docLue uusin Kulttuurikanava - Inkeri
download 
Report Transcription
Lue uusin Kulttuurikanava - Inkeri
Inkerin kulttuuriseura Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä vuodesta 1993 INKERIN KULTTUURIKANAVA Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 1/2010 Maria-kodin mummo mielipaikallaan. Lue lisää koulutusprojektista s. 8 Matkamuistoja Petroskoin uuden kirkon vihkimisestä s. 12 Tukea inkerikkojen ja Savipaja vatjalaisten kulttuurille s. 4 Tallinnassa s. 6 90 vuotta sitten tapahtumat 16-22 1 Vesissaaren potuskapaja s. 10 Tulossa s.22 Hieno vuosi tulossa I lman uuden vuoden tinoja ja kristallipalloa alkanut vuosi lupaa monipuolista toimintaa ja mielenkiintoisia haasteita. Nykytyylin mukaisesti pitäisi asettaa uusia määrällisiä ja laadullisia tavoitteita, mutta Inkerin kulttuuriseuran kohdalla voi vain toivoa, että entinen linja pitää ja meillä olisi mahdollisuus jatkaa hyvin käynnistyneitä projekteja. Kun vilkaisee päättynyttä vuotta voi farisealaisuuteen syyllistymättä todeta, että olemme yhdessä saaneet paljon aikaan. Poimin tapahtumien merestä joitakin kohokohtia tarkempaan tarkasteluun. Jo muutaman kuukauden kokemukset osoittavat, että uusi Wallininkadun toimitila on monipuolistanut seuran toimintaa entisestään. Väljemmät tilat ovat antaneet mahdollisuuden uusille ryhmätoiminnoille. Kulttuurikahvilan lisäksi Koivussa ja tähdessä ovat syksyllä kokoontuneet Ompeluseura ja paluumuuttajien kotoutumisryhmä, jotka ovat tehneet potuskoja, valokuvanneet uutta ympäristöään ja laulaneet. Tilat tarjoavat mahdollisuuden myös pienimuotoiseen näyttelytoimintaan. Vakionäyttelyn lisäksi syksyn mittaan oli nähtävillä maalauksia Keltosta ja valokuvanäyttely Mooses Putron perheestä. Ensi vuoden puolella toimintamuodot laajenevat entisestään. Uusi paluumuuttajien toiminnallinen kotoutumisryhmä aloittaa tiistaiset kokoontumisensa. Ja iltaisin tilassa opiskellaan musiikkia. Koivu ja tähti on kasvamassa monipuoliseksi Inkerin kulttuurikeskukseksi. Luova muistelutyö on jatkunut, laajentunut ja valloittanut uusia ulottuvuuksia. Elokuussa 2009 ilmestyi Helena Miettisen toimittama ja Vanhustyön keskusliiton kustantama opaskirja Iloa ja voimaa tarinoimalla, josta on tullut varsin miellyttävää palautetta. Loppusyksyllä 2008 Tallinnassa käynnistyneet potuskapajat jatkuivat vuoden 2009 puolella savityöpajana. Savea on kaulittu tänä vuonna Tallinnassa keväällä ja syksyllä sekä Taideteollisen korkeakoulun tiloissa kesällä. Muistotyynyjä – potuskoja – on tehty Wallininkadun lisäksi Inkerinmaalla Maria-kodissa sekä Vesisaaressa Pohjois-Norjassa. Uusia kutsuja on vetämässä vuonna 2010 Lahteen ja Ruotsiin: sekä Tukholman lähelle Vallentunaan että Tornionjokilaaksoon, jos rahoitus järjestyy. Kummassakin paikassa on tarkoitus työskennellä paikallisen suomalaisväestön parissa. Potuskat on kutsuttu näyttelyyn myös Lanarkshireen Skotlantiin. Viime vuonna työpajojen tuotokset olivat esillä Tallinnan SuomiInstituutissa huhtikuussa ja Tartossa kesän ajan sekä Norjan Vesisaaressa kesä-elokuussa Suomessa näyttelyjä oli Järvenpään kirjastossa sekä Myllypuron seurakunnan tiloissa. Näyttelytoimintaa on luvassa myös Suomeen. Taipalsaaren museossa avataan elokuussa Mooses Putron elämästä kertova näyttely. Näyttely huipentuu 23.8. pidettävään kesätapahtumaan Taipalsaarella, Mooses Putron kesähuvilalla Karhunpäässä. Tapahtuma jatkaa vuonna 2008 käynnistynyttä Mooses Putro –juhlavuotta. Mooses Putron kuolemasta tuli kuluneeksi 90 vuotta 24.11.2009. Putroa ja hänen elämäänsä kunnioitettiin katoamispäivänä Karjalatalossa järjestetyssä muistojuhlassa sanoin ja sävelin kanteleyhtye Käenpiikojen herkin tulkinnoin. 2 Toinen 90 vuoden takainen muistelun kohde oli Pohjois-Inkerin kapina, jota käsiteltiin 3.10. Tapahtumien historiallista kulkua valotti professori Pekka Nevalainen ja persoonallista näkökulmaa tapahtumaketjuun toivat Anita Konkka, Ella Ojala ja Mari Kiukas omien sukujensa tarinoiden kautta. Omien juurten tutkiminen on seuran tärkeitä toimintakenttiä. Sukututkimusjaoksemme on antanut asiantuntevia neuvojaan ja moni kiitollinen asiakas on onnistunut löytämään tietoa hajalle joutuneesta suvustaan. Yhteydenottoja on tullut vuoden mittaan useita kymmeniä ellei peräti satoja, jos lasketaan mukaan sukututkimuspäivien suora neuvonta ja tutustumiskäynnit. Viime helmikuussa vuorossa oli Kansalliskirjasto. Juuria on tutkittu ja lujitettu myös seuramatkoilla. Viime vuonna vierailimme vatjalaisten praasniekassa ja Viron laulujuhlilla heinäkuussa sekä Petroskoin kirkon vihkiäisissä syyskuussa. Inkerin kulttuuriseura on ollut kumppanina kahdessa Grundtvigprojektissa, joista toinen PROMIP kerää kokemuksia hyvistä käytännöistä maahanmuuttajien yhteiskuntaan osallistumisen tukemiseksi. Toinen STEP puolestaan tutkii erityisesti ikääntyvien ja muuten syrjäytymisvaarassa olevien ryhmien yhteiskunnallista aktivointia. PROMIP-projektissa toteutetun kyselytutkimuksen tulokset valmistuvat alkuvuodesta. Tutkimuksessa kyseltiin ikääntyvien maahanmuuttajien kotoutumiskokemuksia ja Pietarissa paluumuuttovalmennuksessa olevien ennakko-odotuksia. Alustavista tuloksista keskusteltiin maahanmuutosta vastaavien viranomaisten kanssa erityisessä pyöreänpöydän tilaisuudessa. Alkuvuodesta on tulossa vielä valokuvanäyttely, jossa tarkastellaan uutta asuinympäristöä ikääntyneiden paluumuuttajien näkökulmasta. Viime vuonna käynnistyi ulkoministeriön tukema lähialueyhteistyöprojekti, jossa selvitettiin keinoja inkerois- ja vatjan kielen ja kulttuurin elvyttämiseksi. Kuluneen vuoden aikana tehtiin varsin perusteellista kartoitustyötä ja luotiin kontakteja vatjalaisten ja inkerikkojen järjestöihin. Ryhmien edustajat kävivät myös tutustumassa Ivalossa koltansaamelaisten kielipesätoimintaan, jolla on onnistuttu elvyttämään häviämisen partaalla kitunutta koltansaamen kieltä. Olemme onnistuneet saamaan Pohjoismaiselta ministerineuvostolta tukea suomen-, inkerois- ja vatjankielisen kulttuurin tukemiselle Leningradin alueella, joten lupaavasti käynnistynyt projekti saa jatkoa. Toivomme, että myös ulkoministeriölle ja Suomen Kulttuurirahastolle tekemämme hakemukset ovat myötätuulessa. Vatjalaisten ja inkerikkojen asema on äärimmäisen uhanalainen. Vatjan kielen puhujia on jäljellä enää muutamia, mutta into oman kulttuurin säilyttämiseen on sen sijaan kasvussa. Olemme käynnistämässä myös lasten suomenkielistä kerhotoimintaa Volossovan alueella yhteistyössä paikallisen koulun ja päiväkotien kanssa. Tavoitteena on, että kielen menettäneiden inkerinsuomalaisten lapset ja lapsenlapset voisivat verestää sukujensa äidinkieltä. Pohjatyötä on tehty jo viime vuoden lopussa ja kerhotoiminta käynnistyy tammikuussa. Inkeri-tietoa on jaettu lapsille myös Suomessa. Olemme pitäneet pääkaupunkiseudun kouluissa Inkeriteematunteja monikulttuurisilla luokilla ja toiminnasta saatu palaute on ollut kannustavaa. Olemme saaneet monelta taholta kiitosta toiminnastamme ja myös ihmettelyjä siitä, miten pystymme urakastamme selviytymään. Onnistumisen takuumiehinä ja -naisina on terhakka vapaaehtoisten joukko ja ahkera toimistohenkilökunta. Olemme onnistuneet löytämään joukkoomme erittäin ammattitaitoisia ja motivoituneita pitkäaikaistyöttömiä, jotka olemme pystyneet kiinnittämään työhön palkkatuen turvin. Valitettavasti täyttä palkkatukea ei saa vuotta pidemmäksi aikaa samalle työntekijälle. Kiitos teille tuloksekkaasta toiminnasta. Kiitos myös jokaiselle vapaaehtoiselle. Ilman teidän työpanostanne emme tulisi toimeen. Mielellämme näkisimme myös sinut vapaaehtoisketjussa. Jos muistelutyö kiinnostaa ja haluat olla vapaaehtoisena mukana esimerkiksi Inkerinmaan palvelutaloilla järjestettävissä työpaoissa, ota yhteyttä Helena Miettiseen. Järjestämme halukkaille perehdytyksen menetelmään. Apukäsiä tarvitaan myös tapahtumien järjestämisessä ja tarjoiluissa. Mukavaa on myös kuulla uutisianne. Inkerin Kulttuurikanava odottaa postiasi. Helena Miettinen Puheenjohtaja Inkerin Kulttuuriseura Wallininkatu 7, 00530 Helsinki. Sähköposti: koivujatahti (at) inkeri.com. Puhelin: (09) 2733 225. Ma-pe klo 10-16. Hallitus 2010-2011 Puheenjohtaja Helena Miettinen ja varapuheenjohtaja Aili Mehiläinen. Taloudenhoitaja Marja Karhula. Muut jäsenet ovat Kaarlo Lindroth, Elma Puidet, Lyydia Ruusu-Salmi, Irina Terävä ja Toivo Tupin. Varajäsenet ovat Pekka Wikberg ja Elina Rakhimova, joka toimii myös sihteerinä. Hallituksen sihteerinä jatkaa Eva Kotiniitty. Sisältö Hieno vuosi tulossa 2 Kielipesän mahdollisuudet pienten kansojen kulttuurin elvyttämisessä 4 Ansiomerkkejä ja kunniakirjoja 5 Muistoja ja kauniita esineitä 6 Toiminnallisten menetelmien koulutusta Maria-kodissa 8 Palvelutalojen johtajat opintokäynnille Suomeen keväällä 10 Kun museo heräsi eloon 11 Suomalaista kulttuuria Pietarin sydämessä 13 Kantakansojen päivillä pohdittiin Inkerinmaan suomalaiskansojen kulttuurin tulevaisuutta 14 Petroskoin kirkko kuvaa uuden ajan toivoa 15 Nuori näkökulma Lännestä 18 Eva- ja Lyydia-tädit Inkeri-lähettiläinä 18 Kohtalon vuosi 1919 Inkerissä 19 Viimeinen Mikkelinpäivä Jutikkalassa 23 Mooses Putron muistoksi 25 Kielen ja kulttuurin tukea 26 Inkerin kulttuuriseuran seuramatkalle 27 Tapahtumakalenteri kevät 2010 27 Syksyn kuvagalleria 28 Inkerin kulttuurikanava Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti Päätoimittaja: Helena Miettinen. + 358 132 9191. [email protected]. Kirjoja, Sampo-koruja, muistotyynyjä saatavana Inkerin kulttuuriseurasta. Myös postitse. Katso malleja nettisivuilta www.inkeri. com 3 Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti. Walllininkatu 7, 00530 Helsinki. Auki ma-pe 10-16. Puhelin (09) 2733 225. email: [email protected] Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki 426014-253741 Nettisivut: www.inkeri.com Kansikuva: Maria-kodin arkea. Helena Miettinen Kielipesä Inarin kokemusten toteuttamisesta Inkerinmaalla Dmitri Harakka-Zaitsev T utustuminen kielipesätoimintaan ja sen toteuttamiseen käytännössä toimi hyvänä potkuna uusien ideoiden syntymiseen, mutta samalla pani miettimään ja ennen kaikkea sitä, että naapurimaassamme vähemmistökansoilla ja etnisillä ryhmillä, esim. Inarin saamelaisilla, on paljon enemmän mahdollisuuksia 2000-luvun alussa verrattuna Pietarin alueen alkuperäiskansaan inkeroisiin. Kielipesän ajatus on aika yksinkertainen. Olen seurannut kielenopetusta Ivalon kaupungin kielipesässä. On todettu, että kielen omaksuminen onnistuu parhaiten lasten leikkiessä heidän omien ikätovereittensa kanssa sekä matkimalla aikuisia. Tällä tavoin opiskellaan äidinkieltä Ivalon kielipesässä sekä Pietarissa ja Pietarin alueella ja myös kaikkialla Venäjällä. On kuitenkin muistettava, että Ivalossa saamelaisten jälkeläiset opiskelevat esi-isiensä kieltä eli heidän omaa äidinkieltään tarkoituksena säilyttää omaperäinen kulttuurinsa, mutta me joudumme opiskelemaan venäjää ainoana valtionkielenä sekä vieraita kieliä, kuten englantia, ranskaa ja muita. Puhun nyt niistä Venäjän alueista, joille ei ole myönnetty kansallisen autonomian asemaa. Pietarin alueella, jonka alkuperäiskansaa inkeroiset ovat, ei valitettavasti ole olemassa minkäänlaisia kieltä ja kulttuuria ylläpitäviä ja tukevia toimeenpiteitä ja ohjelmia. Mielestäni alkuperäiskansan edustajat haluaisivat siirtää kasvaville sukupolville heidän oman äidinkielensä ja tätä tukevat myös kielitieteilijät, kansalaisjärjestöjen edustajat ja, mikä vielä tärkeämpää, sitä tuetaan myös valtiolliset taholla. Näin ollen kai käy yksi yhteen. Kollegani tai vastustajani saattavat kuitenkin kysyä, onko kielen elvyttäminen tärkeää itse lapsille, koska Dmitri Harakka on syntynyt Leningradissa vuonna 1978. Isänpuoleiset juuret ulottuvat Soikkolaan, mikä on vieläkin inkerikkojen asuinseutua. Monet Dmitrin perheenjäsenet joutuivat Stalinin terrorin uhreiksi neuvostoajalla. Isoäiti säilyi hengissä ja hänen vaikutuksestaan Dmitri on omaksunut inkeroisten identiteetin. Vuonna 2001 hän valmistui juristiksi Herzenin yliopistosta ja on työskennellyt nyt kahdeksan vuotta apulaisprofessorina ja toiminut kaksi vuotta myös yrityskonsulttina Dmitri laulaa uudessa kansanmusiikkiyhtyeessä Talomerkit. Kuvassa oikealla kielipesämenetelmän asiantuntija Annika Pasanen lähitulevaisuudessa pienten kansojen kielet