n. - Kristosofia
Transcription
n. - Kristosofia
TI ET A] A TEO SO FIN EN AIKAKAUSKIRJA TOIMITTAJA: PEKKA ERVAST NELJÄSTOISTA VUOSIKERTA HELSINGISSÄ 1918. SISÄLLYSLUETTELO: Siv. Aate, Ihm iskunnan yhteisen vararikon lähetessä . . . . 108 » Itsekkäisyyden erittely eli a n a ly y si...................................... 151 n Kansansielun v a l t a ........................... 245 n Katsaus syntymäntakaiseen e l ä m ä ä n i .................................207 n «Maailmansodan" välilliset t u l o k s e t ................................... 34 Advidsson, Hj., Yhteiskunnallinen tehtävämme . . . . 41 Besant, Annie, Tajuttomuus ennen deevakhania . . . 14, 74 Blavatsky, H . R , Kirkon ja vapaamuurariuden juhlamenojen juuret . . . . . .6, 56, 105, 173 C., J. /?. ja O. S., Teosofisen Seuran taiteellinen yhdistys. 89 —e. Jumalan s a n a ..................................................................................49 „ Kansan sielu . 250 Egilsrud,Helen S., Tähtilipun a l l a .................................. 37 Ervast, Pekka, Kuinka soisin maatani hallittavan ?18, 60, 116 „ Kysymyksiä ja vastauksia . . 123, 191, 255 Mitä on usko? . . 2, 52, 100, 134, 167, 197 » Oliko Jeesus J u m a la ? ................................... 231 „ Onko veljeysaate toteutettavissa? . . . . 182 ,, Punaisen ajan u h r i t .....................................94 Tien varrelta. . . 48, 96,127, 159, 192, 256 Tietäjä 1 9 1 9 ....................................................225 „ Toimittajalta 1, 68, 71, 97,130, 162, 194, 227 H(annula), J. /?., Aseman tä h y s te ly ä .......................................113 „ Ihmisarvon n o u s u ........................................235 „ Rajan t a k a a ................................................... 4 2 ,, Teiden risteyksissä . . . . 141, 187, 217 „ Veljeys ja teosofinen työ Suomessa . . 204 n Yksi on teidän mestarinne . .... . . . 177 Hyppönen, Maikki, Nöyrtyin etees kum arran mä pään . . 244 Jouko, N u o r i l l e ........................................................................................ 44 J o u l u ................................................................................ ' . . . 226 K , A . J Ensimäinen vaikutelmani teosofiasta............................ 252 K irja llis u u tta 46, 254 120, 190, 222 Kirjeitä to i m it u k s e ll e .............................................. K u l t t u u r i ............................ 193 K u n i n g a s ................................................................................................. 161 IV A^itä muualla t i e d e t ä ä n ................................................. 91, 124, 156 r a k k a u tta .....................................146 Nykyhetken s a n o j a .......................................................................129 Oksa, Sikstus, Suurin s a n k a r i ................................................115 Pryse, James R., Ilmestyskirja eli Johanneksen vihkimys . 84 R a u h a ........................................................................................... 97 S., A. A., Kansanvallan ih a n te ista.......................................... 248 Salovaara, I.f Päivän sankarit . . . . .................................. 189 Tenetti, Tuovi, Viljo Johannes M ö m m ö .................................. . 1 5 3 Turunen, Eero, Hyvä m i e s ......................................................211 Walton, Robert K , Looshinne ja te itse . . . . . . 40 V(alvanne). V. H., Historian j o h t o ..................................... 79 » Kansojen k e h i ty s .................................... 178 „ Manu ja B o o d h i s a t v a ............................ 24 V(enna), A., Keskeinen aate, yhdistävä lanka . . . . . . 147 » Linnut, kukat, k u l t a ..........................................111 w Roomalaiskirjeen 8:s l u k u ..............................201 n Runouden Manut ja Boodhisatvat . . . . 31 Wybergh, W., Tulkoon sinun v a lta k u n ta s i..................................239 M ., Otto, Olemassaolo - TEOSOFINEN AIKAKAUSKIRJA 14:s vuosik. TAMMIKUU N:o 1. 1918 □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TOIMITTAJALTA. Onnea alkaneelle vuodelle! Korkein onni on „iankaikkinen autuus", ja iankaikkinen au tuus on tuntea totuuden jumala ja elää hänessä. Ilman iankaik kista autuutta ei ole ehjää eikä pysyväistä maallistakaan onnea olemassa - elämä jumalassa on maallisen onnen ehto ja tausta. Mitä korkeampaa siis saattaisimme toisillemme toivottaa kuin sitä, että oppisimme totuuden elävää jumalaa tuntem aan? Jospa voisi Tietäjä olla oppaana sillä tiellä, joka autuuteen vie, jospa kaikki Tietäjän ystävät ja lukijat, sekä kokeneet että kokemattomat, as tuisivat rohkeasti totuuden tielle tai rohkeasti sillä eteneisivät! Onnea alkaneelle vuodelle! * Lähetän tämän Tietäjän numeroii erittäin myöhään maail malle, jotta niin monet kuin mahdollista ennättäisivät uudistaa tilauksensa. Kuten sisällysluettelosta näkyy, alotan tässä numerossa pari omaa kirjotussarjaa. Olen muutamilta tahoilta saanut kehotuksen julkaista oman kynäni tuotteita enemmän kuin ennen, ja koska minulla on mielestäni sanottavia sekä Suomen kansalle että teo sofian harrastajille, noudatan kehotusta ja annan siten Tietäjän suuremmassa määrässä kuin tähän saakka muodostua omaksi ää nenkannattajakseni. * M aailmanrauha näyttää nyt lähenevän suurin askelin. Teosofisen Seuran presidentti, Mrs. Annie Besant, on lausunut, että maailmanrauha ei voi tulla, ennenkuin India saavuttaa täydellisen 2 TIETÄJÄ N:o 1 itsehallinnon ja tunnustetun aseman Englannin rinnalla. Indian vapaus on näet välttämätön, jotta maailmanopettaja voisi lndiassa vaikuttaa — muuten hänet siellä vangittaisiin ja tuomittaisiin. Omasta puolestani tähän lisään, että Suomi on ollut kuin Europan India - Suomi on Europan omatunto. Sentähden ei rauhaa liioin ollut ajateltavissa, ennenkuin Suomen vapaus ja itsenäisyys tunnustettiin. Nyt se on tapahtunut, ja nyt Europan kansat voivat solmia rauhan keskenään. Kuvaavaa onkin, että Ranskan ihanteille avosydäminen kansa ensimäisenä riensi tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, jonka saavuttamisessa taas Saksaa ihanteitaan vii saasti toteuttava kansa oli ollut suurim pana tekijänä. Jospa nyt meidän armas Suomemme osottaisi ansainneensa maailman luottamuksen! Jospa osaisimme täällä näyttää, että todella olemme vapaata ja itsenäistä kansaa, joka kykenee omaa sivis tystä luomaan ja omaa valtiota rakentamaan! Jospa - mutta emme saakaan epäillä kuntoamme ja miehuuttamme, työkykyämme ja tarmoamme! □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□a MITÄ ON USKO? i. Epäilys ja usko. Epäilys on välttämätön sille ihmiselle, joka tahtoo uskoa. Ken ei koskaan ole uskonnollisessa merkityksessä epäillyt, hän ei liioin ole tuntenut uskon autuutta. Tie uskoon käy epäilyksen kautta. Sillä mitä epäilys o n ? Rehellinen epäileminen on etsi mistä, totuuden etsimistä. Se on sielun vapauttamista ja pelasta mista ajatuskuvista, jotka sitä kahlehtivat. Se on mielen puhdista mista epäjumalain palveluksesta. Ja mitä usko on ? Se on totuu den löytämistä, jumalan vastaanottamista ihmisen sieluun, eikä jumala tietenkään voi ilmottaa itseään tajunnalle, joka on täynnä vääriä kuvia hänestä. Surkutellen puhuvat »uskovaiset" ihmisestä, joka »kadottaa lapsuutensa uskon". Hän on hylännyt jumalan, kääntänyt selkänsä totuudelle ja kulkee kadotusta kohti. Tämä on totta ainoastaan siinä tapauksessa, että ihminen laiskuudesta ja välinpitämättömyy destä ei vaivaa itseään uskolla enemmän kuin epäilykselläkään. Mutta se ei ollenkaan pidä paikkaansa epäilijästä. Epäilijä ajattelee ja etsii. Epäilijä on käynyt läpi ensimäisen heräymyksen, järjen N:o 1 TIETÄJÄ 3 heräymyksen, joka näyttää ihmiselle, että hänen uskonsa on ollut ilman tietoa, ilman pohjaa, että se on ollut tyhjään perustettu. Hän uskoi jumalaan, joka oli maailman luonut, maailman ja ihmisen, jumalaan, joka oli kaikkivaltias, kaikkihyvä, kaikkiviisas. Tämä jumala oli antanut ihmiselle vapaan tahdon, jonka avulla ihminen saattoi valita itselleen joko iankaikkisen autuuden tai ikuisen kadotuksen. Mutta kun hänen silmänsä katselivat kaikkea pahaa maailmassa, kun hän näki, miten vähän ihmiset välittivät taivaallisesta autuudesta, kuinka paljon #mieluummin he valitsivat ajallisen hyvinvoinnin kuolemantakaisen kadotuksenkin uhalla, sil loin hän alkoi epäillä. Kun hän huomasi oman heikkoutensa, kun hänelle selvisi, kuinka mitätön itse asiassa hänen tahtonsa vapaus oli, silloin hänen epäilyksensä kasvoi yhä voimakkaammaksi. Ja kun hän lopulta ymmärsi, etteivät toiset ihmiset tietäneet - enem män kuin hänkään - oliko koko luojaa olemassakaan, kun päin vastoin tiedekin todisteli, että maailman syntyä ja kehitystä saattoi hyvinkin ajatella ilman luojaa - silloin hänen uskonsa kuoli* Hän tuli epäilijäksi. Mutta hän ei heittäytynyt välinpitämättömäksi henkiseksi lais kuriksi. Hän oli epäilijä, m utt’ ei pilkkaaja. Hän etsi ja ajatteli, hän luki ja tutki. Materialismi, joka koko pitkälle tyydytti hänen jär kensä vaatimuksia, herätti hänessä kumouksellisia tunteita. Jos materialismi oli tosi, silloin elämä oli tyhjä ja tarkotukseton: sillä ei ollut siveellistä arvoa. Hyvä ei ollut itsessään minkään arvoi nen - sen arvo riippui sen tuottamasta hyödystä. Hyvä ja epä itsekäs ihminen oli naurettava, koska hänen usein «kävi huonosti" maailmassa: toiset, vetivät häntä nenästä ja elivät hänen kustan nuksellaan. Ei mikään jumala häntä säälinyt, ei mikään taivaalli nen oikeus hyväksynyt hänen hyvyyttään. Turha oli materialismin kannalta kaikki, millä oli itsessään siveellistä arvoa. Jos ihminen tahtoi olla hyvä, oli se hänen oma asiansa. Kukaan jumala ei siitä välittänyt. Taivas ei hymyillyt hänen hyvyydelleen, eikä ollut tai vaassa jumalaa, joka olisi tukenut häntä taistelussa, auttanut ah distuksessa, kuunnellut hänen rukouksiaan. Mutta epäilijän rinnassa eli tunne, uppiniskainen tunne, joka vaatimalla vaati arvonantoa hyvälle. «Hyvähän on arvokas!" se sanoi, «elämällä täytyy olla siveellinen tausta!" Jos nuori terve ihm inen pelastaa sairaan vanhuksen hukkumasta, mutta itse me nettää henkensä pelastustyössään, ei kukaan kiellä ihailuaan ja kunnioitustaan pelastajan epäitsekkäältä teolta. Ei kukaan ajattele «hyötyä". Materialistisen hyödyn kannalta nuori ja terve mies olisi saanut jäädä eloon, raihnainen vanhus sitä vastoin kuolla. Mutta ihmisen sisäinen vaisto ei käytä semmoista kieltä. Se vaikenee hyödyn edessä, se ei ymmärrä sitä, se vain hyväksyy siveellisen 4 TIETÄJÄ Nro 1 teon semmoisenaan ja sanoo: »oikein teit." . ... »Oikein" kummallinen sana, jota ei ole materialistin sanakirjassa muutenkuin num eroiden yhteydessä. Ja noihin sanoihin »oikein", »hyvin", »jalosti", »epäitsekkäästi" sisältyy kuitenkin kokonainen maailma ja kokonainen maailmankatsomus siveellisine mittapuineen! Mutta se maailmankatsomus ulottuukin kauas ulkopuolelle materialismin rajoja. Epäilijä epäilee myös materialismia. Hän etsii ja tutkii. Us konto antoi elämälle siveellisen taustan, materialismi riisti taustan - minne joutui elämän siveellinen arvo? Ihmiselämä ilman si veellistä arvoa oli kuitenkin kuolema ihmiselle ja ihmisyydelle kenties sittenkin uskonnossa piili jotain totuutta pohjalla, kun vain sen perille pääsisi. Sitten epäilijän käsiin joutuu teosofinen kirja. Ja luettuaan yhden, pohdittuaan sitä, ihmeteltyään ja ilostuttuaan, hän hankkii itselleen toisia ja tutustuu pian teosofiseen kirjallisuuteen. Nyt hänelle avautuu kuin uusi maailma. Hänen järkeään ravitaan ai van toisella tavalla kuin materialismissa. Sen eteen levitetään maailmankatsomus, joka ei kiellä elämän henkisiä ja siveellisiä arvoja, mutta siitä huolimatta tekee perin luonnontieteellisen vai kutuksen suurilla loogillisilla ääriviivoillaan. O ppi jälleensyntymi sestä se eniten ihmetyttää ja pistää silmiin. Sen mukaan ihmisessä piilee kuolematon henkiminuus, joka uudestaan ja uudestaan syn tyy maan päälle, käy täällä ikäänkuin koulua, kasvaa, kehittyy, viisastuu - saavuttaakseen lopulta täydellisen ihmisen ihanteelli sen päämäärän. Jos niin on, ei todellakaan ihmiselämä ole tyhjä ja tarkotukseton.. Tämä jälleensyntymisoppi tyydyttää sekä tunnetta että ajatusta. Suurenmoinen on se kuva elämästä, mikä jälleen syntymisopin valossa näyttäytyy etsijälle. Harkittuaan asiaa epäilijä kuitenkin huomaa, ettei jälleensyn tymisoppikaan yksin riitä ratkaisemaan kysymystä elämän siveelli sestä taustasta. Sillä jos materialismiin on taipuvainen, saattaa jäl leensyntymistäkin ymmärtää materialistisesti. Ja silloin tekee mieli sanoa näin: maailman kehitys tapahtuu koneellisesti; koko elämä on lakisiteistä aineellisuutta karkeammasta hienoimpaan asti; henkikin on aivankuin äärettömästi ohennettua ainetta; ihmisen henki m inuus on tavallaan aineellinen ja siis koneellisten lakien alainen; senkin kehitys tapahtuu automaattisesti, itsestään, vapaata tahtoa ihmisellä ei ole; kohtalo kulettaa hänet elämien vieriessä täydelli syyden päämäärää kohti, yhdentekevä, tahtoiko ihminen vai ei; ihminen on ilman ansiota, mutta myös ilman vastuuta; tietämättö myytensä kautta ihminen tulee vastustaneeksi elämän lakeja siitä seuraa kärsimys ja paha; mutta kun hän valistuu, kun hänen tietonsa kasvaa, hän välttää pahan ja sitä seuraavan kärsimyksen. Nro 1 TIETÄJÄ 5 Sillä tavalla ymmärrettynä ei teosofinenkaan maailmankatso mus olisi muuta kuin salapukuista materialismia, fatalismia, kohtalonuskoa, determinismiä, predestinatsionia, ihmisvapauden kieltä mistä. Semmoisena se ei epäilijää tyydytä. Mutta teosofian henki onkin toinen. Se päinvastoin puhuu ihmisen vapaudesta, hänen vastuunalaisuudestaan ja itsemääräämisvallastaan. Siis lienee joku toinen oppi, joka asettaa koko elä män uuteen valoon ja määrittelee uudella tavalla jälleensyntymis täkin. Mikähän se oppi lienee? Epäilijä on kyllä luvuissaan sitä kohdannut, on kiinnittänyt siihen ohimenevää huomiota, mutta ei tarkemmin sitä ajatellut. Se on oppi kehittyvästä jumalasta. Ju mala asuu ihmiskunnassa, sanoo teosofia, ja jokaisessa ihmisyksi lössä, ja eläen ihmisissä ihmiskunnan elämää jumala tulee itsetie toiseksi. Tämä on oppi Logoksesta. Logos-oppi ei heti ole mieltäkiinnittävä, koska se tuntuu pe rustuvan jonkinlaiseen uskonnolliseen metafysiikkaan, josta ei ole positiivista tietoa. Ihminen on silminnähtävästi olemassa ja ihmis hengen jälleensyntymistä saattaa pitää totena - mutta ken tietää mitään jumalasta, kehittyvästä tai täysin kehittyneestä? Näin ajattelee ensin epäilijä-etsijä. Mutta myöhemmin hänelle selvenee, että jollei hän tahdo olla materialisti, s. o. aineeseenuskoja, täytyy hä nen uskoa siihen toiseen todellisuuteen, josta hän on tietoinen ja joka itse asiassa on hänelle paljon läheisempi ja tutumpi kuin konsanaan aine. Tämä toinen todellisuus on henki eli tajunta. Tajuinen olento hän ihmisenä on, ei paljastaan eikä ensi sijassa ruum iillinen. Tunteista ja ajatuksista on hänen ihmisyytensä kokoon kyhätty, niissä ja niiden aiheuttamissa teoissa on hänen ihm isar vonsa. Aineellisen maailman sokaisema hän on, ellei hän ym m ärrä ja näe, että tajunta on hänen todellinen olemuksensa. Mutta kun hän sen älyää ja myöntää, silloin todella maailma hänen silmissään muuttuu. Maailma muuttuu nyt hengen eli tajunnan iimennyskentäksi. Ja kun kerran on kaksi todellisuutta, aineen ja tajunnan, silloin tajuntakin muodostaa oman maailmansa, jolla on omat salaisuu tensa ja omat lakinsa. Miksei itse asiassa tajunnan maailman suurin salaisuus olisi jumala, sen syvin elämänlaki jumalan tahto? Miksei ihmisen tajunta voisi olla ikäänkuin osa jumalan tajunnasta, ikään kuin pisara jumalan tajunnan meressä, ikäänkuin väline, jonka avulla jumalan tajunta yksilöllisenä m uotona ilmenee? Jumala tällä tavalla käsitettynä ihmismaailman ja samalla kosmoksen sisäisenä tajuntana, saa nyt toisen luonteen. Onko hän aineellisen maailman luoja, sitä ei saata muitta mutkitta ratkaista eikä semmoinen rat kaisu ensi kädessä ole tarpeenkaan. Hän, jumala, on aineelliseen maailmaan samassa suhteessa kuin ihmisenkin tajunta, s. o. hän 6 TIETÄJÄ Nro 1 ilmenee aineellisen ilmiömaailman välityksellä ja pyrkii sen her raksi, mutta mitään ehdotonta valtaa hänellä ei sen yli ole. O n aivankuin jumala taistelisi aineellisuutta vastaan, ollen niinkuin ihminenkin sen kahlehtima, mutta ikäänkuin hän samalla vallottaisi siitä yhä suurempia aloja valtikkansa alle, nousten voittajana aste asteelta aineen herraksi. Kivikunnassa jumalan tajunta on uinuvassa tilassa, mutta ihmisessä se herää itsetietoisuuteen. Kehi tyksellä on henkinen puoli. Tämä uusi näkökanta hämmästyttää epäilijää-etsijää, mutta tyydyttää merkillisellä tavalla hänen tunnettaan. Ristiriitaiset tun nelmat hälvenevät hänen mielestään ja hän tuumii itsekseen, että jos tämä olisi totuus, hän uskoisi siihen mielihyvällä. Mutta epäi lijänä hän tietenkin kysyy: onko se totuus? Ja siihen kysymykseen hän sitten odottamatta saa vastauksen itse elämältä — itse elävältä jumalalta. Se tulee kokemuksen kautta. Epäilijä saa kokea henkisen heräymyksen, joka lopullisesti vastaa hänen kysymykseensä. Hän saa kokea, että jumala on ja mikä jumala on. Hän saa kokea, että jumala on juuri tuollainen taisteleva ja voittava henkinen tajunta. Ja hänessä herää usko. Epäilijästä on tullut uskoja. Ja nyt meidän tulee tarkemmin katsoa, mitä tuo n. k. usko on ja minkälainen on sen sisältö eli jumala. Pekka Ervast, □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□n KIRKON JA VAPAAMUURARIUDEN JUHLA MENOJEN JUURET. I. Teosofeja syytetään usein, vaikka aivan aiheettomasti, epä uskosta ja vieläpä ateismista eli jumalankieltämisestä. Tämä on suuri erehdys, varsinkin jälkimäinen syytös. Suuressa seurassa, joka on kokoonpantu niin monien rotu jen ja kansakuntien jäsenistä ja jossa jokaiselle jätetään täydelli nen vapaus uskoa mitä hän tahtoo ja seurata tai olla seuraamatta - kuinka itse haluaa - sitä uskontoa, minkä piirissä hän on syntynyt ja kasvanut, sellaisessa seurassa ei ole tilaa ateismille. »Epäuskoisuus" taas on aivan väärä nimitys. Todistukseksi siitä kuinka mieletön on tuollainen väite, tarvitsee vain pyytää moitti joitamme näyttämään meille, missä on koko sivistyneessä maail Nro 1 TIETÄJÄ 7 massa sellainen henkilö, jota ei joku muu toiseen uskokuntaan kuuluva pitäisi «epäuskoisena". Yhdentekevää, liikutaanko arvossa pidetyissä ja oikeaoppisissa piireissä tai toisuskoisissa seuroissa. Kaikkialla syytetään toisia samasta asiasta salaisesti jollei avoimesti; se on ajatusmaailmassa jonkinlainen heittopallo, joka lentää edes takaisin ja tähtää milloin toisen, milloin toisen puolen päätä sä vyisästi ja äänettömästi. Tarkkaa totta puhuen siis ei mikään teo sofi enemmän kuin ei-teosofi voi olla epäuskoinen; tai toiselta puolelta ei ole ketään ihmisolentoa, joka ei olisi epäuskoinen toi sen tai toisen lahkolaisen mielestä. Mitä tulee ateismiin, niin se on toinen kysymys. Mitä on ateismi? me kysymme ennen kaikkea. Merkitseekö se että ei usko minkään Jumalan tai jumalien olemassaoloon vaan sen kieltää vai merkitseekö se ainoastaan, ettei tahdo hyväksyä personallista jum alaa? R. Hall on antanut tuon sentimentalisen määritelmän, että ateismi on «raaka ajatusjärjestelmä", joka «ei jätä mitään yläpuolellemme (?) herättämään pelkoa ja kunnioitusta eikä mitään ympärillemme herättämään hellyyttä." Jos edellinen kohta pitää paikkansa, silloin useimmat jäsenistämme - suuret joukot Intiassa, Birmassa ja muualla - panisivat vastalauseen, sillä he uskovat jumaliin ja yliluonnollisiin olentoihin ja tuntevat niitä kohtaan suurta pelkoa ja kunnioitusta. Samaten joukko länsimaalaisia teosofeja rientäisi tunnustamaan täydellisen uskonsa henkiin, joko maallisiin tai planetta-henkiin, haamuihin tai enke leihin. Monet meistä tunnustavat korkeiden ja alhaisten henki olentojen olemassaolon ja sellaisten olentojen, jotka ovat yhtä suu ret kuin konsanaan mikään «personallinen" jumala. Tämä ei ole mikään okkultinen salaisuus. Useimmat meistä uskovat henkisen minän eloon jäämiseen, planettahenkiin ja Nirmaanakaajoihin, nii hin menneiden aikojen suuriin adepteihin, jotka ovat kieltäytyneet Nirvaanan oikeudesta ja jääneet meidän olemuspiiriimme, ei »haa muina" vaan täydellisenä henkisinä ihmisolentoina. Lukuun ottamatta ruumiillista, näkyväistä verhoa, jonka he jättävät luotaan, jäävät he samanlaisina kuin he olivat auttamaan onnetonta ihm is kuntaa, mikäli se on mahdollista Karman lakia rikkomatta. Tämä on todella »suuri kieltäytyminen", lakkaamaton, tietoinen uhrau tuminen kautta aikakausien siihen päivään asti, jolloin sokean ihmiskunnan silmät avautuvat eivätkä enää ainoastaan muutamat harvat vaan kaikki näkevät ikuisen totuuden. Näitä olentoja voisi hyvin pitää jumalana ja jumalina, jos he vain sallisivat sen tulen, mikä meidän sydämessämme palaa ajatellessamme tuota uhreista puhtainta, leiskahtaa palvonnan loimuksi tai sallisivat pystyttää pienimmänkin alttarin kunniakseen. Mutta sitä he eivät tahdo. Totisesti «salainen sydän on hartaan antaumuksen (ainoa) temp 8 TIETÄJÄ N:o 1 peli" ja jokaisen muun pystyttäminen tässä tapauksessa olisi vain pyhyyden paljastamista ja häpäisemistä. Mitä sitten tulee muihin näkymättömiin olentoihin, joista muutamat ovat vielä korkeammalla, toiset paljon alemmalla jum a lallisen kehityksen asteikolla? Jälkimäisistä meillä ei ole mitään sanottavaa; edellisillä ei ole meille mitään sanottavaa: sillä me olemme niille aivan kuin olemattomia. Yhdenluontoinen (homogeninen) ei voi olla tietoinen eriluontoisesta ja jollemme pudista päältämme kuolevaista verhoamme ja seurustele heidän kanssaan niinkuin »henki hengen kanssa", voimme tuskin toivoakaan, että ymmärtäisimme niiden todellista luontoa. Sitäpaitsi jokainen to dellinen teosofi uskoo, että kunkin kuolevaisen korkeampi minä on samaa olemusta kuin noiden jumalien olemus. Kun tällä ih misen minällä sitäpaitsi on vapaa tahto ja sillä siis on enemmän vastuunalaisuutta kuin niillä, niin pidämme tuota ruumistunutta minää paljon ylempänä, jos ei jumalallisempana mitä tahansa hen kistä järkiolentoa, joka vielä odottaa ruumistumista. Filosofisesti on syy tähän selvä ja jokainen itämaalainen metafyysikko sen ym märtää. Ruumistuneella minällä on toiminnassaan sellaisia vas tuksia, joita ei ole aineesta riippumattomalla puhtaalla jumalalli sella olemuksella; viimemainitulla ei ole mitään personallisia an sioita, jotavastoin edellinen on matkalla lopulliseen täydellisyyteen elämän koettelemusten, tuskan ja kärsimyksen kautta. Karman varjo ei lankea siihen, mikä on jumalallinen ja sekottumaton ja mikä on niinj erilainen kuin me, ettei mitään suhdetta voi olla niiden molempien välillä. Mitä taas tulee niihin jumal-olentoihin, joita hindulaisten esoterisissa Panteoneissa pidetään rajallisina ja sen takia karman vaikutuksen alaisina, niin niitä ei mikään to dellinen filosofi ryhdy palvelemaan: ne ovat merkkejä ja sym boleja. Pidetäänkö meitä siis Jumalan kieltäjinä siksi, että me uskoessamme henkijoukkoihin - niihin olentoihin, joita yhteisesti palvellaan personallisena jumalana - samalla ehdottomasti kiel lämme, että ne edustavat Tuntematonta Yhtä? siksikö että meidän vakaumuksemme mukaan ikuinen prinsiippi, Kaikki Kaikessa eli Kokonaisuuden Ehdottomuus ei voi tulla rajallisin sanoin ilmais tuksi eikä kuvatuksi millään ahdasmielisillä ominaisuuksilla ja määrittelyillä? Pitääkö meidän vastustelematta sallia itseämme syytettävän epäjumalan palvelemisesta? ja vielä sallia roomalais katolilaisten niin tehdä, joiden uskonto on yhtä pakanallinen kuin au ringon ja elementtien palvelijoiden; joiden uskontunnustus oli val miiksi muovailtuna heitä varten aikoja ennen kristillisen ajanlaskun en simäistä vuotta; ja joiden dogm it ja kirkonmenot ovat samat kuin jokaisen epäjumalia palvovan kansan - jos mitään sellaista kan N:o 1 TIETÄJÄ 9 saa enää on olemassa meidän päivinämme entisessä hengessä? Yli koko maanpiirin, pohjoisnavasta etelänavalle, Ruijan jäisistä vuonoista Etelä-lntian kulomaisiin lakeuksiin, Keski Amerikasta Kreikkaan ja Kaldeaan - kaikkialla palveltiin aurinko-tulta jum a lallisen luovan Voiman, Elämän ja Rakkauden symbolina. Au ringon (miehisen aineksen) yhtymistä maahan ja veteen (ainee seen, naiselliseen olemukseen) juhlittiin koko maailman tem ppe leissä. Jos pakanoilla oli juhla tämän yhtymän muistoksi - jota he viettivät yhdeksän kuukautta ennen talvipäivän seisausta, jol loin Isiksen sanotaan siinneen - niin on roomalaiskatolilaisilla samanlainen. Pyhää Maarian ilmestyspäivää, sitä päivää, jolloin neitsyt Maaria »/löysi suosion Jumalan (-sa) edessä" ja hänessä sikisi ,/Korkeimman poika", viettävät kristityt yhdeksän kuukautta ennen joulua . Miksikä niin? Sentähden että Vulcanus, tulijumala, nai Venuksen, meren tyttären; että tietäjät (maagit) idässä vartioivat pyhää tulta ja Vestan Neitsyeet länsimailla. Aurinko oli ,/isä"; luonto ikuinen Neitsyt-äiti: Osiris ja Isis, henki-aine, joista jälkimäistä sekä pakanat että kristityt palvelevat sen kaikissa kolmessa olomuodoissa. Siitä johtuvat nuo Neitsyeet — Jaapanissakin asti - jotka ovat puetut tähtiä välkkyvään sinivaippaan ja seisovat puolikuun päällä, symbolisoiden naisellista luontoa (sen kolmine olemuspuolineen ilmana, vetenä, maana); tuli, mie hinen aurinko, joka vuosittain häntä hedelmöittää loistavine säteineen (Pyhän Hengen wviileskeltyine kielineen"). Kalevalassa, suomalaisten vanhimmassa eepillisessä runoel massa, jota tutkijat empimättä pitävät kristinuskoa vanhempana, luemme Suomen jumalista, ilman ja veden, tulen ja metsän, tai vaan ja maan jumalista. J. M. Crawfordin mainiosta käännök sestä sen 50 runossa löytää lukija Neitsyt Maarian koko le gendan x Marjatta korea kuopus piti viikoista pyhyyttä. Ukko, se suuri henki, jonka asunto on jumalassa eli taivaassa valitsee Neitsyt Marjatan ruumistuakseen hänen kauttaan ihmisjumalaksi. Marjatta tulee raskaaksi poimittuaan ja syötyään pu naisen marjan (vrt. Marja-tta), jolloin vanhempansa hänet hyl käävät ja hän synnyttää »/kuolemattoman pojan" »tallissa Tapiom äen". Sitten katoaa »»pyhä lapsi" ja Marjatta etsii häntä. Hän ky syy tähdeltä, missä hänen lapsensa on, mutta tähti vastaa vihai sesti : 1 Myöskin M. A. Castren osottaa jumala-sanan tarkottäneen tai vasta ukkosineen. Suom. TIETÄJÄ 10 Nro 1 Tietäisinkö, en sanoisi .hänpä on minunkin luonut näille päiville pahoille eikä ilmota. Ft myöskään Kuuhut häntä auta, sillä Marjatan poika on hänetkin luonut Näille päiville pahoille yksin yöllä valvomahan päivillä makaamahan. Ainoastaan «Päivyt", sanoi hänelle: «jumalan luom a", sääli Neitsyt Mariaa ja T uoli1 on pieni poikuesi kultainen omenuesi onp' on suossa suonivyöstä kankahissa kainaloista. Äiti otti pyhän lapsen kotiinsa ja Emo tunsi kukkaseksi vieras vennon joutioksi. Onko tämä kristinuskoa myöhempi legenda? Ei suinkaan, sillä niinkuin sanottu, se on alkuperältään pakanallinen ja sitä pi detään kristinuskoa varhemmin syntyneenä.1 Kun tällaisia todis tuksia löydetään kirjallisuudessa, pitäisi epäjumalan-palvelemisen, uskottom uuden ja pakanuuden syytökset lakata kuulumasta. Sana epäjum alanpalvelus2 ei edes ole alkuperältään kristillinen. Sitä käyttivät varhaiset natsarealaiset ajanlaskumme puolenkolmatta ensimäisen vuosisadan aikana, käyttivät sitä niistä kansoista, joilla oli temppelit, kirkot, patsaat ja kuvat, koska heillä itsellään, varhaisimmilla kristityillä ei ollut temppeleitä, patsaita eikä kuvia vaan he kammoivat niitä kaikkia. Siksipä nimitys epäjumalan palvelija sopii paljon paremmin syyttäjille kuin meille, niinkuin tämä kirjotussarja tulee näyttämään. Kun M adonnan kuvia on joka tien risteyksessä ja kaikkialla tuhansia kuvapatsaita esittämässä Kristusta ja enkeleitä kaikissa muodoissaan aina paaveihin ja py himyksiin saakka, silloin on hieman vaarallista katolilaiselle syyt tää hindulaista tai buddhalaista epäjumalanpalveluksesta. Tämä v^ite on nyt todistettava. 1 Mad. Blavatsky tässä kohden ilmeisesti erehtyy, sillä vaikka Ka levalan pää-osat ovat paljon kristinuskoa vanhemmat, niin sen sijaan tämä Marjatan legenda on saanut nykyisen muotonsa kristinuskon kautta. Siinä esiintyy Ruotus (Herodes) ja muut kristinuskosta lainatut piirteet ja se liittyy useihin muihin samanlaisiin kristillis-aiheisiin legendoihin. Suom. * Eng. idolatry kreikk. eidoololatria. . Suom. N m> 1 TIETÄJÄ 11 II. Me voimme alottaa Jumala-sanan alkuperästä (engl. God, saks. Gott, ruots. Gud). Mikä on tämän sanan todellinen ja alku peräinen merkitys? Monta ja erilaista merkitystä ja johtoa 011 sille luettu. Yhden mukaan tuo sana johtuu vanhasta persialai sesta mystillisestä nimityksestä goda. Se merkitsee »itse" eli jo takin, mikä itsestään vuotaa ulos äärettömästä alkuperusteesta. Juurisana on godart - mistä johtuvat W odan, W oden ja O din; itämaisen sanajuuren jättivät näet germanilaiset rodut miltei m uut tumattomaksi. Siitä he tekivät gott, josta tulee laatusana gut, god, good = »hyvä" sekä myöskin sana gotz eli epäjumala. Muinaisen kreikankielen sanoista Zeus ja Theos tuli latinalainen Deus. Tämä goda, vuodatus, ei ole eikä voi olla sama kuin se, mistä se säteilee, ja on sen vuoksi vain aikakautinen, rajallinen ilmennys. Muinainen Aratus, joka kirjotti: »Täynnä Zeusta ovat kaikki ihmisten kadut ja torit; täynnä Häntä on meri ja satamat", ei rajottanut jumaluutta tuollaiseen meidän maisen tasomme ajal liseen heijastumaan kuin Zeus oli ja vieläpä sen vastakuva Dyaus, vaan tarkotti tosiaankin kaikkialla olevaa Yleisperustaa. Ennen kuin tuo säteilevä jumala Dyaus (taivas) veti puoleensa ihmisten huomion, oli olemassa veedalainen Tad (»tuo"), joka vihitylle ja filosofille ei ollut mikään määrätty nimi vaan oli se ehdoton P i meys, joka on kaiken ilmenneen loiston taustana. Yhtä hyvin kuin myytillinen Jupiter - Zeuksen myöhempi heijastuma - yhtä hyvin Suurja, Aurinko, ensimäinen ilmennys Maajaan maailmassa ja Dyauksen poika, tuli tietämättömien nimittämänä »Isäksi". Si ten Aurinko hyvin pian vaihtui ja yhtyi Dyaus-käsitteeseen; m uu tamille hän oli »Poika", toisille »Isä" loistavalla taivaalla. DyausPitar, isä pojassa ja poika isässä, näyttää kuitenkin hänen rajalli sen alkuperänsä, koska Maa luetaan hänelle puolisoksi. Silloinkun metafyysillinen viisausoppi täydellisesti oli lakastunut, silloin Djaava-prithivi, »Taivas ja Maa", esitettiin Kaikkeuden kosmilli sina vanhempina, siis ei ainoastaan ihmisten vaan jumalienkin. Alkuperäisestä, aatteellisesta ja runollisesta käsitteestä alentui ja turmeltui alkusyy. Dyaus, taivaankansi, tuli hyvin pian »taivaaksi", »Isän" kodiksi ja lopulta suorastaan itse Isäksi. Silloin Aurinko, tultuaaq Isän symboliksi, sai nimityksen Dina-K/ara, »päivän luoja" tai Bhaskara, »valontuoja", milloin poikansa isä, milloin päin vastoin. Juhlamenojen ja inhimillisten kuittien valtakunta oli nyt perustettu ja lopuksi se turmeli koko maailman, pysyen yllä ny kyiseen sivistyskauteen asti. Kun tällainen on yhteinen alkuperä, tarvitsee meidän vain verrata toisiinsa noita kahta jum aluutta - pakanoiden jumalaa ja 12 TIETÄJÄ N:o I juutalaisten jumalaa - niiden oman ilmestyneen Sanan perus teella ja arvostella niitä niiden itsestään antamien määritelmien mukaan, jolloin vaistomaisesti voimme päättää, mikä on lähem pänä korkeinta ihannetta. Toistamme eversti Ingersollin sanoja,, joka asettaa rinnakkain Jehovan ja Brahman. Edellinen sanoi juu talaisille «Sinain pilvistä ja pimeydestä": Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni . . . Älä ku marra niitä äläkä palvele niitä; sillä Minä,. Herra sinun jumalasi, olen kiivas jumala, joka kostan isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljän teen polveen niille; jotka minua vihaavat." Vertaa näitä sanoja niihin,, jotka hindulainen panee Brahman suuhun; «Minä olen sama kaikille ih misille. Ne, jotka vilpittömästi palvelevat muita jumalia, ne tahtomat taan palvelevat minua. Minä olen se, joka otan osaa kaikkeen palvon taan ja minä olen kaikkien jumalaapalvelevien palkinto." Vertaa toi siinsa näitä kohtia. Edellinen on lätäkkö, missä matelee kateellisuuden liman synnyttämiä olioita; jälkimäinen laaja niinkuin auringoilla siroteltu valtava taivaankansi . . . Edellinen on se jumala, joka Calvinin mielikuvituksessa kummitteli, kun hän ennaltamääräämisoppiinsa lisäsi helvetin, joka oli kivitetty kastamattomien lasten pääkalloilla. Meidän kirkkojemme uskonopit ovat paljon herjaavaisempia johtopäätöksiltään kuin «kur jien pakanoiden". Brahmaan rakastuminen pukin muodossa omaan tyttäreensä, joka oli vuonan muodossa, tai Jupiterin rakastuminen Ledaan joutsenen haahmossa ovat suurenm oisia allegorioita. Niitä ei milloinkaan esitetty ilmestyksinä vaan ne tiedettiin olevan Hesiodoksen ja muiden taruntekijöiden runollisen mielikuvituksen tuotteita. Voimmeko sanoa samaa roomalaiskatolisen kirkon ju malan neitseellisistä tyttäristä — Annasta ja Mariasta? Kuitenkin fiiiskauskin siitä, että myös evankeliumin kertomukset ovat vertaus kuvallisia, koska ne kuolleen kirjaimen mukaan olisivat peräti py hyyttä häpäiseviä, merkitsee syntyperäiselle kristitylle häijyintä rie nausta. Mutta peskööt he ja maalailkoot niin kauniiksi kuin voivat Abrahamin ja Isakin jumalaa, eivät he milloinkaan kykene näyt tämään vääräksi Marcionin väitettä, että vihan jumala ei voi olla sama kuin «Jeesuksen isä". Olipa tuo väite kerettiläisyyttä tai ei, niin kirkkojen «taivaallinen isä" jäi sen jälkeen sekarotuiseksi olen noksi; hänessä sekottui pakanallisen rahvaan Jupiter ja Mooseksen «kateellinen jumala", eksoterisesti aurinko, jonka asunto on tai vaassa, esoterisesti taivaan avaruus. Eikö hän synnytä ValoaT «joka loistaa pimeydessä", eikö hän synnytä Päivää, kirkasta Dyausta, Poikaa, ja eikö hän ole kaikkein Korkein - taivasten Jumala, Deus Coelum? Ja eikö taas Terra, «Maa", aina tahraton ja aina hedelmällinen Neitsyt, «Herransa" tulisen syleilyn hedel- N:o 1 TIETÄJÄ 13 möittämänä, nim. auringon eloa suovien säteitten, tule tällä mai sella tasolla kaikkien olentojen lid ik si, mitkä elävät ja hengittävät hänen laajassa sylissään? Siksi ovat juhlam enoissa niin pyhät hä nen tuotteensa - leipä ja viini. Sentähden myöskin vietettiin muinaista messis-juhlaa, suurta uhrausta elon jum alatarelle (Ceres Eleusina, taas Maa): vihityille messis, vihkimättömille missä, joka nyttemmin on m uuttunut kristilliseksi messuksi eli liturgiaksi. Muinaisaikainen maan hedelmien uhraaminen Auringolle, «Kaik kein korkeimmalle" (Deus Altissimus) tuli perustaksi kaikkein tär keimmälle juhlamenolle uudessa uskonnossa. Se palvelus mikä osotettiin Osiris-Isikselle (Auringolle ja M aalle),1 babylonilaisten Selille ja ristinmuotoiselle Astartelle; skandinavilaisten O dinille eli Thorille ja Frigalle; kelttien Belenille ja synnyttävälle Neitsyeelle; Apollolle ja Suurelle Äidille (Magna Mater) kreikkalaisten kes kuudessa, joilla kaikilla pareilla oli sama merkitys - tämä pal velus siirtyi ja muodostui kristittyjen keskuudessa Herran Jum a lan eli Pyhän hengen palvelukseksi hänen laskeutuessaan Neitsyt Maariaan. Deus Soi eli Solus, Isä vaihtui Poikaan: ollen keskipäivän loisteessa «isä", oli hän «syntyessään" aamunkoitteessa »poika". Tämä aate saavutti huippukohtansa vuosittain 25 p:nä joulukuuta, talvipäivänseisauksen aikana, jolloin Auringon — ja sentähden kaikkien kansojen aurinkojum alien - sanottiin syntyneen. Sen nimi oli Natalis solis invicti — »voittamattoman auringon syntymä päivä". Ja nousevan auringon »edelläkävijä" kasvaa ja vahvistuu, kunnes jumala Aurinko alkaa vuotuisen kierroksensa Oinaan eli Lampaan merkeissä. 2 Maaliskuun ensimäistä päivää vietettiin yli koko pakanallisen Kreikan, ja sen uusikuu (neomenia) oli pyhitetty Dianalle. Kristityt kansat viettävät samasta syystä pääsiäistä ensimäisenä sunnuntaina, joka seuraa täysikuuta kevätpäivän tasauksen jälkeen. Kristityt jäljensivät pakanoitten juhlat ja pappien ja hierofanttien menot ja asetukset. Voidaanko tätä kieltää? Eusebius tunnustaa »Konstantinuksen elämäkerrassa" — lausuen siten ehkä ainoan totuuden, minkä hän koskaan on elämässään sanonut että »saattaakseen kristinuskon pakanoille puoleensa vetäväksi, pa pit omaksuivat pakanallisissa jumalanpalveluksissa käytettyjä ulko naisia vaatetuksia ja koristuksia.» Hän olisi voinut lisätä: myös kin heidän jumalanpalvelusmenojaan ja uskonoppejaan. (Jatk.) / / . P. Blavatsky . 1 Maa j.a sen äiti, Kuu, ovat toistensa vastasanoja. Siten kaikki kuujumalattaret myöskin olivat Maata edustavia symboleita. Kts. Sai . Oppia, Vertauskuvasto. 2 Oinaan merkki, eläinradan ensimäinen, alkaa maaliskuussa. Suom. 14 TIETÄJÄ Nro 1 TAJUTTOMUUS ENNEN DEEVAKHANIA. Monadi, sirnä merkityksessä kuin me sitä nykyaikana käy tämme, on se jumalallinen ilmestys, joka on olemassa kuudennella tasolla ja siitä ylöspäin. Kaikissa tarkotuksissaan ja yrityksissään se on tietämätön alemmassa maailmassa. Sen tajunta on omalla tasollaan täydellinen; se jakaa jumalallista tietoaan omassa maail massaan, mutta se ei ylety siitä alemmaksi. Se ei voi koskettaa mitään tietä pitkin alempia tasoja, koska niiden aine ei mukaannu sen vaikutuksille. Jos se olisi yhteydessä kaiken ympärillään ole van kanssa, uppoutuneena tiivimpään aineeseen, tuntisi se olevansa suurimmassa yksinäisyydessä, aivankuin tyhjässä avaruudessa, ja olisi tietämätön koko aineen yhteydestä ja sen vaikutuksista. Sitä varten on olemassa koko kehityksen kulku sekä alaspäin että jäl leen ylöspäin, jotta se saavuttaisi sellaisen tajunnan, joka osaisi taivuttaa aineen täydelliseksi käyttövälineekseen, että se lopulta voisi jokaisella tasolla vastata ulkopuolellansa olevan aineen värähtelyihin ja taitaisi ilmentää itsestään tajuntatiloja, jotka vastaisivat ulkopuolella oleviin vaikutelmiin ja että se olisi samalla niistä tie toinen. Muistatte minun eräässä aikaisemmassa keskustelussani pai nostaneeni sitä tosiseikkaa, että te tunnette ainoastaan vaikutelmat, jotka ovat tajuntanne ulkopuolisen aistimuksen tuloksia. Vähitel len saavutatte näiden vaikutelmien kautta tietoa ulkopuolisesta maailmasta. Tietysti tämä on ulkopuolisen maailman vaikutelmien tietoa, jotka ovat teihin vaikuttaneet; mutta todellinen tieto ulko puolisesta maailmasta saavutetaan vasta silloin, kun olette saavut taneet sen kohdan kehityksessänne, jolloin elämän ykseys on to dettu, silloin vasta voitte elää kaikissa alimmilla tasoilla olevissa muodoissa, ja silloin vasta saavutatte todellista tietoa ulkonaisesta maailmasta. Niinkauan kuin olette tajunnassanne eristynyt, voitte ottaa vastaan ainoastaan ulkopuolisia vaikutelmia ja ulkopuolinen maailma muodostaa teille nuo vaikutelmat. Mutta kun kerran olette nähnyt Yhden Elämän, kun kykenette sukeltamaan mihin muotoon ta hansa, silloin saavutatte kyvyn tuntemaan ulkopuolisen maailman, sillä te elätte niissä muodoissa, jotka sen maailman luovat, ettekä ole enää tekemisessä ainoastaan vaikutelmien kanssa, joita nuo muodot saavat aikaan tajunnassanne, vaan olette yhtä niiden tajun nan kanssa omien muotojensa sisällä ~ ja se on kokonaan, ko konaan toinen asia. Siinä on perussyy minkätähden tätä maailmaa kutsutaan »epätodelliseksi". Te ette tunne sitä sellaisena kuin se on; te ette N:o 1 TIETÄJÄ 15 ole todellisuuden maailmassa; te elätte itsenne luomassa maail massa, joka on osittain luotu ulkopuolisista vaikutelmista. Suun naton muutos tapahtuu asemassamme, kun elämme asiain sisällä ja tunnemme asiat sisältäpäin. Ainoan Elämän avulla ne tajutaan, eikä niiden vaikutelmien avulla, joita muutamat asiat meissä ai kaansaavat. Tämä suunnaton muutos merkitsee käsitteiden täydel listä vallankumousta. Mutta se voi saavuttaa meidät vasta silloin kun Elämä on nähty. Silloin kaikki m uuttuu meissä yhdessä mer kityksessä todelliseksi, sillä me itse olemme sinä hetkenä juuri tuo Elämä määrätyssä muodossa, ja me voimme silloin suhtautua asioihin ja ymmärtää niitä kaikkia. Monadissa omistamme osasen Yhdestä Elämästä. Kaikki löy tyy siinä, juuri tuon Yhden Elämän ansiosta, mutta se täytyy vetää esille. Siitä syystä me toisinaan puhum m e »sisäisen tajun nan herättämisestä elämään". Itse asiassa kaikki on olemassa Mo nadissa, kaikki jumalallinen tieto; mutta sen esille vetämisessä* jotta se voisi olla millä tasolla tahansa tietoinen, siinä on koko kehityksen työ. Siinä on tuo mystillinen pakotus, joka tiedettä niin paljon hämmentää, minkätähden kaikki asiat etenevät? Mikä on se voima, joka saa kehityksen aikaan? Minkätähden erilaatui set elot, kuten se niitä nimittää, liikkuvat eri suuntiin, ja kuiten kin ovat toisilleen sukua? Mistä johtuu kaikki tuo m oninaisuus? Vastaus on tämä, että »tuo salainen tajunta on herätettävä eloon, on herätettävä itsetajunnaksi"; sitä varten, että muisto kai kista asioista ja personallisuuksista, joita olette elähyttäneet men neisyydessä, heräisi teissä, että Monadi yhyttäisi itsensä alemman personallisuuden korkeimmaksi attribuutiksi. Lienee kenties tarpeellista kertoa teille, että sangen suuri ero on sen herättämisessä mitä ennen aikaan kutsuttiin »personalliseksi yksilöllisyydeksi", ja sen mitä tavallisesti kutsutaan »m en neitten elämien muistoksi". O n kyllä mahdollista saavuttaa tietoa menneistä elämistään tarkastelemalla ulkoapäin, se merkitsee selvänäköisyyden kautta, katselemalla taapäin aikakausittain, ja siten voi nähdä oman toimintansa jossain määrätyssä elämässä, voi sitä huomioida aivankuin kenen elämää tahansa. Juuri sitä kutsutaan menneiden elämien muistoksi. Mutta se ei ole todellisuudessa muistoa, vaan ulkopuolista huomioimista. Te näette itsenne elävänä ja liikkuvana ja sillä tavalla saatte jostakin elämästä hyvän muiston. Menneitten elämien muiston herättäminen monadissa on pal jon sisäisempi asia. Se on sisänäkemystä eikä yksistään ulkonaista elämän huomioimista ja ainoastaan tähän voi todella sovittaa sanan »m uistam inen". Muistanette että mr. Leadbeater kertoi eräänä p äivänä kuinka hän sai erään päivämäärän menneisyydestä. Hän 16 TIETÄJÄ N:o 1 löysi sen katselemalla jonkun tajuntaa, ja hän näki myös sen aika laisten ajatukset, kun hän tarkasteli sattuisiko sillä henkilöllä ole maan tajunnassaan mainittu vuosi, jona hän oli elänyt. Mr. Leadbeater ei ollut itse tuo henkilö, mutta hän osasi katsella sen hen kilön tajuntaan, joka saattoi antaa siitä tiedon. Jos ajattelette sitä toisen huomioimiseksi, silloin käsitätte tarkalleen mitä minä tarkotan kun puhun, että voitte oppia tietämään menneet elämänne huomioimisen kautta. Te voitte huom ioida itseänne samalla tavalla kuin ketä tahansa. Te voitte samalla tavalla katsella omaa tajun taanne menneisyydessä kuin kenenkä toisen tajuntaa tahansa, mutta kaikki tuo tapahtuu ulkopuolelta. Siinä on hieno ero asiassa, kun ei enää katsella henkilöiden toimintaa heidän ruumiissaan, tunteissaan, ja ajatuksissaan, vaan tunnetaan nuo kaikki aivan omina, ja havaitaan heissä ja kaikissa muissa ympärillä olevissa henkilöissä »Minä" ja »ei-Minä". Ensimäinen on tietysti paljon helpompaa ja tavallisempaa, sillä monet ovat päässeet siksi kauas, että ovat tämän kohdan saavuttaneet. Kun Monadissa on kehittynyt täydellinen muisto — jolla tarkotetaan, että Monadi on sulattanut kaiken sen minkä se oli pannut liikkeelle, sitten kun (käyttääksemme vanhaa lausetapaa) kolme korkeampaa aspektia Atma, Buddhi ja Manas, joiksi meillä oli tapana kutsua kolmiota, on vedetty takaisin Monadiin, on sen kyky sen kautta kasvanut, silloin se on myös saavuttanut kor keimmat him oluonto olennon attributit, (kaamamanasiset) sen olen non, joka on tietoinen henkilö joka elämässä; se jossa me aina elämme. Se on todellinen personallinen Minä, jota tavalliset ih miset päivätajunnassaan kutsuvat »Minäksi". Se juuri, käytyään puhdistuksen läpi, nauttii autuutta deevakhanissa, tuo kaamamanasinen olento, kun se ensin on puhdistu nut kaarnan alemmista muodoista. Se juuri elää deevakhanissa. On hyvin tärkeä muistaa, että »Minä" ei voi »sulattaa mi tään pahaa", sillä sehän antaa meille kyvyn ymmärtämään, että jotkut toiminnat, joita me kutsumme pahoiksi, kun niitä toimittaa joku kehittymätön henkilö, että niillä ei ole samoja seurauksia, kuin jos kehittyneempi henkilö olisi ne tehnyt. Ne eivät voi kos kettaa ajatuksen »Minä" tajuntaa. »Minä" ei ole niissä tietoinen; se ei tiedä niistä mitään ja senvuoksi ne eivät siinä vaikuta mi tään. Äärimmäinen — muistaakseni siitä on puhuttu kirjoissamme — äärimmäinen kausaliruumiiseen aikaansaatu seuraus, johtunut monien eläimellisten elämien jatkamisesta on se, että kausaliruu miiseen tulee kauan jälkeenpäin niinkutsuttu »kykenemättömyys" vaikuttamaan, se ei voi ottaa vastaan hyviä vaikutuksia, sen aine aivankuin puutuu ja halvaantuu; siinä ei ole tajuntaa, vaan tajut tomuutta, joka vastustaa vastakkaisia hyviä vaikutuksia. Sellaiset N:o 1 TIETÄJÄ 17 ovat pahan aikaansaamat rajotukset. Tarvitaan ehdottomasti paljon useampia elämiä vetämään esille kykyä, että toiminnan hyvä puoli voisi saada vastakaikua. Näin voi käydä kausaliruumiille, jos eläinihmisen elämiä on liian paljon jatkettu. Me emme ole vielä tarkastaneet syitä miksi niin käy; me huom ioim me kerran vain seurauksia, kun koetimme tutkia millä tavalla kausaliruumis kulki aikaisempien raakalaiselämien kautta, ja kuinka se ei kokonaan turmeltunut. Me näimme, että hyvin jatkuvaisissa tapauksissa, kun oli luonnottom an paljon sellaisia elämiä vietetty, tuli siihen määrätty puutum isen seuraus. Se ei kyennyt vastaamaan, sillä tuo jatkuva paha vaikutin sai aikaan tuon kumman puutumisen, tai osittaisen halvautumisen, ja siis tarvitaan jälleen vissi määrä elämiä, ennenkuin kausaliruumis on saatu siihen kuntoon, että se voi elähyttävästi vastata. Nämä ovat luonnottomia tapauksia. Muutamissa aikaisemmissa opetuksissamme painostettiin suu resti sitä tajuttomuustilaa, johon ihmiset vaipuvat kaamalookan kor keimman alitason ja deevakhanin alimman alitason välillä, sitä ti laa, jota H. P. B. kutsui »lajakeskukseksi'^ ylimenoa toisesta toi seen, joka ei kuulunut toiseen eikä toiseen tasoon, ja jossa kuten meille on kerrotin, ihmiset voivat toisinaan viipyä paljon kauem min kuin voimme kuvitellakaan. Kaamalookassa viipymisen aikaa ette voi missäkään yksityistapauksessa määritellä. Vähemmän kehit tyneellä asteella on siellä viipyminen pakollista, on ensin kulutet tava loppuun him oluonnon ja m uut luontonsa pahat seuraukset. Kaamalookan korkeimmilla alitasolla viivytään vapaaehtoisesti, se riippuu kokonaan ihmisen omasta tahdosta. Kuten tiedätte, olen teille sanonut, että ne tiedemiehet, jotka ovat liian paljon riippuneet kiinni omissa tieteellisissä menetel missään, viipyvät noilla kaamalookan ylemmillä alitasoilla hyvinkin kauan. He viipyvät niin kauan kuin heitä haluttaa, niinkauan kuin heitä miellyttää sillä tavalla työskenteleminen. Jo pelkkä ajatuskin että heidän olisi jätettävä menetelmätapansa, on heistä niin vasten mielinen että he kernaammin pysyvät siellä. Muistaakseni minä kerran puhuin teille eräästä suuresta tiedemiehestä, joka ei tahto nut lähteä sieltä pois: hän tahtoi työskennellä siellä samalla tavalla kuin hän oli täällä maan päällä työskennellyt, ja hän ei voinut käsittää, että hän olisi voinut työskennellä vielä monta vertaa pa remmin, jos hän käyttäisi omia keinojaan niille kuuluvassa maail massa, kuin vain astralisia keinoja käyttämällä. Hän tahtoo käyt tää sitä asetta, jota hän osaa käyttää, ja se on hänestä niin erin omainen ja häntä miellyttää sen käyttäminen. Siitä syystä, että hän oli ollut epäilevällä kannalla maan päällä personallisen tajun nan jatkumisesta kuoleman jälkeen, nuo epäilykset pysyvät 2 18 TIETÄJÄ Nro 1 hänessä vieläkin ja siksi hän nytkin epäilee voisiko tämän tilan jälestä löytyä elämää. Aivan samalla tavalla tekee Charles Bradiaugh. Hän sanoi minulle eräänä päivänä: »Te olitte oikeassa sanoessanne, että elämä jatkuu kuoleman jälestä, mutta sitä en tiedä jatkuisiko se vielä, jos tulisin uudestaan tajuttomaksi." Juuri tuo tajuttom uuden tila heitä pelottaa; he luulevat kuolevansa vielä kerran, kuten he sanovat. Senvuoksi, että heistä se elämä on niin täynnä tietoa ja niin paljon ylevämpää kuin täällä ja kun heidän tietonsa maailmankaikkeudesta tätä tietä jatkuvasti laajentuvat, niin he eivät voi käsittää, että olisi parempi heittää koko tämä koneisto pois, uskoa hetkisen niiden ihmisten sanoihin, jotka ovat sen ti lan kautta monta kertaa ennen kulkeneet, uskoa heitä, että paljon suurem pi sisäisten kykyjen vapaus korvaa ulkonaisen koneiston sitä ne eivät voi. Samoin kävi erään henkilön kanssa, joka oli aina elänyt kirjastossa, hän saa nyt astraliset jäljennökset kaikista niistä kir joista mitä tähän asti on kirjotettu, ja hän nauttii äärettömästi. Ei löydy mitään ilmeistä syytä miksi hän ei viipyisi siellä kier roksen loppuun asti, hän ei tahdo siirtyä sieltä pois. Siitä syystä ette voi koskaan määritellä tätä aikaa. Annie Besant. (Theosophistista suom. O. S.) O □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KUINKA SOISIN MAATANI HALLITTAVAN? i. Ennustukseni vuosina 1910 ~ 1916. Elämme nykyään niin merkillistä aikaa, että asiattomallekin on anteeksi annettava, jos hän vaivaa päätään valtiollisilla ja yh teiskunnallisilla kysymyksillä ja tuo mielipiteitään niistä julki. O i keastaan tämä mielipiteiden ju lk ilau su m ien on rohkea ja anteeksi annettava, sillä kysymysten mielessä pohtiminen ei ole luettava kenellekään viaksi, jos ei tätä nykyä erityiseksi ansioksikaan. Nuo samat kysymykset tuodaan näet meidän aikanamme niin elävinä ja vastausta vaativina jokaisen kansalaisen eteen, ettei hän osaa muuta kuin ajatella niitä ja hautoa niitä mielessään. Useimmissa tapauksissa hän tietysti ymmärtää sopivimmaksi vaieta omista mietteistään, koska on viisaampia, joiden tehtävänä suorastaan on pohtia valtiollis-yhteiskunnallisia kysymyksiä ja löytää niille rat kaisuja. Onhan meillä Suomessa eduskunta, joka parhaillaan istuu N:o 1 TIETÄIÄ 19 neuvottelemassa niistä asioista ja johon tietenkin on valittu asian tuntijoita ja taitavia miehiä. Mutta joskus voi sattua tilanne sel lainen kuin meillä on nyt, että vapaa keskustelu polttavista päi vän kysymyksistä on paikallaan. Ja silloin syrjäistenkin, maallik kojenkin lausuma mielipide voi olla avuksi yhteiselle asialle. Tämä esipuheeni ei kuitenkaan ole karkotettu oman vaati mattomuuteni näytteille asettamiseksi, sillä semmoinen vaatimatto muus olisi yhtä hyvin peitettyä kunnianhimoa. Senpätähden tah donkin esittää syyn, miksi rohkenen julkilausua joitakuita miet teitäni, vaikka olenkin maallikko enkä erikoisoppinut valtiollisyhteiskunnailisten kysymysten alalla. Oikeastaan olisi seuraelämän vaatimusten ja hienon maailman tapojen mukaista, että joku toi nen tekisi selkoa mainitusta syystä, jonka nojalla uskon, että miet teilläni saattaa olla jonkunlaista arvoa. Mutta koska emme nyt istukaan hienosti sivistyneessä salongissa, vaan elämän ylhäisessä temppelissä, on totuuden sana paikallaan kenen suusta tahansa. Olkoon sentähden heti peittelemättä sanottu, että minä olen vuosikausia sitten ennustanut tätä Suomen itsenäisyyttä - en epävarmana tulevaisuuden mahdollisuutena, vaan asiana, joka var masti oli toteutuva. Ehkä olen ainoa tässä maassa, joka itsepin taisesti olen uskonut Suomen tulevaan itsenäisyyteen, siiloin täl löin siitä puhunut ja sitä vakuuttanut ja horjumatta lohduttanut epäilijöitä ja alakuloisia. Sanon »ehkä", sillä en tiedä, mitä mah dollisesti joku toinen on tehnyt. Profetain sukukunta ei tavalli sesti ole kovin lukuisa, puhumattakaan siitä, että kukaan harvoin on profeta omalla maallaan - joka seikka tukkii monen tietäjän suun. Mutta minä olen puhunut. Suomen itsenäisyydestä varmasti odotettavana asiana aloin puhua syksyllä v. 1910. Tein silloin kiertomatkan itä-Suomessa, käyden Kotkassa, Viipurissa, Joensuussa, Kuopiossa, Iisalmessa, Mikkelissä, Kouvolassa ja Lahdessa. Pidin julkisia teosofisia esi telmiä ja yksityisiä kokouksia Teosofisen Seuran jäsenten kanssa. Näissä yksityisissä looshikokouksissa puhuin Suomen tulevasta itsenäisyydestä ja meidän tehtävästämme teosofeina valmistuaksemme uutta aikaa vastaanottamaan. Kävin samana syksynä T u russakin ja puhuin teosofeille siellä samoista asioista; niinikään puhuin niistä Oulunkylän ja luultavasti Helsingin teosofeille. Todistajia minulla siis pitää olla lukuisia. Kun minulta kysyttiin aikamäärää, milloin nuo ennustamani asiat tapahtuisivat, oli tapani vastata: »ehdotonta vuosilukua on mahdoton antaa, mutta vuonna 1915 alkaa päivä koittaa". Ensimäisillä kesäkursseilla Kiteellä 1912 puhuin seikkaperäi semmin Suomen tulevasta itsenäisyydestä ja koskettelin sen okkultishistoriallisia syitä. Silloisissa kuulijoissani herätin sanoillani 20 TIETÄJÄ Nro 1 suurta innostusta ja uskoa. Kesäkursseilla 1913 pidin sittemmin painetut esitelmäni Suomen kansallishaltiasta (josta myös olin pu hunut Tukholman europpalaisessa teosofisessa kongressissa samana vuonna) ja uudistin yksityisesti ennustukseni tulevista tapahtu mista, vaikken politillisista syistä uskaltanut selvin sanoin sitä kir jaan painattaa, etten saattaisi teosofista liikettä epäilyksen alaiseksi valtiollisella taholla. M arraskuussa 1913 kävin Pietarissa tervehtimässä venäläisiä teosofeja, jotka silloin viettivät vuosikokouksensa pääkaupungis saan. Eräänä iltapäivänä olimme joukko teosofeja koolla pää majassa neiti Anna Kameriskyn luona. Monet venäläiset jäsenet jo tunsivat minut Tukholm an kongressista. Neiti Kamensky piti m inulle sydämellisen tervehdyspuheen saksan kielellä, koska en ollut kylliksi venäjänkielen taitoinen. Kun ryhdyin vastaamaan ja samalla pitämään pientä puhetta venäläisille tovereille, käytin alussa saksankieltä — mutta ihme ja kumma! Kieli kangertui suussani eikä taipunut saksankielisiä sanoja lausumaan. Keskeytin heti ja sanoin: »Tässä ei näy auttavan muu kuin toiseen kieleen siirtyminen, koska se, mitä tahdon sanoa, ei tule ulos saksan kielellä." )a kun ryhdyin käyttämään englannin kieltä, sujui pu heeni vaikeuksetta. Onneksi läsnäolijoista monet olivat englan ninkielen taitoisia, jota paitsi neiti Kamensky vielä lopuksi tulkitsi puheeni venäjäksi. Mitä merkillistä minulla sitten oli sanottavana venäläisille teosofeille? Kerroin heille, että samana päivänä olin käynyt Aleksanteri Illrnnen taulukokoelmassa ja parissa Pietarin kirkossa, koko aika mielessä sisäinen halu päästä kosketukseen Venäjän deevan eli kansallishaltian kanssa. Olin tehnyt ulkonai sia havaintojani, mutta samalla sisäisiä, ja luulin saaneeni kosket taa deevan ehkä äärimäisiä pyhiä hameenliepeitä näkymättömässä hengen maailmassa. Kuvailin, mitä olin kokenut sen deevan luonteesta ja viivähdin erittäin sen ihanissa tulevaisuuden unel missa. Lopuksi sanon näin: »Ennenkuin kaksi vuotta on kulu nut, on tapahtunut Venäjällä semmoista, joka varmasti viittaa uuden ajan tuloon. Tulee sota tai vallankumous - ehkä m o lempia, - jonka jälkeen aamu sarastaa. Niinkuin Venäjä (ja Suomi) on ensimäinen maa Europassa, jonka yli nouseva aurinko levittää säleensä, niin on myös Venäjä (ja Suomi) oleva ensimäi nen maa Europassa, jonka taivaanrannalle veljeyden aurinko nou see: uusi yhteiskuntaelämä on täällä saava alkunsa, kärsikäämme siis nurkumatta sen synnytystuskia." Venäläiset sisareni ja veljeni olivat liikutettuja ja neiti Kamensky tulkitsi heidän tunteensa uu dessa puheessa minulle. Palattuani Suomeen sain vielä kirjeen yhdeltä läsnäolleelta vanhukselta, joka kiitti antamastani lohdu tuksesta ja lupauksesta ja lausui, että ken ei jaksaisi odottaa Nro 1 TIETÄJÄ 21 vielä kaksi vuotta sitä hetkeä, jota vuosikymmeniä jo oli odo tettu ! Nyt minun täytyy tunnustaa, että vuonna 1914 olin hetkeksi vähällä kadottaa tasapainoni. Teosofisessa maailmassa yleensä odotettiin maailman sotaa tulevaksi, Mrs. Besant lausui sensuun taisia ennustuksia jo v. 1907 ja ehkä varhemmin. Minäkin sitä odotin, mutta Suomen suhteen ennustin aina, että itse sota ei tänne ulottuisi. Kun nyt sota alkoi elokuulla 1914 ja kaikki pelkäsivät, että Saksa kohta astuisi maihin Suomessa, hämmennyin minäkin. Hämmennyin sentakia, että Saksasta päin todella tuli tänne voimakkaita ajatusvirtoja näkymättömässä maailmassa, ja kysyin ihmetellen itseltäni: ovatko jumalien laskut pettäneet? Mutta kun poistuin viikoksi maaseudun rauhaan, saavutin tasa painoni takaisin. Teosofisen Seuran vuosikokouksessa Mikkelissä 1915 kysyt tiin minulta: «Missä määrin ansaitsevat ennustukset ja profetiat luottamusta ja uskoa? Ylisihteeri Ervast esim. ennusti vuosia sitten, että Suomelle koittaisi uuden päivän aamu v. 1915. Nyt mainittu vuosi on puoleksi kulunut, mutta mitään merkkiäkään ei näy sentapaisista muutoksista kuin ylisihteeri on ennustanut. Päinvastoin voi sanoa, että merkit viittaavat vallan toiseen suun taan." «Saattaa olla", vastasin kysymykseen, «mutta uskon toistai seksi omaan ennakkonäkemykseeni. Samalla tahdon tehdä pienen oikaisevan lisäyksen. Asianlaita on näet se, että okkultisissa pii reissä maailmansota odotettiin alkavaksi jo vuonna 1912 ja sen mukaan Suomenkin päivä olisi koittanut tänä vuonna (1915). Mutta koska asiat ovat yleensä siirtyneet kaksi vuotta eteenpäin, lykkäytyy Suomenkin asia vuoteen 1917. Odottakaa siis vielä kaksi vuotta! Jollei Suomen itsenäisyyden päivä sarasta vuonna 1917, saatte todella sanoa, että olen huono profeta. Sillä silloin ajattelen itsekin itsestäni niin". Tässä tahdon kertoa pienen episodin v:lta 1913. Norjan Teosofisen Seuran ylisihteeri neiti Eva Blytt kävi tammikuulla Helsingissä. Kun yhdessä ajoimme hänen ensimäiseen luentoonsa, hän kääntyi äkkiä puoleeni ja kysyi: «No, mitä uskotte Suomen tulevaisuudesta?" «Uskon hyvää. Uskon, että Suomi tulee itsenäiseksi." «M illoin?" «Uskon päivän sarastavan 1915, mutta en usko, että asiat lopullisesti järjestyvät ennenkuin noin 1920 tai 1921." «Ei", väitti neiti Blytt pontevasti, «päivä sarastaa vuonna 1917 ja sitten alkavat vaikeudet ja järjestelyt". «Niinkö?" kysyin uteliaana. «Mistä sen tiedätte?" 22 TIETÄJÄ N:o 1 »Tunnettehan kristianialaisen salatieteilläm me A:n? Hän on sen sanonut eikä hän koskaan juuri erehdy laskuissaan." Tämä oli minusta silloin kerrassaan mielenkiintoinen uutinen, ja todellisuus on näyttänyt, ettei herra A. silloinkaan »erehtynyt laskuissaan". Iloni on todeta, että norjalainen profeta ennusti täsmälleen oikein. Maaliskuulla 1916 sanoin lähimmille ystävilleni lyhennetyssä muodossa näin: »vuoden perästä on luvattu Suomi itsenäiseksi, mutta kaksi vuotta kestää, ennenkuin venäläiset sotajoukot pois tetaan, jollei sitä ennen täytetä vissejä ehtoja". Ehtoja en tässä tahdo kosketella enkä laajemmin puhua tästä ennustuksesta, josta muuten oli kysymys Teosofisen Seuran vuosikokouksessa 1917. Pääasia, josta kaikki saatamme iloita, on, että hyvät ennustukset ovat käyneet toteen. Kunnia niistä ei tu)e niille, joiden suun kautta ne ovat julki lausutut, vaan niille, jotka näyttämön takana seuraavat maailman suuria tapahtumia ja osaavat laskea historian kulkua edeltäkäsin. Enhän minäkään tässä ole kertonut, minkä johdosta tai minkälaisten näkemysten nojalla uskoin Suomen tu levaan itsenäisyyteen, - ne asiat kuuluvat alalle, joka useimmille on tuntematon, jopa käsittämätönkin. Tässä olen vain maininnut muutamia tosiseikkoja, jotka ovat fyysillisesti todistettavissa. Sillä kun olen »ennustanut", en ole itsestäni puhunut, vaan olen pu hunut korkeamman inspiratsionin turvissa. II. Teosofia ja politiikka. Mitä näissä mietelmissäni tulen sanomaan, on ytimeltään sa man inspiratsionin tuotetta kuin edellä esitetyt ennustukset. Inspiratsioni on alkuaan vuosilta 1900 - 1905, ja vuonna 1906 jul kaisin silloisessa Omassatunnossa muutamia ajatuksia Suomen tu levaisuudesta. Mutta vaikka näillä periaatteilla on minulle personallisesti auktoritatiivinen leima, koska niiliä on kahdenkertainen arvokkuus: sisäisen totuuden ja ylhäisen synnyn, en tällä tarkota, että kukaan toinen olisi velvollinen suomaan niille muuta arvoa kuin mitä ne itse hänen järkensä ja sydämensä valossa ansaitsevat. Korkeintaan voisin pyytää, että lukija ei työntäisi niitä luotaan harkitsematta. Jokainen, joka on seurannut Tietäjän kirjotuksia, on huo m annut minun kannattavan sitä mielipidettä, että Teosofinen Seura on pidettävä politillisen toiminnan ulkopuolella. Teosofinen Seura on puhtaasti aatteellinen, uskonnollis-filosofinen yhdistys, jonka tarkotukset ovat valistuksellista ja sivistyksellistä laatua ja joka ei ota osaa minkäänlaiseen valtiolliseen toimintaan, vaan pysyy puo N:o 1 TIETÄJÄ 23 lueettomana, kannattaen hengessään kaikkea hyvää työtä valtiol listen ja yhteiskunnallisten olosuhteiden parantamiseksi. Tämä ei silti merkitse, että Teosofisen Seuran jäsenten tarvitsisi olla ilman mielipiteitä päivän polttavissa kysymyksissä. Päinvastoin tekisi mieleni sanoa, että kuta enemmän ihminen perehtyy teosofiseen elämänymmärrykseen, sitä helpompi hänen myös on ratkaista kaikenlaisia käytännöllisiä kysymyksiä. Tämähän lankeaa asian luonnosta. Maailmankatsomus, joka ei tunkeutuisi elämän jokapäiväisimpiin kysymyksiin valaisten ja puhdistaen niitä, olisi vailla käytöllistä kantavuutta. Nyt olen kuitenkin tehnyt sen havainnon, että sangen m o net teosofeisla nähtävästi ovat vailla vakavaa pohjaa elämän käy tännöllisissä kysymyksissä, koska ajan suuret ajatus- ja tunnevirtaukset ovat saattaneet temmata heidät mukaansa. Tarkotan, että teosofeinkin kesken kuulee puhuttavan «porvarillisuudesta" ja «sosialistisuudesta". Minua itseäni on pari kertaa moitittu «porvarismieliseksi" ja pari kertaa sanottu «liiaksi kallistuvaiseksi kansan puoleen". Eikö tämmöiset lauseparret osota, että ollaan kaltevalla pinnalla ja tasapainosta poissa? Minkätähden ihmisen täytyisi olla joko «porvari" tai «sosialisti” ? Eikö ihmisyys enää riitä, olletikin ihmisyys teosofisen elämänyipmärryksen valossa? Eikö teosofein hetkellinen jakautuminen kahteen leiriin ole heik kouden tunnustusta? En voi muuta ymmärtää kuin että tämmöinen asiaintila joh tuu puuttuvasta teosofisesta tiedosta. Me olemme liian vähän ajatelleet päivän kysymyksiä teosofian valossa, koska ne astues saan eteemme saattavat viedä meiltä maltin ja tasapainon. Me olemme Teosofisessa Seurassa liian vähän tutkineet yhteiskunnal lisia ja valtiollisia kysymyksiä. Jotkut tämän huomattuaan ovat syyttäneet minua laiminlyönnistä. Minun henkeni on vaikuttanut T. S:ssa, ja minä en ole kylliksi innostanut jäseniä käytännölli sistä asioista keskustelemaan. Jos asia todellisuudessa olisi niin, olisi se helposti korjattavissa. Ei minun tarvitsisi muuta kuin viitata siihen, että minä juuri olen silloin tällöin puhunut ja kirjottanut yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Ei minun tarvitsisi muuta kuin pyytää jäseniä lukemaan ja harkitsemaan, mitä olen joissakuissa kirjoissa (esim. Suomen kansallishaltia, Veljeysaate ja pahantekijät) sekä lukuisissa Tietäjän kirjotuksissa ja esitelmissä asioista esittänyt, jotta puute tulisi korjatuksi. Mutta syy ei ole yksin minussa. Syy on ennen kaikkea siinä, että teosofinen käsitys noista kysymyksistä on niin syvä, niin ylevä, niin himoton ja niin puolueeton, että ihmisen todella täytyy olla sy västi ja sydämellisesti teosofi, ennenkuin hän koko käsityksestä selvillekään pääsee. 24 TIETÄJÄ No: 1 Sillä se, että Teosofinen Seura on ulkopuolella kaikkea po litiikkaa, ei merkitse, ettei teosofialla voisi olla painaviakin sanoja sanottavana politillisista kysymyksistä. Teosofialla voi olla päivän selvä politillinen ohjelma. Teosofia näet paljastaa joitakuita suu ria periaatteita, joiden mukaan luonnossa ja elämässä toimivat lait vaikuttavat. Vaikka teosofia ei laadi yksityiskohtaisia valtiol lisia tai yhteiskunnallisia puolue-ohjelmia, se hyvinkin määrittelee, minkä suuntaisia nuo ohjelmat eivät saa olla ja mihin suuntaan niiden pitäisi käydä. Otetaan esimerkki. ’ Pekka Ervast. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ DÖ□ □ QD□ □ □ □ □ MANU JA BOODHISATVA. Vuosi vuodelta ovat teosofisen liikkeen johtajat antaneet jul kisuuteen yhä selvempiä ja laajempia tietoja maailman kehitys suunnitelmasta ja samalla niistä suurista olennoista, jotka sitä joh tavat ja valvovat sen toteutumista. Näiden olentojen joukossa ovat meille kaikkeyi huomattavimmat ne kaksi, joita teosofisessa kirjallisuudessa kutsutaan Manuksi ja Boodhisatvaksi. Tietäjän menneissä vuosikerroissa on niistä kyllä silloin tällöin puhuttu mutta ei liene meillä yhtenäisemmin esitetty, mitä niistä olemme saaneet kuulla. Tahdon sen vuoksi yrittää luoda tällaisen ku vauksen täydentäen sitä niillä selityksillä, joita järki tutkiessaan niille tueksi löytää. Itse tosiasioita en luule kenenkään meistä ky kenevän todentamaan enemmän kuin kieltämään. Salaiset opit kertovat hyvin selvästi, että maailman todelli nen johto on hierarkiseen tapaan järjestetty. Hierarkiseksi kutsu taan sellaista järjestystä, jossa kukin ylempi valitsee alemmat toi mitsijat, nämä taas niitä alemmat j. n. e., joten kaiken vallan pe rustus on ylhäällä eikä alhaalla. Kuvaavin esimerkki tällaisesta on katolisen kirkon järjestys. Monet itsevaltiaat valtiojärjestelmät ovat myös tätä koettaneet noudattaa, mutta oikeastaan sillä on pä tevyyttä ainoastaan henkisellä alalla, johon itse nimikin viittaa: hierarkia = »pyhä valta". Voisimme sanoa, että tämän maailman henkinen hallitusvalta muodostaa pyramidin, jonka perusta on maan päällä mutta huippu äärimmäisissä korkeuksissa. Sanotaan että nämä ovat ne portaat, jotka Jakob näki unessaan ja joita pitkin enkelit nousivat ja las keutuivat. Miltei kaikissa uskonnoissa on, jopa hyvinkin tarkasti, puhuttu tästä hierarkisesta järjestelmästä. Me näemme tuosta py ramidista vain alimman perustan, jossa vallitsee verrattain suuri N:o 1 TIETÄJÄ 25 yhdenvertaisuus, koska fyysillinen elämä asettaa määrätyt ehdot ja rajotukset kaikille jäsenilleen. Esim. ruumiillisesti ihmiset ovat jokseenkin yhtä pitkiä, mutta henkisesti toiset ovat huimaavan wpitkiä", toiset pysyvät aivan lähellä maan pintaa. Erotuksen tuntevat selvimmin vasta ne, jotka itse astuvat henkisen kehityksen tielle. Astuessaan tälle tielle he näet tulevat hyvin pian huomaamaan sen tosiasian, että he »omin voimin" eivät pääse pitkällekään eteenpäin. Tai vielä oikeampaa on sanoa, että he eivät löydä tietä ilman opastajaa. Sillä omalla voimalla luonnollisesti joka askel on astuttava, toinen ei voi astua toisen puolesta, mutta kaikki ponnistukset ovat sittenkin turhat, jollei ole tien viittaajaa. Ja tien muodostavat juuri nämä »enkelien portaat", joiden juuri on syntien suossa, kaikkein alimmassa helvetissä, mutta huippu häipyy Nirvaanan kirkkauteen. Joka ikisellä porrasastuimella on omat auttajansa ja neuvojansa ja siksi vaeltaja ei milloinkaan ole aivan yksin, vaikkei hän aina itse tietäisi siitä auttavasta kädestä, joka on hänen lähellään. Miksi ei ihminen itse voisi löytää tietä omalla etsimisellään ? Vastauksen tähän näyttää ainoastaan ihmiskunnan nykyinen kehitystila. Äärettömän vitkallinen on suuren kokonaisuuden kehitys ja vaikka jotkut kansat voivat nopeasti kohota huomattavaan kulttuu riin, niin pian huomataan, ettei synny tarpeeksi kehittyneitä ihmis sieluja tätä kulttuuria ylläpitämään, ja historioitsija näkee kam molla sivistyksen jälleen vaipuvan kohti häviötä ja turmelusta. Yleisestä tasapinnasta kohoavat yksilöt hyvin vähän esille, paitsi jos he tavalla tai toisella ovat saaneet herätyksensä suurelta Salai selta Veljeskunnalta sen lähettilästen kautta. Ainoastaan ne, joissa sisäinen ihminen on herännyt, voivat sen toisissakin herättää, ja siksipä kaikkien aikain historia todistaa, että henkinen elämä al kaa ensin »kutsumuksella". Ja vieläpä silloinkin kun sielu on astunut pyrkimyksen tielle, tulee se joko eksymään mielikuvitus maailman sokkeloihin tai suorastaan suistumaan mustaan velhouteen, jollei se kiinteästi seuraa niiden askeleissa, jotka sen edellä ovat kulkeneet, ja ota heidän johdostaan vaaria. Tulevaisuudessa voi olla toisin, toistaiseksi on tämä kehityksen sääntönä. Meille on sanottu, että rotumme kehitysjärjestelmän päässä on kaksi suurta olentoa, joita mainitaan nimillä Manu ja Boodhisatva. Nämä ovat virkanimityksiä eikä henkilönimiä. Edellinen merkitsee »ihm inen", jälkimäinen »viisaus-totuus". Nimet ovat otetut itämailta, koska siellä tiämä asiat ovat tunnettuja. Näillä on kummallakin omat tehtävänsä, Manu johtaa ihmiskunnan ulko naista kehitystä, Boodhisatva taas sisäistä eli henkistä kehitystä. Manu luo ja muovailee itse ruumistyyppiä ja sitä varten johtaa rotujen ja kansojen kehitystä ja niiden liikkeitä, antaen kullekin 26 TIETÄJÄ N:o 1 ne maat ja olosuhteet, jotka tarvitaan määrättyjen ominaisuuksien kehittämiseksi. Boodhisatva taas vaikuttaa etupäässä uskontojen kautta mutta myös kaikenlaisen totuudentutkimuksen kautta ihmi sen henkisen olennon kehittämiseksi. Niinkuin jo sanottu, nämä ovat virkoja, siten että kutakin suurta juurirotua varten on olemassa oma Manunsa ja oma Boodhisatvansa. Kun juurirotu on elänyt aikansa loppuun, sil loin on heidän työnsä päättynyt ja he voivat vapautua toisiin ehkä vielä korkeampiin tehtäviin. Kymmenien, satojen tuhansien vuosien valmistus tarvitaan jo, ennenkuin he voivat tällaiseen asemaan kohota, ja siksi ovatkin he rajattomasti meitä korkeam malla. Meidän viidennen juurirotum m e Manun työ ilmenee niiden kansojen kehityksessä, jotka tuohon rotuun kuuluvat. Pitkä oli ensin työ, ennenkun hän sai kehitetyksi rodun yleisen tyypin ja sitten ne eri vivahdukset, joista syntyivät alarodut. Nämä alarodut hän sitten on lähettänyt ympäri maan piirin ottamaan sen haltuunsa ja sitä hallitsemaan ja siksipä huomaammekin, että kai kissa maanosissa on hallitsijana tämä viides v aikenen rotu, vaik kei se lukumäärältään suinkaan ole enemmistönä. Sen ylemmyys on ehdoton eivätkä toiset rodut pysty sen kanssa kilpailemaan edes fyysillisesti. Manun työhön kuuluvat sellaisetkin suunnatto mat mullistukset kuin nykyinen sota. Kun johtava sivistysmuoto ja johtava kansantyyppi on liiaksi kiteytynyt eikä enää pääse sillä urallaan pitemmälle kehittymään, täytyy se murtaa, vaikkapa hirveiden kärsimysten kautta, jotta elämä voisi luoda itselleen uusia kehityskykyisiä muotoja. Manu pitää kokonaisuuden kehitystä sil mällä enemmän kuin minkään yksityisen osan ja siksi hänen suunnitelmiinsa voi kuulua miljoonien ihmishenkien häviö. Ne henkilöt, joita Manu käyttää välikappaleinaan, eivät ole suinkaan sellaisia, joita me pitäisimme pyhimyksinä. He ovat suuria sotapäälliköitä, nerokkaita valtiomiehiä', tarmon ja toim in nan edustajia, ulkonaisen kehityksen liikkeelle panijoita. Mutta myöskin kuuluu niihin viisaat lainsäätäjät je Manun nimi tunne taan n. k. Manun Laeista, jotka sisältävät rodun alkuperäiset elämisohjeet, verrattoman ylevät ja viisaat. Niistä ovat kaukaisena kaikuna Ham m urabin ja Mooseksen lait ja vaikka viimemainitut lait olivat niin kaukana alkulähteestään, oli niilläkin jumalallinen auktoriteetti. Manun rinnalla työskentelee Boodhisatva, uskontojen suuri johtaja. Mitä kiinteimmästi ne yhtyvät toisiinsa, vaikka niiden alemmat edustajat voivat olla kiivaassa taistelussa toisiaan vastaan. Muistakaamme, kuinka koko keskiajalla käytiin taistelua, sillä he palvelevat yhteistä samaa Logoksen tarkotusta ja suunnitelmaa. Nro 1 TIETÄJÄ 27 Sillä on kaksi puolta, niinkuin maailmassa on kaksi puolta: aine ja henki, molemmat yhtä tärkeät ja välttämättömät. Kuudennen juurirodun Boodhisatvasta on kerrottu vieläkin enem m än kuin saman rodun Manusta. Sanotaan, että hän on sama olento, jota kristityt nimittävät Kristukseksi, ja voidaankin sanoa, että kristinuskossa on hänen vaikutuksensa selvimmin tul lut ilmi. Niin sanomattoman korkea on tämä Olento, ettei voi ihmetellä jos gnostikot alkoivat häntä kutsua Logokseksi ja Jum a laksi. Sillä meidän rotuum m e nähden hän on se polttopiste, jonka kautta Logoksen voimat valautuvat alas meidän henkeämme elähyttämään ja kohottamaan. Ei voi evankeliumeja ja muinaiskristillisiä kirjotuksia lukies saan olla huomaamatta, että niissä ollaan tekemisissä tuollaisen suunnattom an olennon kanssa, joka voi itsestään sanoa esim. näin: «Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti." Mutta yhtä varma on se kristillisten tutkijoiden havainto, että Jeesuksen elämä ei anna tukea tällaiselle suuruudelle eikä tehnyt aikalaisiin sellaisia vaikutusta. (Esim. äsken toistamaamme lausettakaan ei Jeesus eläissään lausunut). Vasta myöhemmällä ajalla hänen ole muksensa kohosi ja kasvoi uskovaisten silmissä paljon korkeam maksi kuin konsanaan hänen omat opetuslapsensa häntä kä sittivät. Kristilliset — ja huomatkaamme jumaluusopilliset - tutkijat ovat tehneet seuraa van hyvin perustellun johtopäätöksen: Jeesus oli ihminen, jolla oli ihmeellinen, verraton usko ja jumalinspirationi. Tämän inspirationin voimalla hän näki Jumalan valta kunnan toteutumisen ja Messiaan, Jumalan valitun, sen toteutta jana. Joskus hän kenties luuli itsensä valituksi tämän valtakunnan toimeenpanijaksi, mutta kun kansanjoukot hänestä luopuivat ja vai non pilvet kasaantuivat hänen ympärilleen, silloin hän alkoi pu hua omasta kuolemastaan ja siitä Ihmisen Pojasta, joka oli tuleva taivaan pilvissä suurella voimalla ja kunnialla. Tämän uskon hän jätti seuraajilleen ja sillä voimalla he maailman vallottivat. Mutta tämä ja sen luontoiset älyllä tehdyt yritykset Kristusproblem in ratkaisemiseksi ovat siksi keinotekoisia, etteivät ne voi herättää vakaumusta edes niiden keksijöissä. Mielestäni ei mikään selitys pysty niitä moninaisia ristiriitoja ja paradokseja selittämään, mitä liittyy kristinuskon syntyyn paitsi se teosofinen selitys, että Kristus, uskontojen Herra, käytti edustajanaan ja puhetorvenaan kolmen vuoden ajalla Jeesus Natsarealaista, puhdasta, viatonta heprealaisnuorukaista, jota oli syntymästä asti valmistettu tähän tehtävään. Siten oli Jeesuksessa yhtaikaa kaikkein viattomin lapsimaisin usko ynnä se suunnaton ylimaallinen voima, joka valautui häneen Kristuksen kautta. Siten hän tavallisissa asioissa saat 28 TIETÄJÄ N:o I toi pysyä aikalaistensa yleisellä tiedon tasolla, mutta samalla saat toi esittää suunnattomia ja pitkälle näkeviä totuuksia, jotka Kris tus hänen kauttaan tahtoi maailmaan vuodattaa. Siten on myös selitettävissä se, että hän inhimillisellä tavalla kauhistui kuolemaa mutta kuitenkin alistui siihen uhrautuvasti sanoen: «Älköön mi nun tahtoni tapahtuko vaan sinun." Hänen opetuslapsensa tunsi vat hänet inhimilliseksi veljekseen mutta toisinaan he hämmästyk sellä huomasivat jonkun korkeamman puhuvan hänen kauttaan. Siksipä he panivat hänen ylösnousemukseensa niin suunnattoman painon. «Ylösnousemus" se vasta todisti, että Jumala oli hänen korottanut, jota hänen elämänsä sellaisenaan ei kyennyt heille to distamaan. Vielä selvemmin näemme erotuksen Jeesuksen ja Kristuksen välillä, jos katsomme kristinuskon myöhäisempää kehitystä. Tuossa kehityksessä voidaan erottaa useita peräkkäisiä vuodatuksia eli aal toja, jotka ovat luonteeltaan tuntuvasti erilaisia. Kaikkein vanhim man historiallisen traditsionin muodostaa Markuksen evankeliumi ja sen rinnalle voidaan ikään nähden lukea n. k. «puhekokoelma". Puhekokoelmassa Mestarin persoona on syrjässä ja opetukset ovat laadultaan yleismaailmallisia totuuksia. Markuksen evankeliumissa täas on Jeesuksesta säilynyt kaikkein inhimillisimmät piirteet, jotka myöhempinä aikoina jo tuntuivat loukkaavilta. Toisena kerrostu mana tulevat Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit, jotka raken tuvat miltei kokonaan kahden edellisen pohjalle mutta samalla il maisevat seurakunta-uskon myöhempää muodostelua. Vielä m yö hempänä tulee Johanneksen evankeliumi, joka on itsenäinen mys tillinen teos ja enemmän nojautuu sisäiseen «Sanaan" kuin histo riallisiin tietoihin. Tässä evankeliumissa on Kristus, «Jumalan poika" etualalla ja taas «Ihmisen pojasta" (Jeesuksesta) ei puhuta. Tähän kolmanteen vuodatukseen kuuluu myös Paavalin opetus ja koko hänen vaikutuksensa, jolla oli hyvin vähän yhteyttä histo riallisten Jeesus-traditsionien kanssa. Paavalikin puhuu koko ajan Kristuksesta, Jeesuksen puheita hän ei näytä paljon tuntevan. Nel jäntenä aaltona tulee gnostismi, laaja, monihaarainen, salatieteellinen liike. Tämä nojautuu etupäässä Johannekseen ja Paavaliin ja laskee perustuksen myöhemmälle kristilliselle dogmatiikalle. Sen perästä tulevat n. k. oikeaoppiset kirkko-isät, jotka koettavat py syä kiinteästi yksinkertaisen seurakunta-uskon kannalla, mutta vä hitellen omaksuvat vastustajiltaan gnostikoilta mitä laajimmat vertauskuvalliset selitykset ja menetelmät. Heidän jälkeensä m uo dostui kiinteä katolinen kirkkojärjestys ja kaikki omaperäinen spekulationi opin asioissa lakkasi. Katolisuuden piirissäkin tapahtui vielä voimakas vuodatus, joka alkoi noin viidennellä vuosisadalla, kun «Pseudo*Dionysoksen" kirjat levisivät länsimaihin. Tämä mys- N:o 1 TIETÄJÄ 29 tiilinen virtaus oli katolisuuden elävänä henkenä yli tuhannen vuo den ajan. Seuraavat aallot ovat kaikki merkinneet palausta alkulähdettä kohti mutta samalla kristinusko purkautuu alkuaineisiinsa ja su lautuu ihmistietoisuuteen menettäen erikoisuutensa. Ensimäinen npalauksen aalto" oli Luteruksen uskonpuhdistus, joka hävitti mitä ihanimmat osat kristinuskon olemuksesta. Sen jälkeen tuli pietismi ja englantilaisessa maailmassa sitä vastaava metodismi, jotka kristin uskosta kiteyttivät vaiir sen yksinkertaisimmat sielulliset tosiasiat. Jättäen syrjään monet välillä olevat sulatukset, kuten «valistus kauden" y. m. mainitsemme viimeisenä kriitillisen tutkimuksen, joka on ottanut perinpohjin syventyäkseen kristinuskon lähde kirjoihin ja sen alkuhistoriaan. Tämä on kokonaan muuttanut entisen perintäopin pohjan. Samanaikuinen palaus alkulähdettä kohti on Tolstoin kristillisyys, joka kaikkein enimmän liittyy tuo hon kaikkein vanhimpaan puhekokoelmaan, etenkin vuorisaarnaan. O n huomattava että myöskin kaikki nämä palauksen aallot ovat syntyneet uskonnollisesta tarpeesta, joka tahtoo vapautua keino tekoisesta ja löytää oikean ytimen. Monet näistä virtauksista ovat toisilleen vihamielisiä ja ar vostelevat toisiaan sangen ankarasti, kuinka kiivaasti esim. kirkko isät kävivät gnostikkojen kimppuun, vaikka he näiltä ottivat useim mat vaikutteensa. Kuinka kiivaasti Luterus taisteli katolilaista kirkoa vastaan j. n. e. Aivan yleinen on ainakin se käsitys, että roomalainen valtiokirkko turmeli Jeesuksen yksinkertaisen opin ja on suorastaan sen kanssa ristiriidassa. Ja totta onkin, että Jeesus yksilöllisenä mestarina ei sovellu kaikkien näiden erilaisten liik keiden päämieheksi. Omasta puolestani olen taipuvainen usko maan siihen salatieteelliseen kuvaukseen, joka Mestari Jeesuksesta esitettiin eräässä Tietäjän aikaisemmassa vuosikerrassa.1 Siinä Jee susta kuvattiin puhtaan säälin ja rakkauden mestariksi, joka mie luimmin viihtyy köyhien, onnettomien hätää kärsivien ja tietämät tömien luona ja kuulee heidän huutonsa. Häntä palvelevat ne, jotka käyvät antaumuksen tietä ja elävät hartaassa palvonnassa ja viattomassa, yksinkertaisessa uskossa. Sitävastoin Kristus, kaikkien uskontojen Herra, on verratto masti laajempi olento. Hänen alaansa kuuluvat kaikki ylempänä luetellut muodostukset, ei ainoastaan Tolstoin ankaran siveellinen elämänoppi vaan myös korkeakirkollinen rituaali eli dogmatiikka, ei ainoastran gnostikkojen viisaustiede vaan myös yksinkertaisen kirkonmiehen lapsellinen usko. Kristuksen kannalta oli jokainen 1 Muistaakseni Lazenbyn kirjotussarjassa. 