yksiköiden eteneminen kohden VKT - linjaa ja Talia jatkui.
Rynnäkkötykkipataljoona, joka oli osa divisioonamme toista prikaatia,
panssariprikaatia ( PsPr ) tuhosi päivän aikana kaikkiaan 38 panssarivaunua ja sai
haltuunsa kahdeksan lähes ehjää vaunua, joista osa voitiin ottaa omaan käyttöön
aivan heti. Lisäksi tykistö ja lentokoneet, usein saksalaiset, tuhosivat useita vaunuja.
Nämä pohjoismaiden suurimmat panssaritaistelut olivat todellista suomalaisten
panssarimiesten taidon ja rohkeuden juhlaa. Ilmeisesti venäläiset olivat aliarvioineet
suomalaisten voiman, päättäväisyyden ja taitavuuden.
Sunnuntaina 25. 6. iltapäivällä pataljoonamme ( JP 2) sai viimeisenä pataljoonana
käskyn lähteä liikkeelle. Tulimme Tiehaaran teiden risteykseen ja käännyimme
14
itään. Vihollinen pudotteli harvakseltaan risteyskohtaan kranaatteja. Paikka ohitettiin
niin että aina muutama mies ajoi kiireesti kohdan ohi ja toiset odottivat kunnes
seuraava kranaatti oli pudonnut. Jotkut kiersivät paikan vähän etäämpää.
Tulimme Juustilaan ja Saimaan kanavalle, jotka olivat minulle ennestään tuttuja
paikkoja olihan komppaniamme (Täyd JP/ 1 K) ollut majoitettuna sinne monta kuukautta.
Kanavan yli johtava silta oli rikki ja kanavassa makasi Sotka panssarivaunu.
Kuvittelimme ensiksi, että se oli tuhottu ryssän vaunu, mutta sitten se paljastuikin
omaksi, joka oli pudonnut sinne ja särkenyt sillan. Siinä vieressä oleva autotalli, jota
talvella olin ollut rakentamassa, oli säpäleinä.
Juustilasta jatkoimme matkaamme vanhaa tuttua tietä etelään tykkien jylinän kuuluessa
aina lähempää ja lähempää ja muidenkin taistelujen äänien jo erottuessa
voimakkaina. Portinhoikan risteyksestä jatkoimme hienoista alamäkeä hyvää vauhtia
polkien.
Kovien taistelujen näyttämö
Nyt avautui eteemme tienvarren kovien taistelujen näyttämö. Hyökkäysvaunuja
paloi ja savusi tien molemmilla puolilla sekä muuta romua ja ruumiita lojui
siellä täällä. Vihollinen ampui keskityksiä tielle ja ympäristöön. Kun kranaatin ujelluksesta
kuuli ja ymmärsi, että nyt kranu tulee lähettyville, syöksyimme pyörän
päältä suoraan ojaan turvalleen turvaan. Nuorenahan se käy helposti ja joustavasti.
Olimmehan sitä paitsi harjoitelleet tällaisia syöksyjä. Tosin hyppäys ojaan tapahtui
nyt paljon harjoituksia vikkelämmin. Ylös vain ja märkänä ja naama ravassa eteenpäin:
Mieliala oli kuitenkin korkealla ja toiveikas. Murokallion kohdalla osasto
pysäytettiin ja polkupyörät jätettiin tien sivuun mäen reunaan. Nousimme Murokallion
läntiseltä reunalta kiiveten kallioisessa maastossa ilman mitään varsinaista
ryhmitystä. Tiedossamme ei ollut tarkempaa kuvaa tilanteesta, tehtävästämme eikä
paikastakaan joskin minulla oli siitä vanhojen kokemusten perusteella tietynlainen
käsitys.
Juuri silloin alkoi raivokas kranaatti tuli, luultavasti se oli kranaatinheitintulta.
Löimme tietysti maihin ja suutelimme isänmaatamme kiihkeämmin kuin ehkä
koskaan aikaisemmin. Kuului avunhuutoja ja valitusta. Maasto oli kivikkoista niin, ettei
minkäänlainen kaivautuminen ollut mahdollista, mutta ei siihen ollut muutenkaan
mahdollisuuksia. Siina maatessa litteänä ajatteli, ettei tästä varmaankaan kukaan
muu selviä, mutta kuinka ollakaan kun keskitys loppui lähes joka iikka nousi
pystyyn. Tappiot olivat yllättävänkin vähäiset.
Käskyn mukaan pataljoonamme tehtävänä oli ryhmittyä Murokallion maastoon ja hyökätä
sieltä Leitimonjärven pohjoispuolella Aniskala - Kuusela alueelle. Tietystikään me
rivimiehet emme tiennet mitään näistä suunnitelmista.
Nousimme rinnettä ylemmäksi. Jonkin verran lenteli ammuksia ja myös jalkaväen
aseiden luoteja, mutta varsinaista kosketusta viholliseen ei ollut. Joukkueenjohtajamme
määräsi meidän ryhmänjohtajan ja minut tutkimaan alueen, olisiko siellä yksittäisiä
pesäkkeitä, vihollissotilaita tai muuta epäilyttävää sekä mistä luodit tulivat.
Kävelimme tunnin verran ympäriinsä aseet koko ajan ampumavalmiina muutaman
15
metrin etäisyydellä toisistamme. Tilanne tuntui hyvin jännittävältä. Jokainen risahdus
ja viheltävä luoti tuntui vaaralliselta. Tiesimme tietysti, että jos siellä on joku ,
niin ei meistä enää sen jälkeen olisi pääjoukolle raportin antajaksi. Kun sitten tulimme
takaisin joukkueemme luo, ryhmänjohtaja kertoi vuolaasti mitä olimme kuulleet
ja ajatelleet. Sanoin siihen väliin, että mitään erikoista ja hälyttävää emme
kuitenkaan nähneet.
Hyökkäyshetki oli kello 2.00 yöllä ( 26.6. ). Edessä etenivät 1. ja 3. komppania ja
meidän 2. komppaniamme oli aluksi reservissä. Hyökkäys eteni heikon vastarinnan
vuoksi hyvin, mutta pysähtyi sitten suorasuuntaustykkien tuleen. Kolmannen komppania
hyökkäys ns. Anturakukkulan luona pysähtyi, mutta sitten meidän komppaniamme
tultua mukaan valtaus onnistui ja kaikki komppaniat olivat nyt rinnakkain,
mutta keskenään vahan sekaisin. Näin saavutettiin ensimmäinen tavoite Aniskalan
peltoaukeiden laita, mutta varsinainen ja tärkein tavoite Talin- Ihantalan tie jäi yrityksistä
huolimatta saavuttamatta. JP 3 saavutti tieuran kahteenkin kertaan, mutta ei kyennyt
pitämään sitä hallussaan.
Vihollinen oli hyvin perillä tilanteesta ja tämän
tieuran merkityksestä taistelutilanteessa. Yleensäkin vihollinen näytti seuraavan tarkasti
divisioonamme liikkeitä. Useista puna-armeijan kartoista on Iöytynyt merkintöjä
"Laaguksen panssaridivisioona" ja "Laaguksen joukot" jne. Sen vuoksi vihollinen
järkähtämättä puolusti tätä strategisesti tärkeää väylää.