kuitenkin katoavat. Voin vastata tähän kysymykseen, että lapsen halu opiskella äidinkieltään ja samalla omaksua oma muista eroava kulttuurinsa ja kansanperinteensä riippuvat perhekasvatuksesta. Siinä lyhyessä ajassa, kun seurasin kollegoitteni ja ystävieni kanssa päiväkodinopettajan työskentelyä lasten parissa, minulle selvisi, että nämä lapset tulevat puhumaan omaa äidinkieltään, viestimään sen avulla ja kasvattamaan omia lapsia samassa hengessä. Kielipesähankkeen toteuttamisen kannalta kunnalta saama tuki on erittäin tärkeä. Valitettavasti Venäjällä käsitys hallinnosta on usein hämärän peitossa eikä hallintoelimetkään näytä itse ymmärtävän, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia niillä on. Jos puhutaan mahdollisuuksista käyttää kielen opetuksessa kielipesän opetusmenetelmiä esimerkiksi inkeroisten asutusalueella Soikkolan niemimaalla, on mainittava seuraava: 4 - sataprosenttisen motivaation puuttuminen, mikä on selitettävissä 1930-luvulla tehdyllä kiellolla opiskella inkeroiskieltä. Monet inkeroisnaiset (suuri määrä miehiä oli tuhottu Stalinin vainojen seurauksena sekä toisen maailmansodan aikana) kokevat olonsa kiusalliseksi, kun heitä pyydetään puhumaan jotain äidinkielellään. Inkeroiset ovat venäläistyneet kielen ja kulttuurin suhteen eivätkä usko esi-isiensä kielen tulevaisuuteen. Vanhemmat haluaisivat mieluummin saada lapsilleen suomen kielen opetusta. Tarvitaan laajamittaista valistustyötä vanhempien keskuudessa, jotta heidät saadaan hyväksymään inkeroiskielen elvyttämishanke kielipesän muodossa. - Venäläinen esikouluopetusta tarjoava päiväkotijärjestelmä toimii omien sääntöjensä mukaan ja noudattaa tiettyjä perinteitä, jotka eivät ole välttämättä huonoja. Mutta uusien opetusmuotojen soveltaminen päi- väkodeissa edellyttää varhaiskasvatuksesta vastaavien viranomaisten hyväksyntää ja lupien myöntämistä. Päiväkotihenkilökunnan on oltava pätevä, opetusohjelma ja ryhmäkoot on sovittava, myös jokapäiväiset opetusohjelmat. Ansiomerkkejä ja kunniakirjoja - kansalliskysymys. Valtion lämmennyt suhtautuminen suomen sukulaiskieliä kohtaan on antanut uutta potkua inkeroiskysymyksen nostamiseksi päivänvaloon. Inkeroiskielen opettaminen ei ole vielä itsestään selvyys ja siinä on tietynlainen poliittinen vivahde. - sekä opettajille että lapsille ja heidän vanhemmilleen tarkoitettujen opetusmateriaalien ja oppikirjojen puute. Se on keskeisimpia ongelmia. Valtion hävitettyä inkeroiskielisen koulujärjestelmän mitään inkeroiskielistä kirjallisuutta ei ole enää ilmestynyt: ei oppikirjoja eikä kaunokirjallisuutta. Kielipesän toteuttaminen on aloitettava opetusperustan luomisesta. Olen nimennyt joitakin peruskysymyksiä, jotka tällä hetkellä estävät inkeroiskielen opetusta kielipesämenetelmällä. Toivon kuitenkin, että saamelaisen kielipesän esimerkki herättää kiinnostusta sekä paikallisen inkeroisväestön että viranomaisten keskuudessa. Olisi mukavaa nähdä Ivalon kielipesän opettaja ja opiskelijat vielä kerran, ehkä vuoden päästä, jotta tulisin vakuuttuneeksi, etteivät opettajan innostus, vanhempien aktiivinen tuki ja lasten motivaatio sammu. Inkeriläisten sivistyssäätiö myönsi viime vuonna ansiomerkit kahdeksalle Inkerin kulttuuriseuran aktivistille. Kesäjuhlissa palkittiin Pekka Wikberg, Risto Toivonen ,Alina-Sinikka Salonen (yläkuva vasemmalta), Aili Mehiläinen, Eva Kotiniitty ja Albert Kirjanen (alakuvassa) sekä Lyydia Ruusu-Salmi, joka ei päässyt paikan päälle. Lisäksi marraskuussa pidetyn Mooses Putron muistojuhlan yhteydessä ansiomerkin sai Hilkka Putro. Vapaaehtoistyöstä jaettavat tunnustukset ovat harvoja, joten ansiomerkin symbolinen merkitys on suuri tunnustuksena pyytettömästä uurastuksesta. Sydämelliset onnittelut! Puheenjohtaja Helena Miettinen puolestaan vastaanotti 15.12.2009 Pietarin Inkerin liiton myöntämän kunniakirjan inkerinsuomalaisten hyväksi tehdystä työstä. Kunniakirjan luovutti Inkerin liiton Pietarin ostaston puheenjohtaja Wladimir Kokko. Inarinsaamelaisten kielipesään tutustuivat 5.11. Dmitri Harakan lisäksi vatjan kielen tutkija Heinike Heinsoo Tarton yliopistossa ja Päivi Tukia Inkerin kulttuuriseurasta. Heinike vireailee helmikuussa Inkerin kulttuurikahvilassa. 5 Tallinnan inkeriläisten savipaja Muistoja ja kauniita esineitä I nkerin kulttuuriseuran nelihenkinen iskuryhmä lähti Eckerö Linen Nordlandia-laivalla Helsingistä kohti Tallinnaa syksyisen harmaana aamuna 13.11.2009. Kaksi laukkua oli muita painavampia, sillä ne olivat täynnä tuoretta savea! Tallinnalainen taksinkuljettajakin säikähti nostaessaan niitä autoon. Tallinnan suomalainen seurakunta tarjosi jälleen tilansa käyttöömme kirkkoherra Hannele Päiviön suosiollisella avulla. Saviapajatoimintaa meillä oli ollut Viron inkeriläisten kanssa jo aiemmin, keväällä 2009. Silloin kokoonnuttiin kaksi kertaa. Tuon pajan tuotokset – savilaatat ja –rasiat kuvineen olivat näytteillä ensin Tallinnassa Suomen instituutissa ja myöhemmin Tartossa. Syksyinen savipaja oli siis jatkoa, koska kaikki halukkaat eivät vielä olleet päässeet osallistumaan, ja mukana olleillekin oli vasta myöhemmin valjennut, mitä mahdollisuuksia tällä menetelmällä oli. Valokuvien siirtäminen keraamisille laatoille on tekniikka, johon keramiikkataiteilija Helena Leppänen on perehtynyt. Helena, joka toimii nykyisin Hämeen ammattikorkeakoulun opettajana Hämeenlinnassa, on kirjoittanut keraamikon ammatista ja keraamisiin esineisiin liittyvistä muistoista artikkeleita ja kirjoja. Myös Maarit Mäkelän väitöskirja Saveen piirrettyjä muistoja valottaa samaa asiaa. Mutta ei ole kyse pelkästään eräästä tekniikasta. Prosessi on muistojen, tunteiden ja kokemusten heijastamisesta esineelliseen muotoon. Tuloksena on kaunis ja mieleinen esine, mutta sen tekeminen voi toimia tekijälle myös eheyttävänä kokemuksena. Keväisestä savipajasta olimme ottaneet oppia. Muun muassa sen, että aikaa ei koskaan ole liikaa ja että tekniikka voi tuottaa kokemattomille ongelmia. Kun teos ei heti onnistu kunnialla, voi seurata pettymys ja koko hommaan kyllästyminen. Myös polttovaihe on tärkeä. Edellisellä kerralla Tallinnan taideakatemian keramiikkaosasto hoiti sen eikä Helena voinut valvoa teosten valmistumista loppuun asti. Nyt Helena päätti polttaa teokset itse, vaikka se merkitsikin hauraassa tilassa olevien laattojen kuskaamista takaisin Suomeen. Savipajaan alkoi aamupäivällä kerääntyä väkeä. Tuli keväältä entisiä tuttuja ja uusiakin, yhteensä toistakymmentä henkeä. Helena oli tehnyt valmistelevaa työtä ja kaulinnut savilaattoja valmiiksi koko joukon. Ne olivat ehtineet myös vähän kuivahtaa, mikä oli työlle eduksi. Kaulimisvaihe jäi siis pois, päästiin heti seuraavaan työhön. Paitsi että laatat loppuivat ennen seuraavan päivän päättymistä, ja niitä jouduttiin kaulimaan lisää – mutta savea oli onneksi riittävästi. Tähän menetelmään käytetään paperisavea, joka on hyvin muokkautuvaa ja joka poltettuna on tavallisia savia kevyempää. Helena oli tuonut myös työkaluja: kaulimia (nämä eivät ole mitään keittiössä käytettäviä piparkakkukaulimia, vaan kuulalaakereilla varustettuja erikoistyökaluja), leikkureita, piikkejä, siveltimiä, alustoja ja kankaita. Mukana oli alilasitusvärejä siltä varalta, että haluttaisiin laattoihin lisää koristeellisuutta. Nähtävänä oli 6 myös keväällä valmistuneita teoksia, kauniisti mustalle puulaatalle kehystettyinä. Oli valaisevaa nähdä, millaisia lopputuloksia oli odotettavissa. Etukäteen on valmistettava laatoille aiotut kuvat. Mustavalkoiset valokuvat tai muut kuvat käyvät hyvin, värikuvat muuttuvat nekin mustavalkoisiksi. Kuvat on skannattava tietokoneella, käännettävä peilikuviksi (muuten niistä tulee peilikuvia laatalla) ja tulostettava sellaisella tulostimella, jonka musteessa on rautaoksidia – se on edellytys kuvien onnistumiselle. Valokuvat viuhuivat tietokoneitse ja sähköposteitse tiuhaan Tallinnan ja Helsingin välillä, jotta kuvat saatiin kuntoon ennen pajatyöskentelyä. Tallinnan inkeriläiset olivat tuoneet kuviksi sekä vanhoja aarteita perhealbumeiden kätköistä että uudempia kuviaan. Niissä oli kuvia karkotusvuosilta, jo poisnukkuneista sukulaisista ja tärkeistä paikoista elämän varrelta sekä tietysti kuvia rakkaista lapsista ja lapsenlapsista – koiria unohtamatta. Kun ohut, noin 3–5 mm paksuinen laatta on valmiina, se leikataan haluttuun muotoon: suorakaiteeksi, nelikulmioksi, soikioksi tai pyöreäksi. Jos tehdään rasia, mitataan sen sivut ja sopivat laatat leikataan. Pintaan, johon kuva aiotaan, sivellään savilietettä. Paperisaven oma väri on harmahtava. Lisäämällä savilietteeseen punertavaa väriainetta saadaan lopulliseen teokseen lämpimämpi sävy. Pinnan ollessa vielä kostea sopivaan kokoon leikattu, peilikuvaksi paperille kopioitu kuva asetetaan laatalle kuvapuoli alaspäin. Nyt alkaa tarkka työvaihe: kuvan hiertäminen savipintaan. Kuva tasoitellaan pintaan niin, ettei ilmakuplia jää. Sitten odotetaan hetken, että paperi imee kosteutta. Sen jälkeen aletaan sormin hieroa paperin takapintaa irti. Se irtoaakin helposti lastuina tai nöyhtänä, mutta loput paperista on saatava hierotuksi varovasti niin, että itse kuva jää savelle. Tässä vaiheessa voi tulla ”sutta ja sekundaa”. Mutta varsinkin jo toista kertaa mukana olleet olivat jo tekniikasta perillä ja pystyivät opastamaan uusia. Kuvallisia laattoja kertyi kymmenittäin kuivumaan kankaiden päälle pöydille. Seurakunnan käytöstä poistetut raamatut eivät toivottavasti pahastuneet siitä, että niitä käytettiin painoina! Laattojen painon alla kuivattaminen on Helenan mielestä tärkeää, se takaa sen, että teoksista tulee tasaisia ja suoria. Kahden päivän työskentelyn jälkeen meillä oli taas kapsäkit täynnä, tällä kertaa polttovalmista tavaraa. Savipaja jatkui vielä marraskuun lopussa toisena viikonloppuna. Aune Kämäräinen Muistot siirtyvät savelle keramikkataiteilija Helena Leppäsen johdolla. Tallinnan seurakuntakoti muuttui potuskanaisten myötä työpajaksi. (ylh.) Ennen kuin savikuva on valmis, takana on monta kriittistä työvaihetta. Kuvan hierotaan näkyviin herkin sormin. (keskellä). Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Hannele Päiviö osallistui myös työpajaan. (alh.) Kahden viikonlopun aikana syntyi koko joukko monia muistoja kantavia kuvia. Jotkut kuvat olivat tuoreita, toiset taas kaukaa menneisyydestä. Yksi hauskimmista tuotoksista oli Pirjo Katajan liikuttava Arttu-koira, Moskovasta Tallinnaan muuttanut pienen porsaan näköinen, mutta sangen jalorotuinen englanninbullterrieri. 