Purjehdusloma Kreikan saaristossa

8
2012
9
Purjehdusloma Kreikan saaristossa
Kaikki alkoi uudenvuoden aatonaattona, kun makasin nukutettuna Porin
Keskussairaalan leikkauspöydällä. Operoitavana oli
välilevytyrä. Heidi soitti
Anitalle ja kysyi lähdemmekö syksyllä Välimerelle
purjehtimaan. Vaikea sanoa, vastasi Anita. Pekka
makaa tiedottomana sairaalassa, mutta palataan
asiaan myöhemmin.
Pari vuorokautta sairaalassa ja sitten kotiin
toipumaan. Päätettiin
luottaa siihen, että selkä
syksyyn mennessä para-
jeveneestä joka kovassa
aallokossa puskee läpi aaltojen. Noin mekin sitten
mennään, nauroimme. Siinä vaiheessa emme onneksi
vielä tienneet, kuinka totta
se tulisi olemaan. Odotukset kun olivat lämpimiä
kevyitä tuulia, lämmintä
vettä ja auringonottoa kannella makaillen.
Perillä kokoonnuimme
matkanjohtajan järjestämään infotilaisuuteen.
Veneet odottivat miehistöjään rantamöljään kiinnittyneinä. Saimme kuulla
käytännön järjestelyistä.
vasta matkan aikana.
Vuokrafirman edustaja
tiesi kaikesta kaiken. Tämän kertomuksen yhteydessä on muuten kuva heidän ”ylellisestä” konttoristaan. Siitä voitte päätellä
erinäisiä asioita.
Veneen varustukseen
kuului kumijolla, jonka
perämoottori oli veneen
takakaiteessa kiinnitettynä. Kiinnitin huomioni
perämoottorin toiminnan
tarkastukseen, joka oli erityisen ”tärkeä” . Moottori
vetäistiin käyntiin ja kaasuteltiin kovillakin kier-
Myrskyisää menoa Välimerellä.
nee, ja lähteä mukaan.
(Lentopelkoiselta kannattaa tiukata suostumus matkasta siinä vaiheessa, kun
asianomainen ei lääkityksestä johtuen ole kaikkein
terävimmillään. Anitan
huom.). Kysymyksessä oli
purjehdus vuokraveneellä
Kreikan saaristossa. Matkanjärjestäjänä Aurinkomatkat.
Heidi oli varannut meille 50 jalkaisen Bavarian.
VAU, luxusvene, kaikilla
varusteilla, kolme vessaa,
rullamasto isolle purjeelle,
monta makuuhyttiä, salonki ym. Miehistöksi tuli minun ja Anitan lisäksi Mika,
Anneli, Juha, Meike, Heidi
ja Pepe. Mika ja Pepe toimisivat kipparina ja varakipparina koska heillä on
kansainvälinen veneenkuljettajalupa. Ko. lupakirja
vaaditaan, jotta voi kipparoida venettä kansainvälisillä vesillä. Varsinaista
purjehduskokemusta oli
Mikalla ja Annelilla, Juhalla ja Meikellä ei mitään
veneilykokemusta, ja meillä muilla kokemus lähinnä
moottoriveneellä liikkumisesta. Pepe nyt tietysti on
liikkunut maailman meriä
kaikenlaisilla aluksilla.
Selkä parani ja lokakuun
alussa lähdettiin matkaan.
Lentoasemalla katseltiin
seinällä olevaa kuvaa pur-
Meidän veneemme ei vielä
ollut satamassa, myöhemmin selvisi että se oli vuokrattu vielä päiväristeilylle.
Saimme kellonajan koska
veneen voisi vastaanottaa,
ja lähdimme vanhaankaupunkiin lounaalle.
Sitten ruokatarvikkeiden
hankintaan. Satamassa
olevilla kahdella liikkeellä
oli kova kilpailu asiakkaista, palvelu toimi: tavarat
jäivät kauppaan säilytykseen ja tuotiin autolla veneelle sovittuna aikana.
