Artikkeli - Tieteessä tapahtuu

Transcription

Artikkeli - Tieteessä tapahtuu
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2014
Tutkimusrahoitus ja temaattiset valinnat
Ravitsemusinterventiot kehitysmaissa
Kestävyyden käsite
Yliopiston strategiset valinnat
Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa
Taiteellinen tutkimus
TIETEESSÄ TAPAHTUU
1
2008
4 2014
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede­
artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
PÄÄKIRJOITUS: Tutkimusrahoitus ja temaattiset valinnat
Heikki Mannila
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet Pasi Heikkurinen
10
Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat
Jarkko Tirronen
17
Toimitusneuvosto: professori (emeritus)
Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
Hetemäki, professori Timo Honkela,
tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija
Laine, professori Markku Löytönen (pj.),
tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.
LYHYESTI Ilari Hetemäki
29
KATSAUKSIA
Yhteiskunnallisesti vaikuttavaan
globaalimuutostutkimukseen
Iina Koskinen ja Tanja Suni
33
TIETEENALAT DIALOGISSA
Tarvitseeko biologia muitakin kuin biologeja?
Tero Ijäs ja Tarja Knuuttila
37
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Taide + tutkimus = taiteellinen tutkimus
Markus Hotakainen
42
Painos 7 000 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
32. vuosikerta
KESKUSTELUA
Suhteellisuusteoria ei ole uskon asia Tuomo Suntola
46
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että
fysiikkaa Matias Slavov
49
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
Seuraava numero ilmestyy syyskuun
lopulla. Julkaisemme siinä ainoastaan
ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty
viimeistään 1.9.2014 osoitteeseen:
[email protected]
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014
1
Äidit ja pienet lapset ravitsemusinterventioiden kohteena
kehitysmaissa Marja Mutanen, Lauriina Saine ja Katja
Korhonen3
Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa Pekka T.
Heikura24
Bibliometrinen tutkimus ja innovaatiopolitiikka Olli
Poropudas, Yrjö Leino, Anu Nuutinen, Hanna-Mari Puuska
ja Janne Pölönen
56
Tiedettä politiikan ohjailussa Karl-Erik Michelsen
60
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Saksalainen kirjasto Gabriele Schrey-Vasara
61
KIRJALLISUUS
Lapsuus kulutusyhteiskunnassa Visa Heinonen
62
Lapset yhteisön uhreina Ilkka Pyysiäinen
64
Kuoleman kasvot Pirjo Korkiakangas
65
Tärkeä johdantoteos muuttoliikkeistä Ismo Söderling
67
Teknologian tulevaisuuden näkymiä Juhani Unkuri
69
Tarinoiden kaipuu Pekka Wahlstedt
70
Kielen ja kirjallisuuden palveluksessa Tapani Kelomäki71
PÄÄKIRJOITUS
Tutkimusrahoitus ja temaattiset valinnat
Heikki Mannila
Nuorena professorina istuin Helsingin yliopiston suuren konsistorin kokouksessa, virkaikäjärjestyksen häntäpäässä. Erään virantäyttöasian
yhteydessä käytti puheenvuoron virkaikäjärjestyksen toisesta päästä kliinisen kemian professori Johan Järnefelt. Hän totesi syvällä bassoäänellään: ”Yliopistoissa teemme vain kahdenlaisia
tärkeitä päätöksiä: keitä otetaan töihin ja keitä
otetaan opiskelemaan.” Järnefeltin lausuma on
erittäin osuva, ja sitä voi pitää myös lähtökohtana, kun mietitään tutkimuksen rahoituksessa
tehtäviä temaattisia valintoja.
Tutkimuksen rahoituksessa joudutaan jatkuvasti tekemään valintoja: mitä rahoitetaan ja
mitä ei. Valintoja tehdään sekä alojen välillä että
alojen sisällä. Alojen välisiä ratkaisuja voi kutsua myös temaattisiksi ratkaisuiksi. Kun rahoitus kasvoi, uusia asioita käynnistettiin uudella
rahalla ja vanhat toiminnat jatkuivat entisel­lään.
Rahoituksen pysyessä vakiona tai vähentyessä on uusia avauksia tehtäessä luovuttava jostakin nykyisestä toiminnasta. Yliopistouudistus
antoi yliopistoille mahdollisuuden aikaisempaa
itsenäisemmin päättää omasta toiminnastaan.
Nämä seikat ovat nostaneet temaattiset valinnat entistä enemmän keskustelun kohteeksi. On
kuitenkin hyvä muistaa, että temaattisten ratkaisujen pitäminen entisellään on sekin valinta.
Valintoja tehdään eri tasoilla. Yksittäiset tutkijat tekevät niitä päättäessään, mihin suuntautuvat. Valintoja tekevät tutkimuksen rahoittajat: yliopistot, tutkimuslaitokset ja tutkimuksen
kilpailulliset rahoittajat, kuten Suomen Akatemia ja Tekes. Yliopistoissa (ja tutkimuslaitoksissa) alojen väliset päätökset konkretisoituvat
pysyvää henkilökuntaa palkattaessa: rekrytoidaanko kemisti vai historiantutkija? Alan sisäinen valinta on kyseessä silloin, kun mietitään
kuka kemisteistä tai historiantutkijoista palkataan. Toki alan sisälläkin tehdään osin temaattisia valintoja: rekrytointien yhteydessä myös
professorin tutkimusaiheilla on merkitystä.
Temaattisten ja sisäisten valintojen ero ei siten
ole mitenkään ehdoton. Kilpailullinen tutkimusrahoittaja, kuten Akatemia tai Tekes, tekee
temaattisia valintoja päättäessään esimerkiksi
eri tieteellisten toimikuntien rahoitusvolyymistä
tai käynnistäessään erityisiä tutkimusohjelmia,
ja alan sisäisiä valintoja tehdään, kun kansainvälisten arviointipaneelien raporttien pohjalta päätetään rahoitusta antaa yhdelle kemistille
toisen jäädessä ilman.
Temaattisista valinnoista käytävä keskustelu
on paljolti keskittynyt kilpailullisten rahoittajien tutkimusohjelmarahoitukseen. Temaattisia
valintoja edustaa samalla tavalla esimerkiksi eri
ministeriöiden alaisten tutkimuslaitosten saama suora noin 300 miljoonan euron valtionrahoitus tutkimukseen. Valinnoista rahallisesti
ja muutenkin merkittävimmät ovat kuitenkin
yliopistoissa tehtävä päätökset siitä, mitkä ovat
eri alojen koot yliopistoissa, eli päätökset siitä,
kuinka paljon työntekijöitä kullekin alalle palkataan. Rekrytoinnit määräävät pitkälti sen, mihin
yliopistojen suora valtion rahoitus käytetään.
Tämä noin 1,9 miljardin määräraha on yliopisto- ja tutkimusjärjestelmän selkeästi suurin erä.
Alojen koosta saa hyvän kuvan tutustumalla
opetus- ja kulttuuriministeriön Vipunen-tietokantaan, joka sisältää muun muassa paljon kiehtovaa tietoa siitä, kuinka paljon eri uravaiheiden
henkilöstöä kullakin tieteenalalla on.
Alojen kokojen merkitystä tutkimuksen
rahoituksen kannalta voi hahmottaa laskemalla,
kuinka suurta taloudellista sitoutumista professorin palkkaaminen yliopistolle merkitsee. Otta-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
1
malla huomioon pelkästään professorin oma
palkka tai siihen lisäksi yhden post doc -tutkijan
tai lehtorin ja yhden jatkokoulutettavan palkat,
sekä kummassakin tapauksessa erilaiset sivuja yleiskulut päädytään siihen, että vuositasolla
professorin palkkaus edustaa karkeasti laskien
250 000–450 000 euron sijoitusta kyseiselle alalle
ja siten 20 vuotta toimivan professorin palkkaus
5–9 miljoonan euron sijoitusta.
Yliopistot ovat yliopistouudistuksen jälkeen
rekrytoineet yli tuhat professoria. Näiden päätösten temaattiset vaikutukset ovat erittäin suuria: nämä henkilöt tulevat vaikuttamaan Suomen tieteen ja korkeimman opetuksen tasoon ja
suuntautumiseen merkittävästi seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana. Yliopistot ovat
näiden rekrytointien kautta päättäneet vuositasolla ainakin 250–450 miljoonan euron käyttämisestä. Jos professuurit ovat pysyviä, niin kyse
on 5–9 miljardin euron temaattisesta suuntaamisesta 20 vuoden aikana.
Kilpailullisten rahoittajien tutkimusohjelmarahoitus edustaa sekin merkittävää temaattisten
valintojen tekoa. Ohjelmamuotoisen tai suunnatun rahoituksen osuus on kuitenkin esimerkiksi Suomen Akatemian rahoituksesta ollut tähän
mennessä noin 10–15 % eli pyöreästi 30–45 miljoonaa euroa vuodessa. Yhden tutkimusohjelman koko on tyypillisesti noin kymmenen miljoonaa euroa ja kesto neljä vuotta.
Eduskuntakäsittelyssä oleva lakiehdotus Suomen Akatemiaa koskevan lain muuttamisesta
sisältää yhtenä osanaan strategisen tutkimuksen rahoitusvälineen muodostamisen ja sen hallinnon sijoittamisen Suomen Akatemian yhteyteen. Strategisella tutkimuksella tarkoitetaan
tässä yhteydessä tarvelähtöistä tutkimusta, joka
tukee ”tiedolla johtamista” (evidence-based policy) ja/tai hakee ratkaisuja julkisen sektorin tai
elinkeinoelämän uudistumiseen. Tähän uuteen
kilpailullisen rahoituksen rahoitusvälineeseen
on kerätty rahoitusta lähinnä tutkimuslaitoksista mutta myös Tekesiltä ja Suomen Akatemialta;
rahoituksen vuosittainen määrä on suunnitelmien mukaan 57 miljoonaa euroa eli noin 3 %
julkisesta tutkimusrahoituksesta.
2
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Strategisen tutkimuksen laajat teemat ja
mahdolliset painopisteet päättää lakiehdotuksen mukaan strategisen tutkimuksen neuvoston aloitteen pohjalta valtioneuvosto. Teemoista muodostettavista ohjelmista ja hankkeiden
valinnasta päättää täysin itsenäisesti ulkopuolisista asiantuntijoista koostuva strategisen
tutkimuksen neuvosto tieteellisen laadun ja
yhteiskunnallisen relevanssin pohjalta. Tutkimuslaitoksilta siirrettävän rahan suhteen
temaattinen ohjaus muuttuu siis siten, että
ministeriöiden ohjauksessa oleva raha siirtyy
rahoitusvälineeseen, jonka yleiset teemat päättää valtioneuvosto, ja hankkeiden valinta perustuu vapaaseen hakuun ja kilpailulliseen menettelyyn sekä vertaisarviointiin.
Tutkimusohjelmia suunniteltaessa on tärkeätä välttää aiheiden turhan tarkkaa määrittelyä, jotta tiedeyhteisöstä kumpuavat näkemykset
voidaan hyödyntää. Kilpailullisten rahoittajien tutkimusohjelmat edustavat vaikutuksiltaan
lyhempiä temaattisia päätöksiä kuin professorien rekrytoinnit. Niiden rooli onkin joidenkin
osa-alueiden tutkimusaktiviteetin nosto: ohjelman päätyttyä alueen rahoitus tulisi löytyä pysyvämmistä lähteistä.
Professoreja rekrytoitaessa joudutaan aina
tekemään vaikeita valintoja. Kun ura kestää joitakin vuosikymmeniä, niin laadun ja uusiutumiskyvyn merkitys on suurempi kuin sopivuus
juuri tämänhetkiseen opetus- ja tutkimustarpeeseen. Professuurien täytössä onkin monissa
yliopistoissa siirrytty tarkoista alamäärittelyistä
laveampiin. Pitkäkestoisimmat ja merkittävimmät valinnat tehdään – Järnefeltiä toistaakseni –
henkilöstöä ja opiskelijoita rekrytoitaessa.
Kirjoittaja on Suomen Akatemian pääjohtaja.
Äidit ja pienet lapset ravitsemusinterventioiden
kohteena kehitysmaissa
Marja Mutanen, Lauriina Saine ja Katja Korhonen
Euroopan komission vuonna 2011 julkaisemassa raportissa Time for Action koetaan
ravitsemuksen olevan ”kaikkien ongelma
mutta ei kenenkään vastuulla”. Vaikka maailmassa tuotetaan riittävästi ruokaa seitsemälle miljardille ihmiselle, miljardi meistä elää
jatkuvassa nälässä. Raskaana olevien naisten
aliravitsemuksen vuoksi yli 20 miljoonaa lasta
syntyy vuosittain pienipainoisena (<2 500 g).
Maailman alle 5-vuotiaista lapsista 180 miljoonaa on aliravittuja ja joka vuosi aliravitsemus johtaa 3,2 miljoonan lapsen kuolemaan.
Selviytyjille aliravitsemus varhaisen kehityksen
aikana aiheuttaa pysyviä vaurioita kasvussa sekä
kehityksessä, ja aikuisina heillä on suurentunut
riski sairastua moniin kroonisiin sairauksiin.
Toisaalta lihavuus yleistyy voimakkaasti myös
kehittyvissä maissa. Virheravitsemuksella (engl.
malnutrition) tarkoitetaankin sekä aliravitsemusta että yliravitsemusta eli lihavuutta.
Hiljainen kriisi
Yhdistyneiden kansakuntien vuosituhatjulistuksen keskeisenä tavoitteena on alle 5-vuotiaiden lasten aliravitsemuksen puolittaminen vuodesta 2000 vuoteen 2015 mennessä (YK-vuosi).
Vaikka edistystä on tapahtunut, ei tavoitteeseen
päästä pitkälti siksi, että tämä hiljainen kriisi
harvoin ylittää uutiskynnyksen. Esimerkiksi Haitin lasten krooniseen aliravitsemukseen
puututtiin vasta vuoden 2010 maanjäristyksen
vuoksi. Maailman huomion ja lisääntyneiden
resurssien vuoksi lasten aliravitsemus maassa
puolittui kahdessa vuodessa.
Aliravitsemus ei ole ainoastaan ravitsemuksellinen ongelma vaan on kytköksissä taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin tekijöihin.
Köyhyys ja aliravitsemus liittyvät tiiviisti yhteen.
Maailman aliravituista lapsista 80 % asuu kahdessakymmenessä kehitysmaassa, ja näissä maissa köyhien perheiden lapset ovat kaksi
kertaa todennäköisemmin aliravittuja kuin
hyvin toimeentulevien perheiden. Köyhyyden
ohella tiedon puute on tärkeä tekijä lasten aliravitsemuksen taustalla. Nykyään kehitysmaissakin ymmärretään hygienian ja rokotusten
merkitys lasten selviämiselle, mutta ravitsemus
valitettavan heikosti. Usein luullaan, että nälän
poissaolo on sama asia kuin riittävä ravitsemus. Myöskään lasten ravitsemuksellisia tarpeita ei ymmärretä. Ruokaturva-käsitteestä (kaikilla ihmisillä on kaikkina aikoina saatavillaan
terveeseen ja aktiiviseen elämään tarvitsemansa ruoka ja sen hankkimiseen tai tuottamiseen
tarvittavat voimavarat) ollaankin siirtymässä
ravitsemusturva-käsitteen (ihmisellä on mahdollisuus kaikkina aikoina ruokaan, joka tyydyttää yksilön ravitsemukselliset tarpeet) käyttöön.
Käsitettä ei ole kuitenkaan vielä virallistettu
YK:n elimissä.
Noin 50 välttämätöntä ravintoainetta
Ihmisyksilö tarvitsee riittävästi energiaa, hyvälaatuista proteiinia (välttämättömät aminohapot
sopivissa suhteissa), oikeanlaista rasvaa (välttämättömiä rasvahappoja) ja hiilihydraatteja sekä
lukemattoman määrän vitamiineja ja kivennäisaineita elimistön kasvuun ja kehitykseen.
Lapsen ravintoaineiden tarve ruumiin painokiloa kohden on suurempi kuin aikuisen. Siinä
missä aikuiselle riittää kudosten ylläpito, täytyy
lapsen muodostaa sen lisäksi myös uutta kudosta. Kaikkia välttämättömiä ravintoaineita on
saatava riittävästi ja sopivissa suhteissa, muuten
kasvu hidastuu tai loppuu kokonaan.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
3
Yhden ravintoaineen ylimäärä ei korvaa toisen riittämätöntä saantia, vaan voi pikemminkin pahentaa tilannetta. Luun muodostukseen
esimerkiksi tarvitaan eri ravintoaineita ruston
synteesiin ja sitä seuraavan luutumiseen, jossa oleellisia ovat kalsiumin ja fosforin lisäksi
entsyymien osina toimivat kivennäisaineet ja
vitamiinit (esim. magnesium, sinkki ja kupari sekä C-, D-, ja K-vitamiinit). Rusto syntetisoidaan hiilihydraateista ja pienestä määrästä rikkipitoisia aminohappoja, metioniinia ja
kysteiiniä. Mikäli näitä aminohappoja ei ole
riittävästi, ruoan sisältämät aminohapot käytetään pehmytkudoksen muodostukseen. Mikäli
energiaa saadaan tarpeeksi, heikkolaatuisestakin ravinnosta kyetään syntetisoimaan rasvakudosta. Näin lapsi tai nuori voi olla pituuskasvun
hidastumisesta huolimatta pulska ja kärsiä suojaravintoaineiden puutteesta. Tämä on nähty
muun muassa Bangladeshissa, jossa seurattiin
seitsemän vuoden ajan lasten pituuden ja painon kehitystä ja todettiin, että lasten ikävakioitu
paino lähes korjaantui 17 ikävuoteen mennessä,
mutta kitukasvuisuus samaan aikaan kaksinkertaistui, 34:stä 65:een prosenttiin.
tyksen aikana aiheuttaa sikiön elimistön ohjelmoitumisen niukkuuteen. Aliravitun sikiön tai
lapsen sisäelimet ja lihasmassa jäävät normaalia
pienemmiksi. Niukkuuteen mukautunut elimistö ei myöhemmällä iällä selviä liiallisen energiansaannin aiheuttamasta kuormasta vaan
sairastuu helpommin elintapasairauksiin, esimerkiksi sydän- ja verisuonitauteihin sekä diabetekseen.
Toistaiseksi ei tarkkaan tiedetä mitkä ravitsemukselliset puutteet ensimmäisen tuhannen
päivän aikana ovat palautumattomia. Gambiasta vastikään julkaistuissa seurantatutkimuksissa
on löydetty puberteetin aikainen lyhytkestoinen
uusi mahdollisuuksien ikkuna. Tutkimuksissa on selvinnyt, että erityisesti tyttöjen, mutta
myös poikien, on mahdollista tänä aikana ottaa
pituuskasvussa kiinni lapsuudessa menetetty
osuus, mikäli ravinto tarjoaa siihen mahdollisuuden. Tämän vuoksi nuoret, erityisesti tytöt,
tulisi ottaa ravitsemusinterventioiden kohteeksi. Näin murrosiässä katkaistu aliravitsemuksen
kierre loisi työtöille paremmat edellytykset selvitä raskaudesta ja synnyttää normaalipainoinen
vauva.
Mahdollisuuksien ikkunat
Kasvun hidastuminen – kroonisen
aliravitsemuksen mittari
Tärkein vaihe yksilön kehityksessä on ensimmäiset tuhat päivää. Ajanjaksoa hedelmöityksestä
kahden vuoden ikään asti kutsutaankin
”mahdollisuuksien ikkunaksi”. Sekä määrällisesti että laadullisesti riittämätön ravinto tänä aikana haittaa pysyvästi yksilön fyysistä ja kognitiivista kehitystä. Maailmassa syntyy joka vuosi yli
20 miljoonaa pienipainoista (<2 500 g) vauvaa
suurelta osin raskaana olevien naisten riittämättömän ravitsemuksen seurauksena. Äidin heikko ravitsemus ennen raskautta sekä raskauden
ja imetyksen aikana rajoittaa lapsen elinten kasvua ja kehitystä. Heikosti kehittyneen immuunipuolustuksen vuoksi pienipainoisina syntyneet
lapset sairastavat enemmän ja heillä on 20-kertainen riski kuolla ensimmäisen elinvuotensa
aikana verrattuna normaalipainoisina syntyneisiin.
Riittämätön ravinto tai lähes minkä tahansa
yksittäisen ravintoaineen puutos varhaisen kehi-
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Lapsilla kaikkialla maailmassa on samanlainen
geneettinen potentiaali kasvaa. Maailman terveysjärjestön WHO:n vuonna 2006 julkaistut
kasvukäyrät onkin tarkoitettu kaikille lapsille
maanosasta riippumatta. Krooninen aliravitsemus johtaa pituuskasvun hidastumiseen. Jos
lapsi tai nuori on liian lyhyt suhteessa ikäänsä
eli jää yli kaksi keskihajontaa alle WHO:n referenssiarvon, luokitellaan hänet kitukasvuiseksi
(engl. stunted). Tämä kuvaa vakavaa kroonista
aliravitsemusta.
Tällä hetkellä maailmassa on 170 miljoona
kitukasvuista lasta. Heidän määränsä onneksi
vähenee; vuonna 1990 maapallon lapsista 40 %
oli kitukasvuisia, kun vastaava luku vuonna 2012
oli 25 %. Etelä-Aasiassa pudotus on ollut lähes
50 % (61 %:sta 38 %:iin) ja Etelä- ja Itä-Afrikassa
52 %:sta 39 %:iin. Kroonisen aliravitsemuksen
lisäksi maailmassa on 19 miljoonaa lasta, jotka
kärsivät vakavasta akuutista aliravitsemuksesta. He saattavat olla ikäisekseen riittävän pitkiä,
mutta alipainoisia. Maailmassa 7 % alle viisivuotiaiden lasten kuolemista johtuu akuutista aliravitsemuksesta. Akuuttia vakavaa aliravitsemusta
tavataan erityisesti kriisien, kuten sotien ja luonnonkatastrofien, yhteydessä.
Infektiot tappavat kitukasvuinen lapsen neljä kertaa useammin kuin normaalipituisen. Aliravittu lapsi on herkempi mm. suolistoinfektioiden aiheuttamalle ripulille, joka heikentää
entisestään lapsen ravitsemustilaa. Lisäksi kitukasvuisten lasten kognitiivinen kehitys heikkenee, he menestyvät opinnoissaan heikommin sekä ansaitsevat aikuisena noin 20 % muita
vähemmän. Kroonisesti aliravitusta tyttö jää
geneettistä kasvupotentiaaliaan lyhyemmäksi
ja synnyttää normaalipituisia naisia useammin
pienipainoisen vauvan, jatkaen näin sukupolvien yli ulottuvaa aliravitsemuksen kierrettä.
Krooninen aliravitsemus ei ole ainoastaan
yksilön ongelma. Aliravitsemus ylläpitää taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa niin maiden
sisällä kuin välillä. On arvioitu, että aliravitsemuksen takia kansantaloudet menettävät keskimäärin 2–3 % tuloistaan. Lasten pituuskasvun ja kansantalouksien tuottavuuden välillä on
yh­teys; jokainen menetetty senttimetri kahden
vuoden ikään mennessä vähentää kansantalouden tuottavuutta 1,4 %.
Merkittävimmät yksittäiset
ravintoainepuutokset
Yksittäisistä ravintoainepuutoksista merkittävimpiä ovat olleet jo kauan ja ovat edelleen
A-vitamiinin, jodin, raudan ja sinkin puutteet.
Näillä puutoksilla on pitkäkestoisia pysyviä vaikutuksia, kuten A-vitamiinin puutteen aiheuttama sokeus, mutta ne ovat myös suoranaisena syynä sekä äitien että lasten kuolleisuuteen.
Raudanpuuteanemiasta kärsii kehitysmaissa
joka toinen raskaana oleva nainen ja 40 % lapsista. Sinkin puute heikentää elimistön immuunivastetta. Tällä on suuri merkitys kehitysmaissa,
joissa infektiosairaudet ovat edelleen yksi suurimmista kuolinsyistä. Kaikkien näiden puutosten takana on yksipuolinen, vähän eläinkunnan
tuotteita sisältävä ruokavalio, joista ravintoaineiden imeytyminen ja hyväksikäyttö on usein
heikompaa kuin eläinkunnan tuotteita sisältävästä ruokavaliosta.
Vuosittain syntyy noin 19 miljoonaa kehitysvammaista lasta sikiöaikaisen jodin puutoksen
seurauksena. Jodin puute on yksi helpoimmin
korjattavista ravitsemuspuutteista; suolan jodiointi on kustannustehokas keino poistaa jodin
puutos koko väestöltä. Tästä huolimatta noin
kolmannes kehitysmaiden lapsista kärsii jodin
puutteesta.
Tiedon ja hoivan puute
Tärkeä tekijä lasten aliravitsemuksen taustalla on tiedon puute. Erityisesti lukutaidottomien ja syrjäisillä seuduilla asuvien on vaikea
saada asiallista ja ymmärrettävää tietoa oikeanlaisista lasten hoito- ja ruokkimiskäytännöistä. Sosioekonomiset ja demografiset tekijät
liittyvät kehittyvissä maissa kiinteästi lasten aliravitsemukseen. Jemenissä äidin koulutusaste
ja sosioekonomisen status olivat suoraan yhteydessä lasten aliravitsemuksen asteeseen. Intiassa
äidit, joilla oli päätösvaltaa perheessään, imettivät lapsiaan pidempään ja heidän lapsensa olivat
pidempiä kuin naisten, joilla oli vain vähän päätösvaltaa. Bangladeshissa puolestaan todettiin
muun muassa isän koulutuksen ja äidin ymmärryksen oikeasta ravitsemuksesta ja syöttökertojen lukumäärästä suojaavan lasta kitukasvuisuudelta.
Viime aikoina on esiin noussut kysymys hoivan ja syöttötapojen merkityksestä lasten kehitykselle mutta myös aliravitsemuksen ehkäisyssä. Lapsen syöttämisen on todettu noudattavan
seuraavia tapoja; kontrolloiva, välinpitämätön
ja vuorovaikutteinen. Useissa tutkimuksissa on
osoitettu, että aliravittujen lasten määrä on suurin perheissä ja yhteisöissä, joissa vallitsevana
on välinpitämätön tapa ruokkia lasta. Lapsen
voidaan esimerkiksi olettaa syövän itse, vaikkei
hänen motoriset valmiutensa vielä siihen riitä.
Riittämätön hoiva onkin yksi Unicefin luokittelemista aliravitsemusta edesauttavista tekijä.
Omassa tutkimuksessamme Beninin maaseudulla Länsi-Afrikassa selvitimme syöttötapojen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
5
ja hoivan mahdollista merkitystä alle 2-vuotiaiden lasten aliravitsemuksen taustalla. Alueella,
jossa toimimme, kitukasvuisten lasten osuus oli
noin 35 %. Suurin osa äideistä kuitenkin toteutti syöttötilanteissa vuorovaikutteista tapaa, joten
ruokintatapa ei oletettavasti ole merkittävä tekijä kroonisen aliravitsemuksen taustalla tällä
alueella. Merkittävämmäksi saattaa osoittautua
myös siellä tiedon puute. Täysimetystä ei noudatettu, jo aivan pienten lasten oletettiin tarvitsevan lisäruokaa. Vedellä laimennettu maissipuuro saattoi korvata rintamaitoa jo 2–3 kuukautta
vanhoilla vauvoilla. Toisaalta lisäruokaa ei kuuden kuukauden iästä eteenpäin ymmärretty tehdä riittävän ravitsevaksi ja monipuoliseksi vaan
lapset saattoivat usein syödä pelkkää maissipuuroa.
Intian esimerkkejä
Lähes puolet intialaisista alle 5-vuotiaista lapsista on kitukasvuisia, eikä maanlaajuinen, jo
lähes 40 vuotta käynnissä ollut ravitsemusohjelma Integrated Child Development Services
ole kyennyt oleellisesti parantamaan tilannetta. Ohjelmaa on kritisoitu sen keskittymisestä
ainoastaan ruokaturvan parantamiseen jättäen
huomiotta intialaisten lasten aliravitsemuksen
suurimmat syyt: heikon hygienian aiheuttamat
toistuvat infektiot sekä vanhempien tietämättömyyden lapsen ravitsemuksellisista tarpeista.
Myös laajassa National Family Health Survey
-tutkimuksessa havaittiin, että perheen varallisuus tai ruuan saatavuus perheessä selittivät vain
vähän lasten ravitsemustilaa. Sen sijaan äitien
saama ammattilaisten antama neuvonta lasten
ravitsemuksesta oli voimakkaasti yhteydessä
kaiken ikäisten lasten parempaan ravitsemustilaan. Toisaalta Delhin slummissa toteutetussa
tutkimuksessa havaittiin, etteivät äidit läheskään
aina ymmärtäneet terveydenhuoltohenkilöstön
antamia ohjeita. Neuvonta on kustannustehokas
tapa parantaa lasten ravitsemusta myös köyhissä oloissa. Ohjeiden tulee kuitenkin olla ymmärrettävässä muodossa ja soveltuvia myös lukutaidottomille ja kouluttamattomille ihmisille.
Syksyllä 2011 toteutimme viisi viikkoa kestävän kenttätutkimuksen slummikylässä Tamil
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Nadun osavaltiossa, Etelä-Intiassa. Köyhyys,
työttömyys ja miesten alkoholinkäyttö olivat
suuria ongelmia kylässä. Selvitimme pienten
lasten ruoankäyttöä edellisen päivän ruokavaliohaastattelujen avulla ja aliravitsemuksen taustalla olevia syitä laadullisilla tutkimusmenetelmillä. Kaikki tutkimukseen osallistuneet äidit
tiesivät WHO:n suositukset, joiden mukaan
imetys tulisi aloittaa välittömästi synnytyksen jälkeen ja jatkaa yksinomaisena aina kuuden kuukauden ikään asti. Vaikka äidit halusivat imettää lapsiaan, vain harva heistä noudatti
suosituksia. Äidit olivat huolissaan maidon riittävyydestä eivätkä ymmärtäneet liian aikaisen lisäruoan riskejä lapselle. Vettä, hunajaa ja
gheetä (kirkastettua voita) saatettiin antaa vauvoille jo heti syntymän jälkeen. Lisäksi lähes
kaikille tutkituille lapsille annettiin kaupallista puurovalmistetta jo muutaman kuukauden
iässä, jolloin vauvan elimistö ei ole vielä valmis vastaanottamaan muuta kuin äidinmaitoa.
Samanlaisia käytäntöjä havaittiin myös toisessa
Tamil Nadussa tehdyssä tutkimuksessa. Köyhät
äidit olivat pitkälti siinä uskossa että vain tietyt suurten ja näkyvien yhtiöiden lastenruokavalmisteet pystyivät takaamaan lapsille riittävän ravinnon. Tietämättömyys ja ennen kaikkea
äitien epävarmuus näkyikin ruokateollisuuden
markkinoinnin suurena menestyksenä.
Molemmissa tutkimuksissa lapsille annetun
lisäruoan määrä ei ollut ongelma vaan sen laatu. Läpileikkaavana esiintyi vanha uskomus siitä, että ainoastaan energian ja proteiinin puute
aiheuttavat Intiassa aliravitsemusta. Tähän törmättiin haastateltaessa äitejä syrjäisissä kylissä,
mutta myös keskusteluissa yliopistolla. Laskelmat lasten ravintoaineiden saannista kuitenkin
osoittivat, että lapset saivat ravinnostaan riittävästi energiaa ja proteiinia mutta kärsivät useiden mikroravintoaineiden, esimerkiksi raudan,
sinkin, kalsiumin ja useimpien vitamiinien,
puutoksista. Lasten ruokavalion täydentäminen
ravintoaineilla (voita ja sokeria), joita saatiin
muutenkin riittävästi oli johtanut huomattavaan
epätasapainoon heidän ruokavaliossaan.
Lisäksi lapset söivät lähes jatkuvasti makeita ja suolaisia naposteltavia, eikä lapsen kasvua
turvaavan ravinnon tärkeyttä ymmärretty. Lasten ruokavalio oli selvästi monipuolisempaa
niissä perheissä, joissa vanhempien tulotaso oli
hieman parempi, muttei täyttänyt suosituksia
juuri minkään ravintoaineen kohdalla. Aineistossa oli kuitenkin lapsia, joiden ravitsemus oli
köyhyydestä huolimatta parempi. Olisikin hyvä
ymmärtää niiden perheiden strategioita, jotka köyhissä, epähygieenisissä oloissa kykenevät
turvaamaan riittävän ravitsemuksen lapsilleen.
Nämä selviytymisstrategiat voisivat luoda pohjaa koulutukselle ja ymmärryksen lisäämiselle
väestötasoisissa kampanjoissa.
Teiniäitien ongelmat
Vähän tutkittu ryhmä ovat teini-ikäiset tytöt, jotka kehitysmaissa usein tulevat raskaaksi hyvin
nuorena. Raskaus tytön oman elimistön kasvun
ja kehityksen aikana on riski sekä äidille että lapselle. Kehitysmaissa teiniraskauksiin liittyvät
komplikaatiot ovatkin merkittävin kuolleisuuden
aiheuttaja 15–19-vuotiailla tytöillä. Joka vuosi 16
miljoona teinityttöä synnyttää ja heistä 50 000
kuolee, lähes kaikki kehitysmaissa.
Raskaana oleva teinityttö tarvitsee lähes
kaksi kertaa niin paljon rautaa ja folaattia kuin
samanikäinen ei-raskaana oleva teini. Lisäksi hänen kalsiumin ja sinkin tarpeensa on suurempi kuin aikuisella naisella raskauden aikana,
koska hänen oma luustonsa pyrkii vielä kasvamaan. Myös hyvin ravittujen tyttöjen, joiden
oma kasvu on kesken, on havaittu synnyttävän
kevyempiä vauvoja kuin äitien, joiden oma kasvu on jo loppunut. Nepalissa äidin nuori ikä oli
yhteydessä ennenaikaiseen synnytykseen. Mitä
vanhempana tyttö sai ensimmäisen lapsensa,
sitä valmiimpi (pään ympärys, rinnan ympärys,
syntymäpituus) vauva oli. Nepalissa teiniäidin
lapsen kesimääräinen syntymäpaino on 2 500
grammaa, kun vastaava luku yhdysvaltalaisella
teiniäidillä on yli 3 000 grammaa.
Koulutetut naiset saavat vähemmän lapsia ja
synnyttävät ensimmäisen lapsensa vanhempina
kuin vähän koulutetut. Tyttöjen koulutusmahdollisuuksia lisäämällä voidaan siis parantaa
sekä heidän että heidän tulevien lastensa ravitsemusta ja selviytymismahdollisuuksia.
Mosambikin teinitytöt
Mosambikissa 40 % tytöistä tulee raskaaksi
ennen 18 ikävuottaan. Olemme tutkineet Zambezian maakunnassa yli 500:n 15–18-vuotiaan
tytön ruokavaliota ja ravitsemustilaa. Tutkimamme tytöt asuivat viidentyyppisessä ympäristössä: suuren kaupungin laitamilla, sisämaassa
tai meren läheisyydessä taajamissa tai maaseudulla. Tyttöjen elinolot ja ruokavalio erosivat
hyvin paljon toisistaan, vaikka tutkimuspaikkojen etäisyys toisistaan oli vain muutama sata
kilometriä. Kitukasvuisia tyttöjä oli vähiten kaupungissa (10 %) ja eniten sisämaan maaseudulla
(23 %). Lukutaito vaihteli huomattavasti alueittain. Kaupungin tytöistä 88 % osasi lukea ainakin yhden lauseen portugaliksi, kun samaan ylsi
vain 13 % sisämaan maaseudun tytöistä. Maaseudulla asuvat tytöt olivat myös muita useimmin jo äitejä. Kaikista tytöistä asuinpaikasta
riippuen 16–20 % oli jo synnyttänyt.
Tyttöjen ruokavalio sisälsi runsaasti hiilihydraattipitoista perusruokaa, maissia, kassavaa tai
riisiä paikkakunnasta riippuen. Liha ja muut
eläinkunnan tuotteet olivat harvinaisia. Rasvan
ja proteiinien saanti oli selvästi alle suositusten.
Kaupungistuminen näkyi ruokavalion lievänä
heikkenemisenä; virvoitusjuomien, rasvaisten
snack-välipalojen ja riisin kulutus oli suurempaa
kuin maaseutupaikkakunnilla. Kaupungissa ei
myöskään syöty niin paljon vihreitä vihanneksia
kuin maaseudulla, ja se näkyikin muun muassa
vähäisempänä folaatin saantina kaupunkitytöillä. Kaupungissa jodioidun suolan käyttö oli toisaalta yleistä, eikä jodin puutetta esiintynyt, toisin kuin kaikilla maaseutupaikkakunnilla.
Maaseuduilla ravinnon saantiin vaikutti merkitsevästi vuodenaika. Esimerkiksi A-vitamiinin
esiasteen beta-karoteenin saanti oli suurta ainoastaan mangon satokautena. Se onneksi turvasi riittävän elimistön A-vitamiinitason pitkälle
satokauden yli. Meren läheisyydessä asuvien tyttöjen ruokavalio sisälsi jonkin verran enemmän
kalaa kuin sisämaan tyttöjen, ja se näkyi hyvänä
pitkäketjuisten omega-3-rasvahappojen osuutena. Kaikilla paikkakunnilla tyttöjen ruokavalio
oli liian yksipuolinen, se ei turvannut välttämättömien ravintoaineiden saantia. Merkittävim-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
7
mät puutteet olivat, kuten muissakin kehitysmaissa, hyvälaatuisen proteiinin, A-vitamiinin,
raudan, sinkin ja jodin vähyys. Tutkimuksemme oli ensimmäinen tämän ikäryhmän tyttöjen
ruokavaliota ja ravitsemustilaa kartoittava tutkimus Mosambikissa, ja sen tulokset ovat aktivoineet viranomaiset tarttumaan toimiin nuorten
tyttöjen ravitsemustilan parantamiseksi.
Mitä voidaan tehdä?
Panostus äitien ravitsemustilan parantamiseen
jo ennen raskautta olisi tehokkain tapa katkaista
sukupolvesta toiseen jatkuva aliravitsemuskierre. Nykyisin suurimmat panostukset keskittyvät
vitamiinien ja hivenaineiden suplementaatioohjelmiin. Joidenkin vitamiinien ja kivennäisaineiden kohdalla ne saattavat riittää, mutta usein
ohjelmat myös epäonnistuvat, kun kokonaisravitsemusta ei ole kyetty korjaamaan. Naisilla
tulisi olla mahdollisuus ja oikeus saada riittävästi tietoa siitä, miten hän voi paikallisia ruokia
käyttäen turvata riittävän ravintoaineiden saannin sekä itselleen että perheelleen.
Mikään ei ehkäise lasten aliravitsemusta ja
kuolleisuutta yhtä tehokkaasti kuin täysimetys
ensimmäisen kuuden elinkuukauden ajan. Huolimatta kansainvälisen kehitysyhteisön (WHO,
Unicef, Pelastakaa Lapset ry) huomattavasta
panostuksesta, vain alle puolet äideistä toteuttaa tätä suositusta. Äitien ymmärrystä täysimetyksen tärkeydestä ja liian varhaisen lisäruoan
haitoista tulee voimakkaasti lisätä.
Kuuden kuukauden iästä eteenpäin lasten
tulee saada monipuolista lisäruokaa. Monen lapsen kohdalla tämä ei kuitenkaan toteudu ja tämä
näkyy painonnousun pysähtymisenä. Äitien
ja myös muiden perheenjäsenien on oleellista
ymmärtää, että pienten lasten ravintoaineiden
tarve on paljon suurempi kuin aikuisten. Samalla pienet lapset eivät pysty syömään suuria määriä, joten pieneen ruokamäärään pitää sisältyä
kaikki tarvittavat ravintoaineet. Usein luullaan,
että lapselle riittää pelkkä puuro, jolloin lapsen
ruokavalioon ei sisällytetä edes niitä ruokia, joita muu perhe syö. Näin lapsen ravintoaineiden
saanti jää erittäin heikoksi.
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Jo kauan on ollut tietämys siitä, että eläinkunnan tuotteiden saannin ollessa niukkaa,
voidaan viljaa ja papuja samanaikaiseesti nauttimalla päästä lähes eläinkunnan veroiseen
välttämättömien aminohappojen saantiin. Näitä yhdistelemällä voidaan turvata riittävä pro­
teiinien saanti lapsille. Lisäämällä lasten ruokaan vielä tilkka öljyä sekä satokauden hedelmiä
ja vihanneksia ollaankin jo voiton puolella. Nousevassa suosiossa olevat juurikasvit, kuten kassava ja bataatti, eivät ole papujen ja viljan veroisia
proteiinin määrän eikä etenkään laadun turvaajina. Nykyinen suurten satojen tavoittelu ruokaturvan verukkeella on valitettavasti johtanut
perinteisten viljalajien, kuten hirssin, poistumiseen ruokavalioista. Tämä puolestaan on heikentänyt ravitsemusturvaa, sillä monet perinteisistä
lajeista ovat ravitsemuksellisesti täysipainoisempia kuin nykyään suosiossa olevat lajikkeet.
Systemaattinen terveydenhoitohenkilökunnan, maatalousasiantuntijoiden, viljelijöiden
sekä naisten neuvonta ja koulutus ravitsemuksen
tärkeydestä ihmisen kehitykselle on kuitenkin se
keino, jolla pitkällä tähtäimellä saadaan pysyviä
tuloksia. Suomalainen neuvolajärjestelmä on
esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisella seurannalla ja neuvonnalla voidaan parantaa dramaattisesti lasten terveyttä. Vielä 1900-luvun alussa
Suomi oli köyhä kehitysmaa ja lapsikuolleisuus
samaa luokkaa kuin tänä päivänä monissa Afrikan maissa; tuhannesta elävänä syntyneestä
lapsesta 124 kuoli ennen viidettä ikävuottaan.
Vuonna 1904 aloitettu lastenneuvolatoiminta
keskittyi opettamaan äideille perusteet hygieniasta, lapsen tarvitsemasta kunnollisesta ravinnosta ja rokotusten tärkeydestä. Pitkälti neuvolatoiminnan ansiosta Suomen lapsikuolleisuus
on tänä päivänä maailman pienimpiä; maassamme menehtyy ainoastaan kaksi tuhannesta elävänä syntyneestä. Lasten terveyden seurannan
lisäksi nämä samat ohjeet ovat edelleen suomalaisen neuvolajärjestelmän selkäranka.
Vaikka edistys on paljon toivottua hitaampaa, ollaan lapsikuolleisuutta maailmassa saatu
vähenemään merkittävästi. Vielä vuonna 2008
kuoli 8,8 miljoonaa lasta, kun vuonna 2013 tämä
luku oli enää 6,6 miljoonaa. Jatkuvia ponniste-
luja tarvitaan siis edelleen, mutta tilanne ei ole
toivoton ja panostukset ovat tuottaneet tulosta.
Poliittinen tahto aliravitsemuksen kitkemiseksi on suunnattava myös muihin läheisiin alueisiin, kuten maatalouteen. Siinä tulisi lisätä tietämystä viljeltävien kasvien ravintosisällöistä sekä
panostettava viljelyn monipuolisuuteen. Huomiota tulisi ruokaturvan lisäksi kiinnittää ravitsemusturvaan.
Tärkeimpänä tekijänä äitien ja lasten terveyden ja ravitsemustilan parantamisessa on äitien
ymmärrys oikeanlaisesta ruoasta, hygieniasta ja
lastenhoidosta. Tämän vuoksi nämä asiat pitää
sisällyttää perusopetukseen ja tyttöjen mahdollisuutta käydä koulua tukea kaikin keinoin.
Kirjallisuutta
Black RE, Victoria CG, Walker SP, Christian P, de Onis M,
Ezzati M, Grantham-McGregor S, Katz J, Martorell R,
Uauy R and Maternal and Child Nutrition Study Group
(2013). Maternal and child undernutrition and overweight in low-income and middle-income countries.
Lancet 382:427–51. doi: 10.1016/S0140-6736(13)60937X. Epub 2013 Jun 6.
Bougma K, Aboud FE, Harding KB, Marquis GS (2013).
Iodine and mental development of children 5 years old
and under: a systematic review and meta-analysis. Nutrients 5:1384–416.
FAO 2009. Declaration of the World Summit on Food Security. UN Food and Agriculture Organisation. Rome.
ftp://ftp.fao.org/docrep/fao/Meeting/018/k6050e.pdf
Golden MH (2009). Proposed recommended nutrient densities for moderately malnourished children. Food Nutr
Bulletin 30 (Suppl): S267–S342.
