tuntematon potilas

TUNTEMATON POTILAS
Röntgenhoitajien käyttämät identifiointimenetelmät kuvantamistutkimuksissa
Anniina Maja
Sari Oksanen-Tuuhea
Opinnäytetyö
Lokakuu 2015
Radiografian ja sädehoidon koulutusohjelma
TIIVISTELMÄ
Tampereen ammattikorkeakoulu
Radiografian ja sädehoidon koulutusohjelma
ANNIINA MAJA & SARI OKSANEN-TUUHEA:
Tuntematon potilas
Röntgenhoitajien käyttämät identifiointimenetelmät kuvantamistutkimuksissa
Opinnäytetyö 42 sivua, joista liitteitä 4 sivua
Lokakuu 2015
Jokaisen röntgenhoitajan velvollisuus on varmistaa kuvantamistutkimuksessa potilaan
henkilöllisyys oikealla tavalla ja ehkäistä osaltaan potilaan identifioinnin riskejä. Potilaan
identifiointi on tärkeää, jotta tuntematon potilas ei altistuisi ionisoivalle säteilylle, hoidosta aiheutuisi haittaa tai potilaan hoitoonpääsy viivästyisi. Opinnäytetyön aihe nousi
yhteistyötaholle Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kuvantamiskeskus- ja apteekkiliikelaitokselle kliinisessä auditoinnissa. Opinnäytetyön aihe valittiin yhteistyötahon esittämistä aiheista. Opinnäytetyön tarkoituksena oli kuvailla röntgenhoitajien käyttämiä potilaan
identifiointimenetelmiä kuvantamistutkimuksissa. Opinnäytetyön tavoitteena oli tuottaa
tietoa potilaan identifiointikäytännöistä kuvantamistutkimuksissa, jotta yhteistyötaho voi
kehittää käytäntöjään potilaiden identifioinnissa. Kyselylomake lähetettiin 161 Kuvantamiskeskuksen röntgenhoitajalle. Opinnäytetyön aineisto koostui 29 röntgenhoitajan antamista vastauksista potilaan identifioinnista kuvantamistutkimuksissa.
Tutkimusongelmia olivat: Miten röntgenhoitajat identifioivat potilaat? Kuinka usein röntgenhoitajat ovat havainneet riskitekijöitä potilaan identifioinnissa? Kuinka usein röntgenhoitajien käyttämiin identifiointimenetelmiin liittyy riskitekijöitä? Opinnäytetyö toteutettiin kvantitatiivisella eli määrällisellä tutkimusmenetelmällä.
Röntgenhoitajista 24 varmisti aina tai melko usein potilaan henkilöllisyyden kahdella tavalla eli nimen ja henkilötunnuksen avulla. Vastanneista 17 röntgenhoitajaa identifioi
aina tai melko usein potilaan kysymällä ”mikä teidän nimenne on?” Kyselyyn vastanneista röntgenhoitajista 11 oli nähnyt kuvantamistutkimuksissa kuukausittain ja 11 vuosittain tilanteen, jossa osastopotilaalla ei ole ollut tunnistusranneketta. Röntgenhoitajista
14 oli nähnyt vuosittain kuvantamistapahtuman, jossa oli ollut väärä potilas. Vastanneista
27 röntgenhoitajan mukaan työryhmässä oli aina tai melko usein selvää, kuka röntgenhoitaja oli varmistanut potilaan henkilöllisyyden kuvantamistutkimuksessa. Röntgenhoitajista 10 tarkasti aina potilasta kuvattaessa itse potilaan henkilöllisyyden.
Opinnäytetyön tulokset ovat suuntaa-antavia, koska opinnäytetyön vastausprosentti oli
18 %. Suuntaa-antavina johtopäätöksinä voidaan todeta potilaan identifioinnin olevan
suurimmaksi osaksi WHO:n ja THL:n suositusten mukaista. Jatkotutkimusaiheena voisi
olla samantapaisen tutkimuksen toteuttaminen esimerkiksi sädehoidossa tai osastokuvauksissa.
Asiasanat: identifiointi, kuvantaminen, röntgenhoitajat, kvantitatiivinen, potilasturvallisuus.
ABSTRACT
Tampere University of Applied Sciences
Degree Programme in Radiography and Radiotherapy
ANNIINA MAJA & SARI OKSANEN-TUUHEA:
An Unknown Patient
Radiographers’ Methods in Verifying Patients’ Identity in Radiological Examinations
Bachelor's thesis 42 pages, appendices 4 pages
October 2015
The aim of this quantitative study was to produce information about radiographers’ methods in verifying patients’ identity in radiological examinations. The purpose of this study
was to describe radiographers’ methods in verifying patients’ identity in radiological examinations. The research problems in this study were: How do radiographers verify patients’ identity? How often have radiographers seen risks in patient identification? How
often do radiographers use patient identification methods involving risks?
The partner in cooperation in this study was Medical Imaging Centre and Hospital Pharmacy of the Pirkanmaa Hospital District. The research material consisted of 29 radiographers answers who are working in radiological examinations. The data were collected
via electronic questionnaire.
The results of this study show that a total of 24 of the radiographers always or quite often
verify patients’ identity by using two different identifiers i.e. asking patients’ whole name
and the social security number. A total of 17 of the radiographers verifies patients’ identity always or quite often by asking ”What is your name?” A total of 14 radiographers
have yearly seen a radiological imaging incident, where there has been a wrong patient.
A total of 24 the radiographers check personally the in-patients’ identity and do not trust
a hospital transporter. Ten of the respondents always check the patients´ identity personally.
The results of this study are suggestive because the response rate was 18 %. The conclusion of this study was that the radiographers’ methods in verifying patients´ identity was
mostly in accordance with guidelines recommended by the National Institute of Health
and Welfare, but there is still need for improvement.
Key words: identification, radiographers, radiography, quantitative, patient safety
4
SISÄLLYS
1 JOHDANTO ...................................................................................................... 5
2 POTILASTURVALLISUUS KUVANTAMISTUTKIMUKSISSA ................ 6
2.1 Röntgenhoitajan vastuullinen ja turvallinen toiminta säteilyn käyttäjänä . 6
2.2 Potilasturvallisuuden riskit ja vaaratapahtumat ......................................... 7
2.3 Kliininen auditointi turvallisuuskulttuurin kehittämisessä ........................ 8
3 POTILAAN IDENTIFIOINTI .......................................................................... 9
3.1 Potilaan identifioinnissa havaitut haasteet ja puutteet ............................... 9
3.2 Poikkeavat tapahtumat väärän potilaan kuvantamisessa ......................... 11
3.3 Potilaan identifioinnin suositukset ........................................................... 13
4 OPINNÄYTETYÖN TAVOITE, TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT
....................................................................................................................... 17
5 OPINNÄYTETYÖN MENETELMÄLLISET LÄHTÖKOHDAT ................ 18
5.1 Kvantitatiivinen tutkimus ........................................................................ 18
5.2 Tutkimusaineiston keruu.......................................................................... 19
5.3 Tutkimusaineiston analysointi ................................................................. 22
6 TULOKSET .................................................................................................... 23
6.1 Taustatiedot .............................................................................................. 23
6.2 Röntgenhoitajien käyttämät potilaan identifiointimenetelmät ................. 24
6.3 Röntgenhoitajien havaitsemat riskitekijät potilaiden identifioinnissa ..... 25
6.4 Röntgenhoitajien
käyttämiin
identifiointimenetelmiin
liittyvät
riskitekijät ................................................................................................ 27
7 POHDINTA ..................................................................................................... 29
7.1 Tulosten tarkastelu ................................................................................... 29
7.1.1 Röntgenhoitajien käyttämät potilaan identifiointimenetelmät
suhteessa suosituksiin ................................................................... 29
7.1.2 Röntgenhoitajien havaitsemat riskitekijät potilaiden identifioinnissa
...................................................................................................... 30
7.1.3 Röntgenhoitajien käyttämiin identifiointimenetelmiin liittyvät
riskitekijät ..................................................................................... 31
7.2 Luotettavuus ja eettisyys .......................................................................... 32
7.3 Oma oppimiskokemus ............................................................................. 34
LÄHTEET ............................................................................................................. 36
LIITTEET ............................................................................................................. 39
Liite 1. Saatekirje ............................................................................................ 39
Liite 2. Kyselylomake röntgenhoitajille .......................................................... 40
5
1
JOHDANTO
Vuonna 2011 Suomessa tehtiin röntgentutkimuksia vähän yli 3,6 miljoonaa. Yleisin natiiviröntgentutkimuksista oli thoraxtutkimus. Vuonna 2011 tehtiin Suomessa noin 677
röntgentutkimusta tuhatta asukasta kohden. (Helasvuo 2013, 3, 11.) Isotooppitutkimuksia
tehtiin 40 907 vuonna 2012. Tuhatta asukasta kohden isotooppitutkimuksia tehtiin 7,5.
Yleisin isotooppitutkimus oli luuston gammakuvaus, joita tehtiin 8884. (Kaijaluoto 2014,
9, 17.)
Säteilyturvakeskukselle (myöhemmin STUK) ilmoitettiin 121 poikkeavaa tapahtumaa tai
havaintoa ionisoivan säteilyn käytössä vuonna 2013. STUK:lle ilmoitetuista poikkeavista
tapahtumista 23 tapahtumassa kuvattiin väärä potilas. STUK:n mukaan yleisin syy väärän
potilaan kuvantamiselle on potilaan henkilöllisyyden puutteellinen varmistus röntgenhoitajan tai potilaskuljettajan toimesta. (Pastila 2014, 19, 20.)
Röntgenhoitaja on vastuussa potilasturvallisuudesta suorittaessaan kuvantamistutkimuksen. Ennen säteilyn kohdistamista ihmiseen röntgenhoitajan velvollisuus on varmistaa,
että potilas on identifioitu, oikealla tavalla säteilysuojattu sekä tutkimus kohdistettu oikeaan kehonosaan. (Paalimäki-Paakki 2008, 9, 12.) Hoidon peruslähtökohtana nähdään potilaan tunnistaminen, jossa oikeat asiat tehdään oikealle potilaalle. Terveydenhuollossa
jokaisella ammattilaisella on mahdollisuus tunnistaa potilas hyvien käytäntöjen mukaisesti. (Kinnunen 2012, 51.)
Potilaan identifiointi on tärkeää kuvantamistutkimusten suuren määrän vuoksi. Tärkeää
on, ettei väärä potilas altistuisi turhalle säteilylle tai potilaalle aiheutuisi hoidosta haittaa
tai potilaan hoitoonpääsy viivästyisi puutteellisen identifioinnin vuoksi. Potilaan henkilöllisyyden varmistamista ei ole tutkittu aiemmin röntgenhoitajien toteuttamana.
Opinnäytetyön aiheena on Kuvantamiskeskuksen ja apteekkiliikelaitoksen (myöhemmin
Kuvantamiskeskus) röntgenhoitajien käyttämät potilaan identifiointimenetelmät kuvantamistutkimuksissa. Opinnäytetyön tarkoituksena on kuvailla röntgenhoitajien käyttämiä
potilaan identifiointimenetelmiä kuvantamistutkimuksissa. Aihe nousi esille kliinisessä
auditoinnissa, jonka kautta aihe valittiin toimeksiantajan esittämänä. Toimeksiantaja voi
opinnäytetyön antaman tiedon avulla kehittää käytäntöjään potilaan identifioinnissa.
6
2
2.1
POTILASTURVALLISUUS KUVANTAMISTUTKIMUKSISSA
Röntgenhoitajan vastuullinen ja turvallinen toiminta säteilyn käyttäjänä
Sosiaali- ja terveysministeriön (myöhemmin STM) asetuksen (2000/423, 25§) mukaan
röntgenhoitaja voi tehdä itsenäisesti lähetteen mukaisen röntgenkuvauksen. STM:n asetus
(2000/423, 9§) määrää, että säteilyn lääketieteellisessä käytössä tulee tavoitteena olla tutkittavien ja hoidettavien henkilöiden tarpeettoman säteilyaltistuksen välttäminen. Röntgenhoitajan eettisten ohjeiden (Suomen Röntgenhoitajaliitto 2000) mukaan röntgenhoitaja käyttää työssään tieteellisen tietoon ja / tai kokemukseen perustuvia tarkoituksenmukaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä. Röntgenhoitaja vastaa potilaan kokonaisvaltaisesta
säteilysuojelusta ja ammattietiikkaa määrittävät lainsäädäntö ja ST-ohjeet.
