Pekka Vaajalahti, Robert Storm, Riitta-Liisa Mäkipaasi
Transcription
Pekka Vaajalahti, Robert Storm, Riitta-Liisa Mäkipaasi
150-vuotiasta Richard Straussia juhlittiin Ruusuritarilla (kuvassa) ja Strauss-konsertilla. The 150th anniversary of the birth of Richard Strauss was celebrated with Der Rosenkavalier and a Strauss concert. Kausi 2014 Kansallisoopperassa Tekstit: Pekka Vaajalahti, Riitta-Liisa Mäkipaasi ja Robert Storm Season 2014 at the Finnish National Opera Texts: Pekka Vaajalahti, Riitta-Liisa Mäkipaasi and Robert Storm Figaron häät oli syksyn ensimmäinen uusi produktio. The first new production of Autumn 2014 was Le nozze di Figaro. 70 Wagneriaani http://www.suomenwagnerseura.org Kuvat: Heikki Tuuli Ruusuritari Teksti: Pekka Vaajalahti Marco Arturo Marellin näyttämötoteutus (ohjaus, lavastus, valaistus) Ruusuritarista esitettiin ensi kertaa Helsingissä lähes kymmenen vuotta sitten ja se on nähty myös useilla muilla näyttämöillä, yleensä ihastusta herättäen. Marellin esteettinen ja kaunis, elegantti toteutus vastaakin erinomaisesti Straussin rakastettavimman oopperan omaa olemusta. Peilimäisenä heijasteleva kattomainen pinta on sittemmin nähty monessa muussakin yhteydessä, mutta tähän tilaan se sopii hyvin. Marelli ei koskaan tee mitään kulloisenkin teoksen todellista sisältöä vahingoittavaa, monista muista korkean profiilin eurooppalaisista ohjaajista poiketen. Joistakin detaljeista voi tietenkin olla eri mieltä (italialaisen tenorin mauton Bocelli-parodia), mutta modernisoitunakin Marellin Ruusuritari on hyvin tunnelmallinen ja toimiva. Musikaalisesti esityksessä oli hyviä ja vähemmän hyviä osioita. Parasta oli Michael Güttlerin kokonaistulkinta. Muistan vieläkin katkeruudella, miten Muhai Tangille kymmenen vuotta sitten teos oli ilmeisen vieras ja hän liukasteli lähes kaikkien kohokohtien ohi. Güttler sen sijaan Der Rosenkavalier Text: Pekka Vaajalahti Marco Arturo Marelli’s realization (production, sets, lighting) of Der Rosenkavalier had its first night in Helsinki almost ten years ago. It has also been seen at many other houses, usually with admiration. His very esthetic, beautiful and elegant production is, indeed, an excellent interpretation of the essence of Strauss’s most lovable opera. The roof giving reflections like a gigantic mirror has become familiar in other works and productions, but is well suited to this environment. Marelli never distorts or damages the works he is producing, unlike a lot of high-profile European producers. Some details may be controversial (the tasteless Bocelli-parody of the Italian tenor), but this modern take on Der Rosenkavalier is altogether warmly intense and functional, too. Musically the performance was uneven. Best of all was the conducting of Michael Güttler. I still remember – bitterly – the mess that Muhai Tang made of the great work ten years ago. Having studied in Dresden, Güttler obviously knows his Strauss and was convincing http://www.suomenwagnerseura.org Dresdenissä opiskelleena tuntee Straussinsa ja kaikissa suhteissa hänen otteensa vakuutti. Orkesteriosuus on tavattoman vaativa eikä kaikki suinkaan onnistunut parhaalla tavalla sen paremmin yleissoinnin kuin yksityiskohtienkaan osalta. Ihanteellinen Strauss-sointi edellyttää sadan vuoden elävää traditiota (Dresden, Wien) eikä sellaista voi tietenkään Suomessa odottaa. Keskeiset laulajat olivat vuonna 2004 hieno joukko: Isokoski, Groop, Vahevaara, Missenhardt). Tällä kerralla kukaan ei yltänyt samalle tasolle, joskin pitkä ja elegantti Melanie Diener oli erinomainen Marsalkatar. Hän oli selvästi sisäistänyt roolin monet viisaudet ja hienot detaljit ja esimerkiksi ensimmäisen näytöksen loppu oli koskettava. Äänellisesti hän koki hieman vaikeuksia eikä ponnistelua ajoittain voinut olla huomaamatta. Samaan asiaan liittyen esiintyi paikoin pientä epävireisyyttä, toki vain yksittäisissä nuoteissa. Todellinen näyttämöpersoonallisuus oli kuitenkin paljon tärkeämpää. Taannoin olen pitänyt Hanna Rantalaa (Sophie) ja Niina Keiteliä (Octavian) suurina lupauksina, mutta kumpikaan ei nyt herättänyt erityisempää innostusta. Rantala hallitsi toki tulkinnallisesti melko yksiulotteisen roolinsa hyvin, mutta ääni soi epätavallisen ohuena ja epä- kukkeana. Keitel ei vakuuttanut tyylikkäänä aatelisnuorukaisena näyttämöllä ja hänen laulustaan puuttui yksityiskohtien hohdokkuus ja muotoilukin. Myös äänestä puuttui kiinteää ydintä useilla kohdilla. Roolihan on valtava mitoiltaan ja sen täydellisyyttä hipovat tulkinnat edellyttävät pitlää perehtymisaikaa. Yhtä valtava on paroni Ochsin rooli, jonka nuottien ja tekstin määrä lähenee Hans Sachsia. Sen kuuluisimmat esittäjät lauloivat kymmeniä tai satoja esityksiä (esimerkiksi Kurt Böhme yli 500, Artur Korn yli 400) ja jotain vastaavaa vaaditaan, jotta esitys vapautuisi peruasioita korkeammalle tasolle. Jyrki Korhonen on Ochsina vasta-alkaja eikä hän onnistunut sen paremmin vaativan lauluosuuden pahimmissa kohdissa kuin kieltämättä erittäin vaikean roolihahmon luomisessakaan. Äänen muheva perussointi oli tietenkin usein kuultavissa. Jaakko Kortekangas oli vakuuttava Faninal, mutta hieman suurempi