Hag sameah! - Helsingin juutalainen seurakunta

Transcription

Hag sameah! - Helsingin juutalainen seurakunta
2/20 12 • 3/5772
Dan Kantor Viranomaiset ristiretkellä
Yaron Nadbornik Vankeudesta vapauteen
Ruben Stiller Me silpojat
Rabbi Simon Livson Miksi emme syö hametsia pesahina?
Timo Turja Juutalaisuus eduskunnassa
Leif Furman Bulgaria pelasti juutalaisensa natseilta
Semy Kahan Saamelaisia Jerusalemissa
Rony Smolar Makkabi 105 vuotta sitten
Minna Lönnqvist Chagall: rakkaus ja maanpako
Hyvää pesahia
– Hag sameah!
Koska olet sen arvoinen.
www.lorealparis.fi
/ lorealparisfinland
Sisällys
2/2012 • 3/5772 (153)
35. vuosikerta
5.4.2012
2/2012 • 3/5772
Pääkirjoitus
Viranomaiset ristiretkellä s. 4
Dan Kanto r
Vankeudesta vapauteen s. 5
Julkaisija
Helsingin juutalainen seurakunta
Judiska församlingen i Helsingfors
www.jchelsinki.fi
Päätoimittaja
Dan Kantor
Ulkoasu
Timo Tervoja
Yaron N a d b o rn ik
K o lu mni : R ub e n S t il l e r s . 7
...................................................................................................................
Juutalainen maailma
Miksi emme syö hametsia pesahina? s. 8
Integraatiosta assimilaatioon s. 18
Rabbi Si m o n L ivs o n
L eif f u rma n
Pohdintoja juutalaisesta metafysiikasta
ja psykoanalyysistä s. 10
L eif f u rma n
Bulgarialainen tarina s. 20
Mi chel Grü n s te in
364-päivän kalenteri s. 22
Juutalaisuus eduskunnassa s. 16
David L a n dau
Ti m o Turja
K ol um n i: R on y S mola r s . 2 4
...................................................................................................................
Taitto
Meri Kuusilehto
Kannen kuva
Kuva Sarajevon Haggadahsta
1300-luvulta
Israel ja Lähi-itä
Saamelaiset Jerusalemissa s. 26
Semy K a ha n
Israelin ystävyys koetuksella
– vai onko s. 30
K o lu mni : Eva Odr is c h in s k y s . 27
Ris t o K u is ma
HaTachana, vanha rautatieasema
– uusi kulttuurikeskus s. 28
K olumn i: M in de l e Lon d o n s . 3 2
Mi ndele L o n d o n
Toimitusneuvosto
Samuel Davidkin, Oscar Eskin,
Leif Furman ja Jussi Hanhivaara.
Toimitusneuvoston asiantuntija-apuna
toimii Raoul Grünstein
Toimituksen osoite
Helsingin juutalainen seurakunta
Malminkatu 26, 00100 Helsinki
Puh. (09) 586 0310
Fax (09) 694 8916
[email protected]
...................................................................................................................
Kotimaa
Keskusneuvoston kirje poikalasten
ympärileikkauksesta ministereille s. 33
Gideon Bolotowskyn puhe USKOTfoorumin vihapuheseminaarissa s. 35
Vainojen uhrien muistopäivä 2012 s. 36
Karmela Bélinki on kosmopoliittinen nainen s. 39
L e e na E ro n e n
K olumn i: Jus s i H an h i va a r a s . 4 0
...................................................................................................................
Historia
Makkabi 105 vuotta sitten s. 42
Ro ny Smo l ar
...................................................................................................................
Kulttuuri
Ilmoitushinnat
Takakansi 340 euroa
Sisäkansi 270 euroa
1/1 sivu 220 euroa
1/2 sivu 140 euroa
1/4 sivu 80 euroa
Kiitokset ja onnittelut 38 euroa
Chagall: rakkaus ja maanpako s. 46
Mi nna L ö n n qv is t
Pirkko-Liisa Schulman ja sota-arkiston yllätys s. 51
L eena E ro n en
Juutalaisen huumorin juurilla s. 52
Da n K a ntor
Kirjasto tiedottaa s. 53
Tilaukset
Helsingin juutalainen seurakunta
...................................................................................................................
Meiltä ja muualta
Maailmalla tapahtuu s. 54
Seuraava Hakehila
ilmestyy viikolla 26/2012
Aineisto toimitettava
viimeistään 25.5.2012
K o o nnu t Leif F ur m an
Huumoria s. 56
K o o nnu t Leif F ur m an
...................................................................................................................
Mielipide s. 57
...................................................................................................................
ISSN 1238-8076
Seurakuntasivut s. 60
PÄÄKIRJOITUS
Viranomaiset ristiretkellä
Dan Kantor
ämä ei tapahtunut kaukaisessa yksinvaltiaan hallitsemassa maassa, jossa kansalaisten ihmisoikeuksia loukataan ja uskonnonvapautta rajoitetaan. Tämä tapahtui
kotimaassamme Suomessa, EU:n mallivaltiossa:
Suomalainen lääkäri oli saanut pyynnön parikuisen
poikalapsen vanhemmilta tulla suorittamaan pojalle
uskonnollis-kulttuurisista syistä ympärileikkauksen.
Juuri ennen saapumistaan perheen kotiin lääkäri sai
puhelinsoiton perheen isältä, joka kertoi, että kaksi poliisia ja lastensuojeluviranomainen olivat yllättäen ilmaantuneet paikalle ja vaatineet ympärileikkauksen peruuttamista, koska heidän velvollisuutenaan oli ehkäistä suunniteltu pahoinpitelyrikos. Ilmoituksen asiasta poliisille
oli tehnyt henkilö, jolla ei ole minkäänlaista juridista
suhdetta poikalapseen. Kun lääkäri saapui paikalle ja
ihmetteli, mistä oli kysymys, todettiin myös hänelle, että
kyse oli rikoksen ennaltaehkäisystä. Asiaa ei auttanut,
vaikka lääkäri totesi, että korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun (KKO 2008:93) ja esimerkiksi viimeisimmän
Helsingin käräjäoikeuden tuomion (2012) mukaan kyse
ei ole pahoinpitelynä rangaistavasta teosta eikä mistään
muustakaan rikoksesta, jos toimenpide suoritetaan lääketieteellisesti oikealla tavalla asianmukaisissa olosuhteissa, niin kuin tässä tapauksessa oli määrä tapahtua.
Poliisi ilmoitti kuitenkin, ettei ympärileikkausta tule
suorittaa liioin siksi, ettei voitu sillä hetkellä Valviran
sivuilta tarkistaa, olivatko kyseisen lääkärin lääkärinoikeudet voimassa. Ympärileikkaus lykkääntyi siltä päivältä, mutta lastensuojeluviranomaiset katsoivat vielä
tarpeelliseksi käydä perheen luona seuraavana päivänä
suostuttelemassa vanhempia luopumaan toimenpiteestä.
Poikalasten ympärileikkaus herättää usein voimakkaita mielipiteitä sen sallimisen puolesta tai varsinkin
sen sallimista vastaan osin ymmärrettävistäkin syistä.
Kysehän on uskonnollis-kulttuurisesta perinteestä, jota
ei Suomessa valtaväestön piirissä harjoiteta ja josta tiedetään varsin vähän. Kun asia tuntuu vieraalta ja kun
tietoa ei ole riittävästi, astuvat usein tunteet peliin,
T
4
h a k e h i l a 2/2012
etenkin kun on kyse pienestä lapsesta. Mielipiteiden
vapaa esittäminen, tietyissä lain määräämissä puitteissa,
kuuluu kuitenkin jokaisen perusoikeuksiin ja on tärkeä
osa demokratiaa.
Tilanne on kuitenkin toinen, kun puhutaan viranomaisista ja heidän velvollisuudestaan kohdella tasavertaisesti maan kansalaisia. Poliisi näyttää ottaneen
poikalasten ympärileikkausasiassa lain tulkinnan omiin
käsiinsä, vaikka se ei sen tehtäviin kuulu ja vaikka asiasta
on olemassa mainittu Suomen korkeimman oikeuden
ennakkoratkaisu vuodelta 2008. Miten Suomen kansalainen voi luottaa siihen, että häntä kohdellaan poliisin
toimesta tasavertaisesti voimassa olevan lain ja vallitsevan oikeuskäytännön mukaisesti, jos joissain asioissa,
kuten poikalasten ympärileikkauskysymyksessä, poliisi
katsoo oikeudekseen tulkita lakia oman mielensä mukaisesti? Mikä estää, ettei näin voi käydä joissain muissakin
valtakulttuurista ja uskonnosta poikkeavissa asioissa?
Vastaavasti voidaan kysyä, millä oikeudella lastensuojeluviranomaiset yrittävät saada vanhemmat luopumaan
päätöksestään ympärileikata poikalapsensa. Ymmärrettävää olisi, jos he pyrkisivät varmistamaan, että toimenpide suoritetaan lääketieteellisesti oikealla tavalla
asianmukaisissa olosuhteissa, mikä olisi tietysti myös
lapsen edun mukaista. Omituista ihmisten uskonnon
ja omatunnon vapauden kunnioittamista on sen sijaan
se, että viranomainen katsoo oikeudekseen taivutella tai
jopa vaatia esimerkiksi Suomen juutalaisia ja muslimeja
luopumaan keskeisestä uskonnollisesta perinteestään.
Kuin pisteenä i:n päälle voidaan vielä todeta, että
Sexpo-säätiö on aloittanut valtakunnallisen EHJÄkampanjan poikalasten ympärileikkauksen kieltämiseksi. Suomi on järjestöjen luvattu maa, joten siinä ei
sinänsä ole mitään ongelmaa, että joku tai jotkut niistä
ovat ottaneet asiakseen ajaa Suomeen lakia, joka kieltäisi
poikalasten ympärileikkauksen. Kyseenalaista sen sijaan
on se, että Sexpo saa kampanjaansa yhteiskunnalta tukea.
RAY on myöntänyt tarkoitusta varten 60 000 euroa vuodelle 2012. Kannattaa siis miettiä, mihin rahat menevät,
kun seuraavan kerran pelaa RAY:n rahapelejä… •
PUHEENJOHTAJAN PALSTA
Vankeudesta vapauteen
Yaron Nadbornik
esah on taas täällä. Vapauduimme aikoinaan Egyptin orjuudesta, mitä juhlistamme joka vuosi samalla tavalla, myös
ruoka noudattelee samaa kaavaa. Kuten
vanha vitsi kuuluukin: jokainen juutalainen pyhä perustuu samaan aiheeseen,
he yrittivät tappaa meidät, selvisimme, nyt syödään.
Mutta jos pohdiskelemme asiaa vakaammin, olisiko
pesahin sanomassa jotakin erityistä, joka voisi edelleen
tänä päivänä puhutella kaikkia jäseniämme ja heidän
perheitään? Vain vankeuden kokenut voi todella arvostaa vapautta. Itse en ole vankina ollut, mutta varusmiehenä kuitenkin. Armeijassahan tunnetusti tarjoillaan
(tai ainakin ennen vanhaan) näkkileipää, jossa lukee
”vain vangeille ja varusmiehille”, ja kyllähän varusmiehet odottavat sitä viimeistä aamua, kuten vangitkin. Eli
yhtäläisyyksiä löytyy niin ruuassa kuin tunnelmassa.
Tänä pesahina olen tehnyt aloitteen toimittaa ruokapaketin vankilaan. Uudellamaalla sijaitsevassa vankilassa
istuu muuan israelilainen, jonka hartaimpana toiveena
on saada pesahiksi matsea ja rypälemehua, jotta hän voisi
viettää edes jonkinlaisen seder-illan. Hän on nuori mies,
joka joutui mukaan ikävään tapahtumaketjuun ja on nyt
siis vankilassa Suomessa. Miehen vanhemmat olivat
minuun yhteydessä ja pyysivät apua. Ajattelin tietysti,
että jos seurakuntamme pystyi ruokapakettien muodossa
auttamaan juutalaisia sotilaitamme talvi- sekä jatkosodassa ja jos kerran edustajiamme vieraili muutamia kertoja neuvostoliittolaisten juutalaisten sotavankien luona
pesahin aikaan, kyllähän me yhtä juutalaista vankilassa
vuonna 5772 pystymme auttamaan. Juuri parahiksi pesahiksi meidän tulisi saada päätös vankilan johdolta, josko
toimitus onnistuu. Ei kuulemma ole rutiininomaista toimittaa vangeille ruokaa. Toivon, että lukiessanne tätä, on
paketti jo perillä. Voin vain kuvitella, että syödessään
matsa-leipää vankilassa nuori juutalainen maistaa paitsi
kansamme historiaa, myös omaa tulevaisuuttaan, toivon
mukaan se näyttäytyy hänelle nykyisyyttä parempana.
Ehkä vapauden juhlassa on hänelle tänä vuonna ihan
oma merkityksensä, merkitys, jota emme voi kunnolla
P
ymmärtää, ennen kuin olemme istuneet kaltereitten
tuolla puolen vapautemme menettäneinä.
P
esahin aikaan tapahtuu tänä vuonna muitakin
kummia asioita. Olemme saamassa historiamme
ensimmäisen suomenkielisen rabbin, joka tuleekin perheineen tänä pesahina tutustumisvierailulle.
Rabbi Simon Livson on viettänyt monia vuosia Israelissa ja on nyt parhaillaan Yhdysvalloissa opiskelemassa. Moni seurakuntalainen odottaa rabbi Livsonin
tuloa. Sisäsivuilta saatte lukea niin luopuvan rabbimme,
rabbi Edelmannin, kirjoituksen kuin myös tervetulotoivotuksen uudelle rabbille seurakuntalaiseltamme. Tällä
kertaa Rony Smolar on asialla kolumnissaan, jossa hän
jakaa näkökulmastaan tietoa. Sekä uskonnollisessa johdossamme että ihan tavallisissa jäsenissämme on monia,
jotka haluavat keskuudessamme asuvan rabbin, ja häntä
todella odotetaan. Seurakuntamme keskuudessa on jo
vuosia kiertänyt rabbi Livsonista toinen toistaan villimpiä huhuja, ”ei se aio tulla”, ”ei sen vaimo voi viihtyä
täällä”, ”kuka nyt täällä jaksaisi vuotta pidempään”. No,
ovat täällä jotkut kestäneet jo sukupolvia, joten miksei
rabbi Livsonkin viihtyisi, kuten hänen sukunsa ja muittenkin suvut ovat jo sukupolvien ajan tehneet. Niin vain
hän on tänä pesahina täällä keskuudessamme, ja toukokuun valtuuston kokouksessa valtuusto päättää valinnasta. Toivomme siis hyvää ja päättäväistä kokousta.
Huomaattehan edellisestä lauseesta erään mielenkiintoisen seikan, siis että seurakuntamme yhdyskuntajärjestyksen mukaan maallinen johto valitsee uskonnollisen johdon. Seurakunnassamme on kuulemma aina
ollut hankala toimia rabbina, kaikilla on asioista mielipiteitä ja useilla monia. Vai pitäisikö edellinen lause laajentaa koskemaan kaikkia juutalaisia seurakuntia? Mene
ja tiedä. Ehkä valintamenettelyllä on osuutensa, lauma
valitsee johtajansa. Näin ollen johtajalla on suuret siivet,
kaikki eivät vain jaksa räpistellä lentoon. Mutta kun lentoon on kerran päässyt, on se suurenmoinen tunne. Näin
ovat jotkut lentäjät kertoneet.
Ehkä meidän maallikkojen tuleekin lopettaa suuret
h ak e h il a
5
luulomme uskonnollissa asioissa ja antaa rabbin päättää
niistä. Tässä on toki rabbin tehtävän suurin sudenkuoppa.
Ei saisi olla liian tiukka, muttei liian sallivakaan. Muuten
ihmisiltä menee usko ja luottamus rabbin osaamiseen
kuten on jossakin päin maailmaa joskus kuulemma käynytkin. Kunniapuheenjohtaja Gideon Bolotowsky totesi
sen niin osuvasti rabbi Dadonin läksiäisissä: ”Rabbi, joka
ei riitele kenenkään kanssa, ei ole rabbi, mutta rabbi, joka
riitelee kaikkien kanssa, ei ole mensch.” Tasapaino on
tärkeä asia monessakin seikassa, rabbina erityisesti.
Hyvää pesahia kaikille, olkaamme vapaita menschejä
vahvoine mielipiteinemme! •
KOLUMNI
Me silpojat
Ruben Stiller
K
ysymys: mikä yhdistää Sexpo-säätiötä,
Suomen Humanistiliittoa, Vasemmistoliiton miespoliittista työryhmää, Vihreä miesliike ry:tä ja Profeministimiehet ry:tä?
Vastaus: juutalaisten ja muslimien
pippeleiden kauhea kohtalo.
Kyseiset järjestöt ovat aloittaneet poikien ympärileikkauksen vastaisen ristiretken tajuttuaan, että vähemmistöjen todellinen ongelma on esinahan poistaminen.
Antisemitismistä ja islamofobiasta ei enää kannata
puhua, koska vähemmistöt kiduttavat ja silpovat omia
poikalapsiaan. Sorron yön symboliksi on noussut ympärileikattu penis, jolta on ristiretkeläisten mielestä kielletty täysimääräinen seksuaalinen nautinto.
Ristiretkeläisten projekti on äärimmäisen haasteellinen. He kantavat valkoisen miehen perinteistä taakkaa:
villit on pelastettava itseltään, koska eivät ymmärrä omaa
parastaan. Villien omiin puheisiin ympärileikkauksesta
ei kannata luottaa, koska villit ovat ympärileikkauksen
takia subjektiivisia ja sokeita.
