3 o j a LU n u

Z86I-
3 o j a LU n u
inkerilaisten viesti
TOIMITUS
Paatoimittaja:
Matti Vironmaki, puh. (90) 631 285
Toimitussihteeri:
Ilkka Pyysiainen, puh. 90-803 3687
Matinkartanontie 2 C 30,
02230 Espoo
(toimituksen osoite)
KONTTORI
Lehden ym. tuotteiden tilaukset, osoitteet, jasenmaksut yms.
Inkerikoti, Karjalatalo, Kapylankuja 1,
00610 Helsinki
Puh. (90) 793 796 tai (90) 8732 095
Anneli Korkkinen
Postisiirtotili Hki 30636-4
TILAUSHINTA
80 mk/vsk kotimaassa, Ruotsissa 120 kr v. 1987
ILMOITUSHINNAT
1/1 sivu mk 500 mk
1/2 »
» 300 mk
1/4 »
» 200 mk
Kuolinilmoitukset
100 mk
Kiitos- ym. ilm.
60 mk
Kuva ilmoituksessa 100 mk
Lehti ilmestyy kerran kuukaudessa
Kustantaja ja julkaisija:
INKERILAISTEN YHDISTYS R.Y.
PAAASIAMIES
RUOTSISSA
Armas Paakkonen
Tingsgatan 35
50253 Boras. Puh. 033/101 850
Postisiirtotili 626047-5
(lehden ym. tuotteiden tilaukset)
S IVISTYSSAATIO
Hallituksen puheenjohtaja: Matti Vironmaki,
Tehtaank. 5 E 43, 00140 Helsinki
Puh. (90) 631 285
Saation postisiirtotili 146660-1
KULTAINEN NUORUUS?
Nuoruus ja hulluus — vanhuus ja viisaus. Tama on vanha ajatus. Sen ovat
vanhat ihmiset tienneet vanhoina aikoina. Pitaneeko paikkansa viela nykyaankin?
Ei tarvitse sataakaan vuotta menna
ajassa taakse pain, kun voidaan jo sanoa
etta valta oli vanhuksilla. Vanhat olivat
elaneet kauemmin ja ehtineet oppia elamalta enemman. Siksi he olivat niita, jotka tiesivat, ja tieto tuo valtaa. Vanhoja oli
kunnioitettava ja toteltava. Maatalouteen
perustuvassa yhteiskunnassa yleinen
saanto oli, etta nuoret ja vanhat asuivat
saman katon alia, samojen seinien sisalla. Oli vanha isanta ja nuori isanta. Nuori isanta peri aikanaan vanhan isannan
aseman.
Maatalousyhteiskunnasta tuli teollinen
yhteiskunta. Nyt puhutaan jalkiteollisesta
yhteiskunnasta. Suurin osa ihmisista saa
elantonsa niin sanotuista palveluelinkeinoista. Suurin osa ihmisista asuu kaupungeissa. Ei ole enaa nuoria ja vanhoja isantia, ei suurperheita. Kaupungissa jokainen on oman onnensa seppa. Jokaisella
on oma ammattinsa, omat erityiset kykynsa ja taipumuksensa. Toinen ei osaa
enaa neuvoa toista. Ammatteihin koulutetaan opistoissa, ammattikouluissa, korkeakouluissa. Elamalta ei kenellakaan
tunnu enaa olevan mitaan opittavaa.
Nuoret ovat saaneet koulutusta, tata
koulu-koulutusta. He tietavat, he osaavat,
he tekevat. Vanhat eivat. Vanhoja ei yh-
teiskunta enaa nayta tarvitsevan, heita
vain asutellaan vanhainkodeissa. Ennen
nuoret pukeutuivatkin vanhojen tapaan,
nyt yha iakkaammat ihmiset pyrkivat pukeutumaankin nuorten muodin mukaan.
He yrittavat elaa nuorten maailman ehdoilla. Nuoret paattavat, nuorilla on valta.
Hieman kolmannellakymmenella oleva laakari tai pappi neuvoo ja opettaa ihmisia, koska hanet on koulutettu ja han
on asiantuntija. Usein olemattoman elamankokemuksen pohjalta han joutuu
mestaroimaan ihmisten sieluja. Vanhus
kuuntelee noyrana. Hanella ei ole apua
elamankokemuksestaan, silla se kokemus on saatu maailmassa, jota ei enaa
ole. Maailma menee jatkuvasti eteenpain
paljon rivakammin kuin vaarin kankeat
jalat.
Yha harvemmat nuoret ihmiset pohtivat asioita, joita nimitetaan elaman arvoiksi. Kouluissa opetetaan tietoja, ulkoa
opittavaa kirjaviisautta. Sita tarvitaan, etta menestyisi ja rikkaana elaisi maan
paalla. Tarkeinta on ura, raha ja hauskanpito.
Paljon on myos toisenlaisia nuoria.
Mutta he ovatkin toisenlaisia. Toisenlaisten on aina ollut vaikea saada aantaan
kuuluville. Sanotaan etteivat he piittaa
kylmista tosiasioista. Eivat piittaakaan.
Elama on muutakin kuin kylmia tosiasioita.
Elamasta on tullut yhta kuin nuoruus.
Vanhuudella ei nahda olevan juuri mi-
taan myonteista arvoa ja kuolema on
poistettu kokonaan ihmisten nakopiirista. Kuvastuuko yhteiskunnallinen vauvaikaan taantuminen siina, etta nelja teatterikorkeakoulun opiskelijaa heittivat
yleison paalle kakkaa?