volyymi olisi ollut hyödyksi. Mika Pohjonen oli kaikin tavoin loistelias italialainen tenori. Ann-Marie Heino ja Juha Riihimäki olivat huvittavia juonittelevina “sisaruksina” ja Leena Liimatainen tyydyttävä Marianne. Esityksen nautittavuus kokonaisuutena oli kuitenkin selvästi suurempaa kuin osatekijöitten summa olisi antanut odottaa. in every way. The orchestral parts are of course extremely demanding and all did not succeed ideally, either in regard of the general sound or details. It is not reasonable to expect in Finland a sound developed during a century of living tradition, as in Dresden or Vienna. The most important singers were in 2004 a great quartet: Isokoski, Groop, Vahevaara, Missenhardt. This time no one was on that level, but the tall and elegant Melanie Diener was a very fine Marschallin. She had clearly a great understanding of the many wisdoms and fine details inherent in this great role, and the final section of the first act was really touching. She did have some vocal problems and the effort was showing on some occasions, together with some slight intonation problems. The real personality on stage was far more important, however. Hanna Rantala (Sophie) and Niina Keitel (Octavian) have in the recent past been very promising in all they have done, but the results this time were not so convincing. Rantala mastered her relatively one-dimensional character well, but the voice sounded curiously thin, without any bloom. Keitel hardly gave the impression of a young, stylish nobleman and her voice often lacked a solid core, her interpretation too often lacking the essential details of text and phrasing. The role is, of course, immense, its really remarkable readings being possible only with a long experience. Just as immense is the role of baron Ochs which has almost as many notes and especially words as Hans Sachs himself. The most famous of its interpreters used to give dozens or hundreds of performances (Kurt Böhme over 500, Artur Korn over 400) and that is really necessary for a high-level, seemingly natural portrayal. Jyrki Korhonen does not have that kind of experience in this role, and he was not very successful at the vocally most demanding points or in giving a balanced characterization. The voice in itself is pleasingly full and sonorous. Jaakko Kortekangas was a fine Faninal, though slightly more volume would have been welcome. Mika Pohjonen was admirable in every way as the Italian tenor. Ann-Marie Heino and Juha Riihimäki were amusing as the intriguers and Leena Liimatainen an adequate Marianne. As a whole the performance was far more enjoyable than one would have guessed by summing up the individual components. Wagneriaani 71 Figaron häät Teksti: Riitta-Liisa Mäkipaasi Kun näin Figaron häät ensimmäisiä kertoja vuosikymmeniä sitten, ihmettelin, miksi sitä mainostettiin hauskaksi. Olihan se paikoitellen, mutta mielestäni aika pitkä ja pitkästyttävä. Sittemmin olen nähnyt esityksiä, jotka muuttivat käsitykseni. Vaikkapa Tukholman oopperan Savonlinnan vierailu, jossa tapahtumat oli siirretty nykyaikaiseen hotelliin, Tampereen viimetalvinen kekseliäs ja tyylikäs nykyajan ja rokokoon se- koitus ja sokerina pohjalla Åbo Svenska Teaternin vuoden takainen, Hollywoodin kulta-aikaa hyödyntävä esitys, jonka suhteen ei voi valittaa mitään muuta kuin että suhteellisen pieni yleisö pääsi näkemään englantilaisen John Ramsterin kansainvälisen tason huippuohjausta, sitä loistavasti ilmentäviä koti- ja ulkomaisia solisteja ja Ville Matvejeffin mehukkaasti johtamaa musiikkia. Kansallisoopperan uusi produktio ei hyvistä hetkistään huolimatta valitettavasti kuulu näihin ilahduttajiin. Mietin, voiko kukaan ylimalkaan ohjata Figaron häitä onnistuneesti alkupe- räiseen epookkiin, jota ooppera nyt halusi käytää – Anna Kelo saa toivottavasti jatkossa kiitollisempia tehtäviä. ”Oikeat” puvut ja lavasteet ovat kauniita, mutta nykykatsojan silmät pysähtyvät pintaan. Aikalaisyleisölle niiden vivahteet – joilla silloinkin varmasti leikiteltiin – olivat osa tarinaa ja hauskuutta mutta emme enää tunnista niitä vaan sievä kuori peittää ja vie tehoa roolisuorituksilta, joista tulee helposti liian yleisiä. Siksi meitä lähempänä olevat tai epämääräiset aikakaudet toimivat paremmin. Viimeisin esimerkki tästä oli Metropolitanin elokuvateatKuva: Heikki Tuuli Figaron häät / Le Nozze di Figaro: Ola Eliasson (Almaviva), Heikki Aalto (Figaro). Le Nozze di Figaro Text: Riitta-Liisa Mäkipaasi The first few times I saw Le nozze di Figaro – many years ago – it had a reputation as a good comedy which puzzled me. I found it funny in places but quite long and a bit boring. Since then I’ve seen performances that totally changed my opinion. For example; Stockholm Opera’s visit to Savonlinna, which was set to a modern hotel; Tampere Opera’s last winter production with innovative and elegant combination of modern and Rococo period; last but not least, 72 Wagneriaani Åbo Svenska Teater’s internationally top-level direction by John Ramster. It made a good use of Hollywood Gold Age, which the singers from home and abroad interpreted excellently, with the accompaniment