Koulukaverit ja tulevat juristit rintarinnan taistelemassa
Olimme sitten siirtyneet puolustukseen pisimmälle edenneenä pataljoonana Kuuselaan ja Aniskalaan
viettävän mäen reunaan. Ympärillämme näytti jatkuvasti liikehtivän venäläispartioita.
Maatessamme siinä kalliolla vierekkäin vanhan joukkue- ja koulukaverini korpraali
Urpo Järvi - Laturin kanssa, joka kuului konekiväärikomppaniaan eli siis eri komppaniaan
kuin minä , keskustelimme kuiskaten muutaman metrin päässä toisistamme.
Yhtäkkiä näytin Urpolle merkkiä, että katso tuonne. Sieltä tuli puna-armeijan
upseeri koppalakki päässä punainen nauha lakin ympärillä. Sovimme, että ammumme
yhteislaukaukset. Niin teimme. Minä sanoin meneväni katsomaan, että
kuinka sille äijälle kävi. Urpo varoitti, että kyllähän siellä on muitakin, älä helvetissä
mene sinne. Uskoin häntä ja se ehkä pelasti henkeni.
Urpo haavoittui kaksi päivää myöhemmin rajuissa lähitaisteluissa. Sen sijaan hyvä ystävämme ja
Viipurin varuskuntakoulun ajoilta, tuolta 44 keväältä korpraali Heikki Rantala kaatui samoissa
taisteluissa. Urposta tuli sittemmin asianajaja ja oikeustieteen tohtori. Me kolme saman Täyd. JP:n
komppanian korpraalia olimme käyneet yhdessä Viipurin ns. Varuskuntakoulua, joka oli
rintamaoppikoulu.
Vähän myöhemmin tähystäessämme samoilla kallioilla vihollinen hyökkäsi ampuen kiivaasti ja
huutaen uraata. Se on äkkipikaiselle aika pelottava yhdistelmä. Suomalaisilla puolestaan
oli tapana hyökätessään ampua kaikilla aseillan aivan siitä riippumatta onko vihollinen näkyvissä vai
ei ; ehkäpä se rohkaisi mieltä.
Eräs vähän vanhempaan ikäluokkaan kuuluva sotilas nousi pystyyn ja lähti vetäytymään. Huusin
hänelle raskaasti uhkaillen ja kiroten, että tule heti takaisin tai minä teen mitä vain.
Niin hän itkeä tihuttaen tuli paikalleen ja myös pysyi siinä. Pelkäsin nimittäin että
16
pakokauhu tarttuu ja se olisi ollut erittäin vaarallista tällaisessa tilanteessa.
Iltaa kohden ( 26.6 ) tilanne pataljoonamme kannalta kävi vaarallisemmaksi.
Venäläisiä joukkoja oli päässyt selustaamme ja ne olivat aikeissa saartaa meidät.
Illansuussa prikaatin komentaja antoi radiolla pataljoonallemme käskyn , että on varmistettava
itään ja hyökättävä länteen ( peräännyttävä), josta JP 3:n joukot
tulevat maastoa puhdistaen vastaan. Meidän joukkueemme toimi kärkijoukkueena,
muistaakseni kersantti Ikosen johdolla, avaten ja merkiten kulku-uran. Se oli aika
jännittävää hiipiä hämärässä metsikössä, kun ympärillä häärii jatkuvasti vihollissotilaita.
Murokalliolla saatiin yhteys JP 3:n joukkoihin. Yksi komppanioistamme jäi
varmistamaan selustaa. Marssimme jatkui edelleen Portinhoikan taakse Yliveden
kylään, jossa saimme ruokaa ja eväs- sekä ammustäydennystä. Tärkeintä kuitenkin
oli saada vahan aikaa levätä ja nukkua.
Kiivas hyökkäys
Kannakselle saapui Itä-Karjalasta Syväriltä ja Maaselästä jatkuvasti lisää joukkoja.
Näin kenraali Heiskasen komentama 11, divisioona otti haltuunsa Leitimonjärvestä
länteen ulottuvat taistelualueet. Panssaridivisioona voi siten keskittyä entistä
kapeammille rintaman itäiselle osalle.
Suomalaisen IV Armeijakunnan ( Laatikainen ) päämääränä oli 27.6 alkaen jatkuneessa
vastahyökkäyksessä katkaista Leitimonjärven pohjoispuolelle Ihantalaa
kohden murtautuneiden useiden venäläisdivisioonien yhteydet keskitetyllä hyökkäyksellä.
Jääkäriprikaatimme tavoitteena oli jälleen Aniskalan- Kuuselan alue. Vastakkaiselta
puolelta piti osasto Björkmanin hyökätä Talinmyllyn alueelle ja kohdata
siellä Jääkäriprikaatin joukot. Suomalaisilla oli tässä vaiheessa suunnitelman toteuttamiseen
käytettävissä kaikkiaan 21 pataljoonaa. Venäläisiä oli murto alueella, joka
oli kuusi kilometriä pitkä ja noin puolitoista kilometriä leveä, eri joukko-osastoista
noin kymmenen tuhatta.
Jääkäriprikaati aloitti 27.6. hyökkäyksen kello 15 ja samanaikaisesti aloitti myös
osasto Björkman, jonka kärkenä toimi rajajääkäri pataljoona ( Rj P 2 ) hyökkäyksen
vastapuolelta. Pataljoonamme oli tullut marssien Ylivedenkylästä hyökkäysalueelle
Murokallion itäosaan. JP 3 ( Maj. Hynninen ) oli koko ajan ollut kosketuksessa viholliseen.
Suomalaisten lyhyen, mutta vahvan tulivalmistelun jälkeen eniten oikealla
hyökkäsi kauhavalaissyntyisen majuri Leppäsen johtama osasto (JP 4 ja JP 5 )tavoitteena Aniskalan
pohjoispuoliset kukkulat.
Meidän pataljoonamme ( JP 2 ) hyökkäsi vasemmalla siivellä tavoitteena Kuusela. JP 3 liittyi
hyökkäykseen mukaan toisessa portaassa. Puolen kilometrin etenemisen jälkeen pysähtyi osasto
Leppäsen hyökkäys pariksi tunniksi ja majuri Leppänen haavoittui kuolettavasti saamatta tietää
hänelle myönnetystä Mannerheim-rististä. Majuri Hynninen otti komentoonsa myös
JP 4:n (Leppäsen pataljoona) ja eteni illansuussa Aniskalan aukeiden länsireunaan.
Oman pataljoonamme 3. komppania saavutti nopeasti sille annetun tavoitteen ja 1.
komppanian hyökkäys pysähtyi vajaan kilometrin päähän Nyt meidän komppaniamme
vedettiin siihen väliin ja ns. Makkarakukkula saatiin vallatuksi seuraavaan
aamuun mennessä ( 28. 6. ).
17
Hyökätessämme eteenpäin minulle sattui jännittävä
tapahtuma. Edetessämme koko ajan kosketuksessa viholliseen saimme tietysti vastaamme
kiivasta tulta. Osastomme pysähtyi ja tulitimme konepistooleilla, pikakivääreillä
ja kivääreillä. Siinä ketjussa maatessa jotkut jäivät taaemmaksi ja
ampuivat sieltä päidemme yli. Se tietysti löi ilkeästi korviin. Sen vuoksi huusimme
heille vihaisina, että älkää helvetissä ampuko sieltä takaa.
Kypärä pelasti
Meitä tulitettiin konetuliasein lähistöllä olevan kiven takaa ja se esti etenemisemme.