Kun ihmiset syntyvat, sairastavat, viettavat vanhuutensa ja kuolevat sairaaloissa ja laitoksissa, poissa nakyvista, niin ei
ole ihme, jos vallitseva nakemys elamasta on yksipuolinen ja kapea, nuoruutta
ihannoiva. Ikavat asiat salataan ihmisilta kuin pienilta lapsilta.
Nuori Eino Leino kirjoitti: »Mina itse,
miksi naita mietin? Se merkki varhaisen
on vanhuuden.»
^p
Hyvat tilaajamme,
kenen Inkerilaisten Viestin vuoden 1987 tilausmaksut on niaksettu riailla tilillepanokorteilla:
14.
27.
12.
15.
11. 86
11. 86
1. 87
1. 87
Turun Tyov. Saastop. Eerikink. 5
SYP 502 229034
OP-Turku Satakunnant. 102
Turun Tyov. Saastop. Kaarina
kaikista puuttuvat nimet ja osoitteet. Lisaksi on tullut Inkerilaisten Viestia koskeva
peruutus kirjeessa, jossa on paivays 10. 12. 86 Turku 10, mutta lahettaja ei ole laittanut nimeaan.
Pyydamme Teita kaikkia ottamaan yhteytta joko kirjeitse tai puhelimella 90-8732095
Anneli Korkkinen. Siis nimi ja osoite tilillepanokorttiin ennen kuin maksatte.
Toimistonhoitaja
Inkerilaisten Yhdistyksen Saantomaarainen
VUOSIKOKOUS
pidetaan Marianpaivana 22. 3. -87 klo 14 Karjalatalolla. Kasitellaan saantojen maaraamat asiat.
Erovuorossa ovat: Varsinaiset jasenet Keijo Korkka, Yrjo Korkkinen, Matti Rannali
seka varajasenet Anja Luoma ja Paavo Pesonen.
Lisaksi Matti Vironmaki pyytaa johtokunnasta eroa terveydellisista syista.
Johtokunta
MUISTOJA PIETARIN
SUOMALAISESTA KIRKOSTA
Inkerilaisten Viestin joulukuun numerossa
oli kansikuvassa Pietarin suomalainen kirkko. Paakirjoituksena oli pa'atoimittaja rovasti
Matti Vironmaen »Valaistu joulukirkko». Paakirjoituksessaan rovasti Vironmaki muisteli
joulukirkossa kayntia lapsena. Minullakin on
muisteloita samassa kirkossa kaymisesta.
Kirkko tuli minulle hyvinkin tutuksi, silla kavin siella jo kouluikaisena sunnuntaisin jumalanpalveluksissa ja myohemmin rippikoulussa.
Rovasti kertoo muistavansa kirkosta paljon,
erityisesti sen kauniin alttarin. Liitan naihin
muisteloihini kuvan tasta kauniista alttarista.
Alttari nakyy osittain myos rippikoulukuvassani.
Matkat Pietarin suomalaiseen kirkkoon olivat aina mukavia. Ensin kaveltiin 5 km asemalle, sitten matkustettiin junalla Pietariin ja
lopuksi viela raitiovaunulla kirkolle. Kirkko
oli iso ja kaunis sisalta ja siella paloivat sahkovalot. Joka sunnuntai jumalanpalveluksessa
oli kirkkokansaa runsaasti. Va'kea tuli Pietarista ja maaseudulta ympari Inkerinmaata.
Asetuimme usein perheeni kanssa seuraamaan kirkonmenoja ensimmaiselle urkuparvelle. Siella urkujen lahettyvilla istui aina arvokkaan nakoinen herrasmies seka hienosti
pukeutunut rouva kaunis hattu paassaan. Aitini kertoi herran oleva Suomen konsuli.
Kaydessani kirkossa toimitti jumalanpalveluksen aina rovasti S. J. Laurikkala. Han oli
armoitettu sananjulistaja ja ha'nen saarnojaan
kuunteli aina mielenkiinnolia. Virren veisuu
kaikui aina voimakkaana.
Minut konfirmoitiin Pietarin suomalaisessa kirkossa 26 paivana heinakuuta 1936. Ta-
man jalkeen kirkossa ilmeisesti pidettiin enaa
vain yksi rippikoulu, silla seuraavana vuonna Inkerin kansa jai ilman henkista tukijaansa, koska rovasti S. J. Laurikkala sai lahtokaskyn Suomeen 27 paivana huhtikuuta 1937. Se
oli raskas isku koko Inkerin kirkolle ja kansalle.
Kun vuosia myohemmin, joskus 60-luvulla
Suomen kansalaisena olin turistimatkalla entisessa Pietarissa, nykyisessa Leningradissa,
paatin kokeilla onneani ja yrittaa paasta sisalle
entiseen rippikirkkooni. Kirkon portailla, pilarien katveessa istui mummo pienen poydan
takana. Mummo toimi ilmeisesti ovenvartijana. Selvitin mummolle, etta haluaisin paasta
kirkkoon sisalle, viitaten mm. siihen, etta se
oli ollut rippikirkkoni. Mummo ihmetteli ja
kummasteli, etta nainkin pitkan ajan jalkeen
tunsin kiinnostusta kirkkoa kohtaan.