of Ville Matvejeff’s rich orchestra sound. Unfortunately, only a relatively small number of the public had the opportunity to see it. I’m sorry to say that the new production of Finnish National Opera doesn’t belong to those exhilarating performances, in spite of many good moments. I wonder if it’s possible at all to direct Figaro’s wedding successfully if the setting is made to original epoch, as Na- tional Opera now wanted to do - in the future hopefully Anna Kelo gets more rewarding tasks. The “real” dresses and sceneries’ are beautiful but a modern audience cannot look behind the nice surface. For contemporary audience, its familiar details were part of the story and fun – and they were certainly toyed with – but we don’t recognize them any more. For us, the pretty surface covers and decreases the effect of acting, and the roles quickly become too general. More recent or indefinite epochs work better. The latest example is Metropolitan Opera’s new production, which was http://www.suomenwagnerseura.org tereissa suorana esitetty uusi produktio, jossa aika oli 1930-lukua. Näin Kansallisoopperan esityksen kahteen kertaan eri paikoilta ja silloin selvisi eräs sen perusongelma, nimittäin koko näyttämön etuosan täyttävät portaat. Niille voi keksiä monenlaisia perusteita, vaikkapa yhteiskuntaluokkien ristiriidoista kertomisen, sehän on libreton päämotiiveja. Mutta käytännössä portaat pakottivat suurimman osan kohtauksista näyttämön takaosaan ja seurauksena oli, että esitys toimi ja kuului kunnolla vain salin puoleen väliin. Niin hallitsevaa näyttämöelementtiä pitäisi ainakin käyttää paljon enemmän ja ketterämmin kuin nyt tapahtui. Suurin osa esityksestä tapahtui portaiden yläpäässä rokokootauluja muistuttavassa ”nukkekodissa”, joka oli kyllä hyvin kauniisti toteutettu ja valaistu. Viimeisessä näytöksessä näyttämö laajeni tyylikkääksi puutarhaksi ja päästiin pulikoimaan suihkulähteeseenkin – vesi näyttää edelleen olevan kovasti muotia teatteri- ja oopperanäyttämöillä niin meillä kuin muualla. Oopperan juoni kulki perinteiseen tapaan. Poikkeuksena oli ylimääräinen rooli, kreivittären sängystä nouseva kaunis tarjoilijapoika, jota esitti tanssija Oskari Nyyssölä. Häntä katseli toki mielel- lään, varsinkin kun hän ainoana esiintyjistä hallitsi tyylinmukaisen liikunnan (tai sen mitä me kuvittelemme rokokooajan tavaksi liikkua..). Ohjaaja muutti oopperan logiikkaa tällä pienellä tempulla melko lailla. Kreivittären aaria aviomiehen uskottomuuden takia kadonneista onnen päivistä ei enää tuntunut kovin riipaisevalta. Jos kreivittärenkään mielestä palvelijoita ei lasketa, niin miksi sitten syyttää kreiviä? Molemmissa näkemissäni esityksissä naisten ja useimpien miesten miehitys oli sama. Anna Immonen teki kreivittärestä melankolisen ja majesteetillisen tyypin ja lauloi kohtuullisesti samoin kuin Tuuli Takala Susannana, joka oli hahmona enemmän suloinen ja harkitseva kuin nokkava ja nokkela. Ann-Mari Heino Cherubinona lauloi oikein hyvin, äänessä riitti volyymia ja hän oli myös poikana aika uskottava. Sari Nordqvistin Marcellinan ja Jyrki Korhosen Don Bartolon monet kohtaukset tapahtuivat mainituilla autioilla portailla, Korhonen vieläpä pyörätuolissa. Melko mahdoton tehtävä luoda komediallista kontaktia yleisöön kenelle tahansa. Muissa pienemmissä rooleissa oli samaa vikaa, seisoskelua tai loppuun asti viimeistelemätöntä liikekieltä. Figarona näin sekä Heikki Aallon että Jussi Merikannon. Aalto oli enemmän vilpitön maalaispoika kuin nokkela palvelija. Laulussa oli pientä ongelmaa niin että hänen oli toisinaan vaikea päästä aloituksissa oopperan vaatimaan äänenkäyttöön vaan laulu kuulosti hetken luonnonääneltä. Merikanto oli notkeampi Figaro sekä ääneltään että näyttämöllä. Toivottavasti hän malttaa jatkossakin olla pilaamatta hyvin kaunista ääntään huutamalla, mitä tapahtui muutaman kerran. Ruotsalainen Ola Eliasson kreivi Almavivana teki roolista sävykkään sekä näyttelemisellään että kauniilla baritonillaan. Hänen kreivinsä oli kaikista rooleista rokokoomaisin. Tommi Hakalan roolityö oli suoraviivaisempi, kreivin pöyhkeyttä ja yksioikoisuutta korostava. Kapellimestarina kuulin sekä Susanna Mälkkiä että Marco Ozbicia. Mälkin johdolla orkesteri tuntui vähän kuivakkaalta ja Ozbicin soi täyteläisemmin mutta vaikutelma saattoi myös syntyä siitä, että paikkani oli tällöin lähempänä näyttämöä. shown in cinemas; the stage was set in the 1930s. I saw National Opera’s production twice from different distances, which made one of its basic problems obvious: a massive staircase covers the whole front of the stage. There are certainly many possible interpretations: it can, for instance describe the social classes and their conflicts, which is one of the main motives of the opera. But in practice the staircase forced most scenes to the back part of the stage, with the result that the performance was seen and heard properly only from the front stalls. Such a dominating element should at least be utilized more and skillfully at that. The majority of the performance happened above the staircase in a “dollhouse”, which was beautifully made and lit. In the last act, the