Säteilylain (1991/592, 2§) ja ST-ohjeen (STUK 2013a, 3) tarkentaman oikeusperiaatteen
mukaan toimenpiteestä saatava hyöty tulee olla suurempi kuin haitta. Optimoinnissa tulee
huomioida säteilylle altistavan toimenpiteen suorittaminen niin, että se tuottaa riittävän
diagnostisen tiedon tai hyvän hoitotuloksen (STM 2000/423).
Sorppanen (2006, 74) selittää, että röntgenhoitajan tehtäviin kuuluu lähetteeseen perehtyminen potilaan hoitoa suunnitellessa. Röntgenhoitaja varmistaa omalta osaltaan säteilyaltistuksen oikeutuksen sekä tekee päätöksiä, jonka perusteella prosessi joko etenee tai
keskeytyy. Paalimäki-Paakin (2008, 9, 12) mukaan ennen säteilyn kohdistamista ihmiseen röntgenhoitajan velvollisuus on varmistaa, että potilas on identifioitu, oikealla tavalla säteilysuojattu sekä tutkimus kohdistettu oikeaan kehonosaan. Röntgenhoitaja vastaa työssään potilasturvallisuudesta. Niemen (2006, 73–74) mukaan samassa työyhteisössä toimivat röntgenhoitajat vastaavat yhdessä siitä, että radiografiatyön laatu on mahdollisimman hyvä, ja että sitä parannetaan jatkuvasti. Keskeisinä periaatteina ovat mm.
vastuullisuus, turvallisuus ja korkeatasoinen ammatillinen toiminta.
Anttilan & Mannisen (2014, 31) opinnäytetyön mukaan röntgenhoitajien turvalliset työskentelytavat ehkäisevät poikkeavia tapahtumia säteilyn lääketieteellisessä käytössä. Turvallisia työskentelytapoja ovat annettujen lähetekäytäntöjen noudattaminen, annettujen
työturvallisuusohjeiden noudattaminen, potilaan henkilöllisyyden varmistaminen ja henkilökunnan välisen kommunikoinnin avoimuus.
7
2.2
Potilasturvallisuuden riskit ja vaaratapahtumat
Terveydenhuollossa tapahtuu potilasturvallisuuteen liittyen aina virheitä inhimillisistä
virheistä tai muista syistä johtuen (THL 2011c, 9). Kinnusen, Keistisen, Ruuhilehdon ja
Ojasen (2009, 13–14) mukaan tällaisia virheitä kutsutaan potilasturvallisuuden vaaratapahtumaksi, jotka jaotellaan läheltä piti -tilanteeksi tai haittatapahtumaksi. Läheltä piti tilanne tarkoittaa tapahtumaa, jossa vaarallinen tilanne ehditään huomata ja siitä ei aiheudu haittaa potilaalle. Haittatapahtumaa tarkoittaa tilanne, jossa potilaalle ilmenee hoitoon liittymätöntä haittaa. WHO:n määritelmän mukaan potilasturvallisuuden vaaratapahtuma on ”tilanne tai olosuhde joka olisi voinut johtaa tai johti tarpeettomaan haittaan
potilaalle”. (Helovuo, Kinnunen, Peltomaa & Pennanen 2012, 16–17.)
Pennsylvanian Patient Safety Authority:n (2011, 63–64) mukaan potilaiden virheellisen
tunnistuksen esiintyvyys saattaa olla radiologiassa yleisempää, kuin on yleisesti odotettu
olevan tai kirjallisuudessa on raportoitu. Vuonna 2009 Pennsylvanian Patient Safety
Authority vastaanotti 652 ilmoitusta tapahtumista, jotka liittyivät radiologisiin virheisiin.
Ilmoituksista 30 prosenttia oli luokiteltu väärän potilaan tapahtumiksi. Väärät tapahtumat
oli raportoitu radiografiassa, tietokonetomografiassa, mammografiassa, magneettitutkimuksissa, ultraäänitutkimuksissa, isotooppitutkimuksissa sekä muilla radiologisen kuvantamisen alueilla.
Käytetyin vaaratapahtumien ilmoitusmalli Suomessa on HaiPro-ilmoitus (Kinnunen ym.
2009, 13–14). STM:n (2008, 26, 11) mukaan HaiPro-järjestelmän tavoitteena on tunnistaa potilasturvallisuutta vaarantavat tapahtumat ja tuottaa tapahtumista tietoa potilasturvallisuuden kehittämiseen. HaiPro-järjestelmän avulla voidaan koota, tallentaa ja jäsentää
tietoa tapahtumista ja siten käyttöorganisaatio kehittää toimintaansa. HaiPro-järjestelmä
perustuu vapaaehtoiseen ja nimettömään raportointiin tapahtumista. Vapaaehtoisella ja
nimettömällä raportoinnilla on ajatuksena, ettei etsittäisi syyllisiä eikä käytettäisi kurinpitotoimia, jolloin raportoinnin kynnys on matalampi. Tavoitteena järjestelmässä on oppia tapahtumista ja niiden kautta kehittää toimintamalleja potilasturvallisuuden parantamiseksi. HaiPro- järjestelmään raportoidaan vaaratapahtumista ja läheltä piti -tilanteista
mahdollisimman tarkasti.
Turun ammattikorkeakoulussa tehdyssä opinnäytetyössä selvitettiin röntgenhoitajien kokemuksia vaaratapahtumien raportointijärjestelmä HaiPro:n käytöstä Varsinais-Suomen
8
kuvantamiskeskuksessa. Opinnäytetyössä selvitettiin röntgenhoitajien kokemuksia järjestelmän käytöstä ja millaisissa tilanteissa järjestelmää käytetään. Aineisto kerättiin kyselylomakkeella, johon vastasi 138 röntgenhoitajaa. Opinnäytetyössä 17 ilmoitusta liittyi
potilaan puutteelliseen tunnistamiseen tai puutteellisiin henkilötietoihin. Opinnäytetyön
tuloksissa todettiin röntgenhoitajien arvioivan tietävänsä hyvin millaisissa tilanteissa
HaiPro-ilmoituksia tulee tehdä. Yleisimmät tilanteet, joissa hoitajat tekivät ilmoituksia
liittyivät potilaille sattuneisiin vahinkoihin, potilaiden tunnistetietojen puuttumiseen tai
potilastietojen virheelliseen kirjaamiseen. Röntgenhoitajat kokivat ilmoitusten teon tärkeäksi ja helpoksi. Hoitajat kokivat lisäkoulutuksen tarvetta ilmoitusten tekoon. Hoitajien
mielestä ilmoitusten teko lisää potilasturvallisuutta röntgenosastoilla. (Salkimo & Tuomi
2011, 19-20, 28–30.)
2.3
Kliininen auditointi turvallisuuskulttuurin kehittämisessä
Toiminnanharjoittajalla on Säteilylain (1991/592, 40§) ja STM:n asetuksen (2000/423,
18§) mukaan velvollisuus järjestää laadunvarmistusohjelma, jolla estetään sellaiset toiminnot, joista voi aiheutua säteilyannoksia tahattomasti (STUK 2014, 3). Hyvä säteilyn
käytön turvallisuuskulttuuri tarkoittaa sitä, että säteilyn käyttöorganisaation ja henkilöstön toimintatavat ja asenteet ovat sellaiset, että turvallisuuden ylläpitäminen ja jatkuva
kehittäminen on mahdollista (STUK 2013a, 7–8).
Säteilylain muutoksen (1998/1142, 39§) ja ST-ohjeen (STUK 2014, 11) mukaan toiminnan harjoittaja on velvollinen järjestämään säteilyn lääketieteellisen käytön suunnitelmallisen arvioinnin eli kliinisen auditoinnin vähintään viiden vuoden välein. Kliinisessä auditoinnissa selvitetään noudatettuja tutkimus- ja hoitokäytäntöjä, säteilyaltistuksia sekä
tutkimus- ja hoitotuloksia ja vertaillaan niitä hyväksi todettuihin käytäntöihin. Auditoinnissa esitetään myös tarpeelliseksi arvioituja toimenpiteitä käytäntöjen kehittämiseksi ja
perusteettoman säteilyaltistuksen ehkäisemiseksi.
STUK:n (2013b) mukaan isotooppitutkimusten tutkimus- ja hoitoprosessin kaikista vaiheista tulee olla kirjalliset ohjeet. Isotooppilääketieteen osalta toimintajärjestelmäasiakirjoissa on oltava kuvaus toimenpiteistä, joilla varmistetaan, että oikea potilas saa oikeaa
radioaktiivista lääkettä oikean määrän.
9
3
3.1
POTILAAN IDENTIFIOINTI
Potilaan identifioinnissa havaitut haasteet ja puutteet
Pennsylvania Patient Safety Authority:n (2011, 65, 67) mukaan raportoiduista 652 tapahtumasta potilaan virheellinen identifiointi oli tapahtunut hyvin erilaisissa tilanteissa. Virheellisen identifioinnin tapahtumia olivat esimerkiksi epäonnistuminen kahden eri identifiointimuodon käyttämisessä potilaan identifioinnissa, potilaan väärinymmärrys nimeä
kutsuttaessa, sairaalaosaston potilaan vuodepaikan vaihtuminen, väärän potilaan nimen
valinta työlistalta, potilaan nimen väärin tulkinta, samankaltaisten nimien sekoittaminen,
väärän perheenjäsenen valinta oikean potilaan tiedoilla, väärän potilaan tutkimuksen peruuttaminen sekä radiologin lausunnon anto väärälle potilaalle. Kaikki väärän potilaan
tapaukset liittyivät virheisiin kommunikoinnissa.
Schulmeister (2008, 496) kuvaa, kuinka potilaat voivat olla virheellisesti identifioituja
niin, että hoitajat lausuvat potilaan nimen väärin, käyttävät vain etu- tai sukunimeä, eivät
tarkista potilaan ranneketta tai kohtaavat kieli- ja kommunikaatioesteitä. Virheitä voi yrittää estää käyttämällä kahta yksilöllistä identifiointimenetelmää. Verensiirroissa identifiointivirheet voivat olla jopa kuolemaan johtavia. Eräässä tapauksessa potilas vaihtoi sänkyä, jolloin hän sai verensiirrossa väärän veriryhmän verta.
Oulun Diakonia-ammattikorkeakoulussa tehdyssä opinnäytetyössä tutkittiin alaikäisen
potilaan ja hänen huoltajansa henkilötietojen tunnistamista lasten ja nuorten hoitotyössä.
Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella, johon vastasi 30 hoitotyöntekijää. Tutkimuksessa havainnoitiin muun muassa etunimen, sukunimen, henkilötunnuksen, huoltajan
ja yhteystietojen varmistamista alaikäisiltä potilailta ja heidän huoltajaltaan. Tuloksissa
todettiin alaikäisen potilaan ja heidän huoltajansa henkilötietojen varmistamisen olevan
puutteellista. Yleisimmin alaikäisen potilaan henkilötiedot varmistettiin potilasrannekkeesta tai suullisesti. Suurimmat puutteet havaittiin henkilötunnuksen ja potilastietojen
luovuttamista koskevissa tunnistamisessa samoin, kuin huoltajankin tietojen. Henkilötietojen tunnistaminen käsitettiin tärkeäksi asiaksi lasten ja nuorten hoitotyössä. (Palovaara
& Vesala 2012, 21–25.)
10
Oulun seudun ammattikorkeakoulussa tehdyssä opinnäytetyössä havainnoitiin potilaan
tunnistamista leikkausosastolla sairaanhoitajien toteuttamana. Havainnointiaineisto kerättiin havainnointilomakkeen avulla, johon vastasi 38 sattumanvaraisesti valittua sairaanhoitajaa. Potilaan tunnistamisen havainnointi perustui THL:n ohjeeseen potilaan tunnistamisesta. Tutkimuksessa havainnoitiin potilaan tunnistamisen varmentamista muun
muassa syntymäajan, nimen ja potilasrannekkeen avulla. Havainnointi tapahtui leikkausosastolla potilaan hoidon eri vaiheissa. Tuloksissa todettiin potilaan henkilöllisyyden varmistamisessa olevan puutteita. Havainnointitilanteista viisi prosenttia toteutui THL:n ohjeen mukaan. Potilaan henkilöllisyyttä ei varmennettu 45 prosentissa havainnointitilanteista. (Autio & Kakko 2013, 1, 28.)
Satakunnan ammattikorkeakoulussa tehdyssä opinnäytetyössä kartoitti potilasturvallisuusriskejä hoitajien näkökulmasta lääkitysturvallisuudessa ja tiedonkulussa. Aineisto
kerättiin kyselylomakkeella, johon vastasi erään sairaalaan yhden osaston 17 hoitajaa.