Vieruskaverini sanoi minulle, että mennään tuhoamaan tuo pesäke. Vastasin
että tehdään niin. Kehotimme vieressä olevia miehiä suojaamaan meitä
tulittamalla koko ajan syöksyessämme kiveä kohden. Niin meneteltiin ja me juoksimme
koko ajan konepistoolilla ampuen kiven toiselle puolelle. Sitten alkoi kissa ja
hiiri leikki. Nousimme aina kiven takaa ja ammuimme sarjoja toiselle puolelle. Niin
tekivät myös ryssät.
Vähän ajan kuluttua kaverini sanoi, että ei onnistu, lähdetään
pois. Hän lähti ensiksi juoksemaan taakse ja minä pian perässä. Kaverit ketjussa
suojasivat koko ajan. Yhtäkkiä tunsin kolauksen kypärässäni ja pääni notkahti.
Samassa näin siinä kohdassa maassa taistelutoverini makaavan. Hän oli saanut kuolettavan
osuman päähänsä.
Minulla oli parempi tuuri. Sain kypärääni vain lommon.
Ajattelin säästää kypärän muistona, mutta se havisi parin viikon kuluttua
kenttäsairaalassa. Vasta takaisin tultuani muistin, että minulla oli asetakin taskuissa
pari käsikranaattia, joilla ehkä olisin voinut ratkaista taistelun eduksemme. Eivätpä
siinä hötäkässä tulleet mieleeni vai oliko kenties niin etten uskaltanut käyttää niitä,
kun siihenkin sisältyi oma riskinsä tällaisessa lähitaistelussa.
Koko päivän (28.6.) venäläisten pommi- ja maataistelukoneet tekivät rajuja hyökkäyksiä
etulinjaa vastaan. Myös tykistö ampui herkeämättä. Mutta, myös omat ilmavoimamme,
erityisesti saksalaisten lento-osasto Kuhlmeyn syöksypommittajat
tekivät jatkuvia hyökkäyksiä venäläisten asemiin. Oli todella upeaa ja mieltä kohottavaa
katsella kun Stukat ujeltaen pystysuoraan syöksyivät kohteeseensa. Talin
tärkeät sillat ne tuhosivat useaan otteeseen, mutta venäläiset korjasivat ne nopeasti
kulkihan sen kautta heidän tärkeä huolto ja täydennys reittinsä. Yläilmoissa käytiin
vilkkaasti myös ilmataisteluja. Meidän asemistamme oli hyvä näköyhteys myös
osasto Hynnisen hyökkäysalueelle. Sitä oli kuin ulkoilmanäyttämön katsomassa,
kun miehet kiipesivät mäen rinnettä kranaattien iskiessä sinne sekaan tuhoisasti.
Tässä vaiheessa suomalaisten läntisen ja itäisen kiilan välimatka oli vain noin kilometri.
Kesäkuun 28 päivän aamuna, heti varhain venäläiset aloittivat rajut tykistöiskut ja
lentokoneiden hyökkäykset koko rintamalla. Kenraali Lagus pelastui täpärästi hänen
komentopaikkaansa osuneesta keskityksestä, mutta monia hänen esikuntansa
keskeisiä upseereita sai surmansa. Hyvä ystäväni korpraali Lauri Makkonen (
myöhemmin eversti ) haavoittui myös tuossa pommituksessa. Kannaksen armeijan
komentajalla kenraaliluutnantti Oeschilla oli vielä tässä vaiheessa se käsitys että
venäläiset voitaisiin sulkea ja saartaa pussinperälle. Tuon kapean aukon sulkemiseksi
armeijakunnan komentaja ( Laatikainen ) asetti Laguksen käytettäväksi
18
alueelle saapuneen uuden Jalkaväkirykmentti 30:n ( JR 30 ).
Nauru vapauttaa pahimman keskellä
Rykmentin tuli myöhään illalla hyökätä Leitimonjärven itäpään tasalle. Ilmeisesti
tuota hyökkäystä ennakoiden meitä oli viisi- kuusi miestä heitetty tuossa vaiheessa
varmistamaan pataljoonamme oikeaa sivustaa. Siellä tapasin uuden rykmentin
kaksi tuttua Kauhavan poikaa, joiden kanssa juttelin vähän aikaa. Rykmentin yksi
pataljoonansa lähti lyhyen, mutta kiivaan tulivalmistelun jälkeen iltahämärässä hyökkäykseen.
Äänistä päätellen hyökkäys eteni aluksi hyvin. Sitten alkoi vihollisen infernaalisen
voimakas tykistön ja kranaatinheitinten tulitus sekä konetuliaseiden ratina ,
joiden äänet kaikuivat voimakkaina korviimme. Odottelimme kauhuissamme tietoja,
mitä siellä on tapahtunut. Pian alkoikin suomalaisia sotilaita valua takaisin, jotkut ehjinä,
toiset vertavuotavina.
Ensimmäisenä hiippailevan sotilaan meinasin ampua, kun
illan hämärässä oletin hänet vihollissotilaaksi. Sanoin hänelle, että sulle meinasi
käydä kalpaten, olit jo tähtäimessäni. Hän kertoi joukkojen menneen aivan sekaisin
suorasuuntaustykkien ja kranaatinheittimien tulesta. Myöhemmin kuulin, että kauhavalaispojat
olivat molemmat haavoittuneet ja vänrikki Marjamäki oli joutunut
vangiksi. Hän palasi elävänä joulukuussa 1944. Varmistuspartiomme ei joutunut vihollisen
hyökkäysten kohteeksi.
Jo varhemmin päivällä ryhmämme oli myös ollut erikoistehtävissä varmistamassa sivustaa.
Silloin töpinän miehet ( huolto ) toivat ensi kertaa sinne eteen sapuskaa, jotakin
puuroa ja mehua. Samassa kuului Stalinin urkujen ujellus ja sirpaleet tuntuivat
tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi. Me nauroimme aivan hervottomasti, luultavasti
enemmän väsymyksestä kuin sen vuoksi, että töpinän miehet näyttivät niin vahvasti
pelkonsa heille uudessa tilanteessa. Urkujen äänet ovat todella pelottavia, mutta ei
ne kuitenkaan kovin vaarallisia ole. Sen olimme monesti kokeneet.
Kun keskitys loppui, sanoin että sain sirpaleesta osuman. Saappaan varteen tuli reikä. Joku
lohdutti, että pääset sairaalaan ja saat nukkua kahden lakanan välissä. Taas nauroimme,
koska se tuntui tässä tilanteessa niin absurdilta. Vedin saappaan ja jalkaratin
jalastani. Irrotin pienen pienen sirun saarestani, pyyhkäisin sormellani veripisaran
pois, nuolaisin sormeni ja kastelin syljelläni haavakohdan. Laitoin saappaan takaisin
jalkaani sanoen, että se siitä sairaalareissusta. Naurua, naurua. Ei sota aina niin
synkkää ole.
Talin taistelujen verisin päivä
Päivän mittaan vihollinen oli jatkuvasti pystynyt laventamaan hyökkäyskiilaansa ja
suomalaisten sodanjohto voi todeta, ettei näillä voimilla eikä mahdollisilla lisäjoukoillakaan
venäläisten yhteyksien katkaiseminen ollut enää mahdollista. Lisäksi näin
syntynyt pitkä ja mutkikas rintamalinja sitoi paljon rajallisia voimavaroja.
