Juhlapuhe Tyrnävän seurakunnan 125

1
Juhlapuhe Tyrnävän seurakunnan 125-vuotisjuhlassa 23.2.2014
Professori Hannu Mustakallio, Itä-Suomen yliopisto
Hyvät juhlavieraat, rakkaat tyrnäväläiset!
Monilla suomalaisilla on tapana juhlia syntymäpäiviään, erityisesti 50- ja 60vuotispäiviään. On hyvä tapa pysähtyä kiitollisena ihmettelemään ajan kulkua ja
luomaan katse niin eteen- kuin taaksepäin. Sitä ei tarvitse välttämättä tehdä yksin.
Ystävät ja sukulaiset toivottavat päivänsankarille onnea ja hyvän Jumalan siunausta.
Ystävällinen tervehdys lämmittää päivänsankarin mieltä ja rohkaisee häntä arkisen
elämän keskellä.
Myös erilaiset yhdistykset, koulut ja muut yhteisöt voivat viettää ”pyöreitä vuosia”.
Näin on Tyrnävällä tehnyt vaikkapa vuonna 1953 perustettu keskikoulu, joka vietti
viime vuonna 60-vuotisjuhlaansa. Juhlavuodet antavat tilaisuuden esitellä yhteisön
tarkoitusta ja toimintaa sekä osoittaa kiitollisuutta aiemmille ja nykyisille
vastuunkantajille.
Tänään olemme kokoontuneet viettämään Tyrnävän seurakunnan syntymäpäivää.
Itsenäiselle seurakunnalle vuosia ei ole kertynyt vain 50 tai 60, vaan kokonaista 125.
Kun toivotan Tyrnävän seurakunnalle monia armorikkaita vuosia, ulotan toivotukseni
kaikille teille, jotka olette olleet tämän juhlivan seurakunnan jäseniä – kuka
pitemmän, kuka lyhyemmän ajan. Melkein kaikilla meillä on yhteistä historiaa
Tyrnävän seurakunnan kanssa. Itsellänikin sitä on yhdeksän vuoden ajalta, vuosilta
1952 – 1961, jolloin sain pienenä poikana tarkkailla maailmaa täkäläisen pappilan
pihapiiristä ja vähän laajemmastakin perspektiivistä. Siksi on mieluista osallistua
tähän tyrnäväläisten juhlaan yhdessä teidän kanssanne.
Seurakunnan varsinaisen syntymäpäivän ohitimme jo viime torstaina, helmikuun 20.
päivänä. Tämä juhlapäivä antaa tilaisuuden selvittää, mistä seurakunnan
itsenäistymisessä oikein oli kysymys.
+++
Ennen itsenäistymistään Tyrnävä oli kappeliseurakunta, joka kuului Pohjois-Suomen
merkittävimpään emäseurakuntaan Liminkaan. Tyrnävän kappeli oli muodostettu jo
1640-luvulla. Se oli saanut oman kappalaisen vuonna 1655. Hän oli nimeltään
Josephus Samuelis Lithovius. Samaa sukua eli Lithoviuksia olivat myös lähes kaikki
Limingan kirkkoherrat ja kappalaiset 1500- ja 1600-luvulla.
Limingan kappeliseurakuntiin olivat kuuluneet 1600-luvun alkupuolelle saakka niin
Oulu kuin Muhos, joka puolestaan siirrettiin Limingan alaisuudesta Oulun kappeliksi
ja itsenäistyi vuonna 1776. Tyrnävän kanssa suurin piirtein samanikäisiä
kappeliseurakuntia olivat Lumijoki ja Kempele, mutta kummallakaan niistä ei ollut
2
omaa pappia vielä 1600-luvulla. Temmes puolestaan sai Liminkaan kuuluvan
kappelin aseman vuonna 1796. Kun tultiin 1800-luvulle, Limingan emäseurakunnan
eli kirkkoherrakunnan kappeleita olivat siis Tyrnävä, Lumijoki, Kempele ja Temmes.
Tyrnävän kappeli oli perustamisensa aikoihin 1640-luvulla saanut myös oman kirkon.