Vihdoin veneemme saapui satamaan. Aika komean näköinen, niinkuin vain
50 jalkainen purjevene voi
olla. Veneemme nimi oli
”Sapfo”. (Sapfo on antiikin naisrunoilija, joka vaikutti Lesboksen saarella ja
kirjoitteli rakkausrunoja
lähinnä naisille.) Vuokrafirman edustaja tuli apulaisensa kanssa tekemään
luovutus/vastaanotto katselmusta. Kipparimme kävivät veneen varusteet sekä
laitteet ja yleiskunnon lävitse kohta kohdalta. Tätä
varten oli lista, jota seuraamalla asiat tarkastettiin.
Valokuvasimme venettä
sisältä ja ulkoa, jotta pystyisimme luovutustilanteessa todistamaan missä
kunnossa sen vastaanotimme. Puutteita löytyi, mutta todelliset viat selvisivät
roksilla, jotta kunnossa on.
Mieleeni tuli, että montako
kertaa vastaava toimenpide on tehty, ja sitten kun
todellinen tarve koneelle
ilmenee, sitä ei voikaan
käyttää koska vesipumpun
siipipyörä on lukuisista
kuivakäynneistä johtuen
sökö. No, en antanut asian
enempää vaivata mieltäni,
olihan hieno ilma ja apuvenettä tuskin tarvittaisiin.
Ensimmäinen yö veneessä vietettiin Rodoksella
Mandrakin satamassa. Aamiaisen ja
kipparikokouksen jälkeen oli aika irrottautua
laiturista. Täällä on tapana peruuttaa aina laituriin
ja satama-altaassa on joko
köysi johon keula kiinnitetään tai sitten pudotetaan
ankkuri peruutettaessa.
Ajoimme koneella ulos
sa­­­tamaa vartioivien saksan­
hir­vipatsaidenvälistä. Ilma
oli hieno, tuulta vain nimeksi. Nostimme kuiten­
kin purjeet, ja matka alkoi, ensimmäisenä kohteena Symin saari. Matka
muutaman solmun vauhdilla hienossa kelissä,
kuumassa auringonpaisteessa, kesti myöhäiseen
iltapäivään. Useat veneistä näyttivät ajavan koneilla, mutta meillä ei ollut
kiire minnekään.
Lähtösatamassa oli mai-
nittu matkanjohtajan infossa, että jos näette jossakin merimerkin, ottakaa
siitä valokuva, sillä niitä ei
ole. Tuntui oudolta, kun on
tottunut täällä merkityillä
väylillä liikkumaan.
Illansuussa saavuimme
Symille. Satama oli lähes
täynnä veneitä. Meille löytyi tila tutusta seurasta
toisten suomalaisten vierestä. Ei muuta kuin vene
ympäri, ankkuri alas (meni
tosi syvälle), ja perä edellä laituriin. Kiinnityksen
jälkeen lankonki maihin ja
tutustumaan kylään.
Matkanjärjestäjä oli sopinut satamamaksut ja ne
kerättiin sitten veneiltä,
sähkömaksusta oli jonkinmoinen neuvottelu, siinä
kun otettiin huomioon veneen mitat, henkilömäärät
ja monen monta muuta asiaa. Maksu oli meiltä jotain
2,71281euroa. Tarkkaan
laskettiin.
Itse sähkön kytkentä olikin oikea näytelmä.
Saapui mies skootterilla
rantakadulle. Skootterin
ohjaussarvissa oli melkoinen määrä erilaisia adaptereita sähköpistokkeisiin.
Samanlaisia oli meilläkin
veneessä muutama. Adaptereita piti olla erilaisia
koska satamissa saattoi
olla erilaiset pistokkeet.
Me vedimme maakaapelimme laiturille ja olimme jo valmiiksi katsoneet
omista liittimistämme oikeanlaisen vaihtoehdon.
Sähkömiehelle tämä sopi,
pitkällisten neuvotteluiden
jälkeen ja kytkennät tehtiin. Kaikki oli toistaiseksi
hyvin.