Johtopäätöksenä oli, että rintamalinja oli oikaistava ja vedettävä joukot saartorenkaan
ympäriltä taaemmaksi.
Tuo keskiviikkopäivä (28.6. ) oli ehkä Talin taistelujen ( 25. - 30.6. ) verisin päivä ja
myös käänteentekevin. Venäläiset tekivät jatkuvasti hyökkäyksiä ja erityisen aktiivisia
19
olivat lentojoukot, jotka suurina laivueina tekivät suuria pommituksia ja tykistö
ampui pitkin rintamalinjaa keskityksiä. Venäläisten lukumääräinen ylivoima maalla ja
ilmassa rupesi vaikuttamaan. Vihollinen pystyi hyvin paikkaamaan suuret miehistöja materiaalitappiona jatkuvilla täydennyksillä. Se oli myös ilmeisen hyvin selvillä
suomalaisten tilanteesta ja myös rintamalinja heikkouksista. Jääkäriprikaatin tappiot
noissa taisteluissa oli 144 kaatunutta, 856 haavoittunutta ja 205 kadonnutta eli yhteensä
1205 miestä, siis yli puolet koko vahvuudesta. Panssariprikaatin vastaavat
tappioluvut olivat 56 - 205 - 40 eli yhteensä 301 miestä. Koko Ps D:n tappiot olivat
siis 1506 miestä.
Kesäkuun 29 päivä aukeni kirkkaana ja aurinkoisena aivan niin kuin edellinenkin
päivä. Se tiesi hyvää lentosäätä ja vilkasta lentotoimintaa puolin ja toisin. Etulinjassa
olevien joukkojen osalta toiminta oli epäilyttävän hiljaista. Vihollinen ei tehnyt
hyökkäyksiä eikä myöskään omat joukot suorittaneet iskuja. He ryhmittivät joukkojaan
uudelleen valmistautumalla siten uuteen rajuun iskuun. Näin meillekin ilmoitettiin,
että voitte vuoronperään vähän nukkua sopivissa maastokohdissa painanteissa
ja kivien koloissa. Minulle on aina ollut helppoa nukkua paikasta piittaamatta.
Heräsin siihen, kun luutnantti retuutti minua ja huusi, että herää herää ryssä hyökkää. Vaivalloisesti
availin silmiäni ja nousin ylös. Luti huuti, ettei noin sikeästi saa
nukkua. Ajattele, jos ryssä todella olisi hyökännyt, sinä olisi nukkuessasi jäänyt
vangiksi tai sinut olisi ammuttu siihen paikkaan. Mitäpä siihen oli lisättävää minun
taholtani.
Tiedustelumatkalla taaksepäin
Myöhemmin päivällä saimme erään Jalasjärveltä kotoisin oleva jääkärin kanssa
määräyksen lähteä taaksepäin tiedustelemaan, minkälainen siellä oli tilanne.
Meidän olisi mentävä Portihinhoikkaan ja siitä Juustilan suuntaan Yliveden kylään
saakka ja katsottava, minkälainen tilanne yleisesti on ja minkälainen on tilanne JR 30:n
huolto ja kuormaoston keskittymispaikalla. JR 30 oli tuohon aikaan alistettuna Lagukselle. Lähdimme
matkaan konepistoolit, käsikranaatit ja leipälaukut varusteinamme, mutta ‹
karttaa eikä kompassia.
Vihollinen ampui koko ajan verrattain voimakkaasti
tykistöllä vähän kauemmaksi, mutta ei eteen eikä tänne lähituntumaankaan.
Suuria venäläisten pommikonelaivueita lensi lähes jatkuvina aaltoina,
mutta avasivat pommiluukkunsa vasta vähän meidän ohitettuaan niin ettei meillä ollut
vaaraa, vaikka maa vapisi ja tärisikin ja meteli oli valtava. Kävelimme menosuunnassa
tien oikealla puolella metsiköissä ja pelloilla. Tarkkailimme ympäristöä. Maantiellä
meni joitakin ajonevoja. Tien toisella puolella kulki pitkä jono sotilaita samaan
suuntaan kuin mekin, siis pohjoiseen. Keskustelimme, olivatko ne kenties omia vai
vihollisia. Niillä oli manttelit päällä, mutta niitten väriä emme erottaneet. Pitkät
manttelit viittasivat siihen, että ne olisivat puna-armeijalaisia. Kiikaria meillä ei ollut.
Tulimme Portinhoikan tieristeyksen lähituntumaan, jossa emme havainneet mitään
erikoista.
Jatkoimme matkaamme pohjoista kohden koilliseen Torikan alueelle. Tulimme kuormaston pysähdyspaikalle. Tilanne näytti kaamealta. Paikalla oli lentopommien
ja tykistön kranaattien tekemiä kuoppia, rikkinaisia ja palaneita ajonevoja,
20
eläviä ja kuolleita hevosia. Mutta oli myös ehjiä kuormia, joita pengoimme.
Löysimme voita, säilykkeitä, sokeria, tupakkaa, fanikkaa ja kaikenlaista tavaraa.
Söimme kuormastosta leipää, voita jopa hunajaa löysimme. Emme voineet ottaa mukaamme
mitään raskasta, vähän näkkileipää joka on kevyttä ja kätevästi kannettavaa.
Mitään papereita emme nähneet, ehkä joitakin liuskoja lenteli vienossa
tuulessa. Hunajaa pisteltyämme joimme ojasta käsillämme vettä, ehkä se ei ollut
kovinkaan hygieenistä nykyajattelun mukaan. Mitään vartijoita tai muita sotilaita paikalla
ei näkynyt. Aseita tai mitään taisteluvälineitä ei silmiimme myöskään osunut.
Näytti kuin kaikki olisi hylätty. Ihmeellistä. Tätä pitemmälle emme jatkaneet, vaan
lähdimme paluumatkalle. Emme tienneet mitä tietoja "herrat" reissustamme odottivat,
mutta omasta mielestämme emme saaneet selville mitään erikoista ellei sitten
se ollut merkittävää, että kaikki oli tässä vaiheessa sittenkin melko yllätyksetöntä.
Omaa porukkaa ei löytynytkään
Paluumatkan teimme suurin piirtein samaa reittiä. Valtavat venäläisten lentolaivueet
suuntasivat täältä eteenpäin ja tyhjensivät kuormansa. Myös tähystyspalloja leijaili ilmassa. Suomalaisia ja erikoisesti saksalaisia lentokoneita oli ilmassa ja ilmataisteluja
käytiin. Vastaavanlaisia sotilasryhmiä, joita olimme menomatkalla havainneet, ei nyt
osunut silmiimme. Kun sitten tulimme Murokallion rinteeseen, alkoi valtava vihollisen
tykistö ja kranaatinheitin keskitys aivan kohdalle. Siina oli sotilaiden lisäksi
muutamia hevosia puihin sidottuina. Ne hirnuivat voimakkaasti ja toiset saivat riuhtaistua
itsensä irti ja hyppivät ja juoksentelivat peloissaan ja toiset saivat sirpaleista
osumat. Rajusta keskityksestä huolimatta meillä ei ollut mitään kiirettä Iyödä maihin,
kun meille oli syntynyt sellainen kummallinen ajatus, ettei meihin kumminkaan osu,
koska ei ollut ennenkään sattunut kohdalle. Niin hullu sitä voi olla vai oliko se vain
väsymystä.
