Avautuu tästä - Inkerin kulttuuriseurasta.

Inkerin kulttuuriseura
Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä
vuodesta 1993
Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 1/2012
PUTRONNIEMEN KESÄ PÄÄTTYI KORPIMESSUUN s. 4
1
VATJALAISNÄYTTELY AVATTIIN NARVASSA
5.1.2012
arvan Aleksanterin kirkon tornin näyttelytilaan oli 5.1.2012 kokoontunut muutaman
kymmenen ihmisen joukko vatjalaisnäyttelyn avajaisiin. Näyttelyn oli järjestänyt Vatjan kulttuuriseura, jonka puheenjohtaja Katja Kuznetsova
painotti, miten tärkeä tapahtuma se on heille, onhan
se ”ensimmäinen ulkomailla järjestetty vatjalaisen
kulttuurin esittely”. Avajaisissa puhuivat lisäksi Aleksanterin kirkon kirkkoherra Villu Jürjo, Skuoritsan
kirkkoherra Pavel Krylov ja Marina Iljina Luuditsasta. Paikallinen yhtye Supratki ja vatjalaisten yhtye Maaväzi esiintyivät. Esillä oli näyttelytauluja,
karttoja, esineitä, pukuja ja vöitä, prof. Paul Aristen
laatimia vatjan kielen oppikirjoja ja Inkerin Kulttuuriseuran tuella valmistetut lasten kuvakirja ja kalenteri.
Näyttelyn avajaisissa esiintyi vatjalaisten yhtye Maaväzi: Jekaterina Nikolaeva, viulu, Katja Kuznetsova,
harmonikka ja Aleksander Sokolov, rumpu. (Kuva:
Aune Kämäräinen)
SISÄLLYS
Vatjalaisten näyttely avattiin narvassa 2
Väärin syntynyt traditio? 2
Putronniemen kesä päättyi Korpimessuun 4
Inkeriläisetkin kävivät seprakauppaa 6
Inkerin kulttuuriseuran hallitus 9
Matkalle lähtiessä ei koskaan tiedä 10
Sisilialainen messu eli kuinka
Potuskapajasta tuli kassipaja Palermossa 12
Jäähyväiset Inkerinmaalle 14
Kaukana omalta maalta 16
Larin Paraskelle lippu salkoon -mutta milloin? 17
Kelton palvelutalossa opiskellaan suomea 18
Kielikylpyjä Marian kirkon vanhusryhmän kanssa 18
Viestijät kieliharjoittelussa 19
Taiteen vuoksi 20
Harvi Varkin kädenjälkiä 21
Samuli Paulaharjun inkeri avaa ikkunoita sadan vuoden
takaiseen Inkeriin 22
Kevään ja kesän tapahtumakalenteri 23
Inkeroisten ja vatjalaisten kuulumisia 24
2
nkeri ja inkeriläiset tunnetaan Suomessa
toisaalta hyvin, toisaalta erittäin huonosti.
Parhaiten tunnetaan jotkut inkeriläisten
historian vaiheet, kuten sodanaikainen siirtoväki
ja paluumuutto. Valkoisia läiskiä kuitenkin riittää
ja niitä täytetään tietoa lisäämällä, mutta myös
myytein ja uskomuksin. Tiedottamista riittää,
mutta joskus tuntuu siltä, että inkeriläisyys
kiinnostaa ns. tavallisia suomalaisia melko
heikosti. Mielenkiinto kasvaa usein kontaktien
kautta, kun ihmiset joutuvat tekemisiin
inkeriläisten kanssa, Inkeri-järjestöt tekevät työtä
tiedon lisäämiseksi. Järjestöjen mahdollisuudet
ovat rajallisia. Suuriin kampanjoihin ei ole varaa
ja järjestöjen toimintapiirissä on usein henkilöitä,
joita asia jo valmiiksi kiinnostaa. Inkeri-tiedotusta
voi kuitenkin jokainen meistä parantaa. Jos
jokainen Suomessa asuva inkeriläistaustainen
henkilö pitäisi lippuaan korkealla, Inkeritiedottajien joukko nousisi kymmeniin tuhansiin.
Valitettavasti moni meistä mieluummin vaikenee
taustoistaan.
Inkeriläisyyttä ainakin yritetään tuoda
näkyville myös erilaisten tapahtumien kautta,
joista inkeriläisten kesäjuhlilla on ollut perinteinen
sijansa. Harmi, että vuosikymmenien ketju on
murtumassa. Kesällä 2011 ei enää juhlia pidetty.
Parin viimeisen vuosikymmenen aikana on myös
järjestetty lukuisia näyttelyjä, konsertteja ja
muita tapahtumia. Tällaiseksi tapahtumaksi on
vakiintunut myös Inkerin päivä, jota nykyisessä
muodossaan ensimmäistä kertaa vietettiin 22
vuotta sitten vuonna 1989. Spontaanisti syntyneen
Kansikuva: Arvo Survo Putronniemen Korpimessussa. Kuva Helena Miettinen
Inkerinpäivän viettäminen on omaksuttu myös
Inkerinmaalla, Karjalassa ja Virossa. Ilmeisesti
juhlapäivään on ollut sosiaalinen ja kulttuurinen
tarve.
Sen vuoksi hieman ihmetyttää Suomen
Inkeri-liiton puheenjohtajan Toivo Flinkin
Inkeriläisten Viesti -lehdessä (6/2011) esittämä
Inkerin päivän kritiikki ja vaatimus Inkerin
päivän korvaamisesta Larin Parasken päivällä.
Flink kirjoittaa:
”NytInkeri-päivästä,Inkerinsuomalaisuuden
päivästä ja vieläpä liputuspäivästä. Suomessa
vietetty Inkeri päivä oli yhdistetty heimoaatteeseen
ja sitä oli vietetty alkuvuodesta. Näin kävi vuosina
1943 ja 1944. Nykyisin kansalaisjärjestöjen
ylläpitämä Inkerin päivä liittyy nimipäivään, ja
sitä on vietetty lokakuussa.
Tämä käytäntö on kymmenkunta vuotta vanha.
Inkerin suomalaisuuden päivä on mielestäni
kokonaisuutena selkeästi nimipäivää laajempi
ja syvällisempi. Yhdistämällä tämä päivä Larin
Parasken nimeen me saamme soihduksemme
sellaisen suomalaiseen kulttuuriin liittyvän
hahmon, josta on muodostunut käsite, ja jota ei
Suomessa tarvitse sen enempää esitellä. Täten
Larin Paraske nousee Inkerin suomalaisuuden
symboliksi. Esitys Larin Parasken päivästä,
Inkerin suomalaisuuden päivästä on muotoiltu.
Asialle haetaan nyt yhdistysten, järjestöjen,
laitosten ja yksityishenkilöiden tukea. Tällä
mitataan verkostojemme ja yhteistyötahojemme
painoarvo. Tekee mieli uskoa, että hengenheimolaisemme osoittavat jälleen kerran,
että ajatuksemme ja aloitteemme ovat meille
yhteisiä”.
Flinkin mainitsema vuosina 1943 ja 1944
vietetty inkerinsuomalaisuuden päivä liittyy
jatkosotaan ja senaikaiseen Suur-Suomiideologiaan. Sodanaikainen, kahdesti vietetty
Inkerin suomalaisuuden päivä oli suomalaisten
keksimä aikansa hurmoshenkisen aatemaailman
ilmentymä. Inkerissä tuskin juhlista tiedettiin
mitään.
Larin Paraske oli mahtava Inkerissä syntynyt
runonlaulaja, sen me kaikki tiedämme. Larin
Parasken muistaminen liittyy 28.2. vietettävään
Kalevalan ja Suomalaisen kulttuurin päivään.
Flinkin ehdottama Larin Parasken päivä olisi
4.9. Kolppanan seminaarin perustamispäivänä.
Larin Paraske oli syntynyt 27.12.1833 ja
kuollut 3.1.1904. Parasken henkilöhistoria ei
siis mitenkään puolla nimeään viettävää juhlaa
syyskuun alussa. Paraskella ei myöskään ole
kiinnikkeitä Kolppanan seminaarin.
Parasken taustoissa on toinenkin paha
puute, mikä kyseenalaistaa hänen nostamisensa
Inkerin suomalaisuuden symboliksi. Larin
Paraske oli taustaltaan ortodoksinen inkerikko,
ei inkerinsuomalainen. Vaikka Flink kirjoittaakin
tekstissään sanat Inkerin suomalainen erikseen,
jolloin siihen laajan tulkinnan mukaan voitaisiin
sisällyttää myös inkerikot ja vatjalaiset, taustoja
tuntematon lukija tuskin näin hienoja viilauksia
huomaa. Lukija käsittää Inkerin suomalaiset
inkerinsuomalaisiksi — siis siksi porukaksi,
joka muutti Suomesta Inkeriin Stolbovan
rauhan jälkeen ja joiden jälkeläisillä on ollut
paluumuutto-oikeus. Tehtäköön kunniaa Larin
Parsken inkerikkotaustalle eikä sekoiteta häntä
inkerinsuomalaisiin.
Esityksen mukaan instituutioksi vakiintunut
Inkerin päivä pitäisi siis korvata "yhdistysten,
järjestöjen, laitosten ja yksityishenkilöiden
tukemalla" juhlalla. (Inkerinpäivää on vietetty
5.10. tienolla jo yli 20 vuotta, ei kymmenkunta).
Kiellettäisiinkö samalla Inkerin päivän
viettäminen? Uskon, että Inkerin päivää
juhlittaisiin joka tapauksessa. Hanke Inkerin
suomalaisuuden päivästä nostaa mieleen tarinan
väärin sammutetusta tulipalosta.
Kerrotaan, että Pispalan VPK Tampereella
oli kuuluisa hitaudestaan. Sattui kerran, että
Pispalan paloaseman lähistöllä syttyi tulipalo
mutta Tampereen palolaitos oli sammuttanut
palon ennen kuin paikallinen VPK ehti paikalle.
Turhautunut Pispalan VPK:n päällikkö kirosi
ja lausui tuolloin kuuluisaksi tulleen arvionsa:
”Väärin sammutettu!”
Inkerin päivä on demokratian lapsi —
inkeriläisten itsensä aloitteesta spontaanisti
syntynyt — ei keinohelmöityksellä synnytetty.
Sitä voidaan pitää myös osoituksena nykyisestä
elävästä inkerinsuomalaisesta kulttuurista. Miksi
ylhäältä määrätty päivä olisi kansan parissa
syntynyttä ansiokkaampi?
Hyvää uutta vuotta!
Helena Miettinen
Puheenjohtaja
Inkerin kulttuuriseura
3
Soitto ja laulu palasivat Putronniemeen 27.8.2011
järjestetyssä perinnepäivässä. Loppukesän hellepäivä houkutteli paikalle satapäisen yleisön nauttimaan
sanasta, sävelistä ja maukkaasta ruuasta. Välipaloiksi tarjoiltiin inkeriläisiä loruja ja karjalaisia kaskuja
Omenapuutarhan Teatterin tulkitsemana. Teatterin
voimahahmo Raija Mäkelä-Eskola esitti Putrosta
Korpimessuun -tapahtumassa itkuvirsiä sekä kalevalakielisiä runoja, arvoituksia ja jäsenkorjausta. Mukana olivat myös Aarre Heinonen, Raili Leino ja Anneli
Pylkkönen.
Kalevalaista jäsenkorjausta esiteltiin hauskasti
demonstroiden. Moni juhlavieras olisi varmaan halunnut asettautua Raijan osaavien käsien hoidettavaksi. Jäsenkorjauksen lomassa Omenapuutarhan teatteri
tulkitsi uusia ja vanhoja arvoituksia. Taito Salmen käsialaa on seuraava nykyarvoitus:
”Eipä tiedä tuumaa toisten,
jutun juurta aavistele,
joka joukkoon tuppaa turvan,
papin saarnan pistää poikki.”
Ja oikea vastus on tietysti kännykkä.