7 Toiminnallisten menetelmien koulutusta Maria-kodissa K aksivuotinen ulkoministe- jaksolla. Peruskäsitteet toimintakyky, Henkilökunta toivoi yksimielisesti riön tukema lähialueyhteis- fyysinen toimintakyky, psyykkinen lisää vastaavia koulutuspäiviä. työprojekti Toiminnallisia toimintakyky ja sosiaalinen toimintamenetelmiä Inkerin palvelutaloissa kyky ja kuntouttava hoitotyö tulivat Tutustumista suomalaisiin käynnistyi keväällä jatkona aiempaan tutuiksi Eva Kotiniittyn opettamana. käytäntöihin Villa Inkerin palvelutalon kanssa Hoitajat täyttivät asukkaista toimintoteutettuun samanhenkiseen pro- takykylomakkeet, joiden pohjalta jektiin. Uudessa projektissa kohteina voidaan suunnitella toiminnallisia Koulutusohjelmaan kuuluu myös ovat Skuoritsassa toimiva Maria- ryhmiä ja viriketoimintaa, jossa voi- hoitohenkilökunnalle tutustumisjakso koti, Taaitsan palvelutalo sekä Kelton daan huomioida jokaisen asukkaan Suomessa. Omakohtainen näkeminen palvelutalo. Tavoitteena on järjestää henkilökohtainen toimintakyvyn taso. ja kokeminen antavat huomattavasti palvelutalojen henkilökunnalle kou- Fyysinen ja psyykkinen toimintakyky enemmän kuin kirjoista opiskelu. lutusta luovien ja toiminnallisten eivät aina kulje käsi kädessä, vaan Harjoittelujakso on toteutettu yhmenetelmien juurruttamiseksi osaksi kognitiiviset toiminnot saattavat olla teistyössä hyvinkääläisen Sahanmäen palvelukespalvelutalon arkista kuksen kanssa. päiväohjelmaa sekä Syys-lokakuun myös kuntouttavan vaihteessa 27.9– hoitotyön omaksu2.10.2009 työminen. har joi tt el us s a Projekti käynkävivät Kikkenistyi toukokuussa rin palvelukesTaaitsassa ja Mariakuksen hoitajat kodissa ja jatkui Nina Nikkinen heinäkuussa kunja Rimma Kurtouttavan hoitotyön banova. Alkukoulutuspäivillä peräisen suunniTaaitsan henkilötelman mukaan kunnalle. Syystyöharjoittekuussa toteutettiin luun piti lähteä toiminnallisten meMaria-kodin netelmien työpaja henkilökuntaa, Maria-kodissa ja mutta palvelumarraskuussa koutalon remontin luttaja Eva Kotija viisumivainiityn ohjauksessa opittiin lisää mene- 90-vuotias Olga kertoo tarinoita potuskastaan. Vaikka jalat eivät enää kanna, Olgan keuksien takia pää on kirkas ja silmät terävät. Silmälasejakaan hän ei tarvitse. Potuskojen tekeminen heidän matkansa telmiä. lykkääntyi seuEnsimmäisenä onnistuu myös Olgan kaltaisen vuoteeseen sidotun vanhuksen kanssa. raavaan kertaan. päivänä opiskeltiin Nina Nikkinen ja Rimma Kurperuskäsitteitä ja tultiin tutuiksi. erittäin hyviä, vaikka liikunnallinen Ensimmäisen päivän koulutukseen puoli on heikkoa. Päivän päätteeksi banova toteuttavat itse Kikkerin osallistui seitsemän henkilöä, joista hoitajat tekivät ryhmätyönä neljän palvelukeskuksessa toiminnallisia ja viisi oli hoitajia. Tulkkina toimi viikon päiväohjelman, johon kehi- viriketoimintaan liittyviä tuokioita asukkaiden kanssa ja työharjoitteluspalvelutalon johtaja Lilja Stepano- tettiin asukkaille toimintatuokioita. va. Maria-kodin viihtyisä olohuone Toinen päivä oli täynnä teke- sa he halusivat tutustua uusiin ideoimuuttui kodikkaaksi koulutustilak- mistä ja touhua. Aamu aloitettiin hin ja viedä tietoa mukanaan muulle si. Opiskelijat istuivat kodikkaasti ryhmävoimistelulla ja päivä jatkui työyhteisölle. Vaikka työharjoittelun sohvilla ja pöytien ympärillä. Myös käden taitojen harjoittelemisella. päätavoitteena oli erityisesti toiminasukkaat olivat luontevasti mukana Asukkaat valmistivat yhdessä kou- nallisiin ja luoviin menetelmiin tuniiltä osin kuin halusivat osallistua lutuksessa olevien hoitajien kanssa tustuminen, kikkeriläiset osallistuivat koulutukseen. serviettitekniikalla joulukynttilöitä. myös perushoitoon. Tavoitteena oli Koulutus alkoi teoreettisemmalla Koulutuspäivien palaute oli hyvä. kuntouttavan hoitotyön periaatteiden 8 toteutuminen käytännössä. Tutorina Sahanmäessä toimi lähihoitaja ja viriketoimintavastaava Pirjo Vihtilä. Työharjoittelua helpotti, että Sahanmäessä työskentelee venäjänkielisiä hoitajia. Työharjoittelun organisoinnista vastasi terveydenhuollon opettaja Eva Kotiniitty. Nina Nikkinen ja Rimma Kurbanova havaitsivat monia eroja toimintatavoissa. Työajat ovat erilaiset ja myös toimenkuvat. Esimerkiksi Kikkerin palvelukeskuksessa hoitajat tekevät kaikkea työtä. He myös siivoavat vanhusten huoneet. Erillisen siivoojan palkkaaminen nousikin yhdeksi kehittämiskohteeksi, jolloin hoitajilta vapautuisi aikaa toiminnallisten ja aktivoivien tuokioiden järjestämiseen. Huomiota kiinnitti myös Sahanmäen asukashuoneiden yksilöllisempi ilme. Tämä on mahdollista toteuttaa myös Kikkerin palvelukeskuksessa asettamalla esille valokuvia ja sallimalla omien huonekalujen tuonti. Kikkerin hoitajien toivelistalle jäi myös oma lepo- tai kahvihuone, mitä ei Kikkerissä ole. Sekä harjoittelijoiden että tutorin mielestä työjakso voisi olla vallan hyvin viikkoa pidempi. Kevätkaudella 2010 on tarkoitus järjestää Mariakodin hoitajille työssä oppimisjakso Suomessa. Eva Kotiniitty kouluttamassa yläkuvassa Taaitsan palvelutalon henkilökuntaa kuntouttavan hoitotyön periaatteisiin. Asukkaat ovat mukana harjoituksissa. Projektin tavoitteena on lisätä palvelutalojen virike-elämää. Aktiiviset asukkaat löytävät itsekin puuhaa. Maria-kodissa asuva Juho on todellinen ikiliikkuja ja löytää tekemistä. Potuskanaisten ja Juhon välille syntyi lämmin ystävyys. – Minulle tulee teitä ikävä, Juho tiivisti tunteitaan. Lupasimme palata takaisin, viimeistään silloin, kun kottaraiset palaavat. Sitä Juho odottaa, koska niihin aikoihin on hänen syntymäpäivänsä. Mariakodin työpajan neljä päivää olivat yhtä iloista hyörinää. Tuloksena toistakymmentä upeaa potuskaa. Muista palvelutaloista poiketen Mariakoti voi valita itse asukkaansa, mistä johtuen enemmistö on suomalaisia. 9 Palvelutalojen johtajat opintokäynnille Suomeen keväällä Mirja Vybiralenko ihailee Villa Inkerissä pidetyn virikekurssin satoa: asukkaiden yhteisesti huovuttamaa kuvateosta. Taaitsassa järjestetään koulutustapahtuma tammikuussa, jolloin tehdään oman elämän kuvakalenterit. Silva Kuznetsova ja Eva Kotiniitty kertovat, miten kuvateos syntyi. I nkerinmaan suomalaisten palvelutalojen johtajat oli kutsuttu Villa Inkeriin tutustumaan siellä koulutusprojektissa saavutettuihin tuloksiin. Palvelutalo oli sikainfluenssan takia asetettu karanteeniin, joten tutustuminen sujui kokemuksia vaihtamalla ja tuloksiin tutustumalla. Yksityisten palvelutalojen asema Venäjällä on hankala. Julkista tukea ei ole ja talous on tiukalla. Mirja Vybiralenkon johtama Taaitsan palvelutalo on ratkaissut osan ongelmaa ottamalla asukkaiksi Pietarista itse maksavia vanhuksia. Tämä kuitenkin muuttaa asukaskunnan rakennetta. Venäläis- ten määrä kasvaa. Nytkyisin Taaitsan runsaasta 20 vanhuksesta enää vain yksi on inkeriläinen. Myös Villa Inkeri on entistä tiukemmalla. Raha-automaattiyhdistys on tähän saakka tukenut palvelutalon toimintaa, mutta ensi vuodeksi luvassa ei ole enää euroakaan. Johtajien kesken sovittiin vierailusta myös suomalaisiin palvelutaloihin, esimerkiksi upouuteen Kontulan päiväkeskukseen tulevana keväänä. 10 Usein palvelutalon asukkaiden päivä täyttyy television tuijottelusta. Palvelutalojen tiukka talous kuormittaa hoitajien työtaakkaa ja kaikki ylimääräinen tuntuu olevan poissa välttämättömiltä askareilta. Television kiihkeä musiikkishow muodostaa räikeän kontrastin vanhusten verkkaan perusrytmin kanssa. Rokinrytke ei kuitenkaan estä muita torkkumasta sohvilla. Kun museo heräsi eloon Helena Miettinen E lokuun puolen välin jälkeen toteutettiin Vesisaaren museon ja Inkerin kulttuuriseuran yhteistyönä muistotyynytyöpaja jatkona juhannuksena avattuun Muistotyynyjä ja tarinatäkkejä – näyttelylle. 15.-18.8.2009 pidettyyn työpajaan osallistui 20 tyynyntekijää ja kulttuuriseuralaista vetäjää: Inkeri Sava, Aili Mehiläinen, Marja Karhula, Elma Puidet, Pirkko Nykänen, Jussi Haponen ja Helena Miettinen. Työpajan idea oli syttynyt vuoden 2008 syksyllä Ruijan kveeniliiton edustajien vieraillessa Inkerin kulttuuriseurassa. Ajatus yhteiseen muisteluun eri rajan pinnassa asuvien suomalaisryhmien kanssa tuntui tärkeältä toteuttaa. Suunnittelua jatkettiin talven myötä Ivar Johansenin, Verena Schallin ja Helena Maliniemen kanssa ja työpajan pitopaikaksi varmistui Vesisaaren museo ja myös Tornionjoenlaakson meänkielisten Sveriges Tornedalska Riksförbund innostui mukaan. Rahoitus järjestyi Suomalais-Norjalaisen kulttuurirahaston ja Pohjoismaisen kulttuurirahaston kautta. Kesällä selvisi, että Vesisaaren seurakunnan yhteydessä toimiva kansainvälinen naisten ryhmä kiinnostui muistotyynyistä ja myös tulleet uudet maahanmuuttajat halusivat osallistua työpajaan. Osallistujien suomalaistausta laajeni hetkessä kattamaan 11 muuta kansallisuutta Marja Karhula tilittää tunnelmiaan. –Matka elokuussa Pohjois-Norjaan Vesisaareen! Hienoa, menemme muistelemaan kveenien kanssa, joukossa myös pari meänkielistä Tornionjokilaaksosta. Yllätys oli melkoinen, kun saimme osallistujalistan käsiimme. Eksoottisia nimiä oli pitkä lista. Kotimaat olivat myös eksoottisia Honduras, Kongo, Sri Lanka. Oli joukossa jokunen kveenikin, jotka vielä puhuivat suomea, esi-isiensä kieltä. Kielien määrä oli laaja, eikä kaikille yhteistä kieltä ollut. Mutta innostus muistoihin, valokuviin ja niistä syntyvään potuskaan sai meidät Potuskojen suunnittelu sujui yhteistyössä. Vasemmalla Vesisaaren kveenitaustaiset Randi ja Grete, keskellä Tornionjokilaaksosta oleva Minna Hjort ja oikella Milva ja Melva Kolumbiasta. Alakuvassa valmiit potuskat ovat jo keskiössä. Nurkassa lampun alla istumassa museonhoitaja Helena Maliniemi, jonka ansiosta työpaja toteutui Vesisaaressa. ymmärtämään toisiamme ja puhumaan yhdessä tekemisen ja samaan päämäärään tähtäävää kansainvälistä kieltä. Inkeri Savan muistot ovat samansuuntaisia. –Vesisaareen lähdin – kuten ilmeisesti muutkin – sillä mielellä, että työskentelemme Norjan suomalaisten ja meänkielisten kanssa. Minulla muistona mummojen tarinatyynytyöpaja Keltossa ja lukemani kyseisistä Norjan asukkaista ja työpajaan osallistuvista, joiden historiassa kielellinen kulttuurinen syrjintä on leimannut identiteetin rakentumista. 11 Matkan eteneminen Lappiin ja sen yhteinen kokeminen autossa mukavan matkaseuran kanssa ikään kuin valmisti uuteen ja edellisen kokemuksen tutuksi tekemään toimintaan. Vaan mitäpä kohtasimme! Iloisen ja ystävällisen museoHelenan sekä runsaan joukon eri maailmankolkista tulleita eri-ikäisiä naisia, joukossa myös yksi mnies ja norjalaisia. Työpajan pitopaikkana oli Vesisaaren museoon kuuluva, tunnelmallinen Esbensenin talo, joka aikanaan on kuulunut varakkaalle vesisaarelaiselle kauppiaalle. Muistojen täyttämät huoneet nostivat mielen heti kynnyksellä uudelle tasolle. Talon rytmi mukautui kuin itsestään työpajan tarpeisiin. Kolmelle pienryhmälle olivat omat rauhalliset tilansa, ompelukoneet ja kangasröykkiöt valtasivat ruokailuhuoneen viereisen huoneen ja kuvien skannauskeskus löytyi yläkerrasta. –Paljon aivan nuoria joukossa, ei siis mitään mummoja. Saimme kuulla heidän erilaiset koskettavat tarinansa entisissä kotimaissaan ja turvakokemuksensa Vesisaaren rauhassa. Ihanaa oli kokea alun arkuus oman elämänsä kerronnassa kuvien kera ja ryhmän turvallisuuden lisääntyessä arkuuden väheneminen ja toisten tarinoiden kunnioittava kuunteleminen. Sykähdyttävää oli se vaihe, jossa tarinat alkoivat muuntua ensin kangaspalasiksi, kuvien skannaamiseksi, tulostuksen odotteluksi ja lopulta aina onnistuneiksi tekstiilikuviksi, Kielimuureja ei syntynyt, sillä jollakin kummallisella tavalla ja ymmärrys saavutettiin. Myös muunlaiset kulttuurierot madaltuivat. Somaliasta lähtöisin olevat naiset arastelivat aluksi valokuvausta, mutta uskaltautuivat poseeraamaan Aili Mehiläisen kameralle. Inkeri Sava jatkaa. –Näin jälkeenpäin muisteltuna ihmisten hyörinä ja ompelukoneen surrutus sekä sangen monikulttuurisen ryhmän naisten toisiaan auttava työtapa antavat aihetta iloita tämän työtavan merkityksestä oman elämän ja toisten ihmisten elämän merkitykselliseksi tekemisessä. Onnentunteita tuottavaa oli myös työpajan loppu, jossa työpajalaiset näyttivät tyynyiksi muuntuneen tarinansa ja jonka lopuksi ihanan Aidan opastamana sanottiin jäähyväiset toisillemme salsaa tanssimalla. Minä liikutuin kyyneliin, kun katsoin Kolumbiasta tyttärensä luo vieraaksi tulleen äidin liittymistä tanssin rytmiin. Työpajan alun lysähtänyt, raskaasta elämästään uupunut vanha nainen oli todellakin herännyt eloon ja iloon. Ilon löytyminen on myös Pirkko Nykäsen kokemus. –Uskomatonta on huomata, miten ihmisten kasvoilta loistaa ilo, kun he näkevät omien alitajuisisten muistojen tulevan esiin kankaalle. Tämä ilo ja riemu on joka kerta Vesisaaren työpajan työryhmä vasemmalta. Aili Mehiläinen, Elma Puidet, Inkeri Sava, Helena Miettinen, Marja Karhula, Pirkko Nykänen ja Jussi Haponen. Edessä Inkerin kulttuuriseuran virallinen haukkuja Frida. Työpaja on muuttumassa muistoiksi tanssien. Pirkko Nykänen Hondurasista lähtöisin olevan Aidan jäähyväishalauksessa. näissä työpajoissa yhtä suuri hämmästyksen aihe. Museonhoitaja Helena Maliniemi otti ison riskin järjestäessään uudenlaista työpajaa Vesisaaren museoon. –Esbensenin kauppiastalo on aina ollut monien kulttuurien kohtaamispaikka. Talossa vieraili aikoinaan tanskalaisia ja venäläisiä laivanvarustajia, vienankarjalaisia kauppamiehiä (pomoreita), suomalaisia ja ruotsalaisia saarnaajia, Nessebyn tunturisaamelaisia ja Vesisaaren kveenejä. Se, oliko tuolloin talon huoneissa yhtä kansainvälinen tunnelma kuin noina kolmena aurinkoisena elokuun päivänä muistelutyöpajan 12 ajan, ei ole ollenkaan niin varmaa. Työpajassa oli osallistujia Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta, LähiIdästä, Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Yhteisen kielen puuttuminen asetti sekä työpajan vetäjien että osallistujien kärsivällisyyden koetukselle, pohjautuihan kurssi loppujen lopuksi muistojen kertomiseen. Tilanteesta selvittiin vetäjien ammattitaidolla ja osallistujien positiivisuudella, ja mielessä kävi jopa ajatus yliluonnollisen