Muistaakseni miehistötappioita ei enemmälti tästä keskityksestä ollut,
mikä kyllä oli aika ihmeellistä ottaen huomioon pommituksen kiivauden ja maaston
kivisyyden. Keskityksen loputtua lähdimme jatkamaan nousuamme kohden omaa
porukkaamme. Vastaamme tuli yhä etenevässä määrin omia miehiämme. Me ponnistelimme
eteenpäin olihan meidän annettava selostus toimeksiantajillemme, keitä
ne sitten loppujen lopuksi olivatkaan. Kyselimme vastaantulijoilta, tiesivätkö he
missä JP 2 nyt oli. Emme saaneet tätä meille niin tuiki tärkeää tietoa. Tilanne oli
koko prikaatin osalta tällöin niin vaikea, että kun prikaatinkomentaja lähetti iltapäivällä upseerin
viemään edessä oleville pataljoonille vetäytymiskäskyn, niin kaksi
luutnanttia joutui kääntymään matkalta kiivaiden pommitusten ja häiritsevien vihollispartioiden
vuoksi. Tämä tapahtui siis juuri samoihin aikoihin, kun me ponnistelimme
samaan suuntaan. Vasta kolmas lähettiupseeri pääsi vaikeuksien jälkeen perille illansuussa.
Ennen pitkää vastaantulijat saivat myös meidät vakuutetuksi siitä, että
ette voi enää mennä pidemmälle. Koko ajan tuli jonkin verran hajakeskityksiä, mutta
vihollispartioita emme kohdanneet.
Lyöttäydyimme porukkaan, vaikka tavallaan kesken jäänyt tehtävämme harmittikin.
Perääntyvä ryhmämme, joka käsitti kymmenkunta kolmen nuolen miestä,
kantoi mukanaan paareilla huonokuntoista haavoittunutta. Suunnistimme pelto- ja
suoalueen läpi. Venäläiset lentokoneet ja myös kevyet tiedustelukoneet lentelivät
yllämme aivan vapaasti verrattain alhaalla. Niistä heilutettiin meille kättä. Ehkä ne
luulivat meitä omien joukkojensa kärkiryhmäksi. Emme ampuneet niitä, koska meillä
21
oli vain kiväärejä ja konepistooleja. Myös tähystyspallot tekivät esteettä havaintojaan
liikkeellä olevista joukoista. Vaihdoimme aika ajoin paarien kantajia. Se oli raskasta
ja vaivalloista touhua tällaisessa vaikeassa maastossa. Jossain vaiheessa havaitsimme,
että potilas lopetti valittamisen ja totesimme hänen lopullisesti menehtyneen.
Katsellessani myöhemmin " Tunteman sotilas" elokuvaa, jonka lopussa on tämän tapainen
kohtaus, muistui tämä meidän tapaus riipaisevasti mieleeni. Tultuamme illan
jo vähän hämärtäessä ehkä Kyöpelin vuoren kohdalle. Siina oli suuri joukko sotilaita
jotka keskustelivat ja tupakoivat, mutta yhtään upseeria emme havainnet. Sii- hen meidänkin
porukkamme miehet jäivät. Jalasjärven mies ja minä jatkoimme
matkaamme suuntana Saimaan kanava ja oma joukko-osasto. Tulimme Kilpeenjoen
kautta Vakkilan kylään, jossa jälleen oli koolla sotilaita, jotka istuivat kylän kaupan
rappusilla ym:lla. Silloin juuri siihen tuli tykistökeskitys, joka tosin ei kestänyt kovin
pitkään, mutta se aiheutti sen että porukka hajaantui ja paikalla olleet upseerit ajoivat
henkilöautollaan tiehensä.
Talin taistelu päättyy prikaatimme osalta
Sanoin kaverilleni että tämä on tuttu paikka minulle. Täältä me kyllä osaamme reitin
Saimaan kanavalle ja sitten kanavan yli ja läheisyydessä menevälle tielle. Varmasti
sieltä löydämme porukkamme, jonka olinpaikasta meillä ei kyllä ollut mitään tietoa.
Tulimme sitten Saimaan kanavan rantaan osoittamaani reittiä pitkin ja menimme
varovaisesti tasapainoillen sulun rakenteita pitkin yli kanavan ja kävelimme läheiselle
maantielle. Havaitsimme jonkin matkan päässä pari sotilasta. Suunnistimme
heidän luokseen. Pian huomasin tuntevani luutnantin, joka oli hyvä tuttavani, kauhavalainen
Veikko Lappinen. Hän oli veljeni luokkakaveri ja kävi usein meillä kotona
Kauhavalla ja hänen veljensä oli minun luokkakaverini. Nyt hän oli täällä taistelevan
JR 50:n komppanian päällikkö. Juttelimme siinä iloisesti yllättävästä tapaamisestamme.
Pian paikkaa lähestyi lännestä Juustilasta päin kuorma-auto, jonka
pysäytimme. Pyysimme päästä kyytiin. Saatuaan tietää että matkamme määrä oli
JP 2 Laguksen porukassa he sanoivat olevansa juuri sinne matkalla. Veikko Lappinen
jäi sinne ilmeisesti taistelulähettinsä kanssa, mutta me pääsimme näin herraskaisesti
omaan pataljoonaamme. Joukkueestamme oli nyt teltassa koossa
yhdeksän miestä. Joukkueemme lähtiessä Taliin siinä oli ollut 24 miestä. Harvalukuisen
porukan mielialat olivat tietenkin vähän apeat. Pääjoukko oli vetäytynyt
läntisempää reittiä, joka oli lyhyempi ja myös suunnistus kartan avulla oli sujunut
vikkelämmin. Sen vuoksi he olivat nopeammin täällä.
Tähän päättyi Talin taistelu minun osaltani samoin kuin koko Jääkäriprikaatinkin kohdalta.
Panssariprikaatin asia jäi edelleen taistelualueelle.
Venäläiset ryhtyivät vetämään joukkojaan Ihantalasta
jo 4. 7. 1944 mm. läpimurtoarmeijakunta (XXX AK) siirrettiin muille Euroopan
rintamille. Taistelut tosin jatkuivat siellä edelleen kiivaina, mutta täydennyksiä
venäläiset eivät sinne enää lähettäneet. Venäläisten hyökkäysten painopisteet olivat
siirtymässä nyt Viipurinlahdelle ja Vuosalmelle. Tässä vaiheessa Kannaksen
joukkojen komentaja kenraali Oesch voi helpottuneena huudahtaa " Suomi on pelastettu".
22
Talin taistelu jatkui välittömästi Ihantalan taisteluna osallistuviensotilasyksiköiden tosin jonkin verran
Venäjän muuttuessa. Sen vuoksi taistelujen nimeksi on sekä Suomessa että Venäjällä vakiintunut
Talin- Ihantalan taistelu. Näihin taisteluihin en enää ottanut osaa. Sen sijaan omat taisteluni jatkuivat
Vuosalmessa.
Talin ja Ihantalan taistelujen erot
On syytä todeta, että taistelun eri osat poikkesivat luonteeltaan selvästi toisistaan.