Päivän aikana oli ilmennyt, että toinen akuista oli
heikossa kunnossa. Nyt
huomattiin, että se ei ota
virtaa vastaan, oli todennäköisesti joku kennoista
oikosulussa. Kipparimme
ilmoitti asiasta matkanjohtajalle jonka venekunta oli
lähellä meitä. Hän lupasi
järjestää uuden akun seuraavalle etappisatamalle.
Jossakin vaiheessa skootterimies saapui johtoineen
uuden kerran tutkimaan
meidän kohdalla olevaa
sähkökeskusta. Pitkään
hän tutki johtoja ja teki
jotain kytkentöjä. Emme
kiinnittäneet häneen sen
enempää huomiota. Nautiskelimme pehmeän lämpimästä illasta veneen kannella.
Aamulla huomasimme,
että sähkökaapelimme oli
kytketty suoraan rantakeskukseen ja adapterimme häipynyt. Illalla käynyt sähkömies oli ottanut
jostakin syystä meidän
johtomme. Olimme huolissamme, koska johdonpätkä oli meille tärkeä huonon akkumme takia. Onneksemme Juha huomasi
sataman toisella puolella
häärivän sähkömiehen ja
lähti häneltä peräämään
johtoamme. Hetken päästä
hän tuli takaisin parinkin
johdonpätkän kanssa. Sähkömies oli hermostunut ja
heittänyt kaksi johtoa pitäen melkoisen saarnan.
Kumpikaan johdoista ei
ollut se meiltä varastettu,
mutta oletimme niiden olevan kuitenkin vastaavia.
Myöhemmin totesimme,
että ne eivät sopineet.
Kipparimme saapui kokouksesta ja sanoi seuraavan kohteemme olevan Tilos niminen saari Symiltä
länteen päin. Köydet irti ja
ankkuria ylös nostamaan.
No, ankkurivinssin käyttökytkin ei toiminut ja ”ulkona” 50-60 metriä ankkuriketjua. Kolme miehen
voimin sitten nostimme
ankkuria käsin.
Jokainen tietää, että
tuollainen ketjumäärä painaa jo melkoisesti. Aikamme siinä ponnisteltuamme
huomasimme, että meidän
ankkurimme mukana nousee toinenkin ankkuri. Viereemme illalla tulleesta veneestä oli ankkuri heitetty
ristiin meidän ankkurimme
päälle. Molemmat piti nostaa ylös asti, että saimme
ne irrotettua toisistaan.
Oma boksiin ja naapurin
takaisin mereen, ja menoksi. Hyvä, että satamassa oli
tyyntä, saimme rauhassa
temuta kettinkien kanssa.
Urakan jälkeen maistui
kylmä olut aika hyvältä.
Tuulta ei ollut kuin
nimeksi ja matelimme
eteenpäin. Lähelle saarta päästyämme löysimme
kymmenen metriä.
Olin ensimmäisenä laskeutumassa uimatikkaita
mereen, kun viimeisellä askelmalla tikkaat pettivät ja
putosin. Refleksinomaisesti
tartuin tikkaiden yläpäähän kiinni ja samalla sain
haavan terävästä tikasputken päästä käsivarteeni.
Pääsin takaisin veneeseen
ja köydestä tehtiin väliaikainen narutikas jonka
avulla pääsi laskeutumaan
veteen. Vesi oli uskomattoman lämmintä ja myös aika
suolaista. Vähän kirpaisi
tuoreessa haavassa.
Viisituntisen purjehduksen jälkeen saavuimme Tiloksen pohjoisosassa olevaan kaupunkiin.
Laituriin kiinnittymistämme ohjasi univormupukuinen, tiukan tuntuinen
kovaääninen nainen, satamakapteeni. Satama-allas
oli kyllä aika ahdas isoille
veneille ja ohjeet olivat tietysti tarpeen.