läsnäolosta: Olivatko myös kulttuurien hyvät henget saapuneet paikalle? Esbensenin talon huoneet täyttyivät muistoilla ja luovuudella, mutta myös yhteenkuuluvaisuuden ja hyväntahtoisuuden ilmapiirillä. Muistelutyöpaja on ollut ehdottomasti mieleenpainuvin ja mielekkäin kokemus kahdeksanvuotisen museourani aikana. Työryhmän omaa onnentunnetta kasvatti myös upea pohjoinen luonto. Vuokrahuvilan pihalta avautui turkoosinsininen, violetinväristen vuorien reunustama Varanginvuono. ”Etelän” ihminen joutui hämilleen huomatessaan olevansa samanaikaisesti sekä kevään, kesän että syksyn keskellä. Heinikossa kukki yhtä aikaa apiloita ja päivänkakkaroita vierellään kypsät kullankeltaiset lakat. Syksystä kertoivat lahdelle kokoontuvat arktisten muuttolintujen parvet matkalla kohti etelää. Valo läpäisi sielun. Synkimmän kaamoksenkin keskellä pystyn sieluni silmilläni palauttamaan mieleeni Varanginvuonon kuulakkaan kirkkauden. Vesisaaren värikkään potuskapajan osallistujat poseeraavat yhteiskuvassa Esbensenin talon pihalla. Muistotyynyjen tekemistä oli tarkoitus jatkaa syksyn myötä ja järjestää näyttely marraskuussa. Naistenkerhon vetäjä Kjersti Kvammen lähetti Potuskanaisille terveisiä revontulten loisteesta ja kertoi, ettei näyttely onnistunut suuniteltuna ajankohtana. –Olemme kuitenkin hyödyntäneet työpajassa saatuja taitoja. Uusia kuvia on syntynyt ja tarinoita on kerrottu. Milwian äiti, Melva, matkusti kotiin Columbiaan joulukuun alussa. Kun naisten kerho palaa joulutauolta tammikuun puolessa välissä, s aloitamme uusien muistotyynyjen tekemisen. Toivon, että saamme näyttelyn valmiiksi alkukesällä. Kansainvälinen pakolaisten päivä on 20. kesäkuuta ja se voisi olla hyvä ajankohta, Kjersti toivoo. Suomalaista kulttuuria Pietarin sydämessä T atjana Bykovan johtama Sampo-keskus toimii uusissa tiloissa Pietarissa Pyhän Marian kirkon naapurissa. Myymälän lisäksi keskuksessa on mahdollista järjestää erilaisia käden taitojen kursseja. Monitoimikeskus on myös korupaja ja käsityöläisten verstas. Sen valmistamat pronssiset riipukset, rintaneulat ja sormukset muistuttavat muotoilultaan suomaisille tutumpia Kalevala-koruja. Alkuperäiset korut on löydetty Inkerinmaasta. Ja jokaisella korulla on oma tarinansa ja elämänfilosofi ansa. Nähtävillä, saatavilla ja ostettavissa on myös monenlaista muuta kaunista: tuohitöitä, upeita silkkisiä ja pitsisiä kortteja ja taidokkaita kirjontatöitä. Kaunista taideympäristöä täydentävät kansanpuvut, muodikkaat vaatteet, puuveistokset ja tyylikkäästi valaistut tekstiilit. Saatavilla on myös kirjoja ja DVD-levyjä. Gallerian ja työpajojen lisäksi Sampo-keskuksesta voi tilata opastuksen tai kiertoajelun Inkerinmaalle. Sampokeskus kannattaa ehdottomasti sisällyttää Pietarin matkan ohjelmaan. Sampokeskuksen johtaja Tatjana Bykova on ahkera uurastaja ja todellinen monitoiminainen. Hänen on onnistunut luomaan monipuolinen toimintakeskus ja korumallisto täysin tyhjästä. Laadukkaat Sampo-korut ovat löytäneet paikkansa myös suomalaisten keskuudessa. Inkerin kulttuuriseura on yksi harvoista korujen jälleenmyyjistä Suomessa. Kuvassa herkkiä joulukoristeita. 13 Kantakansojen päivillä pohdittiin Inkerinmaan suomalaiskansojen kulttuurin tulevaisuutta J oenperässä, Laukaanojen suulla vietettiin elokuun viimeisenä viikonloppuna 29-30.8. kantakansojen päiviä. Juhlapaikkana oli Joenperän koulun pihapiiri ja urheilukenttä. Koulun seiniä somistivat vatjan- ja inkeroiskieliset käsin kirjoitetut julisteet ja pihapiiriin oli kannettu pitkiä penkkejä. Yleisöä oli noin 50 henkilöä. Juhlasta oli tiedotettu paikallisessa lehdessä paria päivää aikaisemmin. Sen sijaan tiedotusvälineiden edustajia ja kuvaajia oli runsaasti paikalla: mm. Pietarin televisio 100 ja Suomesta Pietariin akkreditoitu Kauppalehden toimittaja. Sää suosi tilaisuutta, aurinko paistoi koko juhlan ajan – ehkä liiankin kuumasti joidenkin mielestä. Juhla alkoi puoliltapäivin urheilukentällä erilaisilla piirileikeillä. Sen jälkeen palattiin koulun edustalle, missä Olga Konkovan Korpi-kuoron esiinnyttyä koulun rehtori rouva Vasiljeva piti tervehdyspuheen. Tätä seurasi Ust Lugan kyläneuvoston puheenjohtaja Satkinin tervehdys. Seuraavaksi jaettiin kunniakirjoja aktiivisille toimijoille, mm. Tatjana Jefimovalle, joka ei ollut läsnä tilaisuudessa, opettaja Petrovalle ja rouva Saveljevalle. Lapsikuoro Linnud esiintyi opettajansa rouva Petrovan johdolla. Muita kuoroja olivat Soikkolan laulu, Kalastajatar, virolainen laulullisesti korkeatasoinen Kuldiala seura sekä folklore-ryhmä. Juhlayleisölle tarjottiin tämän jälkeen paluukuljetus. Muut vieraat nauttivat myöhäisen lounaan ennen pyöreän pöydän paneelia, jonka aihepiirinä oli ”alkuperäiskansojen etnisen omaperäisyyden säilyttämisen ongelmia Pietarin alueella ja ratkaisuteitä niihin”. Osallistujia oli kolmisenkymmentä. Kun osanottajia tai heidän roolejaan ei esitelty, asiaa tuntemattomalle jäi vieraaksi, kuka mitäkin tahoa edustaa. Keskuste- Perinneryhmät näyttivät voimansa kantakansojen päivillä 29-30.8. Esiintyjät olivat pukeutuneet kauniisiin, useimmiten itse tehtyihin kansanpukuihin. Inkerinmaalla on siis muitakin pukuja kuin tuttu Tuutarin puku. lua veti Olga Konkova. Aika ajoin keskustelu kävi sekasortoiseksi, kun kaikki puhuivat yhtä aikaa ja keskustelu lainehti laidasta laitaan. Toivo Tupinin simultaanitulkkaus toimi kuitenkin. Krakoljeen – Joenperään – suunnitellaan keskusta, johon tulisi mm. museo, konserttisali, näyttelytila ja työskentelytila asiantuntijoille. Keskusrakennuksen lisäksi alueelle tulisi 3–4 vanhaa tupaa: inkerinsuomalainen, vatjalainen ja inkeroisten kalastajatorppa. Hankeidea oli syntynyt viime syksynä, mutta talouskriisin johdosta hanke saattaa typistyä. Keskusteltiin siitä, kuinka tärkeää olisi kouluttaa opettajia opettamaan vatjan ja/tai inkeroisten kieltä. Keskustelu velloi mm. kielikoulutuksen järjestämisessä lisäkoulutuksena, suomen kielen esittämisessä viralliseen opetussuunnitelmaan vieraaksi kieleksi, kielipesän kokeiluryhmän muodostamisessa päiväkotiin loppuvuodeksi. Lasten ja nuorten leirit voisivat toimia kielen ja kulttuurin tukena. Kiihkeän paneelikeskustelun lopuksi Kingiseppin museon työntekijälle luovutettiin minimuseo, viisi inkeriläisten historiasta kertovaa taulua./Päivi Tukia 14 Olga Konkova veti mon ipo lvista paneelikeskustelua. Vieressä Inkerin liiton puheenjohtaja Aleksanteri Kirjanen. Olga on tulossa Inkerin kulttuurikahvilaan vieraaksi maaliskuussa. Sää suosi kantakansjojen päiviä, kun Joenperässä leikittiin ja laulettiin. Petroskoin kirkko kuvaa uuden ajan toivoa Mukana Karjalan pääkirkon vihkiäisissä I nkerin kulttuuriseura järjesti syyskuussa 2009 matkan, jonka kohokohta oli osallistuminen Petroskoin uuden evankelisluterilaisen kirkon vihkiäisiin. Matkan aikana oli mahdollisuus katsella Karjalaa laajemminkin. Seuraavassa matkan johtaja ja matkustajat kertovat havaintoja ja kokemuksia tästä mieleenpainuvasta matkasta. Kitee ja Sortavala, kaunista Karjalaa Pieni, mutta innokas ryhmä starttasi perjantaiaamuna 4.9.09 kohti Karjalan rajaseutua. Kohta kävi ilmi, että joukossa oli asiantuntijoita kaikille matkaosuuksille. Kiteeltä kotoisin oleva Reino Hukka esitteli meille kotikaupunkiaan, jonka moni-ilmeisyyteen ja kauneuteen ainakin minä tutustuin ensimmäistä kertaa. En ollut myöskään tiennyt, miten paljon teollisuutta ja tuotantolaitoksia kaupungissa toimii. Matkareittimme kulki sotahistoriasta tutuissa maisemissa. Riipaisevimpia hetkiä oli ryhmän jalkautuminen Koirinojalla Surun risti -patsaalle. Ympäristössä oli käyty Talvisodan aikana 1939–1940 ankaria taisteluja, joissa oli kaatunut molemmilla puolilla paljon sotilaita. Toukokuussa 2000 paljastettu muistomerkki on Suomen ja Venäjän valtioiden kustantama. Matkatoverimme, Inkerin ensimmäinen piispa, emeritus, Leino Hassinen purkaa tuntojaan: ”Vaikka olisi nähnyt tämän Leo Lankisen muistomerkin aikaisemminkin, joka kerran se kouraisee. Se on enemmän kuin taideteos. Se on enemmän kuin taistelujen muistomerkki. Se on huuto ihmisyyden syvyyksiin. Sodan mielettömyys on ilmaistu siinä äitien tuskana. Äidit huutavat seläkkäin ristillä tuskassaan: Me kasvatimme poikamme elämää varten, mutta sota on syössyt heidät aseiden maalitauluiksi. Me vaadimme, meillä on oikeus vaatia tällaisen tuhon lopettamista! Petroskoin luterilainen Pyhän Hengen kirkko vihkiäispäivänään 6.9.2009. Emme hyväksy teidän, johtajien, väkivaltaisia ratkaisuja. Maailmassa on ilman sotiakin ristiriitoja ja kärsimystä. Laskekaa aseet, neuvotelkaa, sopikaa!” Leino Hassinen on syntynyt ja aikuistunut Sortavalassa, joten hänellä oli kaupungista paljon kerrottavaa ja muisteltavaa. Sortavala on monella alueella ollut kehityksen keulakuva silloisessa Suomessa. Mm. Vaalialan kehitysvammalaitoksen, Sisälähetysseuran ja Diakonissalaitoksen juuret ovat Sortavalassa. Kaupunkikierroksella näimme, miten paljon Suomen aikana rakennettuja taloja on vielä pystyssä. Reino Hukka puolestaan kertoi olleensa viimeistelemässä Sortavalan uutta luterilaista kirkkoa vaimonsa kanssa helmikuussa 1998. Äitien hätähuutoa kuvaava muistomerkki Surun risti, Koirinojalla. 15 Pyhän Hengen kirkon vihkiminen Petroskoissa, Karjalan pääkaupungissa Lauantaina saavuimme Äänisen rannalle Petroskoihin. Sateisessa kaupungissa teimme kiertoajelun paikkakuntalaisen rouva Stella Styfin opastuksella. Sodan jälkeen lähes kokonaan uudelleen rakennettu keskusta osoittautui pienemmäksi ja hiljaisemmaksi kuin olin kuvitellut, mutta minusta se oli eksoottinen ja kiehtova. Matkan pääkohde, Petroskoin kirkko, on Venäjän Karjalan luterilainen pääkirkko. Se on pitkäaikaisen suunnittelun ja rakentamisen tulos. Suomesta on 14 seurakuntaa osallistunut vuonna 2004 alkaneeseen kirkon rakennustyöhön. Herättäjäyhdistyksen Alpo Järven mukaan yhdistys on ollut toiminnassa mukana puiden kaadosta alkaen. Se on lähettänyt kaikkiaan 32 ryhmää ja 240 rakennusmiestä. Keräyspäällikkö Matti Harju kertoi, että kustannusarvio oli alun alkaen 950 000 euroa, mutta nykyinen arvio on 1,5 miljoonaa, josta puuttuu vielä 300 000. Vihkiäispäivänä varsinainen kirkkosali ja alakerran muut tilat olivat lähes valmiit. Pienet puutteet oli korjattu kekseliäisyydellä. Juhlaväki istui puisilla penkeillä, jotka oli tilaisuutta varten höylätty ja kunnostettu rakennustyömaan telineistä. Talon toiseen kerrokseen avattavat toiminta- ja näyttelytilat olivat vielä kesken. Kalajoen rovastikunnan 11 seurakunnan suurkuoro on vuosien ajan järjestänyt hyväntekeväisyyskonsertteja Petroskoin kirkon tukemiseksi. Juhlat alkoivat lauantai-iltana kuoron järjestämällä konsertilla. Tilaisuudessa paljastettiin kuorolaisten lahjoittama valoteos. Esiintymässä oli myös Viron inkerinsuomalaisten liiton laulava delegaatio. Ensimmäinen konsertti-ilta osoitti, että kirkossa on erinomainen akustiikka. Vihkiäistilaisuudessa sunnuntaina piispa Aarre Kuukauppi vertasi Petroskoin suomalaisen seurakunnan mennyttä 40 vuotta Israelin kansan vaellukseen erämaassa. Molemmat vaellukset olivat kysyneet voimia ja luottamusta Jumalaan. Edellinen kirk- ko oli sijainnut omakotitalossa. Siellä oltiin välillä pakkasessa ja välillä jopa ilman pappeja. Piispa muisteli myös äitinsä laulua Oi Kaanaan maa, jonka sanoma on, että seurakunta on pyhien yhteys: sekä maan päällä olevien että jo pois menneiden. Nyt katsotaan rohkeasti eteenpäin ja kiitetään Jumalaa voimakkaasta nuorisoliikkeestä. Puheen jälkeen Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi siunasi yksitellen kirkon alttarin, kastemaljan, saarnatuolin ja kirkonkellon ja sitten koko kirkon sanoilla: ”Olkoon tämä Petroskoin kirkoksi vihitty… Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Rauha olkoon tälle kirkolle!” Vihkiäissaarnassa piispa Samuel Salmi totesi tuntevansa kiitollisuutta työpanoksesta ja uhrauksesta, jota kirkon hyväksi on annettu. Hän puhui myös siunauksesta ja vertasi lesken ropoa niihin lahjoituksiin, joita kirkko oli saanut. ”Kirkko on tehty pienistä lahjoituksista. Toimijoilla on ollut Jumalan siunaus.” Tämä kirkko on noussut piispan mukaan siksi, että saisimme kokoontua Kristuksen eteen vaivoinemme ja taakkoinemme. ”Kirkko on Jumalan asuinsija ja taivaan portti.” Vihkiäisjuhlan jälkeen tuhatpäinen vierasjoukko nautti maittavan