Talin taistelu ali lähes koko ajan aggressiivista hyökkäystä ensisijaisena tavoitteena
menetetyn VKT - linjan palauttaminen suomalaisille ja toiseksi saartaa ja tuhota pitkälle
edenneen venäläisten hyökkäyskiilan joukot ( n. 10.000). Talin taistelun luonnetta
kuvaa hyvin se, että panssarivoimiamme käytettiin siellä enemmän ja
tehokkaammin kuin missään muussa taistelussa. Vastahyökkäys olisi ehkä onnistunut,
jos reservit olisivat olleet hiukan suuremmat.
Ihantalan taisteluvaihe oli ennen kaikkea puolustuksellinen. Silloin oli järkähtämättä puolustettava
oikaistua, lyhyempää rintamalinjaa. Täällä myös tykistön ja ilmavoimien Talin taistelua voimakkaampi
ja. yhtenäisempi osallistuminen taisteluun oli ratkaisevaa. Erityisen
tärkeää oli tykistön keskitetty käyttö aivan tykistön kehittäjän kenraali Nenosen oppien
mukaisesti.
Ihantalassa kaatui 5.8.1944 ainoa kenraalin arvoinen komentaja,
näitä taisteluja johtanut kenraalimajuri, Mannerheimristin ritari Einar Vihma.
Voidaan liioittelematta sana, että Talin- Ihantalan taistelussa ratkaistiin sodan lopputulos
ja myös Suomen kohtalo.
Kohti Vuosalmen taistelua
Talin taistelujen jälkeen divisioonamme oli levossa kymmenkunta
päivää. Silloin huollettiin varusteita, käytiin jopa saunassa ja harjoiteltiin joukko-osastojen
yhteistoimintaa taistelutilanteissa. Ihmeellistä kyllä uusia aseita, panssarikauhuja
ja panssarinyrkkejä ei vieläkään esitelty eikä siis myöskään annettu niiden
käyttöä koskevaa ohjausta. Toki olimme nähneet niitä ja kuulleet niistä. Joka tapauksessa
todella ihmeellistä. Sunnuntaina, heinäkuun 9. päivänä saimme hälytyksen lähtövalmiuteen.
Lähdimme (JP 2) 10.7.44 yöllä polkupyörämarssille kohden Vuosalmea. Yön ja aamun
aikana ajoimme tuon, n. 70 km matkan läpi kauniin Karjalan kannaksen heleässä kesäsäässä.
Erityisesti on jäänyt mieleeni Antrean kylän hyvin hoidetut ja
siistit talot ja puutarhat. En muista, että olisimme saaneet juurikaan maataistelukoneita
niskaamme niin kuin yleensä polkupyörämarsseilla oli aikaisemmin tapahtunut.
Sen sijaan koko ajan kuului tykistön jylinää yhä kovempana ja aina vain lähempää.
Puolenpäivän jälkeen perille päästyämme jätimme polkupyörämme suojaiseen
maastoon yrittäen panna mieleen paikan mihin oman pyörän oli sijoittanut. Meillä
rivimiehillä ei luonnollisestikaan ollut mitään tietoa siitä, missä tarkkaan ottaen
olimme. Meillä ei ollut omia karttoja.
Saimme summittaisen selostuksen, mikä tulisi
23
olemaan meidän tehtävämme. Koko meidän jääkäriprikaatimme ja koko panssaridivisioona hyökkäisi
kohden etelää tavoitteena Vuoksen saavuttaminen ja vihollisen tuhoaminen. Siinähän sitä tavoitetta
olikin aivan riittävästi ja selkeästi. Saimme
myös tietää, että H-hetki tulisi olemaan 11.7. kello 2.00. Sitä ennen olisi oman
tykistön vahva tuli-isku ja hyökkäysalueen savuttaminen.
Jännitys purkaantui eri tavoin
Kävelimme jonossa eteenpäin metsäpolkuja ja -teitä pitkin. Tulimme tykistön tuliasemien
kohdalle. Pysähdyimme vaihtamaan tykkimiesten kanssa muutaman sanan. Jotkut heistä ja myös
meidän porukasta veteli hermosauhuja, vaikka tupakointi oli ankarasti kielletty paljastumisen vuoksi.
Itse pureskelin jännittyneenä koivun lehtiä. Hermot olivat tietenkin kireällä. Tykkirivit tekivät meihin
kuitenkin innostavan vaikutuksen. Mielialat olivat tässä vaiheessa kaiken kaikkiaan aika hyvät. Mitään
väsymystä yöllisen pyöräilyn vuoksi ei ilmennyt.
Toisaalta vanhimpien ikäluokkien (1902- 04) täydennysmiesten voivottelut ja panssaridivisioonan
kolmen nuolen merkkien repiminen puseroista ja muualta vähän kummastutti ja masensi.
Mielestäni oli virhe sekoittaa niin vahvasti eri ikäkausien ja toisistaan poikkeavien
taistelukokemusten omaavia miehiä samoihin yksiköihin. Eihän näillä perheellisillä
nelikymppisillä miehillä ollut motivaatiota vaaralliseen hyökkäykseen, vaan ajatukset
olivat varmaankin enemmänkin kotiaskareissa.
Me alle kaksikymppiset pojat vähän kummastelimme myös sitä, että pataljoonamme komentajaksi oli
määrätty niin iäkäs mies, jonka täytyi ymmärryksemme mukaan olla jo aika kömpelö näihin
vikkelyyttä vaativiin hommiin. Heti hyökkäyksen alussa hän haavoittui kuolettavasti tykistön
tulimyrskyssä.
Myöhemmin olen tosin huomannut, että hän oli vasta 34-vuotias ja siis mies parhaissa voimissaan.
Tosin mehän olimme oikeataan vain puolet hänen iästään.
H-hetken lähestyessä siirryimme ketjuun. Kranaatit lensivät yllämme ja pauhu oli
valtava ja savu takertui kurkkuun. Pataljoonan komentaja, jonka läheisyydessä olin,
antoi vähän hämmentävän ja yllättävän komennon. Se aiheutti ryhmittymisessä sekaannusta, jollaista
tällaisessa tilanteessa muutoinkin tapahtuu. Samassa alkoi vihollisen ankara tykistökeskitys keskelle
joukkojamme. Se lisäsi sekaannusta. Vastaavanlaiset viime hetken keskitykset olivat tuttuja jo
Perkjärven ja Talin taisteluista. Vihollisella oli ilmeisen hyvä tiedustelu.
Vaikeuksista huolimatta joukkomme etenivät, aluksi juosten ja sitten vähitellen hitaammin.
Tykistö ampui edelleen harvakseltaan, mutta varsinaisia jalkamiesryhmiä emme kohdanneet, vaan
ainoastaan joitain hajayksilöitä. Maasto oli kranaattien rouhimaa
ja siellä täällä oli valtavia kuoppia, suorastaan kraattereita, joita arvelimme
lentopommien tekemiksi. Niihin hyppäsimme suojaan ja niin oli näyttänyt tehneen monet ennen meitä,
koska kuopan pohjalla ja reunoilla oli kaatuneita sotilaita niin omia kuin vihollisiakin. Puut olivat
kranaattien kaatamia ja silpomia, joten maasto oli todella taistelukentän näköinen.
Aikansa edettyämme tulimme pienen peltoaukean reunaan. Kaikki löivät maihin ja
ketju vaikutti varsin yhtenäiseltä. Siihen pysähdyimme. Ajattelin, että tähän ei vielä saa jäädä ja nousin
ylös sanoen, että eiköhän jatketa.