Ggragnolati M, Shekar M, Gupta MD, Bredenkamp C, Lee Y
(2005). India’s undernourished children: a call for reform
and action. World Bank.
Korkalo L, Freese R, Fidalgo L, Selvester K, Ismael C, Mutanen M (2014). A cross-sectional study on the diet and
nutritional status of adolescent girls in Zambézia Province, Mozambique (the ZANE Study): design, methods, and study population characteristics. JMIR Research Protocols (hyväksytty julkaistavaksi).
Kovanen L. A study of infant and young child feeding in a village in Tamil Nadu, South India – feeding practices, food
consumption and dietary intake among children under
two years of age. (2014) Master’s thesis, Division of Nutrition, University of Helsinki.
Langley-Evans SC, McMullen S (2010). Developmental origins of adult disease. Med Princ Pr Int J, Kuwait Univ
Heal Sci 19:87–98.
Malhotra N (2012). Inadequate feeding of infant and young
children in India: lack of nutritional information or
food affordability? Public Health Nutr. 16:1723–31. doi:
10.1017/S1368980012004065. Epub 2012 Sep 3.
Nousiainen S Mothers’ perceptions of complementary feeding and the influence context on infant feeding practi-
ces – Qualitative study in rural area of Southern Benin.
(2014) Master’s thesis, Division of Nutrition, University of Helsinki.
Prentice AM, Ward KA, Goldberg GR, Jarjou LM, Moore
SE, Fulford AJ, Prentice A (2013). Critical windows for
nutritiobnal interventions against stunting. Am J Clin
Nutr. 97:911–8. doi: 10.3945/ajcn.112.052332. Epub
2013 Apr 3.
Saine L. Finding a nutritionally complete and socially accepted
composition for complementary food for children in villages and slum areas in Tamil Nadu, India, using linear
programming. (2010) Master’s thesis, Division of Nutrition, Stockholm University.
Shahrawat, Joon V (2012). Role of Inter personal communication in infant and young child feeding practices in an
urban slum: An overview based on case studies. Indian
J Pediatr. DOI 10.1007/s12098-012-0894-6.
Thurnham DI (2013). Nutrition of adolescent girls in lowand middle-income countries. Site and Life Magazine
27:27–37.
UNICEF. Improving child nutrition – the achievable imperative for global progress. http://www.unicef.org/
media/files/nutrition_report_2013.pdf.
World Health Organization. World Health Statistics
2013.
http://apps.who.int/iris/bitstre
am/10665/81965/1/9789241564588_eng.pdf. [katsottu
20.9.2013]
Marja Mutanen on Helsingin yliopiston ravitsemusfysiologian professori. Lauriina Saine ja Katja Korhonen ovat tohtoriopiskelijoita Helsingin
yliopistossa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä
11.1.2013 pidettyyn esitelmään.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
9
Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet
Pasi Heikkurinen
Kestävyydestä kuulee nykyisin puhuttavan useissa
eri käyttöyhteyksissä. Harva kuitenkaan tarkentaa,
mitä kestävyydellä tarkoittaa, ja käsite kärsiikin
monimerkityksellisyydestä ja väljistä tulkinnoista. Kestävyyden käsite saa uuden merkityssisällön
käyttäjien, käyttötapojen ja käyttötarkoitusten
mukaan. Tämän artikkelin tarkoituksena on tehdä
tiivis ja selkeä katsaus kestävyyden käsitteeseen,
jotta erityisesti tutkimuksen, liike-elämän ja politiikan kentillä pystyttäisiin keskustelemaan yhteisestä tulevaisuudestamme yksityiskohtaisemmin.
Lopuksi kirjoitus pohtii tulevaisuuden suuntaviivoja ja mahdollisia toimenpiteitä yksilön, organisaa­
tion ja kansakunnan tasolla.
On melko mahdotonta sanoa, milloin ja missä yhteydessä kestävyyden käsitettä käytettiin
ensimmäinen kerran. Luultavasti ensimmäiset käyttäjät ovat olleet käytännön ammattien
harjoittajia, kuten maanviljelijöitä ja rakentajia. Tällöin käsitettä on mitä todennäköisimmin
käytetty kuvaamaan tietyn asian tai esineen ominaisuutta: kestävyys ominaisuutena on viitannut
siihen, että jokin asia tai esine kestää ajassa, eli
pysyy kasassa. Rakentaja on esimerkiksi voinut
rakentaa sillan ja kertoa sen kestävyyden olevan
hyvä tai maanviljelijä on tohtinut luonnehtia
työvälineitään kestäviksi.
Kaupungistumisen, taloudellisen kehityksen ja kansainvälistymisen myötä yhä harvempi
ihminen työskentelee konkreettisten ammattien
parissa. Teollinen vallankumous on mahdollistanut koneiden ja laitteiden laajamittaisen käyttöönoton ja näin vapauttanut ihmisiä fyysisestä
työstä käsitteelliseen työhön, kuten toimimaan
tutkimuksen ja tuotekehityksen sekä talouden
ja politiikan parissa. Halvan energian aikakaudella, jolloin pääasiassa öljy on mahdollistanut
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
tuotannon ja kulutuksen kiihdyttämisen1, asioiden kestävyys ei ole ollut keskeistä. Itse asiassa
on jopa väitetty, että varmistaakseen kysynnän
jatkuvuuden useat valmistajat ovat tarkoituksenmukaisesti heikentäneet tuotteidensa kestävyyttä.2 Kuuluisimmat esimerkit koskevat
sukkahousujen ja sähkölamppujen valmistajia.
Voitaisiin siis ajatella, että fossiilitalouden aikana kestävyys on ollut vain harvoille merkityksellinen käsite, vaikka roskakulutuksen kehittymisen myötä useat kuluttajat ovatkin alkaneet
kiinnostua hyödykkeiden (kuten vaatteiden
ja kodinkoneiden) kestävyydestä juuri niiden
kasassa pysymisen ja käyttöiän kautta. Kiinnostus kestävyys-käsitteeseen on herännyt myös
kestävyysurheilun kautta, jossa käsitteellisen
työn ruumiillisia sekä henkisiä haittavaikutuksia useasti hoidetaan ja ennaltaehkäistään. Siinä
kestävyys ilmentää yksilön hyvää fyysistä kuntoa, ja sitä mitataan harrastajan liikkumien matkojen pituudella sekä näihin käytetyllä ajalla.
Politiikan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen
keskustelun piiriin kestävyys-käsite tuli laajamittaisesti Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1987 julkaiseman raportin myötä.3 Silloisen
Norjan pääministerin Gro Harlem Brundtlandin vetämässä työryhmässä nostettiin esille huoli
tulevista sukupolvista ja maailman köyhistä kestävyys-käsitteen4 avulla. Raportin mukaan ihmis1 Salminen, A., Vadén, T. (2012). Energia ja kokemus. niin
& näin: Tampere.
2 Guiltinan, J. (2009). Creative destruction and destructive creations: environmental ethics and planned
obsolescence. Journal of Business Ethics, 89(1), 19–28.
3 Brundtland, G. H. (1987). Report of the World Commission on Environment and Development: ”Our
Common Future”. United Nations: New York.
4 Englanniksi sustainability. Tässä artikkelissa keskitytään nimenomaan suomalaiseen ja suomenkieliseen
keskusteluun kestävyys-käsitteestä.
kunnan kehityksen tulisi olla kestävää siten, että
sen avulla voitaisiin tyydyttää nykyhetken tarpeet
viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta
tyydyttää omia tarpeitaan. Nykyhetken tarpeiden
tyydyttämisellä ei tarkoitettu länsimaisten ihmisten vaurauden lisäämistä entisestään vaan erityisesti maailman köyhimpien perustarpeiden tyydyttämistä.5 Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden
lisäksi raportissa annettiin merkittävä huomio
ekologiselle kestävyydelle, joka rajattiin erityisesti
luonnonresurssien säilyttämiseen, päästövähennyksiin ja jätemäärän minimointiin sekä ekosysteemien suojelemiseen kokonaisuudessaan, jotta
edellytykset elämälle säilyisivät. Raportissa todetaan itsekriittiseen sävyyn, että ”lainaamme luonnonpääomaa tulevilta sukupolvilta ilman aikomusta ja mahdollisuuttakaan maksaa takaisin.
He saattavat tuomita meidät tuhlaavista elämäntavoistamme, mutta he eivät voi koskaan periä
velkojaan takaisin”. 6 Raportin mukaan meidän
tulisikin säilyttää tietty määrä luonnonvaroja ja
turvata ekosysteemien kestävyys, mistä globaali
talous on riippuvainen.7
Brundtlandin työryhmän ja raportin laatijoiden huoli nykyisten sekä tulevien sukupolvien
mahdollisuuksista elää merkityksellistä elämää
saattoi olla vilpitön. Raporttia on kuitenkin kritisoitu monestakin syystä. Raportissa esitelty
kestävyyden yleinen määritelmä on ensinnäkin
koettu liian abstraktiksi sovellettavaksi käytäntöön.8 Toiseksi, käsitteen käyttö raportissa on
nähty epäjohdonmukaiseksi.9 Raportissa käytetään kestävyys-käsitettä eri tavalla eri kohdissa,
ja lukijalla jääkin abstraktiuden lisäksi paljon
tulkinnan varaa koskien käsitteen sisältöä, kuten
sen yhteyttä talouskasvuun.
5 Kuriositeettina voidaan todeta, että Maailmanpankin
optimistisen arvion mukaan vielä vuonna 2015 (eli 27
vuotta Brundtlandin raportin jälkeen) noin miljardi
ihmistä tulee elämään äärimmäisessä köyhyydessä, eli
alle 1,25 dollarilla päivässä.
6 Sivu 14.
7 Sivu 20.
8 Esimerkiksi Lele, S. M. (1991). Sustainable development: a critical review. World Development, 19(6),
607–621.
9 Esimerkiksi Hueting, R. (1990). The Brundtland report:
A matter of conflicting goals. Ecological Economics
2(2): 109–117.
Vuonna 1992 ilmestyneessä tutkimuksessa
käytiin läpi 60 erilaista määritelmää kestävyydelle.10 Ne erosivat toisistaan juuri talouskytköksen
osalta, tai tarkemmin ottaen, ihmisen tuottaman
pääoman ja luonnonpääoman substituutiomahdollisuuden suhteen. Määritelmien erot koskivat
siis taloudellisen pääoman, ekologisen pääoman
ja sosiaalisen pääoman keskinäisiä suhteita.
Tämä tutkimus jakoi kestävyys-käsitteen kahteen merkitykselliseen käyttöyhteyteen, niin
kutsuttuun heikkoon ja vahvaan kestävyyteen.11
Ensimmäisessä käyttöyhteydessä, niin kutsutussa heikossa kestävyydessä, taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen pääoma ovat substituutteja
keskenään, eli yhden pääoman lisääntymisellä
voidaan korvata toisen pääoman vähentymistä.
Tämä ajatusrakennelma on usein havainnollistettu kuviolla, jossa kolme rengasta on asetettu päällekkäin siten, että ympyröiden yhteisen
leikkauspisteen keskelle asettuu kestävyys, tai
tarkemmin ottaen kestävyyden käsite. Koska
luonnonpääoma (sisältäen eläin-, kasvi- ja mineraalikunnan objektit sekä niitä koskevat prosessit) on tämän käsitteellistämisen mukaan korvattavissa ihmisen tuottamalla pääomalla (kuten
erinäisillä varallisuuden muodoilla sekä koneilla
ja laitteilla), luonnonpääoman käytön rajoittamista ei koeta tarpeelliseksi. Taloudellisen toiminnan kasvattaminen ja kiihdyttäminen, joka
perustuu luonnonpääoman käyttöön, voi näin
ollen jatkua ilman rajoja. Heikon kestävyyden
filosofinen perusta pohjautuukin valistusajan
väärinymmärrykseen, että ihminen voisi hallita
luontoa. Tästä ylimielisyydestä ovat monet filosofit, muun muassa suomalainen Georg Henrik
von Wright, meitä varoittaneet.
Kestävyyden käsitteen toinen yleinen määritelmä, niin kutsuttu vahva kestävyys, on lähes
vastakkainen heikolle kestävyydelle. Siinä taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen pääoma ovat
10 Pezzey, J. (1992). Sustainable Development Concepts:
An Economic Analysis World Bank Environment Paper
No. 2 World Bank, Washington D.C.
11 Katso esimerkiksi Pearce, D. W., & Atkinson, G. D.
(1993). Capital theory and the measurement of sustainable development: an indicator of ”weak” sustainability. Ecological Economics, 8(2), 103–108.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
11
keskenään toisiaan täydentäviä, mutta ne eivät
voi korvata toinen toisiaan. Tätä asetelmaa on
usein havainnollistettu kuviossa, jossa kolme
rengasta on asetettu sisäkkäin. Kuviossa uloimmainen ympyrä kuvaa ekosysteemiä ja sen niin
sanottua ekologista pääomaa12, keskimmäinen
sosiaalista kenttää ja sosiokulttuurista pääomaa
sekä sisimmäinen talousjärjestelmää ja sen tuottamaa pääomaa. Koska ihmisen tuottama pääoma (sisältäen taloudellisen ja sosiaalisen pääoman) ei voi tämän käsitteellistämisen mukaan
korvata luonnonresursseja ja -prosesseja, tulee
luonnonpääomaa suojella ja säästää nykyisille
ja tuleville sukupolville. Paikalliset ja globaalit
ekosysteemit asettavat näin ollen rajat taloudellisen toiminnan kasvattamiselle ja kiihdyttämiselle. Vahvan kestävyyden filosofinen johtoajatus on se, että ihminen on vain osa luontoa ja ei
voi tästä syystä hallita sitä.
Nykyiset käyttäjät, käyttötavat ja
käyttötarkoitukset
Ehkäpä johtuen Brundtlandin raportin ylimalkaisuudesta kestävyydestä on tullut käsite, jota
voi käyttää lähes kuka tahansa ja mihin, miten ja
milloin tahansa. Käyn seuraavaksi läpi käsitteen
käyttäjiä, käyttötapoja ja -tarkoituksia niiden
nykyisissä käyttöyhteyksissä. Katsaus ei varmastikaan ole kaiken kattava, mutta toivottavasti se tarjoaa hyödyllisen näkökulman käsitteen
ymmärtämiseen.
Harva henkilö kertoo avoimesti edustavansa
heikon kestävyyden käsitteellistämistapaa. Tähän
syitä voi oikeastaan olla kaksi. Ensimmäisessä
vaihtoehdossa henkilö käsitteellistää kestävyyden heikon kestävyyden kautta, mutta ei ole tietoinen siitä. Hän ei siis tiedä, että hänen tapansa
käsitteellistää on nimetty heikoksi kestävyydeksi.
Toisessa vaihtoehdossa henkilö tuntee kyseisen
12 Lienee tärkeää mainita, että pääoma-käsite on
taloustieteistä lähtöisin ja hyvin rajoittunut. Taloustieteissä ekologiselle pääomalle harvoin annetaan
itseisarvoa, vaan se pikemminkin nähdään välineenä
ihmisen hyvinvointiin. Tätä ihmiskeskeistä rajoittaneisuutta on käsitelty kattavasti teoksessa Vilkka, L.
(1993). Ympäristöetiikka: vastuu luonnosta, eläimistä ja
tulevista sukupolvista. Yliopistopaino.
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
keskustelun ja sen sisältämän käsitteellisen eron,
mutta haluaa syystä tai toisesta olla käyttämättä
heikon kestävyyden käsitettä, vaikka käytännön
toimissaan sitä edustaakin. Syitä tähän voidaan
vain arvailla, mutta motiivi on todennäköisesti
joko erottelun kokeminen epärelevantiksi, tahallinen käsitteellisen sekaannuksen luominen, pyrkimys läpinäkymätytöttömyyteen tai käsitteellinen
laiskuus. Joistakin näistä syistä johtuen heikon
kestävyyden kirjallisuutta ja keskustelua ei löydy
sen omalla nimellä, vaan se on usein naamioitunut yleisen kestävyys-käsitteen taakse. Selvyyden
vuoksi olisikin hyvä aina kysyä kestävyys-käsitteen käyttäjältä, että mitä hän sillä tarkoittaa, tai
tiedustella rohkeasti suoraan, että onko kyseessä
niin sanottu heikko kestävyys.
Joka tapauksessa kaikilla yhteiskunnan osaalueilla – niin yksityisellä, julkisella kuin kolmannennellakin sektorilla – on ihmisiä, jotka
toimivat ja puhuvat heikon kestävyyden käsitteen mukaisesti, vaikka he eivät käytännössä
käytäkään toiminnastaan tai puheestaan heikon
kestävyyden käsitettä. Politiikan ammattilaiset
näyttävät toimivan heikon kestävyyden mukaisesti silloin, kun se palvelee heidän puolueensa politiikkaa tai mahdollista henkilökohtaista
agendaansa. Yksi konkreettinen esimerkki tästä on politiikka, jossa tavoitellaan talouskasvua
ja mainostetaan sen tuottamia hyötyä kansakunnalle, vaikka tiedetään, että se tuhoaa luonnonpääomaa ja luo velkaa tuleville sukupolville.
Kyseiset poliitikot eivät tunnu piittaavan siitä tieteellisestä tosiasiasta, että talouden kasvu
(BKT:llä mitattuna) korreloi suoraan sekä luonnonresurssien käytön lisääntymisen että hiilidioksidipäästöjen kasvun kanssa.13 Yksinkertaistetusti makrotasolla: mitä enemmän kasvua
taloudellisessa pääomassa, sitä enemmän tuhoa
luonnonpääomassa. Tämän harmillisen yhteyden irtikytkentämahdollisuudesta on valitettavan vähän empiiristä tutkimusnäyttöä.
Insinööritaidon luvatussa maassa on helppo uskoa, että teknologia hoitaa tämän ongel13 Muun muassa Jackson, T. (2011). Prosperity without
growth: Economics for a finite planet. Routledge; Victor, P. A. (2008). Managing without growth: slower by
design, not disaster. Edward Elgar Publishing.
man ja totaalinen irtikytkentä onnistuu lähivuosina, vaikka se ei ole globaalisti mitattuna
vielä koskaan onnistunut. Tämän uskon varaan
ihmiskunnan ei kannattaisi heittäytyä. Heikon
kestävyyden näkökulmasta voitaisiin toki kiihdyttää talouskasvua, lisätä innovointia ja toivoa parasta. Tämä kuitenkin edellyttää harrasta
teknologista vakaumusta, jonka mukaan ihminen pystyy tulevaisuudessa keksimään koneita ja laitteita, joidenka avulla voimme korvata
luontopääomaa, kuten puita ja pölyttäjiä. Vahvan kestävyyden näkökulmasta tämä ei ole mahdollista. Sen mukaan ihmiskunta ei voi heittäytyä omien toiveidensa ja uskomustensa varaan,
vaan sen tulee asettaa rajat ekologisen pääoman
tuhoami­
selle. Jos myöhemmin osoittautuu,
että teknologian avulla totaalinen irtikytkentä
on mahdollista, niin sitten asia tulee arvioida
uudelleen. Mutta koska nyt näin ei ole, teknologian luomia itsevarmuuden harhakuvia tulisikin
tarkastella kriittisesti.
Monia yritysihmisiä taas ei kiinnosta kestävyys-käsite muun kuin taloudellisen hyödyn
näkökulmasta14, ja kestävyys suomalaisissa yrityksissä ymmärretäänkin juuri heikkona kestävyytenä.15 Tai vaihtoehtoisesti voitaisiin sanoa,
että kestävyyden käsitettä ei suomalaisissa yrityksissä ymmärretä. Yritysmaailmassa toimitaan
yleensä nimenomaan heikon eli riittämättömän
kestävyyden näkökulmasta. Yritysjohtajille on
vaikea selittää, miksi yrityksen tulisi osallistua
vahvan kestävyyden mukaiseen toimintaan, jos
ei luoda kilpailukykyä ja taloudellista kasvupotentiaalia. Talouden kontekstissa kestävyys tulee
siis harmillisen usein, tai oikeastaan lähes aina,
käsitteellistetyksi heikon kestävyyden kautta.
Käsitteen käyttäjät näkevät kestävyydessä talou­
dellisen mahdollisuuden, koska yritys, joka on
(heikosti) kestävä, tekee kustannussäästöjä ja
parantaa imagoaan. Tuotteita ostavat kulutta14 Haddock-Fraser, J. E., & Tourelle, M. (2010). Corporate
motivations for environmental sustainable development: exploring the role of consumers in stakeholder
engagement. Business Strategy and the Environment,
19(8), 527­–542.
15 Laine, M. (2005). Meanings of the term ‘sustainable
development’ in Finnish corporate disclosures. Accounting Forum, 29(4), 395–413.
jat ovat myös heikon kestävyyden asialla, sillä
monet heistä ovat erehtyneet luulemaan, että
ostamalla erilailla merkittyjä tuotteita ja palveluja pystyisi myötävaikuttamaan tulevien sukupolvien hyvinvointiin. Tosiasiassa kuluttaminen
on juuri sitä, joka heikentää kestävyyttä. Nopein
ja varmin keino lisätä ekosysteemin kestävyyttä
on tällä hetkellä vähentää sen kuormittavuutta,
kulutusta.
Otetaan esimerkiksi kestävyysmerkitty paita, jonka tuottamiseen on kulutettu vähemmän luonnonvaroja kuin ei-kestävyysmerkityn
paidan tuottamiseen. Kaupassa kuluttaja sitten saattaa hairahtua luulemaan, että on kestävää ostaa kestävyysmerkitty paita, mutta näin
ei kuitenkaan ole. Kestävää on jättää paita ostamatta. Voitaisiin toisaalta ajatella, että on kuitenkin kestävämpää ostaa paita, johon on käytetty vähemmän luonnonpääomaa. Tässä taas
ongelmaksi tulee kestävyyden käsitteellistäminen suhteellisena määreenä. Jonain sellaisena
ekosysteemin ominaisuutena, jota kohti voidaan
resurssitehokkuutta lisäämällä päästä ilman, että
luonnonpääoman absoluuttisesta määrästä tulisi
huolehtia.
Taloustieteilijöiden vastaavanlainen ehdotus on tullut tunnetuksi Jevonsin16 paradoksina. Sen mukaan teknologian kehityksen myötä tehokkuuden kasvu (tietyn resurssin osalta)
lisää resurssin kulutusta eikä päinvastoin. Useat
ekologisesti suuntautuneet tutkijat ja lähes kaikkien hallitusten vihreät puolueet ja kansalaisjärjestöt kuitenkin uskovat (ilmeisesti intuitioonsa
tukeutuen), että resurssitehokkuuden lisääntyessä kulutus vähenee ja kestävyys lisääntyy.17 Syyt
tämän paradoksin olemassaoloon johtuvat niin
sanotusta ”ripariefektistä”18, jossa yhdessä hetkessä säästetty resurssi ponnahtaa takaisin kulutuksen piiriin toisena hetkenä.
Jos viiden prosentin tehostaminen traktorin
moottorissa johtaisi esimerkiksi kahden prosen16 Jevons, W. S. (1906). The coal question: an inquiry
concerning the progress of the nation, and the probable
exhaustion of our coal-mines. The Macmillan Company.
17 Alcott, B. (2005). Jevons’ paradox. Ecological Economics, 54(1), 9–21.
18 Johdettu englanninkielen termistä ”rebound effect”.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
13
tin vähennykseen öljyn kulutuksessa, tätä kolmen prosenttiyksikön erotusta kuvattaisiin silloin ripariefektillä, koska osa säästöstä kuitenkin
kimpoaa takaisin käyttöön. Tämä tehostumisen
myötä lisääntynyt kysyntä mitätöi tehokkuuden tuottamat ”hyödyt” osittain tai kokonaan.19
Toisin sanoen, kun tuottavuuden kasvu toisaalta lisää kiinnostusta resurssien tehokkaampaan käyttöön niin samalla kuitenkin energian
kysyntä lisääntyy, joka taas ei säästä energiaa.
Jos esimerkiksi öljyä tarvittaisiin systeemitasolla
vähemmän, sen kysyntä ja markkinahinta laskisi. Ja kun taas öljyn markkinahinta laskisi, sen
kulutus kasvaisi.
Tämän logiikan kautta päädytään johtopäätökseen, että tehokkuusajattelu yhdistettynä
markkinamekanismeihin on epäsuotuisaa luontopääoman säilyttämisen näkökulmasta. Jos vielä oletetaan, että resurssitehokkuuden avulla
onnistuttaisiin säästämään energiaa edes se kaksi prosenttia rajatussa systeemissä, kuten kotona tai yrityksessä, ja että siitä seuraisi kuluttajalle tai yrittäjälle vaikkapa tuhannen euron säästö.
Tässä tapauksessa säästetty tuhat euroa kuitenkin ponnahtaa takaisin taloudellisen toiminnan laajentamisen piiriin (epäsuorasti pankkitalletuksen kautta tai suoraan uuden kulutuksen
myötä). Resurssit tulevat käytetyiksi ainoastaan
toisessa paikassa, toisen toimijan toimesta. Näistä syistä johtuen, tulevien sukupolvien tarpeista
vastaaminen edellyttää käyttökiintiöitä ja säännöstelyä luonnonresursseille sekä talouskasvutavoitteista luopumista.
Osa kestävyys-käsitteen käyttäjistä uskoo
niin sanottuun absoluuttiseen irtikytkentään,
jossa taloudellisen pääoman lisääntyminen voidaan irrottaa täysin luonnonpääoman kulumisesta. Se on kuitenkin mahdotonta Jevonsin paradoksin lisäksi kahdesta muuta syystä.
Ensinnäkin, ”energian ja rahatalouden kytkös
on niin syvällinen, että nykymuotoinen rahatalous voidaan nähdä suorana seurauksena helpon
energian, ennen kaikkea öljyn, kaupallisesta val19 Santarius, T. (2012). Green growth unravelled. How
rebound effects baffle sustainability targets when the
economy keeps growing. Wuppertal Institute, Heinrich
Böll Foundation, Wuppertal.
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
jastamisesta” ja toiseksi, koska ”teollisuusmaissa tehdyt havainnot suhteellisesta irtikytkennästä näyttävät perustuvan energian nettotuonnin
sivuuttamiseen tai aliarviointiin”.20 Esimerkkinä tästä on Euroopan metsäpolitiikka, jonka on
väitetty olevan kestävällä tasolla, koska metsää
kasvaa enemmän kuin sitä kaadetaan. Tosiasia
on kuitenkin se, että Euroopan metsänkasvatus
on näennäisesti kestävällä tasolla ainoastaan siitä syystä, että suuri osa Euroopassa käytetystä
puusta kasvatetaan ja kaadetaan Euroopan ulkopuolella. Kestävyys-käsitteen ymmärtäminen
edellyttääkin tarkastelua usealla eri tasolla. On
järjetöntä väittää ja määrittää kestävyyttä jollekin asialle, toiminnalle tai prosessille ekosysteemimme sisällä, jos käsitteellistämisessä ei
ole huomioitu ekosysteemitasoa. Toisin sanoen,
yhden systeemin kestävyyttä on aina tarkasteltava laajemmassa kontekstissaan eli suhteessa sitä
ympäröivään laajempaan systeemiin.
Kuinka eteenpäin?
Vahvalle kestävyydelle on selkeät empiiriset
ja teoreettiset perustelut21, joiden suurimpana
käyttöönoton esteenä tällä hetkellä on uusliberaali talouspoliittinen ideologia. Johtoajatukset
vapaista markkinoista ja vaihdannasta sekä pyrkimys talouskasvuun tuntuvat kulkevan vahvasti
ristiriidassa kestävyyden käsitteen kanssa. Aikana, jolloin tarvitsisimme ekosysteemien suojelua
ja rajoituksia luontopääoman käyttöön saamme
tilalle politiikkaa, joka kiihdyttää tuotantoa ja
luontopääoman hupenemista taloudellisen toiminnan vapauttamisen ja markkinamekanismien keinoin.22 Tätä tuotantokeskeistä talouskas20 Turunen, E., Ulvila, M. (2010). Kasvua purkamalla
tasapainoiseen ilmastoon. Teoksessa Kenen ilmasto?
(toim. Hakkarainen, O., Käkönen, M.). Into Kustannus:
Helsinki.
21 Latouche, S. (2010). Jäähyväiset kasvulle. Suom. Marja
Ollila. Helsinki: Into-pamfletti; Jackson, T. (2009).
Prosperity without Growth? Sustainable Development
Commission, London; Victor, P. (2008). Managing Without Growth: Slower by Design, Not Disaster. Edward
Elgar, Cheltenham/Northampton; Daly, H. E., (1973).
Toward a Steady State Economy. W.H. Freeman and
Company: San Francisco; Daly, H. E. (1996). Beyond
growth. Beacon Press, Boston.
22 Hayek, F. V. (1998). Kohtalokas ylimieli. Suom. J. & M.
Norri. Jyväskylä: Gummerus.
vupolitiikkaa edistävät Suomessa niin puolueet
oikealta vasemmalle, erinäiset tutkimuslaitokset
ja yliopistot sekä ajatushautomot, samoin työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt sekä liikeyritykset. Mutta tähän on tultava muutos, jos
ihmiskunta aikoo päästä kestävyyteen ja välttää
kuudennen massasukupuuton.23
Vaikutusvaltaiset yritysjohtajat ja teknokraatit tuntuvat pitkälti sanelevan maailman ja Suomen kehityssuunnan.24 Talouspoliittisen eliitin
käsitteistöön on toki päässyt tämä termi ”kestävyys”, mutta kestävyyden sisältö on typistynyt
hyvin suppeaksi matkalla Brundtlandin raportista yritysten vuosikertomuksiin ja hallitusohjelmiin. Parhaillaan nämä toimijat puhuvat kestävyyden kolmijaosta, joka oli jo syntyessään
(25 vuotta sitten) kestämätön jaottelu. He ovat
myös sivuuttaneet ekologisen taloustieteen yli
30 vuotta kestäneen työn kestävyyden parissa25
samoin kuin Kasvun rajat -raportin keskeiset
huomiot yli 40 vuoden takaa.26 Myös maailman
köyhien asema on saanut suhteessa hyvin vähän
huomiota, jos verrataan esimerkiksi valtaapitävien prioriteetteihin. Suuret teolliset yhteiskunnat ovat pitkälti rikastuneet kehittyvien talouksien kustannuksella. Nopean teknologistumisen
ja talouskehityksen myötä sekä nykyisen rahoitusmarkkinakriisin vuoksi köyhien huolet ovat
kuitenkin unohtuneet. Tilalle on tullut huoli kilpailukyvystä. Ja kestävyyden käsitteestä onkin
tullut pitkälti vain käsite, joka sopii moneen suuhun, mutta harvoihin käsiin. Käsitteen käyttäjät
23 Lisää arvioidusta massasukupuutosta saatavilla tuoreesta artikkelista: Barnosky, A. D., Matzke, N., Tomiya,
S., Wogan, G. O., Swartz, B., Quental, T. B., ... & Ferrer,
E. A. (2011). Has the Earth/’s sixth mass extinction
already arrived? Nature, 471(7336), 51–57.
24 Tuoreen analyysin mukaan 43 000 monikansallista yritystä ovat verkostoituneet tiiviisti pienen yritysryhmittämän kanssa, joilla on suuri vaikutusvalta globaaliin
talouteen. Lisää aiheesta: Coghlan, A., MacKenzie, D.
(2011). The hard core of power. The New Scientist 212:
8–9.
25 Katso esimerkiksi tieteellinen aikakauslehti Ecological
Economics.
26 Meadows, D. H., Meadows, D. L., Randers, J. & Behrens,
W. W. (1972). Kasvun rajat – Ihmiskunnan kohtalontilannetta koskevaan Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti. Suomennos Pulliainen, K.,
Seiskari, P. & Taanila, H. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö
Tammi.
hyödyntävätkin kestävyys-sanaa retorisesti milloin mihinkin tarkoitukseen – julkisen sektorin
alasajosta energia- ja kasvupolitiikan uudistamiseen.
Vahvan kestävyyden ajatus on toki myös altis
väärinkäytöksille. Huonosti toteutettuna se voi
johtaa yhteiskuntien luhistumiseen ja inhimillisiin tragedioihin, jopa ekofasismiin. Käsitteen
ympärille on kuitenkin jo syntynyt uutta luovaa
ajattelua, jossa pyritään hahmottelemaan kasvun
jälkeistä yhteiskuntaa27 ja kestävän yritystoiminnan edellytyksiä28. Ekososiaalinen hyvinvointi,
joka rakentuu kestävällä pohjalle, ei edellytä tieteellisteknisiä läpimurtoja vaan syvällistä sosiokulttuurista muutosta. Yltäkylläisyydessä elävien yhteiskuntien, organisaatioiden ja yksilöiden
tulee arvioida omat todelliset tarpeensa uudelleen suhteuttamalle ne köyhyydessä elävien
kanssaihmisten tilanteisiin kuin myös tulevien
sukupolvien oikeuksiin elää mielekästä elämää.
Tarpeiden kumouksellisen vähentymisen kautta
aukeaa uusi sivu ihmiskunnan kehityksessä, jossa on aikaa määrittää mielekkään elämän edellytykset sisältä käsin. Tuotannon ja kulutuksen
kasvattaminen korvaantuvat sisäisellä kasvulla
ja uudenlaisella toimeliaisuudella. Tämä uusi
toimeliaisuus syntyy väistämättä kasvutaloudesta irtaannuttaessa, koska työtä ei korvata enää
fossiilipolttoaineilla, kuten öljyllä.
On mahdotonta antaa yksiselitteinen sisältö kestävyyden käsitteelle sen monisäikeisyyden vuoksi, mutta tämän kirjoituksen pohjalta voimme ainakin todeta, että talouskasvuun
myötävaikuttava kulutus ei ole kestävää. Näin
ollen, niin kauan kuin toimintamme lisää kulutusta (välillisesti tai välittömästi), voimme sanoa
toimintamme olevan kestämätöntä. Vastavuoroisesti taas toimintamme, joka vähentää kulu27 Helne, T., Hirvilammi, T., & Laatu, M. (2012). Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla; Helne, T., & Silvasti,
T. (2012). Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen
hyvinvoinnin polulla.
28 Dyllick, T., Hockerts, K. (2002). Beyond the Business
Case for Corporate Sustainability. Business Strategy
and the Environment 11: 130–141; Heikkurinen, P.,
Bonnedahl, K. J. (2013). Corporate responsibility for
sustainable development: A review and conceptual
comparison of market-and stakeholder-oriented
strategies. Journal of Cleaner Production, 43: 191–198.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
15
tusta (välillisesti tai välittömästi) edesauttaa
kestävyyttä, mutta ei tee siitä vielä kestävää. Kestäväksi ei myöskään kuluttamalla tule rakentajan rakentama silta, maatalousyrittäjän työkalut
tai traktori tai ekosysteemi, jossa elämme.
Uuden taloudellisuuden aikana toiminnan
ja asioiden kestävyys tulee määritellyksi kokemuksen ja käytännöllisen tekemisen kautta. Sitä
ennen voimme kuitenkin todeta, että tie kestävyyteen edellyttää nyt ainakin kahta keskeistä
toimenpidettä niin yksilön kuin organisaation
ja yhteiskuntamme tasoilla. Ensimmäinen näistä on tarpeiden radikaali uudelleenarviointi ja
toinen kulutuksen vähentäminen29. Näiden toimenpiteiden toivottuina seurauksina on käytäntöjen uudelleenmäärittyminen ja loitontuminen
kasvutaloudesta ennen täydellistä irtaantumista.
Tiedeyhteisön ansiomerkit
haettavana
Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja
Suomen yliopistot ry UNIFIn perustamat
ansiomerkit ovat haettavana
15.8.–30.9.2014 välisenä aikana.
Kirjoittaja haluaa kiittää Jenny Rinkistä ja Timo
Järvensivua arvokkaista kommenteista tekstiin.
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori, joka toimii
vastuullisen ja kestävän organisoitumisen tutkijana Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 10.1.2013
pidettyyn esitelmään, jota on päivitetty.
Kenelle ansiomerkki on tarkoitettu
Henkilö, joka on virka- tai työsuhteessa
tiedeyhteisössä, voi saada 20 vuoden
palveluksen jälkeen hopeisen ansiomerkin
ja 30 vuoden palveluksen jälkeen kultaisen
ansiomerkin. Myös työsuhde ulkomaisessa
yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa
hyväksytään ansiomerkin perustaksi.
Kuka merkkiä voi hakea
Tiedeyhteisöt voivat hakea ansiomerkkiä
palvelussuhteessa olevalle henkilölle.
Tiedeyhteisöiksi katsotaan yliopistot,
tiedeakatemiat, tieteelliset seurat, TSV ja
UNIFI.
Hinta
Hopeinen ansiomerkki 45 €
Kultainen ansiomerkki 60 €
Kotelo 3 €
Lisäksi laskutetaan postituskulut.
29 Kun luovumme nykyisestä elintasostamme (joka määrittyy eurojen kautta), saamme ratkaisun myös valtion
velkaantumiseen. Valtion ei tarvitse ottaa enää lisävelkaa, koska voimme laskea suomalaista elintasoa.
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Lisätietoja ja hakulomake osoitteesta
www.tsv.fi/ansiomerkki
Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat
Jarkko Tirronen
Tieteidenvälisyys ei ole vain tieteensosiologian ja
korkeakoulututkimuksen käsite, vaan koulutus-,
tiede- ja innovaatiopolitiikassa alati voimistuva
trendi. Tieteidenvälisyys on ankkuroitu esimerkiksi Euroopan unionin kasvustrategian keskeiseksi
käsitteeksi. EU:n talouskasvussa ja uusien työpaikkojen luomisessa koulutus, tutkimus ja innovaatiot
ovat asetettu tärkeään rooliin. Tässä asetelmassa
myös yliopiston merkitys yhteiskunnallisesti legitiiminä instituutiona näyttää korostuvan. Yliopistoilta odotetaan osallistumista monimutkaisten
yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Tässä artikkelissa käyn läpi tätä viitekehystä ilkeiden
ongelmien, EU:n politiikkakontekstin ja Itä-Suomen yliopiston strategisten valintojen näkökulmista.
Tieteelliset ongelmat on perinteisesti ratkaistu tieteenalakeskeisesti, tieteenalan metodien ja
aineistojen avulla. Monimutkaisten ja nopeasti
muuttuvien ongelmien ratkaisemisessa tieteiden
väliset perinteiset rajat ovat kuitenkin sumentumassa. Tieteen tekemisen lähtökohdaksi on
asettumassa tieteiden välillä tapahtuva yhteistyö,
joka näyttää ylittävän myös luonnon- ja ihmistieteiden kuilun. Monimutkaisen ongelman
ratkaiseminen edellyttää ihmisen, yhteiskunnan ja luonnon kokonaisuuden ja niiden välisten monimutkaisten keskinäisriippuvuuksien
ymmärtämistä (ks. esim. Weber 2012).
Ilkeät ongelmat
Ilkeän ongelman (wicked problem) käsitteen
tekivät tunnetuksi Horst Rittel ja Melvin Webber vuonna 1973 soveltaessaan käsitettä yhteiskunta- ja aluetieteen suunnittelun apuvälineenä (Rittel ja Webber 1973). Ilkeää, viheliäistä tai
pirullista ongelmaa on kuvattu politiikkateks-
teissä myös suurena haasteena (Grand Challenge) tai yhteiskunnallisena haasteena (Societal
Challenge). Ilkeä ongelma ylittää usein erilaiset
maantieteelliset, kulttuuriset, yhteiskunnalliset
ja alueelliset rajat, ja tyypillisesti ilkeät ongelmat
ovat maailmanlaajuisia (esim. ilmastonmuutos,
pandemiat, turvallisuus tai luonnonvarojen riittävyys). Digitalisoitumisen myötä myös aiemmin paikallinen tai alueellinen ongelma voi globalisoitua.
Monitulkintaisuus on ilkeän, pirullisen tai
viheliäisen ongelman keskeinen elementti. Ilkeään ongelmaan ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua eikä sitä voida määritellä yksiselitteisesti (esim. Raisio 2009). Ratkaisu- ja selitysmallit
eivät siis ole ”täydellisiä tai yksitulkintaisia” (Vakkuri 2009). Rittel ja Webber näkivät, että ilkeät
ongelmat olivat kesyjen, eli helpommin ratkaistavissa olevien ongelmien, vastakohtia (ks. taulukko 1).
Ilkeitä ongelmia on siis vaikea määritellä ja
ratkaista ja ongelman määrittely edellyttää kaikkien mahdollisten ratkaisuvaihtoehtojen tietämistä. Ratkaisut ovat tilanne- ja tapauskohtaisia, ja ilkeä ongelma voi itsessään tuottaa uusia
ongelmia, joita on hankala ennakoida. Ongelmille voidaan lisäksi esittää monia erilaisia vaihtoehtoisia selityksiä. Ratkaisu- ja selitysmallit
eivät ole luonteeltaan tosia tai epätosia, vaan laadullisia, ne kuvaavat paremmin tai huonommin
ongelmaa. Ilkeitä ongelmia onkin lähestyttävä
useista eri näkökulmista ja erilaisten tulkintojen
avulla. (Rittel ja Webber 1973; ks. myös taulukko
1.) Ilkeän ongelman ratkaiseminen on sosiaalinen prosessi (Conklin 2006) ja se edellyttää eri
tieteenalojen yhteistyötä.
Rittel ja Webber kuvasivat alkuperäisessä
käsitemallissa ilkeää ongelmaa kymmenen tun-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
17
Ilkeä ongelma
Ongelmaa ei voida määritellä täsmällisesti
Ratkaisu kehittyy ja muuttuu jatkuvasti
Ratkaisut ovat huonompia tai parempia
Ongelmien ratkaisut ovat tapauskohtaisia
Ongelmien syyt ovat vaikeasti havaittavia
Kesy ongelma
Ongelma voidaan määritellä täsmällisesti
Tiedetään, milloin ratkaisu on saavutettu
Ratkaisut ovat selkeästi oikein tai väärin
Useat ongelmat voidaan ratkaista samalla tavalla
Ongelmien syyt ovat ilmeisiä
Taulukko 1. Ilkeät ja kesyt ongelmat (mukaillen Blackman ym. 2006).
nuspiirteen avulla, joista osa liittyi yhteiskuntasuunnittelijan tehtäviin ja vastuuseen ongelmanratkaisussa. Jeff Conklin (2006) on tiivistänyt ja
ryhmitellyt uudelleen ilkeiden ongelmien tunnuspiirteet kuuteen:
1. Ongelmaa ei voi täysin ymmärtää ennen
kuin ongelma on ratkaisu.
2. Ilkeän ongelman ratkaisemisprosessissa ei
ole päätepistettä, koska ongelmaa ei voida lopullisesti ratkaista. Ongelman ratkaisu ei pääty silloin, kun täydellinen ratkaisu on esitetty, vaan
silloin, kun resurssit ovat kuluneet loppuun.
3. Ratkaisut eivät ole oikeita tai vääriä, vaan
ne ovat laadullisia ja kuvaavat paremmin tai
huonommin ongelmaa.
4. Ei ole olemassa kahta samanlaista il­keää
ongelmaa, vaan jokainen ilkeä ongelma on
ainutlaatuinen ja uusi. Ilkeät ongelmat muotoutuvat uudelleen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
5. Ongelmanratkaisua ei voi testata, vaan ratkaisut ovat yksilöllisiä ja ne voidaan toteuttaa
vain yhden kerran. Ratkaisuihin liittyy usein
odottamattomia seurauksia.
6. Ilkeillä ongelmilla ei ole vaihtoehtoisia ratkaisuja.
Suuret, maailmanlaajuiset haasteet, kuten
ilmastonmuutos, luonnonvarojen riittävyys,
ikääntyminen, kaupungistuminen, veden puhtaus, terveys, lääkekehitys, kulttuurien kohtaaminen tai digitalisoituminen on maailmaa
yhdistäviä ilkeitä ongelmia. Maailmanlaajuisten haasteiden viitekehys on toimintatapa, jonka avulla voidaan lähestyä, jäsentää ja ratkaista
monitulkintaisia ja -mutkaisia ongelmia, mutta
myös toimintamalli, jolla ohjataan toiminnan
organisoitumista ja resursseja (esim. Euroopan
unionissa Horizon 2020 -rahoitusohjelman tee-
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
moitus1). Seuraavassa käyn lyhyesti läpi, miten
maailmanlaajuisten ongelmien viitekehykseen
on päädytty Euroopan unionissa.