lounaan jatkaakseen sen jälkeen juhlaa, jossa esitettiin onnitteluja ja annettiin lahjoja juhlivalle seurakunnalle. Kulttuuriseuran pieni lahja oli yleisessä lahjapöydässä. Siinä oli 16 Inkerin piispa, emeritus, Leino Hassinen lausuu Herran siunauksen. Kuvassa myös piispa Kuukauppi ja kirkkoherra Grinevits. Juhlayleisö istuu tiiviisti. Takaseinällä Kalajoen suurkuoron lahjoittama valoteos. Samuel Edelmanin kaksi tähänastista virsi-CD:tä. Onnittelupuheessa piispa Aarre Kuukauppi totesi, että Petroskoin kirkko ei ole vain suuri tilaltaan, vaan myös merkitykseltään. Näin siksi, että Karjala kuuluu myös Venäjään. Lahjaksi piispa antoi ehtoollisen kantolaukun, jollaista tarvitaan sekä kirkossa että kirkon ulkopuolella. Piispa Samuel Salmi toi keräyksen suojelijana koko Suomen tervehdyksen. Hän pitää kirkkoa toivon merkkinä, uuden aikakauden alkuna. Hän iloitsee yhteyksistä Karjalan tasavallan ja kirkon välillä. Lahjaksi hän antoi krusifiksin ja samasta Oulun edustalla kasvaneesta poppelista tehdyn raamattutelineen. ”Lahja on sovituksen merkki, se edustaa uutta aikaa ja uutta toivoa.” Onnittelijoiden joukossa olivat mm. myös Petroskoin ortodoksisen Aleksanteri Nevskin tuomiokirkon pappi Ioan, tasavallan kansallisuuspolitiikan uskonnollisten yhdistysten yhteyksiä hoitava ministeri Andrei Mann ja Petroskoin kaupungin edustaja Farida Fadejeva. Kirkkoherra Grinevits toi terveiset Viron eläkkeellä olevalta lääninrovasti Paul Saarelta. Herättäjäyhdistys lahjoitti ehtoollisvälineet. Alttaripöytä kaiteineen oli Kalajoen rovastikunnan lahja. Onnitteluja ja lahjoja tuli myös Amerikasta ja Ruotsista. Suomen Pietarin konsulaatista Kristiina Häikiö totesi lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Syvä kiitollisuus valtaa mielen. Historia on historiaa. Nuoriso on suuri lahja. Valtiovallan päätöksellä ei tällaista aikaansaada.” Kalajoen rovastikunnan suurkuoro samoin kuin Petroskoin oma Inkeri-liiton kuoro sekä Pyhän Hengen seurakunnan nuorisoryhmä esittivät hyvin valittua musiikkia. Tilaisuus päättyi Leino Hassisen lausumaan Herran siunaukseen ja sen jälkeen seisaalleen laulettuun virteen Herraa hyvää kiittäkää. Oli arvokas kokemus saada olla mukana tässä juhlassa. Kotimatkalle Kelton kautta Petroskoista matkareittimme kulki Äänisen rannoilta Laatokan rannoille Aunuksen halki kohti Aunuksen kaupunkia, Syväriläisen luostaria ja Lotinanpeltoa. Martti Luukko kertoi seudun sotahistoriasta jatkosodan ajalta ja alueen maaperän erikoisuuksista. Jatkosodan alussa 1941 suomalaiset etenivät vanhalta rajalta Salmista Syvärille, jota myös saksalaiset tavoittelivat sinne koskaan pääsemättä. Vuosina 1941–1944 Syväriläisen luostarissa toimi suomalaisten huoltokeskus, sotasairaala ja esikunta. Luostari on suurimmalta osaltaan kunnostettu neuvostoajan rappiosta uuteen kukoistukseen. Kivi on Karjalan rikkaus. Toisin kuin Karjalassa, Aunuksessa ja Inkerinmaalla ja niistä etelään Venäjällä, peruskalliota ja kivisiä siirtolohkareita ei enää ole näkyvissä. Pietarin rakennusaineista suuri osa on Karjalasta, Suomenlahden rannoilta, Viro- lahdelta, Laatokan Pohjoisrannoilta, Ruskealasta ja Äänisen rannoilta. Kaksi ehkä tunnetuinta Karjalan kivestä tehtyä kappaletta ovat korkea monoliitti Talvipalatsin aukiolla Pietarissa ja Napoleonin sarkofagi Invalidikirkossa Pariisissa. Monoliitti, yhdestä kivestä veistetty kappale, on hakattu peruskalliosta Virolahdella. Napoleonin sarkofagi on useiden, myös ranskalaisten 1800-luvun lähteiden mukaan Karjalan kiveä. Martin kertoman mukaan Äänisen kalliosta on päätelty, että siellä on tapahtunut maanjäristyksiä 2000 vuoden välein. Kelton koulutuskeskuksessa vastaanotto oli sydämellinen. Vastassa olivat Esteri Parkkinen ja Elina Heikkilä. Heiltä ja Leino Hassiselta kuulimme selostuksen Inkerin kirkon vaiheista Venäjällä, sekä koulutuskeskuksessa nyt tehtävästä työstä. Tutustuimme myös talon kirjastoon. Viimeisen matkapäivän aamuna pyysimme Leino Hassiselta aamun avausta. Leino avasi tuolloin sanan ”seminarium”, joka merkitsee taimitarhaa. Keltossa taimitarha on puhjennut kukoistamaan. Sitten hän mietiskeli, miten elämän pitäisi olla päämäärähakuista, ei kuljeskelua. Elämässä tapahtuu kaikenlaista. Elämme pettymysten, toiveiden, ilon ja tuhon voimakentässä. Leino toivoo, että petroskoilainen tarha tuottaa hedelmää, sen on Jumala tarkoittanut. Molemmat päivän tutustumiskohteet liittyivät Reino Hukan elämään. Kävimme Terijoen kirkossa, jonka entisöimistä hänen lankonsa, rovasti Markus Saari, entinen Hattulan kirkkoherra, on Hämeen rovastikunnan puuhamiehenä ollut edistämässä yli 10 vuoden ajan. Pysähdyimme myös Sorvalissa: kesällä 2009 Reino Hukka on saanut hankituksi Viipurin Sorvalin hautausmaalle syksyllä 1943 kuolleen setänsä Kaarlo Hukan haudalle uuden hautakiven. Se on ensimmäinen Viipurin yksityishaudalle pystytetty hautakivi kevään 1944 jälkeen. Matkan lopuksi laulettiin laulu Maa on niin kaunis. Laulun sanat kuvaavat ihmisten matkaa sukupolvien saatossa. Uskon, että matka herkisti myös miettimään sitä elämän päämäärää, josta laulussa kerrotaan. Omia ja ryhmän jäsenten tuntoja on tähän koonnut ryhmän vetäjä Alina-Sinikka Salonen Vierailu Aleksanteri Syväriläisen luostariin Aunuksessa. Kahvikeskustelua Terijoen kirkossa. Vasemmalta Leino Hassinen, Reino Hukka, Aarre Kuukauppi ja Yrjö Korkkinen. 17 Nuori näkökulma Lännestä Hanna Kiuru V atjalaisten praasniekkamatka kesällä 2009 oli ensimmäinen tutustumismatka Inkeriin isoisäni Martti Kiurun synnyinmaahan. Olen syntynyt ja kasvanut Yhdysvaltain Floridassa ja olen jo kauan halunnut tietää lisää inkeriläisestä isoisästäni. Käyminen Inkerissä ja vatjalaisten kylissä toi isoisäni kuvat ja kertomukset esille ja voin verrata ja ymmärtää niitä omien silmien kautta. Hyppääjien keskusteluista hautausmaalla ja vanhojen inkeriläisten tapaamisen jälkeen tajusin, että kyllä olen ollut lähellä isoisää, vaikka hän on kuollut. Minä tunnen hänen sielunsa. Poikkeaminen Toksovassa missä isoisä on syntynyt ja Aleksei Krjukovin tapaaminen muistutti minua, että minulla Inkerissä on vielä sukua ja matka oli vasta alkuaskel lisätutustumiseen. Kaikkein eniten matka oli pyhiinvaellusmatka, mikä toi rauhaa ja parannusta. Tuntui, että elämän vaikeudet vähenevät, kun kohtaa aikaisemmat vaikeudet. Näin ajattelin, kun kuuntelin tietäviä oppaitamme ja ajellessamme monien entisten inkeriläiskylien ohi, jotka olivat nyt pelkää autiomaata. Kiitoksia Helenalle, kaikille oppaille ja muille osallistujille. The journey was marvelous! Seuraaviin! Hanna Kiuru ja hänen isänsä Martti Kiuru kävivät ensimmäistä kertaa sukunsa juurilla Toksovassa. Taidetta harrastava Martti ilahtui tavatessaan kesähuvilallaan remonttipuuhissa olevan taiteilija Kirill Alanteen, jonka töihin he ovat tutustuneet jo kotimaassaan. Eva- ja Lyydia-tädit Inkeri-lähettiläinä E va Kotiniitty ja Lyydia RuusuSalmi ovat syksyn mittaan vierailleet kuudella Hakunilanrinteen ja Meri-Rastilan koulun ala-asteen luokalla kertomassa maahanmuuttajaluokkien oppilaille Inkeristä. Tavoitteena on viedä perustietoa Inkerin maasta ja inkeriläisestä kulttuurista ja hieman myös historiasta ja keskustella lasten kanssa muuttamisesta toisenlaiseen kulttuuriin. Luokissa on ollut sekä suomalaisia että maahanmuuttajaoppilaita, myös paluumuuttajaperheiden lapsia. Perheet olivat lähtöisin mm. Somaliasta, Venäjältä, Angolasta, Kosovosta, Vietnamista, Syyriasta, Irakista, Islannista ja Meksikosta. Opetustuokion aikana luetaan inkeriläisiä satuja ja kuunnellaan musiikkia sekä kerrotaan tarinoita Inkeristä. Tunnin päätteeksi oppilaat piirsivät kortteja vietäväksi Inkerin mummoille ja papoille tervehdyksenä omasta luokastaan ja koulustaan. Mitenkään yllättävää ei ole, että oppilaat eivät olleet kuulleet Inkeristä. Eräällä luokalla inkerinsuomalaisen paluumuuttajaperheen poika osasi kertoa Inkeristä, sillä he käyvät usein Venäjällä juhlapyhinä ja mummoa tervehtimässä. Juuri mummo on kertonut pojalle Inkeristä. Inkeri-teematunnit jatkuvat vuoden 2010 aikana pääkaupunkiseudun kouluissa. Opettajat ovat ottaneet teematuntien pitäjät suopeasti vastaan ja palaute on ollut hyvää. He ovat kokeneet tunnit tärkeiksi ja jopa koskettaviksi. 18 Hakunilanrinteen ala-asteen oppilaiden kuvatervehdyksiä Inkeriin. Kohtalon vuosi 1919 Inkerissä I nkerinmaan uusimman ajan historia liittyy elimellisesti Venäjän vallankumousten jälkeisiin yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Inkeriläisten kansallinen tietoisuus, joka oli koko ajan kasvanut 1860-luvulta lähtien, näytti saavan etsikkoaikansa Venäjän helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Inkerinsuomalaisten nokkamiehet alkoivat nopeasti puuhata Inkerin suomalaisseutujen autonomiaa. Venäjästä ei haluttu irtautua, vaan toivottiin taloudellista ja sivistyksellistä itsehallintoa, inkeriläisten asuttamien kuntien kunnallisliittoa. Inkeriläiset pystyttivät huhtikuusta 1917 lähtien jo jonkinlaista omaa kansanedustuslaitostakin. Sen nimenä oli Inkerin keskusvaliokunta ja myöhemmin kansanvaltuusto. Inkeriläisten nuori sivistyneistö, joka näitä uudistuksia touhusi, oli poliittiselta kannaltaan valtaosaksi menshevikkejä, sosiaalidemokraatteja. Vanhoilliset, uskonnollismieliset inkeriläiset kuitenkin suhtautuivat sangen epäillen uuteen tilanteeseen. Pieni osa väestä kannatti myös bolshevikkeja. Inkeriläisten joukot eivät siis olleet yhtenäisiä. Vuonna 1917 Venäjän väliaikaisen hallituksen kaudella inkeriläisten uudistushankkeet olivat myötätuulessa. Paikallishallinnossa ja koululaitoksessa pystyttiin toteuttamaan itsehallintoon tähtääviä toimia. Bolshevikkien lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen olot Inkerissä alkoivat kuitenkin nopeasti kiristyä. Tässä näkyi jo Inkerinmaan geopoliittisesti tuulinen asema. Bolshevikit eivät voineet suvaita inkeriläisten kansallisia hankkeita Pietarin, vallankumouksen kehdon ympärillä. Inkeriläisten omat edustajat savustettiin hallintoelimistä pois ja korvattiin punaisilla. Niin ikään käytännön elämässä olot vaikeutuivat. Monenlaiset bolshevikkien pystyttämät komiteat Pohjois-Inkerin rykmentti poseeraa. alkoivat takavarikoida elintarpeita, samaten saatiin pelätä ryösteleviä sotilasosastoja. Venäjällä puhkesi kesällä 1918 lukuisia talonpoikaiskapinoita maanviljelijäiden kyllästyttyä tällaiseen mielivaltaan. Keskikesällä aseellinen toiminta levisi etelämpää Länsi-Inkeriin Jaaman kihlakuntaan, Moloskovitsaan ja Volossovaan. Kaikki kansannousut kukistuivat bolshevikkien tuleen ja kapinajohtajien teloituksiin. Länsi-Inkerin kahakat puhkesivat venäläisvaltaisilla seuduilla ja niihin osallistui venäläisiä ja virolaisia suomalaisten lisäksi. Länsi-Inkerin tapahtumat on syytä kytkeä Venäjää puhjenneiden taloudellisista syistä leimahtaneiden ”kulakkikapinoiden” ketjuun. Suomessahan aikoinaan väitettiin kahakoiden olleen suomalaisten kansallisen hengen ilmaisuja. Vuoden 1918 loppupuoliskolla Inkerin maanviljelijät alkoivat huomata, että he olivat yksin varallisuutensa vuoksi neuvostojärjestelmässä uhan alla. Syksyllä Pietarin kuvernementissa asetettiin entisten pakko-ottojen lisäksi huomattava ylimääräinen vero tilallisten maksettavaksi. Lisäksi puna-armeijan muodostamiseksi asepalveluikäiset suomalaiset käskettiin kutsuntoihin. Tässä vaiheessa alkoi pienimuotoinen pakolaisliike Suomeen. Ensimmäisinä lähtivät hallinto- ja kouluasioissa näkyvästi toimineet puuhamiehet. Vuoden 1918 loppuun on arvioitu Suomeen paenneen 200– 300 inkeriläistä. 