Näin kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogisti, biologi
ja filosofian tohtori Tiina Raevaara:
”Ympärileikatuilla miehillä näkyy ahdistusta ja
haluttomuutta puhua omasta koetusta toimenpiteestä,
mutta silti (ehkä juuri ahdistuksesta ja tarpeesta oikeuttaa oma menetys), heillä on halu pitää yllä ympärileikkausperinnettä. Tämä näkyy myös ympärileikattujen lääkärien joukossa. Ympärileikkauskulttuuri on eräänlainen väkivallan ketju.”
Tiina Raevaara on tietysti aivan oikeassa. Me juutalaiset miehet emme aloita aamuamme puhumalla ympärileikkauksesta. Suunnattomassa ahdistuksessamme vaikenemme asiasta myös päivälliskutsuilla.
Raevaaran blogin otsikko kertoo kaiken: ”Älkää silpoko
poikianne!” Me juutalaiset ja muslimit emme ole ainoas-
taan subjektiivisia ja sokeita oman esinahkamme menettämiselle, vaan myös väkivallan ketjua ylläpitäviä silpojia.
Onko meillä oikeutta edes osallistua keskusteluun, jos
kulttuurimme keskeinen periaate on lapsien silpominen?
R
aevaara ei ole ainoa silpomisretoriikan harrastaja. Esimerkiksi Sexpo-säätiön Anu Suomela
kiihottuu käyttämään samaa retoriikkaa. Tämä
ei tietenkään ole rasismia, vaan suurta humanismia ja
taistelua lapsen oikeuksien puolesta. Jos on valittava
kansanryhmän leimaamisen ja yhden esinahan pelastamisen välillä, on aivan selvää, että esinahka on ehdoton
moraalinen prioriteetti.
Anu Suomelan pätevyyttä epäileville todettakoon,
että hän on kirjoittanut tutkimuksen suomalaisen masturbaation historiasta. Tutkielman nimi on ”Suomalaista
sooloseksiä – havaintoja 250 vuoden ajalta.” Sexpon
sivujen mukaan tutkielma todistaa, että ”itsetyydytyksen historia on kirjava.”
Lyhennelmän perusteella on mahdotonta sanoa,
käsitteleekö tutkimus myös moraalista itsetyydytystä.
Ristiretkeläisten moraalisen kiihkon perusteella
rohkenen väittää, että monet keskustelijat ovat ehdottoman päteviä kiihottamaan itsensä tavattoman korkeaan moraaliin. Tätä moraalisen loistokkuuden edessä
me silpojat, lasten kiduttajat ja sadistit odotamme, että
meidät pelastetaan itseltämme. Sukupolvesta sukupolveen olemme pahoinpidelleet ja mukiloineet omia lapsiamme, mutta nyt meille tarjotaan pääsy täydellisen
rationaalisuuden valoon.
Eikö rasismikin ole tietyllä tavalla ymmärrettävää, jos
se kohdistuu lasten kiduttajiin?
Siis meihin. •
h ak e h il a
7
Juutalainen maailma
Miksi emme syö
hametsia pesahina?
Rabbi Simon Livson
P
esahina olemme erityisen tarkkoja siitä,
että emme syö hametsia. Toora käskee
meitä olemaan syömättä sitä, mutta
tämän lisäksi emme saa omistaa tai edes
nähdä sitä. Rabbit kielsivät myös kaiken,
mikä on hametsin ja jonkin muun ruokalajin sekoitus. Näin ollen etäännyttäminen hametsista
on viety äärimmäisyyteen. Mikä tähän voisi olla syynä?
Zoharissa (tunnetuin kabbalistinen teos) sanotaan,
että hamets havainnollistaa jetser harata, ihmisen hallitsematonta puolta. Tämä on se sielun puoli, joka pyrkii
saamaan meidät tekemään epäolennaisia asioita, vaikka
meidän pitäisi saada jokin tärkeä työ samanaikaisesti
valmiiksi. Zohar mainitsee, että tämä puoli on vahvasti
ylimielinen. Miksi näin? Hiiva nostattaa taikinan, mikä
on verrattavissa ylimielisyyteen, jossa henkilö ”nostattaa” itsensä muiden yläpuolelle. Toisaalta, kun tarkastelemme matsaa (happamaton leipä), se jää matalaksi.
Matsa kuvastaa nöyryyttä.
Jos kerran hametsilla on tällainen piirre, niin minkä
vuoksi meillä ei ole samanlaista kieltoa muuna aikana
vuodesta? Eräs kansanperinteemme teoksista (Midrash
Tanhuma) vastaa toteamalla, että kysymys on turha.
Perinteen mukaan Jumala ylistää ihmistä siksi, että hän
kasvattaa viljaa ja valmistaa siitä leipää. Ihminen on
kehittänyt itselleen menetelmän ja on osa sitä. Jumala
on antanut meille viisautta ja kyvyn muokata ja parantaa maailmaamme. Hän loi maailman puutteelliseksi,
jotta me ihmiset voisimme jatkaa Hänen työtään, ja niin
teemmekin. Tätä yhteistyötä kutsumme tikun olamiksi,
maailman korjaamiseksi.
Edelleen: Minkä vuoksi saamme syödä hametsia
muuna aikana vuodesta kuin pesahina? Hamets on
meidän kohonnut egomme. Samalla tavalla kuin hamets
liittyy taikinan kohoamiseen, se kuvaa omahyväisyyttämme, liiaksi kohonnutta itsekeskeisyyttä. Juutalaisuus
uskoo egoon, mutta sellaiseen, jolla on hyvät tarkoitusperät. Psykologit puhuvat terveestä egosta, joka on voimavara yksilön kehityksessä. Se on vahva motivoija elämässämme ja auttaa meitä näkemään oman arvomme.
Onhan Toorassa kirjoitettu: ”ja Jumala loi ihmisen
8
h a k e h i l a 2/2012
kuvakseen”. Ihminen ilman egoa ja oman itsen arvostamista voi vaipua masennuksen syövereihin, omaan
Mariaanien hautaansa. Egon olemassaolo kannustaa
meitä katsomaan tulevaan ja olemaan osa Jumalan luomisprosessin jatkuvuutta.
Terveen egon vastakohtana on kahdenlaista ylimielisyyttä, jotka molemmat liittyvät hametsin kieltoon. Yksi
on sitä, jossa henkilö luulee olevansa älykkäämpi, vahvempi ja menestyneempi kuin mitä hän todellisuudessa
on. Tällainen ylimielisyys kohdistuu yleensä muita
ihmisiä kohtaan. Kyseinen suhtautumistapa aiheuttaa
monia ongelmia yksilössä muun muassa siksi, että hän ei
ilmeisesti tunne itseään tarpeeksi hyvin, mikä voi johtaa
ainakin pitkällä aikavälillä pettymyksiin. On selvää, että
tällainen ajattelu ei ole koskaan hyväksi.
T
oinen ylimielisyyden muoto ei ole ylimielisyyttä
muita ihmisiä kohtaan, vaan Jumalaa kohtaan.
Kutsun tätä muotoa Baabelin tornin rakentaneen sukupolven ylimielisyydeksi. Tämän ajattelun
mukaan me ihmiset olemme puolijumalia, jotka voivat
jakaa taivasten valtakunnan Jumalan kanssa. Baabelin
tornin rakentajien ajattelussa keskeinen kysymys oli,
miksi ihmisen valta rajoitettaisiin maan päälle. On
kuitenkin muistettava, että Jumala loi meidät ja Hän
lopulta päättää, miten asiat menevät. Me voimme vaikuttaa maailman tapahtumiin vain siksi, että se on osa
Jumalan suunnitelmaa. Jumala vei meidät ulos Egyptin
orjuudesta, ei ihminen. Hän antoi meille vapauden ja
samalla opetti, mitä orjuus aiheuttaa ihmiselle.
Kuvitellaan valtavan suuri puu. Sillä on juuret, joita
emme näe, sillä ne ovat syvällä maan alla. Puulla on
pitkät oksat, joissa on kauniit lehdet. Vertauskuvallisesti voimme sanoa, että Jumalan tahto, Toora vastaa
oksia, kun taas Jumala on puun juuri (puhtaasti kielikuva). Puun lehdet kuvastavat meitä ihmisiä, kun takerrumme Tooraan ja saamme siitä voimaa. Puu ja oksat
näyttäisivät huonovointisemmilta ilman meitä. Ilman
lehtiä puu näyttäisi syrjityltä. Se näyttäisi siltä, että se
ei kuulu paikkaan, johon se on juurtunut. Vaikutamme
myös juuriin, mutta lopulta puun juuret säätävät puun
tulevaisuuden kokonaisuudessaan.
Näin on myös maailman laita. Vertauskuvassa puu
on maailma. Jumalan täytyi luoda tila, jossa on mahdollisuus muullekin kuin hänen läsnäololleen. Jumalaa
on vaikea nähdä maan päällä, aivan kuin puun juuria.
Järki sanoo meille, että jonkin asian on kuitenkin kannateltava puuta. Määrittelemme huonovointisen puun
sellaiseksi, jolla ei ole lehtiä. Jos taas näemme suuret
vihreät lehdet, puu näyttää terveeltä. Tässä kohdassa
egolla on merkitystä, sillä tiedämme, että me ihmiset
olemme puun lehdet. Jos egomme on terve, ymmärrämme tärkeytemme puun olemuksessa oikealla tavalla.
Emme ole ylimielisiä, vaikka tiedämme panoksemme
tärkeyden puun terveydessä. Totta, meidän täytyy
uskoa itseemme, huomata omat kykymme ja nähdä,
että meillä on merkitys tässä maailmassa. Muistakaamme kuitenkin olla nöyriä Jumalan edessä. Hän
kannattelee meitä.
Pesahina syödään vain happamatonta leipää, matsaa.
Hamets liittyy taikinan kohoamiseen ja kuvaa samalla
ihmisen liiaksi kohonnutta omahyväisyyttä.
P
esahin ja eritoten sederin tarkoituksena on välittää ja juurruttaa kansamme historia seuraaville
sukupolville. Tehtävämme on kertoa heille arvoistamme, heidän arvoistaan. Heidän on tärkeää tietää, että
Jumala on valinnut meidät vapauden sanansaattajiksi.
Pesah on erinomainen ajankohta opettaa lapsillemme
Jumalan mahdista, sillä juhlapyhä on täynnä yliluonnollisia ihmeitä ja luonnonmullistuksia. Meidän tulisi opettaa lapsillemme, että juutalaisen kansan synty ja kohtalo ei ole ihmisen keksintöä, vaan Jumalan määräämä.
Pesahin voi nähdä myös vastakohtana purimille, jonka
tarkoitus on painottaa ensisijaisesti ihmisen panoksen
osuutta maailman tapahtumissa.
Miksi juutalaisuus on edelleen olemassa? Sederin vuoksi. Me emme unohda, vaan välitämme sen, mitä tiedämme seuraavalle sukupolvelle kysymyksillä ja keskustelulla. Me perimme uskomme perustan suoraan Jumalalta.
Kaikki ne teot, jotka Hän on tehnyt meille, puhuvat sen
puolesta. Meidän on mahdotonta keksiä näitä asioita. Koko
juutalainen kansa näki Jumalan ilmestyvän Siinain vuorella. Kaikki näkivät saman tapahtuman. Jos luulemme,
että me loimme historian ja ihmeet ilman Jumalaa, olemme
väärässä. Me olemme kumppaneita Jumalan kanssa.
N
yt voimme kenties ymmärtää paremmin,
miksi hametsia ei saa syödä, nähdä tai omistaa.
Molemmat hametsin kieltoon liittyvät ylimielisyydet antavat kaiken kunnian ihmiselle. Ensimmäinen
on yksilön sokeaa ylistystä itselleen muihin ihmisiin
nähden, ja toinen ylistää ihmiskuntaa liiaksi suhteessa
Jumalaan, siis antaa kaiken kunnian ihmisille ja unohtaa ylimmän vaikuttajan, Jumalan. On äärimmäisen
tärkeää, että olemme pesahina nöyriä, sillä se on nöyryyden juhla Jumalan edessä. Koska kaikki eivät välttämättä kykene aina käyttämään egoaan terveellä tavalla,
on meidän vähennettävä riskejä juuri pesahina, ja täten
pysymme kaukana hametsista.
Opettakaamme pesahina lapsillemme juutalaisuutta,
joka uskoo ihmisen kykyihin ja merkitykseen tässä ja
nyt, mutta joka myös osaa hahmottaa ja erottaa ihmisen
kyvyt Jumalan kyvyistä. Pesahina ei ole tilaa pullistuneelle egolle, hametsille. Hag sameah!
Kirjoittajasta on määrä tulla Helsingin juutalaisen seurakunnan
rabbiini. Hän syventää parhaillaan opintojaan New Yorkissa.
Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta simon.livson@
gmail.com. •
h ak e h il a
9
Pohdintoja juutalaisesta metafysiikasta ja psykoanalyysistä
Michel Grünstein
Vanha lehtileike johtaa kirjoittajan ajatukset
ihmisen sisäisen maailman ja elämän syvien
kysymysten pohdintaan. Ihmisen tiedostamatonta kartoittavassa psykoanalyysissä hän
näkee samoja piirteitä kuin juutalaisessa metafysiikassa, mutta jää siinä kaipaamaan jotain,
mitä sekulaarit elämänfilosofiat eivät tarjoa.
Kirjoitus on lyhennelmä Helsingin SuomiIsrael yhdistyksen luentosarjassa 29.11.2011
pidetystä esitelmästä ja on osaltaan jatkoa
saman kirjoittajan Hakehilan numeroissa
3 ja 4/2010 julkaistun esitelmän pohdinnoille.
Vintillä
Kävin lokakuussa
usei ta ker toja
kerrostaloni vintil lä. Olin päättänyt siivota ahtaak si käy nyt tä
vinttikomeroa ja
jär jestellä tavaroita, joita sinne
oli vuosien mittaan kertynyt.
Kenties pystyisin
myös luopumaan
jos takin, mitä
en enää tarvinnut. Mutta kuten
monet ovat huomanneet, usein kuluu enemmän aikaa
vanhojen tavaroiden tutkimiseen kuin niiden järjestämiseen ja paikkojen siivoamiseen.
Minulle sattui näin, kun vintin hämärässä avasin
matkalaukun, johon muistin siirtäneeni vanhoja valokuvia ja papereita.
Laukun avaamisesta muodostui pari tuntia kestänyt
tunnematka. Varsinkin valokuvat, joita oli useita satoja,
palauttivat mieleeni ihmisiä ja menneitä tapahtumia,
10
h a k e h i l a 2/2012
joista osan olin jo melkein unohtanut. Vaikka suurin
osa valokuvista toi mieleen lämpimiä muistoja, tunsin
lievää surumielisyyttä. Mihin kaikki nämä vuodet olivat
kadonneet? Olinko menettänyt ne vai seurasivatko ne
yhä mukanani? Entä miten olin käyttänyt tähänastisen
elämäni, olinko tehnyt oikeita valintoja vai ehkä hukannut kallisarvoisia vuosia turhiin kamppailuihin?
Vanha lehtileike
Matkalaukusta löytyi myös vanhoja lehtileikkeitä. En
muistanut lukeneeni niistä ainoatakaan enkä edes sitä,
olinko itse pannut ne talteen.
Eräs artikkeleista vaikutti muita kiinnostavammalta.
Se oli Erkki Huhmarista, Hesperian sairaalan kliinisen
neurofysiologian ylilääkäristä 1980-luvulla tehty haastattelu, jonka otsikko oli Älä jankuta, jankuta, jankuta,
jankuta – sano se oikealla aivolohkolla.
Muutaman rivin johdanto avasi aihetta lisää: ”Hiljainen matkustaja on aina kyydissä mukana. Se neuvoo ja
auttaa, mutta ilman sanoja. Se on oikea aivolohko, joka
on vapautumassa jankuttavan kumppaninsa ylivallasta.
Hiljainen matkustaja neuvoo tien tunteiden ja luovuuden syville lähteille.”
Koska artikkeli oli koko sivun mittainen, päätin lukea
sen asuntoni lämmössä.
Seuraavana päivänä tutustuin kirjoitukseen kaikessa
rauhassa. Sen keskeinen idea esitellään jo ensimmäisissä
kappaleissa, joissa toimittaja referoi Huhmarin ajatuksia:
”Kukapa ei tuntisi sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat
älykkäitä ja monimutkaisia asioita loputtomiin, mutta
jättävät kuitenkin tunteen, etteivät he pääse lähellekään
varsinaista ydintä. Sellaiset ihmiset ovat vasemman
aivolohkonsa vankeja, ohkaisia älyllistäjiä ja verbaalikkoja, jotka jahkaavat ja jankkaavat samoja asioita. He
puhuvat paljon, mutta eivät eläydy eivätkä paneudu
koskaan siihen, mitä he sisimmässään todella tarkoittavat ja haluavat.
”He ovat lukkiutuneet vasemman aivolohkonsa
stressattuun tilaan jauhamaan sanojen maailmaa, jonka
läpi he eivät pääse tunkeutumaan omakohtaisen eläytymisen ja tunteiden tasolle. Miten pitäisi menetellä?
Sellaiselle ihmiselle voisi todeta, että älä sano sitä
vasemmalla aivolohkollasi, vaan yritä ilmaista se aivojesi
oikealla puoliskolla.