Arvo Survon lorut olivat perinteisempää kantaa. Kupanitsasta Maria Survon perinnelippaasta kotoisin oli
Putronniemeen hyvin sopiva lastenloru:
Harakka putroo keitti,
hännällää hämmens,
nuokallaa maisto. Täll' anto, täll' anto,
täll' anto, täll' anto tämä raukka jäi ilman!
Etsii pessää kaiken kessää tiäll' on pesä, tiäll' on pesä
tiäll' on pesä: kops kannon piäll!
4
Tapahtumassa vieraana oli Tuutarin kahdeksanhenkinen lauluryhmä, joka lauloi inkeriläisiä ja venäläisiä
kansanlauluja. Tuutarin kuoro avusti Korpimessussa
lappeenrantalaisen Omenapuutarhan Teatterin esiintyjien rinnalla. Arvo Survon kehittelemä kalevalakielinen Korpimessun liturgia on koettu hyvin läheiseksi
ja helposti opittavaksi. Korpimessu sopii hyvin epämuodollisiin ympäristöihin kuten luonnon keskelle.
Putronniemen verannasta rakentui ikkunat avaamalla
alttari, jota Inkerin lippu kauniisti somisti.
Korpimessussa Arvo Survo toimi esilaulajana ja
Omenoiden aikaan -ryhmä toimi kalevalaisena ker-
taajakuorona yhdessä Tuutarin seurakuntakuoron
(Inkeri) ja lappeenrantalaisen Armonkallio-ryhmän
(Sley) kanssa. Raija Mäkelä-Eskola oli osallistunut
sekä laulujen valmennukseen että tapahtuman valmisteluun. Omenapuutarhan Teatterin lauluryhmään
kuului myös edellä mainittujen lisäksi Jenni Grén ja
Kai Grén.
Lisäksi esiintymässä nähtiin mm. Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen, pastori Manu Ryösö (Sley, LPR) sekä kirkkoherrat Pavel
Krylov (Skuoritsan srk, Inkeri) ja Viktor Vorontsov
(Tuutarin srk, Inkeri).
Kuvat ylhäältä. Korpimessun nuorimpia vieraita oli runsaan kuukauden ikäinen Helena Juntunen Putronniemen naapurista. Mukana kuvassa vauvan veli Heikki vanhemmat Miia ja Heikki sekä isovanhemmat Väinö
Rinne ja Arja Niskanen-Rinne.
Tuutarin kuoro hyvästeli isäntäväen luonnollisesti laulamalla.
Irja Terävä hoiteli myyntipistettä.
Putronniemen pihapiiri osoittautui toimivaksi tapahtumien pitopaikaksi.
5
eprakaupalla
tarkoitetaan
vaihtokauppaa,
jossa
vaihdetaan
tavaraa
–
tavallisesti
elintarvikkeita
–
toisiin rahaa käyttämättä. Sepra
on
vanha
balttilaisperäinen
lainasana, joka esiintyy monissa
itämerensuomalaisissa
kielissä
ja se tunnetaan eri muodoissaan
Suomenlahden rannoilla sekä
etelässä että pohjoisessa. Viron
sõber tarkoittaa ystävää. Liettuan
sebras on seura, ammattikunta.
Lätin kielen serbs on hyvä tuttu,
ystävä, sukulainen. Vepsän kielessä
sebr merkitsee yhteistä työtä.
Samaa juurta on suomen sana
seura, jolla tarkoitettiin eräänlaista
työyhtymää. Ennen vanhaan työt
tehtiin yhdessä. Yhdessä tehtiin heinää, kalastettiin
merellä, rakennettiin myllyjä, teitä ja siltoja.
Suomenlahden rannikkopitäjien ja ulkosaarten
maaperä oli karua, vilja ja peruna kasvoivat siellä
huonosti. Suomenlahden eteläpuolella viljelymaat
olivat hyvät. Suomen rannikolla taas oli hyviä
silakan kutupaikkoja, ja silakkasaaliit olivat siellä
runsaat. Virolaiset kävivät kalastamassa Suomenkin
puolella merellä silakkaa ja jokien suissa lohta. Mutta
vaihtokauppa oli tärkeämpää ja sujuvampaa.
Etenkin virolaisten ja suomalaisten välinen
vaihtokauppa
tunnetaan
seprakauppana.
”Vaihtokaupassa molemmat voittavat, sillä he
antavat liiastaan ja ottavat vastaan tarvitsemaansa.”
Vaihdetaan omaa ylijäämää toisen ylijäämään ja
saadaan kummankin osapuolen tarvitsemia tavaroita.
Suomenlahden yli tapahtuvassa seprakaupassa
suomalaiset vaihtoivat suolasilakkaa virolaisten
viljaan, etenkin rukiiseen, myöhemmin myös
perunoihin. Seprakauppaa harjoitettiin Suomen
puolella Sipoon saaristosta Karjalan kannaksen
Koivistolle asti sekä Suomenlahden ulkosaarilla
Tytärsaarella, Suursaarella, Lavansaarella ja
Seiskarilla. Tärkeitä seprakaupan paikkoja olivat
myös Kymin Haapasaari, Vehkalahden Kuorsalo ja
Tammio sekä Virolahden Pitkäpaasi, Martinsaari ja
Orslahti.
Viron puolella seprakaupan satamia olivat
lännessä Jägala-joen suu, jossa 1800-luvun
alkupuolella kävi jopa sata suomalaisalusta
vuodessa. Muita kauppapaikkoja olivat Kuusalun
rannikolla Jumida, Hara, Loksa, Perispea ja Kasipea.
6
Verkkoja ja nuottia piti korjailla kaiken aikaa.
Inkeriläisiä pidettiin hyvinä verkonkutojina.
Suomenlahden ulkosaarelaiset tilasivat LänsiInkeristä verkkoja, jotka valmistaja toimitti tilaajalle
kotiin saakka. Käsistään näppäriä inkeriläistyttöjä
pestattiin ”verkonparantajiksi”. Kuva: SeiskariSeura ry
Suomenlahden etelärannikon mataluus aiheutti
sen, että hevonen kärryineen ajettiin veteen
mahdollisimman lähelle venettä, jotta tavarat voitiin
lastata. (Kuva: Rakveren museo)
Itäinen vaihtopaikka oli Narva-Jõesuu ja Viron
pohjoisrannikolla Purtse, Mahu, Toolse, Vergi, Võsu
ja Käsmu.
Mutta
seprakauppaa
harjoittivat
myös
tehnyt Turun yliopistossa väitöskirjan seprakaupasta
ja sen hiipumisesta.
Sepramarkkinat kahdesti vuodessa
Suomalaisten kalastajien aluksia sepramarkkinoilla.
Tavallisia alustyyppejä olivat kaljaasi ja kuunari.
(Kuva: Rakveren museo)
Seprakaupan
rituaaleihin
kuului
tavaroiden
tarkastelu, kaupan hieronta ja sen päättäminen.
Kun kaupasta oli päätetty, tarjosi virolainen sepra
suomalaiselle maitopullon, josta tämä heti otti
ryypyn. Sitten lyötiin kättä päälle. Jalmari Kurki
(vas.) on päässyt sepransa kanssa jo ystävyyden
maljavaiheeseen. (Kuva: Rakveren museo)
Länsi-Inkerin asukkaat. He olivat pääasiassa
Soikkolanniemen,LaukaanlahdenjaKurkolanniemen
asukkaita. Suomalaisina kauppakumppaneina olivat
lähimpien ulkosaarten kuten Seiskarin asukkaat.
Inkeriläiset kutsuivat Seiskaria nimellä Seitsekaarto.
Seiskarin korkeimmalta mäeltä näki kirkkaalla säällä
Inkerin rannikolle asti, ja toisin päin tietysti myös.
Jorma Leino on tutkinut seprasuhteita, haastatellut ja
kerännyt sepramuistoja eri puolilta. Raimo Päiviö on
Seprakaupalla on pitkä historia, joka ulottunee
esihistoriallisiin aikoihin asti. Siitä on mainintoja
keskiaikaisissa kirjallisissa lähteissä. Kauppa oli
edullista, mutta työlästä jo matkojenkin takia. Mutta
se tarjosi kaupanteon lisäksi hupia, sosiaalisia
kontakteja, tilaisuuksia tavata muita ihmisiä aikana,
jolloin uutisten levittäminen ei ollut yhtä helppoa
ja yleistä kuin nykyään. Sepramarkkinoilla oli
juhlan tuntua oheistoimintoineen. Markkinapaikan
rannalle pystyttivät myyjät telttansa tai kojunsa,
joskus paikalla oli ravintolakin (korssi) ja nuoriso
saattoi pistää tanssiksi. Oli mahdollista hankkia
myyntikojuista muutakin tavaraa, nimenomaan
sellaista jota ei saanut omalta paikkakunnalta, vaan
tuotiin ”suuresta maailmasta” – Pietarista.
Seprakauppaa tehtiin tietyissä paikoissa
vähintään kahdesti vuodessa. Kullakin suomalaisella
oli oma sepra-perheensä, jonka kanssa kauppaa
käytiin jopa sukupolvesta toiseen. Oli ns. ikuisia
seproja, jolloin osapuolten vaihtosuhteet olivat
ikimuistoisia, tai vuosiseproja, joiden kanssa sovittiin
vaihtosuhteista vain yhdeksi satokaudeksi kerrallaan.
Koska rannikko oli matalaa, eivät alukset päässeet
lähelle rantaa, vaan jäivät ulommaksi ankkuriin.
Hevoset ajettiin kärryineen matalaan veteen
mahdollisimman lähelle aluksia, ja tynnyrit lastattiin
kärryille. Samalla tavalla tuotiin viljatynnyrit maista
laivaan. Tavallinen vaihtosuhde oli 1:1, siis yhtä
silakkatynnyriä kohti saatiin yksi viljatynnyri.
Joskus vaihtosuhde oli kaksi viljatynnyriä yhtä
silakkatynnyriä kohden. Toki markkinoilta hankittiin
muutakin kuin viljaa: kaalia, lanttua, sipuleita,
herneitä, ryynejä, kahvinpapuja, jauhoa ja viinaa.
Karuilla rannikko- ja saaristoseuduilla näillä
tuontitavaroilla oli suuri merkitys.
Vuosirytmissä ensimmäiset sepramarkkinat
ajoittuivat kevääseen jäidenlähdön tai Jyrinpäivän
(23.4.) tienoille. Markkinoita pidettiin myös
juhannuksen aikaan tai syyskesällä Laurin- (10.8.)
ja Pertunpäivän (24.8.) välissä. Syksyllä pidettiin
markkinoita Mikkelinpäivän (29.9.) ja Martinpäivän
(10.11.) vaiheilla. Suursaaresta ja Virolahdelta
saatettiin lähteä sepraviroon niinkin myöhään kuin
Katariinan päivän (25.11.) aikoihin.
Kaupanteon rituaalit
Markkinat ajoitettiin niin, että päätapahtuma
sijoitettiin sunnuntaille. Silloin virolaisilla talonpojilla
oli paremmin aikaa kaupantekoon ja seurusteluun.
7
8
Kartanonherrat antoivat alustalaisilleen joskus
Sepramuistoja Seiskarilta ja
kaksi vapaapäivää vuodessa juuri sepramarkkinoita
Soikkolasta
varten.
Kaupanteossa vallitsivat omat rituaalinsa.