19 Ta m m i k u u n lopussa 1919 inkeriläiset perustivat Suomessa asioitaan ajamaan Inkerin Väliaikaisen Hoitokunnan, jonka johtajana toimi Pietari Toikka. Hoitokunta esitti lukemattomia julkisia pyyntöjä avusta Suomelle. Toivottiin jopa Suomeen liittämistä joko koko Inkerin tai vain Pohjois-Inkerin osalta. Ellei muuta apua tulisi, pyydettiin tukea autonomian toteuttamiseksi. Huomattava on, että inkeriläisten joukot eivät olleet tässäkään suhteessa yhtenäisiä. Toinen suuntaus pani toivonsa yhteystyöhön vastavallankumouksellisten venäläisten kanssa. Tätä ajoivat nimenomaan ne henkilöt, jotka olivat helmikuun vallankumouksen jälkeen puuhanneet inkeriläisten autonomiaa. Suomessa oli itsenäistymisen jälkeen vallalla melkoista heimokansallista innostusta. Suomi tunsi kiinnostusta ja toimi kouriintuntuvasti Itä-Karjalan maahan yhdistämiseksi. Inkerin suhteen virallinen Suomi sen sijaan pysyi pidättyvänä. Mannerheimilla ja hänen lähipiireillään oli vuodesta 1918 lähtien suunnitelmia Pietarin valtaamisesta, mutta niissä katsottiin aina inkeriläisten yli. Pietari piti luovuttaa valkoisille venäläisille. Inkeriläisten ei laskettu voivan hallita itse aluettaan miljoonakaupungin ympäristössä. Joidenkin aktivistien haaveisiin kyllä kuului Suur-Suomen ulottaminen Inkeriin, mutta hekään eivät inkeriläisten omiin voimiin ja mahdollisuuksiin luottaneet. Suomi olisi se, joka hallitsisi ja sanelisi Inkerin asioita. Aktivistien haaveena oli Pietarin tuhoaminen, jottei se loputtomasti uhkaisi Suomea. Virallinen Suomi ei koskaan sotavoimalla auttanut inkeriläisiä. Inkeriin ei Suomesta hyökätty niin kuin Aunukseen ja Vienaan. Epävirallisesti inkeriläiset sen sijaan saivat aktivisti- ja sotilastahoilta apua Pohjois-Inkerin kysymyksessä. Suomalaisten välttelevä asennoituminen näkyi hyvin vuoden 1919 alussa. Suomen hallitus päätti 1.3.1919 sallia Inkerin pakolaisten vapaan maahantulon, kunhan he eivät järjestäytyisi ja aseistautuisi Suomessa. Luotettaville miehille päätettiin lisäksi järjestää kulkumahdollisuus Suomen kautta Viroon. Virossa inkeriläisten toiveisiin suhtauduttiin paljon myötämielisemmin kuin Suomessa. Inkeriläisten hoitokunnan ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä solmittiin maaliskuun lopulla 1919 sopimus, jonka mukaan vapaaehtoisista inkeriläisistä voitaisiin muodostaa Virossa joukkoosasto. Joukko-osaston tuli alistua virolaisen sotilasjohdon määräyksiin ja sitä sai käyttää sotatoimissa vain Inkerin suunnalla. Toukokuulla 1919 Tallinnaan oli inkeriläisjoukkoihin jo kertynyt 402 miestä, joista yli puolet oli pohjoisinkeriläisiä. Monet Tallinnaan päätyneet olivat tulleet Suomen kautta. Inkerinmaalla tilanne kävi koko ajan entistä ahdistavammaksi. Kaiken huippu oli se, että toukokuussa 1919 neuvostohallitus julisti Pietarin kuvernementin sotatilaan pelätessään Suomen hyökkäystä Pietariin. Tämä tuntui etenkin Pohjois-Inkerissä, heti rajan takana. Miehiä mobilisoitiin puna-armeijaan, elintarvikkeita ja eläimiä pakko-otettiin ja useita satoja suomalaisia vangittiin neuvostovallan vastustajina. Tämä poiki pakolaisaallon Suomen puolelle Kannaksen rajapitäjiin. Heinäkuuhun 1919 mennessä Suomen puolella oli jo lähemmäs 3000 inkeriläistä paossa. Heistä lähes 500 oli asekuntoisia miehiä. Inkeriläisten hallussa oli lisäksi Raudun kohdalla Inkerin puolella viiden kylän muodostama Kirjasalon kulma, jota he pystyivät perustamansa suojeluskunnan voimin puolustamaan bolshevikeilta. Pakolaiset perustivat Suomessa heinäkuussa 1919 Pohjois-Inkerin toimikunnan, myöhemmän hoitokunnan, joka pyysi Suomelta tukea ja sotilaallista järjestäytymislupaa Inkerin autonomian toteuttamiseksi. Suomen sotaministeriö salli sotilaallinen järjestäytymisen ja luovutti aseistusta itsepuolustukseen. Pakolaiset pystyttivät nopeasti Pohjois-Inkerin vapaajoukot, joissa oli aluksi vajaat 600 miestä. Suomen avun edellytys oli, ettei joukko toimisi omin päin eikä kävisi hyökkäykseen. Aikoinaan Venäjän armeijassa Pohjois-Inkerin rykmentin päällikkö palvellut everstiluutnantti Georg Yrjö Elfvengren. (Yrjö) Elfvengren hankkiutui omaaloitteisesti heinäkuussa inkeriläisten Inkerin rykmentti hajosi kesäkuun sotilaalliseksi johtajaksi. Elfvengren 1919 lopulla nopeasti. Rodzjankon oli värikäs hahmo, kielitaidoltaan ja riveihin jäi vain vajaat 350 inkeriselvästi myös mentaliteetiltaan jo läistä; valtaosa miehistöstä keinotteli huomattavasti venäläistynyt seik- itsensä Viron puolelle ja osa länsikailija. inkeriläisistä livisti kotiseuduilleen. Inkerinmaan kysymys sai vuonRodzjankon joukkojen miehitys na 1919 huipennuksensa neljään ker- ulottui pisimmillään Keski-Inkeriin taan aseellisina taisteluina, kahdesti Serepetan tasalle saakka, mutta PieLänsi- ja Pohjois-Inkerissä kummas- tari jäi valtaamatta. Elokuun 1919 sakin. Sisällissota riehui Venäjällä ja alkuun mennessä sisäisesti hajanaisosa sotatoimista suuntautui Pietariin. ten valkoisten venäläisten oli bolNimenomaan Länsi-Inkerin taistelut shevikkien paineessa peräännyttävä liittyivät puhtaasti Venäjän sisällis- Inkerinmaan lounaispuolelle Peipsisotaan. järven rannoille saakka. Virolaisten Inkerinmaa joutui ensimmäisen tukemana uudelleen järjestäytynyt kerran sodan jalkoihin toukokuussa Inkerin rykmentti puolestaan asettui 1919. Valkokenraali P. V. Rodzjanko linjaan Länsi-Inkerin järvikannaksilla käynnisti tuolloin etelästä päin laajan ja piti alkusyksyllä hallussaan Soikhyökkäyksen kohti Pietaria. Muka- kolanniemeä. na oli virolaisia joukko-osastoja ja Sotaa käytiin myös Karjalan niiden alaisuudessa Tallinnassa pys- kannaksella, Raudun kohdalta rajalta tytetty Inkerin Pataljoona, joka pian Suomesta kohti Pietaria. Hyökkäys paisui rykmentiksi. Etenemisen ai- käynnistyi heinäkuun lopussa 1919. kana Länsi-Inkerissä pantiin toimeen Inkeriläiset itse kokivat käyvänsä kutsunnat ja miesten pakko-otot. omaa vapaussotaansa. Heitä käyttivät Kesäkuun puolivälissä inkeriläisten suomalaiset aktivistit ja niin sanotun Inkerin Rykmenttiin kuului jo noin 2 sotapuolueen edustajat kuitenkin 300 miestä ja sen komentajaksi tuli hyväkseen. Nämä tahot olivat hyöksuomalainen majuri Aarne Uimonen. käystä takapiruina käynnistämässä ja Inkeriläisillä oli paikoitellen ne toivoivat hyökkäyksen toimivan menestystä ja he olivat esimerkiksi provokaationa sodan sytyttämiseksi valtaamassa rannikolla Krasnaja Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Gorkan eli Yhinmäen linnoitusta, mutta rykmentin taival jäi lyhyeksi. Kenraali Rodzjanko syytti inkeriläisiä kansallismielisestä separationismista ja määräsi heidän joukkonsa liitettäväksi venäläisten joukko-osastoihin. Tästä seurasi se, että Pohjois-Inkerin rykmentin päämaja Kirjasalossa. 20 Pohjois-Inkerin rykmentin hyökkäyksellä oli kaksi erillistä pääsuuntaa: Lempaala ja Miikkulainen. Joukot valtasivat nopeasti aluetta 1015 kilometrin syvyydeltä ja päärintamalinja muodostui Lempaalanjärven pohjoispään tasalle. Sotaretkestä tuli kuitenkin vain muutaman päivän pituinen, sillä Suomen sotilastiedustelun mukaan operaatio oli heikosti organisoitu ja onnettomasti johdettu. Hyökkäys kaatui pikaisesti perääntymiseen bolshevikkien hyökätessä. Perääntymisestä muodostui melkoinen kansainvaellus, sillä yli 2 000 pohjoisinkeriläistä vetäytyi karjoineen joukkojen mukana Kirjasaloon ja Suomen puolelle. Siviili-ihmiset joutuivat uhreiksi töytäilyissä, jotka jäivät sotilaallisesti täysin merkityksettömiksi. Syksyllä 1919 Inkerinmaa joutui vielä toistamiseen sodan jalkoihin niin lännessä kuin pohjoisessakin. Lokakuussa kenraali Nikolai Judenitsh ikään kuin toisti kenraali Rodzjankon kesäisen offensiivin. Rodzjankolta periytyneillä joukoilla, tuolloisella Luoteisarmeijalla, hyökättiin kohti Pietaria ja päästiin sangen lähelle, Tuutariin Pulkovon kukkuloille. Hyökkäyksessä oli mukana myös virolaisia ja Inkerin rykmentti, johon kuului nyt yli 1 600 miestä. Inkeriläiset etenivät Pietarhovin seudulle saakka. Bolshevikit iskivät kuitenkin takaisin. Luoteisarmeijan etenemistä torjui tehokkaasti muun muassa suomalaisista punakomentajaoppilaista muodostettu osasto. Judenitshin joukot perääntyivät nopeasti suuressa sekasorrossa. Viro riisui lopulta täydessä sekasorrossa vetäytyneen luoteisarmeijan rippeet aseista Narvassa vuoden 1919 lopulla. Inkerin rykmentti asettui Viron ylläpidossa rajavartiotehtäviin Narva-Jõesuun pohjoispuolelle. Viro ja Neuvosto-Venäjä solmivat rauhan helmikuussa 1920 ja virolaiset hajottivat Inkerin rykmentin vähitellen kevään kuluessa ja lopullisesti kesäkuussa 1920. Keski- ja Länsi-Inkeri joutuivat molempien hyökkäysten aikana kokemaan paikoitellen sisällissodan kauhut. Niin Rodzjankon kuin erityisesti Judenitshin miehityksen ajat olivat joukkojen oleskeluseuduilla valkoisen terrorin kautta, jota myöhemmin seurasi bolshevikkien kosto. Kummankin hyökkäyksen perääntymisvaiheessa vetäytymisreittien varrella olleita inkeriläiskyliä poltettiin. Samaten kyliä tuhoutui taistelujen aikana. Inkeriläisiä pakeni sodan jaloista epälukuinen määrä länttä kohti. Viroon heitä lienee päässyt arviolta 2 000 henkeä. Virossa pakolaiset joutuivat aluksi kurjiin olosuhteisiin ja satunnaisiin töihin. Myös Pohjois-Inkerissä sodittiin syksyllä 1919 toistamiseen. Kun Judenitshin hyökkäys Pietariin käynnistyi lännessä, everstiluutnantti Elfvengren aloitti tätä offensiivia tukeakseen oman iskunsa PohjoisInkerissä 22.10.1919. Tämä tapahtui Suomen sotilasviranomaisten nimenomaista kieltoa vastaan. Inkeriläiset etenivät pisimmillään Lempaalan eteläpuolelle Grusinon aseman seudulle asti, mutta joutuivat muutaman päivän sisällä perääntymään takaisin Suomen puolelle. Yleisesikunnan tiedustelutoimisto piti hyökkäystä kehnosti johdettuna ja jo etukäteen tuhoon tuomittuna. Ja jälleen siviili-ihmiset saivat kärsiä. Lokakuun 1919 toivottoman hyökkäyksen jälkimainingeissa bolshevikit polttivat monia kyliä Lempaalassa, Miikkulaisissa ja Valkeasaaressakin kostoksi ja turvavyöhykkeen synnyttämiseksi. Loppusyksyllä 1919 Suomeen tuli vähitellen yli 3 000 uutta pakolaista. Inkerin pakolaisten luku nousi vuoden 1919 loppuun mennessä kaikkiaan 8 300 henkilöön. Pohjois-Inkerin rykmentti jäi myöhäsyksyllä 1919 roikkumaan rajalle Kannaksella. Aluksi ei ollut muuta rahoitusta kuin Elfvengrenin valkoisten venäläisten ”Judenitshin miljoonista” hankkimat varat, joilla joukkoja varustettiin ja palkkoja maksettiin kuukausien ajan. Tämä sekä Elfvengrenin venäläisyhteydet rikkoivat lopullisesti välit suomalaisiin aktivisteihin, jotka eivät hyväksyneet yhteyksiä minkään värisiin venäläisiin. Aktivistit luokittelivat nyt inkeriläiset ”lapselliseksi” kansaksi, joka oli hylännyt kansalliset vapautushankkeensa ja antanut ”valkoryssien” sokaista rahoillaan itsensä. Valkoisiin venäläisiin nojautuminen aiheutti hajaannuksen myös inkeriläisten pakolaisjohtajien keskuudessa. Marraskuussa 1919 tilanne Pohjois-Inkerin kapinan jaloista Suomeen lähteneiden pakolaisten joukossa oli runsaasti lapsia ja vanhuksia. Eturivissä hoitajan vieressä ensimmäinen valkohuivinen mummo vasemmalta on Katri Pyöriäinen, Helena Miettisen äidin isoäiti, jonka elämäntie Suomeen tulon jälkeen kulki Raudusta Kyminlinnaan inkeriläispakolaisten vanhainkotiin. Katrin elämä Suomessa oli kitkuttelua köyhyysrajalla. Sairastumisen jälkene vähät tavarat joutuivat vuokravelkojen takia vasaran alle. 21 jähmettyi. Pohjois-Inkerin rykmentti majoittui osaksi Suomen puolelle Raudun Raasuliin ja osaksi Kirjasaloon. Kirjasalossa pystytettiin jonkinlainen ”garnisooni” eli varuskunta ja miehistö jatkoi sotilaspalvelusta. Pysyvät vartiot sekä kiertävät partiot vartioivat epävirallisen rajaa, joka oli syntynyt rintamalinjasta Kirjasalon Neuvosto-Venäjän puoleiseen reunaan. Inkeriläisten suorittama rajavalvonta oli tehokasta. Koko Kannaksella Kirjasalon kohta oli suurin piirtein ainoa seutu, missä salakuljettajat ja bolshevikkikuriirit eivät virranneet edestakaisin rajan yli. Kirjasalon kulma tuli muodostamaan Repolan tai Porajärven lailla Suomen alueliitännäisen, joka oli asevoimin maahan yhdistetty ja eristetty Neuvosto-Venäjästä. Kirjasalossa oli vain yli 400 siviiliasukasta, mutta he olivat sekä elivät jatkuvasti alueella ja heillä oli jopa oma kunnanvaltuustokin sekä suojeluskunta. Pohjois-Inkerin rykmentin taloudellinen ahdinko helpottui viimeinkin hivenen helmikuussa 1920. Valtioneuvosto myönsi rykmentin ylläpitoon kuukausittaisen määrärahan ehdolla, että rykmentti avustaisi suomalaisia viranomaisia rajan vartioinnissa. Muodostui varsin erikoinen tilanne, ainoalaatuinen Suomen rajojen vartioinnin historiassa. Inkeriläiset vapaaehtoiset, kansalaisuudeltaan Venäjän alamaiset, suorittivat Suomelle rajapalvelusta Neuvosto-Venäjän maaperällä! Rykmentin asema ja olemassaolo osoittautuivat ajan oloon huomattavan ongelmallisiksi. Vanhimmat ikäluokat olivat kyllästyneitä ankeaan sotilaselämään ja monia pohdituttivat perheasiat. Tästä syystä ja kuriongelmien takia esiintyi paljon karkuruutta. Oma pulmansa muodostui vielä päällystön ja etenkin suomalaisten vapaaehtoisten joukosta