Sain luvan menna sisaan ja sisalle astuttuani huomasin valtavan muutoksen, joka kirkossa oli tapahtunut. Molemmin puolin kaytavaa,
mista ennen alkoivat kirkon penkit, oli rakennettu seina't ja aina jonkin matkan paassa oli
ovi. Alttarin paikka oli muuten tyhja, mutta
paatyseinalle oli ripustettu punainen vaate,
jossa luki jonkinlainen iskulause. Kirjoitin iskulauseen muistiin, mutta olen sen ajan saatossa kadottanut. Lisaksi alttaripoydan korkeudelle oli asetettu Leninin kipsinen rintakuvapatsas. Sakastia vastapaata oleva ovi oikealla puolella oli raollaan ja sisalta nakyi kasienpesuallas. Kirkosta oli tehty yhteisasuntola. Poistuin kirkosta ja kiitin mummoa ovella, kun sain kayda sisalla. Mieleni oli kuitenkin pitkaa'n apea. Rukoilin Jumalaa, etta Suomen kansa ymmartaisi rakastaa kirkkojaan ja,
Pietarin suomalaisen kirkon alttari.
etta ne kestaisivat ajan aallokossa ja sailyisivat Herran huoneina, joiksi ne on alunperin
tarkoitettukin.
Inkerin kansalle sen kirkot olivat aina kan-
tavana voimana, vaikeinakin aikoina. Kirkkoihinsa Inkerin kansa meni pyytamaan apua Jumalalta ja hakemaan voimia jaksaakseen taas
eteenpain.
I. A.
Puurojuhla Borasissa jouluna
Puurojuhlamme oli tavanmukaisesti tanakin
vuonna kerhon omalla mokilla 14. joulukuuta. Juhlaan oli saapunut kolmisenkymmenta
henkea. Samana paivana oli ensilumi peittanyt rnaan, ja soihtujen kajo heijastui siita luoden jouluisen tunnelman.
Mokissa oli hyvin kodikasta takkatulen lammossa, kuusenkynttiloiden valossa ja kauniisti
katettujen poytien odottaessa vieraita. Joululaulut soivat taustalla.
Nauttiessamme maukasta puuroa saapui
Lucia (4-vuotias Linda Lindfors) »tahtineen»
ja tonttuineen, laulaen Lucia-laulua. »Jouluyo juhlayo» soi huilua soittavan tontun saestyksella. Loysipa joulupukkikin paikalle lahjoineen kaikkien suureksi iloksi.
Vieraanamme olivat myos Jussi ja Ida Janis.
Jussi luki jouluevankeliumin, minka jalkeen
yhdyimrne joulun sanomaan laulaen. Susanna Jaaskelainen esitti runon »Pyha Franciscuss.
Rattoisa juhlamme paattyi kahvipoydan ja
sen kotona leivottujen herkkujen parissa. IIlan emanta Emilia Pyykkonen oli saanut niista
todella maistuvia. Isantana toimi Aleksanteri
Hynninen, ohjelmasta vastasi Victor Kainelainen.
Kotiin lahtiessani kaikuivat korvissani edelleenkin joululaulut seka hyvan joulun toivotukset. Mokin lampoinen joulutunnelma vaihtui raikkaaseen pakkasilmaan ja jatti rintaani
miellyttavan tunteen.
Kaikille hyvaa alkanutta vuotta
toivottaen Wieno Akerstrom
Kuulumisia Vasterasista
Joulu on jo mennyt ja vuosi vaihtunut. IImatkin ovat olleet oikein kauniit ja sopivat
jouluilmat. Pakkasta ja luntakin on ollut, kuin
ennen Inkerissa.
ISK:n johtokunnan syyskokouksessa tehtiin
kuulemma paatos, etta aletaan meidan inkerilaisten historiikin tekoon. Se oli hyva ja asiallinen paatos. Na'in ollen ansaitsee ISK:n johtokunta parhaimmat kiitoksemme! Jos en vaarin kasittanyt, niin inkerilaiset seurat ja kerhot tekisivat omilla paikkakunnillaan edella
mainittua historiikkia. Toivomuksemme on,
etta aletaan tosissamme tehda haastatteluja.
Ensin haastatellaan vanhempia inkerilaisia,
koska he tietavat paljon arvokkaita asioita his-
toriikkiin. Muutamien vuosien perasta heita
ei enaa ole. Kylla nuoremmillakin olisi paljon
kertomista aaninauhalle. Pitaisi saada heita
kertomaan. Minusta se on hauskaa ja mielenkiintoista hommaa, koska olen ollut vastaavanlaisen historiikin teossa, Vasterasin kantasuomalaisten rnukana. Olen tehnyt useita
kymmenia haastatteluja. Jos jossain tuntuu
epavarmalta, syysta tai toisesta, niin olen kaytettavissa ja tavattavissa osoitteessa joka on taman toherryksen alia.
Toivon kaikille sukulaisile, ystaville, tuttaville ja kaikille inkerilaisille oikein hyvaa ja
Onnellista Uutta Vuotta!
Vasterasissa 5/1 -87.
Lumisin terveisin
Johan Myllarinen
Os. Laglasargatan 3
724 75 Vasteras
Puh. 021/55429
c
S. _/. Laurikkalan rippikouMaisia Pietarin suomalaisessa kirkossa 26. pdivd heindkuuta 193
IRINA FILIMONOFF JA
KIELENTUTKIMUS
Joulukuun 14. paivana 1986 kuoli Helsingissa Inkerinmaan inkeroinen Irina (Iro) Filimonoff. Hanet siunattiin viimeiselle matkalle Helsingin ortodoksisen seurakunnan kalmiston kappelissa 3. tammikuuta.
Irina Filimonoff oli lahtoseudultaan ja sukujuuriltaan hyvin harvinainen inkerilainen.