Toinen kirkko rakennettiin jo parinkymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1664. Se
tuhoutui tuhopoltossa vuonna 1865. Kolmatta eli nykyistä kirkkoa alettiin rakentaa
vuonna 1873, mutta se valmistui lopullisesti vasta kahdeksan vuoden kuluttua
(1881).
Kirkollisessa hallinnossa Tyrnävä kuului muun Pohjanmaan tavoin Turun
hiippakuntaan, joka sai vuonna 1817 arkkihiippakunnan aseman. Tyrnäväläisten
piispa asui siis kaukana Turussa. Tilanne ei parantunut olennaisesti, kun tämä alue
siirtyi vuonna 1850 perustetun Kuopion hiippakunnan alaisuuteen. Kuopion
piispanistuin siirrettiin kuitenkin vuonna 1900 Ouluun, lähelle tyrnäväläisiä.
Rovastikunnallisessa suhteessa Tyrnävä taas kuului alun perin Oulun
rovastikuntaan, sittemmin tuomiorovastikuntaan. Nykyisin seurakunta on osa
Limingan rovastikuntaa.
+++
Kysymys suurten emäseurakuntien jakamisesta nousi 1800-luvun puoliväliin
mennessä ajankohtaiseksi eri puolilla Suomea. Taustalla oli väkiluvun voimakas
kasvu, kulkuyhteyksien yleinen parantuminen ja pyrkimys kirkollisen toiminnan
tehostamiseen. Seurakuntien itsenäistymispyrkimykset liittyivät luonnollisella tavalla
suomenkielisen talonpoikaisväestön poliittiseen ja yhteiskunnalliseen heräämiseen
sekä suomalaisuusaatteen nousuun. Paikallisella tasolla tavoitteeksi asetettiin
sielunpaimenen ja hänen mukanaan kirkollisten palvelujen saaminen
mahdollisimman lähelle seurakuntalaisia. Kysymys oli nykyaikaisittain puhuen
läheisyysperiaatteen toteuttamisesta.
Kirkkoherrakuntien jakamisesta ja kappeliseurakuntien perustamisesta päätti maan
hallitus eli 1800-luvulla keisarillinen senaatti. Aloitteen näihin toimiin saattoivat tehdä
kirkollisten palvelujen parantamista vaativat yksittäiset seurakuntalaiset sekä
tuomiokapituli ja läänien kuvernöörit eli maaherrat. Yleensä oli kysymys siitä, että
kappeliseurakunnasta oli kovin pitkä matka emäkirkolle eikä kirkkoherraa nähty
sivukylillä kuin harvoin.
Paikallinen aloite oli otettava käsiteltäväksi kirkonkokouksessa, johon sekä kapituli
että kuvernööri lähettivät edustajansa. Emäseurakunnan jakaminen vähensi aina
kirkkoherran tuloja; toisin sanoen seurakuntalaisten etu ja papiston etu saattoivat
joutua ristiriitaan. Papiston palkkauksen ohella oli selvitettävä seurakuntalaisten
muutkin velvollisuudet, jotka liittyivät esimerkiksi virkatalojen eli pappiloiden
rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Siksi aloitteesta oli pyydettävä myös kirkkoherran
lausunto. Seurakuntalaisten anomus meni tuomiokapitulin käsittelyn kautta ja
kuvernöörin lausunnon kera edelleen senaattiin.
3
Senaatti asennoitui 1800-luvun puoliväliin saakka varsin kielteisesti
seurakuntajakoihin, joiden se näki horjuttavan kirkkoherrojen asemaa. Senaatin
suhtautumisessa seurakuntajakoihin tapahtui kuitenkin 1850-luvun mittaan muutos,
joka heijastui suoraan myös Kuopion hiippakuntaan. Senaatti oli nyt valmis
hyväksymään sellaistenkin seurakuntien muodostamisen, joissa olisi vain yksi
vakinainen papinvirka. Käytännössä tämä tarkoitti kappeliseurakunnan kappalaisen
viran muuttamista uuden seurakunnan kirkkoherran viraksi ilman että olisi tehty
muita työvoimaa koskevia järjestelyjä.