Suuret haasteet ja Euroopan unionin
politiikkakonteksti
EU:n lähitulevaisuuden strategisen tavoitteenasettelun lähtökohtana on ollut EU:n globaalin kilpailukyvyn heikkeneminen. EU on ennakoinut, että Euroopan suhteellinen osuus koko
maailman BKT:sta puolittuu vuoteen 2050 mennessä nykyisestä 29 prosentista. Alueen tämänhetkinen talouskehitys on hidasta; innovaatioita
ja uusia työpaikkoja ei synny riittävästi ja riittävän nopeasti. Tutkimus- ja innovaatiotoiminnan rahoitus on liian fragmentoitunutta, päällekkäistä, koordinoimatonta ja tehotonta. (COM
[2011] 48; European Commission 2012; 2013.)
Kilpailukykyongelman ratkaisemiseksi EU
on laatinut Eurooppa 2020 kasvustrategian, joka
perustuu kolmelle osa-alueelle: älykkäälle, kestävälle ja osallistavalle kasvulle. Kasvustrategian tavoitteena on EU:n globaalin kilpailukyvyn
vahvistaminen sekä uusien työpaikkojen ja kestävän kasvun luominen. Innovaatiot, tiede ja yliopistot ovat keskeinen keino EU:n kilpailukyvyn
kehittämisessä, talouskehityksen edistämisessä
ja uusien työpaikkojen luomisessa. Tavoitteena
on tutkimuksen roolin vahvistaminen yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa. Kasvustrategian yleistavoitteena on, että Euroopan
unionin tutkimus- ja kehitystoimiin investoidaan 3 %:a EU:n bruttokansantuotteesta. (COM
[2011] 48; European Commission 2012; 2013.)
1 Maailmanlaajuisia haasteita sovellettiin tutkimusrahoituksen välineenä (tietojenkäsittelyn ja viestintätieteen tutkimuksessa) ja tutkimustoiminnan organisoimisessa Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla (NSF 2011).
Eurooppaa kohtaavat haasteet edellyttävät
uudenlaisia ja innovatiivisia ratkaisuja. Globaalin kilpailukyvyn vahvistaminen tarkoittaa tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopolitiikan uudelleensuuntaamista ja tutkimuksen paradigman
muutosta. Tätä tukemaan Euroopan komissio
nimitti tiede- ja tutkimuspoliittiseksi neuvonantajakseen asiantuntijaryhmän joulukuussa 2007.
Ryhmän tavoitteena oli edistää Euroopan tutkimusalueen rakentamista, ja se aloitti toimintansa vuonna 2008. Ryhmä julkaisi kolme raporttia,
joissa painotettiin tutkimuksen roolia suurten
haasteiden (Grand Challenges) ratkaisemisessa.
(ERAB 2012.)
Suurten haasteiden viitekehystä on painotettu myös muissa EU:n asiantuntijaryhmien
raporteissa. Haasteiden ratkaiseminen edellyttää jäsenmaiden välistä koordinaatiota ja resurssien yhdistämistä sekä eri tieteenalojen välistä yhteistyötä (esim. Expert Group Soete 2009;
Expert Group Barre 2009). Asetelmassa korostetaan myös humanististen- ja yhteiskuntatieteiden integroimista suurten haasteiden ratkaisemiseen. Euroopan tutkimuksen uusi renessanssi
edellyttää siis tutkimuksen uudelleenorganisoimista, eurooppalaisten tutkimusalueen
muodostamista ja suurten yhteiskunnallisten
haasteiden integroimista tutkimustoimintaan.
Euroopan komission tiede- ja tutkimuspoliittisena neuvonantajana toimineen ryhmän ensimmäisessä raportissa vuonna 2009 visioitiin kunnianhimoisesti, että vuonna 2030 kolmannes
Euroopan tutkimusalueella tehdystä julkisesta,
ei-sotilaallisesta tutkimuksesta on suunnattu
suurten, yhteiskunnallistan haasteiden ratkaisemiseksi ja että 30 % kaikista tutkijoista on koulutettu tutkimusaloille, jotka ovat suurten haasteiden näkökulmasta merkityksellisiä. (ERAB
2009; ERAB 2012.)
Suurten yhteiskunnallisten haasteiden integroituminen osaksi unionin kilpailukyvyn edistämistä ja innovaatioiden syntymistä vahvistui
vuonna 2009, kun Ruotsin Lundissa pidetyssä tiede- ja innovaatiopolitiikan konferenssissa
sovittiin, että tutkimustoiminnassa tulisi keskittyä suurten, maailmanlaajuisten haasteiden
ratkaisemiseen, teema- tai vahvuusalaperustai-
sen lähestymistavan sijaan (Lund 2009). Suurten haasteiden näkökulma oli keskeisessä
roolissa myös komission vihreässä paperissa
vuodelta 2011. Tavoitteena oli vahvistaa jäsenmaiden yhtenäistä strategista viitekehystä ja
keskittyä yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen, kilpailukyvyn edistämiseen sekä tieteellisen ja teknologisen osaamisperustan korkean tason vahvistamiseen. (COM [2011] 48.)
Käytännössä tavoitteen vahvistaminen edellyttää rahoitusohjauksen yhdistämistä yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen. Tätä
toteutetaan esimerkiksi Horizon 2020 -ohjelmalla, jossa on koottu yhteen EU:n tutkimus- ja
innovaatiorahoitus. Horizon 2020 -ohjelman
yksi kolmesta osa-alueesta2 liittyy yhteiskunnallisiin haasteisiin vastaamiseen. Komission tiedonannon mukaan tämän osa-alueen rahoitus
suunnataan seuraavien kuuden haasteen ratkaisemiseen (COM [2011] 808):
1. Terveys, väestönmuutos ja hyvinvointi
2. Elintarviketurva, kestävä maatalous, merien ja merenkulun tutkimus ja biotalous
3. Turvallinen, puhdas ja tehokas energia
4. Älykäs, ympäristöystävällinen ja yhdentynyt liikenne
5. ilmastotoimet, resurssitehokkuus ja raakaaineet
6. Osallisuutta edistävät, innovatiiviset ja turvalliset yhteiskunnat.
Kuviossa 1 on kuvattu eurooppalainen ratkaisu suurten haasteiden ratkaisemiseksi ja kuvan
oikeaan reunaan on listattu keskeisiä asiakirjoja, joissa suurten haasteiden problematiikkaa on
taustoitettu ja linjattu. Kuten kuviosta käy ilmi,
yliopistojen rooli on EU:n kasvustrategiassa varsin keskeinen ja suurten haasteiden viitekehys
ohjaa rahoitusta merkittävällä tavalla (noin 38 %
Horizon 2020:n kokonaisbudjetista).
Euroopan unionin tavoitteenasettelussa ja
toimenpiteissä (erityisesti Horizon 2020) yhteiskunnallisesti merkittävien ongelmien ratkaisua lähestytään systeemikeskeisesti, perinteisen
sektorikeskeisen ja lineaarisen innovaatiomal2 Horizon 2020 -ohjelman kaksi muuta osa-aluetta ovat
huipputason tiede ja teollisuuden johtoasema.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
19
Kuvio 1. Eurooppalainen
ratkaisu suurten haasteiden ratkaisemiseksi
lin sijaan. Tämä edellyttää uudenlaisia toimintamalleja ja strategista ajattelua myös yliopistoilta.
Maailmanlaajuisten haasteiden näkökulmaa toiminnan strategisesta ohjaamisessa onkin alettu
soveltaa eurooppalaisissa yliopistoissa, esimerkiksi Kööpenhaminan, Leidenin, Århusin, Newcastlen, Aberdeenin ja Itä-Suomen yliopistoissa.
Seuraavassa lähestyn tätä aihetta yliopistotason
näkökulmasta käyttämällä esimerkkinä Itä-Suomen yliopiston strategista johtamista.
Itä-Suomen yliopisto –
maailmanlaajuisten haasteiden
viitekehys strategisena valintana
Yliopiston johtamisen haaste liittyy strategisen
kokonaisjohtamisen ja toisistaan hajallaan olevien ja erilleen pyrkivien intressien tasapainoiseen hallintaan. Johtamisessa ja ennakoinnissa
tulee huomioida yliopiston yhteiskunnallisen
legitimiteetin painopisteet, esimerkiksi millaista
vaikuttavuutta yliopistolta edellytetään, arvioida toimintaympäristön tilaa ja ennakoida lähitulevaisuuden muutoksia. Strateginen johtaminen edellyttää kokonaisvaltaista näkökulmaa
yliopiston toiminnasta ja siihen sisältyy toimintojen horisontaalinen koordinaatio sekä ajatus
jaetusta hallinnosta (esim. Tirronen 2014).
Yliopistojen strategisen johtamisen yleistymisen taustalla on korkeakoulupolitiikan ja korkeakoulutuksen markkinariippuvuuden vä­hit­täinen
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
lisääntyminen, yliopistojen yhteiskun­
nallisen
tehtävän vahventuminen ja globalisaatio. Yliopistoilta odotetaan ratkaisuja yhteiskunnan, talouden ja maailman ongelmiin sekä tietoon perustuvia vaihtoehtoja talouskasvun edistämiseksi (vrt.
EU:n tavoitteet). Nämä kaikki ovat akateemisen
kapitalismin ja innovaatiopolitiikan perusoletuksia tiedon muuttamisesta tuotteiksi ja palveluiksi
(vrt. Slaughter ja Rhoades 2009). Prosessia edistetään korkeakoulutuksen modernisaatiolla, jonka tavoitteena on toimintaedellytysten (esim. yliopistojen autonomia) ja toimintatapojen (esim.
yliopiston johtaminen) uudistaminen. Suomalaisessa yliopistolaitoksessa modernisaatioon liittyvä keskeinen uudistus oli yliopistolain muutos
vuodelta 2009. Uudistuksen jälkeen yliopistojen
toimintavapaus lisääntyi ja yliopistot vastasivat
itsenäisemmin taloudestaan ja toiminnan strategisesta suunnittelusta ja johtamisesta. Taloudellinen autonomia lisääntyi, mutta samalla myös
vastuu toiminnasta sekä sen tuloksellisuudesta ja
taloudellisuudesta. Siten myös yliopistojen strategisesta johtamisesta muodostui keskeinen osa yliopiston johtamista (ks. Tirronen 2014).
Siirtymä hallinnosta hallintaan ja strategisen johtamisen maailmaan on muodostanut tarpeen yliopiston kehittämistä ja päätöksentekoa
tukevalle tutkimustiedolle – yliopiston kehittämistutkimukselle (Institutional Research).
Kehittämistutkimusta on hyödynnetty eniten
Kuvio 2. Viitekehyksen osaalueet
yhdysvaltalaisten yliopistojen johtamisen tukena, mutta viime vuosina kehittämistutkimus
on yleistynyt myös eurooppalaisissa yliopistoissa (Yorke 2004). Kehittämistutkimusta voidaan
hyödyntää moni eri tavoin yliopiston kehittämisessä: esimerkiksi strategisessa johtamisessa,
opetuksen johtamisessa, henkilöstöjohtamisessa, akateemisessa rekrytoinnissa, kansainvälistymisessä tai tutkimuksen johtamisessa. Kehittämistutkimus on yliopiston hallinnossa (yleensä
suunnitteluyksikössä) tuotettua tutkimustietoa
yliopiston toiminnan kehittämiseksi ja siitä vastaa tyypillisesti tutkijankoulutuksen saanut henkilö (Virtanen 2012).
Itä-Suomen yliopistossa kehittämistutkimusta saatua tietoa on hyödynnetty esimerkiksi yliopistojen fuusioitumisprosessissa, koulutuksen
strategisessa ennakoinnissa ja yliopiston strategian uudistamisessa (ks. esim. Tirronen 2011,
2013a, 2013b). Yliopistossa käynnistettiin ennakointihanke syksyllä 2011, jonka tavoitteena oli
tuottaa tutkimukseen perustuvaa tietoa yliopiston tulevaisuuden kehittämisvaihtoehdoista yliopiston strategisen johtamisen ja päätöksenteon
tueksi.
Ennakointihankkeessa korostettiin ennakoinnin prosessiluonteisuutta ja ihmisten osallisuutta prosessiin. Ennakointiprosesseissa
tulevaisuutta ei nähdä staattisena, vaan tulevaisuus voi muodostua useista eri vaihtoehdoista.
Ennakointihankkeessa sovellettiin delfoi-menetelmää, jonka tavoitteena oli tuottaa asiantuntijalähtöisesti tietoa yliopiston tulevaisuuden
kehittämisen vaihtoehdoista. Delfoi-tutkimuksella ei pyritä yleistettävyyteen, vaan sen kautta
nostetaan esiin ”erilaisista intressiryhmistä nousevia argumentteja ja näkökulmia, jotka voivat
olla toisistaan poikkeavia ja vuorovaikutuksellisesti uutta luovia” (Rubin 2012, 8–10).
Itä-Suomen yliopiston ennakointihankkeessa tunnistettiin, että yliopiston profiili syntyy
tieteenalojen sisälle ja niiden välille muodostuviin yhteistyörakenteisiin. Toiminnan lähtökohtana on perustutkimus, jonka ympärille
voidaan organisoida toimintakokonaisuudet,
kuten kandidaattiohjelmat, tieteenalojen väliset
koulutusohjelmat, monitieteiset tutkimusalueet
tai teemapohjainen tohtorinkoulutus. Yliopiston profiloitumista tuetaan tieteidenvälisyyden
avulla – monitieteisyys ja profiloituminen toteutuvat rinnakkain. Tutkimuksen ja koulutuksen
kehittäminen tapahtuu erityisesti niiden laadun
ja vaikuttavuuden kehittämisen avulla. Strategisen ajattelumallin keskiössä on kansainvälisyys
sekä tiede- ja opiskelijakeskeisyys. Koulutuksen
kannalta katsoen on olennaista, että opetus on
tieteen, pedagogian ja työelämän näkökulmasta korkeatasoista ja että se tapahtuu modernissa
oppimisympäristössä. Yliopiston perustoimintojen avulla varmistetaan samalla myös toimin-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
21
nan vaikuttavuus, joka syntyy tutkimuksessa ja
opetuksessa. (Tirronen 2013a.)
Itä-Suomen yliopiston strategian 2015–20
valmistelun lähtökohdaksi otettiin yliopiston
tieteellisen ja koulutuksellisen osaamisperustan hyödyntäminen yhteiskunnallisesti suurten
haasteiden ratkaisemisessa. Suuret yhteiskunnalliset haasteet ovat monimutkaisia ja vaikeasti
ratkaistavia ja edellyttävät tutkimuksen ja opetuksen tieteidenvälisyyttä, jopa poikkitieteellisyyttä. Tämä on yliopiston strategisen ajattelun
ja johtamisen keskeinen periaate. Yliopiston
yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lähtökohta
liittyy siis yliopiston osaamisperustan hyödyntämiseen yhteiskunnallisesti legitiimien, mutta
tieteellisesti relevanttien ongelmien ratkaisemisessa (ks. kuvio 2). Yliopiston hallitus hyväksyi
tieteidenvälisiin ratkaisuihin pyrkivän strategian huhtikuussa 2014.
Tieteidenvälisyys
Ihmiskuntaa, yhteiskuntaa ja luontoa koskevat
suuret haasteet ovat monimutkaisia, toisiinsa
kytkeytyneitä ja toisistaan riippuvaisia ongelmakokonaisuuksia, joiden ratkaiseminen edellyttää perinteiset rajat ylittävää ajattelua ja tieteidenvälistä yhteistyötä. Suurten haasteiden
ratkaiseminen tuo yliopiston ja tieteen yhteiskunnan ja maailman keskelle sekä vahvistaa
yliopiston yhteiskunnallista legitimiteettiä. Yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus perustuu tutkimus- ja koulutusperustan hyödyntämiselle yhteiskunnallisesti merkittävien haasteiden
ratkaisemisessa. Asetelma tarkoittaa myös eri
tieteenalojen välistä, syvempää integraatiota ja
poikkitieteellisiä tapoja tehdä tutkimusta. Ajattelumallin keskellä on ihmistieteiden ja luonnontieteiden välisen yhteistyön tiivistäminen.
Itä-Suomen yliopiston strategisen johtamisen näkökulmasta suurten haasteiden viitekehykseen sisältyy pragmaattisia ja strategisia hyötyjä. Strateginen johtaminen on varautumista
muutoksiin, ennakoimista, valintojen tekemistä ja toimintojen mahdollista uudelleensuuntaamista. Strategista johtamista voidaan tukea
ennakoivalla kehittämistutkimuksella. Pragmaattiset hyödyt edellyttävät strategista jousta-
22
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
vuutta, valintoja ja kykyä muuttaa toimintamalleja nopeasti. Strateginen herkkyys suhteessa
toimintaympäristön muutoksiin tarkoittaa esimerkiksi rahoitusohjauksen (mm. Horizon
2020 -ohjelman painopisteet) huomioimista yliopiston strategisissa valinnoissa. Tieteidenvälisyyden strategiset hyödyt ulottuvat pidemmälle aikavälille ja näkyvät tieteenalojen välisestä
yhteistyöstä syntyvänä tietona, innovaatioina
ja sovellusmahdollisuuksina yliopiston sisällä
sekä elinkeino- ja yritystoiminnassa. Tieteidenvälisyydellä näyttäisi olevan tutkimustoiminnan
kehittämisessä merkittävää potentiaalia.
Lähteet
Blackman, Tim, Elliot, Eva, Greene, Alexandra, Harrington,
Barbara, Hunter, David J., Marks, Linda, McKee, Lorna
ja Williams, Gareth 2006: Performance assessment and
wicked problems. The case of health inequalities. Public
Policy and Administration 21 (2), 66–80.
COM (2011) 48. Brussels, 9.2.2011. GREEN PAPER. From
challenges to opportunities: towards a common strategic framework for EU research and innovation funding.
COM (2011) 808. Brussels, 30.11.2011. Horizon 2020 – The
Framework programme for research and innovation.
Communication from the commission to the European parliament, the council, the European economic
and social committee and the committee of the regions.
Conklin, Jeff 2006: Dialogue mapping. Building shared understanding of wicked problems. Chichester: John Wiley &
Sons.
ERAB 2009: Preparing Europe for a New Renaissance. A
Strategic View of the European Research Area. First
Report of the European Research Area Boards 2009.
Luxembourg: Office for Official Publications of the
European Communities.
ERAB 2012: The new Renaissance: will it happen? Innovating Europe out of the crisis. Third and final report of
the European Research Area Board 2012. Luxembourg:
Publications Office of the European Union.
European Commission 2012: The Grand Challenge. The
design and societal impact of Horizon 2020. Luxembourg: Publications Office of the European Union.
European Commission 2013: Investing in European success. Horizon 2020. Research and Innovation to boost
growth and jobs in Europe. Luxembourg: Publications
Office of the European Union
Expert Group Barre 2009: ERA indicators and monitoring.
Luxembourg: Publications office of the European Union.
Expert Group Soete 2009: The role of community research
policy in the knowledge-based economy. Luxembourg:
Publications office of the European Union.
LUND 2009: Lund Declaration 2009. Europe must focus on
the grand challenges of our time. July 2009.
NSF 2011: National Science Foundation Advisory Committee for Cyberinfrastructure Task Force on Grand Challenges. Final Report, March 2011.
Raisio, Harri 2009: Pirulliset ongelmat terveydenhuollossa –
esimerkkeinä Kansallinen terveyshanke ja hoitotakuuuudistus. Teoksessa Jarmo Vakkuri (toim.): Paras mahdollinen julkishallinto? Tehokkuuden monet tulkinnat.
Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 73–91.
Rittel, Horst W.J. ja Webber, Melvin M. 1973: Dilemmas in a
general theory of planning. Policy Sciences 4, 155–169.
Rubin, Anita 2012: FUTUREX – Future experts projektin Delfoi-tutkimus. Turun yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Brahean julkaisuja B:9. Turun yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Brahe, Turku.
Slaughter, Sheila ja Rhoades, Gary 2004: Academic capitalism
and the new economy. Markets, state, and higher education. Baltimore & London: The Johns Hopkins University Press.
Tirronen, Jarkko 2011: Itä-Suomen yliopistohankkeen prosessiarviointi. Osat II ja III. Publications of the University
of Eastern Finland. General Series 6. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto.
Tirronen, Jarkko 2013a: Matkalla tulevaisuuteen – Itä-Suomen yliopisto 2030. Publications of the University of
Eastern Finland. General Series No 10. Kuopio: University of Eastern Finland.
Tirronen, Jarkko 2013b: Oikeustieteellisten tutkintojen
kehittäminen ja työelämän tarpeet. Oikeus 42 (2), 194–
211.
Tirronen, Jarkko 2014: Suomalaisten yliopistojen strateginen johtaminen. Hallinnon tutkimus 1, 70–77.
Vakkuri, Jarmo 2009: Julkisen sektorin tehokkuus monitulkintaisena ongelmana – käsitteet ja lähestymistavat.
Teoksessa Jarmo Vakkuri (toim.): Paras mahdollinen
julkishallinto? Tehokkuuden monet tulkinnat. Helsinki:
Gaudeamus Helsinki University Press, 11–30.
Virtanen, Turo 2012: Tutkimustiedon hyödyntäminen yliopiston kehittämisessä – ei Suomessa? XXXI Hallinnon tutkimuksen päivät. Kuopio 30.11.2012.
Yorke, Mantz 2004: Institutional research and its relevance to
the performance of higher education institutions. Journal of higher education policy and management 26 (2),
141–152.
MIKÄ SYNNYTTÄÄ MUUTOKSEN?
Professori Päivi Setälä 1943–2014:
näkijä, tekijä, mesenaatti.
Aika: Perjantai 12.9. klo 13–17
Paikka: Helsingin yliopiston suuri juhlasali
Edesmenneen professori Päivi Setälän
muistamiseksi järjestettävässä yleisölle avoimessa
seminaarissa keskustellaan professori Setälän
monipuolisesta toiminnasta ja vaikutuksesta
tiedeyhteisössä.
Seminaarin järjestävät Helsingin yliopisto ja sen
Sukupuolen tutkimuksen oppiaine, Suomen
Historiallinen Seura, Säätiö Institutum Romanum
Finlandiae ja Suomen Akatemia yhdessä muiden
toimijoiden kanssa.
Lisätietoja: www.histseura.fi
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
23
Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa
Pekka T. Heikura
Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa eläneet keltit ovat jääneet antiikin (2000 eKr. – 500 jKr.) historiassa Välimeren alueella kukoistaneiden Kreikan
ja Rooman kulttuurien varjoon. Tämä johtuu epäilemättä paljolti siitä, että keltit eivät olleet luku- ja
kirjoitustaitoisia eivätkä jättäneet jälkeensä kirjallista jäämistöä, kuten kreikkalaiset ja roomalaiset.
Kuitenkin keltit vaikuttivat merkittävästi historian
kulkuun käytännön keksintöjensä kautta. He tekivät erityisesti maataloudessa työvälinekeksintöjä,
joiden ansiosta maanviljely ja karjanhoito mullistuivat pysyvästi Alppien pohjoispuolella ja Brittein
saarilla.
Se, mitä kelteistä on kirjoitettu, on kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajien kertomaa. Rikkaat arkeologiset löydöt ovat tuoneet kuitenkin
esiin todistusaineistoa, josta voidaan päätellä,
millaista kelttien elämä ja materiaalinen kulttuuri olivat. Kielitieteellä on ollut myös sanottavansa selvitettäessä kelttien historiaa.
Keltit olivat vuorisuolan louhinnan edelläkävijöitä, ja heidän käymänsä suolakauppa ulottui
laajalle alueelle. Arkeologiset löydöt paljastavat,
että myös kelttien metallintyöstötaito saavutti
hämmästyttävän korkean tason. Monet heidän
keksimänsä rautatyökalut ovat yhä käytössä.
Aseiden laadussa keltit tuskin jäivät jälkeen
heidät lopulta alistaneista roomalaisista. Keltit
hävisivät, koska heiltä puuttui erikoinen, kehittynyt ja järjestelmällinen sotalaitos. Roomalla
sellainen oli: roomalaisten sotataito koitui kelttien kohtaloksi niin Pohjois-Italiassa, Tonavan
alueella, Galliassa kuin Britanniassakin.
Kelttien valtapiiri
Varhaisimmat kreikkalaisten kirjoittajien viit­
tauk­set keltteihin ovat noin vuoden 500 eKr.
tienoilta, miletoslaiselta historioitsijalta Hekataiokselta (noin 560–490 eKr.) ja Herodotoksel-
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
ta (noin 484–425 eKr.). Herodotoksen mukaan
keltit asuivat Tonava-joen alkulähteen alueella ja
Herakleen pylväiden pohjoispuolella (Herodotos, Historiateos 2, 33 ja 4, 49). Nykyinen arkeologia vahvistaa Herodotoksen tekemän sijoituksen: keltit pitivät hallussaan aluetta, joka ulottui
Pyreneiden niemimaalta Tonavan yläjuoksulle.
Kreikkalaiset käyttivät kelteistä nimeä keltoi
ja sillä tarkoitettiin Välimeren pohjoispuolella
eläneitä kansoja. Kreikkalaiset kutsuivat kelttejä myös termillä galatai (lat. galatae), joka tarkoittaa sotureita (Ò hÓgáin 2002, s. 9: warriors). Sen sijaan roomalaiset käyttivät kelteistä
nimiä celtae ja galli. Suolatutkija Mark Kurlanskyn mukaan sana galli tulisi suolaa tarkoittavasta keltin sanasta hal (Kurlansky 2012, s. 51).
Dáithi Ò hÒgáinin mukaan sana galli tulee kuitenkin keltinkielisestä sotureiden ominaisuuksia
tarkoittavasta sanasta gal, ”kyky”, ”urheus”, ei siis
suolaa tarkoittavasta sanasta (Ò hÒgáin 2002, s.
9: ability, valour).
Huomionarvoista on, että antiikin kirjoittajat
eivät kutsuneet (vastoin nykykäsitystä) muinaisia brittejä ja irlantilaisia kelteiksi. Vain MannerEuroopassa eläneitä asukkaita kutsuttiin kelteiksi.
Keltit eivät olleet yhtenäinen ryhmä kansoja, joilla olisi ollut yksiselitteisesti tunnustettu etninen identiteetti. Simon Jamesin mukaan
tyydyttävin määritelmä kelteistä on kansat, jotka puhuvat kelttiläisiin kieliin kuuluvaa kieltä
(James 2005, s. 9). Nykytutkijat pitävät varmuudella niin sanottua La Tènen kulttuuria kelttiläisenä. Kulttuurin ydinalue sijaitsi Alppien pohjoisrinteillä ja kehittyi 400-luvulla eKr. Sveitsin
Neuchâteljärven pohjoisrannalla tehtiin vuonna
1857 huomattava arkeologinen löytö. Paikka oli
La Tène, ja kelttien 400-luvulta eKr. lähtien vallinnut kulttuuri on nimetty paikan mukaan.
La Tènen kulttuuri oli nimenomaan keltin-
kielistä. Huomattava kulttuurinen samankaltaisuus ulottui Englannin kanaalin rannalta Transylvaniaan ja Po-joen laaksosta Etelä-Puolaan
saakka. Missä laajuudessa kulttuurin leviämiseen vaikuttivat väestön muutot tai pelkästään
kulttuurimuotojen omaksuminen, on mahdotonta sanoa, ihmisten liikkuvuudella oli kuitenkin suuri osuus (Cunliffe 2001, s. 367).
Aikakautena 450–200 eKr. kelttien muuttoaallot ja sotaretket ravisuttivat antiikin maailmaa, ja kelttejä asettui asumaan mm. PohjoisItaliaan ja aina kaukaiseen Galatiaan saakka
Turkin sisäosissa (270-luvulla eKr.). Sen sijaan
Brittein saarille mitään suurta muuttoaaltoa ei
nykytutkimuksen mukaan ilmeisesti tuolloin
tapahtunut. Vaikka jonkinlaista muuttoa mantereelta varmasti tapahtui, kelttikulttuuriin Brittein saarilla vaikutti ensisijassa kaupankäynnin
ja yleisen vuorovaikutuksen kautta tapahtunut ideoiden ja esineiden siirtyminen (Sjöblom
2006, s. 33; Cunliffe 2001, s. 368). Kelttiläisiä
kieliä puhuvat kansat asuttivat Brittein saaria jo
ennen La Tènen kautta (James 2005, s. 12).
La Tènen kulttuuria edeltänyttä Hallstattin
kulttuuria Alppien pohjoispuolella ei voida katsoa varmuudella yksinomaan kelttiläiseksi, vaan
se lienee ulottunut muihinkin kieliryhmiin.
Hallstattin kulttuurin vallinta-ajaksi on katsottu
ajanjakso noin 1200–475 eKr. (James 2005, s. 15,
20). Jotkut tutkijat rajaavat ajaksi varhaisen rauta-ajan 700-luvulta 500-luvun lopulle eKr. (ks.
Sjöblom 2006, s. 31; Eluère 1997, s. 20).
Valkoisen kullan kimallus
Suola, natriumkloridi, oli muinaisessa maailmassa tärkeimpiä hyödykkeitä ja laaja-alaisen
kaukokaupan kohde.
Ihmisen elimistö tarvitsee suolaa. Ilman natriumia (jota ihmisruumis ei pysty valmistamaan)
ravinteiden ja hapen kuljetus elimistössä ei onnistuisi, hermoimpulssien välittyminen estyisi eivätkä lihakset, esim. sydän, pystyisi toimimaan. Kloridia tarvitaan ruoansulatukseen ja hengitykseen.
Ihmisen tarvitsema vuosittainen suola-annos
vaihtelee ilmaston lämmön mukaisesti 300 grammasta yli seitsemään kilogrammaan.
Toiseksi suola on erinomainen säilöntäaine.
Ihmiset ovat huomanneet jo varhain, että suolaan laitettu liha ja kala säilyvät. Suola imee lihasta bakteereiden tarvitseman kosteuden mutta se
myös tappaa bakteereita. Suola on ainoa kivi,
jota ihminen syö (Kurlansky 2012, s. 14–15).
Keltit olivat onnekkaita, koska heidän alueillaan, Alppien koillisosissa oli runsaita vuorisuolaesiintymiä. Aluksi suolaa saatiin tosin haihduttamalla luonnonlähteistä otettua suolavettä.
Vuorisuolan louhinta Hallstattissa, vuoriston
ympäröimän järven rannalla sijaitsevasta suolavuoresta alkoi noin 1000 eKr. Huippukautensa
louhinta saavutti vuosien 800–450 eKr. aikana,
varhaisella rautakaudella. Vuoristoalue Salzkammergut on ollut asutettuna noin vuodesta
1500 eKr. lähtien.
Hallstattin suolakaivoksen läheltä löytyi
vuonna 1846 hautausmaa, josta vuoteen 1863
mennessä kaivettiin päivänvaloon tuhat kaivosyhteisön jäsenille kuulunutta hautaa rikkaine
esineistöineen. Hallstatt antoi sitten nimen tuolloin Alppien pohjoispuolella vallinneelle varhaiselle rautakautiselle kulttuurille.
Hallstattin kulttuuri syntyi nykyisen Itävallan
alueella. Kulttuurin synty liittyi alueella asuneiden heimopäälliköiden vilkastuneeseen kaupankäyntiin, joka suuntautui etelään ja itään. Vaurastuminen näkyy upeissa ruhtinashaudoissa,
joihin ylimystön edustajat haudattiin vaunujensa ja varusteidensa kanssa. Ruhtinaat rakensivat
lukuisia vuorilinnoituksia valtansa tunnuksiksi
(Sjöblom 2006 s. 31).
Suolakauppa oli tärkeä osa kelttien kaupankäyntiä. Vuorisuolaa kaivettiin Hallstattissa
400-luvulle eKr. saakka, jolloin kaivostoiminta siirtyi Halleinin lähelle Dûrrnbergiin, jossa
kaivaminen oli helpompaa ja jossa louhinta oli
alkanut noin 600 eKr. 200-luvulla eKr. suolaa
alettiin tuottaa Reichenhallissa vielä edullisemmin.
Useissa alueen nimissä esiintyy sana hall,
joka johtuu kelttien suolaa tarkoittavasta sanasta hal. Etymologisesti sana on yhdistetty kreikan
sanaan hals, ”suola” (Harding 2001, s. 326).
Hallstattissa ja Dürrnbergissä tehdyt arkeo­
logiset löydöt kertovat suolakaivosten varassa
eläneistä ihmisyhteisöistä, jotka sijaitsivat vuo-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
25
rilla tuhannen metrin korkeudella, mutta joiden
kauppasuhteet ulottuivat ällistyttävän pitkälle.
Haudoista on löydetty kallisarvoisia – suolakaupalla hankittuja – tavaroita Välimeren alueelta,
Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä saakka. Muualta kelttikulttuurin alueelta on löydetty jopa Kiinasta tuotua silkkiä. Suola oli ”valkoista kultaa”
ja kelttien vaurauden lähde siellä, missä vuorisuolaesiintymiä oli.
Hallstattin kaivos
Vuoristoinen alue ei näytä erityisemmin ihanteelliselta kauppayhteyksien kannalta. Tosiasiassa Hallstattista kulki ikivanha tie Tauer-vuoren
yli Kärnteniin, etelään. Tonavalle, pohjoiseen,
pääsi Traun-jokea pitkin. Esihistoriallisina
aikoina Alppien yli oli olemassa kaksi suurta
kauppatietä, jotka yhdistivät Pohjois-Saksan
meripihkalähteet ja Keski-Saksan kupari- ja
tinakaivokset Adrianmerelle. Hallstattin suolakauppiailla oli luultavasti pääsy näille reiteille.
Suolalla he sitten hankkivat tavarat, joita he joskus laittoivat hautoihinsa (Herm 1976, s. 103).
Hallstattin suolavuoren kaivoskäytävät ulottuivat jopa 3 750 metrin pituuteen, ja ne kattoivat
kaikkiaan 30 000 neliömetrin alueen. Syvin kaivostunneli ulottui 215 metrin syvyyteen. Hallstattissa käytettyä rakennus- ja louhintatekniikkaa oli
käytetty aikaisemmin Mittebergin kuparikaivoksessa Bischofshofenin lähellä Salzburgissa.
Suola on säilyttänyt kaivoksessa erinomaisesti monia työkaluja, kuten pronssihakkuja,
nahkaisia suolan kantoreppuja, puisia ruoan ja
veden kuljetussaaveja ja pihkaisia soihtukeppejä. Kaivosyhdyskunnassa vallitsi työjako kaivosmiesten, työnjohtajien, puunkaatajien, puuseppien, kauppiaiden ja yhteisön puolustuksesta
vastaavien henkilöiden välillä.
Hallstattin suolakaivos lienee maailman
vanhin suolakaivos. Hallstatt tuhoutui maanvyörymässä 300-luvulla eKr. Myöhemmin kaivostoiminta aloitettiin uudelleen ja paikalla on
kaivettu suolaa vielä nykyäänkin. Dürrnbergissä
toiminta loppui vuonna 1989, kun Österreichische Salinen AG lopetti toimintansa.
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Suolattu kinkku oli kelttien keksintö
Kelttien harjoittama vuorisuolan kauppa jatkui roomalaisajalle saakka. Kelttiheimojen
100-luvulla eKr. perustama Noricumin kuningaskunta Kärntenissä kävi kauppaa Italian roomalaisten kanssa paitsi suolalla myös kuparilla,
korkealaatuisella raudalla ja kullalla (Cunliffe
2001, s. 371–372).
Kun roomalaiset liittivät Noricumin alueen
valtakuntaansa vuonna 15 eKr., vuorisuolan
pahaksi kilpailijaksi nousi roomalaisten Välimerestä haihduttamalla valmistava merisuola.
Keltit eivät myyneet pelkästään suolaa. Kuten
egyptiläiset ennen heitä, keltitkin huomasivat,
että oli edullisempaa kuljettaa ja myydä suolattuja
elintarvikkeita. Jos on uskomista kreikkalaisia ja
roomalaisia kirjoittajia, keltit söivät paljon riistaja kotieläimistä saatua lihaa. Suolaliha oli heidän
erikoisuutensa. On todennäköistä, että suolattu
kinkku on heidän keksintönsä ja lahja länsimaiselle kulttuurille (Kurlansky 2012, s. 54).
Rautaseppien kansa
La Tènessä ja muualla kelttikulttuurin alueella
tehtyjen löytöjen perusteella on selvää, että kelttien raudan käsittelytaito oli hyvin kehittynyttä.
La Tènessä on pieneltä alueelta järven pohjasta
nostettu yli 2 500 esinettä: aseiden ohella mm.
työvälineitä, jotka vaikuttavat hämmästyttävän
nykyaikaisilta. Juuri La Tènen aikana kelttien
rautasepät hioivat taitonsa huippuunsa.
Rautakausi alkoi Keski-Euroopassa 700luvul­la eKr. Brittein saarilla rautaa muokattiin
ensi kertaa 600-luvulla eKr. Rautaa on löydettävissä luonnosta paljon helpommin kuin edeltävän metallikauden pronssikauden osametalleja kuparia ja tinaa. Erityisesti tinaa oli tuotava
pitkien matkojen päästä esimerkiksi Englannin
Cornwallista tai Slovakian alueelta. Kupari ja
tina olivat kalliita metalleja. Helpon saatavuutensa takia rauta oli huokeata ja käytännössä jokaisen soturin ja talonpojan käytettävissä.
Gordon Childe totesi sattuvasti aikoinaan, että
huokea rauta demokratisoi maanviljelyksen,
teollisuuden ja sodankäynnin (Childe 1966, s.
186). Rauta lakkautti harvojen metallintuojien
ja valmistajien monopolin.
Vaikka rautaa oli laajalti saatavilla, parhaat
malmit tulivat tietyiltä alueilta. Paras rauta oli
peräisin ilmeisesti Noricumista. Täällä kehittyi
nykyisen Klagenfurtin lähelle Magdalensbergin
asutuskeskus (oppidum), jossa roomalaiset kävivät ostamassa paitsi suolaa myös rautatuotteita,
jotka oli valmistettu korkealaatuisesta rautamalmista. Baijerissa sijainneessa Manchingin asutuskeskuksessa, joka kehittyi 100-luvulla eKr.,
rautamalmi nostettiin läheisistä suomaista.
Kuonakasojen ja rautajäämien perusteella
voidaan päätellä, että pieniä rautavalimoita ja
sepänpajoja oli itse asiassa kaikissa kelttien kaupungeissa ja asutuskeskuksissa. Myös massatuotantoa harjoitettiin: Karlskronista on löydetty 62
sulatusuunia, vaikka ehkä vain tusina niistä on
ollut kerrallaan käytössä (Herm 1976, s. 136).
Rautasepillä lienee ollut korkea status kelttiyhteisössä, korkeampi kuin pronssisepillä, kuparintyöstäjillä ja metallinvalajilla.
Vaikka kelttien raudan louhinta- ja valmistusmenetelmistä on vähän todisteita, rauta oli
takorautaa eivätkä keltit ilmeisesti tunteneet
valuraudan sulatustekniikkaa. Kelttien menetelmät sopivat kuitenkin hyvin hiiletyskarkaistun
teräksen sekä siitä valmistettujen aseiden ja työkalujen tuottamiseen.
Englannissa Waltham Abbeyssä, Essexissä,
tehty löytö viittaa siihen, että kelttien rautaseppien kehittämät pajatyövälineet olivat jo samoja, joita sepät ovat käyttäneet nykypäiviin asti.
Pieni työkalukätkö sisälsi viidet tongit, kolme
pientä alasinta, vasaran pään, viilan, hiilihangon
ja erikoisuutena kaksi ylösalaisin käännettävää
alasinta, jota toimivat monityökaluina. Rautaajan sepillä oli käytössään lisäksi moukareita,
pajatalttoja ja hiililapioita (Stead 1985, s. 11–12).
Taidokkaimpia seppien luomuksia olivat tulikoirat, tulisijan telineet.
Mullistavia keksintöjä
Kelttien rautasepät tekivät useita merkittäviä
työkalukeksintöjä, erityisesti maataloudessa.
La Tènen löytöihin kuuluu niittämistä paljon
tehostanut pitkävartinen kahden käden viikate,
lehdesten tekoon sopiva vesuri ja suurikokoinen, hyvin tasapainotettu sirppi.
Muita La Tènestä löydettyjä esineitä ovat rautaiset sahanterät, saksit ja puiden vetämiseen ja
käsittelyyn sopiva keksi. Tuskin missään muualla on säilynyt yhtä monipuolista valikoimaa rauta-ajan työkaluja.
Merkittävin kelttien keksinnöistä oli ilman
muuta rautainen siipiaura (kääntöaura), joka
kääntää maata, nostaa ravinteita pinnalle ja
tukahduttaa rikkaruohot. Siipiaura syrjäytti
tehottomamman koukkuauran, joka vain naarmuttaa maan pintaa. Maata kääntävä siipiaura on
ollut olemassa viimeistään ajanlaskumme alussa.
Uusi auratyyppi kehittyi luultavasti Euroopan
mantereen luoteisosissa, josta sen käyttö levisi
myös Brittein saarille (Powell 1995, s. 98; James
2005, s. 147). Siipiaura varustettiin myös pyörillä ja siitä tuli hyvin raskas, jonka vetämiseen
tarvittiin jopa kahdeksan ikeeseen kytkettyä
härkää (Frisch 1962b, s. 291). Keskiajalle tultaessa aurassa oli pystysuoran viillon tekevä veitsi
ja maan sisässä vaakasuoran viillon tekevä vannas, johon oli kiinnitetty maata kääntävä siipi.
Kääntöaura sopi hyvin Alppien pohjoispuolisen
Euroopan ja Brittein saarten kosteiden, raskaiden maiden kyntämiseen. Huomionarvoista on,
että tämä kelttien innovaatio rantautui Suomeen
vasta 1700-luvulla (Wilmi 2003, s. 165).
Kelttien tekemät keksinnöt mullistivat maatalouden ja karjanhoidon. Vehnää, ohraa ja hirssiä viljelevät keltit saivat maasta irti parempia
satoja. Tehokkailla viikatteilla ja sirpeillä voitiin
eloa korjata pelloilta ja heinää niittää latoihin
karjarehuksi aikaisempaa nopeammin. Lehdesten tekoon sopiva vesurikin säästi työtä.
Rautasepät loivat perustan maataloustuotannon nousulle ja sen kautta myös väestönkasvulle. Näin kylät kasvoivat kaupungeiksi (oppida).
Kehitystä kohti valtionmuodostusta alkoi ilmeisesti tapahtua, se jäi roomalaisten valloitusten
myötä kuitenkin tapahtumatta.
Tehokkaammasta maataloudesta johtui, että
Rooman valloituksen aikana Gallian väkiluku
oli ehkä noin kahdeksan miljoonaa ja Britannian
noin 3–4 miljoonaa. Gallian väkiluvuksi roomalaiskauden lopulla on arvioitu jopa 12 miljoonaa. Rooman luoteisprovinssit olivat 200-luvulla
jKr. runsasväkisempiä ja rikkaampia kuin kos-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
27
kaan (James 2005, s. 146–147).
Muita pysyviä kelttien keksintöjä olivat pyörän
rautavanne, ruukun syrjäyttänyt metallivahvisteinen tynnyri tai saavi ja ilmeisesti hevosenkenkäkin. Myös saippua on todennäköisesti kelttien
tekemä keksintö. Plinius Vanhemman (23–79
jKr.) mukaan saippuan keksivät gallialaiset (Plinius, NH 28,191). Roomalaiset omaksuivat saippuan käytön heiltä ja germaaneilta. Gallialaiset
käyttivät saippuaa hiusten hoito- ja värjäysaineena. Galenos (129–199) mainitsee ensi kertaa saippuan käytön myös ruumiin ja vaatteiden puhdistusaineena (ks. Weber 1996, s. 161–162).
Kelttien aseet olivat korkeatasoisia. Pitkä kaksiteräinen rautamiekka oli kelteille tärkein ase.
Pienistä rautarenkaista valmistettu ja olkapäistä vahvistettu rengaspanssaripaita on ilmeisesti
myös kelttien keksintöä. Roomalaiset havaitsivat
sen edut ja ottivat sen sotilaidensa varusteeksi
(Goldsworthy 2005, s. 28,30). Rengaspanssarin
valmistaminen vaati tavattomasti vaivaa ja korkeaa raudantyöstötaitoa.
Unohdettu keksijäkansa
Keltit ovat pitkään jääneet historian valtavirrassa kreikkalaisten ja roomalaisten varjoon. Myös
germaanit ovat menneet heidän ohitseen historiankirjoituksessa.