Han oli syntynyt 6. 5. 1904 suuressa Laukaansuun kylassa. Isa Aleksandr (Oljo) Brusoff,
syntynyt v. 1873, oli kalastaja ja laivuri, kuten monet muutkin laukaansuulaiset. Peltoa
oli vahan, vain pieni perunamaa, niutta vetta, Suomenlahtea, oli viljalti. Isalla oli kolmimastoinen purjelaiva. Silla ban teki pitkiakin
matkoja, Kronstadtia, Pietaria, Viipuria ja Helsinkia myoten. Kotipuolesta ban vei myytavaksi perunaa, marjoja kuten puolukkaa ja
karpaloa, ja omenia ja toi kaupungista etenkin Laukaansuun ja Vibjan kauppiaille ja
muillekin suolaa, tervaa, tokottia eli tuohitervaa, painetta eli kankaan varjaysainetta, tulitikkuja, villakarttoja ynna muuta sellaista mita
kylissa ei omasta takaa valmistettu. Koska ban
oli kotipuolessa arvostettu mies jo luku-ja kirjoitustaitonsakin vuoksi, hanelle uskottiin
muitakin kauppatoimia. Muistetaan hanen
kayneen Pihkovassa asti hevosia ostamassa.
Aleksandr Brusoffin isa, vanhalta sukunimeltaan Heikkinen oli kotoisin Suomen puolelta Lavansaarelta. Han oli tullut kotivavyksi Laukaansuuhun. Aleksandr Brusoff kuoli
kotikylassaan vuonna 1934.
Irina Filimonoffin aiti Maria Filipovna taas
oli puolen peninkulman paassa sijaitsevasta
vatjalaiskylasta Luuditsasta. Marian isa Filip
oli ollut oikea tervaskanto, ban oli kokenut
maaorjuuden ajankin. Jaatyaan kerran paivaksi pois tilanherran pellolta ban oli saanut siita hyvasta karsia 25 raipaniskua. Ukko eli perm vanhaksi, laakarissa ei kaynyt kertaakaan,
kuoli 101-vuotiaana vuonna 1936, ja viela satavuotiaana ban hoiteli kolhoosin riihien lammityksen. Maria Filipovnan aiti saavutti myos
korkean ian, ban kuoli 98-vuotiaana. Han oli
soikkoloisia, kotoisin Soikkolanniemen Lokanimisesta kylasta. Han oli ollut eteva »eelta10
laulaja» haissa, myos baa- ja kuolinitkujen
osaaja. Lisaksi ban tiesi keinoja ihmisten ja
elainten parantamiseksi. Talta »Luuditsan baabalta» Irina oli paljon oppinut, hiukan runoakin, mm. vanhan runon »Suka mereen» (julkaistu kirjassa »Lahisukukielten lukemisto»).
Aleksandr ja Maria Brusoffille syntyi seitseman lasta, joista kuusi yleni aikuiseksi.
Naista Irina oli ikajarjestyksessa kolmas. Suuren perheen toimeentulo ei ollut kehuttava,
vaikka rahdinkuljetusta usein olikin ja vaikka kalantulo oli hyva, talvella nuotalla, muulloin isoilla rysilla ja verkoilla. Kalastus antoi
tyota koko perheelle, lapsillekin, jotkapienesta pitaen oppivat kutomaan verkkoa. Kuitenkin oli Irina-tyttaren monena vuonna ennen
naimisiin menoaan oltava vieraalla piikomassa, tavallisesti Jyrin paivasta lokakuun puolivaliin.
Laukaansuusta Helsinkiin
Irina oli 19-vuotias, kun hanet nai naapurin poika Stefan (Tepo) Filimonoff (synt.
10. 12. 1898). Tepon isa Nikolai oli syntyperainen laukaansuulainen, aiti oli kuollut nuorena ja taloutta hoiti aitipuoli Maria Kahari,
joka oli tullut Viron Inkerin puolelta Kullankylasta; tama Maria muuten tub tyttarineen
Suomeen inkerilaisten siirron mukana mutta
kuoli Liperissa plan sodan loputtua.
Nuoripari Irina ja Aleksandr asui ensin alkuun miehen kotona, mutta pian he hankkivat oman pienen talon. Elama kulki tasaista
menoa kalastuksen merkeissa. Kun kolhoosit
perustettiin, muodostettiin Udarnik ( = iskuri) -niminen kalastusyksikko, jossa Tepo tyoskenteli 28. 8. 1925 syntyi poika Pekka. Mutta 1930-luvun puolivalissa alkoivat vaikeudet.
Laukaansuun miehia vangittiin, ja 7. 6. 1938
illalla noudettiin Stefan Filimonoff tielle jolta
ban ei koskaan palannut. Saatujen tietojen
mukaan ban olisi kuollut vuonna 1942.
Irina oli taman jalkeen erilaisissa toissa mm.
armeijan keittiossa, viimeksi laheiseen UstLugaan perustetussa kalasailyketehtaassa.
ten korvissa kuulosti hiukan kummalliselta.
Irina oli erilaisissa toissa, mm. parissa ravintolassa, mutta paljon han teki kotitoita: virkkasi taitavasti kasseja, verkkokeinuja ynna
muuta. Pekka taas oltuaan aluksi sekalaisissa toissa, on jo pitkaan tyoskennellyt sahkomiehena.
Sanavaraston tutkimus
Toisen maailmansodan sytyttya Irinan ja
Pekka-pojan elama oli yhta seikkailua. Sodan
jaloista he menivat lannemmas Viron Inkerin
puolella olevaan Kallivereen, sukulaisperheeseen, jossa he olivat lahes vuoden. Pekka teki toita myos kolmisen kilometrin paassa Kotkon kylassa, kunnes han joutui saksalaisten
miehittajien komennuksella erilaisiin toihin.