Lähes kaikki vastanneet pyrkivät huolehtimaan, että jokaisella potilaalla on potilasranneke. Kuitenkin vastanneista 10 sairaanhoitajaa ilmoitti olevansa täysin tai lähes samaa
mieltä siitä, että oli antanut potilaalle vahingossa väärää lääkettä ja 5 hoitajaa että lääke
oli annettu väärälle potilaalle. Potilaan tunnistamisessa oli osastolla jonkin verran puutteita, mikä aiheuttaa potilasturvallisuusriskin. Johtopäätöksissä suositellaan tunnistamista
WHO:n ohjeen mukaisesti. (Mäki 2013, 20, 26, 40.)
Brusin (2014, 63) kuvaa, kuinka potilaiden luovutukset tai potilassiirrot ovat tunnustetusti
ratkaisevia hetkiä potilaiden hoidon jatkuvuudessa. Potilaiden saapuminen toiselta osastolta radiologiseen yksikköön tutkimuksiin tai toimenpiteisiin on potilaiden kannalta
kriittinen luovutus- tai siirtotilanne. Kun luovutus radiologiseen yksikköön on puutteellista, voi potilassiirroista koitua sekaannuksia, turhaantuneisuutta, täpärästi vältettyjä virheitä ja vakavia tapahtumia. Potilaiden luovutuksissa ja potilassiirroissa kehotetaan opettelemaan parempaa kommunikointia ja lisäämään ryhmätyöskentelyä.
WHO:n (2007, 1–3) mukaan mahdollisia riskejä potilaiden henkilöllisyyden varmistamisessa voivat olla syöttövirheet atk-järjestelmissä kirjatessa potilaita potilasjärjestelmiin
sekä nimien ja syntymäaikojen samankaltaisuus. Syöttövirheitä atk-järjestelmissä voidaan ehkäistä toistuvalla tarkkailulla.
11
Sairaaloissa käytössä oleva kuva-arkistointi- ja tiedonsiirtojärjestelmä PACS tallentaa
röntgenkuvat digitaaliseen muotoon ja mahdollistaa kuvien liikkumisen kuvaverkossa
paikasta toiseen sähköisesti. PACS -järjestelmää käytetään sairaaloiden atk-järjestelmänä. Selvityksen mukaan PACS- järjestelmään tehdään potilastietojen vääriä kirjauksia
ja tutkimuskoodien vääriä tallennuksia. (Lappalainen 2009, 5, 28.)
Potilaan henkilöllisyyden varmistamisen erityisiä riskialueita ovat päivystysalueet, vuodeosastot, psykiatrisen hoidon alueet, lasten yksiköt ja aikuisten ajanvarauspoliklinikat.
Yksiköissä, joissa potilaan henkilöllisyyden varmistamisessa on haasteita voidaan eri yksiköissä kartoittaa omat hyvät käytänteet henkilöllisyyden varmistamiseksi. (Mustajoki,
Kinnunen & Aaltonen 2014, 723.)
WHO:n (2007, 2) suosituksessa tuodaan ilmi myös kulttuuristen asioiden vaikutus potilaan henkilöllisyyden tunnistuksen riskeihin. Kielelliset ongelmat saattavat niin työntekijöiden, kuin potilaiden puolesta tuoda riskejä potilaiden tunnistamiseen. Kielellisiä ongelmia saattavat olla esimerkiksi nimien väärin lausuminen, kirjoittaminen tai muu väärinymmärrys, joka saattaa johtaa vaaratapahtumaan väärän potilaan kanssa. Pennsylvania
Patient Safety Authority:n (2011, 63, 67) mukaan puutteellinen kommunikointi voi johtaa
seuraamuksiin potilaalle, kuten tarpeettomaan sädeannokseen tai anafylaktiseen sokkiin,
jos potilas on allerginen varjoaineelle sekä hoidon viivästymiseen ja virheelliseen hoitoon. Huono kommunikointi on syy moniin estettäviin lääketieteellisiin virheisiin.
3.2
Poikkeavat tapahtumat väärän potilaan kuvantamisessa
STUK:lle on ilmoitettava säteilyn käyttöön liittyvästä poikkeavasta tapahtumasta, jonka
seurauksena turvallisuus säteilyn käyttöpaikalla tai sen ympäristössä merkittävästi vaarantuu. Ilmoitus tulee tehdä, kun poikkeavista havainnoista ja tiedoista saadaan olennaista
merkitystä työntekijöiden ja muiden henkilöiden tai ympäristön säteilyturvallisuuden
vaarantumisen kannalta (Pastila 2014, 19). ST-ohjeessa (STUK 2009, 12–13) poikkeavista tapahtumista säteilyn lääketieteellisessä käytössä kehotetaan varautumaan väärän
potilaan altistumiseen säteilylle. Jos poikkeava tapahtuma koskee potilasta, on informoitava häntä sekä potilasta hoitavaa lääkäriä. Kun poikkeava tapahtuma havaitaan, toimitaan työpaikkakohtaisten toimintaohjeiden mukaan, jotka tulisi olla työntekijöiden käytössä.
12
Säteilyn käytön turvallisuudesta vastaavan johtajan on ilmoitettava poikkeavasta tapahtumasta mahdollisimman pian STUK:lle. Ilmoitus on tehtävä, kun tapahtuma sattuu väärän potilaan kuvantamisessa vaativuusluokan III:n eli vaativan röntgentoiminnan tai toimenpideradiologian modaliteeteilla. Muut poikkeavat tapahtumat tulee ilmoittaa kootusti
STUK:een vuosittain seuraavan vuoden tammikuun loppuun mennessä. (STUK 2014,
11–12.) Merkittävän poikkeavan tapahtuman toteutuessa, johon ei ole osattu ennalta varautua, on tehtävä tarvittavat muutokset käytäntöihin ja toimintaohjeisiin (STUK 2009,
14.)
STUK:lle ilmoitettiin 121 poikkeavaa tapahtumaa tai havaintoa ionisoivan säteilyn käytössä vuonna 2013. Näistä ilmoituksista 87 koski terveydenhuollossa säteilyn käyttöä ja
34 koski muuta säteilyn käyttöä tai isännättömiä säteilylähteitä. STUK on ryhmitellyt
tyypillisimpiä ja merkittävämpiä poikkeavia tapahtumia ionisoivan säteilyn käytössä,
joista yksi osa-alue koskee väärän potilaan kuvausta tai puutteellista lähetettä. (Pastila
2014, 19.)
STUK:lle ilmoitetuista poikkeavista tapahtumista 23 tapahtumassa kuvattiin väärä potilas. STUK:n mukaan yleisin syy väärän potilaan kuvantamiselle on potilaan henkilöllisyyden puutteellinen varmistus röntgenhoitajan tai potilaskuljettajan toimesta. Poikkeavissa tapahtumissa potilaiden henkilötunnusta ei ollut tarkistettu tai tarkistus on ollut virheellistä. Tapahtumissa potilaan henkilöllisyyden varmistamista on hankaloittanut potilaiden samankaltaiset nimet ja kommunikaatiovaikeudet potilaan kanssa. Osa tapahtumista on ollut lähetteistä johtuvia tapahtumia, joissa on esimerkiksi kirjattu lähete väärälle
potilaalle. Vuonna 2013 väärän potilaan kuvantamisesta johtunut suurin annos yksittäiselle potilaalle on ollut noin 10 mSv. (Pastila 2014, 20.)
Oulun ammattikorkeakoulussa tehdyssä opinnäytetyössä tarkoitus oli kuvailla erään yliopistollisen sairaalan kuvantamisyksiköissä tapahtuneita säteilyn lääketieteellisen käytön
poikkeavia tapahtumia vuosien 2012 – 2014 aikana. Tutkimusaineisto muodostui erään
yliopistollisen sairaalan kuvantamisyksiköissä tehdyistä 44 laatupoikkeamailmoituksesta. Poikkeava tapahtuma väärän potilaan kuvantamisessa aiheutui, koska osastokuvauksesta ei ilmoitettu ja kuvattiin väärä potilas luottamalla suulliseen tietoon. Tässä tapauksessa poikkeava tapahtuma syntyi, koska kommunikointi työntekijöiden välillä ei
13
ollut riittävää. Hyvään turvallisuuskulttuuriin kuuluu avoimuus eli tarvittavan tiedon jakaminen ja vastaanottaminen. Potilaiden henkilöllisyyden huolellinen varmistaminen ehkäisee vaivattomasti poikkeavia tapahtumia. Opinnäytetyössä kuvailtujen poikkeavien tapahtumien ilmoituksissa luotettiin potilasta identifioitaessa nimeltä tunnistamiseen tai
saattajan sanaan. Sen sijaan henkilöllisyystunnusta ei varmistettu. (Anttila & Manninen
2014, 3, 33, 38 – 39.)
3.3
Potilaan identifioinnin suositukset
Kinnusen (2012, 51) mukaan potilasturvallisuuden osa-alueena potilaan tunnistamisessa
tulisi pyrkiä aina ehdottomuuteen. Hoidon peruslähtökohtana nähdään myös potilaan tunnistaminen, jossa oikeat asiat tehdään oikealle potilaalle. Terveydenhuollossa jokaisella
ammattilaisella on mahdollisuus tunnistaa potilas hyvien käytäntöjen mukaisesti. Jokaisen terveydenhuollon ammattilaisen tulisi siis tunnistaa oma vastuunsa potilaan tunnistamisessa ja siitä ettei vahinkoja sattuisi. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (1992/785)
tähdentää potilaan oikeuksia hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon ja siihen liittyvään kohteluun.
THL (2011b) suosittaa, että vaaratapahtumia voidaan ennaltaehkäistä ottamalla käyttöön
systemaattinen tapa tunnistaa potilas aina oikein. Potilaan oikea tunnistaminen hoitoprosessin oleellisissa kohdissa voi ehkäistä useita eri vaaratapahtumia: väärien lääkkeiden
antoa, näytteiden ottoa, toimenpiteiden suorittamista sekä väärien potilaiden siirtoa yksiköstä toiseen. Potilaan tunnistamisen tulee olla systemaattista ja kaikkien ammattiryhmien tulee tehdä se oikein. Phippsin ym. (2012, 127-128) mukaan potilaan identifiointi
on prosessi, jolla terveydenhuollon tarjoaja varmistaa, että potilas on se yksilö, jolle palvelu tai hoito on tarkoitettu. Hoitajat ovat avainasemassa potilaan henkilöllisyyden varmistamisessa. Potilaan tunnistusrannekkeen oikea käyttö sekä rannekkeeseen liittyvä oikea menettelytapa ehkäisevät THL:n (2011a) mukaan useita potilaan tunnistamiseen liittyviä haittatapahtumia kuten esimerkiksi väärä potilas, väärät lääkkeet tai verensiirrot,
väärät näytteet, väärät toimenpiteet ja väärät potilassiirrot. Potilaan tunnistamisen yhteiset
toimintatavat tulisivat sisältyä uuden työntekijän perehdytykseen (Kinnunen 2012, 51).
Potilaan henkilöllisyyttä kysyessä tulisi kysymys muotoilla niin, että potilas kertoo itse
henkilötunnuksensa ja nimensä kokonaisuudessaan. Kysymystä ei saisi siis muotoilla
14
näin "oletteko maija meikäläinen tai onko syntymäaikanne silloin ja silloin". Suositeltu
tapa on kysyä: "mikä teidän nimenne ja henkilötunnuksenne on?". Sama suositus koskee
myös tilannetta, jossa potilaan henkilöllisyys varmennetaan saattajalta, omaiselta tai
muulta henkilöltä. (Mustajoki, Kinnunen & Aaltonen 2014, 723.)
WHO:n (2007, 1) suositusten mukaan potilaan tunnistamisen peruslähtökohta on, että potilas tunnistetaan aina kahta lähdettä käyttämällä, joista kumpikaan ei saa olla potilaan
huoneen tai vuoteen numero. Phippsin ym. (2012, 127) mukaan potilaan henkilöllisyyden
varmistaminen ei saa myöskään perustua muuhun potilaan fyysiseen olinpaikkaan.
WHO:n (2007, 1) suosituksen mukainen tapa varmistaa potilaan henkilöllisyys on esimerkiksi nimen ja henkilötunnuksen varmistaminen.
WHO (2007, 1–3) suosittaa rohkaisemaan potilaita aktiivisesti osallistumaan oman henkilöllisyytensä varmistamiseen. Potilaille tulisi suositella, että he kertoisivat henkilöllisyytensä terveydenhuollossa ennen kuin he saavat mitään lääkkeitä, tai heille tehdään mitään toimenpiteitä. Potilaiden omaisia kehotetaan potilaiden rohkaisuun oman henkilöllisyyden varmistamisessa.