Seiskarilta oli matkaa Inkerinmaan rannikolle
Molemmat osapuolet toivat varsinaisen kaupSoikkolanniemen kärkeen alle 20 kilometriä.
patavaran lisäksi toisilleen tuliaisia. Suomalaiset
Asukkailla oli monia, tiiviitä ja pitkäaikaisia kontakteja
toivat hylkeenrasvaa tai tohukalaa eli kuorenkalaa
keskenään. Aina ei ollut kyse kaupanteosta, vaan
– tuohilevylle tai männyn nilalle aseteltuja
vastavuoroisesta avusta, esimerkiksi majoituksessa.
paahdettuja kaloja, jotka tuotiin paikalle
Soikkolalaiset kävivät talvikalassa Seiskarin
kangasliinaan käärittynä. Tuomisten hoitaminen
ympäristössä. He tulivat hevosella ja reellä mukanaan
oli naisten hommia – kauppamatkoilla olivat
”putka” eli pieni jäälle pystytettävä maja. Kovilla
usein koko perheet mukana. Virolaiset ja
pakkasilla ja myrskyillä putka ei tarjonnut tarpeeksi
inkeriläiset toivat maataloustuotteita kuten maitoa
suojaa. Silloin majoituttiin suomalaisiin taloihin.
ja voita. Kun kauppa oli saatu päätetyksi, ojensi
Kalastajat asettuivat tupien lattialle nukkumaan,
Suomenlahden eteläpuoleinen sepra suomalaiselle
joskus samassa tuvassa makasi kymmeniä ihmisiä.
maitopullon, josta tämä heti otti ryypyn. Sitten
Heitä saattoi tulla yölläkin. Teetä keitettiin viluisille
lyötiin kättä päälle. Suomalaiset matkustivat joskus
majamiehille
kauas sisämaahan asti seprojaan tapaamaan. He
Seiskari palveli kayöpyivät heidän kotonaan,
lastajien
tukikohtana.
ja virolaiset ja inkeriläiset
Usein
he
jatkoivat
matkäydessään kalamatkoillaan
kaansa
kauemmaksi
Suomen
rannikolla
tai
Suomenlahdelle
käyden
saarilla
yöpyivät
siellä
Seiskarilla
vain
muonataloissa
vastavuoroisesti.
varoja ja hevosten heiniä
Sekä yöpyjiä että majoittajia
hankkimassa, saunassa ja
kutsuttiin maja-miehiksi.
myrskyä paossa. Majamiehet
Kannaksen
rannikkomaksoivat
kortteeristaan
pitäjissä
majamies-käsite
mm.
perunoina,
kaaleina,
tarkoitti nimenomaan inkelanttuina,
saunavastoina,
riläisiä. Voisi ajatella, että
villoina
ja
karpaloina.
tällaisissa
tilaisuuksissa,
Jos
kalastajia
oli paljon
missä nuoriso tapasi toisiaan,
liikkeellä, syntyi jäälle
olisi syntynyt suhteita, jotka
pientä
liiketoimintaa:
johtivat avioliittoihin asti.
tuli
tukkuostajia
(raasAvioliittoja Suomenlahden Sepramarkkinoille oli tapana tuoda tuliaisia
seleita)
sekä
erilaisten
molemmin puolisten se- omille kauppakumppaneille. Virolaiset ja
myyjiä,
praperheiden
välillä
oli inkeriläiset toivat esimerkiksi maitoa tai voita. tarvikkeiden
joiden
valikoimat
ulokuitenkin melko vähän. Suomalaiset toivat ”tohukalaa” eli paahdettuja
ttuivat
heinästä
viinaan.
1900-luvun alussa oli Soik- pikkukaloja, jollaisia nämä lapset maistelevat.
Majamiesten
ansiosta
kolasta tullut Majamies- (Kuva: Rakveren museo)
Seiskarin
väkiluku
Paavo Seiskarille avioon
kasvoi puolella. Seprat
Justiina Marttilan kanssa.
merkitsivät puolin ja toisin vilkasta toimintaa ja
Seiskarilaisia naisia avioitui silloin tällöin Inkeriin.
juhlimistakin, tervetullutta vaihtelua arkeen. Kun jokin
Seprakauppa perustui luottamukseen. Joskus
oli oikein kirjavaa ja värikästä, sanoivat seiskarilaiset:
sovitut asiat kirjattiin ylös seprakirjoihin, jotka
”Majamiesten meininkii” tai ”majamiesten viisii”.
olivat eräänlaisia velkakirjoja. Jos markkinat
pidettiin keväällä, ei virolaisella tai inkeriläisellä
ollut vielä viljaa antaa vastineeksi. Hän jäi velkaa
Seprakauppa hiipui
syksyyn asti, jolloin vilja oli korjattu ja suomalainen
kalan toimittaja kävi perimässä saatavansa.
Inkeriläisiltä hankittiin kalastusvälineitä, sillä heidät
Tynnyrit ja säkit oli varustettu talonmerkeillä.
tiedettiin hyviksi verkonkutojiksi. Joku nuottakunnasta
Niin jokainen tunsi omansa, jos astioita jouduttiin
kävi tilaamassa nuotan Inkeristä, ja kun se oli valmis,
jättämään kuukausiksi vieraaseen paikkaan.
kauppias toi sen saareen. Maksu hoidettiin saadusta
Sepramarkkinoilla käytiin suurimuotoisempaakin
saaliista. Talvinuotan veto oli suurisuuntaista touhua.
kauppaa. Sinne tuli tukkuostajia, ns. raasseleita,
Nuotan vedossa tarvittiin jopa 12 henkeä. Inkeristä
jotka rahtasivat kalat Pietariin jälleenmyytäväksi.
palkattiin nuottarenkejä. Tai lapsenlikkoja, jos oma
väki oli nuotalla. Nuoria inkeriläistyttöjä tuli myös
verkonparantajiksi Soikkolasta ja Kurkolanniemeltä.
Seiskarilaiset kävivät mielellään Inkerin puolella
majamiesten
”praasniekoissa”. Vähämetsäisen
Seiskarin miehet kävivät Inkerissä myös tekemässä
talvipuita, joita he vetivät talvella saareen hevosreellä.
Seprakaupan väheneminen 1800-luvulla johtui
yhtäältä parantuneista kulkuyhteyksistä (rautatiet)
ja toisaalta muuttuneesta liike-elämän tilanteesta,
kun kasvava Pietarin kaupunki tarvitsi monenlaisia
tavaroita ja parempien ansioiden toivossa monet
suuntasivat myyntitoimensa sinne. Rautateiden
ansiosta kalastajat saivat saaliinsa nopeasti
markkinoille, silakkaa ei enää kannattanut suolata.
Tarton rauhan jälkeen 1920 Suomen aluevedet
kapenivat. Yhteydet saarelaisten ja inkeriläisten
välillä vähenivät. Seiskarin ja Kannaksen kalastajat
suuntasivat toisille vesille. Inkeriläisten tilalle
tuli kalamiehiä Koivistolta, Johanneksesta jopa
Terijoelta saakka. Inkeriläiset raasselit kävivät
kalanostossa vielä Venäjän vallankumouksen
jälkeen. Maksuvälineenä oli tuolloin raha, venäläiset
hopearuplat.
Varsinainen
vaihtokauppa
suomalaisten
ja virolaisten / inkeriläisten välillä loppui
taloudellisten ja poliittisten olojen muuttuessa.
Myös luonnonolot vaikuttivat: 1927–1928 silakka
katosi merestä melkein totaalisesti, ja niin loppui
sen kalastuskin tilapäisesti. Kalastus toki jatkui
Suomenlahdella. Neuvostoliiton aikaan perustettiin
eri elämänaloille kuten kalastukseen kolhooseja
ja sovhooseja. Soikkolanniemen vanha elinkeino,
kalastus, organisoitiin kalastuskolhooseiksi, jotka
työllistivät paljon ihmisiä rannikon kylistä. Toisen
maailmansodan jälkeen, jolloin Neuvostoliitto
oli vallannut Suomenlahden ulkosaaret, kävivät
soikkolalaiset kalassa Seiskarin ja muiden saarten
vesillä yöpyen tarvittaessa autioiksi jääneissä
suomalaisissa taloissa. Se oli kuin muisto entisaikojen
majamiehistä.
Puolenkymmentä
pienempää
kalastuskolhoosia
yhdistettiin
1960-luvulla
isoksi Baltika-kalanjalostussovhoosiksi. Sillä oli
kalastusprikaateja, jollainen käsitti tavallisesti kuusi
miestä ja yhden naisen, sekä kalanjalostuslaitos,
jossa
purkitettiin
mm.
suosittua
sprottia
(kilohailia). Kesällä järjestettiin Kalamiesten juhla
markkinoineen ja ohjelmineen. Baltika on lopettanut
toimintansa 2000-luvun alussa. Sen tyhjillään olevat
rakennukset ovat surullinen muisto menneistä ajoista.
Soikkolanniemen Vistinässä on kalamiesten juhlan
perinnettä viime vuosina elvytetty järjestämällä
heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Inkerikkojen
kesäjuhla. Laukaanlahden pohjukkaan rakennettu
Ust-Lugan satama vaikuttaa voimakkaasti Länsi-
Inkerin rannikon elämään, jonka perinneammatit ovat
kokeneet suuren mullistuksen.
Seprakaupan tunnelmia on viime vuosina yritetty
herätellä henkiin uusissa muodoissa. Helsingin
syksyiset silakkamarkkinat ovat sepramarkkinoiden
suoranainen jatke. Molemmin puolin Suomenlahtea on
järjestetty uuden ajan sepramarkkinoita. Ensimmäiset
pidettiin Viron Kundassa ja Mahussa vuonna 2000.
Siitä pitäen markkinoita on järjestetty kahden vuoden
välein vuoron perään Suomen ja Viron rannikolla.
Suomessa markkinapaikkoina ovat olleet Klamilan
kalasatama 2002 ja Haminan Tervasaaren satama
2006 ja 2010. Seuraavat sepramarkkinat pidetään
Viron Kundassa kesällä 2012.
Aune Kämäräinen
Lähteet:
Mikä tappoi seprakaupan? Raimo Päiviön väitöskirja
Turun yliopistossa 2009.
Raija Herrala-Nurmi: Majamiesten meininkii –
Seiskari-seuran kevätseminaari 2011. Seiskarilainen
n:o 22, 10.7.2011.
Inkerin kulttuuriseuran sääntömääräisessä
syyskokouksessa valittiin seuralle uusi hallitus
kaudelle 2012–2013. Puheenjohtajana jatkaa
Helena Miettinen. Varapuheenjohtajina toimivat Toivo Tupin ja Elma Puidet. Hallituksen
sihteeri on Aune Kämäräinen ja taloudenhoitaja Marja Karhula. Muut jäsenet ovat: Gennadi Leontjev, Galina Sparane, Irina Terävä ja
varajäsen Pekka Wikberg.
JÄSENMAKSU 2012
Syyskokous säilytti jäsenmaksun ennallaan.
Työikäisiltä se on 18 euroa ja työttömiltä, eläkeläisiltä ja opiskelijoilta 10 euroa. Jäsenmaksulomake liitteenä.
9
Raportti Kreikan UPS -koulutuksesta Thessalonikissa 20. – 21.10.2011
Inkeri Sava - Aili Mehiläinen
Seniorimaahanmuuttajien koulutusprojekti on
saanut kouluttajien suusta useammatkin upsit.
Inkerin kulttuuriseuran kouluttajat ovat keväästä lähtien kiertäneet Liettuassa, Saksassa,
Kreikassa ja Sisiliassa kouluttamassa elämäntarinallista työapajamenetelmää kumppaniorganisaatioiden 10-päiväisillä kursseilla. Lakot
vaikeuttivat sekä Kreikkaan että Sisiliaan matkustamista. Kreikan kouluttajat eivät tahtoneet
päästä päämääräänsä ja Sisiliasta tulijat jumittuivat Rooman lentolakkoon.
Suomen oma koulutus järjestetään 26.3.–
4.4.2012. Paikkoja on vielä jäljellä. Tule ja osallistu ainutlaatuiseen tapahtumaan.
eillä - Aili Mehiläinen ja Inkeri Sava - oli
miellyttävä yhteinen kokemus ensimmäisestä UPS -muistojen tarinatyyny -työpajasta Liettuassa kesäkuulta 2011, josta kerroimme
Inkerin kulttuurikanava -lehdessä numero 2/2011.
Kreikan koulutus suunniteltiin samalla aikataulutuksella, ennakkotehtävät ja taustainformaatiota oli
lähetetty osallistujille etukäteen jaettavaksi. Kreikan koordinaattori Anastasios oli etukäteen pyytänyt
meiltä tällaista materiaalia kreikan kielelle käännettäväksi. Mutta mitä tapahtuikaan?