Naista han karkasi viisi kertaa mutta palautettiin aina takaisin. Syksylla 1943 aiti ja poika lahtivat Kalliveresta purjeveneella ensin
Rosonajokea sitten Laukaanjokea pitkin kotikylaan Laukaansuuhun, jossa koti olikin tallella. Marraskuussa 1943 he paasivat UstLugan asemalta kuljetusjunaan, joka vei inkerilaisia Paldiskin satamaan. Muutaman paivan
odotuksen jalkeen Aranda-laiva toi lastin inkerilaisia Hankoon ja edelleen Pohjankuruun.
Kolmikuukautisen leiriajan jalkeen Pekka
paasi Antskogiin puutarhuriksi ja talonmieheksi, mutta molempien teki mieli Helsinkiin.
Sinne he jo vuoden 1944 lopulla muuttivatkin,
jarjestyi tyota ja vaatiniaton asunto.
Suomen oloihin mukautuminen ei tuottanut
vaikeuksia kummallekaan, ei kielenkaan puolesta, vaikka Laukaansuun inkeroismurre, jota
Irina uskollisesti kaytti, joidenkin suomalais-
Tutustuin Irina Filimonoffiin v. 1959 eraassa inkerilaisten juhlassa. Totesin hanen puhuvan kotiseutunsa kielta vivahteikkaasti, aidosti ja selvasti aantaen. Ehdotin hanelle tapaamista pitempaan keskustellaksemme, ja siihen
han oli suostuvainen, ilmeisen halukaskin.
Tasta lahti alkuun haastattelujen sarja, jota
kesti neljannesvuosisadan. Tavallisesti olin Irinan luona, ensin hanen asunnossaan Valikadulla, sitten Aleksis Kiven kadulla, mutta
muutaman kerran tapasimme myos meilla.
Kun kevatlukukaudella 1960 johdin yhdessa
fonetiikan professorin Antti Sovijarven kanssa yliopistossa seminaariharjoituksia murteentutkimuksen alalta, oli tarkkailtavanamme
juuri Laukaansuun murre sellaisena kuin Irina sita puhui; han oli harjoituksissamme mukana, ja karsivallisesti ja selvasti han toisti sanansa, kun sita hanelta pyydettiin.
Irina Filimonoffin puhetta tallennettiin ja
tutkittiin monella tavalla. Erittain paljon merkittiin muistiin hanen sanavarojaan. Tassa
tyossa kunnostautui myos Pekka Filimonoff,
joka ihmeteltavan hyvin osaa aidinkieltaan.
Kun tammikuussa 1960 Sanakirjasaatio julisti murresanojen keruukilpailun, kehotin Pekkaa ottamaan siihen osaa. Alykkaalle Pekalle
minun ei paljon tarvinnut neuvoa sita, miten
murretta kirjoitetaan ja mita kaikkea joka sanasta on lippuun kirjoitettava: sanan merkitys ja sen luontevat kayttoyhteydet. Aitinsa
kanssa keskustelleen Pekka teki mustiinpanoja iltakaudet ja viikonloput; tuloksena oli 2500
erilaista Laukaansuun sanaa kasittava kokoelma. Silla han sijoittui yli 2000 osanottajan joukossa kilpailun karkisijoille. Pekan tyota jatkoi vuosina 1961—63 maisteri Olavi Nuutinen
(nykyinen Koopenhaminan yliopiston suomen
kielen lehtori), joka kirjoitti Irina Filimonoffilta, usein Pekan avustamana, noin 4300 sanatietoa. Nain kertynyt Irina ja Pekka Filimonoffin muistiin perustuva sana-aines, yhteensa
siis 6800 sanalippua, sisaltyy Suomalais-ugrilaisen Seuran v. 1971 julkaisemaan suureen
11
Inkeroismurteen sanakirjaan, jonka laati viime vuonna edesmennyt Inkerii) kielimuotojen syvallinen tuntija professor! R. E. Nirvi.
Inkeroismurretta ja vatjaa
Paitsi sanavaroja on Irina Filimonoffin kielta
tallennettu muutenkin. Useita kertoja nauhoitin hanen vapaata puhettaan. Nama aanitteet,
jotka ovat tallella Suomen kielen nauhoitearkistossa, sisaltavat monipuolista ainesta ei
vain Laukaansuun murteesta vaan tietoja
myos siita, millaista Irinan lapsuuden ja nuoruuden maisemissa elama oli arkena ja juhlina. Lyhyita murteella merkittyja naytteita
naista nauhoitteista sisaltyy v. 1967 ilmestyneeseen kirjaani »Lahisukukielten lukemisto».
Kun Irina Filimonoff osoittautui poikkeuksellisen hyvaksi kielenkayttajaksi ja myos puhui selvasti, ja kun han lisaksi naytti antavan
arvoa sille, etta hanen kieltaan ja muistitietoaan pantiin talteen, kysyin hanelta, sallisiko han jonkun oppilaani tulevan hanen luokseen tekemaan muistiinpanoja oikein jatkuvasti ja saannollisesti. Tahan Irina suostui, ja
niin paasi alkamaan hanen ja Marja Lehtisen
yhteistyo, joka vuonna 1968 tuotti kauniin tuloksen: Marja Lehtisen yli 200 konekirjoitussivua kasittavan laudaturtutkimuksen nimelta
»Laukaansuun inkeroismurteen pronominit»
(sailytteilla Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksessa); tama tutkimus perustuu siis
kokonaan Irina ja Pekka Filimonoffin antamiin tietoihin.