Iltaa vietettiin yhteisillallisella samalla matkalla
olevien venekuntien kanssa
paikallisessa ravintolassa. Hauskaa oli, ja päivän
polttava aurinko oli tehnyt tehtävänsä, yöllä ihoa
aristi.
Seuraavana aamuna
läh­törutiinit toistuivat.
Nisiros niminen tulivuorisaari oli kohteenamme.
Satamasta lähtö sujui nyt
paremmin, kun Juha oli
saanut ankkurivinssin
käyttökytkimen korjattua. Vinssin lukitussalpa
oli myös rikki, sitä joutui
painamaan jalalla samalla
kun kelasi ketjua sisään.
Uutta akkua ei näkynyt.
me keulan vieressä.
Jossakin vaiheessa Anneli totesi karttaplotteria
kokeillessaan, että se ei
toiminut. Virtaa laitteessa
oli, mutta se ei löytänyt
jostakin syystä satelliitteja.
Nisiroksen
sataman
eteen oli rakennettu iso
aallonmurtaja pohjoisen
tuulia vastaan. Sisäänajo
oli aika kapea ja tuuli oli
sen verran kova , että piti
ajaa vauhdilla sisään satamaan,
Aamulla osallistuimme
tulivuoriretkelle. Paikallinen bussi ja serpentiinitiet, kuski ajeli huolettomasti kännykkään puhellen, hiukan hirvitti. Matka
meni kuitenkin hyvin ja
pääsimme ihmettelemään
kraateria, joka höyrysi ja
kiehui jalkojemme alla. Paluumatkalla sitten taas oli
vähäisetkin hiukset pystyssä hurjasta bussimatkasta.
Retken jälkeen kipparikokouksessa olivat tehneet seuraavasta kohteesta
vaihtoehtoja. Me lähdimme ainoana veneenä pohjoiseen kohti Kosin saarta,
osa veneistä jäi vielä Nisirokseen, osa suunnitteli
takaisinpäin lähtöä. Tuuli
oli sopivan kova ja sivumyötäinen. Paikoitellen
saimme kirittyä veneen
nopeudeksi 10,3 solmua.
Meno oli mukavaa. Niinpä jo parin tunnin purjehduksen jälkeen saavuimme
Kossille. Ajo satamaan oli
taas ahdas. Piti kiertää
aallonmurtajan pää lähes
rantakivikon kautta. Samalla huomasimme kaksi
punaista kanisteria jotka
tulivat näkyviin vasta kun
Venevuokraamon toimisto Mantran saaressa.
kallioiden välistä lahden
joka vaikutti sopivalta
uintipaikalta. Vesi oli tosi
kirkasta ja syvyyden arviointi vaikeaa, kaikuluotain
tuntui näyttävän aivan
väärin. Näytti siltä, että
kohta köli ottaa kiinni ja
kaiku näytti jotain 20metriä. Pikkuhiljaa lähestyimme ja lopulta ankkuri alas,
meni sitä vieläkin ainakin
Pärjäsimme kuitenkin,
kun säästimme sähköä
kaikin mahdollisin tavoin.
Lähdimme satamasta
merelle aamukymmenen
jälkeen. Säätila oli sopivan tuulinen ja pääsimme
purjehtimaan koko matkan. Matkalla vierellemme
tuli muutamia delfiinejä
jotka uivat kilpaa meidän
kanssamme aivan veneem-
jo olimme osittain murtajan takana. Nämä olivat
ainoat ”merimerkit”, jotka
matkalla näimme. Tulkitsimme aallokossa kanisterien osoittaman väylän
kuitenkin väärin ja saimme
pienen pohjakosketuksen
kannujen kohdalla. Kosketus oli pehmeä ja olimme varmoja että vaurioita
ei tullut.
Olimme saapuneet Kossin Kardamenaan, saaren
eteläpäähän. Säätila oli
muuttunut hieman sateiseksi ja ilma oli hiostavan
lämmin. Rannasta löytyi
onneksi jäätelöbaari, josta
sai kohtuullisen
komeita annoksia.