”Siis mene itseesi, tunteisiisi, perimmäisiin motiiveihisi. Eläydy asiaan kokonaisvaltaisesti äläkä jankuta. Älä
puhu niin paljon!”
Huhmar mainitsee, että Nobel-palkittu psykobiologian professori Roger W. Sperry nimittää oikeaa aivolohkoa ”hiljaiseksi matkustajaksi”. Huhmar selittää,
että puheen muodostamisesta huolehtii vasen aivolohko.
Sellaisenaan se on hänen mukaansa varsin yksinkertaista, mekaanista ja loogista toimintaa. Mutta sen edellytyksenä ovat henkiset ideat ja kokonaishahmotukset,
joista huolehtii oikea aivolohko. Se ei puhu, mutta on
taustalla mukana kaikessa. Huhmarin mielestä se on itse
asiassa ”hiljainen ohjaaja”, koska siinä sijaitsevat ihmisen tiedostamattomat ulottuvuudet.
Vaikka Huhmar haastattelussa käsitteleekin ihmisen
tajuntaa neurofysiologian ja aivotutkimuksen näkökulmasta, hänen ajatuksensa muistuttavat paljossa syvyyspsykologian havaintoja. Hän mainitseekin Sigmund
Freudin ja Carl Gustav Jungin, joita pitää ihmisen oikean
aivolohkon tiedostamattoman syvyyden ensimmäisinä
kartoittajina.
Artikkelin luettuani kummastelin, etten ollut kuullut
näin mielenkiintoisesta tiedemiehestä aiemmin. Ryhdyin tutkimaan nettisivuja toivoen, että sieltä löytyisi
lisätietoja Huhmarista.
Huhmarin mahdollisesti kirjoittamista kirjoista en
nähnyt mainintoja, mutta muuten hän vaikutti osallistuneen melko aktiivisesti tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Minua kohtasi kuitenkin ikävä yllätys, kun silmäilin
suggestoterapeutti Timo Lehden kirjoitusta, jossa tämä
kertoo, että Huhmarin hypnoosikäsitys on monessa
mielessä hänen oman hypnoosiajattelunsa perusta.
Mutta voi, Lehti puhuukin ”edesmenneestä” tohtori
Huhmarista!
Huhmar onkin siis tätä nykyä kuollut. Ja minä kun
olin ehtinyt leikkiä ajatuksella, että olisin voinut tavata
hänet ja ehkä keskustella kumpaakin kiinnostavasta
aihepiiristä, ihmisen sisäisestä maailmasta.
Ajan vääjäämätön kulku
Minut valtasi nyt samantapainen alakuloisuus kuin
edellisenä iltana vintillä. Miten arvoituksellinen asia
ajan kulku onkaan ihmisen elämässä? Ja millaisen mysteerin kuolema meille esittääkään? Onko niin, että me
astelemme elämäämme eteenpäin kuin pitkin suoraa
viivaa, kunnes viiva päättyy, aikamme koittaa, eikä
meitä enää ole?
Shakespeare tarjoaa kysymykseen yhden, synkän
vastauksen Macbethin viimeisen suuren yksinpuhelun
loppusäkeissä: ”Sammu, sammu, lepattava liekki! Elämä
on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, joka temppuilee ja
rehkii näyttämöllä hetken, eikä palaa. Se on hullun loru,
täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.” (Matti
Rossin uusi suomennos).
Kuten tiedämme, sekulaarin ja uskonnollisen kulttuurin näkemykset elämän perimmäisistä kysymyksistä
poikkeavat toisistaan usein jyrkästikin. Maallistunut
ateisti ei usko Jumalan olemassaoloon eikä elämän jatkumiseen kuoleman rajan tuolla puolen.
Tämä ei silti tarkoita, että hän välttämättä Macbethin tavoin kokee elämänsä olevan vailla mieltä. Hän voi
tuntea syvää tyydytystä siitä, että on saanut elää, antaa
Valinta uskonnollisen uskon ja epäuskon välillä kuuluu
mitä suurimmassa määrin yksilön vapauden piiriin. Olen
itse melko pitkään samastunut edellä luonnehtimaani humanistiseen elämänasenteeseen, mutta viime vuosina se ei ole
enää täysin tyydyttänyt minua. Tuntuu kuin se ei kattaisi
ihmisen sielun kokonaisuutta.
h ak e h il a
11
Ranskalaisen psykoanalyytikon Willy Barralin mukaan
lapsi on olento, joka herkästi aistii vanhempiensa tunnetilat,
myös sellaiset, joita nämä yrittävät salata tai joista he eivät
itsekään ole tietoisia.
panoksensa ihmiskunnan yhteiseen matkaan ja ehkä
tunnistaa oman persoonansa hedelmöittävän vaikutuksen läheisissään.
Tämä on paljon – ja kuitenkin hengellisesti orientoitunut ihminen tuntee, että siitä sittenkin puuttuu jotain.
Kun maallistunut ihminen hakee lohtua ajatuksesta, että
hänen olemassaolonsa jollain tavoin jatkuu hänelle tärkeiden ihmisten mielessä ja sydämessä, uskova juutalainen
tai kristitty toivoo, että kuoleman jälkeen hänet otetaan
luojansa tykö, häntä rakastavan Jumalan läheisyyteen.
Toisaalta, onko sillä viime kädessä väliä, miten suhtaudumme Jumalan olemassaoloon ja ihmisen kuolevaisuuteen? Ehkä pääasia onkin, ettemme elä itsekkäästi vain omaa hyväämme ajaen, vaan moraalisesti ja
kanssaihmisiimme anteliaasti asennoituen.
Mitä eroa sillä on, onko taivaassa joku vai onko se
tyhjä, niin kauan kuin koemme, että elämämme on
täyttä ja mielekästä?
Valinta uskonnollisen uskon ja epäuskon välillä
kuuluu mitä suurimmassa määrin yksilön vapauden
piiriin. Olen itse melko pitkään samastunut edellä luonnehtimaani humanistiseen elämänasenteeseen, mutta
viime vuosina se ei ole enää täysin tyydyttänyt minua.
Tuntuu kuin se ei kattaisi ihmisen sielun kokonaisuutta.
Erään syvällisen ja ymmärrettävän tavan hahmottaa
ihmisen ja hänen elämänsä eri ulottuvuuksia tarjoaa
kristinuskon ristikuvio, missä vaakasuora akseli kuvaa
elämäämme kanssaihmistemme parissa, ja pystysuora
edustaa suhdettamme Jumalaan.
Jälkimmäinen kuvastaa sitä useiden ihmisten kokemusta, että heidän sisimmässään on jotain, joka elää ja
odottaa heidän minuutensa takana tai taustalla. Tässä
vaikeasti sanoitettavassa hengellisessä kaipuussa on
kyse tunteesta, että sielumme syvyydessä uinuu jokin
aarre, ja että sieltä samanaikaisesti puuttuu jotakin.
Psykologiset tulkinnat
Aikaisemmassa kirjoituksessani (Hakehila 3 ja 4/2010)
käsittelin muiden aiheiden ohella Sigmund Freudia ja
hänen ateismiaan. Freudhan ei uskonut Jumalan olemassaoloon, vaan katsoi, että Hän on ihmisen toiveajattelun
tulos, mielen projektio, jonka tiedostamattomana tarkoituksena on lisätä turvallisuuden tunnetta kohdatessamme elämän kovia tosiasioita.
12
h a k e h i l a 2/2012
Esitin, että toisenlainen psykologinen tulkinta voi
yhtä uskottavasti päätyä täysin päinvastaiseen väitteeseen: että Jumalan olemassaolon kieltäminen on mielen
suojautumismekanismi.
Ihminen on ehkä jo varhaislapsuudessaan tullut haavoitetuksi, kun hän on suuntautunut sydän luottamusta
tulvillaan läheisiinsä ja mahdollisesti tullut torjutuksi.
Ajan myötä näin turhautettu pieni lapsi oppii vaistomaisesti kätkemään tunteensa ja itse äidittämään itseään. Kärjistetysti voi sanoa, että lapsi joutuu tekemään
”äidinmurhan”, ettei itse tulisi sielullisesti surmatuksi.
Tästä mielensä puolustautumisliikkeestä hän pysyy
vielä aikuisenakin yleensä lähes kokonaan tietämättömänä. Rakkaudettomaan perheeseen syntynyt lapsi
ajautuu näin ainakin osittain katkaisemaan tunnesiteensä vanhempiinsa. Vastavuoroisen rakkauden puute
tuottaisi hänelle muuten liikaa tuskaa.
Ajatukseni oli, että tällaisen varhaislapsuuden ja
nuoruuden läpikäynyt saattaa myöhemmällä iällä piilotajuisesti asennoitua samalla tavalla Jumalaan. Hän
torjuu Jumalan, koska tuntee olevansa yksin, tietää ettei
kukaan kuitenkaan vastaa hänen sisäisen lapsensa avunhuutoon. Parempi lakata haihattelemasta ja myöntää,
ettei Jumalaa ole olemassakaan – Hän on vain heikkojen harhakuvitelma, kun nämä eivät kestä todellisuuden
kohtaamista sen kaikessa karuudessa. Siten ihmisessä
kehittyy niitä ateistisia tuntoja, joita Freudkin omassa
ajattelussaan ilmentää.
En tarkoita, että kaikella ateismilla olisi tällainen
psyykkis-emotionaalinen syntyhistoria: Jumalan kieltämiseen voi varmasti päätyä toisinkin. Samantapaisissa
olosuhteissa kasvava nuori saattaa myös kääntyä Jumalan puoleen ja pyrkiä luomaan Häneen sellaista turvaa
tarjoavaa ja läheistä kiintymyssuhdetta, johon hänellä ei
ole ollut mahdollisuuksia oman perheensä kesken.
Vaikka edellä hahmottelemani selitys on minusta
järkeenkäypä, sanoisin jopa ilmeinen, en ole törmännyt
siihen psykoanalyyttisissä julkaisuissa. Onko niin, että
analyysin piirissä ateismia pidetään ihmisen normaalina
olotilana, uskoa Jumalaan taas jotenkin epäilyttävänä ja
tulkintaa vaativana? Puhu psykoanalyytikolle hengellisistä kysymyksistä ja näet kulmakarvojen kohoavan.
Tai sitten kohtaat vaivaantuneen hiljaisuuden. Et aina,
mutta useimmiten.
Mitä löydän psykoanalyysistä?
Aiheeni on juutalainen metafysiikka, mutta huomaan
pohtivani psykoanalyysiä ja kokemuksiani sen parissa
oman juutalaisen identiteettini pohjalta. Jotkut sanovat,
että psykoanalyysi on perinyt paljon juutalaisuudelta,
olivathan Freud ja lukuisat muut analyysin pioneerit
juutalaisia, ja heidän ajattelussaan on piirteitä, jotka voi
tunnistaa myös juutalaisista teksteistä ja perinteestä.
Vaikka näin ei olisikaan – eihän psykoanalyysi ole perinyt esimerkiksi uskoa persoonalliseen Jumalaan – voin
juutalaisena selkiyttää ajatuksiani sekä sen avulla, mitä
psykoanalyysistä löydän, että sen avulla, mitä koen siitä
puuttuvan.
Valtaosa niistä analyytikoista ja terapeuteista, joiden
kanssa olen asiasta keskustellut, mieltää psykoanalyysin
osaksi sekulaaria kulttuuria. Jotkut heistä tosin lisäävät,
ettei psykoanalyysi sisällä mitään omaa arvomaailmaa.
Se on heidän mukaansa pelkkä neutraali väline asiakkaan itsetutkiskeluun ja psyykkiseen hoitoon samaan
tapaan kuin jokin lääkärin instrumentti – hoidon kohteena vain on ihmisen mieli.
Omat kokemukseni ja lukemani kirjallisuus todistavat minusta kuitenkin siitä, että psykoanalyysillä on,
jollei suoranaista sanomaa, niin kuitenkin tunnistettava
arvomaailma, jonka sen parissa työskentelevät ihmiset
jakavat. Useat näistä arvoista ovat sellaisia, joita arvostan ja joiden vuoksi olen viettänyt suuren osan aikuista
elämääni psykoanalyysin läheisyydessä.
Jari Ehrnrooth esitti asiasta yhden huomion uuden
romaaninsa Mahdollisuuksien piiri julkistamistilaisuudessa. Hänestä psykoanalyysin voi jossain määrin
rinnastaa itämaitten meditatiiviseen perinteeseen. Mikä
muu instituutio tai traditio kuin psykoanalyysi tarjoaa
maallistuneessa, länsimaisessa kulttuurissa vastaavan
tilaisuuden tutkia omaa sisäistä maailmaansa, hän kysyi.
Ehrnrooth nimeää tässä osuvasti psykoanalyysin keskeisen päämäärän: auttaa ihmisiä syventämään omaa
itseymmärrystään. Psykoanalyysi katsoo, että mielemme sisäiset, piilotajuiset prosessit ohjaavat käyttäytymistämme ja sosiaalisia roolejamme paljon enemmän
kuin yleensä kuvittelemme.
Suomessa Mikael Enckell on rinnastanut psykoanalyyttisen näkemyksen ihmisen tiedostamattomasta
Raamatulle perustuvaan jumalkuvaan. Molemmissa
tapauksissa uskotaan, että ihmisen elämässä tärkeintä ja
vaikuttavinta ei ole se, mikä näkyy, vaan se, mikä pysyttelee kätkössä. Tässä mielessä Siinain mooseslainen ja
Wienin freudilainen vallankumous olisivat sukua keskenään, vaikka eivät luonnollisesti sama asia olekaan.
Mielestäni psykoanalyysin näkemyksessä ihmisen piilotajunnasta ja pyrkimyksessä tukea asiakkaiden psyykkistä rakentumista ja kasvua on erotettavissa selkeä,
eettinen ulottuvuus. Toki ihminen, joka analyysissä tai
terapiassa on syventänyt itsetuntemustaan, on yhä vapaa
Ranskalainen Willy Barral on lasten
psykoanalyysin erityistuntija.
tekemään valintoja oikean ja väärän, rakentavan ja tuhoavan välillä. Psykoanalyytikot eivät opeta moraalia.
Sen sijaan voi sanoa, että ihminen joka on käynyt
terapiassa, on kasvaneen itseymmärryksensä myötä laajentanut valinnanvapauttaan. Enää hän ei ole sisäisesti
yhtä pakotettu toimimaan tietyllä, itselleen ominaisella
tavalla, esimerkiksi riidan hetkellä huutamaan ja räyhäämään läheisilleen tai kenties vaikenemaan ja sulkemaan kaikki tunnehanat. Enää hän ei voi sanoa: ”Kas
vain kun sattuikin, mikähän minuun meni?” Nyt hän
jo aavistaa, miltä psyykkiseltä pohjalta hänen reaktionsa
on noussut. Hän on menettämässä viattomuutensa ja
ottamassa aiempaa syvemmin vastuuta itsestään.
Lapsuuden ”ylisukupolviset” traumat
Itsereflektion ja sen myötä kasvavan vastuuntunnon
ihanteille läheistä sukua on oivallus lapsuuden kokemusten merkityksestä aikuisen ihmisen persoonallisuuden muotoutumiselle. Psykoanalyysi on tässä toiminut
edelläkävijänä.
Kaksi vuotta sitten suomeksi ilmestynyt kirja Lapsen
ruumis puhuu vanhempien historiasta esittelee Willy
Barralin, ranskalaisen psykoanalyytikon huomioita lapsista ja näiden tunnesuhteista vanhempiinsa. Työskenneltyään psyykkisesti ja ruumiillisesti oireilevien pienten lasten, jopa vauvojen kanssa Barral on havainnut,
että näiden vaivat eivät ole sisäsyntyisiä kuten Freud
esittää, vaan heijastelevat sitä, että he ovat ottaneet hennoille harteilleen vanhempiensa selvittämättömät traumataakat. Hänen mukaansa lapsi on olento, joka herkästi aistii vanhempiensa tunnetilat, myös sellaiset, joita
nämä yrittävät salata tai joista eivät itsekään ole tietoisia.
Yleensä vanhemmat eivät ymmärrä lapsensa ruumiin sanattomia tunneviestejä, vaan ryhtyvät hoitamaan vain fyysistä oireilua: ihottumaa, univaikeuksia, ylivilkkautta, ruumiin selittämättömältä tuntuvia
h ak e h il a
13
kiputiloja jne. Lapsen perimmäinen hätä ei tällä tavoin
kuitenkaan tule kohdatuksi.
Barral kehottaa vanhempia kertomaan lapselle avoimesti, mitä perheessä tapahtuu ja miltä heistä itsestään
tuntuu, sillä lapsi tietää kuitenkin, kun jotain on vialla.
Barral astuu tässä tavallisen psykoanalyysin raamien
ulkopuolelle ja vaikuttaa lähes mystikolta. Hän toistaa
useasti, että lapsi tajuaa vakavissa tilanteissa sellaistenkin sanojen merkityksen, joita ei ole koskaan aiemmin
kuullut, kunhan vanhemmat vain katsovat häntä silmiin
ja heidän puheensa on aitoa ja todellista.
Tähän voi lisätä, että kabbalan mukaan lapsi syntyessään tietää kaiken, tuntee koko Tooran, mutta unohtaa
vähitellen tietämänsä. Kyse ei ole pelkästä sentimentaalisesta kielikuvasta, vaan juutalaisen mystiikan monimielisestä, metafyysisestä ja metapsykologisesta kannanotosta. Sikäli kuin juutalaiset uskovat, että he ovat
saaneet Tooran Jumalalta, sana ”kabbala” viittaa viime
kädessä Jumalan ja hänen rakkautensa vastaanottamiseen. Itse ymmärrän sen tarkoittavan myös sitä, kuinka
vanhemmat vastaanottavat pienokaisensa maailmaan,
nämä Jumalan kaikkitietävät lähetit, jotka koko olemuksellaan heijastavat luojansa kirkkautta.