Kreikan talouskriisin vaikutuksia matkantekoomme
10
Aili sai jo pari viikkoa ennen matkaamme tiedon, että
Kreikan lakkokalenterissa oli suunnitelma koko maata käsittelevästä yleislakosta juuri meidän Kreikkaan
lentopäiväksi. Yritimme varmistua asiasta, Kreikan
koordinaattori ei tiennyt asiasta mitään. Lakko kuiten-
kin varmistui ennen pitkää kaksipäiväiseksi. Vantaan
lentokentällä kyselimme lentomme tilannetta. Moni
Thessalonikiin menevä kone oli jo peruttu, mutta tietoa juuri meidän Lufthansan koneesta ei ollut. Meidän
oli lennettävä Müncheniin – muuten ei tulisi mitään
korvauksia, jos pääsymme päätepisteeseen peruuntuisi. Münchenin kentällä kuulimme, ettei yksikään
kone lennä Thessalonikiin kahteen päivään. Niinpä
ajattelimme palata Suomeen. Oli kuitenkin soitettava
Kreikkaan, jossa Kreikan koordinaattorin ensireaktio oli jälleen, ettei ollut kuullut lakon vaikutuksista
lentoihin. Ryhdyimme puhelimitse neuvottelemaan
UPS-projektin pääkoordinaattorin kanssa asiasta:
Mitä olisi tehtävissä? Paluu Suomeen? Videokoulutus
Münchenissä, mutta missä siellä? Soittoja puolin ja
toisin. Vihdoin tuli ehdotus, jonka sitten toteutimme
Lufthansan ystävällisen virkailijan myötävaikutuksella: lentomme muutettiin seikkailuksi halki Euroopan. Lensimme Münchenistä Kroatiaan Zagrebiin,
sieltä Makedoniaan Skopjeen, josta sitten bussilla
Thessalonikiin. Tai siis piti olla bussi, jolla matkata
tuo n. 250 km matka. Pian meille kuitenkin soitettiin,
että mitään bussia ei kulje. Meidän on otettava taksi
Skopjesta Kreikan rajalle (n. 150 km matka), ylitettävä raja ja Kreikan puolelta meidät sitten noutaisivat
koulutuspaikalle Kreikan koordinaattori-kouluttajat
Anastasios ja Afroditi. Kävelimme kuin maahanmuuttajat Makedonian ja Kreikan rajan läpi ja juuri
ennen kuin pimeä valtasi maiseman. Kreikkalaisilla
kollegoillamme ei ollut vaikeuksia tunnistaa ”kahta
tyypillistä suomalaista naista”.
Etukäteen lähettämämme materiaalin
kohtaloita
Ajomatkan aikana ilmeni, ettei Anastasios – muka –
ollut koskaan saanutkaan lähettämäämme materiaalia
kreikaksi käännettäväksi. Paikan päällä tulkki Chrisanthi kuitenkin kertoi saaneensa tuon materiaalin,
muttei tietoa, että se olisi tullut kirjallisesti kääntää ja
ennakkotehtävää antaa osallistujille. Koordinaattori
oli siis lähettänyt tulkille kaiken materiaalin, sitä lukematta! Matkan aikana selvisi myös, että ehdotuksemme koulutuksen aloittamisesta klo 9 seuraavana aamuna ei suinkaan onnistuisi, koska osallistujat olivat
työssä tai muuten estyneitä tulemaan ennen klo 15:ttä.
Koulutus siis alkaisi tuolloin – paitsi että osallistujat
söivät ensin ja tulivat koulutuspaikalle n. 16.30, kun
meidän kehotuksestamme tulkki kävi hakemassa
heidät. Kuvansiirtopaperista ei tietenkään myöskään
ollut tietoa. Lisäksi Anastasios epäili, mistä sellaista voisi edes saada. Varsinkin kun oli se yleislakko.
Mutta kuinka ollakaan, työpajamme alkaessa hänellä
oli työskentelyymme käytettäväksi 40 siirtopaperia!
Aikataulumuutos oli oikeastaan lopulta hyvin
sujuneen koulutuksen onni: tuloiltanamme osa kurssin jäsenistä oli vielä illallisella ja saatoimme antaa
ennakkotehtävän heille suullisesti erinomaiseksi
osoittautuneen tulkin kääntämänä. Niinpä seuraavana
päivänä suurimmalla osalla osallistujia oli kuva tai
kuvia, joiden kanssa aloittaa niiden taustalla olevien
elämäntarinoiden kerronta ja tyynyn vaiheittainen
valmistaminen. Emme olleet saaneet etukäteen juurikaan tietoa osallistujista. Kymmenen heistä osoittautui olevan kotoisin Georgiasta ja yksi Kazakstanista,
mikä mahdollisti sen että työskentelyn kuluessa Aili
saattoi puhua heidän kanssaan venäjää; Inkeri työskenteli muiden kanssa tulkin välityksellä. Kaksi osallistujaa oli Iranista ja kolme Albaniasta. Osallistujista
4 oli miestä, yhtä lukuun ottamatta vaimojensa kanssa. Lisäksi mukana oli myös mukana kaksi lasta, vanhemmat kun olivat koulutuksessa. Suurella osalla oli
kotimaassaan korkeakoulutus.
Toisen päivän päättyessä suurimmalla osalla oli
muistojen tarinatyynypäällinen joko itselle jätettäväksi, äidille tai muille läheisille lahjoitettavaksi. Tunne
”Säkkijärven polkan” tahdissa tapahtuneessa työskentelystä oli kaiken jälkeen tyytyväisyys.
saan osoitti konkreettisesti, mitä on olla tällä hetkellä maahanmuuttaja Kreikassa. Hiukan epäselväksi
jäi perimmäinen syy kymmenen vuoden takaiseen
muuttoon Iranista Kreikkaan, tuolloin siis vaimonsa kanssa – lasta ei vielä ollut. Joka tapauksessa hän
viittasi Iraniin ydinasemaana; ainakin osittain muuton
syy siis lienee ollut poliittinen. Korkeakoulutus kotimaassa ei taannut vastaavantasoista työtä. Mutta työtä
kumminkin elektroniikkatehtaassa. Kun tehdas joutui
supistamaan talousvaikeuksissa työntekijöitään, maahanmuuttaja oli yhtenä irtisanottujen joukossa. Hän
osasi kreikkaa, oli myös opiskellut muita kieliä. Vaimolla oli ollut lyhytaikainen työsuhde, mutta sekin oli
päättynyt. Tunnelma tulevaisuudesta ei ollut valoisa.
Ruotsi tuntui olevan toivemaa, koska huhut Ruotsista
maahanmuuttajille avoimena maana oli mielessä ja
kysymyksenä Inkerille. Suomi ei kohdemaana ollut
tullut mieleenkään; syytä hän ei osannut kertoa. Eikä
ollut mitään syytä maamme nykyisessä maahanmuuttopoliittisessa ilmapiirissä myöskään Suomea mainostaa.
Kymmenen päivän koulutus ja sen päätteeksi
meidän konkreettinen työpajamme olivat osallistujille kokonaisuutena ilmeisen hyvää tekevä pysähdys,
monelle myös varmaan uutta alkua voimaannuttava
kokemus. Mutta mihin tuota voimaa ja energiaa he
voivat Kreikassa tällä hetkellä käyttää? Mieleen jäi
joidenkin osallistujien huokaus: ”mitä sitten maanantaina onkaan, kun ei ole tätä koulutusta”.
Kreikan UPS-kurssilaiset seuraavat silmät tarkkoina
potuskakuvien valmistumista.
Maahanmuuttajien elämänvaiheet ja
–vaikeudet myös satuttivat
Inkeri haastatteli iranilaisperheen isää, joka oli paitsi lapsensa kaitsija koulutuksessa, myös innokkaasti
mukana tekoprosessissa; ei tosin ompelemisessa kuten eivät muutkaan miehet. Keskustelu hänen kans-
11
12
nkerin Kulttuuriseuran muistotyynypajoja on toteutettu jo monena vuonna Suomessa, Inkerissä
ja ulkomailla. Seuran mukanaolo kansainvälisissä
projekteissa on merkinnyt sitä, että olemme levittäneet ”potuskapajan ilosanomaa” jo moniin maihin,
Suomen ja Venäjän lisäksi mm. Norjaan, Ruotsiin
ja Skotlantiin. Vuodesta 2010 lähtien olemme olleet
yhtenä partnerina Grundtvig-hankkeessa nimeltä Seniorimaahanmuuttajat – käyttämättömät voimavarat.
Projektia johtaa Saksan maahanmuuttajakysymyksiin
erikoistunut oppilaitos St. Hedwigshaus, ja mukana
on Suomen lisäksi Liettua, Kreikka ja Italia. Jokaisen maan järjestöllä on tekemistä maahanmuuttajien
kanssa.
Marraskuussa 2011 seminaari järjestettiin Italiassa, Sisilian Palermossa. Seminaarien ohjelma koostuu
kunkin partnerin toteuttamasta 1-2 päivän ”moduulista”. Suomen moduulin hoitivat Palermossa Helena
Miettinen ja Aune Kämäräinen.
Potuskapaja edellyttää joidenkin tietojen toimittamista osanottajille etukäteen, että he voivat valmistautua. Järjestäjä tarvitsee myös tiedon osallistujien
määrästä voidakseen ottaa mukaan tarpeelliset tarvikkeet. Saimme tärkeät tiedot hyvin myöhään eikä
etukäteisinfoa ollutkaan toimitettu osallistujille. Sisilialainen työpajamme oli osittain improvisoinnin
varassa. Mutta kekseliäisyys auttaa vaikeissakin paikoissa. Kun ei tullut takkia, tehdään liivit!
Syksyinen Palermo oli viehättävä. Viileä, tyyni
ja kuiva sää, ja Välimeri aaltoili hailakan sinisenä.
Ajankohta oli hyvin hiljainen, rannat olivat tyhjät
eikä kauppojen joulusesonki vielä ollut alkanut. Sopiva hetki opiskelun kannalta! Isäntälaitoksena oli
Centro Danilo Dolci, ja sen työntekijä Fausto Amico
hoiti paikalliset järjestelyt. Seminaarin alkupäivät oli
pidetty vanhassa luostarissa, mutta meidän osuutemme paikaksi tuli järjestön toimitilat kaupungin keskustassa. Osanottajia oli iso ryhmä, 25 henkeä, ja tunnelma oli tiivis. Nämä maahanmuuttajat olivat toista
maata kuin mihin olimme Suomessa tottuneet – he
edustivat 16 eri kansallisuutta, suurin osa oli Afrikasta – värikästä ja iloista joukkoa! Oli maahanmuuttajia
Afganistanista, Sri Lankasta, Kuubasta, Somaliasta,
Marokosta, Mauritiukselta… vain eksoottisimmat
mainitakseni. Oli naisia ja miehiä, eivätkä nämä kurssilaiset olleet senioreja, vaan suurin osa nuoria aikuisia tai ainakin työikäisiä. Monet heistä olivat asuneet
Italiassa jo vuosia, puhuivat hyvin kieltä ja toimivat
Ghanassa heimopäällikkö, Sisiliassa pakolainen.
Edward Kofi esittelee entisessä kotimaassaan otettua
valokuvaa. l
erilaisissa maahanmuuttajajärjestöissä. Apunamme
oli koko ajan italian ja englannin hallitseva tulkki.
Esittelimme alussa järjestömme ja kerroimme
Inkeristä ja inkeriläisistä. Olimme tottuneet siihen,
että aihe on kuulijoille tuiki tuntematon, mutta täällä saimme huomata, että monet eivät oikein tienneet
mitään Suomestakaan. Tämä seikka pani meidät ajattelemaan kuva- ja esittelyaineistomme uusimista sellaiseksi, että kaikki pääsisivät ”kärryille”.