Seuraavana aamuna
tuuli oli voimistunut ja
edelleen välillä satoi vettä. Suunniteltiin ja valmisteltiin päivän matkaa.
Nyt alkoi paluumatka ja
seuraava saari olisi Symi.
Tällä kerralla saaren lounaiskulmalla oleva Panormitis, luostarikaupunki.
Matka tulisi olemaan pitkä
ja keli näytti haastavalta.
Isoimmat aallot nousivat
satamakadulle. Niinpä
päätimme tehdä matkaa
varten eväät valmiiksi,
ettei niitä sitten tarvitsisi
keikkuvassa veneessä tehdä.
Lähdettäessä piti toimia
nopeasti koska tuuli painoi
venettä aika voimakkaasti
päin rantaa. Tällä kertaa
onnistuimme tekemään
kanisterien ohituksen ”oikealta” puolelta, eikä pohjakosketusta tullut.
Keli tuntui ihan kohtuulliselta päästyämme vähän
kauemmas satamasta, eikä
rannan mataluus enää
nostanut aaltoa niin isoksi. Selvää oli, että ilman
luovimista emme määränpäähämme pääse, koska
tuuli oli aivan vastainen.
Kovasta tuulesta ja pilvisestä säästä huolimatta oli
kuitenkin lämmintä.
Pari tuntia lähdöstämme
olimme edenneet muutaman luovin jälkeen niin,
että Turkin rannikko näkyi
vasemmalla ja Nisiros jossa olimme olleet, näkyi oikealla. Tuuli tuntui hetken
jo mukavaltakin ja päätimme nauttia evässämpylät
kun meno oli rauhallista.
Meikeä kuitenkin hiukan
arvelutti, katseltuaan aaltoilevaa merta hän kysyikin, että eikös nämä aallot
ole aika isoja? Nämähän on
laineita, ei mitään aaltoja!
Olin ruorissa ja aloitin
ruokailuni ohjauksen lomassa toisia vähän myöhemmin. Mika ehdotti
syötyään, että nyt sopisi
yhteislaulu ”Mikki merihädässä” Ensimmäisten
laulunsäkeiden kajahtaessa ilmoille, tapahtui melkoinen käänne säätilassa.
Tuli erittäin kovia tuulenpuuskia, minulla oli täysi
työ pitää vene kurssissa,
ettemme kääntyisi liiaksi
tuuleen. Aaltojen pärskeet
alkoivat lyödä vettä istumakaukaloon jossa olimme. Kastuin läpimäräksi.
Minulla oli yhä toisessa
kädessäni puoliksi syöty
sämpylä, aivan märkänä.
Heitin sen nopeasti mereen.
Meno yltyi liian rajuk-
si ja reivasimme purjeita
ensimmäisen kerran. Vene
vähän rauhoittui ja ehdimme toteamaan, että oli
sitten viimeinen kerta kun
sitä laulua tässä veneessä
lauletaan. Pepe tuli ruoriin
ja päästi minut hengähtämään. Ehkä pari tuntia
edettiin näin luovien. Joku
kysäisi jossakin vaiheessa,
että mikä saari on tuolla
vasemmalla, no se on edelleen se Turkin rannikko!
Matkaa olimme tehneet jo
pitkälti, mutta luovimisesta johtuen matka määränpäähän ei paljon ollut
lyhentynyt. Tuuli oli puuskittaista ja tuntui vielä yltyvän. Päätimme reivata
purjeita lisää. Luovikulmaa piti edelleen loiventaa,
koska tuntui, että aallokko
on liian rajua puskea päin.
Vene ei kestäisi niin kovia
iskuja pudotessaan toistuvasti aallonharjalta alas.
Suurimmat aallot alkoivat
olla 4-5 metriä korkeita.
Vene nousi aallon harjalle, tuntui olevan hetken
ilmassa ja putosi alas aaltojen väliin keulan sukeltaessa seuraavan aallon läpi.