Barral rohkaisee myös vanhempia käsittelemään niitä
traumaattisia kokemuksia, joita heillä on ollut omassa
lapsuudenympäristössään. Myös heidän mielensä ja
ruumiinsa ovat imeneet itseensä sen, mistä heidän
vanhempansa eivät ole osanneet puhua. Barral käyttää
termiä ”ylisukupolvinen” kuvatessaan ilmiötä, jossa
lapsi perii edeltävien sukupolvien kumulatiiviset, työstämättömät tunteet, kipeät menetykset ja sielunhaavat.
Tiedostamattomaan painuneiden traumakokemusten
vaikutus heikkenee sukupolvesta toiseen, mutta ne ylitetään kokonaan vasta, kun ne tiedostetaan, sanoitetaan
ja sitä kautta kohdataan.
Psykoanalyysi ja arvot
Olen edellä pyrkinyt osoittamaan, että psykoanalyysissä on nähtävissä joitain tärkeitä, arvoväritteisiä
piirteitä. Näitä ovat käsitys ihmisen tiedostamattoman
sielunelämän merkityksestä, pyrkimys auttaa potilaita
heidän itseymmärryksensä kehittämisessä ja psyykkisessä kasvussa, usko lapsuudenkokemusten vaikutuksesta aikuisen elämään ja persoonallisuuden muotoutumiseen sekä näkemys, että ruumiimme joutuu joskus
sairastumiseen saakka kantamaan niitä tunnetaakkoja,
joita emme ole tiedostaneet ja joista emme ole pystyneet
kanssaihmistemme kanssa puhumaan.
Psykoanalyysin kirjallisuudesta saa kuitenkin suurennuslasilla etsiä mielipiteitä ihmiselämän perimmäisistä kysymyksistä. Tarkoitan näillä muun muassa
Jumalan olemassaoloa, ajan arvoituksellisuutta, ihmisen
kuolevaisuutta, tuonpuoleisen elämän mahdollisuutta
sekä sellaisia ikuisia kysymyksiä kuin ihmiselämän
14
h a k e h i l a 2/2012
tarkoitus, miksi kärsimystä on niin paljon, mistä pahuus
kumpuaa, mikä ihmisen tehtävä täällä on, ja onko ihmiskunta ja koko maailmankaikkeus matkalla johonkin vai
onko kaikki vain atomien sattumanvaraista, tarkoituksetonta leikkiä.
Psykoanalyysillä ei ole omaa filosofiaansa, jossa se
pyrkisi ottamaan kantaa näihin elämän suuriin kysymyksiin. Tämä ei luonnollisesti tarkoita, etteivätkö
analyytikot ja terapeutit muiden ihmisten tavoin etsisi
niihin omia, henkilökohtaisia vastauksiaan. Näitä elämänsä perusarvoja heidän ei psykoanalyyttisen teorian
mukaan kuitenkaan pidä tuoda esiin kliinisessä työssään,
koska hoidon tavoitteena on potilaan itsetuntemuksen
kartuttaminen, ei hänen arvomaailmansa ohjailu.
Tällaisessa analyytikon pyrkimyksessä kantaa ottamattomuuteen on kaksi vakavaa ongelmaa. Ensiksikin
psykoterapiapotilaan arvomaailma ei ole jotain, joka on
hänessä valmiina, ikään kuin odottamassa tilaisuutta
Macbethin kaltaiseen suureen yksinpuheluun. Voidaksemme tutkia ja kehittää edelleen elämänarvojamme
tarvitsemme syvälle käyviä ja luottamuksellisia keskusteluja kanssaihmistemme kanssa. Ihmiselle on tärkeää kuulla, miten toiset suhtautuvat elämän perimmäisiin kysymyksiin ja siihen, millaisten arvojen pohjalle
rakentaa hyvä elämä.
Joskus on käynyt mielessä, että psykoterapeutit
väistävät avointa vuoropuhelua näistä aiheista yksinkertaisesti siksi, etteivät itse ole pohtineet niitä kovin
syvällisesti. Heitä kenties pelottaa, että asia paljastuu,
ja he menettävät auktoriteettiasemansa potilaansa silmissä. Tai ehkä terapeutilla on omat voimakkaat maailmankatsomukselliset näkemyksensä, mutta hän kätkee
korttinsa, koska tuntee, että asiakas ei ehkä ole samoilla
linjoilla hänen kanssaan.
Toiseksi, vaikka psykoterapeutti ei halua antautua
avoimeen mielipiteenvaihtoon, se ei tarkoita, että hänen
henkilökohtaiset arvonsa eivät silti tavalla tai toisella
käy ilmi. Ihminen ilmaisee itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan monella muullakin tavoin kuin selkeästi lausutuilla sanoilla.
Psykoterapiassa asiakas, joka on asettunut riippuvaiseksi auttajastaan, seuraa tarkasti tämän kaikkea viestintää. Hän panee vaistomaisesti merkille terapeutin
vähäisetkin äännähdykset, liikehdinnän, äänensävyt,
sanavalinnat, katseet, muutoksen kädenpuristuksessa
jne. Siten hän vähitellen oppii tuntemaan terapeuttinsa
ajattelutavan paremmin kuin tämä osaa arvatakaan.
Erityisen herkästi asiakas seuraa terapeuttinsa reaktioita puhuessaan itselleen kaikkein tärkeimmistä asioista:
lapsuudenkodistaan, ihmissuhteistaan ja ajatuksistaan
elämän perimmäisistä kysymyksistä. Jos potilas on
uskova ihminen, hän hakee terapeutilta psykologisen
avun ohella myös ymmärrystä hengelliselle etsinnälleen
ja kokemuksilleen, toivoo, että hän terapeutin avulla
Onko niin, että psykoanalyysin piirissä ateismia pidetään
ihmisen normaalina olotilana, uskoa Jumalaan taas jotenkin
epäilyttävänä ja tulkintatyötä vaativana?
oppisi elämään – aiempaa metaforaa käyttääkseni – sekä
ristin vertikaalilla että horisontaalisella akselilla.
Jokin aika sitten menin Therapeia-säätiön järjestämään koulutustilaisuuteen kuullakseni esitelmän, jonka
otsikko Onko uskonto vain infantiili neuroosi? vaikutti
lupaavasti kyseenalaistavan Freudin uskontoa leimaavan, tunnetun lausahduksen. Olen tottunut psykoanalyysin kielteiseen asennoitumiseen uskontoon, mutta
toivoin tällä kertaa kuulevani valtavirrasta poikkeavan
näkemyksen.
Esitys tuotti minulle kuitenkin pettymyksen. Sen
sijaan, että puhuja olisi puolustanut uskontoa Freudin
ennakkoluuloilta, hän asettuikin puolustamaan Freudia
niiltä kriitikoilta, jotka arvostelivat tämän torjuvaa
asennetta ihmisten hengellisyyteen. Hänen mielestään
Freud oli korkeintaan uransa alkupuolella suhtautunut
uskontoon varauksellisesti, mutta hänen asenteensa
oli pian kehittynyt myönteiseksi, ja hänestä uskonto
onkin ihmisen yritys selviytyä psyykkisesti eheänä
kovassa maailmassa.
Esitelmöitsijän myönteisten ja rakentavien puheiden takaa huomasin kuitenkin uskonnollisuutta jollain
tapaa vähättelevän perusasenteen, saman, johon usein
olin törmännyt psykoanalyyttisissä yhteyksissä. Vaikutelmani vahvistui, kun esitelmöitsijä kummasteli
niitä uskovia asiakkaita, jotka ”tenttaavat” terapeuttiaan tämän uskonnollisista näkemyksistä. Puhuja evästi
paikalla olevia kollegoitaan muun muassa seuraavasti:
”Kaikki uskonnolliset potilaat etsivät samanhenkistä,
mieluiten samaan uskontokuntaan kuuluvaa terapeuttia itselleen vain siitä syystä, että heidän uskonsa ei joutuisi tarkastelun alaiseksi.”
Kun esityksen jälkeen puutuin edellä mainitsemaani
väitteeseen, esitelmöitsijä reagoi siihen voimakkaasti ja
löysikin lauseen muistiinpanoistaan muodossa ”Jotkut
uskonnolliset potilaat …” Jatkoin sanomalla, että minun
on helppo keksiä muitakin syitä siihen, miksi uskovat
asiakkaat haluavat kuulla terapeuttinsa asennoitumisesta uskontoon. He tahtovat luonnollisesti varmistua
siitä, että heidän uskoaan ja hengellisyyttään ymmärretään eikä sitä torjuta terapeutin omien ennakkoluulojen vuoksi. Nämä aiheet herättävät ihmisissä suuria
tunteita, koska kysymykset ovat monille niin tärkeitä,
ja voisi toivoa, että asiakkaiden hengellisyyteen suhtauduttaisiin kunnioituksella.
Esitelmöitsijä kuunteli huomautustani selvästikin
vakavissaan, mutta tilaisuuden nuorehko puheenjohtaja
tuntui hätääntyvän sananvaihdosta ja päätti keskustelun lyhyeen.
Seminaarin toisen esitelmöitsijän näkemykset uskonnosta olivat huomattavasti edellistäkin puhujaa kielteisemmät. Hän halusi kaivautua syvälle psykoanalyysin
ja uskonnon suhteisiin ja osoittaa, että ne perimmäiseltä
luonteeltaan sulkevat toisensa pois. Hänen mukaansa
Freudin luoma psykoanalyyttinen teoria ja siihen
nojaava kliininen työ perustuvat vain ja ainoastaan luonnontieteeseen.
En voi väittää, että olisin ymmärtänyt kaiken, mitä
esitelmöitsijä sanoi psykoanalyysin perimmäisestä
luonteesta. Minulle ei myöskään käynyt selväksi, mitä
käytännön seurauksia hänen mielestään sillä olisi, että
psykoanalyysi tunnustettaisiin perustaltaan ja ominaislaadultaan luonnontieteeksi. Sellainen vahva käsitys
minulle kuitenkin muodostui, että niille potilaille, jotka
uskaltautuvat puhumaan omista hengellisistä kokemuksistaan, se tuskin tietää hyvää.
Kaiken kaikkiaan arvelen, että sellainen analyysi- tai
terapiasuhde, jossa osapuolten asennoituminen elämän
suuriin, ”metafyysisiin” kysymyksiin on kovin erilainen, ajautuu ennemmin tai myöhemmin vaikeuksiin.
Niin tapahtuu, vaikka terapeutti kuinka yrittää kätkeä
asiakkaaltaan omat mielipiteensä ja syvimmät arvonsa
– asiakas vaistoaa ne kuitenkin.
Sokea piste
Kun olen edellä arvostellut psykoanalyysiä siitä, että
sillä on jokin sokea piste ihmisen hengellisyyden suhteen, en tarkoita psykoterapeutteja yksilöinä, vaan sitä,
että psykoanalyysissä ja -terapiassa itsessään on sisään
rakennettuna elementtejä, jotka torjuvat uskontoa ja
hengellisyyttä.
Ilmeisesti ongelma juontuu Freudiin asti, onhan hän
psykoanalyysin alullepanija ja sen merkittävin suunnannäyttäjä. Tavallaan kaikki, jotka toimivat psykoanalyysin parissa – niin terapeutit kuin heidän asiakkaansa
– joutuvat liikkumaan Freudin mielen ja kielen rajaamassa tilassa. Huolimatta siitä, että psykoanalyysi on
sadan vuoden aikana paljon kehittynyt, he ovat kaikki
kuitenkin jossain määrin Freudin vankeja. •
Artikkelin on lyhentäen toimittanut Reino Kurki-Suonio, Jedidutlehden päätoimittaja. Kirjoitus ilmestyi Jedidutissa no 1/2012.
h ak e h il a
15
Juutalaisuus eduskunnassa
Timo Turja
S
uomen eduskunnan historiassa on ollut
ainoastaan yksi juutalainen kansanedustaja, Ben Zyskowicz. 1930-luvun kiivaissa poliittisissa keskusteluissa poliittiset vastustajat kuitenkin levittivät ilkeämielistä huhua, että eduskunnassa on
kansanedustajana myös yksi ”tekojuutalainen”, SDP:n
Yrjö Räsänen.
Kansanedustajien puheissa juutalaisuus onkin joskus
kelvannut haukkumasanaksi, usein myös stereotypiaksi
tai symboliksi. Juutalaisia on eduskunnassa kuitenkin
aina myös puolustettu.
Ennen toista maailmansotaa ”aidon” suomalaisuuden
vastakohdaksi monet kansanedustajat kehystivät Venäjältä muuttaneen, ruotsia puhuvan juutalaisen. Viholliskuva par excellence!
Juutalaisuus sopi monien kansanedustajien viholliskuvaksi, koska sen pystyi yhdistämään sekä kapitalistiseen rahavaltaan että sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Vasemmistolaiset kansanedustajat saattoivat
Santeri Nuortevan tavoin arvostella yrittäjinä toimivia
juutalaisia rahan palvomisesta ja siitä, että nämä ”ovat
nylkeneet kansaa, rikastuneet ja tulleet aateloiduiksi.”
Oikeistolaiset kansanedustajat puolestaan arvostelivat
juutalaisia siitä, että nämä yrittivät luoda sosialistista
yhteiskuntaa. Kuten maalaisliiton kansanedustaja Artur
Wuorimaa sanoi eduskuntapuheessaan vuonna 1919:
”Juutalainen Marx koetti perustaa juutalaista maailmanvaltaa, ja juutalaiset
nykyään ovat koettaneet toimeenpanna sitä sillä, että he
hypnotisoivat eräiden kansojen suuria työväenjoukkoja.
Nämä hypnotisoidut kutsuvat itseään sosialisteiksi.”
Hypnotisoiva, manipuloiva juutalainen on tuttu kuva
monista salaliittoteorioista.
Yllättävän moni tuntuu niihin edelleen uskovan. Vielä
Ben Zyskowicz on ollut kansanedustajana yhtäjaksoisesti
vuodesta 1979 lähtien.
16
h a k e h i l a 2/2012
vuonna 2006 kansanedustaja Matti Kangas (vas.) muistutti muita edustajia siitä, että globalisaatio EI ole juutalaisten salajuoni. Huomautus perustui siihen, että niin
moni poliittisesti aktiivikin ihminen tuntui uskovan
juutalaisten salaliittoon.
J
uutalaisvastaiset puheet eduskunnassa ovat tavallisesti olleet yksittäisten kansanedustajien satunnaisia retorisia heittoja. Poikkeuksena olivat Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) äärikansalliset kansanedustajat, jotka eduskunnassa vuosina 1933–1944
ottivat antisemitismin osaksi poliittista ohjelmaansa.
He vaativat esimerkiksi juutalaispakolaisten käännyttämistä pois Suomesta ja vastustivat kansalaisuuden
myöntämistä maahan muuttaneille juutalaisille.
IKL:n kansanedustajat lietsoivat myyttiä juutalaisten
vaarallisuudesta. Edustaja Paavo Susitalvi asetti eduskunnassa juutalaiset vastuuseen Kustaa III:n salamurhasta, Ranskan ja Venäjän vallankumouksista, Sarajevon surmanlaukauksista, Norjan ja Ruotsin valtioliiton
hajoamisesta, Kansainliiton perustamisesta ja marxilaisen työväenliikkeen toiminnasta!
Toisen maailmansodan aikaisesta poliittisesta ilmapiiristä kertoo paljon se, miten sisäministeri Leo Ehnroothin vastasi vuonna 1943 eduskuntakyselyyn juutalaispakolaisista. Sisäministerin mukaan emigranttijuutalaiset ”ovat osin suorastaan rikollisia, osin muuten
vaarallisia ja vahingollisia yhteis-kunnalle. Nämä juutalaiset on pidetty sillä tavalla eristettyinä, etteivät he
pääse vahingoittamaan yhteiskuntaa.”
Juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ei maamme
poliittisessa historiassa koskenut ainoastaan pakolaisia,
sillä Suomessa pysyvästi asuneet juutalaiset saivat äänioikeudenkin vasta vuonna 1918. Muut suomalaiset olivat
saaneet äänestää jo vuoden 1907 eduskuntavaaleissa.
Juutalaisuus on eduskuntakeskusteluissa usein
yhdistetty myös vapaamuurariaatteeseen. Vapaamuurarien toiminnan kieltämistä on eduskunnassa pohdittu
useaan kertaan itsenäisyyden aikana. Paavo Susitalven
mukaan ”Kulissien takana vapaamuurarit johtavat
päivän tapahtumia pitäen silmällä juutalaisuuden ja sen
rahanvaltiaiden etuja. Juutalaiset ja vapaamuurarit ovat
vastuussa vallankumouksista, poliittisista murhista ja
veristen sotien syntymisestä.” Vielä 1980-luvun vapaamuurarikeskusteluissa häivähti juutalaisvastaisuutta,
kun edustaja Paula Eenilä (sd.) puhui vapaamuurareista
nimenomaan Kristuksen vastaisena liikkeenä.
Eduskuntasalin patsaat ovat saaneet kuulla vuosien varrella myös antisemiittisiä puheita.
S
uomalaiselle juutalaisvastaisuudelle on kuitenkin ollut tyypillistä se, että sitä vain harvoin
on perusteltu uskonnollisilla tai kulttuurisilla
syillä. Kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille
vastustettiin pikemminkin taloudellisilla perusteilla.