Edellä kuvattu tilanne vallitsi myös Limingan emäseurakunnassa. Matkat kappeleista
emäkirkolle eivät tosin täällä olleet niin pitkiä kuin monissa vastaavissa
seurakunnissa. Enemmän kappeliseurakuntien asukkaita painoivat heille sälytetyt
taloudelliset velvollisuudet. Tyrnäväläisten oli nimittäin maksettava paljon suuremmat
papinmaksut Limingan kirkkoherralle kuin omalle kappalaiselleen. He joutuivat
huolehtimaan paitsi oman kirkkonsa ja kappalaisenpappilansa rakentamisesta ja
ylläpitämisestä myös Limingan kirkosta ja pappilasta, vaikkakin vain puolella
emäseurakuntalaisten osuudesta. Kuitenkin Limingan kirkkoherraa nähtiin
kappeleissa vain harvoin, olihan hän koko pohjoisen hiippakunnan mahtavimpia
miehiä. Esimerkiksi Aron Gustaf Borg oli tullut Limingan kirkkoherraksi suoraan
Helsingin yliopiston eksegetiikan professorin virasta, koska Liminka saattoi tarjota
esipaimenelleen paremmat edut kuin yliopisto. Tyrnäväläisten Liminkaan suorittamat
kirkolliset maksut eivät heidän mielestään vastanneet heille tarjolla olevia papillisia
palveluita.
Seurakuntalaisia Tyrnävän kappelissa oli 1870-luvun alussa niukasti enemmän kuin
emäseurakunnassa, kummassakin noin 2 700 henkeä. 1880-luvun puoliväliin
mennessä molempien asukasluku nousi sadalla eli 2 800 henkeen, mutta Limingan
luku oli kolme suurempi kuin Tyrnävän. Ero oli siis aivan mitätön. Kuitenkaan
tyrnäväläiset eivät todellisuudessa olleet tasavertaisessa asemassa suhteessa
liminkalaisiin. Tähän he olivat valmiit hakemaan muutosta. Kilpailu- tai vastakohtaasetelma tyrnäväläisten ja liminkalaisten välillä on vanhaa perua.
+++
Ensimmäisen kerran tyrnäväläiset päättivät anoa kappelinsa itsenäistämistä jo
heinäkuussa 1864, lähes 150 vuotta sitten. Silloin pidettiin Tyrnävän vanhassa
kirkossa kirkonkokous, joka päätti kääntyä asiassa Kuopion tuomiokapitulin puoleen.
Tyrnäväläiset esittivät sellaisen yhteisen kokouksen pitämistä, jossa keskusteltaisiin
– niin kuin pöytäkirjassa todettiin – eikö olisi ”monesta syystä” - - ”tarpeellista ja
seurakunnan hoidon suhteen hyödyllistä saaha tätä Törnävän seurakuntaa eri
Pitäjäksi”. Itsenäiseen pitäjään esitettiin yhdistettäväksi Temmeksen
kappeliseurakunta ja Liminkaan kuuluva Alatemmeksen kylä. Jos asianomaiset eivät
olleet valmiita suostumaan esitettyyn hankkeeseen, tyrnäväläisten
vähimmäisvaatimuksena oli, että Limingan kirkkoherra velvoitettaisiin palkkaamaan
apupappi Tyrnävälle.
4
Tyrnäväläiset esittivät aloitteensa ajankohtana, jolloin kunta ja seurakunta eivät
olleet vielä eriytyneet toisistaan ja kirkkoherra oli myös pitäjänhallinnon johtaja. Siksi
aloitteessa puhuttiin hieman epämääräisesti uuden pitäjän perustamisesta.
Tyrnävällähän erillistä kunnanhallintoa ruvettiin toteuttamaan jo parin vuoden päästä,
vuonna 1867.
Tämän jälkeen asian valmistelu eteni olemassa olevien määräysten mukaan.
Tuomiokapituli määräsi Limingan kirkkoherran Julius Immanuel Berghin pitämään
Tyrnävällä kirkonkokouksen, johon kutsuttiin myös kaikki kappalaiset, Temmeksen
kappeliseurakunnan jäsenet ja alatemmesläiset. Kirkonkokouksen tuli antaa
aloitteesta lausuntonsa. Kuvernöörin tuli puolestaan lähettää asiamiehensä
kirkonkokoukseen ja antaa oma lausuntonsa senaatille.