24
Lähdin juoksemaan eteenpäin kohden edessä olevaa pientä metsikköä. Koko ketju seurasi. Minulla ei
ollut mitään esimiesasemaa, olin vain korpraali, mutta aavistin, että jos siihen jäädään joksikin
aikaa, ei kenestäkään enää ole lähtijäksi. Tulimme raiskattuun metsikköön ja hiivimme
siellä varovaisesti eteenpäin. Saavuimme Vuoksen rantaan saakka ulottuvan aukion reunaan.
Molemmin puolin Vuoksea on lähes kilometrin leveä peltoaukea.
Vastakkaisella puolella kohosi Äyräpään lähes paljaat harjanteet. Tässä tilanteessa ei minulla eikä
kenelläkään muullakaan ollut haluja lähteä ylittämään peltoaukeata
päästäkseen rantaan saakka. Tässä vaiheessa ja tällä paikalla ei ollut omia panssarivaunuja meitä
avustamassa, mutta onneksi ei näkynyt myöskään vihollispanssareita.
”Työhaastattelu” keskellä taistelua
Aamu ja päivä olivat jo valjenneet kirkkaana ja kauniina pitkälle auringon helottaessa
lämpimästi. Jäimme tähän ja kaivoimme kuopat kenttälapioillamme. Kuuterselästä lähtien olin
uskollisesi kantanut lapiota mukanani havaittuani sen varsin hyödylliseksi välineeksi, vaikka monet
muut heittivät sen pöheikköön turhana ja raskaana kapistuksena. Kranaatteja tuli harvakseen meidän
kohdallemme, mutta meidän ylitsemme taaemmaksi niitä tuntui riittävän paljon enemmän. Niinhän se
usein olikin, että aivan eteen ei kranaatteja paljonkaan satanut. Ne putosivat taaempana olevien
niskaan. Söimme omista leipälaukuistamme paksua vanikkaa ja otimme vettä jostakin kuopasta.
Mitään yhteydenottoja esimiesten taholta ei kuulunut. Epävarmuus ja levottomuus hiipivät mieleen.
Emmehän vain ole täällä yksin ja unohdettuina, ajatteli varmasti moni. Tällainen mieliala on
vaarallinen. Muutaman kaverini kanssa siirryimme metsän reunaa pitkin enemmän vasemmalle.
Tulimme erään, lähes talon kokoisen kiven luo, jonka ympärille oli kaivettu kuopat,
poterot. Siinä oli entisestään muutamia sotilaita, jotka eivät tainneet olla meidän
pataljoonasta. Paikka tuntui hyvältä ja turvalliselta. Kaivannon reunoja oli vahvistettu
ja eteen oli nostettu myös vihollisvainajia. Siitä oli hyvä näköyhteys peltoaukealle ja
tähystysmahdollisuus Vuoksen rantaan ja Ayräpään kallioille. Saimme vähän väliä keskityksiä
niskaamme ja myös oma tykistö ampui liian lyhyitä niin, että olimme joskus molempien tykkitulessa.
Päivällä sattui erikoinen tapaus, kun kuoppaamme hyppäsi jääkärin vihreissä kauluslaatoissa oleva
luutnantti. Hän silmäili meitä ja hänen katseensa pysähtyi minun kohdalleni. Hän sanoi, että korpraali
vaikuttaa tutun näköiseltä, mutta kun teidän naamanne on niin likainen, että en pysty tunnistamaan
enkä myöskään muista nimeänne.
Tunsin kyllä heti hänet luutnantti Leskiseksi ja sanoin "Herra luutnantti olen korpraali Sippola, Te
olitte vähän aikaa Juustilassa meidän joukkueen johtajana". Niin totta, ruvetkaa minun
taistelulähetikseni. Vastasin myöntävästi, vaikka en edes tiennyt missä porukassa hän nyt palveli. Ei
kai näin saisi menetellä.
Erään tykistökeskityksen jälkeen alkoi muutaman kymmenen metrin päässä olevasta poterosta kuulua
valitusta ja avunhuutoja. Lähdimme erään kaverini kanssa ryömimään kohden haavoittunutta. Emme
kuitenkaan päässeet eteenpäin montakaan metriä, kun saimme päällemme tykkitulta.
Äyräpään kukkuloilta oli helppo kiikarilla seurata, mitä vastarannalla tapahtui. Palasimme
lähtöasemaan. Hetken kuluttua teimme uuden yrityksen ja jälleen tykkituli toistui. Näin tapahtui useita
kertoja, kunnes viimein pääsimme haavoittuneen luo. Veimme hänet taaemmaksi, jossa oli useita
poteroja ja tapsimme siellä myös tykistön
25
tulenjohtajaupseerin. Valistimme häntä niskaamme tulleista omista kranuista. Hän ihmetteli.
Kaveri kuolee syliin
Samassa alkoi kiivas tykistökeskitys tuolle poteroalueelle. Hyppäsimme
kuoppaan suojaan, mutta haavoittunut jäi siihen paljaalle tantereelle makaamaan. Keskityksen vielä
jatkuessa kaverini nousi kuopassamme seisomaan tarkkaillakseen tilannetta. Samassa hän sai kranaatin
sirpaleesta osuman rintaansa ja putosi minun syliini. Sirpale oli ilmeisesti osunut suoraan sydämeen,
koska hänen sisältää kuului veren juokseminen aivan kuin vettä olisi laskettu vesihanasta.
Pidin häntä sylissäni niin kauan, kunnes hän päästi viimeisen äännähdyksen. Sitten hyppäsin toiseen
kuoppaan. Tulituksen loputtua kerroin paikalla olleille, kuinka tässä oli käynyt ja sanoin asian myös
haavoittuneelle kaverillemme, joka oli säästynyt tulimyrskyssä. Palasin yksinäni takaisin kiven
juureen. Toiset kysyivät, mihin olet kadottanut kaverisi. Selostin heille ikävän tilanteen. Minä
puolestani kysyin, mihin luutnanttini oli hävinnyt. Sain kuulla, että hän oli poistunut ilman tuoretta
taistelulähettiään.
Seuraavana aamuna varhain (12.7.) aamusumun ja ehkäpä savunkin leijaillessa
havaitsimme Vuoksen reunasta nousevan peltoaukeille ihmeellisen jonon.
Sanoin kavereille, että helvetti sieltä tulee panssarijuna. Toiset huomauttivat, etteihän se voi juna
olla, kun täällä ei ole rautatietäkään. Niin totesimme, että siinä ajoi jono vihollisen
panssarivaunuja aukealle. Ne ajoivat eteenpäin ja levittäytyivät sitten hajallaan
kohden metsänreunaa. Jalkaväkeä ei ollut mukana.
Yksi vaunuista suuntasi kulkunsa suoraan meidän kiveämme kohti. Minulla oli panssarinyrkki, jonka
käyttöön en ollut saanut mitään opastusta ja jollaisella en ollut koskaan ampunut. Vaunu ajoi
lähemmäksi ja lähemmäksi. Se ajoi sadan, sadanviidenkymmenen metrin päähän. Tähtäsin koko ajan
sitä. Toiset hokivat laukaise, laukaise jo. Sanoin, että ei kannata vielä ampua, koska tämän kantavuus
on vain 30-50 metriä. Vaunu pysähtyi ja laski tykkinsä piipun alas meitä kohden ja ampui pari
laukausta eteemme maahan.