Suomalaiset kauppiasyhdistykset, käsityöläiset ja tehtailijat tahtoivat rajoittaa juutalaisten kansalaisoikeuksia, jotta olisivat voineet estää näiden yritystoiminnan
ja kilpailun samoilla markkinoilla.
Yrittäjät painostivat myös kansanedustajia. Vielä
nykyisinkin kansanedustajiin saattaa kohdistua juutalaisvastaista lobbausta. Esimerkiksi vuonna 2000 kustantaja lähetti jokaiselle kansanedustajalle Robert Wiltonin
kirjan Romanovien viimeiset päivät: kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin. Helsingin juutalainen seurakunta teki siitä tutkintapyynnön, ja valtionsyyttäjän mukaan kirja solvasi juutalaisia kansanryhmänä ja juutalaisuutta uskontona. Kirja onkin poistettu
kirjakauppojen levityksestä ja kirjastojen kokoelmasta.
Suomalaista juutalaisvastaisuutta ei ole helppo määri-
tellä poliittisesti. Juutalaisvastaisia puheita on kuultu
poliittisilta äärilaidoilta oikealta vasemmalle. Samalla
kun äärioikeistolainen antisemitismi maassamme on
heikentynyt, äärimmäisen vasemmiston piirissä on
maahanmuuton myötä vahvistumassa uudenlaista juutalaisvastaisuutta. Kun Helsingissä pidettiin Irakin sodan
vastaisia mielenosoituksia talvella 2003, vasemmistoaktivistien rinnalla marssi maahanmuuttajia, joiden kylteissä
luki ”Kuolema juutalaisille” ja ”Israel on tuhottava.”
Juutalaisvastaisuus tuskin koskaan kokonaan häviää.
On kuitenkin lohdullista huomata, että suuri enemmistö kansanedustajista on aina puolustanut juutalaisten oikeutta tehdä työtä, harjoittaa uskontoaan ja elää
oman kulttuurinsa mukaisesti.
Suomen ainoa juutalaissyntyinen kansanedustaja
Ben Zyskowicz sanoo, että hän on törmännyt työssään
ilmiöön hyvin harvoin. Hän ei halua kommentoida
aihetta sen koommin. •
Timo Turja on eduskunnan johtava tietoasiantuntija.
Suomalaista juutalaisvastaisuutta ei ole helppo määritellä
poliittisesti. Juutalaisvastaisia puheita on kuultu poliittisilta
äärilaidoilta oikealta vasemmalle. Samalla kun äärioikeistolainen antisemitismi maassamme on heikentynyt, äärimmäisen vasemmiston piirissä on maahanmuuton myötä
vahvistumassa uudenlaista juutalaisvastaisuutta.
h ak e h il a
17
Mendel Levin Nathanson:
integraatiosta assimilaatioon
Leif Furman
T
anskalaisen Mendel Levin Nathansonin
kertomus on samalla kertomus integraatiosta ja siitä, miten se johti lopulta assimilaatioon. Mendel Levin Nathanson oli
1800-luvun kiistämätön esikuva tanskalaisjuutalaisen vähemmistön integraatiossa. Mutta, oliko se hyvä vai huono asia? Sitä kysyy
Merete Christensen artikkelissaan Tanskassa ilmestyvässä Goldberg-julkaisussa.
Mendel Levin Nathanson syntyi v. 1780 Tanskan
monarkiaan tuolloin kuuluneessa Altonan kaupungissa
Saksassa. Hänen äidinkielensä oli saksa. Hän muutti
Kööpenhaminaan sukulaistensa luo 12-vuotiaana. Lahjakkaana nuorena hän oppi melko nopeasti tanskan.
Hänestä tuli myöhemmin erittäin hyvin menestyvä
henkilö tanskalaisessa liike- ja kulttuurielämässä kuten
myös tanskanjuutalaisessa yhteisössä.
Hän teki juutalaisista tanskalaisia
Mendel Levin Nathansonia on luonnehdittu ihmiseksi,
joka ”teki juutalaisista tanskalaisia, jotta he voisivat toimia tanskalaisessa yhteiskunnassa”. Hän perusti v. 1805
juutalaisen koulun pojille ja viisi vuotta myöhemmin
samanlaisen tytöille. Niissä vähävaraiset juutalaiset
lapset voivat opiskella tanskaa. Itse asiassa Nathanson
integroi nämä lapset tanskalaiseen yhteiskuntaan. Niin
tapahtui hänen omassa perheessäänkin.
Mutta assimiloituivatko nämä lapset? Lakkasivatko
he olemasta juutalaisia? Monien kohdalla näin tapahtui.
Mendel Levin Nathanson itse, kuten hänen vaimonsakin Esther, os. Herfurth, olivat juutalaisia kuolemaansa
asti. Mendel Levin kuoli v. 1868. Vaimo kuoli v. 1849.
Heidät on haudattu Möllegaden juutalaiseen hautausmaahan Kööpenhaminassa.
Näin ei tapahtunut heidän yhdeksälle lapselleen.
Heidät kaikki kastettiin.
Harkitsiko Mendel Levin Nathanson itse kääntymistä
kristinuskoon? Siitä on eriäviä näkökantoja. Erään näke18
h a k e h i l a 2/2012
myksen mukaan Nathanson ei sitä halunnut, koska se
olisi kaatanut kaiken hänen juutalaisten hyväksi tekemästään työstä. Mutta hänen väitettiin sanoneen:
”Sydämessäni olen kristitty!”
Selvyyttä ei ole saatu myöskään siitä, miksi Mendel
Levin Nathanson antoi kastaa kaikki lapsensa.
Työelämänsä ohella Mendel Levin Nathanson antautui täysin juutalaisten aseman parantamiseen Tanskassa.
Hän rahoitti perustamiensa koulujen toimintaa huolimatta siitä, että aika ajoin hänen omat liiketoimintansa
eivät olleet häävit.
Myös juutalaisten hengelliseen elämään Nathanson
antoi panoksensa. 1800-luvun alussa juutalainen yhteisö
Kööpenhaminassa oli homogeeninen, mutta pikku hiljaa
se alkoi pirstaloitua. Nathanson halusi, että juutalaiset
olisivat omaksuneet reformoidun juutalaisuuden. Hän
sai paljon vastustajia, mutta monet olivat samaa mieltä
kuin hän. Nathansonin ansiosta monet ghettojuutalaisuuden tavoin ajatelleet nykyaikaistuivat ja alkoivat elää
tanskalaisessa yhteiskunnassa niin kuin kantaväestökin.
Antisemitismi koski Nathansoniin
Vaikka juutalaisilla ei 1800-luvun alkupuolella moneen
muuhun Euroopan maahan verrattuna ollut Tanskassa
huono olla, ei heidän kansalaisoikeuksiaan voinut kehua.
Vaikka Tanskaa on pidetty noin yleisesti ottaen juutalaisystävällisenä maana, oli siellä vuosina 1813–1819
hyvin antisemiittinen ilmapiiri. Suoranaista vainoa ei
ollut, mutta juutalaisvastaisuutta esiintyi monilla eri
tahoilla ja tasoilla. Ennen tuota aikaa juutalaisilla ei ollut
kansalaisoikeuksia Tanskassa.
Antisemitismin nousu oli kova isku Mendel Levin
Nathansonille, suorastaan loukkaus. Suuresti hänen
ansiostaan hieman yllättäen maan kuningas Frederik VI
antoi vuonna 1814 julistuksen, joka takasi kaikille juutalaisille, Tanskassa syntyneille ja siellä luvallisesti asuville,
täydet kansalaisoikeudet. Tästä huolimatta monet juutalaiset kääntyivät kristinuskoon 1820-luvulta alkaen.
Miksi näin tapahtui vaikka kansalaisoikeudet oli
juuri saatu? Arvellaan, että juuri tuo antisemiittinen
aikakausi sai Mendel Levin Nathansonin kastattamaan
omat lapsensa. Monet kääntyneistä saattoivat hyvinkin
tuntea itsensä kristityiksi. Nathansonin jälkeläisistä polveutuvat ovat nykyisin mm. tunnettuja pappissukuja.
Nathanson ja hänen lähipiiriinsä kuuluneet valveutuneet juutalaiset huomasivat, että vaikka monet juutalaiset
integroituivatkin, eivät seuraukset olleet toivottuja. Heitä
ei sittenkään hyväksytty, joten he valitsivat kasteen.
Vuonna 1801 juutalainen yhteisö Kööpenhaminassa
oli ”terve” yhteisö. Lapsia oli paljon ja heidät kasvatettiin
ja opetettiin juutalaisten perinteiden mukaisesti. Mutta
jo 1840-luvulla lapsia oli vähemmän. Isät kääntyivät
kristinuskoon, usein seka-avioliittojen myötä. Juutalaiset naiset eivät löytäneet juutalaisia aviopuolisoita.
1900-luvun alku toi Kööpenhaminaan uusia juutalaisia, ennen kaikkea Itä-Euroopasta, jossa oli pahoja pogromeja. Se toi muassaan ongelmia juutalaiselle yhteisölle. Eripura vain kasvoi ja johti usein assimilaatioon.
Oliko Mendel Levin Nathanson osasyyllinen siihen,
että juutalainen yhteisö Tanskassa hajaantui? Johtiko
hänen yrityksensä myönteisestä integraatiosta assimilaatioon ja edelleen juutalaisuuden tappioon? Ehkä. Joka
tapauksessa hänen pyrkimyksensä tehdä juutalaisista
tanskalaisia on kiistaton.
Jälkeläiset kertovat
Kirjailija ja taidemaalari Sara Trier, 37, on Mendel Levin
Nathansonin jälkeläinen. Vaikka hänen perheensä sanoo
olevansa ateisteja, tunnetaan siellä tiettyä ylpeyttä juutalaisista juurista.
”Perheessäni on aina ihmetelty, miksi Mendel Levin
Nathanson antoi kastaa lapsensa ja mistä se johtui. Vaikuttaa jyrkältä”, sanoo Sara Trier. Hän on Mendel Levin
Nathansonin lapsenlapsenlapsenlapsi.
Hän ei halua tuomita Nathansonia, koska ei tunne
silloisia oloja.
”Jos on erittäin, erittäin tärkeätä lapsilleen ja itselleen
assimiloitua niin voin sen ymmärtää. Mutta on selvää,
että tänään sellainen olisi täysin ylimitoitettua”, Trier
ajattelee.
Sara Trier tunnustaa, että hän tuntee itsensä jollain
lailla juutalaiseksi. ”Olemme etääntyneet kauaksi juutalaisuudesta, vaikka se on kiinnostanut perhettäni.
Kun kohtaan juutalaista kulttuuria, tunnen jonkinlaista
sukulaisuusyhteyttä”.
”Ylpeilemme vähän sillä, että olemme heikosti juutalaisia vaikkemme olekaan juutalaisia. Olemme salonkijuutalaisia”, Sara Trier naurahtaa.
Myös kirjailija Iselin C. Hermann, 52, on kasvanut
tietoisuudessa siitä, että hän ja hänen perheensä on
Mendel Levin Nathanson (1780–1868).
juutalainen. Siihen ei ole vaikuttanut se, että hänen esiisänsä kääntyivät kristinuskoon.
”Jos olen ihan rehellinen niin uskon, että Mendel
Levin Nathanson halusi vähän rehennellä kun hän antoi
kastaa lapsensa”, Iselin C. Hermann sanoo. ”Hänhän oli
aikaansaava mies, joten siinä taisi olla hieman sosiaalista
strategiaa”.
Kirjailija Hermannin mielestä Mendel Levin Nathanson oli ahkera mies. Hän ymmärsi tärkeyden kuulua
yhteiskuntaan, jossa hän eli. ”Hän oli käytännöllinen ja
kykenevä ja uskon, että hänen assimilaationsa tähtäsi
hänen lastensa elämän helpottamiseen”.
Hermannin mukaan Mendel Levin Nathansonin teot
olivat uskonnollinen menetys, ei kulttuurinen. ”Sitähän
voi assimiloitua ilman, että luopuu identiteetistään. Jos
toimii viisaasti”.
”Meidän perheessämme olemme aina olleet ylpeitä
siitä, että Mendel Levin Nathanson pysyi juutalaisena
kuolemaansa asti. En ole koskaan kokenut, että hän kävi
kauppaa juutalaisella uskollaan”.
Tanskassa on nykyisin noin 8.000 juutalaista, joista
alle puolet on seurakuntien jäseniä. Useimmat heistä
asuvat Kööpenhaminan alueella. Pienempiä yhteisöjä
toimii Odensessa ja Århusissa. Kööpenhaminassa on
kolme synagogaa, joista Suuri synagoga vihittiin käyttöön v. 1833. •
h ak e h il a
19
Bulgarialainen tarina
Leif Furman
B
ulgarian pääkaupungin Sofian synagoga on vain kolme vuotta Helsingin
synagogaa nuorempi. Bulgarian juutalaisten restauroidun pääpyhätön
100-vuotisjuhlia vietettiin v. 2009.
Monet tuntevat juutalaisten pelastusoperaation natsien miehittämässä Tanskassa. Kuinka
useimmat noin 8.000 juutalaisesta salakuljetettiin öisin
kalastusveneissä Juutinrauman yli Ruotsiin.
Harvemmat kuitenkaan tietävät, että toisen maailmansodan fasistisessa Bulgariassa pelastettiin 50.000 juutalaista joutumasta keskitysleireihin. Vaikka natsit vaativat
kaikkien bulgarianjuutalaisten luovuttamista, lukuisat
bulgarialaiset johtajinaan maan kuningas Boris III ja
ortodoksisen kirkon pää, arkkipiispa Kiril estivät sen.
Tämä juutalaisten kannalta suotuisa vaihe vaiennettiin heti sodan jälkeen, jolloin kommunistit ottivat
maassa vallan. Historiankirjat avattiin vasta vuonna
1991, Bulgarian vapauduttua kommunismista.
Miksi juutalaisten pelastamisesta ei saanut kertoa?
Suurin syy oli se, että kommunistijohto ei halunnut kirkastaa kuninkaan, ortodoksikirkon ja monen juutalaisia
auttaneen silloisen parlamentin edustajan sädekehää.
Bulgarian sodanjälkeisestä noin 45.000 juutalaisesta
lähes kaikilla oli tarpeeksi tekemistä oman elämänsä
uudelleen rakentamisessa. He olivat surkeassa tilanteessa
eivätkä halunneet tai saaneet puhua ulkopuolisille.
Tarina jäi kertomatta.
Natsit perääntyivät
Bulgarian fasistinen hallitus liittoutui natsi-Saksan
kanssa muun muassa siksi, että se voisi saada takaisin
ensimmäisen maailmansodan jälkeen menettämänsä
Itä-Makedonian ja Länsi-Traakian Kreikalta. Näin
tapahtuikin.
Natsien pakottamana Bulgarian hallitus huononsi
juutalaisten aseman lähes samalle tasolle kuin natsiSaksassakin.
Natsit käskivät bulgarialaisten kerätä Itä-Makedonian
ja Länsi-Traakian juutalaiset. Suurin osa heistä kuljetettiin kuolemanleireihin.
Varsinaisessa Bulgariassa tiedettiin juutalaisten kohtelusta uusilla alueilla. Keskustelu kävi kuumana kansalaisten keskuudessa.
Vuoden 1943 alkupuolella natsit ilmoittivat Bulgarian
hallitukselle, että kaikki varsinaisen Bulgarian 50.000
juutalaista lastattaisiin juniin ja vietäisiin viimeistään
maaliskuussa pois.
Sitä mukaa kun karkotuspäivä lähestyi, keskustelu
kiihtyi maan korkeimmassa johdossa. Parlamentissa
43 johtavan hallituspuolueen jäsentä käveli ulos, kun
asiasta väiteltiin. Sanomalehdet kirjoittivat laajasti
aiheesta. Arkkipiispa Kiril uhkasi asettua makuulle raiteille juutalaisia kuljettavan junan eteen. Lopulta kuningas Boris III kielsi juutalaisten kuljetuksen.
Natsit joutuivat perääntymään. He laskivat, että painostuksella oli tällä kertaa rajansa.
Useimmat Bulgarian juutalaisista eivät olleet uskonnollisia eivätkä erottuneet millään tavoin muista bulgarialaisista. He olivat köyhiä ja he asuivat muiden ihmisten keskuudessa.
Bulgariassa oli paljon muitakin vähemmistöjä: armenialaisia, turkkilaisia, kreikkalaisia ja romaneja. Bulgarialaiset olivat tottuneet vähemmistöihin, eikä rasismia
juurikaan esiintynyt. Bulgarialaiset pitivät juutalaisia
ennen kaikkea bulgarialaisina, ei juutalaisina.
Elliaksen kertomus
Varnassa edelleenkin asuva Ellias Ziko Peretz kertoo:
”Olin 3-vuotias kun perheemme pakotettiin käyttämään keltaista Daavidin tähteä. En saanut käydä koulua
Sofian synagoga restauroitiin vuonna 2009 vietetyn
100-vuotisjuhlan kunniaksi.
20
h a k e h i l a 2/2012
vaan jouduin opettelemaan asioita kotona.
Emme saaneet käydä julkisilla paikoilla. Ikään kuin
esirippu olisi laskettu eteemme. Ulkonaliikkumiskielto
alkoi kesällä kello 8 ja talvella kello 7.
Eräänä päivänä meidän käskettiin lähteä lyhyellä
varoitusajalla Varnasta. Emme saaneet ottaa mukaan
tavaroita. Jouduimme pieneen kylään ja asetuimme
asumaan bulgarialaisen perheen luo. He hyväksyivät
meidät ystävinään. Olimme kylän ainoat juutalaiset.