Olimme informaatiokatkojen, ryhmän suuren
koon ja ajan lyhyyden takia muokanneet työpajan
sisältöä tilanteeseen sopivaksi. Haastattelujen osuus
jäi pakostakin melko lyhyeksi. Ei tehty tyynyjä, vaan
”muistokasseja”. Koska osanottajia ei ollut ohjeistettu
tuomaan mukanaan omia valokuvia, teimme montaasin osanottajien paikan päällä otetuista muotokuvista,
joista suurimman osan saimme Suomeen sähköpostilla juuri ennen kurssin alkua. Puuttuvia kuvia otettiin
paikan päällä. Mukaan liitettiin kurssilaisten lähtö-
Potuskakuvien pohjaksi kannettin naapurissa olevasta
pesulasta kymmeniä metrejä lakanakangasta.
maiden lippuja – montaasista tuli värikäs palapeli. Jokainen valmisti itselleen kierrätyspuuvillasta valmistetun kassin koristettuna ryhmämontaasilla. Joku ehti
toimittaa kotoa oman kuvan, ja komea tästä potretista
afrikkalaisine kansallisasuineen tulikin. Ongelmia
meinasi olla ompelukoneiden kanssa – niitä ei ollut.
Mutta parilla kurssilaisella oli kotona ompelukone,
jota saatiin lainata. Ompelutaitokin oli monelta hakusessa – mutta onneksi ryhmään kuului kamerunilainen räätäli, joka iloitsi voidessaan auttaa toisia. Hänen tyytyväisyytensä oli ymmärrettävissä, koska tämä
oli hänen Italiassa olonsa aikana ensimmäinen kerta,
jolloin hän pääsi käyttämään ja näyttämään ammattitaitoaan. Ennen kuin toinen kurssipäivä oli illassa,
oli kaikilla kassi kädessä, ja myös kurssitodistus, sillä
osuutemme päätti koko seminaarin. Todistusten jaossa oli tunnelma kuin koulun kevätjuhlassa: halauksia,
yleistä puheensorinaa, osoitteiden vaihtoa ja naurua.
Tulimme kaukaa Suomesta, ja matka monine lentokoneen vaihtoineen vei päivän
suuntaansa. Paluumatkaan tuli
vielä ylimääräinen viivytys,
kun Italian lennonvalvojien
lakko peruutti ja myöhästytti
lentoja. Olimme Helsingissä päivää myöhemmin kuin
oli suunniteltu yövyttyämme
ylimääräisen yön Riiassa. Ei
aina käy kuin aatellaan – mutta kaikki kokemukset ovat
opiksi.
Kun siirtopaperin merkitys kirkastui osallistujille
Aunen ja Helenan toppuuttelusta huolimatta paperit
hupenivat. Palermon kurssin ”seniorit” olivat
huomattavasti nuorempia kuin muualla. Mukana oli
jopa alle 30-vuotiaita maahanmuuttajia.
Työhön osallistuttiin tasa-arvoisesti. Ompelussa
tähtenä loisti kamerunilainen räätäli Francis, jonka
tuoma ompelukone pelasti tilanteen. Järjestäjiltä oli
tarjolla lasten lelukoneita.
Teksti: Aune Kämäräinen
Kuvat: Helena Miettinen
Valmiit kassit kiinnostivat yhtä
paljon kuin niiden tekeminen.
13
Juhani Jääskeläinen:
14
uhani Jääskeläinen on kirjoittanut kirjan isästään
teologian tohtorista, Keltosta lähtöisin olleesta
inkeriläispastorista Juhani Jääskeläisestä. Kirja
ilmestyi 28.11.2011.
–Kun perintöä jaettiin isän kuoleman jälkeen
vuonna 1988, huomasin saaneeni mahdottoman määrän erilaista materiaalia, mahdottomat pinot päiväkirjoja, kirjoja ja esityksiä. Yksin Toivo-serkulle isä
oli kirjoittanut 200 kirjettä. Syntyi ajatus tehdä isästä
kirja, Juhani Jääskeläinen kertoi Jäähyväiset Inkerinmaalle –kirjan taustoista 22.9.2011 Inkerin kulttuurikahvilassa.
Jääskeläisen suku on kotoisin Kelton Vanhastakylästä. Isä aloitti koulunkäynnin Vitsilän kylässä ja
siirtyi Pietarin suomalaiseen vähemmistökansojen
työkouluun, entiseen Pietarin suomalaiseen kirkkokouluun pariksi vuodeksi. Koulu sijaitsi Pyhän Marian kirkon vieressä. Isä halusi päästä Suomeen opiskeleman, mutta hänet lähetettiin Hatsinan seminaariin.
Opiskelu jäi lyhyeksi ja poika otettiin pois, koska
koulussa oli kommunistinen sävy. Jääskeläiset halusivat Suomeen, mutta eivät uskaltaneet. Syksyllä 1925
Juhani siirtyi kuitenkin Rajajoelta Suomen puolelle
kolmen kuukauden oleskeluluvalla.
Juhani Jääskeläinen osti muistivihon, johon
tallensi kokemuksiaan. Ensimmäisissä muistiinpanoissaan Juhani ihmettelee Suomen siisteyttä, kun
paperrosseja ei näkynyt missään. ”Rajajoella join
lasin kahvia. Oi, olen onnellinen”, tulokas kirjoittaa.
Jääskeläinen pääsi Käkisalmen yhteiskouluun ja pääsi
tenttauksen jälkeen kuudennelle luokalle.
–Isä tuli Suomeen NEP:in aikana. Vuonna 1928
hän pääsi ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan teologiaa Helsingin Yliopistoon. Sitten raja sulkeutui, eikä
paluuta takaisin ollut. Viimeisessä kotoa saadussa
rahalähetyksessä Juhanin isä kirjoittaakin: ”Sanon
sinulle kuin jänis pojalleen: Sinulla on yhtä suuret
silmät kuin minulla. Tule toimeen omillasi, kirjailija
Juhani Jääskeläinen kertoo.
Pääsiäisaamuna 3.4.1931 Jääskeläisen koko perhe: isä, äiti, kaksi veljeä karkotettiin Siperiaan. Isä ja
äiti sekä kaksi veljeä kuolivat karkotuksessa. Jotkut
pääsivät myöhemmin siirtymään. Juhani Jääskeläinen
ei koskaan toipunut sokista.
–Isä osallistui jatkosotaan. Jatkosodan aikana
sattui hyvin erikoinen tapaus. Isän serkku Toivo oli
karkotettu 15-vuotiaana Kazakstaniin, josta karkasi.
Muutaman tuhat kilometriä hän matkusti junien alla,
mutta palasi Kelttoon, jossa hän eli karkulaisena. Sodan sytyttyä karkulaisille annettiin anteeksi, ja niin
Toivokin joutui puna-armeijaan. Hän palveli tarkkampujarykmentissä leipurina. Suoju-joella serkukset taistelivat vastakkaisilla puolilla ja olisivat teoriassa tappaa toiseensa. Toivo antautui suomalaisten
vangiksi. Toivo kertoi kuulusteluissa, että hänellä on
sukulaisia Suomessa ja kävi ilmi, että tuo sukulainen
saattoi olla rykmentin pastori. Isä oli nähnyt Toivon
viimeksi 6-vuotiaana. Vähällä Juhani ei serkkuaan
päästänyt, vaan piti kunnon ristikuulustelun. Itse asiassa Toivo olisi ollut aivan loistava venäläisagentti,
kun luotettavuuden takaajana oli suomalainen pappi.
Kun saksalaiset valtasi Inkerinmaan, Leningradin ympärille tuli saartorengas. Rintamalinja vakiintui. Inkeriläisiä jäi piiritykseen, mutta suuri osa noin
60 000 inkeriläistä oli saksalaisten miehitysalueella.
Vuonna 1942 määrättiin komissio tutkimaan inkeriläisten tilannetta ja arvioimaan, oliko mahdollista
siirtää inkeriläisväestö Suomeen. Suomalaiset eivät
aluksi siirrosta innostuneet, mutta myöhemmin tilanne kääntyi. Saksalaiset eivät olisi päästäneet inkeriläisiä Suomeen, vaan olisivat käyttäneet heitä työvoimana.
Puoli vuotta myöhemmin Juhani Jääskeläinen sai
kutsun sotilaspastoriksi Inkeriin. Hän toimi tehtävässä puolitoista vuotta syksystä 1942 alkaen.
–Tehtävä oli vaativa. Sama kuin suomalainen
pastori hoitaisi yksin 20 seurakuntaa. Isä teki töitä
yötä päivää. Muistiinpanjojen mukaan hän yhtenä
päivänä ajoi Kloogaan junalla, klo 11 jumalanpalvelus
ja 118 lapsen kaste, kastoi myös lapsia orpokodissa.
Kloogasta matka jatkui Paldiskiin, jossa vietettiin ehtoollinen vanhainkodissa. Paldiskista hän polki pyörällä Pölkkylän leirille. Vakituiseen käyttöön pyörää
ei annettu, vaan Jääskeläinen kulki työmatkat jalan tai
heil-tyylillä, kättä nostamalla. Isä oli silloin 37-vuotias. Se oli elämäntehtävä. Hän osasi hyvin saksaa ja
venäjää ja teki päättäjille ainakin 40 ehdotusta parantamiseksi. Monista vaikeuksista ja tehtävän kovuudesta huolimatta se oli hänen elämänsä parasta aikaa.
Väestönsiirtojen käynnistyttyä Jääskeläinen toimi inkeriläisten siviilien parissa Suomessa ja kävi
tapaamassa myös Ruotsiin paenneita heimopataljoonalaisia.
Matkoista. Isä oli hyvä kertoja. Pikkupoikana
pyysin, että isä kerro sodasta ja isä kertoi. On jäänyt
mieleen nimet: Kupanitsa, Serepetta, Korpina. Niistä
kerrottiin tarinoita ruokapöydässä.
Juhani Jääskeläinen väitteli 83-vuotiaana tohtoriksi aiheenaan Inkerin kirkko NEP:n aikana. - Vuonna 1980 aiheesta väitteleminen oli kova juttu. Väitöstilaisuuteen tuli paljon Neuvostoliiton lähetystön
väkeä. Suomettumisesta kertoo, että vastaväittäjän
jälkiarvio vastusti vaino-sanan käyttöä, piti puhua
vain inkerinsuomalaisen väestön siirroista. Inkerinsuomalaiset haluttiin pelastaa sodan jaloista siirtämällä heidät Siperiaan.
–Isä kuoli vuoden 1988 joulukuussa. Mitä tapahtuikaan sen jälkeen! Tulee mieleen vertaus Mooseksesta, ei saanut koskaan nähdä luvattua maata. Juuri
ne asiat, joita isä yritti ajaa toteutuivat. Vuonna 1988
Kupanitsan kirkko otettiin käyttöön. Vuonna 1989 pidettiin Kelton kesäjuhlat ja 1992 vihittiin uusi Kelton
kirkko, jonne Jääskeläisen perikunta on lahjoittanut
alttaritauluun. Vuonna 2002 vihittiin Pyhän Marian
kirkko.
Inkeri-kirjallisuutta on saatavilla Inkerin kulttuuriseurasta. Internet-sivuilla löytyy koko tarjolla
oleva valikoima.
Saatavana myös Inkerin pöytälippuja, KeskiInkerin kartoja, postikortteja, Inkerin kirkkojen
kuvilla varustettuja koristetyynyjä ja käsitöitä.
Tilaukset [email protected] tai puhelimitse 09-2733 225.
Marja-Liisa Kinturi.
Isi.
Laita Saimaan väriä.
45 euroa.
Aira Kuronen
Inkerin keittiö
25 euroa.
Helena Miettinen
Vieläkö kukkivat
omenapuut
30 euroa.
Juhani Jääskeläinen:
JÄÄHYVÄISET INKERINMAALLE
Kirjaa saatavilla
Inkerin kulttuuriseurasta
30 €
Postitoimituksissa lisätään postituskulut.
Tilaukset [email protected] tai
puhelimitse : 09 -2733 225.
INKERIN KULTTUURIKANAVA
Päätoimittaja: Helena Miettinen.email: [email protected].
Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti. Walllininkatu 7, 00530 Helsinki. Auki ma-pe 10–16.
Puhelin 09-2733 225 email: koivujatahti@
inkeri.com
Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki FI37
4260 1420 0537 41 Internet: www.inkeri.com
15
Sisko Latvus
16
isko Latvuksen Kaukana omalta maalta on inkerinsuomalaisesta Paavosta kertova nuortenkirja,
jonka tapahtumat sijoittuvat 1940–1950-luvuille. Tarina on kuvaus 13-vuotiaan Paavon selviytymismatkasta Leningradin piirityksestä Siperiaan ja kasvamisesta aikuiseksi monien vaikeuksien keskellä.