30 TIETÄJÄ Nro 1 noista aalloista oikeutettu, sillä jokainen niistä vei uskonnon laa jempiin piireihin ja useampien ulottuville, vaikka uskonto samalla menetti alkuperäistä voimaansa ja puhtauttaan. Kristinuskon tärkeimmät opit ja sen rituaali kokonaisuudes saan on syntynyt Jeesusta myöhemmin ja Jeesuksesta riippumatta, jopa toisessa hengessä kuin mitä hän vaikuttaa. Sellaisia oppeja ovat esim. ylösnousemusoppi, neitseellinen syntymä, Logos-oppi, kolminaisuus, sovitusoppi, enkelijärjestelmät, kirkkokäsite, Kristuk sen jumaluus, Pyhä Henki, helvetti ja kiirastuli. Rituaaliin taas kuuluvat sakramentit, messu, kirkkorakennukset, papisto ja paavius, luostarilaitos, ristinmerkit, kirkonkellot, vihkimykset, hautaukset, ri pit ja synninpäästöt y. m. Mifä tahansa on uskonnollisia muodostuksia, ne luemme Kristukselle kuuluviksi ja sentähden myöskin kun puhutaan «Kris tuksen toisesta tulemisesta", niin teosofeina emme suinkaan edel lytä, että tämä ilmestyminen olisi jonkun edellisen kaltainen. Jo kaisella ilmestyksellä, Mestari Jeesuksen niinkuin muilla, on oma personallinen viehätyksensä, oma yksilöllinen värityksensä, oma menettelynsä ja luonteensa ja Kristuksen ylemmyys perustuu juuri siihen, että hän voi vaikuttaa kaikkien kautta. Sanotaan että Boodhisatva ei itse omassa ruumiissaan ilmesty ihmisten keskelle vaan valitsee opetuslapsen, jota hän käyttää välikappaleenaan ja edustajanaan. Manu ruum istuu suorastaan, ottaa puolison ja syn nyttää lapsia, joiden kautta hän laskee perustan rodun ruumiilli selle kehitykselle. Mutta Kristus vaikuttaa sisäisesti, ihmisen hen gessä ja siinä valmistaa itselleen ruum iin eli käyttövälineen, jota hän tarvitsee. Että tällainen henkinen «valtaus" ei haltuunsa ot taminen, joka tapahtuu oppilaan täydellisellä suostumuksella, on tosiasia ja psyykillis-sielutieteellinen mahdollisuus, se voidaan mo nien esimerkkien nojalla todistaa. Näiden suurten olentojen, Manun ja Boodhisatvan, alapuolella on adepteja ja oppilaita, jotka heidän työnsä toimeen panevat. Eri ihmiset ovat luonnostaan jakautuneet eri säteisiin. Niinpä toi set kulkevat sitä linjaa pitkin, joka kasvattaa heitä Manun palve lijoiksi, toiset kulkevat sillä uralla, joka johtaa heidät Boodhi satvan eli Kristuksen jalkain juureen. O n vielä muitakin teitä, 011 älyllisen kehityksen tie, jonka ei tarvitse johtaa kumpaankaan näistä. Mutta kuitenkin kaikki ihmiset ovat näiden molempien Suurten johdettavina, siten että Manu on heidän ylin käskijänsä ja kuninkaansa, Kristus korkein vapahtaja ja rakastaja. Eri mes tarien oppilaitten menetelmät ovat hyvin erilaiset, mutta mikäli heillä on oikeata henkeä, osaavat he kunnioittaa toistensa työtä. Jeesus sanoi: «Antakaa keisarille mikä keisarin on", sillä keisari N:o 1 TIF.T ÄJ A 31 (Caesar) oli Manun edustaja ja hänen tehtävänsä oli yhteiskunnan hallitseminen ja järjestäminen. Ensi kerralla tahdon esimerkeillä näyttää, mitenkä näiden suurten johtajien vaikutus kuvastuu kansojen historiassa aina viimeaikaisiin tapahtumiin asti. v. H. V. □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□O RUNOUDEN MANUT JA BOODHISATVAT. wPiplian historiasta" me tiedämme, että olivat kerran Moo ses ja Aaron jotka johtivat sitä pahanilkistä Juuttaan kansaa lu vattuun Kaanaan maahan, joka vuoti mettä ja hunajaa. Moosek sella oli «hidas puhe ja kankea kieli", sentähden hän pysyi enem män hallitustoimissa. Vaan Aaronilla oli ketterä kieli. Aaron kävi ympäri kuin kiljuva jalopeura ja puhui, saarnasi, opetti. Omituista kyllä, Moosekselta on meille säilynyt kokonaista viisi kirjaa. Kertoopa kansanpuhe, että niitä on seitsemänkin, vaikka kahta pide tään kansalta piilossa, ett’ei jokamies pääsisi käyttämään niiden mahtavia taikoja. Mutta Aaronilta emme tiedä paljoakaan jääneen, ei edes sitäkään tulista puhetta, jonka hän piti kultavasikan ää ressä, juuri ennen tanssin alkamista. Ketterä kieli näyttää olevan yhtä haihtuva kuin aamukaste. Vaan tämä ei kuulu kertom uk semme tarkotukseen. Tahdom m e vain mainita, että nämät Mooses ja Aaron ovat ystäviemme Manun ja Boodhisatvan esikuvia. Hyvä on että ihminen on* samalla kertaa se ja tämä. Ensiksi olemme kristittyjä (juutalaishöysteisiä - Jumala paratkoon!), ja siten meillä ovat Mooses ja Aaron. Toiseksi olemme teosofeja, i;veljeyden" innokkaita ja uljaita puoltajia, ja siten meillä ovat Manu ja Boodhisatva. Kolmanneksi olemme ihmisiä, ja joka ihm i nen on sielussaan taiteilija, runoilija, ja siten meillä ovat suuret runoilijat, joilla edellisten nimien esimerkkiä seuraten on ollut tapana jälleensyntyä tähän murheen ja riemun laaksoon parittain, lajinsa mukaan. XIX vuosisadan alkupuolella oli Europassa sikermä suuria runoilijoita. Mieltäkiinnittävää on nähdä, että he ilmestyivät parit tain: Saksassa Goethe ja Schiller, Englannissa Byron ja Shelley, Venäjällä Pushkin ja Lermontov, Puolassa Mickiewiez ja Slowacki, Suomessa Runeberg ja Topelius. Tämä ilmiö pakottaa lähemmin tutkimaan heidän suhteitaan, Ensiksi huomaamme, että edellisten runous on kansallisempaa, monipuolisempaa aiheiden ja muotojen suhteen, vaan jälki mäisten: yleisinhimillisempää, hienompaa, herkempää, sydämelli- TIETÄJÄ 32 N:o 1 sempää. Jo tästä näemme, että edelliset ovat Manuja, vaan toiset Kristuksia, Boodhisatvoja. Toiseksi huomaamme, että edelliset ovat vanhempia. Nämä ovat syntymävuotensa: G oethe Byron Pushkin Mickiewiez Runeberg 1749 1788 1799 1798 1804 Schiller Shelley Lermontov Slovacki Topelius 1759 1792 1814 1818 Aivan samoin Mooses oli Aaronia vanhempi, ja Budda esiin tyi maan päällä 500 vuotta ennen Kristusta. / Kolmanneksi huomaamme, että kaikissa jälkimäisten nimissä löytyy 1: Schiller, Shelley, Lermontov, Slovacki, Topelius. Vaan edellisten nimissä sitä ei löydy yhtään: Goethe, Byron, Pushkin, Mickiewitz, Runeberg. L on sointuvimpia ja henkevimpiä äänteitä ja semmoisenaan kuvaa kantajiensa taiteen erikoista luonnetta. Neljänneksi huomaamme, että jälkimäiset ovat enemmän kär sineet, heidän taiteensa ei ole heidän eläessään saanut niin suurta tunnustusta, heidän yksityiselämänsä on ollut xmnettomampi ja he ovat nuorem pina kuolleet. Tässä kaikessa he muistuttavat enem män Kristusta kuin Manua. Nämä ovat elinvuotensa: G oethe 83 Byron 36 Pushkin 37 Mickiewiez Runeberg 73 Schiller 45 Shelley 30 Lermontov 26 Slowacki Topelius 80 Suomalaisissa runoilijoissa huomaamme aivan päinvastaista. Topelius on kärsinyt vähemmän kuin Runeberg. Elinikänsä on ollut pitempi. Tämä johtuu siitä useasti ennen mainitsemastamme seikasta, että Suomen kansa ei ole hallitsija, vaan opettaja, ei Manua, vaan Boodhisatva. Omaluontoisensa runoilijan se on pa remmin vastaanottanut. Viidenneksi . . . kerrotaan, että villit eivät osaa laskea enem pää kuin neljään. Yllämainittuihin suuriin henkiin me olemme samassa suhteessa kuin villi on »/valkoiseen mieheen". Riittäköön siis tässä villin matematiikka. Runoilijain suhteissa vallitsevat samat kaavat kuin Manun, Mooseksen ja heidän veljiensä suhteissa. Tästä näkyy, kuinka tär keä on ihmiskehitykselle runous. Mutta miksi se on nykyään niin N:o 1 TIETÄJÄ 33 hyljitty ja syrjään sysätty ? Materialismin ansiosta. Materialismi kielsi Jumalan ja hengen. Siten se kielsi myös kauneuden ja ru nouden. Se päättyi rumaan ja villiin joukkoteurastukseen maail mansodassa. Henkisten arvojen kohottua on runoudenkin valta palaava. Vaan tiedemiehet ennustivat sille kuolemaa, lauloivat sille kuolinvirttä. He kielsivät runouden. Mutta itse tuo kieltämys oli runollinen. Niin näytti runous häviämättömyytensä hävittäjiensa suun kautta. Tiedemiehet lausuivat: »Ennen kuului tanssi uskonnollisiin hartaustoimituksiin, ny kyään tanssivat vain naiset ja lapset sekä miehistä ne, joiden äly ei ole päässä, vaan jaloissa. Ennen heimojen päämiehet kertoivat satuja kokoontuneelle heimolleen, nyt kerrotaan niitä vain pikku lapsille. Näin supistuvat taiteen alat ja lopulta häviävät. Ennen intialaiset matemaatikot laativat laskutehtäviä runon muotoon, ny kyään kehitykselle ylen tarpeelliset keittokirjat ja henkivakuutusyhtiöiden ohjesäännöt tulevat toimeen ilman runomittaa. Näin yhä pienenemistään pienenee runoudenala ja lopulta ei jää mitään.* Tiedemiehet — aikansa lapset! Jos he olisivat olleet yhtä oppi neita kuin he olivat oppimattomia, niin he olisivat tienneet, että tanssi on rytmiä, ja rytmin varassa pysyy luotu maailma. Siten ei tanssi voi hävitä, vaan muuttaa muotojaan. Lapselliset aika miehet! Jos he olisivat olleet yhtä viisaita kuin he olivat tyhmiä, niin he olisivat tajunneet, että kaikki ilmennys on satua, harhaa ja mielikuvitusta. Vain jumaluudessa löytyy todellisuus. Siten ei satu voi hävitä maailmasta, vaan muuttaa muotojaan. Ja ylinnä kaiken pysyy runous. Suomeenkin ylettyi materialismi. Kalevalan kansa, syntyjen syvien laulaja ei jaksanut torjua luotaan aineellisuuden tulva-aal toa. Vaan nyt ovat ajat muuttuneet. Kansa on tajuava, että ru nouden ja kaiken m uun kauniin hyljeksiminen on henkinen tauti. Ja kun kansassa ilmenee taiteeseen suurempaa harrastusta, niin tämä on jo merkkinä siitä, että on tapahtumassa parannus. Suurin taide, runous on oleva kallis jokaiselle. Runoudessa sykkii ihm is kunnan sydän. Runouden kätköistä syntyvät Manut ja Boodhisatvat. Toinen runoilija laulaa esille kansansa sielun. Kuin herkkä valokuvauskone, jolla näkymättömiä säteitä valokuvataan, hän vetää esiin kansan ominaisuudet, jotka elämässä löytyvät vain hajanai sina, ja kiteyttää ne selviksi tyypeiksi kaikkien nähtäväksi. Täten rotunsa tyyppiä, sen taipumuksia ja pyrintöjä selvittäen hän on Manun apulainen. Toinen laulaa kansansa kärsimykset, lohduttaa murheessa, innostaa ilossa. Näin kansan sydäntä kosketellen hän on Boodhisatvan apulainen. A. V. 3 34 TIETÄJÄ N:o 1 »MAAILMANSODAN" VÄLILLISET TULOKSET. Vaikka nykyisen, n. s. maailmansodan syyt kuuluvatkin ih miskunnan kaukaiseen sielulliseen menneisyyteen, ja vaikka tämä sota näitten syitten kannalta onkin täysin oikea, niin on siltä kuitenkin odotettava melkoista sielullista »p u h d i s t u s t y ö t ä I h m i s kunta ei ole eikä saa olla tämän sodan päätyttyä enää yhtä van hoillista kuin ennen sitä. Jota rajummin sielulliset voimat liikehtivät, sitä tuntuvammin ne vaikuttavat n. s. käytännölliseen elämään. Nykyisen maailmansodan välilliset tulokset kuuluvat sieluelämän siihen luokkaan, jota n. s. yleinen mielipide ennen sotaa piti kaikkein huonoim pana, koska ei sen aineistoa oltu vielä tarpeeksi tutkittu. Luettelen tässä mielestäni tärkeimmät noista tuloksista. Ne ovat: 1. Virallisesti katsoen täydellinen n. s. sananvapaus, olkoon sana sitten kuuluvaa tai näkyvää. 2. Passijärjestelmän kansainvälisesti kokonaan poistaminen. 3. Kirkon ja valtion täydellinen pesäero. 4. Kaikenmoisten välittömien verojen voimakkaasti vaikut tava poistamisvaatimus. 5. Kaiken virallisuudenleiman poistaminen yksilön elinkei notoimelta. 6. Luonnonmetsän ja viljelemättömän maakamaran kaikkien ihmisten yhteiseksi omaisuudeksi julistamisvaatimus. 7. Ihmiskunnan yksiperheisyysperiaatteen selvittäminen henkielämän lain kannalta. ! »Seitsemän on valehtelijan määrä", sanovat materialistit mie lellään. Minä olenkin monen mielestä valehtelija esittäessäni mai nitut seitsemän nykyisen maailmansodan välillistä tulosta. Katsotaanpa kutakin erikseen. N. s. sananvapautta vastaan lienee vaan aniharvoilla muistut tamista. Luin kyllä äskettäin sanomalehdistä, että nykyisen edus kuntamme vanhoillisimmat ainekset tahtoisivat mielellään pitää rikoslain 10 pykälän ennallaan saadakseen mielensä mukaan syyttää ja rangasta muutamia kirjailijoita »jumalanpilkasta", mutta minä uskon, että tuo pykälä sittenkin pian pyyhitään pois rikos laistamme. Tavallinen n. s. terve järki ei voi sietää sitä. Mutta minä en puolestani anna isoa arvoa sellaiselle »sanan vapaudelle", että ihminen saa muitten ennakolta estämättä julki suudessa puhua ja kirjottaa, mitä hän mielii. Meillä on nytkin semmoinen »sananvapaus", mutta sen käyttäjä voidaan milloin tahansa viedä käräjätupaan. Nro 1 TIETÄJÄ 35 Vaikka meillä saataisiinkin puhua jumalasta, majesteetista ja «koko kansasta" aivan* rankasematta, niin kummittelevat edelleen kin niin sanotut kunnianloukkausjutut. Jonkun tarvitsee vaan kulkupuheen mukaan kirjottaa lähimmäisestään sanomalehteen sellaista, minkä tämä luulee «käyvän kunnialleen", päästäkseen käräjätupaan «vastaamaan". «Herjaaja" tuomitaan rahasakkoon, jonka hän saa suorittaa vankilassakin istumalla. Tällainen «ojen nus" ei asiallisesti mitenkään hyvitä kunniansa tähden kärsimään joutunutta, koska sakkorahatkin menevät valtiolle, mutta koska «kunnianpuhdistus" moisella tavalla on yleistä, tehdään puhdistustyötä joukkohengessä, ollenkaan arvostelematta sen merkitystä. Minä odotan «maailmansodalta" sellaista yleistä valistusta, -että kukaan ei pyri hankkimaan kunnianhyvitystä käräjälaitokselta. Hyvitys tapahtuu siten, että loukattu kirjottaa vaan sanomalehteen, että se ja se syytös on joko aivan perätön tai syntynyt väärin käsityksestä, jonka hän sanomalehdessä selvittää. Passinvaatimus on vielä ihmiskunnan muutamien kansojen häpeäpilkku. Kuka kelpaa merkitsemään toisen ihmisen kansalaiskuntoisuutta paperille, ja mitä arvoa on sellaisella merkitsemisellä? Jos joku tekee n. s. pahaa miten ja missä tahansa, otettakoon-hänet kiinni «tuoreesta työstä", kuten esim. Amerikan Yhdysvalloissa tehdään. Minusta on kaikkien ennakolta epäileminen lurjusmaisuudesta isompaa lurjusm aisuutta kuin ketään epäilemättömyys. Kirkon ja valtion pesäeron tarpeellisuus perustuu siihen seik kaan, että kaikki kirkolliset muodollisuudet vaativat aineellista kan natusta, ja että niitä käytetään sekä lumous- että uhkakeinoina, joilla herkkäuskoisilta ihmisiltä suorastaan kiristetään varoja «sie* lunautuuden" menettämisen uhalla. Kirkolliset toimihenkilöt eivät anna heitä aineellisilla varoilla kannattajille mitään asiallista vastahyvitystä. Kuka tahansa luku- ja kirjotustaitoinen ihminen kyke nisi esim. papiksi. Kirkolliset toimihenkilöt eivät voi «opettaa" kenellekään mitään. Jos heidän oletettu opetuksensa on perustu vittaan raamattuun, niin osaahan jokainen muukin ihminen sitä yhtä hyvin lukea. Veronmaksuasia on huono. Mitä mieltä olisi siinä mene telmässä, että ihmisen, saadakseen elää, on maksettava toiselle veroa? Mistä hyvästä sitä maksettaisiin? Jos maanviljelys on ainoa asial linen elinkeino, niin on jokaisen täysi-ikäisen ihmisen saatava kenellekään veroa maksamatta viljellä maata siitä elääkseen. N. s. virkakunnat on vähitellen lakkautettava ja kaikenmoinen virkailu tehtävä rahapalkattomaksi sekä kuuluvaksi kunnan niille jäsenille, jotka ilmottautuvat ottavansa sen ja sen viran vastaan. N. s. hy vällä tahdolla voidaan nykyään niin tarpeellisina pidetyt m onet viranm uodot supistaa ainakin kymmenellä. Yksilön itsehol- 36 TIETÄJÄ Nro 1 houskyvyn kehitys poistaa lopulta kaiken erikoisvirkailun tarpeelli suuden. Yksilön ulospäisen toiminnan esteettömyys edellyttää minkä tahansa toisarvoisen elinkeinomuodon yksityisluontoisuutta, koska kerran maanviljelyskin on yksityisluontoista. Kaikenmoiset taloudellisen kurjuuden m uodot johtuvat välil lisesti siitä ihmisellisestä mielettömyydestä, että persoonattoman luonnon puolueeton alue, metsä ja maankamara on tehty ainoas taan muutamien omaksi. Koska ihmiset ovat pitkällisestä tottu muksesta ruvenneet uskomaan tällaisen omistuksen oikeudellisuu teen, on tämä omistusjärjestelmä saanut yhä isompaa rohkeutta, kunnes se viimein on uskaltanut asettua laiksi niille, jotka sielul lisesti väkevämmät ovat karkottaneet maanviljelystyöstä. On asteittain ryhdyttävä isoonsiivoukseen ja jokaisen ruvet tava viljelemään maata, sitä keneltäkään ostamatta. Ihmiskunnan kaikkien jäsenien on viimein opittava se läksy, että he kuuluvat samaan isoon perheeseen. Sentähden on kai kenmoiset erikoiset, elämisen hätävarakeinot vähitellen poistettava. Ei aina tarvita vakuutuslaitoksia, koska ihmiskunnan iso perhe ei tarvitse rahaa. Maankamaran tuottavaisuutta ei voida vakuuttaa. Jos se on toisin paikoin huonom pi on runsaan sadon antaneista seuduista siirrettävä maksutta elintarpeita niukkasatoisiin seutuihin. Siirtoa ei rahattom uuden vallitessa hallitse mikään yksityinen hyötymisen himo vaan sama yhteenkuuluvaisuudentunne, mikä nykyisissä pikkuperheissä saattaa vanhempien suomaan jokaiselle lapselle tämän tarpeenmukaisen ruoka-annoksen. Ne ihmiset, jotka nykyisen maailmansodan tähden kärsivät saamalla maksaa satumaisen korkeita rahahintoja elintarpeista, heidän rahatulojensa olematta juuri korkeampia kuin rauhanaikana, saavat sodan loputiua aikanaan sen «hyvityksen" että välttävät maanmenettämisentunteen. He näet saavat joskus maata ilmai seksi, sitä paljon omistavien ollessa katkeroituneina liikamaittensakin menetyksestä. «Sitä aikaa ei tule koskaan", vakuuttaa moni. «Se aika tulee varmasti, vielä tällä vuosisadalla", vakuutan minä. Tietysti nykyisen maailmansodan välilliset tulokset eivät ole täsmälleen samat, mitkä alumpana on merkitty numerojärjestyk sessä. O n monta väliastetta ja yhdistelmää, mutta kaikessa ta pauksessa tulee ihmiskunta kärsimysten opettamana yhä parem maksi «hyvää "f henkisyyden taustaa vasten katsoen. «Parem muus* on lyhyesti määriteltynä elämänkäsityksen sisällyksen mel koinen laajennus. Nykyinen maailmansota ilmentää sellaisenaan eri kansansielujen ennenkuulumatonta kutistushalua.. Tämän halun kohotessa Nro 1 TIETÄJÄ 37 aika määräiseen maksimikohtaansa, alkaa ilte sieluelämä laajeta Hengen vaikutuksesta. Kaikkien yhtäolevaisuustunne voimistuu ennentuntemattomaan määrään. Sieluelämä hallitsee hajottamalla sekä yksiöt että yksilöt. Henkielämä hallitsee yhdistämällä yksiöt ja yksilöt. Se ei yhdistä eri ryhmiä taisteluun toisia ryhmiä vastaan, kuten sielullinen puo lue-elämä tekee, vaan toistensa sisäiseen kannattamiseen ja tarvittavaisuuteen. Pitkälle kehittynyt sielullinen itsekkäisyys saa määrätyllä as^ teella henkisen eli kaikkiyhteisyyden luonteen. Aate, □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TÄHTI LIPUN ALLA. Helen Storjohan Egilsrudin pitämä puhe A4ineapolis'issa naisten äänioikeudesta. On lippumme ihanteemme sen siniloistossa, ei siinä löydy syntejä mi teki maailma, Sen isä, poika nostakoon, sen lipun kantakoot, ja siihen parhaat entishyveet ja vastaistoiveet painukoot. Tarkastellessamme nykyään maailmaa on „meidän aikamme nainen" melkein kuin kuninkaan tytär, joka on nukkunut satoja vuosia, mutta alkaa nyt herätä. Niin, meidän aikamme nainen on kuin «Ruusuprinsessa", joka nyt luo silmänsä auki. Hän katse lee ihmeissään valtakuntaansa. Hän näkee ympärillään rikkaruo hon kasvaneen pilviin asti - ja hän oli tähän saakka vain unek sinut ja sillä aikaa oli villimetsä hänet ympäröinyt. Hän kuulee läheisyydessään kaikuja avunhuudoista, sodasta, verenvuodatuksesta ja veljesmurhasta. O n aika, että Ruusuprinsessa herää. On aika, että nainen havahtuu unelmistaan. O n aika, että nainen «nousee" ja tarttuu kuninkaallisiin ihmis-oikeuksiinsa. Nainen vaatikoon itselleen y h teiskunnalliset oikeutensa, äänioikeutensa. Tulkoon nainen tietoi seksi maailmallisista tehtävistään - ymmärtäköön mikä hänen osansa on niissä suurissa yleismaailmallisissa soittajaisissa. Vähän hyödyttää valitus, itku ja huokaileminen aikamme sodanhirm ujen 38 TIETÄJÄ Nro 1 tähden. Vähän hyödyttää pelkkä kodissaan nukkuminen ja uneksi minen - kaukaisesta ja loistavasta tulevaisuudesta. Parempi on herätä ja nousta ja olla itse mukana luomassa sitä tulevaisuutta, missä rauha, oikeus ja veljeys hallitsevat. Parempi on kunnostaa itsensä ja olla mukana valon työn tekijöinä suuressa maailman muodostamistyössä. Naisten täytyy «jotain tahtoa". Hankkikoot itselleen rauhalli set sivistyksen aseet, jotka antavat heille aineksia ja valtaa laskea oman erikoisen osansa maailman edistymisen vaakakuppiin. Tämä rauhallinen ase on: «äänioikeus". Ilman äänioikeutta - ei meillä ole keinoa vaikuttamaan yleismaailmallisissa tehtävissä. Naisen sisäinen, syvä elämä saakoon nyt ulkonaisestikin il metä maailman edistämisen todellisessa muodossa. Se voi tapah tua äänioikeuden kautta, joka on kansalaisoikeutta. Me olemme sivistyksen suuressa murroskaudessa. On luotava korkeampi sivistys, ja silloin on nouseva maailman hätähuudoista rauhan sivistys, veljeyden sivistys, jonka otsalla loistaa pyhä viiskantinen kultatähti. Me emme epäile, ettei Kristuksen suuri rak kauden henki, Kristuksen suuri edistyksen henki tahtoisi lahjottaa maailmalle «henkistä johtajaa", joka toisi mukanaan tämän uuden maailmansivistyksen, sen sivistyksen, jonka synnyttäminen tapah tuu aivan silmiemme edessä raskaimmissa epätoivon huudoissa. Mutta tämän sivistyksen synnyttämisessä täytyy jokainen yksilö, jokainen kansa vapaaehtoisesti valita joko pelastuksensa tai hä viönsä, valita se puoli missä sen koko tulevaisuus piilee. Tahdotko panna kortesi sellaisen edistyksen hyväksi? Tah dotko tulla työtoveriksi tulevassa maailmansivistystyössä? Nyt naiset tämän ymmärtävät. He ovat antaneet vastauksensa. He tahtovat tulla toimiviksi, he tahtovat palvella tässä yhteistyössä tulevan maailmansivistyksen hyväksi. Siksi he pyytävät niin kau niisti jä hiljaa oikeuttansa — äänioikeuttansa. Naisilla on ihanteensa. Naisilla on oma lippunsa. Heillä on tähtilippunsa. Naisten ihanne sinertää tulevaisuuden toivossa. Naisten ihanne on: Maailman liitto — hyvin järjestetty sivistyskansojen liittoutu minen, itsehallinto kaikissa omissa sisäisissä asioissaan - mutta yhteinen hallitus ja yhteistoiminta kaikissa yhteisissä asioissa näissä Maailman Liittovalloissa. Maailman-liitcssa näkee nainen avaimen sovinnossa järjestet tyyn maailmanrauhaan. Naisten ihanne on: rauhallinen sovinto-oikeus. Naisten ihanne on: maailman kansallisuuksien yhteistoiminta ja molemmin puoli Nro 1 TIETÄJÄ 39 nen auttavaisuus. Naisten ihanne on: kaikkialla sama rahakanta, kaikkialla kansainvälinen raha, sama ruokailuaika, samallaiset mi tat, samallaiset kansainväliset postimerkit. Naisten ihanne on: samallainen maailmanlippu - tähtilippu. On kyllä totta, että naiset ovat kauan nukkuneet ja uneksi neet. Mutta he ovat uneksineet taivaasta maan päällä — he ovat uneksineet Jumalan valtakunnan saapumisesta, he ovat uneksineet yleisestä - kaikkia käsittävästä veljeydestä, joka olisi riippumaton kansallisuudesta, rodusta, väristä, sukupuolesta, uskonnosta tai yhteiskunnallisesta asemasta. Suuria unia on nainen uneksinut — koska hän on suvun äiti - siksi saakoon hän ennustaa - sillä hänen on synnytet tävä tuo uusi sivistys, hänen on synnytettävä veljeyttä ja rakkautta maailmaan. Nainen seisoo täynnä uskoa ja toivoa tulevaisuuden tähtilipun alla. Maailman-liiton tähtilipun alla. Se on sininen kuin yöllinen heräävä taivas. Sen keskellä on suuri viiskärkinen kultatähti, Kultatähti on maailmanliiton symboli. Veljeyden vertauskuva. Kristuksen ver tauskuva. Mutta tähtilipussa, - sen suuren kultatähden ympärillä - nähdään kaikkien rauhankansojen kultatähdet kuin yöllisen taivaan monet loistavat smaragdit. Jokaisella kansallisuudella on oma tähtilippunsa, joka tahtoo: Maailman-liittoa, joka tahtoo olla mukana maailmaa rakennettaissa, ei sodalla eikä väkivallalla, vaan yhteistyöllä, palvelemisella, rauhalla ja oikeudella. Ah, tähtilippu — maailmanlippu on kaunis kuin sadun par haat unelmat. Mutta merellä - myös maailman tuhansien kotien yllä - näkee nainen liehumassa monia lippuja, jotka hulmuavat määrätyn värisinä. Ne ovat nuo monet erilaisten kansallisuuksien vanhat rakkaat liput. Mutta kaikkiin näihin lippuihin on tullut jotain uutta. On tullut kansainvälinen liittomerkki jokaiseen sivis tyskansan lippuun. O n tullut maailmanliiton tähtimerkki. Mutta nainen näkee ylinnä jokaisen kansallisuuden lipussa viiskantaisen kultatähden merkkinä siitä, ettei sodanverenpaisum us saa enää koskaan H erram m e rauhotettua pyhää maata peittää. Kaikkien kansallisuuksien monellaiset lippujen värit paistavat ja hohtavat nousevan auringon ruskossa. Ne muodostavat yhdessä sateenkaaren auringonspektrin kaikissa vivahduksissa. Kukin antaa oman erikoisuutensa ja parhaim muutensa yhteiseksi hyväksi . . . Mutta kaikkien niiden yllä hulmuaa maailmanlippu - tähtilippu - taivaansinisenä -- suuri ykseystähti - Kristuksen ykseyssymboli sen keskellä ja sellaisten kansallisuuksien kultatähdet ym pä rillä, jotka tahtovat rauhaa, myötätuntoa ja veljeyttä kansallisuuk sien välille. 40 TIETÄJÄ Nro 1 Sellainen on Ruusuprinsessan uni. Nyt hän herää, eikä hän epäile ettei prinssi, joka hänet on herättävä, antaisi hänelle kaikki hänen ihanat oikeutensa. Lukiessamme luonnon suurta kirjaa katselemme taivaansinistä tähtikupua — sielläkin näemme kuvattuna tähtilipun, jonka alla kaikki maailman kansallisuudet tänäkin päivänä - tietäen tai tie tämättään — purjehtivat. Maailmankaikkeuden keskipisteessä: Kristuksessa, joka on ykseyden ja veljeyden kultainen tähti elämän aurinko - ja Hänen ympärillään kaikki muut tähdet jär jestyneessä yhteistoiminnassa kosmillisessa poljennossa edeten — näin yhdessä aikaan saaden piirien soiton. Oi laula laulu elämän ja Luojan rakkauden, myös laula rauhan voimista mi luovat veljeyden. Suom p S. □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□ LOOSHINNE JA TE ITSE. Teidän kunkin tärkeyttä looshityössänne arvostellaan ylimal kaan väärin. Muutamissa tapauksissa se on ylen tärkeä; luulen, että se on tavallisesti liian vähäpätöiseksi arvioitu. Koettakaamme silmäillä sitä okkultiselta näkökannalta, joka on varmaankin kaik kein tärkein puoli jokaisen keskuksen toiminnassa. Looshi täytyy olla k u i n . kaunisvärinen lasimaalaus, moni muotoista ja moniväristä mosaiikkia. Puhdas valkoinen valo pla neettanne henkisestä auringosta täytyy valautua jokaisen osasen ja m uodon lävitse. On kyllä totta, että muutamat kappaleet — ja muutamat looshin jäsenet - ovat vähemmän kirkkaita ja vä hemmän läpikuultavia kuin heidän toverinsa. Muutamat päästä vät lävitsensä korkeimman valon, muutamat ovat taipumattomia ja ruumiiltaan raskaita, muodostaen vankan taustan ja kiinteämmät osat kuvasta. Mutta huomatkaa tarkoin, ei yksi kappale täytä tehtävää, ei yksi kappale itsekseen muodosta kokonaisuutta. Teosofisella looshilla on henkinen tehtävänsä. Sitä on ar vosteltava kauttaaltaan henkiseltä näkökannalta, samaten sen jäseniä. Olkaa hitaat tuomitsemisessanne. Monta vuotta sitten muuan looshi karkotti erään jäsenensä, jota rangaistiin sillä tavalla ettei siitä voi tässä puhua. Kuitenkin tuo karkotettu jäsen, niin epä täydellinen kuin hän olikin (jos me käytämme uutta lausetapaa) ylläpiti yhtä alempaa nuottia tuossa jäsenten muodostamassa ruu N:o 1 41 TIETÄJÄ miissa, silloin kun looshikokouksessa henkiset voimat sisäisiltä ta soilta sitä näkymättömästi soittelivat. Hänen poissa ollessaan ei saatu enää tasaista sävelsointua, eikä myöskään läpitunkevaa ja kantavaa looshin vaikutusta läpi kaupungin, sillä se oli huonoksi heikentynyt. . Te olette yksi ruum is ja kaikki ovat looshikokouksessa vält tämättömiä. Otaksukaamme, että te jäätte kotiin tietoisena tär keästä osastanne. Sekin palvelee looshissa, joka vain mietiskelee. Robert K. Walton, (Messengeristä suom. O. S.) □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□ YHTEISKUNNALLINEN TEHTÄVÄMME. Kun on kysymys sosialisesta eli yhteiskunnallisesta työstä, niin olen huom annut että useat ymmärtävät sen niin, että yllä mainittua työtä ei voida tehdä muutoin kuin yhtymällä sosialidemokratiseen puolueeseen ja että tämä puolue on ainoa, joka ajaa yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä kansan hyväksi. Tässä on mielestäni pieni erehdys. Ihminen, joka tahtoo ottaa osaa poliittisten ja yhteiskunnallisten asioitten ratkaisuun, voi kuu lua mihin puolueeseen tahansa ja silti yhtä tehokkaasti edistää kansan parasta, sillä minä otaksun ettei yksikään teosofista valis tusta saanut ihminen voi antautua sokeaan puolue-elämään, itse puolueen takia. Puolue-elämällä tarkotan sitä järjetöntä kiihkoa mikä puolueissa usein esiintyy ettei valita keinoja puolue-etujen ajamiseen, olkoot ne vääriä tahi oikeita keinoja, kunhan vaan puolueen vaatimukset saadaan ajetuksi perille. Tällaisina kiihkoi sina aikoina voisi järkevästi ajatteleva ihminen olla suureksi hyö dyksi puolue-elämässä vaikeina ratkaisuhetkinä ja aina terottaa joukkojen mieliin inhimillisiä lakeja ja ihmisyyden vaatimuksia. Me emme saa ruveta politikoitsijoiksi, jotta saavuttaisimme valtaa, ja siitä syystä vedota joukkojen eläimelliseen luontoon ja kiihottaa heitä toista kansanluokkaa vastaan, niinkuin nykyään monet politikoitsijat tekevät. Sellainen teko on törkeä rikos, teh köön sen työväen tahi porvarien edustaja, se on tulella leikki mistä ja kun sitten kiihotetuille joukoille hankitaan aseita, niin se on samaa kuin annettaisiin terävä partaveitsi ymmärtämättö mälle lapselle, joka ennen kaikkea vahingottaa itseänsä. Jos me teosofeina kuuluisimmekin eri puolueihin, niin silti me sisässämme kuuluisimme puolueettomaan puolueeseen. Puolueettomalla 42 TIETÄJÄ N:o 1 puolueella tarkotan sitä, että me emme alistuisi ajamaan minkään erikoisen kansaryhmän etuja, vaan ennen kaikkea pitäisimme sil mällä koko kansan etua. Me tulemme ajamaan esille ihmisyyden lakeja. Tämä mennyt aika on ollut juriidillisten lakien aikakausi, mutta uusi aika tuo mukanaan inhimilliset lait. Inhimillisellä lailla tarkotan sitä lakia, joka on kirjotettu jokaiseen ihmissydämeen ja siihen lakiin tulee meidän vedota. Se laki on kyllä kät keytynyt intohimojen ja itsekkyyden hiekkaan, mutta kuitenkin uskon, että se löytyy piintyneimmänkin porvarin ja kiihkeimmänkin anarkistin rinnassa kuin vaan osaamme sitä koskettaa. Inhi millisen lain toteuttaminen tulee luonnollisesti kallistumaan sor retun työväen luokan eduksi, sillä köyhyys ja kurjuus ovat ihmis kunnan likaläikkiä, ne täytyy saada poistetuksi ja samalla täytyy saada poistetuksi myöskin työttömyys, sillä ainoastaan uuttera työ on koko kansan onni. Suomen työväestöllä ei pitäisi oleman niin suurta syytä tyytymättömyyteen kuin nykyään ilmenee, sillä me olemme päässeet suunnattomasti edelle muita Europan kansoja. Meillä on valtiollinen sekä kunnallinen äänioikeus. Tämä jälki mäinen oikeus on verraton apu köyhälistölle, jos vaan sen käyt täjillä on kyllin valistusta. Me siis teosofeina voimme yhtyä mihin puolueeseen tahansa ja kun taas tapaamme toisemme, niin voimme lyödä veljen kättä, tietäen, että meillä kaikilla on sama päämäärä, veljeyden ja ihm i syyden lain toteuttaminen. tij . Arvidsson. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ RAJAN TAKAA. . Istun reessä kirjareppuineni. Saattajani juttelee ja kertoo: Kyllä ihmisessä on joku korkeampi olemassa, ja kun se jättää ruu miin, lakkaa se toimimasta. Siihen vakaumukseen en ole tullut vain kirjoista, vaan omasta kokemuksesta. Kuljeskellessani pari kymmentä vuotta Suomea ja Ruotsia kiertävänä työmiehenä, olen saanut useasti kokea kuinka joku korkeampi on ollut mukanani, suojanani. Kokemus n:o 1. , Matkallani olin aikeessa rientää yöksi erää seen vanhastaan tuttuun taloon, mutta juopuneena ja väsyneenä nukahdinkin eräälle sillalle. Oli jokseenkin kylmä ilma, ja var maankin olisin siihen konttunut, ellei apua olisi tullut. Heräsin siihen, että eräs tyttö, joka sitten vuosien jälkeen tuli vaimokseni, tuuppasi kylkeeni ja sanoi: nouse ylös. Putosin alas sillalta ja he Nro 1 TIETÄJÄ 43 räsin. Läksin könttyneenä kävelemään ajatellen: on se suojelijani minullakin. Sillä mitään tyttöä siinä ei ollut. Kokemus nro 2. Lymysin kruununm iehiä eräässä saunassa — olin nim. joutunut juovuspäissä tappeluun - silloin kesken hiljaisuutta helähti saunan lattialla ja ääni sanoi: Nouse ylös ja lähde heti saunasta. Lähdin heti, ja kohta sain juosta saunalle tulevaa nimismiestä pakoon ja pelastuin. Nro 3. Lymyilin kerran tavallisia tappelusankareita, joilla oli aikom us antaa multe selkäsauna, erään huoneen alla. Makasin siellä hereillä ja tarkkaavana. Silloin näin isäni, joka sanoi: Ole vaan täällä, ei ole mitään vaaraa. — Oliko isänne kuollut? - Oli aikoja sitten. Nro 4. Yövyin erään toverini kanssa hänen ystävänsä luona. Loikoilin, taasenkin vähän juopuneena, lattialla seinään nojaten. Silloin astui huoneeseen pitkään valkoiseen puettu nainen, miekka vyöllä. Se asteli läpi huoneen yhteen nurkkaan. Otin valkean päästäkseni asiasta selville. Mitään sellaista henkilöä ei huoneessa ollut. Toverini vain nauroi asialle, mutta minä aavistin, vanhasta kokemuksesta, etteivät asiat ole hyvin. Kehotin sentähden tove riani, että lähtisimme heti O uluun, jonne olimme matkalla. T o verini ei mitenkään sanonut lähtevänsä ennenkuin parin päivän kuluttua. Hän kehotti minua menemään edellä ja tulemaan häntä vastaan A:n asemalle. Minä lähdin. Ja kun sovittuna päivänä menin asemalle vastaanottamaan, tapasin toisen sieltä tulleen jolta kysyin: Eikö J:n tullutkaan? Ei hän enää tulekkaan. Mitä, onko hän tapettu? On. Löivät kirveellä pään halki. Ja jos olisin jäänyt sinne, olisi minulle varmaan käynyt sa moin. M utta.m inä en voinutkaan jäädä; sellainen sisäinen poltto ajoi minua pois. - Ja minä olenkin aina totellut tuota henkistä suojaajaani. Ja olenpa tovereillenikin sanonut, että jos he tottelisivat sisäistä opastajaansa, kävisi heille paljon paremmin. Ehkä vielä joku sana kertojani elämänfilosofiasta. Maita kierrellessäni olen ollut juoppo. En kuitenkaan juonut himosta, vaan siksi, että tahdoin sillä keventää elämän raskautta. Ja elämän ras kas tylyys luullakseni ajaakin monet juoppouteen. Minutkin myy tiin pienenä huutokaupalla erääseen taloon, jossa minuun jäi kos ton ja tylyyden siemen. Niinpä kerran isompana palasin samaan taloon aikomuksessa antaa isännälle kelpo selkäsauna. Perillä kui tenkin muutin päätökseni. Sanoin suoraan isännälle tulleeni häntä kurittamaan. Mutta tahdon nyt näyttää voivani jättää sen tekemättäkin. Olen ainakin niinpaljon oppinut. Isäntä pyysi anteeksi entistä tyhmyyttään, eikä minulla oikeastaan ollutkaan enää mitään vihaa hänelle. 44 TIETÄJÄ N:o I Ymmärrän kyllä kuinka juoppous tärvelee ja heikontaa tar moa. Jos osaisi nuoresta pitäen välttää kaikkia viettelyksiä, pääsisi tarmollaaan varmaankin monen luonnon salaisuuden perille, joilla tiedoillaan voisi paljon auttaa muita. Minullakin on, juoppoudes tani huolimatta, ollut kunnioitus ja sääli kaikkea elämää kohtaan. Minä en voi tappaa mitään, en torakkaakaan, en käärmettäkään. Käärme on kyllä joutunut pahoihin väleihin ihmisten kanssa, koska se muka vietteli ihmisen syntiin. Niinkuin tuollainen mato ke tään viettelisi. O n ihan hullua tappaa käärmettäkään, koska sen sieluelämää ei tunneta, eikä tiedetä mitä vahinkoa senkin tappam i sella tehdään. Ellen minä tee käärmeelle pahaa, ei sekään minua vahingoita. Niinpä makasin kerran eräällä niityllä, jossa oli paljon käärmeitä. Toiset varottivat minua, mutta sanoin minun ja käärmeiden vä lillä vallitsevan ystävyyden, emmekä vahingoita toisiamme. Ker rankin makasin eräässä mäessä, jossa herättyäni huomasin suuren käärmeen kääriintyneenä makaavan lähelläni. Sanoin sille: Etpä ole m inuun koskenut. Nuku rauhassa, ystäväni. Niin filosofeeraili saattajani. Tein sydämessäni kunniaa ko keneelle ja viisastuneelle sielulle. Hän on nyt Tietäjän tilaaja. Ja kyllä hän vielä tässäkin ruumistuksessa kerkiää puhdistamaan ru u miinsa alkoholista. Sanotaanhan ruum iin ainevaihdon avulla uu distuvan perin pohjin seitsemässä vuodessa. J. R. M. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ NUORILLE. Kaksi kirjettä. »Olen muistanut nuoria liittolaisia viime aikoina niin mo nasti, että en malta enää vaieta, koetan josko kirjeeni löytäisi sinut ja kauttasi kaikki entiset ystäväni. Siitä on jo viisi vuotta kun lähdin sieltä, ja olen jo melkein hautautunut tänne kaukais ten korpien keskeen. Osaatko edes kuvitella miltä tuntuu joutua äkkiä pois keskeltä reipasta nuorisoliitto-toimintaa, johon koko sydämestään on antautunut ja kiintynyt? Sen sain minä kokea. Voiko olla mitään ihanampaa yhdyssidettä kuin on teosofia! On ryhmä nuoria joita yhdistää teosofia. Kun katselen tuota parvea, joka vakavasti keskustellen tai iloisesti karkeloiden on kokoontunut yksin vain yhteisten aatteiden nostamana, kohoo rintaan niin voimakas riemun tunne, että tahtoisin heitä kaikkia N:o 1 TIETÄJÄ 45 syleillä, jokaisen korvaan iloni kuiskata. Muistan vielä: pitkä valkoliinainen pöytä, kolmihaarainen kynttiläjalus, kukkia malja kossa. Sitten ympärillä nuo nuoret, vakaantuneet tai vakaantu massa samoista suurista aatteista: jälleensyntyminen, karma, mes tarit . . . Niissä salainen side, joka solmii nuoret yhteen paulaan. Sen paulan ei uskoisi koskaan voivan katketa! Mutta kohtalolla on niin monta säiettä ja solmua langassaan. Tänään se antaa minut riemuita kanssanne, antaa ajatella, tutkia, miettiä, antaa laulaa ja nauraa, huom enna voi sillä olla osalleni varattu yksinäinen kolkka sisä-Suomessa, jossa ei samoin ajattelevan rohkaiseva sana kuulu. Ja nuori kun on hiipii mieleen katkera tuntu, vuodesta vuoteen samaa yksin-oloa jossa voi vain muistella teitä entisiä - mutta kauvanko te m inua? Te saatte uusia tuttavia, teitä edelleenkin yhdistää teosofia, entiset unohtuu. Toisin on kun joutuu yksin. Silloin ei unohda entisiä ja vasta vuosien vierittyä nuorisoliitto-aika siirtyy taivaan rannalle, «nuoruusm uistoihin". Olenko hentom ielinen? Katsos, sitä on sellainen toisinaan, vaikka pitäisihän sitä jo tulla järkeväksi. En näillä riveillä muuta tarkota, kuin lähetän tervehdykseni sinne liittolaisille, entisille ys täville, uusille tuntemattomille. Voisinkohan joskus saada jotain kuulla sieltä, se olisi riemuisaa täällä kaukaisessa yksinolossa." wSinun kirjeesi tuli suurena yllätyksenä ja kovin siitä ilostuin. Monasti olemme sinua muistaneet, sinähän katosit niin odotta matta täältä, ettemme ole olleet edes varmat missä sinä majailet. Niin, viisi vuotta. Paljon ovat ajat ja olot muuttuneet. Mekin jo muistelemme noita liiton ensi vuosia jonkinlaisessa alkuaikaisessa hohteessa. Sellaista valo- ja värileikkiä mahtoi olla silloin kun maailmat alkoivat tähtisumusta muodostua - ottaak seni noin vähän rohkean, kosmillisen vertauksen! Tuota ihaillen muistaa, eihän toki se ole mitään hentomielisyyttä! Mitä, jos kaikki ihanteellisuus, innostus ja kaunis myö hempinä vuosina näyttäisi hentomielisyydeltä - se olisi ikävää luisumista sellainen. Minäkin olen usein ajatellut meidän nuorten teosofein suh detta sellaiseksi, ettei joukostamme kukaan pääsisi kokonaan erka nemaan. Lujana täytyisi toverillinen yhdys-side pysyä, minne maailma meitä kulloinkin kulettaneekin. Ellei side säily meidän kesken, joita yhdistää samat aatteet elämän kauneudesta ja jatkuvaisuudesta, niin kenen kesken voi toveruus ja ystävyys yli käden ulottum an? Tuota lieneekin ajateltu silloin kun Nuorisoliittoon järjestetä tiin irtojäsenyys. Kun muutamia osastoja oli hajonnut toivottiin 46 TIETÄJÄ Nro 1 niiden jäsenten pysyvän edelleenkin irtojäseninä ja siten tuntea yhteenkuuluvaisuutta monina teosofeina. Ja monia toisia irtojäseniä, niitä uskottiin varmasti löytyvän. Jos niitä todella olisi liit tynyt tai liittyisi niin varmaan voitaisiin suunnitella ylitä ja toista yhteistä, joka avaisi uusia näkö-aloja ja haihduttaisi tuollaista yksintunnetta, jota sinä valitat. Tuohon Nuorisoliittokuvaan jonka piirsit kirjeessäsi, tahtoisin liittää tällaisen kuva-sarjan: Nuoria, hartaita teosofeja, liittolaisia, yksi siellä, toinen täällä ympäri Suomen. Heillä samat ihanteet ja pyrkimykset, yhteisiä työsuunnitelmia ja ajatusten vaihtoa; siten kukin itse valmistaumassa Teosofisen Seuran jäsenyyteen ja levit tämässä teosofista aatetta nuoren väen keskuuteen. Etkö sinäkin luulisi tuollaisia nuoria löytyvän? Heitä varten liitolla on irtojäsenyys. Sinähän siihen liityt, etkä enää uppoudu sinne äänettö mään yksinoloosi? Usko: ilman saman aatteen ystäviä sinä et ole! " Julkaissut Jouko. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KIRJALLISUUTTA. Uusi Jumala. Pekka Ervastilta on ilmestynyt kirjanen, jolle tekijä on antanut nimeksi: «Uusi Jum ala". Kirjan nimen johdosta lukija ehkä arvelee: Onkohan P. E. löytänyt jonkun uuden jumalan, jota tahtoo maailmalle julistaa? Mutta lukiessaan kirjaa hän tuntee salaperäistä vetäytymistä kirjan sydäntä lämmittäviin ja järkeä kirkastaviin ydinkohtiin ja tulee ennenpitkää huomaamaan, että tekijän jumala ei olekkaan mikään uusi jumala, vain sama rakkauden, sopusoinnun ja pyhyyden ju mala, jota kaikki maailman nerot ja uskontojen perustajat ovat maailmalle julistaneet. Lennokkaasti esitetään kirjassa luomisen syvää mysteriota. Luo minen ei ole aikojen aamulla tapahtunut työ, jonka jälkeen jum a lallinen intelligenssi olisi saanut rauhassa levätä - «katso ne o li vat sangen hyvät" on harhaan johtava sana, sillä jumalallinen luomistyö jatkuu, jatkuu tuskalla >a vaivalla, kunnes jumala voi sanoa: «nyt minun suunnitelmani ovat toteutuneet." Luominen on kaikessa laajuudessaan jumalan työskentelyä elävän aineen avulla. Kaikellaisen aineen täyttää henki eli elämä, jumala. Ainetta ei voisi olla ilman henkeä, eikä henkeä ilman ai netta, nämät ovat välttämättömiä toisilleen. Aine on välttämätön N:o 1 TIETÄJÄ 47 perusta luomiselle, jonka kautta ja jossa luominen ilmenee niin karkeammilla kuin hienoimmilla olemassaolon tasoilla. Mutta jumalallinen suunnitelma kohtaa ankarimman vastustusvoiman joutuessaan tiedottomien ihmisten käsiin, jotka intohimojensa sokaisemina juoksevat synnin, pahuuden ja eripuraisuu den teitä eivätkä niin ollen ole pukeneet päälleen viisauden haar niskoitua pukua, vaan voivat estää lihaksi pyrkivän sanan ilmes tymistä maan päällä. Täten tulemme ymmärtämään, että se jumala, josta tekijä puhuu, ei ole mikään kaikkivaltias eikä mikään epämääräisen mie likuvituksen synnyttämä tarujumala, joka jossain pilvien yläpuo lella, kaikessa pyhyydessään istuvana tyrannina himoitsisi sekä eläin- että ihmisuhreja. Ei, vaan jumala on se ääretön rakkaus, joka on kaiken kehityssuunnitelman takana. Jumala on sidottu aineeseen rakkauden voimalla, sillä ilman hänen sitovaa voimaansa olisi kaikki kaaosta, mutta hän voimal laan saa maailman kosmokseksi, jossa täydellinen järjestys vallit see — niin rakasti jumala maailmaa että hän antoi ainosyntyisen poikansa lunnaaksi monen edestä, s. o. uhrasi itsensä aineeseen, teki itselleen temppelin aineen rajotuksiin, jossa asuu jumalan poika, äärettömyyden iankaikkinen poika. Ihminen ja koko ihmiskunta on jumalan ruum istum a joka korkeammassa minässään on aina täydellinen ja asuu isän tykönä taivaassa, mutta alemmassa persoonallisuudessaan heikko ja avu ton isän tahtoa noudattamaan. Niin kauvan kun ihminen etsii jumalaa ulkopuolelta itseään, on hän sokkosilla elämän kanssa, eikä hän voi oikealla tavalla päästä jumalansa yhteyteen. Täten joudum m e kysymään: jos jumala on kosmoksen ju mala, mistä johtuu maailmassa nykyäänkin vallitseva täydellinen kaaos ? Tähän tekijä vastaa: Kaikki paha, sota ja kaikenlainen kur juus maailmassa ei ole jumalan synnyttämää, vain ihmisten jotka alemmassa itsessään saattavat maailman kehityksen ristiriitaan ju malan suunnitelman kanssa, joka on ihmisten täydellisiksi tulemi nen, «Olkaa täydelliset niinkuin teidän taivaallinen isänne on täy dellinen". Ihmiskuntamme täydelliseksi tuleminen on tulevaisuuksien saavutus! Isämme tajunnassa ihanne tietenkin on jo saavutettu, mutta aineessa, elämässä se ei vielä ole toteutunut. Tämä isän tajunnassa päilyvä ihannekuva toteutuu vasta aine-elämän korpi vaelluksessa, kunnes ihminen tuhlaajapoikana palaa isän kotiin ja yhtyy riemulliseen palvelijajoukkoon. Kulkiessaan alaspäistä kaarta tuhlaajapoikana, joutuu ihminen maailman alempien voimien pal 48 TIETÄJÄ N jo 1 velukseen, kunnes hän hylkää maailman tarjoomat kalleudet ja viisauden leipää isoovana lähtee kulkemaan itseyttään kohti. Kor keammassa itsessään hän on aina ollut täydellisenä; ennenkuin maail man perustus laskettu oli, oli ihminen täydellisenä ihannekuvana isän tykönä taivaassa. Tämä täydelliseksi jumalan pojaksi kasvaminen vaatii sieluruum iin puhdistumista. Kun ihminen alkaa kulkunsa isän kotia, pyytää hän isältä: »/Anna minun kulkea elämän hirvittävimpien rotkojen läpi ja tuntea sielussani monet helvetilliset tuskat, sillä niissä minä kasvan ia voimistun ikävöimään sinua, isä. Vaikka m inun pitäisi tulivesiin käydä ja verikyyneliin asti kantaa syntitaakkaani, niin anna ne minulle, kunhan vain niissä kirkastuu si nun tahtosi, isä." Tämä on kotiinpalaavan tuhlaajapojan rukous isältä. Sentäh den jumala, josta tekijä puhuu, ei ole uusi, vain iänikuinen, mutta aina kun totuudenetsijä hänet löytää, on hän samalla uusi. Kehottaisin arvoisaa lukijaa hankkimaan tämän kirjasen, sillä se johtaa totuuden näkemykseen ja tuo kuin enkelien siivillä mie leen iloa ja rauhaa. H. Kaarto. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TIEN VARRELTA. Kustannusosakeyhtiö Tietäjän perustava kokous pidettiin Hel singissä loppiaisena. Suomen Senaatti oli hyväksynyt säännöt, joiden mukaan osakepääoma on alussa 75,000: — , mutta voidaan kohottaa 225,000: - :een. Perustavassa kokouksessa valittiin hal lituksen jäseniksi seuraavat henkilöt: herrat Unto Nevalainen, Emi! Paasonen, Isak Räsänen, Onni Honkavaara, Juho Tukiainen, Pekka Ervast, ja rouva Olga Salo. Sitten hallitus keskuudestaan valitsi Pekka Ervastin osakeyhtiön toimitusjohtajaksi. Osakemaksujen suhteen, joista enemmän kuin viides osa oli maksettu jo perusta vaan kokoukseen mennessä, päätti hallitus, että seuraavat kaksi viidettä osaa osakemaksuista on maksettava maaliskuun kuluessa ia viimeiset kaksi viidettä osaa kesäkuun kuluessa - tänä vuonna. Pyydetään ollenkaan maksuajan dettä osaa samalla, että ne, jotka eivät vielä ole osakemaksuja suorittaneet, ottavat huom ioon tämän edellämainitun ja viimeistään maaliskuun aikana suorittavat kolme vii merkitsemistään osakemaksuista. Tietäjän helmikuun numero ilmestyy toivottavasti tavalliseen aikaan 15 ä 20 p :n tienoissa. □ □ □ □ TEOSOFINEN AIKAKAUSKIRJA 14:s vuosik. KESÄKUU Nro 2-6. 1918 □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ n JU M A L A N SANA . Kuka kuulee Korkeimman puhuvan? J a kenelle Iäisen viisaus paljastetaan? Hän on niinkuin mereltä noussut myrsky ja niinkuin väkevä Herran tuuli. Missä hän kulkee, siellä valtiaat vapisevat, mutta sorretut nostavat päänsä ja kuuntelevat Kuka voi häntä vastaan seisoa? Kirjanoppineet istuvat häpeissänsä ja katsovat toisiansa. Hänen sanansa käy läpi luiden ja ytimien. He sanovat: »Tätiä ei ole ennen kuultu, ja kuitenkin tässä kaikki kirjotukset täyttyvät J a salatut asiat tulevat julki.» He tahtoisivat hänet karkottaa maastansa ja peittää loalla ja häpeällä, mutta eivät uskalla häneen käsiksi käydä hänellä on puoltaja jokaisen sydämessä. Ja ei se ja vaikka hänet suljettaisiin vankilaan, hänen sanansa lakkaisi kuulumasta; käy läpi vankkojen muurien kuuluu uudestaan toisessa paikassa. Sillä hän tulee silloin, kun häntä tarvitaan; kun ajan kierros on jälleen täyttynyt, hän sytyttää uudestaan sammuneet valot ja antaa totuuden kirkkaasti paistaa. 50 TIETÄ JÄ N:o 2 - 6 Herran tali on hänellä myötänsä, joka hävittää rikkaiden varastot ja polttaa poroksi kaikki kuivuneet oksat, jotta tukasta nousisi uusi kylvö. Hän ei ole oma itsensä hän on Ikuisen suu ja käsi, hänellä on valtuudet mukanansa, jotka Korkein Valtias on antanut Hänen sukuansa kukaan ei tunne, hänen juurensa ei ole täältä, tietonsa toi hän mukanaan ja salatun viisauden aarteet Hän puhuu, niinkauankuin yksikin häntä kuuntelee, ja kun hän .vaikenee., niin hiljaisuus ääntelee hänen ympärillään. Hänen jokainen sanansa on elävä voima eikä se palaa ennenkuin se on työnsä tehnyt Hän alentaa rikkaan ja ylpeän, korottaa köyhän ja sorretun: siksi hän toi maan päälle sodan, häntä vihataan yhtä paljon kuin rakastetaan. Kaikki hänen tiensä ovat tuntemattomat eikä kukaan voi arvata hänen tekojansa, syntisten keskellä hän viivähtää eikä hänen puhtautensa mistään kosketuksesta tahraannu. Kun hän on mennyt, niin maailma on tyhjä — häntä itketään ja toivotaan palaavaksi. Hänen pilkkaajansa eivät saa kunniaa ja vihamiehensä sortuvat toinen toisensa jälkeen. Se polvi, joka uutena nousee, se ottaa hänet opettajakseen, se tallettaa hänen sanansa, asettaa ne ohjeeksi elämänsä tielle. Se sanoo: Jum ala on meille puhunut, mutta me emme häntä tunteneet, nyt tahdomme hänen sanaansa tutkia ia hänen muistoansa kauan palvella. N:o 2 - 6 TIETÄ JÄ Enempi kuin hän eläissään vaikutti teki hän työtä kuolemansa jälkeen, sillä hän ei puhunut yhdelle kansalle eikä yhdelle ajalle kaikuneet hänen sanansa. Hänen nimensä eli kautta aikojen ja hänen sanansa syöpyivät ihmisten sisälle, mutta niiden syvyyttä kukaan ei aavistanut ja niiden merkitys kului ja unohtui. Hänen totuudelleen rakennettiin temppeleitä, mutta se ei seinien sisällä pysynyt, hänen sanansa kiinnitettiin kirjoihin, mutta niiden totuus ja voima ei säilynyt Kuka voi viisauden vangiksi ottaa ja sanoa: kas, tässä se minulla on? Kun hän on luullut sen lujasti sitoneensa, niin hänellä on vain sen viitta hallussaan. Sillä Iäisen suu ei ole kerralla tukittu eikä Hänen sanoillansa ole mittaa eikä määrää. Siksi hän sanoi palvelijoillensa: minä tulen takaisin mutta he eivät häntä ymmärtäneet. Se mikä yhdelle polvelle annettiin, ei ole enää sama lasten lapsille; niinkauan kuin ihmiskunta elää, se kuuntelee elävää sanaa eikä kuollutta. Sentähden on sanansaattajia monta, ja he tulevat kukin määrätyllä ajallansa. Heidän sanansa ovat sirpaleita samasta Sanasta ja heidän äänensä kaikua samasta Äänestä. Silloin kun pimeys on suurimmillaan, kun epäusko ja sekasorto täyttävät maan, silloin he ilmestyvät jälleen, ja jolla korvat on kuulla, hän kuulee. Se aika, joka jotakin kaipaa, se kansa, joka tutkii ja etsii, se kutsuu heitä luoksensa — eivätkä he voi olla tulematta. 51 52 TIETÄJÄ Nro 2 - 6 Mikä sarastus taivaalla näkyy, mikä outo nyt odotus syntyy? Mekö näemme heidän palaavan ja meidänkö luokse he tulevat? Onko jälleen tullut aikojen käänne, saapuuko nyt mitä kauan odotettiin? J a me - olemmeko valmiit vaataan ottamaan, löytääkö Ihmisen Poika uskoa tullessaan? . —e □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ MITÄ ON USKO? il Uskon psykologia. Ihmiset lakkaamatta pettyvät toistensa suhteen, kunnes oppi vat toisiaan rakastamaan. He luovat kuvia itselleen toisistaan ja särkevät toistensa kuvat, ja kun kuva on pirstaleiksi lyöty, muut tuu usein kuviteltu rakkaus vihaksi. Räikeimmässä muodossaan esiintyy tämä, kun jokin ihminen nostetaan julkiselle jalustalle henkisen etevämmyytensä nojalla ja jokainen sitten kuvittelee häntä oman mielensä mukaisesti täydelliseksi. Pettymys on suuri, kun hänet huomataan kuolevaiseksi personalliseksi olennoksi omituisuuksineen ja erityisyyksineen, ja ihmisten ihailu muuttuu si veelliseksi närkästykseksi, jopa halveksuksi ja vihaksi. »/Minä rakastin häntä niin ja uskoin häneen, mutta hän ei ollutkaan rakkauteni ja uskoni arvoinen", sanoo jokainen pettyessään. Salaisuus on kuitenkin se, etteivät pettyneet häntä rakasta neet. Rakkaus ei pety. Rakkaus avaa silmänsä - ja rakastaa enemmän. Rakkaus ei vaadi täydellisyyttä kaavojen mukaan. Rakkaus näkee kaiken täydelliseksi. Kuta enemmän rakkaus oppii tuntemaan totuutta, sitä suuremmaksi rakkaus kasvaa. Otta kaa vaarin, ihmiset, jotka rakastatte, ja oppikaa, sillä teidän rak kautenne pannaan koetukselle. Ihailu ja kuvittelu häviää, mutta rakkaus pysyy. Epäjumalat syöstään jalustoiltaan, mutta todelli sen jumalan kasvot alkavat näkyä. Jumala on, mutta epäjumalat ovat meidän itsemme tekemiä. Teimme viime luvussa sen havainnon, että jumalan laita on sama kuin meidän ihailumme inhimillisten esineiden. Meitä ope N:o 2 — 6 TIETÄJÄ 53 tetaan ihailemaan jumalaa kaikkiviisaana, kaikkivaltiaana luojana ja mielikuvituksessamme muodostamme hänestä mitä mahdottomimman ja ristiriitaisimman kuvan, luomme hänestä epäjumalan ja teemme siten sen synnin, josta Mooses meitä varotti. Sanomme uskovamme tuohon mielikuvaamme ja rakastavamme jumalaa. Mutta kuinka semmoinen olisi mahdollista? Selvää on, että kun silmämme aukenevat näkemään kuvamme ristiriidat, uskomme haihtuu ja kuviteltu rakkautemme muuttuu välinpitämättömyydeksi, halveksuksi tai vihaksi. Sillä kuviteltu oli sekä rakkautemme että uskomme. Todellinen rakkaus syntyy vasta sitten, kun opimme järkevästi ajattelemaan jumalaa, ja todellisen rakkauden ohella todellinen usko. Usko ja rakkaus ovatkin yhtä. Sillä rakkaus ei ole paljasta tunnetta enemmän kuin uskokaan. Molempien salaisuus piilee syvemmällä. Missähän on uskon alkujuuri? Herääkö usko itsestään vai onko ihmisen vallassa pakottaa itseään uskomaan? Mitä sanoo kokemus? Tietysti sanaa «usko" voidaan käyttää eri merkityksissä. Sillä voidaan tarkottaa puhtaasti älyllistä toimintaa, jolloin se on niiden ja näiden tosiseikkojen totenapitämistä. Voimme uskoa, että Amerikka on olemassa, vaikkemme ole siellä käyneet, että maa kiertää auringon ympäri, vaikka silmälle näyttää päinvastoin, j. n. e., kun vain järjellemme esitetään päteviä syitä uskoon. Usein kyllä uskonnollistakin uskoa sekotetaan tämmöiseen totenapitämiseen, jolloin arvellaan, että joidenkuiden opinkappalten, esim. kristillisen kirkonopin todeksi tunnustaminen on uskoa sanan uskonnollisessakin merkityksessä. Tämä on kuitenkin päivän selvä erehdys. Uskonnollinen usko ei ole paljastaan eikä ensi kädessä älyn toimintaa. Sen todistaa kokemus. Kokemus näyttää, että on olemassa usko, joka täyttää ihmi sen sielun ja mielen, vallottaa hänen tunnemaailmansa ja kir kastaa hänen järkensä. Kaikki kertomukset uskonnollisista heräymyksistä viittaavat siihen, että usko on paljon, paljon enemmän kuin älyllinen hyväksyminen, että se on sisäinen voima ja näke mys, joka herää ihmisessä, puhdistaa — ainakin hetkeksi hänen olemuksensa pahasta ja antaa hänen elämälleen uuden siveellisesti korostetun sisällön. Usko on mahtavimpia psykolo gisia voimia. Ja kokemus todistaa, että se herää itsestään. Ih minen ei voi sitä pakottamalla pakottaa. Korkeintaan ihminen voi jouduttaa sen tuloa. Ja eräässä merkityksessä ihminen aina aiheuttaa sen syntymistä. Sillä usko ei herää ihmisessä, ellei hän ole jumalaa eli totuutta etsinyt, ellei hän Jaakobin lailla ole paininut jumalan kanssa, kunnes jumala on hänet siunannut. Mutta ellei «jumala ihmistä siunaa", ei usko hänessä herää. 54 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 Tämän ymmärrämme paremmin, jos heitämme silmäyksen inhimilliseen psykologiaan. Vanhan tutun jaotuksen mukaan ih misen sieluelämässä ilmenee kolme peruskykyä: tieto, tunto ja tahto. Muuan uudemman sielutieteen haara tahtoisi näistä poistaa viimemainitun - tahdon - sen nojalla, että ihmisessä ei ilmene puhdasta tahtoa: se mitä tahdoksi kutsumme on joko tunteen tai ajatuksen aiheuttama sielullinen liikehtiminen vailla omape räistä taustaa. Kun me »tahdomme" jotakin, on se vain mieli kuva, joka pyrkii toiminnassa purkautumaan. Me »tahdomme", ja tahtomme on joko himoa ja mielitekoa tai järjen aiheuttamaa itsepakotusta. Sehän näkyy uskonnollisestakin elämästä, sanovat nämä tahdonkieltäjät. Ihminen tahtoo elää uskonnollista elämää sentähden että hänen uskonsa hyväilee hänessä jotain salaista tunne-elämää; tai sentähden että hänen järkensä on vakuutettu jostain siveellisestä velvollisuudesta, esim. helmasynnistään luopu misen velvollisuudesta. Ja senpätähden ihmisen uskonnollisessa elämässä usein ilmenee vaikeitakin ristiriitoja, kun tunne ja järki käyvät eri suuntaan. Tunne pyytää »tee" ja järki sanoo »älä tee". »Tahdolla" ei ole muuta edessään kuin kallistua joko tunteen tai järjen puoleen — liian usein edellisen, moittii ihmi nen itseään. Näyttää siis todella kuin tahdonkieltäjillä olisi ko kemus ja todellisuus puolellaan. Ihmisen jokapäiväinen tahto on ainakin sangen ontuvaa laatua. Väärin on kuitenkin kieltää tahto. Todistettu on ainoastaan, että tahdon ilmennys on riippuvainen toisista sielunkyvyistä ih misen jokapäiväisessä elämässä, mutta avoimeksi jää kysymys, eikö tahto itsessäänkin voisi toimia. Ja jos kysymme, eikö ole mitään sieluntilaa, jossa tahdon elämä selvemmin .vaikuttaisi ja näkyisi, saamme tähän myöntävän vastauksen kokemukselta: semT moinen sieluntila on todellinen uskonnollinen usko. Usko on itse asiassa ihmisen tahdon heräämistä. Koska, kuten sanottu, usko herää? Kun ristiriita järjen ja tunteen väliltä haihtuu, kun sopusointu sisäisessä elämässä saavu tetaan. Niinkauan kuin ristiriitaa on olemassa, on myös tahto riippuvainen toisesta tai toisesta, on joko järjen tai tunteen pal veluksessa. Mutta kun järki ja tunne kohoavat sopusointuun, silloin tahto uskossa herää ja pääsee vapäasti vaikuttamaan. Tahto on ihmisen sisäinen jumalallinen voima, ja usko on tahdon he räämistä. Uskosta on hebrealaiskirjeessä erittäin syvällinen määritelmä. 11 luvun ensimäinen säe kuuluu Bibliaseuran suomennoksessa: »mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy". Kun tarkastamme kreikkalaista tekstiä, huomaamme kuitenkin suomennoksen pintapuoliseksi, jopa vää- N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 55 räksikin. Lause kuuluu kreikaksi: esti de pistis elpizotnenoon hypostasis, pragmatoon elenkos ou blepomenoon. Suomentamalla sanasta sanaan saamme tästä seuraavan käännöksen: «mutta usko on toivottujen (asiain) hypostaasi, näkymättömien tekojen todiste." Tämmöinen sanatarkka suomennos on tietysti kääntäjistä ollut mahdoton, koska he eivät sitä olisi ymmärtäneet. Se se kuiten kin tarkasti vastaa alkutekstin henkeäkin. «Usko on toivottujen asiain (eli tekojen) hypostaasi." Mitä on hypostaasi? Latinalainen raamattu sanoo substantia. Molem mat nämät sanat merkitsevät «aineellinen perusta". Usko on siis «toivottujen asiain aineellinen perusta", ehto, jota ilman ih misen toivomus ei toteudu. Tämä on totta jokapäiväisenkin elämän suhteen. Vahva usko auttaa ihmistä maallistenkin toivo musten saavuttamisessa. Kuinka paljon enemmän taivaallisten ja näkymättömäin! Sillä niiden puoleen on uskonnollinen usko kääntynyt. Usko tässä merkityksessä tavottelee yhä lähempää suhdetta ihmisen ja jumalan välillä, yhä suurempaa valtaa synnin ja pahan yli, yhä kasvavaa täydellisyyttä, epäitsekkyyttä, rakkautta. Nyt usko juuri on näiden tavottelujen ja pyrkimysten ehdoton ehto, sillä uskossa vasta ihmisen todellinen tahto on herännyt. Ja kun sanotaan että usko on toivomusten «aineellinen perusta", viitataan siihen, että usko yksin (eli tahto) saa näkymättömän maailman aineellisuuden liikkumaan. Näkymätön käy aina ennen näkyväistä. Jos mitä toteutuu eli tapahtuu fyysillisessä maailmassa, on se ensin toteutunut näkymättömässä. Näkymätön on siis muo vailtava, jos mielii saada muutoksia aikaan näkyväisessä. Jumalan tahto tapahtuu ensin taivaissa, sitten maan päällä. Kun ihminen tahtoo toteuttaa jumalan tahtoa maan päällä, täytyy hänen se ensin tehdä tajuntansa sisäisissä taivaissa. Tämä on mahdollinen uskon kautta. Uskossa ihminen luo, sitten luotu ilmenee. Sentähden hebrealaiskirje lisää: «usko on näkymättömien tekojen todiste." Usko on todistuksena siitä, että ihminen suo rittaa näkymättömiä tekoja. Usko on näet olemista, elämää, ja henkisesti katsoen oleminen yksin on toimintaa. Kovasydäminen ihminen, joka tilapäisesti, sattumalta srorittaa hyvän työn, ei hen kisesti katsoen ole hyvää tehnyt. Henkisesti pysyy, että hän on kovasydäminen. Henkisesti hän suorittaa kovasydämisiä tekoja, luo ympärilleen kovasydämistä ilmapiiriä. Auttavainen ja lempeä ihminen sitä vastoin suorittaa henkisesti lempeitä tekoja ja luo ympärilleen auttavaista ilmapiiriä. Jos tämä pitää paikkansa hei kossa muodossa jokapäiväisessä elämässä, on se elinvoimaisinta todellisuutta uskosta puhuttaessa. Ihminen, joka uskoo, on hen kisesti katsoen alituisessa toiminnassa. Uskollaan ja uskossaan hän intensiivisesti ja lakkaamatta muovailee näkymättömän maail 56 TIETÄJÄ N jo 2 - 6 man aineellisuutta. Hän luo ympärilleen paratiisia ja taivasta, hän elää iankaikkista autuutta, hän täyttää jumalan tahtoa. Hä nestä leviää kuin auringosta eloa uhkuvia ja eloa antavia säteitä, jotka sytyttävät toisissa jaloja tunteita ja ajatuksia ja kiihottavat jaloihin tekoihin. Hänen elämänsä on yhtä toimintaa, vaikka hänen toimintansa onkin vain hänen olemisessaan, hänen uskos saan. Hänen uskonsa onkin tämän hänen toimintansa, näiden hänen »näkymättömien tekojensa" todistus. Usko on siis merkillinen psykologinen voima, emmekä sitä ymmärtäisi, ellemme tietäisi, että se on ihmisen jumalallisen tah don ilmausta. Nyt meidän on katsottava, mikä uskomme sisältö on oleva, ja siinäkin voimme ottaa oppaaksemme hebrealaiskirjeen. Pekka Ervast □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KIRKON JA VAPAAMUURARIUDEN JUHLA MENOJEN JUURET, m. On historiallinen asia, sillä joukko muinaisten kirjailijain tallettamia tosiseikkoja sen vahvistaa, että kirkon muotomenot ja vapaamuurarius ovat lähteneet samasta alkuperästä ja kehittyneet käsikädessä. Mutta koska vapaamuurarius, kaikista erehdyksistään ja myöhemmistä uutuuksistaan huolimatta oli paljon lähempänä totuutta kuin kirkko, niin kirkko alkoi hyvin pian sitä vainota. Vapaamuurarius oli alkulähteeltään yksinkertaisesti vain muinaista gnostisismia eli samaa kuin varhainen esoterinen kristinusko; kir kolliset muotomenot olivat ja ovat eksoterista pakanuutta, pelkkää ja yksinkertaista, uudestaan muovailtua, emme edes sano puhdis tettua. Lukekaa Ragonin teokset, erään vapaamuurarin, joka unohti enemmän kuin meidän päiviemme vapaamuurarit kaiken kaikkiaan tietävät. Tutkikaa, vertaillen keskenään, kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain satunnaisia mutta monilukuisia lausun toja, sillä monet niistä olivat vihittyjä, mitä oppineimpia neofyteja (kokelaita) ja mysterioista osallisia. Lukekaa vihdoin kirkko-isien monimutkaisia ja myrkyllisiä parjauksia gnostikkoja, mysterioita ja vihittyjä vastaan silloin te viimein voitte keksiä totuuden. Silloin kun vielä varhaisessa kristinuskossa ei ollut kiinteitä us konoppeja eikä määrättyjä juhlamenoja eikä yleensä kirkkoa, sil loin muutamat »pakanalliset" filosofit laskivat perustuksen viime N:o 2 —6 TIETÄ JÄ 57 mainituille, aikansa valtiollisten tapahtumien yllyttäminä mutta saaden ankarata vainoa osakseen kristinuskon kiihkomielisiltä piis poilta. H e , sekottivat mitä ovelimmalla tavalla viisaususkonnon totuudet tietämättömälle rahvaalle rakkaisiin eksoterisiin sepityksiin, ja he antoivat alun sekä ritualistisille kirkoille että uuden aikaisen vapaamuurariuden loosheille. Viimemainitun tosiasian todistaa Ragon verratessaan nykyaikaista vapaamuurari-liturgiaa muinaisiin mysterioihin ja osottaen, mitä menoja noudattivat var haisimmat vapaamuurarit; mitä kirkkoihin tulee, voidaan saman lainen vertailu tehdä kirkon ohjesääntöjen, pyhien astioiden ja juhlien sekä vastaavien pakanallisten välillä. Mutta kirkot ja va paamuurarius ovat menneet kauas toisistaan niiltä päiviltä, jolloin ne olivat yhtä. Jos kysytään, kuinka ulkopuolinen voi tämän tietää,1 on vastaus: muinainen ja nykyaikainen vapaamuurarius kuuluu jokaisen itämaisen salatieteilijän tutkimusvelvollisuuksiin. Vapaamuurarius, ulkonaisista turhanpäiväisyyksistä ja uuden aikaisista keksinnöistä (varsinkin raamatullisesta hengestään) huo limatta, tekee hyvää sekä siveellisellä että näkyväisellä tasolla — tai teki niin ainakin kymmenen vuotta sitten (siis 1870 luvulla viimeistään. - Suom.) 2 Se oli todellinen ecclesia, »kirkko", tarkottaen veljellistä yhtymää ja keskinäistä apua — joka on ainoa uskonto, religio, maailmassa, jos pidämme tuon sanan johtuneena sanasta religare, »sitoa yhteen", koska se teki kaikki siihen kuu luvat »veljiksi" - riippumatta kansallisuudesta ja uskontunnus tuksesta. Eikö se suunnattomine rikkauksineen voisi tehdä paljon enemmän kuin se nyt tekee, ei ole meidän asiamme päätellä. Emme ainakaan huomaa mitään näkyväistä, huutavaa pahaa läh tevän tästä laitoksesta eikä kukaan paitsi roomalainen kirkko ole koskaan tavannut sitä mitään vahinkoa tekemästä. Voiko kirkon kristinusko sanoa samaa itsestään? Vastatkoon kirkollinen ja maal linen historia. Ensinnäkin kirkko on jakanut koko ihmiskunnan Kaineihin ja Abeleihin; se on tappanut miljoonia ihmisiä juma lansa nimessä — tosiaankin sotajoukkojen Herran, julman Jehovah 1 Tekijä, H. P. Blavatsky ei naisena voinut kuulua vapaamuurareihin eikä tulla heidän salaisuuksiinsa vihityksi. Yhtäkaikki hän teoksissaan osotti niin hyvin tuntevansa kaikki heidän oppinsa, että he kaikista sään nöistään poiketen antoivat hänelle korkean vapaamuuraridiplomin. Suom. 2 Vapaamuurariuden alusta asti on ensimäinen tapahtunut hajaannus se, mikä nyt on sattunut brittiläisten ja amerikalaisten vapaamuurarien sekä toiselta puolen ranskalaisten »lesken poikien", Qrand Orienkin välillä. Se saattaa helpostikin muodostaa niistä kaksi vapaamuurariuden osastoa, protestanttisen ja roomalaiskatolilaisen vapaamuurarikirkon, ainakin mitä muotomenoihin ja veljesrakkauteen tulee. 58 TIETÄJÄ Nro 2 - 6 Sabbaothin nimessä - ja sen sijaan että olisi antanut sysäyksen sivistykselle, kuten sen seuraajat niin mielellään kerskailevat, se on pidättänyt kehitystä läpi pitkän, uuvuttavan keskiajan. Vasta tieteen säälimättömistä hyökkäyksistä ja ihmisten alkaessa vapautua sen kahleista alkoi se menettää vallan käsistään eikä enää voinut pidättää valistusta. Mutta eikö kirkko ole lieventänyt, niinkuin väitetään, »pakanuuden raakalaishenkeä" ? Me sanomme mitä painavimmin: ei. Kristinusko ja sen odium theologicum, »juma luusopillinen viha", sittenkun se ei enää voinut ehkäistä ihrniskehitystä, valoi kuolettavaa suvaitsemattomuuden henkeään, raakaa itsenäisyyttään, ahneuttaan ja julmuuttaan uudenaikaiseen sivis tykseen tekopyhän ja laimean kristillisyyden verhossa. Milloin olivat pakanoiden Caesarit verenhimoisemmat tai kylmäverisemmät julmuudessaan kuin nykyaikaiset hallitsijat armeijoineen? Milloin proletariatin miljoonajoukko on nähnyt nälkää niinkuin meidän päivinämme? Milloin ihmiskunta on enemmän kyyneleitä vuo dattanut ja kärsinyt 1ruin nykyhetkellä? Niin, oli aika, jolloin kirkko ja vapaamuurarius olivat yhtä. Ne olivat kiihkeän siveellisen jännityksen vuosisatoja, ajattelun murroskausia, raskaita kuin painajainen, taistelun aikoja. Kun silloin uusien ihanteiden esille tuleminen näennäisesti repi alas vanhat pyhätöt ja hävitti vanhat epäjumalat, niin todellisuudessa se lopulta rakensi nuo temppelit uudestaan vanhoista aineksista ja pystytti samat epäjumalat, uusilla nimillä varustettuina. Se oli yleistä jälleenmuodostelua ja puhtaaksi pesua - mutta sangen pintapuolista. Historia ei saata meille kertoa — mutta perimä tieto ja oikeamielinen tutkimus sen todistaa — kuinka monta puoli-hierofanttia ja vieläpä korkeata vihittyä pakotettiin luopioiksi rupeamaan, jotta saisivat säilytetyiksi vihkimyksen salaisuudet. Praetextatuksen, Akaijan prokonsulin mainitaan lausuneen aika kautemme neljännellä vuosisadalla, että »jos kreikkalaisina riiste tään ne pyhät mysteriot, jotka sitovat yhteen koko ihmiskunnan, on se samaa kuin jos heiltä riistäisi heidän elämänsä". Vihityt ehkä ottivat viittauksesta vaarin ja siten tahtoen tai tahtomattaan yhtyivät uuden uskon seuraajiin. Kun he siinä tulivat hallitse viksi, toimivat he sen mukaan. Muutamat hellenisoituneet juuta laiset gnostikot tekivät samoin ja siten useampi kuin yksi »Klemens Aleksandrialainen" — joka kaiken näön mukaan oli kään tynyt kristitty mutta sydämeltään tulinen uus-platonikko ja sama filosofinen pakana kuin ennenkin - tuli tietämättömien kristil listen piispojen opettajaksi. Sanalla sanoen vastentahtoiset kään tyneet sekottivat yhteen nuo kaksi ulkonaista taru-oppia, vanhan ja uuden, ja esittäissään kansanjoukoille näin syntyneen yhdistel män, he pidättivät itseään varten pyhät totuudet. N:o 2 - 6 TIETÄ JÄ 59 Minkälaisia kristittyjä heistä tuli, voidaan päättää uus-platonikko Synesiuksen esimerkistä. Kuka oppinut ei tuntisi tai us kaltaisi kieltää sitä tosiasiaa, että tämä Hypatian * harras ja suo sittu oppilas ei edes ollut kastettu, kun hänelle jo Egyptin piispat tarjosivat ylimmäistä piispanistuinta Ptolemaiosten kaupungissa? Jokainen tutkija tietää, että kun hänet lopulta kastettiin, hänen suostuttuaan tarjottuun virkatoimeen, oli suostumus niin pinnalli nen, että hän sen allekirjottikin vasta kun hänen omiin asetta miinsa ehtoihin oli taivuttu ja hänen tulevat oikeutensa taatut. Omituinen on jo ensimäinen pykälä. Hän asetti vääjäämättö mäksi ehdoksi, että hänen oli saatava olla tunnustamatta niitä (kristillisiä) oppeja, joihin hän, uusi piispa, ei voinut uskoa. Vaikka hänet siis kastettiin ja vihittiin määrätyllä tavalla diako niksi, papiksi ja piispaksi, ei hän eronnut vaimostaan, ei jättänyt platonista filosofiaa eikä edes metsästystä, joka kaikilta muilta piispoilta oli niin ankarasti kielletty. Tämä tapahtui vielä viiden nellä vuosisadalla. Tuollaiset välipuheet vihittyjen filosofien ja uudistuneen juu talaisuuden tietämättömien pappien välillä olivat noina aikoina lukuisia. Edelliset koettivat pelastaa »mysteriolupauksensa" ja personallisen arvonsa ja sitä varten heidän oli turvauduttava sangen valitettavaan tinkimiseen kunnianhimon, tietämättömyyden ja kansallisen uskonkiihkon nousevan aallon kanssa. He uskoivat jumalalliseen ykseyteen, Ainoaan eli Solukseen, joka oli ehdoton ja tutkimaton; ja kuitenkin he suostuivat julkisesti palvelemaan ja kunnioittamaan Stf/'ia, Aurinkoa liikkuvana kahdentoista apos tolin keskellä, jotka ovat XII eläinradan merkkiä ja Jakobin XII poikaa. Rahvas (hoi polloi) jäi tietämättömäksi edellisestä ja pal veli jälkimäisiä ja niiden mukana omia kauvan kunnioitettuja ju maliaan. Palveluksen esineiden siirtäminen Aurinko-, Kuu- ja muista kosmillisista jumalista valtaistuimiin, hallituksiin, pääenkeleihin ja pyhimyksiin ei ollut ensinkään vaikeata; sitä vähemmän vaikeata, koska nuo tähtijumalat otettiin uuteen kristilliseen kaa noniin miltei muuttumattomin nimityksin. Kun siis messussa »Suuri valittu" puoliääneen lausui ehdotonta alistuvaisuuttaan kaikkeuden korkeimmalle ykseydelle, »tutkimattomalle tekijälle" ja ääneen juhlallisesti kaiutti »pyhän sanan", niin hänen apulai sensa jatkoi laulamalla Kyrielin noitten alempien tähti-olentojen nimistä, joita kansanjoukot saatettiin palvelemaan. Vastatulleen katekumeenin mielestä, joka vain muutamia kuukausia tai viikkoja aikaisemmin oli lukenut rukouksia Apishärälle ja pyhälle Kyno1 Aleksandrian marttyyri ja uhri. neitsyt-filosofi, pahasti kuuluisan Cyrillus-piispan 60 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 kefalukselle (Koirapäiselle), pyhälle lbislinnulle ja haukkapäiselle Osirikselle, mahtoi vain tuntua siltä, että Johanneksen kotka ja jumalallinen kyyhkynen (joka kasteen todistajana liiteli jumalankaritsan päällä) olivat vain hänen oman kansallisen pyhän eläi mistönsä luonnollinen seuraus ja kehitys, sen, jota hän oli oppi nut palvelemaan syntymästään asti. * //. p. Blavatsky. □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□D KUINKA SOISIN MAATANI HALLITTAVAN? m. Kansa, valtio ja kansallishaltia. Ennenkuin esitän viime luvussa lupaamani käytöllisen esi merkin, joka koskee Suomea, tahdon parilla sanalla kuvata, miltä kannalta salatieteilijä katselee valtiota rakentavaa sivistyskansaa ja millaisena tämä hänelle esiintyy. Olkoon silloin heti sanottu, että kansa okkultisesti katsoen - kuten jokainen teosofi tietää - on yksilöllinen kokonaisuus, 1 On erehdystä sanoa, että Johannes evankelista tuli vapaamuurarien suojeluspyhimykseksi vasta kuudennentoista vuosisadan jälkeen ja se si sältää kaksinkertaisen väärinkäsityksen. Johannes, „jumalallinen näkijä" ja Ilmestyskirjan tekijä, eroaa suuresti siitä Johannes evankelistasta, joka nykyään esitetään kotkan seurassa, sillä jälkimäinen Johannes on Irenseuksen luomus neljännen evankeliumin kerällä. Molemmat olivat tuloksena Lyonin piispan (Irenseuksen) riidasta gnostikkojen kanssa eikä kukaan voi sanoa, mikä oli tuon suurenmoisimman evankeliumin kirjottajan oikea nimi. Mutta sen me tiedämme, että kotka laillisesti kuuluu Ilmestyskirjan tekijälle Johannekselle. Tuo kirja kirjotettiin tosin vuosisatoja e. Kr. ja vain muodostettiin uudestaan, ennenkuin se otettiin vastaan kaanoniin. Tämä Johannes eli Oannes oli kaikkien egyptiläisten ja kreikkalaisten gnostikkojen tunnustettu suojelija aikojen alusta. Nuo gnostikot ne ra kensivat Mvapaamuurareina" n. k. Salomonin temppelin ja jo paljon aikai semmin pyramiidit. Kotka oli tuon Oanneksen merkkinä mitä vanhin vertauskuva — egyptiläisten Ah, Zeuksen lintu ja kaikkien vanhojen kan sojen keskuudessa Auringolle pyhitetty (vert. suomalaisten pyhä kokko — Suom.) Vieläpä juutalaisten vihityt kabbalistit sen omaksuivat wSefirah Tiferethin, henkisen eetterin eli ilman symbolina", sanoo Mr. Myersin Qabbalah. Druideille kotka oli korkeimman jumaluuden symboli ja se oli osana keruubien vertauskuvastosta. Sen omaksuivat kristinuskoa ai kaisemmat gnostikot ja se näkyi Taun juurella Egyptissä, ennenkuin se ruusu-ristin merkissä pantiin kristillisen ristin juurelle. Etupäässä ollen Auringon lintu kotka välttämättä on yhteydessä jokaisen Aurinko-jumalan kanssa ja kuvaa jokaista tietäjää, joka katselee astraalivaloa ja siinä näkee menneisyyden, tulevaisuuden ja nykyisyyden varjot yhtä helposti kuin kotka katselee aurinkoa. N:o 2 — 6 TIETÄJÄ 61 joka suhteessa verrattavissa, joskin matatis mtitandis, inhimilliseen yksilöön. Ei okkultisesti mitään merkitse, että kansassa, kuten Suomessa, puhutaan kahta kieltä (tai useampia, kuten Schweitzissä tai Cubassa); kansa on kuitenkin yksi, kun kerran isänmaa on yhteinen ja jokainen kansalainen sisimmässään tuntee kuuluvansa juuri siihen kansaan. Kansallinen yksilöisyys on historiallista, maantieteellistä, politillista laatua, ja tietysti on edullista, jos on vain yksi kieli ja yksi rotu, mutta ennen kaikkea liittää kansan yksilöitä yhteen yhteinen historiallinen tehtävä eli yhteinen kan sallinen dharma - ja yhteinen karma. Inhimillisessä yksilössä olemme teosofeina tottuneet erotta maan seuraavat pääperusteet eli prinsiipit: fyysillisen ruumiin ja siihen liittyvän eetteriruumiin, astralisen käyttövälineen eli tunneruumiin ja sen korkeampana puolena mentalisen käyttövälineen eli älyruumiin, sekä vihdoin inhimillisen minän. Nämä kaikki ilmenevät nyt jo fyysillisen ruumiin välityksellä näkyväisessä maailmassa ja asuvat siis ikäänkuin fyysillisessä ruumiissa. Ih misen korkeammat hengenvoimat, aatmaa ja buddhi, odottavat vielä salassa ilmennystään. Kun nyt vertaamme kansaa kokonaisuutena inhimilliseen yk silöön, on tarkattava, mikä puoli kansan elämässä vastaa ihmisen kutakin pääperustetta. Monta kertaa olen ollut tilaisuudessa esit tämään oppia, jonka mukaan kansallishaltia vastaa kansassa ihmi sen minää. Ja jos kysymme, mikä kansallishaltian varsinainen tunnusmerkki on, saatan vastata, että se on dharma eli kansan historiallinen tehtävä. Kansallishaltia on tämän dharman okkultinen edustaja eli ruumistuma. Kansallishaltia tietää, mitä varten hänen kansansa on olemassa, tai ehkä vähemmän jyrkästi sanoen, mikä tehtävä historian näyttämöllä on sille uskottu; kansallishaltia niittää kunnian ja riemun siitä, että hänen kansansa täyttää teh tävänsä, kansallishaltia myös suree ja kärsii, jos hänen kansansa ei ole tehtävälleen uskollinen. Syvällä yksilöissään kansa tajuaa ja tuntee dharmansa, ja muutamat kansan yksilöistä, nerokkaim mat, lahjakkaimmat, epäitsekkäimmät, tuovat julki uskonnollisessa, filosofisessa, taiteellisessa ja tieteellisessä muodossa, mitä he kan sallishaltian olemuksesta ymmärtävät. Mikä puoli kansan elämässä vastaa ihmisen tunne- ja älyruumista? Tämänkin jokainen teosofi tietää: se on kansallinen ja isänmaallinen aura . Tämä kansallisaura on kuin kiehuva kat tila. Siinä myllertävät kaikki kansan intohimot, halut, vietit ja vaistot. Jokaisen yksilön ne tempaavat virtaansa, ja jokainen yk silö on kykynsä mukaan kutsuttu työskentelemään ja ponnista maan siinä virrassa, kutsuttu muovailemaan ja jalostamaan sen aineksia, muuttamaan sen sokeita vaistoja järkeviksi ajatuksiksi ja 62 TIETÄ JÄ N:o 2 - 6 inhimillis-jumalallisiksi tunteiksi. Niin, meidän yksilöllinen kehi tyksemme on suorastaan riippuvainen siitä, missä määrin me puhdistamme, kohotamme ja inhimillistytämme kansamme suurta itsetiedotonta personallisuutta. Kansallisaura on todella luovien voimien suunnaton työpaja, missä vanhaa karmaa muovaillaan ja uutta valmistetaan. Kansallisaura on näkymätön kahle, joka sitoo jokaisen personallisen ihmisen hänen maahansa ja kansaansa. Se on meidän helvettimme ja meidän kiirastulemme, mutta myöskin meidän paratiisimme ja taivaamme, mikäli kulloinkin täytämme velvollisuutemme. Se on meidän kotimme kuoleman jälkeen. Itsestään on selvää, että ihmisen fyysillistä ruumista vastaa kansassa koko näkyväinen isänmaa ja kaikki siinä elävät yksilöt. Ja niinkuin ihmisen ruumiillisessa organisatsionissa voidaan erot taa kolme päätekijää: hermoston, verenkierto- ja ruoansulatusjärjestelmän, niin kansankin ruumiissa toimii kolme järjestelmää: henkisesti johtava, valtaa käyttävä ja taloudellinen, vaikka eivät joka hetki täydellisesti ilmenisikään n. k. yhteiskuntaluokissa. Tahdon selittää. Ihminen ajattelee, elää eli toimii ja syö. Aivojensa avulla hän ajattelee, sydämensä välityksellä hän elää, vatsansa nojalla hän syö. Kaikki toiminnat ovat fyysillisessä elä mässä yhtä tärkeät. Vatsan tehtävä on pitää huolta ruumiin ta loudesta, korvata tappiot, antaa uusia aineksia elinvoiman käytet täväksi. Sydämen tehtävä on kuljettaa elinvoimaa joka osaan ruumista, ylläpitää ruumiin elämää, suojella sitä, jakaa valtaa ja voimaa sen mukaan kuin sitä tarvitaan. Aivojen ja hermoston tehtävä on johtaa ja hallita tätä kaikkea. Samoin kansassa ja yhteiskunnassa. Elinkeinoja harjottavat luokat, maanviljelijät, tehdasväki, kauppiaat, kaikki ne yhdessä vastaavat ihmisruumiin vatsaa ja pitävät huolta kansan taloudelli sesta asemasta. Kun työtä tekevä kansa ja kauppiaat eli porvarit erotetaan eri luokiksi, saadaan neljä yhteiskuntaluokkaa. Mutta kuten näemme, ne olennaisesti kuuluvat yhteen. Ihmisruumiin sydäntä taas vastaavat armeijat ja virkakunnat, jotka käyttävät heille uskottua valtaa, katsoen, että oikeus vallitsee kaikkialla, että jokainen saa osansa, ja suojellen kansan ruumista sisäisiä ja ul konaisia vihollisia vastaan. Vihdoin aivoja ja hermostoa vastaa vat opettajat, ajattelijat, uskonnollisesti heränneet, tiedemiehet, taiteilijat, kirjailijat, sillä nämä ovat ne, jotka todella hallitsevat - tai joiden tulisi hallita - kansaa, koska ne edustavat kansan henkistä ja älyllistä auktoriteettia ja ovat sen luonnollisia lain laatijoita. Niinkuin ei ihmisen ruumiissa esim. sydän tai vatsa voi nousta kapinaan päätä vastaan ilman vauriota ja vahinkoa kaikille ruumiin toiminnoille, niin ei yhteiskunnassakaan saa vallita kireä Nro 2 - 6 TIETÄ JÄ 63 väli eri luokkien välillä, vaan tulee jokaisen palvella toistaan, täyttäen tarkasti oman velvollisuutensa. Ei virkamahti saa sortaa taloudellista luokkaa eikä nousta henkisen yhteiskuntaluokan arvo vallan yläpuolelle. Ei taloudellinen luokka saa esim. järjettömiä lakkoja toimeenpanemalla kieltäytyä valmistamasta ravintoa yhteis kunnalle. Eikä henkinen aristokratia saa unohtua nauttimaan omasta sivistyksestään, vaan hyvin halliten kansaansa ja ohjaten sen kohtaloja kansallisdharman mukaisesti pitää huolta siitä, että kansa sivistyy ja kehittyy henkisessä elämässä ja tiedossa. Kun vihdoin kysymme, mikä kansakunnan organismissa vas taa ihmisen eetteriruumista, sanon tähän lyhyesti, että sitä vastaa itse valtio eli valtiomuoto. Niinkuin eetteriruumiiseen on pai nautunut ihmisen personallinen karma, niin kansankin karma ilmenee sen vakiomuodossa, sen yhteiskunnallisessa ja politillisessa asemassa. Ja niinkuin eetteriruumiiseen on sangen vaikea vai kuttaa, on sangen vaikea siinä aikaansaada muutoksia, niin on myös ylen vaikea aikaansaada perinpohjaisia muutoksia yhteis kunta r uumiissa. Viha on valtava voima ja se voi joskus aikaan saada suuriakin muutoksia ihmisen synnynnäisessä luonteessa; mutta ikävä kyllä muutokset usein osottautuvat häiriöiksi. Samoin vallankumouksen voittamat tulokset usein ovat häiriöitä yhteiskuntaruumiissa, joista vain on seurauksena, että liiaksi pingotettu eetteriruumis eli valtiomuoto ponnahtaa omasta voimastaan takai sin entiseen tilaansa. Suurempi voima kuin viha on rakkaus. Rakkaus on ainoa turvallinen keino millä muuttaa sekä ihmisen eetteriruumiissa piilevää luontoa että kansan valtiomuotoon pu keutunutta karmaa. Rakkaus ei toimi väkivaltaisesti. Se kutsuu avukseen järjen kaikkia voimia ja valistaen, sivistäen, opettaen, vakuuttaen se huomaamatta ja hyvällä saa ihmeitä aikaan. Kun ihminen valistuu, hänen luonteensa jalostuu. Kun kansa sivistyy, sen valtio- ja yhteiskuntamuoto itsestään paranee. Mainitsin äsken ihmisestä puhuessani, että ihmisen prinsiipit ilmenevät näkyväisessä maailmassa fyysillisen ruumiin välityksellä ja siis ikäänkuin asuvat siinä. Määritelläkseni tätä suhdetta tar kemmin lisään edelliseen, että fyysillisen ruumiin eri toiminnat vastaavat eri pääperusteita ja ikäänkuin symbolisoivat niitä. Niinpä helposti näemme, että aivot ja hermosto ilmentävät ja vastaavat äly- ja tunneruumista, sydän ja verenkierto eetteriruumista, vatsa ja ruoansulatus varsinaisesti fyysillistä ruumista. Samalla tavalla voidaan sanoa kansasta puhuessa, että älyllishenkinen ylimystö ilmentää kansallisauraa, virkalaitokset ja armeija valtiomuotoa (joka on kansan eetteriruumis), maanviljelijät, työ väki ja porvarit (kauppiaat ja liikkeiden harjottajat) kansan fyy sillistä ruumista varsinaisessa merkityksessä. Toisin sanoen näky 64 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 vässä maailmassa elävä kansa tuo ilmi sisäisiä näkymättömiäkin prinsiippejään. Mutta yksi on vielä, jota emme ole sijottaneet: ihmisen minä ja sitä vastaava kansallishaltia. Kai nekin ilmenevät? Tietysti. Ilman fyysillisesti tajuttavaa minäänsä ihminen ei olisi ihminen. Ihmisen minä on kaiken takana hallitsevana ja koossapitävänä voimana, ja ilmenee sekin aivojen ja hermoston välityksellä. Entä kansallishaltia? Kansallishaltian symbolina ja edustajana on val tiossa hallitus, jonka siis pitää olla viisas, voimakas, itsetietoinen, hillitty ja kansaliisdharmaa toteuttamaan pyrkivä, olkoon se hal litus sitten monarkinen tai tasavaltainen, perinnöllinen tai kansan valitsema. Sen täytyy oman luontonsa nojalla kuulua henkiseen ylimystöön, mutta ei saa suosia hengenheimolaisiaan toisten luok kien kustannuksella, vaan todellisena itsetietoisena hallitsijaminuutena kohota kaikkien puolueiden ja luokkien yläpuolelle, silmälläpitäen jokaisen parasta, palvellen koko kansan onnea. IV. Suonien itsenäisyys. Se esimerkki käytännöllisen politiikan alalta, jonka edellä iupasin esittää, on yhteydessä kansallisdharmakäsitteen tajuamisen kanssa. Kansoilla samoinkuin suuremmassa mitassa sivistyksillä, aikakausilla, roduilla on aina henkisenä tehtävänä ruumistuttaa joitain ihanteita, toteuttaa joitain aatteita j. n. e. Niinpä elämme nyt ajassa, jolloin henkimaailma odottaa, koska sivistynyt maailma on valmis luopumaan väkivallan opista ja omaksumaan Jeesuksen rakkauden opin - jollei vielä kaikissa tämän muodoissa, ainakin siinä, että kristityt valtakunnat lakkaisivat sotimasta keskenään ja varustamasta itseään toisiaan vastaan. Varsinkin Suomi oli tässä suhteessa erikoisessa asemassa ja sen karmassa oli erityinen tilai suus palvella maailman ja varsinkin Suomen kansallishaltian dharmaa viittoamalla tietä maailmalle. Puoli vuotta sitten saatoin vielä haaveilla seuraavasti: «Kaikki kansalaiset ovat iloinneet maamme äsken saavutta masta valtiollisesta itsenäisyydestä; kaikki ovat arvatenkin ymmär täneet, että oman suomalaisen sivistyksen edellytyksenä ja ehtona on valtiollinen riippumattomuus ja itsenäisyys. Onhan kansa kuin yksilö: kuta kehittyneempi ja sivistyneempi yksilö on, sitä itsenäisempi ja riippumattomampi hän on; mutta yksilön riippumat tomuus on myös taloudellista laatua; ellei hän ole taloudellisesti riippumaton, on hänen vaikea olla itsenäinen ja korkeasti sivisty nyt - sivistyskin on yhdeltä puolen ekonominen kysymys. Sama N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 65 on laita kansan. Kansa, joka ei ole taloudellisesti ja valtiollisesti riippumaton, on pakotettu monessa suhteessa rajottamaan ja su pistamaan omia kulttuuripyrintöjään; niin, onpa vielä totta, mitä Montesquieu sanoi, että »maita viljellään hyvin — ei missä mää rin ovat hedelmällisiä, vaan missä määrin ovat vapaita". Vapaus ja itsenäisyys on sivistyskansan elinehto, niinkuin se on yksilön. »Mutta niinkuin yksilöt, saattavat sivistyselämässään kulkea eri polkuja - toiset tieteelliseen, toiset taiteelliseen, toiset uskonnol liseen suuntaan j. n. e .,—samoin kansoillakin on erilaisia kulttuuritehtäviä. Ja niinkuin yksilö mittaa kykyjään, voimiaan ja ulko naisia mahdollisuuksiaan, ennenkuin hän pääsee selville omasta itsestään ja omasta sivistystehtävästään, samoin kansankin on tar kattava, mikä sen sivistysihanne on ja kuinka se on saavutetta vissa. Sentähden ei ole tällä hetkellä tuulesta temmattu seuraavakaan kysymys: ovatko kaikki selvillä siitä, mihin Suomen itse näisyys meitä velvottaa? »Suomi on pieni kansa ja onpa tullut tavaksi lisätä, että Suomi on köyhä kansa. Totta on, että meidän maallamme ei ole niitä luonnonrikkauksia kuin esim. Venäjällä ja Ranskalla - meillähän on tuskin muuta kuin metsämme ja koskemme. Totta on myös, että me olemme maapallon pienempiä ja vähälukuisempia kansoja. Ei siis meidän itsenäisyytemme ja sivistyksemme saata pukeutua vallan samanlaisiin muotoihin kuin esim. Englannin tai Saksan kansan. »Kuitenkin näyttää siltä, kuin monet olisivat tämän tosiseikan unohtaneet, ainakin kaikki ne, jotka ajattelevat Suomelle omaa sotalaitosta. He eivät ota lukuun, että pienen ja verrattain köy hän kansan on mahdoton sota-asioissa kilpailla suurten valtojen kanssa, niin, on mahdoton ollenkaan ylläpitää mitään uudenaikaista sotalaitosta, jonka kustannukset tulisivat niin suuriksi, että Suomen kansa nääntyisi niiden taakan alle ja kiroisi koko itsenäisyyttään. Suomen itsenäisyyden täytyy pakostakin kulkea toista uraa ja pu keutua toisenlaiseen muotoon. Johon vielä tulee lisäksi, että jär jestetty sotalaitos asevelvollisuuksineen ja kasarmielämineen on Suomen kansan hengelle tuiki vierasta. »Jokapäiväisen järjenkin kannalta Suomen itsenäisyys velvot taa meitä luopumaan kaikista sotalaitos-ajatuksista ja kaikesta so tilaallisesta kunniasta ja turvautumaan vallan toisenlaisiin aseihin itsenäisyytemme osotteeksi ja puolustukseksi. Ja kun teosofeina kysymme teosofiselta elämänymmärrykseltämme neuvoa tässä suurpolitillisessa kysymyksessä, osotetaan meille selvä ja yksinkertainentie, jota myöten meidän - ja oikeastaan kaikkien kansojen - on kuljettava, jos tahdomme itsenäisyyttämme oikein käyttää, siunauk seksi itsellemme ja maailmalle. 