Vaikka keltit eivät jättäneetkään jälkeensä ihastuttavia kirjallisia tuotteita ja mahtavia
raunioita, heidän vaikutuksensa historiaan on
ollut käytännön keksintöjen kautta suuri. Ennen
kaikkea ansio maatalouden vallankumouksesta
Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa kuuluu
kelttien rautasepille.
Mihin kelttien kulttuuri katosi? Rooman valloitettua kelttien asuma-alueet keltit sulautuivat
Rooman valtakuntaan ja vaihtoivat kielensä latinaan. Osan kelttien maista valloittivat germaanit. Niinpä kelttejä on nykyisin vain Irlannissa,
Walesissa, Skotlannissa ja Ranskan Bretagnessa.
Kirjallisuus
Alcock, Joan P. (2009): Daily Life of the Pagan Celts. Greenwood World Publishing. Oxford.
Allen, J. Romilly (1997): Celtic Art in Pagan and Christian
Times. Senate. The Guerney Press.
Ares, José Antonio (2009): Metallityöt. Muokkaaminen,
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
takominen ja juottaminen. Espanjankielinen alkuteos
EL METAL. Englanninkielisestä laitoksesta Metal, Forming, Forging, and Soldering Techniques suomentanut
Katja Kangasniemi. Kustannusosakeyhtiö Perhemediat
Oy. Painettu Suomessa.
Castrén, Paavo – Pietilä-Castrén, Leena (2000): Antiikin
käsikirja. Otava. Keuruu.
Childe, Gordon (1966): Varhaiskulttuureja. Suomentanut
Aatu Leinonen. Otava. Keuruu.
Cunliffe, Barry (2001): Iron Age Societies in Western Europe and Beyond, teoksessa Cunliffe, Barry (toim.): The
Oxford Illustrated History of Prehistoric Europe, s. 336–
372. Oxford University Press. Oxford.
Eluère, Christiane (1997): The Celts. First Masters of Europe.
English translation. New Horizons. Trieste.
Engels, Siegfried – Nowak, Alois (1993): Kemian keksintöjä.
Alkuaineiden löytöhistoria. Suomentanut Jouko Koskikallio. Helsinki 1992. Jyväskylä.
Frisch, Hartwig (1962a): Euroopan kulttuurihistoria I. Suomentanut Anja Gersov Samooja. WSOY. Porvoo.
Frisch, Hartwig (1962b): Euroopan kulttuurihistoria II. Suomentanut Anja Gershov Samooja. WSOY. Porvoo.
Herm, Gerhard (1976): The Celts. English translation. Weidenfels and Nicolson. London.
Goldsworthy, Adrian (2005): Rooman sotilasmahti. Armeija,
joka loi historian mahtavimman imperiumin. Suomentanut Pekka Tuomisto. Karisto. Painettu Hong Kongissa.
Harding, Anthony (2001): Reformation in Barbarian Europe,
teoksessa Cunliffe, Barry (toim.): The Oxford Illustrated
History of Prehistoric Europe, s. 304–335. Oxford University Press. Oxford.
Hoyer, Anders (1982): Esihistoria. Otavan suuri maailmanhistoria 1. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava. Keuruu.
James, Simon (2005): Keltit. Suomentanut Tarja Kontro. Otava. Slovenia.
Kirkinen, Heikki (1984): Otavan maailmanhistoria 7: Euroopan synty. Otava. Keuruu.
Kurlansky, Mark (2012): Suola. Eräs maailmanhistoria. 2.
painos. Suomentanut Kirsi Komonen. Like. Keuruu.
Maier, Bernhard (2003): The Celts: a history from the earliest
times to the present. Translated from the German by
Kevin Windle. Edinburgh University Press. Edinburg.
Mäkinen, Eero (1933): Keksintöjen kirja III: Vuoriteollisuus
ja metallien valmistus. WSOY. Porvoo.
Ò hÒgáin, Dáithi (2002): The Celts: A History. Boydell Press.
Woodridge.
Ollila, A.J. (1939): Keksintöjen kirja IX: Maatalous ja ravintoaineet. WSOY. Porvoo.
Powell, T.G.E. (1995): The Celts. New Edition. Thames and
Hudson. Singapore.
Sjöblom, Tom (2006): Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Stead, I.M. (1985): Celtic Art. British Museum. Printed in
Italy by New Interlitho.
Weber, M. (1996): Antike Badekultur. München.
Wilmi, Jorma (2003): Tuotantotekniikka ja ravinnonsaanti,
kirjassa Rasila, Viljo – Jutikkala, Eino – Mäkelä-Alitalo,
Anneli (toim.): Suomen maatalouden historia 1, s. 159–
182. SKS: Jyväskylä.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tiedetoimittaja.
LYHYESTI
TIEDEKASVATUKSEN KÄRKIMAAKSI
Suomi halutaan lasten ja nuorten tiedekasvatuksessa maailman kärkimaaksi vuonna 2020.
Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama Tiedekasvatuksen kehittämistyöryhmä esittää sekä
kouluissa että muissa oppimisympäristöissä toteutettavaksi toimenpiteitä, joilla lasten ja
nuorten kiinnostusta tieteeseen ja tutkijanuraan
lisättäisiin. Ehdotukset julkistettiin Tiedefoorumi 2014 -tapahtumassa toukokuussa.
Tiedekasvatuksen avulla varmistetaan väestön osaamisen kannalta tärkeä kyky ymmärtää tieteen ja tutkimuksen prosesseja ja niistä
saatavia tuloksia. Tiedekasvatus käsittää kaikki tieteenalat. Lasten ja nuorten innostaminen
tieteeseen on oleellista niin koulussa kuin sen
ulkopuolellakin. Tiedekasvatuksella tuetaan
myös elinikäisen oppimisen taitoja ja tavoitteita. Kehittämisehdotuksia tiedekasvatuksesta on
tehty viidellä ”temaattisella” osa-alueella: osana
opetussuunnitelman mukaista koulutyötä, opettajankoulutuksessa, tiedekilpailuissa, -kerhoissa
ja tapahtumissa, koulun ulkopuolisessa yhteistyössä (esim. korkeakoulujen kanssa) sekä viestinnässä.
Tilaisuudessa esiteltiin kymmenkunta erilaista lasten ja nuorten tiedekasvatushanketta. Yksi
näistä on TIKAS-hanke, joka selittää arkielämästä tuttuja ilmiöitä lisäketodellisuuden avulla.
Tieteellisistä selityksistä tehdään helppotajuisia
ja innostavia käyttämällä mm. 3D-virtuaalilasien uusinta teknologiaa. Hanketta pilotoidaan
Heurekassa ja kahdessa muussa tiedekeskuksessa sekä Tieteen päivillä ensi vuonna.
SÄHKÖINEN YLIOPPILASTUTKINTO
Elokuussa lukion aloittavat ovat ensimmäisiä,
jotka voivat suorittaa osan ylioppilaskokeistaan
sähköisesti. Tietokoneella tehtävät kokeet alkavat jo syksyllä 2016 ja oppiaineita lisätään vuosittain. Aikataulu on monen opettajan ja oppi-
laan mielestä liian nopea. Meneillään olevat
ylioppilastutkinnon uudistukset saavat kovaa
arvostelua Suomalaisen Tiedeakatemian toukokuussa julkaistussa kannanotossa, joka on 5. osa
vuonna 2008 aloitettua akatemian Kannanottoja-sarjaa.
Aatos Lahtisen ja Jouni Välijärven mukaan
on tärkeää olla selvillä, millainen on nykyinen
tutkinto ja mitkä ovat sen vahvuudet ja heikkoudet. Kannanotto pyrkii selventämään näitä
asioita sekä esittämään arvion tutkinnon käyttökelpoisuudesta yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Lopuksi julkaisussa
otetaan kantaa tutkintoon ehdotettujen muutosten laadusta. Arvosanojen määräytymisperiaate, niin sanottu suhteellinen arvostelu, analysoidaan tarkasti.
Kirjoittajien mielestä nykymuotoinen ylioppilastutkinto soveltuu hyvin käytettäväksi
opiskelijavalinnoissa eräitä poikkeuksia lukuun
ottamatta. Yliopistojen ja korkeakoulujen valintakriteerien läpikäynti paljastaa kuitenkin, että
tutkinnon potentiaalia ei ole vielä hyödynnetty
täysimääräisesti. Samoin osoittautuu, että tutkinto on vähintään samanveroinen kuin sitä
korvaamaan hyväksytyt kansainväliset ylioppilastutkinnot. Lahtinen ja Välijärvi toteavat, että
on tutkinnon merkityksen ja kokelaiden oikeusturvan kannalta ensiarvoisen tärkeää, että sähköiset järjestelmät toimivat virheettömästi heti
alusta alkaen.
TEKNOLOGIABAROMETRI
Uutena maana teknologiabarometrissä TEKbaro
2014 mukana oleva Etelä-Korea nousee yhdeksän maan vertailussa kärkeen monella mittarilla. Esimerkiksi tutkimus & kehitys -investoinneissa Korea on vertailumaista paras ja on edelleen
nousu-uralla. Korkean teknologian osuus viennistä on Koreassa lähes 30 prosenttia. Suomessa
korkean teknologian viennin osuus on pudon-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
29
nut rajusti, noin 7 prosenttiin. Nyt julkistettu
barometri on sarjassaan viides. Sitä julkaisevat
Tekniikan akateemiset ja VTT.
Tietoyhteiskuntana Suomi on selvästi Koreaa
ja Ruotsia jäljessä. Mittareina olivat edellä mainittujen t&k-investointien lisäksi tieto- ja viestintätekniikan käyttö sekä uuden tiedon soveltaminen. Korea on vertailumaiden paras myös
kotitalouksien internet- ja laajakaistayhteyksien
yleisyydessä, ja se on kärkitasoa myös internetin
käyttöasteessa koko väestön keskuudessa.
Informaatioyhteiskuntana, jota mitataan
koulutuksella, yleissivistyksellä, osaamisella ja
tieteellisteknologisella osaamisella, Suomi sijoittuu Korean jälkeen toiseksi, mutta on silti selvästi sitä jäljessä. Lisäksi Suomen suunta on voimakkaasti laskeva samoin kuin Ruotsin. Tanska
on Ruotsin edellä kolmantena ja nousussa. Suomen ja Ruotsin heikkenemistä selittävät heikentyneet PISA-tulokset sekä korkean teknologian
työvoimaosuuden pieneneminen. Suomessa vaikuttaa myös t&k-henkilöstön osuuden pienentyminen, joskin se on edelleen vertailumaista
korkeimmalla tasolla.
GEOTIETEIDEN TUTKIMUSLABORATORIO
Geologian tutkimuskeskukselle Espoon Otaniemeen perustettu Suomen geotieteiden tutkimuslaboratorio (SGL) on aloittanut toimintansa. Kansallisen huippulaboratorion virallisia
avajaisia vietettiin toukokuussa. Laboratorio on
GTK:n, Aalto-yliopiston, Helsingin yliopiston,
Turun yliopiston, Oulun yliopiston ja Åbo Akademin yhteishanke.
SGL-yhteistyön ytimessä on hiljattain asennetut rakenteiden kuvauksessa nano-mittakaavan tarkkuuteen yltävä kenttäemissiopyyhkäisyelektronimikroskooppi (FE-SEM), alkuaineiden
äärimmäisen pienten pitoisuuksien havaitsemisen suoraan näytteistä mahdollistava korkearesoluutioplasmaspektrometri (HR-sc-ICPMS) ja
jo aiemmin hankittu laserablaatiomassaspektrometri (LA-mc-ICPMS). Sopimus mahdollistaa toiminnan laajentamisen myös uusilla laitteilla. Laboratorio on tärkeä geoalan kotimainen
ja kansainvälinen verkottumispiste. Nuoret tut-
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
kijat voivat tehdä tutkimustyötänsä kokeneiden tutkijoiden ohjauksessa aiheissa, jotka liittyvät nykyhetken tärkeisiin kysymyksiin, kuten
ympäristönsuojeluun ja pohjavesien valvontaan.
JULKAISUKANAVIEN UUDELLEENARVIOINTI
Julkaisufoorumi toimii Tieteellisten seurain
valtuuskunnassa ja sen tehtävä on ylläpitää ja
kehittää tieteellisten lehtien, julkaisusarjojen ja
kirjakustantajien tasoluokitusta. Asiantuntijapaneelit päivittävät tänä syksynä tieteellisten julkaisukanavien tasoluokituksia. Tiedeyhteisön
jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa päivitysarviointiin ottamalla kantaa luokituksiin Julkaisufoorumin ehdotussivun kautta. Ehdotuksia
kannattaa tehdä kesän ja alkusyksyn aikana, sillä paneelit viimeistelevät arviointityönsä loka–
marraskuussa.
Perusteltuja nosto- ja laskuehdotuksia voi
tehdä osoitteessa (edellyttää yksinkertaista rekisteröitymistä käyttäjäksi): http://www.
tsv.fi/julkaisufoorumi/ehdota.php. Myös uusia
lisäyksiä Julkaisufoorumiin voi esittää samalla
sivulla. Lisätietoja saa Julkaisufoorumin Facebook-sivuilta ja www-sivuilta http://www.tsv.fi/
julkaisufoorumi; tiedustelut sähköpostilla [email protected].
UUSIA PORTAALEJA
Vieraslajit ovat ihmisen mukana uusiin paikkoihin levinneitä eliölajeja, joista on monesti haittaa ympäristölle ja ihmiselle itselleen. Arvioiden
mukaan Suomessa on lähes 160 haitallista vieraslajia. Nyt yleisön käyttöön on avattu kansallinen vieraslajiportaali (vieraslajit.fi). Portaaliin
on koottu aiemmin hajallaan ollut vieraslajitieto. Sivustolta löytyy yleistietoa lajeista, siellä voi
tutustua haitallisten vieraslajien levinneisyyteen
tai hakea apua esimerkiksi takapihan jättipalsamikasvuston hävittämiseen.
Vieraslajiportaalin kautta voi myös ilmoittaa omista vieraslajihavainnoistaan. Keskitetysti ilmoittimen kautta kerätyt havainnot kootaan
yhteen paikkaan kaikkien saataville. Tällöin saadaan tärkeää tietoa eri vieraslajien esiintymises-
tä Suomessa ja kertyneiden havaintojen pohjalta
voidaan seurata haitallisten vieraslajien levinneisyyden muutoksia. Vieraslajiportaali on tärkeä osa kansallisen vieraslajistrategian toteutusta. Vieraslajistrategian toimenpiteiden avulla
on tarkoitus torjua Suomessa jo olevien ja Suomeen mahdollisesti saapuvien uusien vieraslajien aiheuttamia riskejä ja haittoja.
Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto on avannut
palveluportaali Ailan (https://services.fsd.uta.fi/).
Ailassa tietoarkistoon tallennetut aineistot ovat
rekisteröityneiden asiakkaiden saatavilla kunkin
aineiston käyttöehtojen mukaisesti. Palveluportaali korvaa aiemmin käytössä olleen paperimuotoisen aineistontilausjärjestelmän. Tietoarkisto
odottaa muutoksen tehostavan ja nopeuttavan
aineistojen toimituksia merkittävästi.
Aila tukeutuu HAKA-käyttäjätunnistusjärjestelmään. Yliopistojen ja korkeakoulujen henkilökunta ja opiskelijat voivat kirjautua Ailan
käyttäjiksi omilla käyttäjätunnuksillaan. Muut
asiakkaat hakevat Ailan käyttäjätunnusta tietoarkiston asiakaspalvelusta.
JAKAUTUUKO SUOMI?
Uusimmassa Yliopisto-lehdessä (5/2014) käsitellään väestön terveyseroja Suomessa. Onko
Suomessa muitakin yhteiskunnallisia rajalinjoja? Koneen Säätiö käynnisti Jakautuuko Suomi?
-rahoitushaun seminaarilla ja työpajalla 16.–
17.5.2014 Kulttuuritehdas Korjaamon tiloissa
Helsingissä.
Seminaarissa esiteltiin The Guardianin ja
London School of Economicsin yhteishanke
”Reading the Riots”, joka liittyy Lontoon esikaupunkien mellakoihin vuonna 2011. Kiinnostavaa dokumentaatiota ja analyysiä mellakoista
kuvasi Lontoon kauppakorkeakoulun kriminologian ja sosiaalipolitiikan professori Tim Newburn. Suomalaisia esiintyjiä olivat mm. Tampereen yliopiston journalistiikan vierailuprofessori
Elina Grundström, joka käsitteli median ja tutkimuksen suhdetta, sekä Helsingin yliopiston
kaupunkisosiologian professori Matti Kortteinen, joka käsitteli suomalaisesta näkökulmasta
kysymystä, mistä mellakat nousevat.
Koneen Säätiön tavoitteena on haastaa lisäämään yhteiskunnan ymmärrystä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Tarkoitus on käynnistää hankkeita, jotka sekä
tekevät teemaan liittyvää tutkimusta että tuovat
tutkimuksen tuloksia julkisuuteen. Työssä toivotaan käytettävän luovasti journalismin lisäksi
erilaisia taiteen muotoja, esim. elokuvaa, mediataidetta ja yhteisötaidetta. Apurahahaun ensimmäinen vaihe päättyy 4.8.2014.
KAUPUNKIAKATEMIA
Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopisto perustavat
yhteisen Kaupunkiakatemian. Sen alle kootaan
yliopistojen tarjoama monitieteinen kaupunkitutkimus ja -opetus sivuaine- ja tohtorikoulutuskokonaisuudeksi. Kaupunkiakatemian tutkimus keskittyy ajankohtaisiin kaupungistumisen
kysymyksiin Suomessa ja maailmalla. Tarkastelun kohteena ovat mm. asuinalueet, urbaanien
keskittymien palvelut, kaupunkien kehittäminen, rakentaminen ja kaupunkimaisema sekä
elämisen toimintamallit ja niiden linkittyminen
ympäristön ja asumisen kehittämiseen.
KIRJOJA KESÄKSI
Huutoja hiljaisuuteen (toim. Outi Ampuja ja
Miikka Peltomaa, Gaudeamus 2014) tarkastelee
monitieteisesti ääniympäristöä ja sen vaikutuksia ihmiseen. Siinä pohditaan, millaisten äänien
ympäröiminä elämme ja miten äänimaisemat
ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa.
Pertti Rannan kaupunkikasvio Villit vihreät kaupungit (Vastapaino 2014) on kirja suurten suomalaisten kaupunkien kasveista. Kasvikartoitusta on tehty kirjaa varten Helsingissä,
Vantaalla, Tampereella ja Oulussa, ja kirjassa on
omat osiot näiden kaupunkien tyypillisistä kasveista.
Kosketuksen figuureja (toim. Mika Elo, Tutkijaliitto 2014) tarkastelee kosketuksen kulttuurista asemaa ja siinä tapahtuvia muutoksia
filosofian, mediateorian, antropologian ja taiteellisen tutkimuksen yhteydessä. Yhteisen lähtökohdan kokoelman kirjoittajille muodostavat
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
31
fenomenologinen kosketuksen ajattelu sekä sen
dekonstruktio.
TIETEEN PÄIVÄT 2015
Tieteen päivien pääteemana on ensi tammikuussa (7.–11.1.2015) ”Sattuma – Slumpen”, jota
valotetaan useiden tieteiden näkökulmasta. Pääpaikkana on Helsingin yliopiston päärakennus.
Ohjelma sisältää luento-ohjelmaa ajankohtaisesta tutkimuksesta, keskusteluja ja väittelyitä,
erikoisseminaareja, näyttelyitä, uutuuskirjoja
ja planetaarioesityksiä. Päiviin kuuluu Nuorten päivä Porthaniassa ja kaupunkitapahtumia, kuten ”Tiedettä Kampissa” ja ”Tieteiden
yö” Kruununhaassa. Päivien yhteydessä jaetaan
myös palkintoja, esim. Vuoden tiedekirja ja
Vuoden professori. Tieteen päivien uudet verkkosivut (www.tieteenpaivat.fi) on avattu. Ohjelma täydentyy verkkoon syksyn aikana.
Tieteen päivien avajaisesiintyjänä on Gambridgen yliopiston professori David Spiegelhalter, joka on erikoistunut riskienhallinnan
matematiikkaan ja filosofiaan. Teema-kanavalla
esitettiin 15.5. dokumentti todennäköisyydestä (Tails You Win: The Science on Chance), joka
rakentui hänen persoonansa ympärille. Dokumentti selvitti katsojille todennäköisyyslaskennan vaikutuksia maailmaan ja ihmisten elämään.
Ilari Hetemäki
32
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Tieteen tiedotus ry julistaa haettavaksi rahoitusta
tieteellisen tutkimuksen tuloksista tiedottamiseen
ja saattamiseen yleisön tietoisuuteen. Hakijana voi
olla yksityinen henkilö, työryhmä tai rekisteröity
yhteisö. Rahoitus osoitetaan rekisteröidylle
taustayhteisölle.
Jaettavana on 200 000 euroa, josta yhdistys
rahoittaa 1–4 hanketta.
Vapaamuotoiset (max. 3 sivua A4) aiehakemukset
tulee toimittaa sähköpostitse (risto.alatarvas@
gmail.com) 15.8.2014 mennessä. Aiehakemuksessa
on kuvattava hankkeen tausta, tavoitteet, toteutus
ja vastuullinen toteuttaja yhteystietoineen.
Aiehakemusten perusteella jatkoon pääsevät
hankkeet valitaan 19.9.2014 mennessä, ja näitä
pyydetään toimittamaan varsinainen hakemus
17.10.2014 mennessä. Rahoituspäätökset tehdään
marraskuun aikana.
Tiedustelut:
[email protected]
Tieteen tiedotus ry:n tarkoituksena on tieteellisestä
tutkimuksesta ja sen tuloksista tiedottaminen.
Yhdistys julkaisee Tiede-lehteä ja osallistuu Hyvä
terveys-lehden julkaisemiseen.
Lisätietoja:
www.tieteentiedotus.fi
KATSAUKSIA
Yhteiskunnallisesti vaikuttavaan
globaalimuutostutkimukseen
Iina Koskinen ja Tanja Suni
Future Earth on vuonna 2012 käynnistetty 10-vuotinen tutkimusohjelma- ja tutkimusrahoitushanke,
jonka tavoitteena on tuottaa tutkimustietoa kestävää kehitystä tavoittelevien yhteiskuntien tarpeisiin.
Ohjelman keskeisenä lähtökohtana on tutkimuksen ja toiminnan yhteinen suunnittelu sekä
tuottaminen tiedon käyttäjien ja tutkijoiden
välillä. Suomeen tutkimushankkeen tuo Future Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen
kansalliskomitea, joka aloitti toimintansa toukokuussa 2014 puheenjohtajanaan professori
Markku Kulmala.
Ilmastonmuutostutkimuksesta
globaalimuutostutkimukseen
Globaalimuutos eli luonnon ja ihmisen toiminnan aiheuttamat ympäristön, elinkeinojen ja
yhteiskuntien muutokset ovat niin monisyisiä,
että niiden ymmärtämiseksi tarvitaan monien
eri tieteenalojen erityisasiantuntemusta. Globaalimuutosta tutkitaan niin luonnontieteellisestä ja teknisestä kuin yhteiskuntatieteellisestä,
humanistisesta ja taloudellisestakin näkökulmasta. Yhteiskunnissa ja ympäristössä muutokset voivat olla myönteisiä tai kielteisiä, esimerkiksi hyvinvoinnin lisääntyminen tai toisaalta
vakavat ympäristöongelmat ja ilmastonmuutos.
Monitieteisyyden vaatimus on synnyttänyt
globaalien ympäristöongelmien tarkasteluun
erilaisia laajoja asiantuntijaorganisaatioita, joista tunnetuimpia ovat YK:n ympäristöohjelma
UNEP, hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC
ja sen nuori sisarpaneeli IPBES (Intergovernmental Panel for Biodiversity and Ecosystem Services),
joka käsittelee luonnon monimuotoisuutta eli
Globaalimuutos
Globaalilla ympäristömuutoksella tarkoitetaan
luonnon omia ja ihmistoiminnan aiheuttamia
maailmanlaajuisia ympäristönmuutoksia. Niillä on myös yhteiskunnallisia ja taloudellisia
vaikutuksia eri alue- ja aikatasoilla. Globaalimuutostutkimuksessa maapalloa tarkastellaan biologisista, fysikaalisista ja kemiallisista
prosesseista koostuva vuorovaikutteisena järjestelmänä. Myös ihmisyhteisöjen sosiaaliset
ja taloudelliset prosessit ovat osa maapallon
järjestelmää ja globaalimuutoksen keskeinen
osa.
biodiversiteettiä ja ekosysteemipalveluita.1
Globaalimuutoksen haasteisiin on pyritty vastaamaan myös kansainvälisillä tutkimusohjelmilla,
joista valtaosaa on ollut perustamassa kansainvälinen tiedeneuvosto ICSU. ICSUn koordinoimista
tutkimusohjelmista ensimmäisenä käynnistettiin
vuonna 1979 ilmas­to­tutkimuksen ohjelma WCRP
(World Climate Research Programme), joka tutkii maapallon ilmastoa, ilmakehän toimintaa ja
ihmisten toiminnan vaikutuksia ilmastonmuutokseen. Ohjelman perustamista tuki ICSUn lisäksi
maailman ilmatieteen järjestö WMO.
1980-luvulla tutkimustieto globaalimuutoksesta lisääntyi ja ymmärrettiin, että ilmastonmuutos on osa laaja-alaisempaa globaalia
ympäristömuutosta. WCRP:n rinnalle perustettiin geo- ja biosfäärin tutkimusohjelma IGBP
(International Geosphere-Biosphere Programme). Ohjelmia täydennettiin vielä vuonna 1991
1 IPBES:stä katso Eeva Furman: ”Luonnon monimuotoisuutta koskevan päätöksenteon tietopohjaa vahvistetaan”, Tieteessä tapahtuu 4/2013, 41–43.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
33
DIVERSITAksella ja vuonna 1996 IHDP:llä
(International Human Dimensions Program).
DIVERSITAS tutkii luonnon monimuotoisuutta
ja IHDP tutkii monitieteisesti yhteiskuntaa keskeisinä teemoinaan taloustieteet, organisaatiotutkimus ja yhteiskuntapolitiikka.
Näiden neljän globaalimuutostutkimusohjelman rahoitus on tullut ICSUlta sekä kansallisilta ja kansainvälisiltä rahoittajilta. Yhteensä tutkimukseen on käytetty yli viisi miljardia euroa.
Kukin neljästä globaalimuutosohjelmasta on
rahoittanut noin kymmentä tutkimusprojektia, jotka ovat koordinoineet pääosaa tutkimuksesta.2 Ohjelmilla on erilaiset rakenteet ja useita kansainvälisiä projektitoimistoja. Ohjelmien
kansallisesta jalkauttamisesta ovat vastanneet
ohjelmien maakohtaiset kansalliskomiteat.3
Amsterdamin julistus
Vuonna 2001 ICSUn neljä globaalimuutostutkimusohjelmaa järjestivät Amsterdamissa konferenssin, jossa ne julkaisivat tutkimuksiensa
perustalta julistuksen ”Amsterdam Declaration
on Earth System Science”.4 Julistuksen keskeinen tavoite on kiinnittää huomiota siihen, miten
ihmiset aiheuttavat maailmanlaajuisia ympäristömuutoksia toiminnallaan, joka voidaan laajuudeltaan ja vaikutuksiltaan rinnastaa luonnonvoimiin.
Julistus heijastaa IGBP:n perustajajäsenen, nobelisti Paul Crutzenin väitettä, jonka mukaan ihmisperäiset ympäristömuutokset ovat käynnistäneet
uuden geologisen aikakauden, antroposeenin.5
2 IGBP:n ja WCRP:n vaikuttavuudesta kertoo, että nämä
tutkimusohjelmat ovat tuottaneet valtaosan siitä tutkimustiedosta, jota IPCC on käyttänyt raporteissaan.
3 ICSUn Future Earthiin johtaneesta koordinaatioprosessista katso Kari Raivio: ”Tutkimuksen suuret haasteet” teoksessa Akateemisen johtamisen ydinkysymyksiä (toim. Ilkka Niiniluoto ym.), Helsingin yliopiston
hallinnon julkaisuja 88, 2014, 201–213. Haettu: http://
www.helsinki.fi/julkaisut/aineisto/hallinnon_julkaisuja_88_2014.pdf.
4 Julistus on luettavissa IGBP:n Internet-sivuilla osoitteessa http://www.igbp.net/.
5 Paul Crutzen ja Eugene Stoermen esittelivät paljon
julkisuutta saaneen käsitteen ensimmäisen kerran
IGBP:n Global Change Newsletter -julkaisussa vuonna
2000. Crutzen julkaisi käsitettä koskevan erittelyn
myöhemmin Nature-lehdessä. Katso Paul Crutzen:
”Geology of mankind”, Nature 415, 23.
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Ilmasto on tärkeä globaalimuutoksen
osa-alue
On tunnettua, että kasvihuonekaasujen
lisääntymisen aiheuttama ilmastonmuutos
voi lisätä aavikoitumista, rankkasateita, tulvia,
kuivuuskausia ja muita ääri-ilmiöitä. Ilmastonmuutos johtaa kuitenkin myös suuriin muutoksiin maaympäristössä ja eliöstössä (globaali ympäristönmuutos) sekä ihmisten elinkeinojen ja yhteiskuntarakenteiden muutoksiin,
kun ympäristö muuttuu epäsuotuisaksi esimerkiksi viljelylle (globaali yhteiskunnallinen
muutos). Ihmisperäisen ilmastonmuutoksen
lisäksi globaaleja ympäristö- ja yhteiskuntavaikutuksia aiheuttavat ilmaston ja merien tilan
luonnollinen vaihtelu, maankuoren muutokset, tulivuoritoiminta sekä ihmisen suorittama
maan pinnan ja vesistöjen muokkaus (kaivostoiminta, maanviljelys, karjanhoito, patoaminen, kalastus).
Amsterdamin julistus toteaa, että ihmisten
toiminnan aiheuttamat muutokset maapallon
järjestelmässä ovat selkeästi havaittavissa. Muutokset näkyvät paitsi ilmastossa myös maan pinnalla, merissä, rannikoilla, ilmakehässä, luonnon monimuotoisuudessa sekä veden, hiilen,
typen ja muiden elämälle tärkeiden aineiden
kierrossa maan, ilmakehän ja vesistöjen välillä.
Ihmisperäisellä ympäristömuutoksella on seu­
rauk­sia myös maapallon elämää tukeviin palveluihin ja varantoihin, kuten ruokaan, veteen,
puhtaaseen ilmaan ja ihmisten terveyttä edistävään ympäristöön. Nämä tekijät vaikuttavat
puolestaan ihmisten hyvinvointiin.
Julistuksessa kansainväliseltä yhteisöltä vaaditaan toimia kestävän kehityksen turvaamiseksi. Sikäli kuin ihmisyhteisöt ymmärtävät olevansa
globaalin ympäristömuutoksen katalysaattoreita,
niillä on myös mahdollisuus muuttaa toimintaansa ja ratkaista globaaleja ympäristöongelmia.
Julistus haastaa myös tiedeyhteisön kehittämään tutkimusta, joka vastaa tehokkaasti globaalimuutokseen. Julistus painottaa yhtäältä
globaalimuutosohjelmien yhteistyön syventämistä yli tieteen ja hallinnon rajojen. Toisaalta
globaalimuutosohjelmia kannustetaan toimimaan tiiviimmässä yhteistyössä yhteiskunnallisten toimijoiden, erityisesti päättäjien, teollisuuden ja yrityselämän kanssa.
Amsterdamin julistuksen tavoitteet ihmisperäisen ympäristömuutoksen tunnistamisesta
ja globaalimuutosohjelmien tehokkaammasta
yhteistyöstä heijastuivat myös globaalimuutosohjelmia koordinoivan ICSUn tiedestrategiaan.
ICSU päätti vuonna 2009 pitämässään yleiskokouksessa tuoda tutkimusohjelmat tiiviimmin
yhteen ja kehittää uuden, kestävään kehitykseen
tähtäävän yhtenäisen globaalimuutostutkimusohjelman.
Future Earth yhtenäistää
globaalimuutostutkimusohjelmat
Vuonna 2012 käynnistettiin Future Earth,
10-vuotinen globaalimuutoksen tutkimusohjelma- ja tutkimusrahoitushanke, jonka perustajia
ovat ICSUn lisäksi Kansainvälinen yhteiskuntatieteiden neuvosto (ISSC), kolme YK:n alajärjestöä (UNESCO, UNEP, UNU) sekä ympäristötutkimuksen päärahoittajat (Belmont Forum).
Tutkimusohjelma sulauttaa yhteen vanhat globaalimuutosohjelmat WCRP:tä lukuun ottamatta
ja aloittaa varsinaisen toimintansa vuonna 2015.
Future Earthin lähtökohtana on Amsterdamin julistuksessa artikuloitu näkemys ihmisperäisestä globaalista ympäristömuutoksesta ja huoli sen vaikutuksesta yhteiskuntien ja
ihmisten hyvinvointiin paikallisesti, alueellisesti ja maailmanlaajuisesti. Tutkimushankkeen
visio on avoimessa yhteistyössä toimiva tiedeyhteisö, jonka tuottama tieto auttaa yhteiskuntia löytämään tien kestävään kehitykseen
ja kohtaamaan globaalien ympäristömuutosten
riskit ja mahdollisuudet. Future Earth julkistettiin YK:n kestävän kehityksen Rio+20-konferenssissa, jossa YK käynnisti prosessin kansainvälisten kestävän kehityksen tavoitteiden
määrittelemiseksi. Future Earth pyrkii tuottamallaan tiedolla vaikuttamaan kestävän kehityksen tavoitteisiin.6
6 Future Earth (2013). Future Earth Initial Design: Report
of the Transition Team. International Council for Scien-
Vanhat globaalimuutosohjelmat keskittyivät lähinnä oman tutkimusalansa perustutkimukseen joko luonnontieteiden tai yhteiskuntatieteiden puolella. Future Earth pyrkii sen
sijaan integroimaan humanistiset ja yhteiskuntatieteet, luonnontieteet ja insinööritieteet sekä
tutkimaan kestävän kehityksen kysymyksiä
kokonaisvaltaisesti. Se eroaa vanhoista tutkimusohjelmista myös siinä, että sen keskeisenä
toimintaperiaatteena on tutkimuksen suunnitteleminen yhteistyössä tutkimustiedon käyttä­
jien kanssa. Ohjelman sidosryhmiä ovat tutkijat
ja tiedeyhteisö, päättäjät ja järjestöt, rahoittajat,
elinkeinoelämä, kansalaisyhteiskunta ja media.
Yhteissuunnittelun tavoitteena on varmistaa tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus sekä
huolehtia siitä, että tutkimuksen tulokset ovat
helposti käytettävässä muodossa.7
Yhteissuunnittelusta ovat vastuussa kaikki
Future Earthin tasot: hallinto, tutkimusprojektit
ja kansalliskomiteat. Future Earthin hallintorakenteeseen on luotu yhteissuunnittelua varten
uudenlainen elin, sidosryhmäneuvosto (Engagement Committee). Future Earthin tutkimusprojektit vastaavat korkeatasoisen tieteellisen
tiedon tuottamisesta, mutta niiden on tarkoitus
suunnitella myös tutkimusprojekteja yhteistyössä laajempien sidosryhmien kanssa. Tässä tärkeänä tukena ovat kansalliskomiteat ja niiden
alueelliset verkostot, jotka ovat luoneet käyttökelpoisia kanavia erilaisiin sidosryhmiin omissa
maissaan.8
ce (ICSU), 10–11. Haettu: http://www.icsu.org/newscentre/future-earth/media-centre/relevant_publications/future-earth-initial-design-report.
7 Tutkimuksen yhteissuunnittelusta katso lisää: De la
Vega-Leinert et al.: ”A stakeholder dialogue on European vulnerability”, Regional Environmental Change
3/2008, 109–124; Van den Hove, S.: ”A rationale for
science-policy interfaces”, Futures 7/2007, 807–826;
Lemos, M. C. ja Morehouse, B.: ”The Co-Production
of Science and Policy in Integrated Climate Assessments”, Global Environmental Change 1/2005, 57–68.
8 Hyvänä esimerkkinä alueellisesta yhteistyöstä toimii
eurooppalaisten kansalliskomiteoiden verkosto European Alliance of Global Change Research Committees,
jonka puheenjohtajuus ja sihteeristö siirtyivät Suomeen joulukuussa 2013. Verkoston puheenjohtajana
toimii professori Markku Kulmala Helsingin yliopistosta
ja sihteeristö sijaitsee Helsingin yliopiston Fysiikan
laitoksella. Katso: www.euroalliance-globalchange.org.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
35
Future Earth tarjoaakin kansalliskomiteoilleen mahdollisuuden uudistaa niiden roolia
kansallisessa ja kansainvälisessä tieteellisessä
yhteistyössä. Kestävän kehityksen ongelmat ovat
maailmanlaajuisia, mutta ratkaisut ovat monilta
osin paikallisia ja riippuvaisia paikallisista olosuhteista: poliittisista ja taloudellisista järjestelmistä, hyvinvoinnin tasosta, ympäristöongelmista, väestökysymyksistä ja kulttuurista. Future
Earthin tavoitteena oleviin kestävän kehityksen
ratkaisuihin pääseminen edellyttää paikallisten
tekijöiden ja toimijoiden vahvaa tuntemusta ja
pitkäaikaista yhteistyötä tutkijoiden, tieteen loppukäyttäjien ja muiden sidosryhmien välillä.
Osa ICSUn globaalimuutosohjelmien kansalliskomiteoista on jo lähtenyt mukaan Future
Earthiin. Uusia Future Earth -yhtenäiskomiteoita on perustettu muun muassa Saksaan, Ruotsiin
ja Sveitsiin. Tuorein esimerkki löytyy Suomesta,
jonne saatiin oma Future Earth -komitea toukokuussa 2014.
Future Earth Suomi –
globaalimuutostutkimuksen
kansalliskomitea
Suomessa ICSUn globaalimuutosohjelmien
kansalliskomiteoita on koordinoinut Tiedeakatemiain neuvottelukunta. Ohjelmista on edustettuina WCRP, IGBP ja IHDP, joilla jokaisella on oma kansalliskomiteansa. Future Earthin
aiheuttamien muutosten myötä Tiedeakatemiain neuvottelukunta aloitti vuoden 2012 lopulla
prosessin, joka johti yhtenäisen ja monitieteisen
Future Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen kansalliskomitean perustamiseen.9
Uussa kansalliskomiteassa kaikki tarpeelliset
alaan vaikuttavat tieteenhaarat ja Future Earthin
jaottelun mukaiset sidosryhmät tulevat otetuiksi huomioon. Future Earthin yhteissuunnittelun
idean mukaisesti noin puolet kansalliskomitean
ohjausryhmän jäsenistä edustaa tiedeyhteisöä ja
noin puolet tutkimuksen loppukäyttäjiä.
Kansalliskomitean puheenjohtajan Markku
Kulmalan mukaan uusi kansalliskomitea pyrkii
9 Suomen WCRP-kansalliskomitea jatkanee kuitenkin
itsenäisenä komiteana.
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
lisäämään globaalia ympäristömuutosta koskevan tutkimustiedon yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä vuorovaikutusta tutkijoiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Parhaillaan käynnissä
olevat tutkimuslaitosuudistukset, kuten ongelmakeskeistä tutkimusta rahoittamaan tuleva
strategisen tutkimuksen neuvosto, osoittavat
sen, että tutkimustiedon merkitystä poliittisessa
päätöksenteossa halutaan lisätä. Tutkimustiedon
halutaan myös vastaavan tehokkaammin yhteiskunnan suuriin haasteisiin.
Kulmala painottaa, että tässä keskustelussa
tiedeyhteisöllä on vastuu tutkimustiedon ja tutkimuskysymysten tieteellisestä korkeatasoisuudesta. Kansalaisyhteiskunnalla on merkittävä
rooli tutkimustarpeiden tunnistamisessa. Yksi
uuden kansalliskomitean tavoitteista on tuoda
ruohonjuuritason tutkijat, päättäjät, yksityissektori, kansalaisjärjestöt sekä rahoittajat yhteen
keskustelemaan tutkimustarpeista ja parhaista
tavoista edistää kestävän kehityksen ratkaisujen
syntymistä. Toisaalta suuri yleisö ei olisi osannut tilata tutkimusta ilmastonmuutoksen globaaleista vaikutuksista. Tiedeyhteisön on myös
itse otettava kantaa siihen, mitkä ovat kestävän
kehityksen kannalta merkittävimmät kysymykset. Tällaisten kysymysten määrittelyssä korostuu puolestaan korkeatasoisen perustutkimuksen merkitys.
Kirjoittajat työskentelevät Future Earth Suomi –
globaalimuutostutkimuksen kansalliskomitean
sihteeristössä.
TIETEENALAT DIALOGISSA
Tarvitseeko biologia muitakin kuin biologeja?
Synteettisen ja systeemibiologian näkökulmia tieteidenvälisyyteen
Tero Ijäs ja Tarja Knuuttila
Kuluvaa vuosisataa kutsutaan toisinaan ”biolo­gian
vuosisadaksi”. Genomiprojektien myötä DNA:n
”lukemisesta” on tullut osa biologista tutkimusta,
ja synteettisen biologian kaltaiset tutkimushaarat pyrkivät tekemään geeniteknologisin välinein
myös DNA:n ”kirjoittamisesta” arkipäivää. Tavanomaisen kokeellisen ”märkälaboratorion” rinnalle
on noussut ”kuivalaboratorio”, jossa mallinnetaan
ja analysoidaan dataa. Yhä useammissa biologian
projekteissa ja laboratorioissa työskentelee molekyylibiologeja, insinöörejä, fyysikkoja ja tietojenkäsittelytieteilijöitä. Mutta mitä tieteidenvälisyys
todella tarkoittaa tulevaisuuden biologiassa? Tulisiko biologien pätevöityä monitieteisemmiksi, vai
onko kyse pikemminkin monitieteisestä yhteistyöstä eri alojen osaajien välillä?
Biotieteiden monitieteisyyttä erityisesti synteettisen ja systeemibiologian näkökulmista pohdittiin maaliskuussa yhteiskuntatieteiden filosofian
tutkimuksen huippuyksikön (TINT) ja Suomen
akatemian synteettisen biologian ohjelman projektin (SYNBIOMODE) koordinoimassa AIDseminaarissa. Biologian tieteidenvälisyydestä olivat puhumassa tutkimusprofessori Merja
Penttilä VTT:stä ja systeemibiologian professori
Sampsa Hautaniemi Helsingin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta sekä kommentaattorina professori Kai Lindström Åbo Akademista.
Useat modernin biologian suurista muutoksista ovat saaneet alkunsa tieteidenvälisistä kohtaamisista. Matemaattisen biologian pioneerit viime vuosisadan alkupuolella ammensivat
vaikutteita ja matemaattisia välineitä fysiikasta,
matematiikasta ja fysikaalisesta kemiasta. Niin
ikään molekyylibiologian synty 1950–60-luvuil-
la oli seurausta niin menetelmien kuin tutkijoidenkin siirtymisestä fysiikasta biologian ongelmien pariin. Viime vuosituhannen lopussa
geenitekniikan kehitys ja uudet mittausvälineet
mahdollistivat esimerkiksi kokonaisten genomien sekvensoinnin.
Uusi biologian haara, systeemibiologia, syntyi biologien ja tietojenkäsittelytieteilijöiden
yhteistyöstä ja laskennallisesta työstä tuli yhä
keskeisempi osa tutkimusta. Molekyylibiologia
muuttui kvantitatiivisemmaksi ja kiinnostui yhä
enemmän biologisten systeemien dynamiikasta
pelkkien biologisten ja geneettisten mekanismien yksityiskohtaisen tutkimuksen sijaan.
Samanlaisesta tieteidenvälisestä yhteistyöstä sai alkunsa myös uusin bioteknologian ala,
synteettinen biologia, joka pyrkii tuomaan insinööritieteellisen lähestymistavan biologiaan.
Synteettisen biologian syntyyn vaikutti laskennallisten välineiden kehityksen ohella myös
laboratoriotutkimuksen välineiden teknologinen kehitys, standardointi ja tuotteistaminen,
jonka seurauksena muiden alojen tutkijat, kuten
fyysikot ja tietojenkäsittelytieteestä tulleet insinöörit, saattoivat perustaa omia biologisia ”märkälaboratorioitaan”.