löytyneistä täysin sopimattomista henkilöistä. Heinäkuussa 1920 joukot supistettiin Pohjois-Inkerin erikoispataljoonaksi, jonka vahvuudeksi jäi aluksi noin 600 miestä. Valtioneuvosto myönsi syyskuussa pataljoonalle ylläpidon vuoden 1920 loppuun asti. Pääasiassa rajan taakse Kirjasalon puolelle siirtyneet joukot jatkoivat rajapalvelusta. Syyskuun 1920 lopussa pataljoonan väliaikaiseksi komentajaksi nimitettiin jääkärikapteeni Jussi (Johannes) Sihvo. Tarton rauhansopimuksen tultua myöhäsyksyllä voimaan päättyi Pohjois-Inkerin joukkojen ja Kirjasalon miehityksen taru. Erikoispataljoona ja 348 kirjasalolaista karjoineen vetäytyi 5.12.1920 Suomen puolelle, missä Valkjärvellä joukot purettiin joulukuun lopulle tultaessa. Erikoinen vaihe Kannaksen rajahistoriassa oli päättynyt. Kysymys Inkerinmaan ja pakolaisuuteen joutuneiden inkeriläisten lopullisen kohtalonjärjestämisestä nousi päivänpolttavaksi vuoden 1920 alussa. Neuvosto-Venäjä oli jo nousemassa sisällissotiensa alhosta ja Viro sekä Suomi olivat vihdoinkin valmiit tunnustelemaan neuvostovallan kanssa rauhaa. Rauhanneuvottelut alkoivat kesäkuussa 1920 Tartossa. J. K. Paasikiven johtama Suomen valtuuskunta totesi heti, ettei Inkeriin nähden esitettäisi aluevaatimuksia. Sen sijaan toivottiin, että inkeriläiset kansalliset ja kulttuuriset olot järjestettäisiin demokraattiselle perustalle. Tähän kaikki sitten jäi. Inkerin asia oli vaikeissa ja pitkittyvissä rauhanneuvotteluissa selvästi toisen luokan kysymys. Osapuolet väänsivät sen sijaan sitkeästi kättä Itä-Karjalasta ja Petsamosta. Rauhansopimus allekirjoitettiin 14.10.1920. Allekirjoittamisistunnossa Neuvosto-Venäjän valtuuskunta antoi luvatun Inkerinmaata koskevan ilmoituksen. Inkeriläisten, joista käytettiin termiä Pietarin kuvernementin suomalainen väestö, luvattiin saavan nauttia kaikkia oikeuksia ja etuja, jotka Venäjän lait myönsivät vähemmistökansallisuuksille. Tämän mukaan inkeriläiset saisivat järjestää kansanvalistuksen ja paikallisen hallinnon sekä oikeudenkäytön omalla kielellään ja omien toimeenpanoelintensä kautta. Suomeen paenneille taattiin lisäksi valtiollinen amnestia, oikeus palata kotipaikoilleen ja palaajille taloudellista tukea. Lupaus toteutui myöhemmin vain osittain. Venäjän vallankumousten jälkeen oli vuosia sekava aika, jolloin sisäiset ja ulkoiset voimat koettivat kaataa bolshevikkivaltaa. Tämä tilanne soi mahdollisuuden inkerinsuomalaisten haaveille kansallisesta vapautumisesta. Inkerin niin kutsuttujen vapaustaistelujen historiaa voi samalla luonnehtia inkeriläisten hyväksikäytön historiaksi. Aina he joutuivat isompiensa jalkoihin, kokonaisten valtakuntien tai voimaryhmittymien pelinappuloiksi. Suomalaiset aktivistit, virolaiset ja vastavallankumoukselliset venäläiset hyödynsivät kukin ajallaan inkeriläisiä omissa tavoitteissaan.. Inkeriläisten haaveet kansallisesta vapautumisesta kompastuivat Pietarin heittämään valtaisaan varjoon. Miljoonakaupungin ympärillä elävän pienen kansansirpaleen tavoitteet olivat tuomittuja epäonnistumaan nimenomaan geopoliittisten realiteettien paineessa. Dosentti Pekka Nevalaisen esitelmä 3.10. 2009 Inkerin kulttuuriseuran Pohjois-Inkerin taistelujen muistojuhlassa Pakolaisia ja palavia kyliä. 22 Viimeinen Mikkelinpäivä Jutikkalassa Mari Kiukas koseen kyllä. Voi olla, että mummon heti vaientama puheenaihe siitä, että Ritola on väännös alunpitäen venäläisestä nimestä, pitääkin paikkansa. Ritola olisi aika luonteva valinta pohjalaiselta Maria Riikoselta. Hämärästi muistelen, että mummo jostain hurjasta tataariluonteesta pikkusen suutuksissa tuhahteli. Mari Kiukkaan esitys Pakolaisia ja palavia kyliä -juhlassa A nna Maria Korkka (mummo), syntyi 4.1.1895, Lempaalan Jutikkalassa, vanhemmat Antti Korkka ja Anna s. Kanninen Kirkonkirjoista löydetty seuraavat tiedot: Antti Korkka (Andreas Simonssohn Korkka), synt. 27.6.1850 Judikkalassa (vanhemmat: Simo=Simon Andreassohn Korka ja Katri/Kaisa=Catharina Andreastochter Suutarinen, vihitty 4.4.1849) ja vaimonsa Anna (Anna Simonstochter Kanninen, synt. 10.3.1855 Mustilassa (vanhemmat Simo=Simon Simonssohn Kanninen ja Katri/ Kaisa=Catharina Johanstochter Kettinen) Antti ja Anna vihitty 13.1.1874, talollisia. Mummo sanoi olleensa hemmoteltu, joutui vain vähän osallistumaan töihin. Vanhemmat sisaret Simo (Simon s. 20.7.1874), Kaisa (Catharina nro 2 s. 17.8.1879, ens. Catharina eli vain 13 kk), Juho (Johann s. 13.6.1882) ja Matti (Mathias s. 6.9.1885) huomattavasti vanhempia kuin mummo sekä Pietarista tuotu kasvattisisko Liisa. Vain mummoni ja Matti pakenivat Suomeen 1919. Paavo Ritola (pappa) syntyi 16.12.1891, Lempaalassa. Vanhemmat olivat Juhana (Juho) Ritola ja Maria Riikonen, joka oli tullut jostain Oulun seudulta Inkeriin. Mökkiläisiä, pappa Korkalla paimenpoikana, myöhemmin armeijassa kirjurina (venäjäntaitoinen). Vanhempi veli Juho ja nuoremmat Pekka, Kaisa, Maria eli Maikki pakenivat kaikki Suomeen. Lempaalan kirkonkirjoissa en ole törmännyt Ritolaan tai sen muunnoksiin, Rii- 1917–1919 tapahtumat Lempaalan kirkon paikalle pystytetty muistorirsti sai kesäkuussa 2009 lastenlasten tervehdyksen: Kiitos rohkeudesta Anna ja Paavo. 23 Vallankumouksen jälkeen olot olivat sekavat ja 1.maailmansodan voittajilla oli suunnitelmia bolshevismin kukistamiseen. Myös Suomen poliittinen tilanne antoi inkeriläisille pakolaisille mahdollisuuden asevoimin ryhtyä vapauttamaan Inkeriä. SuurSuomi ajattelua. Avunanto Inkerille merkitsi samalla liittymistä Pietarin valloitussuunnitelmiin. Suomen hallitus teki kuitenkin kielteisen päätöksen 1.3.1919. Viron suunnasta aktivismi oli suurempaa. Keväällä 1919 Pohjois-Inkerissä puhuttiin yleisesti Suomesta tulevasta hyökkäyksestä varmana asiana ja pakolaiseksi aikovia kehotettiin jäämään ”koska kuitenkin palaatte takaisin” Samaan aikaan mummo ja pappa menivät naimisiin, ja Paavo kaikesta huolimatta lähti Suomeen etsimään työtä. Maaliskuussa bolsevikit olivat ulottaneet sotaväenotot myös Pohjois-Inkeriin, 18 - 40 vuotiaat pakenivat metsiin tai Suomeen. Se aiheutti jäljelle jääneille lisää ongelmia. Pappaa tultiin etsimään jossain vaiheessa loppukeväästä ja kun ei löydetty, mummo pidätettiin. Mummo oli raskaana, mutta siitä huolimatta hänet vietiin Pietari Paavalin linnoitukseen. Siellä kertoi itkeneensä kaksi viikkoa yhtä soittoa ja vartijoille oli ilmeisesti käynyt sääliksi ja he vapauttivat mummon. Joku venäläinen nainen oli antanut rahaa junalippuun. Junalla pääsi Toksovaan asti, loppumatkan takaisin Jutikkalaan mummo käveli. Mummo kertoi myös kahdesta muusta yhteenotosta punaisten kanssa, tarkkaa ajankohtaa en tiedä. Joku naapurin tytöistä oli tullut pihalle ja huutanut: ”Annamaikki, Annamaikki, punikit männööt tei läävää!” Mummo oli tullut portaille, jolloin navettaan yrittänyt mies oli ampunut mummoa pakaraan -vahingossa, sanoi mummo itse. Tytöt olivat sitten kovasti selittäneet, etteivät he ketään nimitelleet, vaan heillä oli siellä Punnikki niminen lehmä. Hävityn sisällissodan jälkeen Suomen punaiset pakenivat suurin joukoin Venäjälle ja jäivät luonnollisesti suomea puhuvalle Inkerinmaalle. Monet käyttivät tilaisuutta hyväksi ja kostivat kärsimyksensä paikallisille talollisille. Ryöväys oli lisäksi lähes ainoa tapa saada elantoa kaoottisissa oloissa. Korkan talossakin käytiin useasti ja mummolta vietiin mm. hänen itse kutomansa kaunis villahame. Tuo hame käveli mummoa vastaan tilanteessa, jossa paikalla oli poliisi (?) ja mummo vaati hametta takaisin. Nainen väitti sen olevan hänen itsensä tekemä, mutta mummopa pystyi näyttämään hameesta paikan, johon oli kirjaillut nimensä. Ja niin nainen oli kuulemma siinä paikassa joutunut riisumaan hameen. Ei ollut mummokaan mistään arkalasta kotoisin. Touko–kesäkuussa sattui useita yhteenottoja paikallisten asukkaiden ja neuvostokomisaarien välillä. Inkerin rajalla lähellä Rautua ja Kivennapaa sijaitsevassa Kirjasalon kylässä oli raja-asema, josta pakolaisetkin kulkivat. Parin vuoden takainen elokuva, Raja 1918 antaa hyvän kuvan siitä millaisissa oloissa elettiin. 23.7.1919 kenraalit Kivekäs ja Ignatius esittävät sotaministeri Walldenille hälyttäviä tietoja bolsevikkien hyökkäyksestä ja vaativat jopa armeijan liikekannallepanoa. 24.7.1919 synnyttää 23-vuotias Anna Maria Ritola (s. Korkka) ensimmäisen lapsensa Jutikkalan kylässä Lempaalassa. 25.7.1919 Ståhlberg valitaan Suomen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi, Suomen heimojen ’aktiivista auttamista’ ajaneet kärsivät tappion. 26.–27.7.1919 välisenä yönä pohjoisinkeriläiset joukot hyökkäävät komentajansa everstiluutnantti Elfvengrenin käskystä rajaa pitkin etelään Mustilan kylän kautta ja valtaavat Lempaalankylän. Hyökkäys meni siitä eteenpäin mönkään, koska yksi komppania eksyi yön pimeydessä ja punaiset olivat ehtineet vetää pois vähäiset rajajoukkonsa. Seuraavana yönä asetuttiin linjalle Lempaalan järvi – Körtinki – Maaseläntie. 29.7.1919 Suomen hallitus tuomitsee jyrkästi sille yllätyksenä tulleen hyökkäyksen. Raja Kirjasalossa suljetaan. 31.7.1919 punaiset aloittavat hyökkäyksensä ja ammusten puutteessa Elfvegrenin on peräydyttävä Kirjasaloon ja lopulta Suomen puolelle. Paavo-poika on viikon vanha. Elokuussa kevään optimismi on vaihtunut pettymykseen. Syyskuussa Paavo ja Anna Maria, sekä parikuukautinen Paavovauva valmistautuvat pakenemaan Suomeen. Tsaarin armeijassa palvellut Matti Korkka käy salaa kotonaan ja kehottaa sisartaan lähtemään välittömästi. Ihan lokakuun alussa, Mikkelinpäivänä lopulta päästään matkaan. Anna-äidin (Anna Korkka s. Kanninen ) piti vielä tulla tapaamaan kylän ulkopuolella olevalle ladolle, mutta häntä ei kuulu sovittuun aikaan. Mitä on tapahtunut, eikö uskalla, pelkääkö jonkun seuraavan ja paljastavan pakolaiset? Ilmeisesti, mutta odottamaan ei voi jäädä. Ilma on pakastamaan päin ja jäljet näkyisivät liian hyvin maastossa. Syy selviää vasta 20 vuotta myöhemmin ja silloin vasta kuullaan muutkin Korkan suvun kuulumiset. (Simon poika Antti perheineen tuli Suomeen siirroissa. Antin pojat Aarne ja Armas olivat paenneet jo aiemmin taisteluista Suomen puolelle ja liittyneet heimopataljoonaan. Kun pojat palautettiin, lähtivät myös muut vapaaehtoisesti takaisin. Armas eli viimeiset vuotensa Punkaharjulla.) 25.10.1919 mennessä kaikki Pohjois-Inkerin joukot vetäytyneet 24 Kirjasaloon ja siitä Suomeen. Ensin asetutaan Valkjärvelle, Lempi Lahja syntyy, sitten Jääskeen, jossa Terttu (äitini) syntyy vuonna 1924. Pian sen jälkeen Joutsenoon, johon jäädään pysyvästi Honkalahteen Hackmanin tehtaan kasarmille asumaan. Lapsia syntyy vielä kaksi Vilho ja Aili. Vuonna 1936 presidentti Svinhufvud myöntää Suomen kansalaisuuden siihen asti ns. Nansenin-passilla Viipurin pakolaisseurakunnassa kirjoilla olleille Anna Marialle ja Paavolle sekä lapsilleen Paavolle, Lempi Lahjalle, Terttu Lailalle, Vilho Johannekselle ja Aili Rebekalle. Pappa kuoli 1961 ja mummo 1967. (Lähteet: Inkerin suomalaisten historia, Pekka Melkko, P. Nevalaisen tutkimukset sekä inkeriläisten muistelmakirjoitukset/kirjat + Lempaalan srk kirkonkirjat 1834-1885) Mari Kiukkaan suku on Lempaalan Jutikkalasta. Marilla ja hänen sukulaisillaan on tapana käydä vahvistamassa juuriaan Inkerinmaalla. Mari on monelle tullut tutuksi Ajankohtaisen kakkosen napakkana toimittajana. Mestarin muistoksi Helena Miettinen I nkerin kansallishymnin säveltäjä Mooses Putro katosi jäljettömiin 90 vuotta sitten 24.11.1919. Myös monet muut hänen sävellyksensä elävät yhä. Tuutarin Nurkkalan Kyllisissä 30.10.1848 syntynyt Putro teki elämäntyönsä Pietarissa Pyhän Marian kirkon kanttorina ja urkurina. Lisäksi hän opetti lapsia kirkkokoulussa ja oli ahkera lehtimies ja kulttuurivaikuttaja. Inkerin kansallishymnin ohella hänen tunnetuimpiin sävellyksiinsä kuuluu tuttu ja lukuisten kuorojen levyttämä virsi Rukous. Mooses syntyi vauraan talonpojan perheeseen. Vastuu tilasta jäi vanhimmalle veljelle ja nuoremmat ohjattiin opintielle. Mooses Putro pääsi kuuluisaan Kolppanan seminaariin ja jo 19-vuotiaana hänestä tuli entisen koulunsa opettaja. Hän muutti Pietariin vuonna 1872, kun hänet oli valittu Marian kirkon kanttorilukkariksi. Samana vuonna Putro perusti Pietarin Suomalaisen Lauluseuran, jonka vuonna 1901 Gramophone Companylle Pietarissa tekemät levytykset ovat