Niistä ei ollut meille mitään vaaraa. Sitten se kääntyi, jolloin kylki oli vapaasti meihin päin. Mielessäni
kirosin, kun ei ollut panssarikauhua käytettävissä. Sillä asia olisi hoitunut kätevästi. Myös tykistön
tulenjohdon olisi välttämättä pitänyt olla täällä aivan edessä.
Päätin sitten, että nyt laukaisen, vaikka ammus ei ilmeisesti sinne asti kannakaan. Otin varmistinsokan
pois ja painoin liipaisinta. Hups, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Yksi varmistussokka oli vielä jäänyt
päälle. Vaunu lähti tiehensä eikä meidän kohdallemme niitä toista kertaa tullut. Tilanne oli kyllä aika
jännittävä. Ehkä vaunusta tai harjanteilta oli nähty, että kiven vieressä on tällainen vaarallinen vekotin,
joita he olivat jo oppineet kunnioittamaan ja pelkäämään.
Myöhemmin samana päivänä poteroomme tuli pastori Otso Kianto, joka ilmoitti, että muut kuin
panssaridivisioonan miehet irrottautuvat ja vetäytyvät kohden Oravakytöä. Kysyimme, että mitä me
jääkärit teemme. Siihen hän ei osannut vastata. Niinpä sitten lähdimme heidän mukaansa.
Haavoittuminen keskeytti sotani
Erkanimme sitten 12.7. heidän ryhmästään ja liityimme omiemme joukkoon. Taaempana
koottiin jääkäreistä osasto, jossa oli muutama kymmenen miestä. Suunnistimme
26
upseerin johdolla etelää kohti vähän enemmän oikealle aikaisempiin paikkoihin verrattuna.
Täällä myös metsä oli eheämpää kuin vasemmalla puolella. Joukkoja ilmeisesti ryhmiteltiin uudelleen.
Edetessämme näimme matalan mäennyppylän läheisyydessä epäilyttävää liikettä ja kuulimme
kuiskaavia ääniä. Levittäydyimme ketjuun ja etenimme varovaisesti hiipien eteenpäin. Yhtäkkiä, hyvin
läheltä mäennyppylältä avattiin voimakas konetuliaseiden, konepistoolien ja kiväärien tuli meitä
kohden niin että luodit vain korvissa suhisivat. Vastasimme luonnollisesti kiivaasti tuleen. Samassa
tunsin, että olin saanut vasempaan jalkaani osuman, aivan kuin halolla olisi lyöty siihen. Ympärillä
olevat miehet lähtivät vetäytymään. En sanonut kenellekään, että olin haavoittunut, vaan huusin pojille
että tulkaa takaisin, ei täällä ole mitään hätää. Pelkäsin nimittäin, että toiset lähtevät ja jään sinne
yksin. Vähitellen kaikki palasivat.
Sitten ilmoitin naapurilleni, että minä haavoituin ja lähden pois. En halunnut tehdä asiasta suurempaa
numeroa, etteivät toiset vain hermostu.Sanoin naapurilleni: ota minun konepistoolini, kun sinulla on
tuollainen vanha torrakka, joka nyt kelpaa minulle. Lähdin ryömimään taakse päin, mutta edessäni oli
kaatunut puunrunko, jonka yli kiipesin. Samassa sain toisen osuman samaan jalkaan.
Menimme taluttajani kanssa ensiksi komppanian komentopaikalle, jossa jalkaani
vahan sidottiin ja kyseltiin joitakin tietoja. En tiedä varmasti oliko se komentopaikka meidän vai
kenties jonkin muun yksikön. Sieltä tuli mukaan toinenkin saattaja JSP:lle, jossa annettiin ensiapu ja
pistettiin paareille. Juttelin siellä muutaman sanan pastori Erkki Sepän kanssa, joka oli ollut sisareni
kanssa samalla luokalla. Hän oli minua kymmenkunta vuotta vanhempi eikä tuntenut minua. Matka
kenttäsairaalaan ja edelleen junakuljetuksena Sairalan asemalta kohden Poria ja sotasairaalaa alkoi.
Mutta PS - PsD:n taistelut Vuosalmella eivät vielä suinkaan päättyneet. Divisioona jäi sinne vielä yli
kymmeneksi päiväksi. Tuona haavoittumispäivänäni armeijakunnan ja divisioonan johto oli kuitenkin
jo havainnut, ettei hyökkäyssuunnitelmaa voida toteuttaa ja että joukot ryhmitetään puolustukseen.
Vuosalmen taistelujen vielä jatkuessa vihollinen pysähtyi haavoittumistani seuraavana päivänä13.7.
saavutettuihin asemiin eikä enää pyrkinyt täydellä voimalla läpimurtoon. Taistelut paikalla jatkuivat
edelleen eikä mukana olevat omat miehet kovin nopeasti havainneet tilanteessa mitään muutosta.
Vuosalmen taistelua voidaan kaikesta huolimatta pitää PsD:n ja muiden siellä toimineiden
joukko-osastojen kannalta menestyksellisenä. Kannaksen taistelujen torjuntavoitto
sinetöitiin lopullisesti juuri Vuosalmella. Siellä estettiin vihollisen tavoite saartaa
Kannaksen itäosissa taistelevat joukot ja tunkeutua Itä-Karjalasta, ennen kaikkea
Syväriltä vetäytyvien joukkojen selustaan ja noiden joukkojen vetäytymistien
katkaiseminen sekä niiden saarrostaminen ja tuhoaminen. Muuten, sanapari torjuntavoitto tuli käyttöön
vasta paljon myöhemmin.
Sotatoimet loppuvat ja koulunkäynti jatkuu
Rintamalinjojen vähitellen vakiintuessa heinäkuussa 1944 ryhdyttiin poliittisella puolella eri tavoin
etsimään tietä rauhaan. Aselepo astui voimaan 4.9. kello 07.00 Suomen osalta, Neuvostoliitto lopetti
sotatoimet vasta vuorokautta myöhemmin 5. syyskuuta. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19.9.1944
ja lopullinen rauhansopimus 10.2. 1947 Pariisissa.
27
Jatkosodan rauhanehtoihin kuului saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä
johti Lapin sotaan Saksaa vastaan. Mutta siihen en enää osallistunut, vaan olin sotasairaalassa ja
toipumislomalla . Sittemmin jatkoin sodan vuoksi keskeytynyttä koulunkäyntiäni.
Sodan päätyttyä syyskuun alussa ja joukkojen kotiuttamisen alettua ryhdyttiin eri tahoilla
suunnittelemaan asioiden järjestämistä nopeasti uudelle tolalle. Oli hoidettava muun muassa siirtoväen
sijoittaminen, työpaikkojen järjestäminen, koulujen ja muiden oppilaitosten aloittaminen ym.
Rintamieskoululaiset pyrittiin ohjaamaan jatkamaan koulunkäyntiä omiin kouluihinsa valitsemansa
opiskelusuunnitelmansa mukaisesti. Opiskelu järjestettiin yleensä iltakursseina. Niihin osallistui
aluksi n. 1000 sotilasopiskelijaa. Heille räätälöitiin oma kevennetty opetusohjelma.
Mutta tämä ei riittänyt koulutustarpeen täyttämiseksi. Vuonna 1945 käynnistettiin Valtion
sisäoppilaitosta, jonka suojissa Niinisalossa minäkin pääsin suorittamaan sodan vuoksi kesken jääneen
kouluni loppuun.