Synteettinen biologia teollisessa
käytössä
Merja Penttilä lähestyi puheenvuorossaan tieteidenvälisyyden haastetta synteettisen biolo­gian
näkökulmasta. Hän johtaa VTT:llä biojalostusprojektia, joka pyrkii synteettisen biologian keinoin löytämään ja tuottamaan vaihtoehtoisia
biopohjaisia polttoaineita öljyn korvaamiseksi.
Synteettisen biologian tavoitteena on räätälöidä
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
37
ja valmistaa biologisia komponentteja ja jopa
rakentaa uusia organismeja, joita ei luonnossa esiinny. Tämä tavoite on tullut mahdolliseksi vasta viime vuosien aikana, kun ymmärrys
geno­mista ja biologisista funktioista on lisääntynyt ja mahdollistanut biologisten systeemien
mallintamisen, ohjelmoimisen ja standardoinnin. Vaikka nämä tavoitteet ovatkin olleet osa
aiempaa bioteknologiaa, vie synteettinen biologia ne uudelle tasolle tavoitteessaan luoda,
rationaalisemmin kuin luonto, uusia biologisia
laitteita ja tuotto-organismeja mikrobisoluista, kuten E. coli -bakteerista ja Saccharomycesleivinhiivasta. Mahdollisten sovellusten listalla ovat biopolttoaineiden lisäksi muun muassa
biologisesti tuotetut materiaalit ja kemikaalit,
lääkkeet sekä biosensorit. Synteettisen biologian
visioidaan korvaavan ”solutehtailla” osan fossiilisia raaka-aineita hyödyntävästä teollisuudesta.
Tässä tavoitteessaan synteettinen biologia
yhdistää tutkimuksessaan erityisesti biologian
ja insinööritieteiden periaatteita. Sen tavoitteita verrataan usein elektronisten laitteiden suunnitteluun; synteettinen biologia pyrkii luomaan
standardoituja komponentteja ja osia, joita voidaan edelleen yhdistää ja kasata monimutkaisemmiksi biologisiksi laitteiksi. Synteettisen
biologian tavoitteena on, myös insinööritieteiden tapaan, tehdä ero jonkin laitteen tai organismin suunnittelun ja sen valmistamisen välillä. Tulevaisuudessa tutkija saattaa tehdä työnsä
ensisijassa tietokoneella, mallintaen ja suunnitellen biologista systeemiä, kun taas itse valmistus on automatisoitu ja tapahtuu muualla.
Penttilän biopolttoaineprojekti pyrkii muokkaamaan mikrobien aineenvaihduntareittejä ja
saada ne valmistamaan tehokkaammin haluttuja tuotteita tietyistä yhdisteistä. Hän korostaa teollisen bioteknologian olleen klassiseen
molekyylibiologiaan nähden aina kvantitatiivista, koska kustannustehokkuus on sen keskeisiä
tavoitteita. Reaktioiden lähtöaineiden ja tuotteiden mittaaminen ja manipulointi on ollut osa
bioteknologiaa jo ennen nykyisen molekyylibiologian tuomaa ymmärrystä käytettyjen mikrobien aineenvaihdunnan yksityiskohdista. Tällöin
kyky mitata ja optimoida reaktioita on perustu-
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
nut ennen kaikkea hyvään biokemian tuntemiseen. Uudet menetelmät ja mittausvälineet ovat
lisänneet ymmärrystä mikrobien aineenvaihduntaan vaikuttavista geeneistä. Ne ovat avanneet aiemmin ”mustiksi laatikoiksi” mallinnettuja osia ja siten antaneet yksityiskohtaisemman
ja realistisemman kuvan mikrobien todellisesta
aineenvaihdunnasta.
Geneettisen tiedon lisääntyminen ei kuitenkaan ole poistanut aiempaa vaatimusta biokemian ymmärtämisestä. Onnistunut bioteknologinen tutkimus vaatii pikemminkin solujen
ja mikrobien ymmärtämistä yhä useammalla
eri tasolla aina molekyyleistä useiden solujen
systeemeihin. Penttilä katsookin, että biologisten systeemien kokonaiskuvaan vaaditaan useita tieteenaloja. Synteettisen biologian insinööritieteellisestä näkökulmasta kysymys muuttuu
vieläkin monimutkaisemmaksi, koska se lisää
kuvaan myös yhteiskunnallis-taloudellisen ulottuvuuden: mitkä ovat ne eri tasojen tekijät, jotka
vaikuttavat uusien biologisten systeemien valmistamiseen?
Vastatakseen kysymykseen, mikä eläville
organismeille on teoreettisesti ja mikä käytännössä mahdollista, tutkija tarvitsee ymmärrystä
muun muassa fysiikasta ja termodynamiikasta.
Mallintaminen ja data-analyysi vaativat syvällistä formaalien tieteiden ymmärrystä. Kemian ja biokemian tuntemus on välttämätöntä
aineenvaihdunnan hallitsemiseksi. Eri biolo­gian
haarat, kuten genetiikka ja fysiologia, antavat
ymmärrystä solujen ja organismien rakenteista,
ilmiasusta ja kehityksestä.
Synteettinen biologia on siten luonnostaan
monitieteistä. Tutkimusongelmasta riip­
puen
synteettisen biologian projekti saattaa tarvita
tuekseen tuntemusta nanoteknologiasta, kvanttifysiikasta tai materiaalitieteistä. Tieteellisten kysymysten lisäksi synteettisen biologian
tutkijoiden tulee ottaa huomioon myös tutkimuksen yhteiskunnalliset ja eettiset vaikutukset, kuten kysymykset geenimuunneltuja organismeja hyödyntävien tuotteiden käytöstä ja
turvallisuudesta.
Systeemibiologia lääketieteen
palveluksessa
Sampsa Hautaniemi käsitteli puheenvuorossaan biotieteiden laskennallista ulottuvuutta.
Hänen systeemibiologian laboratorionsa on niin
sanottu ”kuivalaboratorio”, eli siellä ei tehdä itse
kokeellista työtä vaan tietokoneilla tapahtuvaa
menetelmäkehittelyä ja data-analyysia. Tämä
tutkimus on tieteidenvälistä, sillä laboratorion työ nojaa muiden tutkimusryhmien tuottamaan dataan. Hautaniemen laboratorio tekee
yhteistyötä lääketieteilijöiden kanssa; se käsittelee ennen kaikkea yliopistollisen sairaalan tuottamaa lääketieteellistä dataa.
Insinööritaustainen
Hautaniemi
kokee
yhteistyön lääketieteilijöiden kanssa toimivan
hyvin, ja hän näkee yhtäläisyyksiä insinööri- ja
lääketieteen välillä. Molemmat tieteenalat ovat
enemmän tavoite- kuin teoriaorientoituneita,
ja ne pyrkivät tutkimuksessaan ennen kaikkea
jonkin tietyn käytännön ongelman ratkaisuun,
kuten sairauden parantamiseen. Syöpätera­pian
kehitys voi tuottaa myös uutta tietoa syövän
mekanismeista, mutta päätavoite on löytää tapoja käyttää tätä tietoa hyväksi taudin hoidossa.
Lääketieteilijät ovat usein myös biologeja matemaattisemmin suuntautuneita. Esimerkiksi lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeissa matematiikka ja fysiikka ovat avainasemassa toisin
kuin biologisissa tiedekunnissa.
Hautaniemi katsoo systeemitason ymmärryksen olevan välttämätöntä tulevaisuuden lääketieteen kehityksen kannalta. Ajatus, jonka
mukaan jokaiselle taudille on löydettävissä yksi
geneettinen perusta ja siten yksi toimiva lääke tai terapia, on liian reduktiivinen eikä vastaa todellisuutta. Esimerkiksi syövän kaltaisissa
geneettisesti monitekijäisissä sairauksissa biologisen variaation määrä on suuri. Systeemibiologia pyrkii genomitason mittausten ja laskennallisten menetelmien avulla tekemään ennustuksia
eri terapiamuotojen toimivuudesta. Tulevaisuudessa tämä voi mahdollistaa yksilöllisesti räätälöidyn hoidon, joka perustuu kunkin potilaan
genomin analysointiin. Systeemibiologiaa tarvitaan erityisesti myös biologisten adaptiivisten
systeemien tutkimiseen, joiden käyttäytymises-
sä erilaiset vuorovaikutukset ja takaisinkytkennät ovat olennaisia. Esimerkiksi aluksi hyvän
vasteen tuottanut syövän lääkehoito voi ajan
mittaan muuttua tehottomaksi, mistä Hautaniemi esitti dramaattisen tapausesimerkin.
Systeemibiologiaa hyödyntävissä lääketieteen projekteissa on sekä kokeellisia että laskennallisia työvaiheita. Hautaniemi jakaa ryhmänsä työn neljään osaan: mittaus, louhinta,
mallinnus ja manipulaatio (engl. 4 M: Measure,
Mine, Model, Manipulate). Lääketieteen projektit antavat Hautaniemen laboratoriolle kokeellista dataa (mittaus), jota on yleensä niin paljon
että se vaatii tilastollista analyysia (louhinta).
Uudet kokeelliset menetelmät vaativat erityisiä laskennallisia keinoja. Merkittävä osa laboratorion työstä koostuukin menetelmäkehityksestä. Yhteistyötaholta saadun datan lisäksi
käytetään myös kansainvälisistä tietokannoista
(esimerkiksi syöpä- ja genomitietokannoista)
saatavaa dataa. Analyysin perusteella saadusta datasta pyritään tekemään johtopäätöksiä ja
ennustuksia (mallinnus), esimerkiksi jonkin
geenin vaikutuksesta syövän uusiutumiseen.
Nämä johtopäätökset annetaan lääketieteelliselle yhteistyökumppanille, jotka voivat toteuttaa uuden koesarjan ennustusten testaamiseksi
(manipulaatio) ja tuottaa uutta dataa analyysia
varten. Tämä kokeellisen työn, data-analyysin ja
mallin hiomisen sykli toistuu iteratiivisesti, kunnes saadaan riittävän luotettavia johtopäätöksiä.
Laskennallisen puolen rooli ja yhteistyön tiiviys kliinistä tutkimusta tekevien lääketieteilijöiden kanssa vaihtelee projektista toiseen. Yksinkertaisimmillaan Hautaniemen laboratorio
tarjoaa muille tutkimusryhmille ”ulkoistettua”
bioinformatiikan palvelua tai konsultaatiota.
Näissä tapauksissa kokeellinen työ on saatettu jo
tehdä ja kuivalaboratorion puoleen käännytään
vasta, kun tarvitaan datan tilastollisen analyysin
asiantuntemusta. Toisaalta, yhteistyö kuivalaboratorion ja märkälaboratorion tutkijoiden välillä voidaan aloittaa jo kokeellisen työn suunnitteluvaiheessa. Tällainen jo suunnitteluvaiheessa
tapahtuva yhteistyö on hedelmällistä, koska
datan analyysista vastaavat voivat vaikuttaa siihen, millaista dataa saadaan kerättyä. Bioin-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
39
formaatikoilla on yleensä hyvä tuntuma siihen,
kuinka paljon mittauksia tulee tehdä, jotta tiettyjä menetelmiä voidaan soveltaa tai että saatu
data olisi tilastollisesti merkityksellistä. Tällainen tiiviimpi yhteistyö vaatii kuitenkin formaaleissa tieteissä koulutuksensa saaneilta bioinformaatikolta riittävän hyvää biologista tuntemusta
ja myös ymmärrystä kokeellisista menetelmistä.
Yleensä tutkimuskysymykset saavat kuitenkin alkunsa märkälaboratoriopuolelta ja laskennallinen puoli liittyy projektiin vastaamaan
datan analyysista. Hautaniemen laboratorio on
kuitenkin aloittanut vuonna 2013 uuden projektin, jossa aloite on syntynyt nimenomaisesti
kuivalaboratorion puolelta. Tämän tutkimusprojektin tarkoituksena on tutkia rintasyövän
uusiutumista ja ymmärtää geneettisiä tekijöitä,
jotka vaikuttavat eri terapioiden toimivuuteen
ja syövän uusiutumiseen. Projekti toteutetaan
yhteistyössä ”wet-lab”-syöpätutkimusryhmän
kans­sa, ja se on Hautaniemen mukaan heidän
ensimmäisiä systeemibiologisesta näkökulmasta
suunniteltuja tutkimushankkeitaan.
Mitä tieteidenvälisyys edellyttää
tutkijalta?
Monitieteisyyden haaste on erityisen akuutti systeemibiologian ja synteettisen biologian kaltaisilla biologian aloilla, jotka hakevat
holistisempaa kokonaiskuvaa tai systeemitason
ymmärrystä biologiasta sekä nojaavat vahvasti menetelmä- ja insinööritieteisiin. Penttilän
ja Hautaniemen tutkimukset vaativat useiden
eri tieteenalojen tuntemusta ja käyttöä. Kysymys monitieteellisestä osaamisesta herättikin
seminaarissa paljon keskustelua. Penttilän ja
Hautaniemen laboratoriot eroavat tässä suhteessa kiinnostavalla tavalla toisistaan. Penttilän
projektista löytyy tutkijoita eri tieteenaloilta, ja
yksittäiselläkin tutkijalla tulee olla riittävän biologisen ymmärryksen lisäksi myös asiantuntemusta muilta aloilta. Hautaniemen laboratoriossa puolestaan melkein kaikkien tutkijoiden
tausta on formaaleissa tieteissä (matematiikka
tai tietojenkäsittelytiede), ja he ovat kehittäneet
biologista ymmärrystään eri projektien yhteydessä.
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Kuinka tämä monitieteellisen osaamisen
haaste voidaan ratkaista tulevaisuudessa? Onko
tulevaisuuden ihanteellinen biologi monialainen osaaja, joka tuntee biologiaa, fysiikkaa ja
kemiaa, mutta hallitsee laboratoriotyön ohella
myös matemaattisen mallintamisen ja laskennalliset menetelmät? Poikkitieteelliset maisteriohjelmat ovat nykyään yhä yleisempiä. Yhtenä
mahdollisuutena onkin esimerkiksi synteettisen
biolo­gian alan tapahtumissa pohdittu monitieteellisen synteettisen biologian koulutusohjelman perustamista, joka voisi tarjota pohjaa niin
laboratorio- kuin mallinnustyöhön.
On vaikea määritellä työkaluja, joita nopeasti kehittyvän alan tutkija tulee tulevaisuudessa
tarvitsemaan. Pahimmassa tapauksessa uudet
tutkijat olisivat sinänsä oppineita useammalla
alalla, mutta eivät varsinaisesti päteviä yhdelläkään. Aina ei ole myöskään tarkoituksenmukaista puhua biologisesta asiantuntemuksesta
yleisesti. Tutkimusprojektit työskentelevät usein
hyvin erikoistuneiden ongelmien parissa. Ne
vaativat tyypillisesti syvällistä tuntemusta jostakin tietystä biologian osa-alueesta. Esimerkiksi
Hautaniemen laboratoriossa tutkijat tarvitsevat
erityisesti ymmärrystä syövän genetiikasta. Näin
erikoistunutta tietoa on vaikea ennakoida koulutuksessa, siksi se on usein tehokkainta hankkia käytännön työssä. Hautaniemi katsoo, että
tiettyjen ”kenttien” tai ”alojen” sijasta tulisikin
keskittyä menetelmien hallintaan. Hän toivoo
tutkijoiltaan ennen kaikkea vahvaa laskennallista ymmärrystä, motivaatiota käyttää eri menetelmiä sekä kykyä tulla toimeen epävarmuuden
kanssa – se ei välttämättä ole aina formaaleista
tieteistä tulleiden tutkijoiden vahvin piirre.
Penttilä ja Hautaniemi päätyivätkin lopuksi
korostamaan sitä, että tieteidenvälisessä tutkimuksessa tärkeintä on muiden alojen arvostus
sekä val­mius oppia uusia asioita ja tehdä yhteistyötä. Kysymys kuuluu, missä määrin erilaiset
opintoputket tai -polut, joissa joko erikoistutaan
kapean alan tutkimukseen tai luetaan jotain
ennalta lukkoon lyötyä aineyhdistelmää, tuottavat tällaisia valmiuksia. Biologia siis tarvitsee
muitakin kuin biologeja. Heistä voi, varsinkin
perustaltaan monitieteisillä aloilla, kuten syn-
teettinen ja systeemibiologia, sukeutua tutkijoita, joilla on aivan uudenlaista biologista asiantuntijuutta.
Kirjallisuutta
Cameron, D. E., Bashor, C. J. ja Collins, J. J. (2014). A brief
history of synthetic biology. Nature Reviews Microbiology 12: 381–390.
Chuang, H. Y., Hofree, M. ja Ideker, T (2010). A decade of
systems biology. Annu. Rev. Cell Dev. Biol. 26:721–44.
Hautaniemi, S., Vallenius, T. ja Mäkelä,T. (2006). Systeemibiologia syöpätutkimuksessa. Duodecim 122:2484–90.
Knuuttila, T. ja Loettgers, A. (2013). Basic science through
engineering: synthetic modeling and the idea of biology-inspired engineering. Studies in History and Philosophy of Biological and Biomedical Sciences 44: 158–169.
MacLeod, M. ja Nersessian, N. (2014). Strategies for coordinating experimentation and modeling in integrative
systems biology. Journal of Experimental Zoology. Part
B: Molecular and Developmental Evolution 322(4):
230–239.
Penttilä, M. (2013). Synteettinen biologia luo uutta teollisuutta. VTT Impulssi 2, 34–37.
Tero Ijäs on filosofian maisteri ja teoreettisen filosofian tutkijakoulutettava Helsingin yliopistossa,
joka tekee synteettisen biologian filosofiaa koskevaa väitöskirjaansa Yhteiskuntatieteiden filosofian
tutkimuksen huippuyksikössä.
Tarja Knuuttila on teoreettisen filosofian dosentti,
Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin ja Yhteiskuntatieteiden filosofian tutkimuksen huippuyksikön tutkija sekä filosofian professori (associate)
University of South Carolinassa.
TIEDEKIRJA on
MUUTTANUT
Tiedekirjan uusi osoite on
Snellmaninkatu 13.
Kesä–elokuun aukiolot ovat
ma klo 10–16
ti–pe klo 10–15.30
Tervetuloa!
Myymälä on suljettu 19.6. ja 14.–25.7.
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN
TAPAHTUMIA
25.9. klo 13–17.30 Kirjoittamaton kirjallisuus,
Matti Kuusi 100 vuotta
1.10. klo 10–16 Itku-seminaari
Ohjelmat: http://www.finlit.fi/
Lämpimästi tervetuloa!
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ei
ennakkoilmoittautumista.
Vähäisiä lisiä – kirjoituksia kulttuurista,
tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä: http://
www.finlit.fi/blogi/
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
41
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Taide + tutkimus = taiteellinen tutkimus
Markus Hotakainen
Suomi on huipulla monella tieteellisen tutkimuksen
saralla, mutta sama pätee myös taiteelliseen tutkimukseen. Muiden Pohjoismaiden rinnalla se on
kansainvälisellä kentällä edelläkävijänä. Mutta mitä
on taiteellinen tutkimus? Ja mitä se ei ole? Vastauksia kysymyksiin antaa Tere Vadén, joka on kuvataiteen verkko-opetuksen tutkimuksen ja arvioinnin
professori Aalto-yliopiston Taiteen laitoksella.
Taiteellinen tutkimus on käsitteenä nuori ja osittain se vielä hakee vakiintuneita muotojaan. Tere
Vadén julkaisi vuonna 2003 yhdessä Mika Hannulan ja Juha Suorannan kanssa kirjan Otsikko
uusiksi: Taiteellisen tutkimuksen suuntaviivat,
jossa todetaan, että ”taiteellisen tutkimuksen
perusteet ovat muotoutumassa”. Vastikään kolmikolta ilmestyi kirja Artistic Research Methodology: Narrative, Power and the Public. Ovatko
taiteellisen tutkimuksen perusteet yhdentoista
vuoden aikana ehtineet muotoutua?
– Sinänsä vastaavaa tutkimusta on tehty jo
aiemminkin, mutta vain eri nimellä. Tällainen
”practised-based research” on tuttua esimerkiksi
arkkitehtuurista. Uusi nimitys otettiin käyttöön
taidekorkeakoulujen myötä. Taustalla on ajatus,
että kun korkeakouluissa opetuksen pitää perustua tutkimukseen, niin myös taidekorkeakouluissa täytyy tehdä tutkimusta. Ja samaan tapaan
kuin kaikilla muillakin tutkimuksen aloilla myös
taiteellisessa tutkimuksessa perinteet syntyvät
vähitellen, sitä mukaa kun tutkimusta tehdään.
Sekä perusluonteensa että nuoren ikänsä
takia taiteellinen tutkimus on muodoltaan edelleen hyvin vaihtelevaa. Tutkimuksella on kuitenkin aina kohteensa, tekijänsä ja tuloksensa. Millaisia ne ovat taiteellisessa tutkimuksessa: mitä
tutkitaan, kuka tutkii ja mitkä ovat tulokset?
– Suurimpana ryhmänä taiteellisen tutki-
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
muksen tekijöissä ovat taiteilijat, jotka haluavat
syventyä johonkin oman tekemisensä puoleen.
Silloin myös tutkimuksen tulokset on suunnattu
lähinnä toisille taiteilijoille, mutta tietysti myös
laajemmin taiteesta kiinnostuneelle yleisölle.
Toisena keskeisenä ryhmänä ovat tutkijat, jotka
haluavat metodologisesti laajentaa skaalaa, jolla
tutkimusta voidaan ylipäätään tehdä.
Suomessa ja myös muissa Pohjoismaissa taiteellinen tutkimus alkaa olla ainakin väitöstutkimuksen tekemisen muotona vakiintunut. Tutkimuksen tulokset ovat usein hyvin rajattuja, sillä
ne liittyvät kiinteästi johonkin tiettyyn taiteelliseen käytäntöön, esimerkiksi performanssiin tai
yhteisötaiteeseen. Silloin kun tulokset ovat taiteenalan sisäisiä, niiden antamat opit eivät ole
yleistettävissä laajemmin.
– Toisaalta on olemassa myös tutkimusteemoja, jotka koskevat taiteellista prosessia tai taiteellista kokemusta yleensä ja silloin tuloksilla
on enemmän yleistettäviä piirteitä. Itse näen taiteellisen tutkimuksen rinnasteisena perinteiselle
humanistiselle tutkimukselle siinä mielessä, että
kummankin tulokset ovat perusteltuja näkemyksiä jostakin. Joku voi tuoda rinnalle toisen
perustellun näkemyksen – ja siinä oikeastaan
on koko jutun juoni. Lopullisia, kumuloituvia
tuloksia ei synny.
Filosofina Vadénia kiinnostaa myös kysymys tieteellisestä kypsyydestä. Tieteenfilosofi Thomas Kuhn totesi yhteiskuntatieteiden ja
luonnontieteiden väliseksi eroksi, että toisinaan
luonnontieteissä päädytään tilanteeseen, jossa asioista ollaan samaa mieltä. Silloin edetään
normaalin tieteen tapaan, kunnes tulee seuraava vallankumous. Yhteiskuntatieteissä sen sijaan
ollaan aina vallankumouksellisessa tilanteessa,
jossa asioista ollaan eri mieltä. Siksi luonnon-
tieteet olivat Kuhnin mukaan kypsemmässä vaiheessa.
– Mielestäni ajatuksen voi kääntää ihan hyvin
myös toisinpäin. Erimielisyyksistä ja perustellusti esitetyistä erilaisista näkemyksistä huolimatta yhteiskuntatieteissä voidaan elää ja toimia
yhdessä. Samalla pystytään sietämään epävarmuutta siitä, että lopullisia totuuksia ei tiedetä.
Kahden aihetta käsittelevän kirjan välillä
kuluneen runsaan vuosikymmenen aikana taiteellisen tutkimuksen perusteet ovat muotoutuneet, mutta ne eivät ole vielä läheskään lopullisia
– eikä niiden haluta olevankaan. Toukokuussa ilmestyneessä kirjassaan Vadén, Hannula ja
Suoranta pyrkivät kuitenkin antamaan apuvälineitä siihen, että jokaisen taiteellista tutkimusta
tekevän ei tarvitse ensimmäiseksi luoda kaikkea
metodologista ajattelua alusta lähtien.
– Asian kanssa täytyy silti edetä varovaisesti, koska siihen liittyy tietty jännite: institutionaalisista ja muistakin syistä on olemassa paine,
että taiteellisen tutkimuksen pitää tehdä itseään
oikeutetuksi ja olemassaolevaksi, mistä seuraa
tietynlainen puolustusreaktio. Toisaalta taiteellisen tutkimuksen toivotaan säilyvän avoimena ja
kokeilevana. Samaan aikaan siis pyritään vakiinnuttamaan taiteellinen tutkimus, mutta sen ei
kuitenkaan haluta jumittuvan paikalleen.
Vadén toteaa, että jos – ja korostaa että
nimenomaan jos – halutaan, taiteellisen tutkimuksen metodologialle on esitettävissä suhteellisen selkeät suuntaviivat ja peruslinjaukset.
Kentän voi pitää avoimena, mutta on mahdollista edetä myös niin, ettei kaikki ole yhtä aikaa
auki ja kyseenalaistettuna. Tätä ei kuitenkaan
kannata tuoda esiin kovin jämäkästi, jotta mahdollisuutta avoimuuteen ja kokeiluihin ei kadoteta.
Joillakin tahoilla, jopa taidealan sisälläkin,
jotkut ovat sitä mieltä, että etenkään kuvataidekasvatuksen yhteydessä ei sanaa ”tutkimus”
pitäisi käyttää lainkaan, koska tutkimus mielletään vain luonnontieteisiin kuuluvaksi toiminnaksi. Vadén on tyystin toista mieltä, vaikka
ymmärtääkin vastustuksen taustoja.
– Yksi syy saattaa olla pelko luonnontieteiden ja ylipäätään rationaalisen hyötyajattelun
voimasta, joka on nykyisin niin suuri, että kaiken muun asema koetaan uhatuksi. Ja sen muun
ajatellaan säilyvän ainoastaan pysyttäytymällä absoluuttisen erillisenä. Ei ole halua lähteä
mukaan peliin, jossa toimintaa pitäisi perustella samantyyppisillä näkökohdilla ja tavoitteilla
kuin luonnontieteissä.
Miten taiteellinen tutkimus liittyy taiteen
määrittelyyn? Vadénin mielestä taide täytyy
määritellä ensin ja vasta sen jälkeen on mahdollista tehdä taiteellista tutkimusta. Tutkimuksen
kohteena tai sen tuloksena ei siis ole esimerkiksi
se, mikä on taidetta.
– Eräissä kaikkein hedelmällisimmissä taiteellisen tutkimuksen esimerkeissä sitoudutaan
tiettyyn taiteelliseen käytäntöön, tiettyyn taidenäkemykseen ja toimitaan sen sisällä. Se on
perusedellytys, jotta tutkimus pysyy ylipäätään
kasassa. On mahdoton puhua taiteesta yleensä, vaan esimerkiksi yhteisötaiteesta Suomessa 1990-luvun jälkeen. Silloin ”taide” ei voi olla
mikään satunnainen, mielipiteisiin perustuva käsitys, vaan asia, jota instituutiot ja ihmiset ovat harrastaneet pitkiä aikoja ja jolle löytyy
kulttuuri- ja vaikuttavuushistorialliset juurensa.
Silloin kun tutkimusta tehdään näistä taustoista tietoisena, se kytkeytyy paljon paremmin vallitsevaan todellisuuteen ja sillä on paljon enemmän annettavaa.
–Periaatteessa taiteellista tutkimusta on mahdollista tehdä myös esimerkiksi taidefilosofisella otteella ja pohtia taiteen määritelmää. Etenkin
taiteellisen tutkimuksen, jossa tehdään taideteoksia tai on taiteellisia osioita, täytyy silti lähteä
olemassaolevasta: taiteilija on tietyn taidekontekstin toimija, joka tekee taidetta ja taidemaailmaan kuuluvia osia. Osa taiteellisen käytännön
asioista toteutetaan vain hieman eri tavalla ja
tuotetaan tutkimusjulkisuuteen, jolloin tuloksena on taiteellista tutkimusta.
Taiteellista tutkimusta tehdään kuvataiteiden
lisäksi myös esimerkiksi musiikissa ja teatterissa.
Taideyliopistossa ja Aalto-yliopistossa taiteellinen tutkimus määritellään kuitenkin hieman
eri tavalla. Määritelmä siis elää paitsi ajallisesti
myös paikallisesti.
– Taideyliopistossa on mahdollista tehdä
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
43
puhtaasti taiteellisia tutkimuksia, joihin ei liity
lainkaan kirjallista osuutta, mutta Aallossa edellytetään aina kumpaakin. Muissakin taidemuodoissa, kuten musiikissa, tehtävä tutkimus voi
olla hyvin samanlaista kuin kuvataiteissa, jos
esimerkiksi selvitetään teoksen syntyä. Toisaalta musiikin puolella voi tehdä myös taiteellisen
väitöksen, joka perustuu yksinomaan esityksiin.
Vadén pitää ratkaisevana erona tradition
kiinteyttä ja itseluottamusta: jos taidemuodon
äärelle kokoontuva yhteisö on riittävän koherentti, tehnyt riittävän pitkään asioita yhdessä ja
tuntee riittävän hyvin tietyt perinteet ja käytännöt, silloin se pystyy ja myös uskaltaa tehdä arvioita pelkästään taideteosten perusteella.
– Visuaalinen taide muodostaa nykyisin niin
laajan alueen ja siinä tehdään niin erilaisia asioita, etteivät ihmiset pysty jakamaan samalla
tavalla yhteistä taustaa. Siksi taiteellisessa tutkimuksessa vaaditaan kontekstualisointia, joka
avaa sitä myös laajemmalle kohderyhmälle.
Taiteen yhteydessä puhutaan usein luovuudesta, mutta se ei ole taiteellisen tutkimuksen
keskeinen kohde. Se toki voi olla, mutta yleensä
ei ole. Eikä Vadénin mielestä tarvitsekaan olla.
– Luovuus on osa prosessia, jossa taideteokset
syntyvät, mutta varsinaisessa tutkimusprosessissa haetaan yleensä jonkinlaisia rajoja ja tekemisen ehtoja, jotta on mahdollista syventyä johonkin asiaan tai sen vaikutukseen. Taiteellinen
tutkimus ei anna meille luovuuden kaavaa eikä
se välttämättä tuota myöskään parempia taiteilijoita tai parempaa taidetta. Taiteen tekemisen
taitoa on todennäköisesti parempi edistää jollain
muulla tavalla kuin taiteellisella tutkimuksella.
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Melko nuorena toimintana taiteellinen tutkimus kehittyy koko ajan. Vadénin mielestä yksi
selvä suuntaus on se, että muun tutkimuksen
puolella alkaa olla yhä enemmän kiinnostusta taiteellista tutkimusta kohtaan: esimerkiksi Helsingin yliopiston kollegiumiin haetaan
parhaillaan tutkijoiksi taiteellisen tutkimuksen
tohtoreita. Kiinnostus kohdistuu metodologian
lisäksi myös tieteidenväliseen yhteistyöhön.
– Toinen toivottava kehityssuunta, jota ei
vielä kovin paljon ole näkyvissä, on taiteellisen tutkimuksen tekeminen myös pienempinä
kokonaisuuksina, muutenkin kuin vain väitöskirjatutkimuksena. Se olisi tärkeää, koska sillä olisi vaikutusta myös tutkimuksen kohteisiin
ja sen luonteeseen: onko tekeillä väitöskirja vai
essee.
Taiteellisen tutkimuksen kehitys on kulkenut käsi kädessä taiteen kentän laajentumisen
kanssa. Muinaisella taiteen kultakaudella vallinneen taidekäsityksen pohjalta olisi ollut vaikea
tai jopa mahdoton tehdä taiteellista tutkimusta
– ainakaan siinä mielessä ja merkityksessä kuin
sitä nykyisin, paljolti nykytaiteen pohjalta, tehdään. Samalla taiteilijan rooli on muuttunut, sillä yhtenä tehtävänä on myös puhua taiteesta.
– Taiteilijoilta odotetaan nykyisin enemmän
taiteesta kertomista, taiteella kommunikoimista
ja osallistumista yhteiskuntaan taiteen keinoin.
Sille on oikeastaan luonnollista jatkoa myös tiedon tuottaminen taiteella – eli taiteellinen tutkimus.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras
Asioita, jotka hyötyvät
epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu ja
James A. Robinson:
Miksi maat kaatuvat
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka.
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
KESKUSTELUA
Suhteellisuusteoria ei ole uskon asia
Tuomo Suntola
Tämän lehden viime numerossa (Tieteessä tapahtuu 3/2014) kosmologit Syksy Räsänen ja Kari
Enqvist paheksuivat suhteellisuusteoriaan kohdistuvaa epäuskoa keskittyen erityisesti suppeaan
suhteellisuusteoriaan. Kirjoittajat ottivat vauhtia
uskon tunnustamiseen ilmastonmuutoksesta, evoluutiosta, HIVin ja AIDSin yhteydestä ja jopa rokotteiden toimivuudesta.
Fysiikkaa pidetään ensisijaisesti empiirisenä tieteenä, jossa luonnon lainalaisuudet päätellään
havainnoista ja ilmaistaan havaintoja kuvaavalla matemaattisella mallilla. Luonnontieteiden
kehitys etenee pääosin, kuten kirjoittajat toteavat, kumulatiivisesti evoluution tavoin siten,
että uusi malli täydentää vanhaa ilman revolutionaarisia muutoksia. Tieteen historiassa ehkä
havainnollisin esimerkki revolutionaarisesta
uudelleenarvioinnista on Kopernikuksen systeemikeskeinen aurinkokuntamalli, joka pitkän
taistelun jälkeen syrjäytti havaitsijakeskeisen
Ptolemaioon mallin. Ptolemaioon malli puolestaan oli antiikin aikana kokenut pitkän kumulatiivisen kehityksen, jonka kuluessa planeettojen
ympyräratoja korjattiin lopulta monella kymmenellä apuympyrällä, episyklillä, jotta malli
saatiin vastaamaan havaintoja silloisen havaintotarkkuuden puitteissa.
Käsitemaailmassani Kopernikuksen vallankumous oli radikaali paradigman muutos pitkään vallalla olleeseen Ptolemaiolaiseen
paradigmaan. Kopernikuksen malli selkiytti todellisuuden hahmotusta, tässä tapauksessa aurinkokunnan, sekä antoi alkusysäyksen ja
eväät newtonilaiseen fysiikkaan. Sähkömagnetismi, samoin termodynamiikka ja tilastollinen
mekaniikka, täydensivät Newtonin fysiikkaa
tuomatta siihen ensi vaiheessa muutostarpeita.
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Suhteellisuusteoria ei ole mielestäni radikaali paradigman muutos. Se tarkentaa Newtonin
fysiikkaa kuvaamalla empiirisesti havaitut poikkeamat newtonilaisesta todellisuudesta ensisijaisesti koordinaatistomuunnosten avulla. Newtonin
fysiikan keskeiset postulaatit, kuten suhteellisuusperiaate ja ekvivalenssiperiaate, periytyivät suhteellisuusteoriaan. Täydentävänä postulaattina
tarvittiin valon nopeuden vakioisuus ja Lorentzin
muunnoksen luonnonlain kaltainen asema.
Opiskeluajoiltani olin jäänyt pohtimaan suppean suhteellisuusteorian viestittämän todellisuuden hahmottamista, mikä teknokraatille ”ääriempiristinä” on luonnollista. Ratkaiseva oivallus oli,
että suppean suhteellisuusteorian kokonaisenergian lausekkeessa liikemäärän muotoa olevan
suureen (mc) ja paikallisesti havaittavaan liikkeeseen liittyvän liikemäärän (p) ortogonaalisumma viestittää lepoliikemäärästä (mc) neljännen
ulottuvuuden suunnassa tapahtuvaan liikkeeseen liittyvänä liikemääränä. Ongelmaksi muodostui suhteellisuusteorian määrittely neljännestä
ulottuvuudesta ”ajan suuntana”; liikemäärä ajan
suunnassa ei ole käsitteenä mielekäs.
Kun neljäs ulottuvuus kuvataan etäisyysluonteiseksi ulottuvuudeksi, voidaan lepoliikemäärä
tulkita liikemääräksi, joka avaruudella (=kaikella avaruuden massalla) on tässä ”kätketyssä” neljännen ulottuvuuden suunnassa. Aineen lepoenergia on tällöin ilmaistavissa muodollisesti
samalla lausekkeella kuin sähkömagneettisen
säteilyn energia =
E c=
p c mc (vrt. Poynting) ja massaobjektin kokonaisenergia kompleksisuureena
p
E=c|p=i mc| = c (mc)2 + p2,
mikä johtaa siis samaan kuin suppean suhteellisuusteorian kokonaisenergian lauseke.
Niinpä lähdin etsimään loogista selitystä imaginaarisuuntana kuvatun neljännen ulottuvuuden kätketylle nopeudelle. Einsteinin alkuperäistä
kosmologia-hahmotusta seuraten tuntui luonnolliselta ajatella kolmiulotteinen avaruus suljettuna
neliulotteisen pallon pintana. Energialausekkeen
viestittämä kätketty nopeus saa tällöin merkityksen avaruuden 4-säteen suuntaisena nopeutena,
toisin sanoen avaruuden laajenemisena nopeudella c säteen R4 suunnassa. Merkitsemällä testimassan m lepoenergia E=c|mc| yhtä suureksi
kuin massan m avaruuden kaikesta muusta massasta johtuva gravitaatioenergia (ensi vaiheessa Newtonin gravitaatiosta, Hubblen vakiosta ja
avaruuden keskimääräisestä massatiheydestä laskettuna, E ≈ GmMtot/R4), osoittautui, että avaruuden nykyiseksi laajenemisnopeudeksi saadaan
oleellisesti ottaen 300 000 km/s, mikä on juuri
valon nopeus. Fysikaalisesti tämä voidaan tulkita siten, että pallosymmetrisesti suljettu avaruus
toimii pallosymmetrisen heilurin tavoin: supistumisvaiheessa avaruus saa nopeutensa omasta gravitaatiostaan kohti singulariteettia – saatu
liikkeen energia luovutetaan takaisin gravitaation
energiaksi nyt käynnissä olevassa laajenemisvaiheessa.
Avaruuden massan lepoenergian ja gravitaatioenergian yhtäsuuruutta on pohdiskellut
muun muassa Richard Feynman 1960-luvulla
pitämillään luennoilla, jatkaen ”… miksi näin
tulisi olla, on yksi suurista mysteereistä – ja siksi yksi fysiikan suurista kysymyksistä. Kaiken
kaikkiaan, mikä merkitys olisi fysiikan opiskelulla, elleivät mysteerit olisi tärkeimpiä tutkittavia asioita.” 1
Samoilla luennoillaan hän pohti avaruutta
neliulotteisen pallon pintana: ”… Eräs kiehtova
ehdotus on, että universumin rakenne on analoginen pallopinnan kanssa. Kulkiessamme mihin
tahansa suuntaan pinnalla, emme koskaan kohtaa rajaa tai reunaa, silti pinta on rajattu ja äärellinen. Saattaa olla, että kolmedimensionaalinen
avaruutemme on sellainen, kolmedimensio-
naalinen nelipallon pinta. Galaksien järjestys
ja jakautuma näkemässämme maailmassa olisi
silloin jokseenkin verrattavissa pyöreän pallon
pintaan piirrettyihin pisteisiin.”2
Suhteellisuusteorian aika–avaruus-käsitteeseen sitoutuessaan Feynman ei osannut yhdistää
näitä kahta pohtimaansa asiaa. Edellä kuvaamani tarkastelu on itse asiassa Feynmanin mysteerin dynaaminen ratkaisu.
Valon nopeus ei dynaamisessa avaruudessa ole vakio vaan määräytyy avaruuden
R4-nopeudesta, mikä pienenee avaruuden laajenemisen edistyessä (liikkeen tehdessä työtä
rakanteen gravitaatiota vastaan). Valon nopeuden vuotuinen suhteellinen pieneneminen on
tällä hetkellä noin 3,6×10–11, mikä sinänsä olisi
havaittavissa – jatkotarkastelu kuitenkin osoittaa, että atomikellon käyntinopeus on suoraan
verrannollinen lepoliikemäärään ja siten valon
nopeuteen. Valon nopeuden lasku ei siten ole
empiirisesti havaittavissa.
Suhteellisuusteorian aika­-avaruuden metriikkaan liittyvän nelivektorin tarkastelu korvautuu
dynaamisessa tarkastelussa liikemäärän nelivektorilla (tai kompleksisuureina kuvatuilla liikemäärällä sekä liikkeen ja gravitaation energialla).
Suhteellisuutta ei ilmaista ”paikallisen ajan ja etäisyyden” (proper time, proper distance) termein.
Aika ja etäisyys säilyvät globaaleina koordinaatistosuureina, ja suhteellisuus ilmenee paikallisesti
käytettävissä olevan energian kautta suorana seurauksena avaruuden kokonaisenergian säilymisestä – ilman erillistä suhteellisuusteoriaa.
Sekä suppean että yleisen suhteellisuusteorian ennusteet näkyvät likiarvoina dynaamisen
tarkastelun tuottamille ennusteille, jotka vastaavatkin havaintoja vähintään yhtä hyvin kuin
suppean ja yleisen suhteellisuusteorian vastaavat ennusteet. Yllätyksekseni, keskeisille kosmologisille havainnoille saamani yksinkertaiset ennusteet vastaavat havaintoja paremmin
kuin yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvassa
FLRW-kosmologiasta (Fridmanin, Lemaîtren,
1 R. Feynman, W. Morinigo ja W. Wagner, Feynman
Lectures on Gravitation (during the academic year
1962–63), Addison-Wesley Publishing Company, s. 10
(1995).
2 R. Feynman, W. Morinigo ja W. Wagner, Feynman
Lectures on Gravitation (during the academic year
1962–63), Addison-Wesley Publishing Company, s. 164
(1995).
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
47
Robertsonin ja Walkerin metriikka) johdetut
vastaavat ennusteet – ja ilman lisäparametreja
(esim. pimeä energia). Dynaamisen avaruuden
ennuste täsmää tarkoin supernovista havaittujen punasiirtymän ja magnitudin suhteeseen
– pimeää energiaa ja siitä seuraavaa päätelmää
avaruuden laajenemisen kiihtymisestä ei tarvita.
Mitä tässä tapahtui? Ajattelussani toteutui
evolutionaarisuus, mikä kuitenkin johti revolutionaariseksi luokiteltavaan mallinnuksen ja
todellisuuskuvan muutokseen. Uusi tieto rakentui vanhaan, mutta tuotti kokonaiskuvaa oleellisesti muokkaavan tuloksen. Yksinkertaistuksen toi kokonaisvaltainen systeemitarkastelu,
joka mahdollisti havaitsijan oman liikkeen huomioimisen, ei vain pyörivän ja aurinkoa kiertävän maapallon liikkeen, kuten Kopernikuksen
vallankumouksessa, vaan myös avaruuden kaiken massan liikkeen suljettuna liikesysteeminä
kuvattavan avaruuden mukana.
Kirjassani Dynaaminen universumi3 olen tutkinut dynaamisen mallin toimivuutta ja johtanut ennusteet viimeisen sadan vuoden aikana suhteellisuusteorian ja kosmologian alueilla
tehtyjen oleellisimpien kokeiden ja havaintojen
analysoimiseksi. Tässä yhteydessä olen käynyt
lävitse myös nykyisten teorioiden sisältämien
ennusteiden johdot ja niiden historialliset taustat antiikista nykypäivään.4
Todellisuutta voi kuvata monella tavalla.
Mitään kuvausta ei tarvitse uskoa ainoaksi oikeaksi. Maallikko arvostaa ymmärrettävyyttä tuovaa kuvausta, filosofi postulaattien vähäisyyttä
ja teorian loogista rakennetta. Fyysikot ja insinöörit arvostavat kuvausten tarkkuutta ja käyttökelpoisuutta empirian ja tieteellisen evoluution eteenpäin viemiseen. Useimmissa meissä on
vähän jokaista.
Kirjoittaja on tekniikan tohtori.