WHO:n (2007, 1–3) mukaan erityisesti hyvin iäkkäillä ja nuorilla potilailla saattaa olla
vaikeuksia muistaa syntymäaikaa tai henkilötunnusta. Tällöin identifioinnin riskit kasvavat ja tulisi kehittää keinoja näiden tilanteiden sujuvuuteen. Syntymäaikojen ja henkilötunnusten varmistamisessa voidaan käyttää esimerkiksi henkilökortin tarkistamista ja
saattajalta tai omaiselta varmistamista. Samoja käytäntöjä voidaan käyttää potilaiden
kanssa, joilla on kommunikaatio-ongelmia, sekavuutta tai jotka ovat tajuttomia. Tajuttomien tai puhumattomien potilaiden kanssa tulisi siis olla yhteinen sopimus, kuinka tunnistaminen tulisi toteuttaa (Kinnunen 2012, 51).
THL:n (2011a) mukaan potilaan tunnistusranneke on varma tapa tunnistaa potilas oikein.
Oikein käytettynä ja oikeilla menettelytavoilla voidaan potilaan tunnistusrannekkeen
avulla ehkäistä mahdollisia haittatapahtumia potilaan tunnistamisessa. THL:n suositusten
mukaan kaikilla potilailla sairaalassa tulisi olla tunnistusranneke. Potilaan tunnistusrannekkeeseen voidaan lisätä esimerkiksi viivakooditeknologiaa tai muuta, joilla tunnistusranneke voidaan teknisesti lukea. Yhdysvalloissa joissakin sairaaloissa on tunnistusrannekkeeseen lisätty potilaan nimen ja henkilötunnuksen lisäksi myös potilaan valokuva tai
erilaisia värikoodeja (Kinnunen 2012, 52).
15
THL (2011a) suosittaa, että tunnistusranneke sijoitetaan yleensä potilaan ranteeseen,
mutta se voidaan sijoittaa myös nilkkaan. Tunnistusranneke tulisi sijoittaa potilaaseen itseensä eikä muualle, kuten esimerkiksi pöytään tai sänkyyn. Tilanteessa, jossa ranneke
pitää poistaa, tulee se laittaa heti takaisin esimerkiksi toimenpiteen jälkeen. Tunnistusranneketta käytettäessä tulisi käyttöorganisaation ohjeistus olla yhdenmukainen ja käyttö
selkeää. Organisaation tulisi antaa tarpeen mukaan tunnistusrannekkeen käyttökoulutusta. Kinnusen (2012, 52) mukaan tunnistusrannekkeen ei kuitenkaan tulisi olla ainut
potilaan tunnistamiseen käytettävä keino. Erityisesti potilaat, jotka eivät kykene itse puhumaan tai saattavat karata hoitavasta yksiköstä, hyötyvät tunnistusrannekkeesta. Jokaisen työntekijän tulisi huomatessaan tunnistusrannekkeen puuttuvan, asettaa uusi ranneke
tilalle tai ilmoittaa siitä henkilölle, joka voi uuden rannekkeen asettaa. Kiireettömissä tilanteissa tutkimuksia tai muita toimenpiteitä ei tulisi suorittaa ennen kuin potilaalla on
tunnistusranneke ja potilas on identifioitu oikein.
Kinnusen (2012, 51–52) mukaan potilaan henkilöllisyyden tunnistus ei saisi koskaan perustua oletukseen siitä, että joku toinen on tunnistanut potilaan jo aiemmin. Erityisesti
siirtotilanteissa potilaan hoitajakohtainen tunnistaminen korostuu. Potilasta siirrettäessä
tunnistaminen tulisi perustua aina kahteen eri identifiointikeinoon. Potilaan siirtotilanteissa tulisi aina varmistaa tunnistusrannekkeen olevan paikoillaan.
Pennsylvania Patient Safety Authority:n (2011, 67–68) mukaan kommunikointitaitojen
harjoittelulla voidaan onnistuneesti parantaa turvallisuuskulttuuria ja toimintaa radiologiassa. Kommunikointitaitojen tulee olla hyvät niin potilaisiin, työntekijöihin, kuin muihinkin tilanteissa mukana oleviin henkilöihin. Potilaan hyvään identifiointiin suositetaan
käyttämään potilaskohtaisesti oikeaa tapaa identifioida potilas potilaalle sopivalla tavalla.
Suosituksissa kehotetaan "pysähtymään", kun potilas on saatu tutkimukseen ja varmistamaan koko tutkimuksen oikeellisuus. THL:n Leikkaustiimin tarkistuslista (2010) suosittaa, että anestesiologi tarkistaa ennen anestesiaa ääneen, että potilaan nimi ja henkilötunnus on tarkastettu, toimenpide on varmistettu ja potilaalta on saatu suostumus toimenpiteeseen.
Patient Safety Authority:n (2011, 68–69) mukaan keinoja, joilla voidaan ehkäistä virheellisiä tapahtumia ovat selkeä työnjako henkilökunnan kesken, potilaan tietoihin tutustumi-
16
nen ennen potilaan kutsumista tutkimukseen sekä ohjeiden ja suullisten kehotusten varmistaminen. Muita virheellisiä tapahtumia ehkäiseviä keinoja ovat lisätä potilaiden tietoisuutta identifioinnin tärkeydestä sekä puhua avoimesti työyhteisön kesken läheltä piti
-tapahtumista ja haittatapahtumista.
17
4
OPINNÄYTETYÖN TAVOITE, TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT
Opinnäytetyön tavoitteena on tuottaa tietoa potilaan identifiointikäytännöistä kuvantamistutkimuksissa, jotta Pirkanmaan sairaanhoitopiirin Kuvantamiskeskus- ja apteekkiliikelaitos voi kehittää käytäntöjään potilaiden identifioinnissa.
Opinnäytetyön tarkoituksena on kuvailla röntgenhoitajien käyttämiä potilaiden identifiointikäytänteitä kuvantamistutkimuksissa.
Tutkimusongelmina on selvittää:

Miten röntgenhoitajat identifioivat potilaat?

Kuinka usein röntgenhoitajat ovat havainneet riskitekijöitä potilaiden identifioinnissa?

Kuinka usein röntgenhoitajien käyttämiin identifiointimenetelmiin liittyy riskitekijöitä?
18
5
5.1
OPINNÄYTETYÖN MENETELMÄLLISET LÄHTÖKOHDAT
Kvantitatiivinen tutkimus
Kvantitatiivinen eli määrällinen tutkimus perustuu tutkittavan asian mitattavuuteen aineistosta ja tulosten kautta asian yleistettävyyteen tietyissä olosuhteissa. Kvantitatiivisen
tutkimuksen tavoitteena on tuottaa perusteltua, luotettavaa ja yleistettävää tietoa. (Kananen 2011, 17–18). Heikkilän (2008, 16, 19) mukaan tutkittavaa ilmiötä kuvataan numeeristen suureiden pohjalta, jossa tieto on kerätty esimerkiksi tutkimuslomakkeen avulla.
Aineiston keruuseen käytetään usein standardoituja kyselylomakkeita valmiine vastausvaihtoehtoineen. Ilmiöitä kuvataan muuttujien lukumäärien ja prosenttiosuuksien avulla.
Saatuja tuloksia voidaan havainnollistaa kuvioin ja taulukoin.
Opinnäytetyöhön valittiin tutkimusmenetelmäksi kvantitatiivinen menetelmä. Kyselytutkimuksen avulla voitiin tutkia vaivattomammin suurta joukkoa röntgenhoitajia kuin esimerkiksi haastattelemalla. Kvantitatiivinen menetelmä tarjoaa hyvän mahdollisuuden käsitellä lukumääriä tilastollisin menetelmin ja kun yritetään saada vastauksia kysymyksiin
Mikä? Missä? Paljonko? Kuinka usein? (Heikkilä 2008, 16–17). Kyselytutkimuksen
etuna on, että se on nopea lähettää ja voidaan kerätä laajempi tutkimusaineisto resurssien
puitteissa kuin esimerkiksi haastattelulla. Tutkimukseen saadaan monipuolisesti kysymyksiä ja useita vastaajia. (Hirsjärvi, Remes ja Sajavaara 2009, 195.)
Kokonaistutkimuksessa tutkitaan jokainen perusjoukon jäsen. Se kannattaa tehdä, jos perusjoukko on pieni. (Heikkilä 2008, 33.) Ryhmän tulee olla homogeeninen eli tasalaatuinen, jotta tutkimuksen tuloksia voidaan pitää pätevinä. Tutkittavilla henkilöillä tulee olla
tietoa ja kokemusta tutkittavasta aiheesta. (Hirsjärvi ym. 2013, 179–180.) Opinnäytetyössä tutkittavat henkilöt valittiin ammatin ja työskentelypaikan mukaan. Tutkimuksen
perusjoukko on Kuvantamiskeskuksen 161 röntgenhoitajaa. Kyselylomake lähetettiin
161 röntgenhoitajalle, joista kyselyyn vastasi 29 röntgenhoitajaa (18%), jotka työskentelevät kuvantamis- ja isotooppitutkimuksissa. Tutkimusaineistoksi muodostui Kuvantamiskeskuksen röntgenhoitajien antamat vastaukset käyttämistään potilaan identifiointimenetelmistä, identifioinnin riskitekijöiden ilmenemisestä ja kuinka usein identifiointiin
liittyy riskitekijöitä.
19
Tutkittavasta ilmiöstä tulee olla selvillä, mitkä tekijät ilmiöön vaikuttavat, jotta tiedetään
mitä mitataan. Kvantitatiivisen tutkimuksen käyttö edellyttää tutkittavan ilmiön tuntemista. Kvantitatiivinen tutkimus on tekijöiden eli muuttujien mittaamista ja esiintymisten
lukumäärien laskemista. (Kananen 2011, 12.) Tutkittavasta aineistosta tehtävien päätelmien tulee olla tilastollisesti analysoitavaa ja aineiston analysoinnin edun mukaista (Hirsjärvi ym. 2013, 140).
Ilmiön tuntemisessa tutustuttiin potilaan identifiointiin pohjautuvaan lähdemateriaaliin ja
muodostettiin sen pohjalta tutkimuksen teoreettinen viitekehys. Lähdemateriaalista kerättiin tieto potilaan identifiointiin liittyviin tekijöihin. Lähdemateriaalista koottiin teoriapohja opinnäytetyölle. Tutkimusprosessin aikana määriteltiin teoriatiedon pohjalta keskeiset tutkimusongelmat, joihin etsittiin vastauksia. Opinnäytetyön aihe nousi työelämän
yhteistyökumppanilla kliinisessä auditoinnissa ja aihe valittiin yhteistyötahon esittämistä
aiheista. Potilaan identifioinnista terveydenhuollossa on tehty useita suosituksia kuten
WHO:n (2007) ja THL:n (2011a; 2011b; 2011c), tutkimuksia kuten Pennsylvania Patient
Safety Authority:n (2011) ja Schulmeisterin (2008) sekä opinnäytetöitä kuten Palovaaran
ja Vesalan (2012) sekä Aution ja Kakon (2013), kuinka identifiointi tulisi suorittaa minimoiden mahdolliset virheet ja haittatapahtumat.
5.2
Tutkimusaineiston keruu
Kvantitatiivisen tutkimuksen mittari on määrällinen. Kvantitatiivisessa tutkimuksessa
käytetään useimmin tiedonkeruumenetelmänä kyselylomaketta, jonka avulla aineisto kerätään. (Kananen 2011, 12, 14.) Vilkan (2007, 36–37) mukaan teoriasta nousevat käsitteet
muodostetaan arkikielen tasolle ja operationalisoidaan sekä muutetaan mitattavaan muotoon empiirisiksi kysymyksiksi. Onnistunut operationalisointi on edellytyksenä oikeaan
analyysiin ja tulkintaan, koska jokaisen vastaajan on kyselylomakkeeseen vastatessa ymmärrettävä käsitteet ja kysymykset samalla tavalla. Lisäksi vastausten tilastollinen käsittely on helppoa ja vastaaminen on nopeaa, kun kysymykset ovat suljettuja eli antavat
valmiit vastausvaihtoehdot (Heikkilä 2008, 51).
Teoriasta nousseet käsitteet operationalisoitiin ensin mitattavaan muotoon. Sellaisia olivat esimerkiksi käsitteet identifiointi, identifiointimenetelmät sekä identifioinnin riskit.