scenery was widened to an elegant garden, and the singers could splash around in a fountain: water element seems still to be fashionable on stages everywhere. The plot was traditional with one exception; there was an extra role. A handsome young waiter, performed by dancer Oskari Nyyssölä, was rising from the Countess’ bed. He was surely pleas- ant to look at, especially because he was the only one whose movements were in accordance to the epoch (or in what we imagine in the Rococo style). With this small trick, the director changed the opera’s logic considerably. The Countess’ aria about former happiness which vanished with her husband’s infidelity didn’t feel very tragic any more. If the Countess herself thinks that servants don’t matter, why blame the Count? The cast in both performances was almost the same. Anna Immonen made the Countess a melancholic and majestic type and she sang reasonably well. So too did Tuuli Takala as Susanna, who was more sweet and controlled than impertinent and witty. Ann-Mari Heino’s Cherubino sang very well with good volume, and she was quite credible as a boy. Sari Nordqvist as Marcellina and Jyrki Korhonen as Don Bartolo had many scenes on the aforementioned empty staircase; even Korhonen on a wheelchair. It was quite an impossible task for anyone to create a humorous contact with the audience! The same difficulty was seen in smaller roles; too much hanging around and unfinished movement. I saw Figaro’s role performed by both Heikki Aalto and Jussi Merikanto. Aalto was more of a sincere country boy than a clever servant. He had some trouble with his voice, thus it was sometimes difficult to reach the opera-like vocal instead of natural sound. Merikanto was a more flexible Figaro both vocally and on stage. Hopefully he maintains patience in order to not ruin his beautiful voice by shouting, which happened a few times. Swedish baritone Ola Eliasson made Count Almaviva to a versatile character by his acting and beautiful voice. His Count was the most Rococo-like of all roles. Tommi Hakala’s role was more straightforward and underlined the Count’s arrogance and simplicity. I heard both Susanna Mälkki and Marco Ozbicia as conductors. Under the direction of Mälkki the orchestra sounded a bit dry and Ozbic made it sound more full-bodied, but that was perhaps due to my seat nearer to the orchestra. http://www.suomenwagnerseura.org Wagneriaani 73 Boris Godunov Teksti: Robert Storm Boris Godunov on ainoa ooppera, jonka Modest Musorgski sai valmiiksi. Hänen keskeneräisiksi jääneitä oopperoitaan on kuitenkin esitetty muiden säveltäjien viimeisteleminä. Hovanshtshina esitettiin Kansallisoopperassa erinomaisena produktiona kymmenisen vuotta sitten ja Sorotšinskin markkinat on nähty siellä 1970-luvulla. Friedrich Meyer-Oertelin ohjaama Boris-produktio on nähty ensimmäisen kerran vuonna 1997. Tällä kertaa pidin siitä enemmän kuin nähdessäni sen viimeksi. Henkilöohjaus oli erittäin toimivaa ja esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia. Sen sijaan Maren Christensenin ankeat lavasteet, näyttivät lähinnä varastohallin seiniltä. Lopussa seinille heijasKuva: Heikki Tuuli Boris Godunov: Matti Salminen (Boris), Ann-Marie Heino (Feodor). Boris Godunov Text: Robert Storm Boris Godunov is the only opera Modest Mussorgsky completed. Of his unfinished operas (completed by other composers) Khovanshchina was performed at the Finnish National Opera about ten years ago and Sorochintsy Fair in the 1970’s. The production of Boris Godunov is by Friedrich Meyer-Oertel and dates from 1997. This time I liked it better than I did the last time I saw it. The personal direction worked well and the performance included some nice details. The problem was Maren Christensen’s sets that looked like the walls of a warehouse. I found them ugly and uninteresting. In the end pictures of tsars and Soviet 74 Wagneriaani tettiin kuvia tsaareista ja Neuvostoliiton johtajista. Tällä alleviivattiin vähän liikaa Venäjän historian eri kausien yhtäläisyyksiä. En pitänyt myöskään Christensenin puvustuksesta, esimerkiksi Xenian peruukki näytti liian pellemäiseltä. Se, että Shuiski näyttää koomiselta hahmolta on perustellumpaa, mutta hän näytti silmälaseineen ja kaljun päälle vedettyine hiuksineen vähän liiankin karikatyyrimaiselta. Musiikillisesti kruunajaiskohtaus oli hiukan vaisu, eikä Matti Salmisen äänikään soinut siinä aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Kuitenkin tästä eteenpäin niin Salmisen kuin kapellimestari Michael Güttlerin esitykset olivat erinomaisia, ja lopputuloksena oli musiikillisesti erittäin hieno esitys. Güttler onnistui tuomaan esiin teoksen erilaiset ja ristiriitaiset puolet. Salminen on yhä lähes 70 vuoden iässä suuri Boris, jonka esityksessä näkyi erityisesti itsevaltiaan haavoittuva puoli. Toinen kiinnostava hahmo on vallantavoittelija, Vale-Dmitri, jonka hahmo on jokaisessa kohtauksessaan varsin erilainen edelliseen verrattuna. Roolin lauloi kauniilla tenorillaan Mika Pohjonen. Hänen näyttelijäntaitonsa ovat kehittyneet huomattavasti lyhyessä ajassa. Niin sanottu Puola-näytös ei ollut mukana teoksen alkuperäisessä versiossa, vaan Musorgski sävelsi sen, koska teokseen haluttiin tärkeä naisrooli. Tämä viehättävä näytös oli onnistunut lisäys, ja ilman sitä teos tuntuu liiankin raskaalta. Tätä näytöstä kuitenkin lyhennetään usein ja jopa jätetään jesuiitta Rangonin rooli pois. Onneksi se esitettiin Kansallisoopperassa lyhentämättömänä, sillä Marinan ja Rangonin välinen kohtaus oli esityksen onnistuneimpia. Niina Keitel oli viettelevä Marina niin äänellisesti kuin olemukseltaankin. Hannu Niemelän baritoni puolestaan oli vahvassa kunnossa Rangonin roolissa. Nimiroolin lisäksi teoksen toinen suuri bassorooli on munkki Pimen. Koit Soasepp lauloi roolin komeasti soivalla, Salmista pehmeämmällä bassoäänellä. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten hän pärjäisi Boriksen roolissa. Shuiskin roolissa kuullaan usein karakteritenoreita, mutta rooli sopi myös Jyrki Anttilan dramaattisemmalle tenorille. Heikkomielisenä esiintyneellä Evgeny Akimovilla oli aidosti venäläinen tenoriääni. Yhdessä esityksessä hän lauloi Vale-Dmitrin roolin. leaders were projected on the walls underlining too much the similarities between the different eras in the Russian history. Many of Christensen’s costumes were not much better than her sets. For example, the wig made Boris’s daughter Xenia look like a comic character. Presenting Shuiski as a comic character is more justified but he looked even too silly with his glasses and some hairs on his bald head. Musically the coronation scene was a bit too tame and even Matti Salminen’s voice sounded a bit weaker than what one is used to hear. Both Salminen and conductor Michael Güttler improved from there, making this musically an excellent performance. Güttler was able to bring out the different and contrasting aspects of the work. At the age of almost 70 Matti Salminen is still one of the great Boris Godunovs, able to show us the vulnerable side of the supreme ruler. Another interesting role is False Dmitri, the pretender to the throne, whose character is quite different in all of his scenes. Mika Pohjonen sang the role with a beautiful tenor. His acting skills have improved considerably in quite a short time. The so-called “Polish Act” was not in the original 1869 version of Boris Godunov. Mussorgsky composed it because the opera needed a leading lady. That charming act is certainly a worthy addition. Without it the opera feels even too heavy. However, The Polish Act is often shortened, even leaving out the character of the Jesuit Rangoni. Fortunately, a complete version of it was performed at the Finnish National Opera – it was a great pleasure to see and hear the scene between Marina and Rangoni. Niina Keitel was a seductive Marina in both voice and appearance. Hannu Niemelä’s baritone was in a strong form in Rangoni’s role. Apart from the title role, the other great bass role of this opera is Pimen. Koit Soasepp who sang the role has a resonant voice, not as dramatic as Salminen’s. It might be interesting to hear him as Boris. The role of Shuisky is often sung by character tenors but also worked very well with Jyrki Anttila’s more dramatic tenor. Evgeny Akimov, who sang the role of the Simpleton, had a true Russian tenor sound in his voice. In one performance he sang the role of False Dmitri. http://www.suomenwagnerseura.org Pelléas ja Mélisande Text: Riitta-Liisa Mäkipaasi Kahden vuoden takainen, Marco Arturo Marellin tyylikäs ohjaus Debussyn Pelléas ja Mélisande -oopperasta nähtiin uudestaan syksyllä. Myös lavastus ja valaistus olivat Marellin. Uusintaohjaus oli Anna Kelon ja Riikka Räsäsen. Painostavan unenomainen lavastus oli edelleen vaikuttava. Näyttämön suuri vesiallas, jota ensi-illan aikoihin mainostettiin, tuntui nytkin luontevalta osalta esityksen symboliikkaa eikä miltään turhalta näyttämötempulta. Miehitys oli viimeksi korkeaa tasoa eikä tälläkään kertaa ollut valittamista. Kuva: Heikki Tuuli Pelléas et Mélisande: Ville Rusanen (Pelléas), Jenny Carlstedt (Mélisande). Pelléas et Mélisande Text: Riitta-Liisa Mäkipaasi Marco Arturo Marelli’s stylish direction, from two years ago, was seen again this autumn. The staging and lighting were Marelli’s as well. Redirection was made by Anna Kelo and Riikka Räsänen. The threatening, dreamlike setting made again a great impression. The enormous water basin on stage, which was promoted before opening night, was even now a natural part of the symbolist opera, and not just an empty trick. The cast was again on a high level. Canadian baritone Jean-Francois Lapointe has a dashing international career in many important opera houses in both Europe and America. Just Golard, Mélisande’s finder and husband, has been one of his praised roles. At the end http://www.suomenwagnerseura.org Näyttävin kansainvälinen ura on kanadalaissyntyisellä baritonilla Jean-Francois Lapointella, joka on esiintynyt tärkeimmillä Euroopan ja Amerikan oopperanäyttämöillä. Juuri Golard, Mélisanden löytäjä ja aviomies,on ollut yksi hänen kiitetyimmistä rooleistaan. Oopperan lopussa tämä taitava näyttelijä ilmaisi Golaudin pettymystä ja raivoa suorastaan pelottavasti. Laulu oli pitkälinjaista