3 T. Suntola, The Dynamic Universe, Toward a unified
picture of physical reality, Physics Foundations Society,
ISBN 978­1461027034, e-book ISBN 978-952-67236-5-5
(2012) http://www.physicsfoundations.org/books/
DU_2011_EN.html
4 T. Suntola, Tieteen lyhyt historia, Physics Foundations
Society, ISBN 978-952-67236-2-4, e-book ISBN 978952-67236-8-6 (2014) http://www.physicsfoundations.
org/books/HISTORIA_2012_FI.html
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Aalto PRO
Aalto-yliopiston
täydennyskoulutusta
Tehokas
tiedon
visualisointi
25.–26.8.2014
aaltopro.fi
91 %
suositte
lee
Aalto P
ROta*
Haluatko oppia esittämään
monimutkaista tietoa selkeästi
ja ymmärrettävästi?
Kahden päivän intensiivisessä
koulutuksessa
• tutustut tiedon visualisoinnin
lajityyppeihin ja menetelmiin
• opit ihmisen havainnoinnin
perusteet ja niiden merkityksen
esitysten suunnittelussa
• kehität visualisointisi eri
osa-alueita.
Klikkaa nettiin tai soita!
aaltopro.fi/visualisointi
[email protected]
050 551 4484
* asiakasvaikuttavuuskysely 2013
Ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että
fysiikkaa
Matias Slavov
Tässä lehdessä on käyty kiivasta ja provokatiivistakin keskustelua suhteellisuusteoriasta. Edellisessä numerossa Juha Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/2014) väittää, että Albert Einsteinin suhteellisuusteoria, erotuksena luonnontieteestä, on
yksinomaan filosofiaa. Se ylittää hänen mukaansa luonnontieteen rajat pyrkiessään yleispätevään esitykseen todellisuudesta, ajasta ja avaruudesta. Hän myös pitää sitä fenomenologiseen
tieteenkritiikkiinsä vedoten ongelmallisena. Toisaalta Kari Enqvist ja Syksy Räsänen (Tieteessä
tapahtuu 3/2014) ovat korostaneet suhteellisuusteorian kiistatonta empiiristä tukea sekä siihen
pohjaavan teknologian toimivuutta osoituksena
teorian paikkansapitävyydestä.
Esitän tässä kirjoitelmassani, että Einsteinin
suppean suhteellisuusteorian ajan ja avaruuden
käsitteet ovat sekä filosofiaa että fysiikkaa.1 Tässä
mielessä edustan välittävää kantaa filosofian ja
fysiikan välillä. Suhtaudun kuitenkin Himangan
fenomenologiseen tiedekritiikkiin varauksella.
Himanka on oikeassa korostaessaan filosofian
relevanssia tieteelle, mutta hänen analyysinsä
Einsteinin kannoista on tieteen historian
näkökulmasta puutteellisesti perusteltu. Hän
ei käsittele suhteellisuusteoriaa koskevissa
kirjoituksissaan (Tieteessä tapahtuu 3/2013,
3/2014) lainkaan suppean suhteellisuusteorian
taustaa 1800-luvun sähkömagnetismissa, vaikka Einsteinin vuoden 1905 alkuperäisjulkaisun
keskeinen argumentti koskee liikkuvien kappaleiden sähködynamiikkaa.
1 Käsittelen tässä kirjoitelmassa vain suppeaa suhteellisuusteoriaa. Pätevyyteni ei riitä lähimainkaan yleisen
suhteellisuusteorian käsittelyyn.
Itse näen, että filosofialla on ollut tieteenhistoriallisesti fysiikan kannalta tärkeä, rakentava
rooli. Ajan ja avaruuden käsitteet ovat filosofisia:
niihin liittyy esimerkiksi tietoteoreettisia (tietämiseen ja oikeuttamiseen), semanttisia (merkitykseen ja viittaamiseen) ja ontologisia (olemisen tapaan liittyviä) kysymyksiä. Ne eivät
kuitenkaan ole pelkästään filosofiaa: aika ja avaruus fysikaalisina käsitteinä ovat matematisoitavissa ja empiirisesti testattavissa. Fysiikan teorioiden pohjalta rakennettu teknologia on osoitus
niiden likimääräisestä paikkansapitävyydestä.
Ajasta ja avaruudesta puhuttaessa on mielekkäämpää ymmärtää filosofia ja fysiikka quinelaisittain jatkumona kuin jyrkästi kahtena eri
asiana.
Suppean suhteellisuusteorian tausta
James Clerk Maxwellin yhtälöistä seuraa, että
sähkömagneettiset aallot liikkuvat kertoimen
vem = 1/√ε0μ0 mukaisesti, jossa vem merkitsee
sähkömagneettisten aaltojen nopeutta, ε0 on
permittiivisyysvakio ja μ0 on permeabiliteettivakio (Cushing 1998, 196). Friedrich Kohlrausch ja Wilhelm Eduard Weber olivat mitanneet
edellisten sähköisten ja magneettisten vakioiden
arvot, joiden pohjalta Maxwell pystyi laskemaan
sähkömagneettisten aaltojen nopeuden. Hän sai
tulokseksi 310 740 km/s. Tämä vastasi likimain
Hippolyte Fizeaun optisen kokeen tulosta, 314
850 km/s (Maxwell 1965a, 499–500). Tämän
analogian perusteella Maxwell teki teoksessaan
”Voiman fysikaalisista viivoista” seuraavan epäsuoran päätelmän:
Poikkisuuntaisten lainehdintojen nopeus­hypoteettisessa
välittäjäaineessa, laskettuna Kohlrauschin ja Weberin sähkömagneettisista kokeista, vastaa lähes täsmällisesti valoaaltojen nopeutta Fizeaun kokeessa. Emme voi välttyä päätel-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
49
mältä, että valo koostuu poikkisuuntaisista lainehdinnoista
siinä samassa välittäjäaineessa, joka on syynä sähköisiin ja
magneettisiin ilmiöihin (sama, 500).
Maxwellilla oli tiettyjä varauksia eetterihypoteesin suhteen (ks. Harman 1982, 93–94),
mutta hän uskoi, että sähkömagneettiset aallot
liikkuvat eetterissä. Tämä oli luonteva oletus:
yleensä aallot edellyttävät välittäjäaineen, jossa
ne ”lainehtivat”. Vesiaaltoja ei voi olla olemassa ilman vettä; ääniaaltoja ei voi olla olemassa
ilman niitä välittävää fluidia tai materiaa; ”köysiaaltoja” ei voi olla olemassa ilman värähtelevää köyttä. Maxwell epäili, etteivät gravitaatio, sähkö- ja magneettiset voimat voi vaikuttaa
etäältä ilman välittäjäainetta, kokonaan tyhjässä
avaruudessa (Maxwell 1965c, 311). Eetteri tarjosi myös materiaalisen substanssin, jossa sähkömagneettisen kentän energia sijaitsi (Harman
1982, 94–95). Vaikka tämä oli hypoteettista ja
epäsuoraa päättelyä (Heinrich Herz osoitti Maxwellin kuoleman jälkeen 1880-luvulla radioaaltojen avulla sähkömagneettisten aaltojen liikkuvan valon nopeudella [Knight 2008, 1062]),
Maxwell (1965b, 528) esitti, että ”olemme pakotettuja myöntämään, että valon lainehdinnat
ovat eetterimäisen substanssin lainehtimista”.2
Yleisesti ajatellaan, että Michelsonin–Morleyn koe antoi eetteri-hypoteesille ratkaisevan
kuoliniskun. Suppean suhteellisuusteorian alkuperäisartikkelissaan ”Liikkuvien kappaleiden
sähködynamiikasta” (Annalen der Physik 17
(10): 891–921), Einstein ei yksiselitteisesti mainitse tätä nyt kuuluisaksi tullutta koetta. Hän
viittaa lyhyesti ”epäonnistuneisiin yrityksiin löytää minkäänlaista Maan liikettä suhteessa ’valon
välittäjäaineeseen’” (Einstein 1923, 37). Ei ole
selvää, viittaako hän tässä nimenomaan Michelsonin–Morleyn nollatuloskokeeseen, vai joihinkin muihin olennaisiin kokeisiin, kuten Troutonin–Noblen tai Morleyn ja Millerin kokeisiin.
Pikemminkin Einsteinin argumentti koskee
Faradayn lakia sähkömagneettisesti induktiosta (ks. Einstein 2002). Einstein oli hahmotellut
2 Seikkaperäisempi selvitys Maxwellin eetteri-käsityksestä löytyy hänen ”Ether”-artikkelistaan, Encyclopædia Britannica (1878).
50
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
sähködynamiikkaan liittyviä ajatuskokeita jo
vuodesta 1895 lähtien (ks. Einstein 1987, 4–6).
Argumentti, jonka Einstein esittää artikkelinsa ensimmäisessä kappaleessa, perustuu
ajatuskokeelle magneetista ja kelasta liikkumattomassa eetterissä. Eetteri-hypoteesi mahdollistaa eron tekemisen sen välillä, onko magneetti liikkeessä vai levossa eetterin suhteen.
Tämän hypoteesin mukaan magneetin liikkuessa eetterin suhteen sähkökenttä indusoituu
magneetin ympärille eetteriin sen liikkeestä
johtuen. Samaan aikaan kuitenkin kela liikkuu
magneetin magneettikentän suhteen. Tuloksena
pitäisi ilmetä vastakkainen ja yhtä suuri sähkökenttä – ”vastakkainen ja yhtä suuri” verrattuna
magneetin eetteriin indusoiman sähkökentän
suhteen – kelaan, sillä kelan varaukset kokevat
magneettikentän aiheut­taman Lorentz-voiman.
Tämä johtaisi kuitenkin epäsymmetriaan, jonka
voi kvantitatiivisesti ilmaista seuraavasti:
jossa
merkitsee sähkökenttää. Jos näin olisi,
kelan varaukset eivät liikkuisi, ja mitään sähkövirtaa ei saataisi mitattua. (Cushing 1998, 229–
31, Norton 2010a, 363, 2014, 18–19, Weinstein
2012, alaviite 44.) Kuten Einstein kuitenkin huomauttaa itse artikkelinsa ensimmäisessä lauseessa: ”Kun sähködynamiikkaa – niin kuin se nykyään yleensä ymmärretään – sovelletaan liikkuviin
kappaleisiin, ajaudutaan epäsymmetrioihin, jotka
eivät esiinny ilmiöissä” (Einstein 1923, 37).
Eetteri-perusteinen sähködynamiikka käsitti
magneetti- ja sähkökentät absoluuttisiksi määreiksi (Norton 2010a, 364). Einstein kuitenkin
vetoaa Faradayn lakiin, ja esittää, että havaittavien asiantilojen (mitä virtamittari näyttää) kannalta magneetin ja kelan liikkeet voi erottaa vain
suhteellisesti:
Ottakaamme, esimerkiksi, vastavuoroinen sähködynaaminen magneetin ja kelan liike. Havaittava ilmiö [virtamittarin lukema] riippuu tässä pelkästään kelan ja magneetin
suhteellisesta liikkeestä, siinä missä vakiintunut tapa tekee
jyrkän rajanvedon kahden tapauksen välille, jossa jompikumpi näistä kappaleista on liikkeessä (Einstein 1923, 37).
Jos liikkuvan kappaleen, kelan tai magneetin,
nopeusvektori on sama, virtamittarin lukema
on sama molemmissa tapauksissa.3 Ainoa keino
päästä eroon maxwellilaisen sähködynamiikan,
joka olettaessaan eetterin on Faradayn koetuloksen vastainen, anomaliasta on luopua eetteristä, ja hyväksyä, että sähkömagneettiset aallot
voivat liikkua tyhjiössä ilman välittäjäainetta,
”eikä pohtia liikaa tämän väitteen merkitystä”
(Einstein, Infeld 1960, 153). Näin Einstein luopui sähkö- ja magneettikentän sekä ajan ja avaruuden, joita yhtä lailla pidettiin tuohon aikaan
absoluuttisina määreinä, absoluuttisesta tulkinnasta. Ne ovat Lorentz-kovariantteja. Tämä
pelasti suppean suhteellisuusteorian kuuluisat
kaksi peruspostulaattia.
Einsteinin filosofiasta
Vaikka suppea suhteellisuusteoria on seurausta 1800-luvun sähködynaamisesta fysiikasta, on
sen muotoutumiseen vaikuttavassa prosessissa
myös tärkeitä filosofisia tekijöitä. Kuhnilaisittain
ilmaistuna, Einstein esitti fysiikkaan uuden viitekehyksen, jota ennakoi laajamittainen filoso­fian
lukeminen ja siitä keskusteleminen (ks. Kuhn
1996, 88). 1900-luvun alkuvuosina Bernissä
Einstein luki ja kävi keskustelua muun muassa
David Humen, Ernst Machin, Henri Poincarén,
Spinozan, Immanuel Kantin ja Richard Averaniuksen teoksista (Stachel 2002, 125).
Suhteellisuusteoria ei syntynyt pelkästään
”pinoamalla” fysikaalisia ja teknisiä tosiasioita jo ennestään tunnettujen tosiasioiden päälle. Täsmällisempää on sanoa, että tämä edellytti
3 Tämä voidaan osoittaa kvantitatiivisesti kirjoittamalla
Faradayn laki magneettisen vuon tiheyden muutoksena, ε = , jossa ε on sähkömotorinen voima, kelaan
indusoituva jännite, ΦB on magneettisen vuon tiheys
, jossa magneetin aiheuttama magneettikenttä,
on kelan pinta-ala, ja indusoituva virta Iindusoitu on
yhtä kuin , jossa R on resistanssi. Täten lause (1) kuvaa
tilannetta, jossa magneetti liikkuu, ja kela on paikoillaan, ja lause (2) kuvaa tilannetta, jossa kela liikkuu ja
magneetti on paikoillaan:
Jos liikkuvan kappaleen nopeusvektori pysyy samana,
lauseet (1) ja (2) antavat saman arvon.
tiettyjen keskeisten fysiikan käsitteiden uudelleen arviointia. Einstein teki myös perustavaa
filosofista arviointia siitä, mitä käsitteet ovat,
miten me ne saavutamme ja miten me ne voimme oikeuttaa. Etenkin artikkelissaan ”Fysiikka ja
todellisuus” (ks. 1981, 283) hän ilmaisee selkeästi filosofian tärkeyden käsitteiden tietoteorian
suhteen. Einsteinin kunniaksi toimitetun, filosofian nobeliksikin kutsutun Library of Living Philosophers -niteen ”Albert Einstein. Filosofi-tieteilijä” (1949, 683–84) yhteenvedossa Einsteinin
puolustus tieteen ja tietoteorian molemminpuolisesta suhteesta on yksiselitteinen:
Tieteen ja tietoteorian molemminpuolinen suhde on huomattava. Ne ovat toisistaan riippuvaisia. Tietoteoria, joka
ei ole yhteydessä tieteeseen, on tyhjä hanke. Tiede ilman
tietoteoriaa – siinä missä se on edes kuviteltavissa – on
alkeellista ja sekavaa.
Vaikka Einstein ei pitänyt itseään ”systemaattisena tietoteoreetikkona” vaan ”epätunnollisena
opportunistina”, voidaan hänen filosofisista kirjoituksistaan löytää empiristinen teoria käsitteistä:
Fundamentaalinen periaate on, että fysikaalisen käsitteen
oikeutus on yksinomaan sen selvässä ja yksiselitteisessä
suhteessa tosiasiaan, jonka voi havaita (”Suhteellisuusteoriasta” 1981, 221).
… käsitteen merkitys ja oikeutus perustuu yksinomaan
siihen aistivaikutelmien kokonaisuuteen, jonka me siihen
liitämme (”Fysiikka ja todellisuus” 1981, 270).
Tiede käyttää alkeellisten käsitteiden kokonaisuutta, s.o.
käsitteitä jotka ovat suoraan liitettyjä aistikokemukseen
(sama, 286).
Kaikki ajattelu saa sisältönsä vain suhteessa aistisisältöihin
(”Huomioita Bertrand Russellin tietoteoriasta”, 1981, 33).
Käsitteet saavat merkityksensä, s.o. sisältönsä vain niiden
suhteesta aistikokemuksiin (”Omaelämäkerralliset muistiinpanot”, 1949, 13).
Kuten John D. Norton (2010a) on kattavasti artikkelissaan osoittanut, Einstein hyödynsi empirististä teoriaansa käsitteistä (jonka hän
omaksui Humen ja Machin filosofioista)4 argu4 Toisaalta on huomioitava, että Einsteinin empirismi oli
maltillisempaa kuin esimerkiksi Humen jyrkkä empirismi. Etenkin konventionalismi oli Einsteinille tärkeää.
Ks. Howard (1996, 48).
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
51
mentissaan samanaikaisuuden suhteellisuuden puolesta. Kun samanaikaisuus määritellään empiirisesti, esimerkiksi valonvälähdyksinä
kahdessa avaruudellisesti toisiinsa nähden etäällä olevassa peilissä, kahden ei-kausaalisesti toisiinsa liittyvän tapahtuman aikajärjestys voi olla
toisistaan eriävä eri inertiaalikoordinaatistoissa.
Täten newtonilaista absoluuttista ajan virtaa ei
ilmene missään koordinaateista riippumattomassa mielessä; kahden havaitsijan kellot eivät
välttämättä ole synkroniassa (Norton 2010b).
Einsteinin empirismi käsitteiden suhteen on
myös suoraan yhteydessä hänen relationistiseen kantaansa ajasta ja avaruudesta. Hän suhtautui kriittisesti Isaac Newtonin ja Kantin ajan
ja avaruuden filosofioihin. Newtonin Principiassa (1999, 408–09) aika ja avaruus ovat todellisuuden sinänsä rakenne, joiden olemassaolo on riippumatonta fyysisten kappaleiden
tai tapahtumien olemassaolosta. Kantin Puhtaan järjen kritiikissä (2013, 69–75) aika ja avaruus ovat kaiken mahdollisen kokemuksen a
priori­välttämättömiä ennakkoehtoja. Einsteinin
suppeaan suhteellisuusteoriaan liittyvässä filo­
sofiassa aika ja avaruus eivät ole absoluuttisia,
eikä niillä ole a priori perustaa. Ne ovat empiirisiä, fysikaalisiin objekteihin viittaavia käsitteitä.
Fyysisten kappaleiden havaittavat ja suhteelliset ominaisuudet, kuten ulottuvuus, välimatka,
liike, peräkkäisyys ja samanaikaisuus, tuottavat
ajan ja avaruuden käsitteiden sisällön. Avaruus on
yksinkertaisesti viittauksen kohteena olevan kappaleen ulottuvuuden tai kahden kappaleen välisen etäisyyden mittaamista (ks. Einstein 2003),
vaikkapa mittanauhalla. Aika on viittauksen kohteena olevan kappaleen ja suljetun jaksollisen järjestelmän samanaikaisuutta koskeva arvostelma,
esimerkiksi laiturille saapuvan junan ja rannekellon lukeman välisen samanaikaisuuden toteaminen (ks. Einstein 1923, Jammer 2006). Einstein
(1981, 292; 2001, x) tiivistää empiristisen ja relationistisen käsityksensä seuraavasti: ajan ja avaruuden olemassaolo ei ole ”riippumatonta niiden
empiirisestä perustasta […] aika-avaruus ei ole
välttämättä jotain sellaista, jolle voi osoittaa fysikaalisen todellisuuden aktuaalisista objekteista
riippumattoman olemassaolon”.
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Käsitteiden tietoteoriassaan Einstein voidaan
sijoittaa samaan filosofian empirismin perinteeseen kuin Hume, Mach ja konventionalismia
kannattanut looginen positivismi. Ajan ja avaruuden ontologiaa koskien hänet voidaan sijoittaa samaan relationistiseen perinteeseen kuin
René Descartes, G.W. Leibniz, George Berkeley,
Hume ja Mach.
Filosofiaa ja fysiikkaa
Himanka on oikeassa siinä, että Einsteinin suppeaan suhteellisuusteoriaan, niin sen muotoutumiseen, oikeutukseen kuin vastaanottoonkin,
liittyy filosofiaa. Tämä on tieteen ja filosofian
historiallinen tosiasia. Hän on kuitenkin harhapolulla vihjatessaan, että Einsteinin teoria
on pelkästään filosofinen. Himanka (Tieteessä
tapahtuu 3/14) kirjoittaa seuraavasti:
Suhteellisuusteoriallaan Albert Einstein ylitti rohkeasti
luonnontieteen rajat ja pyrki yleispätevään esitykseen todellisuuden perusjäsennyksistä, ajasta ja tilasta.5 Filosofisena,
yleisesti todellisuutta koskevana teoriana suhteellisuusteorian pätevyys on sekä loogisesti että fenomenologisesti ongelmallinen. […] Siirtyminen filosofian puolelle oli Einsteinin
ratkaisu, ja se tekee teoriasta Einsteinin luomuksen.
Yllä olevasta Himangan sitaatista voidaan
erottaa kolme väitettä: 1) Einstein ylitti suhteellisuusteoriallaan luonnontieteen rajat ja pyrki
yleispätevään esitykseen todellisuuden perusjäsennyksistä, ajasta ja avaruudesta, 2) hänen teoriansa on filosofisesti, fenomenologisesti ja loogisesti ongelmallinen ja 3) suhteellisuusteoria on
nimenomaan Einsteinin henkilökohtainen luomus. Mielestäni nämä kaikki kolme väitettä, jos
olen ymmärtänyt niiden merkitykset oikein ja
jos niiden katsotaan koskevan suppeaa suhteellisuusteoriaa, ovat epäuskottavia.
Ensiksi, Einstein ei suppeassa suhteellisuusteoriassaan ylitä empiirisen luonnontieteen
rajoja. Ajan ja avaruuden käsitteet ovat opera5 Newtonin Principiassa esittämiä absoluuttisen ajan ja
avaruuden käsitteitä voisi ehkä luonnehtia ”luonnontieteen rajat ylittäväksi” metafysiikaksi ja teologiaksi.
Tämäkin luonnehdinta olisi kuitenkin valinnainen.
Newton määritteli absoluuttisen ajan ja avaruuden kehystääkseen luonnonlakinsa, ja osoittaakseen voiman
ja kiihtyvyyden käsitteiden merkitykset (ks. DiSalle
2002, 2006 ja Maudlin 2012).
tionalisoitavissa: niille voidaan tiettyjen sopimuksien, määritelmien ja oletuksien avulla
muotoilla mitattavat vastineet. Niitä voi yksinkertaisesti mitata referenssi-kappaleiden avulla. Millä tavalla sekuntikellon tai mittatikun
käyttö on pyrkimystä ”yleispätevään esitykseen
todellisuuden perusjäsennyksistä”? Pikemminkin kysymyksessä ovat tarkkojen määritelmien
rajaamat, empiirisesti tutkittavissa olevat ilmiöt,
siis aika ja avaruus. Jos ja kun Maxwellin yhtälöt
ovat luonnonlakeja, tällä tavalla määritellyt aika
ja avaruus eivät voi olla absoluuttisia. Einstein
ei ”rohkeasti ylitä luonnontieteen rajoja”, vaan
pyrkii osoittamaan, että sähkömagnetismin ja
optiikan lait (ja tietysti esimerkiksi Newtonin
mekaniikan lait) noudattavat suhteellisuuden
periaatetta.
Toiseksi, on kyseenalaista pitää suppeaa­suhteellisuusteoriaa täysin meille ilmenevän arkikokemuksemme vastaisena, ja täten jotenkin
filosofisesti ja loogisesti ongelmallisena. Voidaanhan ajan ja avaruuden ”suhteellisuutta” verratta esimerkiksi meille kaikille tuttuun
Doppler-ilmiöön: ambulanssikuski kuulee
ambulanssin sireenin äänen taajuuden eri taajuudella kuin sireeniä lähenevä tai siitä loittoneva havaitsija. Miksi äänen taajuuden ”suhteellisuus” havaitsijoiden liiketiloihin nähden olisi
jotenkin vähemmän kummallista kuin tiettyjen kappaleiden pituuden ja ajan ”suhteellisuus”
havaitsijoiden liiketiloihin nähden? Sama pätee
myös sähkö- ja magneettikenttien sekä valoaaltojen aallonpituuksien ilmentymisien ”suhteellisuuteen”. On myös huomattava, että teoreettisesti tarkasteltuna näitä ilmiöitä koskevat
muunnosyhtälöt ovat samankaltaisia.
Kolmanneksi, suppea suhteellisuusteoria ei
ole puhtaasti Einsteinin henkilökohtainen luomus, vaan seurausta Faradayn, Maxwellin ja
Lorentzin (sekä monien muiden fysiikan tutkijoiden) kehittämästä sähkömagnetismista. Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/13, 3/14) ei
lainkaan huomioi tätä tieteenhistoriallista taustaa, vaan käyttää aineistonaan lähinnä fysiikan
populaariteoksia ja -artikkeleita sekä sanomalehtikirjoituksia. Historiallisessa tutkimuksessa
monipuolinen aineisto on toki hyvä asia, ja sen
pohjalta voi tehdä erilaisia tulkintoja. Nähdäkseni uskottava tieteen ja filosofian historian tutkimus edellyttää välttämättä alkuperäisjulkaisujen
tutkimista sekä niissä esiintyvien argumenttien
asettamista oikeisiin asiayhteyksiin.
Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/14, 50–51)
kiinnittää huomiota siihen, että fysiikka ei ole
antanut tyydyttävää vastausta ajan kulun ongelmaan. Einsteinin suppean suhteellisuusteorian
tapauksessa on kuitenkin katsottava tarkkaan,
millä tavalla Einstein määrittelee esimerkiksi samanaikaisuuden ja peräkkäisyyden. Hänen
empiristinen määritelmänsä koskee nimenomaan kahden avaruudellisesti havaitsijasta
yhtä kaukana olevan, toisiinsa ilman syysuhdetta liittyvän tapahtuman aikajärjestystä (ks.
Einstein 2001, luku 9). Esimerkki absoluuttista
samanaikaisuutta vastaan on muotoiltu yksiselitteisesti inertiaalikoordinaatistojen avulla.
Siinä ei puhuta mitään voiman aiheuttamasta
kiihtyvyydestä tai kausaalisuudesta; tarkastelu
on kinemaattista. Einstein ei vihjaa mitään siitä,
että esimerkiksi heitetty kivi ja ikkunan rikkoutuminen olisivat syy–seuraus-suhteena ajallisesti käännettävissä. Toiseksi voidaan huomioida,
että (ainakin makroskooppista) ”ajan nuolta” on
perusteltu esimerkiksi lämpöopin toisen pääsäännön avulla. Tilastolliset ja todennäköisyyteen pohjaavat tarkastelut osoittavat, että eristetyssä systeemissä epäjärjestys pysyy samana tai
kasvaa. Einsteinin suppeaan suhteellisuusteoriaan liittyvät sopimukselliset määrittelyt eivät
kumoa kausaalisia tai termodynaamisia ajan
teorioita. 6
On totta, että ihmisellä on tietty kokemus ajan
kulusta. Tätä henkilökohtaista, laadullista kokemusta eivät luonnontieteelliset teoriat hetkauta,
kuten Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/14, 50–51)
esittää. Toisaalta, kuka olisi niin väittänytkään?
Einstein ei puhu suppean suhteellisuusteorian ajan
fysiikassaan ja filosofiassaan tästä. Hänen teoriansa ei ole millään tavalla hyökkäys ihmisen psykologista tai fenomenologista aikakäsitystä vastaan.
6 Ville Virtanen (2013) on käsitellyt kausaliteettiin ja
termodynamiikkaan pohjaavaa ajan filosofiaa pro
gradu -työssään. Siinä yhdistyvät mielestäni hyvin
sekä filosofia että fysiikka.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
53
Pidän Himangan kirjoituksen ansiona sitä,
että hän huomioi filosofian relevanssin tieteelle.
Esimerkiksi yliopistofysiikan oppikirjat (kuten
suhteellisuusteorian tapauksessa Young ja Freeman 2004, luku 37; Knight 2008, luku 37) eivät
useinkaan käsittele fysiikan filosofisia puolia.7
Samaa voidaan sanoa monista populaaritieteellisistä tv-dokumenteista. Toisaalta hänen
viime vuosina Tieteessä Tapahtuu -lehteen kirjoittamansa provokatiiviset puheenvuorot eivät
paranna filosofian asemaa tieteen yleisesityksissä (tai sen julkisuuskuvaa ylipäätään). Tilanne
on päinvastainen: Enqvistin ja Räsäsen (Tieteessä tapahtuu 3/14) arvio Himangan suhteellisuusteorian fenomenologisesta kritiikistä on,
että se voidaan sijoittaa osaksi yleistä tiededenialismia, kuten näennäistieteellinen älykkään
suunnittelun liikkeen evoluutioteorian kritiikki
tai öljyteollisuuden rahoittamien puolueellisten
ilmastotutkijoiden ilmastonmuutoskielto.
Himanka esittää pyrkivänsä filosofian ja luonnontieteen väliseen vuoropuheluun. Mielestäni
paras lähtökohta tälle tavoitteelle ei kuitenkaan
ole jo lähtökohtaisesti varsin tiedekriittinen
fenomenologia, ainakaan siinä mielessä, miten
hän sen muotoilee. Toisaalta myöskään Enqvistin (1998) fysikaalinen reduktionismi, jossa filosofian ongelmat palautuvat täysin fysiikkaan, on
mielestäni puutteellisesti perusteltu.
Nähdäkseni Willard van Orman Quinen
muotoilema naturalismi kunnioittaa paremmin
sekä filosofiaa että tiedettä. Quinen näkemyksen
mukaan filosofia ja tiede ovat jatkumossa. Hän
kuvaa filosofian tehtävää seuraavasti:
Quinen naturalismia seuraten meidän ei ole
kuitenkaan tarve sitoutua tiettyyn ”ensimmäiseen filosofiaan”, jolla olisi tieteen ylittävä auktoriteetti. Hän kirjoittaa:
Filosofia sijaitsee tieteen abstraktissa ja teoreettisessa päässä […] Filosofia on abstraktia olemalla hyvin yleistä […]
filosofi haluaa tietää, yleisemmin käsittein, minkälaatuisia
asioita kaiken kaikkiaan on olemassa […] Filosofia etsii
koko maailmanjärjestelmän yleisluontoista hahmotelmaa
(Raatikainen 2010).8
Cushing, James T. Philosophical Concepts in Physics. The Historical Relation between Philosophy and Scientific Theories. Cambridge University Press (1998).
DiSalle, Robert. ”Newton’s philosophical analysis of space
and time.” Teoksessa I. Bernard Cohen ja G. E. Smith
(toim.), The Cambridge companion to Newton, 33–56.
Cambridge University Press (2002).
DiSalle, Robert. Understanding space-time: The philosophical
development of physics from Newton to Einstein. Cambridge University Press (2006).
Einstein, Albert. ”On the Electrodynamics of Moving
Bodies.” Käännös alkuperäistekstistä ”Zur Elektrodynamik bewegter Körper,” Annalen der Physik, 17, 1905.
Teoksessa Lorentz, Kondrad ym.: The Principle of Relativity. A Collection of Original Memoirs on the Special
and General Theory of Relativity, 35–65. Kääntäneet W.
7 Toisaalta on huomattava, että luonnontieteen oppikirjojen presentistinen historiakäsitys on pedag ogisesti
perusteltu: Newtonin mekaniikan opiskelu Principian
avulla olisi täysin järjetöntä.
8 Kaikki Quinen filosofiaa koskevat viittaukset perustuva Panu Raatikaisen (2010) kirjoitukseen. Olen
siteerannut suoraan Raatikaisen suomennoksia.
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Naturalismi on luopumista tiedettä edeltävän ensimmäisen
filosofian tavoittelemisesta. Se näkee tieteen todellisuuden
tutkimuksena, toki erehtyväisenä ja korjattavissa olevana,
mutta ei tilivelvollisena millekään tieteen yläpuolella olevalle tuomioistuimelle, eikä minkään havainnon ja hypoteettis-deduktiivisen menetelmän yli menevää oikeutusta kaipaavana. (Sama.)
Ajan ja avaruuden käsitteet ovat malliesimerkki harmaasta alueesta, jonka sekä filosofia
että fysiikka peittävät. On vaikea jyrkästi erottaa,
onko kysymys edellisestä vai jälkimmäisestä.
Filosofia ja fysiikka muodostavat jatkumon. Näin
oli myös Einstein suppean suhteellisuusteorian
tapauksessa. Teorian taustalla on tärkeitä filosofisia tekijöitä, etenkin käsitteiden tietoteoriaan
ja semantiikkaan sekä ajan ja avaruuden ontologiaan liittyvää pohdintaa. Hänen teoriansa ei
ole kuitenkaan ”tilivelvollinen” millekään luonnontieteen rajat ylittävälle ”ensimmäiselle filosofialle”. Teoria on monin tavoin empiirisesti
vahvennettu (ks. Enqvist ja Räsänen, Tieteessä
tapahtuu 3/14), ja sen pohjalta laaditut ennusteet on mahdollista kumoutuvuuskriteerin
mukaisesti kumota.
Quine (2013, 3) totesi, että ”filosofi ja tieteilijä ovat samassa veneessä”. Tämä pitää paikkansa
ainakin siinä tapauksessa, kun he tutkivat aikaa
ja avaruutta.
Kirjallisuutta
Perret ja G.B. Jeffery. Dover Publications, Inc. (1923).
Einstein, Albert ja Infeld, Leopold. The Evolution of Physics,
from Early Concepts to Relativity and Quanta. Simon
and Schuster (1960).
Einstein, Albert. Ideas and Opinions. Dell Publishing (1981).
Einstein, Albert. The Collected Papers of Albert Einstein,
Volume 1: The Early Years, 1879–1902. Toimittaneet ja
kääntäneet Anna Beck ja Peter Havas, Princeton University Press (1987).
Einstein, Albert. ”Fundamental Ideas and Methods of the
theory of Relativity, Presented in Their Development”. Teoksessa Schulmann, Robert, Kox, A.J., Janssen, Michel, ja Illy, Jósef (toim.) The Collected Papers
of Albert Eistein, Volume 7: The Berlin Years: Writings,
1918–1921. Princeton: Princeton University Press
(2002).
Einstein, Albert. Relativity. The Special and General Theory.
Kääntänyt Robert W. Lawson. Routledge (2001).
Einstein, Albert. The Meaning of Relativity. Lontoo: Routledge (2003).
Enqvist, Kari. Olemisen porteilla. WSOY (1998).
Enqvist, Kari ja Räsänen, Syksy. ”Denialismi, luonnontieteiden menestyksen oheisvahinko?” Tieteessä tapahtuu
3/2014.
Harman, Peter, M. Energy, Force and Matter: The Conceptual
Development of Nineteenth-Century Physics. Cambridge University Press (1982).
Himanka, Juha. ”Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä –
suositut luonnontieteilijät filosofeina”. Tieteessä tapahtuu 3/2013.
Himanka, Juha. ”Suhteellisuusteoria on filosofiaa”. Tieteessä
tapahtuu 3/2014.
Howard, Don. ”Einstein, Kant, and the Origins of Logical
Empiricism.” Teoksessa Salmon, Wesley ym. (toim.)
Language, Logic, and the Structure of Scientific Theories,
45–105. Proceedings of the Carnap-Reichenbach Centennial, University of Konstanz, 21–24 May 1991. University of Pittsburgh Press; Universitätsverlag.
Jammer, Max. The Concepts of Simultaneity. From Antiquity
to Einstein and Beyond. Baltimore, The John Hopkins
University Press (2006).
Kant, Immanuel. Puhtaan järjen kritiikki. Gaudeamus
(2013).
Knight, Randal D. Physics. For Scientists and Engineers.
Second Edition. Pearson (2008).
Kuhn, Thomas. The Structure of Scientific Revolutions. The
University of Chicago Press (1996).
Maudlin, Tim. Philosophy of Physics. Space and Time. Princeton University Press (2012).
Maxwell, James Clerk. ”Ether.” Encyclopædia Britannica
Ninth Edition 8 (1878): 568–572.
Maxwell, James Clerk. ”On Physical Lines of Force.” Teoksessa Niven, W. D. (toim.) The Scientific Papers of James
Clerk Maxwell. Volume I, 451–513. Dover Publications,
Inc (1965a).
Maxwell, James Clerk. ”A Dynamical Theory of the Electromagnetic Field.” Teoksessa Niven, W. D. (toim.) The
Scientific Papers of James Clerk Maxwell. Volume I,
526–597. New York: Dover Publications, Inc (1965b).
Maxwell, James Clerk. ”On Action at a Distance.” Teoksessa
Niven, W. D. (toim.) The Scientific Papers of James Clerk
Maxwell. Volume II, 311–23. New York: Dover Publications, Inc (1965c).
Newton, Isaac. Principia: The Mathematical Principles of
Natural Philosophy. Kääntänyt I. Bernard Cohen ja
Anne Whitman, avustanut Julia Budenz. University of
California Press (1999).
Norton, John D. ”How Hume and Mach Helped Einstein to
Find Special Relativity.” Teoksessa Domski, Mary ym.
Discourse on a New Method. Reinvigorating the Marriage of History and Philosophy of Science, 359–387. Open
Court (2010a).
Norton, John D. ”Philosophy in Einstein’s Science.” Julkaisematon artikkeli, saatavilla osoitteesta http://www.pitt.
edu/~jdnorton/papers/Phil_in_Einstein.pdf, (2010b).
Norton, John D. ”Einstein’s Special Theory of Relativity and
the Problems in the Electrodynamics of Moving Bodies
that Led him to it.” Teoksessa Janssen, M. ym. Cambridge Companion to Einstein, 172–102. Cambridge
University Press (2014).
Quine, W.V.O. Word and Object. The MIT Press (2013).
Raatikainen, Panu. ”Se paha naturalismi”. Teoksessa Rydenfelt ja Kovalainen (toim.) Mitä on filosofia? Helsinki:
Gaudeamus (2010).
Schilpp, Paul Arthur (toim.). Albert Einstein. Philosopher–
Scientist. MJF Books (1949).
Stachel, John. Einstein from ‘B’ to ‘Z’. Einstein Studies Volume 9. Birkhäuser (2002).
Virtanen, Ville. ”Ajan nuoli. Tapahtumien aikajärjestys ja
ajan suunta”. Pro gradu -työ, Tampereen yliopisto
(2013)
Weinstein, Galina. ”Einstein Chases a Light Beam”. Julkaisematon artikkeli, saatavilla osoitteesta: http://arxiv.org/
pdf/1204.1833. Viitattu 09.05.2014.
Young, Hugh D., Freedman, Roger A. University Physics.
Volume 3. 11. painos. San Francisco: Pearson (2004).
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston filosofian tohtorikoulutettava.
Tieteessä tapahtuu -lehdessä käyty
filosofien, fyysikoiden ja insinöörien keskustelu
päättyy tähän puheenvuoroon.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
55
Bibliometrinen tutkimus ja innovaatiopolitiikka
Olli Poropudas, Yrjö Leino, Anu Nuutinen, Hanna-Mari Puuska ja Janne Pölönen
Johtava tutkija Hannes Toivanen ja erikoistutkija
Arho Suominen VTT:ltä kritisoivat Tieteessä tapahtuu -lehdessä (2/2014) opetus- ja kulttuuriministeriön tiedepolitiikkansa pohjaksi tuottamia bibliometrisiä selvityksiä. Heidän mukaansa opetus- ja
kulttuuriministeriön tiede- ja innovaatiopoliittisen
päätöksenteon pohjaksi tuottamassa tiedossa on
”vakavia puutteita”.
Toivanen ja Suominen oikovat hiukan mutkia
esittäessään, että opetus- ja kulttuuriministeriön bibliometrinen työ olisi ”sitaatioindeksityöryhmän” tuotosta. Jokainen ministeriön toimeksiannosta tuotettu raportti on hiukan erilaisen
kokoonpanon aikaansaannosta, joskin bibliometristä työtä tehneen ryhmän kokoonpano on
vakiintunut ajan myötä. Bibliometriikkatyöryhmien työhön (OKM 2011a, OKM 2011b ja OKM
2013) on osallistunut opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM), Suomen Akatemian (SA), Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV), Kansalliskirjaston ja Tieteen tietotekniikan keskus Oy:n
(CSC) edustajia. Kaikkien ryhmien jäseninä ovat
olleet Olli Poropudas (OKM), Yrjö Leino (CSC),
Anu Nuutinen (SA), Hanna-Mari Puuska (CSC)
ja Janne Pölönen (TSV). Ydinryhmään kuuluneilla asiantuntijoilla on pitkäaikainen ja monipuolinen kokemus tutkimuksen teosta ja kvantitatiivisten menetelmien soveltamisesta eri tieteenaloilla,
mikä antaa hyvän pohjan bibliometristen menetelmien käyttöönotolle ja testaukselle.
Opetus- ja kulttuuriministeriön hankkimasta Web of Science (WoS)- ja Scopus-aineistoista on laadittu useita muitakin raportteja, joista
mainittakoon selvitys kansainvälisestä yhteisjulkaisemisesta (Muhonen ym. 2012) sekä viittaus­
indikaattoreiden ja julkaisufoorumiluokitusten vertailu tutkimuksen laadun mittaamisessa
(Auranen ym. 2013). Yrjö Leino ja Anu Nuutinen ovat osallistuneet kahden pohjoismaisen yli-
56
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
opistovertailun tuottamiseen (NordForsk 2011,
2014). Lisäksi ydinryhmään kuuluvat henkilöt
ovat tuottaneet artikkeleita aineistosta OKM:n
luvalla ilman OKM:n suoranaista toimeksiantoa. OKM on pitänyt tärkeänä, että arvokasta
aineistoa hyödynnetään laajasti aineistosopimusten mahdollistamissa rajoissa.1
Edellä mainittujen raporttien tehtävänä on
ollut selvittää suomalaisen julkaisutoiminnan
määrää ja vaikuttavuutta Web of Science- ja
Scopus-aineistojen valossa. OKM kerää ja hyödyntää yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen
tutkimustoiminnan seurannassa monipuolisesti muitakin aineistoja ja mittareita. Julkaisutoiminnan arviointi sekä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitusmallien julkaisuosio
perustuvat korkeakouluilta vuosittain kerättäviin tietoihin. Niihin liitetty julkaisufoorumipaneeleiden tuottama tieteellisten lehtien ja
kustantajien laatuluokitus antaa vaihtoehtoisen näkökulman WoS- ja Scopus-aineistojen
sisältämiin ja suomalaisen tieteen näkyvyyttä
ja vaikuttavuutta indikoiviin viittaustietoihin.
On syytä muistaa, että WoS- ja Scopus-aineistot edustavat vain kolmasosaa yliopistojen noin
35 000 julkaisun vuotuisesta kokonaismäärästä
ja ne painottuvat etupäässä kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä julkaistuihin artikkeleihin.
Menetelmälliset valinnat
Ensimmäisen sitaatioindeksityöryhmän (OKM
2011a) tehtävänä oli selvittää WoS- ja Scopusaineistojen hyödynnettävyyttä sekä kokeilla ja
vertailla erilaisia laskentamalleja. Sitaatioindeksiryhmä II (OKM 2011b) sovelsi parhaiksi havaittuja menetelmiä niitä edelleen täydentämällä.
1 Useimpiin raportteihin pääsee opetus- ja kulttuuriministeriön tiedesivujen kautta: http://www.minedu.fi/
OPM/Tiede/mittarit/?lang=fi
Myöhemmin bibliometrinen menetelmäkehitys ja
uusien indikaattorien testaus on jatkunut edelleen.
Bibliometristen laskelmien taustalla on tavallisesti lukuisia erilaisia valintoja, joihin voidaan hakea ratkaisuja puhtaasti matemaattisin
perustein tai tiedepoliittisin motiivein. Joissain
tapauk­sissa ratkaisu voi olla matemaattisesti selvästi oikein tai väärin, mutta monesti tarjolla on
useampia matemaattisesti käypiä vaihtoehtoja,
jolloin valinnan tekeminen on enemmän tiedepoliittinen kannanotto kuin laskennallinen
päätös. Toisin kuin eksakteissa luonnontieteissä, joissa voidaan usein pyrkiä absoluuttiseen
tarkkuuteen, bibliometriikassa tulokset ovat
usein luonteeltaan vertailevia, eivät ehdottomia
totuuksia. Periaatteellisina lähtökohtina olemme pitäneet yhdenmukaisuutta julkaisuluokkien
yhdistämisen suhteen ja tasapuolisuutta eri maiden, organisaatioiden ja tieteenalojen kesken.
Kahdessa eri bibliometrisessä raportissa
samalle yksikölle (maa tai yliopisto) lasketut tunnusluvut voivat poiketa toisistaan, mutta yleensä
eri yksiköiden keskinäinen järjestys säilyy samana eri raporteissa, kun mitataan samoja asioita.