20
Määrällisenä mittarina käytettiin kyselylomaketta. Kyselylomake tehtiin itse, jolloin kysymykset voitiin muotoilla tarkoituksenmukaisiksi väittämien muotoon. Kyselylomakkeessa käytettiin suljettuja eli strukturoituja kysymyksiä, jolla lisättiin opinnäytetyön luotettavuutta.
Mielipidekysymyksiä käytettäessä on hyvä käyttää asteikkoa, jossa on toistensa ääripäät,
kuten esimerkiksi ”täysin samaa mieltä” ja ”täysin eri mieltä”. Asteikon vaihtoehtojen
voidaan ajatella olevan yhtä kaukana toisistaan. Käytössä on esimerkiksi 5-portainen asteikko. Asteikko kannattaa aloittaa positiivisimmasta päästä, kuten täysin samaa mieltävaihtoehdosta. Usein viimeisenä vaihtoehtona voidaan käyttää vastausta, joka kuvaa mielipidettä ”ei kantaa”. Näin voidaan eliminoida vastaukset, jotka eivät ole totuudenmukaisia. (Kananen 2011, 34–35.)
Kyselylomakkeen kysymyksiin valittiin 5-portainen asteikko, jossa kysyttiin vastaajan
mielipidettä asteikolla ”aina” ja ”en koskaan”. Lisäksi oli vastausvaihtoehtoina, kuinka
usein vastaaja on havainnut kuvantamistilanteita ”viikoittain”, ”kuukausittain”, ”vuosittain” ja ”en koskaan”. Vastaajille annettiin viimeiseksi vaihtoehdoksi ”en osaa sanoa”vaihtoehto, jonka vastaaja sai valita, jos muut vaihtoehdot eivät tuntuneet sopivilta. Opinnäytetyön aineisto kerättiin sähköisessä muodossa olevaan kyselylomakkeeseen e-lomakkeena.
Esitestauksen avulla arvioidaan mittarien toimivuus suhteessa tutkimusongelmaan kuten
puuttuuko olennaisia kysymyksiä, mittarin vastausohjeiden selkeyttä ja toimivuutta, kysymysten selkeyttä, toimivuutta ja yksiselitteisyyttä sekä kysymysten kykyä mitata sitä,
mitä oli tarkoitus mitata. (Vilkka 2007, 78.) Kyselylomakkeen tekijä paneutuu kysymyksiinsä niin, että olettaa kaikkien ymmärtävän kysymykset samalla tavalla. Tekijä ei aina
myöskään näe omia kirjoitusvirheitään. Kyselylomakkeen esitestaus tulee siis tehdä ennen kyselylomakkeen käyttöä, jotta mahdolliset virheet saadaan korjattua. (Kananen
2011, 22.)
Kyselylomake esitestattiin kuudella röntgenhoitajaopiskelijalla ennen käyttöönottoa. Esitestauksen pohjalta saatiin korjausehdotuksia ja hyviä ideoita kyselylomakkeen muokkaamiseen. Kysymys 2. ”Potilaan henkilöllisyyden varmistamisesta työyhteisössä on kirjalliset ohjeet”. Kysymyksen sanajärjestys muutettiin muotoon ”Potilaan henkilöllisyyden varmistamisesta on työyhteisössä kirjalliset ohjeet”. Kysymys 5. ”Varmistan potilaan
21
henkilöllisyyden kutsumalla potilaan tutkimukseen vain sukunimellä”. Kysymyksen sanajärjestys muutettiin ”Varmistan potilaan henkilöllisyyden vain kutsumalla potilaan tutkimukseen sukunimellä”. Kysymys 12. ”Luotan osastopotilasta kuljettavan henkilön varmistaneen potilaan henkilöllisyyden, kun potilas tuodaan tutkimukseen”. Kysymykseen
lisättiin selitystä kysymyksen tarkoituksesta ”Luotan osastopotilasta kuljettavan henkilön
varmistaneen potilaan henkilöllisyyden, enkä itse varmista enää potilaan henkilöllisyyttä,
kun potilas tuodaan tutkimukseen”.
Kysymyksen 14. paikkaa vaihdettiin potilaan identifiointikäytäntöjen alle ja kysymys
muotoiltiin uudelleen. Aluksi kysymys 14. oli ”Röntgenhoitajien kesken on selvää, kuka
varmistaa potilaan henkilöllisyyden”. Kysymys muotoiltiin ”Työryhmässä on selvää,
kuka röntgenhoitaja on varmistanut potilaan henkilöllisyyden kuvantamistutkimuksessa”.
Kysymyksiin 15-18 lisättiin sana kuvantamistutkimuksissa. Kysymysten 15-18 vastausvaihtoehdoista korjattiin kirjoitusvirhe, viikottain muotoon viikoittain. Kysymyksen 17.
taivutusmuoto korjattiin oikein.
Esitestauksen jälkeen havaitut virheet korjattiin ja korjausehdotukset toteutettiin. Tämän
jälkeen opinnäytetyösuunnitelma hyväksytettiin Tampereen ammattikorkeakoululla ja
tutkimuslupaa haettiin työelämän yhteistyökumppanilta. Tutkimusluvan saamisen jälkeen e-lomake lähetettiin Kuvantamiskeskuksen röntgenhoitajille keväällä 2015. Kysymykset rakennettiin e-lomake-editorilla kyselylomakkeen muotoon. Kysymysten valmiit
vastausvaihtoehdot muotoiltiin numerokoodeilla editoriin.
Kyselylomakkeen vastausten saamisen aikataulu voidaan arvioida tarkasti. Tulosten luotettavuuteen tarvitaan riittävästi havaintoyksiköitä, jotta tulokset voitaisiin siirtää edustamaan koko perusjoukkoa. (Kananen 2011, 18.) Opinnäytetyön ongelmana saattaa siis olla
kato, jos vastausprosentti on alhainen (Heikkilä 2008, 43–44).
Vastaajille lähetettiin e-lomakkeen sähköinen osoite sekä saatekirje (Liite 1.) sähköpostilla Kuvantamiskeskuksen kliinisen asiantuntijan kautta. Vastaajille annettiin vastausaikaa kaksi viikkoa. Vastaajille lähetettiin kahden viikon aikana muistutusviesti kyselystä
ja vastausaikaa pidennettiin kahdella viikolla. Kokonaisvastausajaksi muodostui 10.5. 5.6.2015.
22
5.3
Tutkimusaineiston analysointi
Kvantitatiivisen tutkimuksen analysointi pohjautuu ilmiöön vaikuttavien tekijöiden
muuttujien mittaamiseen. Muuttujien mittaaminen on tekijöiden vuorovaikutusten laskentaa sekä esiintyvyyden määrällistä mittaamista. Määrällisessä muodossa muuttujat
voidaan laskea tilastollisin menetelmin. (Kananen 2011, 12.) Kvantitatiivisessa tutkimuksessa käytetään yleensä havaintomatriisia. Havaintomatriisissa vaakarivit vastaavat tilastoyksiköitä ja pystysarakkeet muuttujia. Lomakkeen jokaista vastaajaa varten määritellään oma muuttuja. Internetkyselyiden vastaukset saadaan usein suoraan tilasto-ohjelmaan, jolloin tietojen erillinen syöttäminen jää pois. (Heikkilä 2008, 123.)
Opinnäytetyön kyselyyn vastasi 161 yksilöstä 29 röntgenhoitajaa. Vastausprosentti oli 18
%. Kaikki kyselyyn vastanneet olivat ammatiltaan röntgenhoitajia, jolloin kaikki vastaukset hyväksyttiin mukaan tuloksiin. Opinnäytetyöhön saatiin e-lomakeohjelmasta valmis havaintomatriisi. Vastausajan päätyttyä vastaajien tallentamat vastaukset siirrettiin
editorin avulla Excel-taulukkomuotoon ja analysoitiin Excel-ohjelmalla. Vastausvaihtoehdot yhteenlaskettiin frekvensseiksi. Prosenttiosuuksia ei laskettu, koska niiden käyttö
saattaisi vääristää tuloksia.
Heikkilän (2008, 154-155) mukaan hyvä tilastokuvio välittää tietoa visuaalisesti, antaa
paljon tietoa pienemmässä koossa, ei vääristä tiedon sanomaa, on kiinnostava ja herättää
mielenkiintoa sekä auttaa tietojen vertailussa. Hyvän kuvion tavoitteena on, että kuvio
itsessään antaisi jo kaiken oleellisen tiedon. Riittävällä otsikoinnilla ja kuvion selitteellä
on tärkeä rooli. Otsikoinnilla ja kuvion muulla informaatiolla vastataan kysymyksiin
mitä?, missä? ja milloin?
Otsikoinnilla herätetään lukijalle mieleen kysymyksiä ja jäsennetään asiaa jo ennen tekstin lukemista. Hyvä otsikko on sisällöllisesti informatiivinen muuta iskevä. Otsikko ilmaisee tekstin sisällön lyhyesti ja mahdollisesti myös näkökulman. Otsikkoon ei tule kuitenkaan lisätä liikaa informaatiota. (Hirsjärvi ym. 2013, 316–317.)
Tuloksia havainnollistettiin vaakasuuntaisilla palkkikaavioilla, joissa käytettiin yhdenmukaista ulkoasua. Näin kuviot pystyttiin muotoilemaan vääristämättä tai korostamatta
vastauksia. Kuvioille valittiin otsikot havainnollistamaan aihepiirejä. Lopuksi kirjoitettiin
sanalliseen muotoon vain tulosten kannalta oleellisesti merkittävät vastaukset.
23
6
6.1
TULOKSET
Taustatiedot
Kyselyyn vastanneista röntgenhoitajista 21 vastasi, ettei työyhteisössä ole kirjallisia ohjeita tai eivät osanneet sanoa, onko kirjallisia ohjeita potilaan henkilöllisyyden varmistamisesta. Vastanneista 8 röntgenhoitajaa oli sitä mieltä, että potilaan henkilöllisyyden varmistamisesta on työyhteisössä kirjalliset ohjeet. (kuvio 1.)
Potilaan henkilöllisyyden varmistamisesta on
työyhteisössä kirjalliset ohjeet
8
0
Kyllä
Ei
4
4
8
17
12
16
20
Röntgenhoitajat (f=29)
En osaa sanoa
24
28
KUVIO 1. Röntgenhoitajien tietämys työyhteisössä olevista kirjallisista ohjeista potilaan
henkilöllisyyden varmistamiseksi
24
6.2
Röntgenhoitajien käyttämät potilaan identifiointimenetelmät
Kyselyyn vastanneista röntgenhoitajista 11 varmistaa aina tai melko usein potilaan henkilöllisyyden vain henkilötunnuksen perusteella. Röntgenhoitajista 18 varmistaa melko
harvoin tai ei koskaan potilaan henkilöllisyyttä vain henkilötunnuksen perusteella. Kyselyn vastauksista selvisi, että 24 röntgenhoitajaa varmistaa aina tai melko usein potilaan
henkilöllisyyden kahdella eri tavalla eli henkilötunnuksen ja etu- ja sukunimen perusteella. Vastanneista 24 röntgenhoitajaa varmistaa melko harvoin tai ei koskaan potilaan
henkilöllisyyttä vain etu- ja sukunimen perusteella. Vastausten perusteella 26 röntgenhoitajaa ei koskaan varmista potilaan henkilöllisyyttä vain kutsumalla potilaan tutkimukseen
sukunimellä. (kuvio 2.)
Varmistan potilaan henkilöllisyyden vain
henkilötunnuksen perusteella
2
9
Varmistan potilaan henkilöllisyyden kahdella eri
tavalla, jotka ovat henkilötunnuksella sekä etu- ja
sukunimellä
9
Varmistan potilaan henkilöllisyyden vain etu- ja
sukunimen perusteella
Varmistan potilaan henkilöllisyyden vain kutsumalla
potilaan tutkimukseen sukunimellä
9
15
5
5
16
1 2
0
9
8
26
4
8
12
16
20
Röntgenhoitajat (f=29)
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
KUVIO 2. Röntgenhoitajien käyttämät potilaan identifiointimenetelmät
24
28
25
Kyselyyn vastanneista röntgenhoitajista 17 varmistaa melko usein tai aina potilaan henkilöllisyyden kysymällä ”mikä teidän nimenne on”. Vastanneista 17 röntgenhoitajaa ei
koskaan varmista potilaan henkilöllisyyttä kysymällä ”oletteko Maija Meikäläinen”. (kuvio 3.)