2 66 TIETÄ JÄ N:o 2 - 6 »Jos suoraan kysytään ihmisiltä, mihin voimaan he pitkin vuosituhansia ovat uskoneet, minkä voiman he ovat otaksuneet pitävän yhteiskuntaa pystyssä ja minkä voiman he luulevat ky kenevän yhteiskuntaa järjestämään, - jos vaaditaan heiltä rehel linen vastaus, täytyisi heidän tunnustaa uskoneensa ja uskovansa väkivallan voimaan. »Tieto on valtaa", sanotaan, mutta jokaikinen valtaanpyrkijä on aina turvautunut nyrkin voimaan. Hallituksella ei muka ole arvovaltaa, lakia ei totella, ellei sillä ole fyysillistä voimaa tuhota vastustajansa. Tämä on pitkin historiaa näyttäyty nyt todeksi sekä teoriassa että käytännössä. Käsitys on niin syö pynyt ihmisiin, että heistä todella olisi turha totella hallitusta, jota ei tarvitsisi pelätä. »Ja kuitenkin on kaikkina aikoina elänyt ihmisiä, jotka ovat olleet toisella kannalla. He ovat kyllä saaneet kärsiä vainoa ja vihaa, jopa marttyyrikuolemankin, siitä, että ovat rohjenneet us koa toisin kuin vallassaolijat, mutta heidän aatteensa on elänyt ja hiljaisesti vaikuttanut ihmismieliin. Nämä ihmiset - kutsummeko heitä viisaiksi? — ovat opettaneet, että paha ei koskaan voiteta pahalla, että väkivalta ei vie onneen. He ovat opettaneet, että ainoastaan »siveät saavat periä maan", että väkivaltaa kammoksu vat ja rauhaa rakastavat ihmiset lopulta saavat vallan tämänkin maan päällä. Heidän uskonsa on ollut suuri, he ovat eläneet ja kuolleet sen puolesta. Mutta toiset ovat aina kutsuneet heitä haa veilijoiksi, epäkäytännöllisiksi fantasteiksi. »Teosofia on noiden haaveilijoiden puolella. Teosofia väittää, että ne juuri ovat kaikista käytännöllisimmät ihmiset, jotka usko vat järjen ja rakkauden voimaan ja hyvän tahdon lopulliseen voit toon eivätkä hetken haihtuviin väkivaltakeinoihin. Teosofia sanoo näin: jos hallitus itse palvelee kaikkien parasta, ei se vaadi keltään mitään, jota ei hänen järkensä ja omatuntonsa hyväksy. Ja jos kerran jokainen rehellinen ihminen hyväksyy hallituksen toimen piteet, hän myös tottelee hallituksen määräyksiä vapaasta tahdos taan. Ei hallituksen tarvitse häntä pelotella ihmisarvoa alentavalla tavalla. Hyvällä hallituksella on arvovalta itsessään. Jos yksilö rikkoo yleisesti hyväksyttyjä lakeja ja säädöksiä, on tutkittava syitä hänen rikokseensa. Hän on joko sairas tai siveellisessä tunnos saan loukkaantunut. Harvoin ihminen on pahantekijä. Joka tapauk sessa on häntä tutkittava ja otettava oppia hänestä. Ehkä yhteis kunta voi paljonkin voittaa henkistä kokemusta yksilön rikok sista! »Joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu", sanoo juma lallinen viisaus. Kuinka on käynyt kaikkien niiden loistavien si vistysten, joiden tukena on ollut aseellinen voima? Ne ovat maan päältä hävinneet. Jälellä niistä ei ole muuta kuin hengen N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 67 ja tiedon aseilla saavutetut voitot. Jos nyt uutta sivistystä tah domme luoda, kuinka silloin turvautuisimme keinoon, joka on erot tautunut tehottomaksi ajan pitkään? Uusi yhteiskunta on luotava uudelle pohjalle. »Ja tämä on Suomen kansan hengen mukaista. Suomi on vanha kansa, mutta se on kutsuttu uudestisyntyneenä alottamaan uutta sivistystä. Aito suomalainen tietäjäkansa £i turvaudu väki vallan voimaan, vaan siveelliseen väkeen ja voimaan. Sen vah vuuden kallio on hengessä ja tiedossa. Yksimielisesti ja vakavasti se hävittää vanhan yhteiskunnan väärät muodot ja asettaa uusien lakien nojalla uuden järjestyksen. Riidasta luovutaan, luokkavihasta kieltäydytään, kaikki riemuitsevat siitä, että onnen siemeniä kylve^ tään yltympäri . . . »Olen kuvitellut, että me suomalaiset todella olisimme suoma laisia - hitaita, jöröjä, riidanhaluisia, mutta täynnä hyvää tahtoa pohjalta . . . »ja jos kysymme teosofiselta elämänymmärrykseltämme, mitä uusi yhteiskunnallinen pohja sisältää, saamme empimättä vastauk sen: pois sota, pois väkivaltaisuus kaikissa sen muodoissa. Valtio ei saa uhata toisia valtakuntia, vaan on sen asetuttava yhdenver taisuuden ja veljeyden kannalle toisia maita ja kansoja kohtaan. Yhteiskunta ei saa pelotella omia jäseniään rangaistuksen ja vainon uhalla, jos eivät nämä sen lakeja tottele, vaan on sen kasvatettava heitä kaikkia kunnon kansalaisiksi, jotka tuntevat yhteiskuntansa lait, hyväksyvät ne ja noudattavat niitä vapaasta halustaan. Sem moinen oli ihanne ja siihen päin teosofia neuvoo meitä pyrkimään. Olisiko niin mahdotonta, niin järjetöntä, niin epäkäytännöllistä kerrankin yrittää ja koettaa jotain uutta? Pitääkö kaikkien hyvien pyrkimysten, kaikkien jalojen toiveitten aina hukkua kyyneliin ja verivirtoihin?" Näin kirjotin vielä joulukuussa, vaikka silloin jo pelkäsin pahinta. Nyt en tietenkään saata ajatella aivan samalla tavalla. Oma periaatteeni on luonnollisesti muuttumaton, uskon yhä vie läkin rauhan voimiin, mutta en enää odota, että Suomen kansa tällä hetkellä toteuttaisi aseettomuuden ihannetta. Osa kansas tamme petti odottamattomalla tavalla juuri aseettomuuden aatteen, jonka se sosialistisen maailmankatsomuksen mukaisesti oli omak sunut ihanteekseen. Kuinka silloin kansan enemmistö rauhallisena olisi voinut katsella vähemmistön vallankumousta? Tietysti sekin tarttui aseisiin torjuakseen ihanteensa pettäneiden, harhaan joh dettujen työväenjoukkojen ja muukalaisten viekottelijain hyök käyksiä yhteiskuntaa ja sen yksilöitä vastaan. Niin raskas kuin totuus on, on se tunnustettava. Ja samalla siirtyy nyt meilläkin se aseettomuuden periaate, 68 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 joka on kansallishaltiamme dharmassa, eksoteerisesta taas esoteeriseksi. Se koskee Jeesuksen Kristuksen välittömiä oppilaita, mutta ei vielä toteudu koko kansan elämässä. Toivottavasti ny kyinen kärjistynyt tilanne maailmassa on ohimenevä, joten kerran taas koittaa päivä, jolloin Suomen kansan karmassa on mahdol lisuus toteuttaa ihanne. Sitä odotellen saamme suunnata sivistystarmoamme toisille aloille. Pekka fcrvast. □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□n TOIMITTAJALTA I. Kirjotettu maaliskuun alussa. Suomi, armas synnyinmaani, missä on nyt sinun vapautesi, missä sinun itsenäisyytesi? Sinun omat lapsesi ovat tahranneet puhtaan lippusi toistensa verellä, kansallissota on täydessä liekissä, uusi ja vanha yhteiskunta taistelevat vallasta tulella ja miekalla. Raskas on aika, vaikea ja raskas. Se on raskas sielullisesti ‘ ja se on raskas ruumiillisesti. Ankaran ikeen laski kohtalo Suo men kansan hartioille. Kuinka sen yksilöt kestävät? Sillä meidän kärsimyksemme ei ole tavallista rehellistä tuskaa, josta pää pystyssä saisimme maailmalle valittaa. Se on sanatonta ja tuskallista häpeää, joka paljastaa oman onttoutemme, pintapuo lisuutemme, lyhytnäköisyytemme ja itsekkyytemme. Meidän tus kaamme sekottuu oman itsemme tuomio. Miksemme ennemmin ottaneet elämää vakavalta kannalta, miksemme ennemmin kasvat taneet itseämme rakkauteen? Nyt on viha niin lähellä meidän sieluamme, niin lähellä. Veljesviha. Elleivät jumalat meitä armahda, olemme kadotuksen partaalla. Ah sinä rakkauden armollinen isä, älä käännä kasvojasi meistä pois. Auta meitä uskomaan, ettei vihan ja koston henki vallottaisi sydäntämme, vaan että sinun rakkautesi ja säälisi valta meri murtaisi sydämemme sulut. Oi opeta meitä rakastamaan, ennenkuin on myöhäistä. Sillä nyt tarvitaan rakkautta enemmän kuin koskaan, rakkautta ja itsensäkieltämistä, myötätuntoa ja ymmärtämystä. Unohta kaamme ennakkoluulomme, luopukaamme luokkakannoistamme, kääntäkäämme katseemme kansamme yhteistä onnea kohti. T äy tyyhän kuitenkin veljellisen sovinnon lopulta voittaa, täytyyhän N:o 2 - 6 TIETÄ JÄ 69 kaikkien tunnustaa järjen ja hyvän tahdon lopullinen ratkaisuvalta, totuuden, vapauden ja veljeyden lopullinen yliherruus. Suomi olko turha. odottaa rauhansa palauttajaa. Älköön sen odotus * Jos puolueetonta ihmisystävää surettaa yksityisestä koston halusta lähteneet tihutyöt, surettaa häntä yhtä paljon se ylimieli nen näkökanta, joka tuomitsee nykyisen vallankumousliikkeen vähäpätöiseksi kapinaksi, jonka kukistaminen vie aikaa ainoastaan sentähden, että lailliset vallassaolijat olivat liian huonosti varus tetut. Sanaan »kapina" liittyy jotain halveksittavaa ja alhaista; suom alainen. vallankumousliike ei työväen taajojen rivien silmissä ole mikään kapina; se ei ole vain itsekkäiden pyyteiden kuole maantuomittua tavottelua; se on vallankumousta. Sen takana on aatteita ja ihanteita. Vallankumouksen rajussa, väkivaltaisessa ja odottamattomassa muodossa puhkee jotakin Suomen kansan si säistä henkeä, sen pyrkimyksiä, sen toiveita. Ken ei olisi suonut, että tämä henki olisi päässyt vaikuttamaan rauhallisella ja sovin nollisella tavalla? Mutta kun ei niin käynyt, kun jostain syystä miekan ja tulen voima päästettiin irti meidänkin rauhallisessa kolkassamme, on meidän katseltava tapahtumaa vakavalla ja ym märtäväisellä mielellä. Tämä on parhaiten määriteltynä taistelua uuden ja vanhan yhteiskuntajärjestelmän välillä. Tässä on kysymyksessä suuret aatteet ja suuret arvot. Onko jumalan luoma maa palveleva muutamien yksilöiden etuja vai onko se oleva kansallisomaisuutta, jota jokainen työnhaluinen ja työkykyinen kansalainen on tilai suudessa valtiolta vuokraamaan ja viljelemään? Onko sivistys oleva luokkaetuoikeutta, jota suurten joukkojen on tuiki vaikea itselleen hankkia, vai onko kaikille kansalaisille annettava sama pohjasivistys, jota sitten lahjakkaat ja henkistä sivistystä harrasta vat henkilöt ovat tilaisuudessa edelleen kehittämään? Onko us konto oleva kirkollista monopoolia, jota kirkot usein käyttävät väärin maallisia tarkotusperiä saavuttaakseen, vai onko totuuden etsintä ja uskonnollisiin seurakuntiin ryhmittyminen oleva vapaa ja vapaiden kansalaisten luonnollinen oikeus? Näitä kysymyksiä voidaan luetella kosolta; uusi yhteiskunta ratkaisee ne kerrassaan vapaamieliseen suuntaan, vanha epäröi ja punnitsee: onko viisasta erottaa kirkko valtiosta, onko mahdollista saattaa maa kansallisomaisuudeksi, eikö jo paljon ole tehty sivis tyksen hyväksi? Vanha ei huomaa, että uusi aika on .tulossa, että uudet ihanteet vaativat toteuttamistaan, että käsitykset oikeasta 70 TIETÄJÄ ja mahdollisesta ovat muuttumaisillaan. tämän ymmärtänyt . . . * N:o 2 - 6 Mutta vallankumous on Toistan vieläkin, etten puhu vallankumouksen menettely tavoista. En puolusta väkivaltaa enkä aseiden käyttöä, koska en niihin koskaan ole uskonut. Olen rauhallisen työn ihminen, jonka keinot ovat ainoastaan valistus, järjellinen vakuutus, inhi milliseen omaantuntoon vetoaminen. Samalla kyllä ymmärrän ja myönnän, että maailma on kovasydäminen ja itsepintainen. Kär simys näyttää olevan sille suurempi opettaja kuin onni ja m e nestys. Mahdollisesti niin ollen jumalat osaavat käyttää hyväk seen sodan ja verenvuodatuksenkin kauhuja, kun tahtovat avata uppiniskaisten ihmisten silmiä ja pehmittää heidän sydämiään. Mutta käännän katseeni pois näistä kouraantuntuvista, haihtuvista ja lyhytikäisistä tosiseikoista suuriin ja pysyviin henkisiin todelli suuksiin, jotka häämöttävät tosiseikkojen takana. Ja sentähden näen nykyisessä taistelussa tuimaa taistelua uuden ja vanhan yh teiskunnan välillä. Myötätuntoni on uuden järjestelmän puolella. Kuinka ei se sitä olisi? Käsittääkseni kansalaisista monet ajattelevat niinkuin minä: uutta on luotava, vanhasta luovuttava! Omasta puolestani jouduin jo nuoruudessani vanhan yhteis kunnan hylkiöksi. Kun tammikuussa 1894 tutustuin teosofiaan ja varsinkin kun muutamia vuosia myöhemmin päätin antautua kokonaan kir jalliseen työhön ja samalla työhön teosofian puolesta, sain pian kokea, että olin katkaissut siteet silloisen yhteiskunnan kanssa, ettei minulla ollut apua, vaan päinvastoin vastustusta ja sortoa odotettavissa yhteiskunnan puolelta, että sanalla sanoen olin tehnyt itseni jokseenkin mahdottomaksi maailman silmissä. Luopuessani yläluokkalaiseduistani ja niitä seuraavista egyptiläisistä lihapadoista olin tuominnut itseni köyhälistöön kuuluvaksi ja olin kuin kodi ton vaeltaja, joka ei myö työvoimaansa kullasta, vaan käyttää sitä ainoastaan siinä, missä hän itse tuntee sitä tarvittavan. Valintaani en ole koskaan katunut, mutta kun kylmästi ar vostelen yhteiskuntaa, ei sekään ole sormea nostanut saattaakseen minua katumapäälle; ei se ole osottanut minua kohtaan sitä huo maavaisuutta ja hellää huolenpitoa, joka sen arvoa minun silmis säni olisi nostanut. Mieletöntä on nähdäkseni väittää, että yksilöt ovat olemassa yhteiskuntaa varten mikä mystillinen olento sitten tuo yhteiskunta olisi. Pikemmin on totta, että yhteiskunta on olemassa yksilöitä varten, sillä yksilöt ovat eläviä olentoja, mutta yhteiskunta vain koneellinen kokonaisuus. Korkeintaan N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 71 yhteiskunnalla on oikeus valvoa ja vaatia, että yksilöt noudattavat sen yleisesti hyväksyttyjä lakeja, mutta oikea yhteiskunta olisi samalla velvollinen huolehtimaan siitä, että yksilöiden työkykyä käytetäään sekä heille itselleen että yhteiskunnalle edullisimmalla tavalla. Sentähden en arkaile sanoa, että tässä oli vanhan yhteis kunnan heikoimpia puolia. Terveiden ja vahvojen ihmisten täytyi etsiä työtä; lahjakkaiden ia nerokkaiden yksilöiden täytyi etsiä tilaisuutta, mahdollisuutta ja lapaa työhön! Minun ei tarvitse kuin ajatella itseäni tyypillisenä esimerk kinä. Mitä vanha yhteiskunta teki edistääkseen työtäni ja pyrkimyksiäni? Se näki, että jo nuorena olin harras totuudenetsijä - ja se nauroi. Se kuuli, että olin jotakin löytänyt, josta tah doin toisille kertoa, ja se asetti monenlaisia esteitä tielleni, en nenkuin sain oikeuden tämänkään aikakauskirjan välityksellä jul kaista ajatuksiani. Se näki, että monet kansalaiset olivat kokeneet henkistä apua ja saaneet apua sivistyspyrinnöissään esittämästäni maailmankatsomuksesta, se näki, että nämä monet tahtoivat liittyä seuraksi - ja se kieltäytyi laillistuttamasta Teosofista Seuraa. Se kuuli, että minua pidettiin etevänä puhujana ja ihmisenä, jolla oli sanoma sanottavana ajalleen, mutta se ei koskaan käskenyt minua puhumaan suuriin juhlasaleihinsa, yliopistoihinsa, kirkkoi hinsa . . . En sano tätä moittiakseni vanhaa yhteiskuntaa. Se oli mitä se oli, ja minä vain totean, samalla lailla kuin tuhannet työmiehet minun kanssani toteavat, millainen se oli . . . Mutta se ei ollutkaan suomalainen, vaan venäläinen, virka valtainen hengeltään . . . □□□ □ □□ □ □□ □ □□ □ □ □□ □ □□ □ □□ □ □□ □ □□ □ □□ □ □ TOIMITTAJALTA II. Lukiessaan nuo maaliskuussa kirjottamani rivit (Toimittajalta I) moni Tietäjän ystävä ehkä hämmästyksekseen on näkevinään sa noissani liian suurta sympatiaa »punaisia" kohtaan. Nyt kun hirmuaika on ohi ja jännitys on lauennut, nyt kun murhenäy telmä on näytelty loppuun, nyt kun kapinalliset ovat tyystin hä vinneet, nyt on helpompi nähdä heidän suuret erehdyksensä, heidän suuret rikoksensa, heidän vallanhimoisen, itsekkään ja kavalan johtonsa synkät seuraukset. Kun kaikki työväenliikkeen pääjoh tajat suuret rahat taskuissaan kiiruhtivat pakoon, jättäen harhaan johtamansa joukot yksin kärsimään kapinaksi muuttuneen vallan kumouksen laillisia seurauksia, silloin sokeimmankin silmät väkisin 72 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 avautuivat. Toista oli itse kapinan kestäessä ainakin täällä eteläSuomessa. Silloin jokainen, jonka myötätunto oli sosialismin puolella, vaikkei hän kuulunutkaan työväenliikkeeseen eikä tunte nut sen kulissien takaista toimintaa, koetti uskoa parasta liikkeen johdosta ja johtajista. Tarkkaava lukija huomaakin heti, etten minä maaliskuun kirjotuksessani ilmaise sympatiaa väkivaltaista ja aseellista vallan kumousta kohtaan, vaan niitä aatteita kohtaan, joita uskoin vallan kumouksen harrastavan ja palvelevan. Minulla oli unelmani uudesta yhteiskunnasta ja luulin, että se mahdollisesti voisi toteutua vallankumouksen kautta ja jälkeen. Siinä kyllä tein itse loogilli sen virheen.. Olenhan aina väittänyt, että pahalla ei saada hyvää aikaan, että tarkotus ei pyhitä keinoja. Kuinka nyt hetkeksikään saatoin uskoa, että verenvuodatuksella ja väkivallalla alotettu val lankumous voisi laskea perustukset uudelle, onnellisemmalle yhteis kuntamuodolle? Todellisuudessa en sitä uskonutkaan. Sisim mässäni tiesin, että yhteiskunnan uudistajat olivat alottaneet vää rästä päästä ja että heidän yrityksestään ei voinut koitua muuta kuin onnettomuutta. Mutta siinä alituisessa sielullisessa tuskassa, jossa päiväni vietin, koetin rauhottaa mieltäni jos milläkin keinoin ja uskotella itselleni, ettei kaikki sentään ollut hukassa. Olihan koko asia vakava kysymys minulle, joka ymmärsin Suomen kan sallishaltian dharmaa omalla tavallani (kts. kirjotusta »Kuinka soisin maatani hallittavan?")- Olihan vaa'assa Suomen koko tu levaisuus . . . Eihän unelmani uudesta yhteiskunnasta vieläkään ole haih tunut. Päinvastoin. Nyt kun rauhalliset ja järjestyneet olot pa laavat, nyt todella aletaan uutta Suomea rakentaa. Sillä nyt me olemme itsenäinen valtakunta ja nyt olemme tilaisuudessa luomaan Suomesta aito suomalaisen sivistysmaan. Mutta edellytyksemme ovat tällä hetkellä hieman toisenlaiset kuin äsken, muutamissa suhteissa loistavammat, toisissa köyhemmät kuin ennen. Olemme liitossa maailman etevimmän ja sivistyneimmän kansan kanssa tämä on etumme. Mutta luottamuksemme oman kansamme hyveihin ja etevyyteen on saanut hirveän kolauksen - ja se on köyhyytemme. Aika kyllä parantaa haavamme, mutta monen ihanteellisen unelman toteutuminen siirtyy tuonnemmaksi, epämää räiseen tulevaisuuteen. Ei Suomen kansa vielä tällä hetkellä ole niin korkealla henkisesti, että se esim. tulisi ilman sotajoukkoa toimeen . . . * Sydämeni lämpenee lukiessani, kuinka väsymättömästi Teosofisen Seuran presidentti, Mrs. Annie Besant, työskentelee Indian N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 73 vapauttamisen puolesta. Kotivankeudestaan päästyään hänestä on tullut epäilemättä huomatuin politillinen henkilö Indiassa tätä nykyä. Jouluna hän johti suurta kansalliskongressia Kalkutassa, johon oli saapunut 10,000 edustajaa eri osista maata. Hänen rinnallaan kongressissa esiintyi Indian maailmankuulu runoilija Rabindranath Tagore. Kaikkialla missä Mrs. Besant liikkuu, häntä tervehditään ja juhlitaan Indian suurena äitinä ja auttajana. Hänen saapuessaan Kalkuttaan kongressiin oli 3 0 0 ,0 0 0 ihmistä häntä vastaanottamassa ja kuusitoista hevosta veti hänen vaunujaan. Samansuuntainen vastaanotto hänellä on ollut Benaresissa, Bornbayssa ja Madrasissa. Saa nähdä, osaako Englanti ottaa vaarin tilaisuudesta vai siirtääkö kohtalo Indiankin vapauttamisen Saksan osalle. « i Tietäjän tammikuun numero oli valmiiksi painettuna ennen vallankumouksen alkua, mutta sitä ei ehditty jakaa tilaajille. Hel mikuun lopulla se jaettiin niille tilaajille, jotka silloin olivat posti yhteydessä Tampereen kanssa. Aikomukseni oli painattaa 16sivuinen helmi-maaliskuun numero maaliskuussa, mutta juuri siihen aikaan seisautettiin työt Tampereen Sentraalikirjapainossa. Nyt ilmestyy tämä helmi-kesäkuun numero 48-sivuisena, joten Tietäjän edellinen puolivuosikerta tänä vuonna käsittää kokonaista 96 sivua! Se on vielä tähän saakka saavuttamaton rekordi negatiiviseen suuntaan. Heinäkuusta lähtien toivon, että Tietäjä voi ilmestyä kookkaampana, joskaan ei entisessä koossaan, Heinäelokuun numero tulee siis sisältämään ainakin 32 sivua. Syy näihin rajotuksiin lienee jokaiselle selvä. Vallankumouksen al kaessa katkesi tilausten tulva, pysähtyen verrattain pieneen luku määrään. Painokustannukset pysyvät sitä vastoin huimaavan kor keina ja postikulut ovat yhä nousseet. Jollei tilaajain lukumäärä kohoa ainakin entiselleen, ei ole toivoa Tietäjänkään ilmestymi sestä entisessä koossaan . . . Sitä Tietäjän tuntematonta ystävää, joka lehden avustamiseksi lahjotti keväällä Helsingissä viisisataa markkaa, pyydän täten saada sydämestäni kiittää. Tam m ikuun num erossa ilmotettiin, että osake-yhtiö Tietäjän osakem aksut on suoritettava, 2/5 m aaliskuussa ja viim eiset 2/5 kesäkuussa. Vaikkei ole ollut johtokunnan kokousta asiasta, us kallan toim itusjohtajana luonnollisena seikkana muuttaa tätä m aksu aikaa ja pitentää sitä syysku u h u n : siis kaksiviidettä osaa kesä kuussa ja viim eiset kaksi viidettä osaa syyskuussa. 74 TIETÄJÄ Nro 2 - 6 Uusi kirja on ilmestynyt teosofisella kustannuksellamme. Se on J. R. Hannulan laaja teos Ilmestyskirja teosofian valossa. Kirja on jaettu kolmeen osaan; ensimäisen otsakkeena on «Jumalallinen kehityssuunnitelma ihmiskuntaa varten"; toisen osan sisältö on «Seitsemällä sinetillä suljettu kirjakääre eli Bodhisattvan synty ja hänen työnsä Maailmanopettajana"; kolmannen osan otsakkeena on «Väläyksiä ihmissielun sisäisistä taisteluista sen itsensä etsimisretkellä". Lukuja on yhteensä 17. Ken tahansa tarkkaavasti tu tustuu J. R. H:n kirjan nerokkaaseen sisältöön, hänen täytyy mielihyväkseen tunnustaa, että Ilmestyskirja on nyt käynyt hänelle ta juttavaksi ja sisältörikkaaksi. Tietenkin selityksiä voi olla toisen laisia - onhan «avaimia" monta, - mutta J. R. H. on varmasti löytänyt jonkun tai pari avainta ja tarjoo nyt totuutta etsivälle yleisölle opastavaa kättä Ilmestyskirjan hämärässä labyrintissa. Vä symättömälle työntekijälle kunniakas kiitos. Kirjan hinta on Smk. 8: - . □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ a □ TAJUTTOMUUS ENNEN DEEVAKHANIA. . n. Koska tämä tajuttomuuden jakso on sellainen, johon viimei sinä aikoina ei ole yritetty tunkeutua eikä sitä tutkia, niin luulen, että meidän olisi se kuitenkin tehtävä, sillä tuo tila on meille itse asiassa vasta pelkkä nimi. Tämä aika on varmasti sangen tärkeä, koska silloin kehitetään deevakhanista itseä deevakhanista elämää varten. Aivan niinkuin äidin kohdussa rakennetaan lapsen ruu mis, samoin on tänä raskauden aikana rakennettava deevakhaninen ruumis. Silloin alkaa muuan asia, ja se on kaiken astraliaineen erottaminen; vaikka se olisi kuinka hienoa tahansa, siitä on erot tava. Tavallisesti vaipuu ihminen silloin uneen ja on tiedoton. Tuona tiedottomuuden aikana on kaikesta siitä erottava, mitä astraliaineessa on saatu hyödyllistä aikaan - nimittäin kaikista korkeammista tunteista - samoin koko tästä aineesta, joka on ol lut erilaisten muotojen ilmaisijana ja aikaansaajana: ja myös sen aineen värähtelyistä, jotka olivat levinneet yli koko astraliruumiin, jossakin määrätyssä astraliaineen laadussa ja olleet sen yhteydessä. Kaikki ne suunnataan alkuperäiseen atomiin, joka niihin vastaa ja sitten säilyttää itsessään kyvyn värähdellä samantapaisesti. Tällä tavalla säilytetään kaikki tulevaa astraliruumista varten. Korkeampi elämä hyötyy antautumistunteesta, epäitsekkäästä rakkaudesta jota N:o 2 - 6 TIETÄ JÄ 75 kin henkilöä tai asiaa kohtaan, ja kaikesta siitä mikä tunneelämässä koskettaa korkeampaa laatua. Kaikella sillä täytyy olla aineellinen perusta. Teidän on muistettava, että kaikki ne ovat muutettavat värähdysvoimaksi astraliseen alkuatomiin, joka taas vuorostaan saa aikaan myötätuntoisia värähtelyjä mentali-atomissa, jonka kautta kaikki nuo korkeammat astraliruumiin hienommassa aineessa ilmaistut värähtelyt lähetetään taas ulos mentaliruumiin kautta, koskettamalla mentalisen tajunnan erilaatuisia tiloja. On selvä, että tämä tehtävä vaatii melkoisen ajanjakson, ja että mitä enemmän aineksia siinä on, sitä pitempi aika siihen tar vitaan. Todellisuudessa tämä on sen elämän ulosvetämistä, johon vaikutelmat on painettu, eli vaikutelmien yhyttämistä alkuatomiin; koettakaa aina muistaa, että se säilyttää ainoastaan, värähtelymahdollisuudet. Älkää ajatelko alkuatomia kotelona, johon voitte yhä enemmän ja enemmän sälyttää tunteita ja ajatusmuotoja. Sillä tavalla olisi väärin sitä katsella. Se ei säilytä värähtelyjä, vaan sillä on kyky heijastaa värähtelyjä, ja sen kyvyn voi ainoastaan siinä tapauksessa herättää, jos se on ennen värähdellyt samalla tapaa. Kuvitelkaa miten paljon siihen tarvitaan aikaa, erittäinkin kun se jossakin määrin on koneellista toimintaa. Toinen melkoinen osa tuosta tiedottomuuden eli raskauden tilasta on vietettävä määrätyn elämän mentaliaineen elvyttämisessä, saman, jota oli elvytetty maaelämän aikana, ja kuolemanjälkeisessä astralielämässä kaamallisten elementtien kautta. Te näette, että koko fyysillinen elämämme on kaamamanasista työskentelyä, samoin on koko tunne- ja mentalielämämme myöskin kaamallista työtä ja se juuri muodostaa personallisen minän ja personallisen olemassaolon. Fyysillisen elämän valvetilassa työskentelee tietysti mentalinen elämä fyysillisen ruumiin kautta, mutta nukkuessamme se työskentelee astraliruumiin kautta. Kun kuoleman läpi on käyty ja fyysillinen ruumis on jätetty, jatkamme samaa elämää, johon unitilassa olemme tottuneet ja silloin me toimimme astralitasolla. Niinpian kun olemme tulleet astralitasolle tarvitsemme siellä työskennelläksemme astraliainetta. Juuri senvuoksi kuvittelen tuon raskauden tilan välttämättömyyttä, jota emme tähän saakka ole ot taneet huomioon, ja joka tila tarvitaan menttaliruumiin elähyttämiseksi määrättyä olemassaoloa varten. Kun se on menettänyt elämänsä aikuisen toverin ja päässyt kokonaan irti tuosta kaamallisesta aineksesta, silloin on minällä autuuden tasolla eli deevakanissa puhdistunut muisti. Se ei muista mitään epämiellyttävää, ei mitään väärää tai pahaa tai jollakin tavalla alentavaa, ei mitään sellaista mikä on sekotettu alempiin himoihin. Kaikki nuo ovat jääneet jälelle; siitä johtuu tuo puhdas autius. Tämä auttakoon teitä ymmärtämään mitä koneelliselta kannalta kutsutaan deevak- 76 TIETÄJÄ Nro 2 6 hanin keinotekoiseksi vartioalukseksi. Älkää luulko, että se on jonkinlainen keinotekoinen muuri, joka olisi rakennettu määrätyn alan ympäri, ja että siellä olisi kuilu jokaisen yksilön ympärillä, kaamallinen aines on vain heitetty pois eikä sitä ole enää ole massa. Minällä ei ole mitään asetta, ei mitään käyttövälinettä millä hän voisi vastata alempien maailmoiden värähtelyihin. Siitä syystä ovat alemmat maailmat hänelle olemattomia, samasta syystä kuin korkeammat maailmat ovat useimmille meistä olemattomia. Me emme ole siihen määrään elähyttäneet sitä ainetta minkä vä lityksellä me voisimme olla vuorovaikutuksessa niiden maailmoi den aineen kanssa. Teidän ympärillänne ei ole minkäänlaista ulkopuolista muuria, se on teissä itsessänne. Ja se prosessi, jonka kautta päästään kosketukseen korkeampien maailmoiden kanssa on siinä, että rikotaan tuo sisäinen muuri ympäriltämme ja sisältämme; tai toisin sanoen elvytetään mentaliruumiin aine suoranaiseen yhteyteen alempien verhojen kanssa. Se on kyllä jo siinä, on teissä jo olemassa, mutta se ei työskentele omasta vaikutteestaan eikä kykene vielä kulkemaan poikki tuon molem pien tasojen välisen «lajakeskuksen". Ennenkuin alamme käsitellä heräämistä deevakhanisella tasolla, niin tarkastakaamme hetken niitä ihmisiä, joita H. P. B. kutsui «sieluttomiksi", jotka ovat poikenneet ihmiskehityksestä lakkaamat toman «pahuuden" takia, ja ovat «alasluisuvia" niinkuin toisinaan sanotaan. He kulkevat takaperin, sen sijaan että kehittyisivät, he ovat reväisseet itsensä irti mentalisesta ja henkisestä olemuk sestaan. Muutamat niistä alkavat uudestaan kehityksensä ottamalla uu sia alhaisempia ruumiita; alempiluokkaiset (jotka fyysillisen ja astralisen elämänsä aikana ovat hävittäneet alkuatomit) saavat pe räytyä siihen asti kunnes heille sovelias uusi maailma avautuu, yhtä alhaisella olevalla kehitysasteella minkälaisena ne olivat jät täneet maailman. Ne siirtyvät niinkutsuttuun «planeettakuolemaan" ja kun ne palaavat uuteen maailmaan, saavat ne ottaa uusia alkuatomia sen aineesta. Sillävälin astraliset ja fyysilliset atomit ja mentaliruumis, joka on sekottunut astraliseen, riistäytyy irti hengestä ja koska se on liiaksi elähytetty, ei se voi hävitä ja siksi se ruumistuu uudestaan hyvin alhaiseen laatuun; kun sellainen fyysillinen ruumis kuolee, seuraa sitä vielä alhaisempi inhimillinen ruumistus kenties tylsämielisenä; sitten siitä tulee eläin ja se vaipuu yhä alemma kunnes se lopullisesti häviää elementteihin. Kun normaali-ihmisessä mentaliaines on kylliksi elähytetty, jotta se voi itsenäisesti työskennellä, on seuraava askel deevakhanin muotopiirissä herääminen. Ihminen on «sysätty pois" alem- Nro ^2 - 6 TIETÄJÄ 77 mistä maailmoista mentaliruumiin puhdistamisen kautta elemen teistä, ja siksi on tärkeä ymmärtää, että juuri tuo astraliaineen poissaolo on se kuilu, joka erottaa hänet alemmista maailmoista. Hänet on sysätty »siihen" maailmaan, jonka hänen omat vaiku telmansa ovat luoneet noista maailmoista. Tarkalleen saman laatuinen erottava muuri on erottajana ahtaallakin, missä kukin elää omassa mentalisessa maailmassaan. Hän voi olla siellä sa malla tavalla vuorovaikutuksessa toisten henkilöiden kanssa mentaliruumiinsa kautta kuten täällä ollaan fyysillisen ruumiin välityk sellä. Siitä syystä on joskus sanottu aikaisemmissa kirjotuksissa, että jokainen »sysätään pois". Hänet on sysätty pois alemmasta maailmasta ja sysätty sisään omaan mentaliseen maailmaansa. P a hojen tekojen ja tunteiden karmallinen kokoumus tapaa minän kun se ottaa uuden personallisuuden seuraavassa syiden maail massa, nimittäin ensi ruumistuksensa kuolevaisessa elämässä. Hen kinen yksilöllisyys pysyy kaikista syistä koskemattomana sen ol lessa korkeammissa maailmoissa. Deevakhanin pituus riippuu ihmisen mukanaan viemästä hy västä karmasta. Hänen on muutettava kaikki hyvät kokemukset kyvyiksi. Jos hän vie vähän mukanaan, on se aika lyhyt; jos hän vie keskinkertaisesti, on se oleva keskinkertainen; jos hän vie paljon mukanaan, on se oleva pitkä. On kerrassaan mahdo ton määritellä deevakhanin pituutta. Ihminen kypsyttää siellä niitä kykyjä mitä hän on kylvänyt, ja kun ne ovat kaikki sulate tut, niin hän tuntee uudestaan janon fyysilliseen elämään. Senvuoksi ihminen palaa uudestaan. Hän tahtoo palata; hän on nä lissään, ja se on totta, että hän tahtoo uudestaan nauttia asioita, tunteita ja värähtelyjä, ja hänen tulee sinä hetkenä nälkä, kun hän on täydellisesti sulattanut kaiken minkä hän menneessä elämäs sään oli koonnut. Tämä on pidettävä mielessä, sillä se kysymys tehdään usein teille, johon toisinaan on annettu hyvin sekavia vastauksia. Ei mikään ulkonainen pakko aja minää takaisin, vaan hän palaa siksi, että hän tahtoo palata. On joutavaa puhetta kun ihmiset sanovat tahtovansa palata tai olla palaamatta takaisin. He eivät tulisi takaisin elleivät haluaisi tulla, ja niin kauan kuin yk sikään mieliteko on heissä jälellä, jonka tämä maailma voi heille tyydyttää, niin he tahtovat palata ja he palaavat, eikä suinkaan siitä syystä, että joku toinen tahtoisi heitä tulemaan. Eikä mikään korkeamman voiman pakko aja heitä takaisin vastoin heidän omaa tahtoaan tähän surujen maailmaan, vaan heidän oma kiihkeä näl känsä. Se vastaa fyysillisen ruumiimme tilaa silloin kun olette naut tineet ruokaa ja olette kaiken sulattanut. Silloin te haluatte uu destaan ruokaa ja te menette sitä hakemaan. Ei kenenkään tar 78 TIETÄ JÄ Nro 2 - 6 vitse teitä siihen pakottaa. Te haette sitä siksi, ehä sitä haluatte. Niinkauan kuin ihminen on epätäydellinen, ei hän ole vielä kaik kea sulattanut mitä tämä maailma voi hänelle tarjota eikä ole vielä käyttänyt kaikkea täydellisesti hyväkseen, ettei hän enää haluaisi täältä mitään, ja niin kauan hän tahtoo palata takaisin. On olemassa alemman laatuinen Moksha tila (vapautuminen), jonka voi kyllä saavuttaa. Tässä maassa monet ihmiset ovat sen saavuttaneet varovaisesti tappamalla kaiken halun nautintoasioihin. Nuo mielihalut pysyvät poissa epämääräisen ajanjakson ja silloin he oleskelevat niinkutsutussa aruupadeevakhanissa. Se vahinko koi tuu vaan siitä, että te heitätte pois vapautumisen päivän; te voi sitte heittää sen pois jotakin toista maailmaa varten - muistakaa, että niin voi tehdä. Ihmisen täytyy syntyä siihen maailmaan mi hin häntä halunsa vetää. Muistakaa, että Upanishadeissa on sa nottu: wIhminen syntyy siihen maailmaan mihin halu häntä ve tää." Kuten muutamien sellaisten halu täällä Indiassa, jotka ovat ruvenneet laajasti mietiskelemään, he haluavat pysyä mentalimaailmassa. Sekin on tietysti eräs vapautumisen muoto. He ovat paenneet tämän maailman huolia, mutta joutuvatkin tavallisesti toisen maailman huoliin, ja siitä syystä ei totisesti kannata sillä tavalla menetellä. Te voitte yhtä hyvin ensin kestää vaikeutenne, niin sitten teillä on edessänne mahdollisuus auttaa maailmaa eteenpäin. On mahdottomuus rajottaa sitä aikaa, joskin on mah dollinen jollakin tavalla ajoittain täällä tappaa halu kaikkeen. Juuri tuon voiman, tuon kyvyn tähden voida tappaa jokin asia, minä aina sanon teille »muuttakaa". Kaikki minkä tapatte nousee uudestaan, se minkä muutatte, on iäti pysyväistä. Se henkilö, jonka kehitys on vielä hyvin epätäydellinen — niinkuin suuren osan noista hyvistä ihmisistä on r jos hän siinä kehityksen titassa missä hän on, tappaisi itsestään halun, tappaisi hän sen mukana kaikki korkeamman kehityksen mahdollisuudet, koska hänellä ei ole vielä mitään muutettavaa. Hän vaan tappaisi asian ja se me nisi olemattomiin. Se kuolisi tässä elämässä ja se merkitsee, että tunteiden ja ajatusten korkeampi elämä olisi ajaksi kuollut. Senvuoksi aina neuvomme ihmisiä olemaan seuraamatta tuota suun taa. Sitä kutsutaan toisinaan alemmaksi palokentäksi. Se on sel lainen mielentila, joka on saatu aikaan jonkun huolimattomuuden kautta, joka on seurauksena jostakin suuresta onnettomuudesta, surusta tai jostakin painostuksesta; ei mistään korkeamman elä män kaipauksesta, mutta vastavaikutuksesta. Näiden molempien menetelmien seuraukset ovat erilaiset. Luultavasti muistatte kuinka H ILJA ISU U D EN ÄÄNESSÄ sa notaan, että sielu haluaa «kiintokohtia, jotka sitä nostavat ylös päin." Eikä halun poistamisella, jonkun epäonnistumisen tai su N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 79 run tähden eikä sentähden, että rakkaus on menettänyt viehätyk sensä, kun olette sen kautta jotain menettänyt. Te ette sillä ta valla pääse irti elämän halusta, te menetätte vaan ajaksi sen vie hätyksen, se on jälellä ja elpyy uudestaan. Annie Besant (Suoni. O. S.) □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ a □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ HISTORIAN JOHTO. Viime numerossa puhuttiin niistä suurista olennoista, jotka johtavat ihmiskunnan kehitystä palvelijoittensa ja lähettiläittensä kautta ja toteuttavat Logoksen suunnitelmaa tässä maailmassa. Jos nyt todellakin lietoinen viisaus on johtamassa maailmaa, kuten teosofian ydinusko on, niin pitäisi sen näyttäytyä myös historian vaiheissa ja tapahtumissa. Sen ei tarvitse näyttäytyä ihmetapah tumina ja yliluonnollisena «Jumalan sormena" juuri sentähden, että tämä johto on yhtämittainen ja kaikkialle ulottuva. Se vai kuttaa kaiken aikaa sisästä päin eikä mikään irrallinen tapahtuma sitä riittäisi todistamaan tai ilmentämään. Se ilmenee lakisiteisesti ja kaikki luonnon ja elämän lait kuuluvat samaan suunnitelmaan ja palvelevat samaa tarkotusta. Jumala ei ole maailman yläpuo lella oleva korkeampi olento, vaan hän on itse Elämän Henki, se kokonaistajunta joka kaikkia olentoja elähyttää ja niissä tuntee, toimii, vaikuttaa. Voi kyllä historiassa -- sekä yksilöiden että kansojen elä mässä — sattua tapauksia, jotka erikoisen selvästi ilmentävät ta kana olevaa johtoa ja tuonpuoleisten voimien vaikutusta. Täl laiset tapahtumat, jotka ikäänkuin salaman välähdyksenä puhkai sevat näkyväistä ja näkymätöntä maailmaa erottavan verhon, he rättävät uskoa ja ihmettelyä niissä, jotka näkevät ainoastaan yk sityiskohtia eivätkä suurta kokonaisuutta osaa tajuta. He kutsuvat tällaisia tapahtumia «ihmeiksi", koska ne poikkeavat tavallisesta järjestyksestä. Mutta nuokin «ihmeet" tietysti tapahtuvat luonnon lakien avulla, sillä näitä lakeja ei mikään voi pysähdyttää kaik keuden ilmennyskautena. Me emme tässä kuitenkaan puutu näi hin yksityistapahtumiin vaan luomme silmäyksen kansojen suuriin vaiheisiin, löytääksemme niistä suunnitelman ja tarkotuksen, iukeaksemme sitä ihmeellistä viisauden kirjaa, jonka historia esittää. Miltei kunakin hetkenä maailman historian aikana on ihmisiä, joiden mielestä «kaikki käy hullusti", kaikki menee aivan järjet tömään suuntaan, maailma kulkee kohti perikatoa ja kaikki pitäisi olla toisin, jos maailmassa olisi järkeä ja järjestystä. Me voimme 80 TIETÄJÄ Nro 2 - 6 kuulla tällaisia huokauksia kaikilta varhemmilta ajoilta. Rauhal lisina aikoina näkevät kumoushenget pelkkää pimeyttä ja taantu musta, murrosaikana taas kaikki »kunnon ihmiset" kauhistuneina pudistavat päätään. Samalla kun tätä kirjotan — vallankumouspäivänä — on olotila sellainen, että jos menen ulos ja puhuttelen ihmisiä, niin yhdeksän kymmenestä ensi sanoikseen huudahtaa: »Eikö kaikki nyt ole hullusti? Voi tätä kauheata maailman menoa." Ja kaikesta tästä huolimatta, vaikka kullakin ajalla on omat pulmansa ja vaikeutensa, oma hulluutensa ja kärsimyksensä, niin historia suurin piirtein katsottuna* ei ole järjetön kaaos, sekasorto, vaan esiintyy sille, joka osaa katsoa, mahtavana sopusointuisena näytelmänä. Suuret historiankirjottajat, jotka ovat näkijän silmällä syventyneet tapahtumien kulkuun, ovat aina olleet mieluimmin uskojia kuin epäilijöitä. Ja varsinkin historialliset kaunokirjailijat ovat miltei järjestään olleet sellaisia, jotka ovat tunteneet ja ym märtäneet jumalallisen johdon. Ajatelkaamme nimiä sellaisia kuin Dumas, Scott, Ingeman, Bulwer Lytton, Ebers, Rydberg, Topelius - kaikki ne ovat tässä suhteessa samanlaisia ja tuntuu siltä, että itse historian tutkimus on avannut heidän silmänsä näkemään ihmeitä. Kun ajattelee ihmisten uskomatonta lyhytnäköisyyttä ja jär jettömyyttä kunakin aikakautena, ei voisi odottaa, että kehitys silti katkeamattomasti edistyy ja että inhimilliset hairahduksetkin voivat voitoksi muuttua. Historian yksityiskohdat ovat täynnä pelkkiä kompastuksia, ei ainoastaan pienet ihmiset erehdy vaan vielä enemmän ne, joita kutsutaan suuriksi. Sittenkin kokonaisuudes saan nämä erehdykset tasottavat toinen toisensa ja lopulta kaikki käy hyvin. Me luemme raamatusta, että Juudan kansa oli Jumalan »valittu kansa" ja että Jumala oli ottanut sen erityiseen johtoonsa. Jehova toi kansansa ulos Egyptin orjuudesta ja sitten kaitsi sitä milloin lempeällä kädellä, milloin rautaisella vitsalla. Kaikki juutalaiset olivat siitä ehdottomasti vakuutetut että itse vanhurskauden Herra heitä oli johtamassa ja niin luja oli heidän uskonsa, että vielä nykyään vuosituhansien jälkeen monet kristitytkin uskovat Juudan kansan loistavien unelmien toteutuvan. Ja kuitenkin jos tieteeellisellä, objektiivisella silmällä katsotaan tuon kansan historiaa, ei se millään tavalla eroa muiden kansojen historiasta. Sen kehitys ei ole ollut tasaisempi, ei järkevämpi, ei merkillisempi kuin mui den kansojen eikä lopputulos - kansan nykyinen hajotettu ja osaksi sorrettu tila - ole toisenlainen kuin muiden kansojen, jotka ovat eläneet yli kukoistusaikansa ja nyt ovat entisyytensä varjona. N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 81 Asianlaita on vain se, että juutalaiset itse uskoivat tuohon johdatukseen ja sen mukaan selittivät ja ymmärsi\ät oman histo riansa ja ottivat siitä oppia. He lukivat siitä oikeuden lain, Kar man, vaikutuksen ja samalla tunsivat, että tätä oikeamielisyyttä ohjasi rakkaus ja että kaikki oli viisasta kasvatusta. Aivan samalla tavalla kuin Juudan kansa, voisi mikä tahansa muu kansa pitää itseään »Jumalan valittuna kansana" ja tosiasiallisesti ovatkin useimmat kansat ainakin muutamina kehityskausinaan tällä tavalla ajatelleet itsestään. Tällainen ajatus se on antanut niille suuruu den, voiman ja itseluottamuksen. Vielä meidän päivinämme Eng lannin, Saksan, Amerikan, vieläpä Venäjän kansa kukin omalla tahollaan pitävät Itseään erityisesti »kutsuttuina" suureen tehtävään ja lukevat omassa historiassaan merkillisen johdon ja tarkotuksen. Me tiedämme, että meidänkin pienessä maassamme on monia myöskin teosofien joukossa, jotka pitävät tätä Suomen kansaa erikoisesti Jumalan armotettuna ja ehkä muiden kansojen esiku vana ja valkeutena. Tämä ilmiö on siis aivan yleinen ja se tavataan kaikkien vanhimpina aikoina. Kiinan ja Intian kansat ovat vuosituhansien aikana pitäneet itseään koko maailman merkillisimpinä kansoina. Kreikkalaiset olivat mielestään ainoat sivistyneet ja kutsuivat kaikkia muita barbaareiksi, roomalaiset samallaisen uskonsa voimalla pa nivat valtansa alaiseksi koko länsimaailman, vieläpä hunnit ja Dshingis Kaan pitivät itseään Jumalan lähettäminä. Onko tämä usko pelkkää kuvitelmaa vai piileekö sen takana jotakin muuta? Perustuuko se mielivaltaisiin otaksumisiin ja itse-petokseen? En usko, että tätä voidaan sanoa ja vaikka niin sanottaisiin, niin mil joonani usko kuitenkin pysyisi horjumattomana. On siis mieluummin tunnustettava tämä tosiasia ja myönnet tävä, että Kiinan, Intian, Judean, Kreikan, Rooman, Englannin, Saksan, Venäjän ja vieläpä Suomen y. m., kansat ovat kukin omalla tavallansa »valittuja kansoja" ja että niitä kaikkia on johdettu ja kasvatettu. Kansat eivät ole erehtyneet vaan- ne ovat omassa his toriassaan tulleet tuntemaan jumalallisen viisaus-johdon. Muiden, heille vieraiden kansojen historiaa ne eivät ole yhtä hyvin ym märtäneet, mutta omansa elämässään ne ovat huomanneet kieltä mättömän suunnitelman ja tarkotuksen. Ken osaisi yleissilmällä katsoa kaikkia kansoja — ja niin tekevät varmaan suuret tietäjät - hän näkee suurenmoisen ihanan taidekudoksen ja hämmästyk sellä kumartuu sen käsittämän viisauden edessä, joka lukematto missa muodoissa ilmenee ja aina todistaa itsestänsä. Katselkaamme lähemmin kansojen kehitystä. Kutakin niistä on aivan erikoisella tavalla kasvatettu määrättyä tarkotusta varten, sanoisimineko määrätyn ominaisuuden ilmentämiseksi. Tätä varten 3 82 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 kansa johdetaan erikoiseen seutuun asumaan ja asetetaan määrät tyjen olosuhteitten alaiseksi. Luonto heijastuu ihmiseen ja kansan luonne on aina likeisesti tekemisessä asuinpaikan maantieteellisen aseman kanssa. Samaten ilmasto vaikuttaa ja vieläpä maaperän laatu, koska ihminen maasta ottaa ravintonsa. Esim. Suomen kansassa näkyvät selvästi tämän Suomenniemen erikoisuudet. Karu luonto ja pitkä talvi kasvattaa ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Kiihkeät intohimot eivät menesty, kaikki hätäily ja kii rehtiminen on haitaksi. Juroksi ja umpimieliseksi muuttuu ihmi nen harvaan asutuissa seuduissa, missä matkat ovat pitkät ja työ vaatii kaiken huomion. Mutta Suomi on kirkkaine vesineen ja vaihtelevine kunnaineen myös neitseellisen ihana ja niin syntyy laulu ja soitanto. Talven lumi puhdistaa ja tekee ajatukset rehel lisiksi ja tosiksi. Olemassaolon ankara taistelu kehittää vakavuutta ja totisuutta. Vaikea on usein sanoilla kuvata kansanluonteiden erikoisvivahduksia, kullakin niistä on ikäänkuin oma värinsä eli tuok sunsa, josta ne tuntee, vaikka ei osaisi kuvata. Ja aina on tämä väritys yhteydessä maan luonnon kanssa. Sentähden on maan päällä niin erilaisia seutuja ja maisemia. Eikä ainoakaan eläin suuressa luomistossa kykene mukautumaan niin monenlaisiin olo suhteisiin kuin ihminen. Ihminen voi elää kylmässä ja kuumassa,, karulla ja hedelmällisellä maalla, vuorilla ja merten saarilla, met sissä ja aroilla. Hänen luontonsa rikkaus vaatii näitä erilaisia seutuja ilmentääkseen eri puoliaan. Kansojen kehityskin on todistuksena siitä, että olemassaolon tarkotus ei ole aineellista vaan henkistä laatua. Hyvinvointi ei ole kansan päämäärä vaan silloin kun kansa on päässyt ulkonai sesti loistavaan asemaan, silloin varmasti lähestyy sen lopun hetki. Sen kulttuuri hävitetään, uudet raakalaiskansat tallaamat sen jalkoi hinsa ja historioitsija kysyy ihmetellen mitä siitä on tullut. U l konaiset saavutukset ovat kyllä menetetyt mutta kansan henkiset kyvyt siirtyvät ihmiskunnan sydämeen ja jäävät siihen pysyväisiksi; Samoin kuin yksilön kuolema kuuluu suvun kehitykseen, samoin ihmiskunnan kehityksen ehtona on, että kukin kansa kuo lee tehtävänsä tehtyään. Ei voi mitään suurta rajattomasti jatkaa,, se menee yksipuolisuuteen ja estää toisia puolia ilmenemästä. Sekä elämä että kuolema palvelevat yhteistä tarkotusperää, Lo goksen suurta suunnitelmaa. Se kansa siis, joka ylpeilee loistostaan ja mahtavuudestaan,, alkaa käydä loppuansa kohti, mutta se kansa, joka on kehittymätön ja taidoton, voi olla tulevaisuuden kansa. Kypsyneisyys ja surkastuneisuus muistuttavat jossain määrin toisiansa mutta niillä on sisäisesti suunnaton ero. Toisella on tulevaisuus, toisella vain N:o 2 - 6 TIETÄ JÄ 83 menneisyys. Kun Pohjan raakalaiset, »vandaalit", hävittivät Roomen kukoistavan kulttuurin, niin se silloisille ihmisille kuvastui hirvittävänä onnettomuutena, mutta ihmiskunnan kehitykselle se oli välttämätöntä. Eikä aikaakaan - muutama vuosituhat - niin olivat uudet tulokkaat päässeet edeliäjiään paljon pitemmälle. Kansojen johto on Manun työtä. Se on suurpiirteistä ja mahtavaa. Kun nuo jättiläisoliot nousevat ja liikahtavat, silloin ei yksilön henki paljon maksa. Ihmiskunnan taudit ja välttämätön suoneniskentä merkitsee satojen tuhansien kuolemaa. Nykyinen kin maailman mullistus on tällainen suunnaton puhdistusprosessi eikä kukaan tällä hetkellä osanne sanoa, mikä siitä on oleva seu rauksena. Mutta jo kauan ennen maailmansotaa oli kaikille nä kijöille selvänä, että ainoastaan perinpohjainen hävitys voisi pois taa kulttuurin mätäpaiseet. Me olemme vielä tämän prosessin keskellä, kenties vasta alkupäässä. Niinkuin yksilöt kehittyvät kilpailun ja siitä johtuvan taistelun kautta, samoin Manu on käyttänyt sotaa kansojen kasvatus- ja karaisukeinona. Ne, jotka ovat tutkineet menneisyyden salaisia asiakirjoja, ovat nähneet hänen johtavan kansoja valtiomiehenä ja sotapäällikkönä. Mutta sodat ovat vain yhtenä vaiheena kansojen elämässä. Toinen Manun tehtävä on lainsäätäjän toimi. Intian vanhimpia meille säilyneitä kirjoja on n. k. Manun laki, joka viisaudessaan ja ylevyydessään on vielä tänä päivänä vertojaan vetämätön. Näistä Manun laeista polveutuvat Assyrian Hammurabin lait,-joita tiedemiehet ovat kaivaneet esille, ja näistä taas suoranaisesti johtuvat Mooseksen lait. Papit ovat kussakin maassa näitä täydentäneet selityksillään, jotka viimein ovat paisuneet yhtä suuriksi kuin alkuperäiset ohjeet. Se kuva, joka raamatussa esitetään Mooseksesta, on juuri kuva Manusta, vanha perintötaru. Sellaisena esiintyy Manu, seu rustellen Siinailla Zebaothin, »sotajoukkojen Herran kanssa" ja tullen sieltä alas niin kirkas paiste kasvoillaan, ettei kansa sitä sietänyt katsoa. Jumalan kanssa hän kamppaili kansansa puolesta, milloin kiivastuen, milloin leppyen. Egyptin lihapatojen luota hän kuletti kansansa läpi korven, »40 ajastaikaa" luvattua maata kohti ja kuoli jättäen lupauksen takaisin tulostaan. Sillä se, että Herra lupasi herättää uudestaan hänen kaltaisensa profeetan, mer kitsi silloisen vertauskuvakielen mukaan hänen tuloaan takaisin ja se oli juutalaistenkin uskona. Miltei kaikilla kansoilla on vanhoja perinnäiskertomuksia suurista sankareista, johtajista, viisaista ja mahtavista ja useimmissa taruissa kerrotaan että tällainen sankari on joko sulkeutunut vuo reen tai muuten vetäytynyt ihmisten näkyvistä mutta elää edelleen ja tulee takaisin määrättynä hetkenä, kun häntä jälleen tarvitaan. 84 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 Se on niin vanha ja yhä uudistuva tarina, että monet myöhemmät sankarikuninkaatkin joutuvat saman uskon alaisiksi, Fredrik Bar barossat, Rikhard Leijonamielet, Napoleonit ja Aleksanteri I:set. Näiden tarujen uudistuminen on yleismaailmallinen ilmiö ja johtuu siitä, että todella tuonlaatuinen olento on silloin tällöin elänyt ihmisten keskellä ja jättänyt jälelle lupauksen valvonnastaan ja takaisintulostaan. Suunnaton täytyykin olla sen olennon ikä, joka voi johtaa kansojen kohtaloita, sillä sadat vuodet eivät vielä mi tään merkitse hänelle eivätkä tuhat vuodetkaan ole muuta kuin päivien hetkiä. Hänen täytyy nähdä kauas eteen ja taaksepäin ja sen mukaan järjestää aikojen tapahtumia. Moni tapahtuma saa vasta merkityksensä satojen vuosien päästä. Kullekin apulai selle on määrätty ainoastaan osa suuresta suunnitelmasta ja usein apulainen, toimeenpanija, on tiedoton muusta näytelmästä. Erittäin mieltäkiinnittäväksi muuttuu historia, jos sitä katsel laan tämän laajemman tiedon valossa. Ensi kerralla vielä esitet täköön muutamia esimerkkejä. v. H. V. □ □□ □ □□ □ □□ □ □□ □ □ □□ □ □□ □ □□ □ □□ □ □□ □ □□ □ □ ILMESTYSKIRJA ELI JOHANNEKSEN VIHKIMYS. Itsensä voittamisen draama. IV. Tämän pitkän, mutta välttämättömän poikkeamisen jälkeen, palataan jälleen draaman toimintaan; Voittaja ilmestyy valkoisen hevosen selässä kantaen Herran hedelmöittävän voiman viini kuurnaa ja hänen vaatteensa on verenpunainen, ja hänellä on vaatteissansa ja reidessänsä nimi kirjotettu: Kuningasten kuningas ja Herrain Herra. Sana reisi (meeros) on sanottu kaunistellen; (tarkotetaan miehen elintä, fallosta). Tämä erikoinen kaunisteltu sanamuoto on yleinen Vanhassa testamentissa. (Kats. I Moos. 24: 2 ja muualla). Vielä lisäksi on huomattava, että Voittajalla on tässä Marsin miekka ja hän ratsastaa Joutsimiehen valkoisella hevosella ensimäistä tshakraa avattaessa, sukupuoli-tshakraa, (adhisthaanaa). Joutsimies tuli voittajana ja pysyi voittajana. Siten näytetään ilmenneen Logoksen olevan suoranaisessa yhteydessä alempien keskuksien kanssa. On aivan mahdoton Ilmestyskirjaa selittäessä sivuuttaa tuota arkaa ja täydellisesti puhdasta kysymystä, vaikka esoteerisen filo sofian avomielisimmätkin selostajat ovat sen suhteen olleet sangen Nro 2 - 6 TIETÄ JÄ 85 vaitelijaita. Koska tämän kirjottaja on eri mieltä kaiken epä oikeutetun salaamisen 1suhteen, ja koska hän uskoo, että totuuden salaamisesta tässä kysymyksessä on johtunut paljon harmia, pitää hän itsensä oikeutettuna koskettelemaan empimättä avonaisesti tätä kysymystä, joskin tarpeeksi lyhykäisesti. Kuten jokainen käytän nöllinen salatieteillä tietää, on ihmisen aivoissa määrättyjä kes kuksia ja elimiä, joihin kuuluu pituitari-elin ja conarium, joiden korkeimmat tehtävät ovat ylimalkaan ihmiskunnan nykyisten rotu jen normaali-yksilöissä uinuvia, ja senvuoksi niitä kutsutaan Uu dessa testamentissa; ja muissa esoterisissa kirjotuksissa »kuolleiksi". Kuitenkin ainoastaan näiden aivoelinten kautta voi ihmisen hen kinen Itse, hänen suojeleva Jumalansa vaikuttaa ihmisen psykillisälyllisen minän tietoisuuteen. Kuitenkaan ei tuollainen hienom pien elinten kuoleumustila estä tavallisten älyllisten ominaisuuk sien, paitsi intuitsionin, kehittymistä hyvinkin korkealle. Tietenkin on paljon ihmisiä ja on ollut olemassa, jotka ovat surkuteltavia esimerkkejä loistavasta älyllisyydestä ja samalla tylsimmästä hen kisestä typeryydestä. Todellisella nerolla, runoilijalla, taiteilijalla, intuitiivisella filosofilla, uskonnollisella mystikolla ja puhtaalla pyhimyksellä ovat nämä keskukset osittain heränneet. Sitävastoin tietäjällä (lukuunottamatta pelkkää psykillistä selvänäkijää) ovat korkeammut kyvyt niin heränneet, että hän tulee tietoiseksi sisäi sistä maailmoista ja todellisen olemassaolon tasoista. Kun aivot ovat täydellisesti palautuneet niiden todelliseen tehtävään speireeman, Uuden testamentin parakleetoksen, Logoksen valon kautta, joka on todellisuudessa Logoksen luova voima, silloin aivot tule vat kaksisukuisiksi elimiksi, joissa tapahtuu itsesyniyisen henkisen ihmisen tahraton sikiäminen ja kohdussaolo, monogenees, ainosyntyinen, joka todella on »ylhäältä syntynyt". Sellainen on se uudestisyntymisen ja lunastuksen prosessi, jota Johannes kuvaa sekä Ilmestyskirjassa että neljännessä evankeliumissa ja joista Paavali ja kolme synoptikkoa ovat laajalti kirjottaneet, ja joita ne voivat helposti tajuta, joilla on »yksinkertainen silm ä", ja joista muinaiset suuret maailman uskonnot ovat tarujen ja ver tauskuvien kautta ilmottaneet. Koska pyhien aivoissa olevien keskuksien ja sukupuolikeskuksien välillä on suoranainen ja lä heinen yhteys ja vuorovaikutus, niin siitä johtuu, että todellinen henkisyys on saavutettavissa ainoastaan puhtaan ja siveellisen elä män kautta. Vihkimyskokelaalle, joka tahtoo ryhtyä lopputyöhön, itsensä synnyttämiseen, on täydellinen sukupuolinen pidättäytymi nen ensimäinen välttämättömyys. Ellei hän ole korkeampien mielihalujen innostama, puhtaimman filosofian johtama ja mitä ankarimman siveellisen kurin hallitsema, ovat hänen menestymi sensä mahdollisuudet äärettömän kaukana. Pelkässä vale-okkul 86 TIETÄJÄ Nro 2 - 6 tismissa hutiloiminen turmelee vaan hänen älynsä psykismin lap sellisuuksissa ja hän joutuu mielikuvamaailman pahojen vaiku tusten uhriksi ja turmelee sielunsa hajottam alla sukupuoiivelhoutta - kuten tuhannet väärälle tielle johdetut tekevät vielä meidänkin ajallamme. Voittaja ja isäntänsä ovat pedon ja sen seuralaisten vastus tamina ja siitä johtuvasta taistelusta on peto ja väärä profeetta vangittava ja nämä kaksi heitetään tuliseen järveen, joka tulikivestä palaa; se merkitsee vain sitä, että ihmisen eläimellisen luonnon ainekset palaavat jälleen elementalikuntaan, mistä ne ovat kotoisin - ne heitetään luonnon suureen sulatuskauhaan. Lohi käärme vangitaan, mutta vain tuhanneksi vuodeksi, jonka jälkeen se jälleen päästetään lyhyeksi ajaksi irti. Tällä tarkotetaan, että Voittajan täytyy vielä käydä läpi yhden syntymän eikä häneltä senvuoksi hävitetä koko himoluontoa, vaikka hän seuraavassa ja viimeisessä ruumistuksessaan tuleekin sen nopeasti lopettamaan. Tuhannen vuoden aika ruumistusten välillä, merkitsee vain näen näistä aikaa henkisellä tasolla, kuten Plato selittää, sillä aistitse4ninen siellä on kymmenen kertaa voimakkaampaa, siksi ne tuhat vuotta kuten Erin näyssä, ,,vastaavat sataa vuotta, mikä aika on laskettu ihmisen iän pituudeksi". Lohikäärme on voitettu Ilm es tyskirjan draaman mukaan, mutta Johannes kuvaa tulevaa kiris tystä sen lopullisesta kohtalosta. Hän pitää tarpeellisena selittää ensin mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen ja kahden ruumistuksen välillä, selittämällä erään näyn. Hän näki valtaistuimet ja niiden päällä istujat ja kuinka heille annettiin tuomio. Tämä esittää joukon kuoleman jälkeisiä tuomioita; sillä jokaisen ruumistuksen jälestä ruumistuvan Minän täytyy käydä lävitse puhdistuskoetusten eli tuomion. Kaikki viimeisen maallisen elämänsä toiminnat tarkastetaan; allegoriassa selitetään niiden vironneen kuolleista ja sentähden ne sielut, jotka Jeesuksen todistuksen ja Jumalan (Nousin) sanan tähden mestatut olivat, jotka eivät petoa kumartaneet (se merkitsee, että salassa oleva intuitsioni, korkeam mat ajatukset, tunteet ja pyrkimykset piinasi järki kuoliaaksi) että ne nyt heräävät eloon ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta, sen ajan jolloin eivät vielä ruumistu. Mutta muut kuol leet! (ne ajatukset ja tunteet, jotka olivat tekemisessä vain himoluonnon kanssa) eivät herää elämään ennenkuin taivaallisen väli tilan jälkeen. Ne pysyvät salassa, kunnes Minä ruumistuu jälleen ja silloin niistä syntyy sukulaisuusvaikutelmia; noita ihmisen kor keamman luonnon vaikutteita, joita oli painettu ja lyöty hänen maallisen elämänsä aikana, kutsutaan »ensimäiseksi ylösnousemuk seksi". Mutta palatkaamme tuosta lohikäärmeen yleisestä esitte lystä sen draamassa löytyviin yksityistapauksiin (sen tulevaa koh Nro 2 - 6 TIETÄJÄ 87 taloa katselemaan). Johannes selittää, että tuo vihollinen pääste tään vapaaksi tuhannen vuoden kuluttua ja silloin se käyttää kaikki pahat voimansa tehdäkseen rynnäkön rakasta kaupunkia vastaan — mutta sen voimat hävitetään pyhällä tulella ja se heitetään tuliseen ja tulikivijärveen, jossa sekä peto että väärä profeetta oli,^ ja saavat jakaa keskenään «toisen kuole m an". Mutta Voittajan fyysillinen ruumis ei ole kuollut, se on vallattu, puhdistunut ja vapautunut himokeskuksistaan. Babylonin kukistuminen esittää kuvannollisesti himoluonnon kuolemaa; sillä uudesti syntymisessään on vihitty käynyt lävitse kuolemaa vastaa van prosessin ja senvuoksi hän kulkee' tuomion kärsimysten kautta, jotka muistuttavat niitä tuomion kärsimyksiä, joita sielu ruumiista erotessa kokee, vaikka nämä ovat monta vertaa vaikeammanlaatuiset ja äärettömän paljon tärkeämmät. Suuri val koinen valtaistuin ilmestyy ja sen päällä istuvan kruunatun ma jesteetin kasvojen edestä maa ja taivas pakeni, sillä hän on täy dellinen ihmisen Itse, korkeampi maata ja taivasta ja suurempi Jumalia. Hän laskee ruumistusten kierrokset ja kaikki yhdistetyn luontonsa voimat ja kyvyt, joita hänen monet personallisuutensa olivat rakentaneet; niitä hän nyt tuomitsee «töidensä jälkeen". Kaikki nuo kolmessa alemmassa maailmassa olevat «kuolleet" virkoavat eloon ja «tuomitaan", kuten Johannes sanoo «jokainen töidensä jälkeen". Fyysillisen ja psykihisen luonnon tuomitut ainekset (kuolleet ja näkymättömät) heitetään tuliseen järveen, kaaokseen, «kahdeksanteen piiriin" ja siellä luova tuli ne hienos taa tulevien aikojen aineksiksi, nuo kunkin kierroksen hylyt; ja tätä kutsutaan »toiseksi kuolemaksi". Ja sitten ilmestyy uusi taivas ja uusi maa, se on Nousin sisäkohtainen ja ulkokohtainen maailma omalla tasollaan; mutta järvi, alemman tason sukupuolinen tajunta on hävinnyt olemasta. Pyhä kaupunki, kuolematon auringonruumis, astuu-alas taivaasta, verhottuna sädekehäänsä eli kirkkauteensa (hee doksa) Jumalan auringon pukuun. Tuo sädekehä on itseloistava ja siinä on opaalin värisiä väikkeitä; se on kaupungin muuri, jolla on «kaksitoistakymmentä porttia (ruumiin kaksitoista aukkoa)" ja porteissa kaksitoistakymmentä enkeliä (eläinradan kaksitoista suurta Jumalaa eli kosmillista voimaa) Israelin lasten kahdentoistakymmenen suku kunnan nimet (eläinradan merkkien) kirjotetut portteihin: suku kunnat ovat muodostetut neljästä kolmiosta, ollen yhtä ilman neljän suunnan kanssa. Ja sen kaupungin muurilla on kaksi toistakymmentä perustusta, ja niissä Karitsan kahdentoistakymme nen apostolin nimet. Ne ovat Logoksen kaksitoista voimaa, kah dentoista kosmillisen voiman henkiset perustyypit. Näissä vertaus 88 TIETÄ JÄ N:o 2 - 6 kuvissa on kaikkien olioiden perustus henkinen, ja sillä lepää kaiken ilmenneen rakenne. mAUM ! Tule sinä, oi jumalallinen ajatus! Jumalallisen aja tuksen armo olkoon teidän kaikkien kanssa! AUM ! Näin päättyy Johanneksen Ilmestyskirja, tuo ihmeellisin alle goria mitä ihmiskäsi koskaan on kirjottanut. Niin selvä, täydel linen ja yhtenäinen on tämä kirja, jonka koko kauneutta voi sen hienommissa yksityiskohdissa täysin huomata vasta silloin, kun sitä kokonaisuudessa tarkastetaan, eikä sen syvempää merkitystä voida tajuta pelkällä analyytisella tutkimuksella. Sen lukemattomat yksityiskohdat ja vertauskuvien toisinnot ovat peräti eksyttäneet kaikki yritykset, kun on koetettu sitä analysoida pelkällä empirisellä tavalla. Eksoteristit ovat samaten menneet väärään, kun ei vät ole voineet kykenemättömyytensä takia erottaa draaman pää toiminnasta selittävää ainesta, jota sivukohtauksissa esitetään. To dellisuudessa ei draaman rakenne ole sekava eikä siinä olevat henkilöt ole lukuisat. Toimivat henkilöt ovat: JUMALA, ikuisesti salattu JUM ALALLINEN LÄSNÄOLO. I ENSIMÄINEN L O G O S (logos endiathetos, sisäinen käsite) JUM ALALLINEN RAKKAUS, josta lähtee: II (a) TO IN EN L O G O S (logos prophorikos, ilmaistu aja tus), JUM ALALLINEN AJATUS, kosmillisten voimien hallitsija; symbolisoitu Voittajalla, Auringolla. (b) Logoksen valo, Joutsimies, JUM ALALLINEN ALKU AINE, alkuperäinen aine, jota taivaallinen neitsyt, Kuu symbolisoi. Kuten Philo Judaeus sanoo (De Confus. Ling. p. 267) Lo gos on Joutsimies; henkiaineena ne ovat juuriolemukseltaan yhtä. Ne ilmentävät: III Kaksitoista voimaa, joista viisi on henkistä (auringon voi mat) ja seitsemän aineellista (kuun voimat), joita eläinradan kaksi toista merkkiä symbolisoi. Nuo kaksitoista voimaa ilmenevät pe räkkäisesti neljällä olemisen tasolla ja muodostavat yhdessä 48 kosmillista voimaa ja Joutsimies-Logoksen kanssa neljäkymmentä yhdeksän. Nämä ovat Ilmestyskirjan draaman näyttelijät, vaikka muuta mat niistä esiintyvät useammissa osissa. James M . Pryse. James M. Prysen selitys Ilmestyskirjasta ei todellisuudessa ole näin lyhyt. Teos on laaja ja siitä syystä mahdoton kokonai suudessaan suomennettavaksi Tietäjään. Tarvitsisi vielä vähintäin kaksi vuotta ennenkuin päästäisi sen loppuun. Tämä valitsemani luku Ilmestyskirjan selityksestä antaa kokonaiskuvan tekijän näke myksestä ja hänen käyttämästään avaimesta. (Loppu.) N:o 2 - 6 TIETÄ JÄ 89 TEOSOFISEN SEURAN TAITEELLINEN YHDISTYS. Viime vuosien kuluessa on muutamissa seurustelu-tilaisuuk sissa Adyarin Päämajassa tuottanut erikoista iloa teosofisten sä veltäjäin ja runoilijain tuotteet. Skrjäbinin ja Sibeliuksen pianokappaneet, W. H. Kirbyn laulusävellykset ja Ethel Cliffordin kirjottamat runot ovat aina olleet tervetulleita. Hiljattain esitettiin suomalaisen säveltäjän teos, Oskari Merikannon, joka sävelsi kan taatin muutamia vuosia sitten Tukholmassa vietettyyn Teosof. Seuran Kongressiin. Alkuteksti oli käännetty englannin kielelle. Esittäjä sai kolme kertaa laulaa sen uudestaan, niin harras oli kuulijakunta tahtoessaan saada täydellisesti nauttia musiikin kau neudesta ja sen sisällyksestä. Mutta musiikki ei ole ainoa har rastettu taiteen haara, jolla teosofit ympäri maailman koettavat vaikuttaa. Näytelmä, runous, kuvanveisto- ja maalaustaide alkaa myöskin astua esille. On aivan ilmeistä, että alkaa olla kehitty nyt teosofinen taideruumis. Se merkitsee, että se taide lähtee teosofisista käsitteistä maailmankaikkeudesta, ja on sen vuoksi merkitsevämpi ja henkisesti elävämpi kuin vanha taide. Se on tai teessa liittänyt yhteen erilaisia taiteilijoita. On jo syntynyt oivallisia maalauksia, kaunista musiikkia, henkevän ihania ja yksinkertaisia näytelmiä, runoutta ja suoranaista kirjallisuutta, joka puhuu Elämän elämästä, se on taiteen suuren renessanssin korkeamman kierroksen alkua, joka on rakentava Herralle kauniimmat asuinsijat. Täällä Adyarissa olemme tunteneet saman sysäyksen, ja viime vuonna perustettu taide-liitto oli ensimäinen yritys löytääkseen ne henkilöt, jotka ovat erityisesti vastaanottavia luovalla esittävällä linjalla. Nyt tiedetään, että niillä, jotka haluavat laskea laulu-, väritai muotolahjansa Herran alttarille elämän puhdistamiseksi ja ih miskunnan kohottamiseksi, niillä on tilaisuus liittoutua tähän mitä suuremmoisimpaan palvelemistyöhön. Tätä silmällä pitäen oli Presidenttimme viimeisenä tekona, ennen hetkelliseen vaitioloon hautautumistaan, allekirjottaa lupaus Teosofisen Seuran Taiteellisen Yhdistyksen perustamiseksi, jonka keskus tulee olemaan Adyarissa. Hän suostui itse olemaan sen Presidenttinä, vaikkakin kotivankeutensa aikana näkymättömänä. Ensimäinen askel olisi löytää ne, joilla on luomis- ja esittämiskykyä jossakin näissä taidehaaroissa. Myöskin ne T. S. kump panit, joilla on käsittämisen lahja, vaikkakaan ei luomis- ja esittämiskykyä, hekin voivät luonnollisesti olla irtojäseninä. Pyyde tään kaikkia näitä lähettämään nimensä Teosofisen Taiteellisen Yhdistyksen kirjevaihtajalle Adyariin, Madrassissa. 90 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 Toinen askel olisi saada alkukokoelma kaikenlaatuisista teosofisista teoksista. Emme voi lunastaa suuria veistoksia (vaikkakin miss Diderichsenin kaunis marmoriryhmä suuressa hallissa onkin houkutteleva), ainakin voitaisi lunastaa niistä valokuvia. Emme voi myöskään aluksi ostaa monta maalausta, mutta ottaisimme niistä kyllä joko värillisiä tai muullaisia jäljennyksiä. Skrjäbinin, Sibeliuksen, 1 Merikannon, Kirbyn, Schapiron ynnä muiden teosofisten säveltäjäin painettuja teoksia ostetaan. Halutaan myös ostaa runo- ja suorasanaisia teoksia A. E:ltä, Yeatsilta, Wilcoxilta ja Holdeniita, myöskin muilta runoilijoilta, joiden teokset vasta tulevat julaistuksi. - Olemme nähneet erään looshiluettelon luon noksen, jonka muuan Lancashirilainen teosofitaiteilija oli tehnyt; haluaisimme saada kokoelman sellaisia, sillä Indian taide- ja käsiteollisuus tarvitsee varmaan yhtä tärkeästi kuin muutkin maat taideperustan. Kun on ensin saatu luettelo varsinaisista jäsenistä ja irtojäsenistä, niin sitten muodostetaan eri keskuksia, ja ne, jotka suos tuvat olemaan kirjevaihtajina merkitköön nimensä. Sillävälin ote taan mielihyvällä Theosophistiin kirjotuksia, jotka koskettavat uusiuurteisia näkökantoja T. S:n taiteilijain työstä. Niinikään otetaan mielihyvällä vastaan huomattavia teosofishenkisiä teoksia. Niitä voidaan julaista Theosophistissa, samaten taidetta koskettavat ar tikkelit ovat tervetulleet, ja kun ne on ensin hyväksytty, niin ne julaistaan. Sellaisten artikkelien liittäminen kirjamuotoon ei ole mikään kaukainen mahdollisuus. Kaikki välitys on osotettava yllämainitulle kirjevaihtajalle. j . H. C. (Suom. O. S.) Allekirjottanut kehottaa kaikkia teosofitaiteilijoita ottamaan huomioon tämän Theosophistissa olleen kirjotuksen, jossa pyyde tään taiteilijoita liittoutumaan yhteen ja palvelemaan taidetta saman teosofisen lipun alla. Samaten niitäkin jäseniä, joilla on taiteen ymmärtämisen kyky ja jotka antavat taiteelle arvoa, liittymään irtojäseniksi. Vuonna 1914, 24 p. kesäkuuta piti Perustaja-Ylisihteeri Pekka Ervast Tuonenkylässä luennon M arjattarenkaasta . Hän sanoi: i/Marjattarenkaan nimi osottaa, että se liittyy vanhaan suomalai seen okkultismiin ja että tämä nimi ja sen kalevalaisuus oli jo ennakolta määrätty. Siinä tulee olemaan suomalainen viisaus ja sen työ on oleva suomalaista." Hän kertoi muun muassa: »Kun Kalevan kansa on oppinut uutta aikaa elämään, tulee Väinämöi nen takaisin »Uuen sammon saattajaksi, Uuen soiton suoriaksi, 1 Jean Sibelius ei ole T. S:n jäsen. N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 91 Uuden kuun kulettajaksi, Uuen päivän päästäjäksi." Ja kun hän tulee takaisin, tulee hän arialaisella tavalla ja hän vie Suomen kansan uutta aikaa kohti. Silloin ei Väinämöinen edusta ainoas taan yksilöllistä viisautta, vaan hän tuo mukanaan uuden soiton, entiset voimat uudestisyntyneenä Buddhi-äidillisyydessä." Silloin liittyi tähän koko suomalaista sivistystä käsittävään renkaaseen ensimäisenä Opettajainpiiri, toisena Näyttelijäinpiiri ja kolmantena Musiikki-piiri, johon saattoi myös liittyä muita luo via ja esittäviä taiteilijoita. Musiikkipiirin perustavassa kokouk sessa puhui Pekka Ervast, että «Marjattarengas on ollut olemassa jo pari sataa vuotta näkymättömillä tasoilla, joilla on jo valmiina uu den suomalaisen kulttuurin perusta, ja joilta se tulee valautumaan alas fyysilliselle tasolle ja siinä kiteytymään suomalaisina muo toina." On muuten ollut merkille pantava ilmiö, että viimeisinä vuo sina on maamme ilmapiiri ollut aivan kuin kyllästytetty kansalli silla, itsenäisillä, supi suomalaisilla, kalevalaiskulttuurin värähte lyillä. Kaikessa luovassa taiteessa on pyritty saamaan suomalaisia muotoja ja koetettu niihin valaa suomalaista henkeä. Tämä kaikki todistaa, että siinä suuressa uuden renesansin taideruumiissa, joka näkymättömillä tasoilla jo valmiina odottaa, on meidänkin oltava osallisina vastaanottamassa uutta vuodatusta taiteeseemme. Osa Marjattarenkaan Musiikki- ja Näyttelijäpiiristä kokoontui keskustelemaan tästä Theosophistissa olleesta kirjotuksesta. Ko kouksessa päätettiin liittyä Adyarissa olevaan Taiteelliseen Yhdis tykseen. Allekirjottanut valittiin välittämään kirjevaihtoa Adyarin suomalaisen taideosaston puolesta. Ne teosofitaiteilijat, jotka ha luavat liittyä mainittuun emäkeskukseen Adyarissa, olkoot hyvät ja lähettäkööt allekirjottaneelle nimensä ja osotteensa, myös tiedon millä alalla he toimivat. Olga Salo. Osote: Oulunkylä. Teosofinen Päämaja. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ n □ MITÄ MUUALLA TIEDETÄÄN. Anna Kamenskin päiväkirjasta. Bombayssa 14 p. joulukuuta. Eilen aamulla saavuimme Bombayiin. Meitä oli vastassa parsilaiset veljemme Adarji ja rouva Tata tyttärensä kanssa. He veivät meidät päivällä katselemaan kaupunkia ja näyttivät meille hindulaisen osan Bombayista, kauppahuoneen ja rannan puolen. 92 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 Sitten meidät vietiin ulkopuolelle kaupunkia, ja me kohosimme eräälle kukkulalle, jolla ovat kuuluisat »/hiljaisuuden tornit". Suuremmoinen, täydessä kukassa oleva puutarha ympäröi torneja, joita oli luvultaan viisi. Meille näytettiin mallikuva, jossa näkyi tornin sisus ja selitettiin kuinka ruumiin hautaamisen pro sessi tapahtuu. Kun kuolleen ruumis on pantu määrättyyn sy vennykseen, kokoontuu heti poutahaukkoja sen ympärille ja pa rissa tunnissa ne puhdistavat ruumiin lihasta. Luuranko jää paikoilleen tuulen, auringon ja sateiden vaikutuksen alaiseksi. Vähitellen se muuttuu tuhaksi ja sadekuorot pesevät pois tuhan pitkin sitä tarkotusta varten rakennettua ränniä, ja sitten tuo vesi juoksee hiilen ja hiekan lävitse puhdistuneena maahan. Kun ruumis tuodaan, niin sitä saattamassa olleet omaiset jäävät puutarhaaan odottamaan merkkiä, mutta torniin menevät vaan vir kailijat. Palvelijat ovat puetut valkoisiin liinavaatteisiin ja pappi on myös valkoisessa puvussa. Kun ruumis lasketaan sille valmistet tuun syvennykseen, alkaa kello soida ja silloin omaiset lukevat määrätyn rukouksen. Kotiin tultuaan ottavat saattajat kylvyn. Puutarhasta on merelle ihana näköala. Tässä parsilaisessa hau tausmaassa vallitsee juhlallisen hiljaisuuden ilmapiiri. Poistues samme näimme kuinka erään tornin pykäläiselle seinälle alkoi kokoontua haukkoja. Sieltä meidät vietiin niinkutsuttuun riippuvaan puutarhaan, joka oli rakennettu vesijohtojen päälle. Ne pitävät Bombayn vedessä. Kirkkaan vihreät heinämatot ja kaikellaiset kauniit ku kat sitä koristivat. Paluumatkalla kävimme pienessä dshainalaisessa temppelissä. Tämä pieni valkomarmorinen temppeli seisoi korkealla paikalla. Sen sisällä oli pylväiden takana kuvia Opet tajista ja pyhimyksiä rukousasennossa. Alttarilla oli pääasiana Buddhan kuva, koristettu punaisilla kukilla ja sen kaulassa oli jalokivillä varustettu koru, joka oli tehty kullasta ja hopeasta. Temppelin palvelija sytytti pyhän savun yrtit ja pienien tulien liekit valaisivat Idän Opettajan kuvan. Dshainilaiset eivät ole buddhalaisia. Se on yksi indialainen lahko. He uskovat, että koko maailmaa johtaa joukko suuria henkisiä olentoja, joista jo kaksikymmentäneljä on ruumistunut maan päälle. Viimeinen oli Buddha. Dshainilaisten oppi on hyvin korkeata ja sen siveysoppi vaatii ehdottomasti korkeiden ihanteiden sovelluttamista elä mään. Temppelistä menimme parvekkeelle ja ihailimme avonaista merta. Puissa näimme muutamia vihreitä papukaijia. Temppelin sisäänkäytävällä seisoo kaksi pientä valkoisesta marmorista tehtyä norsua, joilla on kruunut päässä. N:o 2 - 6 TIETÄJÄ 93 Panimme taas kengät jalkaan (itämaisiin temppeleihin men nessä riisutaan jalkineet) ja sitten ajoimme takaisin kaupunkiin. Kiidimme pitkin varjoisaa tietä, jonka molemmilla puolilla näkyi ihania huviloita ja puutarhoja. Se oli Bombayn ylimystön puoli. Me näimme myös parsilaisen temppelin, mutta sen sisälle ei päästetä muita kuin parseja. Se oli korkea, kaunis, nelikulmai nen rakennus ja sen toisessa kerroksessa oli pieni pylvästö ja temppelin etuosaa koristi parsilaiset symbolit: auringon kehrä, liekki, salama ja Pieros tulikehän ympäröimänä. Juttelimme parsilaisten matkatoverieni me kanssa. Rouva Tata . . . tuntui olevan vakinainen työntekijä Teosofisessa Seu rassa ja suuri soittotaiteilija. Hänen kahdeksantoista vuotinen tyttärensä oli suorittanut tutkinnon yliopistoon. Hän uneksii lääkärin uraa, mutta tutkii sen ohella kirjallisuutta ja kieliä. Illalla olimme vieraisilla toisien uusien tuttavien luona, her rasväki Rogersin. Herra Rogers on Venäläis-Aasialais-Pankin johtaja, amerikkalainen; mutta hän on suurimman osan elämäs tään viettänyt Venäjällä ja on naimisissa venakon kanssa. Mo lemmat vovat huvitetut teosofiasta, ja me vietimme illan heidän hurmaavalla verannallaan keskustellen henkisistä kysymyksistä. Bombayssa 15 p. joulukuuta. Olimme eilen aamusta asti Teosofisen Seuran huoneustossa, ja koristelimme salin venäläisillä koruompeluksilla ja kuvilla. Seura majailee kolmannessa kerroksessa, jokseenkin rumassa ta lossa ja heillä on yksi suuri ja yksi pieni huone. Suuremmassa on kirjasto ja kirjaosasto myyntiä varten. Huoneessa oli myös korotus ja tuoleja noin parikymmentä riviä. Seinillä johtajiemme kuvia ja kolme mystillistä kuvaa. Meitä hämmästytti siellä eräs valkoisiin puettu muotokuva, jolla oli turbani päässä. Siitä henki kauneutta. Se oli Zoroaster, jonka oli maalannut muuan parsilainen taidemaalari näkemänsä ilmestyksen mukaan. Pienessä huoneessa asuu yksi työntekijöistä. Me ripustimme seinille moniväriset kankaat, koruompelukset, muutamia kuvia ja venäläiset sadut ja äkkiä sali alkoi laulaa ja siihen astui jotain valoisata ja kirkasta. Parsilaiset ystävät meitä auttoivat. Heitä miellyttivät paljon venä läiset tuotteet ja he olivat pahoillaan etteivät tienneet ennen ilmottaa nvenäläistä näyttelyä." Illalla täyttyi sali yleisöllä, pelkillä itämaalaisilla, ellemme ota lukuun kahta Roger tuttavaamme. Puheen johtaja alusti kokouksen ja aivan odottamattamme kuvasi meidän toimintaamme ja kertoi paljon meidän työstämme Venäjällä. Sitten me puhuimme: minä - Teosofisen Liikkeen puhkeamisesta Venä jällä; Aleksandra Luginovna talonpoikain tuotannosta. Seuran pu heenjohtaja kiitti meitä lämpimästi selostuksestamme. Ystävämme 94 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 herra Adarji puhui merkillisestä sattumasta, että tämän looshin, joka kantaa H. P. Blavatskyn nimeä, on hän itse avannut, ja että se on ensimäinen Indiassa perustettu Teosofinen looshi, ja siihen kuuluu noin neljä sataa jäsentä. Tämä keskus oli vasta muuttanut uuteen paikkaan ja meidän ystävistämme oli hyvä enne, että uuden työkauden ensimäinen kokous uudessa paikassa omistettiin Venäjälle, ja että esitelmiä pitivät kaksi venäläistä; toinen niistä vielä - Venäläisen teosofisen liikkeen pää. Tänään me matkustamme Ara-Delhiin. (Suoni. O. S,) PUNAISEN AJAN UHRIT. Heti punaisen kapinan puhjettua murhattiin Säiniöllä lähellä Viipuria kauppias Aug. Öhberg, joka oli Viipurin vanhimpia teo sofeja ja aikoinaan oli toiminut Viipurin looshin puheenjohtaja nakin. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät elämässä tee paljon melua itsestään, mutta koettavat hiljaisesti olla ja elää sen ihan teen mukaisesti, jonka he ovat itselleen omaksuneet. Käydessäni Viipurissa ennen joulua huomautin Öhbergille, että hän näytti raskasmieliseltä ja huolestuneelta. »/Ihminen on niin heikko", hän vastasi yrittäen hymyillä leikillisesti, wettei hän jaksa iloita, vaikka saa suorittaa vanhoja velkojaan." Selitykseksi sain sitten tietää, että häneltä oli ~ ellen muista väärin - marraskuun punaisella viikolla varastettu tavaroita useampien tuhansien mark kojen edestä. En muista enää, koska ensi kerran tutustuin Aug. Öhbergiin, mutta vuosia se oli ennenkuin Suomen T. S. perus tettiin, sillä Öhberg vanhana teosofina oli mukana jo skandinavilaisessa T. S:ssa. Nyt hän on vapaana huolista siinä maassa, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa, ja saa vapaasti jatkaa astro logisia ja teosofisia lempiharrastuksiaan. Huhtikuun puolivälissä vangittiin Sammatissa tuomari Unta Nevalainen ja murhattiin pari päivää myöhemmin mitä raaimmalla ja julmimmalla tavalla. Hänessä kadotti Teosofinen Seura yhden paraimmista ja lupaavimmista jäsenistään. Viime vuosikokouksessa hänet valittiin T. S. hallituksen jäseneksi, veljesrahaston hoitajaksi ja myös Osakeyhtiö Tietäjän johtokunnan jäseneksi. Näkyi, että Seura toivoi saavansa käyttää hyväkseen sekä hänen lainopillisia tietojaan että hänen monivuotista kokemustaan liikemiehenä; hän olikin valmis auliisti asettamaan kykynsä ja lahjansa T. S:n pal velukseen, jonka hyväksi hän jo paljon työtä ja uhrauksia oli N:o 2 - 6 TIETÄ JÄ 95 tehnyt sekä Savonlinnan teosofisen looshin perustajana ja puheen johtajana että teosofisen kirjallisuuden innokkaana edistäjänä ja levittäjänä. Moni tietäjän lukija varmaan muistaa, mitä liikuttavan kauniita ja rohkaisevia sanoja hän kirjotti Tietäjän toimitukselle v. 1915, jolloin oli esillä kysymys Tietäjän sisällöstä; minun sy dämeni oli niistä silloin sanomattoman kiitollinen. Marraskuussa viime vuonna laadin hänen kanssaan sen «kauppakirjan", jonka nojalla omistamani Tuonenkylän päämaja siirtyi Suomen Teosofiselle Seuralle. Unto Nevalainen oli harvinainen ihminen, aut tavainen, puhdassydäminen, hyvää uskova, juuri semmoinen, joka menestyy yhteistyössä toisten kanssa. Suuri on suru monen ys tävän sydämessä, kipeästi häntä kaipaa moni, jonka aineellinen tuki ja turva hän oli. Täynnä toiminnanhalua, täynnä valoisia toiveita tämän fyysillisen elämän suhteen hänet äkkiä temmattiin irti maasta ja siirrettiin Tuonelan joen toiselle puolelle. Onneksi tiedämme, ettei hän itse kadottanut tilaisuuksiaan työhön ja hen kiseen kehitykseen. Mitä ihminen on täällä, sitä hän on sielläkin. Niin harmooninen personallisuus kuin Unto Nevalaisen saavutti pian tasapainonsa takaisin manalan majoilla, ja nyt hän tuolla vapaammassa maailmassa sekä olemuksellaan että sanoillaan ja teoillaan levittää ympärilleen sitä onnen, rauhan ja rakkauden evankeliumia, joka häämötti hänen sydämelleen jo tässä näkyväi sessä ruumiissa. Punaisen ajan uhrina pidän myös rautatieläistä Yrjö Kallista Oulusta, joka nykyään Oulun lääninvankilassa sovittaa osanottonsa Oulun työväenliikkeeseen ja punaiseen kaartiin - uhrina, koska siinä todella jalo, epäitsekäs ja nerokas ihminen kärsii aatteensa puolesta. Hänestä voi sanoa, että hänen omat veljensä, joita hän ei tahtonut hyljätä, vaikka olisikin nähnyt heidän erehdyksensä, ovat vetäneet hänen ylitsensä kovan kohtalon. Niin pitkäksi ai kaa kuin hänen rangaistuksensa kestää, on Teosofinenkin Seura kadottanut yhden lahjakkaimmista työntekijöistään. Olihan monta kertaa kysymys siitä, että Y rjö Kallinen antautuisi kokonaan teosofiseen työhön. Toivottavasti tämä vielä tulee tapahtumaan, sittenkun vanha karmallinen velka on kunnialla loppuun suori tettu. Vankilassa istuessaan Yrjö Kallinen etsii lohdutusta teosofiselta elämänymmärrykseltään ja okkultiselta itsekasvatukseltaan; toivon, että hän myös lohdutuksekseen muistaisi, että hänellä on ystäviä yltympäri teosofisissa piireissä. Ehkä on vielä monta meidänkin teosofisista piireistämme, jotka ovat henkensä menettäneet punaisen ajan uhrina ja joista minulla ei ole tietoa. Kolme nuorukaista muistuu kuitenkin mie leeni, joita jälkeen jääneet vanhemmat kaipauksella surevat - näi den suruun yhdyn minäkin —: sanomalehtimies Eero Turunen 96 TIETÄJÄ N:o 2 - 6 Viipurista, joka kaatui taistelussa valkoisten puolella Karjalan rin tamalla ja joka lapsesta saakka harrasti innolla teosofiaa; Mustia lan maanviljelyskoulun oppilas Adam Lehikoinen Juuasta, jonka punaiset murhasivat maaliskuulla ja joka oli vanha tuonenkyläläinen sekä kaikessa hiljaisuudessaan älykäs ja vakaantunut teosofi; sekä nuorukainen Aarne Heiskanen Helsingistä, joka kaatui maalis kuulla punaisten rintamalla Vilppulassa ja joka muutamia vuosia sitten oli mukana johtamassani lootuskoulussa. P, E . D □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TIEN VARRELTA. Kuningaskunnaksiko Suomi? Joka nyt luulee, että minä tässä puoltaisin tai vastustaisin kuningaskuntaa, erehtyy, sillä niin ei ole aikomukseni. Sekä monarkisella että tasavaltaisella hallitus muodolla on puolensa. Näkökantani tässä kysymyksessä on vain jyrkästi se, että on mikäli mahdollista kuultava koko kansan mieli pide. Vaarallista on tyrkyttää toista tai toista hallitusmuotoa. Muodostamme nyt tasavallan — ja mikä kiire meillä on muuttaa se kuningaskunnaksi, ennenkuin kansamme on aivan selvillä kan nastaan? Heikko kuningas, jolla on valtaa, mutta jota hovi hal litsee, on yhtä huono kuin tasavaltainen ministeristö, joka aina riitelee. Kuningas, jolla ei ole mitään valtaa, on taas loistonukke, joka tulee kansalle kalliiksi, ja jos hän on älykäs ja toiminnanhaluinen mies, on hänen on^a asemansa sietämätön. Toista on tasavallan presidentin, vaikka hänenkin valtansa olisi mitätön: kunnia tulla valituksi presidentiksi on siksi häikäisevä, että äly käskin tyytyy olemaan nukkena. Mutta voi, jos valta annetaan miehelle — oli hän sitten kuningas tai presidentti, - joka käyttää sitä väärin, kansalleen turmioksi . . . Hallituskysymys on arimpia kysymyksiä. Pitäisi olla valtakunnassa hallitsija, koska hallitsija edustaa kansallishaltiaa! Mutta hallitsijan tulisi olla viisas ja kor keasti kehittynyt ihminen, sillä kuinka hän muuten osaa katsoa kaikkien alamaistensa parasta ja kuunnella deevan ääntä eli sen »kuusen kuiskehia, jonka juurella asunto"? . . . Neuvoni jokaiselle on siis: miettikää hiljaisuudessa, kuulkaa sydämenne ääntä, ajatel kaa kansanne onnea. Älkää umpimähkään antako minkään agitatsionin teihin vaikuttaa. Ja keskustelkaa kansan ihmisten kanssa. Tietäjän ensi numero ilmestyy luultavasti elokuussa heinäelokuun kaksoisvihkona ja 32-sivuisena. □ □ TSETBO □□ TEOSOFINEN AIKAKAUSKIRJA 14:s vuosik. HEINÄ-ELOKUU N:o7-8. 1918 □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ RAUHA. Rauha pohjoiseen, etelään, itähän j a länteen; Rauha olkoon kaikilla ylhäällä ja alhaalla; Rauha kaikkisyleilevä, kaikkiläpäisevä Rauha; Rauha tyynten järvein, vuorten, metsäin; Rauha kesäiltain, kuudanöitten; Rauha valtamerten, tähtitaivain; Rauha uskollisten, tyytyväisten syönten; Rauha j a siunaus Suurten Pyhäin Virtaa minuhun, minusta muihin; Rauha multa kaikille, jokaisesta kaikkiin, Kolmen maailman kullekin tasolle. Rauha! Rauha! Rauha! Älköön enää olko minua, ei omaani, Vaan salli minun olla keskus Rauhassa; Tahdon häipyä, hukkua, unohtua, vaipua Rauhaan . . . Rauha, kaikkisyleilevä, kaikkiläpäisevä Rauha! Rauha kaikille olennoille, aina kestävä Rauha! (Suoni. O. S.) a □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TOIMITTAJALTA. Tietäjän viime numero on saanut osakseen monenlaista ar vostelua. Toiset ovat siitä pitäneet, ovat erityisesti kiittäneet mi nua omista, ristiriitojen yläpuolelle kohoavista kirjotuksistani, jotka ovat tuoneet rauhan heidän mieliinsä, toisiin se taas lienee vai kuttanut epämiellyttävästi, koska ainakin yksi tilaaja kirjottaa seu 98 TIETÄJÄ Ni'o 7 - 8 raavasti: «muuten ei yleensä Tietäjä nykyaikoina ja varsinkaan viimeinen kesäkuun numero toimittajan kahden kummasti risti riitaisen kirjotuksen johdosta saanut tilaajissa, ainakaan pohjalai sissa, rauhottavaa vastakaikua. Siinä on syy Tietäjän tilaajien vähenemiseen, sillä se on muuttunut puoluelehdeksi". En tässä aio puolustaa itseäni enkä Tietäjää, sillä mitä muu tamat kirjotetut sanat merkitsevät, ellei Tietäjän kanta sqn kolmentoistavuotisen toiminnan aikana ole lukijoille käynyt selväksi? Kun ylläolevan huomautuksen kirjottaja hieman ajattelee asiaa, uskon hänenkin myöntävän, ettei Tietäjä yh dessä. tai kahdessa viimeisessä numerossa äkkiä ole saattanut kantaansa muuttaa. Tietäjä ei ole puoluelehti. Jos minun kirjotukseni tuntuivat risti riitaisilta, johtui tämä siitä, että pidin rehellisenä toimittajana omantunnonmukaisena julkaista ajatukseni niinkuin olin ne kirjottanut sekä kapinan edellä että sen kestäessä ja sen jälkeen. Pitihän ainakin useiden teosofein tietävän, että olin näitä aikoja edeltäpäin aavistanut. Olin jo maailmansodan alussa nähnyt, että jos sota ulottuu Suomeen, tulee osa Suomen kansaa taistelemaan venäläis ten puolella. Kun nyt näkemyksistäni huolimatta tapaukset fyysillisinä todellisuuksina vaikuttivat järkyttävästi minuunkin, en pi tänyt vääränä näyttää suruani Tietäjän palstoilla. Sillä mikä tua suruni oli? Se oli teosofista surua. Uskoin rauhan voimiin ja inhosin väkivaltaa. Nyt jouduin itse väkivallan keskelle, jopa niin, että henkeni oli uhattu. Mutta koska ne ihmiset, jotka olivat langenneet väkivallan syntiin; itsekin uskoivat taistelevansa aattei den puolesta, koetin heitä viimeiseen saakka ymmärtää. Lopulta kuitenkin näin, ettei tässä auttanut muu kuin kova kovaa vastaan, ja silloin minun täytyi myöntää, että sota oli välttämätön ja että oli välttämätön heidän - synnintekijäin - täydellinen häviö. Ettekö ymmärrä, että tämmöinen myönnytys oli raskas ja järkyt tävä ihmiselle, joka ei sotaa eikä aseita koskaan ole hyväksynyt? Ettekö ymmärrä, että se oli tuhat kertaa raskaampi sen takia, että Suomen deevan tämän kapinan johdosta täytyi verhota olemuk sensa epämääräiseksi ajaksi salaperäisyyden vaippaan? Enhän tällä sano, että kapina itsessään olisi paljastanut ai noastaan mitä meissä suomalaisissa on pahaa ja alhaista. Kaukana siitä. Niissä valkoisissa joukoissa, jotka täynnä isänmaallista in nostusta, täynnä uhrautuvaisuutta ja urheutta, lähtivät alussa huo nosti varustettuina taisteluun Suomen vapauden ja itsenäisyyden puolesta, - niissä paljastui mitä Suomen kansassa oli kuntoa ja miehuutta, rehellisyyttä, kestävyyttä ja itsekieltämiskykyä. Suuri puhdistus oli samalla kapina, Aivankuin viimeinen tuomic, jossa hyvä erotettiin pahasta. Senhän minä kirjailijana, salatieteilijänä, syrjästäkatsojana selvästi ymmärsin ja näin. Mutta samalla kaikki N:o 7 —8 TIETÄJÄ 99 yksilöt ovat ihmisiä - sekä ne, jotka joutuivat oikealle puolelle taistelemaan, että ne, jotka erehtyivät vääriä teitä kulkemaan, ihmisiä, jotka kaipaavat, ansaitsevat ja herättävät sääliä. Jollei fyysillisessa maailmassa tämä ollut selvä, seiveni se vainajain valtakunnassa. Sielläkin oli levottomat ajat - ja on yhä, - ja siellä ihmisten sielut, oli ne maallisesti katsoen « hyviä" tai «pa hoja", nähdessään totuuden kaipaavat ystävän hellää ohjausta. Tietäjä ei voi olla puoluelehti, koska se on ihmisten ja to tuuden etsijäin lehti. Ja minä en saata olla puolue-ihminen, koska en ole poliitikko, vaan ajattelija. Että jotkut arvostelevat minua puolueelliseksi yhteen suuntaan, toiset toiseen suuntaan, seurannee asian luonnosta, enkä siihen mitään mahda. Olen se mikä olen, ja ne, joilla on korvat kuulla, kuulevat minun ääneni. Muuten tahdon lohduttaa ja ilahduttaa lukijoitani sillä uuti sella, että Tietäjällä on sentään puolitoista tuhatta tilaajaa nyt. Viime vuonna oli tosin kolmatta tuhatta, mutta eihän ole mah dotonta, että tilaajien lukumäärä vielä nousee. Näin ollen tulevat kaikki numerot tänä vuonna käsittämään ainakin 32 sivua ja siis esiintymään tämän-vihkon kokoisina. * Suomen Teosofinen Seura viettää yhdennentoista vuosikokouk sensa ja -juhlansa elokuun 17 ja 18 p:nä osaksi T. S. Päämajassa Oulunkylässä, osaksi Helsingissä. Vuosikokouksen jälkeen aiotaan toimeenpanna tavanmukaiset kesäkurssit, joissa tulen sekä vastaa maan kysymyksiin että pitämään sarjan luentoja. Toisista luennonpitäjistä tiedän mainita ainakin J. R. Hannulan ja Väinö Valvanteen. * Uusia kirjoja on taas odotettavissa. Nykyiseltä ylisihteeriltä, tohtori W. Angervolta, ilmestyy eepoksentapainen runoteos Viisikanta, joka soinnukkain sanoin esittää syviä teosofisia oppeja. Kirja tulee varmaankin vaikeatajuisuudestaan huolimatta herättämään teosofeissa vilkasta mielenkiintoa. Suurta suosiota saavuttaneelta kirjailijaltamme J. R. Hannulalta ilmestyy uusi laaja teos Johanneksen evankeliumi teosofian valossa. Samalla tavalla kuin Ilmestyskirjassa tekijä tässäkin intuitiivisella kyvyllään kohottaa huntua, joka peittää silmiämme näkemästä,, mitä evankeliumin sanat ilmeisesti tarkottavat. Hänen kirjansa tulee laajalti luetuksi. Vanhalta teosofiselta kirjailijaltamme Veikko Palomaalta tulee niinikään ilmestymään uusi teos, jatkoa kirjaan Kohtalon koulussa, 100 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 joka oli V. P:n mieltäkiinnittävin tuote. Tämä jatko ei kaivanne mitään suositusta, sillä siihen tahtovat tietysti tutustua ne, jotka alkupuolen ovat lukeneet. Ikävä kyllä valitetaan Palomaan kir joista, etteivät ne mene hyvin kaupaksi. Tämä on ikävä, sillä vaikka niiden kirjotustapa olisikin useiden mielestä kuivahko, ovat ne kuitenkin ajatusrikkaita ja laajanäköisiä sisällöltään. Omasta puolestani olen kirjottanut jatkokirjasen Kalevalakirjaani. Sen nimenä on Onko Kalevala pyhä kirja? Toivon, että se valmistuisi painosta jo vuosikokoukseen. Toiset kirjat valmistunevat jouluksi. On myös odotettavissa viides painos kirjaa Valoa kohti y. m. uutuuksia. * Kuten toisaalla tässä numerossa näkyy, viettää Veikko Palomaa hopeahäitään syyskuun 19 p:nä. Koska tiedän, kuinka ylen vaikea hänenkin on tulla toimeen kirjallisella työllään näinä ta loudellisesti raskaina aikoina, tuntuu minusta, että me hänen teosofiset ystävänsä voisimme taas muistaa häntä pienellä rahalahjalla, joka helpottaisi hänen taakkaansa. Koska en kuitenkaan tiedä, missä määrin nykyään on luvallista panna keräyksiä toimeen, eh dottaisin, että jokainen hyväntahtoinen lahjottaja lähettäisi roponsa suoraan hopeahäitään viettävälle pariskunnalle - mikäli mahdol lista, juhlapäiväksi. Osote on: Kirjailija Veikko Palomaa, Sorjo as. * Huomautan lukijoille siitä mieltäkiinnittävästä unesta, jonka muuan teosofi näki neljättäkymmentä vuotta sitten, kauan ennen teosofiksi tuloaan. Uni on luettavana osastossa «Kirjeitä toimi tukselle". □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□n MITÄ ON USKO ? m. 'lU skon sisältö. Se usko, josta tässä puhumme ja jota viime luvussa koetimme psykologisesti perustella, on lyhyesti sanoen uskoa jumalaan. U s kon sisältö on täten jumala. Mutta mitä «jum ala" merkitsee? «Jum ala'• on monivivahteinen ja samalla epämääräinen käsite. N:o 7 - 8 TIETÄJÄ 101 Tuskin monellakaan ihmisellä on identtinen käsitys jumalasta. Onko nyt todellinen usko yhtä epämääräinen? Saattaako sen si sältö - jumala - olla niin häälyväinen, että itse usko on aivankuin erilainen eri ihmisillä? Tavallaan ja tavallaan ei. Jos ajattelemme liskon muodol lista sisältöä tai paremmin sanoen: jos annamme yksilöllisen us kon kuvata sisältöään loogilliselle järjelle, silloin luultavasti saamme erivivahteisia kuvauksia, riippuen kuinkin yksilön älyperäisestä omintakeisuudesta ja muista eroavaisuuksista, mutta jos pidämme silmällä uskon henkistä sisältöä, sen periaatteellisia ääriviivoja ja sen psykologista kehystä, silloin selviää meille uskon oleellinen sisältö, joka on sama aina ja kaikkialla. Pohjaltaan usko on ko kemusta ja elävää elämää. Sentähden se on kehityksen alainen, ja se joka uskossa on kehittyneempi, on samalla viisaampi ja saat taa suuremmalla tiedolla, kuvata uskon älyllistäkin sisältöä. Kai kissa todellisissa uskonkunnissa on olemassa jonkinlainen uskon normi, tavallisesti alkuperäinen ilmotus, jonka on antanut uskon mysterioihin erityisesti perehtynyt ihminen. Häntä pidetään auk toriteettina uskon asioissa ja hänen sanaansa luotetaan. Katsokaamme nyt ensin, mitä kaikkien kokemus yhtäpitävästi kertoo uskon sisällöstä. Kiinnittämättä huomiotamme uskon yh teydessä esiintyviin vaihteleviin ajatuskuviin koetamme vain päästä perille tämän kokemuksen yhteisestä ytimestä. Kuten sanoimme edellä, herää usko ihmisessä silloin, kun ristiriita tunteen ja järjen väliltä on poistettu, kun on löydetty elämänkysymyksen ratkaisu, joka täydellisesti tyydyttää sekä jär keä että tunnetta eikä ole ainoastaan yleisinhimillistä, vaan samalla aito personallistakin laatua. Tämä usko on silloin tahdon esiin tymistä näyttämölle. Ja sopusointu on samassa saatu aikaan jär jen, tunteen ja tahdon välille. Se kolmio, joka symbolina kuvaa ihmisen henkistä elämää ja hänen korkeampaa minäänsä, on sil loin tullut tasasivuiseksi. Tarkemman analyysin valossa näkyy tällöin neljäskin tekijä: ihmisen uskonelämässä. Tämä on se mystillinen voima, jota kut summe rakkaudeksi. Edellä sanoimme, että usko ja rakkaus ovat yhtä, koska molempien salaisuus piilee inhimillisessä tahdossa. Tämä on totta ilmiöllisesti, koska ihmisen tahto on juuri uskoa ja rakkautta toiminnassaan, mutta tarkemmin katsoen se rakkaus, jota ihminen kokee uskossa, ei ole ainoastaan hänen oman hen kensä ilmennystä, ei ainoastaan sitä rakkautta, joka hänen omasta puhdistuneesta sydämestään eli tahdostaan lähtee, vaan myöskin jotain muuta. Itse asiassa hän tässä kohtaa ja kokee uskon si sällön ensimäistä suurta mysteriota. Hän joutuu tekemisiin yli aistillisen ja metafyysillisen todellisuuden kanssa, iota hänen ei 102 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 mitenkään käy kieltäminen, vaan jonka tunnustaminen päinvastoin täyttää hänen olemuksensa sanomattomalla riemulla ja autuudella. Jos filosofit ja tiedemiehet hänen uskolleen nauravat, saattavat he sen tehdä ainoastaan niin kauan kuin eivät itse ole kokeneet. Mikä näet on se metafyysiliinen todellisuus, joka tulee nel jänneksi tekijäksi ihmisen uskossa? Se on jumalan rakkaus - ja koska «jumala on rakkaus", voimme sanoa: se on jumala. U s kon sisältö on täten elävä todellisuus eikä mikään ajatuskuva. Kokemus, jonka jokainen uskossa herännyt tekee, on tämä: tajunnan sisäisessä maailmassa tulvii häntä kohtaan ihmeellinen, jumalallinen rakkaus. Mistä se on lähtöisin? Se on personallista laatua. Se ei ole epämääräistä tunnelmaa, vaan sanoin kuvaama ton varmuus ja tieto siitä, että joku häntä rakastaa. Tämä häntä rakastava olento on häntä lähempänä kuin hänen oma kätensä ja jalkansa ja kuitenkin se on niin ylhäinen, niin mahtava, niin kun nioitusta herättävä, että hän seisoo sen edessä kuin lapsi vanhemhempansa. Pelkoa hän ei tunne, sillä hän tietää, että tuo, joka häntä rakastaa, on hänen paras ystävänsä, hänen ehdottomasti vii sas, jalo ja puhdas ystävänsä, ja kun sen ystävän isällis-äidillinen rakkaus valuu häneen, tuntee hänkin rakastavansa ja osaavansa ra kastaa koko maailmaa. Kuinka hän muuta saattaisi kuin nimittää tätä merkillistä näkymätöntä rakastajaa Jeesuksen tavalla isäkseen tai kaikkien kansojen omaksumalla nimellä jum alaksi? Jumala eli tarkemmin määriteltynä jumalan rakkaus on uskon sisältö ja us kon varsinainen olemus on siis uskoa jumalan rakkauteen. Vanha aleksandrialainen teosofi Plotinos sanoikin sentähden aivan oikein, että jumala ottaa asuntonsa ihmisen sieluun, kun ihminen on mie tiskelyn avulla rakentanut sielustaan temppelin jumalalle. Luther oli kokenut, mitä usko on. Hänkin sanoi, että elävä usko on usko jumalan rakkauteen, ja kokemuksensa nojalla hän lisäsi selittäen, että synti ei itsessään ole se paha, joka vierottaa meidät jumalasta, vaan epäusko. Nyt nämä kaksi sanaa «usko" ja «epäusko" ovat saaneet paljon hämminkiä aikaan protestanttisissa maissa. Niitä ei ole ym märretty Lutherin mielessä, vaan niistä on tehty teologisia keppi hevosia. «Usko yksin tekee autuaaksi", «epäusko vie kadotuk seen" - tämmöiset lauseet ovat vailla kaikkea järkeä, jos niille annetaan teologis-dogmaattinen merkitys eikä ymmärretä niitä sen mystillisen kokemuksen valossa, joka yksin niitä oikeuttaa. »U sko yksin tekee autuaaksi" on aivan tosi väitös siinä mielessä, mitä edellä olemme uskosta esittäneet. Samalla tavalla on tosi sen vasta kohta: «epäusko vie kadotukseen eli pois jumalasta." Kun Luther sanoi, että synti on epätäydellisyyttä eikä sinään vierota meitä jumalasta, puhui hän kokemuksesta. Ihmiskunta on N:o 7 - 8 TIETÄJÄ 103 epätäydellinen. Syntiä, erehdyksiä, vääriä tekoja emme saata vält tää, niin kauan kuin olemme epätäydellisiä. Mutta nämä eivät itsessään vierota meitä jumalasta. Toisin sanoen: meidän tulee käsittää, että jumala rakastaa meitä epätäydellisyydestämme huoli matta; meidän syntimme eivät merkitse mitään jumalan silm issä; jumala ei meitä tuomitse, sillä jumala on rakkaus. Mutta meihin itseemme syntimme vaikuttavat. Kun teemme syntiä, hämmentyy uskomme jumalan rakkauteen. Epäusko pääsee meissä vallalle. Ja »synti" personallisessa merkityksessä on siis ihmiselle se, minkä seurauksena on epäusko, joka häiritsee yhteyttämme jumalan kanssa. Voimme löytää valaisevan analogian jokapäiväisestä elämästä. Kaksi ihmistä rakastaa toisiaan - mies ja vaimo onnellisessa avio liitossa. Toinen alkaa tehdä syntiä, sanokaamme mies. Hän on joskus ajatuksissaan uskoton vaimolleen, lopulta joskus teoissaankin. Hän kuitenkin yhä edelleen rakastaa vaimoaan ja uskoo, etteivät hänen pienet harha-askeleensa saata häiritä heidän on neaan. Mutta sitten tulee näkymätön seuraus. Mies alkaa epäillä viatonta vaimoaan. Hänen silmänsä sokaistuvat ja hänestä alkaa tuntua, että vaimonsa ei häntä rakasta. Epäusko herää hänen sie lussaan uskon ja luottamuksen sijaan. Ja kun hän alkaa pukea epäilyksiään sanoiksi,. rikkoontuu vähitellen aviopuolisoiden hyvä ja hellä suhde. Onhan inhimillisessäkin elämässä rakkaus, joka heijastaa ja kuvaa jumalan rakkautta, nimittäin äidin rakkaus, jonka jaloutta ja puhtautta tuhansilla kielillä on ylistetty. Ja totta on, että äiti, joka lastaan rakastaa, osaa sekä odottaa että kärsiä. Aina hän uskoo hyvää, aina hän luottaa ja tietää, että pohjaltaan hänen lapsensa ei ole paha. Jos kuin lasta panetellaan, syytetään, nuh dellaan, äidin rakkaus antaa anteeksi, peittää, puhdistaa ja nostaa. Kuten Paavali sanoi: »Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lem peä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei lue kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuudesta; kaikki se peittää, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii." Yhtä mieletöntä kuin lapsen olisi epäillä äitinsä rakkautta, yhtä mieletöntä on itse asiassa ihmisen epäillä jumalan rakkautta. Kuitenkin hän itsestään johtuu sitä tekemään, jos hän »paaduttaa sydäntään" syntiä tekemällä. Sentähden apostolikin puhuu »luon nollisesta ihmisestä", joka ei ole herännyt uskon elämään, vaan kulkee ikäänkuin ainaisessa paatumuksessa, tietämättä mitään siitä jumalallisesta rakkaudesta, joka häntä ympäröi ja joka hänenkin sydämensä ovelle alati kolkuttaa. Kun sanomme, että uskon sisältö on jumala, olemme vasta 104 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 aivan ylimalkaisesti määritelleet sitä. Kun lisäämme, että se on jumalan rakkaus, olemme havainneet ensimäisen salaisuuden us kon mysterioista. Mutta emme sillä läheskään vielä ole tyhjentä neet uskon sisältöä. Jos nimittäin täällä kristikunnassa kysymme uskossa koke neilta ihmisiltä, mitä he ovat kokeneet uskon sisällöstä muuta kuin sen, että se on jumalan rakkauden tuntemusta, saamme taas verrattain yksimielisen vastauksen. Melkein kaikki heränneet ih miset vastaavat meille, että usko on mitä läheisimmässä yhteydessä Jeesuksen Kristuksen persoonan kanssa. Luther esim. selittää meille heti, että jumalan rakkaus meitä kohtaan ilmenee Jeesuk sessa Kristuksessa. Tämän me kyllä ymmärrämme tarkottavan aivan järjelle käsitettävää totuutta. Jeesus Kristus on ikäänkuin näyttänyt meille, millä tavalla jumala meitä rakastaa. Hänen per soonassaan on jumalan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan täydellisenä ilmennyt. Häntä katsellessamme, hänen rakkauttaan ajatellessamme, siihen uppoutuessamme saamme kuvan jumalan rakkaudesta, niin, hänen rakkautensa voi suorastaan herättää meissä uskon jumalaan ja puhdistaa meitä. Tämän oli Luther kokenut. Hän ei tuntenut toisia uskontoja, mutta katolinen oppi ei tyydyttänyt semmoise naan hänen totuuden janoaan. Hän taisteli ja kamppaili kunnes hänen sielunsa puhdistui tuskien tulessa, kunnes jumala hänet siunasi ja hän löysi uskon ja rakkauden Jeesuksen Kristuksen jurna Iällisessä personallisuudessa. Mutta samalla tuo jumalallisen rakkauden ilmeneminen Jee suksessa Kristuksessa merkitsee muutakin. Jös tiedustelemme us kossa kokeneilta, saamme kuulla, että Jeesus Kristus itse elävänä todellisuutena on läsnä heidän uskossaan. Ei hän ainoastaan ole näyttänyt jumalallisen rakkauden luonnetta, hän yhä sitä näyttää. Ja jollain merkillisellä tavalla hän on niin ylitä tuon jumalan rak kauden kanssa, että hän - Jeesus Kristus - melkein on kuin tuo jumala. Ja täten uskon kokemus tulee kosketelleeksi sitä kris tillistä dogmia, joka puhuu Kristuksen jumaluudesta, ja me jäämme ihmetellen kysymään, mikä tämä on ja liekö sittenkin tuossa opin kappaleessa jokin syvempi, salainen sisältö. Ymmärrämme muitta mutkitta, että tämä on ydinkysymys us kon yhteydessä. Käykö usko aina käsi kädessä Jeesuksen Kris tuksen persoonan kanssa - onko Jeesus Kristus uskon ehdoton sisältö - vai onko uskoa olemassa ilman Kristusta? Voisihan ajatella, että »Jeesus Kristus" on nimitys, joka kilvaa määrättyä metafyysillistä todellisuutta; sitä samaa todellisuutta saattaisivat sil loin toiset kansat ja toiset uskonnot kutsua toisilla nimillä. Mutta vaikka niin olisikin, mistä johtuu, että uskossa kokeneet eivät saata vaihtaa Jeesuksen Kristuksen persoonan toiseen? Vaikka he ni N:o 7 - 8 TIETÄJÄ 105 men muuttaisivat, jäisi heillä yhtäkaikki tajuntaan se personallisuus, se elävä olento, joka ilmeni maan päällä Jeesuksena Kris tuksena. Epäilemättä tässä piilee jokin elämän salaisuus, jota ei käden käänteessä käy sivuuttaminen. Viisainta on sentähden, ku ten alussa sanoimme, kysyä neuvoa niiltä, jotka ovat kylliksi pal jon kokeneet uskon mysterioista voidakseen puhua tiedosta ja ko kemuksesta. Ja ketkä tässä suhteessa lienevät kokeneempia kuin ensimäiset apostolit ja Kristus itse? Valitsemme niin muodoin uuden testamentin omia kirjotuksia todistajiksemme ja otamme lähinnä hebrealaiskirjeen oppaak semme, koska se ennen kaikkea selvittelee juuri uskon salaisuuksia. Pekka ErvasL □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KIRKON JA VAPAAMUURARIUDEN JUH LA MENOJEN JUURET. IV. Voidaan siis todistaa, että niin vapaamuurariuden kuin kir kon juhlamenot johtuvat suoranaisesti vihityistä gnostikoista, uusplatonilaisista ja pakanallisten mysterioiden huonontuneista hierofanteista. Itse mysterioitten salaisuudet ovat niiltä kadonneet ja ne ovat säilyssä sellaisten luona, jotka eivät hevillä niitä ilmaise. Jos sekä kirkko että vapaamuurarit tahtovat unohtaa oikean alku peränsä historian, niin teosofit eivät unohda. He toistavat: vapaa muurarius ja kolme suurta kristillistä uskontoa ovat kaiken omaisuutensa saaneet perinnöksi. Vapaamuurarien »seremoniat ja tunnussanat" ja kirkon rukoukset, dogmit ja menot ovat turmel tuneita jäljennöksiä puhtaasta pakanuudesta ynnä uusplatonilaisesta teosofiasta. Jo juutalaiset jäljensivät ja lainasivat yhtä ahkerasti. Nekin »tunnussanat", joita vielä nykyään , käyttävät raamatulliset vapaamuurarit ja jotka ovat tekemisissä »Juudan sukukuntien", »Tubal-Kainin" ja muiden vanhan testamentin eläinrata-merkkien kanssa, ovat juutalaisten toisintoja pakanallisen rahvaan jumalista, mutta ei todellisten mysterioiden tulkitsijoiden, hierogrammatistojen jumalista. Seuraava tämän hyvin todistaa. Vapaamuurariveljet tuskin voivat kieltää, että he nimenomaisesti ovat Solicoles, taivaan auringon palvelijoita. Näkihän oppinut Ragon tuossa auringossa Q. A. O. T. U:n loistavan symbolin ~ niinkuin se to della onkin. Ainoastaan se oli hänen — ja kenen tahansa — vaikea todistaa, että tuo G. A. O. T. U. ei ollut vihkimättömien 106 TIETÄJÄ Nro 7 - 8 pieni eksoterinen sikiö Soi (aurinko) pikemmin kuin korkeiden Epoptain (vihittyjen) Solus (ainoa). Sillä Solukseni tulien salai suus on hermetinen salaisuus, joka vapaamuurareilta on ainiaaksi kadonnut, jollei hän tutki todellista teosofiaa. Hän on lakannut ymmärtämästä jo pienet Tshuddinkin varomattomuudet. Tähän päivään asti vapaamuurarit ja kristityt pitävät sabbatin pyhänä ja kutsuvat sitä »herran" päiväksi; kuitenkin he tietävät yhtä hyvin kuin kuka tahansa, että sekä Englannin Sunday että saksalaisten Sonntag merkitsevät »auringon päivää", niinkuin ne merkitsivät 2000 vuotta sitten. Ja te, kunnioitettavat isät, papit ja piispat, te jotka niin rakas tavasti kutsutte teosofiaa »epäjumalanpalvelukseksi" ja tuomitsette sen kannattajat avoimesti ja yksityisesti ikuiseen kadotukseen, voitteko te väittää, että kirkossanne olisi ainoakin juhlameno tai vaate tai pyhä astia, joka ei olisi pakanuudesta peritty? Ei, se väite olisi liian vaarallinen ei ainoastaan historian valossa vaan omien pappiennekin tunnustuksen mukaan. Toistakaamme vielä sanojemme tueksi seuraavaa. »Roomalaisten uhraajien piti tehdä rippi ennen uhria", kirjottaa du Choul. Jupiterin papit olivat puettuina korkeaan nelikulmaiseen mustaan hattuun, joka oli Flamineiden päähine samoinkuin nykyaikaisten armenia laisten ja kreikkalaisten pappien. Roomalaiskatolisen papin sulaani on musta kierocoracesy Mithran pappien väljä kaapu, joka sai nimensä kor pista, corax. Babylonin kuningaspapilla oli kultainen sinettisormus ja tohvelit, joita voitetut valtiaat suutelivat, valkoinen viitta ja kultainen tiara, josta riippui kaksi nauhaa. Paavilla on sinettisormus ja tohvelit samaa tarkotusta varten, valkoinen satiiniviitta, kultatähdillä reunustettu, ja tiara, josta riippuu kaksi jalokivillä kirjailtua nauhaa j.n.e. Valkoinen liinainen alb (alba vestis) on Isiksen pappien vaate; Anubiksen pappien päälaki oli keritty (Juvenaliksen mukaan) — siitä munkkien tonsuri, ke ritty pää. Kristillisen »Isän" messukasukka on jäljennös foinikialaisten uhripappien päällysvaatteesta, jonka nimi oli Calasiris ja joka oli niskasta kiinni ja ulottui kantapäihin asti. Stola (papin kappa) johtuu siitä naispukimesta, jota pitivät öa lli, miehiset temppeli-huorat, joiden tehtävä oli sama kuin juutalaisten Kadashimien (ktso'2 Kun. 23: 7). Niiden »siveys" (?)-vyö johtuu juutalaisten efodista ja Isiksen nauhasta; Isiksen papit olivat näet siveyteen lupautuneet. (Katso Ragonin kirjasta yksityiskohtia). Muinaiset pakanat käyttivät pyhää vettä eli pesuja kaupunkiensa, peltojensa, temppeleittensä ja miestensä puhdistamiseksi, aivan niinkuin tehdään roomalaiskatolisissa maissa. Maljoja seisoi joka temppelin ovella täytettyinä puhdistusvedellä ja niitä kutsut tiin favisses ja aquiminaria. Ennen uhraamista pappi eli curion, (josta tulee ranskalaisten cure, kirkkoherra) kastoi laakerioksan puhdistusveteen ja priiskotti sillä hurskasta seurakuntaa ja tätä kutsuttiin silloin nimeltä lustrica ja aspergilium. Tuo oksa oli Mithran papittarille kaikkeuden lingamin (sukupuoli-) vertauskuva. 1 Jonka henki heijastuu tuossa »loistavassa tähdessä" — auringossa N:o 7 - 8 TIETÄJÄ 107 Mysterioissa se kastettiin puhdistusmaitoon ja hurskaita sillä priiskotettiin. Se oli kaikkeuden hedelmällisyyden vertauskuva; sentähden pyhän veden käyttö kristikunnassa on alkuaan sukupuolista laatua. Ja vielä enemmänkin; siinä piilevä aate on salatieteellinen ja kuuluu muotomenolliseen magiaan eli taikuuteen. Puhdistuksia toimeenpantiin tulen, tulikiven, ilman ja veden avulla. Taivaal listen jumalien huomion herättämiseksi käytettiin pesuja, manalain jumalien manaamiseksi käytettiin pirskotuksia. Kreikkalaisten ja roomalaisten katedralien ja muiden kirkko jen holvikatot ovat usein maalatut sinisiksi ja täyteen kultatähtiä taivaankantta muistuttamaan. Tämä on jäännöstä egyptiläisistä temppeleistä, missä harjotettiin auringon ja tähtien palvelusta. Samallaista itämaiden kunnioitusta noudatetaan kristillisessä ja vapaamuurarien rakennustaiteessa. Ragon kuvailee sitä täydelli sesti hävitetyissä kirjoissaan. Princeps porta, maailman ovi ja »kunnian kuninkaan", jolla tarkotettiin alkuaan aurinkoa ja nykyään hänen inhimillistä symboliaan Kristusta, on itäänpäin aukeava ovi jokaisessa kirkossa ja temppelissä.1 Tämän »elämän oven" kautta tuotiin »vastasyntynyt" lapsi sisään ja vietiin kastemaljalle. Se on sama juhlallinen portti, jonka kautta valontuoja joka päivä astuu maan suorakaiteeseen2 eli auringon tabernakeliin. Ja rakennuksen vasemmalla puolella (pimeällä pohjoispuolella, minne »oppilaat" lähtevät ja missä kokelaat läpikäyvät »vesikokeen") seisovat nykyään maljat ja entisaikana oli siinä puhdistusvesien lähde (piscina) van hoissa kirkoissa, jotka sitä ennen olivat pakanoiden temppeleitä. Pakanallisen Lutetian alttari haudattiin maahan ja se löytyi uudel leen Pariisin Notre Damen kuorin alta. Muinaisaikaiset puhdistusmaljat ovat vielä tänäpäivänä jälellä sanotussa kirkossa. Miltei jokainen suuri muinaisaikainen kirkko, joka on rakennettu ennen keskiaikaa, on aikoinaan ollut pakanallinen temppeli. Tämä joh tui Rooman piispojen ja pappien antamista määräyksistä. Qregorius Suuri (katso Platinen tekemää elämäkertaa) puhuttelee munkki Augustinusta, Englantiin lähtevää lähetyssaarnaajaa, tällä tavalla: »Hävitä epäjumalat mutta älä temppeleitä. Ripota niille pyhää 1 Paitsi ehkä toisin uskovien protestanttien kirkoissa ja kappeleissa, jotka ovat rakennetut miten tahansa ja käytetyt useampiin tarkotuksiin. Amerikassa tapasin rukoushuoneita, joita vuokrattiin myyjäisiä ja näytte lyitä, Vieläpä teattereita varten; tänään saatettiin rakennusta käyttää jumalan palvelukseen, huomenna se myytiin veloista ja muodostettiin kapakaksi kukaties. Puhun tietysti rukoushuoneista enkä varsinaisista kirkoista. 2 Vapaamuurari-nimitys vastaa Noakin arkkia ja liiton arkkia, Salo monin temppeliä, tabernakelia ja israelilaisten leiriä, jotka kaikki olivat rakennetut »suorakaiteiksi". Merkuriusta ja Apolloa kuvattiin pitkulaisten kuutioiden ja neliöitten avulla ja sellainen on myös Kaaba, muhametti* laisten suuri temppeli Mekassa. 108 TIETÄJÄ Nro 7 - 8 vettä, aseta niihin pyhäinjäännöksiä ja anna kansojen pitää jumalan palvelustaan siellä, missä he ovat siihen tottuneet." Meidän tar vitsee vain katsoa kardinali Baroniuksen teoksia, niin löydämme hänen Annallensa 36:nnesta vuodesta seuraavan tunnustuksen. Pyhä Kirkko oli oikeutettu omaksumaan ne menot j a toimitukset, joita pakanat käyttivät epäjumalanpalveluksessaan, koska se (kirkko) pyhityksellään sovitti ne! Fauchetin kirjottamassa Antiquites Gauloises li kirja, 19 luku) me luemme, että Ranskan piispat ottivat käytäntöön pakanalliset seremoniat kääntääkseen Kristuk selle palvelijoita. Tämä tapahtui silloin kun Qaul (Qallia, Ranska) oli vielä pakanallinen maa. Käytetäänkö samoja menoja ja seremonioja vielä nytkin kristityssä Ranskassa ja muissa roomalaiskatolisissa maissa kiitollisena muistona pakanoista ja heidän jumalistaan? H. P, B lavats ky. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ IHMISKUNNAN YHTEISEN VARARIKON LÄHETESSÄ. Jo aikaa ennen yhä vielä käynnissä olevaa maailmansotaa tiesin minä - m. m. tässä aikakauskirjassa — puhua ihmiskunnan yhteisestä vararikosta. En osaa sanoa, minkälaista mahdollista huomiota tämä outo termi on herättänyt, vai onko yksikään lu kija pannut sitä merkille. Puhe ihmiskunnan yhteisestä vara rikosta kuulostaa näet nykyajan ajatushaluisestakin ihmisestä suo rastaan hourailulta. Luettuani sanomalehdestä Venäjän valtion mahdollisesta vara rikosta olen sanonut itsekseni: » Siinä olisi hyvä alku. Kaikki maapallon valtiot tulevat aikanaan tekemisiin saman kysymyksen kanssa." »Vararikko" on nykyään käsite, mikä tekee nöyryytyksenluontoisen vaikutuksen. Mitä sitten on vararikko? Se on sieluyksilön niin sanoakseni halvauskohtaus, joka ilmenee hänen fyysillisessä suhteessaan muihin sieluyksilöihin. Menopuolen yhä tullessa tulopuolta suuremmaksi on vararikko lopulta yhtä välttä mätön kuin se on tarpeellinenkin. Vararikko - lat. concursus, s. o. kokoonjuoksu, yhteentörmäys - on luonteeltaan sielullinen. Se on sieluyksilön pakollisesti julkinen avuttomuudentila eli saamattomuudentodistus. Sentähden myöntääkin nykyajan kaikkien maitten muodollinen,laki vararikon- Nro 7 - 8 TIETÄJÄ 109 tekemisoikeutuksen. Vanhana aikana ei tunnettu sellaista oikeu tusta. Sentähden luetaankin esim. uudessa testamentissa sellaisista tapausmahdollisuuksista, että perinpohjin velkaantuneen perheenisän vaimo ja lapset voitiin myydä orjiksi, jos ei hän velanodotusajan umpeen kuluttua voinut suorittaa maksujaan. Vielä verrattain myöhään voitiin nykyään vararikko-oikeutuksenalainen henkilö panna velkavankeuteen. Syy, miksi ei enää tehdä niin, on yhä yleisemmäksi tullut sieluyksilöjen herpautumismahdollisuus. Nykyinen maailmansota on jo ehtinyt näyttämään, mitä ih miskunnan yhteisen vararikon esimaku on. Vielä viisi vuotta sitten olisi tuskin yksi tuhannesta ihmisestä uskonut sellaista en nustusta, että rahalla ei saa enää mielensä mukaan ostaa esim. sokeria ja kahvia, välttämättömistä elintarveaineista puhumattakaan. Ei uskottu minuakaan, kun 1913 ennustin eräässä Fredriksbergin kaupassa, että voikilon hinta kohoaisi pian viiteen markkaan ja vielä ylemmäksi. «Nyt sen näette", voisin sanoa niille, jotka ei vät minua uskoneet. Ihmiskunnan jäsenet elävät nyt hyvin masentavalta tuntuvassa holhoustilassa tavallisen ruumiinravinnonkin käyttämiseen nähden. Vaan harvat saavat nykyään syödä vatsansa täyteen yksinkertai sintakaan ruokaa. Kaikkien elintarpeitten käyttäminen on halli tuksen kontrollin alaisena. Rahanarvo alenee yhä, joten hallituk sen luvallakin ostaminen tulee yhä vaikeammaksi. Minä uskallan ennustaa, että se tulee vielä mahdottomaksi. Raha tullaan piak koin panemaan kokonaan viralta. Ei ole kaukana se ajankäänne, josta alkaen ihmiskunnan jä senien enemmistö ei voi enää ostaa välttämättömiä, hallituksen luvalla ostettavia elintarpeita. Kuollaanko silloin joukolla nälkään niitten hyväksi, jotka vielä kykenevät ostamaan? Ei. Raha ju listetaan käyttökelvottomaksi ja maanviljelys — ainoa itsensäauttamiskeino - tehdään kaikille mahdolliseksi. Mutta ihmiskunnan yhteinen vararikko ei merkitse ainoastaan maanviljelyksen kaikillekuuluvaisuutta. Koko nykyaikaisen sivis * tyksen tiheä verkko repeytyy niin pilalle, että sitä ei voida kor jata, uuden kutomisesta puhumattakaan. Ihmiskunnan yhteisen vararikon välttämättömyys perustuu asiallisesti siihen sielulliseen ylijäämään, jota kaikki muodolliset kirkkokunnat ovat koonneet ihmiskunnan n. s. normaalijäsenille. Meilläkin käydään sotia asiallisesti vielä kunnian kartuttamiseksi eli yhä suuremman ylemmyysmaineen saavuttamiseksi. Jokainen on n. s. siviilioloissakin oikeassa kunniaa tavotellessaan. Ihmiskunnan yhteinen kunniaskandaali tulee olemaan välttä mätön. Mutta jos skandaali eli hävästys koskee kaikkia, niin sitä ei ole ensinkään olemassa. Vasta kunnianvararikko päästää ih 110 TIETÄJÄ Nro 7 - 8 miskunnan jäsenet siitä pahasta, josta isämeidänrukouksessa lue taan. Tulee aika, jolloin ei yhdelläkään ihmisellä ole mitään sie lullista kerskattavaa, aika, johon Jeesus viittasi sanoessaan juuta laisten hohtopyhille ylimyksille: «Publikaanit ja portot menevät teidän edellänne taivasten valtakuntaan." Ihmiskunnan yhteinen vararikko saa aikaan käytännöllisen, yleisen veljeyden. Eihän ihminen, jolla on isohko kunniapääoma, nykyään voi pitää veljenään toista, jonka samallainen pääoma on kovin pieni. Kristillisten kirkkokuntien «rakkaat veljet" ovat ny kyään vaan suussa ja paperilla määrätyissä tilaisuuksissa. Itse a sia s s a n i ole mitään toisilleen rakkaita veljiä. Papit puhuvat ammattikieltä kirkoissa, kutsuessaan sanankuulijoitaan «rakkaiksi ystäviksi". Kuulijakunnan enimmät jäsenet eivät arkioloissa ole papin ystäviä. Hän päinvastoin inhoo näitä. Luin kerran Tietäjästä kirjotelman, jonka tekijä - eräs tut tavani — käsitteli kunniakysymystä. Hän piti kunniaa ihmisen sieluelämälle välttämättömänä. Sitä se tietysti onkin. Mutta kunniankeräämisellä on myös huippukohtansa, jonka ainakin minä näen olevan verrattain lähellä. Tosin kunnianhimo on nykyään leimahtanut entistään enemmän loimuavaan tuleen, mutta tämä seikka on läheisen lopun enne. Samoin kuin esim. pakkanen on kovimmillaan taantumuspistettä lähestyessään, samaten kunnia kin pyrkii loistamaan kaikkein kirkkaimpana sen hetken ollessa lähellä, jona «yleinen mielipide" kääntää kärkensä kunniaa vas taan. Tällainen asiaintila merkitsee tietysti koko eristäytyneen sielu* elämän vallanmenetystä ja hengen astumista johtajanpaikalle* Kun nia on ihmisen «viimeinen vihollinen", jota raamatussa kutsutaan kuolemaksi, koska kunniankerääiä joutuu alinomaa tekemään sie lullista murhaa ja siten itse viimein joutuu sielullisen kuoleman alaiseksi. Ihmiskunnan yhteinen vararikko on lyhyesti sanoen abstrak tisien käsitteiden vastakohtaparipuoliskojen yhtymistä toisiinsa ih misten käytännöllisessä jokapäiväisyydessä. Sellaisen vararikon tapahduttua ei kukaan tiedä mitään «kunniasta" ja «häpeästä", «hyvästä" ja «pahasta", «oikeasta" ja «väärästä" toisistaan erillään, koska sieluyksilöllisyys on menettänyt nuorteutensa ja »elämän ilonsa". Silloin »peittää rakkaus" ne asiat, jotka nykyään pide tään virheinä. Koska asteeltaan hienompi aine hallitsee karkeampaa, lyö ihmiskunnan yhteinen sielullinen vararikko leimansa fyysilliseen elämään niin tuntuvasti, että nykyään niin kiusallisista «elämän- N:o 7 - 8 TIETÄJÄ 111 huolista" ei tiedetä mitään. Se voima, jota ennen tuhlattiin elämänhuoliin, toimii luojana henkielämässä. «Jumalan valtakunta" ja ihmiskunnan yhteinen sielullinen vararikko ovat sama asia. Aate. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ LINNUT, KUKAT, KULTA. Kehityksen asteet ovat limissä, edellisen asteen loppu on korkeampana jälkimäisen asteen alkua. Niin selittävät salatieteilijät. Ett’ei tämä pysyisi meissä pelkkänä ulkonaisena tietona, koe tamme saada tästä vakuutta. Käymme hakemaan noita limiä suu rista asteista: kivi-, kasvi-, eläin- ja ihmiskunnasta. Ihmisellä on viisi aistia. Eläimellä samoin viisi. Mutta eräissä suhteissa eläin on ihmistä etevämpi. Vietyinä vieraisiin paikka kuntiin löytävät useat kotieläimet paluutien entisille paikoilleen, vaikka vietäessä niiltä olisikin estetty mahdollisuus nähdä ympä rilleen. Tässä vaikuttanee hajuaisti. Mutta samaa ei voida sanoa linnuista: pääskysistä, kirjekyyhkysistä y.m., jotka ilmassa liitäen löytävät tiensä tuhansien kilometrien etäisyyksiin. Tuota kykyä voitaisiin elikä selittää vaistolla. Mutta vaisto ei ole muuta kuin aistimien toiminnan tulos,'joka ei ole täysin tajuttu. Sanat vaisto ja aistin sointuvat niin läheisiltä, että voi luulla niiden johtuvan samasta sananjuuresta. Mutta kielellistä sukulaisuutta löytyy vain niillä sanoilla, jotka merkitsevät samaa alkuperää olevia asioita. Vaisto ja aistin ovat siis olemukseltaan samaa. Esim. «tuntea jotakin kohtaan vaistomaista vastenmielisyyttä". Tämä johtuu siitä, että kuudennen aistimemme kautta huomaamme tarkasteltavan hen kilön aurassa joko alhaisia piirteitä tai semmoisia, jotka eivät sopeudu meidän piirteisiimme. Mutta me emme vielä tajua kuu detta aistintamme. Sentähden vaikutus ei ilmene aistimuksena, vaan vaistona. Tässä vaistossa me usein erehdymme, emmekä voi käyttää sen tuloksia hyväksemme. Mutta lintu löytää var masti tiensä tuntemattomiin etäisyyksiin. Senvuoksi sopii olettaa, että sillä se ei olekaan enää vaisto, vaan kuudes aistin. Tässä suhteessa lintu on ihmistä kehittyneempi ja oppi limistä on tässä toteutunut. Kasvikunta on eläinkunnan alapuolella. Mutta eräissä suh teissa se on eläintä korkeammalla. Ennen kaikkea kiinnittää huo miomme niiden lisääntymistapa, sukupuoli. Eläimen sukupuoli suuden ihminen pitää niin alhaisena, että oman sukupuolensa 112 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 huonommat puolet ristii nimellä «eläimellisyys". Mutta kasvieh sukupuolielämää ihminen pitää arvossa: kukkia hän on aina ihail lut ja tulee ihailemaan. Tästä näemme, että lisääntymistavassaan kasvikunta on eläinkuntaa korkeampi. Oppi limistä kuuluu tieteeseen. Entä mitä puhuu taide? Tässä taide ei joudu häpeään tieteen rinnalla. Päinvastoin. Ennen kuin tiedettämme oli olemassakaan, ovat runoilijat jo vuosituhan sien kuluessa kukkia ja lintuja erityisesti ylistäneet. Intuitsioninsa avulla ovat he pikemmin päässeet todellisuuteen kuin tiedemiehet. Tästä heitä on nimitetty haaveilijoiksi ja todellisuuden kammojiksi! Entä mikä on kivikunnassa kasvikuntaa korkeampi? Jos edel lisessä runoilijat ovat osuneet oikeaan, antakaamme heidän tässä kin määrätä. Mitä he ovat kivikunnasta kiihkeimmin laulaneet? Arvatenkin — kultaa. Kultaiset unet, kultainen aurinko, kultainen nuoruus ja rakkaus - nämä ovat laulujensa aiheina olleet kaikissa maissa ja kaikkina aikoina. Vaan puhuuko todellisuus samaa kuin he? Sanooko todellisuus, etteivät he ole mitään harhailijoita, vaan että he nopeammin ja varmemmin muita löytävät elämän todellisen langan? Sanoo. Sillä kivikunnasta on kulta juuri se, jota ihmiset enimmän haalivat, ja joka kiivaimmin muita panee liikkeelle arkipäiväisen aherruksen. Näin ei löydy runouden ja arkipäiväisyyden välillä ristiriitaa. Nyt siirrymme sieluelämän puoliin. Linnut, kukat ja kulta ovat runouden suurimpia aiheita. Semmoisina ne kuuluvat tun teeseen. Erityisellä selvyydellä ne kuvaavat myös älyä. Kullan väri on älyn keltaväri. Kukat kuvaavat älyä siten, että astraaliaineessa puhtaammat ajatukset saavat kukkien muodon, samalla kun tunteet yleensä kantavat eläinten muotoa, jonka tosiasian ru nous todistaa eläinsaduissaan. Linnut kuvaavat älyä siten, että niiden elämänkenttä on ilma, puhekielessä sanottuna «taivas". Salaopillisen nimistön mukaan taivas on älytaso. Tai ottakaamme Kristuksen vertaus sinapin siemenestä. Se on pieni kuin kultamuru. Siitä kasvaa korkea puu, jonka oksille, kukkien väliin, tekevät linnut pesänsä. Tässä on Kristus yhdistänyt kolmen luoma kunnan limät. Tunteen ja älyn huomaa näissä selvästi, vaan tahtoa emme löydä. Missä on tahto? Luomisessa ja elämässä tahto ilmenee ensimäisenä. Kun aste on saavuttanut suurimman kehityksensä, niin se pysyy tunteen ja älyn voimalla. Vaan tahto erkanee luo maan uutta limää, uutta astetta. Meidän aikaamme on sanottu tahdonheikoksi. Tämähän osottaa vain, että ihmiskuntamme ny kyinen aste on määräänsä asti kehittynyt, että on tulossa uusi aste, ja koska asteet ovat limissä, niin se onkin jo ilmennyt. N:o 7 - B TIETÄJÄ 113 Uutena ihmisenä emme pidä sitä, joka pyörii älyn ja tunteen ristiriidassa, jota vanha sivistys ei jaksa selvittää, vaan uusi ihmi nen on se, joka olematta terävä-älyinen ja hienotunteinen, pon nistaa tahtonsa ja taistelee uudelle ihmiskunnalle voittoa. Hän on teosofi. A. V. □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□ ASEMAN TÄHYSTELYÄ. Elettyämme näin harvinaisen merkillisiä aikoja, tekisi mieli vaihettaa joitakin sanoja toisten teosofisesti ajatelevien kanssa. Mutta siihen meillä on harvoin tilaisuutta, sillä olemmehan hajal laan siroteltuina ympäri Suomen nientä. Ehkä sentähden Tietäjä soisi palstoillaan pienen tilan jos koettaisin, kuinka sanoisin, hiu kan avomielisemmin esittää joitakin tämän merkillisen ylimenoajan kokemuksia ja mietelmiä. Viime lokakuun vuosikokouksesta menin suoraa päätä pu huja- ja kirjanmyyntityöhön. Alotin Sysmästa, jolloin pistäysin myös Hartolassa. Sieltä alas Vääksyyn, josta laivalla ylös Jäm sään. Ja silloin jo talvi yllättikin, olipa vähällä nousta tie pystyyn, koska järvet olivat jo melkoisen vahvasti jäässä. Tietääkseni oli kin se laivamme viimeinen kulkuvuoro. - Kuitenkin sain vielä jonkun aikaa käyttää tuota mainiota kulkuneuvoa, polkupyörää, mutta sitten piti jatkaa kiertomatkaa hevosella ja potkukelkalla suuressa Jämsän pitäjässä. Joulua vietin Petäjävedellä, josta pistäännyin «dapaninajolla" Jyväskylän teosofiystävien luona. Jatkoin sitten työtäni Keuruun, Multian, Korpilahden, Muuramen, Uuraisten, Saarijärven, Pylkön mäen, Äänekosken, Laukaan ja Jyväskylän pitäjissä ja lopuksi Jyväskylän kaupungissa. Helluntain aikana olin muutaman päivän teosofisella päämajalla, josta siirryin työhöni Etelä-Suomessa, al kaen Perniöstä. Koko ajan olen rajottanut toimintani yksinomaan teosofiseen työhön, sen sanoman palvelukseen. Esitelmiä pidin miltei joka ilta, kunnes sisäinen sota ja sen aiheuttama mielten kiihtymys teki siitä lopun. Sitten kuljin kelkalla kylästä kylään kirjoja myyden, sekä samalla aherrellen kirjotustöissä. Mukanani olleet kirjavarastot pian loppuivat, jolloin aloin myydä tilauksella, niin että kirjat lähetetään postietuannilla. Se onkin perin mukava myyntitapa. - Lentolehtisiä oli onneksi niin paljon mukana, että niitä riitti jaella koko ajan. Helatuorstain 2 114 T jlE T Ä JÄ N:o 7 -8 aikana pysähdyin Jyväskylään pariksi viikoksi, jolloin muutteeksi koetin kaupitella kirjoja kaupungissa. Ja hyvinhän niitä menikin, niinkuin meni koko sota-aikana maaseudullakin. Jyväskylässä oli myös pieni esitelmätilaisuus Valkoisen lotuskukan päivänä. Ja mitä me ihmisinä ja teosofeina nyt olemme oppineet? Ainakin se meidän kaikkien olisi pitänyt oppia, että umpimähkäinen ja yksipuolinen erikoispyyteiden ajaminen vie lopulta perikatoon. Sillä se johtaa toisten ymmärtämättömyyteen ja eripuraisuuteen, joka, tilapäisistä voitoistakaan huolimatta, vie hajaannukseen ja hä viöön. Se vie häviöön kansat ja puolueet. Sentähden koettaisin omasta pienestä osastani olla, ainakin ajatuksissani, jonkunlaisena yhdistävänä siteenä eri ajatussuuntien välillä. Koettaisin varca esim. Teosofisessa Seurassamme asettumasta kehenkään seuramme jäseneen vieroksuvalle kannalle. En mitenkään soisi antautuvani epäluottamuksellani painostamaan ketään seuramme jäsentä. Päin vastoin toivoisin tunneruuiniini niin laajentuvan, että se sulkisi itseensä seurassamme ilmenevät eri vivahdukset, etten ainakaan minä painostuksellani tulisi noita eri vivahduksia suurentaneeksi. Minusta tuntuu - joskus itseäni tarkkaillessa - että ihmi sellä on suuri taipumus vetäytyä kuoreensa. Ja sitä ei pitäisi tehdä. Meidän ei pitäisi rajottaa myötätuntoamme, rakkauttamme. Meidän ei pitäisi niin kiintyä johonkin ihmiseen, että asettui simme tuomitsevalle kannalle muiden suhteen. Sillä sellainen myötätunnon rajottaminen on oikeastaan rakkauden puutetta, ja se on aiheena kaikkeen ihmiskunnan kärsimykseen. Ja se tuottaa meille itselle ikävyyksiä ja pettymyksiä. Ajatellaanpa kiintyneemme johonkin puolueeseen, ryhmään tai henkilöön sellaisella kiihkolla, ettemme ollenkaan ymmärrä toisia tuon rakastamamme rinnalla toimivia puolueita, ryhmiä tai henkilöitä, ja että tuo rakastamamme sattuisi jollain tavoin kaatumaan meidän rajotetun näkö kantamme mukaan — silloin olisi tarjolla se vaara, että me kaa dumme tuon kaatuneen mukana. Mutta jos me muistamme pitää rakkautemme avarana, jos koetamme kohdistaa saman tunteen minkä tunnemme rakkaimpaamme kohtaan, jos harjottelemme kohdistamaan sen yhä useampaa kohtaan, silloin ei yhden rakas tetun menettäminen voi meitä kukistaa. Sillä meille jää ja meille lisääntyy yhä enemmän rakastettuja, joita varten meidän täy tyy elää. Tätä menettelytapaa noudattamalja opimme rakastamaan ja uhrautumaan elämän kaikkialliselle ykseydelle. Ja silloin eivät yksilölliset lankeemukset ja pettymykset meitä horjuta. Tämän suuntaisia ajatuksia meidän teosofien nyt pitäisi koet taa itsessämme kehittää ja kasvattaa. Ehkä silloin yhdistyksemme ja juhlamme tulevat rakentaviksi tilaisuuksiksi. Ja silloin seu N:o 7 - 8 TIETÄJÄ 115 ramme voisi olla todellisena voiman kanavana maatamme varten. Meidän ei pitäisi antaa ajatuksissamme sijaa vastenmielisyysvärähtelyille seuramme johtoa ja jäseniä kohtaan. Vaikka huomaisimmekin, olisimme huomaavinamme, seuramme keskuudessa jo takin meidän luulomme mukaan sopimatonta, emme sittenkään saisi jäädä hautomaan tuota luulemaamme virhettä itsemme ja sen välillä, jossa luulemamme virhe on näkyvinään, emme saisi py sähtyä katselemaan häntä tuon luulemamme virheen kautta. Sillä jos niin teemme, silloin me ajatuksillamme aivankuin naulaamme häneen tuon luulemamme pahan, siten painaen häntä alas, vahin goittaen häntä ja seuramme ajamaa asiaa. Tai jos me annamme ajatuksissamme tilaa sellaiselle luulolle, että tuo on sopimaton ole maan seurassa, silloin me luomme ajatuksissamme hänen ja seu ran välille sellaisen verhon, joka vaikeuttaa hänen työtään ja oloaan seurassa, joka painaa häntä alas, ajaa häntä ulos. Sen sijaan että epäluuloillamme hajotamme, voisimme rakastavilla ja auttavilla ajatuksillamme poistaa esteitä, yhdistää ja koota. Sentähden me voisimme aivan harjotella itseämme auttami seen, ajattelemalla mahdollisimman puolueettomasti, rehellisesti, veljellisesti ja hyväntahtoisen auttavasti jäsenveljiämme ja opetta jiamme. Sellaisella suhtautumisella on varmasti hyvä, yhdistävä ja rakentava vaikutus. Silloin, noilla valoisilla ja hyvänsuopaisilla ajatuksillamme, me voimme rakentaa ja vahvistaa seuraamme sel laiseksi kanavaksi ja keskustaksi, josta jumalallinen viisaus, henki nen lämpö ja valo Suomen ja muiden maiden kansoille säteilisi. / . /?. H. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ SU U RIN SANKARI. Ken sankari suurin on päällä maan? Ei tuo, joka surmahan soittaa, vaan hän, joka murretun murheistaan voi temmellä päivähän voittaa. Hän ei ole suurilta suosituin, vaan kulkevi seurana sorrettuin. Hän ei etsi voittoa itselleen, vaan kansalle kaikkensa antaa . Ei tahdo hän kultia kuormakseen, myös saata ei kruunua kantaa. □ 116 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 ' Ain’ määränsä korkean oivaltain hän tuntevi kaihoja korkeimpain. Vie viestinsä mökkeihin köyhimpiin, niin kurjien kyynelet poistaa. Saa valhe kun Sainiot sammuksiin Oi, siellä hän toivoja toistaa! Ei kauhista häntä se öinen sää. Hän soihdulla pettäjät peljättää. Äiti harhojen haamuja halkaisee hän toivokas auringonlapsi. Yö synkkä kun toisia herpaisee, hän, vaikka jo harmajahapsi, vieV valhetten valtoja vastustaa, pois täältä hän kunnes jo kutsun saa. Ei lasketa seppeltä haudalleen, ei nouse sen kummulle paasi. Vaan kurjien kaihoisan kyynelveen hän saapi, kun työ hänet kaasi. Ne hautansa multia kostuttaa, ia nurmikon vehreän versoo maa. Sikstus Oksa. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KUINKA SOISIN MAATANI HALLITTAVAN? v. Kaksi onnen perusehtoa. Jos hallitus, jonka silmämääränä olisi kansan onni, kysyisi neuvoa, miten yhteiskuntaoloja olisi järjestettävä, olisi olemassa periaatteellinen ohjelma, jonka sovelluttaminen käytännössä ei luu lisi kohtaavan voittamattomia vastuksia. Tämä periaatteellinen ohjelma voidaan lausua ilmi kahdessa teesissä: 1) ihmiset ovat yhdenvertaisia jumalan edessä ja 2) ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. «Jum ala" kuvaa kaikkia niitä elinehtoja, jotka luonnostaan kuuluvat ihmisen maalliseen elämään, kuten auringonvalo ja -lämpö, ilma, vesi, maa j. n. e., Nro 7 - 8 TIETÄJÄ 117 «laki" taas niitä elinehtoja ja olosuhteita, joiden synnyttämisessä me ihmiset itse olemme osallisia. Nythän kaikki tunnustamme selviöinä nuo kaksi väitettä. Ei kukaan kiellä, ettemme olisi yhdenvertaisia sekä jumalan että lain edessä. Mutta emme ajattele johdonmukaisesti, vaan supistamme noiden väitteiden merkityksen niin pieneen alaan, että niiden käytännöllinen kantavuus on miltei mitätön. Sillä jos ihmisten yhdenvertaisuus jumalan edessä tarkottaa vain joitain kuolemantakaisia seikkoja tai siveellistä samankaltaisuutta omantunnon edessä, pi «jum ala" vielä ole astunut vaikuttamaan jokapäiväiseen käytölliseen elämään. Ja jos yhdenvertaisuus lain edessä vain tarkottaa sitä, että oikeus- ja riita-asioissa tuomitaan jokaista yksilöä samo jen pykälien mukaan, huolimatta hänen yhteiskunnallisesta ase mastaan, rikkaudestaan tai köyhyydestään, ulottuu tässä kohden yhdenvertaisuus ainoastaan huonompaan minään, jota vastoin ih misen parempi minä, hänen siivo jokapäiväinen minänsä jää lain ulkopuolelle ilman sen suomaa yhdenvertaista oikeutta; ja täten tämäkin yhdenvertaisuus on varsinaisesti syrjässä käytännöllisestä elämästä. Jos sitä vastoin ennakkoluulottomasti tulkitsemme selviömme, joudumme niihin johtopäätöksiin, jotka edellä mainitsimme. Kun nyt sanomme, että ihmiset ovat yhdenvertaisia jumalan edessä, tarkotamme siis, että kaikilla ihmisillä, syntyessään maan päälle, on sama luonnollinen oikeutus osallisuuteen luonnon perusantimista, kuten maasta, ilmasta, vedestä j. n e. - eli kaikesta siitä, jota ihminen ei ole työllään luonut. Tämä ei tietenkään estä ihmisiä vapaaehtoisesti luopumasta näistä oikeuksista ja kes kinäisillä sopimuksilla järjestämästä luonnonantimien käyttöoikeutta. Mutta se asettaa ehdoksi, että ihmiseltä ei väkivallalla riistetä hä nen luonnollisia oikeuksiaan. Kysymyksellä on monta puolta, mutta pitääksemme silmällä yhtä tärkeimpiä, sanoisin, että ihminen, joka syntyy maan päälle, on luonnostaan oikeutettu maata viljelemään. Tämä puoli asiasta käsittää siis koko tuon laajakantoisen kysymyksen maan omistus oikeudesta. Ryhtymättä ratkaisemaan kysymystä, kumpiko järjes telmä on parempi, yksityinen vaiko yhteinen (valtiollinen, kansal linen) maanomistus, jolloin yksilöt vain vuokraisivat valtion maata, täytyy meidän knitenkin tunnustaa se ehdoton periaate, että yh teiskunta ei saa asettaa esteitä yhdenkään yksilön halulle maata viljelemään vaan päinvastoin on velvollinen häntä siinä kohden auttamaan. Ehkä oikea käytännöllinen periaate olisi hiljainen as teittainen siirtyminen yksityisestä maanomistuksesta yhteiseen, joka tapahtuisi esim. siten, että valtio kieltäisi maan myymisen yksityi sille ja itse esiintyisi ainoana ostajana. Turhaa minun pn tässä 118 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 vedota kokemukseen ja viitata niihin vaikeuksiin, jotka aina ovat kohdanneet köyhää, maatonta yksilöä, kun hän on tahtonut pe rustaa kodin luonnon helmaan ja etsiä toimeentulonsa peltojen povesta. Nuo seikat^ovat kaikille tuttuja, ja lainlaatijaimme poh tima torpparikysymys on todisteena siitä, että alamme oivaltaa, mitä elämä meiltä tässä kohden odottaa ja vaatii. Mutta vielä emme ole menneet johtopäätöksissämme kylliksi pitkälle. Suomi on ennen kaikkea maanviljelysmaa, ja sota-ajan koke mukset ovat meille opettaneet, että leivän hankkiminen omasta maasta on kansamme ensimäisiä elinehtoja. Miksi ei siis valtio voisi vuosittain uhrata joitakuita kymmeniä miljooneja ostaakseen maata niiltä, jotka sitä haluavat myydä, siten estääkseen jobbausta ja keinottelua maatilakauppojen alalla ja tarjotakseen maata vuok ralle niille, jotka todella haluavat sitä viljellä? Voisihan vuokrakontrahteja valtion kanssa laatia semmoisiksi, että ne takaavat yk silön oikeutta maan käyttämiseen niin kauan kuin hän haiuaa, vieläpä pitävät Silmältä hänen perillistensä etuoikeuksia, jos he haluaisivat jatkaa sen käyttöä; samalla kuin tietysti maan vuok raaja olisi velvollinen täyttämään valtion asettamia ehtoja ja ta kaamaan valtiolle, että maa tulee kunnollisesti viljellyksi ja hoi detuksi. Monenlaisilla kilpailuilla ja palkinnoilla voisi sitten valtio kannustaa maanviljelijöitä parastaan yrittämään, jonka lisäksi val tio omilla malli- ja koulutiloillaan kokeilisi kaikenkaltaisilla uudis tuksilla j a ,parannuksilla. Toinen selviömme kuului, että ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, ja tällä tarkotamme taas, että yhteiskunnan tulee tar jota samat mahdollisuudet omissa luomissaan elämänehdoissa kai kille yksilöille poikkeuksetta. Ja mitkä ovat nämä ihmisten luomat olosuhteet? Sivistys, kulttuuri. Yhdenvertaisuus jumalan edessä merkitsee, että joka ihmi sellä on oikeus aineelliseen työhön ja toimeentuloon, jota oikeutta ei väkivaltaisesti häneltä saa riistää. Se on oikeutta työhön, ei laiskuuteen. Yhdenvertaisuus lain edessä merkitsee taas, että jo kaisella yksilöllä on oikeus siihen henkiseen sivistykseen, minkä yhteisö on saavuttanut. Tietysti hänestä itsestään riippuu, missä määrin hän kykenee omaksumaan tätä henkistä sivistystä ja kuinka pitkälle hän siinä tahtoo edistyä. Hän on vain yksilönä oikeutettu vaatimaan, että yhteiskunta tarjoo hänelle samat ulkonaiset sivistys mahdollisuudet ja edellytykset kuin toisillekin. Tämä on toisin sanoen suuri ja tärkeä kysymys kasvatuksesta, joka yksin voi las kea pohjan ihmisten yhdenvertaisuudelle lain edessä, s. o. yhteis kunnallisessa elämässä. Kuinka tämä uudistus on toteutettava? Koulujen ovet on avattava kaikille poikkeuksetta. Tämäkin periaate saavuttaa yhä enemmän tunnustusta. Ja pohjasivistys on Nro 7 - 8 TIETÄJÄ 119 tehtävä samaksi kaikille. Alkuasteilla ei tarvita «kansa"- ja » o p p i kouluja - sama pohjakoulu tarjoo saman henkisen ravinnon sekä ylhäisille että alhaisille. Ja tämä kasvatusperioodi käsittää läpimitaten ikävuodet 7 - 1 4 . Vasta tämän jälkeen alkavat jatkokoulut, joista toiset vievät käytännöllisille, toiset tietopuolisille aloille. Kun jo pohjakoulussa annetaan opetusta käsitöissä ja käytännöl lisissä aineissa, saattaa useimmissa tapauksissa loppuluokilla päät tää, mihin kullakin lapsella on halua ja taipumusta. Täten ei ole mahdotonta valita sopiva jatkokoulu. Näin menetellen yhteiskunta täyttää velvollisuutensa yksilöitä kohtaan. Se ei heitä ketään orvoksi, vaan tunnustaa kaikki yhtä rakkaiksi lapsikseen. Tämä yhdenvertaisuus kasvatuksessa ei suinkaan tee yksilöitä yhdenkaltaisiksi eikä poista sitä työnjakoa, jonka nykyisenä il mauksena ovat yhteiskuntaluokat. Työnjako on luonnollinen ja välttämätön, mutta yhteiskuntaluokat eivät saa olla kasteja, vaan työjärjestöjä. Kerrotaan, että vanhassa Indiassa viisaat tietäjät johtivat ku takin syntyvää sielua siihen perheeseen ja siihen luokkaan, joka vastasi hänen omia taipumuksiaan ja kykyjään. Silloin siis jokai nen sielu joutui syntyessään oikeaan kohtaansa, sai sopivan kas vatuksen, sopivan työn ja sopivan yhteiskunnallisen aseman. Hän oli syntymästään saakka joko työmies, kauppias, soturi tai opettaja eikä mitään ristiriitoja herännyt hänen sielussaan. Myöhemmin eivät tietäjät enää johtaneet sieluja samalla tavalla kuin alussa. Nämä syntyivät maan päälle oman onnensa nojaan. Mutta vanha traditsioni pysyi voimassa. Se oli kiteytynyt kastilaitokseksi. Yk silö oli tuomittu pysymään omassa kastissaan. Siirtyminen kas tista toiseen oli mahdoton. Syntyminen oli se kohtalo, jota ei voinut paeta. Samansuuntaista on ollut länsimaillakin, vaikka nyt jo ylei sesti tunnustetaan kastilaitoksen luonnottomuus ja vääryys. Rajat luokkien välillä on tehty mahdollisimman mataliksi, niin että yk silöillä on tilaisuutta siirtyä luokasta toiseen. Tämä siirtyminen on kuitenkin saanut tapahtua yksilöiden vastuulla ja heidän pon nistuksillaan. Yhteiskunnan positiivinen myötävaikutus on vielä ollut heikko. Jos sitä vastoin yksilöitä kasvatettaisiin yhdenver taisesti ja jokaiselle olisivat avoinna kaikki yhteiskuntaluokat, sil loin oltaisiin aivankuin vapauduttu sokean kohtalon painajaisesta ja koko luokkaerotus olisi muuttunut vapaaksi inhimilliseksi ja yksilölliseksi työnjaoksi. Jos esim. Suomen kansa toteuttaisi tämänlaatuisen ohjelman maa- ja koulukysymyksen suhteen, uskon, että olisimme ottaneet pitkän askeleen kaikkein onnea kohti, Veljeyttä olisi silloin niin 120 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 paljon yhteiskunnallisissa oloissa toteutettu kuin nykyään on mah dollista. Isänmaa olisi kuin paratiisi, jota jokainen on kutsuttu viljelemään ja kaunistamaan. Kansa olisi kuih veljeskunta, jossa jokainen ilolla täyttää oman tehtävänsä, tietäen, että tehtävä ei ole halpa-arvoinen, oli se kuin vaatimaton tahansa, vaan että tekijä on huono ja halpa, ellei hän tehtäväänsä suorita niin hyvin kuin konsanaan voi. Pekka Ervast. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KIRJEITÄ TOIMITUKSELLE. Uni. Ehkäpä nyt jo uskallan julaista erään uneni, jonka näin ollessani sotapalveluksessa Vaasan pataljoonassa vuosina 1881 - 1889. Varmaan en enää muista vuotta ja päivää, vaan luulen, että se oli joko vuotena 1884 tai 1885. Minä kyllä silloin heti samana aamuna kirjotin uneni muistiin, mutta muistiinpanoni on minulta joutunut hukkaan. Muuten tuo koko näky on pysynyt mielessäni vähääkään himmentymättä niinkin pitkänä aikana. Näkyni olen kertonut silloin heti vaimolleni ja sitten ainoastaan uskotuille ystävilleni, m.m. monelle »Tietäjän" lukijalle useita vuosia sitten1. Näky oli seuraava: Eräänä aamuna, kun olin vähän unenvienossa vuoteessani, olin seisovinani Vaasan pataljoonan harjotuskentällä ja katselin etelän taivaalle, jossa oli aivan selvä Suomenmaan kartta, ja kart taan oli lisätty koko Suomenlahti ja maakunnat toiselta puolen lahtea, nimittäin Vironmaa ja Inkerinmaa. Itärajaa en oikein pan nut huomiooni. Kun seisoskelin ja ihmettelin itsekseni, kuka on Suomen kartan noin muuttanut, ilmestyi minun oikialle puolelleni koko joukko Vaasan Suomalaisen Lyseon oppilaita ja sanoivat minulle: »ettekö tiedä, että Suomi on erotettu Venäjästä ja siihen on yhdistetty Vironmaa ja Inkeri?" »En koskaan ole sellaista kuullut", vastasin ihmetellen, ja samalla kysyin: kuka sen on vai kuttanut?" He näyttivät kädellään taivaalle; kartan oikealle puo lelle oli ilmestynyt hallitsija ratsun selässä, sotilaspuvussa, kaski suurine sulkatöyhtöineen, ikään kuin paraatiin valmiina. Ratsun pää oli itäänpäin, jolla puolen karttakin oli. »Tuo, joka tuolla on, on se, joka sen on vaikuttanut", selittivät pojat. Vähän aikaa tarkastettuani tunsin hänet nykyiseksi Saksan keisariksi, valokuvan mukaan. Tämä uneni on, kuten sanoin, pysynyt yhtä puhtaana i Tämä kirje aaapui toimitukselle jo viime vuonna. P. E. Nro 7 - 8 TIETÄJÄ 121 sielussani läpi vuosikymmenien, aivan kuin sen olisin juuri nyt nähnyt. Uskoni, että se niin tulee tapahtumaan, ennenkuin maailman sota on lopullisesti selvitetty, on myöskin järkkymätöin. /. L. Hopeahäämme. Sen johdosta, että syyskuun 19 pnä 1918 tulee kuluneeksi 25 vuotta hääpäivästämme, pyydämme teosofisia aatetovereitamme läsnäolollaan kunnioittamaan vaatimatonta hopeahääjuhlaamme asunnossamme, Sorjon rautatieaseman lähellä, alussa mainittuna aikana. Sorjossa, heinäk. 19 pnä 1918. Sofia ja Veikko Palomaa. Kaksi yllätystä, Ensimäinen yllätys oli, kun sain käsiini « Kalevalan avaimen" ja siihen tutustuin. Ei ole aikomukseni sitä arvostella enkä siihen kykenekään, mainitsen vaan lyhyesti, että «Kalevalan avaimessa" kuvataan elävästi ja kokemukseen perustuvasti ihmisen henkistä kehitystä jumaluutta kohti. En mitenkään osannut aavistaa, että Kalevalassa puhuttaisiin näistä asioista, vaan niin se näkyy olevan, että me lapsi-inmiset emme osaa murtaa «sinettiä" lukitusta kirjasta. «Kalevalan avaimessa" selviää meille, rappu rapultaan, omat kokemuksemme, mikäli meillä kokemuksia on; kirja kuljettaa meitä ohjaavalla tavalla voitosta voittoon puh taan järjen tietä täydellisyyttä kohti. Ihmeellisesti tämä kirja pal jastaa vaeltajan eteen vaarat ja kompastuskivet, vaikka se ei ole tahtonutkaan keittää henkistä ruokaa, ihan valmiiksi. Pyrkijän onneksi herättää «Kalevalan avain" totuuden etsijässä suurta uskoa ja luottamusta itseen vaarallisella matkallaan täydelliseksi ihmiseksi vai sanoisi m meko jumalaksi, mestariksi. «Kalevalan avain" on jättänyt paljastamatta, mikä märkähattu karjan paimen on, johon Lemminkäinen kompastui siinä elämäs sään, vaan mikä se muu olisi kuin sukupuolihimo, sillä ennenkun ihminen tulee täydelliseksi, kuolee tuokin himo, ja niin on ihminen valmis Kristus-avioliittoon. Toinen yllätys oli, kun sain tutustua kirjan «Ilmestyskirja teosofian valossa". Edellisessä mainitsimme puhtaan järjen tiestä, jota tietä Krishna ylistää «Herran laulussa". Tässä kirjassa taas puhutaan mielestämme hartauden tiestä, ja aivan ihmeteltävällä tarkkuudella kokemuksia seuraten; rivi riviltään aukeaa tuo kauan lukittuna ollut kirja eteemme selvästi ymmärrettäväksi. Kirjalla on se ominainen vaikutus, että saamme siitä enemmän kuin mitä kirja on sanallisesti puhunut, joten kirjasta on suurta hyötyä tällä vaivaloisella elämän tiellä vaeltajalle. Sanoimmeko vaivaloisella? Vaivaloinen on tämä tie ainoastaan niille, jotka eivät ole vielä osanneet heittää aistillisuuden kuormaa hartioiltaan, sillä «minun 122 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 kuormani on keveä ja minun ikeeni on sovelias", sanoo Kristus Jeesus, ja uhrautuminen on riemua, se on se Kristuksen veri, joka puhdistaa meitä kaikesta «synnistä". Minullahan olikin aiko mus kehottaa kaikkia totuuden etsijöitä tutustumaan näihin edellä mainittuihin kirjoihin. Luulemme kuitenkin, ettei näistäkään kir joista, varsinkin viimeksi mainitusta, ole hyötyä muille kuin to della pyrkijöille, sillä näitä kirjoja ymmärtääkseen tarvitaan koke musta vielä, ennen kuin saavat uuden sysäyksen elämältä, sillä «kaikkein pitää Jumalalta opetetuksi tulla". Kuopiossa kesäkuulla 1918. Juho Inberg. Unitilan aikana. «Mikä on tämä paikka, johon olen joutu nut, niin etten muista miten ja milloin se on tapahtunut? Paikka on minulle vieras, vaikka näyttää siltä, että se pitäisi olla tun nettu. Näen kauniit kukkais- ja puistotarhat sekä niiden ympä rillä hiekotetut kauniit, leveät ja pitkät käytävät. Käytävillä kul kee paljon yleisöä, jotka tarkkaavat katseensa minuun ikäänkuin tunnettuun ihmiseen. He tahtovat aivankuin tehdä kysymyksen minulle katseellaan seudun ja heidän tuntemisessa. He tuntevat kenties minut vaikk’en minä heitä tunne. Tämä seutu on kenties minulle ollut ennen hyvinkin tuttu, kun nuo ihmiset katselevat niin omituisina. Samoin nämä ihmiset ovat voineet olla hyvin kin tuttuja, mutta nyt he eivät tahdo mitään puhua kanssani. He ilmaisevat vaan katseellaankin sitä, että he tahtovat olla minulle pelkkinä arvotuksina. Olisinkohan jo jättänyt aineruumiini ja olisinko nyt mana lan majoilla? Olisiko silloin tällaista? Ehkä silloin olisi vielä vähemmän epäselvää. Nyt voin olla erilläni fyysillisestä ruumiis tani muutenkin vaikken olekaan kokonaan aineruumiistani eron nut. Voin olla nyt unitilassa ja eetteriruumiini on osittain erin nyt fyysillisestä ruumiistani. Se onkin aivan selvä. Illalla asetuin levolle, nukkumaan sinne vintille. Minun vuoteenikin on niin päin selvästi siellä ja itse ruumiini lepää näin päin siellä. Ei siis mitään epäselvää. Minun täytyy saada muutama kukka mukaani. Nyt kukkaisten kanssa juoksen ruumiini luokse ennenkuin herään. Jos vaan herään ennemmin kun olen ruumiissani tai jotenkin lä hellä ruumistani, on se paha. Nyt kohta voin herätä. Siis no peasti lujaa kyytiä eteenpäin. Tuossa on tuollaista. Se oli kuin joku puisto maaseutuasemalla tai muuten suurempi puisto kau pungissa. Tässähän ovat nuo vinttini rappuset, joita kiipesin il lalla nukkumaan. Siinä näen oman fyysillisen ruumiinikin ma kaamassa. Nyt herään tai saan jonkun kuoloniskun sen vuoksi, että olen erilläni ruumiistani ja heräisin, joten ei herääminen - N:o 7 - 8 TIETÄJÄ 123 voi oikein tapahtua. Mitä tapahtuu? Tunnen kummallista ja ou toa. Oih! oih!" Edellä ollut lainausmerkkien välissä ollut kirjotus tarkottaa kokonaan unitilassa tapahtunutta näkemistä, toimintaa ja ajatelmaa. Lienenkö kuollut vai kuinka ja missä olen? ajattelin. Aloin kat sella ympärilleni ja huomasin vihdoin heränneeni ja tapahtuneen jotain unitilan aikana. Muistin viimein , kaikki. Nyt ajattelet ehkä, että miksi ei ihmisen eetteriruumis voi erota ilman unitilaa kuin myöskin, että miksi se ei erkane aina unitilaisuudessa? Näitä samoja asioita olen minäkin ajatellut, mutta oikein selvillä en niistä ole vieläkään ja minun ei sovi tässä mennä selittämään niitä perusteellisesti, sillä ne kuuluvat tavallaan salaisuuksiin, joten teosofisella katsantokannalla ei ainakaan minun tietoni mukaan julkisesti niihin asioihin kosketa. Jos sinulla on halu saada näistä selvää, voit mahdollisesti kahden kesken joltain vanhemmalta sen saada, mutta ennen kaikkea olkoon tämä esi. merkkinä siitä, että ihmisessä löytyy sellaisia ruumiita, jotka voi vat fyysillisestä ruumiista huolimatta olla erillään toimissaan. (Kun tämä uni tapahtui, olin ehdottomasti terve.) j . H—n. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA. 379 Kysymys. J. H. Koska te maailman selitätte luoduksi aikakausittain ja käytätte raamattua tätä tutkiessanne apuna, mutta raamatussa on tarkalleen selitettynä maailman synty aineellisissa vuosiluvuissa, niin pyydän siis tähän vastausta, että mitenkä te raamatun perusteella voitte selittää maailman luoduksi niin pitkinä ajanjaksoina? Vastaus. O n ' luonnontieteellinen tosiasia, että maailma on »luotu" eli kehittynyt mittaamattoman pitkinä ajanjaksoina. Jos raamattu tai mikä mm kirja tahansa opettaisi toisin, olisi sen oppi väärä. Nyt kuitenkin salatieteelliset tutkijat koettavat osottaa, että raamattu ja yleensä pyhät kirjat eivät opeta väärää oppia luonnon•tieteellisestikään, koska niitä ei karkean kirjaimellisesti ole ymmär rettävä, vaan esoteerisina kirjotuksina, joiden tulkitsemiseen tarvi taan avaimia. Omat tietonsa salatieteilijät taas ovat saavuttaneet lukemalla »luonnon kirjaa" eli luonnon omaa muistia omista luo mis- ja kehityskausistaan. 124 TIETÄJÄ Nio 7 - 8 MITÄ MUUALLA TIEDETÄÄN. Anna Kamenskyn päiväkirjasta. Lucknow, 22 p. joulukuuta (1916). Tänäpäivänä kävi luonamme mr. Aria, T. S:n sihteeri. Me keskustelimme hänen kanssaan uskontosymboliikasta ja hindulai sesta taideteollisuudesta. Illalla me ajelimme pitkin Lucknowin ihania puutarhoja, nau timme ihmeellisten linnojen näystä, muistopatsaista ja keskellä palmujen olevista moskeoista, me kiidimme pitkin smaragdiviheriöitä niittyjä ja kukkaiskäytäviä. Huomenna tulee presidenttimme A. Besant. Lucknow, 24 p. joulukuuta. Jouluaatto. Ilma on raitis ja kirkas, aurinko paistaa sinisellä taivaalla. Joka aamu tuodaan meille tuoreita ruusuja ja meidän huoneemme on täynnä tuoksuavia kukkakimppuja. Tänään saapui neljän junalla samalla kertaa Kansalliskokouksen Presidentti ja Teosofisen Seuran Presidentti A, Besant. Heitä oli vastassa luke maton ihmisjoukko. Juna myöhästyi ja me saimme sangen kauan odottaa sitä hetkeä, jona juhlallinen kulkue läksi liikkeelle ase malta. Siksipä me ennätimmekin silmäillä kirjavaa joukkoa ja nähdä kaikki juhlavalmistukset. Kansallisen kongressin kokousta varten oli tehty rakennus, jossa oli suunnattoman suuri sali. Ra kennuksen kupu ja tornit olivat kullatut ja se näytti kauniilta ja erikoiselta. Sen ympärille oli järjestetty kaikellaisia laitoksia: ruokailuhuoneita, teehuoneita, lavoja, paljon kauppapuoteja ja ko konainen telttakaupunki osanottajia varten. Katu oli koristettu lipuilla, nauhoilla ja symboleilla, ja tämä kaikki muodosti itsek seen erityisen taulun. Hindulaiset olivat monivärisissä puvuissa, tshalmat hartioilla (soikeat liinat), joiden päät riippuivat alaspäin olkapäiltä, ja kauniisti poimitetut kankaat verhosivat heitä ja he juttelivat vilkkaasti keskenään. Järjestäjillä oli päällään erityiset vaaleankeltaiset liinat ja nauhat, ja he pitivät huolta tärkeimmistä valmistuksista. Pitkin tietä ajoivat paikalliset ajurit rattaineen, joita kutsuttiin Mekki ja tongi", ja joissa matkustajat pysyivät kaatumatta jollakin ihmeellä, istuessaan merkillisellä tangolla aivankuin linnunpuulla, mutta kyyditsijä hosui kamalasti piiskalla he vosia ja soitti kovasti kelloa. Sitten ajoi myöskin ohitse vanhan aikaisia vaunuja, jotka olivat varmaan kotoisin vedenpaisumuksen takaisilta ajoilta ja niissä istui kauheal määrät ihmisiä kirkkaissa pukimissaan. Kuuden tienoissa saapui juna ja sitten järjestettiin kulkue. N:o 7 - 8 TIETÄJÄ 125 Ensin tulivat ratsastavat poliisit. Ne olivat nuoria miehiä, pitkissä tummansinisissä kauhtanoissa, koristetut sametilla ja kul lalla, ja samanväriset tshalmat kaulassaan. Niiden jälessä kulki muutamia satoja järjestäjöitä ja edustajoita keltaisissa tshalmoissaan. Sitten korkeat ruusunpunaisella katoksella varustetut vaunut, joiden eteen oli valjastettu muutamia pareja valkoisia hevosia. Niissä istui K ansalliskongressin Presidentti, pitkä harmaapäinen mies ja pitkällä harmaalla parralla. A. Besant oli kukkaköynnöksillä koristetussa seuraavassa vaunussa. Kansanjoukko tervehti heitä huudoilla ja kättentaputuksilla. Tuntui kulkevan lävitse aivankuin jokin iloinen laine. Tänään oli juhlallinen kokous, mutta itse K ansalliskongressi alkaa vasta kolmen päivän päästä. Teosofeja tulee kaikilta Indian ääriltä. Adyarilaiset ystävämmekin saapuivat. He toivat minulle sähkösanoman, minun nimelleni osotetun: oli tervehdys yleiseltä marraskuun kokoukselta. Tämä veljellinen tervehdys ympäröi minut lämmöllä ja valoisalla ilolla . . . Lucknow, 25 p. joulukuuta. Tänään joulupäivänä avattiin Teosofinen Kongressi. Sali, joka oli koristettu monivärisillä kukkaisköynnöksillä ja johtajien muotokuvilla, vaikutti erittäin elähyttävästi. Kokoontui tuhansiin nouseva kuulijakunta. Sivuille oli asetettu tuolirivejä, keskelle suunnattoman suuri matto. Kaikki hindulaiset istuivat lattialla, eurooppalaiset enimmäkseen tuoleilla. Hindulaiset nuorukaiset olivat valkoisissa puvuissa ja sinisissä kultatupsuilla koristetuissa tshalmoissa. He valvoivat järjestystä ja ottivat vastaan Presidentin. Täsmälleen 8 !/2 ilmestyi Presidentti lavalle. Kokous otti hänet kättentaputuksilla vastaan ja antoi hänelle lahjaksi pitkät kultaiset käädyt, jotka olivat tehty kultaisten kukkien muotoisista renkaista. Sitten A. Besant piti puheen, jonka aiheena oli: »T eo sofin velvollisuus uskontoa kohtaan." Hän puhui siitä, ettei saa erottaa uskontoa elämästä, että koko elämä täytyy muuttua us konnolliseksi, ja kuunnellessaan sisäisen Jumalansa ääntä, kirkastaa ihminen maailmaa. Nämä olivat kaikki tuttuja ajatuksia, yleis tajuisesti esitettyjä suurelle yleisölle, mutta jokaisessa sanassa oli kuitenkin uusi vastustamaton voima ja viehätys. Ihmeellisiä ku via, hienoa huumoria ja hehkuvaa tunnelmaa kaikki paloi, välkkyi ja pulppusi mahtavana valoa kantavana virtana, ja silloin selvisi totisesti, että »Sana oli Jum ala". Klo 10 kokoontuivat Presidentin luona, Pyhän Agnesin ka tolisen kirkon, rakennuksessa, Teosofisen Seuran Kansainvälisen Neuvoston jäsenet. Tarkastettiin menoarvio, tehtiin vaalit ja otet tiin vastaan Presidentin tarjous kustannusliikkeensä luovuttamisesta Seuralle; liike oli viimeisinä vuosina alkanut tuottaa suuret voitot. 