Vastaavasti yksittäistä maata tai yliopistoa kuvaavien indikaattoreiden arvojen kehitys ajan suhteen näyttäytyy samankaltaisena, vaikka yksittäisten vuosien osalta tunnusluvut mahdollisesti
olisivatkin eri raporteissa erilaisia. Mikään yksittäinen indikaattori ei sovellu kaikkiin tarpeisiin.
Eri indikaattorit painottavat erilaisia asioita.
Indikaattorien laskennassa olemme pitkälti pysytelleet samoilla eurooppalaisilla peruslinjoilla, joita esimerkiksi Leidenin yliopisto ja
Ruotsin Vetenskapsrådet noudattavat tuottaessaan omat indikaattorinsa. Seuraamme jatkuvasti etenevää alan kansainvälistä tutkimusta
ja tunnemme myös sitaatioindeksityöryhmien
toimikausien jälkeen julkaistut tulokset, joihin
Toivanen ja Suominen viittaavat. Keskiarvoon
pohjautuva suhteellinen viittausindeksi on niin
sanottu ensimmäisen sukupolven indikaattori. Sen rinnalle niin ministeriön raporteissa
kuin toivottavasti muuallakin nousee vähitellen uusia, kvantiileihin perustuvia tunnuslukuja, jotka eivät ole liian herkkiä poikkeuksellisen
suuria viittausmääriä saaville julkaisulle. Nämä
ovat ajan suhteen stabiilimpia kuin suhteellinen viittausindeksi, ja niiden kautta voidaan
painottaa halutulla tavalla viittausjakauman eri
osiin sijoittuvia julkaisuja. Suhteellisen viittausindeksin etuja ovat lähinnä sen läpinäkyvyys
ja tämänhetkinen tunnettuus. Suurten julkaisumäärien tarkastelussa sen käyttö antaa pohjan
vertailuille, joita pitää täydentää lisäanalyyseilla.
Toisin kuin Toivanen ja Suominen antavat
ymmärtää, konferenssijulkaisuiden sisällyttäminen bibliometrisiin vertailuihin ei ole yleisesti
käytössä oleva standardi, vaan tapauskohtainen
tutkimuksellinen päätös. Näiden julkaisujen merkitys uuden tieteellisen tiedon levityskanavana
vaihtelee aloittain. Erityisesti tietojenkäsittelytieteessä ja informaatioteknologian alalla konferenssimateriaalin jättäminen selvityksen ulkopuolelle
aiheuttaa vääristymiä ainakin julkaisujen lukumäärän suhteen, vaikka artikkelitietokanta sisältää myös joitakin konferenssijulkaisuja.
Toivasen ja Suomisen tulkinnasta poiketen
emme ole koskaan suoraan vertailleet keskenään eri vuosina ilmestyneitä julkaisuja. Kunkin
julkaisun saamien viittausten määrää on verrattu taustaryhmään, jonka muodostavat samana
vuonna ilmestyneet, samaa WoS-tieteenalaa ja
samaa julkaisutyyppiä edustavat julkaisut. Äärellisen viittausikkunan käyttö olisi perusteltua, jos
haluaisimme painottaa julkaisuja, jotka keräävät
nopeasti ilmestymisensä jälkeen paljon viittauksia. Tämä asettaisi kuitenkin eri tieteenalat erilaiseen asemaan ja vääristäisi tuloksia huomattavasti nimenomaan viitatuimpien julkaisujen osalta.
Lyhyt viittausikkuna suosii suuria kansainvälisiä
tutkimusprojekteja, joiden takana on tutkijoita ja
tutkimuslaitoksia eri puolilta maailmaa. Julkaisut, joiden viittausmäärä kasvaa aluksi nopeasti,
eivät useimmiten ole niitä, joiden lopullinen vaikuttavuus on korkein (Wang 2012). Kirjoittajien
peräänkuuluttama julkaisujen viitatuin kymmenesosa alkaa vakiintua vasta vuosikymmen julkaisujen ilmestymisen jälkeen.
Toivanen ja Suominen toivovat, että suhteellisen viittausindeksin lisäksi ministeriön työryhmä olisi laskenut huippujulkaisujen osuutta
kuvaavan indikaattorin. Jostain syystä he eivät
mainitse, että näin olemme myös tehneet, ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
57
tulokset (Top10-indeksi) on esitetty kirjoittajienkin viittaamassa sitaatioindeksityöryhmä
II:n raportissa (OKM 2011b). Työryhmämme
havainnot täsmäävät hyvin Ruotsissa myöhemmin julkaistun raportin kanssa, jossa todetaan,
että Suomen erityinen ongelma on huippujulkaisujen suhteellisesti pieni määrä verrokkimaihin nähden (Karlsson ja Persson 2012). Top10indeksin etuna suhteelliseen viittausindeksiin
nähden on myös sen pienempi herkkyys yksittäisen huippujulkaisun suhteen.
Itseviittausten poistamisen perusteluna on
tulkinta, että pyrimme mittaamaan tieteellistä
vaikuttavuutta, eikä tutkijan viittaus omaan julkaisuunsa vielä osoita vaikuttavuutta, vaikka työ
sinänsä olisi tieteellisesti johdonmukaista jatkoa
aiempaan omaan tutkimukseen. Olemme toki
laskeneet indikaattorit vertailumielessä myös
ilman itseviittausten poistamista, eikä tällä ole
oleellista vaikutusta lopputuloksiin.
Olemme samaa mieltä siitä, että WoS-aineisto ei tarjoa luotettavaa keinoa tunnistaa tutkijoita. Suomalaisten nimien ongelmana ovat erityisesti yksittäisten tutkijoiden lukuisat erilaiset
nimivariantit, ei niinkään kaimojen määrä.
Affiliaatiot ja tieteenalat
Toivanen ja Suominen epäilevät WoS-raakadatan affiliaatiokenttään (eli kirjoittajan kotiorganisaatiota kuvaavaan tietoon) kohdistuvaa
varovaisuuttamme. Emme ota kantaa WoSverkkoversion tietojen oikeellisuuteen, koska
WoS-verkkoliittymän data on parannettu versio raakadatasta. Käytettävissämme olevassa
raakadatassa (1990–2013) suurten suomalaisten tutkimuslaitosten julkaisuista yleisesti jopa
kymmeniä prosentteja on pitkällä aikavälillä
luokiteltu nykytilanteeseen nähden väärän affiliaation alle. Tähän on useita syitä. Yhden virheluokan muodostavat alkuperäistutkimukset julkaisseiden lehtien tekemät tulkinnat
siitä, mikä on suomalainen organisaationimi tai
WoS-aineiston tuotantoprosessissa tapahtuneet
– inhimilliset tai koneelliset – virheet. Vaikka artikkelien suomalaiset tutkijat olisivat kirjanneet osoitteisiin instituutiotason affiliaation
oikein, raakadatan vastaava kenttä on silti usein
58
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
väärin. Toinen merkittävä ongelmalähde ovat
suomalaisissa tutkimusorganisaatioissa vuosien
varrella tapahtuneet muutokset. Mielekkäiden
aikasarjojen vuoksi korjaamme affiliaatiot vastaamaan mahdollisimman hyvin nykytilannetta.
Erityisesti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen
kaikkien nykyisten ja aiempien osaorganisaatioiden tunnistaminen vaatii huolellisuutta.
Vasta kolmanneksi tyypillisin väärien affiliaatiotietojen syy ovat suoranaiset kirjoitusvirheet.
Ennen minkäänlaisten analyysien tekemistä
organisaatiokentät täytyy puhdistaa, ja tätä varten olemme kehittäneet tuhansia sääntöjä sisältävän kokoelman, jonka avulla oikeat affiliaatiot
pystytään päättelemään julkaisujen osoitekentän
avulla. Yliopistoilla on ollut mahdollisuus tarkistaa omaa organisaatiotaan koskevat osoitelistat. Affiliaatioiden korjaus on – ja sen tulee olla –­
tavanomainen toimenpide kaikissa vakavasti
otettavissa bibliometrisissä analyyseissä (esim.
van Raan 2005). Käytännössä affiliaatioiden
korjaaminen vaatii huomattava määrän työtä ja
hyvää maakohtaista tutkimusorganisaatioiden ja
kansallisten kielien tuntemusta.
Meillä ei ole a priori syytä olettaa, että suomalaisten julkaisujen affiliaatiokenttien verrattain
korkea virheellisyys olisi erityinen poikkeus­
tapaus. Koska meillä ei ole resursseja korjata
kaikkien maiden affiliaatioita, emme voi näin
ollen tietää ulkomaisten osoitteiden takana olevien todellisten organisaatioiden lukumäärää.
Olemme siis lähteneet siitä johdonmukaisesta
ja verrattain yksinkertaisesta ajatuksesta, että
suoritamme osituksen kahdessa vaiheessa: ensin
julkaisun tuottamiseen osallistuneiden maiden
kesken ja tämän jälkeen jakamalla Suomen maakohtainen osuus tasan suomalaisten organisaatioiden kesken. Tämä tapa toteuttaa ohjenuorana pitämämme vaatimuksen symmetriasta, sillä
se kohtelee kaikkia maita identtisesti. Toivanen
ja Suominen viittaavat kritiikissään ensimmäisen sitaatioindeksityöryhmän raportissa (OKM
2011a) esittämäämme kokeiluun, jossa käytimme sekaositusta. Tätä mallia ei ole sovellettu myöhemmissä raporteissa. Kokeilun avulla
halusimme selvittää, kuinka paljon eri alojen
erilaiset kansainväliset yhteistyökäytännöt vai-
kuttavat analyysien lopputuloksiin.
WoS-aineistossa kukin lehti on luokiteltu 1–6
tieteenalaan WoSin noin 250-luokkaisen tieteenalajaottelun mukaan. Toivasen ja Suomisen
tulkinnan vastaisesti emme pidä WoS-tieteenalaluokkia hierarkkisina. Viittausanalyysien tai
avainsanojen perusteella voidaan muodostaa erilaisia hierarkkisia kokonaisuuksia, mutta viime
kädessä mitään absoluuttista totuutta julkaisun
tieteenalasta ei ole, ellei sellaiseksi sitten katsota
luokittelua, jossa jokainen julkaisu edustaa yksinään täsmälleen omaa alaansa. Bibliometristen
indikaattorien laskennassa tieteenalaluokitusta
käytetään kahteen tarkoitukseen: luomaan vertailutausta yksittäisten julkaisujen saamille viittaus­
ten määrille ja ryhmittelemään julkaisut mielekkäiksi kokonaisuuksiksi. Jälkimmäinen on
tarpeen, jos tuloksia halutaan tarkastella muutenkin kuin maa- tai organisaatiotasolla. Tällöin on
hyvin tavallista ryhmittää WoS-tieteenalat suoraan isommiksi toisensa poissulkeviksi kokonaisuuksiksi (esim. NordForsk 2014).
Tulosten luotettavuudesta ja
pätevyysalueesta
Ei ole olemassa yhtä totuutta siitä, millä tavalla bibliometriset laskentamenetelmät ja luokitukset tulee valita. Keskeinen tekijä valinnassa
on selvityksen tarkoitus. Usein erilaiset valinnat
johtavat toisistaan vain hiukan eroaviin tuloksiin. Toivasen ja Suomisen väite opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla tehdyn bibliometrisen
työn ”vakavista puutteista” olisi edellyttänyt, että
he olisivat toistaneet OKM:n analyysin omilla
menetelmillään, jolloin olisi voitu todeta, missä
määrin tulokset eroavat toisistaan.
Toivanen ja Suominen esittävät myös, että
tuottamamme ”kapea kvantitatiivinen analyysi” ei luo riittävän laaja-alaista ja syvällistä kuvaa
innovaatiojärjestelmän rakenteista ja dynamiikasta. Kuten mainittu, ministeriö hyödyntää
laajasti myös muita aineistoja tiedepolitiikan
valmistelun tietopohjana. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimialue painottuu tiedepolitiikkaan, emmekä resurssien rajallisuuden vuoksi
ole nähneet mahdolliseksi laajentaa työtämme
innovaatiopolitiikan alueelle. Innovaatiopolitii-
kan tietopohjan tuottamisesta ensisijaisessa vastuussa on muiden ministeriöiden ohella työ- ja
elinkeinoministeriö. Tiede- ja innovaatiopolitiikan yhdistäminen kuuluu tutkimus- ja innovaationeuvostolle (TIN). Näemme luontevana,
että VTT työ- ja elinkeinoministeriön alaisena
laitoksena kehittää bibliometristä työtä nimenomaan innovaatiopolitiikan alueella.
Kirjallisuus
Auranen O., Leino Y., Poropudas O. ja Pölönen J. 2013. Julkaisufoorumi-luokitus ja viittausindeksit tieteellisen tutkimuksen laadun mittareina. Web of Science-aineistoon perustuva vertailu. TaSTI. Työraportteja 8/2013.
Tampereen yliopisto.
Karlsson, S. ja Persson, O. 2012. The Swedish production of
highly cited papers. Vetenskapsrådets lilla rapportserie
5:2012.
Muhonen R., Leino, Y. ja Puuska, H.-M. 2012. Suomen kansainvälinen yhteisjulkaiseminen. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:4.
NordForsk 2011. Comparing Research at Nordic Universities
using Bibliometric Indicators. NordForsk Policy Brief 4.
Oslo.
NordForsk 2014. Comparing Research at Nordic Universities
using Bibliometric Indicators. NordForsk Policy Paper
2/2014. Oslo.
OM 2011 a. Sitaatioindeksityöryhmän raportti. Kansainvälisten julkaisu- ja viittaustietokantojen käyttö suomalaisen
tiedepolitiikan suunnittelun apuna. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:34.
OKM 2011 b. Sitaatioindeksityöryhmän II:n raportti. Suomalaisten tutkimusorganisaatioiden Web of Science -julkaisut ja niiden vaikuttavuus vuosina 1990–2009. Opetusja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:12.
OKM 2013. WoS vai Scopus? Suomalaisen tutkimuksen tila
2010-luvun alussa kansainvälisten viiteaineistojen
mukaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja
2013:7.
van Raan A.F.J. 2005. Fatal attraction: Conceptual and methodological problems in the ranking of universities by
bibliometric methods. Scientometrics 62(1), 133–143.
Wang J. 2012. Citation time window choice for research
impact evaluation. Scientometrics 94(3), 851–872.
Olli Poropudas on valtiotieteen tohtori ja opetusja kulttuuriministeriön opetusneuvos. Yrjö Leino
on tekniikan lisensiaatti ja CSC – Tietototekniikan
keskus Oy:n vanhempi sovellusasiantuntija. Anu
Nuutinen on terveystieteiden maisteri ja Suomen
Akatemian johtava tiedeasiantuntija. Hanna-Mari
Puuska on filosofian maisteri ja CSC – Tietototekniikan keskus Oy:n koordinaattori. Janne Pölönen
on filosofian lisensiaatti ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan suunnittelija.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
59
Tiedettä politiikan ohjailussa
Karl-Erik Michelsen
Helsingin yliopiston kansleri (emeritus) Kari Raivio on saanut tehtäväkseen selvittää, ”miten hallituksen tutkittuun tietoon perustuvan strategisen
päätöksenteon neuvonantotoimintaa olisi järjestettävä”. Raivion ehdotus noudattaa kansainvälisiä
käytäntöjä. Pääministerin esikuntaan nimitetään
todennäköisesti korkea virkamies, ”tiedeneuvonantaja”, jolla on itsenäinen asema ja suora yhteys
Suomen korkeimpaan poliittiseen johtoon.
Raivion toimeksianto on osa hallituksen päätöstä, jolla vuosittaisesta tutkimusbudjetista irrotetaan ensin 70 miljoonaa euroa yhteiskunnan
tarpeita palvelevaan tutkimukseen ja sen lisäksi
vielä 12,5 miljoonaa euroa valtioneuvoston kanslian ”nopeiden tutkimustarpeiden täyttämiseen”.
Tiedemaailmassa on ihmetelty poliitikkojen
intoa päästä kontrolloimaan tieteellistä tutkimusta. Hankeen taustalla on epäilemättä järkeviä
syitä. Päättäjät todella tarvitsevat tutkimustietoa
monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseen.
Mutta toisaalta hanketta varjostaa myös
Himas-kohu, joka osoitti, kuinka herkästi media
ja suuri yleisö reagoivat sisäpiirin päätöksinä syntyviin tutkimushankkeisiin. Pääministeri Jyrki Katainenhan tilasi 700 000 euroa maksaneen tulevaisuustutkimuksen filosofi Pekka
Himaselta ilman kilpailutusta, ja kun tämä paljastui suurelle yleisölle, nousi valtava kohu. Jos
pääministeri saa oman tutkimusbudjettinsa, hän
voi näköjään vapaasti rahoittaa tarpeellisiksi
katsomiaan hankkeita. Nykyinen järjestelmä on
liian altis korruptiolle.
Tuottaako uusi järjestely sellaista tietoa, jota
voidaan hyödyntää päätöksenteossa? Tieteen ja
poliittisen päätöksenteon suhde on ollut aina
ongelmallinen, eivätkä nyt päälle kaatuvat ongelmat suinkaan helpota tilannetta. Ilmastonmuutos, talouskriisit ja yhteiskunnallinen rakennemuutos eivät selviä yhden tai kahden tieteenalan
tutkimuksilla, vaan avuksi tarvitaan loputtomasti
resursseja ja monitieteellistä lähestymistapaa.
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Toisaalta tieteen oma sisäinen dynamiikka on
kuljettanut tutkimusta liian kauas reaalimaailman ongelmista. Tieteenalat ovat pilkkoutuneet,
ja niiden tuottama tieto on eriytynyt. Poikkitieteellisyydestä on puhuttu jo vuosikausia, mutta todelliset tulokset ovat onnettomia. Tutkijat eivät ymmärrä toisiaan, eikä kukaan uskalla
vakavasti mestaroida toisten reviireillä.
Tieteen erikoistuminen on laventanut entisestään tieteen ja yhteiskunnan välistä kuilua. Uraa
tekevät ja rahoituksen kanssa taistelevat tutkijat
eivät ole kiinnostuneita yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisesta, vaan omasta ansioluettelosta ja kansainvälisistä tutkimusartikkeleista.
Poliitikoille taas vertaisarvioitu tutkimusartikkeli on kieleltään ja esitystavaltaan munkkilatinaa,
jonka ymmärtäminen on mahdotonta.
Mihin julkinen hallinto aikoo sitten sijoittaa vuosittain lähes sata miljoonaa euroa? Kuka
määrittää tutkimuksen painopisteet ja valitsee
tutkimuskohteet? Ehdotuksen mukaan päätökset tehdään Suomen Akatemian alaisessa strategisen tutkimuksen neuvostossa, josta siten on
tulossa tiedepoliittinen politbyroo.
Toivon hartaasti, että tämä hanke jää torsoksi. Koska päätös on jo tehty, verovaroja kyllä käytetään tulevina vuosina erilaisiin tutkimushankkeisiin. Mutta uskallan epäillä, ettei hankkeissa
tuotettua tietoa osata, haluta tai kyetä käyttämään
yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen.
Pelkään myös, että tiedeyhteisö tulee jakautumaan kahteen leiriin, kun osa tutkijoista haluaa
tai joutuu keskittymään poliitikkojen ”tilaustutkimuksiin” ja toiset sinnittelevät perustutkimuksen parissa. Parhaita voimia ei saada rekrytoitua
strategiseen tutkimukseen, koska sen kohteet ja
tulokset on määritetty etukäteen.
Kirjoittaja on Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori.
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Saksalainen kirjasto
Gabriele Schrey-Vasara
Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva Deutsche
Bibliothek – Helsingin Saksalainen kirjasto – on
maan johtava saksankielistä kirjallisuutta yleisölle lainaava kirjasto. Sen kokoelmat käsittävät
noin 39 000 teosta, jotka käsittelevät ennen kaikkea saksankielisten maiden Saksan, Itävallan ja
Sveitsin kirjallisuutta, kulttuuria ja histo­
riaa.
Kirjastoa ylläpitää opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Saksan ulkoministeriön myöntämän
tuen turvin Saksalainen kirjastoyhdistys ry.
Deutsche Bibliothek perustettiin vuonna
1881 yksityisen lukupiirin aloitteesta. Lukupiirin lahjoittama 60 kirjan kokoelma kasvoi alussa varsin hitaasti: vuonna 1914 niteitä oli noin
200. Kirjasto toimi vapaaehtoisvoimin ja palveli ainoastaan Saksalaisen seurakunnan jäseniä,
kunnes vuonna 1927 siihen yhdistettiin kaksi muuta saksalaista kirjakokoelmaa ja kirjasto
avattiin kaikille. Vuonna 1955 perustettiin kirjastoyhdistys ja päätettiin keskittyä saksankieliseen kaunokirjallisuuteen sekä kieli- ja kirjallisuustieteellisiin julkaisuihin. Vuonna 1991
kirjastosta tuli Saksankielisten maiden kirjallisuuskeskus, ja vuonna 2008 se liitettiin Itävaltakirjastojen portaaliin.
Kirjaston kokoelmat karttuvat vuosittain
noin 500:lla niteellä, joista osa tulee julkaisuvaihdon, sveitsiläisen Pro Helvetia-säätiön ja
Itävallan kulttuuriministeriön kautta. Fennicakokoelmassa on Suomea koskevia saksankielisiä
tietokirjoja sekä suomalaisen kirjallisuuden saksannosten lähes täydellinen kokoelma, yhteensä
noin 4 000 nidettä. Lukusalissa voi lukea johtavia saksankielisten maiden sanomalehtiä. Kirjallisuus- ja kielitieteellisiä aikakauslehtiä löytyy
yhteensä 256, joista edelleen ilmestyviä 69.
Kirjasto järjestä myös lukuisia tapahtumia,
ennen muuta esitelmiä ja kirjailijatapaamisia.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana tilaisuuksissa
ovat esiintyneet muun muassa Thomas Brunn­
steiner, Rosa Liksom ja prof. H. K. Riikonen.
Lastentreffit yhdistettynä perhekahvilaan ja kirjalliset viininmaistajaiset ovat esimerkkejä kirjaston ”ei-tieteellisestä”, lukuharrastuksen tukemiseen tähtäävästä toiminnasta.
Eräs merkittävä tapahtuma on vuodesta 1998
alkaen järjestetty KrimiHelsinki, luku- ja keskustelutilaisuus, johon kutsutaan rikoskirjailijoita saksankielisistä maista ja Suomesta sekä
satunnaisesti muista maista.
Kirjasto on julkaissut vuodesta 1967 Jahrbuch
für finnisch-deutsche Literaturbeziehungen -vuosikirjaa, jossa esitellään teemoittain suomalaista,
saksaksi käännettyä kirjallisuutta sekä julkaistaan
kirja-arvioita. Vuoden 2013 julkaisussa oli teemana matkakirjallisuus ja matka kirjallisuudessa.
Aiempien vuosikirjojen teemoista mainittakoon
vaikkapa Venäjä suomalaisessa kirjallisuudessa (2011) sekä ruoka ja juoma kirjallisuudessa
(2012).
Deutsche Bibliothek on kaikille avoin yleisökirjasto. Suurimpia käyttäjäryhmiä ovat yliopisto-opiskelijat, tutkijat sekä saksankielisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneet
saksan- ja suomenkieliset kansalaiset. Kotilainoja oli vuonna 2013 noin 4 000, minkä lisäksi
lukusalissa käytettiin noin 7 500 nidettä.
Saksalainen kirjasto, Pohjoinen Makasiinikatu 7,
00130 Helsinki, puh. (09) 669 363
Avoinna maanantaisin klo 10–18, tiistaista perjantaihin klo 10–16, kuukauden viimeisenä lauantaina
klo 10–15
Sähköposti: [email protected]
Kotisivut ja kokoelmatietokanta: www.deutschebibliothek.org
Kirjoittaja on Saksalaisen kirjaston johtaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
61
KIRJALLISUUS
Lapsuus kulutusyhteiskunnassa
Visa Heinonen
Minna Ruckenstein: Lapsuus ja
talous. Gaudeamus 2013
Lapset luetaan erilaisissa byrok­
raattisissa selonteoissa tavallisesti passiiviväestöksi, jotka lähinnä
kuluttavat muiden tuottamia tavaroita ja palveluja. Julkisessa keskustelussa lapsista puhutaan monesti kaksijakoisesti ja moralisoivaan sävyyn. Lapsia pitää suojella
ympäröivän yhteiskunnan ja talouden uhkilta. Länsimaissa lapsia ympäröi kaupallinen kulutuskulttuuri, kun taas monissa kehit­
tyvissä maissa lapset osallistuvat työläisinä tuotantoprosessiin.
Niin ”kuluttaja”- kuin ”tuottaja­
lap­senkin” asemaan liittyy hyväksi­
käytön uhka. Toisaalta nämä asemat tarjoavat myös mahdollisuuksia. Minna Ruckensteinin mukaan
lapsilla on taloudellista osaamista ja kykyjä, mikä on yksi teoksen
keskeisistä viesteistä.
Kuluttajatutkimuskeskuksessa
erikoistutkijana työskentelevä kulttuuriantropologi Ruckenstein on
tarttunut rohkeasti Suomessa suhteellisen vähän tutkittuun teemaan.
Maailmalla on tehty kasvavassa
määrin tutkimusta esimerkiksi lapsista ja kulutuksesta muutaman viime vuosikymmenen aikana markkinoinnissa, kuluttajatutkimuksessa ja taloussosiologiassa. Mainitsen
tässä muutamia Ruckensteininkin
esittelemiä keskeisiä eri alojen tutkijoita. Klassikkotutkimuksessaan
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
lapsuuden historiasta Philippe Ariès
(1962) tarkasteli lapsuuskäsityksen
muuttumista vuosisatojen kuluessa. Hän nosti lapsuuden kiinnostuksen kohteeksi historiantutkimuksessa. Taloussosiologi Viviana
Zelizer (1985) kirjoitti jo 1980-luvulla teoksen lasten sosiaalisen arvon muutoksista. Sosiologit, antropologit ja kulutustutkijat ovat tarkastelleet lasten roolia kulutuksen
arkisissa käytännöissä. Esimerkiksi
Daniel Thomas Cook (2004), David
Buckingham (2000) ja Juliet Schor
(2004) ovat tarkastelleet lasta nykyisessä kulutuskulttuurissa. Myös
lapsia, heidän lelujaan, lasta populaarikulttuurissa ja lapsiin kohdistettua mainontaa on tutkittu (esim.
Cross 1997; 2004; Kline 1993). Yhtä kaikki, lasten tutkiminen nykyajan kulutuskulttuurissa on melko
uusi tutkimusteema. Ruckenstein
avaa teoksellaan uusia näkökulmia
suomalaiseen keskusteluun aihepiiristä. Häntä ennen vain muutamat suomalaiset tutkijat, kuten sosiologi Terhi-Anna Wilska, kulutustutkijat Minna Autio ja Anu Raijas
sekä taidehistorioitsija Annamari Vänskä, ovat paneutuneet talouden näkökulmasta lasten tutkimiseen lähinnä perheenjäseninä tai
kulutuskulttuuriin sosiaalistettavina tulevina kuluttajina. Erillisiin tietolaatikoihin on teoksessa tiivistetty onnistuneesti lukujen varsinaisia
aiheita sivuavia syventäviä teemoja.
Ruckenstein käsittelee teoksen
ensimmäisissä luvuissa lasten suhdetta tuotantoon ja työhön, mikä on
nykyaikana usein ollut arka aihe länsimaissa ja nähty sosiaalisena ja poliittisena ongelmana. Lasten työnte-
ko on tuomittu lasten ja lapsuuden
alistamisena taloudellisille intresseille. Kehittyvissä maissa taas lasten
työpanosta on tarvittu perheen toimeentulon turvaajina. Lasten tehtäviin on kuulunut esimerkiksi pienempien lasten hoito, auttaminen
perheyrityksen hoitamisessa, eläinten paimentaminen tai muut kevyehköt tehtävät. Osa lapsista joutuu hyväksikäytetyksi työvoimaksi
epäinhimillisissä olosuhteissa, esimerkiksi kaatopaikoilla, alkeellisissa tehtaissa tai bordelleissa. On väitetty, ettei lasten kodin ulkopuolella tekemää palkkatyötä hyväksytä
vaikka lapset itse tekisivät sitä mielellään. Myös lapset voivat aikuisten
tapaan toivoa oppivansa erilaisia taitoja, ansaita rahaa ja ottaa vastuuta.
Empiirissä tutkimuksissa on pyritty
ymmärtämään lasten maailmojen
sekä talouden kytkentöjä. Työhön
osallistumisen on nähty edistävän
lasten yritteliäisyyttä varsinkin, kun
tuotannollinen työ määritellään tavanomaista palkkatyötä laajemmin
palveluiden tuottamiseksi tai inhimillisen pääoman kartuttamiseksi.
Ruckenstein nostaa tutkimuskirjallisuudesta ansiokkaasti esiin uusia
ja virkistäviä näkökulmia ja erittelee niitä oivallisesti.
Lapset saattavat osallistua perinteisen palkkatyön lisäksi esimerkiksi perheyritysten tehtäviin.
Kotitöiden lisäksi lapset itse ilmoittavat koulun käymisen omaksi työkseen, minkä päämääränä on
inhimillisen pääoman kartuttaminen. Myös iltapäivä- ja harrastuskerhotoiminta voidaan mieltää lasten työksi. Antropologisissa tutkimuksissa on havaittu esimerkiksi
työn ja leikin vastakkain asettamisen ongelmallisuus. Lasten maailmassa leikit voivat olla olennaiselta osin työhön ja muuhun elämään
valmentautumista.
Esimerkiksi
kauppaleikeissä lapset voivat opetella niin kuluttajan kuin palvelun
tuottajankin rooleja vanhempiensa kanssa tekemiensä kauppakokemusten perusteella. Majojen, lumilinnojen tai muiden rakennelmien
rakentelu edistää avaruudellista
hahmottamista, kun taas kotileikeissä jäljitellään sosiaalisten lähiyhteisöjen elämää.
Ruckenstein käsittelee lapsia
kulutuskulttuurissa sekä eriarvoisuuden ja köyhyyden kokemuksia
lasten näkökulmasta (luvut 4–6).
Länsimaiden vakiintuneissa kulutusyhteiskunnissa elävät lapset ovat
olleet jo vuosikymmeniä markkinoinnin kohderyhmä. Yhdysvalloissa kehitys vahvistui maailmansotien välisenä aikana. Länsi-Euroopan maissa on seurattu vähitellen Yhdysvalloissa toteutunutta
kehitystä, ja myös lapsista on tullut
valintoja tekeviä yksilöitä.
Nykypäivän lapset viettävät
paljon aikaa internetin yhteisöpalveluissa ja videopelien parissa. Lapsista on tullut ”diginatiiveja”, ja monelta osin internet ja
tietokoneet tarjoa­
vat merkittäviä mahdollisuuksia itsensä kehittämiselle. Virtuaalimaailmoissa, internetissä ja kulutuskulttuurissa piilee toki lasten kannalta
myös monenlaisia uhkia. Ymmärrettävistä syistä siis lapsia pidetään hauraina ja suojelua kaipaavina. Lasten seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat herättäneet erityisen suurta huolta. Länsimaisen
lapsuuskäsityksen monet piirteet
vastaavat markkinataloutta ohjaa­
via arvostuksia ja uskomuksia.
Lapset eivät tietenkään ole keskenään samanlaisia, ja erottautuminen liittyy olennaisena osana kulutuskulttuuriin. Lapset saattavat
suhtautua kulutuskulttuurin ristiriitaisiin piirteisiin huumorilla ja
hyödyntää ristiriitoja esimerkiksi
leikeissään.
Etnografisissa tutkimuksissa
lapsista kulutuskulttuurissa on tarkasteltu usein eriarvoisuutta. Niissä on korostettu kulutuksen käytäntöjen ylläpitämiä historiallisia
jatkuvuuksia, esimerkiksi rotuun,
sukupuoleen ja luokka-asemiin
liittyviä jakoja. Esimerkiksi afroamerikkalaisten lasten elämää Yhdysvalloissa luonnehtivat pitkälti
historialliset eriarvoisuuden jatkumot. Köyhien perheiden lapset eivät ole kyenneet kuluttamaan keskiluokalle itsestään selvällä tavalla
vaan joutuvat pidättäytymään monista houkutuksista. Esimerkiksi köyhissä perheissä lasten syntymäpäiviä vietetään harvoin ja
muistetaan päivänsankaria vain
muutamalla lahjalla. Lasten toiveiden täyttäminen edellyttää köyhien
keskuudessa myös pitkäjännitteistä säästämistä. Kuluttaminen saattaa mahdollistaa lapsille pääsyn keräilijöiden ja harrastajien joukkoon
sekä saada sosiaalista hyväksyntää
muilta lapsilta, kun taas vähäinen
kulutus saattaa syrjäyttää yhteisöistä. Juuri tällaisten kulutuskulttuurin moninaisuuteen liittyvien asioiden nostaminen esiin on teoksen
yksi erityinen ansio. Ruckenstein
kytkee kansainvälistä tutkimuskeskustelua suomalaiseen todellisuuteen esimerkkien avulla. Yhdysvalloissa myös lelukaupat ovat
profiloituneet köyhien ja rikkaiden
kaupoiksi. Imagollinen laadukkuus
ja korkeammat hinnat houkuttelevat enemmän runsaasti ostavia rik-
kaita kuin köyhiä. Laadukkuus ja
tyylikkyys tukevat lelukaupassakin
bourdieuläistä hyvän maun tavoittelua ja symbolisia erotteluja. Suomessa pikkulasten leluihin ja henkilökohtaisiin tavaroihin käytetään
vaatimattomia rahasummia. Tutkimusten mukaan yksinhuoltajaäidit
tinkivät kuitenkin mieluummin
omista menoistaan kuin lasten kulutuksesta.
Kulutuskulttuurissa lapset oppivat vähitellen vaatimaan halua­
miaan tavaroita, kuten leluja tai
makeisia. Tähän liittyen vanhemmat joutuvat kasvattajina totuttamaan lapset siihen tosiasiaan, että
kaikkea ei voi saada. Länsimaisten
kasvatusperiaatteiden mukaisesti
lasta on hyvä totuttaa tuntemaan
mielihyvää halujensa hallinnasta.
Suomessa tämä ei ole välttämättä
edes hankalaa, sillä pidättyväinen
suhtautuminen kulutukseen on
ollut suomalaisille ominaista pit­
kään. Vakiintuihan moderni kulu­
tusyhteiskunta maassamme vasta
1960-luvun myötä. Maltillinen
suh­
tautuminen kulutukseen on
siirrettävissä Suomessa ehkä
helpom­
min sukupolvelta toiselle
kuin vanhemmissa kulutusyhteiskunnissa, joissa näyttävä kulutus
on ollut pitkään hyväksyttyä tai itsestäänselvyys.
Seitsemännessä luvussa Rucken­
stein esittelee tutkimustaan lapsuuden ja talouden kytkennöistä lasten näkökulmaa hyväksi käyttäen. Silloin vaihdanta saa keskeisen
aseman tarkastelussa. Lasten keskinäinen vaihdanta voi olla kaupankäyntiä, mutta se voi olla myös sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä.
Juuri vaihdantaan ja jakeluun keskittyminen avaa uusia näkökulmia.
Ruckenstein käyttää hyväkseen antropologian klassikon Marcel Maus-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
63
sin tutkimuksia vaihdon muodoista.
Maussin tarkastelemaan lahjainstituutioon liittyy sekä velvollisuuksia
että vapaaehtoisuutta, ja lahjoilla rakennetaan sosiaalisia suhteita sekä
myös vahvistetaan hierarkioita. Lasten syntymäpäiväjuhlissa, päiväkodeissa, kouluissa ja leikkipuistoissa
tapahtuvan lasten välisen vaihdannan, lasten tavarasuhteiden ja keräilyn tarkastelu on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjoittaja käyttää
jälleen ansiokkaasti kansainvälisiä
etnografisia tutkimuksia.
Nykypäivän lapset ja varhaisnuoret ovat tottuneita pitämään yllä sosiaalisia suhteita verkkoyhteisöissä. Suomalaisen Sulake Oy:n
vuonna 2000 lanseeraaman Habbo
Hotel verkkopelimaailman menestys kertoo verkkoyhteisöjen suurista mahdollisuuksista, joita yritykset hyödyntävät kaupallisiin tarkoituksiin enenevässä määrin. Lapset
saavat verkkoyhteisöissä jo varhain
tuntuman verkkotalouden maailmoihin mahdollisuuksineen ja uhkineen. Verkkomaailmoja on helppo moralisoida, mutta niitä on vaikeaa välttää yhä useampien palveluiden siirtyessä verkkoon. Verkko
on jo laajentunut vaihdannan ja jakelun merkittäväksi foorumiksi.
Tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia tarjotaan myös lapsia,
rahaa ja säästämistä käsittelevissä
teoksen kahdeksannessa ja yhdeksännessä luvussa. Kotitalousmenojen budjetointi ja rahan korvamerkitseminen erilaisiin tarpeisiin,
kuten urheiluvälineisiin tai soittotunteihin, ovat vanhempien tehtäviä. Viikkorahojen maksaminen
on yleinen käytäntö siirtää vastuuta hankintojen suunnittelusta lapsille. Viikkorahojen käytöstä lapset
saavat päättää itse ja toteuttaa niillä
omia toiveitaan. Raha siis tavallaan
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
tekee lapsista itsenäisiä kuluttajia,
ja tarjoaa heille siten aavistuksen
aikuisten maailmasta houkutuksineen ja ansoineen.
Ruckensteinin tutkimien hel­
sin­kiläisten päiväkoti-ikäisten lasten ja heidän vanhempiensa puheessa harkitseva kulutus näyttäytyy tavoiteltavana kulutuksen mallina. Ruckensteinin tutkimukset
vahvistavat osaltaan käsitystä suomalaisten kulutuseetosten maltillisuudesta. Lasten rahankäyttöä koskevien tutkimusten mukaan lapset näyttävät olevan säästäväisiä,
vaikka he puhuvatkin kaihoisasti
mainoksissa, televisiossa ja muilla
lapsilla näkemistään uutuuksista.
Sosiologi Terhi-Anna Wilska on
havainnut tyttöjen korostavan
säästäväisyyttä poikia enemmän.
Nykyajan lapset ilmoittavat pitävänsä shoppailusta, heillä on lempikauppoja ja he tunnistavat monia
brändejä. Lapset pitävät rikkaana
esimerkiksi miljonääriä ja kuninkaallisia tai ”merirosvopäällikön,
Roope Ankan ja joulupukin” kaltaisia kuvitteellisia hahmoja.
Teoksen viimeisissä luvuissa
tarkastellaan arvonluomista. Talous rakentuu arvonluonnin näkökulmasta luottamuksen, vallan ja
vuorovaikutuksen varaan. Ruckenstein korostaa sitä, että tarkasteltaessa lapsia talouden näkökulmasta talous näyttäytyy kulttuurisesti
tuotettuina valintoina, arjen käytäntöinä ja ideologisena toimintana pikemmin kuin omalakisena luonnon voimien kaltaisena ilmiönä. Lapsuuden tutkiminen talouden näkökulmasta tarjoaa myös
mahdollisuuden kulttuurikritiikkiin ja uusiin näkökulmiin sekä talouden että lasten tutkimuksessa.
Teos on tervetullut kirja niin
lapsista kuin taloudestakin kiin-
nostuneille. Ruckenstein tarkastelee aiheita monipuolisista näkökulmista, valaisee aiheitaan mielenkiintoisin esimerkein ja erittelee
kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden avulla ansiokkaasti lapsuuden ja talouden kytkentöjä.
Kirjallisuutta
Ariès, Philippe (1962): Centuries of
Childhood: A Social History of
Family Life. Vintage Books.
Buckingham, David (2000): After the
Death of Childhood. Polity Press.
Cook, Daniel (2004): The Commodification of Childhood: The children’s
clothing industry and the rise of
the child consumer. Duke University Press.
Cross, Gary (1997): Kids’ Stuff: Toys
and the changing world of Ameri­
can childhood. Harvard University Press.
Cross, Gary (2004): The Cute and the
Cool: Wondrous Innocence and
Modern American Children’s Culture. Harvard University Press.
Kline, Stephen (1993): Out of the Garden: Toys and Children’s Culture
in the Age of TV Marketing. Verso.
Schor, Juliet (2004): Born to Buy.
Schribner.
Zelizer, Viviana (1985): Pricing the
Priceless child: The Changing
Social Value of Children. Basic
Books.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
kuluttajaekonomian professori.
Lapset yhteisön uhreina
Ilkka Pyysiäinen
Johanna Hurtig: Taivaan taimet:
Uskonnollinen yhteisöllisyys ja
väkivalta. Vastapaino 2013.
Uskonto on kuin lääke: se saattaa parantaa mutta sillä on sivuvaikutuksia. Jotkut saavat vieroitusoireitakin. Jo 1970–80-luvuilla kohuttiin vanhoillislestadiolaisten ”hoitokokouksista”, ja tuolloin
arkkipiispa Mikko Juva kirjoitti:
”En väitä, että puheet lasten ja alaikäisten väkisinmakaamisesta olisivat kokonaan tuulestatemmattuja, mutta…” (Helsingin Sanomat
2.12 1979).
Johanna Hurtigin vuoden tiedekirjan kunniamaininnan saaneen teoksen aiheena on juuri lapsiin kohdistunut seksuaalinen väkivalta vanhoillislestadiolaisuuden
piirissä. Kirjan nimi olisi voinut
kertoa, että kyse on nimenomaan
lapsista ja vanhoillislestadiolaisuudesta.
Menetelmänä ollut antropologiassa suosittu osallistuva havainnointi (”autoetnografia”). Tekijä on itse vanhoillislestadiolainen,
minkä hän tuo lyhyesti esiin. Tämä ei näytä ainakaan haitanneen
hänen työtään. Osallistuvan (jopa osallistavan) havainnoin ohella on uskontotieteessä joskus suosittu myös ”eläytyvää ymmärtämistä”, mikä saattaa olla ongelmallista,
kun tutkitaan vaikkapa rikollisia.
Hurtig on eläytynyt viattomien uhrien kärsimyksiin, mutta hän tutkii myös uskonyhteisön
rakenteita ja vallankäyttöä. Yhteisön historiallinen tausta ja sosiaa­
linen konteksti jäävät kuitenkin
pohtimatta. Pitäisikö lasten hyväksikäyttäjiäkin ymmärtää empaattisesti vai voisiko tai edes pitäisikö
asiaa tutkia viileästi? Hurtig ei pyri
suoraan terapoimaan uhreja, mutta
hänellä on kovin käytännönläheinen intressi. Yhteistyötä on tehty
poliisinkin kanssa. Tekijä nostaa yllättäen jopa esiin kysymyksen järjestäytyneen rikollisuuden mahdollisuudesta, mutta ei avaa merkillistä lausetta mitenkään (s. 91).
Teos
perustuu
tutkimukseen, joka kohdistuu aikuisten
kertomuksiin lapsena kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta
lestadiolaisuuden piirissä. Aineistona on 178 kertomusta, joista 78
on uhrien itsensä esittämiä, muut
heidän läheistensä. Haastatellut
ovat itse lähestyneet tutkijaa, osa
heistä jonkinlaisen avun toiveessa.
Tutkija ei ole halunnut ”vaatia
tarkempaa kertomusta kuin kertoja itse on valinnut” (74). Pyrkimyksenä on ollut tavoittaa kokemusten
taustalla olevia ajatuksia, tunteita ja
merkityksiä. Tutkija ei ole halunnut
asettaa omaa tulkintaansa ”haastateltavien kertomuksen yli” (87); silti ”työkaluna” on kategoria-analyysi, jonka luvataan syvenevän kertomusten sisällöistä ympäristön rakenteisiin. Liikkeen johtajiin onkin
oltu yhteydessä ja uskonyhteisön
merkitystä pohditaan hyvin. Liikkeen miespuolisten johtajien varsinkin alussa osoittama kieltäminen on jyrkkää. Tekijää tai ainakin
mediaa syytettiin jopa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan (112).
Vaikka mikä muu tahansa on
les­tadiolaisille ”syntiä”, lasten hyväksikäyttö ei ole, ja anteeksi antamalla (siis uhreille) pyritään lähinnä vaientamaan (99). 1920–30-lukujen vaihteessa tiukimmillaan
julistettiin synniksi muun muassa soittimet, valokuvat, ryijyt ja aiemmin jopa kalossit. Mutta minkä
olettekaan tehneet ”yhdelle näistä
pienimmistä!”