Kirkonkokoukseen tulleista tyrnäväläisistä vain kaksi kolmasosaa antoi toukokuussa
1865 tukensa seurakunnan jakohankkeelle, hekin vain tiukoin taloudellisin ehdoin.
Hankkeen vastustajia, jotka ilmaisivat pelkäävänsä kirkollisten maksujen korotuksia,
oli yksi kolmasosa. Heihin kuuluivat myös kaikki temmesläiset ja alatemmesläiset.
Paikalla ollut papisto puolestaan halusi pitää kiinni omista palkkaeduistaan, joita
seurakunnan jakaminen olisi vähentänyt.
Oli selvää, että kun edes tyrnäväläiset eivät olleet yksimielisiä seurakunnallisen
itsenäisyyden vaatimuksestaan, hankkeella ei ollut menestymisen mahdollisuuksia.
Kirkkoherra Bergh asettui laajassa lausunnossaan torjumaan sen viitaten erityisesti
Temmeksen ja Alatemmeksen kantaan, samoin Oulun läänin kuvernööri ja Kuopion
tuomiokapituli. Senaatti hylkäsikin tyrnäväläisten ensimmäisen
itsenäistymisanomuksen lokakuussa 1865. Kun sitä ei ole käsitelty Tyrnävän
seurakunnan historiassa, voin nyt esittää, että itsenäisyyden 125-vuotisjuhlinnan
yhteydessä seurakunta omistaisi huomiota myös 150 vuotta vanhalle täyden
kirkollisen itsenäisyyden ajatukselle.
Tyrnävän kirkollisen itsenäistymisen toinen kierros pyörähti käyntiin jo vajaan
kymmenen vuoden kuluttua edellisen päättymisestä, maaliskuussa 1874. Tässäkin
on siis uusi kymmenvuotismuiston viettämisen aihe: toisen itsenäistymisyrityksen
käyntiin saattamisesta tulee kohta kuluneeksi 140 vuotta.
Maaliskuussa 1874 kokoontui Tyrnävän kappalaisen J. P. Snellmanin johdolla hänen
pappilaansa joukko talollisia määrittelemään kantaansa kysymykseen Tyrnävän
mahdollisesta irtautumisesta Limingasta. Osanottajaluetteloon merkittiin Tyrnävällä
edelleen tuttuja sukunimiä kuten Kirstinä, Keränen, Säisä, Pisilä, Kauppi, Korkala,
Tervo, Härmä, Risteli, Alasiira ja Ylisiira. Osanottajat keskustelivat kysymyksestä
innokkaasti ja päätyivät yksimielisesti esittämään, että kappeli ensi tilassa haettaisiin
”itsepäälliseksi pastora(a)tiksi perintöoikeudella”, niin kuin asia ilmaistiin
pöytäkirjassa. Lisäksi kirkonkokous valitsi peräti 18 talollista käsittävän toimikunnan
selvittämään papiston palkkaukseen liittyviä silloisia ja arvioituja uusia kustannuksia.
Uusi kirkonkokous, joka pidettiin tammikuussa 1875, vahvisti seurakuntalaisten
5
yksimielisyyden sekä itsenäisyyden hakemisessa että toiveessa saada
ensimmäiseksi kirkkoherraksi kappalainen Snellman, oma pappinsa.
Tyrnäväläisten anomuksen saavuttua Kuopion tuomiokapituliin Limingan kirkkoherra
Julius Immanuel Bergh määrättiin pitämään virallinen kirkonkokous paitsi Tyrnävällä
myös Limingassa. Jälkimmäinen kokous oli tarkoitettu liminkalaisille,
temmekseläisille, lumijokelaisille ja kempeleläisille. Tyrnäväläiset vahvistivat omassa
kokouksessaan elokuussa 1875 halunsa kirkolliseen itsenäisyyteen, mutta muiden
emäseurakunnan osien edustajat esittivät sen jälkeen, että pitäjä ”moninaisten sen
jakamisesta syntyväin epäkohtain välttämiseksi saisi edespäinkin olla yhtenä”.