Paavon perhe on jäänyt toisen maailmansodan sytyttyä Leningradin piiritykseen, jossa he ovat onnistuneet sinnittelemään hengissä nälkätalven 1941–1942.
Kuvauksiin perheen selviytymisestä nälän keskellä
kiteytyy inkeriläisten selviytymistarinoiden keskeisiä
elementtejä leipäjonoista ja nahkavyöstä keitettävästä
muhennoksesta. Lukijalle jää kytemään ihmettely siitä, miten piiritetyssä pulan kourimassa Leningradissa
kirjahyllyn kirjat ja huonekalut riittivät kuukausien
ajan koko päivän kestäviin nahkavyömuhennosten
keittämisiin. Inkeriläisten kärsimystarinoiden tapahtumapaikka on useimmiten maaseutu, jossa nokkoset,
suolaheinä ja paleltuneet kaalit olivat helpommin saatavilla ja hellan lämmittämiseen löytyi puita.
Inkerinsuomalaiset evakuoitiin Laatokan yli Siperiaan 23.–28.3.1942. Myös Paavon perhe sai lähtökäskyn. Kirjasta saa vaikutelman, että kyseessä oli
pelastusoperaatio, mutta varsimaisesti kyseessä oli
poliittinen teko Leningradin alueella asuvien suomalaisten siirtämiseksi pois Suomen rajan läheltä. Myös
junamatkan kuvaus noudattaa klassista karkotusmatkojen kerrontatapaa.
Siperiassa Paavon perhe yrittää pärjätä vaikeista
olosuhteista ja nälästä huolimatta, mutta 13-vuotiaan
Paavon täytyy aikuistua nopeasti ja selvitä rankoistakin kokemuksista. Isän kuolema heijastuu Paavon
elämään, kun hänen nuorille harteilleen laskeutuu
vastuu perheestä. Poika aikuistuu nopeasti, ja kirjassa
kuljetaankin pitkä aikaväli vuoteen 1953, kun Paavo
täyttää kaksikymmentäneljä vuotta.
Koko kirjan läpi kulkevana juonensäikeenä kulkee Paavon ihastus ja rakastuminen karkotusmatkalla
kohtaamaansa virolaistyttöön Mareen. Paavon ja Maren suhteen kuvaus tuo mieleen 1950-luvun tyttökirjat. Nykynuorten voi olla vaikea päästä samalle kerronnan tasolle ja ymmärtää vuosikymmenien takaisia
kulttuurieroja.
Lipsuminen inkeriläiskertomusten suosimaan
mustavalkoiseen rooliasetelmaan on harmittavaa.
Erityisesti nuorille suunnatussa kirjassa venäläisiä
voisi kuvata myös muissa rooleissa kuin epäoikeudenmukaisina neuvostobyrokraatteina, huonoina naisina ja viinaanmenevinä, petollisina miehinä. Tosin
muitakin löytyi erityisesti kirjan alkupuolelta: mm.
Kirjailija: Sisko Latvus
Kustantaja: WSOY
Sidosasu: Sidottu
Kieli: suomi
Julkaistu: 2011
Sivumäärä: 216
ISBN10: 9510379441
ISBN13:9789510379448
avulias kelkanvetäjä ja apuaan tarjoava lääkäri. Mutta kansallisuuksiin liittyvät stereotypiat pääsivät voitolle: inkerinsuomalaiset ja virolaiset olivat kaikki
moraaliltaan moitteettomia. Harmaat sävyt olisivat
lisänneet tarinan uskottavuutta, tukeneet suvaitsevaisuutta ja ravistelleet luutuneita asenteita.
Kaukana omalta maalta on kuitenkin kirja, joka
kannattaa hankkia lahjaksi nuorille inkeriläispolville
tutustumispaketiksi inkeriläisjuuristen yhteiseen kokemusmaailmaan.
Kirjailija Sisko Latvus eli Sisko Pörsti
26.4. klo 16-18
INKERIN KULTTUURIKAHVILASSA
Tule tapaamaan kirjailijaa ja
keskustelemaan. Osoite Wallininkatu, 7
00530 Helsinki
- mutta milloin?
nkerin suomalaisuuden päivää on vietetty parikymmentä vuotta lokakuussa Inkerin nimipäivänä. Nyt esitetään runonlaulaja Larin Parasken
kohottamista Inkerin suomalaisuuden symboliksi.
Esitys Larin Parasken päivästä, Inkerin suomalaisuuden päivästä, on jo muotoiltu. Hankkeen toteuttamiseksi haetaan tukea järjestöiltä, yhteisöiltä ja yksityishenkilöiltä. (Inkeriläisten viesti 8/2011)
Senni Timonen kertoo kirjassaan ”Näin lauloi
Larin Paraske” runonlaulajan elämänhistoriasta. Larin Paraske oli inkeroinen eli inkerikko, Inkerinmaan
alkuperäiskansan jälkeläinen – ei inkerinsuomalainen. Parasken lapsuudenkoti sijaitsi Pohjois-Inkerissä
lähellä Suomen rajaa Lempaalan pitäjän Mäkienklän
Miskulassa. Isä Nikitta Nikitanpoika oli miskulaisia,
äiti Tatjana Vaslintytär Suomen puolelta Sakkolasta.
Se osa pitäjää kuului myöhemmin Metsäpirtin Vaskelan kylään. Molemmat vanhemmat olivat inkeroisia ja
uskonnoltaan ortodokseja. Ortodoksiseen uskontoon
kastettiin myös heidän neljäs lapsensa Paraskeva,
joka syntyi joulun aikaan 1833 tai 1834
Parakseva Nikitantytär avioitui 20-vuotiaana äitinsä kotikylään Vaskelaan köyhän ja heikkokuntoisen Kaurila Teppananpojan kanssa. Nuorikon muuttaessa miehensä kotitaloon Larilaan hänestä tuli Larilan
elli Larin Paraske. Kun perhe kasvoi, Paraske joutui
saamattoman nahjuksen vaimona suuren perheen
elättäjäksi, kituuttamaan ainaisessa köyhyydessä.
Leskeksi jäätyään 54-vuotiaana Paraske löysi
uuden ansiolähteen. Sattuma ohjasi hänet Sakkolan
luterilaisen seurakunnan apupapin Adolf Neoviuksen
luo. Neovius keräsi kansanrunoutta, ja Paraske kävi
ahkerasti papin luona laulamassa. Parasken runojen
taito oli ehtymätön, ruplan tuntipalkalla hän sai kahden vuoden aikana kahdesti mökkinsä laulamalla pelastetuksi pakkohuutokaupalta.
Kun Neovius muutti 1889 Porvooseen, yhteistyö
jatkui. Larin Paraskesta luotiin runonlaulajanhahmo.
Neovius sai ostetuksi Sakkolasta uudenveroisen kansannaisen puvun, kun se oli juuri mennyt pois muodista. Tässä puvussa naidun naisen päähine, harakka,
päässään ja viitta hartioillaan Paraske esiintyi ihmisten ihailtavana tuon ajan valokuvissa ja maalauksissa.
Larin Paraske lauloi noin 11 000 toisintoineen
jopa 32 000 kalevalanmittaista runonsäettä, suurin
määrä, mitä yhdeltä laulajalta on muistiin merkitty
itämerensuomalaisella alueella. Runot sisältyvät henkisenä rikkautena ”Suomen kansan vanhat runot” –
kirjoihin. Aineellisesti köyhä Larin Paraske lauloi ne
Larin Paraske poseeraa Sakkolasta ostetussa kansannaisen puvussaan noin vuonna 1890-94 otetussa
valokuvassa.
Suomen puolella, mutta unohdettu on se, että runonlaulaja itse oli inkerikko. Kansanrunot eivät ole omaa
suomalaiskansallista perintöämme, vaan ”kulttuurivelkaa” nyt jo häviävän pienelle inkerikkokansalle.
Alpo Sailon veistämää Larin Parasken patsasta puuhattiin 1948 Helsingin keskustaan Hankkijan edustalle Hankkijan osallistuessa kustannuksin.
Paikkaa ei kuitenkaan hyväksytty. Patsas pystytettiin
seuraavana vuonna Hakasalmen puistoon. Nimetön
runonlaulajanainen tarkkaili Mannerheimintien vilkasta liikennettä vuosikymmeniä unohdettuna. Vasta
vuonna 1995 Parasken patsas sai jalustaansa nimikyltin. Asialla olivat Kalevalaiset Naiset ja Kalevalaseura. Nimikyltin paljastustilaisuus pidettiin 21.4.1995.
Larin Paraske on muistolaattansa ansainnut.
Aira Kuronen
Aira Kuronen on eläkkeellä oleva Museoviraston
tutkija. Hän on tutkinut inkeroisten kulttuuria. Hän
on kirjoittanut mm. kirjan Inkerikot, historia, uskonto, perinne.
17
Kelton palvelutalon henkilökunta
on viime keväästä lähtien opiskellut
suomen kieltä. Venäjänkieliset hoitajat
haluavat puhua inkeriläisvanhusten
kanssa heidän äidinkieltään tai
ainakin ymmärtää heidän puhettaan.
Kelton hoitohenkilökunta johtajansa
Irina Skholdinan kanssa kokoontuu
keskiviikkoisin oppitunnille Julia
Gordinan johdolla.
Julia
Gordinan
opetustapa
on aikuisopiskelijat huomioiden
käytännönläheinen:
yhdistelmä
suggestopediaajaluonnonmenetelmää
kielioppia unohtamatta. Julia on
valmistanut erilaisia apuvälineitä
oppitunneille.
Sanastoa
opiskellaan
joskus
aikakauslehtien avulla, usein roolipelejä ”näytellen”.
–Jokaisessa lapussa on oma rooli: suomalainen
nimi, osoite ja ammatti. Laitan kortit pöydälle ja
osallistujat nostavat. Kirjoitamme toisillemme kirjeet,
joissa kerrotaan omasta elämästä. Tulee paljon
uusia sanoja: ammattien nimet, suomalaiset nimet,
suomalaiset kaupungit.
–Opiskelemme myös kielioppia ja lauserakenteita.
Olemme täyttäneet myös vuokrasopimuskaavakkeita.
Julian vaari oli inkerinsuomalainen. Hän oli
syntynyt lähellä Viron rajaa, josta perhe muutti
Kelttoon. Julia rupesi opiskelemaan
suomea Kelton koulussa Irja
Myllärin opastuksella.
–Suomen kieli ei ollut pakollista.
Silloin ei ollut vielä oppikirjoja.
Koulun jälkeen pääsin opiskelemaan
Pietarin yliopistoon ja olen suorittanut
suomalais-ugrilaisen osaston vuonna
2000. Olen ollut töissä kääntäjänä
ja rupesin opettamaan suomea ensin
Inkerin liiton järjestämillä kursseilla,
sitten paluumuuttokursseilla. Olen
myös juristi. Vuonna 2008 minulle
syntyi lapsi. Sen jälkeen olen tehnyt
vain tilapäistöitä. Tämä työ on
sopinut minulle hyvin, koska kurssi
on päivällä.
Inkerin kulttuuriseuran projektihenkilöt poikkesivat Marian kirkon kielikylpymatkalla Keltossa
tervehtimässä kielikurssilaisia. Suomalaisryhmän tulo
näytti aluksi jännittävän opiskelijoita ja roolipelissä
sanat pyrkivät karkailemaan. Nopeasti kurssilaiset
tottuivat vieraisiinsa etenkin kun he osallistuivat
roolipeliin
tasa-arvoisesti.
Loppupäätelmänä
olikin, että joskus olisi todella hyödyllistä vaihtaa
lappuja äidinkieleltään suomalaisten kanssa. Myös
vierailijoista oli riemukasta nähdä, miten innokkaasti
henkilökunta pureutuu suomen kielen saloihin.