Eräänä päivänä kylän pormestari sanoi meille: -Repikää Daavidin tähtenne. Pelotatte koiratkin.
Isäntäperheemme ruokki meidät. Me autoimme heitä
eri tavoin. Olimme kylässä vuoteen 1944. Sitten palasimme Varnaan. Yllätykseksemme talomme oli hyvässä
kunnossa eikä siihen ollut koskettu”.
Kommunistien aikakausi
Syksyllä 1944 Neuvostoliitto miehitti Bulgarian. Alkoi
kommunistihallinnon aikakausi. Tammikuussa 1945
ilmoittivat järjestelmän johtoon nostetut juutalaiset
kommunistit, että Bulgarian juutalaisten kaikki yhteydet kansainvälisiin juutalaisiin järjestöihin on katkaistu. Juutalaiset olivat nyt bulgarialaisia, joilla oli
juutalainen tausta.
Juutalaisten taloudellinen tilanne oli surkea. Useimmat elivät köyhyydessä. Muutto Palestiinaan oli kielletty. Kansainväliset juutalaiset järjestöt yrittivät auttaa
bulgarianjuutalaisia sen minkä pystyivät.
Bulgarian kommunistihallinto muutti asenteitaan
vasta kun Israelin valtio oli perustettu. Juutalaisten sallittiin muuttaa Israeliin, mutta taustalla oli enemmänkin
halu päästä eroon yhdestä vähemmistöstä. Näin oli laita
esim. armenialaisten ja turkkilaisten kanssa.
Hyvin monet juutalaiset lähtivät. Osa oli sionisteja,
älyköt ja poliittisesti valveutuneet kyllästyivät syrjintään ja köyhät pakenivat surkeuttaan.
Israeliin muutti noin 44.000 bulgarianjuutalaista.
Vuonna 1970 heitä oli jäljellä enää noin 7.000, joista
puolet asui Sofiassa.
Bulgaria noudatti kylmän sodan aikana Neuvostoliiton vetämää politiikkaa. Juutalaisten asema oli tiukka
eikä uskonnollisuutta juurikaan sallittu. Ei ollut rabbiineja ja seka-avioliitot olivat yleisiä.
Bulgarian kuningas Boris III vuonna 1922 otetussa kuvassa.
Uusi aika
Kommunismin kaaduttua v. 1989 alkoi juutalaisille Bulgariassa uusi elämä. Heitä oli enää noin 2.000, mutta
Sofian juutalaisyhteisö heräsi henkiin. Sekä uskonnollinen että kulttuurinen elämä virisi. Perustettiin juutalainen vanhainkoti, koulu ja uskonnollisia yhdistyksiä.
Seka-avioliittojen lapset löysivät uudestaan juutalaisuutensa. Synagogassa alkoivat säännölliset jumalanpalvelukset. Sofiaan on perustettu myös juutalainen
museo. Kansainvälinen apu mahdollisti Sofian suuren
synagogan restauroimisen. •
Artikkeli perustuu Tanskassa ilmestyvän Goldberg-lehden
juttuun.
Harvemmat kuitenkaan tietävät, että toisen maailmansodan fasistisessa Bulgariassa pelastettiin 50.000 juutalaista
joutumasta keskitysleireihin.
h ak e h il a
21
364-päivän kalenteri
David Landau
M
aan kierto auringon ympäri kestää
365 päivää ja 6 tuntia vähennettynä
11 minuutilla ja 14 sekunnilla. Kalenteri, joka seuraa tätä kiertoa voi olla
esimerkiksi sellainen, joka koostuu
365 päivästä siten, että kalenteriin
lisätään yksi päivä joka neljäs vuosi. Tällaisen kalenterin määräsi Julius Caesar otettavaksi käyttöön Rooman
tasavallan ajan ajanlaskukaaoksen vuoksi noin 2000
vuotta sitten. Caesarin mukaan nimetyn juliaanisen
kalenterin ongelmana olivat ne 11 minuuttia ja 14
sekuntia, jotka joka vuosi jäivät kalenterin laskennan
ulkopuolelle, kumuloituen joka vuosi suuremmaksi ja
suuremmaksi virheeksi. 1500-luvulle tultaessa virhe oli
jo 10 päivää. Vuonna 1582 paavi Gregorius XIII julkaisi
korjausehdotuksen, jonka vähitellen suurin osa maailman kansoista on hyväksynyt. Tämä kalenteri tunnetaan nimellä gregoriaaninen kalenteri.
Toinen mahdollisuus on käyttää kuun kiertoa maan
ympäri. Tämä kierto kestää keskimäärin 29 päivää, 12
tuntia, 44 minuuttia ja 3 sekuntia. Kaksitoista kierrosta
kestää noin 354 päivää. Kun kalenteriin lisätään säännönmukaisin välein kolmastoista kuukausi, kalenteri
seuraa maan kiertoa auringon ympäri. Tähän perustuu
juutalainen kalenteri.
On olemassa kolmaskin mahdollisuus: vuodessa
lasketaan olevan 364 päivää, eli 52 viikkoa. Vuosi alkaa
aina samana viikonpäivänä. Tällainen systeemi on vanha
Islantilainen kalenteri (misseristal), jota islantilaiset
ovat käyttäneet jo yli tuhat vuotta. Jotta 364-päiväinen
vuosi on yhteensopiva auringon vuoden kanssa, kalenteriin lisätään säännönmukaisin välein viikko. Yleisesti
islantilaiset käyttävät gregoriaanista kalenteria kuten
muutkin. Vanhaa kalenteria käytetään lähinnä muutamien merkkipäivien määrittämisessä.
364-päivän kalenteri on ollut käytössä myös Suomessa. Kirjassaan Vuotuinen Ajantieto, Kustaa Vilkuna
kirjoittaa: ”Vuosi on jakautunut kahteen puolikkaaseen:
talveen ja kesään. Ensimmäinen talvipäivä eli talviyö oli
14.10. ja ensimmäinen suvipäivä eli suviyö 14.4. Näiden
määräpäivien välissä oli 13.1. talvennapa eli sydäntalvi ja
13.7. keskikesä. Määräpäivien väliset ajat olivat tasan 13
viikkoa, joten vuoteen saatiin 52 viikkoa eli 364 päivää. ”
Jokainen vuosi alettiin aina samana viikonpäivänä. Suomessa se oli puolitalvenkeskiviikko lähinnä talvennapaa.
Tietyssä mielessä tällainen kalenteri on edelleen käytössä Suomessa. Jokaisessa kalenterissa on vasemmalla
puolella sarake, johon on merkitty viikkojen numeroita.
Niitä ei usein käytetä, mutta silti niistä on joskus hyötyä.
Esimerkiksi Tampereella, lain 828/08 mukaisesti, kehotetaan kolmen alueen asukkaita siirtämään autot pois
alueelta tiettynä aikana, jotta lumet voitaisiin aurata
pois. Esimerkiksi Pyynikillä kunnossapitoaika on tiistaisin kello 12–16 parillisina viikkoina.
3
64-päivän kalenteri ei ole mitenkään uusi idea.
Sitä kuvailee jo niin kutsuttu ensimmäinen
Eenokin kirja. Alun perin tämä kirja on kirjoitettu arameaksi todennäköisesti kolmannella tai toisella
vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Kirja on säilynyt
kokonaan ainoastaan ge’ezin kielellä Etiopiassa. Kappa-
Periaatteessa, ei ole mitään syytä etteivätkö juutalaiset hyväksyisi 364-päivän kalenteria. Tämä kalenterin perusyksikkö
on viikko, jonka juutalaiset ovat levittäneet maailmalle.
22
h a k e h i l a 2/2012
Aurinko, maa ja kuu ovat yleisesti käytössä olevien kalentereiden perustana.
leessa 82 jakeessa 6 luemme: ”... ja vuosi tuli täyteen
kolmella sadalla, kuudellakymmenellä ja neljällä päivällä.” Samaa ajatusta käytti myöhemmin Jubileojen
kirjan (the Book of Jubilees) – tai mielestäni väärin
käännetyllä nimellä, Riemuvuosien kirjan – kirjoittaja:
”6:32: Ja käske sinä Israelin lapsia, että he tarkkailevat
vuosia tämän laskelman mukaan – 364 päivää muodostaa kokonaisen vuoden, eikä sitä saa muuttaa päivistään
tai juhlistaan, sillä kaikki tapahtuu heille heidän todistuksensa mukaan, eivätkä he jätä pois mitään päivää
eivätkä muuta mitään juhlia.” Tämä kirja on alun perin
kirjoitettu hepreaksi, mutta nykyään siitä tunnetaan
kokonaan vain sen etiopialainen ge´ezinkielinen versio.
Kalenteria itseään on usein kutusuttu Jubileojen kalenteriksi (the Jubilees calendar).
Qumranissa löydettiin katkelmia sekä Ensimmäisestä
Eenokin kirjasta että Jubileojen kirjasta alkuperäiskielillä. Eräät tutkijat, muun muassa Annie Jaubert, ovat
ehdottaneet, että paikalliset lahkolaiset olisivat käyttäneet tätä 364-päiväistä kalenteria. Näiden tutkijoiden
mukaan uusi vuosi on alkanut aina keskiviikkona, koska
sinä päivänä jumala on luonut auringon.
Itse en usko lahkolaisten käyttäneen tätä kalenteria.
Joka tapauksessa ei uutta vuotta voinut alkaa keskiviikkona. Ongelma on se, että jos Rosh Hashana on keskiviikkona, niin Jom Kipur (ensimmäisen kuun kymmenes päivä) on aina perjantaina. Tietysti voidaan väittää
näiden lahkolaisten syöneen kuivattuja hedelmiä ja
juoneen kylmää vettä voidakseen viettää Jom Kipuria
perjantaina. Mutta lahkolaiset varmasti halusivat saada
koko kansan puolelleen eikä ajatus siitä, että Jom Kipur
vietettäisiin perjantaina olisi varmaankaan ollut kansan
mieleen. Juutalaisessa kalenterissa Rosh Hashana ei ole
koskaan keskiviikkona tai perjantaina.
Periaatteessa, ei ole mitään syytä etteivätkö juutalaiset hyväksyisi 364-päivän kalenteria. Tämä kalenterin
perusyksikkö on viikko, jonka juutalaiset ovat levittäneet maailmalle. Täytyy tosin myöntää, että juutalaisten
jo tuhansia vuosia käyttämä kalenteri on alun perin vieraslaina; se otettiin käyttöön Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana. Silti, juutalaiset eivät ole kiinnostuneet
tästä 364-päiväisestä kalenterista.
364-päiväinen kalenteri näyttää olevan yksinkertainen ja siisti. Miksei sitten kukaan, paitsi islantilaiset,
käytä sitä?
Mielestäni ensimmäinen syy on se, että 364 päivää
on liian abstrakti perusta kalenterille. Gregoriaaninen
kalenteri seuraa tarkasti maan kiertoa auringon ympäri.
Kuun kierrokseen perustuva kalenteri puolestaan seuraa
kuun näkyvyyttä, jota voi havainnoida katsomalla yöllä
taivaalle. 364-päiväinen kalenteri sen sijaan ei ole koskaan tarkka luonnonilmiöihin nähden ja nähtävästi se
häiritsee ihmisiä.
Toinen syy on mielestäni vieläkin ratkaisevampi.
364-päivän kalenteri on symmetrinen – joka vuosi on
tarkalleen samanlainen kuin edellinen tai seuraava.
Vuosi alkaa aina samana viikonpäivänä ja kaikki merkkipäivät tapahtuvat, eivät pelkästään samana päivämääränä, vaan samana viikonpäivänä. On selkeää, että lunta
aurataan aina tiistaisin parillisina viikkoina talvella,
mutta on tylsää, että joka ikistä merkkipäivää, uskonnollista juhlaa, syntymäpäivää, hääpäivää, nimipäivää
jne. juhlitaan aina samana viikonpäivänä. Tuskin monet
ihmiset pitäisivät tällaisesta järjestelmästä. •
h ak e h il a
23
KOLUMNI
Tervetuloa Rabbi Simon
Rony Smolar
P
ieni seurakuntamme voi olla ylpeä saadessamme lähiaikoina sinusta kauan
odotetun oman rabbin.
Pitkien ja vaativien opintojesi jälkeen
sinusta tulee ortodoksisen yhteisömme
15. rabbi. Olet lähtöisin keskuudestamme,
tunnet tapamme, olet nuori ja puhut kieliämme. Edeltäjistäsi ei voi sanoa samaa, sillä he kaikki olivat iältään
sinua huomattavasti vanhempia ja tulivat maamme rajojen ulkopuolelta. Näin ollen asettumisesi keskuuteemme
rabbina on merkittävä historiallinen tapahtuma.
Rabbi on hyvin keskeinen ja merkittävä instituutti
missä tahansa seurakunnassa mutta kun se ylläpitämämme oman päiväkodin sekä juutalaisen koulun
lisäksi palvelee koko yhteisöämme, niin siinä on haastetta suuremmallekin juutalaisseurakunnalle. Tarjoamalla jäsenilleen näin kattavia palveluja seurakunnan
kulloinenkin johto on niukoista resursseista huolimatta
sitoutunut ylläpitämään instituutioita, joiden varassa
yhteisömme olemassaolo on.
Simon, liityt sarjaan rabbeja, jotka 150 vuotta jatkuneella aikajanalla ovat omilla toimillaan ja viisaudellaan
kyenneet istuttamaan ja ylläpitämään juutalaisuutta
maassamme. Siinä on sinulle esimerkkiä ja haastetta
ajankohtana, jolloin sinuun kohdistuu paljon odotuksia. Viime vuosina olemme jopa lykänneet joidenkin
uskonnollisten kysymysten käsittelyä siksi kunnes
asetut keskuuteemme. Haluan kuitenkin painottaa, että
seurakuntamme toimii paljolti konsensuksen, toisin
sanoen yhteisymmärryksen varassa. Täällä olemme
samanarvoisia Suomen juutalaisia, joita sinä nyt saavut
kaitsemaan.
K
24
uten hyvin tiedät, niin juuremme ovat syvällä
tsaari-Venäjän valtakunnassa ja sieltä Suomeen
1800-luvun puolivälissä asettuneiden entisten
h a k e h i l a 2/2012
kantonistisotilaiden mukanaan tuomissa perinteissä.
Heiltä olemme perintönä saaneet ashkenazi-juutalaisuuden ortodoksisen muodon. Heiltä olemme perineet
synagogan jumalanpalvelusmenot, monet uskontomme
mukaiset määräykset, rituaalit ja tavat. Ilman heidän rohkeutta ja kaukonäköisyyttä meillä tuskin olisi nykyistä
synagogarakennustamme, hautausapuyhdistystä tai
muita yhä toimivia sosiaalisia yhdistyksiä. Esi-isämme
viitoittivat meille tulevaisuuden polun, jota pitkin he
niukkuuden ja syrjinnän keskellä ohjasivat jälkipolvia
kulkemaan. He antoivat meille arvokkaan perinnön ja
täällä he luottivat juutalaisuuden jatkumiseen.
Tutun hokeman mukaisesti omena on kuitenkin
pudonnut jonkin matkaa puusta. Me emme enää vuosikymmeniin ole olleet ortodoksisia ja vain harvat meistä
enää noudattaa uskontomme lakeja. Elämänkatsomuksemme on jyrkästi muuttunut ja yksilöinä olemme
lähinnä moderneja moniarvoisia juutalaisia, joille valtaosalle juutalaisuus toteutuu enää kulttuurina, joidenkin
pyhien viettämisenä, perinneruokana tai vanhemmilta
polvilta perittyinä tapoina. Muutos on viimeisten vuosikymmenien aikana ollut jyrkkä ja ilman johdatusta
olemme olleet lähes vapaassa pudotuksessa.
Israelin ulkopuolella olevissa diasporan juutalaisyhteisöissä on seka-avioliittojen seurauksena jo pitkään
pohdittu kysymystä siitä kuka on Israelin päärabbinaatin silmissä juutalainen. Kuten hyvin tiedämme, juutalaisen uskonnon mukaisesti henkilö on juutalainen kun
hän on syntynyt juutalaisesta äidistä tai ortodoksisen
opin mukaisesti itse kääntynyt juutalaiseksi. Ortodoksisena seurakuntana tätä me ”lievennetyssä muodossa”
noudatamme. Vallitsevan nykykäytännön mukaisesti
meillä henkilö katsotaan juutalaisuuteen kääntymättömästä äidistä huolimatta seuraavin ehdoin juutalaiseksi: lapsena hänen on edellytetty käyvän juutalaisen
koulun ja mieluummin myös päiväkodin, hänen juuta-
KOLUMNI
lainen isänsä kuuluu seurakuntaan, kotona noudatetaan
juutalaisia elämäntapoja, hän on rabbin johdolla tehnyt
ortodoksisen mukaisen giur-kääntymisen, bnei mitzvakurssin käytyään suoriutunut bar/mat mitzvasta ja poikalapsena hänelle on suoritettu ympärileikkaus.
Vakaasti harkittuna ja molempien vanhempien tukemana tämä tie on nuorelle kuljettavissa kun myös seurakunta ja sen monet aktiviteetit ovat häntä kannustamassa. Juutalaiseksi kasvaessaan hän myös oppii omaksumaan yhteisöllisyytemme, tärkeän voimavaraamme.