126 TIETÄJÄ N:o 7 - 8 Klo 12 V2 kokoonnuimme jälleen kongressi-salissa, ja silloin alkoi yleinen vuosikokous Presidentin puheella. A. Besant selosti liik keen syntymisen historiilckaa, tehden lyhyen katsauksen siitä työstä mitä oli viime vuosina tehty. Sitten hän pysähtyi kansallisseurojen vuosikertomuksiin ja puhui kustakin muutamia sanoja. Puhuessaan Venäjästä, hän alleviivasi nykyisiä vaikeita olo suhteita ja ilmaisi ilonsa ja hämmästyksensä, että oli sittenkin voitu niin paljon saada aikaan. Yleisen kokouksen jälestä oli hindulaisen osaston kokous. Vasta illalla palasimme asuntoomme. Hindulaisen osaston pääpiirteenä on valistustyö, josta viimeisinä vuosina on saatu hämmästyttäviä tuloksia. Sen ponnistuksilla on perustettu «Kasvatusliitto", johonka nykyään liittyy 24 kaiken laatuista koulua, joita se kannattaa ja johtaa ja luo samalla aikaa yhä uusia työkeskuksia. Tässä suhteessa T. S. on voittanut aikoja sitten yleisen tunnustuksen ja kaikkien syvän kunnioituksen. Lucknow, 26 p. joulukuuta. Tänään oli A. Besantin toinen julkinen esitelmä: «Teosofin velvollisuus Seuraa kohtaan." Selostettuaan kysymystä lännen sosialismin tilasta, alkoi A. Besant puhua Indian nykyisestä tilanteesta ja sanoi, että on vält tämätöntä taistella vanhoja ennakkoluuloja ja järjettömiä tapoja vastaan. Hän kosketti naiskysymystä, aikaista avioliittoa ja lasten kasvatusta, hengettömiä seremonioita ja kastiennakkoluuloja. Hän kehotti uudistuksiin elämässä ja uusien elämänehtojen luomiseen. Hänen äänensä kaikui vuoristokellon lailla, herättäen omantunnon ja sydämen, ja hän itse kullanhohtavassa puvussaan ja lumivalkosella päällään ja kirkastuneilla kasvoillaan, oli jumalallisen lähetti lään ilmestys, jonka siivet yllämme näkymättömästi ilmaa halkoi vat. . . Illalla me kävimme täkäläisessä arkeologisessa museossa. Museo on pieni ja esineitä hyvin vähän. Etnologinen osasto on hyvin köyhä. Siitä huolimatta saimme nähdä ison kokoelman kuvia muinaisesta maalaustaiteesta, muotokuvia ja kohtauksia sen aikuisista tavoista, ja myös kuvauksia helvetistä ja taivaasta birmalaisen uskonnon maailmankatsomuksen kannalta. Helvetti kuva taan palavana merenä, jossa pirut kärventävät syntisiä ja joka ta valla niitä kjduttavat ja jokaisessa tuollaisessa kuvassa nähdään ehdottomasti valkovaljakko, joka kulettaa kirkasta matkamiestä korkeuteen. Taivas kuvataan loistavana asuntona, jonka aukeamassa istu vat onnelliset vanhurskaat valkoisissa vaatteissaan. Niiden luokse saapuu valkovaljakko, kulettaen vieraat taivaalliseen asuntoon, taikka valjakko poistuu vieden mukanaan jonkun vanhurskaan takaisin maan päälle. * Suom. O. S. Nro 7 - 8 TIETÄJÄ 127 TIEN VARRELTA. Suomen kansallishaltia. Monet ovat kysyneet, mikä kansallishaltian wkanta« lienee hallitusmuotokysymyksessä: onko hän tasavallan puolella vaiko kuningaskunnan? Uskon kuitenkin, että tarkemmin mietittyään kuka tahansa teosofi keksii tähän oikean vastauksen. Kansallishaltialle muotokysymys on toisarvoinen asia, pääpaino on hengessä. Oli hallitusmuoto sitä tai tätä, kun kan san henki on oikea, silloin on hyvin. Ja mikä on oikea henki? Yksimielisyys. Jos olemme yksimielisesti sitä tai tätä, silloin kan sallishenki meissä elää ja silloin haltian ääni voi kuulua. Otak sutaan nyt, että Suomesta tulee kuningaskunta. Sen puolesta on paljon agiteerattu ja kuningasaate näkyy voittavan paljon kannat tajia. Miksemme silloin kaikki olisi kuningasmielisiä? Eiväthän kuningaskunnat ole sen huonommin järjesteltyjä kuin tasavallat kaan? Ja kyllä yksilöllinen vapaus voi olla yhtä suuri kuningas kunnassa kuin tasavallassa. Ruotsi on vapaa maa, Englanti on ollut vapaa maa. Molemmat ovat kuningaskuntia. Kansallishaltia toivoo, että olisimme yksimielisiä, jotta voisimme täyttää historial lisen tehtävämme. Onhan meidän luotava suomalainen kulttuuri! Tämä on mahdoton, jos aina riitelemme. Kasvattakaamme nyt edes niin paljon itseämme, että lakkaamme riitelemästä. Voitta kaamme itsemme, luopukaamme lempiaatteistamme yhteisen hyvän vuoksi. Kun kerran alottaisimme oikeasta päästä - sovussa ja rakkaudessa, - kyllä lopulta hyvä tulisi. Alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo. Suomi j a Vienan Karjala . Ehkä historian kulkukin viittaa kuningaskuntaan päin. Suomella on näet sekä karmaa että dharmaa Karjalan suhteen. Karjala lahjötti meille Kalevalamme, mei dän on annettava Karjalalle kaikki se, mitä nykyaikainen kulttuuri tarjoo. Karjalan kansa on Suomen kansaa. Karjalan kansa on myös Suomen kansallishaltian siipien suojassa. Karjalakin kuuluu Suomeen. Jos olisimme pysyneet aseettomina, olisimme saaneet Karjalan y. m. aikaa voittaen muitta mutkitta ja olisimme muo dostaneet Suur-Suomen tasavallan. Mutta kun tartumme aseihin, menetimme ne mahdollisuudet. Nyt täytyy kulkea eteenpäin va litsemaamme tietä. Ja se tie on kukaties turvallisempi kuningasvallan merkeissä. Pari mietelausetta. Viisaiden kokemus sanoo: niinkauan kuin ihmiset tahtovat tehdä pahaa, esim. käyttää aseita, niin kauan eivät kykene rakentamaan onnellista tasavaltaa. Onnellisen tasa vallan muodostavat ainoastaan ne ihmiset, jotka kieltäytyvät teke 128 TIETÄJÄ mästä pahaa ja tahtovat tehdä ainoastaan hyvää. Teosofisen Seuran olla semmoinen mallitasavalta? N:o 7 - 8 Pitäisiköhän Suomen lippu. Kun huhtikuulla 1917 pidin esitelmän Suomen lipusta ja vaakunasta teosofisessa juhlatilaisuudessa Maximteatterissa Helsingissä, jäivät kyllä useimmat kuulijani kylmiksi lausumilleni ajatuksille. En pitänyt leijonasta enkä punaisesta enkä keltaisesta väristä. Samoista asioista kirjotin sitten Tietä jäänkin. Jos eläin pitää olla Suomen vaakunassa, sopii siihen paremmin kotka tai joutsen. Mitä taas väreihin tulee, ovat sini nen ja vihreä Suomen värejä -- sininen edustaa deevaa, vihreä kansallisauraa; tietysti valkoinen väri aina sopii liitettäväksi toisia kohottamaan, koska valkoinen erikoisesti on Logoksen väri. Nyt näyttää siltä, kuin sittenkin saisimme lippuumme oikean värin, sillä valtiopäivät ovat päättäneet, että Suomen lippuna on oleva selvä sininen risti valkoisella pohjalla. Vaakunaan taitaa jäädä leijona ja punakeltaiset värit - ainakin toistaiseksi. Nöyrä mieli. Tunnustaa täytyy, että suomalaisille teosofeille oli paljon annettu. He olivat saaneet kuulla Suomen kansallis' haltiasta, tämän kansallishaltian luonteesta ja tehtävästä. Olivatko he painaneet sydämiinsä nuo sanat ja ilmotukset? Olivatko he tietoisina Suomen deevan tehtävästä kulkeneet tietään suoraan, horjumatta ja lujaan? Olivatko he veljilleen, kansallishaltiasta tietämättömille veljilleen näyttäneet tietä ja tarjonneet opastavaa kättä? Mikäli tätä eivät tehneet, siinä määrin on heillä nyt edes sään katumuksen ja nöyrtymyksen canossanmatka. Sillä ainoas taan nöyrtymällä ja katumalla hengessämme saatamme vielä toi voa, että tulevaisuus aukenee uudestaan valoisana. Oi jos sai simme nöyryyden hengen kansassamme heräämään! Jos kaikki tunnustaisivat, ilomielin ja vilpittömästi, suuresti erehtyneensä, kun «miekkaan tarttuivat" - erehtyneensä elämän jumalan edessä, ei toisten kuolevaisten ihmisten ainoastaan, — ja jos kaikki olisi vat valmiit sydämestään antamaan toisilleen anteeksi, silloin olisi vielä toivoa Suomen suuresta tulevaisuudesta. Kaksi kuuluisuutta. Heinäkuun 6 p:nä täytti runoilija Eino Leino 40 vuotta ja elokuun 5 p:nä säveltäjä Oskar Merikanto 50 vuotta. Molemmat ovat Teosofisen Seuran jäseniä, molemmat ovat ottaneet osaa T. S:n henkiseen työhön. Eino Leino on m. m. luonut tunnustuskirjansa «Alla kasvon kaikkivallan", Oskar Meri kanto m. m. ihanan sävelmänsä «Kuoleman kunniaksi". Toivon, että molemmat vielä kauan saavat tehdä työtä ihmiskunnan ja Suomen kansan hyväksi ja että he yhä uutta ja uutta inspiiatsionia löytävät teosofisesta etämänymmärryksestään. □ □ □□ ISETHOB TEOSOFINEN AIKAKAUSKIRJA 14:s vuosik. SVVSKUU N:o 9. 1918 □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□n NYKYHETKEN SANOJA. Tehkäät parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta. Seuratkaa minua niin minä teen teistä ihmisten kalastajia. Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät on kutsuttava jum a lan lapsiksi. Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoavat. Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin taivaallinen isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. Sillä missä aaiteesi on, siellä on oleva sydämesikin. Ette voi palvella jumalaa ja mammonaa. Vaan etsikää ensin jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurs kauttaan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan. Sentähden, kaikki mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat. . Ei jokainen, joka sanoo minulle: «herra, herra!" pääse tai vasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon. Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä. Ja nähdessään kansajoukot hänen tuli heitä sääli, kun he olivat rääkkääntyneet ja nääntyneet niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Silloin hän sanoi opetuslapsilleen: «viljaa on paljon, mutta työmiehiä vähä. Rukoilkaa siis viljan herraa, että hän lä hettäisi työmiehiä viljankorjuuseensa". 130 TIETÄJÄ N:o 9 Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltäni; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on suloinen ja minun kuormani on keveä. Matt. ev. luvuissa 3—11. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TOIMITTAJALTA. Jos minua pyydettäisiin kertomaan jotain muistelmia »punai selta ajalta", kertoisin ennen kaikkea siitä huomattavasta ilmiöstä, jonka näin Helsingissä joulukuun 16 p:nä 1917. Oli myöhäinen ilta. Junalle menossa saavuin rautatietorille. Jo matkan päässä ihmettelin, miksikä tori hohti niin helakan punaisena aivankuin bengalitulia olisi poltettu yltympäri. Vasta lähelle päästyäni ja huomattuani, ettei valo lähtenyt lyhdyistä eikä satunnaisista tulista, katsahdin taivaaseen ja näin oitis, mistä outo punainen hohde oli alkunsa saanut. Torin yläpuolella korkealla ilmassa leijaili pitku lainen, monisärmäinen pilvi. Se oli väriltään veripunainen, itseloistava ja valoa levittävä. Sen loisto oli nähtävästi sen omaa, koska taivas yltympäri oli pimeä. Vain pohjoisesta päin leimahteli pitkiä valkoisia revontulen säikeitä. Pilvi ei "kuulunut samaan ilmiöön. Torilla ei näkynyt paljon ihmisiä. Mutta toverini ja minä jäimme ihmetellen katselemaan outoa luonnonilmiötä. Muuan vanhanpuoleinen herrasmies liittyi myös pariimme ja ihmetteli kilpaa meidän kanssamme, mistä tuo pilvi oli kotoisin. Sillä valo oli pilven omaa. Se ei heijastunut muualta. Ensiksikään ei ku kaan meistä ollut nähnyt esim. valonheittäjää, jonka valo olisi ollut veripunaista. Toiseksi ilmiö kesti kellon mukaan useampia minuutteja ja hävisi näkyvistämme siten, että pilvi itsestään vähi tellen suli ilmaan, tullen sekä pienemmäksi että heikommaksi hohdoltaan. En pidä itseäni taikauskoisena, mutta näky teki m inuun psyykkisen vaikutuksen. Kun katselin pilven muotoa, antaen il miön sielullisesti vaikuttaa minuun, en voinut olla ilmaisematta tunteitani toverilleni: - Tuo ei ole h y v ä . . . ei ollenkaan hyvä. Se on kuin merkki ja enne. Katsele nyt pilven muotoa . . . aivankuin kartta: Helsinki keskellä, Turku tuolla vasemmalla ja ken tietää, kuinka kauas itään. Näetkö, Oulunkyläänkin viittaa yksi lonka. Se on kuin etelä-Suomen k a r t t a . . . Tämä näky pelottaa mi n u a . . . sehän N:o 9 TIETÄJÄ 131 on aivankuin verenvuodatusta . . . Uudistuvatko vielä marraskuun verilöylyt? Ne uudistuivat, kuten kauhuksemme tiedämme, hirvittävässä ja moninkertaisessa muodossa. Kummallinen ilmiö kylmänä joulu kuun iltana öli todellinen enne. Luontokin siis avasi suunsa ja puhui. Sekään ei enää mykkänä jaksanut katsella ihmislasten kurjuutta. Voi meitä. * Elokuun merkkitapaus teosofisessa maailmassamme oli yhdes toista vuosikokous, joka pidettiin TuonenkyIässä Teosofisen Seu ran päämajassa kuukauden 17 ja 18 p:nä. Kesällä olimme usko neet, että vuosikokous olisi pidettävä syyskuussa, ja kun hallitus äkkiä siirsi sen elokuuhun, pelkäsimme, ettei monikaan Seuran; jäsen pääsisi tulemaan. Kuitenkin saimme taas iloksemme todeta,, että Seuramme vuosikokoukset ovat omiansa herättämään jäsenten mielenkiintoa, sillä tähänkin kokoukseen näin kalliina elintarvepulao aikana oli saapunut satakunta osanottajaa. Ikävä kyllä ei ylisihteerr, tohtori Angervo voinut saapua Mikkelistä. Hänen tilallaan ko kouksen avaajana toimi sentähden hallituksen varapuheenjohtaja V. H. Vaivanne, ja ylisihteerin kirjottaman tervehdyspuheen luki ääneen rouva Olga Salo. Kokouksen puheenjohtajaksi valit tiin sitten allekirjottanut, sihteeriksi taas liikemies J. A. Tu kiainen. Voi sanoa, että tämän yhdennentoista vuosikokouksemme koko aika ja intressi kohdistui ylisihteerivaaliin. Vanha haljitus oli toim inut vaikeissa olosuhteissa. Varsinainen yhteistoiminta oli ollut mahdoton jäsenten kesken, jotka asuivat hajalla ympäri Suo men. Sitäpaitsi oli kapina riistänyt siltä kaksi sen parhaimmista jäsenistä. Huomautettiin sentähden heti alussa, että uusi hallitus oli tarpeen vaatima, hallitus, jonka jäsenet asuisivat samalla paikka kunnalla. Ylisihteerin ehdokkaiksi asetettiin perustaja-ylisihteeri ja Väinö Vaivanne, vaikka minä puolestani kieltäydyin, kuten viime vuosikokouksessa. Siitä huolimatta tulin lippuäänestyksessä valituksi. Ilmotin silloin kokoukselle, etten voinut luottamustointa vastaanottaa, mutta lupasin ensi vuonna siihen ryhtyä, jos Seura sitä haluaisi, ja pyysin, että nyt yksimielisesti pidettäisiin toinen ehdokas ylisihteerinä. Kokous hyväntahtoisesti tähän suostui, sa moinkuin herra Valvannekin. Tässä yhteydessä minun nyt kuitenkin täytyy huomauttaa, että asiat eivät jääneet yllämainitulle kannalle. Seuraavalla viikolla tuli näet virkaa tekevä *ylisihteeri luokseni ja pyysi, että vapaut taisin hänet toimestaan. Suostuin siihen luopumatta silti omasta kielteisestä kannastani ja järjestin Seuran asiat seuraavaan tapaan. 132 TIETÄJÄ N:o 9 Itse olen virallisesti ja nimellisesti taas ylisihteeri. En kuitenkaan suorita muita tehtäviä kuin diploomien eli jäsenkirjojen allekirjotuk* sen; hallituksen kokouksiin en ota säännöllisesti osaa, ainoastaan tärkeämmissä kysymyksissä annan neuvoni. Rouva Olga Salo hoitaa ylisihteerin juoksevia tehtäviä ja johtaa puhetta hallituksen kokouk sissa. Neiti Helmi Rissanen toimii Seuran rahastonhoitajana. H erra Väinö Vaivanne on edelleen hallituksen jäsen ja toimittaa jäsenlehteä. Muut hallituksen jäsenet ovat: neiti Helmi Jalovaara, looshisihteeri, maisteri H ugo Vaivanne, propagandasihteeri, rouva Kyllikki Ignatius, herrat Q. V. Mustonen ja Yrjö Lehtinen. Vuosikokouksen virallinen puoli vei niin tyystin käytettävissä olevan ajan, ettei jäänyt tilaisuutta teosofisiin keskusteluihin. H en kinen virkistys rajottui sentähden kahteen juhlaan, Idän Tähden iltamaan lauvantaina päämajan temppelissä ja sunnuntai-illan vuosi juhlaan Helsingissä. Varsinkin viimemainittu oli rikkaan musi kaalisen y. m. ohjelman kautta siksi eheä ja henkevä vaikutuksel taan, että maaseudulta saapuneet jäsenemme saivat ainakin yhden ihanan ja kauniin muiston kansallissotavuoden teosofisesta vuosi kokouksesta. Maanantaina 10 p:nä alkoivat teosofiset kesäkurssit. Niissäkin oli osanottajia verrattain runsaanpuoleisesti, kolmattakymmentä vakituista ja monta tilapäistä esitelmissäkävijää. Esitelmiä olikin useista aineista. H erra A. A. Saarnio puhui kahdessa erässä Suomen kansan historiallisesta tehtävästä, herra V. H. Vaivanne luonnonvertauskuvakielestä, herra J. R. Hannula Johanneksen evan keliumin mystillisestä sisällyksestä (kaksi esitelmää), maisteri H ugo Vaivanne vanhasta indialaisesta vedaantafilosofiasta ja sen suhteesta nykyiseen teosofiaan, opettajatar neiti Helmi Jalovaara naisasiasta ja teosofiasta. Neiti Jalovaara piti sitäpaitsi innostavan ja herät tävän puheen uudesta kasvatusjärjestelmästä ja uusista kouluista, ja puhetta seuraavassa keskustelussa oltiin yhtä mieltä siitä, että neiti Jalovaaran pitäisi yrittää uutta koulua ja ainakin kirjottamalla ja puhum alla tehdä propagandaa sen aatteen puolesta. M uodos tettiin vapaaehtoinen kannatusyhdistys neiti Jalovaaran työn talou delliseksi tukemiseksi ja tuotti se jo toista tuhatta markkaa vuo tuisissa sitoumuksissa. Minä pidin seitsemän luentoa kurssien aikana, niistä viisi Suomen deevasta nykyhetkellä. Nämä deeva-luennot, jotka poik kesivat tavallisista käsityksistä teosofein suhteesta sotaan y. m. kysymyksiin, tekivät nähtävästi kuulijoihin syvän vaikutuksen. Kuudes luento koski ihmissielun kalleutta (Matt. 17: 26), seitsemäs kreikkalaista ja suomalaista mytologiaa. Nro 9 TIETÄJÄ 133 Kursseihin, kuului myös pari kuulustelukokousta herra Väinö Valvanteen johdolla ja kolme kysymyskokousta, joissa vastasin kirjal lisiin kysymyksiin. * Eräässä kurssiluennossa koskettelin Teosofisen Seuran työtä. Seuran työ on pysyvä teknillisesti teosofisena eikä sitä saa sekottaa minkäänlaiseen valtiolliseen tai yhteiskunnalliseen puuhailuun. Yksityiset jäsenet tuovat taas teosofisen elämänymmärryksensä elähyttävänä, valaisevana, jalostavana voimana mukaansa kukin omaan työhönsä. Täyttäköön vain jokainen uskollisesti ne tehtä vät ja velvollisuudet, mitkä h ä n " on päällensä ottanut tai mitkä karma on hänelle antanut, ja olkoon hän niiden täyttämisessä teosofi. Toisen velvollisuus on täynnä vaaroja. Nuoret teosofit ajattelevat usein, että heidän pitäisi tehdä jotain teknillisesti teo sofista työtä, esitelmöidä, kirjottaa j. n. e. Mutta he erehtyvät luullessaan, että esitelmöiminen ja kirjottaminen olisi työtä, johon kuka tahansa kykenee. Päinvastoin sekin työ vaatii erityisiä lah joja ja kykyjä. Muutamat ovat siihen kutsutut ja he kyllä löytä vät tiensä ennemmin tai myöhemmin. Sama on laita esim. po liittisen toiminnan. Kuinka paljon pahaa onkaan saanut aikaan se harhaluulo, että kuka tahansa kykenee politiikkaan! Axel Oxenstjerna tosin sanoi pojalleen: »jospa tietäisit, poikani, kuinka vähän viisautta tarvitaan maailmaa hallitsemaan", mutta hänen kokemuksensa ei ollut ilahduttava todistus kansojen vaatimuksista ja «valtiomiesten" tunnollisuudesta. Meidän pitäisi Teosofisessa Seurassa olla viisaampia. Meidän pitäisi etsiä niitä, jotka todella ovat kyvykkäitä ja halukkaita jo honkin aatteelliseen, teosofiseen työhön, ja sitten avustaa heitä! Kaikki todellinen työ tapahtuu yksilöiden välityksellä. Joukot ot tavat työhön osaa poistamalla aineelliset esteet niiden yksilöiden, tieltä, jotka työtä tekevät. Sentähden olikin minulle personallisesti suuri ilo jo vuosi kokouksessa todeta, että uusi uhrautuvaisuuden henki oli hiipinyt Seuramme jäseniin. Vuosikokouksessa tehtiin näet tärkeä ja kauas kantava päätös ensi vuoden verotuksen suhteen. Lisäverona ote taan joka jäseneltä 10, 20 tai 30 markkaa vuodessa, riippuen kunkin varallisuudesta, aivan varattomien ollessa edelleenkin oi keutetut pyytämään vapautusta. Tämän lisäveron avulla pääsemme edes siihen, että saatamme korvata hallituksen työtä tekeville jä senille heidän aikansa ja vaivansa. T äten, syntyvistä varoista määrättiin nimittäin kuusituhatta markkaa vuodessa ylisihteerin käytettäviksi joko itseään tai apulaisiaan varten. 134 TIETÄJÄ N:o 9 Olen kirjottanut nämä rivit Honkaniemellä lähellä Viipuria. Tulin tänne personallisissa tarkotuksissa kesäkurssien loputtua, mutta olen samalla pyynnöstä pitänyt täällä maalla yhden esitel män ja Viipurin kaupungissa kaksi. Maaperä tuntuu nykyään kasvavan yhä otollisemmaksi teosofiselle elämänymmärrykselle. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ MITÄ ON USKO? IV. Mystillinen Kristus. Usko ei ole niinkään «yksinkertainen" tai jokapäiväinen asia. Sillä on mysterionsa, -salaisuutensa, joihin täytyy syventyä ja vih kiytyä. Joka tätä epäilee, lukekoon esim. seuraavat hebrealaiskirjeen lauseet: «tästä meillä on paljo sanottavaa, ja sitä on vaikea sanoin selitttää, koska olette käyneet kovakorvaisiksi. Sillä te, joiden olisi jo aika olla opettajia, olette taas sen tarpeessa, että teille opetetaan jumalan sanan ensimäisiä alkeita; ja olette tulleet sellaisiksi, jotka tarvitsevat maitoa eikä vahvaa ruokaa. Sillä jo kainen, joka vielä nauttii maitoa, on kokematon vanhurskauden sanassa, sillä hän on lapsi; mutta vahva ruoka on täysikäisiä varten, niitä varten, joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta. Jättäkäämme sentähden Kristuksen opin alkeet ja pyrkikäämme täydellisyyteen, laskematta taas uu destaan tuota perustusta, joka on parannus kuolleista töistä ja usko Jumalaan, ja oppi kasteista ja kätten päällepanemisesta, kuol leitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuom iosta; ja niin me tahdom m e tehdä, jos jumala muutoin sen sallii." (5: 1 1 - 14 ja 6: 1 - 3.) Edellä olevat lauseet osottavat meille, että hebrealaiskirjeen kirjottajalla on syvällisiä tietoja henkisen elämän asteista, koska hän tahtoisi puhua korkeammista ja täydellisemmistä asioista kuin «Kristuksen opin alkeista". Samalla ne niinikään määrittelevät, mitä alkeihin eli perustukseen kuuluu, josta määrittelystä heti huomaamme, että nuo alkeet tekivät silloin saman psykologisen palveluksen kuin esim. teosofinen maailmankatsomus meidän päi vinämme, valmistaen sielua uskoa vastaanottamaan. «Aikeissa" mainittu «usko jumalaan" on vain käsitettävä materialistisen ja ateistisen katsantokannan vastakohdaksi. Varsinainen usko on hebfealaiskirjeenkin mukaan syvemmässä' yhteydessä Kristuksen Nro 9 TIETÄJÄ 135 kanssa, jota sanotaan »uskon alkuunpanijaksi ja täydelliseksi teki jäksi" (12: 2). Tavallinen erehdys varsinkin kristittyjen kesken on luulo, että teosofiassa ei tiedetä mitään Kristuksesta. »Teosofithan kiel tävät Kristuksen", kuulee usein sanottavan. Kuinka suuri erehdys tämä on, sen me teosofit hyvin tiedämme. Me tiedämme, että teosofiassa on alusta saakka puhuttu Kristuksesta, vaikka enim mäkseen tavalla, joka poikkeaa oikeauskoisesta käsityksestä - tai ainakin näyttää poikkeavan. Sillä teosofia kiinnittää enimmän huomiota siihen Kristukseen, jota se kutsuu mystilliseksi Kristuk seksi ja joka on »Kristus meissä". Kristilliset teologitkin puhu vat tästä Kristuksesta, mutta he varottavat samalla antamasta »Kris tuksen meissä" himmentää »Kristusta meidän puolestamm e". He toisin sanoen pitävät aina silmällä Kristuksen ulkonaista ja histo riallista lunastustyötä, jota taas teosofia pitää väärinkäsitettynä ja väärennettynä opinkappaleena. Teosofia puolestaan edustaa sitä kantaa, joka ilmenee mystillisen runoilijan Angelus Silesiuksen sanoissa: »Mitä se meitä hyödyttää, jos Kristus syntyisi vaikka tuhat kertaa Betlehemissä, jollei hän kuitenkaan kertaakaan synny meidän omassa sydäm essäm m e?" Teosofia on alusta saakka opettanut siitä Kristuksesta, joka on meissä, joka meissä syntyy ja kasvaa ja josta Paavalikin puhuu. »Niin monta kun teitä on Kristukseen kastettu, olette Kristuksen päällenne pukeneet" (Gal. 3: 27) ja »rakkaat lapseni, joiden synnytystuskia minä jälleen kärsin, kunnes Kristus saa muodon teissä" (Gal. 4: 19); sillä, kuten Paavali opetti, meidän on kaikkien määrä päästä »yhteyteen uskossa ja jumalan pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kris tuksen täyteyden täysi-ikäisyyden määrään" (Efes. 4: 13). Teo sofia ottaa täten Kristuskysymyksen käytännölliseltä kannalta. Pääasia on, se sanoo, että me elämme Kristuselämää, että elä mässämme seuraamme Kristusta. Tämä taas on mahdollinen sen kautta, että mystillinen Kristus herää ja elää meissä. Mikä siis on tämä mystillinen Kristus, jonka tulisi herätä elävään tajuntaan ja toimintaan meissä? Onko hän sama kuin evankeliumein historiallinen Jeesus K ristus? Viittasimme jo edellä siihen, että uskovaisten kokemuksessa Jeesus Kristus elää heidän uskossaan. O nko tämä totta ja missä määrin se on totta? Jos mystillinen Kristus on toista kuin historiallinen Kristus, minkätähden nimiä on sekotettu ja miksikä käsitteet itse sekottuvat? Viivähtäkäämme vielä hetkinen mystillisessä Kristuksessa. Kysykäämme: kuka hän o n ? Monella teosofilla on ehkä epä määräiset käsitykset hänestä. Hän ei olekaan mikään »hän", vaan jokin salaperäinen elämänvoima eli prinsiippi: «Kristusprinsiippi". Kristus on yksi ihmisen seitsemästä prinsiipistä: joko buddhi tai 136 TIETÄJÄ N:o 9 välistä myös aatmaa tai aatmaa-buddhi; joka tapauksessa rakkau den ja tarkemmin määriteltynä veljesrakkauden perusvoima ihm i sen sielussa, aivankuin siemen, jonka määrä on itää ja kasvaa sielun maaperässä. Tämä kaikki on viisasta ja kaunista puhetta siihen saakka, kunnes se muuttuu eläväksi kokemukseksi ja tiedoksi. Elävä ko kemus taas todistaa, että ihminen tulee uskossa tietoiseksi jumalan rakkaudesta. Jumalan rakkaus tulvii häntä kohtaan.' Hän tietää sisässään, että on olemassa joku, joka äärettömästi häntä rakastaa. Tätä rakastavaa olentoa, jonka yhteyteen hän jo u tu u ' ja joka ikäänkuin alkaa elää hänessä, hän kutsuu jumalakseen - ja myös Kristukseksi. Hänelle selviää, mikä mystillinen Kristus on. Se on jumala. Mystillinen Kristus on elävä jumala, logos, kuten teosofiassa sanotaan Johanneksen evankeliumin mukaisesti, ei ainoastaan »meissä", vaan myös meidän ulkopuolellamme. Mystillinen Kristus on samalla kosmillinen Kristus ja meissä asuva jumala on koko maailmamme jumala, koko aurinkokunnan logos. Emme saa erehtyä pitämään mystillistä Kristusta jonakin personallisena omai suutenamme, meidän Kristuksenamme, joka elää vain meidän sielussamme. Meidän tulee tietää, että kun Kristus todella meissä herää, ei tämä ole mikään erikoinen tai uusi inhimillinen voima meissä, vaan todella kosmoksen ristiinnaulittu Jumala, joka pyrkii meissä ylösnousemaan, heräämään ja syntymään. Tätä kuvaa selvin sanoin hebrealaisepistola heti alussa. Lukekaamme sitä mystillisen Kristuskokemuksen valossa! »Sittenkuin jumala muinoin monin erin ja monin tavoin oli puhunut isille profeetoissa, on hän näinä viimeisinä päivinä pu hunut meille pojassa, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, jonka kautta hän myös maailmat loi ja joka, ollen hänen kirk kautensa säteily ja hänen olemuksensa perikuva ja kantaen kaikki voimansa sanalla, on, sittenkun oli toimittanut puhdistuksen syn neistä, istuutunut majesteetin oikealle puolelle korkeuksissa, tullen enkeleitä niin paljoa paremmaksi kuin hänen perimänsä nimi on jalompi kuin heidän" (1: 1 - 4 ) . Ensi silmäyksellä tuntuu kuin nämä sanat puhuisivat ainoas taan historiallisesta Kristuksesta, mutta kun tunkeudumm e niiden henkeen, huomaamme, että ne yhtä hyvin ja yhtä selvästi puhu vat mystillisestä Kristuksesta juuri inhimilliseltä kannalta, oman kokemuksemme kannalta. Niinhän se o n ! Ennen oli kaikki tietomme eli paremmin sanoen arvelumme jumalasta ulkoapäin saatua toisten, kokeneiden, profeetain opetusten kautta. Me olimme vain »kuulleet" jumalasta, ei vielä jumalaa »nähneet". Mutta nyt, meidän äskeisessä kokemuksessamme, olemme kuul Nro 9 TIETÄJÄ 137 leet jumalan oman äänen pojassaan, mystillisessä Kristuksessa, joka on puhunut meille välittömästi, omassa sielussamme. Nyt ei meidän enää tarvitse turvautua ulkonaisiin opettajiin ja pro feettoihin. Nyt olemme nähneet jumalan oman pojan, Kristuksen, kaikessa hänen kunniassaan ja loistossaan. Hän on todella ju mala itse, sillä hänen kauttansa on kaikki luotu, hän on kaiken täydellisyyden perikuva ja hänen kädessään on kaikki voima ja valta! Hebrealaisepistola erityisesti terottaa meille, että se on jumala itse, joka on itsensä meille ilmottanut; älkäämme sitä epäilkö, vaan uskokaamme. Samalla hebrealaisepistola vie meidät tarkempaan tuntem uk seen siitä jumalan olemuspuolesta, jota uskossa olemme saaneet kokea. Puhuessaan meille jumalan pojasta se tuo mieleemme tuon tärkeän totuuden logoksen kolmiyhteydestä, josta teosofia yhdessä kaikkien uskontojen kanssa opettaa ja jota oppia olemme koettaneet valaista kirjassa »Kirkonopin teosofia". Jumalan poika on logoksen toinen olemuspuoli, rakkaus, jota erityisesti nimite tään Kristukseksi; tämä jumalallinen rakkaus ei ole kaunis, epä määräinen tunne, vaan jumalan täydellisyystahto. Se on ihm is kunnan elävä ihanne, täydellinen ihminen, Kristus, joka asuu lo goksen tajunnassa. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on seritähden sitä, että jumala tahtoo meidät täydellisiksi. Onhan täm änsuun tainen jokainen inhimillinenkin rakkaus. Emmehän mekään soisi, että rakastettumme vajoisi pahaan, syntiin, rikokseen! Päinvastoin tahdomme, että hän olisi mahdollisimman hyvä, jalo, epäitsekäs ja viisas. Kuinka sitten jumalan rakkaus olisi muuta kuin jaloin inhimillinen rakkaus korkeimmassa potensissaan ? Jumala todella rakastaa lapsiaan täydellisiksi. Jumalan voimakas rakkaus kääntää mielemme pois pahasta ja synnistä ja saa meidät ikävöimään täy dellisyyttä. Hänen rakkautensa puhdistaa meitä askel askeleelta viisauden tulessa ja nostaa meidät vihdoin kirkastuksen vuorelle. Tämä jumalan rakkaus on Kristus. Mystillisen Kristuksen tuntemisesta lausuukin hebrealaiskirja sattuvasti: . . sanoo herra: olen paneva lakini heidän mieleensä, ja heidän sydämeensä olen ne kirjottava, ja olen oleva heidän jumalansa, ja heistä tulee minun kansani. Ja silloin ei kenenkään tarvitse opettaa kansalaistaan eikä kenenkään veljeään sanoen: ’tunne herra'; sillä kaikki tuntevat minut, heidän pienimmistään aina suurim paan saakka." (8: 1 0 - 1 1 .) Mutta vielä on ratkaisematta mystillisen Kristuksen suhde historialliseen Kristukseen. Vallitseeko niiden välillä yhteys? Miksi jumalan poikaa nimitetään Kristukseksi? Tai miksi Jeesus on saanut jum alan pojan, Kristuksen, nim en? O nhan kreikkalainen sana »khristos" laatusana, joka merkitsee »voideltu" — samaa 138 TIETÄJÄ N:o 9 kuin hebrealainen »messias". Jos mystillinen Kristus on varsi nainen messias, miksi Jeesusta on sillä nimellä kunnioitettu? tai jos Jeesusta pidettiin luvattuna messiaana, miksi jumalalle annet tiin nimi messias eli Kristus? Kuten edellä sanoimme, uskossa kokeneet kertovat läheisestä yhteydestään Jeesuksen Kristuksen kanssa. Heidän kokemuksensa on huomioonotettava. Mitä hebrealaiskirje siitä opettaa? V. Jeesus Kristus. Kun uskoa ajattelemme, soivat korvissamme Paavalin kaiku vat sanat: »sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä on pantu, ja se on Jeesus Kristus" (1 Kor. 3: 11). Ne kaikuvat korvissamme, kun tutkimme hebrealaisepistolaa ja koetamme m uo dostaa itsellemme kokonaiskuvan sen sisällöstä ja tarkotuksesta. Hebrealaisepistolan ydinoppi on oppi kahdesta »liitosta", vanhasta ja uudesta. Jumala on kaksi kertaa tehnyt liiton ihm is kunnan kanssa, ensi kerran lupauksessaan Aabrahamille, toisen kerran Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä toinen eli uusi liitto on edellistä parem pi: »jos tuo ensimäinen olisi ollut moitteeton, ei toiselle olisi etsitty sijaa" (3: 7). Raamatussamme vanha testa mentti kuvaa vanhaa liittoa, uusi testamentti uutta. Vanhan liiton yhteydessä puhutaan laista, kurista, jumalan vihasta ja uhrista, uuden yhteydessä taas armosta, anteeksiantamisesta, rakkaudesta. Kaksi nimeä esiintyy näiden liittojen symbooleina; uuden liiton symboolina ja panttina on Jeesus Kristus, vanhan edustajana on salaperäinen Melkisedek. Kysymyksemme kohdistuukin nyt näihin henkilöihin. Kuka on Jeesus Kristus? Kuka on Melkisedek? Ehkä teosofinen maailmankatsomuksemme auttaa meitä ymmärtämään heitä. Kuulkaamme, kuinka mahtavasti hebrealaiskirje kuvaa Melkisedekiä: »sillä tämä Melkisedek, Salemin kuningas, jumalan, korkeimman pappi, joka meni Aabrahamia vastaan, hänen pala tessaan kuningasta voittamasta, ja siunasi hänet; jolle Aabraham myös antoi kymmenykset kaikesta ja joka ensiksi, niinkuin hänen nimensäkin sanoo, on »vanhurskauden kuningas", ja sen lisäksi vielä »Saalemin kuningas", se on »rauhan kuningas", jolla ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, jolla ei ole päiväinsä alkua eikä elä mänsä loppua, m u tta 'jo k a on jumalan pojan kaltaiseksi kuvattu - hän pysyy pappina ainaisesti. Katsokaapa, kuinka suuri hän on, hän, jolle itse kantaisä Aabraham antoi kymmenykset par haimmasta saaliistaan" (7: 1 - 4 ) . Jeesuksesta taas sanotaan, että N:o 9 TIETÄJÄ 139 hän on tullut »ylimäisekfci papiksi Melkisedekin järjestyksen m u kaan iankaikkisesti" (6: 20). Melkisedekin salaisuuden ymmärtämiseen auttavat meitä ja meidän teosofista intuitsioniamme varsinkin nuo sanat »rauhan kuningas, jolla ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, jolla ei ole päiväinsä alkua eikä elämänsä loppua", sillä voisivatko ne historiallisesti kuulua yhdellekään ihmiskuntamme ihmiselle? Eivätkö ne selvästi ilmaise, että tässä on kysymys olennosta, joka ei kuulu meidän ihmiskuntaamme, ei ole inhimillisesti syntynyt, vaikkakin hän m eidän tähdellämme elää? O nko nyt semmoista olentoa? O n useampiakin, on yksi ja on useampia. Melkisedek on sekä yk silöllinen että kollektiivinen nimi. Ei ole vaikea arvata, ketä ja mitä olentoja tuo nimi symbolisoi. Aikojen aamulla, kun ihmiskuntamme vielä vaelsi ensimäisessä lapsuudentilassaan, saapui tänne meidän kiertotähteemme joukko olentoja toisesta tähdestä. He tulivat tänne maapallon ihmiskuntaa opettamaan ja ohjaamaan, kasvattamaan ja kehittämään. Maailmassa vallitsee keskinäisen avunannon kaunis laki. Kehitys kävisi hitaasti päinsä, ellei ylemmät ja edistyneemmät auttaisi alempiaan. Vanhemmat veljet uhrautuvat nuorem pien puolesta. Sen tähden nuokin Venustähden viisaat olennot muuttivat tänne ja perustivat maahan sen salaisen valkoisen veljeskunnan, jöka lak kaamatta sen jälkeen on työskennellyt ja uhrautunut ihmiskunnan ja sen henkisesti hapuilevien yksilöjen hyväksi. Madame Blavatskyn Salainen Oppi kertoo näistä suurista viisaista adepteista ja mesta reista ja etenkin heidän ihmeellisestä johtajastaan, siitä »viisauden puusta", »suuresta uhrista", »hiljaisesta vartijasta", joka Nirvaanan kynnyksellä istuen alati valvoo ihmisten kehitystä ja kasvua. Hä nen alkuperäiset avustajansa ja palvelijansa ovat jo suureksi osaksi poistuneet maapallolta, mutta hän yksin jää uskollisesti loppuun saakka. Hän on »jumalan pojan kaltaiseksi kuvattu", logoksen, kosmillisen Kristuksen ruum istum a ylhäisissä maailmoissa, salaisen veljeskunnan ja ainoan ikuisen salaisen koulun iankaikkinen kor kein johtotähti ja ylivalvoja. Hän on Melkisedek yksilöllisessä merkityksessä, samoinkuin Melkisedek kollektiivisesti käytetään koko salaisen veljeskunnan yhteisnimityksenä. Kun nyt Jeesuksesta Kristuksesta sanotaan, että hän on »ylimäinen pappi Melkisedekin järjestyksen mukaan iankaikkisesti", viitataan siinä selvin sanoin tärkeään teosofiseen oppiin mestareista ja ihmissielun henkisestä kehityksestä. Jeesus on pappi Melkise dekin järjestyksen mukaan, hän on siis käynyt Melkisedekin kou lua ja tullut vihityksi koulun järjestyksen mukaisesti. Mutta Mel kisedekin koulu on kiertotähtemme salainen koulu, jossa totuuteen pyrkivät ihmissielut käyvät oppimassa, johon johtaa kaita (tie ja 140 TIETÄJÄ N:o 9 ahdas portti, ja koska Jeesus on siinä koulussa käynyt, on hän siis ihminen, joka kaitaa tietä kulkien aste asteelta on voittanut tien vaikeudet, ottanut vihkimyksen vihkimyksen jälkeen ja vihdoin saavuttanut sen elämän kruunun, sen mestarivihkimyksen, joka iankaikkisiksi ajoiksi tekee hänet »ylimäiseksi papiksi" ihmisten kesken, heidän opettajakseen, johtajakseen ja vapahtajakseen. Täten hebrealaisepistola täydellisesti tukee teosofista oppia Jeesuksen mestariudesta ja hänen sitä edellä käyvästä kehityksestään. Pitämällä kiinni tästä näkökannasta Jeesuksen Kristuksen mestariudesta teosofisessa merkityksessä, voisimme siis arvella uskon kokemusten suhteen seuraavaan tapaan. Usko on erikoi sesti kristillinen ilmiö. Jeesus Kristus on kristikunnan mestari. Onko siis mitään luonnotonta siinä, että kristitty ihminen uskos saan joutuu tekemisiin oman uskonsa mestarin, Jeesuksen kanssa? Eikö se rakkaus, joka ihmistä uskossa kohtaa, joka virtaa hänen luoksensa näkymättömän olennon puolelta, ole juuri Jeesuksen rakkaus häntä kohtaan? Se jota ensin nimitämme jumalan rak kaudeksi ja joka sitten uskovaisten kokemuksessa näyttäytyy ole van läheisessä suhteessa Jeesukseen Kristukseen, onkin tämän mestarin personallinen rakkaus, jota hän tuntee kaikkia niitä ih missieluja kohtaan, jotka pyrkivät häntä seuraamaan ja olemaan hänen opetuslapsinaan. Se on täten elävä inhimillinen olento, jonka voimakas ja puhdas rakkaus nostaa ja kasvattaa meitä epä täydellisiä ja syntisiä ihmislapsia. Mestari Jeesus on meille mys tillisen Kristuksen elävä ruumistuma, kosmillisen logoksen inhi millinen ilmestys, samoinkuin toiset mestarit ovat toisille. Niin totta kuin tämä onkin, ei se vielä kaikkea selitä. H ebrealaiskirjettä lukiessamme nousee vielä mieleemme ratkaisematon kysymys. Miksi puhutaan vanhasta ja uudesta liitosta? Miksi lausutaan esim. näin: »/sanoessaan 'uuden' hän on julistanut ensimäisen liiton vanhentuneeksi; mutta se, mikä vanhenee ja on aikansa elänyt, on häviötänsä lähellä" (8: 13). Jos näillä sanoilla olisi ainoastaan mystillinen merkitys, jos ne vain tarkottaisivat psykologisia ajanjaksoja ihmissielun kehityksessä, silloin tietysti »vanha liitto" kuvaisi sitä aikaa, jolloin ihmissielulla ei vielä ole tietoa sisäisestä vapahtajasta, jolloin se vain profeettoihin luottaen uskoo ulkonaiseen jumalaan, ja taas »uusi liitto" sitä myöhempää sielun ikää, jolloin sielu omassa sisäisessä pyhätössään on oppinut tuntemaan sen vapahtajan, sen mystillisen Kristuksen ja jumalan pojan, sen ainoan totisen jumalan, josta sielu yleensä voi tietoa saavuttaa. Mutta jos niin olisi, minkätähden hebrealaisepistola puhuisi tämän vanhan liiton symboolisesta edustajasta, Melkisedekistä, niin vapisevalla, niin aaveensekaisella kunnioituksella? Kun nioitus on luonnollinen, jos on puhe salaisesta koulusta ja vai- Nro 9 TIETÄJÄ 141 loisesta veljeskunnasta — ja että siitä on puhe, olemme edellä näyttäneet. Mutta miksi siinä tapauksessa vanhaa liittoa moititaan ja miksi yleensä puhutaan uudesta ja vanhasta liitosta? O nhan salainen veljeskunta yksi ja m uuttum aton ja onhan jokaisen ih missielun kuljettava kaita tie sen veljeskunnan pyhään temppeliin. Mikä siinä on uutta, mikä vanhaa? Eihän mikään suhde synny ihmissielun ja salaisen veljeskunnan välillä, ennenkuin ihminen on psykologisesti uudessa liitossa! Kuinka siis Melkisedek saat taisi kuulua »vanhaan" liittoon? Jos »liittoja" ymmärretään mystillispsykologisesti, kuuluu Melkisedek ehdottomasti »uuteen" liittoon. Tämän nojalla meidän täytyy tulla siihen johtopäätökseen, eitä hebrealaisepistolan »liitoilla" on jokin toinen, ehkä historial linen merkitys. Tai jos merkitys on mystillinen, on se sitä ta valla, jota emme vielä ole oivaltaneet. Tätä seikkaa meidän nyt tulee tutkia. Pekka Ervast. D □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□ TEIDEN RISTEYKSISSÄ. Uudessa testamentissa puhutaan tiestä ja teiden risteyksistä. N iinpä häävertauksessa sanotaan: »Menkäät siis teiden risteyksiin ja kutsukaat häihin kaikki, jotka löydätte." Koska teosofia yleensä pyrkii herättämään ihmisessä järjellistä ajattelua, niin voimme ottaa tämän asian mietiskelyaineeksemme ymmärtääksemme millaisista risteyksistä tässä on kysymys ja m i tenkä ihminen voi niihin joutua. Kun kuvauksemme on pyhässä kirjassa, jossa vertauksien ja kuvauksien avulla käsitellään henkisiä asioita, niin voimme kohta asettua sille pohjalle, että tie merkitsee henkisen kehityksen tietä, ja risteykset niitä vaikeuksia joihin tällä tiellä kulkija joutuu. 1 risteys: kun usko petti Kirkollisessa oppijärjestelmässä ja tavallisessa uskonnollisuu dessa on uskosta tullut henkisen elämän a ja o, niin ettei muusta juuri puhutakaan. Kunhan vain lujasti ja lapsellisesti uskotaan kaikki mitä opetettuun uskontoon kuuluu, niin siinä on riittävästi. Kuitenkin huomaamme jo Paavalin selityksistä 1 Kor. 13:sta, ettei usko ole henkisen elämän korkeinta saavutusta. H änhän sanoo: »Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus." 142 TIETÄJÄ N;o 9 Tässä sanotaan näiden kolmen pysyvän, mutta siitä huoli matta rakkaus on suurin, joten usko ja toivo ovat jotain pie nempää. Miksikähän usko olisi pienempää, koska se kuitenkin toivon ja rakkauden ohella on pysyvää? Voisimme eräässä merkityk sessä ehkä sanoa: siksi, että jatkuvan kehityksen tiellä uskon pe rustukset horjuvat, joten tiellä edetessä täytyy uskolla löytää yhä uusia perusteita. Ajatellessamme alkeellista uskojaa, ymmärrämme uskon ole van hänelle enempi tunteen, sydämen, vaiston asian. Hän uskoo yksinkertaisesti sen, mitä hänelle on opetettu. Hänen ym m ärryk sensä silmät eivät vielä ole avautuneet näkemään. Hän on omalla asteellaan siinä asemassa josta sanotaan: «Me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä" 2 Kor. 5: 7. Kehityksen kuluessa ihmisen ym märrys herää, ja silloin hän näkee monia sovittamattomilta näyttäviä ristiriitoja siinä, minkä hän ennen uskoi ilman muuta. Ja tämä uskon perustuksien hor juminen horjuttaa hänen uskoansakin. Kun yksi kohta perustuk sissa luhistui, on koko uskon rakennus vaarassa luhistua. Tällöin ihmisestä voi tulla uskonkieltäjä, ateisti, materialisti. Tai ellei hänen sisäinen ihmisensä salli hänen asettua noin jyr källe kielteisyyden kannalle, tulee hänestä epäilijä, joka seisoo uskon ja kieltämyksen välillä. Silloin hän on joutunut, sano kaamme teiden risteykseen n:o 1, alinomaiseen epäilykseen siitä, onko kaikki elämä vain aineen liikuntoa, vai olisiko liikkuva aine vain uloimpana hengen liikuntovälineenä. Ja mitenkähän ihminen tästä risteyksestä selviytyisi? Mietis kelyn ja ajattelun avulla. H änen täytyy heräävässä älyssään aset taa vastakkain kaikki ne syyt mitkä puhuvat materialismin puolesta ja toiselta puolen ne mitkä todistavat henkisyyden puolesta. Jos hän tahtoo etsiä aineen sisässä ja takana olevaa henkisyyttä, täy tyy hänen ponnistaa heräävällä järjellään totuuden etsiskelyssä. Hän voi esim. tähystellä ulkoisia luontokuntia ja lopulta ehkä huomata, kuinka aineen muodostamat luontokunnat ilmentävät asteettaisesti enemmin «henkisyyttä". Niinpä kivikunnan aine näyttää olevan hyvin jäykkää, hengetöntä, jossa huomataan vain hitaita muutoksia, lämmön aiheuttamaa supistumista, laajentumista, rapautumista. Mutta jos tähystelijä siirtää katseensa kasvikunnan aineeseen, näyttää siinä esiintyvä elämä ja kuolema jo paljon sel vemmin hengen läsnäoloa. Vieläkin selvemmin tämä näyttäytyy siinä elämässä ja kuolemassa, mitä aine eläinkunnan m uodossa esittää. Ja vieläkin selvemmin ihmiskunnassa. Eläinkunta paljast i henkisyyden yhtä puolta, tunnetta, himoa. Ihmiskunnassa henki syys tämän lisäksi näyttäytyy vielä järkevänäkin. N:o 9 TIETÄJÄ 143 Aine pyrkisi eläinkunnassa siis vain himoitsemaan, mutta ihmiskunnassa tämän ohella järkeilemäänkin, luomaan sivistystä ja järjestystä. Jos aineellisuuteen kallistuvaisuus tahtoisi tämän selittää vain aineen hienoutumisesta johtuvaksi, silloin voi vastasyyksi ajatella aineen hienoutumista elementeissä, kiinteästä tilasta juoksevaan, kaasuun ja eetteriin. Ja vaikka kiinteä aine sitookin voiman niin, ettei se pääse näkyviin m uuten kuin painovoimana, jotavastoin voima on vapaampaa nesteissä, kaasuissa ja eetterissä, sähkössä ja magnetismissa, joten niissä piilevää voimaa voidaan käyttää yhä monipuolisemmin, niin on se sittenkin vain fyysillistä voimaa, aivan eri laatua kuin se mikä näyttäytyy eläinkunnassa him ona ja ihmiskunnassa himona ja järkenä. Ellei pyrkijä näilläkään huomioillaan selviydy aineellisuuden ja henkisyyden muodostamasta teiden risteyksestä, voi hän vielä jatkaa kysymällä itseltään: Jos kaikki on vain pelkkää aineen lii kuntoa, niin mikä on alkuaan pannut aineen järjestyneeseen lii kuntoon avaruuden radoillaan, aurinkokunnassa monine kiertolaisineen, ja sitten järjestänyt sen esim. oman planeettamme eri luontokunnissa, kivi-, kasvi-, eläin- ja ihmiskunnissa, ja vielä eri ele menteissä, kiinteässä, juoksevassa, kaasussa ja eetterissä, sähkössä ja m agnetismissa? Mikä tosiaan on kaiken tämän kutsunut ole mattomuudesta olevaisuuteen, paikallaan olemisesta järjestyneeseen liikuntoon ? Jos tällainen vastakohtien seulominen saa heräävän ym m är ryksen nousemaan materialismista henkisyyden tunnustamiseen, voi hän edelleen jatkaa mietiskelyään tutkimalla oman sieluelämänsä ilmennyksiä. Hän voi tehdä merkillisiä havaintoja unielämässä, aavistuksissa, inspirationeissa j. n. e. Niinpä eräälle nuo rukaiselle sattui seuraava unikokemus. Aamulla herätessään hän selvästi muisti unessa tavanneensa erään paikkakunnalta m uutta neen tuttavansa, jonka kanssa hän keskusteli, ja jolloin tuttava m. m. sanoi: »Olen aikonut tulla sinne ensi sunnuntaina." U nek sija oli utelias näkemään kuinka kävisi. Ja todellakin hän sai ihmetellä saadessaan tavata samaisen tuttavansa seuraavana sun nuntaina kotikylässään. Tällainen kokemus on ainakin itselle sitä kokeneelle sellainen todistus henkisyyden olemuksesta, ettei hänen ole helppo jäädä edelleen tuoho n risteykseen värjöttämään. Sillä ruumiillisissa muodoissaan he olivat tiedottomina sängyissään, muutamien kilo metrien erottamina. Siitä huolimatta he olivat asiallisessa keskus telussa, jonka todellisuuden vahvisti unessa tehdyn sopimuksen mukainen tapaaminen päivällä. Tähän voisi materialistinen kieltäjä sanoa: »Mutta minulla 144 TIETÄJÄ N:o 9 ei ole tällaisia havaintoja ja kokemuksia." No niin; eihän sille mitään voi. Tai: kyllä voi! Täytyy ryhtyä etsimään, miettimään ja pohtimaan, esim. siinä järjestyksessä kuin tässä edellä on esi tetty. Silloin voi .päästä järjelliseen ja sitten kokemusperäiseen vakuutukseen ihmisen ja ilmenneen aineen sisässä ja takana ole vasta henkisestä todellisuudesta. Tämän asteen noustuaan on ihmisestä tullut uudelleen usko vainen. Mutta suuri on kuitenkin ero niiden uskoasteiden välillä mikä hänellä oli ennen ja mikä hänellä nyt on. Sillä ennen teiden risteyksiin joutumistaan hänen uskonsa oli n. s. sokeata uskomista. Jos häneltä kysyttiin miksi hän uskoo Jumalaan ja henkeen, ei hän osannut perustella uskoansa millään järkisyyllä. Hän uskoi siksi, että häntä oli sellaiseen uskoon kasvatettu, että hänelle oli niin sanottu, täi oli kirjoista lukenut Jumalasta ja elämän jatkumisesta haudan takana. Mutta jos häneltä nyt kysy tään, jos kysytään sellaiselta ihmiseltä, joka on järjellisen mietis kelyn avulla varmentanut henkisyyden olemassaolon, silloin hän osaa kysyjälle esittää järjelliset perusteet uskolleen. Se usko on silloin tiedon kalliolla, jota ei tuulet ja myrskyt kaada. Tällöin on ihmisen arvotuksen tapainen näkemys pienem mässä asteikossa m uuttunut näkemykseksi kasvoista kasvoihin (1 Kor. 13: 12). Tai niinkuin profeetta (Ps. 17: 15) sanoo: »Minä saan vanhurskaudessa nähdä sinun kasvojasi; herättyäni minä ravitaan sinun muotosi katselemisella." Tämä herääminen tällä asteella, tässä risteyksessä, on älylli nen herääminen, ja katseleminen tapahtuu heränneen älyn silmällä. 2 risteys: sijaissovitus vaiko vastuunalainen kehitys? Päästyään materialismin ja spiritualismin muodostamasta teiden risteyksestä, voi vaeltaja lähteä vakaantuneena astelemaan sitä tietä jonka viittaan oli kirjotettuna: »Aineellisen muotoelämän takana on henkinen olemassaolo, ja ihminen on pienoiskuva maailman kaksinaisuudesta, aineesta ja hengestä." Mutta eteenpäin kulkiessaan kohtaa vaeltaja taas uusia teiden risteyksiä. Niinpä hän voi joutua sellaiselle risteykselle, jossa toiseen viittaan on kirjotettu: »Ihminen pelastuu vaan ulkoiseen pelastussuunnitelmaan ja sijaissovittajaan uskomalla." Toisessa taas luetaan: »Olkaat taivaallisen Isänne poikia, täydellisiä kuin Hän. Tämän te saavutatte kulkemalla kehityksen tietä, seuraa malla Hänen käskyjään." Tässä risteyksessä saattavat monet tallustella kauan. Sillä vaikkakin he ovat mielestänsä oikein valinneet omaksumalla edel lisen tienviitan ilmotuksen, täytyy heidän sittenkin polkea paikal Nro 9 TIETÄJÄ 145 laan, tai palata takaisin risteykseen siksi kunnes heräävät järjelli seen ja kokemusperäiseen varmuuteen luonnonlakien mukaan pää määrään vievästä tiestä. Tässäkin risteyksessä täytyy oppia punnitsemaan ja seulomaan kummankin tien ehtoja. Jos hän tutkii sijaissovituksen tietä, huo maa hän sen rakennetuksi virallisen kirkon käsityksiin ja selityk siin Raamatusta. Siinä ei anneta sijaa järjelle, ei oikeustunnolle, ei muiden suurien uskontojen pyhille kirjoille, ei ajattetijoille eikä viisaille. Ja vaikka aluksi asettuisimme vain Raamatun pohjalle, niin voimme syystä kysyä: «Onko ulkoista pelastussuunnitelmaa jär jestettäessä otettu edes Raamattua kokonaisuudessaan huom ioon? O nko edes sitä monipuolisesti tutkittu, vertailtu, onko otettu velvottavasti huom ioon ne kohdat, joissa puhutaan vastuunalaisuu desta toiminnassa, puheissa ja ajatuksissa, joissa puhutaan tekojen tiestä? Sillä monissa Raamatun kadotuksen ja tuom ion kuvauk sissa johtuu tuomio, ei uskottomuudesta sijaissovittajäan, vaan siitä, ettei ihminen ole kulkenut M n täydellisyyttä kohti Hänen käskyjänsä seuraamalla. Niinpä rikkaan miehen vaiva johtuu yksinomaan siitä, ettei ole seurannut käskyä: rakasta lähimmäis täsi niinkuin itseäsi. Rikkaalla miehellä oli yllinkyllin kaikkea. Tämä ei kuiten kaan sellaisenaan ollut riittävä syy hänen vaivaansa. Vaiva johtui siitä, että hän rikkautensa keskellä unohti Isän käskyn, antoi sai raan kärsiä nälkää ja puutetta eteiskäytävissään. Tässä ei ole viittaustakaan siihen, että vaiva johtuisi usko mattomuudesta sijaissovittajaan, tai ettei ryövärin tavalla tunnus tanut syntejänsä kuolemansa edellä. (Tämä ryövärin ja Jeesuksen keskustelu on lyhyesti selitetty pienessä kirjasessani «Kavahtavat kai poikaani"). Toinen Jeesuksen esittämä tuomion kuvaus on esitetty Matt. 25 luvussa. Tässäkin tärkeässä tilanteessa, jota kirkko pitää vii meisen tuom ion kuvauksena, lankeaa tuomio yksinomaan tottele m attomuudesta isän käskyjä kohtaan. Heidät tuomitaan yksin omaan siksi, etteivät ole nälkäisiä ruokkineet, janoisia juottaneet, alastomia vaatettaneet, sairaita auttaneet j. n. e. Siis aivan sa moista syistä kuin rikkaan miehen vaivakin. Ja vanhurskaat va pautuvat vain sillä perusteella, että ovat tehneet tuon kaiken. Sillä, niinkuin Ilmestyskirjassa (14: 13) sanotaan: «Heidän tekonsa seuraavat heidän mukanaan". Näin opettavat Raamatun tuomion kuvaukset. Jos edelleen jatkamme Raamatun tutkisteluamme itse elämän kannalta, niin huomaamme ainakin kaksi vastausta suoraan Jeesukselta, joissa osotetaan tie elämään. Niinpä rikasta nuorukaista kehotetaan seu 2 146 TIETÄJÄ N:o 9 raamaan käskyjä. Ja ilmotettuaan jo seuranneensa niitä, kehote taan häntä sitten jättämään aistimuselämän arvot, voidakseen ko konaan liittyä henkiseen elämään, niinkuin Opettaja edellä kulkien oli tehnyt. Samoin lainoppinut saa myös kahteen perättäiseen kysymyk seensä saman vastauksen. H änen toteutettavaksi ihanteekseen asetetaan oppineiden pappien ja leviittojen ulkopuolelta nimetön ja arvoton samarialainen, joka »pakanallisuudestaan" huolimatta käytännöllisellä tavalla toimitti tuom ion kuvauksessa mainittuja tekoja: sairaassa ja ryöstetyssä ihmisessä ruokki, juotti, vaatetti ja huoneeseensa vei sitä joka näiden apujen tarpeessa oli. Lain oppineelle, joka kysyy tietä ikuiseen elämään, sanotaan päättävällä varm uudella: mene ja tee sinä myös niin. Kun teiden risteyksessä ahertava on nämät seikat itsellensä selvitellyt, voi hänelle vielä toiselta tieltä kajahtaa: »Kyllä tuo kaikki on kaunista, mutta ihminen pelastuu sittenkin vain usko malla Jeesukseen, Jumalan Poikaan.« Mutta silloin kaikuu toiselta tieltä: »Jos rakastatte minua, niin pitäkäät m inun käskyni" Joh. 14: 15. Siis Jeesuksen ohjauksella pelastumisen perusteena on, että ihminen täytyy kehittää itsessään sisäisen rakkauden häneen niin eläväksi, etteivät hänen käskynsä tunnu enää mahdottomilta nou dattaa. Ja jos mietiskelijä edelleen kysyy mikä on Jeesuksen käsky, niin kuuluu lopullinen lyhyt vastaus: »Uuden käskyn an nan teille, että rakastatte toinen toistanne, niinkuin minä olen rakastanut teitä; että tekin niin rakastaisitte toinen toistanne." Joh. 1 3 :3 4 . Näin sivuuttamalla myöhemmät selitykset ja saadessaan valoa itse alkuperäisimmältä ja suurimmalta kristilliseltä opettajalta, voi mietiskelijä rohkeasti etsiä lisävaloa muiden suurien uskontojen pyhistä kirjoista, sekä syventymällä itse mietiskellen ilmenneessä elämässä vallitseviin lakeihin. (Jatk.) J . R. H . □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ D OLEMASSA-OLO - RAKKAUTTA. Hämähäkki kutoo verkkoaan. Hämähäkki himoo perhoja. Ihminen luo aatekuviaan. Ihminen taas ajan verhoja. Kumpainenkin ravintoa vailla Heitä ohjaa olemisen vaisto. Saalistansa etsii pedon lailla. ~ Olemattomuus - tai taisto —* N:o 9 147 TIETÄJÄ Ihminen kun alkukuvaan yhtyy, Rakkauden töihin silloin ryhtyy. Rakkaus on olemisen valo — Olemattomuus vain verhon palo. Otto M. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KESKEINEN AATE, YHDISTÄVÄ LANKA. Kun ihminen ryhtyy toimintaan korkeampien tarkotusperien saavuttamiseksi, niin suurena esteenä on hänen tiellään se, että elämän ilmiöt ovat niin hajanaisia ja niitä on siksi paljon, että työskentelijä ei tiedä, mikä niistä on tärkeämpi ja mihinkä niistä hän ensiksi kävisi. Hänestä näyttävät ne kaikki yhtä välttämättö miltä, mutta jokaista niistä käsitelläkseen hänellä ei riitä aikaa eikä voimia. Voittaakseen tämän esteen on hänen löydettävä yhdistävä lanka noiden ilmiöiden välillä, on löydettävä keskeinen aate, johon kaikki nämä ilmiöt jollakin tavalla suhtaantuvat. Sil loin hän voi käsitellä kaikkia eteensä sattuvia ilmiöitä niiden suhteessa valitsemaansa aatteeseen. Täten hän tulee saamaan työ hönsä järjestystä ja voi työskennellä suurem m alla selvyydellä ja nopeudella. Tämän asian voimme selittää vielä matemaattisella Aertauskuvalla. Elämän ilmiöt ovat kuin murtolukuja, pirstaleita suuresta kokonaisuudesta. Saadakseen ilmi tämän kokonaisuuden on ihmisen löydettävä näille murtoluvuille yhteinen nimittäjä. Nämä yhteiset nimittäjät, yhdistävät langat, keskeiset aatteet ovat eri aikoina vaihdelleet. Intialaisilla oli ikuisuuden aate. Elämän ilmiöitä he katsoivat ikuisuuden näkökannalta. Ja ikui suuden suhteen kaikki maallinen oli harhaa, hetken heijastusta. Kohota tämän harhan yli ja saavuttaa pyhyys oli intialaisen suu rin tarkotus. Muinaiskreikkalaisten keskeisimpänä harrastuksena oli ihminen ja sen sopusuhtainen kehitys. Roomalaisilla oli valtioaate, maailmanvallan rakentaminen. Ensimäiset kristityt harrastivat ihm isluonnon siveellistä puolta sekä yhteyden aikaansaamista ju maluuden ja ihmisen välille. U udem pana aikana on tiede koet tanut tulla europalaisen elämän yhdistäväksi langaksi. Luonnon tieteellisten tosiseikkain perustalle on europalainen koettanut ra kentaa uutta synteesiä. Mutta seikkain paljous on saanut aikaan sen, että tutkijan on syvennyttävä johonkin erikoisalaan, joka ottaa aikansa ja voimansa, ja siten hän kadottaa yhteyden muiden alo jen kanssa, ja niin nykyaikainen tiede menettää kaiken yhdistävän 148 TIETÄJÄ N:o 9 merkityksensä. Mutta sitäpaitsi ovat vielä taide, uskonto, käytän nöllisen elämän alat j. n. e. Kaikkia näitä yhdistämään ei riitä mikään muisti, eikä tajunnalla ole muuta vastaavaa asetta. Uusi ase on nykyään ihmiskunnassamme kehittymässä, ja se on intuitsioni, jolle me teosofit panemme niin suurta huom iota ja jonka tuloa olemme julistaneet. Intuitsionia olemme pitäneet teosofisena kykynä, mutta kun se alkaa kehittyä myös ei-teosofeissa, niin voimme sanoa, että koko ihmiskunnan tuleva kehitys on luonteel taan teosofinen. Ja nyt, kun kysymme, mikä olisi tulevan ihmiskehityksen keskeinen aate, yhdistävä lanka, miten on vastattava? Olisiko se teosofia? Teosofialla on tähän kyllä suuria edellytyksiä, sillä sen hallussa ovat avaimet, joilla se voi avata koko maailmankaikkeu den ja näyttää kaikkien ilmiöiden yhteyden. Nykyiset, menneet ja tulevat, eri luomakunnat, eri kehitysjärjestelmät se voi nimittää yhteisellä nimittäjällä. Jos tämä tahdottaisiin lausua yhdellä sa nalla, niin sana olisi - kehitys. Meidän vastauksemme on, että teosofia kokonaisuudessaan voi olla keskeisenä aatteena ainoastaan itselleen teosofeille. Lo gokset ja manvantarat, ketjut ja kierrokset, Mestarit ja muut yliinhimilliset olennot, jälleensyntyminen ja karma ovat vieraita ja outoja suuremmalle osalle ihmiskuntaa, joka näkee asiat pienem mässä mittakaavassa, joka näkee ainoastaan sen, mikä on lähem pänä. Mutta löytyy eräs kohta teosofiassa, joka on läheinen kai kille ihmisille, ja se on oppi juuri- ja alaroduista, yleensä rotu ja kansallisuuskysymys. Kuten edellä mainitsimme, teosofisen maailmankatsomuksen voi lausua yhdellä sanalla - kehitys. Ja kehityksen ihmiset tuntevat parhaiten rodussa, kansallisuudessa ja omassa elimistössään. Se on lähempi heitä kuin,M estarit ja man vantarat. Samalla rodun ja elimistön kehitys on käytännöllisin kohta teosofiassa, sillä jokainen voi työskennellä tällä alalla ja nähdä tulokset omassa itsessään. Sentähden voimme sanoa, että kun teosofeille keskeisin aate on teosofia, niin muulle ihmiskun nalle voi tulla keskeiseksi aatteeksi teosofian käytännöllisin ja lä heisin kohta - kuudes alarotu. Meidän tarkotuksemme ei ole käännyttää ihmisiä teosofiaan, eikä sillä olisi sanottavaa merkitystä. Hyväksi teosofiksi voi tulla vain se, jolla on luontaisia edellytyksiä. Halu nähdä joukkonsa suurena on hiukan egoistinen. Me tahdom me olla altruisteja ja toimia siihen suuntaan, että ihmiskunta olematta teosofinen voisi tulla osalliseksi teosofian tuottamasta siunauksesta. Jos, kuten edellä mainitsimme, ihmiskunnan tuleva kehitys on itsessään teo sofinen, niin ei ole välttämätöntä, että se esiintyisi teosofian nimen alla. Nimi voi tulla sille kahleeksi ja sen kirjain voi kuolettaa. Nro 9 TIETÄJÄ 149 Oppejamme emme levitä siksi, että niiden kyljessä on teosofian nimilappu, vaan siksi, että ne auttavat ihmiskunnan kehitystä. Tässä tahdomme toteuttaa Mestarin sanat: »älköön sinun oikea kätes tietäkö, mitä vasen tekee". Näin ollen tehtävämme ei ole yksityisten ihmisten käännyt täminen, vaan teosofisen hengen puhaltaminen yhteiskuntaan, sen m uotoihin ja laitoksiin. Emme vaadi, että kouluissa luettaisiin teosofiaa pakollisena oppiaineena, vaan vaadimme, että opetus ja kasvatus asetettaisiin parempaan kuntoon kuin nykyään. Emme vaadi, että saarnatuolista luettaisiin Buddhan ja Muhametin elämä kertoja, vaan vaadimme, että saarnatuolista luetun ja lausutun sa nan kautta paranisi ihmisten elämä. Näin havaitsemme, että työmme on kahtalainen: keskuudes samme tutkimme teosofiaa vahvistuaksemme siinä, vaan muualla tutkimme ihmiselämää vahvistaaksemme inhimillisyyttä. Selvää on että meillä täytyy olla myös kahtalaisia järjestöjä. Teosofiseen Seuraan kuuluvat vain teosofit ja toimivat teosofisella alalla. O n saatava muita järjestöjä, joihin voisivat kuulua kaikki ihmiset ja meidän johdollamme toimia kaikilla ihmiselämän aloilla. Meillä onkin semmoinen järjestö — Marjattaseura. Tähän asti se on toim inut korkeammilla tasoilla. Meidän on saatava se fyysilliselle tasolle. Jos me rukoilem me: »tulkoon sinun valtakuntasi", niin meidän itsemme on harrastettava sen tulemista. Marjattaseuraan voivat kuulua suomalaiset ja siinä voidaan käsitellä kaikki Suom en kansaa koskevat henkiset ja aineelliset kysymykset. Edellä mainitsimme, että kaikille ihmisille voi olla keskeisenä aatteena rotukysymys. Sen tärkeyden oivallamme, kun tiedämme, että kuudes alarotu on nykyään syntymässä. Sentähden Marjattaseuran keskeisenä aatteena on tärkeytensä ja yhdistämiskykynsä vuoksi oleva kansallisuusaate. Teosofin silmällä katsottuna Marjattaseuran merkitys on seuraava. Me valmistamme ihmisiä kuudenteen alarotuun. Koska parhaiten voimme toimia oman kansamme keskuudessa, niin val mistamme suomalaisia. Täten Suomen kansa voi saada uudessa rodussa huomattavan edustuksen. Alarodusta yksilöt kulkevat uuteen juurirotuun, joka on leviävä yli koko maailman, ja silloin suomalaisuus levittää korkeimpia ominaisuuksiaan, henkistä m ah tiaan yli maanpiirin. Silloin toteutuu näkyni, jonka näin v. 1911, ollessani kuoleman kynnyksellä: oli metsä, jonka hakattua aukeaisi näköala yli koko maailmaan ja suomalaisuuden valta leviäisi yhtä laajalle. Niin toimisimme Manun käskyläisinä ja veisimme ihmis kuntaa suureen tulevaisuuteen, korkeampien tasojen loistoon ja kunniaan, ikuisuuteen ja äärettömyyteen, Jumalan kasvojen eteen .1 1 Tässä verrattakoon Tietäjän N:o 10:ssä v. 1917 julkaistua Marjattaseuraa merkitsevää unta, jossa niin suurta osaa näytteli kasvojen ympäri 150 TIETÄJÄ N:o 9 Ja muiden silmillä katsottuna Marjattaseuran merkitys olisi seuraava. Suomen sivistys kohoaisi, Suomi olisi edistyneimpiä maita, Suomi antaisi esikuvan muiden kansojen kehitykselle. Ny kyään mieliämme kalvavat henkiset ja aineelliset ristiriidat ratkais taisiin. Marjatan pojan, «Karjalan kuninkaan, kaiken vallan vaalian" johdolla Suomen kansa täyttäisi Jumalan tahdon. Suomen kansan yleismaailmallinen tehtävä on Boodhisattvaluontoista: ei hallita, vaan opettaa. Juutalaiset, atlantilaisen ja arjalaisen rotujen yhdistäjät, eivät hekään hallinneet, vaan opetti vat. Heiltä on Raamattu ja Messias. Niin on myös Suomen kansa Boodhisattvan johdon alainen ulkopuolisessa toiminnassaan. Mutta sisällinen, kansan kuntoa kohottava ja rotua jalostava Marjaltaseuraan kuuluva toiminta on Manun johdettava. Täten M ar jattaseuran tehtäviin kuul uu Suomen kansan hallitus. Marjattaseura johtaa Suomen kansaa tulevaisuuttaan kohti; tämä ei tehdä opet tamalla, vaan hallitsemalla. Tästä johtuu, että Marjattaseura ottaa käsiinsä kaikki henkiset ja aineelliset toiminta-alat. Puuttumatta politiikkaan se on valtion ja hallituksen apulainen, se on itse henkinen hallitus. Se määrää kirkon kohtalon ja kalevalaisen uskonnon muodot. Sen käskettävänä on hyvin järjestetty armeija työläisiä, joiden aseina ovat aivot, kädet ja sydän. Marjattaseuran työssä tarvitaan suurta tarmoa ja uhrautuvaisuutta. Sitä johtavat yli-inhimilliset olennot: Kansallishaltiat, Mestarit ja Manut, vaan meidän, tehtävämme on kuulla heidän äänensä ja täyttää heidän käskynsä. Niin olemme heidän soturejaan, ankarassa kurissa, taistelussa kuolemankin uhalla. Soturi jättää kotinsa, asuu vai keuksien keskellä, arvostelematta täyttää päällikköjensä käskyt, kär sii ruumiillisesti ja sielullisesti ja hyökkää, edessään kuolema. Täm möisen tulee olla Marjatan soturin, vaan paljoa suuremmassa määrässä, sillä hänen sotansa koskee vuosimiljoonia ja hän tais telee uusien, vielä syntymättömien rotujen puolesta. H än hyökkää, edessään elämä ja kehitys ja Mestarin lupaus. Niin kulkee hän taistellen ikuisuuksia kohti, ja eri jälleensyntymiensä yhdistävä lanka, keskeinen aatteensa on Marjattaseura. A. V. vedetty käsi. K äsi on latinaksi matius. Teonsana käskeä johtuu kum massakin kielessä samasta juuresta kuin käsi. K äsi — m anus; käskeä — mandare. Sanoissa kasvot, käsi , käskeä esiintyvät kerakkeet k ja 5 osottavat, että Marjattaseuran tehtävä on naisluontoinen. Nimittäin: ks mer kitään latinassa kirjaimella X y joka lukuna on 10 ja semmoisenaan pide tään salatieteessä naisellisuuden merkkinä. Järjestön naisluontoisuus il menee juuri siinä, että sen tärkeimpiin tehtäviin kuuluu rotukysymys. Vaan tässä on meilL, tärkeintä se tieto, että järjestö perustetaan M anun käskystä . N:o 9 TIETÄJÄ 151 ITSEKKÄISYYDEN ERITTELY ELI ANALYSI. Minun tähänastiseen havaintopiiriini ei ole tullut mitään m uuta pahaa asiaa, jota ihmiset joukolla ja yksitellen vihaisivat niin katkerasti kuin itsekkäisyyttä. Olen lukenut ja kuullut itsekkäisyydestä niin ankaroita moit teita, että pidän koko sanan nykyajan ihmisten kovin suosimana fraasina. Omaa persoonaani väitetään tavattoman itsekkääksi. Jos en pitäisi »itsekkäisyyttä" suosittuna fraasina, olisin hukassa. Mi nun näet-olisi vapauduttava itsekkäisyydestäni kelvatakseni muille ihmisille. Mutta minä en totisesti tiedä, kuinka voisin päästä eroon siitä ja mikä minä epäitsekkäänä olisin. Mitä onkaan itsekkäisyys, koska sitä niin kammotaan? Se on olotila, jossa on paljo itseä, yhtä hyvin kuin esim. kyvykkäisjjas on olotila eli tilanne, jossa on paljo kykyä. Verratkaamme esim. »lahjakasta" ja »itsekästä" toiseensa. Edellinen johtuu »kas"johtimella »lahja"-sanasta, jälkimmäinen »käs"-johtimella »itse"sanasta. Lahjakas eli lahjoja täynnä oleva ihminen on hyvä, jopa kadehdittava, mutta itsekäs eli itseä täynnä oleva ihminen on huono, vältettävä, jopa vihattavakin olento. En ihmettele, että materialistit, jotka eivät usko ihmisellä olevan muuta paitsi persoonallisen itsensä, puhuvat itsekkäisyy destä. Mutta kuinka voivat teosofisen elämänymmärryksen kan nattajat puhua itsekkäisyydestä hylättävässä merkityksessä, nim en omaan sanomatta, mistä itsestä on kysymys? Mitä jäisi tavallisesta kunnon materialistista olemaan, jos hän menettäisi ainoan itsensä, s. o. olisi aivan epäitsekäs eli ei-itse ? Päinvastoin hän on sitä oleellisempi, jota enemmän hän ulospäin ilmentää itseään. Materialistit ehdottavat tällaisessa tilanteessa ole vaa ihmistä kutsuttavan itsenäiseksi. Mutta mikä sitten olisi »it sekkään" ja »itsenäisen" välinen erotus? Epäilemättä se sielulli nen menetelmä, että itsen rehellistä, ulospäin ilmenemistä salattai siin. Saahan ihminen olla miten itsekäs tahansa, kunhan hän vaan osaa piilottaa itsekkäisyytensä sovinnaisuuden verhojen taakse. Mutta jos itsekkäisy) ttä on masennettava, niin täytyy edel lyttää koko sieluyksilöelämää onnettomuudeksi, kiroukseksi ja tur-, mioksi sensijaan että se on yhtä hyvä ja tarpeellinen kuin henkielämäkin. Tavallisessa ihmisessä ilmenee itseä paljoa enempi kuin eläi messä. Juuri tämän voimakkaamman itsen perusteella luulee hän olevansa eläintä korkeampi. Puhuvathan esim. sosialistit paljon »itsetietoisesta työväestä". Moni tahtonee huomauttaa, että itsekkäisyys on sellainen 152 TIETÄJÄ N:o 9 tilanne, jossa ihminen tuntee erinomaisesti »kelpaavansa itselleen". Itsekkäisyys olisi siis sama asia, mikä itsetyytyväisyys. Mutta mihin joutuisi ihminen, joka ei voisi tyytyä itseensä? Sellainen ihminen ei voisi hyväksyä valmiiksi mitään työnsä tulosta. O le tetaan vaan, että todellisesti epäitsekäs eli itsestään välittämatön ihminen ryhtyy tekemään esim. puulapiota. Kun se olisi monen sivullisen mielestä valmis, hakkaa hän sen kappaleiksi, koska sen valmiiksitunnustaminen olisi itsetyytyväisyydentodistus. Minä uskon esim. taidemaalarin olevan sitä itsekkäämpi, jota huolellisemmin hän valmistaa työnsä, koska ei hänen itseluovalle kyvylleen päinvastaisessa tapauksessa annettaisi suurtakaan tunnus tusta. Kun hän katselee suurella huolella valmistamaansa täysivalmista taulua, täytyy hänen tuntea tyytymystä itseensä. Päinvas taisessa tapauksessa hylkää hän koko taulun. Tällaisessa työssä tarvitaan kuitenkin ainoastaan eristäytynyttä sieluitseä. Henki-itsellä ei ole siinä mitään erikoistekemistä. Jos esim. teosofit tarkettavat itsekkäisyydellä persoonallisen itsen estämätöntä ulospäin ilmenemistä, niin miksi he pitävät sitä niin moitittavana? Pientäkö, s. o. persoonallista itseä olisi sor rettava ison eli henki-itsen eduksi? Mutta pienestä itsestähän juuri kasvaa iso, kunhan se vaan saa mielensä mukaan toimia. Minusta olisi luovuttava tähänastisesta itsekkäisyydenpitelypolitiikasta. Persoonallista itseä ei olisi koetettava masentaa, vielä vähemmin nujertaa, vaan ruokkia ja ravita. Mutta se paha, jonka otaksutaan piilevän persoonallisessa itsessä, olisi aivan vaaraton, jos sama ihminen kohtelisi henki-itsenä edellistä aivan kuin fyysillisesti täysi-ikäinen ihminen kohtelee fyysillistä lasta. Ei suin kaan fyysillisiä lapsia ole surmattava,j otta eivät he häiritsisi täysiikäisten rauhaa. Heidät on määrätyissä tapauksissa vaan eristet tävä täysi-ikäisistä, ja he tyytyvätkin mielellään eritykseen, koska täysi-ikäiset ovat vuorostaan heidän vaivanaan. JMitä omaan yksilöelämääni tulee, pidän persoonallista itseäni usein eristettynä harkitsevasta järjestäni. Sallin edellisen olla it seensä hyvin tyytyväinen, koska se vaurastuakseen tarvitsee itseentyytyväisyyttä. Mutta näin tehdessäni ei minulla olekaan tarvetta hävetä ja koettaa salata persoonani itsekkäisyyttä. Myöntäessäni sille täyden itsehallinto-oikeuden saan siitä paljoa paremman liit tolaisen kuin sitä orjuuttamalla. Iso eli henki-itse ei tarvitse mitään suojelusta, koska se on kaikkivaltias alallaan. Ei sen hyväksi, siis tarvitse kiusata lapsia, s. o. pieniä, persoonallisia itsiä. Päinvastoin tulee ison itsen auttaa ja tukea pieniä itsiä, kuten äiti hoitaa ja palvelee vähäisiä lapsiaan. Jos ihmisen olemuksessa on tuntuvasti persoonallista itseä, N:o 9 TIETÄJÄ 153 on hän hyvin lähellä henkistä heräämistä tai jo herännyt s. o. hänen vilkkaasti toimiva pieni itsensä toteaa olevansa henkisen suuruuden edustaja. Tämän havainnon tehtyään alkaa pieni itse kunnioittaa isoa. Se tuntee sen omaksi olemuksekseen vaikka erilaisissa tehtävissä. Se tilanne, että persoonallinen itse kunnioittaa omaa henkistä puoltaan, merkitsee sanoin kuvaamatonta sopusointua. Uusi aika ei enää tunnusta tarpeelliseksi persoonallisen itsen rääkkäystä. Sentähden ovat ihan toiset vaatimukset »ilm assa"/ Persoonallinen itse onkin varsinkin hyvä ja luotettava olento, jos ei sitä vaan alituisesti tukisteta. Se kasvaa luotettavasti ja var masti saadessaan pitää oman itsehallintonsa, josta se on varsin halukas, ihan omasta alotteestaan, antamaan aika-ajoin selostuksen isolle itselleen. Olisi suotavaa, että ainakin teosofisessa sanankäytössä lakat taisiin puhumasta ja kirjottamasta itsekkäisyydestä jonkinmoisena rikoksenluontoisuutena sekä puhuttaisiin pienestä ja isosta itsestä. Persoonallinen itse särpäytyy kokemuksia tehdessään mielel lään henki-itseen. Ei sitä tarvitse ollenkaan keinotekoisesti kurit taa. Henki-itse ei kuntakaan persoonallista itseä. Kuritus johtuu persoonallisen itsen vielä heräämättömyydestä. Heräämyksen ta pahduttua ovat pieni ja iso itse täydellisessä sopusoinnussa. Kum pikin suo toiselleen tämän tarvitseman itsekkäisyydenluonnon ja -määrän. Aate. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ VILJO JOHANNES MÖMMÖ. In memoriam. Viime toukokuun 30 p:tiä kätkettiin kotiseutunsa multiin, Sotkamon kirkkomaahan, pastori Viljo Mömmön maallinen verho. Hänen kanssaan sammui lepoon kappale elämän tragediaa. Hän oli pyrkinyt kauvemma ja korkeammalle kuin hänen aikansa, hän oli rakastanut totuutta, puhtautta ja oikeutta yli voimainsa. Hän oli janonnut vanhurskautta aivan erikoisessa mie lessä. Mutta hän sortui niihin elämän ristiriitoihin, jotka jokaista syvemmälti ajattelevaa ja syvemmälle näkevää kipeästi kalvavat. Hän paloi lyhyessä ajassa loppuun. Hän ei jaksanut kauvempaa. Hän voi kuolla, vaan - »ei voittaa taistoansa". Sehän on mo nen sankarin tie. Hänkin kulki sankarin tietä ja kuoli sankarina. 154 TIETÄJÄ Nro 9 Jo vuosi sitten, ennenkuin hän vielä tiesikään taudista, anka rasta keuhkotaudista, joka söi loppuun hänen nuoren elämänsä, valitti hän lähimmille omaisilleen: »Olen niin väsynyt, henkisestikin. Aatteeni ovat polttaneet m inut tuhaksi, riuduttaneet minua. Lakkaamatta on jokin työs kennellyt sisimmässäni, aivoissani ja sydämessäni,' jyskyttänyt ja jyskyttänyt. Mistä on kaikuva vapauttava sana, sellainen, joka voi selittää räikeät ristiriidat ja pelastaa ihm iskunnan." Hän odotti suurta Parantajaa ja Auttajaa, hän teki itse minkä voi kiirehtiäkseen elämän ongelmain ratkaisua, mutta sortui kes ken työnsä ja odotuksensa. Mutta ajatellessamme, kuinka monelle yksinäiselle, - siellä täällä - samojen kysymysten ääressä taistelijalle, hän sanojensa ja elämänsä kautta oli ymmärtävä ystävä; puhumattakaan siitä, kuinka moneen nukkuvaan, vuosisataiseen uneen vaipuneeseen sieluun hän sinkautti sytyttävän kipinän, emme voi olla väittä mättä - kuten hänen haudallansakin lausuttiin — että hän jo nuorena ehti enemmän kuin moni harmaahapsi. Ja sitä varm em min, koska hän jätti omaisilleen perinnöksi käsikirjotuksina jou kon tuskan helteessä kypsyneitä ajatuksiansa — kentiespä enem män kuin mitä hän eläessään ehti julaista, ajatuksia, jotka toivot tavasti pian voivat tulla julkisuuteen. Tuskinpa siis voimme valittaa hänen poismenoansa, vaan ainoastaan kaivaten muistella häntä. Hän antoi jo parhaimpansa, sielunsa tulen, ja tultahan tar vitsemme sytyttämään, puhdistamaan ja lämmittämään aukeaa ai kaamme Suomme hänelle levon, pitkän, rauhaisan unen, sillä tiedäm me, ettei kuolemaa ole ja ettei hänen henkensä iäti — ehkäpä ei kauvankaan — lepää eikä meitä jätä. Näitä ajatuksia kuvastanee paraiten vainajan veljen, tuomari Lauri Mömmön veljensä muistolle kirjottama runo, joka minulla on ilo ja oikeus tässä yhteydessä julkaista: * VILJO MÖ M MÖ N MUISTOLLE. Kun sankareita Suomen mainitaan ei sinun nimes jouda unholaan; myös sinä taiston kestit, kansallesi soit uhrin kalliin: nuoren elämäsi. Sua kutsui unet suurten vainajain, sua vaati aatteet aikain tulevain, Nro 9 155 TIETÄJÄ sa kuiskeen kuulit tähtein tuhatluvun - sa lapsi heikon, harhaan käyneen suvun. Sa kirkkahammin näit kuin näki muut, sun rinnassasi kukki toukokuut; ja siihen valoon kansas viedä tahdoit m utf ylivoimalle sä mitä mahdoit? Niin hyljättynä kulkee päällä maan, keir on vain vainajia tuttunaan, ken katsoo tähtisilmään kyyneltyvään jo nukkui aikakautten uneen syvään. On lemmen puute tunnus ajan tään. Ken lempii - kavahtakoon sydäntään! Se, kaukana ken elää ajostansa, voi kuolla, m utf ei voittaa taistoansa. Ketuilla luolat, pesät linnuilf on sun kotiortes murtui taistoko n; mies mieronkaan ei yksinänsä vallan, sä värjyit, kaaduit yksin yössä hallan. Sa kaaduit. Painui yöhön aurinko. Luo suurten vainajien siirryit jo. Mutf sun on tulevaisuus - aattees voittaa sun päiväs, valon päivä kerran koittaa. Ja silloin, Viljo Mömmö, palaat taas, näät kukkakuussa kalliin synnyinmaas, ja muistoin aikakautten taistelua, sun kansas seppeleillä siunaa sua.» Seppeleistä, jotka jo nyt laskettiin siunaten haudallesi, puhui, Viljo Mömmö, suorittamasi työn puolesta ehkä paraiten se, jonka «Sotkamon seurakunnan vähäosaiset" laskivat kummullesi, seppe leen nauhoissa sanat: «Totuutta etsit, oikeutta puolsit, sorretun lohtua sanasi soi." Sotkamossa, heinäkuulla v. 1918. Tuovi Tenetti. 156 TIETÄJÄ Nro 9 MITÄ MUUALLA TIEDETÄÄN. Anna Kamenskyn päiväkirjasta. Lucknow, 27 p. joulukuuta. Tänään oli aamulla kolmas julkinen A. Besantin esitelmä. Tuskin mahtui kuulijakunta tuohon suunnattomaan saliin. Aine oli: «Velvollisuus kansaansa ja ihmiskuntaa kohtaan." A. Besant puhui nuorison kasvatuksesta, teosofin velvollisuudesta ottaa osaa kansansa sivistyttämiseen ja todellisesta isänmaanrakkauden mer kityksestä. Mahtavana koskena virtasi henkevä puhe, nostattaen meidät korkeuksiin ja ollen totuuden auringon kultaama. Päivällä kokoontui kasvatuskomitea, jota Jinarajadasa johti. Opettajat, opettajattaret ja johtajat kaikellaisista koululaitoksista kertoivat ko kemuksiaan ja tekivät kaikenlaisia ehdotuksia. Siinä kokouksessa esiintyi 11 puhujaa. Kosketeltiin seuraavia kysymyksiä: 1) P ar hain menetelmä elävien kielten opetuksessa. 2) Leikkien ja fyysillisen kasvatuksen merkityksestä. 3) Kaiken rangaistuksen pois tamisesta. 4) Kurista. 5) Oppilasten toistensa kohtelemisesta. 6) Terveydestä. 7) Koulun ja perheen yhteistyöstä. 8) Koulujen oppilasasunnoista ja yhdyselämästä. 9) Oppilasten valmistamisesta ymmärtämään paremmin sukupuolikysymystä. 10) Uskonvapaudesta ja uskonnon opetuksesta kouluissa. Erittäin mielenkiintoiset olivat kahden viimeisen kysymyksen alustukset. Tunnustettiin välttämättömäksi, että lasten pitää hy.vissä ajoissa ja sopivalla tavalla tutustua sukupuoliasiaan ja lähestyä sitä uskonnollisessa hengessä. Pidettiin myös välttämättömänä, että kukin lapsi kasvatettaisiin oman uskontonsa mukaisesti ja että teosofinen henki yhdistäisi koulussa kaikki uskonnot, joiden kautta on ainoa tie Jumalan luo. Lucknow, 28 p. joulukuuta. Tänään kokoontui jälleen komitea kasvatuskysymyksissä. T u lee myös kokoontumaan vasta perustettu «opettajien ja vanhem pien liitto", jonka tarkotuksena on yhdistää koulu ja perhe. Illalla oli C. Jinarajadasan esitelmä: «Teosofia ja nykyinen maa ilma." Merkillisellä voimalla ja hienoudella kuvasi puhuja mei dän aikamme teosofisia ihanteita. Päivällä kävimme kaupungin vanhassa osassa ja olimme kat somassa niin kutsuttua «ai-ägang" basaaria. Me ajelimme kou keroisia, kapeita katuja, joiden kummallakin sivulla oli vanhoja valkoisia taloja, niiden ovissa leikkauksia, riippulukot ja katoilla pienet tornit. Alhaalla istui puotiloissa ihmisiä tehden kaiken laatuisia töitä: toisessa paikassa neulottiin kenkiä, toisessa koruompeluksia, pujotettiin helm inauhoja ja työpöytien ääressä tehtiin N:o 9 TIETÄJÄ 157 erilaista työtä ja kaikki kiehui elämästä. Me pysähdyimme ku pari- ja hopeakauppojen eteen ja heti meitä ympäröi ihmisjoukko, tarjoten meille vaikka minkä näköisiä nykyaikaisia metallitöiden tuotteita. Mutta me halusimme kokonaan muuta, ja kysyimme eikö ole mitään vanhanaikasta. Sitten he juoksivat takapihoille ja toivat meille vanhoja, pölyttyneitä ja nähtävästi ajelehtineita esineitä. Saimme nähdä mitä hienointa työtä ja niin aavistamat tom an vanhoilta ajoilta, että tuskin saatoimme silmiämme uskoa. Aivan mitättömällä hinnalla ostimme merkillisiä ja kallisarvoisia tavaroita, ihania vaaseja, suitsutusastioita, soittokellon, pöytäserviisin, joka oli kuulunut jollekin Raadshalle, erään temppeliketjun, jossa oli kello, jonka kukin soitto muodostaa jonkun Indian py hän symbolin. Erittäin maalauksellinen oli meitä ympäröivä joukko kirkkaissa vaatteissaan, joka huusi, tarjoili, touhusi ja iloitsi ympärillämme tästä harvinaisesta tilaisuudesta saada myydyksi koko tuon «tarpeettoman" kaman noille toisinuskovaisille muukalaisille. Meille oli suurena apuna palvelija «M ahommed", joka oli mukana ostoksilla ja auttoi meitä, kun englannin kieli ei enää riittänyt. Kaikki tämä tapahtui keskellä katua, me emme ollenkaan poistu neet vaunuista ja näytti siltä kuin meitä olisi rynnäköllä vallottanut kokonainen sotajoukko, ja meidän ympärillämme oli koko ajan kauhea meteli ja pauhu. Lucknow, 30 p. joulukuuta. Eilen aamulla piti Q. Arundale julkisen esitelmän kasvatuk sesta. Sali oli täpösen täynnä yleisöä. Puhuja kuvasi lyhykäi sesti lännen uusia piirteitä kasvatuksessa ja teki niistä ja Manun lain kasvatusperiaatteista rinnakkaiskuvan. Hän osotti, että kaikki se, mistä nykyajan etevin kasvatus ylpeilee, on löytynyt m uinai sessa arialaisessa viisaudessa. Sitten hän puhui isänmaan rakkau den merkityksestä kasvatuksessa ja kansallissankarien kultista. Sivumennen hän myös suurella huum orilla ivasi europalaista pedagogiikkaa, jota nykyään pidetään idälle malliksi kelpaavana. Hänen puheensa oli elävä, tulinen, rohkea ja täynnä hupaisia kuvia, että luento muutaman kerran keskeytyi koko kuulijakunnan homeromaisesta naurusta. Tänään oli C. Jinarajadasan viimeinen luento: siinä hän pu hui teosofian elävöittävästä osasta elämässä, kaikkien yleisten ja personailisten suhteitten kirkastumisesta sen kautta, ja siitä uskon nollisesta mielenlaadusta, joka opettaa meitä näkemään jokaisessa ihmisolennossa «Jumalan kuvan". Hänen puheensa o li. voimakas ja mukaansa tempaäva. Syvät aatteet kutoutuivat hienoihin kuviin ja englantilaisten runoilijain sitaatteihin. Hän näytti meille, että tiede ilman Jumalaa vie mei dät loogillista tietä siveelliseen romahdukseen. 158 TIETÄJÄ N:o 9 Tämä oli viimeinen luento, mutta kongressilla oli vielä yksi akkordi, meistä ihana ja meille odottamaton. Meidän President timme kutsui kaikki Teosofisen Seuran jäsenet ja osanottajat luok seen teelle. Korkeakoulun sisäpihaan oli järjestetty ilmava vastaanottopaikka pikku pöytineen, sohvineen ja tuolineen, jossa oli valmis tettu tarjoilu. Presidenttiä odotellessamme ihailimme kirjavaa kansainvälistä ihmisjoukkoa (oli koossa muutamia satoja ihmisiä), jonka keskellä välkkyivät itämaalaiset puvut, näkyi paljon tummia, vilkkaita kasvoja, joissa silmät ilosta loistivat. Hindulaiset ystä vämme kertoivat meille loistavista Kansallis-Kongressin tuloksista, se kokoontui rinnakkain kaupungin toisessa osassa. Muhametti laiset yhtyivät ensimäisinä hindulaisiin ja kaikki puolueet yhtyivät muutamissa kysymyksissä, jotka selvästi ja ehdottomasti ilmaisivat itsehallinnan välttämättömyyttä Indialle. Meitä kävi puhuttelemassa eri osastojen edustajat. Birman edustaja kutsui meitä käymään Rangunissa, jossa Venäjä hyvin kiinnittää mieliä, mutta mrs Tami Bombaysta pyysi parsien puolesta lähettämään silloin tällöin pie niä tietoja meidän työstämme Venäjällä, että he voisivat olla kat keamattomassa kosketuksessa venäläisen liikkeen kanssa. Meitä tuli myös puhuttelemaan vasta saapunut Presidenttimme tytär. Puhelim m e hänen tyttärestään, lahjakkaasta viulunsoittajasta, Murielistä. Hän on mennyt naimisiin venäläisen tunnetun soittotaiteilija Q. Schapiron kanssa. Hän on hyvin onnellinen ja hä nellä on pieni tyttönen, jonka nimi on Nadeshda. Siis meidän Presidentillämme on venäläinen tyttärentytär — Nadja. Kun A. Besant saapui, kiersi hän vieraiden luona ja keskus teli ystävällisesti ja joi teetä kanssamme. Hallitsi hiljainen onnen tunne. Tämä loppuakkordi vihki täydelliseksi valoisien päivien ja syvien eläymysten ketjun. Lucknow, 31 p. joulukuuta. Varhain tänä aamuna me jätimme «Qrad Lakshimin" kuten hindulaiset nimittävät Lucknowta. Meidän kanssamme matkusti paljon teosofeja ja myöskin Presidentti. M euä oli saattamassa hirm uinen ihmisjoukko ja kun juna lähti liikkeelle, kaikui vahva, juhlallinen «hurraa" huuto. Me kuljimme keskellä peltoja ja pienenlaisia metsikköjä. Ajoimme myös läheltä sitä paikkaa missä Buddha otti korkeimman vihkimyksensä. (Vielä nytkin saapuvat pyhiinvaeltajat kuuluisan puun luo, jonka alla niihin aikoihin istui Buddha). Meitä oli matkalla yksissä suuria ryhmiä: muuta mia opettajataria, jotka olivat kokonaan antautuneet palvelemaan Indiaa, palasivat takaisin toimiinsa. Oli hauskaa matkustaa näiden hengellisesti voimakkaiden ihmisten kanssa, jotka ihan vapaasta tahdostaan sovelluttavat ihanteensa elämään ja heille vielä niin N:o 9 TIETÄJÄ 159 vaikeissa ja mutkallisissa olosuhteissa. Me saavuimme kello kolme Benaresiin, tunnin päästä, kun ensin olimme käyneet M aharadshan suuremmoisessa puistossa, ajelimme jo ympäri kaupunkia ja suuntasimme matkamme suurelle, pyhälle wG anga-dhi"-joelle, niinkuin sitä hindulaiset kunnioittaen kutsuvat. Me ajelimme tämän van han kaupungin mutkikkailla kaduilla. Loppumattomat pienien talojen rivit puotineen ja verstoineen vuorottelevat pikku tem ppe leiden kanssa. Kuva oli täydellisesti itämainen: matoilla istui ihmisiä töittensä ääressä, kirjavapukuinen joukko, ja erikoisesti pisti silm ään puhvelit ja pukit, toisinaan myös kamelit, paljon puolialastom ia lapsia, erittäin kaunisliikkeisiä ja somia, siitä huo limatta ettei niillä ollut mitään koristuksia, kaikki tämä yhtyi tyy likkääksi maalaukseksi. Tämä tunnelma vahvistui päästyämme joelle ja laskeuduttuamme rantaan. Alkoi lähestyä auringonlasku ja joelle tulvasi paljon ihmisiä. Jossain kuului rum m un pärrytys, toisaalla kulkusten helinä, joltakin suunnalta kuului laulua ja tois tettiin yhä yksitoikkoista säveltä, mutta me katselimme G angesin kirkkaita laineita rantaan laskeutuvilla portailla ja lähimmän tem p pelin luona. Meistä tuntui ettemme siinä ensi kertaa seisoneet^ ja ettemme ensi kertaa katselleet tätä ihmeellistä näkyä. Aivan rannassa huom asim me jonkun luolan, josta näkyi jon kinlaisia raunioiden pylväsjätteitä. Menimme läheltä sitä katso maan ja näimme selvästi erään maanalaisen temppelin osan, jonka porteilla oli pyhiä symboleja. Epäilemättä on Benaresin alla ollut joskus toinen Benares, samoin kuin Delhin ja Argoon alla ovat peitossa muutamat entisajan kaupungit. Kun me palasimme kotia, kuulimme iltasoiton ja kaukaisten kellojen kaiku herätti meissä uudelleen hämäriä kalliita muistoja. Suom.0 . 5. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TIEN VARRELTA. Teosofiset kirjamme. Rahanarvon nykyinen alentuminen pa kottaa meitä korottamaan teosofistenkin kirjojen hintoja, noudat taen tässä useiden ulkomaalaisten kustantajain esimerkkiä. Koro tus on enimmäkseen hoin 50 °/o. Kirja, joka tähän saakka on maksanut markan, maksaa nyt 1:50 j. n. e. 25 pennin kirjaset maksavat 40 p., 60 pennin kirjat 1: 75 pennin 1:25. Kale valan avain maksaa 10: sid. 15: - , Salaisen Opin niteet 10: —, I osa sidottuna 45; - . 160 TIETÄJÄ Nro 9 Salainen oppi. Meidän on pakko toistaiseksi keskeyttää Salaisen O pin julkaisemista, koska ajan kalleuden takia suom en taja on estetty työtään jatkamasta. Mutta vaikka tulevaisuudessa niteiden hinta tulisikin korotetuksi, pysyvät kuitenkin voimassa kaikki tähän saakka etukäteen maksetut tilaukset. Tietäjä. Tästä num erosta täytyi tilan puutteen takia jättää jatko H. P. Blavatskyn artikkelista ensi numeroon. Samoin odot tavat julkaisemista mieltäkiinnittäviä kirjoituksia V. H. Vrlta, ja J. R. Hrlta y. m. Vuosikertomuksessaan kirjottaa Mikkelin Teosofinen looshi Otava I seuraavat sanat: »Unelmat mahtavan itäisen naapurimme isällisestä suojeluksesta ovat särkyneet" armottomasti, auttamatto masti pirstaleiksi. Sieltä, mistä odotimme apua, tuli rutto. Sieltä, mistä odotimme suojelusta, tuli sorto uudelleen, sorto kaikkein kurjemmassa muodossa. Raadan voiman mielettömän käytön, pe tom aisuuden huriim m an raatelun, pyhyyden raaimman pilkan on tämä poloinen Suomen kansa, joka ei ole etsikkoaikaansa osan n u t oikein käyttää, saanut kokea. - Ne, joilla voimaa on, ru koilkoot! - Eikö tässä maassa löydy kymmentä vanhurskasta, jotka Valon henkivoimien avulla voisivat avata kansamme silmät, pehmittää sydämet toisiansa rakastamaan ja auttamaan lähimmäi siämme taakan kantamisessa, jota aineen herruus armottomasti nyt tyrannisoi, ettei meidän enää uudelleen tarvitsisi läpikäydä vel jessodan kauhuja ehkä vielä hirveämmässä muodossa kuin nyt olemme käyneet. Avuttomana on kirkko seisonut tämän kurjan temmellyksen keskellä, vieläpä pilkattuna ja häväistynä. Mistä on tuleva se uusi Luther, joka pelastajana naulaa sen ovelle uuden julistuksen: »Ihminen! Etkö jo näe, mihin aineen valta v ie? Sinä jumalsyntyinen! Kahlehdi aine ja palvo henkeä, niin rakkaus sam muttaa vihan tulen. Anna, äläkä ota!" — Niin. Sinä Uudistaja: Mistä tuletkin, meidänkö seurastamme vaiko Antroposofisesta, ad ventistien joukosta tai babtistien, se on yhdentekevä, kunhan vaan tulet pian, sillä ilman sinua tämä kovia kokenut sukukunta nään tyy. - Rukoilkaa te, jotka voitte!" neifi □ □ TEOSOFINEN AIKAKAUSKIRJA 14:s vuosik. LOKAKUU N:o 10. 1918 □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□a KUNINGAS. Kuninkaan nimi on vahva kuin linna. Shakespeare, Ihminen on ihminen; mutta kun näet kuninkaan, näet, mitä monet tuhannet ihmiset ovat saaneet aikaan. George Eliot, Kuningas on ensimäinen palvelija ja ensimäinen virkamies valtakunnassaan. Fredrik Suuri, Ken tahansa on kuningas, hän on myös maansa isä. Congreve, Adrian, Kuningas olkoon kuningas joka asiassa. On olemassa kuningasta suojaava jumaluus. Shakespeare, Jokainen itsevaltias on mahtavamman alamainen. Seneca. Hyvä kuningas on kansan palvelija. Ben Jonson, Hän, jolle taivas suo valtikan, ei tunne sen painoa, ennen kuin hän sitä kantaa. Corneille, Jumala, anna tuomiovaltasi kuninkaalle ja vanhurskautesi ku ninkaan pojalle! Hän on hallitseva kansaasi vanhurskaudella ja sorretuitas oikeudella. Kantakoot vuoret kansalle rauhaa, ja kuk kulat, vanhurskauden voimasta! Hän puoltakoon oikeudella sor retulta kansassa ja auttakoon köyhäin lapsia ja särkeköön väki valtaiset! Psaltari, 162 TIETÄJÄ Nro 10 TOIMITTAJALTA. On kuin kuulisin mahtavien urkujen soivan ajatellessani, että Suomeni maa on nyt itsenäinen valtakunta, joka kohta saa pää kaupunkiinsa oman hallitsijan, oman kuninkaan. Sanottakoon mitä tahansa monarkista hallitusmuotoa vastaan, sillä on yksi etu tasa vallan rinnalla: se on muodollisesti lähempänä maailman okkultista järjestystä. Muodollisesti katsoen luonto näkymättömine ja näkyväisine alueineen on suuri elävä hierarkia. Atomista logok seen on kaikki järjestetty asteettain, ja jumalan tahtoa totellaan kaikkialla. Tosin hierarkian henki on kaukana pakosta ja väki vallasta. Jumalan tahto toimii elävänä voimana jokaisen henki olennon tajunnassa, joten totteleminen on täysin vapaata. »Jumala on minun kuninkaani ja minä tiedän omassa sielussani, mitä hän minulta odottaa ja tahtoo", — niin ajattelee jokainen hierarkian jäsen, ja kun korkeammalla asteella oleva käskee jotakin alemmil leen, tuntevat nämä heti sieluissaan, että jumala sitä tahtoo, ja hei dän ilonsa on välittömässä vapaassa tottelemisessa. Henki on siis »tasavaltainen", jos tämä sana alkuperäisesti tarkottaa sitä, että valtaa ei harjoteta väkipakolla. Ihmisetkin voivat maan päällä muodostaa tasavaltoja, mutta nämä ovat todellisia tasavaltoja ai noastaan sillä edellytyksellä, että ihmiset itse tuntevat jumalan tah don hengessään ja tahtovat joka hetki sitä totella. Muussa tapauk sessa tasavalta on vain irvikuva, jossa lahjomaton järjestys on vaikeampi ylläpitää kuin monarkiassa. Kuningaskunta sitä vastoin on muodollisesti pyhän kosmillisen järjestyksen mukainen, ja siitä johtuu sen salaperäinen arvovalta, jota kaikenlaisten juhlamenojen ikimuinainen magia aina tukee ja ylläpitää. Haaveilinhan minäkin ennen tasavallasta, mutta edellytys ehdoton ehto — oli minulla aina päivänselvä. Ken lukee esim. viimevuotisen mietelmäni »Mitä opimme sodasta ja vallankumouk sesta?", hän huomaa oitis, että tasavalta-unelmani ensimäinen pe rusta oli — aseettomuus. Kun tässä toiveessani Suomen kansan suhteen julmasti petyin ja ymmärsin aseettomuuden ainakin tois taiseksi saavuttamattomaksi ihanteeksi, en näe syytä pitää kiinni tasavalta-aatteestani, kun se minun silmissäni nyt on muuttunut paljaaksi muodolliseksi kysymykseksi. Mieluummin annan kan natukseni kuningaskunnalle, joka tällä hetkellä tuntuu lupaavan eheämpää kokonaisuutta ja sopusointua onnettomalle kansalleni. Eikö muuten kuningasajatuksessa piile samaa vanhaa lumoa vaa tenhoa kuin lapsuuden uskossa? Poikasena näin kerran teat terissa Topeliuksen pienen näytelmän »Seikkailu saaristossa". It kin silloin katkerasti merkillisen tunteen valtaamana. Se oli es Nro 10 TIETÄ JÄ 163 teettinen, mutta samalla moraalinen. Venäjän hallitsijaa jo epäil tiin Suomen tyranniksi ja minäkin olin tottunut ajattelemaan, että kuninkaat ja keisarit olivat kaikkea muuta kuin »jumalan armosta". Mutta nyt tuossa vanhassa Arkadiassa Topeliuksen viehättävä mieli kuvitus taikavoimallaan avasi silmäni näkemään syvemmän todel lisuuden - ja minä itkin, itkin niin, että sydämeni oli pakahtua. Jokin kuiskasi näet sisässäni, että »noin piti olla. Noin piti kan salla olla oma, armas kuninkaansa (ja hänen prinssinsä ja prin sessansa), sillä ainoastaan kuninkaan isällisen käden suojassa saat toi kansa elää rauhassa ja onnessa". Koittaako nyt Suomen vanhalle, lainkuuliaiseksi tunnetulle kansalle onnen ja rauhan aika? Onko meidän kuninkaamme osottautuva viisaaksi, lujaksi ja lempeäksi hallitsijaksi, joka koettaa ymmärtää Suomen kansaa ja Suomen kansan omituisuuksia? Onko hän rakastava tätä juroa ja kovaa, mutta siitä huolimatta hyväntahtoista ja ihanteellista, tätä syvällä synnin ja tuskan suossa kahlaavaa, mutta silti korkealle tähtäävää Suonien kansaa sillä ym märtämyksellä, sillä tulikuumalla antaumuksella, jolla tämä kansa loppujen lopuksi ansaitsee tulla rakastetuksi? Toivokaamme niin. Toivokaamme, että se mahtava urkujen soitto, joka korvissani kaikuu, onkin Voglerin Hosiannan sävelet, joika siunaten ylistävät kuninkaamme tuloa . . . * Kun luen ja kuulen kerrottavan, että sotilaita karkaa kasar meista ja leiripaikoista, että asevelvollisia kieltäytyy saapumasta kutsuntatilaisuuksiin, en tunne sitä häpeätä, jota monet sanoma lehtiin kirjottajat vakuuttavat tuntevansa. En näet luule, että noi den lainrikkojien vaikutin on alhaista laatua; ei se ole suorastaan pelkoa tai uppiniskaisuutta tai semmoista. He kukaties eivät kaikki itse ole selvillä motiiveistaan, he vain tuntevat niin tahtovansa ja niin täytyvänsä tehdä. Mutta jotkut heistä ymmärtävät varmaan kin asiain tilan ja oman tilanteensa tavalla, jota koetan tässä ly hyesti esittää. Kuten kirjassani »Suomen kansallishaltia" ja muualla olen esiintuonut, ei Suomen kansa ole sotilaskansa. Suomen kansan tehtävä ei ole saavuttaa ulkonaista mahtavuutta vallottamalla toisia valtakuntia ja sortamalla vieraita kansallisuuksia. Suomen kansan historiallinen tehtävä on henkistä laatua. Tämä ei silti merkitse, ettei Suomen kansa olisi sotakuntoinen kansa. Päinvastoin. Suo men kansa kykenee sotimaan yhtä hyvin kuin toinenkin kansa ehkä todistettavasti paremminkin kuin moni muu kansa. Sen his toria meille näyttää, ja tuorein esimerkki historiasta on äskeinen 164 TIETÄ JÄ N:o 10 kansallissota. Jos vihollinen hyökkää rajoillemme tai jos murha miehiä esiintyy omassa keskuudessamme, silloin nousee kansamme yksimielisesti vaaraa torjumaan. Ulkonaiset asianhaarat herättävät silloin sen taistelukunnon ja sen oikeutetun vihan. Ja kansamme tuntee, että sotiminen on silloin pyhä velvollisuus. Olemmehan äsken liikutettuina nähneet, kuinka nuoret alaikäiset pojat lähtevät sankareina kuolemaan sen puolesta, minkä he tuntevat oikeaksi. Kysymys ei ole tästä, kun väitän, että Suomen kansa ei ole sotilaskansa. Tämä väitteeni merkitsee muuta. Se merkitsee sanasta sanaan sitä, mitä olen lausunut kirjassa «Suomen kansallishaltia": «kan samme ei ymmärrä järjestettyä sotalaitosta . . . Jos suomalainen tutkii itseään, ihaileeko hän uudenaikaista sotilaskenraalia enemmän kuin vanhaa Väinämöistä, joka kanteloa soitti, niin uskon, että yksimielisesti kaikki suomalaiset tutkiessaan itseään vastaisivat: me ihailemme enemmän Väinämöistä." (Siv. 4 4 - 46.) Suomen kansa on maata viljelevä ja henkistä sivistystä harrastava kansa. Sen vallotukset ovat kulttuurivallotuksia. Auralla ja kuokalla se vallottaa maata, Väinämöistaidoilla ihmisten sydämiä. Se ei etsi mie kalla ja tulella savutettavaa mahtia. Se ei ymmärrä sotalaitosta. Se ei rakasta seisovia armeijoja eikä pakollista asevelvollisuutta. Epäilemättä meidän valtiomiehemme tulevat tämän huomaa maan. Kun olomme saadaan järjestetyiksi, kun sotatila lakkaa ja rauha palautuu, silloin uskon ja toivon, että lainlaatijamme ku ninkaan suosiollisella avulla ottavat tämän tärkeän seikan huo mioonsa. Uskon ja toivon, että he laativat uuden «asevelvollisuus lain" kansamme onni silmämääränään. Jos silloin vielä on tarpeen seisova armeija ja siis sotalaitos, uskon ja toivon, että se asete taan laillisesti vapaaehtoisuuden kannalle. Älköön sotilaan ura olko kenellekään pakollinen, vaan jokaiselle vapaaehtoinen. O l koon armeija kokoonpantu niistä aineksista, jotka omasta halus taan tulevat sotamiehiksi. Noudatettakoon miehistön suhteen sa moja periaatteita, joita aina on noudatettu päällystöön nähden: ei kadetti- ja upseerikouluihin ketään pakoteta. Miksikä siis syviin riveihin pakotettaisiin? Upseerin elämä on kuitenkin miellyttä vämpi kuin tavallisen sotamiehen kasarmi- ja leirielämä. Olkoon siis sotilaan ammatti läpeensä vapaaehtoinen. Muuten tekisi mieli kysyä, onko järjestyneissä oloissa varsi nainen sotalaitos ollenkaan tarpeellinen. Eikö riittäisi se suojeluskuntalaitos, mikä nyt on alulle pantu? Kun joka pitäjässä ja joka kylässä olisi vapaaehtoisuuden pohjalle perustettu suojeluskunta, luulisi sekä sisäisen että ulkonaisen rauhan ja järjestyksen olevan turvattuna. Ovathan suojeluskunnat nytkin jo valtion palveluk sessa sen virkavalan kautta, minkä he ovat hallitukselle tehneet. Nro 10 TIETÄJÄ 165 Jos taas katsotaan, että valtiossa valtion oman arvokkuuden kin takia pitää olla laitos, joka opettaa kansalaisia ymmärtämään ja muistamaan, että heillä on kouraantuntuvia velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, olisi varmaan työvelvollisuus onnistuneempi muoto kuin asevelvollisuus. Että maata on viljeltävä, että käsillä on työtä tehtävä, sen ymmärtää jokainen järkevä ihminen; mutta että on opittava äkseeraamaan ja kulutettava aikaa kasarmeissa, se ei mahdu kaikkien päähän. Jos todella tahdotaan nuorista ihmi sistä kasvattaa kunnon kansalaisia, on opetettava heitä työhön, vavakavaan, hedelmiä kantavaan työhön. Tämmöinen aate ja ajatus on ollut ilmassa jo vuosikymmeniä - ja tulevaisuus sen kyllä toteuttaa näkyväisessä maailmassa. Maailmansota on opettanut ihmisiä inhoomaan laiskuutta ja keinottelua, ja samassa määrin on heidän kunnioituksensa tosi työtä kohtaan kasvanut. Maailmansota on myös opettanut ihmisiä in hoomaan järjetöntä tappamista ja hävitystä, ja sentähden he eivät tulevaisuudessa tahdo ylläpitää niitä sotalaitoksia, jotka semmoisen tappamisen ja hävityksen tekevät mahdolliseksi. * En malta olla uudestaan painattamatta vuonna 1907 kirjot tamaan! artikkelia «Onko veljeysaate toteutettavissa?" En itse muistanut koko kirjotusta, ennenkuin eräs ystävä huomautti siitä. Luin sen mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja rohkenen uskoa,, että Tietäjän lukijat tekevät samoin. Kaikki teosofit, jotka ovat harrastaneet yhteiskunnallisia kysymyksiä, saavat siinä aatteellisesti ratkaisevan selityksen koko punaiseen kapinaan. * Viime kuluneena seitsemänä vuotena olen silloin tällöin luentojeni johdosta saanut kuulla seuraavan arvostelun: »P. E. on an tanut Steinerin ja hänen oppinsa vaikuttaa itseensä." Alussa turrsin aina halua väittää vastaan: »enhän minä tunne Steinerin oppia niin paljon, että olisin voinut ottaa siltä vastaan vaikutuksia. Kyllä se mitä puhun on omaa ajatustani ja näkemystäni." Vasta viime aikoina olen koettanut lähemmin tutustua tohtori Steinerin kirjotuksiin ja tunnustan nyt auliisti, että olen niistä löytänyt vastakaikua oman sieluni kokemuksille. Tämä ei. ole mikään sentimentaalinen tunnustus. En tällä tahdo sanoa olevani »steineriläinen". Päinvastoin. Jos »steineriläisyys" tarkottaa jotain personallista suhdetta Steineriin, silloin en ole steineriläinen. Silloin olen pikemmin »besantilainen", sillä 166 TIETÄJÄ Nro 10 rakkaudestani Mrs. Besantiin en tunne pienintäkään halua luopua. Häneen - Mrs. Besantiin - minulla pikemmin on personallinen suhde. Häntä tunnen personallisesti, häntä ihailen ja rakastan. Tohtori Steineriä taas tunnen personallisesti sangen vähän, mutta toivon tietysti, että oppisin häntäkin paremmin tuntemaan. En siis tarkota mitään personallista sanoessani, että sieluni iloitsee Steinerin kirjotuksista. En liioin tarkota, että Steinerin kirjotuksiin olisin samassa suhteessa kuin Steinerin oppilaat eli »steineriläiset". En tunne lähemmältä wsteineriläisiä". En tiedä millä kannalla he esim. ovat kysymyksissä, jotka minun Kristusnäkemyksessäni saavat määrätyn, ehdottoman ratkaisunsa. Tarkotan tuunustuksellani, että olen huomannut Steinerin kirjotusten sisältävän totuutta niin paljon kuin niiden perille tä hän saakka olen päässyt. Minun täytyy näet tässäkin tunnustuk sessani olla totuudenmukainen. Minun ei ole käynyt niin kuin Steinerin oppilaitten, jotka hänen suustaan ensi kerran ovat kuul leet totuuden. Minä olen omalla tielläni löytänyt totuuden. Mi nun on käynyt niinkuin Paavalin Damaskon tiellä — vaikken ole ollutkaan Saul. En ole koskaan tietääkseni taistellut Kristusta vastaan, sillä Kristus näkyi minulle jo v. 1893, ja v. 189 6 sain sen käsityksen kristinuskosta mikä minulla yhä vielä on; mutta kuitenkin olen vasta viime kuluneena seitsemänä vuotena päässyt tarkempaan selvyyteen Kristuksen monipuolisesta mysteriosta, ja jos teosofisessa elämänymmärryksessäni ennen vältin Kristuskysymyksen tietopuolista pohtimista, olen nyt siinä suhteessa muut tunut Saulista Paavaliksi. Uskon, että varsinkin meille kristityille teosofeille on suuriarvoista löytää totuudenmukainen ratkaisu sille merkilliselle dogmikysymykselle, joka kristikunnan alkuaikoina sai niin paljon mielten kuohua aikaan. Tämä on suuriarvoista ja tärkeätä ei vain sentähden, että to tuus ja totuuden tieto aina on oma palkkansa, vaan paljon enem män sentähden, että oikea tieto Kristuksen mysteriosta mullistaa meidän suhteemme jokapäiväiseen elämään. Itse olin saavuttanut tämän uuden suhteen käytölliseen elämään vuonna 1896 ja us koin sittemmin, että teosofit yleensä olivat samalla tavalla käsittä neet elämän. Viimevuotiset kokemukseni ovat kuitenkin näyttä neet minulle, että teosofit eivät yleensä — antroposofeista en tiedä varmuudella mitään sanoa — ole sillä tavalla ymmärtäneet elä mää. Ja kun tiedustelin itseltäni syytä tähän, huomasin syyn ole van juuri siinä, että Kristuksen missionia ei tässä tajuttu. Tämä huomio sai minut sieluni koko voimalla syventymään Kristuksen mysterioon - ja wken kolkuttaa, hänelle avataan". Monet seikat selvenivät, moniin pimeihin paikkoihin tuli valoa. Joitakuita piir teitä siitä, mitä olen löytänyt, esitän kirjotuksessani »Mitä on Nro 10 TIETÄJÄ 167 u sko?", mikäli löytöni koskee Kristusta. Mutia paljosta muusta kin olen selvyyteen päässyt, kuten viimevuotisista luentosarjoistani on näkynyt. Aine on niin monipuolinen ja niin rikas, ettei sitä koskaan voi tyhjentävästi käsitellä. Kaikki oikeauskoiset, kirkolliset yrityk set, kaikkien lahkojen yritykset käsittää Kristuskysymystä ovat to siaan vain hapuilevia yrityksiä. Ne ovat kaikki oikeassa, sillä Kristustodellisuus on niitä kaikkia korkeampi ja laajempi. Samoin teosofiset ja antroposofiset opit vain osaksi paljastavat suurta tai vaallista salaisuutta. Ei kukaan ole väärässä, vaan kaikki ovat oi keassa. Madame Blavatsky on oikeassa, Mrs. Besant on oikeassa, Steiner on oikeassa. Riemuiten olen lukenut »Teosofian avainta", riemuiten »Kristinuskon salaista puolta", riemuiten Steinerin kir joja. Sillä minullekin on näytetty ja minullekin on annettu tie tää. Ja siis minäkin olen oikeassa, sillä minunkin tietoni on vain osittaista ja hapuilevaa ja niinkuin pienen lapsen ikävä äitinsä syliin. * Uusista kirjoistamme on nyt valmistunut broshyyrini Onko kirja? Sen hinta on Smk. 3: Se on toi nen numero sarjassa »Suomalaista salatiedettä". Samoin kohta valmistuu painosta vanha tuttu Valoa kohti viidennessä painoksessaan. Uudessa sirossa asussaan sen hinta on Smk. 4: —. Valoa kohti on suomalaisen teosofisen kirjallisuuden ensimäinen ja samalla suosituin propagandakirja. Monta vuotta sitä turhaan on kaivattu ja kysytty. Löytäköön se nyt tiensä tu hansiin koteihin ja tuokoon mukanaan sitä uskoa, lohtua ja va loa, jota teosofia niin runsaassa mitassa antaa. Kalevala »pyhä» □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ MITÄ ON USKO? VI. Vanha ja uusi Hitto. Hebrealaiskirjeen kuvauksen vanhasta ja uudesta liitosta emme voi ymmärtää tarkottavan ainoastaan yksilöllispsykologista mys tiikkaa; kuvaus on laadittu siihen tapaan, että se välttämättä tarkottaa jotain muutakin mysteriota. Jouduimme viime luvussa siihen, että tämä toinen merkitys arvattavasti on historiallista laa 168 TIETÄJÄ Nro 10 tua. Jos Melkisedek edustaa salaista veljeskuntaa ja salaisen kou lun alkuperäistä metoodia, tuntuu kuin Jesus Kristus, joskin hän on saavuttanut mestariuden Melkisedekin s. o. salaisen koulun järjestyksen mukaisesti, edustaisi jotain omaa uudempaa kehitysjärjestelmää, jota hebrealaiskirje pitää nimenomaan »parempana". Jos vanhaa kehitystapaa kuvataan sanoilla laki, uhri, kuri, kuva taan taas uutta nimityksillä usko, armo, anteeksianto. »Jos siis täydellisyys olisi ollut saavutettavissa leviläisen pappeuden kautta, sillä sen alla laki kansalle säädettiin, miksi sitten oli tarpeen, että toisenlainen pappi nousi Melkisedekin tavoin, eikä tullut nimite tyksi Aaronin tavoin? Sillä pappeuden muuttuessa tapahtuu välttämättä lainkin muutos." (7: 11, 12) »Täten kyllä entinen säännös kumotaan, koska se oli voimaton ja hyödytön — laki ei näet tehnyt mitään täydelliseksi — mutta sijaan pannaan parempi toivo, jonka kautta lähestymme Jumalaa. Ja mikäli tämä ei tapah tunut ilman valantekoa — nuo näet ovat ilman valoa tulleet papeiksi, mutta tässä valalla, sen asettamana, joka sanoi hänelle: »Herra on vannonut eikä sitä kadu: sinä olet pappi iankaikkisesti, — sikäli on myös se liitto parempi, jonka takaajaksi Jeesus on tullut." (7: 1 8 - 2 2 ) . »Ja noita toisia pappeja on täytynyt olla useampia, koska kuolema ei ole sallinut heistä kenenkään pysyä; mutta tällä on katoamaton pappeus, sentähden, että hän pysyy iankaikkisesti, jonka tähden hän myös voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan jumalaa lähestyvät, koskapa hän aina elää rukoillakseen heidän edestään!" (7: 23 - 25). Niin, hebrealaiskirje väittää selvin sanoin, että täydellisyys, ihmiselämän siveellinen ja henkinen päämäärä ei ollut saavutet tavissa ennen Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä — lain tie ei siihen vienyt. Täydellisyyteen vie ainoastaan se uskon tie, joka Jeesuksessa Kristuksessa on avautunut. Mikä siis on vanhan liiton lain tie, mikä uuden liiton uskon tie? Ja mikä merkitys on käsitteellä »täydellisyys" ? Nämä seikat selvenevät meille, jos turvaudumme teosofisen maailmankatsomuksen avaamiin näköaloihin. Samoinkuin hebrealaiskirje opettaa teosofiakin, että ihmiselä män henkinen tarkotusperä eli ihmissielun kehityksen päämäärä on täydellisyys. Tähän täydellisyyteen sisältyy monenlaisten kyky jen saavuttaminen, mutta lyhyesti määriteltynä se on yksilöllisen ja personallisen tajunnan ääretön syventyminen ja laajentuminen. Tämä tajunnan laajentuminen on, kuten teosofiasta tiedämme, siksi objektiivinen asia, että sillä on suoranainen vastaavaisuutensa ihmi sen aineellisdlmiöllisessä olemuksessa: hänen auransa eli sielulli nen ilmakehänsä suurenee ja kirkastuu, samassa määrin kuin hän etenee henkisen kehityksen kaidalla tiellä. N:o 10 TIETÄJÄ 169 Jos nyt ihmiskunta olisi jätetty yksin - ilman korkeampaa apua — taivaltamaan kehityksen tietä, ymmärrämme, kuinka hidas kehitys olisi ollut. Siirtyminen eläimellisestä vaistoelämästä inhi milliseen ajatteluun olisi vaatinut arvaamattomia ajanjaksoja ja mistä olisi löytynyt porras uskonnolliseen hartauteen ja jumalallisten ihanteiden ymmärtämiseen? Vielä on ihmiskunta syvästi kiinni eläimellisyydessä ja raa’assa itsekkyydessä, mutta toinen puoli sen tajuntaa on kuitenkin kokenut jumalallisen korkeita ja puhtaita ajatuksia ja tunteita. Tämä on ollut mahdollista sen avun kautta, minkä ihmiskunta on saanut korkeampien olentojen puolelta, josta meillä on todistuksena maailman uskonnot ja yleensä kaikki muisto merkit ja jäljet suurten viisaiden ja »jumalan poikain" esiintymi sestä maan päällä. Siitä lähtien kun Melkisedek joukkoineen muutti maan päälle ja perusti salaisen veljeskunnan ja salaisen koulun, siitä saakka on viisauden salainen tie ollut auki maapallon ihmislapsille. Näiden alkuperäisten opettajien ääni on kehottavana ja kutsuvana kaikunut läpi aikojen: noudattakaa meidän neuvojamme, lapset maan, totelkaa mitä me teille käskemme, tehkää niinkuin me teille opetamme, niin te viisastutte ja kehitytte. Me ilmotamme teille elämän lain ja kehityksen salaisen järjestyksen. Jos te lakia tottelette, kasvatte viisaudessa ja tiedossa. Entä laki? Se oli aina sama. Se aina terotti hyveitä. Ihmi sen tuli luopua pahasta - laki selitti mikä oli paha. Hänen tuli pyrkiä kaikkeen hyvään - laki viittasi siihen synnittömyyteen, puhtauteen, jalouteen ja epäitsekkyyteen, joka oli viisauden tunnus merkki. Ei tarvinnut ihmiskunnan vaeltaa pimeydessä, sillä valo oli sille näytetty. Puhdistuksen ja vihkimyksen kaita tie, niiden taivaihin nousevat portaat, joiden alin askel kohosi keskellä ihmis elämän iloja ja suruja, oli avattu ja viitotettu. Sillä kulkien, portaita nousten ihmisyksilö kehittyi ja kasvoi. Hän viisastui samassa määrin kuin hän eteni siveellisestä ja hänen hyvyytensä kasvaessa kasvoi hänen kykynsä rakastaa. Mutta, sanoo hebrealaiskirje, täydellisyys ei sillä tavoin ollut saavutettavissa. Ihminen tosin nousi taivaihin, mutta taivas ei tullut alas maan päälle. Ihminen tosin tuli jumalaksi, mutta jumala ei vielä tullut ihmiseksi. Sillä ihmisen täydellisyys ei ole sitä, että ihminen häipyy jumalaan, vaan sitä, että jumala täyttää ihmisen ihmisenä. Ja kuinka tämä taas oli mahdollista ilman ihmistä, jonka tajunta ulottui koko ihmiskuntaan, koko aurinko kuntaan? Sillä pienemmässä alassa ei suinkaan jumalan itsetajunta voinut liikkua! Koko ihmiskunta eli sentähden kuin odotuksessa. Se odotti 170 TIETÄJÄ Nro 10 hetkeä, jolloin taivas ja maa ojentaisivat toisilleen kättä, jolloin jumala ja ihmiskunta sulautuisivat yhdeksi. Tämä ei voinut tapahtua Melkisedekin kautta. Melkisedek ja hänen henkijoukkonsa olivat vieraita tällä tähdellä, suuria opettajia ja auttajia, mutta eivät ihmisiä. Ihmiset, jotka kulkivat heidän jäljissään, tulivat henkiolentoina itsetietoisiksi, ehkäpä ihmisinä jumaliksi, mutta ei jumalina ihmisiksi; he nousivat itse jumalan luo, mutta eivät tuo neet jumalaa ihmisten kesken. Missä oli syy ja missä salaisuus? Se oli rakkaudessa ja rakkauden puutteessa. Melkisedek rakasti ihmiskuntaa, ah, kuinka hän rakasti! Mutta hänen rakkautensa oli kuin vanhemman veljen, kuin ys tävän, kuin sukulaisen, jolle on uskottu nuoremman omaisen holhous. Hän ohjaa nuorempansa kehitystä, hän suunnittelee tämän elämänjuoksua, hän opastaa, hän oikaisee, hän neuvoo. Hän on ihmiskunnan jumalallinen kaitsija, jonka huostaan tai vaallinen isä on uskonut surujen tähden, ja hän on täydellisyy dessään saavuttamaton. Mutta hänen, Melkisedekin, rakkaus ei ollut niinkuin äidin, joka ymmärtää poikansa täydellisesti, joka heikkoudessa on poi kansa tuki ja synnissä hänen turvansa, eikä se ollut niinkuin morsiamen tai yljän, joka unohtaa itsensä rakastettunsa ihailussa, jonka inhimillisen kirkas katse näkee kauneuden, missä vielä on rumaa, ja hyvän, missä vielä on pahaa. Sillä kuinka hän, joka seisoi äärettömän korkealla, olisi voinut ihailla ja inhimillisellä rakkaudella rakastaa sitä, joka mateli hänen jalkojensa juurella ? Hän armahti sitä ja sääli sitä, mutta sen syvin salaisuus oli sen itsensä ratkaistava, sen korkein korkeus sen itsensä löydettävä. Jotta jumala osaisi ymmärtää ja rakastaa ihmisiä, täytyy hänen »kaikessa tulla veljiensä kaltaiseksi" (2: 14); ei hän osaisi »sää liä heikkouksiamme, ellei hän olisi kaikessa kiusattuna samalla lailla kuin mekin" (4: 15), eikä hän osaisi »kiusatuita auttaa, ellei hän itse ole kiusattuna kärsinyt" (2: 18). Kuinka tämä jumalan ihmiseksi tuleminen, tämä jumalan inkarnatsioni, saattoi käydä päinsä? Kuten sanottu, ainoastaan ihmisen välityksellä, joka kaikki ymmärsi ja kykeni kaikkia rakas tamaan. Tätä ihmistä Melkisedek odotti, tätä ihmistä odotti jumala. Oliko sitä ihmistä olemassa? Pieni ryhmä ihmisiä - Mel kisedekin valituita - aavisti mysterion lähestymistä, ja yksi heistä — valituista valittu — uhrasi itsensä, jotta mysterio täyttyisi. Se ihminen oli, ja se oli hän, joka viimeisessä ruumistuksessaan kantoi Jeesus Natsarealaisen nimen. Jeesus Kristus tulee täten ihmiskunnan historian käänne kohdaksi, josta uusi ajanjakso alkaa, keskustaksi, johon vanha liitto lakina päättyy ja josta uusi uskossa alkaa. Hän on yksi N:o 10 TIETÄJÄ 171 lönä ihmisistä merkillisin, ja me emme suinkaan kykene «päästä mään hänen kengännauhojaan" eli kertomaan hänen yksilöllisen kehityksensä kulkua. Takanaan hänellä on pitkä sarja maallisia ruumistuksia, joiden kuluessa hän kasvoi viisaudessa ja tiedossa. Hän kuului niihin, jotka jo varhain ihastuivat seuraamaan suuria opettajia ja nousemaan kirkkaudesta kirkkauteen Melkisedekin koulun vihkimyksissä. Mutta hän kuului samalla niihin, jotka tahtoivat, ettei mikään inhimillinen olisi heille vieras, ja sentähden syöksyivät kaikkiin kärsimyksiin ja kiusauksiin. «Ja lihansa päi vinä hän kovalla huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja ano muksia sille, joka voi pelastaa hänet kuolemasta; ja hänen rukouk sensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden" (5 : 7). On vain yksi asia, joka aina yksimielisesti kerrotaan hänestä: Vaikka hän tunsi inhimilliset heikkoudet ja inhimilliset kiusaukset, hän kuitenkin aina oli «ilman syntiä" (4: 15). Kuinka tämä oli mahdollista? Jos hän oli ihminen, kuinka hän saattoi olla ilman syntiä? Jos nuo sanat taas tarkottavat jumalan inkarnatsionia, sitä, että jumala Jeesuksen Kristuksen kautta tutustui inhimillisiin heikkouksiin ja kiusauksiin, siiloin kyllä ymmärrämme, että Jeesus ollessaan jumalan täyttämä oli ilman syntiä. Mutta miksihän sitä ollenkaan huomautetaan? Tottahan jumala on ilman syntiä eikä se suinkaan ole Jeesukselle ansioksi luettava, ettei jumala hänen kauttaan tehnyt syntiä. Sitäpaitsi on mahdotonta ajatella, että jumala olisi ollut täydellisesti Jeesuksessa hänen aikaisemmissa ruumistuksissaan. Nyt kuitenkin nimenomaan huomautetaaan, että Jeesus oli ilman syntiä jo «lihansa päivinä" — vieläpä juuri niissä. Mikä niin ollen on tämän salaisuuden ratkaisu? Niin, Jeesuksen erikoisuus oli juuri siinä, että hän alusta saakka, siis siitä hetkestä lähtien, jolloin hän alotti esoteerisen itsekasvatuksensa, oli »ilman syntiä". Hebrealaiskirjeen sepittäjä samoinkuin muut p^hät kirjottajat ovat juuri tällä lausunnolla tahtoneet korostaa sen uuden psykologisen kyvyn, joka Jeesuksessa niin loistavalla tavalla oli etualalla. Ja mikähän mahtanee olla tämä uusi psykologinen kyky? Se on yksinkertaisin asia maailmassa, kun sen nimeltä mai nitsemme ja kuitenkin me sillä paljastamme elämän suurimman ja syvimmän salaisuuden. Tämä merkillinen kyky, joka ottaa pois «synnin", on rakkaus. Että Jeesus aina oli ilman syntiä, merkitsee, että hän aina rakasti. Hän ei koskaan tehnyt mitään ilman rakkautta. Hän ei koskaan mihinkään uskonut, ennenkuin hänen sydämensä sitä rakasti. Hän oli tavallaan ylpein ja uppiniskaisin ihminen, sillä hän ei kos kaan totellut, ennenkuin hän rakasti ja rakkaudessa ymmärsi. Mutta hän rakasti aina. 172 TIETÄJÄ N:o l o Hän ei ollut mikään psykologinen mahdottomuus, fokaisessä ihmisessä on siemen tuohon samaan rakkauden synnittömyyteen. Kun ihminen rakastaa, hän ei voi ajatella alhaista, ei tuntea itsekkäästi, ei tehdä pahaa. Hän on rakkaudessa puhdas ja synnitön. Jeesuksen Kristuksen jälkeen ovat tuhannet ihmiset tunteneet sisimmässään, että rakkaus on synnin vastakohta, mutta lieköhän kukaan vielä niin voimakkaasti rakastanut kuin Jeesu s? Jeesus oli todella veljistä ensimäinen. Buddha oli tuon saman rakkauden partaalla, mutta hän korotti viisauden ylemmäksi, Jeesus sitävastoin asetti rakkauden elämän korkeimmaksi voimaksi. Ja rakkaus sai ihmeen aikaan. Ennen jumala - logos oli vain voinut »puhua profeettain suun kautta" (1: 1), s. o. ottanut haltuunsa vain osan profeetan inhimillisestä olemuksesta, nyt sitä vastoin tapahtui logoksen mieskohtainen inkarnatsioni. Jeesus antoi olemuksensa kokonaan jumalalle. Jumala siis ilmestyi maan päälle ihmisen olemuksessa. »Ken pojan näkee, hän näkee isän." Jumalan tajunta käsitti tästälähtien koko inhimillisen maailman. Ja sentähden tapahtui niin suuri muutos ihmiskunnanhistoriassa. Ennen jumala asui taivaissa, nyt jumala oli myös maan päällä ja - »maan alla", syvimmässä helvetissä. Olihan jumala siellä aina ollut — personattomana. Mutta nyt hän oli personallisesti läsnä kaikkialla - myös joka ihmisessä. Jeesuksen Kristuksen rakkauden kautta jumala on astunut joka ihmisen sieluun, ja jokainen ihminen, joka maan päälle syntyy, voi löytää jumalan itsessään — jumalan, joka samalla on Jeesus Kristus. Niin on Jeesuksen Kristuksen kautta »uusi liitto" solmittu. Uusi tie on auki, uskon tie. Kun ihminen uskossa ottaa vastaan vapahtajan, syntyy Kristus hänen sielussaan. Ei silti »vanha liitto" ole päättynyt käytännössä. Kyllä ihmiset vielä lain tietä kulkien saattavat pyrkiä täydellisyyteen - ja ennemmin tai myö hemmin he kohtaavat Kristuksen silläkin tiellä. Uusi liitto on vain avannut uuden tien, joka hebrealaiskirjeen ja monen, monen kokemuksen mukaan vie paremmin, s. o. varmemmin ja suorem min päämäärää, täydellisyyttä kohti. Uskon tiellä Kristus kuljettaa ihmistä täydellisyyttä kohti. Ja hänen kulkemisensa on elämää täydellisyydessä, sillä se on elämää rakkaudessa. Mutta rakkaudella on selvät tunnusmerkit, joista Kristus ihmisen sielussa opettaa. Sentähden on meidän välttämättömästi käsitettävä rakkaus ja täydellisvys Kristuksen hen gen mukaisesti. Katsokaamme siis, mitä täydellisyys on tässä uudessa merkityksessä. Pekka ErvasL N:o 10 TIETÄJÄ 173 KIRKON JA VAPAAMUURARIUDEN JUHLA MENOJEN JUURET, v. Neljänteen vuosisataan asti kirkoissa ei tunnettu alttareita. Siihen asti alttarina oli pyhäkön keskellä oleva pöytä, jota käy tettiin ehtoollista eli veljesateriaa varten (coetia, «iltapäivä-ateria", sillä messu pidettiin alkujaan iltapäivällä). Samalla tavalla ny kyään katetaan pöytä vapaamuurarien «looshissa" ateriaa varten, joka tavallisesti päättää looshin menot ja jolloin ylösnousseet Hiram Abifit, «lesken pojat", juovat juhlamaljoja tulta käyttäen, joka on vapaamuurarien «aineen muuttamistapa". Onko meidän kut suttava heidänkin juhlapöytiänsä alttareiksi? Miksikä ei? Altta rit olivat jäljennöksiä pakanallisen Rooman suuralttarista (Ara maxima). Latinalaiset asettivat nelikulmaisia ja suorakaiteisia ki viä hautojensa ääreen ja kutsuivat niitä nimeltä ara. (Lares ja Manes). Meidän alttarimme johtuvat näistä nelikulmaisista kivistä, joka on toinen muoto niille «rajakiville", mitkä tunnettiin Terminijumalina — Hermekset ja Merkuriukset, josta johtuu Mercurius qvadratus, qvadriceps, qvadrifrons y. m., nelikasvoiset jumalat, joiden vertauskuvia nämä neliökivet olivat kaukaisimmasta mui naisuudesta asti. Se kivi, jonka päällä Irlannin muinaiset kunin kaat kruunattiin, oli tällainen «alttari". Sellainen kivi on W est minster Abbeyssa, jolla muuten on myös ääni. Siis meidän alt tarimme ja valtaistuimemme johtuvat suoranaisesti pakanoitten priapilaisista rajakivistä — fem//z/-jumalista. Tunteeko kirkollinen lukija itsensä hyvin harmistuneeksi, jos hän saa kuulla, että kristityt omaksuivat pakanallisen tavan pitää jumalanpalveluksihan temppeleissä vasta Diokletianuksen hallitusaikana ( 2 8 4 - 3 1 3 j. Kr.)? Siihen aikaan asti oli heillä voittama ton kauhu alttareita ja temppeleitä kohtaan ja he pitivät niitä kauhistuksina ajanlaskumme ensimäisinä 25 0 vuosina. Nämä alkuperäiset kristityt olivat totisia kristittyjä; nykyaikaiset ovat pakanallisempia kuin muinaiset epäjumalanpalvelijat. Ensinmainitut olivat silloisia teosofeja; neljännestä vuosisadasta asti tuli heistä helleeniläis-juutalaisia pakanoita (Gentiles) ilman Uusplatonikkojen viisausoppeja. Lukekaa mitä Minutius Felix sanoo 3:nnella vuosi sadalla roomalaisille: Te luulette, että me (kristityt) säläämme mitä me palvelemme, koska emme suosi temppeleitä eikä alttareita. Mutta minkä kuvan Jumalasta voisimme pystyttää koska ihminen on itse Jum alan kuva? Minkälainen temppeli voidaan jumaluudelle rakentaa, kun maailmankaikkeus joka on 174 TIETÄJÄ Nro 10 Sen työtä, tuskin voi Sen sisällyttää? Kuinka me julistaisimme Kaikki valtiuden voimaa yhden rakennuksen kautta? Eikö ole paljon parempi pyhittää Jum alalle temppeli sydämessämme ja hengessämme? Mutta niinpä nuo Minutius FehVin kaltaiset «kreestiaanit" pitivät mielessään Mestarivihityn käskyn: »Älkää rakoilko syna gogissa j a temppeleissä», niinkuin ulkokullatut, «jotta ihmiset heidät näkisivät" (Matt. 6: 5). He muistivat Paavalin, apostolivihityn, «rakennusmestarin" (l Kor. 3: 10) sanat, että ihminen on ainoa Jumalan temppeli ja että hänessä asuu Pyhä Henki, Juma lan henki. He tottelivat oikeita kristillisiä käskyjä, mutta nyky aikaiset kristityt tottelevat ainoastaan kukin oman kirkkonsa mieli valtaisia sääntöjä ja vanhempien lakeja. «Teosofit ovat tunnetusti jumalankieltäjiä", huudahtaa muuan kirjailija Church Chronicle lehdessä. «Ei ainoatakaan heistä ole nähty osaaottamassa juma lanpalveluksiin . . . kirkko on heistä vahingollinen" ja siten edel leen tyhjentäen vihansa maljaa hän valaa sen sisällön uskottomien, pakanallisten T. S. jäsenten yli. Nykyaikainen kirkollinen kivittää teosofia niinkuin hänen kaukainen esi-isänsä, libertinien synago gan (Ap. T. 6: 9) farisealainen kivitti Stefanuksen siksi että tämä sanoi saman, mitä nytkin monet kristilliset teosofit sanovat, nim. että «Korkein ei asu käsintehdyissä huoneissa" (Ap. T. 7: 48) ja he «salaa hankkivat miehiä" aivan niinkuin nuo väärät tuomarit tekivät (Ap. t. 6: 11) todistamaan meitä vastaan. Totisesti, ystävät, te olette edeltäjienne oikeita jälkeläisiä, joko Sauluksen kumppanien tai Paavi Leo X:n, joka kyynillisesti lausui nuo kuuluisat sanat: «Kuinka meitä hyödyttääkään tämä satu Kristuksesta", Quantum nobis prodest hae f ab ula ChristL VI. «Aurinkomyytti"-teoriaa on meidän päivinämme väsyttäväisyyteen asti toistettu ja me kuulemme siitä itämaiden tutkijain ia vertauskuvatieteilijäin kaikilta edustajilta. Se kohdistetaan erotuk setta kaikkiin asioihin ja kaikkiin uskontoihin, paitsi kirkolliseen kristinuskoon ja valtiouskontoon. Epäilemättä aurinko oli koko muinaisaikana ja ikimuistoisesta menneisyydestä asti luovan juma luuden symboli - kaikilla kansoilla, ei yksin parsilaisilla; mutta niin on myöskin ritualistien keskuudessa laita. Niinkuin muinoin, niin nykyään. Meidän keskusiähtemme on «profaneille", vihkimättömille, Isä, mutta «epoptaille", näkijöille, ikitutkimattoman jumaluuden Poika. Sama vapaamuurari, Ragon lausuu: «Au rinko oli suuren rakennusmestarin ylevin ja luonnollisin kuva, ollen nerokkain kaikista allegorioista, mitä siveellinen ja hyvä ihminen (todellinen tietäjä) on koskaan käyttänyt äärettömästä ja N:o 10 TIETÄJÄ 175 rajattomasta Järkitajunnasta." Lukuunottamatta viimeistä väitöstä on Ragon oikeassa, sillä hän näyttää, miten tuo symboli vähitel len on lakannut olemasta tajunnan aate ja ihanne ja lopulta muut tunut vertauskuvasta sen alkuperäksi tietämättömien jumalanpalvelijoitten mielessä. Sitten tuo suuri vapaamuurarikirjailija todistaa, että fyysillistä aurinkoa pitivät varhaiset kristityt sekä Isänä että Poikana. Oi vihityt veljet — hän huudahtaa — voitteko unohtaa, että nykyi sen uskonnon temppeleissä suuri lamppu palaa yötä päivää? Se riippuu pää-alttarin edessä, joka on auringon arkki. Toinen lamppu, joka palaa neitsyt-äidin alttarin edessä on kuva kuun valosta. Klemens Aleksandria lainen kertoo, että egyptiläiset ensimmäisenä ottivat uskonnossa käytän töön lampun . . . Kuka ei tietäisi minkälainen pyhä ja pelottava velvolli suus oli uskottu Vestaaleille? Jo s vapaamuurariuden temppeleitä valaisee kolme tähtivaloa, Aurinko, kuu ja geometrinen tähti, ja kolme elävää valoa, hierofantti eli vihkijä ja hänen kaksi vartijaansa (episcopes, ranskaksi Surveillants), johtuu se siitä että yksi vapaamuurariuden isistä, oppinut Pytagoras, nerokkaasti lausuu, ettei pidä puhua ilman valoa jumalallisista asioista. Pakanat viettivät soihtujuhlaa, nimeltä Lampadoforikee Minervan, Prometeuksen ja Vulcanuksen kunniaksi. Mutta Lactantrus ja muutamat varhaisimmista uuden uskon isistä valittivat katkerasti, että tämä pakanal linen tapa saatettiin kirkkoihin. »Jos he tahtoisivat", kirjottaa Lactantius, »katsella sitä valoa, jota me kutsumme auringoksi, niin he pian huo maisivat, että Jumala ei kaipaa heidän lamppujaanu. Ja Vigilantius lisää: »Uskonnon varjolla kirkko omaksui pakanallisen tavan sytyttää halpoja kynttilöitä, vaikka aurinko meitä valaisee tuhansin valoin. Eikö ole suuri kunnia Jumalan karitsalle (jota aurinko tässä edustaa), että se on asetettu valtaistuimen (maailman kaikkeuden) keskelle ja täyttää sen majesteetillisella valolla?" Tällaiset kohdat todistavat meille, että noina aikoina alkukirkko palveli maailman suurta rakennusmestaria sen ainokaisen kuvan, auringon, muodossa (The Mass and its Mysteries siv. 19, 20). Todellakin, kun kristityt kokelaat lausuvat vapaamuurarivalansa kääntyneinä itään päin ja heidän «kunnioitettunsa" seisoo itäisessä nurkassa, koska kokelaat tekivät samoin pakanoitteh mysterioissa, niin myöskin kirkko on säilyttänyt samat juhlamenot. Päämessun aikana korkea alttari (ara maxima) on varustettu tabernakelilla eli pyksillä (hostia-arkulla) ja kuudella sytytetyllä kynttilällä. Pyks ja sen sisältö - Kristusauringon symboli - merkitsee esoteerisesti, että se edustaa loistavaa A/alonantajaa, ja kuusi vahakynttilää edustaa kuutta planettaa (varhaiset kristityt eivät tunteneet useam pia) kolme oikealla ja kolme vasemmalla puolella. Tämä on jäl jennös synagogan seitsenhaaraisesta kynttiläjalasta, joka merkitsi samaa. Soi est Dominas meus, «aurinko on minun herrani", huudahtaa David 95 psalmissa, joka lause on hyvin nerokkaasti käännetty englantilaisessa raamatussa: «Herra on suuri Jum ala", «suuri kuningas yläpuolella kaikkien jumalien" (v. 3) eli tosiaan planettojen. Augustin Chalis on rehellisempi kirjassaan Philo sophie des Religions Comparees kirjottaissaan: 176 TIETÄJÄ Nro 10 Kaikki ovat deuksia (demoneja) tämän maan päällä, paitsi tietäjien (vihittyjen), ylevä IAO. Ja jos Kristuksessa näette muuta kuin auringon, silloin palvelette deviä, samanlaista haamua kuin kaikki yön lapset ovat. Koska itä on se ilmansuunta, josta nousee päivän valo, suuri elämän antaja ja ylläpitäjä, kaiken elävän ja hengittäväisen luoja tämän maan päällä, onko ihme, että kaikki itämaiset kansat hä nessä palvelivat näkymättömän Periaatteen ja Syyn näkyväistä edustajaa ja että messu luettiin hänen kunniakseen, joka on messiksen eli »sadon" antaja. Mutta on suuri kuilu erottamassa sitä, joka palvelee ihannetta kokonaisuutena, ja sitä, joka palvelee fyysillistä symbolia, osaa, mikä edustaa kokonaisuutta ja Kaikkea. Oppineelle egyptiläiselle aurinko oli Osiriksen »silmä", ei Osiris itse; samoin oppineelle zoroasterilaiselle. Varhaisille kristityille tuli aurinko olemaan jumaluus kokonaisuudessaan ja kaikenlaisilla viisasteluilla ja epäämättömillä dogmeilla ovat uudenaikaiset kirkot onnistuneet pakottamaan sivistyneen maailman hyväksymään tämän, samalla kuin he hypnotisoivat maailman uskomaan, että heidän jumalansa on ainoa todellinen elävä jumaluus, auringon luoja, ei itse aurinko — joka on pakanoiden palvelema demoni. Mutta mikä ero on huonon demonin ja ihmiskaltaisen jumalan välillä sellaisena kuin se esiintyy esim. Salomonin sananlaskuissa? Jol leivät kurjat avuttomat tietämättömät ihmiset häntä huuda puo leensa, »kun se tulee, jota te pelkäätte, niinkuin rajuilma" ja »hävitys niinkuin tuulispää", niin tuo jumala uhkaa heitä näillä sanoilla: »Minä nauran teidän vahingollenne ja pilkkaan teitä, koska teidän päällenne tulee se, jota te pelkäätte." (San. L. 1: 26, 27). Pitäkää tätä jumalaa samana kuin sitä suurta avafaaraa, johon kristillinen legenda perustuu; pitäkää häntä samana kuin sitä todellista vihittyä, joka sanoi: »autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen", niin mikä on tulos? Tällainen yhtäläistyminen yksistään kykenee oikeuttamaan Tertullianuksen pirullisen ilon, kun hän nauroi ja riemuitsi ajatellessaan uskottomien suku laistensa kärventyvän helvetin tulessa; tai kun Hieronymus kehot taa kristillistä vastakääntynyttä polkemaan pakanallisen äitinsä ruumista, jos tämä koettaa estää häntä lähtemästä äitinsä luota ainiaaksi Kristusta seuraamaan. Sellainen harhakäsitys tekee kai kista kirkon tyranneista, murhaajista ja inkvisition kätyreistä suu rimpia ja jaloimpia käytännöllisen kristinuskon esikuvia mitä kos kaan on elänyt. //, P. Blavatsky . Nro 10 TIETÄJÄ 177 YKSI ON TEIDÄN MESTARINNE. M otto: Mc pidämme erityisenä velvolli suutenamme koettaa tunnustaa ja antaa kun nioitusta suuruudelle, kenessä tahansa se ilm e nee, ja pyrkiä mikäli voimme yhteistoiminnassa tekemään työtä niiden kanssa, joiden tunnem me henkisesti olevan itseämme korkeammalla. Sinut, Opettajani, tapasin «Tietäjässä", «Teosofian Avaimessa". Sinä annoit «Sydämen opin" ja «Aikain viisauden", «Valoa Tielle" ja «Suuret uskonnot". Sinä puhuit, sinä sanallasi avasit sieluni ovet: loisti valo! Epäröinkö? Sinä tarjosit uskallusta. «Älä polvistu epäjumalille." En sinusta sellaista tee. Mutt' ken konsaan valona, lämpönä kulkee: hän vapaana laillaan astelkoon! Näen veljiä, suuria ja pieniä: Sinä monistuos heissä, sinun voimasi laajentukoon! Yhä suurempia kulkee edelläsi — sinä seuraat Heitä. Ken lie heitä kaikkia nähnyt? Sinut näin, ja ymmärsin: ihminen, lihaa, niinkuin me, voi olla totuutta, tietoa, rakkautta. Sinussa He loistivat valona, lämpönä. Kenelle ? Meille, veljilleni. Kun sinua kiitämme, tiedämme: sinä kiität Heitä. Kun kät täsi puristamme, sinä polvistut Heille. Et omaasi etsi; kaikki annoit. Siis vihdoinkin: tunnustus tulkoon kansasi sydämestä. Älköön aina olko: «He tappoivat profeettansa, he kivillä surmasivat me." Voi syntyä tietäjä-kansa. Se joskus syntyy. Siksi tulkoon jo meidänkin kansa; sitä sinä puhuit ja uskoit. Hiljaa . . . Jo Valo koittaa . . . Pimeys hälvenee . . . Epäilys, eripuraisuus: koloihinne! E i: ne valohon, lämpöhön hukkuu. Pimeys hukuttaa, väkivalta tappaa. Tieto ? Tieto valaiskoon! Rakkaus? Rakkaus lämmittäköön! Mitä? Elämää! Tietäjälle % 1918. J. /?. H. 2 178 TIETÄJÄ N:o 10 KANSOJEN KEHITYS. Viimeisessä kirjotuksessa nimeltä «Historian johto" sanottiin m. m.: «Kutakin kansaa on aivan erikoisella tavalla kasvatettu määrättyä tarkotusta varten." Nyt tahtoisimme lähemmältä tar kastaa, millä tavalla tämä tapahtuu ja valaista sitä muutamilla esimerkeillä. Mikään kansa ei ole vielä sillä asteella, että sitä voitaisiin järjen mahdilla johtaa. Yksityinenkään ihminen ei elämässään tottele järjen ohjausta, vielä vähemmän kansa, joka on suurempi kokonaisuus ja jonka kehitys tapahtuu paljon hitaammin. Muuan nykyaikainen ajattelija, joka on koko elämänsä ajan tutkinut kansansielun psykologiaa *, kirjottaa eräässä äskeisessä kirjassaan: Tiedemiehet, joita ainoastaan järkiperäinen logiikka johtaa heidän tutkimuksissaan, tahtoisivat aina nähdä saman logiikan ohjaavan myöskin maailmaa ja harmistuvat, kun tapahtumat näyttävät olevan järjen vaiku tuksesta riippumattomia. He unohtavat, että järjen valon ohella on ole massa tunteellisia, mystillisiä ja kollektiivisia voimia, jotka eivät ole te kemisissä järjen kanssa. Jokaisella niistä on oma erikoinen logiikkansa,, joka on aivan erilainen kuin järjen logiikka. Järki rakentaa tieteen, mutta se ei luo h is to r ia a ... Järjen logiikka hallitsee yksinomaan tieteen labo ratorioissa, mutta sillä on hyvin heikko vaikutus yksilöiden ja kansojen käytökseen . . . Niiden tapausten takana, joiden me näemme kulkevan ohitsemme, on ääretön alue täynnä niitä aineettomia voimia, jotka saattavat tapaukset syntymään. Näkyväisen maailman ilmiöillä on juurensa näkymättömässä maailmassa, missä toimivat tunteet ja uskot, jotka meitä ohjaavat. Tässä ei suinkaan väitetä, että maailmaa hallitsisi sattuma,, vaan ainoastaan että maailman tapahtumien johto ei käy yhteen meidän inhimillisen älymme kanssa, joka on niin lyhytnäköinen ja rajotettu. Elävä esimerkki on meillä juuri ollut edessämme — äsken tapahtunut vallankumous eli kapina. Sitäkin on yritetty esittää jostakin suunnitelmasta eli harkinnasta johtuneeksi ja näin tullaan aivan mahdottomiin johtopäätöksiin. Tosiasiassa oli ky symys voimien purkautumisesta, joita eivät yksilöt enää kyenneet estämään eikä hallitsemaan. Sama Le Bon kuvaa joukkosielua, että se on homogeninen massa, joka ei saa ilmausta muuten kuin johtajain kautta, joita se sokeasti seuraa. Mutta määrätyllä het kellä johtajat eivät ole enää johtajia. «Sen virran mukaansa tem paamana, jonka hän on laskenut valloilleen, voipi johtaja tulla johdettavaksi." Harvat ovat ne kansanjohtajat, jotka voitettuaan 1 Ranskalainen tohtori Gustave le Bon. hänen teoksensa «Joukkosielu". Suomeksikin on ilmestynyt, Nro 10 TIETÄJÄ 179 joukon suosion ja kiintymyksen, kykenisivät irtautumaan siitä lumouksesta, jolla tämä kansan suosio heidät valtaa. He ovat sidotut ja heidän kohtalonsa on yhdistetty siihen liikkeeseen, jonka he ensin itse synnyttivät. Kansojen kehitys riippuu siis niiden johtajista. Entä johtajat! Kuka ne määrää ja asettaa? Siinäpä juuri tulee ilmi historian salaperäinen ohjaus. Siinä piilevät ne syyt, joihin tavallisella ihmisälyllä ei ole mitään vaikutusta. Ei ainoastaan Jeesus tullut maailmaan, kun «aika oli täytetty", sillä hetkellä, jolla häntä ki peimmin tarvittiin ja jolloin oli kaikki edellytykset hänen vaiku tukselleen, vaan enemmän tai vähemmän sama koskee kaikkia historian suuria henkilöitä. He kaikki kummallisen johdon kautta tulevat maailmaan silloin kun heidän kaltaisiaan tarvitaan, kun «aika on täytetty" heidän vaikutukselleen. Näitä esimerkkejä on lukemattomia. Koettakaapa irrottaa jotkut historian suurhenkilöt niistä puitteista, joissa he ovat toimineet, ja sovittaa heidät johon kin varhempaan tai myöhempään aikaan, niin heti huomataan, kuinka luonnoton heidän asemansa silloin olisi. Ajatelkaamme omassa historiassamme miehiä sellaisia kuin Kustaa Vaasa tai Kustaa II Adolf tai Kaarle XII tai vaikkapa onneton kuningas Kustaa IV Adolf, tai ajatelkaamme sivistyksen edustajia kuten Porthania tai Runebergiä, Snellmania, Topeliusta ja Lönnrotia, jotka hallitsivat ja värittivät kokonaista aikakautta — silloin huo maamme, että he olivat lähetetyt määrätyllä hetkellä määrättyä tarkotusta varten. Suuren maailman historia tarjoo yllin kyllin samanlaisia esimerkkejä. Qcethe ja Schiller, Shakespeare ja hä nen aikalaisensa Englannissa, Rousseau ja Voltaire Ranskassa, Toistoy ja Dostojevsky Venäjällä — nämä ja lukemattomat muut ovat määrättyyn paikkaan kuuluvia. He tulivat kuin kutsutut, tekivät työnsä ja poistuivat, mutta heidän jättämänsä vaikutus muovailee historiaa kauan jälkeenpäin. Jos tätä ilmiötä oikein käsitetään, ei siihen voida löytää muuta selitystä kuin minkä teosofia antaa. Nuo sielut ovat «valittuja", ne ovat ihmiskunnan suuresta yhdenluontoisesta massasta erikois tuneet ja otetut maailman johdon palvelukseen. Niitä on enti sissä elämissä harjotettu ja valmistettu määrättyä tehtävää täyttä mään ja he ovat näkymättömässä maailmassa valmiina silloin kun tulee aika. Se Mestarien veljeskunta, joka työskentelee Logoksen suunnitelman toteuttamiseksi, voipi kaikkia näitä sieluja käyttää ja lähettää niitä sille paikalle, jossa ne tulevat olemaan hyödyksi. Kaikki ne eivät ole erinomaisen jaloluontoisia ja ylevän si veellisiä. Heillä voi olla suuria paheita ja vikoja, he voivat joh taa kansansa Onnettomuuksiin ja turmioon. Mutta sekin kuuluu suureen suunnitelmaan: ihmisten paheetkin voidaan käyttää apuna 180 TIETÄ JÄ N:o 10 samoin kuin hyveet. Kansojen kehitys on täynnä nousuja ja laskuja; siinä tapahtuu voimakkaita sysäyksiä eri suuntiin aivan kuin yksityisen ihmisen elämässä ja näillä sysäyksillä on kullakin oma edustajansa. Hän itse oppii mukana ja kärsii ehkä kaikkein kipeimmin niistä erehdyksistä, jotka tuottavat tuhansille turmiota, mutta kerran astuttuaan »palvelukseen" hän luopi karman, joka hänet yhdistää joukkoonsa ja vaatii häntä ennemmin tai myö hemmin sovittamaan hairahduksensa. Voipi sanoa, että monet niistä, jotka toimittavat suuria tekoja ja uhrautuvat kansansa edestä, saaden kuolemattoman kunnian osaksensa, ne vain sillä ehkä so vittavat jonkun entisen pahan tekonsa ja maksavat sen velkansa, minkä ennen ovat ottaneet päällensä. On hyvin merkillistä huomata, että nämä johtajat usein esiintyvät parittain, ollen entisyydestä asti lujilla siteillä toisiinsa kiinnitetyt. Ne edustavat kahta eri puolta aivan kuin Manu ja Boodhisatva. Molemmat ovat yhtä välttämättömiä ja ne täyden tävät toisiaan erilaisilla kyvyillään. Israelin historiassa tapaamme Mooseksen ja Aronin, joista edellinen oli lainlaatija, jälkimäinen ylimmäinen pappi. Babylonin vankeudesta palasivat Serubabel ja Josua ja rakensivat uudestaan temppelin. Hekin muodostivat samanlaisen parin, toinen soturi, toinen pappi. Jeesuksen jälkeen vaikuttivat kristillisessä kirkossa Paavali ja Johannes, joista edellinen oli kirkon ja oppijärjestelmän «rakentaja", jälkimäinen hengen antaja, rakkauden apostoli. Us konpuhdistajina olivat rinnakkain Luther ja Melankton, joista edel linen oli toimeenpanija, jälkimäinen hengen antaja. Goethe ja Schiller on ennen mainittu kahtena yhdenaikaisena, toisiaan täy dentävänä henkilönä, jotka loivat Saksan kulttuurin kukoistusajan. Siinäkin Goethe samalla oli valtiomies, Schiller yksinomaan ru noilija ja mietiskelijä. Miltei aina vaaditaan jotakin historiallista toimintaa varten tasapaino, joka syntyy positivisen ja negativisen aineksen yhteis vaikutuksesta. Negativista ainesta edustaa usein joku nainen, joka on maailmassa esiintyvän toimitsijan sivulla häntä tukemassa ja kannustamassa. Historian lehdillä ei tämä toinen vaikutus usein tule huomatuksi, se on sisäisempi ja salaisempi, mutta silti yhtä voimakas. Millä voimalla nämä johtajat sitten vaikuttavat kansojen ke hitykseen? Samoin kuin kansa on heistä riippuvainen, samoin he ovat kansasta riippuvaisia. »Aika on täyttynyt" koskee myös kin heitä itseään. Heidän vaikutuksensa salaisuus on siinä, että heidän sielunsa on magnetisessa sopusoinnussa jonkun liikunnon kanssa, joka paraikaa tapahtuu kansan sielussa. He löytävät kan sassa vastakaikua ja kansa löytää heissä ilmauksen salaisille pyr- N:o 10 TIETÄ JÄ 181 kimyksilleen. »Nerot luovat historiaa",sanovat toiset tutkijat ja toiset taas arvelevat, että yksilö saa kaiken voimansa vain kansasta ja ympäristöstään. Molemmat katsantokannat ovat yhtä oikeutetut, sillä nuo vaikutukset käyvät rinnakkain. Suuri filosofi ja luonnontutkija Fechner on puhunut mer killisiä sanoja tästä asiasta. Hän sanoo, että jo eläissään jokainen ihminen kasvaa toisten sisään sanoillaan, esimerkillään, teoillaan. Suuret yksilöt luovat laajat vaikutuspiiritympärilleen, luovat itse asiassa henkisen ruumiin, jonka jäseninä ovat heidän seuraajansa ja kannattajansa. Kaikki nämä henkiset vaikutuspiirit yhdistyvät taas toisiinsa ja yhdessä ne muodostavat ihmiskunnan mahtavan puun monine oksineen. Johtajan kuolema ei katkaise tätä kehi tystä, sillä näkymättömässä maailmassa jatkuu hänen vaikutuksensa yhä ja silloin hän vasta henkisesti sulautuukin siihen vaikutus piiriin, jonka hän eläissään on pannut alkuun. Kuinka nuo suurenmoiset piirit voisivat ryhmittyä pysyväisten aat teiden ympärille, jos ne riippuisivat yksityisten ihmisten itsekkäistä pyy teistä, jotka lyhytnäköisinä eivät keskuksesta näe kehää eikä kehästä kes kustaa. Vain nuo kirkkaasti-näkevät korkeammat henget vaikuttavat ku doksen läpi ja liittyessään itse jumalalliseen ydinolemukseen omalla ju malallisella osallaan he yhdistävät siihen myöskin ne ihmiset, joihin he vaikuttavat. Kaikkiin näihin suuriin henkisiin liikkeisiin joutuu ihmisjoukko so kean uskon, sokean tottelevaisuuden, sokean vihan ja sokean raivon vai kutuksesta. Se ei näe. eikä kuule mitään oman henkensä silmillä ja kor villa. Sitä johtavat vieraat henget sellaisiin päämääriin ja tarkotusperiin,, joista se ei itse tiedä, se sallii itseään vietävän orjuuteen ja kuolemaan ja kauheisiin kohtaloihin niinkuin lauma, joka seuraa korkeampien hen kien, sysäystä. Tosin on kyllä ihmisiä, jotka selvästi itsetietoisina ja sisäisesti itse^ näisinä vaikuttavat tähän suureen liikkeeseen toimivina ja ohjaajina. Mutta hekin ovat vain vapaaehtoisia välikappaleita suuria ennakolta määrättyjä tarkotuksia varten; vapaalla toiminnallaan he tosin voivat määrätä kehi tyksen laadun ja nopeuden mutta ei sen loppumäärää. Ainoastaan tie ovat suurta saaneet aikaan maailmassa, jotka ovat tunteneet aikakautensa, henkisen suunnan ja sovittaneet oman vapaan toimintansa ja ajattelunsai tämän suunnan mukaisesti; monet yhtäsuuret henget, jotka ovat taistelleet sitä vastaan, ovat sortuneet häviöön. Se henki, joka asettaa korkeampia päämääriä ja tietää paremmat keinot niiden saavuttamiseksi, on valinnut nuo edelliset keskipisteiksi omalle liikkeellepano-voimalleen; ei sokeiksi välikappaleiksi vaan sellaisiksi, jotka omasta halustaan ja omalla ymmär ryksellään palvelevat korkeamman viisauden tarkotuksia. Ei pakon alainen orja tee parasta palvelusta. Ja kun he ovat tässä elämässä alkaneet pal vella Jumalaa, tulevat he tuolla puolla hänen taivaallisen hallintonsa osanottajiksi. Kansojen kehityksessä on siis kolme tekijää: ensiksi takana olevat jumalalliset ohjaajat, Mestarit, Deevat, jotka hallitsevat aika kausien suunnitelmaa. Toiseksi toimijat eli täytäntöönpanijat, ne 182 TIETÄJÄ N:o 10 henkilöt, jotka he lähettävät maan päälle määrättynä aikana vaikut tamaan. Nämä ovat vain puoleksi tietoisia kehityssuunnitelmasta ja tuntevat elävästi vain oman kutsumuksensa, jota he pyrkivät täyttämään. Kolmantena on kansan suuri joukko, joka ei tajua, mihin sitä kulloinkin johdetaan. Joukkosielu ilmaisee suurinta julmuutta, kiihkoa ja suvaitsemattomuutta, mutta se kykenee myös ilmaisemaan korkeinta epäitsekkyyyttä, se vaatii suurimpia uhrauk sia ja kieltäymyksiä. Se polkee yksityisten etuja yhteisen edun hyväksi. Mutta sitä ohjaavat tunteet, vaistot, intohimot, ei järki eikä harkinta. Sen voimakkaissa värähtelyissä tavallinen ihminen kokee laajennusta ja kohotusta; hän vapautuu omista pienistä personallisista pyyteistään. Mutta kehittyneempi ei vaaratta antaudu sen valtaan. Kansan kehityksestä erillään on vain se ihminen, joka on hautautunnt omaan pienoismaailmaansa eikä vähääkään välitä koko naisuuden kohtalosta. Mutta hänkin voi henkisesti kasvaa, jos hän tottelee jumalallista ohjaajaa sisällään. Hän voi alottaa omin takeisen kehityksen ja ehkä hänestä kerran voi tulla uusi silmukka suuressa rungossa, josta uusi oksa lähtee kasvamaan. Sillä todel lisuudessa ei kukaan voi päästä aivan erilleen; suuri elämä sulkee kaikki syliinsä. Kukaan ei elä yksin itselleen, kerran se kokokokonaisuus, josta hän on osa, vaatii hänet palvelukseensa. Ja kehityksen suuressa näytelmässä löytyy jokaiselle hänelle omi nainen paikkansa. y,H . V. O □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ ONKO VELJEYSAATE TOTEUTETTAVISSA? Kirjotettu ja julkaistu vuonna 1907. Me ihmiset näemme ympärillämme osaksi muita ihmisiä, osaksi luonnon ja maailmankaikkeuden. Meidän suhteemme toi siimme aiheuttaa kaiken inhimillisen yhteiselämän, meidän suh teemme luontoon ja maailmankaikkeuteen synnyttää uskon nolliset, filosofiset ja tieteelliset harrastuksemme. Inhimillisen yhteiselämän tähänastinen korkein muoto on ollut valtio, ihmisten uskonnollisten harrastusten tähänastinen korkein tulos on kirkko. Viime aikoina ovat länsimaalaisessa sivistyksessämme filosofia ja tiede synnyttäneet epäilyksiä sekä valtion että kirkon pätevyydestä. Näiden epäilysten edustajina ja kannattajina ovat esiintyneet sosia lismi ja materialismi. Sosialismi on huomauttanut, että nykyinen valtio ei ole kor kein mahdollinen yhteiselämän muoto, koska se on tulvillaan N:o 10 TIETÄJÄ 183 kurjuutta, vääryyttä ja sortoa. On ajateltavissa yhteiskunta, sanoo sosialismi, jossa vallitsee veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus, jossa ei näännytä nälkään eikä työttömyyteen, jossa ei turhaan sairasteta ja jossa ei lapsia kuole ennenaikaiseen kuolemaan. Tämän ihanneyhteiskunnan toteuttamista vaatii sosialistinen liike. Materialismi on ottanut lähtökohdakseen sen tieteen väitteen, että jos ihminen tahtoo saada todellisen kuvan luonnosta ja maa ilmankaikkeudesta, silloin hän ei saa turvautua kirkollisiin ennakko luuloihin, vaan ainoastaan havaintoihin, kokemuksiin ja tieteelli siin tutkimuksiin. Mutta materialismi on samalla uskonut, että tiede nyt jo on tutkinut luonnon ja osottanut, minkälainen maa ilmankaikkeuden elämä on, ja sen nojalla materialismi on asettunut kirkon vastustajaksi ja sanonut täydellisesti korvaavansa uskonnon. Sosialismista tuli nykyisen valtiomuodon vihollinen, materia lismista nykyisen kirkon. Koska kirkko ja valtio olivat vahvassa liitossa keskenään, eikö ollut luonnollista, että niiden vastustajat kin yhtyivät mahtavaksi liitoksi? Niinpä sosialismista ja materia lismista tuli ystävät. Mutta miksikä solmitaan liitto? Kahdesta syystä: joko rak kaudesta tahi himosta. Rakkaudesta solmittu liitto perustuu totuuteen, se on sielul linen liitto kahden olennon korkeamman minän välillä. Se on luonnon pakosta syntynyt eikä sillä ole minkäänlaisia tarkotusperiä ulkopuolella itseään, s. o. ulkopuolella totuutta. Himosta solmittu liitto on sopimus kahden olennon alem man minän välillä ja sen tarkotuksena on aina yhdistynein voi min tavotella nautintoa tahi valtaa. Minkälaatuinen on sosialismin ja materialismin välinen liitto? Katsokaamme ensin sen vaikutuksia. »Hedelmästä puu tun netaan." Onko sen tarkotuksena ainoastaan totuus vai tavotteleeko se jotain? Joka maassa, missä sosialismi ja materialismi ovat lyöttäytyneet yhteen kirkkoa ja valtiota vastustamaan, huo maamme, että nämä liittolaiset tavottelevat - valtaa. »Antakaa meille valtaa, niin me teemme ihmiset onnellisiksi! Me toteu tamme ihanteellisen yhteiskunnan ja me opetamme ihmisiä ymmär tämään luontoa!" Samalla tavalla huusivat vuosisatoja sitten valtio ja kirkko. »Kun me pääsemme valtaan, niin me teemme ihmiset onnelli siksi." Kirkko sanoi: »minulla on tositieto luonnosta ja maa ilman kaikkeudesta. Minä tiedän luonnon elämän, minä tunnen jumalan. Minä osaan pelastaa kaikki ihmissielut, jotka pakenevat minun helmaani, epäuskosta, tietämättömyydestä, synnistä ja pa hasta." Ja valtio lisäsi: »minä osaan toteuttaa kristillisen veljey den. Minä olen jumalan valtakunta maan päällä."v 184 TIETÄJÄ N:o 10 Perustuiko heidän liittonsa totuuteen? Historian lehdet to distakoot. Kuinka on nyt käyvä sosialismin ja materialismin, jos ne pää sevät valtaan ? Epäilemättä samalla tavalla, sillä totuus on ainoa, joka voittaa ja pysyy ikuisesti. Totuus? Eikö siis sosialismin ja materialismin liitto perustu totuuteen? Ei, sillä sen jo niiden hedelmä näyttää: ne pyrkivät, valtaan. Ja valtaan pyrkimys on aina veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden sortoa. Mutta veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus oli alkuaan sosialismin ihanne, sen totuus. Sosialismi niistä luopui, samalla kun se yhtyi materialismiin. Miksi? Eikö materialismi opeta veljeyttä, vapautta ja tasaarvoisuutta? Ei. Materialismin mukaan ihminen on aineellinen olento, jossa aikojen kuluessa on kehittynyt n. k. sieluelämä. Koska sieluelämä on ruumiillisuuden tulos, ovat ihmisen ruumiilliset tarpeet ainoat välttämättömät. Tästä johtuu: 1) että veljeys on mahdottomuus, koska ihmisten täytyy olla alituisella sotakannalla keskenään. Itsekkyys on ainoa luonnolli nen vaisto. Taistelu olemassaolosta ja parhaiden eloonjääminen on sen suora seuraus; 2) että vapaus on mahdottomuus, koska itsekkäiden ihmisten kesken, jotka luonnostaan ovat' sotakannalla keskenään, järjestetty yhteiselämä on toteutettavissa ainoastaan pakon avulla; ja 3) että tasa-arvoisuus on mahdoton, koska pakollisesti jär jestetyssä yhteiskunnassa muutamien aina täytyy olla järjestyksen valvojina, käskijöinä ja hallitsijoina. Materialismi puolustaa yhteiskuntaa, joka on nykyisen yhteis kunnan kaltainen, ja saatamme hyvällä syyllä sanoa, että nykyinen yhteiskuntamuoto juuri on rakennettu materialismin pohjalle. Sosialismi taas tavottelee jotakin aivan toista. Jos »veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus" on sen tunnussana, silloin se oman luon tonsa nojalla on materialismin vastakohta, sen vihollinen ja vas tustaja. Himosta siis on syntynyt materialismin ja sosialismin avio liitto - vallanhimosta. Ja se oli sosialismin lankeemus. Kysykäämme nyt: miksikä sosialismi lankesi? Miksi se ru pesi tavottelemaan valtaa? Mitä on yksityisen ihmisen lankeemus ja miksi hän lankee? Yksityinen ihminen lankee silloin, kun hän uskoo ja sanoo itsellänsä olevan käsityksen oikeasta ja totuudesta, jota hän ei käytän nössä noudata; kun hänellä on ihanne, jota hän ei toteuta. Ja hän lankee sentähden, että hän uskoo ja sanoo voivansa toteuttaa N:o' 10 TIETÄJÄ 185 ihannettaan. Jos ihmisen ihanne on suuttumattomuus, niin hän lankee joka kerta, kun hän suuttuu. Ja hän lankee sentähden, että hän ei tunne itseään, vaan uskoo voivansa aina olla suuttu matta. Hän lankee sentähden, ettei hän tiedä tai ota huomioon, millä keinoin hän voi ihannettaan toteuttaa. Mutta ensimäisen lankeemuksensa jälkeen hän ymmärtää, että jokin keino on hä nelle tarpeen. Hän tarvitsee valtaa. Itsensäkö yli? Niin päät täisi viisas. Mutta hän ei ole vielä viisas. Hän tarvitsee valtaa muiden yli ja hän sanoo muille: »te ette saa suututtaa minua." Jos hän ei sitä sano, hän sen ajattelee. Ihminen syyttää aina en sin muita. Kuinka kävi sosialismin? Sen ihanteena oli veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus. Ja se huudahti: »tämä on totuus. Tämä on heti toteutettava! Emme enää jaksa vaeltaa valheessa!" Samassa se lankesi, sillä se ei voinut totuuttaan toteuttaa. Sillä ei ollut kei noja. Sillä ei ollut valtaa. Itsensä yli? Sitä se ei tullut ajatel leeksi. »Minä tarvitsen valtaa maailman yli. Silloin voin ihan teitani toteuttaa!" Totta kyllä. Jos ihminen voi pakottaa ympäristöään tottele maan hänen pienimpiäkin oikkujaan, silloin ei kukaan häntä suu tuta, silloin hän ei suutu. Silloin hän ei lankee. Samaten jos sosialismi saa vallan maailman yli, niin että se vei pakottaa kaik kia ihmisiä kulkemaan sen talutusnuorissa, silloin se saattaa sa noa: »nyt olen toteuttanut ihanteeni. Nyt olen näyttänyt, että veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus ovat minun toteutettavissani." Mutta onko silloin ihanne totisesti toteutettu? Onko tuon ihmisen »suuttumattomuus" muuta kuin törkeintä valhetta? Onko tuon sosialismin »veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus" muuta kuin ko reita sanoja? Ei ole. Kumpikin on käyttänyt ulkonaista valtaa, vääriä keinoja-. Mutta juuri näitä keinoja sosialismi rupesi käyttämään, kun se lankesi ja yhtyi materialismiin. Se lankesi, kun ei se osannut toteuttaa ihanteitaan. Ja se ei osannut niitä toteuttaa, sentähden että se ei tuntenut itseään,' sen tähden että sillä ei ollut valtaa itsensä yli. Ainoastaan se ihminen voi väittää, että suuttumattomuuden ihanne on saavutettavissa, joka itse ei suutu. Ja ainoastaan se ihminen^ ei suutu, jolla on valtaa itsensä yli ja joka tuntee it sensä. Ainoastaan se sosialismi voi väittää, että veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden yhteiskunta on rakennettavissa, joka itse to teuttaa veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden ihanteen. Ja ai noastaan ne sosialistit voivat toteuttaa veljeyden, vapauden ja tasa- 186 TIETÄ JÄ N:o 10 arvoisuuden ihanteen, jotka täydellisesti tuntevat itsensä ja toisensa ja joilla on täydellinen valta itsensä ja samalla toistensa yli. Mutta missä on tämä sosialismi? Sosialistisen liikkeen kehitys oli luonnollinen. Se oli nuo ren ihmisen tavallista kehitystä. Hän uskoi liian suurta itsestään ja lankesi. Kuinka viisas olisi menetellyt? Hän olisi menetellyt totuu den mukaan. , Viisas ihminen, jonka ihanne on suuttumattomuus, sanoo: »tämä on minun ihanteeni ja sitä kohti minä pyrin/1 Ja hän pyrkii totisesti ihannettaan kohti ja hänen pyrkimyksensä herättää muissa samaa pyrkimystä. Muutkin näkevät saman ihanteen - ja kaikki suuttuvat harvemmin kuin ennen. Jokainen pyrkii saavut tamaan valtaa itsensä, omien himojensa ja tunteittensa yli. Ja kaikki tulevat entisestään onnellisemmiksi. Viisas sosialismi, jonka ihanne on veljeys, vapaus, tasaarvoisuus, sanoo: »Tämä on minun ihanteeni, tätä kohti minä py rin. Eikö olisi suurta ja ihanaa, jos tämmöinen onni olisi saa vutettavissa? Ja viisas sosialismi pyrkii sitä toteuttamaan vähässä; innostuneita sosialisteja liittyy yhteen kokemaan ja tutkimaan, ovatko ihanteet toteutettavissa. He muodostavat pieniä yhteis kuntia, siirtoloita ja liittoja, joille maailma nauraa, mutta jotka tosi teossa tahtovat nähdä ja näyttää, missä määrin veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus ovat toteutettavissa. He onnistuvat - tai he eivät onnistu. Mutta heidän uskaliaista kokeiluistaan kaikki oppivat. Ja yhä laajempiin piireihin tunkeutuu halu todella koettaa jotain. Maailma kääntyy vähitellen itsestään, omasta vakaumuksestaan so sialismiin. Ja tämä on rehellisyyden ja totuuden tie. Niinkuin asiat nyt ovat, voimme olla vakuutetut siitä, että sosialismin suuret ihanteet, veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus eivät ole toteutettavissa eivätkä toteudu. Pyrkiköön sosialismi valtaan ja saavuttakoon. Sen valta ei tule pysyväistä siunausta tuottamaan. Vallalla on merkillinen halu tulla väärinkäytetyksi. Anna valtaa jollekulle ja hän tulee tyranniksi. Ja vaikkei sosialismista tulisi kaan anarkistista tyrannia, ei se liioin pysty toteuttamaan suuria ihanteitaan. Se ei ole pysynyt sillä tiellä, jota pitkin ihanteita to teutetaan. Mutta mitä on sanottava teosofisesta liikkeestä? Eikö se to teuta yleistä veljeyttä? Eikö Teosofinen Seura ensimäisessä ohjelmapykälässään väitä, että se on yleisen veljeyden ydin? Ei. Vielä ainakin Teosofinen Seura on pysytellyt viisaan miehen kannalla. Se tunnustaa uskovansa ihmisten yleiseen vel jeyteen ja se vaatii joka jäseneltään tämän tunnustuksen. Ihmis ten yleinen veljeys on luonnon tosiasia. Meidän uskomme tai N:o 10 TIETÄ JÄ 187 epäuskomme ei voi sitä kumota. Mutta Teosofinen Seura ei väitä sitä toteuttavansa. Se ei väitä olevansa yleisen veljeyden ydin. S e sanoo ainoastaan, että sen tarkotus on muodostaa yleisen vel jeyden ydin. Muodostaa — siis pyrkiä, tavotella. Teosofinen Seura pyrkii kasvamaan yleisen veljeyden ytimeksi, se pyrkii to teuttamaan yleistä veljeyttä. Teosofinen maailmankatsomus on toinen kuin materialismin. Se myöntää, että materialismin tieteellinen lähtökohta on oikea. Kokemukseen ja tutkimukseen on tieto perustuva. Mutta se väit tää tietävänsä juuri kokemuksen ja tutkimuksen nojalla, että ih minen onkin henkinen olento, ei aineellinen. Hän on sielu, joka on pukeutunut ruumiiseen. Hän on syntynyt maailmaan oppiak seen. Hän on tullut tänne juuri veljesrakkautta oppiakseen ja veljeysaatetta toteuttaakseen. Ja hän tulee tänne uudestaan ja uu destaan, kunnes hän opittavansa oppii, kunnes hän kehittyy ihmi seksi, joka todella on kaikkien veli. Semmoinen on teosofinen maailmankatsomus. Sentähden se sanoo totuuden mukaisesti: veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus eivät ole muitta mutkitta toteutettavissa. Ne ovat ihanteita, joita kohti meidän tulee pyrkiä, mutta meidän ei pidä luulla, että heti osaamme niitä toteuttaa. Veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus ovat hengestä syntyneet. Niiden juuri on hengessä, ja sentähden ne hengessä kasvavat ja toteutuvat. Kaikki suuret ihanteet toteutuvat sisästä päin. Ainoastaan mikäli ihmiset alkavat itsessään kehittää veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden jaloja ihanteita, ainoastaan sikäli ne maan päällä toteutuvat. Pekka ErvasL o □□□□□□□□□□□□□□□□□□□öncm nriD nn TEIDEN RISTEYKSISSÄ. 3 risteys: syntein anteeksianto . Ellei tiellä kulkija väsy jääden nauttimaan jo saavuttamis taan päämääristä, täytyy hänelle edetessään tulla vastaan sekin risteys, missä hänen täytyy itselleen selvitellä, tulevatko hänen rikkomuksensa ja syntinsä pois pyyhityiksi sillä, että hän jättää rikkomusten tien, liittyen noudattamaan korkeampia elämänlakeja, vai onko hänen niistä tili tehtävä, onko hänen ne suoritettava käytännöllisen elämän näyttämöllä. Edellisestä risteyksestä selviydyttyään kulkija jo ymmärtää, 188 TIETÄJÄ N:o 10 ettei Kristus merkitse sijaissovittajaa, jollaiseksi kirkko hänet yksi puolisen tulkinnan avulla on tehnyt, vaan hänen merkityksensä on olla ylimpänä ihmisen täydellisen päämäärän ilmottajana, opas taen nuorempien veljiensä joukkoa viisaudellaan ja rakkaudellaan tätä ihannetta kohti, ensin ulkoisena, sittemmin sisäisenä opettajana. Sentähden täytyy kulkijan löytää käytännöllisempi ulospääsy tästä syntien anteeksisaamisen risteyksestä. Jos tässäkin etsimme ensiksi itse Jeesuksen sanoista valoa asiaan, silloin pysähdymme erääseen hänen merkilliseen määri telmäänsä: «Älkäät luulko, että minä olen tullut kumoamaan lakia tai profeettoja, en ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään* Matt. 5 : 17. Tavallisessa sovitusopissa tulkitaan tämä lause siten, että Kris tus on sekä omasta että kaikkien ihmisten puolesta täyttänyt lain. Jos todella laki olisi vaatimuksineen täytetty, silloin ei mitään lain vaatimusta ihmisten suhteen voisi olla. Mutta jos avaamme vaikkapa pienen Katkismuksemme, niin huomaamme siinä ensimäisinä loistavan Mooseksen lain kymmenen käskyä, eikä suin kaan minään muinais-muistoisina näytteinä, vaan elävästi vedotta vina, jopa niin, että ihminen niiden noudattamattomuudesta joutuu ei vain Jumalan, vaan inhimillisenkin tuomiovallan rangaistavaksi. Näinollen täytyy ylempänä todistetulla Jeesuksen lauseella lain täyttämisestä olla joku syvempi merkitys. Ehkä uskallamme esittää mietiskelykokemuksia tässäkin koh dassa. Kun joku ihminen on alkanut vakavammin syventyä teosofiseen elämänymmärrykseen, joutuu hän tietysti seisomaan tässäkin risteyksessä. Ja siinä tähystellessään ja vakavasti «kysellessään", voi hänen sisäiselle tajunnalleen selvitä asia jokseenkin näin: «Kun Kristus tulee ihmiseen, täyttää hän lain vanhan ihmi sen puolesta." Tämä «valaistus" ratkaisee asian. Ihminen voi tämän sisäi sen havainnon tehtyään lähteä taas luottamuksella taivaltamaan eteenpäin. Tuo «vanha ihminen" on ihmisen siihenastinen elämä, jolloin hänen sydämessään ei vielä Kristus ollut syntynyt. Kun Kristus tulee eli syntyy ihmissielussa, silloin tämä on uudesti syntynyt, uusi ihminen, joka elämän näyttämöllä oikeustunteensa ja rakkau tensa pakottamana ja elähyttämänä kärsimyksellään ja työllään parantaa vanhan ihmisensä lyömät haavat ja sovittaa sen rikko mukset. Että tämä laki on järkkymätön, sen saa tähän kohtaan päässyt kulkija itse kokea. Kaikki silloisessa ruumistuksessa teh dyt tyhmyydet ja rikkomukset nousevat muistojen komeroista TIETÄJÄ N:o 10 189 velvottavan vaativina, joista ei voi selviytyä muuten kuin vastaa valla tavalla maksamalla ne. Tämä on tuo teosofisessa kirjallisuudessa tunnettu syyn- ja seurauksen laki, karman laki. Ja tähän lakiin voi ihminen suh tautua kahdella tavalla. Ensiksi niin, ettei hän tahdokaan päästä selvyyteen elämän sisäisistä laeista. Silloin hän kulkee silmät ummessa omia yksityisiä päämääriään kohti. Kaikki kolaukset, pettymykset ja kärsimykset ovat hänen pahan karmansa purkau tumista. Ja kun hän välinpitämättömällä toiminnallaan samalla yhä jatkaa siemenen kylvöä huonoa karmaa varten, silloin helposti ymmärrämme mitä aikakausia saattaa kulua jumallisen täydelli syyden saavuttamisessa, eli niinkuin Ilmestyskirjassa ( 14: 11) sanotaan: ,/Ja heidän vaivainsa savu nousee iankaikkisuuksien ian kaikkisuuksissa." Iankaikkisuuksilla tässä ymmärrämme ihmisen ruumiillistuselämää, joissa ihminen saa kiertää siksi kunnes petty myksien opettamana lakkaa petoa, alempaa elämää kumartamasta. Toinen tapa suhtautua karmaan ja synteinanteeksiantamiseen on se, että ihminen ponnistellen pyrkii selviytymään yhdestä risteyksestä toisensa jälkeen, samalla tietoisesti puhdistaen sydän tään sellaiseen neitseelliseen tilaan, johon Kristusvalo voi laskeutua. Tämän sisäisen valon, johon ulkoisten uskontojen valo on ihmistä johdattanut, tämän opastamana ihminen voi jouduttaa kulkuaan kulkien lyhempää tietä, elämän tietä, jota sanotaan myös kaidaksi tieksi. (Jatk.) J . R. H. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ PÄIVÄN SANKARIT. Sankarit päivän, voittajat häivän, päällä pilvien pyhässä palvoo, alati aikojen vaiheita valvoo. Tutkivat ihmisten maamanteretta, työtanteretta. Näkevät: maassa yön väkivallat ilvettä pitää, jumalten haassa koiruoho itää, harmajat hallat henkivät huuraa, kuoleman kuuraa . Silloinpa sinkoo ah, jo k a sankarin sydämen jalon ahjosta ankarin sädesuihku valon, nuolensa linkoo mahtajat meille tummille teille. □ 190 TIETÄJÄ Säihkyvät säkenet, kultaiset kypenet välkkyvin väylin väkevänä vierii, lävitse läylin taistelutarhan, valheen j a harhan kultaisna kierii. N:o 10 säveleeseemme, voima j a mahti taas heräjääpi olemukseemme. Maasta me nousemme martoina maanneet, joikuvat jousemme kauan j o taanneet. Taas tuliterinä nuolemme entää, pimeään yöhön leimuten lentää, taas tulikerinä sielumme palaa, hehkuu j a halaa sankarityöhön. Sielumme salvat, sitehet raukee, porttimme aukee, kaikkoavat sieltä henget halvat hyvien tieltä. Toinenpa tahti näin viriääpi T. Salovaara. □ □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□a □ KIRJEITÄ TOIMITUKSELLE. Henkien ilmotustako, vaiko vain kummallinen sattuma? Kuuluneena niihin ihmisiin, joiden on sangen vaikea pitää totena n. s. henki-ilmestyksiä, ennustuksia ja etenkin n. s. spiritistisesti toimeen saatua yhteyttä henkimaailman kanssa on minun todella sangen vaikeaa ymmärtää seuraavaa tapausta, joka sattui vuonna 1904, jonka todistajina oli useita sen aikuisia seminaarin opettajakokelaita ja joka aikoinaan herätti suurta huomiota koko oppilaspiirissä. Jos arv. toimitus voisi jonkinlaista selitystä antaa, olisi hyvin toivottava. Tapaus on kaikkien tosiasioiden mukaan näin: Ilta. Opettajakokelaat, joita on useampia, valmistautuvat le volle. Jo jokunen heistä uinahtaakin unenhelmoihin, kenties kaik kikin, kun äkkiä kuuluu ilmassa omituinen särinä, joka herättää kauhistuksen tunteen miehissä, niin että he suunnattoman pelon vallassa kyselevät toisiltaan: mitä se on? Mitä tehdä? Särinä ilmassa kuului pitkän aikaa lattian keskikohdalta, ja kun se vii mein lakkasi, olivat toiset oppilaista niin peloissaan että tuskin osasivat puhua. Mutta eräs heistä oli rohkeampi, ja otti asian aivan luonnol liselta kannalta. Ollen ennen ollut mukana n. s. spiritistisissä is tunnoissa, ehdotti hän, että kysyttäisiin vastausta spiritistisin kei N:o 10 TIETÄ JÄ 191 noin. Ei aikaakaan kun pöydälle tuotiin lautanen ja kosketeltiin miehissä sen päällispuolta heikosti sormien kärjillä. Sitä ennen oli jo paperiin merkitty kielen kirjaimisto a:sta ö:hön ja asetettu ne niin harvaan, että selvästi näkyi, mitä kirjainta lautasen kul keminen tarkotti siinä tapauksessa että se lähtisi liikkeelle. Jännittyneinä odotettiin. Ja ihme tapahtui: lautanen lähti liikkeelle alottaen s-kirjaimesta ja lopettaen a-lle. Kun kaikki ne kirjaimet, joita lautanen poikkesi tervehtimään, oli muistiin kirjotettu, saatiin niistä kaikkien hämmästykseksi lause: Suomi pelas tetaan aseilla . Tämä tapahtui, kuten sanottu, vuonna 1904, jolloin ei kukaan tohtinut mielessäänkään kuvitella mitään sellaista kuin aseellista esiintymistä parin sadan miljoonaista suurvaltaa vastaan. Sen vuoksi kummasteltiin suuresti kummallista vastausta ja siitä lausuttiin mitä erilaisempia arvosteluja. Lopuksi kuitenkin jäi tapaus unhotuksiin. Vuosi takaperin tapasin tuttavani, nyt maisteri L:n. Istuntoon osaaottaneena hän muisti vielä selvästi tapahtuman. Venäjän suuri vallankumous oli juuri repäissyt kansojen kahleet poikki, mutta ei kukaan vielä silloinkaan uskonut, että aseellisella hommalla saataisiin aikaan mitään. Kuitenkin, sattumalta tapauksen muis taneina, puhelimine siitä, jopa arvelimme, että oikeinkohan tuosta vielä tulee aseellinen rapina ennenkuin selviämme kaaoksesta it senäisinä. Nyt on aseellinen rapina ollut. Missä määrin se on autta nut itsenäistymistämme, lienee mahdoton vielä sanoa. Joka ta pauksessa on Suomi »pelastettu" aseilla ja tästä saatu ilmotus omituisella tavalla. Hyvällä syyllä voidaan kysyä: henkien ilmotustako, vaiko vain kummallinen sattuma? A. J, K Toimituksen mielestä edellä kerrottu tapaus oli selvästi spiritististä laatua. Henkimaailmassa kyllä nähtiin edeltäkäsin, mitä tulisi ta pahtumaan. Mutta olisikohan se voinut tarkottaa Bobrikoffin murhaa ? □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA. 380 Kysymys. K S. Koska on tapahtunut tämän planeettaketjun käännekohta alaspäisestä kaaresta ylöspäiseen kaareen? Tämä on mielestäni tärkeä ja syvä problemi, ja koska kysymyk sestä ollaan erimieltä, toivon siihen vastausta. Minäkin voin sit ten vastata sen valon jälkeen, minkä olen saanut totuutta et siessäni. 