Varmistan potilaan henkilöllisyyden
kysymällä potilaalta "mikä teidän
nimenne on"
4
Varmistan potilaan henkilöllisyyden
kysymällä potilaalta "oletteko Maija
Meikäläinen"
3
0
Aina
Melko usein
13
6
9
4
6
17
8
12
16
20
24
Röntgenhoitajat (f=29)
En koskaan
En osaa sanoa
Melko harvoin
28
KUVIO 3. Röntgenhoitajien käyttämät kysymyksen muotoilut potilaan henkilöllisyyden
varmistamisessa
6.3
Röntgenhoitajien havaitsemat riskitekijät potilaiden identifioinnissa
Kyselyyn vastanneista röntgenhoitajista 11 on nähnyt kuvantamistutkimuksissa kuukausittain ja 11 vuosittain tilanteen, jossa osastopotilaalla ei ole ollut tunnistusranneketta.
(kuvio 4.)
Olen nähnyt kuvantamistutkimuksissa
tilanteen, jossa osastopotilaalla ei ole ollut
tunnistusranneketta
1
0
Viikoittain
Kuukausittain
Vuosittain
11
4
11
8
12
16
20
Röntgenhoitajat (f=29)
En koskaan
2
24
4
28
En osaa sanoa
KUVIO 4. Röntgenhoitajien havainnot osastopotilaan tunnistusrannekkeen puuttumisesta
kuvantamistutkimuksessa
26
Kyselyyn vastanneista 3 röntgenhoitajaa on nähnyt kuukausittain ja 14 röntgenhoitajaa
on nähnyt vuosittain kuvantamistutkimuksissa tilanteen, jossa on ollut väärä potilas. Vastanneista 8 röntgenhoitajaa ei ole koskaan nähnyt kuvantamistutkimuksissa tilannetta,
jossa olisi ollut väärä potilas. Vastanneista 17 röntgenhoitajaa on nähnyt vuosittain kuvantamistutkimuksissa tilanteen, jossa potilasta kuvattaessa röntgenlaitteella tai gammakameralla on ollut toisen potilaan tiedot. Röntgenhoitajista 19 on nähnyt vuosittain kuvantamistutkimuksissa tilanteen, jossa olisi voitu kuvata lähes samanniminen potilas tai
antaa radiolääke lähes samannimiselle potilaalle. (Kuvio 5.)
Olen nähnyt kuvantamistutkimuksissa
tilanteen, jossa on ollut väärä potilas
3
Olen nähnyt kuvantamistutkimuksissa
tilanteen, jossa potilasta kuvattaessa
röntgenlaitteella/gammakameralla on ollut
toisen potilaan tiedot
14
5
Olen nähnyt kuvantamistutkimuksissa
tilanteen, jossa olisi voitu kuvata lähes
samanniminen potilas/ antaa radiolääke
lähes samannimiselle potilaalle
Kuukausittain
17
2
0
Viikoittain
8
Vuosittain
4
19
4
8
12
16
20
Röntgenhoitajat (f=29)
En koskaan
4
3
7
1
24
28
En osaa sanoa
KUVIO 5. Röntgenhoitajien havainnot läheltä-piti- ja haittatapahtumien esiintymisestä
kuvantamistutkimuksissa
27
6.4
Röntgenhoitajien käyttämiin identifiointimenetelmiin liittyvät riskitekijät
Väittämään potilaan tunnistusrannekkeen puuttuessa olen ilmoittanut asiasta taholle, joka
voi asettaa uuden vastasi 16 röntgenhoitajaa aina tai melko usein. Väittämään luotan osastopotilasta kuljettavan henkilön varmistaneen potilaan henkilöllisyyden, enkä itse varmista enää potilaan henkilöllisyyttä, kun potilas tuodaan tutkimukseen vastasi 24 röntgenhoitajaa en koskaan. Väittämään varmistan osastopotilaan henkilöllisyyden tunnistusrannekkeesta, kun potilaan tuo tutkimukseen joku muu kuin minä itse vastasi 27 röntgenhoitajaa aina tai melko usein. (kuvio 6.)
Potilaan tunnistusrannekkeen puuttuessa
olen ilmoittanut asiasta taholle, joka voi
asettaa uuden
4
Luotan osastopotilasta kuljettavan henkilön
varmistaneen potilaan henkilöllisyyden, enkä
itse varmista enää potilaan henkilöllisyyttä,
kun potilas tuodaan tutkimukseen
12
5
Aina
Melko usein
12
Melko harvoin
4
3
24
Varmistan osastopotilaan henkilöllisyyden
tunnistusrannekkeesta, kun potilaan tuo
tutkimukseen joku muu kuin minä itse
0
6
4
15
8
12
16
20
Röntgenhoitajat (f=29)
En koskaan
2
24
28
En osaa sanoa
KUVIO 6. Röntgenhoitajien ilmoitukset tunnistusrannekkeen puuttumisesta ja osastopotilaan henkilöllisyyden varmistaminen
28
Kyselyyn vastanneista 27 röntgenhoitajaa vastasi, että työryhmässä on aina tai melko
usein selvää, kuka röntgenhoitaja on varmistanut potilaan henkilöllisyyden kuvantamistutkimuksessa. Vastanneista 27 röntgenhoitajaa tutustuu aina tai melko usein potilaan
henkilötietoihin ennen potilaan kutsumista tutkimukseen. Vastanneista 10 röntgenhoitajaa tarkastaa aina potilasta kuvattaessa itse potilaan henkilöllisyyden. Vastanneista 19
röntgenhoitajaa tarkastaa melko usein potilasta kuvattaessa itse potilaan henkilöllisyyden.
(kuvio 7.)
Työryhmässä on selvää, kuka röntgenhoitaja
on varmistanut potilaan henkilöllisyyden
kuvantamistutkimuksessa
7
20
Tutustun potilaan henkilötietoihin ennen
potilaan kutsumista tutkimukseen
11
17
Potilasta kuvattaessa tarkastan aina itse
potilaan henkilöllisyyden
10
10
0
4
19
8
12
16
20
Röntgenhoitajat (f=29)
Aina
Melko usein
Melko harvoin
2
En koskaan
En osaa sanoa
KUVIO 7. Röntgenhoitajien keinot ehkäistä potilaan identifioinnin riskejä
24
28
29
7
POHDINTA
7.1
7.1.1
Tulosten tarkastelu
Röntgenhoitajien käyttämät potilaan identifiointimenetelmät suhteessa suosituksiin
WHO:n (2007) suosituksen mukaan potilaan identifiointi tulisi toteuttaa käyttämällä
kahta eri identifiointimenetelmää. Schulmeister (2008, 496) kuvaa myös, kuinka potilaan
identifiointi voi olla virheellistä siten, että hoitajat lausuvat potilaan nimen väärin, käyttävät vain etu- tai sukunimeä, eivät tarkista potilaan ranneketta tai kohtaavat kieli- ja kommunikaatioesteitä. Identifioinnissa tapahtuvia virheitä voidaan estää käyttämällä kahta
yksilöllistä identifiointimenetelmää.
WHO:n ja Schulmeisterin suositukset tukevat opinnäytetyön tuloksia, joissa röntgenhoitajat käyttivät suositusten mukaista tapaa varmistaa potilaan henkilöllisyys. Opinnäytetyön tuloksissa 24 röntgenhoitajaa varmisti kuvantamistutkimuksissa aina tai melko usein
potilaan henkilöllisyyden kahdella eri tavalla eli henkilötunnuksen ja etu- ja sukunimen
perusteella. Tulosten perusteella 11 röntgenhoitajaa identifioi aina tai melko usein pelkän
henkilötunnuksen perusteella. Viisi röntgenhoitajaa identifioi melko usein potilaan puutteellisesti pelkän etu- ja sukunimen perusteella. Samankaltaisia tuloksia ilmeni Aution ja
Kakon (2013) sekä Palovaaran ja Vesalan (2012) opinnäytetöissä, joissa potilaan identifioinnissa oli havaittu puutteita henkilötunnuksen varmentamisessa ja kahden suositellun,
yksilöivän identifiointikeinon käytössä.
Potilaan henkilöllisyyttä tiedusteltaessa tulisi kysymys muotoilla niin, että potilas kertoo
itse henkilötunnuksensa ja nimensä kokonaisuudessaan. Kysymystä ei saisi siis muotoilla
näin "oletteko maija meikäläinen tai onko syntymäaikanne silloin ja silloin". Suositeltu
tapa on kysyä: "mikä teidän nimenne ja henkilötunnuksenne on?". (Mustajoki, Kinnunen
& Aaltonen 2014, 723.) Opinnäytetyön tulosten perusteella 17 röntgenhoitajaa varmisti
aina tai melko usein potilaan henkilöllisyyden suosituksen mukaisella muotoilulla kysymällä, ”mikä teidän nimenne on”. Kolme röntgenhoitajaa käytti suositusten vastaista kysymyksen asettelua melko usein, koska muotoili kysymyksen ”oletteko maija meikäläinen”.
30
7.1.2
Röntgenhoitajien havaitsemat riskitekijät potilaiden identifioinnissa
THL:n (2011a) mukaan potilaan tunnistusranneke on varma tapa tunnistaa potilas oikein.
Suositusten mukaan kaikilla potilailla sairaalassa tulisi olla tunnistusranneke. Oikein käytettynä ja oikeilla menettelytavoilla voidaan potilaan tunnistusrannekkeen avulla ehkäistä
mahdollisia haittatapahtumia potilaan tunnistamisessa. Suositusten mukaan jokaisella potilaalla tulisi olla tunnistusranneke. Opinnäytetyön tulosten mukaan 11 röntgenhoitajaa
oli nähnyt kuvantamistutkimuksissa kuukausittain ja 11 vuosittain tilanteen, jossa osastopotilaalla ei ollut tunnistusranneketta. Mäki (2013, 21) havaitsi myös opinnäytetyössään tunnistusrannekkeen käytössä lievää puutteellisuutta.
Anttilan ja Mannisen (2014, 33 – 34) opinnäytetyössä röntgenhoitajien ilmoittamiin poikkeaviin tapahtumiin oli syynä esimerkiksi puutteellinen potilaan identifiointi. Useassa tapauksessa henkilöllisyystunnusta ei ollut varmistettu, vaan oli luotettu nimeltä tunnistamiseen tai saattajan sanaan. Väärä potilas saatettiin kuvata, kun potilas sekoitettiin toiseen lähes samannimiseen potilaaseen. Salkimo ja Tuomi (2011, 19) selvitti, että röntgenhoitajien HaiPro-ilmoituksista suuri lukumäärä potilasvahingoista liittyi potilaan
puutteelliseen tunnistamiseen tai puutteellisiin henkilötietoihin. Myös muiden opinnäytetöiden (Palovaara & Vesala 2012; Autio & Kakko 2013; Anttila & Manninen 2014) tulosten mukaan potilaan henkilöllisyyden varmistamisessa sairaalaympäristössä on havaittu olevan puutteita.
Aiempien opinnäytetöiden tapaan opinnäytetyön tuloksista ilmeni, että kolme röntgenhoitajaa oli nähnyt kuukausittain ja 14 röntgenhoitajaa oli nähnyt vuosittain kuvantamistutkimuksissa tilanteen, jossa oli ollut väärä potilas. Tulosten mukaan 17 röntgenhoitajaa
oli nähnyt vuosittain, että röntgenlaitteella tai gammakameralla on ollut kuvantamistilanteessa toisen potilaan tiedot. Tuloksista ilmeni myös, että 19 röntgenhoitajaa oli nähnyt
vuosittain kuvantamistilanteen, jossa olisi voitu kuvata väärä potilas tai antaa radiolääke
väärälle potilaalle. Opinnäytetyön tulosten mukaan 8 röntgenhoitajaa ei ole koskaan nähnyt kuvantamistutkimuksissa tilannetta, jossa olisi ollut väärä potilas.
31
7.1.3
Röntgenhoitajien käyttämiin identifiointimenetelmiin liittyvät riskitekijät
THL (2011a) suosittaa, että kaikilla potilailla sairaalassa tulee olla tunnistusranneke. Tilanteessa, jossa ranneke pitää poistaa, tulee se laittaa heti takaisin esimerkiksi toimenpiteen jälkeen. Terveydenhuollon organisaatiossa tunnistusrannekkeen käyttötapa ja ohjeistus tulisi olla työntekijöille selkeä. WHO:n (2007, 1) mukaan tunnistusrannekkeen katoaminen tai rikkoutuminen aiheuttaa riskin potilaan identifioinnissa. Suositusten mukaan
kaikilla potilailla tulisi olla tunnistusranneke. Opinnäytetyön tulosten mukaan potilaan
tunnistusrannekkeen puuttuessa 16 röntgenhoitajaa vastasi ilmoittavansa aina tai melko
usein sen puuttumisesta taholle, joka voi asettaa uuden.