Joka kerta tuli istumalaatikkoon vettä ämpärikaupalla. Anita sanoi huuhtelun toimivan, ämpärillinen
vettä kauluksesta sisään
ja shortsin puntista ulos.
Kaikki olivat aivan märkinä. Meike kysäisi varovasti, että jokohan nämä
laineet alkavat olla isoja?
Vesi oli niin suolaista, että
ruorissa olevan silmiä piti
välillä huuhdella juomavedellä, jotta sai suolan pois.
Silmiä kirveli niin, ettei
pärskeiden jälkeen nähnyt
mitään.
Matka kuitenkin jatkui,
ja aika kului. Välillä täytyi käydä vessassakin. Piti
valita sillä puolella oleva
vessa joka oli ylhäällä, mikäli mieli tehdä tarpeensa.
Joku erehtyi avaamaan toiselta puolen vessan oven,
ja äkkiä ovi kiinni kun
vettä tulvi vessasta salongin puolelle. Sisätiloissa
kulkemisesta ei tullut oikein mitään, tavaroita oli
putoillut kaapeista ja hyllyiltä ja vettä lainehti sisätiloissa.
Veneessämme oli kaksi
ruoria, rinnakkain perässä.
Toinen ruoripyöristä alkoi
paukkumaan ja jäi välillä
ääriasennossaan jumiin, oli
vaikeuksia saada se auki.
Sitten yht`äkkiä ruori petti, ohjaus ei enää toiminut
sillä puolella. Onneksi toinen vielä toimi. Aloimme
jo katsella, miten varaohjausjärjestelmä saataisiin
nopeasti käyttöön. Sellaisessa kelissä olisi kuitenkin
ollut hyvin hankala ohjata
venettä varapinnin avulla. Tuulimittarin lukemat
vaihtelivat kokoajan 20
metrin molemmin puolin.
Alkoi vähän huolestuttaa. Ilta alkoi lähestyä ja
pimeys sen myötä. Koska karttaplotterimme ei
toiminut, olimme pelkän
kartan ja kompassin varassa. Panormitisin edustalla oli kiviriutta joka oli
myös karttaan merkitty,
merimerkkejähän ei ollut varoittamassa. Meidän
pitäisi ajaa pitkä tovi ohi
kaupunkiin vievän lahdensuun jotta välttyisimme ajautumasta riutalle.
Suoraan emme voisi mennä
koska tuuli sortaisi meitä
niin paljon että haaksirikkoutuisimme kivikkoon.
Käynnistimme moottorin
avuksi jossakin vaiheessa,
Laiturissa oli muitakin
purjehdukselle osallistuneita suomalaisveneitä.
Kiinnityimme laituriin ja
hetki meni ihmetellessä
sitä rauhallisuutta, joka
satamassa vallitsi. Siellä
oltiin täysin tietämättömiä
myllerryksestä, joka merellä vallitsi. Korkeat kalliot
lahden ympärillä suojasivat lahtea kaikelta tuulelta
. Vaatteet ja vuodevaatteet
veneestä kannelle kuivumaan, ja osa meistä lähti
kadulle tunteakseen taas
maan jalkojen alla. Luostarin kirkossakin kävimme vielä hiljentymässä. 10
tunnin päivämatka oli takana, yöllä uni maittoi.
kuljettaja veti letkun veneeseen ja käynnisti pumpun. Tankin täytyttyä letku autoon ja sitten autosta
nousi toinen mies, puhtaisiin pukeutunut tukevahko
herrasmies, kultaa sormissa ja ranteissa.
Hän otti vastaan maksun
polttoaineesta, rahat menivät suoraan lompakkoon ja
mitään kuittia ei tullut. Se
siitä.
Lopputarkastuksessa
pai­­kalla oli sukeltaja, joka
tarkisti veneen pohjan.