ensimmäisiä suomalaisia äänitteitä. Vuonna 1879 hän solmi avioliiton Mäntyharjulla syntyneen, kauppiaantytär Nanna Juvosen kanssa. Perheeseen syntyi kaksi poikaa. Vuonna 1884 syntynyt Viljo Kalervo kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Toinen poika Sulo syntyi kesäkuussa 1885. Putro työskenteli opettajana Kasanskin alustavassa suomalaisessa kirkkokoulussa. Samassa portaikossa sijaitsi myös Putrojen asunto. Putron entinen oppilas Helli Suominen on kuvannut opettajaansa. ”Juhlahetki koitti, kun Mooses Putro viulu kainalossaan astui luokkaan. Hän oli tuolloin jo noin 60-vuotias, hänen tukkansa ja partansa olivat harmaat, lempeys ja hyvyys säteilivät koko hänen olemuksestaan. Hän rakasti lapsia ja musiikki oli hänelle miltei ilmaa, jota hän hengitti.” Sulo Putro lähti koulun päättymisen jälkeen Helsinkiin opiskelemaan lakia. Elämäntyönsä hän teki kauniilla niemellä Saimaan rannalla. Huvilalle tultiin junalla ja laivalla koko kesäksi. Naapurustossa kerrotaan yhä tarinoita siitä, miten Mooses Putro käveli suvi-iltaisin Karhunpään pihamaalla viulua soitellen ja linnun viserrystä jäljitellen. Karhunpää henkii yhä Mooses Putron tunnelmaa. Mestarin kosketus on aistittavissa. Pietarista ja Tuutarista tuodut huonekalut ja astiat viestivät Mooses Putron kauneudentajusta. Marraskuun 24. päivänä 1919 Mooses Putro katosi jäljettömiin palatessaan kotiin hautajaisista. Hänen kohtalonsa on täysi mysteeri. Mitään havaintoja hänen viimeisistä vaiheistaan ei ole. Moosesta muistellen Mooses Putron nuori perhe Pietarissa. Nannan sylissä Sulo. Kansallis-Osake-Pankissa. Sulo kuoli vain 44-vuotiaana vuonan 1929. Sulo ja Hilja Putron perheeseen syntyi kolme tytärtä: Maija, Eeva ja Hilkka. Hilkka oli isänsä kuollessa vasta viisivuotias. Ylioppilaaksi tultuaan Maija työskenteli toimistotöissä, Eevasta tuli sairaanhoitaja ja Hilkka kävi Liikemiesten kauppaopiston ja työskenteli kanslistina. Mooses Putro hankki 1880-luvulla perheelleen kesäpaikan Taipalsaarelta lappeenrantalaisen kauppiaan Abramovin entisen kalamajan. Karhunpää sijaitsee uskomattoman Katoamisen 90-vuotispäivänä Inkerin kulttuuriseura oli järjestänyt muistotilaisuuden säveltäjän kunniaksi. Juhlassa esiintynyt Espoon Musiikkiopiston opettajista ja opiskelijoista koostuva kanteleyhtye Käenpiiat sekä laulaja Teuvo Kurparinen tulkitsivat upeasti Putron ja muiden mestareiden musiikkia. Konserttikanteleet soivat herkän kauniisti. Eeva ja Hilkka Putron kulttuurintahdosta kertoo, että yksi arvokkaista kanteleista on hankittu sisarusten lahjoitusten turvin. Lämminhenkinen ja tunnelmallinen tilaisuuden sai kruunauksen, kun Anne Tuohimäki luovutti Hilkka Putrolle Inkerin sivistyssäätiön ansiomerkin. Annikki Smolander-Hauvosen johtama kanteleyhtye Käenpiiat toivat juhlaan musiikkitervehdyksen. Kanteleet saivat Mooses Putron lauluihin raikkaan soinnin ja loihtivat mestarin sielun paikalle. 25 Kielen ja kulttuurin tukea M issä täällä on vierailee lasten luona 10 leikkikalut?, kertaa ja jokaisella tapaaviisivuotias misella opitaan 10 uutta Ilja Sergejev kysyi reipsanaa. 100 keskeistä sanaa paalla äänellä tulleskarttuu näin ollen kuin saan mummonsa kanssa itsestään. Tallinnan Inkeripaukkupakkasista piitseuran puheenjohtaja Vogi taamatta uuden suomen Vari tallentaa nukketeattekielen kerhon tiedotustiria videolle. laisuuteen Kikkerin PaMyös vanhukset on ronintaloon 16.12.2009. otettu huomioon. Projekti Leikkikaluja ei vielä tukee inkeroisvanhusten ollut, mutta Ilja oli silryhmätoimintaa. Tavoitminnähden tyytyväinen teena on tarjota kielen taisaamaansa Inkerin lastajille mahdollisuus käytten oppikirjaan. tää omaa äidinkieltään. Vuoden 2010 alussa Myös Kikkerin palvekäynnistyy Kikkerissä lukeskuksessa viritetään ja Volosovassa suomen 5-vuotias Ilja Sergejev on vielä mummon hoidossa ja kielikerho tuo asukkaiden suomen kielen odotettua vaihtelua. kielen kerhotoiminta, josaktivointia. Ohjaajaksi on opettaja Leida Gaimajurova, joka on sa äidinkielen omaisin menetelmin lupautunut Irma Mustonen. Palvetänyt myös Jaamassa lasten suomen – leikkien ja laulaen opiskellaan velutalon asukkaille järjestetään kielen ryhmiä. Ryhmät kokoontuvat suomen kieltä. Kerhotoiminnan käynviikko-ohjelmaan suomen kielen kaksi kertaa kuukaudessa. Keväällä nistämisen on tehnyt mahdolliseksi elvyttämiseen ja aktivointiin liittyviä on kymmenen kokoontumista moPohjoismaisen ministerineuvoston toimintatuokioita. lemmissa paikoissa lasten kanssa. tukema projekti, jonka tarkoituksena Suomen Pietarin pääkonsulaatti Suomen kielen opettaja on Leida on vahvistaa suomalaista kulttuuria on myös kiinnostunut projektista ja Gaimajurova. Lasten kielikerhotoiInkerinmaalla. yhteistyöstä. Konsuli Paula Karppimintaan tulee mukaan myös vanhemKupanitsan seutu on historiallinen koroisti viime tapaamisella, että pia henkilöitä, jotta eri sukupolvien sesti perinteikästä suomalaisaluetta, toiminta, mitä konsulaatti voi tukea välinen kieli- ja kulttuuriperinnön vaikka moni nuorempiin sukupolviin on nimenenomaa paikallisella tasolla siirtyminen olisi mahdollista. kuuluva ei itse enää osaa puhua suotapahtuvaa konkreettista toimintaa. Jo tutustumiskäynnillä Ilja oppi mea. Vanhemmat haluavat kuitenkin Hän arvostaa konkreettisia hankkeita, luonnonmenetelmällä muutaman välittää lapsilleen sukunsa kulttuurimissä on mukana syvällisempi tavoite sanan ja korvakuulolta Porsaita äidin taustaa. Siitä kertoi tiedotusilmaisuuja pidempiaikaisia vaikutuksia. oomme kaikki – joululaulun. teenkin tulleiden tulevien kerholaisPohjoismaisen ministerineuten motiivit: mummot ja vanhemmat voston projektiin kuuluu suomen ovat inkeriläisiä. kielen kerhon lisäksi monia muita Aluksi oli suunniteltu, että suotoimintoja. Pelkästään Villa Inkerin men kielen kerho kokoontuisi Villa palvelutalon asukkaille projekti merInkerin tiloissa, mutta aiemmin sykkitsee viikoittain suomenkielistä kultsyllä Volosovan ja Kikkerin koulutoituuritoimintaa, johon voivat osallistua men ja päiväkotien kanssa käytyjen myös kotonaan asuvat vanhukset. neuvottelujen jälkeen paikka vaihtui. Kesällä järjestetään puutarhajuhla, Lasten on helpompi jatkaa kerhossa johon vieraiksi saapuu Tallinnan koulun tiloissa. Kikkerin koulusta Inkeri-seuran kuoro ja kansantanssituleminen olisi jotenkin onnistunut, ryhmä. Luvassa on muistojen ja kuumutta myös Volossovassa asuvat lumisten vaihtoa. Moni tallinnalainen perheet ovat kiinnostuneet tulemaan on kotoisin Keski-Inkeristä. mukaan, mutta matkaa Villa InkeProjektin toiminnot kohdistuvat riin on yli 10 kilometriä. Volosovan myös inkerikkoihin ja vatjalaisiin. sosiaalitoimi tarjoaa kerholaisille Olga Konkova aloittaa inkeroiskielen tilat käyttöön korvauksetta. Kerhoopettamista lapsille vuorovaikutteisen Leida Gaimajurova suomen kielen toiminnan vetäjäksi on lupautunut nukketeatterin avulla. Nukketeatteri kerhon vetäjä. 26 Inkerin kulttuuriseuran seuramatkalle Peipsijärven sipulimarkkinoille ja Petserin luostariin 28-30.8.2010 Peipsijärven ympärillä Virossa on paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa. Alueella asuvat karjalaistaustaiset setukaiset ja vanhauskoisten kylissä on aivan erityinen tunnelma. Syyskesällä Peipsijärven rannan kylissä vietetään mahtavia sipulimarkkinoita. Sipulien ohella on tarjolla on ainutkertaista tunnelmaa. Kesämatkamme kohteena on Lüübnitsa, jossa sipulimarkkinoita vietetään elokuun viimeisenä viikonloppuna. Tutustumme myös setujen ulkoilmamuseoon. Ensimmäisen yön vietämme Värskan kylpylässä Setumaalla. Toisena matkapäivänä ylitämme Venäjän rajan ja tutustumme ikivanhaan ja upeaan Petserin luostariin, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Viron rajasta. Luostari on toiminut yhtäjaksoisesti yli 500 vuotta, perustamisestaan tähän päivään asti. Petseristä matka jatkuu 50 kilometrin päähän Pihkovaan, jossa tutustumme Kremliin. Yöpyminen paikallisessa hotellissa. Kolmantena päivänä alkaa paluumatka kohti Tallinnaa. Hintaan 370 euroa kuuluvat laivamatkat Tallinnaan sekä bussikuljetus ja suomenkielinen opastus koko matkan aikana, majoittuminen kahden hengen huoneissa Värskan kylpylässä ja hotellissa Pihkovassa, aamiaiset ja kolme lounasta. Venäjälle Kulttuurikahvila ja Ompeluseura kokoontuvat Koivussa ja tähdessä osoitteessa Wallininkatu 7. Tammikuu Kulttuurikahvila 28.1.klo 16–18. Kotiin karkotettavaksi. Fil tri. Toivo Flink kertoo inkeriläisen siirtoväen palauttamisen liittyneen Kotiin karkotettavaksi –tutkimuksen tuloksista tarvitaan viisumi. Ryhmäviisumin hinta on 43 euroa. Vastuullisena matkanjärjestäjänä on Tiit Reisid. Matkanjohtajana toimii Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen. Ilmoittautumiset sähköpostitse [email protected] tai puhelimitse Inkerin kulttuuriseuraan arkisin 10-16 puhelin (09) 2733 225 tai Eva Kotiniitylle, puh. 358 405373243. Varaa kalenteriisi: Mooses Putron muistoksi näyttely 9.–6.9.2010 Taipalsaaren kirjastossa ja kesätapahtuma Karhunpäässä Mooses Putron huvilalla 23.8. Ihanan Inkerin prameat palatsit ja puutarhat Suunnitteilla on matka, jonka kohteina ovat Pietarin länsipuolella sijaitsevat tsaarien palatsit puutarhoineen (mahdollisuuksien mukaan Pietarhovi, Pushkina, Pavlovski, Hatsina). Paluumatkalla käydään Viipurin linnassa. Yövytään todennäköisesti Kupanitsassa Kikkerin Paronin talossa puolihoidolla. Tapahtumakalenteri kevät 2010 M a t k a n a j a n ko h t a on 9. 12.7.2010. Matkan hinta selviää helmikuussa. Matkan toteuttaminen edellyttää vähintään 12 matkustajaa. Palatsien vierailujen suunnittelu tapahtuu yhdessä Pietarin Sampokeskuksen kanssa. Matkan johtajana toimii Alina-Sinikka Salonen. Tarkempia tietoja nettisivuilla. 27 Helmikuu Sukututkimusretki 9.2. klo 14.00 Kansanrunousarkistoon. Kokoontuminen Suomalaisen kirjallisuuden seuran ala-aulassa. Osoite Hallituskatu 1. Kulttuurikahvila 25.2. klo 16–18. Viimeiset vatjalaiset? Vatjalaisia on jäljellä enää kourallinen, mutta into oman kulttuurin säilyttämiseen on kasvanut. Vatjalaisten menneisydyestä ja nykyisyydestä kerto Tarton yliopiston professori Heinike Heinsoo. Maaliskuu Kulttuurikahvila 25.3. klo 16–18. Inkerikot. Pietrilainen tutkija Olga Konkova valottaa inkerikkojen omaperäistä kulttuuria. Huhtikuu Kulttuurikahvila 25.34 klo 15–17. Kahvikonsertti Suomi-poika Ottinel Jürissaar esittää keväistä musiikkia ja kertoo elämästään. 26.4. Keravan seurakuntakeskus. Papintie 1, 04200 Kerava. Ottinel Jürissaarern konsertti. Ompeluseura Kokoontuu 7.1. alkaen joka parittoman viikon torstaina klo 14–16. Keravan paluumuuttajat Keravan paluumuuttajien kerho kokoontuu tiistaisin 12.1., 9.2., 9.3, 13.4. ja 11.5. klo 14.30–17 Talkoorenkaan tiloissa, Aleksis Kiventie 18, 04200 Kerava. Syksyn kuvagalleria Letut maistuivat 14.8. Tuusulan taiteiden yössä Väki suorastaan jonotti Inkerin kulttuuriseuran suosittuun lettubaariin. Paistopuuhissa Pirkko Nykänen, Irina Terävä ja Pia Okamo. Ruotsissa asuvat Eila ja Elin Pöllänen esittivät laulutervehdyksen Pakolaisia ja palavia kyliä – tilaisuudessa 3.10. Eila on kalevalaisen laulun maailmanmestari ja Ruotsinsuomalaisten kulttuuriyhdistyksen puheenjohtaja. (yllä). STEP-ryhmä tustutumassa lokakuussa Ankaran aikuiskoulutuskeskukseen, jossa perusopintojen lisäksi voi opiskella erilaisia käytännön taitoja. Kalevan akka Helena Nuutinen esitti itkun kärsineille ihmisille 10.10. Tuomiokirkossa pidetyssä Stalinin vainojen muistotilaisuudessa. Marraskuun 14. päivänä järjestettiin Kulttuuriseuran ja Villa Inkerin yhteisvoimin Pietarin Pyhän Marian kirkossa konsertti, jossa esiintyivät Korpi ja Pietarin teknillisen yliopiston kuoro. Dekkarikirjailija ja uutisankkuri Matti Rönkä vieraili Kulttuurikahvilassa 29.10. kertomassa Viktor Kärppäkirjoistaan. Mukavanrentoon iltaan osallistui ennätysyleisö. Viktor sai koko joukon uusia ihailijoita, kenties myös Matti. 8.12. keskusteltiin ikääntyneiden paluumuuttajien erityistarpeista. Kuvassa Hilma Kottinen, Eva Kotiniitty, Kermen Soitu ALVA ry:stä, Paula Kuusipalo, sisäasianministeriöstä ja Toivo Tupin. Mukana olivat myös Päivi Sundell, Helsingin maahanmuuttoyksiköstä, Hilkka Linderborg, Vanhustyön keskusliitosta, PROMIPprojektin vetäjä Aili Mehilänen ja Helena Miettinen. PROMIP-ryhmä ahkeroimassa potuskoista. Lisää ryhmän saavutuksista seuraavassa Inkerin kulttuurikanavassa 28