ja ilmaisuvoimaista. Mezzo Jenny Carlstedt oli aivan erinomainen herkkänä ja salaperäisenä Mélisandena. Kansainvälinen kokemus kuului kauniissa, kultivoidussa äänessä ja näkyi vapaassa ja hienovireisessä näyttämötyöskentelyssä. Ahvenanmaalla syntynyt Carlstedt on ollut vuodesta 2002 kiinnitettynä Frankfurtin oopperaan, jossa hän on laulanut erityisesti keskeisiä Mozart-rooleja. Hän on vieraillut muun muassa Glyndebournin oopperajuhlilla. Ville Rusasellakin on ulkomaisia esiintymisiä vaikka tyyppinä hänet mieltää perin suomalaiseksi. Hänet muistetaan esimerkiksi aivan mainiona nuorena Aleksis Kivenä. Pelléaksen roolista tämä kirkasvärinen baritoni kyllä selvisi ja teki muutenkin uskottavan ristiriitaisen nuorukaisroolin. Ranskan ääntämys vain oli kamalaa. Jos laulajalla on lahjo- ja, ahkeruutta ja määrätietoisuutta oopperalaulajaksi asti, ei varmaan ole mahdotonta tai edes kovin vaikeaa opetella myös kunnon ääntäminen niillä kielillä, jotka ovat työvälineenä. Muissa rooleissa oli sama miehitys kuin aikaisemmin. Jyrki Korhonen isoisä Arkelina sai istui syyskaudella jo toisen roolin pyörätuolissa. Hahmon jähmettynyt ankaruus välittyi hyvin, samoin Sari Nordqvistin esittämän äiti Geneviéven pelokas huolenpito. Mia Heikkinen teki pikkupoika Ynioldin, jolla on vähän laulettavaa mutta näyttämöllä hahmo on melkein koko ajan. Harvalta laulajalta rooli onnistuisi yhtä aidosti. Heikkisen pieni koko toki auttoi mutta enemmän oli kysymys hienoista liikunnallisista näyttelijänlahjoista. Pieni varaus, joka oikeastaan pitäisi osoittaa Heikkisen ohjaajalle: ilmaisua voisi ajoittain ihan vähän pienentää ja kontrolloida. Sama koskee Heikkisen muitakin rooleja kuten Figaron häiden Brbarinaa. Vanha viisaus on, että kun vaikuttaa vähemmän niin vaikuttaa enemmän. Orkesterilla on tässä oopperassa tärkeämpi oma rooli kuin monissa muissa ja Michael Güttler sai soinnin nyanssit ja täyteläisyyden erittäin hienosti esiin. of the opera this clever actor expressed Golard’s disappointment and fury in a really frightening way. Furthermore, he sang with good legato and power of expression. Mezzo Jenny Carlstedt was just excellent as the delicate and mysterious Mélisande. Her international experience was manifested in the beautiful, cultured voice and in free, subtle acting. Åland borne Carlstedt is a cast member in Frankfurt Opera since 2002 and has become known especially for Mozart roles. She has for instance, visited Glyndebourne Opera Festival. Ville Rusanen has also sung abroad, even if he’s actually a very Finnish type. For example, he’s remembered as a simply splendid young Aleksis Kivi. He performed Pelléas role with his bright colored baritone and made this character, full of contradictions, quite credible. But his French pronunciation was awful. If a singer is talented, hard working and determined enough to become an opera singer, it cannot be impossible or even difficult to learn proper pronunciation of languages, which are necessary tools on stage. Other roles maintained the same cast as before. Jyrki Korhonen as Granfather Arkel performed a role sitting in a wheelchair: the second time this autumn. He skillfully conveyed the character’s rigid severity. Sari Nordqvist was also good as an apprehensive and caring mother. Mia Heikkinen played Yniod, a young boy, who doesn’t get much time to sing but is on the stage almost without a break. Few singers could succeed as truly as Heikkinen. Her small size helped but it is more a question of a sportive acting talent. There is one comment that should actually be made to Heikkinen’s director: she should reduce and control her expression just a little bit, including other roles as Barbarina in Figaro’s wedding. Old wisdom states that you can do more by doing less. In this opera the orchestra has an even more important role than in many others, and under Michael Güttler’s guise as conductor, the nuances and richness of the music came out in a fine way. Wagneriaani 75 Richard Strauss 150 vuotta Teksti: Pekka Vaajalahti Kansallisooppera kunnioitti Richard Straussin 150-vuotispäivää tyylikkäällä konsertilla, johon sisältyi esimerkkejä hänen keskeisiltä luomisalueiltaan: orkesteriteos, yksinlauluja ja oopperaa. Tapahtumat käynnistyivät varhaisella neronleimauksella, sävelrunolla Don Juan. Se ei kestä juuri neljännestuntia kauemmin, mutta sisältää ehtymättömän tapahtumavirran ja loputtoman detaljimäärän. Samalla tunnelma vaihtuu hetkessä riehakkaasta hyvinkin herkäksi ja kokonaisuus tuntuu silti hyvin yhtenäiseltä. Oopperaorkestereille on tunnetusti hyväksi nousta montustaan lavalle orkesteriteosten pariin ja sopiikin toivoa, että vastaavat tilaisuudet lisääntyvät. Teos soi hyvin ja soitto oli taidokasta, joskin yleissointi vaikutti hetkittäin vaskipainotteisemmalta kuin oli tarkoitus. Michael Güttler sai esiin nähdäkseni kaikki keskeiset ideat ihailtavalla tavalla. Hänen saamisensa ylikapellimestariksi briljantin Mikko Franckin jälkeen tuntuu kaiken kuulemani perusteella olleen selvä onnenpotku. Richard Strauss 150th anniversary Text: Pekka Vaajalahti The National Opera honoured Strauss’s 150th anniversary with a stylish