KIELIKYLPYJÄ MARIAN KIRKON VANHUSRYHMÄN KANSSA
htenä kärkenä Suomen kielen
ja kulttuurin tukiprojektissa on
Marian kirkolla kokoontuvan
inkeriläisvanhusten ryhmän suomen
kielen opetus. Kohde voi aluksi tuntua
yllättävältäkin: kohderyhmä on iäkäs
ja heille opetetaan omaa äidinkieltä ja
kaiken lisäksi vanhojen oppimiskyky
on huono. Marian kirkon vanhusryhmä
murtaa ennakkoluuloja. Aloite tuli
ryhmältä itseltään: he haluavat verestää
omaa äidinkieltään, joka on saattanut
viimeisinä
vuosikymmeninä
jäädä
venäjänkielenvarjoon.Lopputuloson,että
Suomen kielen ja inkeriläisen kulttuurin
tukijoukko osoittaa esimerkkiä nuoremmilleen siinä,
miten omaa kulttuuriperintöä olisi hoidettava.
Kurssi koostuu kahdesta eri elementistä. Pietarin
18
InkerinliitonpuheenjohtajaWladimir
Kokko pitää ryhmälle kielitunteja
ja kahdesti lukukaudessa paikalla
vierailee Inkerin kulttuuriseuran
kielikylvettäjät keskustelemassa ja
työskentelemässä vanhusten kanssa.
Ajatuksena oli, että epämuodollinen
koulutusmetodi sopii luokkahuoneopetusta paremmin varttuneille
kielen opiskelijoille. Ja yhdessä
tehdessä
puhumisen
kynnys
madaltuu. Kielikylvyistä vastasivat
syksyllä 2011 Merja Nuora ja Marja
Karhula. He vierailivat Pietarissa
kahdesti 28.9. ja 16.11.
Syyskuun kielikylpypäivänä Marian kirkon
vanhusryhmän kanssa työskenneltiin sadonkorjuuteemalla. Keskustelu oli vilkasta, sillä puutarhanhoito
ja vihannesten kasvattaminen oli tuttua ja rakasta
puuhaa useimmille. Yhdessä muisteltiin ja etsittiin
vihannesten ja juurikkaiden nimiä. Päivän aikana
valmistettiin huovasta yhteinen puutarha kukkineen
ja kasveineen. Juttua virisi myös säilönnästä ja yrttien
parantavasta vaikutuksesta.
Marraskuun kielikylpypäivän virikkeinä toimivat
vanhat joulukortit, joista tehtiin yhteinen teos. Joulusta
riitti muistoja ja kortit kirvoittivat monia tarinoita.
Kielikylvyt jatkuvat vielä vuonna 2012 Marja
Karhulan, Aune Kämäräisen, Toivo Tupinin ja Helena
Miettisen voimin.
Marian kirkon kerholaiset innostuivat katselemaan
vanhoja joulukortteja. Kauniit kuvat kiinnostivat,
mutta myös niiden tekstit. Tervehdyksiä kirjoitettiin
myös muistiin tulevia jouluja varten.
Suomen kielen ja viestinnän tukiprojektiin kuuluu
myös Pietarissa toimivien, suomen kieltä tarvitsevien
henkilöiden koulutus. Koulutus tapahtuu Pietarissa
Waldimir Kokon ja Toivo Tupinin ohjauksessa.
Lisäpotkua opiskeluun antaa harjoittelujaksot
Suomessa.Lilja-Elisvatea Aleksandrova raportoi
joulukuista matkaa.
Inkerin kulttuuriseuran ja Pietarin Inkerin Liiton
yhteisenä hankkeena Inkerinmaalla koulutetaan
viestijöitä eli ihmisiä, jotka pystyvät kirjoittamaan
Inkerinmaan suomalaisista tapahtumista. 6.–
11.12 viisi koulutettavaa: L.-E. Aleksandrova, O.
Asikainen, O. Dyba, A. Jaakkola ja L. Pilvinskaja,
oli koulutusmatkalla Helsingissä. Koulutuspäivien
ohjelma oli varsin monipuolinen. Siihen kuuluivat
käynnit
Inkerin
kulttuuriseuran
toimistossa,
Lähiradion studiossa, Helsingin Sanomien museossa,
Kansallisarkistossa ja venäjänkielisen Spektr-lehden
toimituksessa.
Minusta käynti kansallisarkistossa oli mielenkiintoisinta. Kansallisarkisto perustettiin vuonna
1809, kun Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan.
Ennen sitä asiakirjoja sälytettiin vain Tukholmassa.
Nykyisin Kansallisarkiston aineistot ulottuvat
keskiajalta nykypäivään. Vanhin dokumentti on
kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille
vuodelta 1316.
Meille oli tärkeää, että Kansallisarkisto säilyttää
tietoja Venäjälle muuttaneista (1819–1918), toisen
maailmansodan aikana Neuvostoliitosta Suomeen
muuttaneista sekä Puna-armeijan sotavangeista.
Runsaasti tietoa saa myös luterilaisten ja ortodoksien
seurakuntien kirkkokirjoista. Jotkut kirkkokirjat
Suomen kielen ja viestinnän opiskelijat tutustuivat
koulutuspäivien alussa Inkerin kulttuuriseuran
toimintaan ja Koivussa ja tähdessä esillä olevaan
muistorasioiden ja -tyynyjen näyttelyyn.
tuotiin Suomeen Inkeristä vallankumouksen jälkeen.
Kansallisarkiston lukusalit ovat avoimia kaikille
tutkijoille. Aineisto on saatavana myös digitalisoituna
ja palvelut eri kielillä.
Koulutusmatkan aikana oli paljon muutakin
kivaa. Tutustuimme Suomen itsenäisyyspäivän
juhlintaan, yhdessä Pietari-seuran kanssa juhlittiin
pikkujoulua Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa,
kävimme Karjalatalon joulumarkkinoilla ja olimme
adventtisunnuntain
messussa
Tuomiokirkossa.
Olemme
kiitollisia
Inkerin
kulttuuriseuran
puheenjohtajalle Helena Miettiselle ja kouluttaja
Toivo Tupinille, että niin antoisa koulutusmatka on
järjestynyt.
Lilja-Elisaveta Aleksandrova
19
Lokakuun kulttuurikahvilassa tarjolla oli
taidetta ja musiikkia. Otso Kantokorpi
ja paikalle saapuneet inkeriläistaiteilijat
verestivät yhteisiä muistoja ja Eila Pöllänen toi
musiikkiterveisiä Ruotsista. Koivu ja tähti oli
viimeistä tuolia myöten täynnä yleisöä.
Otso Kantokorpi oli 1990-luvulla vetäjänä viidellä,
kuudella inkeriläistaiteilijoiden leirillä, joita pidettiin
Pyhtään Kaunissaaressa. Kesätapahtumiin osallistui
yhteensä yli 40 inkeriläissyntyistä taiteilijaa eri
puolilta entistä Neuvostoliittoa. Taideleirit olivat
ainutlaatuinen inkeriläisten luovien voimien
generaattori. Toisilleen tuntemattomat kuvataiteilijat
tutustuivat ja jopa ystävystyivät keskenään.
–Olen valitettavasti pessimisti, koska musta
tuntuu, että taidemaailma on koventunut ja arvot
ovat alkaneet muistuttaa enemmän muun kovan
yhteiskunnan arvoja. Onko enää syytä sellaiseen
optimismiin,
joka
oli
inkeriläistaiteilijoiden
kokoontuessa. Mielestäni pitää olla ja enemmän kuin
koskaan, sillä nyt tarvittaisiin yhteisöllisyyden ja
ruohonjuurijoukkovoiman eheytymistä. Uskon, että
minun roolini on tulla sanomaan, että meidän tulee
viedä asioita eteenpäin. Taide-elämän pitäisi olla
muutakin kuin Guggenheimia ja tekeminen myös arjen
tasolla olisi tärkeää. Tällöin myös inkeriläistaustaiset
taiteilijat ovat tärkeämpiä kuin koskaan ennen.
–Jos perustetaan inkeriläistaiteilijoiden seura,
joka pystyy liittymään Suomen kuvataiteilijoiden
liittoon, päästäisiin vaikuttamaan. Minimihyöty on
ainakin informaatio, mikä Suomen taide-elämässä
on tärkeää. Strategiaa täytyy miettiä, se tuottaa
resursseja, joilla luovuutta voi harrastaa.
–Jos muistelen 10 vuotta sitten aikaa.
Taiteilijaryhmä ei muodosta yhtä homogeenista
joukkoa. Se on hyvin monitasoisen joukko, osa on
ammattialaisia, toiset amatöörejä. Täystaiteilijan
ja taidetta rakastavan amatöörin intressit eivät ole
samanlaisia. Useimmissa järjestöissä on kuitenkin
kumpiakin. Inkeriläisten taiteilijoiden yhdistys, olisi
aika kiinnostava poikkeus, koska siinä paikallisuus
on jotakin, joka ei kiinnity tiettyyn paikkaan, vaan
yhteiseen historian tuottamaan immateriaaliseen
paikkaan. Voisi olla strategisesti kiinnostavaa,
ettei olla Hämeenlinnassa tai Pieksämäellä vaan
kulttuurihistoriallisesti kiinnostavassa paikassa, joka
sijaitsee ihmisten muistissa ja kertoo lähihistorian
traagisista muistoista. Se voisi olla hyvä strategia.
Inkeriläisessä historiassa on aineksia, jotka
ovat tänäkin päivänä yhä ajankohtaisempia ja
ajankohtaisempia
20
Inkerin taiteiden illan tähtivieraita olivat taidekriitikko
Otso Kantokorpi ja kalevalaisen runonlaulun
maailmanmestari Eila Pöllänen.
Otso piti alustuksensa pianotuolilla istuen. Eila
kuuntelee vasemmalla vieressä. Vasemmalla pöydän
ääressä taidemaalari Eino Lappalainen, Oikealta
taitelija Nikolai Pakki, vieressä veljensä Rudolf Pakki
ja kirjailija Toivo Kempi. Taiteilijat Gennadi Leontjev
ja Valeri Nuija jäivät kameran linssin ulkopuolelle.
Alakuva vie Otson esille nostamiin muistoihin
Kaunissaaren taideleireistä. Nyt jo edesmenneen
taiteilijan Nikolai Gulin ohjauksessa toteutettiin performasnssi Silta yli Suomenlahden. Aihe on yhä ajankohtainen, vaikka maailmaon 20 vuodessa muuttunut
järisyttävästi. Viroon ei tarvita kutsua ja viisumia.
–Inkeriläistäkulttuuriavoidaanajatellamyösosana
maahanmuuttajakulttuuria, mutta ei Suomen taideelämässä tarvita maahanmuuttajataidetta. Suomen
taide-elämä on ollut aina maahanmuuttomyönteinen.
Meillä on loputon määrä taiteilijoita, jotka ovat
integroituneet suomalaiseen taide-elämään luontevasti
ilman mitään maahanmuuttajaulottuvuutta.
–Aina pitää unelmoida enemmästä ja taistella sen
puolesta.
–Kaunissaaren leirit, joita 10 vuotta sitten
pidettiin, olivat niin ikimuistettavia hetkiä, sekä
virallinen puoli että iltanuotioilla epävirallinen puoli.
Ne eivät olleet ainoastaan sitä hetkeä varten, vaan
niillä on myös vaikutushistoriaa. Niinpä haluaisin
innostaa palauttamaan taideleirit. Niihin on saatavissa
apurahoja ja ihmisiä, jotka lupaavat sitoutua. Minä
lupaan sitoutua tähän asiaan, jos minua pyydetään
mukaan. Tunnen tämän vaatimuksen voimallisena.
Oli hauska palata noihin 1990-luvun aikoihin ja nähdä
paikalla useampiakin taiteilijoita, joihin tuolloin
tutustuin.
Kalevalaisen laulun lähettiläs
Eila Pöllänen on monipuolinen kulttuuripersoona. Hän
on muusikko, säveltäjä, laulaja, opettaja ja luennoitsija.
Eila laulaa ja luennoi myös karjalankielellä.
Karjajalankielen opiskelun Eila Pöllänen aloitti
20 vuotta sitten. Eila Pöllänen on itse puoleksi
karjalainen isänpuolelta ja vierailut isän kotiseuduilla
ovat merkinneet paljon hänen omalle luovuudelleen.