Jakaminen nimittäin synnyttäisi ongelmia muiden kappelien kappalaisten
palkkauksessa ja Limingan kirkkoherranpappilan ylläpitämisessä. Limingan
kirkkoherra tarvitsi edelleenkin esimerkiksi ne 140 häkkiä heinää, jotka tulivat
Tyrnävältä.
Omassa lausunnossaan kirkkoherra Bergh yhtyi Limingassa pidetyn
kirkonkokouksen kielteiseen kantaan ja moitti tyrnäväläisiä pelkkien taloudellisten
etujen tavoittelusta. Limingan pastoraatin oli parasta pysyä edelleenkin
jakamattomana. Tyrnäväläisillä ei kirkkoherran mukaan ollut mitään perusteita
esitykselleen kappelinsa itsenäistämisestä tai kappalaisensa nostamisesta
kirkkoherraksi. Heidän vastakohta-asetelmansa suhteessa Limingan kirkkoherraan ja
kirkkoherrakunnan muihin osiin oli harvinaisen jyrkkä. Rovasti Berghin lausunto
painoi jälleen kuvernöörin ja tuomiokapitulin arvioinneissa. Asiaa tuomiokapitulissa
käsiteltäessä puhetta johti entinen Limingan kirkkoherra, Kuopion tuomiorovastiksi
siirtynyt A. G. Borg. Myös senaatti torjui joulukuussa 1875 toisen Tyrnävältä
lähteneen itsenäisyysaloitteen.
+++
Kolmannen kerran tyrnäväläiset lähtivät tutussa asiassa liikkeelle jälleen uudella
vuosikymmenellä, 1880-luvulla. Kaksikymmentä tyrnäväläistä talollista jätti joulukuun
27. päivänä 1887 Limingan kirkkoherralle pyynnön kirkonkokouksen pitämiseksi sen
selvittämiseksi, mitä mieltä seurakuntalaiset olivat kirkollisen itsenäisyyden
hankkimisesta. Ensimmäisenä allekirjoittajana oli talollinen Isak Alasiira
Ängeslevältä, pitäjän keskeisin vaikuttaja.
Vaadittu kirkonkokous pidettiin kappalaisen pappilassa kirkkoherran apulaisen S. A.
Strömmerin johdolla kuukauden päästä, tammikuun 29. päivänä 1888. Läsnäolijat
kannattivat yksimielisesti Tyrnävän erottamista Limingasta omaksi
kirkkoherrakunnaksi ja valitsivat anomusta tuomiokapitulille toimittamaan kirkkoväärti
Esa Keräsen ja kuntakokouksen esimiehen Antti Jaakolan. Nämä jättivät
tyrnäväläisten anomuksen Kuopion tuomiokapitulille 8. maaliskuuta 1888.
Tuomiokapituli määräsi tavanomaiseen tapaan, että anomuksen johdosta oli
pidettävä kirkonkokouksia, tällä kertaa Muhoksen kirkkoherran G. A. Snellmanin
6
johdolla. Kirkonkokoukset pidettiin toukokuun lopulla paitsi Tyrnävällä ja Limingassa
myös Temmeksen, Lumijoen ja Kempeleen kappeleissa.
Tyrnävällä 25. toukokuuta 1888 pidetyssä kirkonkokouksessa oli saapuvilla
kirkkoherra Snellmanin, Limingan kirkkoherran Samuel Strömmerin, Tyrnävän
kappalaisen Adolf Castrénin ja kuvernöörin asiamiehen lisäksi 12 paikallista
talollista. Kaikki läsnäolijat ilmaisivat olevansa yksimielisiä siitä, että Tyrnävän
seurakunta oli muutettava itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi siitä lukien, kun Limingan
kirkkoherran virka seuraavan kerran tulisi avoimeksi. Kirkkoherran nimitysvalta oli
uskottava – kuten Limingassa – tuomiokapitulille; kysymyksessä olisi siis niin sanottu
konsistoriaalinen seurakunta. Myönteisessä tapauksessa kappalaisen puustelli eli
Mankila oli muutettava kirkkoherran virkataloksi, jonka rakentamisesta ja
ylläpitämisestä seurakuntalaiset huolehtisivat. Tyrnäväläiset olivat valmiit
maksamaan tulevalle kirkkoherralleen sen palkan, joka heiltä meni Limingan
kirkkoherralle ja omalle kappalaiselle yhteensä.