Irina Filimonoff auttoi tutkijoita muutenkin
kuin oman kielimuotonsa tallentamisessa. Erityisen kiitollisena muistan sen, etta hanjohdatti minut vatjalaisen Stepanida Timofejevna Pihlakaksen tuttavuuteen. Neuvostoliitosta
Helsinkiin vuonna 1957 tullut herttainen Stepanida oli syntynyt v. 1883 lansivatjalaisessa
Liivkylassa. Han oli tiettavasti ainoa Suomessa
asuva henkilo, joka aidinkielenomaisesti puhui tuota sammuvaa — nyt jo melkein sammunutta — sukukieltamme vatjaa. Joka kerta Stepanida-mummoa nauhoittaessani, milloin hanen tyttarensa luona, milloin Filimonoffilla, minulla oli Irina avustajanani keksimassa hyvia puheenaiheita ja rohkaisemassa
Stepanidaa. Samalla Irina itsekin taydenteli
kasiteltavia asioita omilla puheenvuoroillaan,
tietenkin juuri Laukaansuun nakokulmasta.
Erityisesti on mieleeni jaanyt viimeinen Stepanidan nauhoitus 16. 10. 1965. Silloin oli mukana ja hyvin tehokkaana haastattelijana
12
myos virolainen akateemikko Paul Ariste Tartosta, vatjan kielen ja vatjalaisen kulttuurin
paras tuntija. Han oli toivonut Suomen vierailullaan tapaavansa Stepanidan, yhden viimeisista vatjalaisista. Vaikka Stepanida-vanhus ei
enaa tuolloin ollut henkisesti parhaimmillaan,
tuo tapaaminen oli kuitenkin onnistunut, tuloksekaskin, silla keskustelua, johon tietenkin
myos Irina osallistui, tuli aaninauhaan tunnin
verran.
Kalajuttuja ja haita
Kerran Irina kertoi minulle Kurkolanniemelta lahteneesta, Askaisten Livonsaaressa
asuvasta Seppalan perheesta, jonka jasenet
han tunsi jo Inkerin ajoilta. Han ehdotti yhteista matkaa Livonsaareen. Elokuussa 1961
siihen tulikin tilaisuus, kun yhdessa lahimman virkaveljeni prof. Lauri Hakulisen ja Suomen Suku -tutkimuslaitoksen assistentin Elvi Erametsan kanssa lahdimme Lounais-Suomeen murteita tutkimaan. Ajoimme Helsingista suoraan Livonsaareen Irina mukanamme. Perilla oli todellakin seka kielen etta
muun perinteen puolesta kiintoisa perhe: Marius Seppala, synt. 25. 2. 1909 Venassa ja hanen vaimonsa Anna-Mari, synt. Vibjassa seka vaimon aiti Maria Meijeri, synt. 1867 Konnun kylassa. Seppalan pienessa perakamarissa
nauhoitimme naiden erittain mielenkiintoista murretta puhuvien muisteluksia, eritoten
kalastusasioista, mutta saatiin nauhoihin vahan laulujakin, nimittain »pulmalauluja» (haalauluja), joissa Anna-Mari oli esilaulajana ja
Irina Filimonoff kertasi. Valilla me kolme tutkijaa kavimme moottoriveneella Velkuan puolella Palvan saaressa Velkuan murretta nauhoittamassa, mutta illalla ja seuraavana aamuna jatkoimme taas haastatteluja Irinan taitavasti meita avustaessa.
Irina Filimonoff oli hyva kertoja, kun vain
loytyi hanelle mieluinen aihe. Kalastus ja kaikki mita siihen liittyy verkonkutomisineen ja
kalaruokineen oli tietenkin hanelle mita tutuinta, mutta asiallisesti han selvitti myos
muun muassa paimennusasiat ja kotiseutunsa vuotuiset juhlat. Jostakin syysta oli keskusteluissamme vain ohimennen sivuttu entisajan haita. Ne han kertoi — myos omat nelipaivaiset haansa — aaninauhaan viela maaliskuussa 1980; silloin han oli jo melko vasynyt,
sokeritaudin ja muidenkin sairauksien uuvuttama. Se oli viimeinen Iro Filimonoffin kanssa tekemani nauhoitus.
Saatuaan vuonna 1960 Suomen kansalaisuuden Irina Filimonoff teki useita matkoja Leningradiin tavatakseen sukulaisia, useimmiten yhdessa poikansa Pekan kanssa. Ensimmaisella matkalla olivat Leningradiin saapuneet kaikki nelja sisarta, mutta aiti ei Laukaansuusta jaksanut enaa tulla; aiti kuoli v. 1962
Irina-tytartaan enaa nakematta. Sisarista vanhin, Eeva eli Otju, ja Nastja asuivat tuolloin
Narvassa, Ani ja nuorin sisar Olga (Olja) kotikylassa Laukaansuussa. Tata nykya sisarusparvesta on enaa elossa Laukaansuussa asuva Ani. Irinan ainoa veil Pekka pidatettiin
hankin v. 1938 eika hanen kohtalostaan ole
sen jalkeen saatu mitaan tietoa.
Vaikka Irina Filimonoff nopeasti sopeutui
elamaan uudessa kotimaassaan, olivat tietysti Suomenlahden etelapuolella asuvat sukulaiset ja tuttavat, samoin Laukaansuun maisemat, usein hanen mielessaan. Niita han muisteli ja niista han mielellaan kertoili. Taalla han
kuitenkin tunsi olonsa turvalliseksi omassa
kiinteassa perhepiirissaan poikansa Pekan ja
miniansa Irjan kanssa, pojantyttarien syntyessa ja varttuessa aikuisiksi omille paikoilleen
elamaa edelleen rakentamaan.