concert, including examples of all the most important areas of his work: orchestral, Lieder and opera. The evening began with his early display of genius, the tone poem Don Juan. It takes little more than fifteen minutes, but has an endless flow of ideas, events and details. At the same time, the mood varies from hectic to tender in a minute, the total effect being still of great unity. Opera orchestras usually find it useful and profitable to ascend from their pits and one hopes that this kind of thing will become more frequent. The work was well played in fine sound, though perhaps somewhat brass-heavy. Michael Güttler again gave a very fine interpretation. To have him follow the brilliant Mikko Franck seems a genuine stroke of luck, on the basis of everything I have heard. The German Anna Gabler is something of a rising international star. She sang four orchestral Lieder and an aria 76 Wagneriaani Maailmalla nousevana tähtenä esiintyvä saksatar Anna Gabler lauloi neljä orkestroitua yksinlaulua ja aarian oopperasta Ariadne auf Naxos. Hänellä on hieman epävakaa sopraano, jonka sointi ei ole kauneimpia. Toisaalta hän hallitsee hyvin näiden osin ekstaattisten sävellysten kokonaisuuden ja muotoili musiikkinsa ymmärtävästi. Äänessä on myös hyvin soivaa laaja-alaisuutta ja teksti oli erinomaista. Hänen esityksiään voi ehkä parhaiten kuvata mielenkiintoisiksi, paremmin kuin suureksi tapaukseksi. Konsertin jälkipuoliskon muodosti Ariadnen prologi, jolla Strauss ja Hugo von Hofmannsthal korvasivat alkuperäisen epäonnistuneen idean esittää Molièrea näytelmänä (Le bourgeois gentilhomme) ennen oopperaa. Valinta tähän tilaisuuteen on ongelmallinen, sillä Ariadnen prologi ei ole musikaalisesti erityisen antoisa, vaan sen hohto ja hauskuus perustuu toiminnallisuuteen, jota musiikkikin korostaa. Vain nuoren säveltäjän intohimoinen musiikki elää omaa elämäänsä tässä osassa. Toisaalta prologi ei välttämättä edellytä suuria lavastusratkaisuja, vaan usein näyttämöesityksissäkin varustus käsittää pari tuolia. Esitys oli erinomainen. Oopperan keskeisiä hahmoja ovat Ariadne, tenori Bacchus ja viihdetaiteilija Zerbinetta, jotka kuitenkin prologissa ovat vain vähän esillä. Johanna Rusanen-Kartano, Mika Pohjonen ja Anna-Kristiina Kaappola selvittivät pienet osuutensa ongelmitta. Nimettömät säveltäjä, hänen opettajansa ja tanssimestari eivät esiinny itse oopperassa. Ann-Marie Heino lauloi säveltäjän osan erittäin hallitusti, ilman liiallista voimaa. Rooli on oikeastaan tarkoitettu sopraanolle, mutta mezzosopraanot ovat omineet sen yleensä itselleen (sama koskee Octaviania Ruusuritarissa). Heinon kaunis, kevyehkö ääni toimi kuitenkin hyvin. Jaakko Kortekangas oli erinomainen hänen opettajanaan, samoin Juha Riihimäki innostuneena tanssinopettajana. Kuin jäänteenä alkuperäisestä näytelmäideasta mukana on myös hovimestari, jonka puheroolissa Hannu-Pekka Björkman esiintyi suomeksi paremminkin hyväntuulisen ironisena kuin perinteisen nokkavana ja ylimielisenä. Güttler piti musiikin hienosti hallinnassaan ja koko konsertista muodostui mainio parituntinen. from Ariadne auf Naxos (Ein schönes war), with a slightly uneven and unstable soprano, not one of the most beautiful in sound. However, she masters these often exstatic pieces well, phrasing and enunciating excellently, with a wide range. At the moment, she is perhaps interesting rather than remarkable. The latter half of the concert consisted of the prologue to Ariadne auf Naxos, which was substituted for the misguided original idea of giving a spoken play before the opera. This choice for a concert performance is problematic, because the prologue is not musically very rich, being rather a functional part of the evening. Only the music for the passionate young Composer lives a life of its own, impressively. On the other hand, the prologue does not necessarily demand a great deal of scenery, having even in staged performances sometimes only a couple of chairs. The performance was excellent. The central characters of the opera are Ariadne, the tenor Bacchus and the entertainer Zerbinetta. In the prologue they have only some short exchanges and Johanna Rusanen-Kartano, Mika Pohjonen and Anna-Kristiina Kaappola managed these without any problems. The anonymous Composer, her/his Music teacher and the Dancing master on the other hand do not sing in the opera, but in the prologue they have the important parts. Ann-Marie Heino gave a very fine performance as the Composer, without forcing her beautiful, if smallish, lightish mezzo. The role is really meant for a soprano, but has been usually stolen by mezzos. Jaakko Kortekangas was an outstandingly good Music master, and so was Juha Riihimäki as the energetic Dancing master. As a remnant from the original play, there is a spoken role for a Major-domo, given here in Finnish by the famous actor Hannu-Pekka Björkman. He was a rather benignly ironic character, instead of the more usual nasty and superior snob. Güttler had the proceedings under perfect control, giving us a two hours’ worth of delicious enjoyment. http://www.suomenwagnerseura.org Viitta & Pajatso Teksti: Robert