Tyrnäväläisten anomusta asettui Limingassa pidetty kirkonkokous selväsanaisesti
vastustamaan. Ensisijaisena perusteena oli, että tyrnäväläisten ei ollut tarvinnut eikä
edelleenkään tarvitsisi Limingan yhteydessä olla vailla papillisia palveluita. Liminka
muodosti jakamattomanakin sopivan emäseurakunnan, jonka kirkolle esimerkiksi
Tyrnävältä oli vain puolitoista peninkulmaa. Liminkalaiset pitivät sitä paitsi
suotavana, että ainakin jokin kirkkoherranvirka pysyisi tulojensa puolesta sellaisena,
että ”ansiokkaat miehet voisivat siinä saada tietojansa ja kykyänsä vastaavat tulot”.
Kirkkoherra Borgin aikoinaan rakennuttaman kirkkoherranpappilan kunnossapito
koituisi emäseurakunnalle liian rasittavaksi, jos Limingan kappelit vapautuisivat sen
ylläpidosta.
Temmeksellä tyrnäväläisten anomus kiinnosti vain kahta kirkonkokoukseen
saapunutta kappeliseurakunnan jäsentä, Lumijoella neljää ja Kempeleessäkin vain
kahta. Yhdenkään kappeliseurakunnan kirkonkokouksen osanottajilla ei ollut mitään
tyrnäväläisten anomusta vastaan.
Tuomiokapituli pyysi lisäksi erilliset lausunnot kaikilta Limingan kirkkoherrakunnan
papeilta ja kirkonkokousten toimittajalta, kirkkoherra Snellmanilta. Limingan
kirkkoherra Samuel Strömmer ilmaisi sekä Tyrnävän kokouksessa että erillisessä
kirjeessä tuomiokapitulille kannattavansa tyrnäväläisten itsenäistymistä. Samalla
kannalla olivat kappalaiset Jakob Mustelin Limingasta, Nils Holmström Temmekseltä
ja O. A. Tenlén Lumijoelta sekä pitäjänapulainen Heikki Krank Kempeleestä.
Kirkkoherra Snellman piti tyrnäväläisten anomusta sekä kohtuullisena että
oikeudenmukaisena ja ilmaisi kannattavansa sitä ”kaikin puolin”. Ne syyt, joihin
vedoten Limingan emäseurakuntalaiset olivat koettaneet pitää kirkkoherrakuntansa
jakamattomana, eivät Snellmanin mukaan olleet mitenkään painavia.
Tyrnäväläisillä oli kolmannen lausuntokierroksen perusteella aivan toisenlaiset
mahdollisuudet toiveensa toteuttamiseen kuin kahdella edellisellä yrityksellä. He
7
olivat saaneet anomukselleen tuen kaikilta kirkkoherrakunnan papeilta ja keskeiseen
rooliin nousseelta Muhoksen kirkkoherralta, samoin kolmelta muulta Limingan
kappeliseurakunnalta. Vastustajien joukossa olivat enää vanhan mahtiasemansa
murenemista pelkäävät liminkalaiset.
Uuden piispan Gustaf Johanssonin johtaman Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin
suhtautuminen seurakuntajakoihin oli myös muuttunut myönteiseksi. Vaikka
tyrnäväläiset eivät olleetkaan esittäneet mitään varsinaista syytä
itsenäistymistoiveelleen, tuomiokapituli asettui sitä kannattamaan. Kantaansa kapituli
perusteli seurakunnan hoitamisen eli sielunhoidon näkökulmasta: seurakunnan
keskellä asuva kirkkoherra voisi hoitaa sitä paremmin kuin ulkopuolella asuva, jolla
oli hoidettavanaan monia muita seurakuntia.
Limingan kirkkoherralle jäi kuitenkin, niin kuin tuomiokapituli oli selvittänyt, riittävät
tulot. Myös Tyrnävän kirkkoherralle oli luvassa riittävät palkkaedut. Näin perustellen
Kuopion tuomiokapituli puolsi senaatille antamassaan lausunnossa Tyrnävän
erottamista omaksi kirkkoherrakunnaksi. Muutoksen oli määrä toteutua Limingan
kirkkoherranviran ja Tyrnävän kappalaisenviran tullessa seuraavan kerran avoimiksi.