192 TIETÄJÄ Nro 10 Vastaus. En tiedä, että ainakaan teosofisissa piireissä kysy myksestä oltaisi eri mieltä, sillä tuntuu olevan teosofinen selviö, että historiallisesti katsoen ihmiskunta nyt on ylöspäisessä kaa ressa. Käännekohta tapahtui silloin kun planeetan ja ihmiskunnan elämä oli syvimmin aineeseen vajonnut. Madame Blavatskyn, Mrs. Besantin y. m. mukaan tämä tapahtui Atlantiksella, ja H. P. Blavatsky sanoo nimenomaan, että sen perästä ihmisten »aivotkin ovat jo pehmenneet". Sama tietäjä sanoo myös, että atlantilainen rotu kukoisti noin miljoona vuotta sitten, vaikka atlantismaan vii meinen jäännös (Poseidon-saari) upposi mereen vasta 11 ä 12 tuhatta vuotta sitten. Poseidonkatastroofin ajan määrää Platon, mutta toisista aikamääristä saattaa ehkä olla eri mieltä, koska mad. Blavatsky ei yleensä tahtonut antaa tarkkoja vuosilukuja. Niinpä myö hemmin tutkijat ovat taipuvaisia supistamaan H. P. B:n aikamäärää. 381 Kysymys. K T. Mitä varten ihminen elää ja on ole massa yleensä sekä fyysillisesti erittäin? Vastaus. Jos ihminen tekee tämän kysymyksen käytännölli sesti yksilönä, kysyen, »mitä varten minä olen olem assa?", jolloin hänen kysymyksensä merkitsee samaa kuin »mitä minun pitää elämässä tekemän?", silloin hänen myös täytyy saada vastaus omalta itseltään, omalta jumalaltaan, sillä vastaus on yksilöllistä laatua. Mutta jos hän tekee kysymyksen ajattelijana ja teosofina, silloin teosofisella elämänymmärryksellä on vastaus valmiina. Ihm i nen on olemassa sitä varten, että hän tulisi täydelliseksi, s. o. samalla autuaaksi eli täysin onnelliseksi. Onni on vain totuu dessa ja rakkaudessa. Totuuden tiedossa ja rakkauden taidossa täydellinen ihminen — hän yksin on täydellinen onnessakin. Fyysillinen elämä on välttämätön tämän päämäärän saavuttami seksi. Fyysillinen elämä on ihmisminän koulu. Ilman fyysillisen ruumiin elävää koneistoa ei ihmisen henki saavuttaisi itsetajuntaa eikä olemassaolon kokemuksia eikä mahdollisuutta itsekasvatuk seen. Fyysillinen elämä on jumalan suuri lahja. □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□O TIEN VARRELTA. Tietäjä. Ahtaalta tuntuu todella tila nykyään, kun on vain 32 sivua käytettävänä entisiin 48 verraten. Ja kuitenkin tila oli ahdas jo silloinkin. Mitenkähän käynee ensi vuonna? Ei ole toivoa Tie täjän nykyisen ko'on laajentumisesta, ellei tilaajien lukumäärä kasva moninkertaisesti. Mutta iloitkaamme jos edes näin monella sivulla saamme kuukausittain kertoa teosofian ihanista tiedonaarteista. Henkinen leipä on yhtä kallis kuin aineellinenkin. □ □ TIE xeO I □ O O U TEOSOFINEN AIKAKAUSKIRJA 14:s vuosik. MARRASKUU N:o 11. 1918 □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KULTTUURI. Sivistys on sielulle yhtä tärkeä kuin ruoka ruumiille. Cicero. Sivistys on rakkauden kaltainen; se tekee meidät enemmän omaksi itseksemme ja kykeneviksi ilmentää itseämme. Mamerton. Sivistyksen pohja kuten luonteenkin on viime kädessä siveel linen tunne. Emerson. Kulttuuri ei siis oikein määriteltynä olesaanut alkuaan ute liaisuudesta, vaan rakkaudesta täydellisyyteen; se on täydellisyy den tavottelua. Matthew Arnold. Ihminen syntyy barbaarina; hänet nostetaan eläinten tilasta ainoastaan sivistyksen kautta. Lamartine. Oli ihminen matematisesti, kielitieteellisesti tai taiteellisesti si vistynyt: vähät siitä, kunhan hän onsivistynyt. Goethe. Niinkuin ei maa, oli se kuinka hedelmällinen tahansa, tuota mitään ilman viljelystä, niin ei sielukaan ilman sivistystä koskaan tuota hyvää hedelmää, Seneca. Mietiskely on kulttuuria. Beaconsfield. Kaiken opin, kaiken tieteen, kaiken elämän ainoa arvokas tarkotus on, että ihmiset oppisivat paremmin rakastamaan toisiaan. John Walter Cross. 194 TIETÄJÄ Nro 11 Sivistyksen suuri laki on*: tulkoon jokainen siksi, mihin ky kenemään hänet on luotu. Carlyle. Valtakunnan menestys ei riipu sen verojen runsaudesta, ei sen linnotusten väkeyyydestä eikä sen julkisten rakennusten kau neudesta; vaan se riippuu sen sivistyneiden kansalaisten lukui suudesta, sen kasvatusta saaneista, valistuneista ja lujaluontoisista miehistä. Luther. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TOIMITTAJALTA. Istun tässä lokakuuu harmaassa päivänvalossa ja odotan maailmanrauhan tuloa. Olen väsynyt ihmisten ja kansojen ylpeään itsekkyyteen. Miksi yhä jatkavat järjetöntä tappamista ja tu hoamista, kun kaikki jo totuuden näkevät ja kaikki sen jo tunnus tavat? He näkevät kaikki, että sotimalla eivät mitään voita. Hei dän ahneutensa, vihansa ja kostonhimonsa houkuttelee heitä yhä uusia yrityksiä tekemään, jotta lopullisesti nujertaisivat vihollisen, — mutta se loppu ei tulekaan, sillä kansat eivät sillä tavalla ole tuomitut maan pinnalta häviämään. Jos sota loppuisikin toisen voitolla, toisen tappiolla, ei voittokaan olisi muuta kuin tappio. Kaikki kansat olisivat lopen uupuneet. Ja vaikka voitettu saisikin korvata voittajalle tämän kärsimät tappiot, ei voittajalle koituisi siitä pienintäkään iloa. Jokaista voitetun maksamaa korvausta ras kauttaisi ääretön uuden vihan ja kostonhimon uhkaus, ja ajan täy tettyä se pukeutuisi uuden vielä julmemman sodan muotoon. Ei, kukaan ei sillä tavalla saata voittaa. Jatkamalla sotaa molemmat puolet vain rajattomiin uuvuttaisivat toisiaan. Sillä onhan tässä kin maailmansodassa toiset arvot kysymyksessä. Ihmiskunta on yksi, kansat ovat sen perheenjäseniä, ja ihmiskunnan aivoissa liik kuu nyt uusia aatteita. Tämänkin totuuden kaikki kansat jo tun nustavat. Kaikki tunnustavat, että maailmaa on opittava hallitse maan toisella tavalla kuin ennen. Pois sorto ja väkivalta! Pois pienten kansojen polkeminen! Samat oikeudet elää vapaudessa on kaikilla. Kaikki kansat, pienet ja suuret, ovat kutsutut yhden vertaisina sisarina kehittymään ja kasvamaan jumalan kasvojen edessä. Kaikki ottakoot perheen jäseninä osaa ihmiskunnan suu reen kulttuurityöhön. Tämän nyt myöntävät amerikkalaiset yhtä hyvin kuin saksalaiset. Saksalaiset ovat ojentaneet veljeskätensä. Mikseivät heidän »/vihollisensa" siihen t a r t u ? . . . Olemmeko to N:o 11 TIETÄJÄ 195 della, me ihmiset niin vähäjärkisiä, niin pintapuolisia, niin ulko kullatulta? * Olen työn ihminen, en hävityksen, rakentaja, en repijä. Sentähden en ole ikinä ihaillut sotaa, en sotaista kunniaa, en mitään sotaan kuuluvaa. En luule olevani pelkuri, ja kuitenkin pelkään kaikkea sodan yhteydessä. Mitä siis pelkään? Pelkään sodan jär jettömyyttä, pelkään hävityksen järjettömyyttä, pelkään järjetöntä kuolemaa. Kaikki mikä on, on niin suuren työn tulosta, niin vaivaloisen matkan saavutusta, etten käsitä ihmisten hävityshalua. Ehkä olen pikkumainen. Ehkä ihmisten kuninkaallinen suur piirteisyys juuri ilmenee siinä, että kykenevät tuhlaamaan ja hä vittämään. Niin, tuokoon silloin karma minullekin kaikenlaista ansaitsematonta rikkautta ja ylellisyyttä, että oppisin ajattelematto m asi ja välinpitämättömästi tuhlaamaan! Tähän saakka vain olen saanut oppia elämältä, kuinka arvokasta kaikki on. Emme mitään saa ilmaiseksi. Jos karma on suonut minun joskus toisia auttaa — tavalla tai toisella, — eivät nämä varmaankaan ole aavistaneet, kuinka paljon olen saanut työtä tehdä voidakseni heitä auttaa. Oh, jos minäkin siis saisin tuntea mitä on olla rikas vaivatta, an siotta, sormea nostamatta, ehkä silloin voisin ymmärtää niitä, jotka puhuvat korskeita sanoja sodasta, hävityksestä, tappamisesta. * Olen kulttuuri-ihminen. En saata ihailla muuta kuin luovaa työtä, sitä työtä, joka saa jotakin aikaan, — kätten luovaa työtä ja aivojen luovaa työtä, siis ennenkaikkea maanviljelystä, kauppaa ja teollisuutta, taiteellista, kirjallista ja tieteellistä työtä. Nuoruudessani unelmoin pienestä mökistä järven rannalla ja puutarhasta, jossa olisin työssä aamusta iltaan, ja vaikken vielä ole mennyt niin pitkälle kuin se ranskalainen ystävä, joka kuul tuaan, että meillä Suomessa oli teosofinen päämaja maalla met sän keskellä, säikähtyneenä huudahti: »suuri jumala, maalla! Kai ken kulttuurin ulkopuolella! maalla, missä lehmät kävelevät!", vaikken, kuten sanottu, ole mennyt niin pitkälle, ihailen nyt, en pientä mökkiä, vaan lämmintä, mukavaa ja hyvin varustettua hu vilaa järven tai joen rannalla, huvilaa, joka olisi maalaiskotini ja jossa saisin toisen puolen vuotta rauhassa - kirjottaa. Maan viljelykset ja puutarhatyöt jätän niin mielelläni toisille, nuorem mille veljilleni, kunhan vain itse saan tutkia, lukea ja kirjottaa. Minulla on vielä niin monta laajaa teosta, jotka tahtoisin saada 196 TIETÄJÄ N:o 11 kirjotetuiksi, ennenkuin suostuisin jättämään tämän fyysillisen olo muodon! Nuorempana pidin ruumiillista työtä korkeimpana, pyhimpänä, välttämättömimpänä — luulin, että kaikki ruumiillisen työn tekijät olivat erikoisesti siveellisiä, hyviä ja rauhaa rakasta via ihmisiä. Nyt en enää erehdy semmoista luulemaan. Nyt näen selvän selvästi, että ihmiskunta olisi hukassa ilman niitä korkeammalle kehittyneitä sieluja, jotka jo osaavat tehdä muuta kin luovaa työtä kuin paljasta ruumiillista. Ihmiskunta olisi hen kisesti hukassa ilman ajattelijoita, keksijöitä, tiedemiehiä, taiteili joita, kirjailijoita, runoilijoita, säveltäjiä, sillä nämä ovat ihmis kunnan suola. Niissä loistaa ihmiskunnan valo. Ja kun joskus maailmaan saapuu pyhän valkoisen veljeskunnan lähettiläs, silloin tosiaan muut ihmiset yhdessä eivät vielä ole kyllin arvokkaat edes irrottamaan hänen kenkiensä rihmoja . . . Niin, yksilöt ja kansat! Te olette vielä joukkosielua, mutta jumalat rakastavat ihmisiä. * Kertomus »Hyvä m ies", jonka julkaisen tässä Tietäjässä ja jota tekijä nimittää unikuvaksi, on hyvä esimerkki todellisesta astraalisesta näystä. Näkijä itse, nuori ystävä-vainajani Eero Tu runen, joka kaatui kansallissodassa Karjalan valkoisella rintamalla, oli luonnostaan psyykkisesti herkkä henkilö. Hänellä oli useam pia kokemuksia «yliluonnollisista asioista". Nähdessään kyseessä olevan unensa hän oli matkalla sisä-Venäjällä loppukesällä 1916, ja kirjeessä minulle hän sanoo kutsuvansa sitä uneksi, vaikka — «niin minusta ainakin tuntui - silmäni olivatkin auki." Ja hän lisää: «muuten sominta on, että omaamassani horoskoopissa on m. m. sanottu muuanne vaikka minne saavani mennä, Intiaa vain on vältettävä. En vuosikausiin silti ole horoskooppiani muista nutkaan, joten uneni ei ole ajatusheijastus. Tuli kuin salama tai vaalta." Hän näki unensa iltahämärässä, jolloin oli päivätyönsä lopettanut. Hän oli niinmuodoin tilaisuudessa heti kirjottamaan näkynsä paperille. Ja vaikka hän pyytää anteeksi muistiinpanonsa muodollisia vajavaisuuksia ja suo minulle täyden vallan niitä kor jata, en ole tahtonut kajotakaan kertomuksen muotopuoleen, koska se juuri semmoisena kuin se lähti näkijän ja tekijän kynästä on tuore ja totuuden mukainen. * »Aatteen" kirjotus «Katsaus syntymäntakaiseen menneisyy teeni" kuuluu tavallaan myös «psyykkisiin ilmiöihin". Olemme han tottuneet siihen, että «Aate" lähettää maailmaan vain filoso N:o 11 TIETÄJÄ 197 fisesti punnittuja, loogillisesti kehitettyjä järkipäätelmiä, ja nyt hän tarjoo meille vallan fantastisen teorian omasta entisestä inkarnatsionistaan. Kuinka saattaisimme muuta kuin lukea tätä hänen tekoansa psyykkiseksi ilmiöksi? Hänen täytyy itse olla yliluon nollisen järkytetty ja vakuutettu oman aavistuksensa todenperäi syydestä. Emme saata epäillä hänen omaa vilpitöntä uskoaan Missä määrin hän lukijoitaan osaa vakuuttaa uskonsa objektiivi sesta todenperäisyydestä, on taas toinen kysymys. Tuom m oise reinkarnatsionimuistelmat ovatkin personallisia ja yksilöllisiä asioita: joihin sivullisten ei tarvitse kajota. Kun emme saata niistä m i tään tietää, emme ole oikeutetut niitä arvostelemaankaan. □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□ MITÄ ON U SKO ? VII. Täydellisyys. Laki, josta hebrealaiskirje nimenomaan sanoo, ettei se »teh nyt mitään täydelliseksi" (7:19), on saman auktoriteetin mukaan »vain tulevan hyvän varjo eikä itse kappalten perikuva" (10:1). Perikuva on tietenkin Kristus eli jumalan rakkaus, joka Jeesuksen Kristuksen esiintymisen kautta ja jälkeen on jokaisen ihmissielun omaksuttavissa uskossa. Jumalan rakkautta ei voida noudattaa eli matkia niinkuin lakia, se on uskossa elettävä. Tällä määritelmällään hebrealaiskirje asettaakin vanhan Ja ja uuden liiton välisen eron silmiinpistävään valaistukseen. Vanha liitto nojautuu muotoon, uusi henkeen. Vanhassa liitossa täydel lisyys on ulkoapäin nähty ihanne, uudessa se on elämää hengen täydellisyydessä. Kun pyhä ihminen tekee pyhiä ja hyviä tekoja,, sanovat ne, joiden ajatukset kulkevat vanhan liiton suuntaan: »noudattakaamme hänen esimerkkiään; tehkäämme yhtä kauniita ja hyviä tekoja, niin tulemme mekin pyhiksi." Mutta uuden liiton ihmiset tietävät ja sanovat: »eivät mitkään teot, olivatpa kuinka hyviä ja pyhiä tahansa, tee meitä pyhiksi; ne joko vie rottavat meitä pyhyydestä tai lähentelevät meitä siihen, mutta ainoa keino tulla pyhäksi on löytää pyhyyden salaisuus omassa olemuksessamme." Emme koskaan voi tehdä itseämme täydelli siksi; voimme ainoastaan tulla siksi siten, että täydellisyyden elämä meissä puhkeaa. Emme koskaan voi saavuttaa täydelli syyttä ajassa; mutta täydellisyyden ikuinen elämä voi uskon kautta syntyä meissä. 198 TIETÄJÄ Nro 11 Vanhan liiton ihmiset luulevat, että heidän on opittava ajat telemaan määrätyllä tavalla ja määrätyltä asioita (hyveitä, totuuksia), jotta ihanne ottaisi heissä muodon. Mutta uuden liiton ihmiset tietävät, että jumalan rakkaus - Kristus — yksin voi kullekin yksilökohtaisesti määrätä, miten ja mistä hänen on ajateltava. Järjen ja ajatuksen kautta pyritään jumalan rakkauteen, mutta kun usko on herännyt, astuu järki rakkauden palvelukseen. Ajatuk sellaan ihminen ohjaa kohtaloaan, mutta kohtalonsa herra on vain se ihminen, jonka uskossa rakkaus ohjaa ajatusta. Sanoimme edellä, että Jeesus ei tehnyt syntiä, sentähden että hän oli päässyt perille rakkauden mysterioista. Rakkaus poistaa synnin. Rakkaus selvittää kärsimyksen salaisuuden. Mikä on kärsimys? Synnin palkka niinkuin kuolemakin. Vanhassa liitossa kärsimys seuraa synnin kintereillä. Synnin pettämänä ihminen paatuu (3:13), ja hänen paatunut, epäuskoinen sydämensä saa hänet luopumaan elävästä jumalasta (3: 12), joka sil loin vihastuu ja heittää syntisen, kärsimyksen tulipätsiin (3:10, 11, 17, 18). Buddhalaiset nimittävät tätä sarnaa syysuhdetta karman laiksi ja sanovat, että jokainen paha teko, sana jaf ajatus tuottaa vastaavan kärsimyksen synnin karmallisena seurauksena. Kärsi mys puolestaan opettaa ihmistä kammomaan ja välttämään syntiä. Mutta yhtä vaivaloista ja pitkällistä kuin ihmisen on voittaa synti, yhtä vaikeata hänen on vapautua kärsimyksestä. Lain tiellä van hassa liitossa ei täydellisyyttä tässä saavutetakaan. Rakkauden täyttämänä ihminen sitä vastoin ei tee syntiä. Hänen »syntinsä ovat anteeksiannetut", sillä hän ei etsi omaansa. Ja kun hän ei syntiä tee, ei häntä kärsimyskään kohtaa. Rakkaus vapauttaa hänet kärsimyksestä. Hän ei oman itsensä takia osaa kärsiä. Kuinka tämä on ymmärrettävä? Eikö Jeesus Kristus kär sinyt? Eikö ihminen, jossa Kristus elää, enää tunne kärsimystä? Mutta Jeesustahan kutsuttiin »surujen mieheksi". Ja kaikki pyhät ihmiset ovat tavalla tai toisella olleet marttyyrejä. Eivätkö he kärsineet? Kyllä pyhät kärsivät niinkuin Jeesuskin kärsi. Mutta he eivät kärsi omien syntiensä tähden. He ottavat toisten synnit päällensä ja kärsivät heidän kanssaan. Heidän kärsimyksensä on yhteiskärsimystä (ruotsiksi medlidande). Heidän tajuntansa elää jumalan rakkaudessa, ja jumalan rakkaus elää nyt näkyväistenkin maailmassa. Rakkauden suuri lunastyö, joka näkyväisessä mailmassa alkoi Jeesuksesta Kristuksesta, tähtää uudistamaan ja muuttamaan ihmi sen ruumiillista olemusta. Kun ihminen luovuttaa järkensä ja ajatuksensa jumalan rakkaudelle, silloin jumalan rakkaus kirkastaa ihmisen aivoja, ja ihmisen sydän muuttaa hänen päähänsä. Ihmi nen ei enää usko pahaa. Hän näkee hyvän piilevän kaikkialla. N:o 11 TIETÄJÄ 199 Ja kun ihminen antaa sydämensä jumalan rakkaudelle, silloin jumalallisen rakkauden viisaus puhdistaa ja täyttää hänen sydä mensä, niin että ihminen luulee aivonsa muuttaneen rintaansa. Hän ei tunne omia suruja, mutta yhtyy toisten ihmisten sydämiin, kärsii heidän kanssaan, näkee heidän surunsa ja syntinsä ja osaa heitä lohduttaa. »Taivasten valtakunta on lähestynyt", sanoi Jeesus. Se oli todella lähestynyt, valtakunta, jossa jumalan rakkaus on hallitsijana, sillä ennen se oli saavutettavissa vain hengessä, mutta nyt se odotti ruumiin kynnyksellä. »Tehkää parannus", käski Jeesus, »muuttakaa mielenne kokonaan". Mieli oli muutettava, oli hyl jättävä vanhat arvot ja mittapuut. Ennen puhuttiin oikeasta ja väärästä, velasta ja maksusta, rikoksesta, kostosta, rangaistuksesta. Nyt ei mielessä saa olla muuta kuin rakkautta, iloa, kärsivälli syyttä, anteeksiantoa. »Jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle toinen." »Jos joku vie sinulta takin, anna hänelle paitakin." »Älä vastusta sitä, joka paha on." Älä anna ruumiisi tehdä 'rakkauden vastaisia tekoja. Älä itse ole toisenlainen kuin ruu miisi. Jos ruumiisi tuomitsee, kuinka itse olisit laupias ? Jos ruumiisi lyö, kuinka itse silloin rakastaisit? Katso rakkauden kautta on ruumiisi lunastettu. , Jeesus Kristus toi rakkauden ruumiin valtakuntaan ja teki siitä taivaan. Taivaassa ei vuoda veri. Älköön ruumiinkaan veri vuotako. Tässä on huomattava ei o vanhan ja uuden liiton välillä. Vanhassa liitossa saattoi laki ja oikeus vaatia, että ihmiset vuodittavat verta ja tappoivat toinen toisensa esim. sodassa. He saattoivat tehdä niin hyvässä tarkotuksessa, jopa »rakkaudessa". Bhagavad Giitaan ylevän runoelman kehys on sotatantereita lai nattu, itse herra Krishna on mukana taistelussa ja kehottaa ihmistä — Ärdshunaa - rohkeasti hyökkäämään vihollisten kimppuun huolimatta siitä, että viholliset olivat hänen omia sukulaisiaan, koska kuitenkin ihmisen aatmaa, hänen todellinen itsensä, oli kuo lematon eikä mitään kadottanut ruumiin kuulemassa. Niin ylevä kuin tämä oppi on vanhan liiton valossa, on se uudessa ontto ja hengetön. Rakkaus asuu nyt ruumiin maailmassa, ruumiskin on lunastettu, sentähden ei ruumis saa suorittaa vihan töitä. Tappaminen ei ole rakkautta. Sen alkuperä on vihassa (»kuolema on synnin palkka"). Sentähden rakkauden täydellisyys vaatii ruumiillista tappamattomuutta. Kuolema ei ole pelättävä. »Älkää pelätkö ruumiin tappajaa." Mutta varokaa, ettette itse tartu miekkaan. Täydellisyydestä voisi uuden liiton valossa puhua paljon Pitäisi esittää kaikki, mitä Kristus on sanoissa opettanut, ja kaikki 200 TIETÄJÄ Nro 11 mitä muuten saatamme ymmärtää hänen olemuksestaan, sillä täy dellisyys on Kristus, »kappalten perikuva". Mutta mitä tahansa puhummekin, emme sillä moiti vanhaa liittoa. Täydellisyys — Kristus — on aina ollut sama, »sama eilen, sama tänään ja sama iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa", ja täydellisyyttä saattoi aina nähdä ja aina tavotella; se vain ei ollut saavutettavissa samalla tavalla eikä yhtä perinpohjaisesti ennen Kristusta kuin Kristuksen jälkeen. Ihmisen ylemmät käyttövälineet saattoivat kehittyä kuinka täydellisiksi tahansa, mutta hänen fyysillinen ruumiinsa jäi taval laan kehityksen ulkopuolelle. Itämaiden uskonnoissa huomaammekin usein, että fyysillistä ruumista halveksitaan, että sitä ei aina edes oteta lukuun, kun ihmisen prinsiippejä luetellaan. Olemmehan kristinuskonkin aikana nähneet sellaista tendenssiä. Mitä me tässä puhumme Kristuksesta ja hänen työstään ei olekaan suora naisessa tekemisessä eksoteerisen kristinuskon kanssa. Eivät kris tilliset kirkot tänäpäinä ole selvillä Jeesuksen Kristuksen elämän tehtävästä. »Hedelmästä puu tunnetaan" ja kristinkirkot ovat pitkin vuosisatoja osottaneet, että heidän puunsa ei vielä ole Kristus, että he eivät vielä ole Kristuksen hengen läpäisemiä. Kieltämättä kirkkojen ansio on suuri: ne ovat säilyttäneet kalliin helmen läpi pimeiden aikojen, aavistamatta itsekään, kuinka kallis heidän helmensä oli. Monet ihmissielut ovat myös löytäneet Kristuksen ja ovat siitä ainakin osaksi: kiitolliset kirkolle. Tutkoon siis kirkkojen osaksi se kiitos ja palkka, minkä ansaitsevat. Kun hebrealaiskirjeen tavalla sanomme uutta liittoa »parem maksi", emme siis tahdo heittää pienintäkään varjoa toisten uskon tojen yli. Joka asioita oikein käsittää, hän tietää, että vanha ja uusi liitto eivät olekaan tekemisissä uskontojen kanssa. Tänä päivänä on maan päällä lukuisia uskontoja, joista monet ovat periytyneet kristinuskon edellisiltä ajoilta. Kuuluvatko ne kaikki vanhaan liittoon? Eivät suinkaan. Ei mikään nyt kuulu vanhaan liittoon koko ihmiskunta on nyt uudessa liitossa jumalan kanssa. Merkitseekö tämä taas, että emme enää osaa kulkea vanhan liiton lain tietä? Ei. Vanha tie on olemassa ja uusi tie, mutta ne lopulta yhtyvät siten, että jokainen tulee kulkeneeksi lopulta uutta tietä. Tie on yksilöllinen asia. Missä uskonnossa tahansa - tai ilman uskontoa - ihminen saattaa kulkea lain tietä — ja pääsee sangen pitkälle. Missä uskonnossa tahansa - tai ilman nimi tettyä uskontoa - ihminen niinikään saattaa .kulkea uskon tietä ja edetä pitkälle. Molemmathan etsivät Kristusta »kappalten perikuvaa", ja molemmat löytävät Jeesuksen Kristuksen, toinen ennemmin, toinen myöhemmin, koska Jeesus Kristus on logoksen pcrsonallinen ilmennysmuoto. Nro 11 TIETÄJÄ 201 »Yksi on teidän mestarinne." Mestareita on monta, monta on Melkisedekin salaisen veljeskunnan adepteja, mutta kaikki he Jeesuksen Kristuksen ilmestymisen jälkeen tunnustavat jumalan rakkauden Kristuksessa korkeimmaksi elämänohjeeksi ja viisauden syvimmäksi saavutukseksi. Pekka Ervast ROOMALAISKIRJEEN 8:s LUKU. Tutkiessamme vertailevaa uskontotiedettä tulemme yhä sel vemmin ja selvemmin huomaamaan eri uskontojen yhteenkuulu vaisuuden ja näkemään, että niitten perustotuudet ovat olemuk seltaan samoja, joskin eri tavalla ja eri muodossa esitetyt. Tut kimusten edistyessä leviää tästä tietoisuus kansan laajoihin kerrok siin, edistäen suvaitsevaisuutta ja keskinäistä ymmärtämystä. Kun kristitty kuulee, että hindulaisilla löytyy m. m. oppi kolminaisuu desta ja oppi neitseestä syntyneestä vapahtajasta, niin arvelee hän, ett’ei tämä perin väärää ole, sillä samat opit ovat myös kristi tyillä ja löytyvät Raamatussa. Nämät pari yhteenkuuluvaisuutta alkavat olla jo tunnettuja. Mutta vähemmän tunnettua lienee se •seikka, että kristittyjen Raamatussa löytyy myös hindulainen oppi valmistavasta eli koetuksen tiestä, jolle astuu » opetuslapsi", s. o. ihminen, joka jouduttaakseen kehitystä »poikkeaa ihmiskunnan normaalisen kehityksen kulusta". (Kts. P. E. »Valoa kohti", S. 66). Tämä kristillinen oppi on itselleen kristinopin tunnustajille tuntematon, koska Raamatussa ei ole tästä selvään sanottu, ja kat kismuksessa, jossa muuten löytyvät Raamatun pääkohdat kaikkien evankelisten kristittyjen opittavana, ei ole tästä ollenkaan sanottu. Miksi tämä tärkeä pääkappale on jäänyt pois katkismuksesta, se on helposti ymmärrettävissä. Onhan katkismuksen tekijä Martti Lutherus julistanut tarpeettomiksi kaikki pyhät miehet. Ja näiden pyhien miesten joukkoon kuuluvatkin opetuslapset, s. o. ei vain Kristuksen oppilaat, vaan kaikki hengessä kehittyneet miehet ja naiset, jotka pyrkivät jouduttamaan ihmiskunnan kehitystä. Oppi valmistavasta tiestä käsittelee niitä ominaisuuksia, jotka ihmiskun nan tulevan kehittäjän tulee itsessään kehittää, ja tämä oppi löy tyy Raamatussa paljoa yhtenäisempänä kuin esim. katkismuksen toinen pääkappale, johon on otettu osia Raamatun eri kirjoista. Tämä oppi löytyy yhdessä kirjassa, vieläpä yhdessä luvus sakin, nimittäin Roomalaiskirjeen 8:nnessa luvussa. Että mainittu luku koskee juuri opetuslapsen ominaisuuksien kehittämistä, sitä ei ole nimenomaan sanottu, mutta siihen viittaavat sanat saman 202 TIETÄJÄ Nro 11 luvun 23 värsyssä: »Me, joilla on hengen esikoislahja*. Itse asiassa optuslapset, jouduttaen kehitystään, s. o. kohoamistaan aineesta henkeen, poikkeamalla ihmiskunnan normaalisen kehityk sen kulusta, astuvatkin esikoisina hengen maailmaan. Sitten on sanottu 17 värsyssä: »Olemme Kristuksen kanssaperillisiä, yh dessä hänen kanssaan kärsimme, jotta yhdessä kirkastuisimmekin"* Tämä viittaa siihen, että opetuslapset, ponnistusten ja kärsimysten kautta käytyään valmistavan sekä varsinaisen tien ja tultuaan mes tareiksi, tulevat olemaan samassa asemassa muuhun ihmiskuntaan nähden kuin Kristuskin, s. o. tulevat selvittämään ihmiskunnalle uusia totuuksia ia kirkastamaan uskontoa. Värsyt, jotka esittävät opetuslapsen ominaisuuksia, eivät kulje samassa järjestyksessä kuin hindulaisten ominaisuuksien nimityk set, mutta huomattava on, että ominaisuuksien kehitys ei tapah dukaan määrätyssä järjestyksessä. Tästä lausuu Annie Besant kirjasaan »Opetuslapsen T ie* seuraavasti: »Koetuksen tiellä löytyy myös asteita, mutta ne eivät ole niin selvään huomattavissa; oikeastaan ne käydään samanaikaisesti eivätkä seuraa toinen toisensa jälkeen. Koetuksen tielle astuneelta ei vaadita täydellisyyttä. Hän koettelee vasta voimiaan. Riittä vää on, että hänen aikeensa olisivat puhtaita ja ponnistuksensa kestäviä, ett'ei hän muuttaisi päätöksiään eikä kadottaisi näkyvis tään päämäärää. Alussa on tästäkin kylliksi*. Siirtyessämme lähemmin tarkastelemaan sanottuja ominai suuksia huomaamme seuraavaa. Ensimäinen ominaisuus on viveka, kyky erottaa todellinen epätodellisesta. Tämän lausuu apostoli Paavali Roomalaiskirjeensä 8 luvun 6 värsyssä seuraavasti: »Lihan mieli on kuolemaa, mutta hengen mieli on elämää ja rauhaa". Siis, on erotettava ne asiat, jotka kuuluvat lihaan s. o. aineeseen ja tuottaen kuoleman ovat epätodellisia, niistä asioista, jotka kuuluvat henkeen ja tuottaen elämän sekä rauhan ovat todellisia. Toinen ominaisuus: vairagya, välinpitämättömyys epätodelli sesta. 12 värsy: »Niin siis, veljet, olemme velassa, mutta emme lihalle, lihan mukaan elämään". Siis, kun ihminen tulee tunte maan sen, mitkä asiat kuuluvat lihaan ja tuottavat kuoleman, niin hän ei enää välitä lihan elämästä, joka onkin kuolemaan päättyvä Kun ihminen tuntee epätodellisen, niin ei hän enää välitä siitä. Tähän suuntaan viittaakin Paavali: lihan mieli on kuolemaa, ja siksi emme lihasta välitä. Kolmanteen ominaisuuteen kuuluu shatsampatti, kuusi hy vettä, joista ensimäinen on shatna, ajatuksen hallitseminen. Tämä on lausuttu 5 värsyssä: »Ne, jotka elävät Hengen mukaan mie livät sitä, mikä on Hengen om aa*. Vanhassa käännöksessä on N:© 11 TIETÄJÄ 203 sanottu: «ajattelevat hengellisiä". Koska aineellinen elämä kirjavine ja lukemattomine aiheineen pyrkii sekaannuttamaan henki syyteen suuntautuvaa ajatusta, täytyy ajatuksen todellakin olla hillitty. Toinen hyve dama, käytöksen hillitseminen. 4 värsy: »Emme vaella lihan mukaan, vaan Hengen". Vaellukseen kuuluu ym märrettävästi myös käytös, ja koska aineellinen elämä kirjaville ja lukemattomine harhakuvineen pyrkii eksyttämään vaeltajaa oike alta tieltä, niin todellakin täytyy käytöksen olla hillitty. Kolmas hyve: uparati, suvaitsevaisuus ja kärsivällisyys. S u vaitsevaisuus on lausuttu 22 värsyssä ja selviää parhaiten vanhan käännöksen mukaan: «Me tiedämme, että jokainen luontokappale huokaa ja ahdistetaan aina tähän asti meidän kanssamme". Tie toisuus siitä, että alemmat olennot tuntevat tuskaa ja kärsimystä samoin kuin ihminenkin, on omiansa herättämään myötätuntoisuutta, joka johtaa suvaitsevaisuuteen. Ja koska on suvaittava eläintä, niin paljoa enemmän on suvaittava ihmistä, vaikka hänen tekonsa näyttäisivätkin eläimellisiltä ja vaikka hänen katsantokan tansa olisivatkin alempaa laatua. — Kärsivällisyys on lausuttu 25 värsyssä: «odotamme sitä kärsivällisyydellä". Tämä yhteenkuu luvaisuus on selvä selittämättä. Neljäs hyve: titiksha, kestävyys. 18 värsy: «Tämän nykyi sen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin". Tietoisuus siitä, että kärsimysten jälkeen seuraa olotila, joka on niin korkea, että se sanojen puutteessa on verrattu kirkkauteen, on omiansa antamaan kestävyyttä nykyisyy den tukalissa vaiheissa. Tahdotaan sanoa: olkaa kestäviä, niin joudutte kirkkauteen. Viides hyve: shraddha, usko, luottamus. 31 värsy: «Jos Ju mala on puolellamme kuka voi olla meitä vastaan". Tämä usko korkeampaan johtoon, luottamus Jumalaan on omiansa antamaan luottamusta voittoon ja päämäärän saavuttamiseen. Kuudes hyve: samadhana , mielen tyyneys ja tasapaino. 35 värsy: «Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? T us kako, vai ahdistus, vai vaino?" Ei mikään voi erottaa opetuslasta Kristuksen rakkaudesta. Vainon aikana on hänen mielensä tyyni, eikä ahdistus voi horjuttaa hänen mielensä tasapainoa. Neljäs ominaisuus: tnumuksha, pelastuksen kaipuu. 23 värsy: «Huokaamme odottaen ruumiimme lunastusta". Tämä kaipaava huokaus on selvään sanottu. Ruumiin lunastus merkitsee taas sitä, että opetuslapselle lähestyy se aika, jolloin hänen ei ole enää pakollista astua fyysilliseen ruumiiseen, vaan hän voi toimia ih miskunnan hyväksi täydellisemmissä käyttövälineissä, tullen, kuten 204 TIETÄJÄ Nro 11 29 värsyssä on viitattu: «veljien joukkoon". Tämä veljien joukko on Valkoinen Veljeskunta. Verrattuamme täten Roomalaiskirjeen 8 lukua hindulaisten oppiin opetuslapsen valmistavasta tiestä, olemme huomanneet kummassakin saman sisällön. Jos ottaisimme jonkun muun opin ja hakisimme sille Raamatusta vastaavaisuutta, niin aivan varmaan löytäisimme sen. Jälleensyntyminen, karma, kaikki ne löytyvät siellä, me vain emme osaa hakea. Silloin tulevat «pakanat'1* opettavat meille Raamattua ja näyttävät, että uskonto on yksi. A. K □□ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ VELJEYS JA TEOSOFINEN TYÖ SUOMESSA. Kaikki uskonnot ovat opettaneet rakkautta, veljeyttä, sopu sointua. Ihmiset eivät ole sitä ymmärtäneet, vaan ovat vetäneet veljeyden ja sopusoinnun lipun itsekkäisyytensä lokaviemäreihin. Ja koska veljeys ja sopusointu on onnellisemman ajan saapumisen ehto, on T. S. ottanut sen asian aivan ensimäiseksi työohjelmaansa. Ohjelmamme tässä asiassa on: «Muodostaa yleisen veljeyden ydin, katsomatta rotuun, uskontunnustukseen, sukupuoleen, yhteiskuntaasemaan tai väriin." Koetamme nyt lyhyesti pohtia ensimäistä kohtaa sellaisena kuin se käytännöllisessä elämässä vastaamme tulee. Kuinka tulisin veljelliseen sopusointuun rotujen ja kansojen kanssa? Kansojen elämä ja merkitys on tietenkin meille paljon syvempi ja hämäräperäisempi kuin yksityinen elämämme, niin että me siinä pikemmin joudumme yleisen mielipiteen painostuksen alai siksi, joka tavallisesti vastaa kunkin kansan omia alempia vaati muksia. Lähtökohdaksi voimme ottaa sen, että kaikki kansat, olkoot millä kehitysasteella tahansa, kuuluvat yhteen jumalalliseen kehi tyssuunnitelmaan. Ne vain edustavat eri puolia kokonaisuudessa, Siitä johtuu, että jokaisella kansalla on oma erikoistehtävänsä. Suuret Vihityt ehkä tiennevät mikä tehtävä lähinnä kullekin kan salle kuuluu. Kansat itse eivät useinkaan tunne omaa tehtäväänsä. Ne vain joko yrittävät matkia toisia kansoja, tai elävät sattuman varassa. Kuitenkin kansojen tarkotuksenä on, että ne löytäisivät oman itsensä, ydintehtävänsä, ja oppisivat sitä toteuttamaan. Jokohan me, Suomen kansa, olisimme löytäneet itsemme* tehtävämme? Ehkä osittain, ehkä se on meille ainakin kajastanut. N:o 11 TIETÄJÄ 205 Se tieto on ollut syvällä itse kansan sydämessä. Lönnrot toi sen kuvannollisella tavalla Kalevalassa julkisuuteen. Se oli taas hänen yksilöllinen uhrinsa, osuutensa Suomen kansalaisena. Kalevala jo paljaalla olemuksellaan laskee perustuksen kansalliselle tehtä vällemme. Siinä on pääsankarina Väinämöinen, tietäjä iänikuinen. Sanan voima, luomisen mahti, sävelten tenho, ne seppelöivät Kalevalaa ja sen pääsankareita. Niin ei ole kaikkien kansojen eepoksissa, pyhissä kirjoissa. Niissä kaikuu ylinnä verisen kalvan heiluttajain sankarius. Niin on esim. Odysseissa. Ja muistakaamme kauhean julmaa ja veristä, suorastaan kostonhaluista juutalaisten käsitystä Jehovasta. Tätä juutalaisten käsitystä kansallisjumalastaan ei mitenkään pidä sekottaa Raamatun alussa esiintyvään Luojaan, joka sanansa voimalla maailmoja luo, eikä liioin Jeesuksen esittämään Isään, josta evan keliumi sanoo: «Sillä hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin". Tähän samaan Kalevalan suuntaan puhuu oma tietäjäprofeetrtamme ja salatieteillämme, hän, joka on alkanut opettaa Suomen kansallishaltiasta, siitä deevasta, enkeliolennosta, joka johtaa Suo men kansaa, joka inspiroi sen henkisiä suurmiehiä. Tästä johtuu, että meidän pohjimmainen kansallinen ihan teemme ja tehtävämme on aseetonta laatua, on työtä siveellisillä ja henkisillä voimilla. Ja mikäli me aseellisiin hommiin sekaan numme, sikäli me joudumme ristiriitaan oman kansallisen tehtä vämme kanssa. Silloin meidän kansallishenkemme aivankuin kät keytyy, meidän kansallinen tehtävämme siirtyy tulevaisuuteen. Sentähden, joskin suuret kansat vielä urheilevat sodan veri sillä kentillä, emme me voi siinä varsinaista osaamme suorittaa. Tästä myöskin johtuu, ettei meidän teosofinen työmme Suo messa saata olla vain pelkkää teosofisten perustotuuksien toitot tamista, ei vain suurten teosofisten tietäjäin kaavamaista jäljentelemistä. Jos me tahdomme kunnioittaa teosofiaa, jumalallista vii sautta, ja sen personallisia edustajia, esim. H. P. Blavatskya, Annie Besantia, y. m. emme me kunnioita heitä sillä, että me todistelemme silmämme sokeiksi heihin, emme palvele ja auta heitä sillä, että julistamme heidät erehtymättömiksi oikeaoppisiksi ja koettaisimme tukahuttaa jokaisen vesan, joka alkaisi seurassamme säteillä omalla yksilöllisellä värillään, valaista omalla erikoisvalollaan. Ei, silloin tekisimme aivan vastoin Mestareiden toivomusta. Sillä varmaan he iloitsisivat, jos seurassa olisi hyvin paljon suuria salatieteilijöitä, paljon viisaita ja voimakkaita sieluja, jotka osaisivat rakastaa ja työtä tehdä. Ellemme tätä ymmärrä, silloin me pian tekisimme Vihityistä opettajistamme epäjumalia, joiden rinnalla emme sallisi muita jumalia, aivankuin konsanaan ahdasmieliset 206 TIETÄJÄ Nro II juutalaiset. Me toivoisimme ne maahamme kuolleina, elottomina kuvapatsaina, joiden juurella pokkuroisimme, joiden arvoa var tioisimme. Ei niin, vaan jos me todella tahdomme kunnioittaa T. Sraa ja sen perustajia, H. P. Brtä ja H. S. Oria, sen nykyisiä johtajia ja opettajia Annie Besantia ja C.W . Leadbeateria, täytyy meidän toimia aivan toisella tavalla. Emme me asetu heitä vartioimaan, vaan me ryhdymme työhön niinkuin he. Teosofinen viisaus on pohjimmaltaan ja pääpiirteiltään samaa, mutta se tarjoutuu jokaiselle yksilölle ja kansalle siinä muodossa, siinä henkisessä asteessa ja värissä, kuin jokainen yksilö ja kansa tarvitsee om assa, erikoistehtävässään. Me Suomen teosofit olemme etupäässä Suomen kansaa varten. Ja osataksemme täyttää tehtä vämme, täytyy meidän päästä perille kansamme tehtävästä. Ja ellemme jokainen yksilönä kykene sitä löytämään oman sielumme välityksellä, niin käyttäkäämme apunamme toisten tutkijain tutki muksia. Mainitsin jo Kalevalan osottaman pohjan ja P. Ern e si tykset Suomen kansallishaltiasta. Miks'emme käyttäisi niitä apu namme? Jo työnjakokin sitä edellyttää. Sillä kaikkihan on yhtä Kristuksessa, jossa yksi profeteeraa, toinen puhuu kielillä j. n. e., niinkuin viisas Paavali opettaa. Kun me näin alistumme ja tutkien löydämme kansamme tehtävän, silloin meidän on helpompi löytää oma yksilöllinen teh tävämme, oma paikkamme. Ja jos me olemme oppineet jousta vuuden läksyn, silloin me osaamme olla uutteria ja uskollisia omalla paikallamme, omassa tehtävässämme. Silloin me voimme sulattaa teosofista viisautta itseemme ja tarjota sitä kansallemme sen tarpeiden mukaan. Meidän täytyy oman sielumme ja työmme kautta pukea teosofinen viisaus Suomen kansallispukuun. Ei riitä, että me matkimme suuria teosofisia puhujia ja kirjailijoita. Ei, meidän täytyy oman sielumme sulatusuunissa yhdistää juma lallinen viisaus ja kansamme hätä ja tarve. Meidän täytyy osata puhujalavoilta niin kaiuttaa teosofista viisautta, että se ääni panee Suomen kansan sielussa sen kanteleen kielet väräjämään. Samoin kirjallisuus. Ei riitä, jos tahdomme täyttää velvollisuutemme ja tehtävämme itsenäisenä kansana, että me tuomme vierailta mailta teosofista kirjallisuutta ja tyrkytämme sitä Suomen kansan käteen. Ne ovat kyllä hyviä, mainioita, mutta kun ne eivät ole sen oman kansallishengen tuotetta, eivät sen maaperässä kasvultaan koeteltuja, ei se niitä ymmärrä, ei se niihin luota, ei se jaksa niitä sellaise naan omaksua. Se omaksuminen täytyy tapahtua yksilöiden kautta. Heitä varten on alkuperäinen, yleismaailmallinen teosofinen kirjal lisuus. He sitä ymmärtävät, ja heille on elämänkysymys sitä ymmärtää. Sillä sen kautta he pääsevät yhteytyteen elämänveden N:o 11 TIETÄJÄ 207 virtojen, jumalallisen viisauden kanssa. He, nuo ensimäiset yleis maailmallisen teosofian omaksujat, ovat silloin kuin ensimäiset oksat, jotka ympätään Suomen maaperään. Ja heidän kautta se juurtuu ja kotiutpu Suomeen. Jos me tässä tehtävässämme onnistumme, silloin me tulemme täyttäneeksi teosofisen tehtävämme Suomen kansaa ja T. S:aa kohtaan. Silloin me ehkä voisimme luoda oman suomalaisen teosofisen kirjallisuuden, jossa teosofinen viisaus koskettaisi kan samme sielun puhtaitnpiin kieliin. Ja silloin me kansana voisimme luoda oman kansallisen sivistyksen, jossa kalevalainen ja suuri itämainen viisaus löisivät kättä toisilleen. Se olisi sen kansallinen nousu ja sen henkisemmän elämän ehto. Jos lopuksi vertaisimme kansaamme ihmisyksilöön, silloin voisimme sanoa: kalevalainen viisautemme edustaisi jossain mää rin ihmisen ylemmän minän viisautta, kun taas teosofia edustaisi Mestarien jumalallista viisautta. Jos me kaikkeen tähän pystyisimme, joka kyllä lienee meidän karmallinen tehtävämme ja etuoikeutemme, silloin me olisimme tuoneet teosofisen viisauden ja T. S:n opettajat ja johtajat elävinä Suomeen. Me olisimme pukeneet ne Suomen rajalla Suomen kansallispukuun ja sanoneet: terve, opettajamme, johtajamme ja kuningataremme! /.,/? . M. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ KATSAUS SYNTYMÄNTAKAISEEN ELÄMÄÄNI. Jokaisella meistä on sellainen menneisyys, mutta harva us kaltaa sitä edellyttääkään, koska kristillinen kirkko on kadottanut tiedonavaimet, koettaen nyt uskotella, että niitä ei ole ollutkaan. «Jos meiliä ainoastaan tässä elämässä on toivo, niin me olemme vihelijäisimmät kaikista luoduista", sanoo Paavali. Hän tahtoo sanoa, että ihminen, joka pitkälle heränneen minuutensa voimalla eroaa muista eläimistä, on kovin onneton olento, jos ei hänen katseensa voi ulottua hänen nykyistä sielullisfyysillistä elä määnsä kauemmaksi taakse- ja eteenpäin. Pettyneet toiveet syn nyttävät ihmisrinnassa niitten toteutumiskaipuun. Mutta milloin ne toteutuisivat, kun kuolema katkasee «elämänlangan", jos ei ih minen uskalla edellyttää saavansa vielä palata kuoleman valta kunnasta maanpäälliseen elämään? Suoraan tunnustaakseni on minusta toisinaan tuntunut fyysillinen kuolema hyvin toivottavalta tänä surkeana aikana, jona ei 208 TIETÄJÄ N:o 11 tahdo saada välttämättömintäkään kiinteän ruumiin ravintoa. Toi sinaan tuikkii minulle taas se toivontähti, että sota voisi pian lop pua, ja että taas saisi leipää syödäkseen. Siltä varalta, että minäkin siirtyisin pois fyysilliseltä tasolta tämän maailmansodan yhä jatkuessa, olen kirjottanut elämäkertani toisen osan. Sen loppupuolella olen luonut katsauksen oman vii meisen fyysillisen syntymäni takaiseen menneisyyteen. Mutta koska asia on kovin elävänä nykyään tajunnassani, päätin kertoa sen Tietäjän lukijakunnalle ennen elämäkertani toi sen osan ilmestymistä. Vähät siitä, uskotaanko vai ollaanko us komatta niitä tietoja, joita minulla on viime syntymäni takaisesta menneisyydestä. Pääasia on, että minä itse olen elävästi vakuu tettu niitten pätevyydestä. Ei jokaiselle nykyään elävälle ihmiselle riittäisi mitään n. s. historiallista henkilöä edelliseksi lihaantumiseksi. Mutta minun osalleni tulee sellainen. Olen edellisessä lihaantumuksessani ollut verrattain ylhäinen henkilö, roomalainen patrici, senaattori ja sa malla abstraktinen filosofi. Kohtalon tasottava laki on tällä ker ralla määrännyt minun syntymään Suomessa köyhistä vanhemmista ja kehittäytymään «suuren yleisön" tuntemattomaksi, »nimettö mäksi" kirjailijaksi. Voisin aivan hyvin pukea edellisen elämäni vaiheet romaaninmuotoon ja näyttää olleeni tärkeä henkilö kuninkaan hovissa sekä koko hänen valtakuntansa virkamiesten ylin määrääjä ja johtaja, kunnes kohtalo vei minut vankilan kolkkoon komeroon odotta maan - mestauspölkylle käskyä. Mutta koska en pidä romaa neista, vaikka kohtalon pakottamana olen suomentanut vähintäin 10,000 sivua romaanikirjallisuutta, kerron lukijalle todellisuuden. Lokakuun loppupuolella 526 j. Kr. oli Pavian vankilan pi halla Italiassa mestauspölkky, jonka ympärillä seisoi sotamiehiä. Nämä kuiskailivat toisilleen. Hetkisen kuluttua avattiin erään vankikopin ovi, josta keski-ikäinen mutta jo harmaatukkainen mies astui ulos. »Philosophia optima consolatrix (filosofia on paras lohduttajatar)", jupisi vanki pholiääneensä, katsellen ympärilleen, ikään kuin mestauspölkkyä etsien. Eräs päällikkö viittasi kädellään määrättyyn suuntaan. Vanki astui siihen ja laskeutui sanaakaan lausumatta mestauspöikyn ää reen polvilleen, pannen sille kaulansa. Pyöveli astui esiin, ja teko oli suoritettu. Muutamat orjat laahasivat päättömän ruumiin vä hän matkan päässä olevaan kuoppaan. Pään kantoi eräs sotamies sinne vasta päällikön käskystä. Kuka oli mestattu? Hän oli senaattori ja »magister officiorum " Anicius Manlius Torquatus Severinus Boetius. N:o 11 TIETÄJÄ 209 Kun minä ollessani Turun suomalaisen lyseon neljännellä luokalla 1884 ensi kerran luin historian oppikirjasta Boetiuksen nimen ja hänen surullisen kohtalonsa, valtasi minut sanoin ku vaamaton tuska. Vaikka ei mestausta ollut mitenkään draamatisoitu — se mainittiin ikäänkuin ohimennen — vietin senjälkeen monta unetonta yötä. Minua vaivasi se tunne, että minä juuri olin kuollut Boetiuksen persoonassa. Koetin ottaa järkeni avuksi ja sillä lohduttautua. Olinhan minä siihen asti lukenut hyvin väritettyjäkin mestauskertomuksia, eivätkä ne olleet tehneet mi nuun sellaista vaikutusta. Vuosien kuluessa koetin unohtaa Boetiuksen. Kun sitten vuonna 1900 sain painetusta sanasta lukea, että rnoni muukin ih minen piti jälleensyntymisen tosiasiana, tuli kohta Boetiuksen nimi huulilleni. Sisäinen ääni sanoi minulle: »Sinä olet entinen Boetius." Siitä asti olen ollut varma tämän edellisestä persoonallisuu destani. Kun 1916 sain käsiini Boetiuksen P^vian vankilassa kirjottaman Consölatio Philosophiae-izokstn saksannoksen — valitan, että en ole saanut alkuperäistä latinankielistä teosta - ja aloin sitä lukea, hämmästyin. Kirja tuntui olevan - minun kirjottamani. Se oli minulle aivan tuttu, vaikka en siihen asti ollut sitä nähnyt. »Tämähän on aivan samallaista 'sanansaivartelua', josta muutamat teosofiset aatetoverini minua moittivat", sanoin it sekseni. Enpä totisesti olekaan muuttanut tapojani ollessani kuoleman valtakunnassa lokak. 23 p.stä 526 helmik. 28 p:ään 1865 eli 1338 vuotta, 4 kuukautta ja 5 päivää. Yhtä vähän ovat tähän aikaan lisätyt 53 täyttä vuotta, mitkä> nyt olen elänyt, vaikuttaneet siinä suhteessa. Severinus Boetius tuomittiin kuolemaan valtiopetoksesta syy tettynä. Häntä ei edes kuulusteltu vaan mestattiin ihan mieli valtaisesti. Goottilaiset hovimiehet Konigast ja Triggvilla vihasi vat häntä, koska hän nuhteli heitä julmuudesta. Boetiuksen väi tettiin vehkeilleen byzantilaisen hovin eduksi. Kuitenkin näkyy Consolatio Philosophiae-kirjasta, että hän oli ihan syytön. Kieltä mättä oli hän puhdasverinen roomalainen patriotti ja näki surukseen, miten »barbarit" — joita länsigoottilaiset silloin olivat — halveksivat roomalaisten sivistystä ja kieltäkin. Italiaa hallitsi siihen aikaan länsigoottilainen kuningas Theodorik »suuri". Boetius oli saanut tämän täyden luottamuksen Kuningas Theodorik nimitti filosofi Boetiuksen, tämän arvon täy sin tunnustaen, valtion korkeimpaan virkaan, jonka hoitajan titteli oli »magister officiorum", s. o. virkatoimienjohtaja eli -valvoja2 210 TIETÄJÄ N:o 11 Koska Boetiuksella oli se »vika", että hän oli mahdollisimmassa määrässä ulospäin rehellinen, joutui hän pahoihin konflikteihin juuri goottilaisten ylimysten kanssa. Näitä oli paljon valtion vi roissa ja erittäinkin hovissa. Boetius on kirjottanut useita kirjoja ja kääntänyt kreikasta latinaksi vanhojen kreikkalaisten filosofien, etenkin Aristoteleeksen teoksia. Keskiaikana luettiinkin hänen kirjojaan runsaasti erittäin kin siitä syystä, että ihan väärä huhu tiesi kertoa hänet julistetun pyhimykseksi. Joku voi väittää Boetiuksen taantuneen nykyisessä lihaantumuksessaan, edellyttäen, että minä nyt edustan häntä. Olkoon menneeksi. Karma on tasottaja. Boetius oli abstraktisena filo sofina sopimaton valtion virkoihin. Niin suoraluontoinen mies ei voinut niissä ajan pitkään menestyä. Sentähden tekikin karma hänestä seuraavassa lihaantumuksessaan vähäpätöisen ja tuntemat toman kirjailijan. Yhdessä suhteessa on entinen Boetius kuiten kin edistynyt. Minä olen, itse sanoakseni, häntä etevämpi aatteit ten analysoimisessa. Esim. Consolatio Philosophiae-teoksessa ei esiinny mitään aatteitten analysia vaan loogillisia johtopäätelmiä. Boetius on siis edistynyt puhtaasti abstraktisen filosofian alalla, mikä hänelle kuuluikin, mutta mitä niin monet jokapäiväi set asiat sumensivat. Minulla ja entisellä Boetiuksella on monta sielullishenkistä yhtymäkohtaa, joista yksi on juuri suorasanaisuus ja ulospäinen rehellisyys. Juuri tästä ominaisuudesta kärsin minä enimmin, ol len siinä suhteessa roomalaisen edeltäjäni täysin oikeutettu peril linen. Latinaa ja kreikkaa olen lukenut ja luen edelleen jonkin moisen koti-ikäväntunteen läpäsemänä. Tämä tunneasia todistaa latinan olleen edellisessä ja kreikan sitä edellisessä lihaantumuksessani äidinkielenäni. Vielä on monta muuta synnynnäistä tunneasia, jotka minun vakaumukseni mukaan todistavat minut Severinus Boetiuksen ny kyiseksi lihaantumaksi. Kaikessa tapauksessa olen jo vuosia sit ten ollut asiasta ainakin yhtä varma kuin että olen joskus synty nyt nykyiseen fyysilliseen elämään. Entinen mestauttajani Theodorik »suuri" oli vielä vastikään myös Suomessa lihaantuneena. Hän joutui väkivaltaisen kuole man uhriksi muutama kuukausi sitten. Kenties ei Theodorik ka tunut vilpittömästi tekoaan, koska nemesis kohteli häntä tässä 11haantumuksessa samalla tavalla, millä hän oli minua kohdellut edellisessä lihaantumuksessani. Vasta seuraavassa lihaantumuksessa kohtelevat entinen murhaaja ja murhattu täysinä veljinä toi siaan. Aate. N:o 11 TIETÄJÄ 211 HYVÄ MIES. Muuan unikuva. En tiedä, nukuinko vai olinko vain tuollaisessa hervottomassa tilassa, jolloin ruumis aivan kuin lamaantuneena sallii sielulle hiu kan vapaamman toimialan, mutta sen vain tiedän, että näin niin kauniin kuvan, tutustuin niin hyvään mieheen, etten koskaan ennen vertaa ollut nähnyt enkä koskaan ennen en ihmisissä enkä uneksuen moiseen ollut tutustunut. Oli kolea iltapäivä, aika, jolloin päivä luovuttaa askareisen vaippansa illan lepokaavulle, aika, jolloin maamies irroittaa kä tensä auran kahvasta, saattaa juhtansa laidunmaille ja itse val mistautuu iltarualle. Niinpä minäkin päivän toimista hiukan uupuneena heittäy dyin täysissä pukineissa hotellihuoneeni vuoteelle ja annoin aja tusteni vapaina liitää kunne tahtoivat, määräämättä niille suuntaa tai tarkotusta. Sanoin sielulleni: ole vapaa. Niin maatessani: ajatellen ja ei ajatellen, minusta rupesi tuntumaan kuin olemukseni olisi saanut aivan toisen muodon, ruumiini siirretty kauas, kauas, en tajunnut minne, kunnes... Olimme koko edellisen päivän yhtämittaa ratsastaneet kovin vaikeaa tietä: vuoria ylös ja ales, virtojen poikki ja tuuheiden pensastojen lomitse, niin että nyt koko leirimme nukkui sikeässä unessa luovuttaen rauhansa valppaiden yövartijoiden haltuun. Tunsin kuinka viileä yötuuli siipaisi kasvojani ja kumma kosteus värisytti ruumistani ajaen siten leppeän unettaren luotani ja palauttaen sieluni ilmojen vaellustieltä. Aukaisin silmäni ja näin indialaisen palveluspoikani kohen tavan jo sammuvaa telttitulta sekä kangasoven olevan hiukan raollaan, josta näkyi tumma tähtien kirjailema yötaivas. Aikoessani juuri kietoutua paremmin vaippaani poika lähestyi vuodettani ja tehden tavanmukaisen itämaisen kumarruksensa sanoi: - Oi isäntäni, älkää pahastuko, jos häiritsen teitä keskiyön myöhäisellä hetkellä, mutta tuolia on muuan mies, joka haluaisi teitä puhutella. - Nytkö? Yön synkimpänä hetkenä? Eikö hän voi odot taa yövartijan nuotion ääressä aamuun? Tulkoon luokseni päi vän tultua. - Ei herra, ei! Kuulkaa häntä, kuulkaa häntä heti, viipy mättä! Hän on vanha mies, viisas mies, joka ei turhaan teidän yörauhaanne häiritse? - pyysi poika ja heittäytyen vuoteeni 212 TIETÄJÄ N:o II ääreen suuteli kiihkeästi vaippani laskoksia. En vastustanut po jan pyyntöä, en voinut olla täyttämättä hänen kirkkain silmiensä anovaa toivoa. Ripeästi, mutta kuulumattoman kevyillä askelillaan kiisi kän ovelle, veti syrjään kangassulun ja syvään kumartaen mustaan yöhön kuulin hänen sanovan: - Herrani suostuu puhuttelemaan teitä, isä! Kuulin askeleet — kahdetkin. Toiset tunsin yövartijamme varmoiksi itsetietoisiksi, toiset olivat vieraat, niin kevyet, kevyem mät kuin pojan. - Ja kuinka tuo poika sanoikaan: »vanha mies, viisas m ies". Askeleet saapuivat lähemmä, lähemmä ja pian kuin tummasta yöstä sukeltain ilmestyi ovelleni kookas, vallan valkeaan vaippaan vaatetettu vanha mies. Hänen pitkä aallonvaahtoinen partansa valahti leveälle rinnalle, hänen tuuheat hiuksensa lähtien tuosta korkean otsan hiusrajasta vaipuivat voimakkaille hartioille aivan kuin sulautuen vaipan puhtauteen. Ja nuo tummat tuuheiden valkeiden kulmakarvojen kaartamat silmät tähystivät niin vaativina. Tuon valkean olion takana erottautui yövartijan tumma haamu ja sitäkin vielä tummempi taivas. Kuin pakosta nousin ja tervehdin vierasta tavalla, jolla itä mailla viisasta miestä tervehditään: kumarsin viidesti maahan asti ja sitten suutelin miehen vaipan lievettä sekä palaten paikalleni viittasin häntä valitsemaan itselleen istuinpaikan teltin pienissä tiloissa. Joku kumma hymy lievensi vanhuksen jäykkiä kasvoja tunnustaessani hänelle viisaan miehen arvon ja viittaustani noudattaen istuutui hän matalalle arkulle tulen toiselle puolen. Olimme ääneti kaikki: vanhus, poika lattialla vuoteeni jalak sissa ja yövartija, nojaten pitkään pyssyynsä, ovella, jonka suluksi viiman tähden oli laskenut vaatteen alas, sekä minä. Vihdoin tarpeellisen tovin kuluttua katkasin äänettömyyden: — Mikä on sinut pakottanut, vanha mies, tänä myöhäisenä hetkenä saattamaan jo vanhuuden heikontaman ruumiisi yö vii malle alttiiksi ja ohjannut askeleesi halvan telttani kynnyksen yli? Vieras kuin havahtui' ajatuksistaan, loi tummat silmänsä puo leeni ja lempeällä, pelkkää rohkeutta ja sopusuhtaa sointuvalla äänellä, jossa ei vähääkään tuntenut vanhuuden särkymää, vastasi: — Tulin luoksesi. Painaen käden rinnalleni kumarsin. - Tulin luoksesi tapaamaan sinua, nuori mies, jonka koti on kaukana vuorten ja merien takana, jolla ei ole täällä muuta suo jaa eikä apua kuin minkä järkesi sanoo ja palvelijaisi voimat suovat. Tulin sinua varottamaan ja neuvomaan. Nro 11 TIETÄJÄ - Puhu! Kuulen. - Odotin sinua. Tiesin sinun tulevan. Odotin sinua kärsimättömästi neljä päivää, yhtä kauan kuin nuo toisetkin, jotka tahtovat sinulle pahaa. Tiedän mistä tulet ja minne menet: tulet sisä-Intiasta ja haluat rajan yli ja sitten edelleen kaukaiseen ko tiisi. Tuonne kauas, jossa en ole koskaan ollut, mutta kuitenkin tiedän millaista siellä on. Olen sen nähnyt. Olen nähnyt val keat kesäyönne, jolloin hyvettäret kehräävät kultaverkkoansa kan sanne suojelukseksi pitkien pimeiden talvi-iltojen varalle, jol loin vain taivaan tuli välkkyen Pohjaa vasten rauhottaa teitä: ei Luonto ole hyljännyt, vaikka hetkiseksi katseensa muuanne siirtänyt. Odotin sinua jo monta vuotta ja tämän kuun kiertoa!kana tiesin sinun tulevan - hetken laskuun, milloin tapaan, ei vät voimani riittäneet — siksi odotin sinua nämä kuun neljä alkupäivää kiihkeästi, kiihkeämmin kuin nuo toiset. Ja niinpä ehdinkin edelle. - Kutka toiset? kysyin ihmeissäni. - Odota! Eilen illalla päivän laskun aikana olin vaipuneena iltamietintään tuolla vuorella, jonka tullessasi tänne näit suoraan edestäsi kohoavan kuin varman vaatimuksen: pysähdy! Ja sinä pysähdyit. Tietäen vain polkujen risteilemän harjanteen yli ole van mahdottoman samota yön aikana, leiriydyit tähän, vaikka palavasti halusitkin päästä rajan yli jo ennen aamun tuloa. -- Mistä vieras, tiedät haluni? - Tunnen kohtalosi: menneen ja tulevan. Niinpä iltamietintään vaipuneena ja juuri tutkien ohdak keen kukan puhtauden vaikutinta vieno iltatuuli saattoi kuulooni hevostesi astunnan, miestesi yksitoikkoisen tahtilaulun ja kuulin sinun määräävän: »Tähän leiriytykäämme jatkaaksemme päivän koittaessa matkaa yli vuorten - Intian rajan!" Tiesin sinun tulleen. Elämäni viimeisen teon tiesin lä hestyvän suoritushetkeään. Vyötin viittani, tartuin sauvaani ja lähdin laskeutumaan vuorta ales saapuen luoksesi tänä yön myö häisenä hetkenä. Ajatukseni rfsteilivät kummassa verkostossa: kutka toiset jotka minua odottivat, mikä teko on vieraani vielä suoritettava, miksi hän juuri minun telttiini saapui? Vanhus istui jälleen liikkumattomana tuijottaen yhä heikkenevään hiillokseen ja hänen kasvoillaan lepäsi miettivän hymy; yövartija oli laskenut aseensa jalaksiinsa ja itse kädet rinnalla nojasi huojuvaan kannatintankoon; poika vuoteeni ääressä kirk kailla silmillään seurasi vanhuksen aivtn kuin itsehaastannassa liikkuvia parran lomitse pilkottavia huulia; yötuuli kolisteli teit- 214 TIETÄJÄ N: o 11 tikangasta ja minut valtasi outo tunne jostain, jota sieluni ei osannut käsittää, mutta pelkäsi sitä ___ Vanhus havahtui. — Miksikä tänne saavuin — kutka toiset sinua odottivat - mikä on viimeinen tekoni? Saavuin tänne sanomaan, että olet tehnyt suuren rikok sen, että nuo toiset, jotka sinua odottivat, kohtalonsa ohjaamina hankkeutuvat sinua siitä rankaisemaan ja että minä tarvitsen si nua päästäkseni rauhaan. Elämä vaatii minulta enää vain tätä hetkeä. Yövartija osotti elon merkkiä - poika kiinnitti pelästyneet kasvonsa puoleeni ja minä noiden kysyvien silmien painostamana painoin pääni ales kuin syyllisyyteni tuntien. Mutta vanhuksen kasvoilla väikkyi leppeä hymy. Hänen äänensä oli entistäkin vienompi, entistäkin ymmärtämystä huokuvampi, kun hän hetkiseksi painostavan vaitiolon jälkeen jatkoi, ei kuin syyttävä tuomari, vaan kuin leppeä puolustaja: — Olet tehnyt suuren rikoksen... (Miten tuon pojan katse on pelästynyt!) — Ja sitä sinulle muistuttamaan olen nyt luoksesi laskeutu nut vuoreltani. Sinä olet luullut olevasi voimakkaampi kaataa. Olet saapunut Intiaan, vaikka sinulle jo lapsuudessasi on sanottu: mene kunne haluat, mutta varo Intiaa! Mutta tuo varotus on sittenkin sinua painanut, vaikka olet halunnut sitä uhmata ja siksi niin kovin halusit jo illalla päästä vuoren yli — Intian rajan toi selle puolen. Siellä olisit ihmisen kaikella mahtivarmuudella huudahtanut: Olen voittanut! Et päässyt illalla, etkä omin voimin pääse huomennakaan, sillä nuo toiset, jotka kohtalonsa määrääminä sinua odottavat, ovat ryöväreitä ja murhamiehiä. Miehinesi olet liian heikko ja niinpä tekevät he toiveesi turhiksi juuri niiden täyttymishetkellä. . . jos - jos niin asiasi järjestät Mikä ääretön tuska täyttikään sieluni, mikä kauhea pelko hiipikään olemukseeni ja miten häpesinkään noiden säälistä kyyneltyvien pojan kirkkaiden silmien edessä. Halusin jäädä yksin, saada yksin vaipua mietteisiini, valmistautua siihen, mikä minua odotti, olipa sitten mikä tahansa. Mutta vanhus ei liikahtanutkaan. Istui vain entisessä asen nossaan tuijottaen jo hehkunsa kadottaneeseen tuhkaan. Ulkoa kuului liikettä — juhtia kai ajettiin laitumelta leiriin. Vanhus nousi. Hänen korkea haahmonsa tuntui minusta kuin kasvaneelta sinä aikana, jonka hän teltissäni vieraili. Tart tuen sauvaansa ja kiinnittäen tummat silmänsä puoleeni loihe harvaan: N:o 11 TIETÄJÄ 215 — Elämäni viimeinen työ? Jos sallit, niin suoritan sen. Se on sinun vallassasi. Yksin en sitä voi suorittaa. Kutsu hädän hetkellä minua, mutta kutsuessasi tunnusta itse olevasi voi maton. Mutta muista: ennenkuin minua kutsut, ei veri saa vuotaa, sillä sen punerrus ei sulaudu valkean vaippani hohteeseen! Jää mietteisiisi! Ja kuulumattomin askelin poistui. — - — Olin halunnut jäädä yksin, olin halunnut saada yksin val mistautua siihen, joka minua odotti, mutta tuskin oli valkean vai pan ja ovikankaan kahina taonnut, kun jo vaivuin raskaaseen, unettomaan uneen. Päivä oli korkealla, ennenkuin siitä havahduin. Intialaispoikani kuin ennenkin kokoili tavaroitani valmistau tuen lähtöön ja siirrettyäni oviverhon syrjään näin jo koko leirin olevan matkakunnossa. Yövartija parhaillaan vyötti satulaa mus talleni, jonka piti kantaa minua tämän kohtalokkaan päivän aikana, niinkuin niin monena muunakin, jolloin aivan toisin mielialoin kiirehdin määrääni kohti - Intian rajan yli. Ja tuolla kohosivat rajavuoret pilvien halkomina. Vitkaan nousimme viettävää rinnettä seuraten polun mutkittaista juoksua. Raikas aamutuuli kohisutteli lehvistöä, linnut visertäen kilvan luonnon kanssa ylistivät olemassaolon ihanuutta. Juoden tuota riemua sieluuni unohdin kaamean odotukseenkin ja tyynin mielin annoin mustani noudattaa omaa tahtoaan kulun nopeudessa, jota oikeutta se täysin käyttikin edukseen. — Ensi kerran annoin jonkun johtaa itseäni. Takanani ratsastivat yölliset toverini, jotka tunsivat salaisuu teni ja niinollen tietoisina saattoivat minua kohtaloani kohti. Poika istui satulassaan levollisena kuten aina, yövartija tapansa mukaan — nukkuen. Muu joukkue oli määräyksestäni jäänyt tunnin matkan jälkeen. Olinko sen tahtonut siitä syystä, että ehtisin tuomareiltani pyytää henkituomion täytäntöönpanoa vain minuun nähden vai siitäkö syystä, etten näkisi toisten kärsivän tähteni, sitä en osannut selvittää, mutta niin vain olin määrännyt. Lienenkö hevosen selän tuudittavassa huojunnassa nukahtanut? Kai niin oli tapahtunut, koskapa havahduin äkkiä kaukaa vuo relta kuuluvaan kiivaaseen kavion kapseeseen. Sieltä noudattaen polun kulkua kiiti vastaani pitkä rivi ratsumiehiä. - Siis nyt! Vereni ei tyrehtynyt, sieluni ei lamautunut, sydän vain hiukan kiivaammin sykki. Yövartija tuntui rapistuttelevan pyssynsä lukkoa — latasikohan? — poika ajoi vierelleni. Katsahdin häneen: levollinen kuin aina. 216 TIETÄJÄ N j o II Ja kiireesti lähestyi ratsastajain joukko. Enää vain pari mut kaa: kierros tuon halkeaman ympäri, sitten tuon lehvistön lomitse ja tuolta puun rungon takaa pian hyökähtää esiin ensimäinen . . . Mutta ehdimmehän ampua! Ehdimme ampua, kun he tule vat tälle viimeiselle suoralle polulle ja jos emme kaikkia, niin kuitenkin tarpeellisen määrän elämämme vastineeksi! Ehdimme! — Ammu! Ammu mies! — Pyssyni ei ole ladattu - vastasi yövartijan tyyni ääni — lataanko ? — Oi valtiaani, valtiaani, älkää käskekö: Kutsukaa häntä! - pyysi poika. »Ennenkuin minua kutsut ei veri saa vuotaa, sillä sen pu nerrus ei sulaudu valkean vaippani hohteeseen." — Tule! — — Olen avuton! Mistä hän tuli, en tiedä, mutta tuossa hän vain oli pitkässä valkeassa vaipassaan edessäni polulla ja tuolla taaempana seisoi ryövärien tumma rivi. Pyssyt jo laskeutuivat tähtäysasennostaan. — Veljet! Antakaa näiden mennä! Pyydän sitä, — kuului vanhuksen varma ääni. — Ja jatkoi hiljemmin: hän on välttänyt hetkensä. Ratsastajain joukossa osottautui liikettä. Kuului mutinaa: »Vuoren viisas mies. Täyttäkämme hänen tahtonsa!" - Pois tuivat rinnettä ales. Istuin liikahtamatta, käsittämättä muuta kuin: »hän on vält tänyt hetkensä". Vanhus seurasi katseellaan poistuvain riviä, seurasi siksi, kunnes se katosi lehvistön suojaan. Sitten kääntyen puoleeni loihe hän äänellä, jossa oli jokin uusi kuvaamattoman lempeä sointu: — Ystävä! Kiitos, kun sallit minun suorittaa viimeisen työni: auttaa veljeäni sovittamaan kohtaloa vastaan tekemänsä rikkoumuksen, kohtaloa, josta hänelle oli annettu tieto. Ja jatkoi: — Murhaajan käsi ei ole oikea rankaisija, jollei rikkoja itse sitä siksi järjestä. Mene Intian rajan yli! Minä poistun. Tyynin, varmoin askelin poistui vanhus vuorta ylös suoraan kiipeävää polkua. Hänen vaippansa liepeistä jäi lehvikön oksiin valkeaa utua kuin merkiksi, mistä kulkee viisaan miehen tie. Tuonne katosi hän pehmeään pilveen, joka halkaisi kuk kulan kahtia. Jo kuului jälkijoukon tulon humina. Mutta me kolmisin tuijotimme tuonne korkeuteen nähdäk semme pilven lomasta vielä kerran valkoisen vaipan ja jättikö se pilveenkin utua. Eero Turtinen. Nro 11 TIETÄJÄ 217 TEIDEN RISTEYKSISSÄ. 4 risteys: jälleensyntyminen. Ennenkun kulkija edellisistäkään risteyksistä täysin selviää, on hänen samassa yhteydessä täytynyt selviytyä siitäkin risteyk sestä, jonka toisessa viitassa on kirjotettu: ihminen elää vain yh den kerran maan päällä, joka sellaisenaan ratkaisee hänen kohta lonsa ikuisiksi ajoiksi. Toisessa viitassa taas sanotaan: ihminen ovn henkinen olento, ollen kehityksen alainen, jota kehitystä täydentääkseen hänen on kerta toisensa jälkeen puettava tämä lihal linen ruumis päällensä siksi kunnes omassa itsessään Isän täy dellisyyden saavuttaneena vapautuu pakollisesta maisen elämän koulusta. Tästäkään risteyksestä ei selviydytä siten, että summassa omaksumalla toinen tai toinen, kuljettaisi epämääräisesti toista tai toista. Tässäkin täytyy järkevän mietiskelyn avulla löytää varma pohja. Se pulma mikä lopullisesti johti meidät tähän risteykseen, oli edellisissä risteyksissä mietiskelyn ja kokemuksen avulla saa vutettu tiedon valo. Sillä jos ihminen vapautuu vain Isän täy dellisyyteen kohoutumalla, silloin jälleensyntymisestä tietämätön vakava pyrkijä joutuu epätoivoon huomatessaan kuinka kaukana hän ja ihmiskunta yleensä vielä on tästä täydellisyydestä, ja kuinka ruumiillinen kuolema lopettaa ihmisten kehityksen heidän ollessa vielä kaukana päämäärästä. Nytpä jälleensyntymisoppi tulee avuksi vakavalle pyrkijälle. Jumalallisen lain armon ollessa todella niin suuren, että ihminen saa ja täytyy yhä uudelleen pukeutua maiseen elämään, silloinhan päämäärän saavuttaminen on mahdollinen. Päästäkseen vakaumuksellisesti jälleensyntymisopin kannalle, täytyy mietiskelyssä asettaa syyt ja vastasyyt rinnakkain, kohoutuen siten aste asteelta vakaumuksen pohjalle. Niinpä ajatelles samme ihmiselle syntyvän vain yhden maisen ruumiin, nousee eteemme monta vaikeata pulmaa, joista tavallinen uskova selviy tyy siirtämällä ne summassa Jumalan salaisuuksien joukkoon. Katsokaamme muutamia tuollaisia pulmia. Yksi sellainen avautuu katsellessamme ihmisten maisen elämän pituutta, joka on niin erilainen ja riittäisi kuitenkin avaamaan kaikille yhtä loppu mattoman iankaikkisuuden. Erittäin omituinen olisi niiden koh talo, jotka kuolevat aivan lapsina, ehtimättä edes herätä tajuavaan elämään. Heistä tulisi aivan tiedottomasti, sanoisimmeko tehdas 218 TIETÄJÄ Nro 11 maisesti ikuisia olentoja. He eivät ole antaneet pienintäkään ta juista syytä ikuisuuttansa varten mihinkään suuntaan. Toiset taas kuolevat nuoruutensa kukoistuksessa, ollen juuri heränneinä tajuavaan tilaan, ehtien nnoruutensa hehkulla kiintyä aistillisen elämän pyörteisiin. Silloin kuolema tempaa heidät ti lille ilman että heillä olisi sitä miehuuden kypsyneempää ja van huuden rauhallisempaa^ tilaisuutta syventymään ylempään elämään, jota toisille suodaan. Tällaisia pulmia eivät ota pohtiakseen ne, jotka arvelevat ih misen elävän vain .yhden kerran maan päällä; he siirtävät ne il man muuta Jumalan salaisuuksien joukkoon. Tämän lisäksi huomaamme ihmisten älyllisessä ja siveelli sessä tilassa aivan suunnattomia eroavaisuuksia. Jos edellyttäisimme Jumalan puhaltaneen elävän henkensä alkuperäisenä ja ensimäisen kerran jokaiseen rnumiillisesti synty vään lapseen, silloin niiden kaiken oikeuden ja johdonmukaisuu den perusteella pitäisi olla määrätyllä tavalla täydellisiä, olla va rustettuna samanlaisilla edellytyksillä etenkin haudantakaista ikui suutta varten. Mutta nytpä toiset ovat varustetut niin tavattomalla älyllä, että keksivät esim. puhuvia koneita^ langatonta sähkötystä ja muita merkillisyyksiä, joita ei alkeellinen ihminen voisi pitää mahdollisenakaan, ellei itse niitä havainnollisesti näkisi. Toiset taas älynsä terävyydellä ja nerokkuudella laskevat taivaankappalten matkat avaruudessa ja niiden matkat radoillaan, joten voivat se kunnilleen edeltäpäin sanoa milloin esim. aurinko pimenee, har haileva pyrstötähti lähenee maata j. n. e. Tällaisia laskelmia ei tavallinen ihminen pitäisi mahdollisena, ellei itse omin silmin näkisi ennustusten toteutuvan. Samoin on laita siveellisen eroavaisuuden. Alkeellinen ih minen, jos häntä ihmiseksi voi sanoa, tappaa, varastaa, pettää ja valhettelee, jopa tekee sen rauhallisena ilman suurempia oman tunnon tuskia. Vieläpä aivan alkeellinen ^ihminen saattaa syödäkin tappamansa ihmisen, saattaen rauhallisena nukkua ateriansa jälkeen. Toiset taas ovat varustetut niin suunnattomalla siveellisellä tarmolla, etteivät mitenkään voisi olla mukana siinä mitä raaka lainen tekee. Ja tämä siveellisyys on heissä jo aivankuin perit tyä, on sisäisesti voitettu kanta, jonka jatkona he jaksavat nopeasti kulkea elämän kaidalla tiellä. Niinpä esim. Paavali oli tavatto man kiivas sen oikeaoppisuuden puolesta, mihin hän oli kasvatettu, vainoten niitä, joita piti vääräoppisina, niinkuin ihmisillä on ta pana tehdä tänä päivänä, kun he ovat ja edelleen pysyvät tuolla muodollisen oikeaoppisuuden kannalla. Mutta kun Paavalin hen kisen ymmärryksen silmät avautuivat näkemään, ettei Jumalaa lo N:o 11 TIETÄJÄ 219 pullisesti kirkollisilla seremonioilla palvella, oli hän heti valmis jättämään muodollisuuksien puolesta kiivailemisensa, ryhtyen ra kentavaan työhön sen asian puolesta, mikä hänelle oli selvinnyt. Sama siveellinen voima näkyy monessa muussa, esim. Lutheruksessa. Jo nuorena hän jaksoi luopua maisen elämän hou kutuksista, vetäytyä luostarin kielteisyyteen. Mutta kun hänellekin selvisi, ettei ihmisen päämääränä ole vain oman pyhyytensä luo minen, silloin hän oli valmis luopumaan oman pyhyytensä tavottelusta, lähtien ulos maailmaan taistelemaan henkisen tiedon ja valon puolesta, joka yksin kykenee kukistamaan pimeyden ja ah taat ennakkoluulot. Hän oli valmis antamaan pyhyytensä maail malle, luopumaan luostarin turvallisuudesta, kärsien vainoa ja pai nostusta niiden puolelta, jotka eivät pidä uudistuksia tarpeel lisina. Vertaillessamme tällaisia jättiläispyhimyksiä ja siveellisessä suhteessa raakalaisia toisiinsa, joudumme ymmälle. Sillä näyttäähän niinkuin Jumala olisi edeltäpäin määrännyt edelliset kulke maan pyhyyden tietä, kun taas jälkimäiset olisivat jätetyt voimat tomuudessaan hukkumaan. Ja ellei meillä olisi teosofian esittä mässä jälleensyntymisopissa avainta näihin pulmiin, täytyisi mei dän joko jäädä siihen otaksumaan, että Jumala on edeltäpäin määrännyt toiset kadotukseen, toiset autuuteen, jollainen käsitys olikin Augustinuksen omaksumana hyvin vallitsevana keskiaikana, tai toisena vaihtopuolena peittää kaikki ristiriidat Jumalan salai suuksien verholla, niinkuin nykyinenkin kirkollinen suunta tekee. Näistä ristiriidoista selviydymme kuitenkin järjellisellä tavalla käyttäen jälteensyntymisoppia avaimenamme. Oivaltaessamme sen, että me ikuisina henkisinä olentoina olemme olleet menneisyysyydessä ehkäpä satoja kertoja »ihmisinä" maan päällä, kulutta neet monia lihallisia ruumiita tämän maisen elämän koulussa, sil loin ymmärrämme ihmisten erilaisuuden kykyjensä ja voimiensa puolesta johtuvan siitä, että he ovat eri ikäisinä eri asteilla tuolla pitkällä täydellisyyteen johtavalla kehityksen tiellä. Raakalainen, jonka järki ei ole herännyt, joka on miltei ilman omaatuntoa, si veellistä vastuunalaisuutta, on ihmisyyteen johtavan tien alku taipaleella, on vasta harvoja kertoja esiintynyt ihmisruumiissa tä män maapallon päällä. Nuo suuret jättiläisnerot ja pyhimykset ovat taas viimeisillä luokilla maapallomme ihmiskunnan suuressa koulussa. Ja näiden kahden äärimmäisyyden välillä astelevat ihmiskunnan suuret joukot. Ne älyn kyvyt ja siveelliset voimat, mitkä kussakin ihmisessä esiintyvät, ovat saavutetut niiden koke musten ja ponnistusten avulla, joita he ovat tehneet eläessään maan päällä edellisiä elämiään, omistaen jo ehkä satojen elämien kokemukset. Jokainen ihminen sisältää itsessään oman tuomionsa 220 TIETÄJÄ N:o 11 ja vapautensa. Hänen menneisyytensä on hänen syyttäjänsä, hä nen osallisuutensa lakina ilmenevästä kaikkiallisesta jumaluudesta on hänen tuomarinsa, ja hänen nykyisen elämänsä ulkonaiset ta paukset, kolaukset ja kärsimykset yhdessä hänen siveellisten ja älyllisten omaisuuksiensa kanssji ovat hänen tuomionsa täytäntöön panoa. Ja kaiken tämän keskellä hän nykyisellä välinpitämättö myydellään, ahneudellaan ja siveettömyyksillään luo itselleen syyt täjiä tulevien jälleensyntymiensä varalle. Taas pyrkimyksillään, uutterilla älyllisillä ja siveellisillä ponnistuksillaan, rakkaudellaan ja uhrautumisellaan kasvattaa hän itselleen puolustajia tulevia ruumistuksia varten. Tämä viimeinen kohta (taas selittää tuonkin vaikean kohdan, ihmisten ruumiillisen iän erilaisen pituuden, joka päältä katsoen näytti niin armottomalta. Jokainen ihminen on menneisyyden teoillaan ansainnut kohtalonsa tässäkin suhteessa. Vai emmekö näkisi kuinka ihmiset nykyäänkin väkivaltaisesti katkaisevat tois tensa maisen elämän, alkaen äidin kohdusta kaikilla ikäasteilla. Kun jokainen niittää tekojensa seuraukset, niin saa jokainen tu levaisuudessa ennenaikaisella kuolemallaan sovittaa rikkomus tansa. N Näin mietiskelemällä ja teosofian esittämää tiedon valoa apu namme käyttämällä selviydymme monesta hämärästä kohdasta, joita jokainen totuuden etsijänä ahertava saa vastaansa. Näin si säisesti mietiskelemällä kulkija nousee asteettain uskosta näkemyk seen. Hän näkee herkistyvällä ymmärryksellään ja sisäisen ihmisensä vakaantuneella varmuudella asioiden näin olevan. Jos täl laisen mietiskelyn avulla valaistulta ihmiseltä kysytään, miksi hän uskoo ihmisen kuolemattomuuteen, miksi kehitykseen, miksi syn tien ja karman keskenäisyyteen, miksi jälleensyntymiseen, niin hän osaa selittää ja perustella, miksi hän niin uskoo. Tavallinen uskovainen ei näin tee. Hänen vastauksensa on vain kiivas huo mautus, että niin on raamatussa, niin on jossakin kirjassa, kris tillisessä tai muussa. Muuta perustelua hän ei kykene uskolleen antamaan, koska hän ei ole sitä mietiskellen hankkinut. Teosofian ansiota onkin, että se opettaa meitä mietiskellen syventymään elämänkysymyksiin. Se ei tule luoksemme tuomit semaan meitä vääräoppisiksi, ei kääntämään kaikella kiivaudella meitä toiseen uskoon tai lahkoon. Se vain esittää meille juuri tuollaisen syvemmän mietiskelyn avulla saatua tietoa ja viisautta, samalla opettaen, kuinka jokainen samoin mietiskelemällä voi päästä osalliseksi samasta tiedosta ja viisaudesta. Ja kun näin mietiskellen onnistumme selviytymään niinkin monista risteyksistä kuin tässä esityksessä on tehty, silloin ei pidä antautua luulotelemaan oltavan jotenkin valmiita, ettei teiden ris Nro 11 TIETÄJÄ 221 teyksiä enään vastaan tulisi. Päinvastoin. Tiellä kulkija joutuu aina risteyksiin. Ja niiden erottaminen, oikean tien löytäminen, olisi yhä vaikeampaa, ellei kulkijan kokemusperäinen tieto myös suurenisi. Vielä yksi asia. Ennenkuin ihminen voi jatkuvasti kulkea valosta valoon, täytyy hänen itse olla valona maailman pimey dessä. Ja tuota, valoa ylläpitääkseen täytyy hänen polttaa koke muksissa saatua tietoansa, järkeänsä, älynsä kykyjä, rakkauden pa lavassa tulessa. Tavallinen ihminen polttaa älylliset rikkautensa keinottelun, itsekkäisyyden tulessa, omaansa etsien. Mutta se tie vie pimeyteen sekä edellä kulkijan että ne, jotka kulkevat hänen perässään, hänen valonsa opastamina. Sentähden ei ole suurempaa käskyä kuin rakkauden käsky. Sen käskyn pitäminen luo ihmisten maailmaan uudet maat ja tai vaat. Ja rakkauden olemuksen ja ilmenemistavan määrittelee Paa vali: «Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei lue kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuudesta; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profe toiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, j a tieto katoaa. Sillä tietomme on vaillinaista, ja profetoimisemme on vaillinaista; mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vail linaista." Jos siis tahdomme jqskus tulla täydellisyyteen, joksi Paavali rakkautta nimittää, täytyy meidän kasvattaa itsessämme edellä mai nittuja ominaisuuksia. Ja niihin kasvaaksemme, täytyy oppia uh rautumaan toisten olentojen hyväksi, vaikkapa niiden hyväksi, jotka meitä vihaavat. Ja vieläkin enemmän: niiden hyväksi, joita itse olemme vihanneet. Niin tekevät viisaat ja voimakkaat, ottaen niin taivasten valtakunnan väkirynnäköllä. Näin tehden herätämme itsessämme nopeammin rakkauden kipinän, joka hitaasti kasvaa valaisevaksi ja lämmittäväksi tuleksi Siten tulemme siihen täydellisyyteen, johon kielillä puhuminen, profetoiminen, usko ja toivo sisältyvät. Sillä kenessä asuu rak kaus, hänessä ovat nuo edellisetkin; siksi rakkaus on suurin, on täydellisyys. Jos rakkaus taas puuttuu, eivät usko ja toivokaan voi mitään. j . R. H . 222 TIETÄJÄ N:o 11 KIRJEITÄ TOIMITUKSELLE. » Tietäjä» poliittisena lehtenä. Teosofista maailmankatsomusta olen tottunut pitämään avarapiirteisenä, jonka sisällä eri ajatuskantoja omaavat ihmiset voivat verrattain hyvin toimia ja kokea elämässä totuutta, sekä olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa huolimatta siitä, mitä he pitävät politiikassa Suomen onnena tai onnettomuutena. Tämän edellytyksenä kuitenkin on, että «Tietäjä" olisi poliittisesti puolueeton ja esittäisi mahdollisimman varovasti ajatuksia ja ennustuksia tältä alalta. Näin olisin suonut olevan, vaan mitä näenkään parista viime «Tietäjän" numerosta, tuosta Suomen totuuden etsijäin sanantuojasta? Se onkin ruvennut poliittiseksi tuuliviiriksi, joka pyörähtelee tuulten suuntien mukaan. Tätä en pitäisi minään, jos Tietäjässä olevat poliittiset kirjotukset olisivat jonkun vähemmän huomatun sivullisen henkilön kirjottamia, vaan kun ne on «Toimittajan" kynästä lähteneet, «Toimittajan", jota olen tottunut pitämään kauvemmaksi näkevänä kuin useaa meidän poliitikkoamme. Ei tarvitse olla kovin paljon yleisiä asioita seurannut, kun tämän kaiken tajuaa ja samalla myös huomaa, että edellä viitattu suunta «Tietäjän" palstoilla esitettynä ei ole eduksi totuuden etsinnälle enempi kuin teosofiselle ajatus suunnalle. Sillä täytyneehän nyt toki meidän olettaa, että ihmi sillä on jonkunverran itsetietoisuutta ja omintakeista harkintakykyä, joten ne eivät voi aina hyväksyä — vaikkapa Tietäjässä esitettynä - mitä hyvänsä. Toimittaja uskottelee näkevänsä tulevien asioiden kangastuksia ja kuitenkin tänään ylistää tätä ja huomenna toista. En ole mi kään selvänäkijä enkä ' niihin ehdottomaati uskokaan, vaan sen uskon ja olen aina uskonut, että ylistykset Suomen kuninkaan kunniaksi ovat ennenaikaisia ja että vaikka tänne kuningas tulisi kin, niin ei se olisi pitkäaikainen. En sitäkään usko, että kuningas voisi onnellistuttaa Suomen kansaa, kuningas, joka on lähtenyt vieraista oloista ja nojaa valtansa vieraisiin voimiin — (siihenhän täällä kaikkien kuningasmielisten usko perustuu), — vaan minä uskon siihen voimaan ja siihen mahtiin, joka lähtee suorastaan Suomen kansasta ja joka on vieras kaikille vieraan vallan viekotuksille, sillä sehän on näyttänyt monissa koettelernhksissa kestävän^ ja lopulta kuitenkin voittavan. Tähän voitanee väittää, että nousihan punainenkin voima kansasta ja myös kansaan nojasi — vaan tämä väitehän ei ole totta, jos sitä tarkemmin tutkitaan. Punainen voima oli vierasta Suomen kalevalaiselle kansalle, samoin kuin se oppi, johon se perustui, siksi sen täytyi sortua. Jokainen ken näki viime talvena Suomen kansasta nousseen voiman ja Nro 11 TIETÄJÄ 223 sen suuren uhrautuvaisuuden, mikä oli sen voiman takana, hän ei edelleenkään voine olla luottamatta tähän kansaan. Hän uskoo, että tämä kansa kykenee omat asiansa hoitamaan; ei hän voi kauvan luottaa jo kyllin monasti pettäneeseen vieraaseen tukeen, tulkoon se oikealta tai vasemmalta, vaan uskoo, että tällainen vieraan vallan tuki tulee lopulta tuhoamaan kannattajansa. Jos meille tänne tuodaan kuningas, joka nojaa keskusvaltojen monar kiaan, niin pyydän kysyä, mihinkä hän sitte nojaa (enempi kuin kuninkaan tuojatkaan) jos tämä tuki sortuu? (Tämän väitteen olen ollut jo kesäkuussa tilaisuudessa tekemään julkisessa väittelykokouksessa.) Saako hän sellaisen tuen Suomen kansan suu resta vähemmistöstä, joka voisi Suomelle onnea luoda? Tämä pitäisi jo olla jokaiselle päivän selvänä ja pitäisi jokaisen vihdoin kin nähdä, rakennetaanko täällä edellä viitatulla suunnalla Suo melle onnea vaiko onnettomuutta.1 En luota minkään maan monarkiaan enempi kuin lopullisesti militarismiinkaan, ne ovat molemmat aikansa olleet ja elämänkin pakosta ne tulevat tuhoamaan itse itsensä. Niinkuin jo edellä olen esittänyt, luotan Suomen kansaan ja siihen voimaan, joka nousee kansasta, ja toivoisin, että tämä luottamus palaisi jälleen kaikkiin niihin, jotka Suomen kansan henkeä tulkitsevat. Jollei niin ole, niin he tekevät huonon palveluksen tälle kansalle, jota kuitenkin sanovat rakastavansa. Helsingissä lokak. 21 prnä 1918. Isak Räsänen. Ylläolevan johdosta . Olen pahoillani, että niin huonosti olen osannut esittää ajatuksiani Tietäjässä (ja muualla), ettei edes vielä wpoliittinenrt kantani ole selvä ja luotettava, vaan tuntuu horju valta ja hapuilevalta. Tarkemmin katsoen tosin myönnän, että se, joka vain seuraa niitä monenkirjavia tunnelmapätkiä, joita »/Toi mittajalta" otsikon alla julkaisen, hän helpostikin johtuu semmoi seen johtopäätökseen, johon ikävä kyllä herra Räsänen on saanut aihetta. Sillä olkoon kerta kaikkiaan sanottu: »»Toimittajalta" ot sikon alla olen kirjottanut kaikenlaisia päähänpistojani ja mietel miäni, mutten suinkaan aina ,»profeta 11isiä" lausuntoja. Olen elä nyt siinä naiivissa uskossa, että noilla pätkilläni olen Tietäjän lu kijoiden jotakin tarvetta tyydyttänyt. Tietysti lakkaisin heti niitä kirjottamasta, jos epäilisin, ettei niistä ole mielen virkistystä kel lekään. Olisin sentähden kiitollinen, jos Tietäjän lukijoista jotkut kirjottaisivat minulle ja sanoisivat suoraan, onko tarpeellista jatkaa »»Toimittajan" pätkiä ollenkaan. 1 Edellä olevaa ei pidä käsittää, että en olisi saksalaisystävällinen. Sitä kylläkin olen ja toivottavasti pysyn. 