Simon, seurakunnasta löytyy nykyisin melkoinen
kulttuuri- ja kielikirjo: meitä on kantonistien jälkeläisiä,
seurakuntaamme muuttaneita hepreaa puhuvia israelilaisia, venäjää puhuvia entisiä neuvostoliittolaisia ja
muualta tulleita. Yhteistä meille on se, että seurakunta on
luonnollinen hengellinen kotimme. Täällä me haluamme
toteuttaa uskontomme ja kulttuurimme mukaisia perinteitä ja aktiviteetteja. Täältä me saamme voimaa elää
tasa-arvoisena vähemmistönä moniarvoisessa Suomessa.
M
utta näköpiiriimme on tullut myös uhkakuvia
ja valitettavasti niitä löytyy keskuudestamme.
Kuvaan niitä yhdellä sanalla: välinpitämättömyys. Se näkyy muun muassa siinä, että huolestuttava
osa vanhemmista on tehnyt tietoisen valinnan olla
antamatta lapsilleen juutalaisen kasvatuksen. Nimittäin
olemme tilanteessa, missä vain pieni osa lapsistamme
saa päiväkodin ja juutalaisen koulun tarjoaman juutalaisen kasvatuksen. Eri syihin ja tekosyihin vetoamalla
vanhemmat, jotka itse ovat saaneet oppinsa koulussamme, välttävät nyt näitä tarjottuja palveluja. Huolestuttavaksi tekee myös se, etteivät kodit juuri kykene
täyttämään tätä puutetta ja näköpiirissä on suuri hengellinen tyhjiö.
Seurakunta kaipaa lisäksi niitä nuoria, jotka juutalaisen koulun käytyään ovat ottaneet selvän välimat-
kan, jopa vieraantuneet seurakunnastaan. Myös monet
vanhemmat, jopa itse juutalaisen koulun käyneet ja
monissa aktiviteeteissä aiemmin mukana olleet, ovat
passivoituneet ja tehneet itsestään näkymättömiä. Tämä
jopa uhkaa yhteisömme yhtä tukipilaria, kantonistista
piirrettä. Tätäkö haluamme? Kaltaisessamme pienessä
seurakunnassa juutalaisuus merkitsee jatkuvuutta,
perinteiden noudattamista sekä aktiivista osallistumista.
Ilman niitä yhteisömme on vaarassa muuttua pelkäksi
klubiksi, jonka jäsenet tapaavat vain vuosikokouksessa
(lue: suurimpina pyhinä) tai kokoontuu perinneruokien
(lue: herrainpäivälliset ja sudet) äärellä muistelemaan
menneitä aikoja.
Seurakunnan tulevaisuus on nuorissa mutta myös
vanhemman ikäpolven odotetaan antavan tukensa ja
panoksensa yhteiseksi hyväksi. Vanhemmilta löytyy
kokemusta, tahtoa ja tietoa, mistä myös sinulle Simon
on työssäsi hyötyä. Hengellisen johtajuutesi lisäksi itse
näen työsi kahtiajakoisena: nuorille ja tietoa kaipaaville
toimit opettajana ja yhdessä muiden toimijoiden kanssa
sinun tulee pyrkiä tavoittamaan ja aktivoimaan niin
nuoria kuin vanhempia, jotta palaisimme juurillemme.
Useimpien tuntema ja seurakunnassamme vaikuttanut Abraham Stiller (Setä/Farbror Stiller) oli oiva viisauksien kertoja. Hän kertoi minulle seuraavan tarinan:
”Kerran eräs nuori hurskas juutalainen tuli innokkaana
rabbinsa luo kertomaan, että oli nähnyt unen missä hän
johti suurta uskonnollista seuraajajoukkoa. ’Mitä minä
teen, ennakoiko se jotain?’ tiedusteli nuori. ’Poikani, tule
takaisin sitten kun seuraajat ovat nähneet unen, jossa
sinä olet heidän johtajansa’, sanoi rabbi.”
Simon, tervetuloa unestamme todellisuuteen.
Hag Pesach Sameach! •
h ak e h il a
25
Lähi-itä ja Israel
Saamelaisia Jerusalemissa
Semy Kahan
S
aamelaiset eivät ole mikään jokapäiväinen näky Jerusalemissa. Heidän kauniit
kansallispukunsa toivat väriä huoneeseen Heprealaisessa yliopistossa, jossa
me muutamat journalistit tapasimme
kolme norjalaisen saamelaisdelegaation
edustajaa. Yhden heistä, Lars Halosen, sukujuuret ovat
Utsjoella Suomen Lapissa.
Saamelaiset tulivat Israeliin tutustuakseen siihen,
kuinka maahanmuuttajille ja täällä opiskeleville tai
muista syistä oleskeleville ulkomaalaisille opetetaan
hepreaa.
Delegaation vetäjä Kevin Johansen kertoo, että Norjan saamelaisten parissa kiinnostus saamen kielen opiskeluun kasvaa. Monelle heistä se on vain muisto aiemmilta sukupolvilta, jolloin oli vielä yleistä, että saamelaiset puhuivat omaa kieltään.
Nykyään Norjassa eräillä paikkakunnilla saamelaiset lapset oppivat saamea päiväkodeissa ja esikouluissa.
Joillain paikkakunnilla lasten vanhemmat osallistuvat
lasten kielenopetukseen, mutta he haluaisivat myös
opetusta aikuisille. Finnmarkissa, jossa saamelaiset ovat
enemmistönä muutamissa paikoissa, myös koululaiset
opiskelevat saamea.
Lavangeriin Pohjois-Norjaan on perustettu kielikeskus, jonka tehtäviä ovat muun muassa saamen
kielitaidon edistäminen ja sopivien opetusmetodien
kehittäminen. Johansen kertoo, että erityisesti nuoret
saamelaiset ovat yhä enemmän kiinnostuneita saamen
kielen opiskelusta. Tämän voi nähdä osaksi halukkuutta
lähentyä saamelaiskulttuuria, josta monet ovat vuosien
kuluessa etääntyneet.
T
utustuakseen kuinka muut vähemmistökansat
opettavat kieltään, delegaatio vieraili Skotlannissa ja Walesissa. Siellä he saivat kuulla isäntiensä kokemusten kielenopetuksesta perustuvan osittain siihen, mitä nämä olivat oppineet israelilaisten
heprean opetuksesta ja saivatkin suosituksen tutustua
siihen. “Siksi olemme täällä”, kertoo Johansen leveästi
hymyillen.
26
h a k e h i l a 2/2012
Saamelaisten delegaatio Jerusalemissa. Vas.: Kevin Johansen,
Jerusalemin yliopiston rehtori Menachem Ben Sasson, Lars
Halonen ja Nils Eira.
Jerusalemin Heprealaisen yliopiston rehtori professori Menachem Ben-Sasson kertoi vieraileville saamelaisille heprean kielen erityislaatuisesta jälleensyntymästä
runsaat sata vuotta sitten. Hän esitteli vasta-alkajien
opetuksessa käytettyä niin kutsuttua ulpan-mallia, joka
on osoittautunut hyvin tehokkaaksi tavaksi suhteellisen
nopeasti antaa ihmisille tyydyttävä heprean kielen taito.
Tätä metodia käytetään myös yliopiston omassa “ulpanissa”, joka on tarkoitettu ulkomaisten opiskelijoiden
heprean kielen opetukseen.
Saamelaiset kertoivat vierailleensa eräässä ulpanissa
ja että he olivat vaikuttuneita opetuksesta siellä. He aikovatkin lähettää saamelaisia eri puolilta Norjaa tutustumaan perusteellisesti israelilaisen ulpan-järjestelmän
opetusmetodeihin. •
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Uutispäivä Demarissa,
Kainuun Sanomissa ja Arbetarbladetissa.
KOLUMNI
Besvärlig verklighet
Eva Odrischinsky
M
an behöver inte vara undersökande
journalist för att upptäcka konstigheter bakom mediernas förenklade,
”politiskt korrekta” bild av Israel/
Palestina-konflikten. Den framställer
Israel och USA som skurken, palestinierna som offret/hjälten. Petar man lite på den nätta
ytan framträder en annan bild.
För några dagar sen fick jag via nätet meddelande om
en guidad tur till vad mejlet kallar ”Palestinska nationalmuseet”, vårt ”Rockefellermuseum” i östra Jerusalem.
Organisatören, det palestinska Al Quds -universitetets
”Jerusalem Studies Program”, nämnde att guiden heter
Baha Jubeh, arkeolog och studerande vid ”Jerusalem
Studies”-programmet. Jubeh har skrivit sin MA-uppsats
om marken som Rockefellermuseet ligger på och leder
restaureringen av ett annat museum med arabiskt namn.
Motsättningen mellan Jubehs prominenta uppgift
som ledare av restaureringsarbeten och det faktum att
han först nu skriver sitt magisterarbete fick mig att slå
upp honom på nätet.
Jubeh arbetar för en palestinsk organisation som heter
Riwak, med säte i Ramallah, upptäckte jag. Riwak grundades 1991 i syfte att utforska och värna det palestinska
kulturarvet. Riwak har sammanställt ett register över
historiska byggnader i 420 palestinska byar på Västbanken, i Gazaremsan och i Jerusalem, och koncentrerar sig
nu på att restaurera dem. Riwak ordnar också turer för
turister och publicerar eleganta, engelskspråkiga böcker
om palestinska golvplattor, herrgårdar och andra kulturhistoriskt och estetiskt tilltalande ämnen.
Nätsidan är snitsig, bilderna förstklassiga och engelskan perfekt. Tonen är ungdomlig och positiv, ordet
”fun” och ”fun-loving” dyker upp flera gånger. ”Ockupationen” nämns inte – jag och alla andra som läser nätsidan antas veta vem som är skyldig till det palestinska
kulturarvets förstörelse.
Jag anar amerikanska pengar bakom nätsidan, möjligen judisk-amerikanska. Längst ner på sidan meddelas
att sajten sponsras av Arab Fund for Arts and Culture.
Vad är det för organisation?
A
FAC verkar världen runt för främjande av arabisk kultur. Organisationen grundades 2007 av
”lokala kulturlobbyister stöd av internationella
donatorer”. Vilka är de? En enda namnges på nätsidan:
“The Open Societies Foundations”.
Open Societies Foundations är den ungerska Holocaust-överlevaren, George Soros’, organisation för vad
han uppfattar som främjande av demokrati i världen, visar
det sig. Soros, eller “Tsores”, som en del av mina bekanta
kallar honom p.g.a. hans förment självhatande judiska
verksamhet, har satsat flera miljarder dollar på att försvaga kommunismen, stöda humanitär verksamhet o.s.v.
Tydligen har han också satsat stort på arabisk kultur – till
och med i mina nuvarande hemknutar.
På Riwaks nätsida, som jag återvänder till, upptäcker
jag också annons om ett årligt Tom Kay -pris i frihandsskissering. Eftersom min judiska kusin i London råkar
vara gift med en Kay, antar jag att också Tom Kay är jude.
Mycket riktigt. Det är han. Lite Google-sökning visar
att Tom Kaye, en framgångsrik judisk arkitekt född i
Haifa, bosatt i London, tillbringade sina sista år med att
undervisa vid Birzeit-universitetet i Ramallah och frivilligarbeta för Riwak.
Nu undrar jag varför medierna aldrig nämner denhär
sidan av saken: att judar, och Amerika, tydligen bidrar
stort till pro-palestinsk verksamhet, även ekonomiskt?
Det hojtas nog om sionistiska ”lobbyn” och ”konspirationer” i Amerika och världen runt, men ingen talar om
pro-palestinska judiska och/eller Amerikanska ”sammansvärjningar”. Judar, och USA, kopplas bara till sådant som
betraktas som ”ont”.
Eftersom min första ytskrapning gav så gott resultat,
antar jag att mer ingående studier skulle avslöja mycket
som strider mot en naivt eller skenheligt entydig Mellanöstern-bild. En väninnas reaktion på mina första ”forskningsresultat” bekräftar aningen.
“Det är ett faktum”, säger väninnan som har goda förbindelser inom den israeliska freds- och vänsterrörelsen, “att
amerikanska och israeliska judar stöder det palestinska Al
Quds -universitetet med stora pengar”. “Men”, säger hon,
“ de får ingen tack för sin verksamhet. Hjälpen förtigs.” •
h ak eh ila
27
HaTachana,
vanha rautatieasema – uusi kulttuurikeskus
Mindele London Kuvat Gerry Zweig
Tel Aviv pesee kasvojaan. Pikku-New Yorkin
maine pahan tyyssijana hälvenee kun rähjäisiä
rakennuksia korjataan, katuja siivotaan ja
uutta suunnitellaan. Tel Aviv on toki niin paljon
muutakin kuin vain huvittelijan unimaailma ja
auringonpalvojan paratiisi. Kaupunki siistiytyy,
kunnioittaa vanhaa ja uskoo tulevaisuuteen.
Upea todiste tästä on Tel Avivin uusi vanha
rautatieasema, HaTachana.
S
ynnillisen maineensa Tel Aviv on saanut,
kun kaupunkia on alettu kutsua paikaksi,
joka ei koskaan nuku. New York Times
-lehti on osoittanut kunnioitustaan kaukaiselle serkulleen kruunaamalla Tel
Avivin nimikkeellä The Mediterranean
Capitol of Cool eli Välimeren makein paikka. Mutta
Tel Aviv ei esittele vain ravintoloiden, baarien ja pubien
sarjaa. Kaupunki on myös kansainvälisen kulttuurin
keskus. Tämän tuntevat ehkä telavivilaiset itse turisteja paremmin. Kulttuuri esittäytyy tyylikkäästi myös
kunnostetulla HaTachanan alueella.
HaTachana rakennettiin aikoinaan Jaffa-Jerusalem
rautatien päätepisteeksi Jaffan kaupungin pohjoispuolelle. Tämä tapahtui turkkilaisten Ottomaanien vallan
aikaan, vuonna 1892. Ottomaanien valta päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja HaTachanan ensimmäinen
28
h a k e h i l a 2/2012
loistokausi loppui samoihin aikoihin. Siitä tuli brittiläisen mandaatin aikana brittisotilaitten väliaikainen
varuskunta. Sen jälkeen, yli 60 vuotta, koko Tachanan
upea alue sai ränsistyä rauhassa ja koskemattomana.
Hyljätyn ja syrjityn HaTahanan alueen valtasit kulkukoirat ja viemärirotat, jotka vuosikymmenet taistelivat keskenään ruosteisista asuinsijoista. Täydellinen
muutos tapahtui vuosituhannen vaihteessa, vuonna
2000, kun arkkitehdit, historian tutkijat ja rakennusmiehet tulvivat paikalle. Kaupunki, yhdessä useiden kansainvälisten rahoittajien kanssa, investoi 25 miljoonaa
dollaria vanhan rautatieaseman restaurointiin. Suunnitelmat olivat suuria ja ne toteutettiin pieteetillä. Kaksi
vuotta sitten HaTachana avattiin uudelleen yleisölle; 22
vanhaa rakennusta oli siinä kunnossa, kuin mitä sata
vuotta sitten ikuistetut valokuvat kertovat.
Vielä 1890-luvun lopulla turkkilaiset, ottomaanit hallitsivat Välimeren itäistä pohjukkaa. Sulttaani Abd-ulHamidin suosiollisella myötävaikutuksella monet kristityt saksalaiset asettuivat Pyhään maahan, useimmat
Jerusalemiin. Toiset pyhiinvaeltajat puolestaan tekivät
parhaansa saadakseen Jaffan satamaan tulleet tuotteet
mahdollisemman nopeasti Jerusalemiin uskonveljille.
Rautatie oli ratkaisu, jota kannattivat niin maahan tulleet saksalaiset kuin turkkilaiset ottomaanit. Silloisessa
Palestiinassa asuvat juutalaiset avustivat rautatien rakentamista, kaikki olivat jo aikoja kyllästyneet kulkemaan
hitaassa ja epämukavassa kamelikyydissä. Rautatien
avulla alle sadan kilometrin matka Jaffasta Jerusalemiin
kesti enää vaivaiset neljä tuntia. Kaikki hyvä, tärkeä, käytännöllinen ja taiteellinen saatiin nyt kulkemaan pilaantumattomana rautateitse Jaffasta Jerusalemiin.
Tänään HaTachana on kuin raunioista noussut satumaailma. Kun vauhtiliikenteen valtakadulta astuu
HaTachanan alueelle, on kuin astuisi menneeseen
maailmaan. Junavaunut eivät tosin enää kulje, junakiskoja eivät kuluta kuin vierailijoiden kengänpohjat,
eivätkä asemalaiturin kyljessä komeilevat aikataulutkaan ole pitäneet paikkaansa enää vuosisataan, mutta
tunnelmaa riittää.
HaTachanan alueen takana etelässä nousevat pilvenpiirtäjähotellit, länsipuolella on Tel Avivin upea ranta ja
kauempana Jaffan kaupungin horisontti. Pohjoispuolella
ovat Newe Zedekin vanha kaupunginosa, Karmel -tori
ja Tel Avivin kuulu kirpputori. Torin kauppiaat eivät ole
aina suopein silmin katsoneet HaTachan uudelleensyntymistä. Kunnostettu naapuri on saanut kirpputorilaisetkin
katselemaan ympärilleen. Useiden vanhojen kojujen
tilalle on tullut trendikkäitä baareja ja kirpputorin tunkkaisen kutsuva kuva on kärsinyt. –Kojujen vuokrat ovat
moninkertaistuneet, valittavat vanhat kauppiaat.