Tyrnäväläisten oli kuitenkin maksettava Temmeksen kappalaiselle ja Kempeleen
pitäjänapulaiselle vanhat maksunsa siihen saakka, kunnes papiston uusi
palkkausjärjestely pantaisiin toimeen.
Lopullisen päätöksensä senaatti antoi helmikuun 20. päivänä 1889, joka on siis
Tyrnävän seurakunnan oma itsenäisyyspäivä. Hieman runsaan vuoden kestänyt
käsittelyprosessi johti anojien kannalta myönteiseen lopputulokseen. Tyrnävän
kappelista oli muodostettava uusi kirkkoherrakunta, keisarillisen majesteetin
”armollisessa käskykirjeessä” todettiin. Muutoksen oli määrä astua voimaan sen
jälkeen, kun silloinen Limingan kirkkoherra ja silloinen Tyrnävän kappalainen olivat
siirtyneet pois viroistaan. Uudelle kirkkoherralle oli tuleva se palkka, jonka
tyrnäväläiset olivat yhteensä maksaneet emäseurakunnan kirkkoherralle ja omalle
kappalaiselleen. Kirkkoherran nimitysvalta kuului tuomiokapitulille.
Vaikka Tyrnävän kirkollinen itsenäisyys sinetöitiin keisarillisen senaatin päätöksellä
125 vuotta sitten, itsenäisyyden toteutuminen oli eri asia. Siihen saattoi kulua
normaalitapauksessa vielä 10 – 20 vuotta, joskus pitempikin aika. Ensimmäinen este
itsenäisyyden tieltä poistui, kun Limingan kirkkoherra Samuel Strömmer oli kuollut
pari viikkoa ennen senaatin päätöstä. Hänen seuraajansa G. G. Forsman pysyi
kuitenkin vielä jonkin aikaa tyrnäväläistenkin kirkkoherrana. Toisen esteen muodosti
Tyrnävän kappalainen eli Adolf Castrén, jonka täytyi jättää virkansa ennen kuin
seurakunnan kirkkoherran virka voitaisiin panna hakuun. Castrén hakikin kohta
virkaa Porvoon hiippakunnasta, mutta ei sitä saanut.
Uuden vuosisadan puolella Castrén halusi kuitenkin itse poistaa aiheuttamansa
esteen pyytämällä eroa virastaan 1.5.1900 lukien. Samalla hän pyysi, että
tuomiokapituli määräisi hänet samasta päivämäärästä lukien Tyrnävän virkaa
8
tekeväksi kirkkoherraksi. Castrén haki auki julistettua uutta virkaa ja jäi ainoaksi
hakijaksi, kun toinen hakija peruutti hakemuksensa. Hän joutui antamaan
vaalinäytteensä, mutta tuomiokapituli saattoi julistaa hänet ilman vaalia Tyrnävän
ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Virkaansa Castrén astui vappuna 1901. Käytännössä
tyrnäväläisille helmikuussa 1889 luvattu itsenäisyys toteutui vasta 12 vuoden
kuluttua, vuonna 1901. Siteet vuosisataiseen emäseurakuntaan Liminkaan olivat nyt
lopullisesti katkenneet.
Tyrnävän kappelin itsenäistymisestä alkoi Limingan emäseurakunnan jakautuminen.
Tyrnävän jälkeen itsenäistyivät vuonna 1899 niin Lumijoen, Temmeksen kuin
Kempeleenkin kappelit, vaikka käytännössä muutokset toteutuivat vasta vajaan 20
vuoden kuluttua, vuosina 1918 - 1919. Näiden muutosten jälkeen Limingan
emäseurakunta oli siis menettänyt kaikki neljä kappeliaan.
Tyrnävän seurakuntaa on palvellut kuluneiden 125 vuoden – tai oikeastaan 113
vuoden - aikana Adolf Castrénista Timo Liikaseen kaksitoista kirkkoherraa.