Brusin (2014, 63) kuvaa, kuinka potilaiden saapuminen toiselta osastolta radiologiseen
yksikköön tutkimuksiin tai toimenpiteisiin on potilaiden kannalta kriittinen luovutus- tai
siirtotilanne. Kinnusen (2012, 51–52) mukaan potilaan henkilöllisyyden tunnistus ei
saisi koskaan perustua oletukseen siitä, että joku on tunnistanut potilaan jo aikaisemmin.
Erityisesti siirtotilanteissa potilaan hoitajakohtainen tunnistaminen korostuu. Kinnunen
selittää, että jokainen hoitaja on vastuussa potilaan tunnistamisesta. Hoitajan vastuuta kuvaava ohje tukee opinnäytetyön tuloksia, jonka mukaan 24 röntgenhoitajaa ei koskaan
luota osastopotilasta kuljettavan henkilön varmistaneen potilaan henkilöllisyyden. Röntgenhoitajista 27 varmisti aina tai melko usein osastopotilaan henkilöllisyyden tunnistusrannekkeesta, kun potilaan tuo tutkimukseen, joku muu kuin hän itse. Suositusten mukaisesti kaikki vastanneet 29 röntgenhoitajaa tarkastivat aina tai melko usein potilasta kuvattaessa itse potilaan henkilöllisyyden.
Patient Safety Authority:n (2011, 68 – 69) mukaan keinoja, joilla voidaan ehkäistä virheellisiä tapahtumia ovat selkeä työnjako henkilökunnan kesken, potilaan tietoihin tutustuminen ennen potilaan kutsumista tutkimukseen sekä ohjeiden ja suullisten kehotusten
varmistaminen. Patient Safety Authority:n (2011) suositukset tukevat opinnäytetyön tuloksia, joiden mukaan 27 röntgenhoitajaa vastasi suositusten mukaisella tavalla, että on
aina tai melko usein selvää, kuka röntgenhoitaja on työryhmässä varmistanut potilaan
henkilöllisyyden kuvantamistutkimuksessa. Suositusten mukaisesti 27 röntgenhoitajaa
tutustui aina tai melko usein potilaan henkilötietoihin ennen potilaan kutsumista tutkimukseen.
32
7.2
Luotettavuus ja eettisyys
Tutkimuksen validiteetilla tarkoitetaan sitä, että mitataan ja tutkitaan oikeita asioita tutkimusongelman kannalta. Validiteetista voidaan erottaa ulkoinen validiteetti, jolla arvioidaan saatujen tulosten yleistettävyyttä. Yleistettävyys on kunnossa, jos tutkittu joukko
voidaan yleistää vastaamaan kokonaisjoukkoa. (Kananen 2011, 118)
Tutkimuksessa käytettävän mittarin osalta validiteetilla tarkoitetaan oikeaa mittaria. Mittarin validiteettiin vaikuttaa myös se, että mittaako se sitä, mitä sen tuleekin mitata. Sisältövaliditeetilla tarkoitetaan sitä, että tutkimustulokset ovat seurausta käytetyistä muuttujista, eli käytetty mittari on johdettu oikein tutkimuksen teoriasta. (Kananen 2011, 118–
119, 121–122.) Validiteettia punnitaan siinä suhteessa, että arvioidaan ymmärsivätkö vastaajat kysymykset siten kuin tutkija oli ajatellut ja saadaanko kysymyksiin totuudenmukaiset ja pätevät vastaukset (Hirsjärvi ym. 2009, 231 – 232).
Reliabiliteetilla tarkoitetaan saatujen tulosten pysyvyyttä, jos tutkimus toistettaisiin uudelleen ja saataisiin samat tulokset. Reliabiliteettia ja validiteettia voidaan todentaa dokumentoimalla tutkimuksen vaiheet niin, että tutkimus voidaan toistaa. Lisäksi käytettyjen käsitteiden tulee olla teoriasta nousevia. (Kananen 2011, 118–119, 121, 123–124.)
Reliabiliteetti on sitä suurempi, mitä vähemmän sattuma on vaikuttanut tutkimustuloksiin. Reliabilitettia lisäävät kontrollikysymykset e-lomakkeessa. Tutkijan täytyy siis huolellisesti analysoida esimerkiksi otoskokoa ja sen laatua, lomakkeen kysymyksiä sekä kyselyn vastausprosenttia. (Vilkka 2007, 149–150.)
Opinnäytetyön tutkimusprosessi kuvattiin mahdollisimman tarkasti, jotta esimerkiksi uusintatutkimuksen voi suorittaa samasta aiheesta. Validiteettia lisää se, että kyselylomakkeen kysymyksiä ja tutkimusongelmia pohdittiin huolellisesti. Esitestauksen jälkeen voitiin kyselylomakkeeseen tehdä tarvittavat korjaukset. Kysymyksen asettelussa vastaajille
annettiin kaksi väittämää, jossa toinen väittämä oli suositusten mukainen ja toinen suositusten vastainen. Identifiointimenetelmää koskevissa väittämissä vastaajille annettiin
neljä väittämää, joista kolme oli suositusten vastainen ja yksi suositusten mukainen.
Kyselylomakkeessa vastaajille annettiin vastausvaihtoehdot, joista vastaajan tuli valita
totuudenmukaisin. Vastausvaihtoehdot olivat selkeästi muotoiltuja, mutta vastauksiin
33
saattoi kuitenkin vaikuttaa jokaisen vastaajan oma näkemys siitä, miten vastaaja ymmärtää vaihtoehdot. Vaihtoehto melko usein saattaa tarkoittaa vastaajille erilaista näkemystä
kuinka usein. Lisäksi useutta mittaavissa kysymyksissä vaihtoehtoihin viikoittain, kuukausittain, vuosittain saattoi vaikuttaa vastaajan näkemys useudesta.
Tutkimusaineiston laatua heikentävät seuraavat virheet, joita syntyy aineiston hankinnassa. Systemaattista virhettä aiheuttavat ja tietojen luotettavuutta alentavat peittovirhe ja
aineiston kato sekä mittaus- ja käsittelyvirhe. Satunnaisvirhettä aiheuttaa otantavirhe.
Vastaamattomuus aiheuttaa aina harhaa eli systemaattista virhettä tuloksiin, koska vastaamatta jättäneet yksilöt ovat joiltakin ominaisuuksiltaan erilaisia kuin kyselyyn vastanneet. (Heikkilä 2008, 43, 185.) Vastaajille annettiin vastausvaihtoehtojen joukkoon En
osaa sanoa -vaihtoehto. Tämän vaihtoehdon valinneet aiheuttavat harhaa tuloksiin. Ei
voida tietää, mihin suuntaan tulokset olisivat muuttuneet, jos kukaan ei olisi valinnut En
osaa sanoa -vaihtoehtoa.
Kadon vuoksi opinnäytteen tuloksia ei voi yleistää vastaamaan kuvantamistutkimuksissa
työskenteleviä kaikkia röntgenhoitajia. Tutkimustulos kuvaa vain kyselyyn vastanneiden
röntgenhoitajien käyttämiä potilaan identifiointimenetelmiä ja identifioinnin riskejä.
Saatu aineisto ei ole tarpeeksi edustava, jotta tuloksia voisi yleistää vastaamaan koko perusjoukkoa. Opinnäytetyön tuloksia voidaan pitää vain suuntaa-antavina. Alhaiseen vastausprosenttiin on voinut vaikuttaa se, että kysely lähettiin sähköpostin välityksellä. Kyselyyn on voitu unohtaa vastata tai ajankohta on saattanut olla huono ennen kesälomakauden alkua. Muistutuskyselyn lähettäminen lisäsi hieman vastaajien määrää. Myös arkaluontoiset kysymykset ovat voineet vaikuttaa vastaajien lukumäärään.
Tutkijan on otettava eettiset kysymykset huomioon tutkimusta tehdessään. Eettisesti hyvän tutkimuksen vaatimus on, että tutkimuksenteossa on noudatettu hyvää tieteellistä
käytäntöä. Tiedonhankintatavat voivat aiheuttaa eettisiä ongelmia. Tutkimukseen osallistuvien henkilöiden tulee saada riittävä informaatio tapahtumien kulusta ja henkilöiden
osallistuminen tulee olla vapaaehtoista. Tutkimuksen kirjoitusvaiheessa ei saa tuloksia
yleistää kritiikittä eikä raportoida harhaanjohtavasti tai puutteellisesti käytettyjä tutkimusmenetelmiä. (Hirsjärvi ym. 2009, 23, 25 – 26.)
Opinnäytetyön tekemiseen saatiin tutkimuslupa ennen kyselyn toteuttamista. Opinnäytetyön aineisto kerättiin täysin nimettömänä ja niin ettei yksittäistä vastaajaa voi tunnistaa.
34
Opinnäytetyön aineisto analysoitiin niin, ettei yksittäinen vastaus nouse esille tai ole tunnistettavissa. Kyselyyn vastaaminen oli täysin vapaaehtoista. Vastaajille kerrottiin opinnäytetyön saatekirjeessä vastausten käyttötarkoitus ja opinnäytetyön aihe. Opinnäytetyössä käytetty kyselylomake esitestattiin ennen sen käyttöönottoa. Opinnäytetyön tulokset analysoitiin totuudenmukaisesti niin, etteivät opinnäytetyön tekijöiden omat näkemykset vaikuttaneet tuloksiin. Aineisto käsiteltiin huolellisesti. Opinnäytetyö tehtiin niin,
ettei tekijänoikeuksia rikota. Opinnäytetyön valmistumisen jälkeen kerätty aineisto hävitettiin asianmukaisesti.
7.3
Oma oppimiskokemus
Opinnäytetyön toteuttaminen kehitti taitoja tiedonhauista, tutkimusmetodin soveltamisesta, kansainvälisen kirjallisuuden käytöstä, kirjoittamisesta ja ajankäytön hallinnasta.
Röntgenhoitajan ammattiin ja tieteellisiin tutkimuksiin liittyvän informaation etsiminen
oli kiinnostavaa ja kehittävää. Kyselylomakkeen kysymysten hiominen oli aikaa vievää
ja sanamuotoilu tarkkaa.
Opimme suunnittelemaan ja tekemään kyselylomakkeen e-lomakeohjelmalla ja käsittelemään saatuja tietoja Excel-ohjelmalla. Käytännössä työstimme ajankohtaista opinnäytetyötä pilvipalveluun, joten saatoimme tehdä työtä fyysisesti etäällä toisistamme. Työskentelyprosessi opetti sen, että täytyy sinnikkäästi pohtia ja muokata erilaisia vaihtoehtoja. Tekisimme jotain aivan toisin, jos ryhtyisimme uudelleen samaan opinnäytetyöhön.
Muuttaisimme esimerkiksi joidenkin kysymysten vastausvaihtoehtoja, kysymysten muotoilua sekä voisimme tehdä aivan uusiakin kysymyksiä.
Opinnäytetyöprosessi oli kokonaisuudessaan antoisaa, mielenkiintoista, haastavaa ja joskus jopa hermoja raastavaa. Opinnäytetyön monessa vaiheessa jäimme kaipaamaan sellaista tietoa, jota emme saaneet opinnäytetyön kirjoittamisen oppaista tai edeltävistä opinnoista.
Aiheeseen perehtyminen antoi syvällisemmän kuvan, mitä vaikutuksia puutteellisella
identifioinnilla saattaa olla. Meille muodostui aiempaa selkeämpi käsitys siitä, mitkä tekijät käytännön työskentelyssä johtavat potilaan identifioinnin riskeihin. Ymmärsimme
35
entistä paremmin hyvän turvallisuuskulttuurin olevan riippuvainen jokaisen sairaalan
työntekijän työpanoksesta.
Huomasimme opinnäytetyöprosessin aikana ammattitaitoa edistävissä harjoitteluissa ja
kesätöissä kiinnittävämme aikaisempaa enemmän huomiota potilaan identifiointiin.
Opinnäytetyöprosessin aikana opittu tieto potilaan identifioinnista auttaa varmasti meitä
tulevaisuudessa valmiina röntgenhoitajina työskentelemään niin, että osaisimme parhaamme mukaan välttää riskitilanteita.
Jatkotutkimusaiheiksi opinnäytetyön tekijät ehdottavat samankaltaisen tutkimuksen toteuttamista esimerkiksi sädehoidossa. Lisäksi potilaan identifiointitapoja voisi selvittää
osastokuvaustilanteissa. Yhtenä vaihtoehtona olisi mahdollista toteuttaa aiheesta havainnointitutkimus.