224 TIETÄJÄ Nro 11 Mitä nyt poliittiseen kantaani tulee, niin - vaikka edellytänkin, että useat lukijat sen tuntevat — tahdon lyhyesti sanoa seuraavaa. Vain yksi lausuntoni on ollut profetallista laatua, se, että Suomen kansa oli kutsuttu vaikuttamaan maailman historian kul kuun aseettomuudellaan. Siihen Suomen kansa ei kyennyt, se tarttui miekkaan, ja nyt se ei enää ole henkisesti johtavassa ase massa, vaan kulkee toisten kansojen rinnalla, yhtä neuvottomana, yhtä hapuilevana kuin nekin. Kaikki nyt lasten lailla hapuilevat sitä ihannetta, sitä päämäärää kohti, joka on aseettomuus. Tämä on minun poliittinen kantani. Maailmaan ei tule on nea, ei rauhaa, ei veljeyttä, ei yleistä hyvinvointia, ennenkuin kan sat lakkaavat käyttämästä murha-aseita toisiaan vastaan. Jos kut summe aseiden käyttöä militarismiksi, olen siis antimilitaristi. Luulin ennen, että aseettomuuden nimenä oli sosialismi — siinä petyin. Luulin myös ennen, että aseettomuuden nimenä oli Teosofinen Seura - siinäkin petyin. Katselen maailman politiikkaa henkimaailman, s. o. aseetto muuden aatteen kannalta. Jos taivasten valtakunnan aseettomuus toteutettaisiin fyysillisessä maailmassa, olisi ihmisten yhteiselämän luonnollinen muoto niin sanottu tasavalta. Jos taas aseettomuutta ei toteuteta, on yhdentekevä, minkälainen muoto on ihmisten val tiollisella elämällä. Tässä suhteessa olen siis todella puolueeton. Kuten kesällä kirjotin »/Työn valtaan", olen yhtä lojaalinen kan salainen tasavallassa kuin kuningaskunnassa. Nuo ovat minulle toisarvoisia asioita, kunnes toden teolla ryhdymme toteuttamaan veljeyden, s. o. aseettomuuden ihannetta maan päällä. Kirjottaessani lokakuun Tietäjässä pari sanaa kuningaskunnan puolesta tahdoin sillä ikäänkuin vaikuttaa rauhottavasti: »otta kaamme nyt ilolla kuningaskunta vastaan, jos se kerran on tuleva. Miksi emme kerrankin voisi olla yksimielisiä? Pitääkö meidän aina riidellä?" Sillä kuten äsken Tietäjässä kirjotin: pääasia Kansallishaltian kannalta on nyt, että saavutamme yksimielisyyden. Jos taas maailman tapahtumat vaativat, että muodostamme tasavallan, miksi emme sitä muodostaisi? En suinkaan minä aio asettua sitä vastaan. Kuningashommassamme onkin ollut heikko kohta, josta jo kesällä mainitsin: emme antaneet kansan äänestää. Politiikassa esiintyy mielestäni liian usein intoilua ja kiihkoi lua. Päästetään intohimot valloille alalla, jossa ei saisi käyttää muuta kuin puolueettominta älyä ja ihmisystävällisintä viisautta. Kaikki muodot ovat kuitenkin hetkellisiä ja ohimeneviä. Ihanneyksin pysyy - kunnes se saavutetaan. Mutta saavutetaanko se koskaan? p. E. □ □ □□ XSETHOH TEOSOFINEN AIKAKAUSKIRJA J 14:s vuosik. JOULUKUU N:o 12. 1918 □□□□□□□□□.□□□□□□□□□□□□□□□□□□n TIETÄJÄ 1919. Viidestoista vuosikerta! Jos tämmöinen aikakauskirja kasvaa ja kehittyy yhtä nopeasti tai yhtä hitaasti kuin ihminen, sanoi simme siis, että lapsuuden aika on nyt loppuun eletty ja nuoruus alkamassa. Fyysillis-eetterinen ruum is on m uodostunut ja astraa lista käyttövälinettä ryhdytään nyt muovailemaan. Nyt alkaa suurten tunteitten ja haaveilujen aika. Nyt tapahtuu suloinen heräymys rakkauden elämään, jolloin ihmislapsi alkaa aavistaa, mikä viehätys piilee kauneuden, totuuden ja hyvän voimassa. Oi kultainen nuoruus, sinunko portillesi Tietäjämme nyt olisi en nättänyt? Niin, jos Tietäjää saatamme verrata ihmissieluun, mik sikä ei silloin Tietäjän viidestoista vuosi olisi yhtä runollinen käännekohta sen elämässä kuin on sama ikä ihmislapsen kehityk sessä ? Minusta ainakin Tietäjän isänä ja holhoojana tämä lehteni on kuin elävä olento. Sillä on tarpeensa, sillä on vaatimuksensa. Sillä on tehtävänsä, sillä on velvollisuutensa. Sillä on ilonsa ja sillä on surunsa. Jollei sen tarpeita tyydytetä, ei se kykene teh täväänsä suorittamaan. Jollei sillä ole ilon aiheita, menehtyy se suruun ja kyyneliin. «Rakas Tietäjä", puhelen sille välistä, «suo minulle anteeksi, että isänäsi en ole kyllin varakas pukeakseni sinut niin hienoon ja kauniiseen asuun kuin soisin; suo niinikään anteeksi, etten varastostani aina löydä niitä henkisiä eväitä, joita soisin sinun vievän mukanasi, kun maailmalle lähdet. Isänäsi sinua rakastan ja soisin sinulle kaikkea hyvää. Soisin, että olisit niin kaunis, että paljaalla ulkomuodollasi viehättäisit maailman ihmisiä; soisin sinun olevan niin viisaan ja henkisesti rikkaan, että herättäisit myötätuntoista ihailua niidenkin sydämissä, jotka kerran hämmästyen kuuntelivat kaksitoistavuotiaan pojan sanoja temppelissä. Niin, mitä soisinkaan sinulle, lapseni! Ja vaikken 226 TIETÄJÄ N: o 12 tätä kaikkea osaa toteuttaa, vaikken osaa niin tietäsi tasottaa kuin haluaisin, älä silti sinä kylmene isällesi, älä lakkaa luottamasta hänen rakkauteensa ja hyvään tahtoonsa!" Tänä aikana varsinkin saan sillä tavalla puhella Tietäjälle. Kaikki mitä aineelliseen olemassaoloon kuuluu on miltei saavut tamattoman korkealla, ja nykyaikaisen isän ainaisena huolena on, millä hän lapsiansa vaatettaa, millä syöttää ja juottaa. On kyllä totta, että jos hän ensin on etsinyt jumalan valtakuntaa, ei hänen huolehtimisensa ole niin tuskallista kuin pakanain, mutta tyytyä hän saa siihen ravintoon ja siihen vaatetukseen, minkä kohtalo hänen lapsilleen tarjoo. Puhunko liian lapsellisesti ja liian paljon vertauksissa? Olkoon siis suoraan ja pelkäämättä sanottu, että Tietäjä kai kista nykyajan vaikeuksista huolimatta iloisena ja reippaana aikoo ensi vuonna kuten tähänkin saakka käydä tervehtimässä ystäviään kerran kuukaudessa. Korvaukseksi näistä vierailuista Tietäjä pyy tää Smk. 10: — koko vuodelta ja Smk. 5: — puolelta (dollaria 2 :5 0 ja 1:50). Eräs ystävä ehdotti, että Tietäjä korottaisi tämän maksun 25 markaksi, ja hänellä oli täysi syy ehdotukseensa, sillä menot ovat- täsmälleen viisi kertaa suurem m at kuin ne olivat pari kolme vuotta sitten. Mutta Tietäjä ainakin ensi vuonna vielä yrittää kymmenen markan tilaushinnalla, ilmestyen mieluummin kuten nytkin ohuem pana ja yksinkertaisempana kuin että liikaa rasittaisi ystäviensä kukkaroita. Tietäjän ystävät! Rientäkää sentähden tilaamaan Tietäjä vuodeksi 1919! Tilatkaa niin pian kuin mahdollista jn tilatkaa raha kourassa! Kunnia sille, joka sitäpaitsi hankkii Tietäjälle uusia tilaajia ja uusia ystäviä! Hinta Tietäjän on Smk . 10: — koko vuosikerralta ja Smk . 5: — puolelta. Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta ja ystävällisiin näkemiin tammikuussa! p. E. □ □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□a o JOULU. Tahdon kunnioittaa joulua sydämessäni ja koettaa pitää jou lua pitkin vuotta. Charles Dickens. Hyvä omatunto on jatkuva joulu. Franklin. On hyvä olla lapsi joskus ja paras olla sitä jouluna, jolloin sen mahtava perustaja itse oli lapsi. Dickens. N:o 12 Muuttakoon TIETÄJÄ 227 tämä päivä kaikki surut ja riidat rakkaudeksi. Shakespeare. Kunnia olkoon jumalalle korkeuksissa ja maan päällä rauha ja ihmisille hyvä tahto! Luuk. 2:14. Teille on tänään Davidin kaupungissa syntynyt vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Luuk. 2: 11. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TOIMITTAJALTA. Kymmenen vuotta umpeen olen nyt kirjottanut näitä pätkiän? «Toimittajalta" otsikon alla. Kun ensimäisen kerran niitä julkai sin, lausuin samalla: «Mitä muuten (Tietäjän 1909 vuoden ) 5 ohjelmaan tulee, olen ensiksikin aikonut joka num eron alkuun panna tämänlaatuisen, johtavan artikkelin. Jos lukijat voivat su lattaa sen perin personallisen leiman ja pohjasävelen, mikä näillä kirjotuksilla tulee olemaan, on yrityksestä se etu, että toimittajana olen tilaisuudessa lausumaan mielipiteeni kaikenlaisista kysymyk sistä suoraan sydämestä, tarvitsematta pukea ajatuksiani ylen ob jektiiviseen muotoon." Tällä kymmenen vuoden ajalla on pätkiä syntynyt 450 k p l Onko niistä ollut lukijoille sitä iloa ja mielen virkistystä, mikä minun silmämääränäni on ollut? Aion niitä edelleenkin jatkaa, mutta pyydän uudestaan pai nostaa, mitä kymmenen vuotta sitten jo lausuin, että ne ovat ys tävän tuttavallista puhetta ystävien piirissä ja ettei niille sentähden huoli panna mitään «virallista" arvoa. * Ajatellessani suurten mestarein ja varsinkin Kristuksen opet> tamaa veljeyttä kangastaa mieleeni m uuan puoli siitä, joka nähtä västi liian helposti unohtuu niiden ohjelmasta, jotka puuhaavat yhteiskunnan uudistamista. Ranskan vallankumous 18:nnella vuosisadalla ja Venäjän vallankumous meidän päivinämme, jotka alkoivat suurella riemulla veljeyden merkissä, luisuivat ennen pit kää todellisuuden maaperältä alas haaveiden valtamereen. Kan soilla on näet merkillinen halu unohtaa, että ihmiskunta, kuten H. P. B:n oli tapana sanoa, on «suuri orpo", ja että ihmisten, veljeys sentähden on oleva veljeyttä ilman isää ja holhoojaa. 228 TIETÄJÄ N:o 12 Pari sanaa selitykseksi. Niin kauan kuin vanhemmat elävät, ovat veljet ja sisaret lasten asemassa. Ja mikä on lapsen asem a? Se on aina johonkin määrin nauttijan asema. Lapset nauttivat, ja heidän veljeytensä silmiinpistävimpiä tunnusmerkkejä on se, että he veljellisesti nauttivat kodin yhteisestä hyvästä. Vallankumouksissa on aina ennen pitkää tullut näkyviin sama pyrkimys. Kansa luulee olevansa lapsen asemassa. Se oli taval laan sitä, kun sillä oli hallitsija. Mutta se teki vallankumouksen. Se huusi: «en tahdo hallitsijaa, tahdon itse hallita!" Se otti ohjakset käsiinsä, mutta ei osannut kauan näytellä uutta osaansa. Pian se taas tunsi olevansa lapsi. «Minä tahdon nauttia", se huudahti, «nauttia kodin yhteisestä hyvästä!" Ja se heittäytyi nauttimaan. Ja koska kodin yhteinen hyvä ei ollut kokonaan sen käsissä, ryhtyi se anastamaan ia ottamaan hyvää missä sitä vain oli. Ryöstöihin se antautui, varkauksiin, murhiin ja* väkivallantöihin. Ja niin kauan kuin hyvää riitti, se nautti. Siinä oli sen veljeys ja sen käsitys veljeydestä. Edesvastuuttoman ja kurittom an lapsen käsitys! Mutta voi, sillä ei ollut isää eikä holhoojaa. Kuinka toisenlainen on veljeyden todellisuus! Siinä ei ole kysymystäkään nauttimisesta. Veljet ovat orpoja ja heidän on käytettävä kaikki tarmonsa ja tietonsa yhteiselämänsä järjestämi seksi uudelle pohjalle. Heille veljeys merkitsee veljellistä osan ottoa yhteisen taakan kantamiseen. «Millä tavalla minä osaan olla suurimmaksi hyödyksi? ajattelee kukin heistä. «Mihin par haiten kykenen?" Ja kaikki yhdessä katsovat, että tehtävät ja velvollisuudet veljellisesti jakautuvat. Kukaan ei tahdo nauttia toisen kustannuksella, jokainen tahtoo taakkoja kantaa. Työ ensin, sitten vasta nautinto. Ei ole isää etkä holhoojaa, jolta pyytää saisi ja jonka hartioille vastuun voisi viskata. Kohtalo on omassa kädessä ja todellista elämää on katsottava rehellisesti silmiin. * Puhutaan keltaisesta vaarasta. Ehkä tavallisesti kuvitellaan, että japanilaisten ja kiinalaisten sankat joukot hyökkäävät Aasiasla Europpaan vallottaakseen manteremme miekalla ja tulella. Me valkoiset kristityt olemme sisäisistä riidoistamme (kansainvälisistä sodistamme) ylen heikontuneet emmekä jaksa vastustaa sitkeiden ja vinosilmäisten muukalaisten tunkeilevia joukkoja. Ja ehkä semmoisessa pelossa on perää. Kuvittelen kuitenkin keltaista vaaraa ensi kädessä toisenlai seksi. «Keltaiset" ovat ennen kaikkea kiinalaisia. Ja kiinalaiset ovat kummia olentoja. Ei sodassa, vaan rauhan aikana. Nro 12 TIETÄJÄ 229 Kiinalaiset ovat näet luonnostaan työmiehiä, ahkeria, väsy mättömiä, vaatimattomia. Kuka valkoihoinen kykenee kilpailemaan kiinalaisen kanssa? Kiinalainen tyytyy mitättömään palkkaan, sillä hänen vaatimuksensa aineellisen elämän suhteen ovat mität töm än pieniä. Kourallinen riisiä ja kupillinen teevettä, vuoteeksi ruum iinkokoinen tila lattialla. Yöksi heitä sulloutuu kymmenit täin yhteen huoneeseen ja hätätilassa nukkuvat seisoallaaan, että mahdollisimman monta mahtuisi samojen seinien sisään. Ja kii nalainen on hyvä työmies, ahkera, tottelevainen, taitava. Eikö tässä ole keltaista vaaraa kylliksi? Valkoihoiset rakas-tavat lepoa, laiskuutta, ruumiillisia nautintoja, syömistä, juomista. He kuluttavat aikansa turhanpäiväisiin riitoihin, pahottelemisiin ja valituksiin. He ovat hermoheikkoja, ahneita ja kateellisia. H eidän verensä juoksee santaan. Miten he siveellisesti jaksavat vastustaa keltaisten sitkeää tarm oa? Kun keltaiset tulevat Europpaan, lyö valkoihoisen työväen kohtalon hetki. Sitä seikkaa on ajoissa ajateltava, sillä keltaiset ovat jo tule massa. Venäjällä niitä on jo suuret joukot, ei kivääri eikä kuularuisku, vaan lapio ja kuokka kädessä. Jollei europpalainen työ väki tahdo toden teolla ryhtyä työtä tekemään — jos se m ie luumm in vain tahraa kätensä veljesvereen, - silloin sen loisto aika on oleva lyhyt. Miekkaan se tulee hukkumaan, ainakin jumalan miekkaan: nälkään ja ruttotauteihin, ja keltainen työväki astuu valkoisen tilalle. Niin, minkä kohtaloiden läpi kulkeekaan vielä Europan vanha manner, ennenkuin se tuhatvuotinen valtakunta alkaa, josta p n v feetat ovat puhuneet? Ja joka kyllä tuleva on. * Anteeksiantamattoman erehdyksen me teosofit teimme viim e vuonna, kun päästimme käsistämme sen kirjapainon, mikä kol mella meikäläisellä (niistä minä yksi) jo oli ennakolta ostettuna. Jollen näyttäisi itserakkaalta, sanoisin, että tuli kalliiksi se liian pieni luottamus, mikä T. S:n jäsenillä oli hommaa kohtaan, jonka etunenään minäkin olin asettunut. Sillä mikä on siitä ollut seu rauksena? Meidän teosofisia painatustöitämme on ylen vaikea saada suoritetuiksi. Puhumattakaan siitä, että itse työ on usko mattoman kallista ja yhä kallistuu, ei tahdo painoilla olla aikaa eikä tilaa meidän töillemme. Juhannuksesta saakka on nyt puu hattu wOnko Kalevala pyhä kirja?" ja «»Valoa kohti" kirjojen* painattamisessa ja nyt edellinen on valmistunut ja toinen on val mistumassa. Ne ovat olleet työn alla kesästä lähtien. Toisiin painatustöihin ei ole vielä voitu ryhtyäkään. Ja kun ollaan to 2 30 TIETÄJÄ M:o 12 tuttu teettämään kaikkia töitä samassa painossa, että ne halvem malla saataisiin, ei ole vielä annettu töitä vieraihin painoihin. Mutta mikäli näiden vieraiden hintoja on kyselty, on huomattu ne suorastaan satumaisiksi. Niin, rakkaat ystävät, Tietäjänkin painatus tulee nyt niin kalliiksi, että . . . että . . . Ainoa lohdutus on ajatus, että ehkä työväellä nyt on hyvä ja kultainen aika. Jos lie. Sillä maailman ja luonnon järjestystä on vaikea muuttaa. Ei se tahdo mennä muuta kuin hyvällä. Mutta jos esim. minä korotan Tietäjän tilaushinnan 25 markaksi, niin moniko tilaa? Olkoon sentähden sen hinta edelleen 10 markkaa, mutta kukaan ei ole kielletty tämmöisenä aikana m uis tamasta ystäväänsä vapaaehtoisella lahjalla, vaikkei ketään siihen kehoteta. En saata muuta ymmärtää kuin että edessämme yhä on rat kaisematon kysymys omasta painosta. Om a paino on saatava. Pieni paino, jossa suoritetaan vain omat työt. Ei sen tarvitse kilpailla markkinoilla, ei sen tarvitse huikeita voittoja tavotella. Kunhan kustannukset saadaan peitetyiksi ja parille, kolmelle teo sofille on painossa palkattu työnsä, sitten ollaan tyytyväiset ja onnelliset. Mutta painot ovat nyt kalliita, pari kolme kertaa kalliimmat kuin viime vuonna, ja sentähden harmittaa. Mutta kai sekin harmi on ohimenevä. Ehkä vuoden perästä meillä on jo oma suloinen kirjapainomme. Pieni ja suloinen. Haaveilkaamme! * O. Y. Tietäjän uudet kirjat ovat: Onko Kalevala »pyhä» kirja? kirj. Pekka Ervast, hinta Smk. 3: - , ja Valoa kohti, viides painos, hinta Smk. 4: Kirja, joka tänä vuonna on julkaistu ennen kaikkea Teosofisen Seuran jäseniä varten, on Mitä teosofit sodasta ajattelevat? Sen hinta on Smk. 6 : —. Annie Besantin, C. W. Leadbeaterin y. m. kanta mieltäkiinnittävässä sotakysymyksessä tulee tässä sel västi esille. Se on kuten tunnettu entente-ystävällinen ja on alusta saakka ennustanut Englannin voiton. ' P. E:n kantaa kirja ei esitä, mutta onhan se käynyt selväksi Tietäjästä y. m. Kehotetaan T. JS:n jäseniä ja vakavia teosofeja tutustumaan kirjaan. Painos on ra jotettu. * Lopetan toivottamalla Tietäjän ystäville, tilaajille ja lukijoille ihanaa ja rauhallista joulujuhlaa. Rauha on lahjoista paras. Ehkä uupunut maailma sen lahjan nyt saa. Nro 12 TIETÄJÄ OLIKO JEESUS JUM ALA? 231 - Sarjakirjotuksessani »Mitä on usko?" käytin viimekuisessa Tietäjässä seuraavaa lausemuotoa: »Koska Jeesus Kristus on lo goksen personallinen ilmennysmuoto." Tämän johdosta kirjottaa minulle eräs rakas ystäväni: »Se opettaja, jonka opetuksia salaisessa maailmassa jo vuosi kausia olen seurannut, nimittäin H. P. B., antoi minulle pohjan jo Salaisessa Opissaan sanoillaan: 'ei siis kielletä aina läsnäolevaa jumalaa luonnossa vaan inhimillisen opinkappaleen (dogmin) ju malaa ja hänen mumillistanaita sanaansa. Ihminen äärettömässä luulevaisuudessaan ja ainaisessa ylpeydessään ja turham aisuudes saan loi sen jumalan (logoksen lihassa) itsesaastuttavalla kädellään niistä aineksista, mitkä hän löysi ainekoneistostaan, ja tyrkytti sitä kumppaneilleen.' Tämä oli H. P. B:n teosofinen perusta ja sille perusti hän Teosofisen Seuran, karkottaakseen tuolla totuudella sieltä pois lahkolaisuuden yhden varmimmista tukipylväistä. Sillä kuinka on käynyt, kun opetus ruumillistuneesta logoksesta on hyväksytty? On saatu yksi uskonto pyrkimään hegemoniaan toisten yli ja sovun, veljeyden ja rakkauden henki kokonaan kar kotetuksi pois alkuperäisestä onnellisesta ekkleesiasta. Onhan meillä siitä todistuksia Teosofisessa Seurassammekin. Heti kun Steiner oli omaksunut opin lihaan tulleesta logoksesta, seurasi johdonmukaisesti toiset käskyt asteettain: 1) sinä olet H erra m i nun jumalani, älä palvele muita jumalia; 2 ) minä olen kiivas jumala, joka vihaan filistealaisia jumalia ja pakanoita; 3) vanhurs kas se, joka ei istu pilkkaajitten parissa, ja siksi karkottakaamme Seurastamme kaikki toisin ajattelevat. Vielä on tallessani Steinerin äänenkannattaja Mitteilungen, jossa hän ilmottaa, ettei Teosofiseen Seuraan saa kuulua Idän Tähden Järjestön jäsenet, mikä toim en pide onkin helposti ymmärrettävissä hänen logos-inkarnatsioninsa suoranaisena johtopäätöksenä." En tahdo tässä kosketella teosofis antroposofista eroa, josta ensi vuonna tulee kuluneeksi seitsemän vuotta, tahdon vain huo mauttaa, etten ole yhtä varma kuin edelläolevan kirjeen kirjottaja Antroposofisen Seuran opettajan, tohtori Steinerin kannasta Kristuskysymyksessä. Kun nimittäin vuosia sitten kerran kysyin eräältä oppineelta steineriläiseltä, opettiko toht. Steiner Jeesuksen olleen jumalan eli logoksen samalla tavalla kuin kirkko, vastasi Steinerin oppilas: »ei suinkaan, Kristus ei ole logos, vaan yksi seitsemästä elohimistä." Ja jollen muista väärin, olen jossain Steinerin jul kaisussa lukenut, että Kristus oli ihminen muutamasta varhem masta ihmiskunnasta (varhemmasta manvantarasta). 232 TIETÄJÄ Nro 12 Mutta jääköön Steinerin kanta sikseen. En tahdo siitä pu hua enkä sitä esittää, ennenkuin sen perinpohjin tunnen. Kysymys on nyt siitä, pidänkö minä Jeesusta jumalana, ym märränkö minä kirkon tavalla väitettä, että Jeesus Kristus on lo goksen personallinen ilmennys eli ruum istum a (inkarnatsioni). Mitä tähän vastaan ? Vaikkakin kirjotussarjassani koetin siihen vastata, olen erittäin iloinen ja kiitollinen, että täten tarjoutuu etsimättäni uusi tilaisuus selvitellä kantaani Muuan toinen ystäväni huomautti minulle suullisesti, että kyllä kirjotusteni johdosta tuntuu, kuin asettaisin Kristusta yläpuolelle entisiä opettajia ja kuin yleensä »vanha liitto" olisi huonom pi »uutta". Käyhän kristitty maailma taas viettämään vapahtajansa syn tymäjuhlaa, kaikissa kirkoissa kaikuu taas kiitoslause jumalalle, joka otti päällensä ihmisen halvan muodon ja siten lunasti ihmis kunnan ikuisesta kadotuksesta, johon synti ja paha ilman jumalan armoa olisi sen syössyt. Kristikunta tunnustaa: Jeesus Kristus maailman vapahtaja oli jumala itse, kukaan muu ennen häntä ei sitä ollut, eikä kukaan toinen hänen jälkeensä tule sitä olemaan. Niinkö ajattelen m inäkin? Jos se olisi totta, ajattelisin niin enkä pelkäisi sitä tunnustaa. Totuus on kalliimpi ja korkeampi kuin mikään uskonto. Oli valhe kuin lohduttava, kuin hyödyllinen, kuin kaunis tahansa, ei se ole minkään arvoinen totuuden rinnalla. Jos siis olisi totta, että Jeesus oli jumala niinkuin kirkko uskoo, miksen sitä tun nustaisi? Mutta nyt ei ole totuus semmoinen. Totuus on paljon ih meellisempi. Totuus on sitä laatua, että on aivankuin m ahdo tonta väittää jyrkästi sitä tai tätä. Jos sanon: kirkko on oikeassa, herätän väärinkäsitystä; jos sanon: kirkko on väärässä, rajotan henkistä todellisuutta. Sentähden sanon mieluummin, kuten äs keisessä Tietäjässä: kaikki ovat oikeassa, sillä totuus on niin häi käisevä, että kaikki inhimillinen tieto on hapuilevaa ja hämärää. Jo »Valoa kohti" kirjassa kirjotin nuoren näkemykseni in nostamana: »Taikauskoa on luulla, että itse ääretön Jumala olisi ilmottanut itsensä jossain kirjassa tai jossain henkilössä. Koko maailma on hänen ilmennyksensä ja ikuiset avaruudet ovat Hänen asuntonsa, joka tomuhiukkasessa on Hänen elämäänsä ja joka ih misessä Hänen henkeänsä - kuinka hän olisi voinut rajottua erityiseen aikaan ja erityiseen paikkaan?" Nuo sanat muistutta vat H. P. B:n yllä toistettuja lauseita, ja noissa sanoissa seison vieläkin. Mitä siis tarkotan, kun väitän, että Jeesus Kristus oli logoksen personallinen ilm ennys? Tarkotan sitä, minkä sanani ilmaisevätkin. En ole puhunut N:o 12 TIETÄJÄ 233 äärettömyyden jumalasta (josta taas kirkko puhuu), vaan logok sesta, joka Johanneksen evankeliumin sanojen mukaan «alussa oli jumalan tykönä" ( 1 : 2 ). Mitä on logos? Teosofeille tämä käsite ei ole vieras. Sillä on kaksi merkitystä: se on toiselta puolen se absoluutin eli ää rettömän elämän^ ilmenemismahdollisuus, joka maailmankaikkeu dessa on ilmennyt, eli niin sanottu universaalinen logos; toiselta puolen se taas on se yleismaailmallisen logoksen yksilöllinen eli individuaalinen rajottuma, joka on meidän aurinkokuntamme ta kana sen henkisenä tajuntana, luojana, ylläpitäjänä ja lopullisena hävittäjänä. Tavallisesti käytämme logos-nimitystä tässä jälkimäi sessä merkityksessä. «Logos" on siis useimmiten samaa kuin «meidän aurinkokuntamme logos". Tässä mielessä minäkin olen sitä sanaa käyttänyt. Mitä nyt merkitsee kreikkalainen sana logos? Se merkitsee . «sana, luku, järki". Siitä on johtunut esim. sana logiikka. Raa matun suomennoksessa käytetään logoksen vastineena sanaa Sana; yhtä hyvällä - ehkä suuremmalla — syyllä voisi olla Järki. Johanneksen evankeliumin alkusanat kuuluisivat silloin: «Alussa oli Järki, ja Järki oli jumalan tykönä, ja Järki oli jumala. Se oli alussa jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä sen kautta, ja ilman sitä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt. Järjessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Ja valo loistaa pimeässä,, ja pimeä ei sitä om aksunut" (1: 1 - 5 ) . Tämä jo selvittää paljon. Logos on aurinkokuntam me maailmanjärki. Kun Jeesus Kristus on logoksen personallinen ilmen nys, merkitsee tämä siis, että Jeesuksessa Kristuksessa aurinko kuntamme maailmanjärki on saanut inhimillisesti täydellisen, personallisen ilmaisumuodon. Eihän se mitenkään merkitse, että aurinkokuntam m e kosmillinen järki silmänräpäykseksikään olisi poistunut muista paikallisuuksista: yhtäläisenä kuin ennenkin se eli joka aurinkokuntam me atomissa ja elähytti joka ainoata elävää olentoa, siis joka ainoata ihmistäkin — kutakin elävää muotoa siinä määrin kuin sen m uodon rajotukset sallivat. Jeesus Kristus oli vain täydellisin, «ensimäinen monesta veljestä". Ennen Jeesusta Kristusta logos eli maailmanjärki ilmeni Buddhassa, Zarathustrassa, Laotsessa, Konfutsessa, Hermeksessä, Orfeuksessa, Krishnassa, Sokrateessa y. m. y. m. täydellisemmin kuin toisissa ihmisissä. Niinkuin hebrealaiskirjekin sanoo: ennen muinoin jumala puhui meille profeettainsa suulla. Ero noiden muinaisten profeettain ja Jeesuksen Kristuksen välillä oli vain siinä, että ennen Kristusta logos eli maailmanjärki ei ollut saanut haltuunsa yhdenkään ihmisen koko ruumista, ainoastaan hänen korkeampia käyttövälineitään, joidenka elämä sitten ilmeni ruu 234 TI E TÄJ Ä Nro 12 miissa aivojen, sydämen y. m. elinten välityksellä. Kristuksessa sitä vastoin koko ruum is oli pyhitetty logokselle eli maailmanjärjelle. Kristuksen ruumiissa ei ollut pienintäkään kohtaa, joka ei olisi ollut jumalallisen järjen läpäisemä ja kirkastama. Sentähden Kristus oli jumalan »poika", jonka jumala oli ikäänkuin ruumiillisesti synnyttänyt. Jeesus Kristus itse oli ihminen niinkuin me muut. Mutta hän oli samalla siinä määrin jumalallisen järjen täyttämä, että hän oli logoksen tähän asti täydellisin personallinen ilmennys. Logos-käsitettä on kuitenkin syvennettävä ja tarkistettava. »Maailmanjärki" ei ole abstraktinen käsite. Se on konkretinen todellisuus. »Valoa kohti" kirjassa kirjotin jo: »Maailmankaik keus on aineelliselta puoleltaan rajotettujen kappaleiden m uodossa ilmestyvä substansi sekä henkiseltä puoleltaan rajotettujen aisti musten muodossa ilmenevä tajunta. Mikä yhteisellä nimellä sa nottuna tietää, että ilmestynyt olemassaolo on panteoni tajuisia olentoja." Järjestä olisi turha puhua, ellei olisi järkevää tajuntaa, ja järkevä tajunta, pysyisi ilmenemättömänä ja olemattomana, ellei olisi järkevästi tajuavaa olentoa. Sentähden logos eli maailman järki on samaa kuin järkevästi tajuava olento, jonka järki, tahto ja tajunta ilmenee maailmassa. Toisin sanoen: aurinkokuntamme järki on jumalallinen olento, joka edustaa sitä järkitajuntaa, mikä meidän aurinkokosmoksessamme on ilmennyt. Aurinkokuntamme maailmanjärki on aurinkokuntamme jumala. Ja aurinkokuntamme jum ala on kuvaamattoman korkea personallinen — jos sitä sanaa uskallamme käyttää - olento. Että tämä personallinen olento, aurinkokuntam me logos, on p uhunut profeettain suun kautta, sen helposti ymmärrämme. Mutta väärinkäsitys on lähellä, kun sanomme, että Jeesus Kristus oli hänen - aurinkokuntamme isän - personallinen ilmennys. Sen tähden on otettava var-teen, mitä edellä olen huomauttanut. Emme saa erehtyä luulemaan, että jumala käveli maan päällä Jeesuksen haahmossa. Jumala eii logos on kosmoksessamme kaikkiallinen, ei hän supistunut Jeesuksen muotoon. Hän vain oli täydellisesti läsnä Jeesuksen Kristuksen personallisuudessa. Jumalalle syntyi niin sanoaksemme oma personallinen ilmennysmuoto Jeesuksen Kristuksen kautta — häviämätön inhimillinen ilmennys. Buddha oli myös logoksen ilmennys ja Krishna ja muut. Buddhalta niinikään Jumala sai häviämättömän inhimillisen ilmennysmuodon. Jeesuksen Kristuksen tarjoama apu jumalalle oli vain intensiivisempi, monipuolisempi ja ruumiillisesti okkultisempi. Se oli tähän asti täydellisin logoksen käyttöväline. Tuleeko täydellisempää, en tiedä. M ahdotonta se ei ole mi n un käsittääkseni. Sen vain olen ymmärtävinäni, että entinen N: o 12 TIETÄJÄ 235 logoksen ilmennys ei tule uudestaan. Buddha ei enää m um istu, Kristus ei liioin. Molemmat olivat jo täysiä hedelmiä. Sitä vas toin saattaa syntyä ihminen, joka ilmentää jumalan tavalla, jolla hän ei vielä ole ilmennyt. Jumalallisia ja inhimillisiä m ahdolli suuksia emme saata rajottaa. Mutta kestääkseen Jeesuksen Kris tuksen edessä semmoisen ihmisen täytyisi olla jotain vielä saa vuttamatonta, jotain, josta emme vielä osaa uneksiakaan. Pekka Ervast. O □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ IHMISARVON NOUSU. Teosofinen tieto esittää meille varman päämäärän ihmiskunnan saavutettavaksi. Ihm iskunnan on kehityksen avulla saavutettava ihmiskunnan yläpuolella olevan kehitysjärjestelmän laatu ja tila. Ja se järjestelmä on Raamatussamme nimitetty Jumalanvaltakunnaksi ja taivastenvaltakunnaksi. Teosofiassa sitä sanotaan Pyhäksi Veljeskunnaksi. Ihmiskunta nykyisessä tilassaan muodostaa maailmanvaltakunnan. Sitä sanotaan maailmanvaltakunnaksi, koska ihmiskunta ei vielä kykene keskuudessaan toteuttamaan tai vasten valtakuntaa, ei kykene elämään sen lakien mukaan. Mutta kuitenkin ihmiskunnan elämän koko sisältö ja päämäärä on siinä, että se joskus oppii seuraamaan taivastenvaltakunnan lakeja omassa keskuudessaan. Sehän sisältyy tuttuun rukouslauseeseen: «lähestyköön sinun valtakuntasi". Näiden kahden valtakunnan välillä on aina ollut salainen ja julkinen yhdysside. Julkinen yhdysside on julkisessa uskonnossa. Kaikki uskonnot, alkuperäiset suuret uskonnot, ovat kuin taivastenvaltakunnasta ojennettuja porraspuita, joita apunaan käyttäen ihmiskunta osaa kulkea taivastenvaltakuntaa kohti. Ja siksipä us konnoilla on arvoa ja merkitystä ihmiskunnalle vain mikäli he seuraavat uskontonsa käytännöllisiä neuvoja. Sanoohan Jeesuskin: jos te hoette herra, herra, ette ole minun opetuslapsiani, vaan jos te teette mitä olen teille käskenyt. Näin uskontoa käytännöllisesti oppaanaan käyttäen ihmiskunta nousee sisäiseltä laadultaan taivastenvaltakuntatilaa kohti. Ihmis kunta kokonaisuudessaan nousee kuin portaiden astui missä ylös päin. Näitä portaiden astuimia ovat tässä merkityksessä toisiaan seuraavat uskonnot ja niiden pohjalle kasvaneet ja kehittyneet määrätyt sivistykset. Mikäli ne toisiaan kehityksellisessä järjestyk 236 TIETÄJÄ Nro 12. sessä seuraavat, sikäli niissä ilmenee ihmisarvo jonkun asteen, korkeammaksi tunnustettuna. Katsokaamme esim. roomalaisen maailmanvallan aikuista ih misarvoa. Kuinka korkealle ihmiset kykenivät arvostelemaan oman* inhimillisen arvonsa siinä? Se tulee näkyviin silloisessa yhteis kunnallisessa elämässä. Silloisessa yhteiskunnassa oli huomattavana perustana mahtava orjalaitos. Ihmiset osasivat arvostella itsensä yhteiskunnallisesti miltei samaan arvoon kuin nykyään kotieläimet, karjalaumat. Ihmiset, muutamat ihmiset, omistivat suuria orjalaumoja, pitäen niiden työvoiman rikkautenaan. Ja tällainen järjestelmä oli aivan yhteiskunnallisen lain tur vaama. Ihmiset pitivät sitä aivan asiaan kuuluvana. He eivät kyenneet antamaan yhteiskunnassaan ihmisyydelle tämän korkeam paa pohjatunnustusta. Tämä yhteiskuntajärjestelmä oli se ohje, se koulu, jos niin sanoisimme, jossa ihmiskunta oli pakotettu kasvattamaan voimiaan. Ihmiskunta oli tuon järjestelmänsä turvissa kuin toukka kotelos saan. Ja lopulta ihmiskunta-toukka saavutti sellaisen voiman, että; se särki kotelonsa. Ja silloin tuli, tavallaan kuin vertauskuvana tästä ihmiskunnan purkautuvasta voimasta, suuren Maailmanopettajan julkinen esiintyminen maan päällä, roomalaisen maailman vallan alueella. Hän teki omassa itsessään ihmiskunnan pää määrän, taivastenvaltakunnan, hiukan selväpiirteisemmäksi ihm i sille, tietysti vain siinä määrässä, kuin ihm iskunnan kasvaneet ja silloin purkautuvat voimat sen sallivat. Hän tuli jumalallisella tiedollaan uudelleen arvioimaan ihmiskuntaa. Hän kuulutti ih misen yksilöllistä, jumalallista arvoa. Hän vetosi raamattuihin sanoakseen: te olette jumalia. Tuntekaa sentähden arvonne m u kainen vastuunalaisuutenne. Sillä jumalallisen lain edessä teidän on tiliä tehtävä jokaisesta turhasta sanastannekin. Tämä näin paljastettu tieto tuli tuomioksi silloiselle maail malle. Aivan niinkuin hän sanookin: en minä tuomitse, vaan minun sanani. Se tieto minkä teille paljastan, se saa teidät hyl käämään vanhat, nyt jo liian alhaiset käsitykset oman ihmisyy tenne arvosta. Mutta samalla oli tämä uusi tieto myös luomisen sanat uu delle maailmalle, sille kristitylle maailmalle, jonka järjestelmän puitteissa ja rajotuksissa siihen kuuluva ihmiskunta on jo lähes pari tuhatta vuotta elänyt. Siinäkin on ihmisyys ollut arvioitu määrättyyn asteeseen, jonka yli ei yhteiskunnassamme ole osattu nousta. Siinäkin on ihmisyys ollut verrattuna aineellisiin arvoihin, onpa jäänyt niiden alapuolellekin. Että niin on, sen todistaa käytäntö. Ajatellaan; vaan kuinka kristityllä maailmalla, sen kansoilla, on muutamia* TIETÄJÄ TM rikkausarvoja, niinkuin poliittisia etuja, kauppaetuja, tulli- ja siirtomaaetuja. Näitä etuja ovat kansat itselleen hankkineet ja omistaessaan niitä suojelleet. Ja niillä ne ovat niitä useastikin hank kineet ja aina puolustaneet? Armeijoilla, sotajoukoilla. Ja mitä ovat armeijat? Joukko tavalla tai toisella kokoonryhmitettyjä ih misiä. Ja kun nyt nuo kauppa-, tulli- ja siirtomaaedut ovat jou tuneet uhatuiksi, silloin nuo henkisesti ikuisista ihmisyksilöistä kokoonpannut armeijat on pantu vastakkain, tuhoamaan toisiaan kaikin voimin. Tämä selvästi näyttää, että kristityssä maailmassa on ihm is elämä arvioitu siirtomaa- ja kauppaetuja alemmaksi. Sillä eihän arvokkaampaa uhrattaisi ala-arvoisemman tähden. Näin on ihmisten joukkoteurastus ollut yhteiskunnissamme aivan laillistettua. Ja kun vielä virallistutettu uskonto on antanut siunauksensa sotajoukoille, on se ollut laillistutetun lisäksi vielä pyhääkin. Eivät ihmiset ole osanneet pitää kansojen elämää edes mahdollisenakaan ilman sotimista, tuota hurjaa joukkoteurastusta. Kaikki tämä valtiollinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä on taas ollut se toukankotelo jossa ihmiskunta on saanut kehittyä ja kasvaa. Ja se on kasvanut. Se on tässä ihmisarvo-käsityksessään saavuttanut sellaisen voiman, sellaisen älyn terävyyden, että jos se yhä edelleen täytyisi tähän koteloonsa jäädä, se pian, ainakin joskus, surmaisi itsensä loppuun. Koska kuitenkin taivasten valtakunnan viisaat Mestarit johtavat ihmiskuntaa, tarjoten sille aina uusia aatteita ja ihanteita, voimme syyllä ajatella kristityn maailman nyt joutuneen m unankuorensa särkymishetkeen. Tai vasten valtakunnan suuresta Vuoresta voi taas tulla reväistyksi suuri kivi, jos Danielin vertauskuvakieltä käyttäi simme, joka kivi särkee koko kuvan, koko nykyisen järjestelmän. Se merkitsee, että Maailmanopettaja, Pyhän Veljeskunnan Suuri Mestari, esiintyy taas julkisesti maailmassa, tulee taas uudelleen arvioimaan ihmisarvoa. Ja kuinkahan korkealle ihmisarvo saadaan kohotetuksi tule van sivistyskauden alkaessa? Toivottavasti yläpuolelle kaikkia aineellisia arvoja. Ja jos niin tapahtuu, silloin sillä tulee olemaan kauas kantava vaikutus. Jos ei ihmiselämää enää voi uhrata minkään aineellisen kappaleen ja arvon tähden, silloin tulevat sotajoukot nykyisessä tarkotuksessaan mahdottomiksi ja tarpeetto miksi. Jos ihmiskunta omassa tajunnassaan tuntee ihmisyysarvonsa aineellisia arvoja korkeammaksi, silloin täytyy ihmiskunta ponnistaa älyään keksiäkseen muita keinoja kansainvälisten riitakysymystensä selvittelemiseen. Ja alkaakin jo näkyä oireita tähän suuntaan. Sellaisia ovat kansainliitto, kansainvälinen eduskunta ja rauhantuomioistuin, jollaisista nyt aletaan puhua. 238 TIETÄJÄ Nro 12 Nämä ovat niitä tulevan sivistyskauden enteitä, joita kypsyvä, kohoutuva ihmisarvo aiheuttaa. Pääsisikö ihmiskunta siis kokonaan sotalaitoksistaan? Tuskin, Siihen asteeseen ihmiskunta ei nähtävästikään vielä ole noussut. Varmaankin tulee olemaan jonkunlaisia aseistettuja joukkoja, sa nottakoon niitä poliisi- tai sotajoukoiksi. Mutta niillä on aivan toinen tehtävä kuin ennen. Ne ovat puolustamassa ja turvaa massa sit& mikä ihmiskunnassa on korkeinta, arvokkainta: ihmistä, ihmishenkeä, kodin rauhaa ja turvallisuutta. Sillä jos pakkovallan rajotukset kokonaarv poistettaisiin, jos täydellinen vapaus annettai siin, silloin ihmiskunnassa vielä oleva petomaisuus alkaisi tehdä tuhoa. Sillä ihmisyksilöt eiv^t ole samalla kehitysasteella. Eivät läheskään kaikki osaisi vielä asettaa ihmisyyttä ja kodin rauhaa kaiken muun yläpuolelle. Ellei mikään ulkonainen pakko heitä pidättäisi, silloin heidän sisäinen petonsa alkaisi toimia; he hyök käisivät toistensa kimppuun ja alkaisivat petoina toisiaan teurastaa. Sentähden täytyy vielä tulevassakin sivistyksessä olla sellaista voimaa mikä suojelee ihmisyyttä. Mutta aineellisten arvojen risti riidat, kauppa-, tulli- ja siirtomaaedut, ne ratkaistaan tuom io istuimissa, aivankuin yksilöiden asiat nyt ratkaistaan. Vasta kau kaisessa tulevaisuudessa, kun ihmiskunta osaa paljastaa taivastenvaltakunnan omassa itsessään, vasta silloin voidaan toteuttaa täy dellinen yksilöllinen vapaus. Mutta siihen mennessä kuluu vielä monta uskontoa ja sivistystä. Tällä kertaa riittäisi se, että ihmiskunta väsyisi sotien m uo dossa ja nimessä toisiaan teurastamasta. Silloin Suuri Opettaja voisi tulla uudelleen tuomioksi maailmaan, uudelleen arvioimaan ihmisarvoa. Silloin Ihmiskunta voisi taas viettää todellista joulua, voisi iloita Kristuksen, Ihmisenpojan, syntymisestä orvon Ihmis kunnan sydämessä. J. /?. //. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TULKOON SINUN VALTAKUNTASI. i. Oletan, että nykyaikana on harvoja teosofeja, joiden ajatukset eivät olisi suuresti Maailman Lunastajan tulon käsitteen läpitun kemat, vieläpä valtaamat. Josko siihen uskomme tai ei, olkoon huom iom m e kuinka läheisesti keskittynyt tuohon taikka tähän ahdistavaan puutteeseen, on alati taustalla tämä kaikkinielevä ky symys. N:o 12 i n .rA |A 239 Näyttää siltä kuin muutaman keskuksen ioivrr! ja huomio kiertäisi enemmän tuon odotetun personallisuuden ympärillä ja millaiset mahdolliset suhteet sen jäsenillä on Häneen, kuin sen työn laadun, jota Hän tulee tekemään, ja vaikutuksen ympärillä, minkä se yleensä on ihmiskuntaan tuottava. Epäile mättä he ovat sellaisia, joiden tempperamentti vie heidät tuohon olettamukseen, ja se on johtunut siitä, että m uuan suuresti rakas tettu henkilö niin tekee. On niin luonteenomaista sellaisille tempperamenteille heittäytyä spekulationeihin Hänen Tulemisensa ajasta ja olosuhteista, tarttua kiinni joihinkin sopiviin tiedon antoihin ja viittauksiin, mitkä yksilöt viime elämissään olivat ol leet Hänen kanssaan yhteydessä ja koettavat siten tulla vakuute tuiksi tuon yhteyden jatkumisesta tulevaisuudessa. Tämä halu on kyllä luonnollinen kaikille, mutta toisille se on ehdottomasti välttämätön, sillä he näkevät asian sen henkilön mukaan, joka on sen heille todistanut, ja jos he sitten erehtyisivätkin tuon henkilön suhteen, niin heillä ei ole muuta johtolankaa. Mutta on olemassa vielä toisia, jotka siitä huolimatta, että edottavat Maailman-Opettajaa, ajattelevat vähemmän Hänen personallisuuttaan, ja se riippuu tietysti myös heidän luonteistaan ja kokemuksistaan ja he ovat pikemmin ihanteen kuin jonkun personan elähyttämiä. Sellaiset ihmiset ovat usein itsessään innos tuneita johonkin määrättyyn ihanteeseen tai asiaan, oli se sitten poliitillinen, yhteiskunnallinen, kasvatuksellinen, taiteellinen tai uskonnollinen. Luonnollisesti he toivovat, että Opettaja tullessaan tukee heidän määrättyä ihannettaan ja tietysti tämä on heidän kannaltaan kaikkein tärkeintä. He tuskin voinevat ymmärtää, että Hän voisi hyväksyä ja tukea vastakkaisiakin asioita, he unohtavat,, että noiden toisten vaikuttimet myös ilmaisevat mikä heistä on pyhintä ja innostuttavina. Heistä on ylimalkaan taattua, että se suuri Henkinen Olento, jonka tulemista he odottavat, ruumistuisi yhteen ainoaan inhim il liseen personallisuuteen, joka siis tahtoisi viettää maan päällä samallaista elämää kuin tavalliset inhimilliset olennot. Oletetaan tuossa tulemisessa olevan pääasiana fyysillinen läsnäolo jossakin aineellisessa ruumiissa; ja opetuslapsius ja antaumus Hänelle saattaa heidät tuntemaan Hänet siinä ruumiissa, hyväksymään ja tottelemaan Häntä kaikessa mitä Hän opettaa tai määrää. Tietysti tuollaisesta käsityksestä seuraa, että tällä hetkellä on tärkeimmistä tärkeintä levittää hyviä tietoja Hänen tulemisestaan pro pagandan, ja järjestöjen laatimisen avulla sekä kaikellaisen mahdol lisen julkisen ilmennyksen kautta muodostaa siihen uskovaisista laajan ruum iin läpi maailman. Nuo ihmiset luulevat, että tuollainen uskovaisista muodostunut ruum is takaa Hänelle hyvän vastaanoton 240 TIETÄJÄ N:o 12 ja helpottaa Hänen työtään, olkoon se millaista hyvänsä. Ilman tuota ruumistumisen olettamista, olisi varmaan propaganda taval lisen yleisön keskellä (suuremmaksi osaksi teosofisen yleisönkin) sangen supistunutta. Järjellisesti voimme kenties todistaa, että on menty liiallisuuksiin odotellessamme sellaista Opettajaa tai Pelas tajaa, joka tulisi olemaan vain poliitillinen ja kansallinen eikä mitään muuta. Me emme odota enää vanhain juutalaisten lailla Messiasta. Useimmille ihmisille Opettaja tarkottaa vain personaa eikä muuta, näkyväistä, ilmeistä, yksilöllistä ihmisolentoa. Olisi varmaan viisasta koettaa ymmärtää, että kaikesta huo limatta se on vain olettamusta, jota nyt levitämme, yhtä monien joukosta. Lienee tarpeetonta puhua kuinka puoleensa vetävää sellainen on. Omasta puolestani tunnen kuinka tuo ajatus huu maa minut. Kun on koko elämänsä ponnistellut ja kysellyt oman himmeän erottainiskykynsä ja intuitioninsa valon tuikkeessa, sitten pettynyt, erehtynyt ja saanut tuntea epäonnistuvansa, ja nyt! mikä loistava näköala ettei tarvitse enää itse ajatella — kun voi löytää maan päällä inhimillisessä muodossa Johtajan, jota voi seurata ehdottomalla luottamuksella. Ja kuitenkin, vaikkakin odotan va kavasti Maailman-Opettajan tulemista, en voi kuitenkaan sanoa, että voisin rehellisesti pitää tuota yleistä, yksinkertaiselta ja vilpit tömältä näyttävää käsitettä varmana. Yhtä mahdotonta ja vasten mielistä olisi m inun sitä itselleni vakuuttaa. Minä odotan jänni tyksellä, mutta koetan sittenkin pitää järkeni valppaana. Luonnollisesti varsin hyvin tiedän, että Mrs. Besant ja muut, joita kohtaan tunnem m e suurta kunnioitusta, kuten heidän sisäi sen näkemyksensä auktoriteettiinkin, ovat kauniisti ja määrätyllä tavalla todistaneet sitä; ja onkin olemassa muutamanlaisia teoso feja, jotka sanovat heti: wSe ratkaisee tämän kysymyksen. Ette hän tahtone mielipiteillänne nousta häntä vastaan!" Tämä on väärä päätelmä. Ei kukaan ole niin voimakkaasti kuin Mrs. Besant itse vakuuttanut sitä tosiasiaa, että kaikki tuollaiset huomioimiset voivat johtaa erehdyksiin, eikä ne ole kenellekään muulle kuin itse näkijälle jostakin merkityksestä. En voi uskoa, että hän tässä niinkuin kaikissa muissakin väitteissään olisi ollut tarkottamatta muuta kuin mitä hän sanoo, ja juuri tuo hänen ehdoton vilpit tömyytensä ja harkitseva suhtautumisensa herättää meissä häneen niin suuren luottamuksen. Minkä vuoksi eivät nuo hyvät ihmiset ota häntä sanainsa mukaan? Minä pidän pyhänä velvollisuutenani tutkia ja ajatella itse, vaikkakin hyväksyisin miten paljon tahansa toisen näkökannan. En tahdo suinkaan tällä edellyttää, että tässä pitäisi käyttää ainoastaan konkreetista, aineellista järkeään. Minulle on opetettu, että keskittymällä ja miettimällä asiaa voi saada oman intuitioninsa valaisemaan sitä ja se on yhtä hyvää ymmärtämistä, N:o 12 241 TIETÄJÄ jopa parempaakin kuin mitä selvänäköisillä tutkimuksilla saavute taan. Menettelemällä toisin, ottamalla toisen näkemyksen omak seen, vähitellen tukahutetaan intuitionin kasvu ja henkinen nä kemys. Minä en silti kehota ketään asettamaan minun käsitystäni Mrs. Besantin käsityksen tilalle, vaan ainoastaan yrittää itse ajat telemaan asiaa. Voisi olla mahdollista, että kaikki kolme olisim me joko oikeassa tai väärässä! Ihmiset oyat taipuvaisia luulemaan, että tuollainen tapaus 011 vain yksinkertainen asia: joko se on niin tai näin, joko se tapah tuu tai on tapahtumatta. Mutta jokainen tapahtuma on samalla kertaa useammalla tasolla. Sillä on myöskin henkiset ja psyykilliset aspektinsa, samoin kuin sillä on fyysilliset, ja mitä ne varmasti ovat, on äärettömän vaikea kuvata ja selittää. Henkinen on todellinen, tärkeä, ikuinen totuus, ainoa missä varmuus on ja voi olla olemassa. Fyysillinen on epävarma, ilmennyksissään monistuvainen, alttiina muunnoksille, jotka johtuvat muista fyysillisistä tapahtumista ja olosuhteista. Psyykillinen on myöskin epäluotettava ja myöskin monimutkainen,, sillä se värittyy aina näkijän kykyjen ja tempperamentin mukaan. Varmuus henkisellä tasolla ei tietenkään edellytä mitään varmuutta ja auktoriteettia mentalisesta tai fyysillisestä kuvasta, johon puutteellisesti on pantu henkinen ilmenemään. Hänen toinen tulonsa ylimalkaan henki senä tosiasiana on jotain mistä voi omien kykyjensä avulla saa vuttaa täydellisen varmuuden. Mutta fyysillisenä tosiasiana, tapah tuuko se tänä tai seuraavana vuonna, Englannissa, Intiassa tai Amerikassa, se on asia, jota on järjellä arvosteltava, epäilemättä niiden psyykillisten kykyjen mukaan, jota satutte omistamaan, ni mittäin kuvien luomiskyvyllä, ilmaistaksenne mentalisella tai astralisella tasolla oman sisänäkemyksenne henkisestä totuudesta, tai sellaisten kuvien näkemisellä (ajatuskuvien), joita muut ovat luo neet teidän johdatukseksenne. Saatte tosiaan arvostella ja määri tellä niiden arvoa niillä keinoilla, jotka ovat saatavananne. Ellette tunne kaikkia tosiasioita - ei edes jumalallinen tajunta niitä tunne - niin ei ole mitään Varmuutta olemassa, ja sentähden fyysillinen todellisuus on vain varjojen varjoja Todellisuudesta, eikä sille ole niin ollen pantava suurta painoa. »Maailman loppu" ja Maailman-Opettajan Tulo on punou tunut yhteen ihmiskunnan mielikuvituksessa. Pinnalta tuollainen yhdistäm inen on mielivaltaisuutta; älyllisesti niitä on katseltava kahtena eri tapahtum ana; kuitenkin luulen niiden olevan henki sesti erottamattomat, kenties vain kaksi aspektia samasta tapah tumasta. Tutkimalla älyllisesti, niinkuin joku historian, valtion, talou dellisen ja yhteiskunnallisen tieteen tutkija tekee, luulen riittävästi 2 242 TIETÄJÄ N:o 12 ilmenevän, että olemme saapuneet «aikakauden loppuun". Monta vuotta sitten sosialistit todellinen huutava ääni erämaassa, näyttivät kuinka nykyinen yhteiskunnallinen järjestys ehdottomasti joudutti omaa häviötään. Niinkuin kaikki, mikä perustuu säälimättömään kil pailuun, minkä eristyksen tunne saa aikaan, sen perusolemuksena on riitaisuus ja itsensä hävitys, eikä silloin ole kysymys mistään «joko" vaan «koska", riippumatta mistään ennakkoluuloista mitä on sijalle tuleva. Sosialistit ovat antaneet hyvän syyn ajattele miseen, että loppu on lähellä, mutta he ovat menneet vielä kauemmas kuin vaan ennustamalla hävitystä. Huolimatta kaikista heidän epätäydellisistä ennakkoluuloistaan, sisäisten tosiasiain tietä mättömyydestä, virheellisistä menetelmistä, pannen luottamuksensa koneistoon ja puolueensa mielipiteeseen, ovat he julistamalla Ylei sen Veljeyden käsitettä, tunkeneet läpi ikuiseen henkiseen totuuteen, ja virittäneet uuden ajan perussäveleen, joka sisäisesti on samallainen kuin teosofinen käsitys «kuudennen rodun" attibuuteista ja kristillisten ihanteesta Jumalan valtakunnasta maan päällä. Näin tekemällä «ovat he laittaneet tien Herralle suoraksi«. Näiden sosialistien ohessa on ollut monia vuosia selittämätön, tuskainen, järjetön odotus monissa ihmiskunnan lahkoissa, aina tyhmästä, hyvää tarkottavasta sovittajasta verenhimoiseen Mahdin seuraajaan asti, joiden uskomisessa on vähän tai ei ollenkaan mitään tietoa. Voidaan sanoa, ettei sellainen tunne mitään todista, ja se on kyllä totta, mutta asia on kuitenkin niin, että tuollaisen mielentilan vallitessa voi heissä apahtua muutos ja sellainen mielentila tulee myös olemaan tuntuvana tekijänä, että niin on tapahtuva. Kun vaan on ollut useita vuosia monien sellaisten liikkeiden likeisessä yhteydessä, jotka koettavat saada aikaan valtiollisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia uudistuksia, ja kuka on ollut mukana haltiotuneissa joukoissa ja välttämättömässä harhan pois tamisessa j a ‘yhä uudistuvissa ponnistuksissa, mitkä ovat niiden perustana, se on varmasti tullut huomaamaan sen ensimäisenä seikkana, ettei mitään edistymistä voi tapahtua niinkauan kuin ollaan tyytyväisiä asioihin sellaisina kuin ne ovat, ja vielä, että kaikki yhteiset ponnistukset pettävät ellei johtajien suunnitelm at ole senlaatuiset, että voidaan hyväksyä ne ominaan esitettäessä. Tosi menestys voi olla mahdollinen vain silloin, kun tuo suun nitelma näyttää maantienkulkijastakin omantakeiselta. Terävin äly ja henkisin isänmaallisuus toivokoot tyydyttävimpiä suhteita, ruumistuttakoot ne sääntöihin, mutta niinkauan kuin ihmiset eivät ole vielä kypsiä, vältetään niitä ja ne pysyvät kuolleina kirjaimina, tai muuten häviävät ja väärinkäsitetään, saaden pikemmin pahaa aikaan kuin hyvää. Eivät johtajat määrää kulkua, vaan heidän N: o 12 TIETÄJÄ 243- typerimmät seuraajansa. Samoin käy uskonnoissakin. Meille an toi parituhatta vuotta sitten Jeesus ja Buddha korkeimmat ope tukset ja esimerkit. Kuinka monta kristittyä ja buddhalaista on koko tänä aikana noita opetuksia pannut käytäntöön? Niitä on väitelty ja väärennetty yleisesti. 'Tietäm ättöm ien epämääräinen levottomuus ja halu imeä itseensä uusia vaikutuksia, on paljon enemmän merkille pantava seikka kuin johtajien nopeasti vaihtuva katsantokanta, mikä on hyvin yleinen ilmiö. Ei ole suinkaan todistuksista puutetta, joista tutkija voi saada itsekseen johdatusta ja yksi mitä vakuuttavin ja mielenkiintoisin esitys on Mrs. Resantih kirjassa »The changing w orld", että nyt on päästy suureen käännekohtaan maailman historiassa. Ja nyt on suuri sota n ä y t tävä miljonille sen, mitä m uuten ei olisi voitu tehdä. Siis voidaan sanoa ilman suurtakaan vastaväitöksen pelkoa, että »maailman loppu" on tullut - sen maailman, jonka me tunnemme, vanhan yhteiskunnan järjestyksen, vanhan tyytymyksen entiseen raakaan voimaan, kilpailuun, omanvoitonpyyntöön ja materialismiin, mitkä ovat valtavina tekijöinä ihmiselämässä. Mutta tavallisen ja vaikkapa teosofisenkin tutkijan kannalta näyt tää minusta, ettei voida sanoa tämän muutoksen olevan ehdotto masti ja välttämättä yhteydessä Maailman Opettajan tulemisen' kerällä, niinkuin yleisesti kuvitellaan: ei ole mitään erityistä syytän mikä vaatisi Hänen ruumistumistaan yksityiseen personallisuuteen^ paitsi a priori se olettamus, ettei löytyisi muuta mahdollisuutta. Tietysti on aivan paikallaan kun on sanottu, että ajan merkit näyttävät yhtäläisyyttä niiden aikojen kanssa kun Maailman-Opettaja kerran ennen ilmestyi. Mutta se vain edellyttää sellaisen ilmestymisen mahdollisuutta eikä suinkaan sen välttämättömyyttä. Itse puolestani en tutkisi hetkeäkään tätä mahdollisuutta enkä v o i myöskään millään tavalla arvostella niitä todistuksia, joita okkult tista tietä on tehty Hänen identtisyydestään. Mutta minusta ei ole tuotu siitä mitään vakuuttavaa todistusta, että joku Opettaja ilmestyisi tuossa taikka tässä ruumiissa, tai missään määrätyssä ruumiissa, tällä määrätyllä ajalla taikka millään määrätyllä ajalla. Minusta näyttää, että on olemassa seikkoja, jotka tällä het kellä viittaavat tuollaisen ilmestymisen epätodennäköisyyteen. Minun mielestäni .ei ole merkityksetöntä, että siellä, missä vanhat ihanteet ovat ruum istuneet Welt-machtiin, niinkuin ne ovat Sak san tajunnassa, ne myös pyrkivät muodolliseen ja ulkonaiseen yhteyteen s. o. yhdellaisuuteen ja keskitykseen; uudet ihanteet pitävät silmällä todellista ulkonaista erilaisuutta, voiman ja arvovallan laajentumista ja yleistymistä. Näyttää siltä kuin uu dessa järjestelmässä ei olisi eri kansoilla mitään johtajaa, vaan että viimeinen tulisi olemaan suurin. - Taas brittein kansallisuuk- 244 TIETÄJÄ Nro 12 sissa, kuten kenraali Smuts äskettäin viittasi, on »yksinvaltius" kuollut ja sitä on seurannut jonkinlainen yhdistynyt olento O n silmäänpistävä tosiasia, että samalla kertaa kun vanhan järjestyksen voimat ovat yhteissummana ja tyypillistetyt Keisarin ja Hindenburgin personalliseen johtoon, niin uusi henki ei ole tuonut rintamalle yhtäkään johtajaa, jolla olisi kestäväisyyden ja auktori teetin ansioita. Meidän puolellamme on sota »ihmisten sota", niin on Presidentti W ilson selittänyt, ja sen henkeä ei voi verrata tuollaisiin lauseisiin kuin »Kuninkaan ja maan puolesta" tai »Deutschland uber alles», ylimalkaan katsottuna, »kukin tekee siinä osansa". Innostus lähtee sisältä, eikä ulkoapäin eikä mis tään johtajasta. Tämä ei ole mikään onnettomuus, vaan tyypil linen uuden järjestyksen henki. Eikö tuollainen yhteenliittymisen tunne, että saa olla jäseninä »yhteisessä ruumiissa" kajauta buddhin ääntä, mikä on tulevan kuudennen rodun päätarkotus ja aivan vastakkainen personalliselle, manaksen, viidennen juurirodun men neisyyteen kuuluville pyrinnöille? Eikö se ole sopusoinnussa Kristusihanteen kanssa? On sanottu sattuvasti, että »Taivas ei voi täydellisesti ilmentää tahtoansa yksilöiden kautta, vaan sen täytyy ilmentää itsensä joukkojen kautta". En tiedä kuinka .Maailman Opettajan personallinen johto käy yleisesti yhteen tämän ■hengen kanssa. W. Wybergh. (Theosophistista suom. O. S.) a □□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□□ NÖYRTYIN ETEES KUMARRAN MÄ PÄÄN. Ystävistä yksinäiseks jään, vieraanani vainen murhe musta, nöyrtyin etees kumarran mä pään ylhäistenkin ylhä suo jo lohdutusta. Surun suuren läpi näytä tie, joka määränpäähän johtaa, polku oikea, mi vie totuuteen mi ylähällä hohtaa. Maikki Hyppönen. N:o 12 TIETÄJÄ 245 KANSANSIELUN VALTA. Vanhojen israelilaisten Jahvehin väitetään sanoneen «etsiske levänsä isien pahatteot lapsista kolmanteen ja neljänteen suku polveen, jotka häntä vihaavat" j. n. e. Tämä israelilaisten kor keimman jum aluuden käsitys näyttää, minkämoinen olento Jahveh oli. Se oli israelilaisten kansansielu, joka vaistomaisesti valvoin alamaistensa karmaa. jos vaan edellyttää kansansielun järjettömäksi olennoksi, joka toimii paljaan sielullisen vaiston mukaan, ei tarvitse kummastella Jahvehin tavatonta puolueellisuutta oman kuulijaisen kansanainek sensa eduksi. Mikä tahansa sielullinen olija vihaa vastustajiaan ja hyvittää ehdottomasti kuulijaisia tunnustajiaan. Kun esim. nykyajan muodollisesti kristityt kansat ovat tun nustaneet israelilaisten Jahvehin korkeimmaksi henkiseksi johta jakseen, osottaa tämä menettely niitten olevan yhtäläisen sielullisen auktoriteetin tarpeessa kuin israehlaisetkin. Erityiset kansallisuudet ovat vaan erilaisten, puhtaasti sielul listen johtajien, s. o. kansansielun «näkymättömän" olemuksen näkyväisiä edustajia. Itsenäinen, abstraktisten asiain tutkija huomaa sen räikeän epäjohdonmukaisuuden, minkä tulisi materialismiu kannalta olla selvä kansansielun valtaan nähden. Materialismin kannaltahan ovat nykyajan useimmat ihmiset aivan syyttömiä esim. nykyään riehuvaan «maailmansotaan". Se seikka, että ihan syyttömät ih miset saavat kärsiä tästä sodasta paljoa enemmän kuin syyllisinä pidetyt miljoona- ja valtiomiehet, halkasisi ainakin minun sappeni «pyhästä vihasta", jos olisin materialisti. Lukiessani sanomalehdistä kaikenmoisia sodanaikaisten poik keuksellisten olojen aiheuttamia määräyksiä ja rangastuksenuhkauksia, tuntee persoonani - se on sellaisenaan materialistinen - suuttum usta sentähden, että nuo määräykset sovelletaan koka kansan yksilöihin. Helsingin Sanomista olen lukenut, että «niskoiteleville" elintarvelautakunnille ei jaeta sokeria. Sellaisia «niskottelijoita" ovat elintarvelautakunnat, jotka eivät ole tehneet mitään maito- ja voikaupan järjestämiseksi alueellaan. Nyt on kaikissa tuollaisissa «niskottelevissa" kunnissa tuhan sia ihmisiä, jotka eivät voi millään tavalla harjottaa elintarvelautakuntaan sellaista painostusta, että se taipuisi. Jos nyt esim. Kurkijoen kunnan elintarvelautakunta olisi tuollainen «niskottelija", jäisi minun perheenikin sokeritta, vaikka ei se voisi elintarvelautakunnalle kerrassaan mitään. Onneksi ei 246 TIETÄJÄ N:o 12 sanom alehdissä ole näkynyt mainitun kunnan elintarvelautakuntaa «niskotteiijain" listalla. Muuten, sivumennen sanottu, olemme sokeria saaneet viimeksi kesäkuussa, vaikka minun tätä kohtaa Mrjottaessani on jo lokak. 1 päivä. Ulkomaanpassinsaantia on hiljattain vaikeutettu sentähden, että muutamat «gulashit" ovat lähettäneet rahojaan ulkomaille ja aikovat itse mennä perässä. Jos minä hankkiutuisin lähtemään ulkomaille, sovellettaisiin m inuunkin tämä «gulashien" tähden syntynyt kovuus. Mikä hir veä vääryys minun persoonalleni! Hiljattain oli minun ja vaimoni hankittava valokuvalla va rustettu »matkatodistus" saadaksemme liikkua välttämättömillä asioillamme. Olisimmeko me nyt m uuttuneet niin rikoksellisiksi, että meitä on tällaisen matkatodistuksen avulla pidettävä kurissa? Sitäpaitsi ei Kurkijoen nimismies, joka «todistuksen" antoi, tunne meitä eikä tiedä, olemmeko «kaloja vai lintuja", kuten sanotaan. Riittäkööt nämä esimerkit näyttämään, kuinka uhmaileva Mmsansielun valta on määrättyinä aikoina, joina jokaisessa ihm i sessä ennakolta nähdään rauhanhäiritsijä ja rikoksentekijä. Koska kansansieiu on aivan järjetön olija, heijastaa se järjettömyytensä niihin ihmisiinkin, jotka panevat toimeen sen vaistomaiset sane lut. Sensijaan, että turhan vaivan ja kenen tahansa kiusaamisen välttämiseksi olisi pidätettävä vaan asiallisesti vaaralliset henkilöt, ovat nyt kaikki vaarallisten asemassa. Järjestelmän tilapäiset valvojat tietysti väittävät, että on m ah dotonta tietää, kutka ovat vaarallisia. Minä sanoisin, että järjes telm än palvelukseen ei sopisi mennä henkilöjen, joilla ei ole pairempaa tietoa kuin valvottavillakaan. Tietysti kaitsijan tulisi olla kaittavaa etevämpi tiedoissa. Mutta meilläkin tehdään suhteelli se sti samalla tavalla, millä Heeroodeksen aikana, jolloin tapettiin ^kaikki 2 -vuotijaat tai nuoremmat poikalapset, jotta .yksi ainoa vaarallinen, s. o. Jeesus-lapsi olisi saatu tapetuksi. Aikamme ihmiset eivät ihmettele tällaista asiainmenoa, koska lie muutenkin ovat kansansielunsa uskollisia alamaisia. Mutta ne harvat, jotka eivät enää tunnusta järjettömän kansansielun valtaa, arvostelevat moista asiaintilaa. He eivät ole karjaihmisiä. Sen tähden eivät he myöskään soisi karjaihmisille kuuluvaa kohtelua «osotettavan niille, jotka itse hallitsevat ja hillitsevät persoonalli suutensa. Vielä on pantava merkille se seikka, että ne, jotka tekevät isossa mittakaavassa ja loisteliaasti esiintyen sitä pahaa, jota joh tajisto koettaa ehkäistä, saavat liikkua esteettä. Kaikkein turm iollisimmat «gulashit" nauttivat johtajiston kannatusta. Kansansielu .näet suosii isoa mittakaavaa ja hyökkää ainoastaan pienen mukaan N:o 12 TIETÄJÄ 247 toimivien — köyhien alottelijain tai omaksi tarpeekseen hankkijain — kimppuun. Järki-ihmisestä tuntuu jokseenkin mielettömältä se menettely, että johonkin määrättyyn kansaan kuuluvaa yksilöä kohdellaan esim. ulkomailla sen maineen kannalta, minkä muutamat samaan kansaan kuuluneet yksilöt ovat siellä saaneet. Kun esim. monet suomalaiset miehet ovat tulleet' Yhdysvalloissa tunnetuiksi puuko tuksesta, lankeaa epäilyksenvarjo keneen tahansa sellaiseenkin suomalaiseen, joka ei voi tappaa kärpästäkään. Syy on tietysti se, että Yhdysvaltainkin anglosaksilainen kansanaines tottelee s o keata kat#ansieluaan. Kaikkien kansansielujen rajaton valta on nopeasti höltymässä. Nykyinen „maailmansota" tekee osaltaan kansansielut heikoiksi olennoiksi. Alkaa olla ohi jo se aika, jona kuka tahansa pelkää vaan ulkopuolista pakkoa ja tunnustaa ainoastaan oman henkiminuutensa hiljaisen äänen päteväksi. N. s. siveellinen höltymys on se rajapyykki, joka näyttää kansansielujen vallan heikkenemistä. Ihmiset, jotka eivät vielä tiedä henkiminuudestaan mitään, pyrkivät elämään itsenäisesti, vaikka eivät he voikaan persoonaansa ohjata. Mutta he toimivat sen vaiston tuntemisessa, että kansansielujen valta on höltymässä. Ei siis tarvitsisi pelätä «siveellistä höltymistä", koska se on yk silön siveellisen lujuuden edeltäjä henkisessä mittakaavassa. Nykyään on ihmisiä, jotka sisäisen elämänsä — eivät ulko puolisen yhteiskunta-asemansa — perustalla tarvitsisivat n. s. erikoisvapauden kaikista ulospäisistä pakkomääräyksistä. Mutta koska johtajisto on koottu kansansielun uskollisimmista alamaisista, vaivataan ja epäillään juuri tällaisia ihmisiä enimmin. Johtajisto katsoo vaan varallisuuteen — kansansielun voimadynamoon — ja virallisella leimalla varustettuun sivistykseen. «Ajan merkit" näyttävät kansansielujen potevan kuolintautia. Uuden ihmiskunnan - kuudennen juurirodun - jäsenillä ei enää olekaan mitään tekemistä kansansielun - tämän aioonin päämiehen - kanssa. Yksilön oma vastuu ja tilivelvollisuus henkiminuudelleen on sen aikakauden ihmisten ainoa elämännormi. Ulkopuolisia lakeja ei tarvita, koska sisäiset ovat kaiken ulospäisen käytöksen määrääjinä. Aate. Tilatkaa Tietäjä 19191 248 TIETÄJÄ N:o 12 KANSANVALLAN IHANTEISTA. Teosofiset näkijät kertovat meille muinoisista jumalallisista hallitsijoista, jotka suurella viisaudellaan ja rakkaudellaan perusti vat ja hallitsivat onnellisen kulta-ajan yhteiskuntia, joissa vääryys, puute ja kurjuus olivat tuntemattomia käsitteitä. He olivat yksin valtiaita, kansansa jumalia, joiden tahto oli pyhä ja loukkaamaton. He edustivat henkeä, ykseyttä. Kaikkialla vallitsi vain heidän tahtonsa. Mutta kehityksen tarkotus ei ollut luoda tahdottomia ihm is lapsia, jotka korkeiden vihittyjen viisauden hallittavina elivät keskinäisessä rauhassa, tyytyväisyydessä ja onnellisuudessa, vaan täydellisiä jumal-ihmisiä, jotka omalla tahdollaan kykenisivät luo maan onnellisuutta ympärilleen. Sentähden siirtyivät nuo suuret hallitsijat syrjään antaen ihmisten itse järjestää yhteiskunnalliset olosuhteensa. Viisauden, oikeuden ja rakkauden sijalle tulivat silloin tietämättömyys, vääryys ja itsekkyys. Yksinvaltiaana ei enää ollutkaan jumala, vaan tyranni. Kärsimysten kiihottamina koettivat ihmiset ponnistautua eteen päin. Vihityt tulivat taas heidän keskuuteensa, mutta ei enää hallitsijoina, vaan uskontojen ja aatteiden julistajina. He osottivat kansoille tietä aineen moninaisuudesta hengen ykseyteen. Muinoiset ihanneyksinvallat perustuivat jumalallisen hengen hallitukseen. Ilman hengen ykseyttä, ilman jumalallisen tahdon pyhyyttä ei voida koskaan luoda yhteiskuntaan rauhaa ja onnel lisuutta, sillä aineen moninaisuus, joka ilmenee yhtä hyvin terä vässä järjessä (alemmassa manaksessa) ja ulkonaisen kulttuurin hiomassa tunteessa kuin kiinteän aineen osasissa, synnyttää aina kärsimystä, ellei se ole alistettu hengen ykseydelle. Mutta kun ihmisten täytyy itse astua vihittyjen viittoomaa tietä, niin ei kelpaa, että joku yksilö tai puolue antaa kansalle hyvän hallituksen, vaan on kansan opittava itse itseään hallitse maan. Yksinvallan sijalle on siis luotava kansanvalta. Mutta jo sen perustusta laskettaessa on meidän muistettava, että rauha ja onni saavutetaan vain henkisen ykseyden kautta. Kansanvaltaakin täytyy siis hallita vain yksi jumalallinen tahto, mutta se ei saa olla kenenkään ihmisen, ei edes vihityn, vaan koko kansan tahto. Mutta mikä on kansan tahto? Aineessa ja materialismin itsekkyydessä se on kaikkien yksilöjen tahto, mutta hengessä ja uhrautuvaisuudessa se on heidän yhdeksi sulautunut tahtonsa. Ero on siis huimaavan suuri. Edellistä voidaan verrata eri suuntiin vaikuttaviin pieniin voimiin, jotka lopullisesti aiheut tavat vain yhden tuloksen, mutta jälkimäistä yhteen suuntaan N:o 12 TIETÄJÄ 249 vaikuttavaan suureen voimaan, joka aiheuttaa saman tuloksen. Edellinen toteutuu riidan ja taistelun kautta, mutta jälkimäinen sovinnon ja rauhan tietä. Edellinen tuottaa kärsimystä ja tuskaa, mutta jälkimäinen onnea ja autuutta. Henkisellä yksinvallalla ja täydellisyyteen' kehittyneellä kan sanvallalla on yhteistä se, että kumpaakin hallitsee vain yksi tahto, joka ollen rakkauden ja viisauden elähdyttämänä levittää ympä rilleen rauhaa ja onnea. Yksinvallassa perustuu hallitsevan tahdon valta-asema hallittavien itsetiedottomuuteen, mutta kansanvallassa heidän vapaaehtoiseen alistuvaisuuteensa kansan tahtoon. Tule vaisuuden kansanvallassa opetetaan kaikkia yksilöjä jokapäiväisen elämän kautta tutustumaan Alcyonen Mestarin opetukseen, »että ainoastaan se, mitä Ykseys tahtoo, voi aina miellyttää jokaista". Yksinvallassa ilmottaa hallitsija tahtonsa alamaisilleen, mutta kansanvallassa täytyy kansan itse tutustua tahtoonsa, joka on ikäänkuin kätkeytynyt ja keskittynyt kansallishaltian tietoisuuteen. Kansanvallassa saavat ihmiset siis käytännöllisesti harjotella saat tamaan tahtonsa sopusointuun suuren ja heihin nähden persoo nattoman tahdon kanssa. Kansanvallan kautta kulkee tie Ykseyteen. Mutta kansanvallan ihanne, henkinen kansanvalta vaatii ihm i siltä niin suurta henkisyyttä, ettei sitä voida toteuttaa ennenkuin kaukaisessa tulevaisuudessa, ehkä vasta kuudennessa juurirodussa. Jo satojatuhansia vuosia ovat kansat saaneet taistella rappeutuneita ja aineellisuuteen vaipuneita yksin- ja harvainvaltoja vastaan, ja kun kehitys nyt vasta viime aikoina on näyttänyt kääntyvän kan sanvallan toteutumista kohti, niin kestää tietysti kauan, ennenkuin se saavuttaa likimainkaan täydellisyyden. Mutta vaikka ihanne häämöttääkin kaukana, niin on meidän kuitenkin aina pidettävä se silmäimme edessä, kun taistelemme kansanvallan aatteiden puolesta. Nykyaikaisissa eduskunnissa ilmenee etupäässä vain puoluei den tahto. Niissä ei siis myöskään ole ykseyttä, vaan m oninai suutta, aineellista itsekkyyttä. Ne ovatkin eri luokka-, puolue- ja ryhmätahtojen välisenä taistelukenttänä. Niissä pääsee väliin toi sen ja väliin taas jonkun toisen ryhmän tahto voittoon, mutta kansan tahto - tuskin koskaan. Eikä taistelu edes rajotu edus kuntien istuntoihin, vaan koettavat häviölle joutuneet saada tah tonsa toteutetuiksi poliittisilla vehkeilyillä ja väliin suorastaan aseel lisella vallankaappauksellakin. Eduskuntapäätösten kunnioittaminen on kuitenkin ensimäinen askel siihen todelliseen kansanvaltaan, jota hallitsee kansan henkinen tahto. Kun tavalliset ihmiset tulivat hallitsijoiksi vihittyjen sijalle, niin alkoivat yksinvallat rappeutua. Tätä kehitystä jouduttivat ne rohkeat yksilöt, jotka eivät alistuneet tyrannin tahtoon, vaan nou- 250 TIETÄJÄ N:o 12 sivat sitä vastustamaan. Mutta kun kehitys nyt kulkee kansan vallan laajentamista (poliittisesta taloudelliseen) ja täydellistyttämistä kohti, niin jouduttavat kehitystä ne epäitsekkäät yksilöt, jotka omaa etuansa ajattelematta kunnioittavat kansaneduskunnan enemmistöä ja alistuvat sen päätöksiin. Jos päätökset ovat huo not, niin voidaan ne parantaa kansanvallan periaatteiden mukaan vain yleisen valistuksen ja korkeampien oikeuskäsitteiden levittämisellä. a . A. 5 . KANSAN SIELU. Kansan sielu, lapsen sielu. Herkkä, syttyvä, yhtä nopeasti valmis iloon ja suruun, vihaan ja sääliin, uskoon ja unohdukseen. Sinä olet kuin leijonan pentu, joka annat lapsen leikitellä kanssasi ja sinua sauvallansa tanssittaa, mutta yhtenä päivänä sinä nostat käpäläsi ja murskaat hänet, tanssittajasi. Vaarallista, vaarallista on sinua liikuttaa. »Älä herätä Leviathania", sanoi muinaisuuden profetta. Kaikki arvotukset sinussa asuvat, turhaan viisaat luulevat sinua käsittävänsä. Sinä olet tietämätön ja kuitenkin viisaampi kuin heidän suu ret tietonsa. Sinulle voidaan uskotella mitä tahansa niinkuin lap sille satuja kerrotaan ja hän uskoo. Sinä kuuntelet jokaista sa tujen kertojaa ja kuitenkaan sinä et ole suojaton heidän sepistyksiään vastaan vaan valitset lopulta itse, mikä satu on parhain. Mutta huonosti kerrotuista saduista sinä et huoli, sillä sinä kaipaat hauskuutta yhtä hartaasti kuin lapsi. Joka sinua osaa huvittaa, hän saa sinulta kiiltäviä koruja ja lasinsiruja palkinnoksi, ja jos hän on yhtä lapsellinen, niin hän ottaa ne vastaan ja pitää hyvänään. Sinua voipi rakastaa, mutta sinuun ei voi luottaa. Kuka tietää tänään, mitä huom enna mieleesi tulee. Mutta kummallinen sinä olet, kansansielu, lapsisielu. Kovia ja ankaroita käskijöitä sinä tottelet ja he saavat mielensä mukaan sinua kurittaa ja rangaista. Sinä nöyrryt heidän kurituksensa alla, mutta jos he lisäksi lyövät, niin sinä voit nostaa leijonan-käpäläsi ja silloin heidän aikansa on ohi. Sinä olet kummallisen välinpitämätön omista eduistasi, niin kuin lapsi, joka ei osaa ajatella elämän huolia eikä huomista N:o 12 TIETÄJÄ 251 päivää. Turhaan muutamat koettavat tehdä sinua vakavaksi: sinä väsyt pian saarnoihin. Täytyy joskus nauraa sinun naivisuuttasi, mutta itsellesi sitä ei uskalla sanoa, siilä ethän voi itseäsi nähdä etkä siedä sivultanaurajia, Suuri kansansielu, joskus kysyn: tiedätkö sinä itse oman tehtäväsi, aavistatko oman kohtalosi? Jos sinulta itseltäsi sellaista kysyy, sinä hämmästyt js mykis tyt. Mutta joskus minusta tuntuu, että jumalat ovat sinulle unimaailmassa kertoneet omasta tulevaisuudestasi ja tehtävästäsi maan päällä. Ja nyt sinä kuljet puoli-tajuisena ja koetat muistella mitä kuulit, et voi saada sitä kiinni, mutta et myös kokonaan sitä unohda. Sinä odotat, että kuulisit jonkun sen sinulle sanovan, silloin sinä heräät ja muistat. Sinä katselet omia lapsiasi, kenestä on tuleva se sankari, joka on sinulle aukaiseva urasi ja vievä sinut uuteen voittoon. Jospa ei toivosi pettäisi ja jospa tuntisit hänet, silloin kun hän on luonasi. Mutta se, joka sinua totisesti rakastaa, hän menee kuolemaan sinun puolestasi. Hän ostaa omalla verellänsä sinulta tunnustuk sen, jollet muuten sitä hänelle anna. Ja kiitollisuutesi herää aikanaan, sillä hyvät tunteet ovat si nussa yhtä helposti syttyvät kuin huonot ja edelliset ovat kestävämmät ja voimakkaammat. Sinun mielesi on kuin suuri sulatusuuni, jossa kaikki paha: itsekkyys, intohimot, julmuus, oman aikansa kuohuu ja riehuu ja sitten se tasottuu, tyyntyy ja sinä heität päältäsi kuonan ja uudistat oman elämäsi. Siksi se, joka sinut oikein tuntee, ei voi koskaan sinua tuo mita vaan ainoastaan itkeä pahoja töitäsi ja kyynelillä pestä sitä kohtaa, missä hänen omat jalkansa kulkevat. Eikö hän ole osa sinusta, eikö jokainen sinun heikkoutesi ole hänenkin heikkoutensa ja sinun tuleva kunniasi hänenkin kunniansa? —e. Pudistakaa tietäjän tilaus ajoissa! 252 TIETÄJÄ N:o 12 ENSIMÄINEN VAIKUTELMANI TEOSOFIASTA. Ihmetyttänee Tietäjän lukijoita ehkä suurestikin, että vielä näihin aikoihin saattaa olla henkisillä aloilla toimivia ihmisiä, jotka nyt vasta - sanoisinko yhdennellätoista hetkellä - tulevat kosketuksiin n. s. teosofian kanssa. Näin on kuitenkin minun suhteeni tapahtunut. Olen tosin kuullut teosofiasta ja teosofeista puhuttavan, mutta mitään todellista käsitettä ei ole sieluuni m uodostunut. Joskus olen tosin nähnyt »Tietäjänkin", jopa lienee minulla ollut kädessäkin; jonakin ihmeenä tai ehkäpä parem min hum bugina — olen ilman muuta antanut sen siirtyä pois lukematta ainoatakaan kirjotusta sen palstoilta. Koska kaikille »tarkkaajille" on tärkeä huomata, miten ensimäinen vaikutus otetaan vastaan uudesta, ennen tuntemattomasta, vieläpä pahansuopaisella leimalla varustetusta hengen aineistosta, pyydän kertoa tämän ensimäisen kosketuksen tarkkaan niissä vaikutelmissa, minkä sain eräänä kuluvan elokuun synkkänä ja sateisena päivänä havaitessani ensikertaa teosofian olemassa olon. Veljeni toi näet eräänä päivänä postista kotiin paksukantisen teoksen, nimeltään »Ilmestyskirja teosofian valossa". Ihmettelin, että mitähän »roskaa" se taas lienee haalannut kotiin ja vuoros taan pahottelin tuhlausta kun näin kahdeksan num eron sen n u r jalla sivulla hintaa ilmottamassa. Jonkun aikaa oli tuo, muuten valoisennäköinen kirja pöydälläni jonkunlaisena astrologisena ih meenä tai jona m uuna sellaisena lystikkäänä kirjana, johon tuskin kannatti tutustua, ja jos siitä huolimatta tuota otusta ryhtyisi tutkimaan niin tokkopa se vastaisi siihen pannun ajan hukkaa, niin että joutipa tuo valkea siistin näköinen kirja siinä pöydälläni urjentelemaan. Sellaisissa pienissä sivistyspesissä kuin maaseudun torpat useimmiten ovat, ei ole paljon kirjallisuutta käytettävänä. Tosin tällä kertaa oli poikkeus. Olin lukenut näinä sotisina päivinä oman työni ohessa useampia kirjoja pää-osana romaaneita mitä erilaisemmilta aloilta. Kaikissa oli jotain hyvää, se ja se sielulli nen huomio oli minulta luiskahtanut sivu, tämä tyylikäänne herätti miellyttävyyden tunnetta. Tuon kirjan eetillinen pohja oli täyspitoinen hyvä, tämän vähemmän hyvä, mutta muodollisesti vahvempi: mutta minkälainen otus mahtoikaan olla tuo Hannulan kirja tuossa pinon ylimmäisenä. Oikeastaan liian suuri arvonta voidakseen saada minusta lukijaa itselleen. Vastavaikutuslain synnyttämä ikävystyminen romaanilukemiseen pani hakemaan järeämpää. Hannulan kirja ikäänkuin viittasi luokseen, mutta minä vastustin: ei ole minulla aikaa tuol N:o 12 TIETÄJÄ 253 laisen panoraaman penkomiseen. Ei, olkoot vain rauhassa siinä missä on. Tuli sitten nuo synkeät sateiset päivät, jolloin aurinko peitti kasvonsa sinisiin pilviin ja ihana kesä näytti äkkiä hukkuneen aikaisen syksyn jalkoihin. Sireeneissä kohisi, koivut taipuivat tuulen kourissa kuin tuskassa. Sade valui lotisevana virtana, maa vaahdotti alassyöksyvistä vesivirroista. Pöydälläni oli yhä H an nulan valoisa kirja. Minä otin sen käsiini, tarkastelin sen kansia ja huomasin siinä lystikkään moton: Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen. Tuon ajatusrakenteen alla oli jotakin lystikästä. Kysäsin itseltäni: mihinkä asti on tarkotus mennä, kun ei mitään rajaa millekään aseteta. Ensi alussa teki mieli loukkaantua sanoihin, mutta niiden tasapaino, suuri tasapuolisuus, joka ei suinkaan ole tämän tapaisten lauselmien ja tunteiden vah vimpia puolia, kiinnitti mieltäni, samoin alkulause. Se oli minusta hauska, vallan mielelläni annoin minäkin sen oikeuden Johannek selle, mikä siinä annettiin. Minusta siinä ymmärrettiin tätä mai niota m uodon ja voiman mestaria runollisesti, niinkuin nähtävästi Johanneskin oli tarkottanut. Ehkäpä hänen monen monissa sanaja lausekuvissaan oli paljon symboliikkaa, ehkä niissä oli sellaista, jota maallikot eivät alussa huomanneet, mutta joka tapauksessa sangen usein runollisen lennokasta ja suurpiirteisiä näkyjä. Tekijä tosin ei saanut minua vakuutetuksi, että Johannes itse olisi tarkottanut kaikkea tuota, mitä selostaja tahtoi sanoa, mutta joka tapauksessa oli hän sovittanut järjestelmän, joka oli hauska ja mielenkiintoinen, sangen syvällinen ja siveellisesti arvokas sekä lisäksi valaisi jollain ihmeellisellä tavalla koko olemassaolon mys tillistä - nähtävästi iäksi peittoon jäävää juurta. Nämä kaikki seikat yhdessä miellyttivät minua niin, että katselin kirjan läpi koko tarkasti. Yhden huomautuksen vain tahtoisin tehdä tekijälle tosin aivan maallikon kannalta. Varma minusta on, ettei jokaisella lausumalla, sana- ja lausekuvalla voi olla erikoista selityksiin joh tavaa sisäistä ydintä, sillä — sanoilla työtätekevänä tietää jokainen, että sellaisessa suuressa runoteoksesaa, kuin Ilmestyskirja, täytyy olla käänteitä, sana- ja lauseyhtymiä, jotka ovat välttämättömiä, muodollisten, puhtaasti teknillisten syiden vaikutuksesta syntyneitä. Senvuoksi voi tehdä itse Johannekselle huonon palveluksen, jos ymmärtää hänen sanojaan liian ahtaasti antamatta hänen hurm aan tuneelle, runolliselle inspirationilleen sitä väljyyttä, mikä on sille välttämätön päästäkseen kokonaiskuvien mahtavaan nousuun. Jokatapauksessa oli kirja miellyttävä, sen toistin usein lukeis 254 TIETÄJÄ N:o 12 sani, jonkinlaisen uuden hengen läpi viiltätnä ja muodollisesti notkea. Minusta oli varsin hauska huomata, että Johannesta, rakkauden apostolia ymmärrettiin noin ikäänkuin rakkauden hen gen läpitunkemana. Mielihyvällä panin kirjan kiinni ja niin olin saanut ensimäisen vaikutelman teosofisesta maailmankuvasta, joka ilmenee kirjan jokaisella sivulla. - Miksei? Sellaista ajattelua, joka ei toista sortaakseen, toista pettääkseen, rahaa ja tavaraa kootakseen, kunniapaikkoja saadakseen nouse mieleen - sellaista ajattelua olen heti valmis kannattamaan. Jääköön minulta vielä toistaiseksi kauaksi - niin alkuasteella kuin olen - monenlaisten «tasojen" ja «juurien" kiinteinä totuuksina pitäminen, jokatapauksessa yhdyttänee kui tenkin siinäkin, sikäli kun ne ovat vain kuvannollisia sanakuvia yhä eteenpäin pyörivästä kehityksestä. Miksemme voi parempaa tarkastelua varten niitä erotella ja lajitella, miksei antaa niille nimiä, jos todellisia huomioita vain on kullakin nimiä ja käsitettä tukemassa. Ja totisesti yksi seikka näyttää varmalta: ihmisen elämänkäsitys syvenee ja hänen vastuunalaisuutensa teoistaan lisään tyy antamalla sille tuo laajasuuntainen, eteenpäin ja taaksepäin ulottuva perspektiivi. Luulisin, että elämä kokonaisuuden kan nalta katsoen on juuri tällaisen syventämisen ja virvottajan tar peessa suuressa määrin. Tällainen oli ensimäinen vaikutelma teosofisesta ajattelutavasta. Siis valoisa. Sydämestäni toivon, että niin moni kuin mahdollista pääsisi sen lempeästä, mutta samalla ankaran suurenmoisesta paisteesta osalliseksi. A .J . K . □ □ □ a n □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ o d □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ UUSIA KIRJOJA. Mietteitä L. Onervan legendoja lukiessa. «Neitsyt Maarian lahjaa ja Siniyön tarua" lukiessani alkoi kaikua korvissani L. Onervan ensimäisestä runokokoelmasta «Ennen - nyt" niminen runonsa. Mielestäni tämä runo on ollut mottona hänen elämäl leen, hänen lähdettyään runoilijalatuja astelemaan ja elämän arvoja tutkimaan. Siinä runossa hän puhuu, kuinka hänen sielussaan soivat ennen «äänet herkät ja hienot, soinnut selvät ja vienot", kuinka ne johtivat hänen elämänsä vuolevan juoksun ja kuinka hän luuli Jumalan hänen om antuntonsa kautta puhuvan. Mutta vuosien vieriessä om antunnon ääni haipui ja lapsuuden laulu lakkasi. Alkoivat soida hämärät ja kummat äänet, suuret ja tum mat epäsoinnut, jotka ilkkuivat entiselle sydämen kielelle. Ne särkivät entisen totuuden kuvan, vieläpä antoivat hyvään ja pa N:o 12 TIETÄJÄ 255 haan luvan ja oma itse oli lakinsa ja oma tahto oikean ja väärän tuomari. Siitä hetkestä lähtien varmaankin hänen sielunsa läksi samoi lemaan elämän tummissa soissa ja vesissä, katsomaan mitä sen syvyyksissä ja pimennoissa piili, koettelemaan kuinka kestäviä elämän arvot olivat. Runottarensa soitteli tummia intohimon ääniä, milloin rakkauden onnesta, milloin kärsimyksistä, mutta vahvimmin soi niissä epätoivon sävel. Yhä syvemmälle etsijä laskeutui kunnes hän viimein tapasi pohjan — ja samassa helähti sielussaan jostain kaukaa lapsuuden kirkas ja puhdas sointu. Ja hän läksi tavottelemaan tuota kotiinsa kutsuvaa ääntä, ja se johti hänet syvänteistä vuoriteille. Juuri näiden legendojen kautta lap suuden äänet hänen sielussaan jälleen soivat, mutta korkeimmassa asteikossa kuin taipaleelle lähdettyään. Ne soivat puhtaina mutta kokemustäysinä ja itsetietoisina. Siniyön lailla hän on etsinyt »Suurta Henkeä, Ihmisten Opettajaa, joka on näyttänyt, kuinka jokainen helmi on pusertunut esiin kirvelevästä sydäntuskasta ja kuinka tuska oli saanut alkunsa pahuudesta. Ja juuri nuo pahat ihmisilkimykset olivat tuon kauniin helmitien hänen sieluunsa kirjailleet. Lopuksi hänen elämänsä pahantekijät muodostivat hä nen sisäisten silmäinsä edessä vain yhden ainoan sankan ja juh lallisen saaton, joka hitaasti ja hartaasti vaelsi kohti tuon uuden hyvyyden valtakunnan säteileviä portteja." L. Onerva on nyt löytänyt sisimmän itsensä. Tämä kirja uhkuu syvää viisautta, siinä piilee suuria elämän totuuksia. Vaikka se muodollisesti kulettaa lukijan keskiajan mystilliseen tarumaailmaan, on nykyajan rikkirevityillä ja intohimoissaan hoipertelevilla ihmisillä siitä kuitenkin paljon oppimista. Kieli on mehevää ja rikkaan mielikuvituksen värittämää. Erikoisen syvästi vaikutti »Manalan vaaka". Tahtoisin kehottaa. teosofeja hankkimaan itselleen tämän ansiokkaan kirjan joulupöydälleen. Siinä he tapaavat heille tut tuja totuuksia, sillä nämä legendat ovat kerrassaan teösofishenkisiä. Olga Salo. KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA. 382 Kys. H. /. Minkävuoksi henkilö, joka uskoo Mesta rien olemassa-oloon ja koko sydämestään haluaa löytää oman Mestarinsa, vieläpä työskenteleekin henkisesti hänet löytääkseen, 256 TIETÄJÄ Nro 12 ei tietoisesti ole saanut kohdata häntä päivätajunnassaan, joskin sisäisesti ja hetkittäin voi tuntea hänen läsnäoloansa? Vastaus. O n otettava huom ioon kaksi tekijää: opetuslapsen toivomus ja mestarin tahto. Mestarit ovat eläviä ihmisiä, jotka oman tietonsa ja viisautensa mukaan ohjaavat toimintaansa. O pe tuslapsen toivomus kohdata mestariaan kasvoista kasvoihin ei riitä; mestarinkin täytyy jostain syystä sitä tahtoa, ennenkuin hän opetuslapselle näyttäytyy. Mestarin läsnäolon tunteminen on saa vutus, johon useimmat pyrkijät saavat tyytyä. Ja sekin kielletään heiltä usein. Kaidalla tiellä kulkijan täytyy oppia seisomaan omilla jaloillaan, sillä muuten hänessä ei kehittyisi kyky auttaa toisia hädässä. □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ □ TIEN VARRELTA. Teosofinen kanslia Helsingissä. Kauan on kaivattu Helsin gissä teosofista toimistoa, joka määrättynä hetkenä päivässä olisi auki ja jossa Teosofisen Seuran asioita saisi tiedustella ja toimit taa. Sellainen tulee nyt ensi vuoden alussa avattavaksi Bulevardin 7:ssä kirjastohuoneessa. Kanslia-aika tulee olemaan klo 1/2 5 - V 2 6 ja perustaja-ylisihteeri on toimistossa tavattavana torstaisin ja mah dollisesti maanantaisin. T. S. hallinnon varapuheenjohtaja rouva Olga Salo on kansliassa tiistaisin ja perjantaisin ja Seuran rahas tonhoitaja neiti Helmi Rissanen keskiviikkoisin ja lauantaisin. Teosofinen kirjakauppa Helsingissä. Pieni kirjakauppamme Bulevardin 7:ssä, joka tähän saakka on ollut auki (paitsi sunnun taina) vain kolmena arki-iltana, tulee ensi vuonna pidettäväksi auki joka arki-ilta klo 7 —8 . Toivoa on myös, että kirjakauppa voidaan järjestää kokonaan uudelle kannalle; että se laajennetaan, että paperikauppa siihen yhdistetään, että se saa suurem man huoneuston ja on auki pitkin päivää y. m. » Toimittajalta» pätkät. Tietäjälle on saapunut useita vas tauksia P. E:n kysymyksen johdosta. Ehkä julkaisemme niitä ensi numerossa. Joka tapauksessa kiitämme arv. kirjottajia heidän y s tävällisistä sanoistaan. Kuten näkyy, aikoo «Toimittaja" edelleen jatkaa pätkiään. Hyvä joululahja on ‘V aloa tiofjti (hinta Smk. 4: —) ja Tietäjä 1919 (hinta Smk. 10: —).