Useimmat kirkkoherrat ovat palvelleet tyrnäväläisiä pitkän ajan. Pisin kausi on ollut
Jaakko Kaltakarilla, vuodet 1980 – 2005 eli kokonainen neljännesvuosisata. Toiseksi
pisimpään Tyrnävän kirkkoherrana työskenteli Sulo Soriola, vuodet 1920 – 1938.
Ylivoimaisesti pisin virkakausi on kuitenkin ollut seurakunnan lukkari-urkurina peräti
46 vuotta – vuosina 1907 – 1953 – työskennelleellä Klaus Jaakko Mattilalla.
Kirkkoherroista useat ovat virkaan astuessaan olleet juuri kirkkoherran vähimmäisiän
täyttäneitä, jopa Suomen nuorimpia kirkkoherroja, siis parhaissa voimissaan olevia
pappismiehiä. 28-vuotiaana kirkkoherran virkaan astui Vesa Huovio. Vuotta
vanhempina Tyrnävälle puolestaan tulivat Lauri Mustakallio, Jaakko Kaltakari ja
Timo Liikanen sekä 30-vuotiaana Jorma Kiviranta.
Hyvät kuulijat,
1800-luvun jälkipuolisko ja vielä 1900-luvun alku olivat uusien seurakuntien
perustamisen aikaa. Kehitys pysähtyi kuitenkin ainakin pohjoisessa hiippakunnassa
1920-luvun puoliväliin mennessä ja kääntyi sittemmin vastakkaiseksi, pienten
seurakuntien yhdistämiseksi. Oli huomattu, että osa toteutetuista
seurakuntarakenteen muutoksista ei ollut enää taloudellisesti kestävällä pohjalla.
Samat kysymykset ovat omana aikanamme nousseet selvittelyn kohteeksi kirkon
voimavarojen niukentuessa.
Tyrnävän kaltaisten kappeliseurakuntien itsenäistämiset olivat oman aikansa
paikallisia rakenneuudistuksia. Ne saivat yhtä paljon huomiota kuin on meidän
päivinämme kohdistunut kunnallisen palvelurakenteen uudistuksiin.
Myös luterilaisessa kirkossamme on kuntarakenteen uudistuksen myötä jouduttu
viime vuosina pohtimaan pienten seurakuntien elinkelpoisuutta.
Seurakuntarakenteen uudistuksen yhteydessä on aiheellisesti korostettu, että
tavoitteena pitäisi olla hallinnollisten ja taloudellisten rakenteiden
9
yksinkertaistaminen, joka ei kuitenkaan saisi vaikuttaa heikentävästi
seurakuntayhteyden kokemiseen paikallisella tasolla.
Kristillinen kirkko on uskomme mukaan yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Saman
voisi sanoa myös aikamme termein: kristillinen kirkko on globaalinen ja
universaalinen. Samalla kirkon on oltava myös paikallinen, lähellä ihmisiä. Jotta
nämä määritteet voisivat toteutua, kirkon hiippakuntineen ja seurakuntineen tulisi olla
tukevasti kiinni myös alueellisissa ja paikallisissa rakenteissa – niin nykyhetkessä
kuin historiassakin. Itsenäisen Tyrnävän seurakunnan historia osoittaa, että kirkko on
todella ollut läsnä paikallisyhteisössä ja toteuttanut tehtäväänsä sen keskellä.
Hyvät tyrnäväläiset,
Olen tänään sijoittanut seurakuntanne kirkollisen itsenäisyyden ajatuksen 25 vuotta
sen lopullista esittämistä varhaisempaan aikaan. Toisaalta olen joutunut toteamaan,
että itsenäinen seurakunta täyttääkin oikeastaan vasta 113 vuotta.
Esitykseni perustuu senaatin arkistossa Kansallisarkistossa Helsingissä säilytettäviin
alkuperäislähteisiin (Senaatin talousosasto KD 31/305, KD 16/318 1875 ja KD 1/310
1889). Jotta en olisi puhunut vain omiani, haluan tässä juhlassa luovuttaa
jäljennökset kaikista alkuperäislähteistä Tyrnävän seurakunnan arkistoon. Näin voitte
itse seurata esittelemieni kolmen itsenäistymisyrityksen kaikkia vaiheita.
Toivotan teille kaikille hyvää ja siunattua juhlapäivää ja juhlavuotta.