36
LÄHTEET
Anttila, T. & Manninen, S. 2014. Poikkeavat tapahtumat säteilyn lääketieteellisessä
käytössä eräässä yliopistollisessa sairaalassa. Oulun seudun ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö.
Autio, M. & Kakko, K. 2013. Potilaan tunnistaminen leikkausosastolla sairaanhoitajien
toteuttamana havainnointi tutkimus. Oulun seudun ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö.
Brusin, J. 2014. Reducing Errors in Radiology. Radiologic Technology 86 (1), 61–78.
Heikkilä, T. 2008. Tilastollinen tutkimus. Helsinki: Edita.
Helasvuo, T. (toim.) 2013. Radiologisten tutkimusten ja toimenpiteiden määrät vuonna
2011. STUK-B 161. Helsinki: STUK.
Helovuo, A., Kinnunen, M., Peltomaa, K. & Pennanen P. 2012. Potilasturvallisuus. Potilasturvallisuuden keskeisiä kysymyksiä havainnollisesti ja käytännönläheisesti. Helsinki: Fioca Oy.
Hirsjärvi, J., Remes, P. & Sajavaara, P. 2009. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi.
Hirsjärvi, J., Remes, P. & Sajavaara, P. 2013. Tutki ja kirjoita. Porvoo: Tammi
Kaijaluoto, S. (toim.) 2014. Isotooppitutkimukset ja -hoidot Suomessa 2012. STUK-B
169. Helsinki: STUK.
Kananen, J. 2011. KVANTTI: Kvantitatiivisen opinnäytetyön kirjoittamisen käytännön
opas. Jyväskylä: Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print.
Kinnunen, M., Keistinen, T., Ruuhilehto, K. & Ojanen, J. 2009. Opas. Vaaratapahtumien raportointimenettely. Helsinki: Yliopistopaino.
Kinnunen, M. 2012. Mikä on teidän nimenne ja syntymäaikanne? Sairaanhoitaja Sjuksköterskan 85 (2), 51–52.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 17.8.1992/785
Laki säteilylain muuttamisesta 23.12.1998/1142
Lappalainen, T. 2009. Kuva-arkistointi- ja tiedonsiirtojärjestelmä. Metropolian ammattikorkeakoulu. Radiografian ja sädehoidon koulutusohjelma. Opinnäytetyö.
Mustajoki, P., Kinnunen, M. & Aaltonen M.-L. 2014. Väärä potilas. Suomen lääkärilehti 69 (10), 723.
Mäki, S.-M. 2013. Potilasturvallisuusriskit hoitajien näkökulmasta lääkitysturvallisuudessa ja tiedonkulussa. Satakunnan ammattikorkeakoulu. Hoitotyön koulutusohjelma.
Opinnäytetyö.
37
Niemi, A. 2006. Röntgenhoitajien turvallisuuskulttuuri säteilyn lääketieteellisessä käytössä – Kulttuurinen näkökulma. Oulun yliopisto. Väitöskirja.
Paalimäki-Paakki, K. 2008. ”Ei sitä työtä pysty tekemään aina niin hyvin kuin haluaisi”
Eettiset ongelmat röntgenhoitajan työssä diagnostiikassa. Oulun yliopisto. Terveystieteiden laitos. Pro gradu –tutkielma.
Palovaara, A. & Vesala M., 2012. Alaikäisen potilaan ja hänen huoltajansa henkilötietojen tunnistaminen lasten ja nuorten hoitotyössä. Diakonia-ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö.
Pastila, R. (toim.) 2014. Säteilyn käyttö ja muu säteilylle altistava toiminta. Vuosiraportti
2013. Säteilyturvakeskus STUK-B 175. Kuopio: Grano Oy.
Pennsylvania Patient Safety Authority. 2011. Applying the Universal Protocol to Improve
Patient Safety in Radiology Services 8 (1), 63–69.
Phipps, E., Turkel, M., Mackenzie, E. & Urrea, C. 2012. He Thought the “Lady in the
Door” Was the “Lady in the Window”: A Qualitative Study of Patient Identification
Practices. The Joint Commission Journal on Quality and Patient Safety 38 (3), 127–134.
Salkimo T. & Tuomi, S.-M. 2011. Röntgenhoitajien kokemuksia Hai Pro:n käytöstä Varsinais-Suomen kuvantamiskeskuksessa. Turun ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö.
Schulmeister, L. 2008. Patient Misidentification in Oncology Care. Clinical Journal of
Oncology Nursing 2008 12 (3), 496–498.
Sorppanen, S. 2006. Kliinisen radiografiatieteen tutkimuskohde. Käsiteanalyyttinen tutkimus kliinisen radiografiatieteen tutkimuskohdetta määrittävistä käsitteistä ja käsitteiden
välisistä yhteyksistä. Lääketieteellinen tiedekunta. Oulun yliopisto. Väitöskirja.
STM. 2008. Terveydenhuollon vaaratapahtumien raportointijärjestelmän käyttöönotto.
Luettu
27.7.2014.
http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=28707&name=DLFE-3725.pdf
STM:n asetus säteilyn lääketieteellisestä käytöstä 10.5.2000/423
STUK. 2009. ST-ohje 1.6 Säteilyturvallisuus työpaikalla. Luettu 5.3.2015.
STUK. 2013a. ST-ohje 1.1 Säteilytoiminnan turvallisuus. Luettu 26.10.2014.
STUK. 2013b. ST-ohje 6.3 Säteilyturvallisuus isotooppilääketieteessä. Luettu 23.9.2015.
STUK. 2014. ST-ohje 3.3 Röntgentutkimukset terveydenhuollossa. Luettu 1.2.2015.
Suomen Röntgenhoitajaliitto ry. 2000. Röntgenhoitajan ammattietiikka. Luettu
30.5.2014. http://www.suomenrontgenhoitajaliitto.fi/doc/eettisetohjeet.pdf
Säteilylaki 27.3.1991/592
38
THL. 2010. Leikkaustiimin tarkistuslista. Luettu 30.5.2014.
http://www.thl.fi/fi_FI/web/potilasturvallisuus-fi/leikkaustiimin-tarkistuslistankayttoonotto
THL. 2011a. Potilaan ranneke. Luettu 27.7.2014. http://www.thl.fi/fi_FI/web/potilasturvallisuus-fi/potilaan-ranneke
THL. 2011b. Potilaan tunnistaminen. Luettu 28.5.2014.
http://www.thl.fi/fi_FI/web/potilasturvallisuus-fi/potilaan-tunnistaminen
THL. 2011c. Potilasturvallisuusopas. Opas. Luettu 28.5.2014.http://www.thl.fi/thlclient/pdfs/b6783c8b-f465-403b-85f7-90f92f4c971f
Vilkka, H. 2007. Tutki ja mittaa. Määrällisen tutkimuksen perusteet. Helsinki: Tammi.
WHO. 2007. Patient identification.
Patient Safety Solutions. volume 1, solution 2, May 2007. Luettu 1.7.2014.
http://www.who.int/patientsafety/solutions/patientsafety/PS-Solution2.pdf
39
LIITTEET
Liite 1. Saatekirje
Arvoisa röntgenhoitaja,
1 (1)
Olemme kaksi röntgenhoitajaopiskelijaa Tampereen ammattikorkeakoulusta. Opinnäytetyö tehdään Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kuvantamiskeskus- ja apteekkiliikelaitokselle.
Opinnäytetyön aiheena on röntgenhoitajien käyttämät identifiointimenetelmät kuvantamistutkimuksissa. Opinnäytetyön tavoitteena on tuottaa tietoa potilaan identifiointikäytännöistä kuvantamistutkimuksissa, jotta Pirkanmaan sairaanhoitopiirin Kuvantamiskeskus- ja apteekkiliikelaitos voi kehittää käytäntöjään potilaiden identifioinnissa. Opinnäytetyön tarkoituksena on kuvailla röntgenhoitajien käyttämiä potilaiden identifiointikäytänteitä kuvantamistutkimuksissa. Tutkimusongelmina opinnäytetyössä on selvittää: Miten röntgenhoitajat identifioivat potilaat? Kuinka usein röntgenhoitajat ovat havainneet
riskitekijöitä potilaiden identifioinnissa? Kuinka usein röntgenhoitajien käyttämiin identifiointimenetelmiin liittyy riskitekijöitä?
Toivomme teidän vastaavan kyselyyn, koska vastausten avulla saadaan mahdollisimman
luotettava käsitys siitä, miten potilaita identifioidaan kuvantamistutkimuksissa. Kyselyyn
vastaaminen on täysin vapaaehtoista. Vastaukset käsitellään täysin nimettömästi niin, että
yksittäisen vastaajan vastaukset eivät tule missään vaiheessa esiin. Opinnäytetyön valmistumisen jälkeen kyselyaineisto hävitetään asianmukaisesti. Opinnäytetyössä ei tule
esiin tutkittavat kuvantamisyksiköt. Kyselylomakkeessa on 18 kysymystä, joiden vastaamiseen kuluu noin 5-10 minuuttia. Toivomme teidän vastaavan kyselyyn 5.6.2015 mennessä.
Vastaamme mielellämme opinnäytetyöhön liittyviin kysymyksiin!
Ystävällisin terveisin,
Anniina Maja
Sari Oksanen-Tuuhea
[email protected]
[email protected]
40
Liite 2. Kyselylomake röntgenhoitajille
Potilaan identifiointi kuvantamistutkimuksissa
1 (3)
Esitiedot
1. Olen ammatiltani röntgenhoitaja
Kyllä
En
2. Potilaan henkilöllisyyden varmistamisesta on työyhteisössä kirjalliset ohjeet
Kyllä
Ei
En osaa sanoa
Potilaan identifioinnin käytännöt
3. Varmistan potilaan henkilöllisyyden vain etu- ja sukunimen perusteella
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
4. Varmistan potilaan henkilöllisyyden vain henkilötunnuksen perusteella
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
5. Varmistan potilaan henkilöllisyyden vain kutsumalla potilaan tutkimukseen sukunimellä
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
6. Varmistan potilaan henkilöllisyyden kahdella eri tavalla, jotka ovat henkilötunnuksella
sekä etu- ja sukunimellä
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
7. Varmistan potilaan henkilöllisyyden kysymällä potilaalta "mikä teidän nimenne on"
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
8. Varmistan potilaan henkilöllisyyden kysymällä potilaalta "oletteko Maija Meikäläinen"
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
41
2 (3)
9. Potilasta kuvattaessa tarkastan aina itse potilaan henkilöllisyyden
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
10. Tutustun potilaan henkilötietoihin ennen potilaan kutsumista tutkimukseen
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
11. Varmistan osastopotilaan henkilöllisyyden tunnistusrannekkeesta, kun potilaan tuo
tutkimukseen joku muu kuin minä itse
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
12. Luotan osastopotilasta kuljettavan henkilön varmistaneen potilaan henkilöllisyyden,
enkä itse varmista enää potilaan henkilöllisyyttä, kun potilas tuodaan tutkimukseen
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
13. Potilaan tunnistusrannekkeen puuttuessa olen ilmoittanut asiasta taholle, joka voi
asettaa uuden
Aina
Melko usein
Melko harvoin
En koskaan
En osaa sanoa
14. Työryhmässä on selvää, kuka röntgenhoitaja on varmistanut potilaan henkilöllisyyden
kuvantamistutkimuksessa
Aina
Melko usein
Melko harvoin
Ei koskaan
En osaa sanoa
Riskit potilaan identifioinnissa
15. Olen nähnyt kuvantamistutkimuksissa tilanteen, jossa on ollut väärä potilas
Viikoittain Kuukausittain Vuosittain En koskaan En osaa sanoa
16. Olen nähnyt kuvantamistutkimuksissa tilanteen, jossa osastopotilaalla ei ole ollut tunnistusranneketta
Viikoittain Kuukausittain Vuosittain En koskaan En osaa sanoa
17. Olen nähnyt kuvantamistutkimuksissa tilanteen, jossa olisi voitu kuvata lähes samanniminen potilas/ antaa radiolääke lähes samannimiselle potilaalle
Viikoittain Kuukausittain Vuosittain En koskaan En osaa sanoa
42
3 (3)
18. Olen nähnyt kuvantamistutkimuksissa tilanteen, jossa potilasta kuvattaessa röntgenlaitteella/gammakameralla on ollut toisen potilaan tiedot
Viikoittain Kuukausittain Vuosittain En koskaan En osaa sanoa