Inkerin taiteiden illassa Eila tulkitsi heleällä
äänellään Eeva Kilven runoon tehdyn laulun Midä
minä suvaicen sävel:
Helena Miettinen
HARVI VARKIN KÄDENJÄLKIÄ
Inkerin rykmentin riveissä 1919–1920 kaatuneet
saivat muistomerkin Tallinnan Mikaelin kirkkoon
11.6.2011. Laatan on suunnitellut Tiiu Lõhmus, mutta
siinä olevat metalliset ruusukkeet ovat inkeriläistaiteilija Harvi Varkin käsialaa.
Harvi kuului Kaunissaaren taideleirien kantajoukkoihin. Unohtumattomia ovat hänen tuliperformanssinsa iltatulilla.
Harvi Varkin teos paljastettiin runsas vuosi sitten
Pärnussa. Hän on tehnyt sinne metallisen vanhan kaupunginportin pienoismallin.
21
22
amuli Paulaharju teki 100 vuotta sitten kesällä 1911 tutkimusmatkan Inkeriin. 1 300
Venäjän virstan (runsas kilometri) pituinen
matka taittui pääasiassa polkupyörän selässä mukanaan myös kaikki varusteet, mm. piirustustarvikkeet,
kamera ja 250 lasinegatiivia. Omien puheidensa mukaan hän kulki läpi kaikki Inkerin kylät. Paulaharjun
matkareitti kulki Pietarista Valkeasaaren, Lempaalan
ja Miikkulaisten kautta Vuoleelle, Toksovaan, Rääpyvään ja Kelttoon.
Matkansa varrella hän otti valokuvia, piirsi ulkorakennuksia, savupirttejä ja työvälineitä. Paulaharju
kiinnosti erityisesti savutuvat, joita hän löysi Valkeasaaresta ja Lempaalasta. Samalla hän haastatteli kylien asukkaita Erityisen hyväksi haastateltavaksi Paulaharju nimeää lempaalalaisen Tupakan Antin. Myös
kansanomainen pukeutuminen kiinnosti. Lempaalassa käytettiin vielä 100 vuotta sitten äyrämöispukuja.
Naisilla oli päässään huntu tai otsahiuksiin kiinnitetty nappihuntu. Laukaanjoen varrella Paulaharju näki
vanhoja vatjalaispukuja ja Hevaalla inkeroispukuja.
Paulaharju tapasi orjavallan ajan vanhuksia. Koronsaarella hän haastatteli Kaurilan Marfaa, pikkuista kyömynenäistä,.yli 80-vuotiasta, käyräselkäistä,
sokeaa ja huonokuuloista mummoa, joka puiden alle
laitetussa kiikussa alkoi särkyneellä äänellään laulaa.
Vuoleen Sohvolassa Paulaharju tapasi Inkerin etevimmän mieslaulajan Ontropo Melnikovin.
Toksovasta Paulaharju raportoi mielenkiintoisia
asioita. Hän kertoo 20 000 asukkaan Toksovan olleen
aikaisemmin ollut kaupunki. Toksovassa oli taloja,
kauppapuoteja ja hartsoneja (kapakoita). Paulaharjun
mukaan Toksovassa oli aikaisemmin asunut jättiläisiä, sillä vanhoilta kalmoilta oli löytynyt tavattoman
suuria luurankoja, yhdestä hongasta koverrettuun arkkuun laitettuna.
Keltossa Paulaharju tapasi Viipurin ja Sortavalan
seudulta tulleita käsityöläisiä ja kirvesmiehiä, jotka
asuivat Inkerissä Suomen passilla. Keltossa näkyi uutteran työn jälki. Talot olivat hyvinvoivan näköisiä ja
puutarhat muhkeita. Virkkilässä oli hehtaarin laajuisia
”omenus- ja krusoniekkatarhoja ja laajoja pottupeltoja, joista tuotteet viedään Pietariin ja rikastutaan.
Paulaharjun reitin itäisin kohde oli Markkkova,
jossa monet talot olivat olkikattoisia ja sijaitsivat joen
varressa talot kahden puolen tietä. Markkovassa kerääjän huomiota herätti paikan siivottomuus.
Markkovasta Paulaharju lähti polkemaan kohti
länttä. Keski-Inkeristä hän ei kirjoittanut yhtään artikkelia. Hänen mielestään ympäristö ei ollut antoisia,
Yläkuvassa Lempaalan Mäkiinkylä vuonna 1911 ja alakuvassa Kelttolaisia naisia savakkopuvuissaan. Kuvat Samuli Paulaharju. Museovirasto.
kun ei ollut savutupia eikä sopivia haastateltavia. Hietamäellä ja Tuutarissa kehitys oli kulkenut ohi savupirttiajan.
Lännempänä hän tallensi Hevaanjoen, Moloskovitsan, Novasolkan, Kattilan ja Soikkolanniemen kyliä ja asukkaita ennen kuin astui Narvassa junaan ja
suuntasi kohti kotia.
Aineisto on mahtava Paulaharju julkaisi matkaltaan 20 lehtikirjoitusta. Pirroksia on yli 1 000 ja
valokuva 240. Piirrokset ovat taitavia, lähes valokuvan veroisia. Kärrymestarin jälkeläisenä Paulaharju
ymmärsi myös rakennustekniikan. Kamera oli sata
vuotta sitten varsin uusi väline. Salamavaloa ei ollut,
minkä vuoksi sisätilojen kuvaaminen oli vaikeaa, kun
ainoa valonlähde oli usein avonainen ovi.
Marjut Paulaharju on tehnyt mahtavan kulttuuriteon toimittaessaan arkistojen kätköihin vuosikymmeniksi hautautuneen isoisänsä Inkerinmatkojen
muistiinpanot kirjaksi Samuli Paulaharjun Inkeri.
Laajan aineiston läpikäyminen ja pelkästään Paulaharjun käyttämään omalaatuiseen pikakirjoitukseen
perehtyminen on suuri ponnistus.
KULTTUURIKAHVILAT
Tammikuu
26.1.2012 klo 16–18. Valokuvat sukututkimuksessa.
Pekka Wikberg ja Risto Toivonen kertovat,
miten vanhat valokuvat auttavat sukututkimuksessa. Kulttuurikahvilaan voi tuoda myös omia
valokuvia esiteltäväksi ja yhdessä katsottavaksi.
Koivu ja tähti. Wallininkatu 7.
Helmikuu
28.2.2012 klo 16–18. Inkeri Aale Tynnin tuotannossa.
Vieraana filosofian tohtori, kirjailija ja teatterihistorioitsija Mikko-Olavi Seppälä. Koivu ja
tähti. Wallininkatu 7.
Maaliskuu
29.3. klo 16–18. Eeva Litmanen ja Larin
Paraske.
Näyttelijä Eeva Litmanen kertoo kuuluisasta esiäidistään ja suvun vaiheista Suomessa.
Huom. Paikkana Karjalatalon Yläsali, osoite
Käpylänkuja 1.
Huhtikuu
26.4. klo 16–18. Kaukana omalta maalta.
Kirjailija Sisko Pörsti kertoo inkeriläispojan
vaiheita kuvaavasta kirjastaan Kaukana omalta
maalta. Kirja oli vuoden 2011 Finlandia Junior
ehdokkaana. Koivu ja tähti. Wallininkatu 7.
OMPELUSEURA
Ompeluseura kokoontuu entiseen tapaan joka toinen
torstai klo 14–16 Koivussa ja tähdessä. Vetäjinä
toimivat Marjatta Holmberg ja Ritva Gürkan. Entiset
ja uudet jäsenet tervetuloa!
UPS
KAVERIA EI JÄTETÄ
–KOULUTUS
Kuudesta eri moduulista koostuva Kaveria ei
jätetä –koulutus järjestetään Karjalatalon Inkerikodissa 26.3.-4.4.2012. klo 11-16. Koulutus on
EU:n tukema ja kouluttajina toimivat kumppaniorganisaatioiden asiantuntijat Liettuasta, Saksasta, Kreikasta ja Italiasta Inkerin kulttuuriseuran
omien kouluttajien lisäksi.
Tavoitteena on aktivoida seniori-ikäisiä henkilöitä vapaaehtoistyöhön ja luoda valmiuksia
toimia järjestöissä.
Kurssin aiheita ovat: kulttuurienvälinen
kommunikaatio, tunteiden käsittely, vuorovaikutustaidot, projektien hallinta ja elämäntarinallinen työskentely. Lisäksi tutustutaan suomalaiseen järjestöelämään. Kurssi on ilmainen
ja siihen materiaalien lisäksi sisältyy ilmainen
lounas ja iltapäiväkahvit.
Muutama paikka on vielä vapaana. Ilmoittautumiset 15.2.2012 mennessä Helena Miettiselle, [email protected] tai puhelimitse 045 1329191.
KESÄ 2012
Kesäkuu. Inkeriläistaiteilijoiden näyttely Saimaanharjun kirjastossa 12.6.–14.7.2012. Esillä
Gennadi Leontjevin akvarelleja ja Valeri Nuijan
öljyvärimaalauksia.
Heinäkuu. 15.7. klo 16. Eeva Litmasen näytelmä Entäs nyt Eeva Taipalsaaren Väinölässä.
SEURAMATKA
Kyselyjä kesän seuramatkasta on tullut. Matkasta ei
ole vielä tehty päätöksiä. Teemaksi on suunniteltu
vierailua Inkerin merkkihenkilöiden kotikylissä.
Aikaisintaan matka toteutuu alkusyksystä.
Elokuu. Matti Rönkä kertoo uudesta kirjastaan
Väärän maan vainaja Putronniemessä. Aika täsmentyy myöhemmin.
23
nkeroisten ja vatjalaisten järjestöillä on ollut
jo kolmen vuoden ajan projektiyhteistyötoimintaa Inkerin kulttuuriseuran kanssa. Vuonna 2011 inkeroiset keskittyivät oman kielen ja
kulttuurin opettamiseen lapsille ja nuorille. Opetus on tapahtunut Inkeroisten museolla Vistinossa Nikita Djatškovin johdolla. Innokkaita opiskelijoita on riittänyt. Tavoitteena olisi valmistaa
inkeroiskielinen alkeiskirja opiskelun tueksi.
Nuorten kielenopiskelun lisäksi inkeroisvanhuksille on pidetty Ilta istuma-tapahtumia, joissa on
tehty kansallisia käsitöitä teen juonnin ja rupattelun lomassa.
Vatjan kulttuuriseura on uurastanut paitsi kielenopetuksen, myös virtuaalisen museon rakentamisessa. Tatjana Jefimovan ja Katja Kuznetsovan
kokoamaan virtuaalimuseoon voi tutustua nettisivuilla http://www.vadjamaa.narod.ru/ ja http://
www.vadjamaa.narod.ru/museum/museum.html.
Sivut ovat tällä hetkellä venäjänkieliset, mutta
niiden suomentaminen, virontaminen ja englanniksi kääntäminen on suunnitteilla.
Inkeroiskieltä opetellaan myös laulujen lorujen ja
esineiden avulla: Tämän lorun suomalainen ymmärtää
ilman sanakirjaa:
Suli lumi, tuli kesä,
Jooksiit lapset pellolle.
Jooksiit lapset pellolle.
Löysiit linnun pezän.
Pezäs olliit munat,
Munist olliit pojat,
Pojil olliit nokat,
Niku kaivon kokat.
Lapset ottiit yhen pojan,
Noisiit hänt sööttämää,
Kasvoi suur varis.
Varis istui aijan pääl,
Tappoi täitä lavvan pääl,
Luki sattaa kolme toisee
Sao se sana pois.
Vatjan virtuaalimuseoon on kerätty historiallisten
valokuvien lisäksi vatjalaisesta kulttuurista kertovia
nykykuvia.
Näyttelyjuliste Vatjan kulttuuriseuran näyttelystä
Syktyvkarissa Suomalais-ugrilaisessa keskuksessa.
24
Näyttely avattiin myös Narvassa 5.1.2012.