Pertti Virtaranta
Rakkaamme
Katri
KAPANEN
os. Suomalainen
s. 28. 09. 1915 Venjoella
nukkui lepoon Jeesukseen turvaten
26. 10. 1986 Hyv. aluesairaalassa
Rakkaudella ja lammolla muistaen
Vaino
Alina, Urpo, Risto ja Terho
Mari perh.
Sonja perh.
muut omaiset ja ystavat
Irina Filimonov
in mem or i am
Pitkaaikaisen sairauden jalkeen poistui riveistamme monille hyvin tuttu rouva Irina Filimonov, omaa sukua Brusoff.
Irina Filimonov oli syntynyt 6. paiva toukokuuta 1904 Inkerissa Laukaansuun kylassa,
Kosenskinan seurakunnassa. Poismeno tuli
14. paiva joulukuuta 1986 Helsingissa Kirurgisessa sairaalassa.
Irina Filimonov haudattiin kolmas tammikuuta 1987 Hietaniemen ortodoksiseen hautausmaahan.
Vaikka tiesimme surun tulevan
silti toivoimme elaman voittavan.
Ei auttanut apu ihmisten, ei rakkaus,
rukous laheisten.
Hetkena yon syksyisen
tuli luoksesi rauha ikuinen
Kaarisilta (Aale Tynni)
Vaino, Alina ja Urpo
Yksin tiesit tuskiesi maaran
Nukuit, kun sairaus voimasi vei
Ja'i jalkeesi kotipiha hiljainen
sen puut ja pensaat lintuineen.
Ei polulla enaa kulkijaa
Vain muistot siella asustaa.
Risto ja Terho
Siunattu lahimpien lasnaollessa.
Lammin kiitos osanotosta.
13
Muailmanlopun vaskikiarmeet
Muistuit mielee livonoskoist. Hyo olliit meil
suvun sukkuu ja erikoisest myo lapset kaytii
heil ahkerast vierais. Aijal ja ammal olj mein
ikkaisii tyttoloi ja heil sai jyryta ihan mielin
maarin. Amma olj oikee vieraanvaranen ja aija
hirvittelj kummituskuaskuloil ko olj sil pial.
Mont kertaa pelattii kaik yhes lottoo ja tishe
jedes daljshe budes (kotipeli) rahan pial kopekoil.
livonoskoihin mantii massinal Tuuaetsaa.
Aitj kai siel mont kertaa jalan rnassinantien
vierta pitkin. Ei sinne olt ko nelisen virstaa.
Eistain tulj vastaa Niisnova ja sit Tuaetsa.
Stantsalt kaveltii vahan matkaa aijanvierta.
Yhes paikas kasvoi rivi keltaista hernepehkoo.
— Aijan kotj paloi ja sopoteltii jot se olj sytytetty. Muuta ei heil jiant ko pial blleet vuatteet. Siihen aikaa sattui monellaista selittamatonta ja tutkimatonta. Palaneen tilal hyo rakensiit pienen mokin. Ivonoskoi tais olla
enemman venalainen kyla ko suomalainen.
Aijan nuapuris elliit ainakii suomalaiset, Makkoset.
Hein, livonoskoisiin, kohtalo kiantis soan aikan murheelliseks. Kain heil viimosen kerran
kesal -42, yovyin heil Virroo tyota etsimaa lahtiessain. Ammal ei olt antaa murustakkaa uamuks. Aija loyvettii Hatsinan tien vierest nalkaa tuupertunneen. Muu pere lie lahtent Virroo ja menehtyit siel olleis leirilois. Mittaa tietoloi ei heist ennaa loytynt.
Kerran kevattalvel siel kayessain istuttii
kaik lapset Makkosiin kiukal lammittelemas.
Kiukaankuppeel lesantkal makais Makkosiin
ETSITAAN
Samassa porukassa ollut tiedustelee poikia,
kavereita, jotka olivat kesalla v. 1942, Grigorovossa, Tshudovon suolla, jossa asuttiin venalaisissa kylissa, Maloje Samosje ja Bolshoje Samosje? Vastaukset voi lahettaa allekirjoittaneelle.
Johan Myllarinen
Laglasargatan 3
724 75 Vasteras Sverige
Puh. 021-55429
14
amma ja kuaskuis meil aikans kuluks Juosepist ja hanen veljistaa. Hia tais olla oikia kuaskuja ko vielkii voin nahha elavast viljapellol
kumartelevat lyhteet, laihoin lehmiin syomas
lihavii joen rannal ja uottelin vaik kuin kavvan aiiringon, kuun ja tahtiin kumartelemista. Elin pitkat ajat muistelois.
Koton aitj sanoi jot ne olliit ruamatun kertomuksii eika tavallissii kuaskuloi. Kaik aikuist osasiit niist luatii ja ennenvanhaa lapsetkii. Nyt niist on paras olla ulkon luatimatta. Kyselin emoltkii mita hia muisti naist kertomuksist ja ko olin heil yota ni emo luatj vaskisist kiarmeist. Ne tulloot muailmanlopun iel.
Ne ovat suurii ko keltasenruskeet lohikiarmeet eivatka ryomi muata pitkin vua kiertaat
itseen rullil ja heittiijat sit vihollissiin pial.
Puuhunkaa ei pias pakkoo, ne kampiit peras.
Kuvittelin kiarmerulliin vierevan, sit kerran,
suurtieta myoten. . .