Sen jälkeen tuli vielä luovutustarkastuksen tehnyt
parivaljakko ja varusteet
sekä veneen kunto käytiin
läpi. Oikosulussa oleva
Kuva luostareista muurin takaa Symin saarella.
purjeet oli reivattu niin
pieniksi , että hädintuskin
saimme veneen pysymään
kurssissa. Meri mylläsi niin
kovin vastaan, ettei moottori jaksanut työntää vasta-aaltoon vaan piti edelleenkin luovia. Lisäsimme
kierroksia koneessa lähes
maksimiin, mutta sitten
alkoi lämpö nousta liiaksi ja kierrokset piti laskea
takaisin.
Anneli toimi navigaattorina, laski suuntia sekä
matkoja. Jossakin vaiheessa hän ilmoitti, että
nyt oltaisiin ensimmäisessä mahdollisessa paikassa
mistä voisimme kääntyä
kohti lahdensuuta mikä
johtaisi kaupunkiin. Kiviriutta oli kuitenkin yhä
niin lähellä, että turvallisinta olisi vielä jatkaa
eteenpäin. Jatkoimme
vielä hetken ja kun käännyimme, purjeita sai heti
vähän lisätä ja kone uhkui
uutta voimaa sivuaallokkoon puskiessamme.
Vihdoin pääsimme kapeasta aukosta täysin
tyyneen laguuniin jonka
takarannalla loistivat kaupungin valot. Kaupunkia
ei näkynyt merelle ennen
kuin aivan viimeisen kallionkielekkeen jälkeen.
Seuraava aamu oli kaunis, ilma aurinkoinen. Tarkastelimme veneen vaurioita. Konttasin huoltoluukun
kautta peräboksin sisään
tutkimaan rikkimennyttä
ruoria. Vika löytyi ja sain
sen korjattua. Vikaa voisi
hyvällä omallatunnolla sanoa valmistus/suunnitteluvirheeksi ruorijärjestelmässä. Vastaisuudessa tiedän mitä tarkastan ensimmäiseksi vastaavan merkkisistä veneistä jos joskus
sellaisella purjehtisin.
Luostari oli todella kaunis. Siellä oli muurien sisäpuolella puutarha, museo
ja myymälä jossa myytiin
kaikenlaista matkamuistoa
ym. Luostarin takana oli
leipomo ja pieni myymälä
josta mekin ostimme täydennystä veneeseen ennen
lähtöä kohti Rodosta ja
Mandrakin satamaa. Haikeina hyvästelimme tämän
kauniin paikan joka oli antanut meille suojan myrskyn keskeltä.
Ilma oli lähes tyyni ja
jouduimme välillä käyttämään konettakin päästäksemme perille.
Satamassa meidät sitten
ohjattiin tankkauspaikalle jossa vene tankattiin.
Laiturille ajoi tankkiauto,
ak­ku, sen paremmin kuin
toimimaton plotteri eivät
merkinneet heille mitään,
mutta myräkässä mereen
huuhtoutunut kansiharja
sai osakseen huomiota ja se
merkittiin meille tappioksi.
Lopulta tarkastus oli ohi ja
edessä vielä yhteinen illanvietto. Saimme palkinnon
selviytyjinä, koska emme
olleet luovuttaneet, vaan
sitkeästi, rikkonaisella veneellä ja ainoana ryhmänä
purjehtineet reitin läpi.
Sitä meille luvattua uutta akkua ei muuten näkynyt missään vaiheessa, ei
päätösjuhlassakaan.
Seuraavana aamuna
koitti lähtö kotisuomeen.
Satamassa kierteli paikallisia tutkimassa roskiksia
joihin veneistä kannettiin
jällelle jääneitä ruokatavaroita. Me annoimme kassin
suoraan yhdelle miehelle,
hän kiitteli vuolaasti, kertoi tulevansa toimeen niillä
monta päivää.
Helsingin yllä totesimme
maan olevan lumen peitossa, Rodokselta lähtiessä
lämmintä oli 25 astetta.
Hankaluuksista huolimatta reissu oli hieno kokemus!
Teksti ja kuvat:
Pekka Leino