Tarkkaan ottaen kohteena ei ole
tapahtunut väkivalta, vaan sitä koskevat muistot ja kertomukset. Tutkija itse toteaa, ettei hän ole voinut
todentaa kertomuksia, mutta että
hänelle kehittyi kyky arvioida niiden todenperäisyyttä asianmukaisesti. Väkivaltaan syyllistyneitä ei
ole haastateltu (mutta kyllä yhteisön johtoa) eikä yksikään tekijä ollut ottanut yhteyttä.
Kyseessä on varsin käytännön-
läheinen selvitys, joka ei yritäkään
olla moraalifilosofinen tai -psykologinen tutkimus tai edes tiukassa
mielessä uskontososiologinen tutkimus. Teoreettinen viitekehys on
hahmoteltu lähinnä suomenkielisen yleiskirjallisuuden pohjalta ilman pyrkimystä osallistua teorioiden arviointiin tai kehittelyyn. Kyse on vain käsitteiden määrittelystä
niiden käyttötavan esiintuomiseksi. Yhtenä esimerkkinä ylimalkaisuudesta on toteamus, jonka mukaan Lapin yliopistossa kuuluu
pohditun uskoa ja uskomista osana ihmisyyttä peräti yhdessä yhteisjulkaisussa (90). Selvityksenä
Hurtigin teos on kuitenkin hyvä,
tärkeä ja hyvin kirjoitettu. Niin siis
pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja
valta, mutta suurin niistä on valta.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
uskontotieteen dosentti.
Kuoleman kasvot
Pirjo Korkiakangas
Bo Lönnqvist: Dödens ansikte –
Tro och sed bland herre och folk.
Scriptum 2013.
Bö Lönnqvist johdattaa hienossa
kirjassaan lukijan monipuolisen ja
tulkintoja tarjoavan aineiston kautta esiteollisen ajan suomalaiseen
kansanomaiseen kuolemankulttuuriin: mitä kuolema merkitsi, millaiseksi kuolema käsitettiin, miten siihen suhtauduttiin, miten kuolleet
saatettiin pois elävien maailmasta.
Monien kuolemaan liittyvien kansanomaisten käsitysten, uskomusten, riittien ja rituaalien juuret ovat
kaukana menneisyydessä, esikristillisessä traditiossa. Teoksen kiehtovuus nojaa historiallisten, ajas-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
65
ta toiseen liikkuvien esimerkkien
runsauteen ja elävään esittämiseen.
Menneiden aikojen tavat, käsitykset ja uskomukset, fantasiatkin, alkavat elää lukijan mielessä ja vertautua nykyajan medikalisoituneisiin kuoleman kohtaamisiin ja kuolemisen käsittelyyn.
Teos perustuu suurelta osin
Lönnqvistin vuonna 1967 toteuttaman kyselyn ”Traditioner om
Död och begravning” vastauskirjoituksiin. Svenska litteratursällskapetin Folkkultursarkivet lähetti
kyselyn arkistonsa vastaajille. Kyselyn esikuvana olivat Louise Hagbergin teoksessaan När döden gästar (1937) käsittelemät teemat, joista muokattiin kuolemaa prosessina
käsittelevä kysely, jonka aihepiirit
alkoivat kuoleman enteistä ja päättyivät vainajan kuolemanjälkeiseen kummitteluun. Kyselyyn vastasi yli 70 vuosina 1880–1920 syntynyttä kirjoittajaa, jotka kertoivat
omista tai vanhemmilta ikäpolvilta
kuulemistaan kuolemaan liittyvistä
kokemuksista, käsityksistä ja uskomuksista. Kirjoittajista suurin osa
asui maaseudulla Suomen ruotsinkielisellä rannikkoseudulla, heistä monet Lönnqvist kertoo tunteneensa henkilökohtaisesti, osaa
hän on myös haastatellut. Monet
olivat vastanneet aikaisempiinkin
arkiston lähettämiin kyselyihin,
jotkut kirjoittivat myös paikallislehtiin tai kotiseutuyhdistysten julkaisuihin. Kyselyyn vastanneita voi
perustellusti pitää paikallisen historian ja perinteen tuntijoina.
Teoksen jälkisanoissa Lönnqvist tarkastelee analysoiden vastaajien kirjoituksia erityisenä kerronnan ja muistelun genrenä, jolla
on oma esittämistapansa, omat tyylilliset piirteensä sekä tarkoitus kertoa kokemastaan ja tietämästään
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
jonkun toisen laatiman kehyksen
pohjalta. Kirjoittajat kertovat omaa
kokemuksellista historiaansa, joka
sellaisenaan on heille autenttista. Kuoleman kohtaaminen on ollut jatkuvasti läsnä heidän elämässään. Kertomuksiin sisältyy paljon
myös uskomuksellista kansanperinnettä, folklorea, josta kertoessaan he tuottavat rekonstruk­tioita,
eivät menneen kopioita. Muistot ja
niiden tulkinnat muuntuvat ajan ja
tilanteiden mukaan. Kertojat päättävät itse, mitä kertovat, eikä tutkijan ole mahdollista tietää, mistä he
vaikenevat tai mitä unohtavat.
”Herrasväen”, aatelisten ja kuninkaallisten kuolemaan liittyvää
tapakulttuuria Lönnqvist esittelee
ja analysoi historiallisten lähteiden, päiväkirjojen ja muistelmien
perusteella. Oman lisänsä teokseen
tuo taidolla valittu runsas kuvitus.
Vaikka teoksen pääosassa on suomenruotsalainen kuolemankulttuuri, voi sen etnologis-antropologisena tutkimuksena katsoa koskevan suomalaista, jopa eurooppalaista, kuoleman kohtaamista
historiallisessa perspektiivissä.1
Läpi teoksen kulkee ajatus kuoleman Janus-kasvoisuudesta. Kuolemalta ei säästy kukaan, siksi sitä
piti kohdella kunnioittavasti. Kuolema oli pelätty, toisaalta toivottu, odotettu vieras vapauttajana
ja porttina parempaan elämään.
Kuolleella oli valtaa jälkeensä jääneisiin, vainaja saattoi palata elä­
vien pariin eri tavoin huolimat1 Svenska litteratursällskapet i Finland palkitsi 5.2.2014 professori
Bo Lönnqvistin suomenruotsalaisen kulttuurin pitkäaikaisena
ja tuotteliaana tutkijana ja tallentajana. Palkitsemisperusteissa
mainitaan myös hänen teoksensa
Dödens ansikte – Tro och sed
bland herre och folk (2013).
ta rituaaleista ja riiteistä, joilla paluuta yritettiin estää. Kuolleen sielu
oli vapautettava maallisen olomuotonsa kahleista. Erityisesti ennen
siunattuun maahan laskemista
vainaja oli pelottava ja vaarallinen.
Kaikki, mikä oli ollut kosketuksissa vainajaan, muuttui myös uhkaavaksi ja pelottavaksi. Kuolemaan
liittyvässä toiminnassa limittyivät
vanhat uskomukselliset traditiot ja
kirkolliset käytännöt.
Kuolleen valmistaminen viimeiselle matkalleen ja saattaminen ”toiseen maailmaan” tapahtui erilaisten
riittien ja rituaalisten juhlien avulla.
Kuolema oli rajan ylitys, siirtymäriitti. Uskottiin, että rituaalien toteuttamisella voitiin vaikuttaa vainajan siirtymiseen pois elävien maailmasta ja toisaalta palauttaa jälkeen
jääneille elämänvoima.
Maaseudulla vainaja asetettiin erityiselle ruumislaudalle, joka oli talouden kammottavin esine, ja vietiin riiheen tai johonkin
muuhun ulkorakennukseen odottamaan arkun valmistumista. Pian
kuoleman tapahduttua sukulaiset,
ystävät ja naapurit kävivät tervehtimässä lähiomaisia ja katsomassa vainajaa. Eräiden kertojien mukaan jotkut jopa päivittäin arvioidakseen, oliko vainaja kaunis vai
taudin runtelema tai oliko kuolema jo jättänyt jälkensä. Kuolema
oli pääroolissa, se oli vastaanotettava kunnioitettuna vieraana.
Arkun valmistuttua vainaja varustettiin viimeiselle matkalleen ja
laskettiin arkkuun. Kuolleen pukeminen ja varustaminen muutti tavanomaiset asiat ja esineet maagisiksi, ikään kuin kuolemattomuuden symboleiksi. Lönnqvistin mukaan kuolema estetisoitiin, sen tuli
näyttää kauniilta ja rauhoittavalta.
Nuorena kuollut, raskaana ollut
nainen puettiin mustaan morsiuspukuunsa, kasvuiässä olleet lapset
parhaimpiinsa, pienet lapset varustettiin lapasin ja villasukin, jotta he
eivät jäisi niiden puutetta itkemään.
Kultasormukset poistettiin, koska
ne sormessaan vainaja ei voinut levätä rauhassa arkussaan. Huone, johon vainajan arkku tuotiin, koristeltiin. Kun vainaja oli laskettu arkkuun, vietettiin rituaalinen erojuhla
laulaen ja rukoillen. Vainaja oli juhlan keskipisteenä. Erojuhlan jälkeen
vainaja kuljetettiin haudattavaksi,
mikä yleensä tapahtui noin viikon
kuluttua kuolemasta. Kirkkomaalla
kuollut luovutettiin kirkon valtaan,
eikä vainajalla haluttu enää olevan
paluuta kotiinsa. Lönnqvistin tulkinnan mukaan erojuhla oli hautajaisia merkittävämpi.
Kirkkomaalta palattua järjestettiin rituaalinen muistojuhla, hautajaispidot, runsaine juomineen
ja ruokineen. Maaseudulla juhla
oli kollektiivinen ja yhteisöllinen,
yleensä koko kylä osallistui vainajan muistamiseen. Tunnelma oli
jo keveämpi kuin ennen vainajan
hautaamista. Pidot saattoivat kestää useita päiviä, ja ne vieraat, joilla oli karjaa huollettavana, palasivat juhliin työnsä tehtyään tai seuraavana päivänä. Varallisuus sääteli
muistojuhlan luonnetta ja tarjoilua, köyhimmillä niihin ei ollut juuri mahdollisuutta. Muistojuhlassa
palattiin rituaalisesti takaisin elämään, johon vainajalla ei enää ollut osuutta. Juhla oli elossa ole­vien
juhla, vaikka kuollutta muisteltiin
ja hänen kunniakseen pidettiin puheita ja juotiin maljoja.
Pelko kuolleen palaamisesta elävien pariin vaati rituaalinsa,
joilla sitä pyrittiin estämään. Varotoimiin ryhdyttiin heti kuoleman
tapahduttua. Vainajan silmät esi-
merkiksi suljettiin, ettei hän pääsisi
katsomaan itselleen seuraajaa, seuraavaksi kuolevaa. Jos jotain tarjottavaa jäi muistojuhlista, se oli piilotettava, ettei talossa pian vietettäisi
seuraavia hautajaispitoja. Toisaalta aina eivät kuolemansa jälkeen
näyttäytyneet vainajat olleet pelättäviä tai pahoja. Teoksen mukaan
aika yleisesti oli uskottu, että vainajat vierailevat kodeissaan joulun aikaan. Jouluyönä oli jätettävä kynttilä palamaan ikkunalle, jotta vainaja löytäisi perille. Jos kynttilä sattui sammumaan kesken yötä, joku
perheen jäsenistä tulisi kuolemaan
seuraavana vuonna
Kuolemaan liittyneitä rituaaleja ja niiden toteuttamista säätelivät valta, kunnia, status ja taloudellinen tilanne. Rahvaan vainajat
saatettiin hautaan yksinkertaisesti,
kuitenkin mahdollisimman runsaan pitotarjoilun myötä. Kaikkein
köyhimmillä ei ollut edes hautapaikkaa, vaan heidät peiteltiin yhteishautaan. Porvareilla oli mahdollisuus jo näyttävämpiin juhlallisuuksiin ja aateliset ottivat mallia kuninkaallisista hautajaisista.
Kuoleman, hautajaisten ja muistojuhlien rituaalien tarkoituksena oli
pitää koossa elämää, jonka kuolema oli keskeyttänyt. Kuolema koettiin kollektiivisesti, rituaalien avulla asetettiin raja elämän ja kuoleman välille sekä palautettiin yhteisön tasapaino.
Teoksessa kertojille on annettu
heidän ansaitsemansa ääni, runsaat aineistoesimerkit tekevät kuoleman lukijalle eläväksi, rakentavat sille ”kasvot”. Kirjoittajan analyysit ja tulkinnat liittävät kertojien
ja historiallisten lähteiden kuvaukset yleisempiin teoreettisanalyyttisiin kehyksiin. Teos osoittaa, kuinka tärkeää on tallentaa perinne-
tieteellistä muisteluaineistoa. Traditioihin ja menneisiin aikoihin
liittyvät aineistot eivät ole kertakäyttöisiä ja vain keruuaikaansa ja
-yhteyteensä sitoutuneita. Niiden
analysointi vuosikymmenien jälkeen uusin silmin ja menetelmin
voi olla ajatuksia herättävää ja tutkimuksellisesti uutta luovaa, kuten
kirjoittaja itsekin toteaa. Kyselyihin vastaajat eivät tuota historiallista dokumenttitietoa, heidän kertomuksensa ovat kokemuksellisia
”matkoja elämään”, elämänkokemuksen myötä kuultua ja omaksuttua, oman kotiseudun tai paikallisyhteisön tuntemukseen perustuvaa
ja jo kerrottaessa tulkittua. Kuitenkaan ilman niitä sekä niiden taidokasta analyysia ja tulkintaa ei tätäkään teosta olisi kirjoitettu.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston
etnologian professori.
Tärkeä johdantoteos
muuttoliikkeistä
Ismo Söderling
Tuomas Martikainen, Pasi Saukkonen
ja Minna Säävälä (toim.): Muuttajat.
Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Gaudeamus 2013.
Esipuheessa tekijät toteavat, että
”Tarve suomalaiseen yhteiskuntaan keskittyvälle muuttoliikkeen
ja sen seurausten johdantoteokselle on ollut ilmeinen jo pidemmän
aikaa. Koska alan tutkimus on hajaantunut eri oppiaineisiin, on selvää, että myös johdantoteos heijastaa tätä moninaisuutta”. Kirjan lähtökohta on hyvä, sillä maastamme
on todella puuttunut kokoomateos,
joka huomioisi siirtolaisuuden eri
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
67
näkökulmat, toisin sanoen lähtöja tulomuuton ohella myös integroitumiseen liittyvät kysymykset.
Kirjan toimittajakolmikko edustaa alallaan maamme kärkeä. Kullakin toimituskuntaan kuuluvalla on
oma muuttoliikkeen erikoistumis­
alansa. Kirjan monipuolisuuteen
liittyen yksittäisten artikkeleiden
kirjoittajat edustavat antropologiaa, kasvatustiedettä, kielitiedettä,
kulttuuripolitiikkaa, maantiedettä, oikeustiedettä sekä seitsemää
muuta tieteenalaa. Tämä on kirjan
vahvuus – mutta myös sen heikkous. Kirjoittajien edustaessa omaa
alaansa, päätyvät tekstit usein vain
raapaisemaan kunkin kirjoittajan
tieteenalan pintaa. Vahvuus on toisaalta siinä, että näin sellaisetkin tieteenalat, jotka muuten jäisivät siirtolaisuuskeskustelussa taka-alalle
tai huomiotta, saavat tässä suhteessa hyvän foorumin.
Erityisen ilahtunut olen juuri
tästä vähemmän tunnettujen tieteenalojen kirjoittajien esiinmarssista. Esimerkiksi Sirkku Latomaa
kollegoineen tuo esille mielenkiintoisella tavalla kielikysymykset
muuttoliikkeessä. Suomessa puhutaan yli sataa kieltä. Tekijät toteavat (s. 171), että ”yhteiseksi kieleksi ei välttämättä valikoidu englanti tai mikään muu niin sanottu
maailmankieli, vaan suomi on sekä perheissä että laajemmin maahanmuuttajayhteisöissä yleisesti
käytetty lingua franca eli kieli, jota käytetään vuorovaikutuksessa,
vaikka se ei välttämättä ole yhdenkään osapuolen ensimmäisenä oppimana kieli”. On hienoa, että Suomessakin vähitellen pääkansalliskielemme asemaa korostetaan yhteisenä kommunikaatiovälineenä.
Toinen tärkeä teema on maahanmuuttajien poliittinen osallis-
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
tuminen, josta ovat kirjoittaneet
Marjukka Weide ja Pasi Saukkonen. Maahanmuuttajilla – kuten ei
kantaväestöönkään kuuluvilla – ole
monia yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavia. Esimerkiksi ruotsinsuomalaisten kehnoa kielistatusta on valiteltu vuosikymmeniä.
Olisikohan läntisessä naapurissamme uudistusvauhti tältä osin
parantunut, jos maanmiehemme
olisivat innostuneet äänestämään
esimerkiksi paikallisvaaleissa kantaväestön tapaan. Uskon niin. Sama
toistuu monessa muussakin maassa – nyt täällä Suomessa. Tekijät toteavat lukunsa lopussa, että ”odotettavissa on, että maahanmuuttajat aktivoituvat äänestämään
entistä enemmän etenkin kunnallisvaaleissa, mutta myös kansallisesti”. Toiveeseen on helppo yhtyä.
Kirjassa on niin sanottujen teoreettisten ja tutkimusaineistoihin liittyvien artikkeleiden ohella
myös kirjoituksia, jotka painottavat
muuttoliikkeen käytäntöjä. Tässä
suhteessa esimerkiksi ”Turun koulukunnan” (kaikki väitelleet Turussa) edustajien Jarkko Rasinkankaan, Merja Aniksen (yhdessä Maila Malinin kanssa) ja Annika Forsanderin kirjoitukset käsittelevät
maahanmuuttajien kotoutumiseen
liittyviä käytäntöjä ja kipupisteitä.
Maailma muuttuu nopeasti
myös muuttoliike- ja vähemmistökysymysten saralla. Tätä kirjoitettaessa (10.3.2014) Suomi pohtii Syyriasta tulevien pakolaisten
sijoittamista. Samoin Venäjän invaasio Krimillä tuo kysymyksiä
siitä, miten Venäjä suhtautuu Suomessa asuvien venäläisten integroitumiseen ja yleensäkin venäläisiin
liittyviin vähemmistökysymyksiin.
Maassamme on yli 60 000 Venäjältä muuttanutta. Itse kullakin on
hyvässä muistissa parin vuoden takaiset lapsikiistat venäläisten kanssa. Muutamasta huostaanotetusta maahanmuuttajalapsesta saatiin melkoinen rähinä ja ainakin
Suomen puolella paha mieli. Tässä
suhteessa on tärkeää perehtyä Tuuli Anna Mähösen ja Inga JasinskajaLahden artikkeliin, joka antaa välineitä etnisten ryhmäsuhteiden hallinnalle ja parantamiselle.
Muuttajat-teos on laaja kokonaisuus, jossa on lähes 400 sivua.
Kirjan artikkelit on erinomaisesti
kirjoitettu ja toimitettu, eli sellaisenaan kirja on mitä mainion oppikirja sekä lukioille että korkeakouluihin. Kirjaa on esipuheen
mukaan tehty vuodesta 2009, eli
kyseessä on ollut varsin pitkä prosessi. Johtuuko sitten hankkeen pitkästä toteutuksesta, mutta kirjassa esitettävä tilastomateriaali olisi
kannattanut päivittää toimitustyön
viime vaiheilla. Nyt tilastojen viimeiset vuodet ovat jo 3–4 vuoden
takaa, eli sellaisenaan ne eivät tarjoa ajankohtaista tietoa tässä kiireisessä maailmassa.
Kirjassa on kaksi lukemista helpottaa kokonaisuutta. Hakusanasto
helpottaa asioiden löytymistä kirjan
sivuilta. Sanasto on kattava ja hyvin
toteutettu. Lisäksi kirjassa on kunkin
luvun perässä kokoomalaatikko, jossa esitellään otsikolla ”Enemmän aiheesta” alan lisäkirjallisuutta. Kummankin menettelyn soisi leviävän
tieteellisissä julkaisuissa.
Martikaisen, Saukkosen ja Säävälän toimittaja kirja on tärkeä lisä
suomalaiseen muuttoliikekirjallisuuteen. Lisää tietoa toki tarvitaan,
sillä kirjoittajien joukosta puuttuvat esimerkiksi historioitsijat, joilla on erinomainen kyky yhdistää
mennyttä ja nykyisyyttä. Siten jokin nuoria tutkijoita nyt ihmetyttä-
vä asia on useimmiten muuttoliikehistorioitsijoiden toimesta saatettu
selvittää jo kauan sitten. Joka tapauksessa kyseessä on tarpeellinen
ja huolellisesti tehty teos, jonka toivoo kuluvan opiskelijoiden ja alan
ammattilaisten käsissä.
Kirjoittaja on Siirtolaisinstituutin johtaja.
Teknologian
tulevaisuuden näkymiä
Juhani Unkuri
Elina Hiltunen ja Kari
Hiltunen: Teknoelämää 2035.
Miten teknologia muuttaa
tulevaisuuttamme? Talentum 2014.
Teknoelämää 2035 -kirja on laajaalainen analyysi siitä, millaisia uusia innovaatioita teknologian eri
alueilla ollaan kehitetty ja ollaan
kehittämässä. Kirjassa käsitellään
energian, liikenteen, nanoteknologian, materiaatekniikan, biotieteiden, vihreän teknologian, robotiikan, tietotekniikan, lääketieteen ja
avaruustekniikan nykytilannetta
ja tulevaisuutta. Kirjan tekijöiden
mukaan kirjan teknologiat ovat valikoituneet heidän mielenkiintonsa, taustamateriaalin sekä teknologioiden potentiaalisen yhteiskunnallisen merkityksen perusteella.
Kirjan ovat laatineet aviopari
Elina ja Kari Hiltunen. Elina Hiltunen on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja Kari Hiltunen tekniikan tohtori. Kumpikin on kouluttautunut Teknillisen korkeakoulun, nykyisen Aalto- yliopiston
Kemian tekniikan korkeakoulussa
ja tehnyt tieteellistä tutkimusta biomuovien parissa. Teknologian kehittämisen lisäksi molemmat ovat
työskennelleet tuotannon, kaupallistamisen, hankinnan ja teknologiastrategian saralla. Futuristi eli
tulevaisuuden tutkija Elina Hiltunen sai vuonna 2011 Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Tulevaisuuspalkinnon työstään heikkojen
signaalien ja ennakoinnin parissa.
Teknoelämää 2035 on tehty kunnianhimoisesti ja siinä on hyödynnetty laajaa lähdemateriaalia. Kirjoittajat ovat käyneet läpi satoja erilaisia lehtiartikkeleita ja internet-lähteitä, perehtyneet lukuisiin kirjoihin
ja dokumenttifilmeihin sekä tehneet runsaasti asiantuntijahaastatteluja. Yli 300-sivuisessa kirjassa on
yli 1 100 lähdeviitettä. Lähdemate­
riaalin ansiokkaan referoinnin lisäksi tekijät ovat käyttäneet omaa luovaa otettaan hahmottaessaan teknologian tulevaisuuden näkymiä.
Teknologioita avataan täsmällisesti, mutta kirja on kuitenkin riittävän helppolukuinen myös teknologiaan vähemmän perehtyneille. Monissa teemoissa käytännön
arkipäivän taso on vahvasti esillä.
Kirjoittajien innostus uuteen teknologiaan välittyy, mutta ote on samalla riittävän objektiivinen.
Kirjassa muistutetaan ympärillämme olevan korkeaa teknologiaa,
jota emme sellaiseksi edes miellä.
Esimerkkeinä voi mainita autojen
jarrujen, sensoreiden ja muiden
teknisten elementtien yhteentoimivuuden,
ruuanvalmistuksen
prosessit sekä ompelukoneet neuloineen ja lankoineen.
Lähitulevaisuudessa mahdollisesti voimakkaammin esiin nousevia teknologioita ovat muun muassa
sähköautot ja 3D-tulostus. Sähköautojen tämänhetkisenä keskeisenä
haasteena on akkujen toimivuus.
3D-tekniikan avulla saatetaan jatkossa tulostaa esimerkiksi ruokaa,
metallia ja ihmisen varaosia.
Muista teknologioista suuria
odotuksia liittyy muun muassa geenitesteihin ja kvanttitietokoneisiin.
Tällä hetkellä kaukaiselta tuntuviin
teknologisiin visioihin lukeutuu esimerkiksi avaruusturismi. Ajatuksena on asuttaa jatkossa Marsia ja saada nanoteknologian avulla aikaan
hissi, joka vie ihmisiä avaruuteen.
Kirjassa avataan teknologian
ennusteiden laatimisen periaatteita sekä pohditaan teknologiakehityksen voimia ja vastavoimia. Teknologian kehityksen muistutetaan
olevan usein aikaa vievää ja vaiheittaista. Tämän päivän laboratorioissa työstettävät uudet teknologiat tulevat markkinoille vuosien tai kymmenien vuosien päästä,
jos tulevat ollenkaan. Teknologia ei
kehity tyhjiössä, vaan se on monien eri tekijöiden vuoropuhelua. Siinä ovat mukana esimerkiksi yhteiskunta, kuluttajien asenteet, markkinat, lainsäädäntö ja politiikka.
Kirjan lopussa sekoitetaan faktaa ja fiktiota. Vanha tuttu Romeo
ja Julia päivitetään vuoteen 2035
kolmen vaihtoehtoisen skenaarion
kautta tieteisromaanin hengessä.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa teknologia on pettänyt. Toisessa teknologia on kehittynyt lineaarisesti
ja on melkein jokaisen ihmisen arkielämän tärkeä osa. Kolmannessa teknologian kehitys on jatkunut
eksponentiaalista vauhtia. Teknologia on kaikkialla ja auttanut ratkaisemaan monia ihmisen ongelmia, kuten vanhenemisen, useat sairaudet ja ilmasto-ongelmat.
Osio korostaa inhimillisyyden ja
ihmisläheisyyden ensisijaisuutta,
vaikka teknologiat kehittyvät.
Kirjoittaja on teologian maisteri ja
vapaa toimittaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
69
Tarinoiden kaipuu
Pekka Wahlstedt
Juhana Torkki: Tarinan valta.
Kertomus luolamiehen paluusta.
Otava 2014.
Länsimainen kulttuurimme on ylpeä erosta, mikä vallitsee länsimaiden ja muiden kulttuurien välillä.
Länsimaiden erikoisuus on kriittinen ja objektiivisuuteen pyrkivä tieteellinen ajattelu, kun taas vanhemmissa kulttuureissa vallitsi uskonto
ja uskonnolliset myytit ja tarinat.
Länsimaisten ihmisten ylpeys
on kuitenkin ennenaikaista, sillä
tunteisiin vetoavat ja kriittisen ajattelun vaientavat tarinat ovat vallanneet lähes kaikki kulttuurimme
alat, mukaan lukien politiikan ja
talouden. Toimittajien tärkein tehtävä on objektiivisen tiedonvälityksen ja vallan vahtikoirana olemisen
sijasta viihdyttää kansaa hinnalla
millä hyvänsä.
Näin väittää puhetaidon tutkija
ja opettaja Juhani Torkki teoksessaan Tarinan valta. Torkki myös
tutkii ja erittelee analyyttisesti, mikä tarina on ja miten se esitetään.
Apunaan hän käyttää erityisesti
Aristotelesta ja C. G. Jungia, joiden teoreettiset huomiot elävät nykypäivän tarinoiden taustalla, vaikka tarinan kertojat eivät siitä itse
olisikaan tietoisia.
Torkki tuo antiikin ja muut vanhemmat teoreetikot tähän päivään
esittelemällä ja analysoimalla sellaisia tarinankertomisen mestareita kuin Steve Jobsia ja Barack Obamaa. Myös suomalaisia tarinankertojia esitellään, etunenässä Esa Saarinen ja Timo Soini.
Aristoteleen mukaan tarinan
tarkoitus on herättää tunteita, ja
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
draama on tehokkain tapa tehdä
se. Draamassa hyvä ihminen joutuu kärsimään epäoikeudenmukaista kohtelua pahojen ihmisten
tai voimien toimesta – kunnes hyvä saa palkkansa ja paha rangaistuksensa. Samoin jungilaiset arkkityypit, jotka ilmenevät Jungin mukaan usein saduissa, noudattavat
tätä kaavaa.
Tuhkimo-satu on tyypillinen, ja
myös Raamatun Davidissa ja Goljatissa sorrettu pieni ja hyvä kukistaa suuren ja pahan. Suomen
oma tarina on tietysti talvisota, jota muistetaan vieläkin suurella hartaudella.
Politiikan kentällä Soini ja perussuomalaiset puolustavat pientä
suomalaista suuria korruptoituneita puolueita vastaan. Yhdysvalloissa taas Obama puhuu koskettavin
sanoin laman runteleman pienen
amerikkalaisen puolesta suuria ja
kasvottomia yrityksiä ja pankkeja vastaan.
Varsinainen tarinan kertoja on
media, joka dramatisoi ja kärjistää dramaattisetkin tapahtumat
äärimmilleen. Vallan vahtikoirat
ovat joutuneet väistymään viihdyttävien mutta tyhjänpäiväisten tarinoiden tieltä.
Miksi sitten sivistyneetkin ihmiset saattavat sammuttaa järjen
valonsa ja antautua tarinoiden vietäväksi? Torkki viittaa evoluutiopsykologiaan. Tarinoiden kaipuu
johtuu siitä, että syvällä sisällään
ihminen elää vielä luolamiehen tasolla viidakossa tuntemattomien
voimien ympäröimänä. Tarinoiden jyrkkä jako hyvään ja pahaan,
niiden väliseen taisteluun ja hyvän
voittoon, heijastaa turvattoman yksilön samastumista omaan tuttuun
heimoon sekä vieraan ja uhkaavan
ulkopuolisen todellisuuden torju-
mista. Ei liene sattuma, että nykyään puhutaan paljon ”heimoista”,
joihin yksilöt samastuvat ja identifioituvat.
Tarinankertojien varsinainen
kohde on suuri massa, jolle kriittinen ajattelu on jo koulutuksenkin
puolesta jäänyt vieraaksi. Torkki
arvostelee paljon tarinoiden ylivaltaa, ja viittaa usein Sokrateeseen ja
Platoniin, jotka elivät keskellä suuria massoja sekä näitä mukaansa
houkuttelevia kansankiihottajia.
”Tunne itsesi”, oli Sokrateen tunnuslause. Jo sen evoluutiopsykologisen tosiasian tiedostaminen, että luolamies asuu itse kunkin piilotajunnassa, on askel parempaan
itsetuntemukseen ja tarinan vallan
horjuttamiseen.
Myös tieteellisen tiedon objektivisuutta ja puolueettomuutta vaalivat sivistyneistön edustajat voisivat jalkautua kansan pariin välittämään tiedettä tarinoiden kielellä.
Torkki painottaa, että tarinoissa
on hyvätkin puolensa, kuten taito
kertoa asioista selkeästi ja tiiviisti,
koskettavasti ja mieleenpainuvasti.
Tämä taito akateemisilta ihmisiltä
usein puuttuu.
Paras tapa arvostella huonoa ja
vahingollista tarinaa on kertoa hyvä tarina. Tarinoinnissa on kyse siitä, miten tietoa tai valhetta välitetään. Näin kärkevän ja kitkeränkin kritiikin voi maustaa sellaisilla sanoilla ja lauseilla, että niiden
kohdekin pystyy sen ottamaan vastaan ja nielemään. Torkki näyttää
itse hyvää esimerkkiä – tarinan olemuksen perusteellisesti ja tarkasti
analysoiva Tarinan valta on samalla erittäin havainnollisesti, elävästi
ja herättävästi kirjoitettu.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.
Kielen ja kirjallisuuden
palveluksessa
Tapani Kelomäki
H. K. Riikonen: Im Dienste von
Sprache und Litteratur. Mémoires
de Société Néophilologue de
Helsinki. TOME LXXXVIII. La
Société Néophilolique 2013.
H. K. Riikosen kirjoittama teos on
Uusfilologisen yhdistyksen historiikki sen alusta vuodesta 1887
sekä juurista sitä ennen. Samalla
­teos on Neuphilologische Mitteilungen (1899) ja Mémoires de Société
Néophilologue de Helsinki (1893)
-julkaisusarjojen historiaa.
Historiikeille ominaisesti teoksen esitystapa on kronologinen, ihmiset ja asiat ovat järjestyksessä ja
sävy on positiivinen. Yhdistyksen
nopeasti vakiintuneet tavat ja käytännöt selvitetään kirjassa, josta
välittyy kuva tunnelmallisista sitseistä sekä täsmällisestä puheesta keskiaikaisten tekstien äärellä.
Teos on tarkka ja perusteellinen,
lähteitä on käytetty laajasti, erityisen huolellisesti perehdytty yhdistyksen pöytäkirjoihin ja julkaisuihin. Kerrottavaa on paljon, minkä
vuoksi siellä täällä kertomus hieman polveilee sinänsä kiinnostavissa yksityiskohdissa ja on lopussa
paikoin luettelomaista, mutta pääosin kerronta etenee johdonmukaisesti. Yleensäkin teos on sivistynyt, esimerkiksi kieliä on tyylikkäästi ja kaikkea kääntämättä vieri
vieressä: ranskaa, saksaa, englantia, suomea ja ruotsia.
Suomalaiselle lukijalle teos on
sujuvaa saksaa. Eri ajoilta on kiinnostavia kvantitatiivisia tietoja ja
taulukoita muun muassa jäsenmäärästä, miesten ja naisten vaih-
televasta jakaumasta, julkaisujen
sivumääristä, kansainvälisistä suhteista sekä suhteuttavia tietoja kotimaisista ja kansainvälisistä tieteellisistä aikakauslehdistä.
Yhdistyksen painopiste on aina
ollut filologiassa. On keskitytty vanhojen tekstien tutkimukseen, mikä tarkoittaa tekstikokoelmien laatimista ja julkaisemista sekä tekstikriittistä tutkimusta erityisesti keskiajalta, mutta myös kielihistoriaa,
lainasanatutkimusta ja etymolo­
giaa. Eri aikoina on lisäksi pidetty esitelmiä ja julkaistu kirjoituksia
estetiikasta, slaavilaisesta filologiasta, kirjallisuuden tutkimuksesta sekä aiemmin runsaasti myös kielenopetuksesta. Alkuaikoina kirjoittajien ja esiinty­jien vähälukuisuuden
vuoksi esitysten kirjo vaihteli enemmän, jolloin esitelmöitiin muun muassa mytologiastakin. Julkaisut ovat
olleet tieteellisiä artikkeleita ja muita
kirjoituksia esimerkiksi pedagogiikasta, sittemmin myös väitöskirjoja
ja monografioita. Yhdistyksen perustaminen kytkeytyy kiinteästi uusien kielten, lähinnä saksan, ranskan
ja englannin yliopistolliseen opettamiseen ja tutkimiseen Helsingissä
sekä kielten kouluopetukseen.
Yhdistyksen perustamisen aikoihin jokainen tieteellinen seura
oli nykyistä huomattavasti merkittävämpi osa maan tiedettä ja muuta
kulttuuria, koska sivistys oli ohutta ja sivistyneistö pieni. Niinpä yhdistyksen piirissä monet olivat mukana monenlaisissa yhteiskunnallisissa ja sivistyksellisissä tehtävissä, esimerkiksi H. G. Porthan, J. V.
Snellman tai Fredrik Cygnaeus.
Teoksesta välittyy uudisraivaajien sivistysoptimismi, usko koulutukseen ja edistykseen sekä kielentutkijoiden pyrkimykset kansainvälisyyskasvattajiksi ja sivis-
tyksen airuiksi. Uusien kielten
osaajilla ja tutkijoilla on ollut tuntuva rooli Suomen kansainvälistämisessä ja eurooppalaistamisessa
sekä ammatillisesti että konkreettisestikin, muun muassa diplomaatteina ja erilaisina kulttuurilähettiläinä. Matkan varrella näkyy myös
kulttuurisia suunnanmuutoksia,
esimerkiksi klassillisen sivistyksen
suhteellinen heikkeneminen tai se,
miten tavattoman kaukainen paikka Amerikka ennen toista maailmansotaa oli, sillä yhdistyksen johtohenkilöistä ei oikeastaan kukaan
ollut siellä käynyt.
Vaikka yhdistys tavallaan on aiheiltaan arjen yläpuolella (keskiaikaiset tekstit, runot, estetiikka),
kielten tutkimuksellakin on ollut
poliittista merkitystä ja politiikalla
on ollut merkitystä tutkimukselle.
Alkuaikoina toiminta näyttää monin tavoin tukeneen niin sanottua
kansallista projektia, sillä suomalaisen kulttuurin keskeisiä hahmoja vilahtelee teoksen sivuilla (esim.
E. N. Setälä ja Otto Donner). Yhdistyksen kansainvälisesti kokeneilla ja kielitaitoisilla jäsenillä oli
käyttöä ennen itsenäistymistä sekä
nuoren tasavallan kansainvälisen
aseman vakiinnuttamisessa.
Muutamissa kohdin teos kuitenkin välttelee suoraa puhetta. Itsenäistyvässä tasavallassa eli rinnakkain suomi ja ruotsi, oli suomenmielisiä ja svekomaaneja, joita
nimeltä mainiten oli myös yhdistyksessä (esim. Axel Freudenthal ja
Heikki Ojansuu). Yhdistys oli hyvin ruotsinkielinen, kuten muutkin seurat noihin aikoihin. Ei vaikuta siltä, että teos erityisesti peittelisi mitään, mutta lukijalle jää mietittäväksi, kuinka sopuisaa suomen
ja ruotsin rinnakkaiselo on ollut.
Toinen kiintoisa poliittisluontei-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
71
nen seikka on seuran pääalojen ja
slaavilaisen filologian vaihtelevat välit, mikä kansallisen projektin aikana
ja myöhemminkin on eri tavoin heijastellut Suomen suhdetta Venäjään
ja Neuvostoliittoon. Slavistit kärsivät siitä, että venäjä oli sortavan imperiumin kieli. Muitakin filologiassa
tuntuvia itäisen ja läntisen kulttuurin eroja oli jatkuvasti niin paljon, että lopulta slavistit lähtivät ja perustivat Slavistipiirin vuonna 1964.
Politiikka tuntui myös maailmansotien aikoina ja välillä. Yhdistyksen johtajistossa ja jäsenistössä oli useita germanisteja, joilla oli erilaisia suhteita kansallissosialistisen ajan saksankieliseen
maailmaan. Toisaalta oli myös romanisteja ja anglisteja, jotka suhtautuivat nuivasti germanistiikkaa
haittaavaan politiikkaan ja joihinkin germanisteihin. Lisäksi oli tutkijoita, joille filologinen tutkimus
oli eskapismia menneiden maailmojen teksteihin. Näistäkin asioista teos kirjoittaa esittelemällä tosiseikkoja niin monipuolisesti, että syntyy ristiriitaisuudessaan ehkä
todenmukainen kuva noista ajoista. Tuollainen hienotunteisuus on
lopulta hyvä ratkaisu.
Kirjassa esitellään useita ansiokkaita uurastajia, tehokkaita esimiehiä, lahjakkaita tutkijoita ja monenlaisia uran aukaisijoita, kuten Werner Söderhjelm, Arthur Långfors tai
Veikko Väänänen. Miehet tulevat
mainituiksi etevinä filologeina, tutkimusten edistäjinä ja organisaattoreina sekä monipuolisina sivistyksen agentteina. Suomessa vieraili
yhdistyksen alkuaikojen niukkoina
vuosina myös ulkomaisia opettajia,
kuten Léon Biaudet tai Jean Poirot.
On erinomaista, että nuokin nimet
tulevat mainituksi pioneereina yhdistyksen piirissä.
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4
Historiikkien ylevään tapaan
t­ eos kertoo ihmisistä ja tapahtumista, yhdistyksen menestyksestä, mutta niukasti erimielisyyksistä, arjesta,
esimiesten toimintavoista ja luonteista. Niinpä kiinnostavassa pienoisartikkelista opettaja Hanna Andersinista luetellaan vaikuttava luettelo julkaisuja, kansainvälisiä suhteita ja muuta toimintaa, mutta vain
ohimennen tuodaan esiin hänen
vahvuutensa vastustaa jopa esimies
Söderhjelmiä. Lähes ainoana mainintana tuollaisesta asiasta se panee
lukijan miettimään kuvaa johtohenkilöistä hieman yksituumaiseksi.
Teoksen kertomuksessa menneisyys näyttää nykytilaan johtavalta edistyvältä prosessilta. Se on
voittajien historiaa ja suhteellisen
niukasti tieteenhistoriaa, käsitehistoriaa tai tieteensosiologiaa. Historiikit ovat luonteeltaan sellaisia, siinä lajissa teos on erinomainen. Teos ei myöskään suoraan tarkastele
seuran alojen keskinäisiä jännitteitä, vaikka siellä täällä ilmenee uusien ja vanhojen kielten kilpailu
asemasta. Asia on aiemmin ollut
mutkikas, sillä uudet kielet (saksa,
ranska sekä lisäksi italia ja espanja) ovat taistelleet elintilasta klassillisen filologian vallitessa. Toisaalta
useimmat noiden kielten professorit ja esimiehet ovat olleet klassillistenkin kielten taitajia ja tutkijoita, varsinkin latinan eri muotojen
hallitseminen on ollut edellytyksenä filologialle. Teos näyttää myös
uusien kielten muuttuvia suhteita,
englanti on vääjäämättä kasvanut
kauas ranskan ja saksan ohi.
Vaikuttaa siltä, että kielentutkimus on yhdistyksen piirissä ikään
kuin lingvistisesti koteloitunut, filologian suojassa, sillä isot lingvistiset suuntaukset, kuten nuorgrammaattinen kielitiede tai struktura-
lismi, eivät näy yhdistyksen kielitieteellisen toiminnan taustalla.
Nähdäkseni kirjallisuustieteeseen
on läheisemmät välit.
Teoksen viimeisessä luvussa todetaan, että alkuperäisestä filologisuudesta (tekstikritiikki ja vanhojen tekstikokoelmien toimittaminen, kielihistoria, etymologia, lainasanatutkimus, kulttuurihistoria
ym., aikaisemmin myös pedagogiikka) yhdistyksen ala on laajentunut. Samoin todetaan pitkin matkaa, että yhdistys on ollut uskollinen tutkimuksellisille perinteilleen,
eikä kaikkea ole koskaan mahdollista tehdä. Nähdäkseni kuitenkin
kielentutkimus on laajentunut nopeammin kuin yhdistys esimerkiksi pragmatiikan suuntaan, eivätkä se
tai synkroninen syntaksin tutkimus
tai vaikkapa sosiolingvistiikka ole
yhdistyksessä kovin näkyneet. Esimerkiksi englantia tutkitaan Suomessakin nykyään laajemmin kuin
yhdistyksen perinteisen filologian
näkökulmasta, joten huomattava
joukko nykyisiä suomalaisia anglistiikan professoreita esiintyy teoksen
sivuilla vain harvoin tai ei lainkaan.
Aivan lopuksi teos esittelee yhdistyksen nykyisen puheenjohtajan Juhani Härmän pohdiskeluja
sanojen filologia, kielitiede ja lingvistiikka merkityksestä eri kielissä
ja eri aikoina. Tämän voinee käsittää ehdotukseksi määritellä asioita
uudelleen, mikä ehkä on valmistautumista perinteikkään yhdistyksen avartumiseen nykyhetken
laajenevaan lingvistiseen maailmaan. Se on epäilemättä tehtävissä perinteitä ja entisiä kiinnostuksen kohteita hylkäämättä.
Kirjoittaja on suomen kielen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja
alan oppihistorian opettaja.
RENTOJA
UPEITA
ILMAVIA
AINOJA
LOMALLE
KESÄÄN
MATKOILLE
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
X120
Tutkittua
tietoa
meiltä ja
maailmalta
Tapio Markkanen, Allan
Tiitta & Paula Havaste (toim.)
Suomalaisia
tieteen huipulla
Tieteen huipulle on noustu niin
aateliskartanoista kuin
matalista majoistakin.
Sata kiehtovaa tarinaa maamme
antaumuksellisista tieteentekijöistä.
Gaudeamus. Laadukasta tieto- ja tiedekirjallisuutta
kaikille tiedonjanoisille. Tutustu koko valikoimaamme verkkosivuillamme www.gaudeamus.fi ja seuraa uutisiamme
Facebookissa: Gaudeamus Helsinki University Press.
· GAUDEAMUS · Tiedon
puolella.