Yhteen myohaseen syyspaivaan ilma sattui
olemaa oikee merkillinen, sellanen puoliks
umeinen ja puoliks savvuu. Lunta ei viel olt
ja taivaal lenteliit kiireest likasen ruskeet pilvenriekaleet. En naht kettaa kulkemas kylankauvul. Mist mie sit lie silloin tultkii? Muistin siin samas emon vaskikiarmeet ja usoin
muailmanlopun alkaneen. Katsoin polastynneen suurtiel jot nakkyyks siel kiarmeita rullaamas Tuaetsaa pain mein kylan sivvuitse.
Sil kertaa ei muailmanloppuu tult, mut sielt
painse kerran sit rullais, se mein muailmanloppu.
— Rippeen sailynt
Helvi Othman
Juho Myllarinen, Venjoen seurakunnan Porun kylasta ja noin 70 vuotta vanha. Sinua etsii tyttaresi Elviira avioliitostanne Hovimaen
Aino Jaanuksen kanssa. Olisit ystavallinen,
isa, ja soisit minulle sen ilon, etta ilmoittaisit
itsestasi! Jos joku Inkerilaisten Viestin lukijoista voisi ilmoittaa jotain isastani, olisi se iloinen yllatys minulle!
Elviira Jansson
Vasterasvagen 19 F
Ostra Nibble
73400 Hallstahammar
Serkun puh. 0220-16826
Ajankohtaisia ilmoituksia
HELSINGIN PAIKALLISOSASTO
Helmikuun tilaisuus on samalla paikallisosaston vuosikokous, Inkerikoti 22.
2. klo 14. 22. 3. klo 14 Inkerilaisten yhdistys ry:n vuosikokous. Tervetuloa!
TURUN PAIKALLISOSASTO
Kuluvana vuonna pidetaan Karjalaisten talossa Itapellontie 2 seuraavat tilaisuudet:
Vuosikokous 1. 3. -87 klo 14
Tervetuloa!
Johtokunta
SEUKKOSEURA
kokoontuu kevatkaudella 1987 torstaisin klo 13.00 Inkerikodissa seuraavasti:
Helmikuu 26. pv.
Maaliskuu 12. ja 26. pv.
Huhtikuu 9. pv.
Toukokuu 7. pv.
LAHDEN SEUDUN INKERIKERHO
Kokoukset joka kuukauden toisena maanantaina klo 18.30. Joulukuussa Ramoilla Immilassa. Soittele ja kysele, siht. Raija Kari p. 531 342 (koti) tai
238 47 (tyo), tai Marja Ramo p. 632 519.
Tukea Viestille
Tukholman Inkerin Kerho jarjesti 22. paiva marraskuuta -86 syysjuhlansa yhteydessa
arpajaiset Inkerilaisten Viestin hyvaksi. Nelikymmenpainen juhlijajoukko osallistui niihin ilomielin. Tulos oli 1 000 kruunua. »Hyva asia, hyva tulos», totesi kerhon puheenjohtaja Juho Kouru.
Laila Tammi
Tilda Kekki on tukenut Inkerilaisten Viestia 300 markan lahjoituksella. Kiitos!
15
OO809
MYLLftRI MERI
TORN IK :i.
20100 TKU
Levita Inkeri-tietoutta, tilaa asiamiehiltamme
Inkeri-aiheista kirjallisuutta
Saatavana Suomesta seka
Saini Laurikkala
Rovasti S. J. Laurikkalan
elamakerta
AapoIho
Hietajyva, valitut runot
Helli Suominen
Mooses Putron elamakerta
Aanilevyja
Inkerikuoro
Nouse Inkeri ym.
Lauri Santtu
Murrejuttuja
Gavlen kuoro
Inkerin poytalippuja
Inkerin postimerkkeja sarja
Adresseja
Rintaneula Inkerin vaakuna
Tarra Inkerin lippu
Inkerin kartta
Ruotsista
30 mk (45 kr)
20 mk (30 kr)
15 mk (25 kr)
15 mk (25 kr)
15 mk (25 kr)
30 mk (35 kr)
25 mk (40 kr)
50 mk (75 kr)
20 mk (30 kr)
10 mk (10 kr)
5 mk (5 kr)
70mk(100kr)
Saatavana Suomesta
Juhani Jaaskelainen
Inkerin kirkon tuho
Aapo Metiainen
Inkerin Ev.Lut. kirkon 350 v.
muistojulkaisu
70 mk
40 mk
Pertti Virtaranta
Sananlaskuja ja arvoituksia
40 mk
Katri Peralainen, inkerilainen
kielenoppaani
15 mk
Inkerilaisten Viestin irtonumeroita.
Saatavana Ruotsista
Isien Usko muistojulkaisu
Kemppi
Fenno-Ingria lauluja
Ristilta ripille
Aatami Kuortti
Tapahtui Inkerissa
Inkerin kirkon vaikeita vuosia
Juhana Inkerinsuomalainen
Aloitettava alusta
Kaikkien hinta Ruotsissa
Uno Hammarstrom
Ingermanlandarna som flydde till
Sverige
Viktor Pajunen
Ingermanland - en kort historik
Birger Thuresson
Lilja - flyktingflickan fran
Ingermanland
Postikortti Haaparannan muistolaatta
Postikortti Orebron muistokivi
Kalevala och de finska folksangernas varld
Det svunna Ingermanland
Vammala 1987 Vammalan Kirjapaino Oy
10 kr
5 kr
10 kr
25 kr
30 kr
5 kr
60 kr
1 kr
1 kr
70 kr
50 kr