Storm Neddan rakastaja Silvio vaikutti häntä viattomammalta. Ville Rusanen lauloi roolin kauniilla baritonillaan. Monet odottivat luultavasti erityisesti näkevänsä näissä esityksissä Juha Uusitalon Pajatson Toniona. Oli hienoa nähdä Uusitalo Kansallisoopperan lavalla useiden vuosien jälkeen. Vakavien sairauksienkin jälkeen hänen äänessään on edelleen tuttu, vaikuttava sointi. Prologin as on kieltämättä hänen äänelleen vähän liian korkea nuotti. (Itse asiassa tätä nuottia ja hetkeä myöhemmin kuultavaa g:tä ei ole alkuperäisessä partituurissa, mutta ne lauletaan silti useimmissa esityksissä.) Kapellimestari Marco Boemi johti melko hitailla tempoilla, huomioiden tarkkaan musiikin yksityiskohdat. Viitta / Il Tabarro: Hector Sandoval (Luigi), Elisabet Strid (Giorgetta). Pajatso / Pagliacci: Ville Rusanen (Silvio), Helena Juntunen (Nedda). The leading ladies of the two operas were the stars of the evening. Both Elisabet Strid (Giorgetta in Il Tabarro) and Helena Juntunen (Nedda in Pagliacci) gave strong performances vocally and as actresses. Strid was as a dramatic actress and singer while Juntunen showed her skills as a comedienne. The jealous husbands were excellent as well. Hannu Niemelä’s dramatic baritone suits Michele’s heavy role perfectly. It is a shame that Niemelä’s Wagner roles haven’t been seen at the Finnish National Opera. Mika Pohjonen (Canio in Pagliacci), on the other hand, will be seen in his first Wagner role next spring. After his Canio and some other roles I look forward in hearing his Stolzing in Die Meistersinger von Nürnberg., Hector Sandoval had a heroic sound in his voice as Giorgetta’s lover Luigi. Nedda’s lover Silvio seemed more innocent. Ville Rusanen sang the role with a beautiful baritone. What many people in the audience were most eager to see was Juha Uusitalo’s Tonio in Pagliacci. It was great to see Uusitalo on the stage of the Finnish National opera for the first time in many years. After very serious illnesses he still has the impressive sound in his voice. The A-flat that Tonio sings in the prologue was a bit high for his voice. (In fact the two high notes near the end of the prologue were not in Leoncavallo’s original score but they are usually performed.) Conductor Marco Boemi took quite slow tempi, which allowed him an opportunity to pay close attention to detail. Kuvat: Heikki Tuuli Giacomo Puccinin ooppera Viitta esitettiin Kansallisoopperassa vuonna 2010 Il Tritticon osana. Ruggero Leoncavallon Pajatso puolestaan esitettiin vuonna 2013 yhdessä Bartókin Herttua Siniparran linnan kanssa. Vaikka kaipasinkin nyt Il Tritticon muita osia ja Sinipartaa, oli kiinnostavaa nähdä, miten veristiset mustasukkaisuusdraamat Viitta ja Pajatso toimivat yhdessä. Katariina Lahden realistinen Viitta-ohjaus ei ollut pelkästään Kansallisoopperan vuoden 2011 Il Trittico -produktion onnistunein osa; se oli yksi parhaista Kansallisoopperassa näkemistäni esityksistä sekä ohjauksena että musiikillisesti. Erityisen vaikuttava oli shokeeraava loppukohtaus. Vilppu Kiljusen Pajatso-ohjaus on shokeeraava toisella tavalla: kuuluisasta tragediasta on tehty komedia. Mielestäni tämä ohjaus oli hyvinkin viihdyttävä, ei sen enempää eikä vähempää, mutta ymmärrän silti täysin, että monet saattavat pitää sitä pyhäinhäväistyksenä. Näiden kahden oopperan naispääroolien esittäjät nousivat illan tähdiksi. Sekä Elisabet Strid (Viitan Giorgetta) että Helena Juntunen (Pajatson Nedda) tekivät vahvat roolit niin äänellisesti kuin näyttelijöinäkin. Strid oli eläytyvän dramaattinen näyttelijä ja laulaja, Juntunen taas esitteli komediennen taitojaan. Myös mustasukkaiset puolisot tekivät vahvat roolit. Hannu Niemelän dramaattinen baritoni sopii hienosti Michelen rankkaan rooliin. On harmi, että Niemelän Wagner-rooleja ei ole kuultu Kansallisoopperassa. Pajatson Caniona esiintynyttä Mika Pohjosta sen sijaan kuullaan keväällä hänen ensimmäisessä Wagner-roolissaan. Pajatson nähtyäni odotan hänen Stolzingiaan kiinnostuneena. Viitassa Giorgettan rakastajana Luigina esiintyneellä Hector Sandovalilla oli äänessään sankarillista kalsketta. Il Tabarro & Pagliacci Text: Robert Storm In 2011 Il Tabarro by Puccini was performed at the Finnish National Opera as a part of Il Trittico. Pagliacci by Leoncavallo was performed in 2013 in a double-bill with Duke Bluebeard’s Castle by Bartók. Even though I would have liked to see Bluebeard and the two parts of Il Trittico, it was interesting to see how the two verismo operas about destructive jealousy work together. Katariina Lahti’s realistic production of Il Tabarro was not just the most successful part of the FNO production of Il Trittico in 2011; it was also one of the best performances I’ve seen at the FNO, as a production as well as musically. Especially the shocking end of the opera is impressive. Vilppu Kiljunen’s production of Pagliacci was shocking for a different reason: the well-known tragedy had been turned into a comedy. In my opinion, it was very entertaining (nothing more or less) but I can understand very well why some people might find it unacceptable. http://www.suomenwagnerseura.org Wagneriaani 77