HaTachanan ovat nyt valloittaneet ravintolat, kahvilat, putiikit ja taidegalleriat. Tämä kaikki saattaisi
muuttaa paikan kuin paikan klassiseksi turistirysäksi,
mutta HaTachanan kohdalla tekijät ovat osanneet tasapainoilla kuululla, kultaisella keskitiellä. HaTachana on
tietysti mitä suurimmassa määrin turistirysä, mutta se
on myös telavivilaisten suosikkipaikka ja tämä jos mikä
todistaa, että kunnostajat ovat onnistuneet tehtävässään;
HaTachana on parhaimmillaan varteenotettava ja erittäin suosittu kulttuurikeskus.
Ruokailijoita saapuu HaTachanan ravintoloihin kaukaakin Israelista. Pienellä alueella voi tehdä kulinaarisen
maailmanympärimatkan Meksikosta Itä-Euroopan kosher keittiöihin, Japanista pohjoisafrikkalaiseen pitopöytään ja kaiken voi kruunata israelilaisella jäätelökahvilla
– joka takuulla on maineensa veroista. Israelilaiset taiteilijat ja muotisuunnittelijat ovat perustaneet putiikkinsa HaTachanalle ja muotikeskuksen mainetta ovat
pönkittäneet viime vuonna uudelleen henkiin herätetyt
Israelin muotiviikot.
Ulkoilmakahviloiden ja -ravintoloiden rinnalle kokoontuvat muutamana päivänä viikossa luonnonmukaisesti
viljeltyjen hedelmien ja vihannesten kauppiaat – kaikki
sulassa sovussa keskenään. ”Maalaisten” esittelemien
orgaanisesti viljeltyjen tuotteiden rinnalta löytyy israelilaisten suunnittelijoiden arvokoruja ja nykytaiteen helmiä. Tämä on shoppailijan paratiisia, mutta tämäkään ei
ole ollut uuden Tachanan maineen luojana. Avainsanana
on vierailijoiden mielestä ”ihmeellinen, menneen ajan
tunnelma”, jonka valtaan joutuu HaTachanan alueella.
Kansainväliset festivaalit ovat löytäneet Tachanasta
hyvät kehykset ja taidegalleriat jonottavat mahdollisuutta saada esitellä omia taitelijoitaan Tachanan näyttelytiloissa. Jotta tunnelma olisi täydellinen, on lapsille
varattu ohjelmaa kaikkina pyhäpäivinä, ja television
kuulut lastenohjelmat saavat Tachanasta hienon hienot
kulissit. Rautatievaunuilla on aina ollut erityinen vaikutus pienten poikien mielikuvitukseen.
Valokuvaajat ikuistavat hääpareja vuosisadan takaisissa rautatievaunuissa ja turistien suosionosoitusten
säestäminä. HaTahanan alue on avoin ja toivottaa kaikki
tervetulleeksi. Ongelmaa syntyy vasta, jos ja kun vierailija haluaa syödä tai päättää hankkia jotain muistoja
kotiinsa. Hinnat HaTachanan alueella ovat saaneet aimo
annoksen ns. tunnelmalisää. Jos tämän vielä kestää on
aivan varmasti viettänyt ikimuistettavan päivän tai illan
vanhan rautatieaseman suojissa. •
Pienellä alueella voi tehdä kulinaarisen maailmanympärimatkan Meksikosta Itä-Euroopan kosher keittiöihin, Japanista
pohjoisafrikkalaiseen pito-pöytään ja kaiken voi kruunata
israelilaisella jäätelökahvilla.
h ak e h il a
29
Israelin ystävyys koetuksella
– vai onko?
Risto Kuisma
T
unnen, ja olen tuntenut vuosikymmeniä
myötätuntoa Israelia kohtaan. Yhtenä
syynä lienee luontainen taipumus asettua puolustamaan väärin kohdeltua ja
alakynnessä olevaa.
Suomi on pieni maa ja olemme pienen
maan kansalaisia, joten meillä pitäisi olla ja on edellytyksiä ymmärtää pienten kansojen ongelmia.
Pienet maat saavat harvoin oikeudenmukaista kohtelua. Suomen historia on tästä esimerkki. Nyt meillä
menee hyvin, samoin kuin toisella pienellä maalla,
Virolla. Historian valossa Suomen, Viron ja Israelin itsenäisyys on uusi, vielä lyhytaikainen ilmiö. Omaa itsenäistä valtiota ei myöskään synnytetä, eikä ole synnytetty helpolla.
Israel on demokraattisesti hallittu valtio, ja se on
myös oikeusvaltio. Siellä on periaatteiltaan samanlainen
läntinen demokraattinen yhteiskunta kuin meillä Suomessa. Israel valtiona ja kansalaisyhteiskuntana on poikkeus Lähi-idässä. Arabivaltiot eivät ole oikeusvaltioita.
Arabimaiden kuohunta, niin sanottu arabikevät, kertoo
tyytymättömyydestä yksinvaltaan. Mikä on kuohunnan
tulos, on täysin epäselvää. Vaikka toivomme hyvää, voi
lopputulos olla pahimmassa tapauksessa huono, siirtymistä ojasta allikkoon.
Israel on kooltaan vain sadasosa arabimaista. Historiallisesti juutalaisilla on oikeus Israelin valtion alueeseen.
Tämä oikeus vahvistettiin kansainvälisesti ja oikeudellisesti jo viime vuosisadan alussa.
Risto Kuisma.
Israelin todellinen vastapuoli eivät ole palestiinalaiset, vaan arabivaltiot. Palestiinalaisilla ei ole ollut koskaan itsenäistä valtiota ja heidän asemansa erillisenä
kansana on kyseenalainen.
Arabimaat ovat pitäneet yllä tilannetta, jossa jo kolme
sukupolvea palestiinalaisia on syntynyt ja kasvanut
pakolaisleireissä. Palestiinalaiset on karkotettu vuosi-
Israel on demokraattisesti hallittu valtio. Israel on myös
oikeusvaltio. Siellä on periaatteiltaan samanlainen läntinen
demokraattinen yhteiskunta kuin meillä Suomessa. Israel
valtiona ja kansalaisyhteiskuntana on poikkeus Lähi-idässä.
30
h a k e h i l a 2/2012
kymmenien aikana milloin mistäkin arabimaasta. Ei
ihme, että heidän keskuudessaan elää syvä katkeruus.
Arabimaat ovat ylläpitäneet Lähi-idän kriisiä. Niiden
öljyvarat ovat osaltaan mahdollistaneet tilanteen jatkumisen. Öljy on hiljentänyt monta kriittistä tahoa länsimaissa ja muualla.
I
sraelin olemassaolo on nojannut maailmanlaajuisen
juutalaisyhteisön tukeen. Tuo yhteisö on vaikuttanut merkittävästi erityisesti Yhdysvaltojen politiikkaan. Toisaalta juutalaisvastaisuus, antisemitismi, on
toiminut Israelia vastaan. Juutalaisvastaisuus on vieläkin yllättävän yleistä. Juutalaisvastaisuutta ei yleisesti
ottaen tuomita yhtä yleisesti kuin muuta rasismia.
Kun juutalaiset ovat kunnostautuneet tieteessä ja taiteessa paljon enemmän kuin heidän lukumääränsä edellyttäisi, on se synnyttänyt kateutta. Kun talouselämässä
juutalaisten menestys on ollut samalla tavoin poikkeuksellista, on sekin aiheuttanut kateutta ja kaunaa. Kun
katsoo esimerkiksi Nobel-palkittujen luetteloita, on juutalaisten panos silmiinpistävän suuri.
Lähi-idässä on tehty uskonnon varjolla hirvittäviä
tekoja. Itsemurha-iskut ovat pahinta. Ne ovat vastoin
kaikkea ihmisarvoa. Ihmisellä ei voi olla mitään hyväksyttävää syytä surmata kanssaihmistä itsemurhaiskulla.
Mikään todellinen uskonto ei voi vaatia eikä oikeuttaa
itsemurhaiskuja. Siitä huolimatta itsemurhaiskuja on
jollain tasolla ymmärretty.
EU:n on tukenut voimakkaasti palestiinalaishallintoa. Se on ollut virhe. EU, Suomi siinä mukana, on ollut
palestiinalaishallinnon tärkeä rahoittaja. EU:n rahat ovat
menneet suurelta osalta hukkaan. Rahoja on mennyt
myös korruptioon. Palestiinalaishallinto on maksanut
kassastaan muun muassa itsemurhaiskujen tekijöiden
omaisille rahapalkkioita.
Lähi-idän kriisi olisi saatava loppumaan. Vuosikymmeniä jatkunut väkivallan ja koston kierre olisi katkaistava. Tähän asti ratkaisu on osoittautunut mahdottomaksi. Palestiinalaishallinnon uusi hanke päästä YK:n
täysivaltaiseksi jäseneksi ei auta kriisin ratkaisua.
EU:n Lähi-idän politiikka ei ole liennyttänyt kriisiä,
vaan pikemmin se on palestiinalaishallintoa suosivana
pitkittänyt tilannetta. Ratkaisua on haettava YK:n puitteissa. Tässä prosessissa arabivaltioilla on ratkaiseva
osa. EU:n tulisi tukea YK:n toimia eikä sooloilla omalla
politiikallaan.
O
malla myötätunnollani Israelia ja juutalaisia
kohtaan on luonnollisesti juurensa Raamatussa.
Ä itini kuului Böhmin sukuun. Suvun esi-isä
tuli sukututkimuksen mukaan Saksasta. Perimätiedon
mukaan esi-isä Böhm oli juutalainen, joten minussa
saattaa virrata pisara juutalaista verta.
Olen ollut Israelin ystävä vuosikymmeniä, jo lapsesta
asti. Siihen on osaltaan vaikuttanut historian harrastukseni. Jos olisin voinut käydä kouluni normaalisti, olisin
opiskellut yliopistossa historiaa.
Olen itsekin juureton evakon lapsi, jonka vuosisataiset juuret jäivät Karjalaan, Viipuriin, Sortavalaan,
Muolaaseen.
Eduskuntavuosina olin Israel-ystävyysryhmän pitkäaikainen ja aktiivinen jäsen. Olin myös Israel-ystävyysryhmän varapuheenjohtaja. Vierailin kaksi kertaa
Israelin valtion ja sen parlamentin, Knessetin, kutsusta
maassa. Tutustuin maahan, sen politiikkaan ja myös
sen kansalaisiin.
En ole suinkaan ensimmäinen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja kansanedustaja, joka on Israelin ystävä.
K. A. Fagerholm ja Arvo Salo olivat tunnettuja vasemmistolaisia kansanedustajia, ja Israelin ystäviä.
Israelissa on ollut voimakas ammattiyhdistysliike,
Histadrut. Se oli synnyttämässä ainutlaatuista kibbutsiliikettä. Viime aikoina ammattiyhdistysliikkeen ja kibbutsien merkitys on vähentynyt. Israelin työväenpuolue
oli maan valtapuolue valtion ensimmäiset vuosikymmenet. Juutalaisten voimakas muuttoliike Itä- Euroopasta
ja Euroopan ulkopuolelta on muuttanut maan poliittisia
voimasuhteita.
Toimiessani ammattiyhdistysjohtajana tutustuin
vuonna 1978 Englannissa maan suurimman ammattiliiton kansainväliseen sihteeriin Eli Marxiin. Hän oli
nuoruudessaan paennut Hitlerin vainoja Saksasta Englantiin. Eli Marx oli ennen ammattiyhdistysuraa palvellut Englannin ulkoasiainhallinnossa muun muassa Israelissa. Meistä tuli perhetuttuja, ja hän vieraili lomallaan
Suomessa perheemme vieraana. Elin vaimo oli Unkarin
juutalaisia. Hän oli pelastunut keskitysleiriltä ja tutustunut Eli Marxiin Israelissa. •
Kirjoitus on Risto Kuisman pitämä alustus Karmel-yhdistys ry:n
tilaisuudessa 24.1.2012. Risto Kuisma on toiminut mm.
vuosina 1975–1994 AKT:n lakimiehenä ja puheenjohtajana
sekä kansanedustaja vuosina 1995–2007 ja 2010–2011.
h ak e h il a
31
KOLUMNI
We Love You –
We Will Never Bomb You
Mindele London
M
atkan päässä Israelin valtiosta remuaa
pieni, mustanpuhuva mies. Hän on
oman maansa vaikutusvaltainen taistelija, hän on oman uskontokuntansa
vilpitön kannattaja ja hän tuntee
syvää kaunaa juutalaisia ja Israelin
valtiota kohtaan.
Tämä kaikki ei tee hänestä omaperäistä poliittista
hahmoa, mutta hänellä on jotain mistä muut eivät
oikein osaa uneksiakaan; hänellä on – lähiaikoina –
hallussaan ase, jonka avulla hän voi toteuttaa haaveensa.
Hänellä on todellinen mahdollisuus hävittää oma henkilökohtainen painajaisensa. Maailma on tietoinen pienen
miehen suurista haaveista, mutta se ei muuta mitään.
Superpommin uhan edessä toiset Israelissa uskovat
Korkeimman Voiman suojelukseen, useimmat ovat
täysin välinpitämättömiä. Minkäänlaista reaktiota jatkuvasti kasvavaan uhkaan ei näy. Kaasunaamarit on jo
aiemmin jaettu kaikelle kansalle, se riittäköön. Mitä
hyötyä niistä muka on?!
Omasta, israelilaisesta miljoona-aseesta vaietaan.
Jos sellainen todella on olemassa, se on joka tapauksessa
täysin käyttökelvoton. Sitä ei voi käyttää ensimmäisenä
ja kakkosena sillä ei enää ole väliäkään. Luotetaan pelon tasapainoon, aseet ovat niin mielikuvituksellisen hirveitä, että käyttämättöminä ne pitävät
maailman kasassa.
Näin toivotaan.
Uutistoimistojen kirjeenvaihtajat ovat selvittäneet
tavallisten israelilaisten mielipiteitä valtavan uhan
edessä. Apuna ovat pikagallupit, jotka todistavat kaikki
samaa; reilut 40 prosenttia israelilaisista kannattaa
Iranin atomilaitoksen pommittamista, noin 60 prosenttia vastustaa sotatoimia. Osa uskoo siis, että on parasta
pommittaa ennen kuin meitä pommitetaan, suurin osa
on sitä mieltä, että bensa ratkaiskoon… Jos Iranille asetetaan tarpeeksi pakotteita niin bensan hinta nousee –
muuallakin kuin Israelissa. Maksakoon muu maailma
meidän kanssamme – bensasota on helpompi kestää
kuin se varsinainen, fyysinen hävitys.
Ehkä.
32
h a k e h i l a 2/2012
K
ansainväliset sotilasasiantuntijat puolestaan selvittävät, ettei Israelilla heidän asiantuntemuksensa mukaan ole edes tarvittavaa kalustoa
toteuttaakseen uhitteluaan. Israelille, Iranille ja koko
maailmalle vakuutetaan, ettei Israel – poliittisesta räksytyksestään huolimatta – tee mitään, ei halua tehdä
mitään, eikä siis edes voi tehdä mitään.
–Meillä on muitakin murheita kuin Ahmadinejad!
Ronny Edry, 41, tavallinen israelilainen perheenisä lähti
omaan taistoonsa. Maaliskuun 15. päivänä hän kopioi Facebookiin kuvia israelilaisista perheistä ja kuvien yli kulki
teksti: Iranians, We love You, We Will Never Bomb You.
Tähän lemmenviestiin ei osattu odottaa vastausta,
mutta niitä tuli muutamassa tunnissa tuhansia ja niitä
tulee jatkuvasti. Facebook levittää myös videota Ronnystä, joka vahvalla heprealaisella korostuksella vakuuttaa, ettei kukaan halua sotaa. Vastauksia tulee niin Israelista kuin Iranistakin!
Iranilaisten keskuudessa Ronnya ylistetään ja toistetaan, ettei kukaan Iranin kansasta vihaa Israelia. 2500
vuotta yhteistä historiaa ei voi olla hävitettävissä. Ronnylle toivotaan kansainvälisiä kunnianosoituksia ja jopa
Nobelin rauhanpalkintoa.
–Minä en pelkää iranilaisia, minä en vihaa iranilaisia, minä en edes tunne iranilaisia…., paitsi yhden jonka
tapasin aikoinaan Pariisissa eräässä museossa…, Ronny
kertoo videollaan. Hän on huolissaan kun huomasi, ettei
kansa oikeastaan välitä uhkauksista.
–99 prosenttia iranilaisista vastustaa Iranin hallituksen sotaista linjaa, selvittävät iranilaiset puolestaan
Facebookissa.
Iranin valtiota näyttää kuitenkin hallitsevan se kuulu
ja toimiva yksi prosentti. Israelilaisten tulkkien mukaan
suuri osa iranilaisten viesteistä tulee Iranin ulkopuolelta,
Iranista muuttaneilta tai sieltä paenneilta.
Ronny Edryn viesti on levinnyt myös arabimaailman
tv-asemiin eikä siihen aina ole suhtauduttu toivotulla
tavalla. Kova on parodia kun mustaviiksiset valkotakkiset
”tiedemiehet” seisovat höyryävissä laboratoriossaan ja
naureskellen kannattelevat lappua: ”Israelies, we love you!”
Valitettavasti. •
Kotimaa
Keskusneuvoston kirje poikalasten
ympärileikkauksesta ministereille
Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto ry. lähetti 14.3.2012 peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonille
ja oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille
seuraavan kirjeen:
K
ansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala on
6.3.2012 esittänyt hallitukselle kirjallisen kysymyksen ympärileikkauksesta.
Kansanedustaja Saarakkala katsoo, että
uskonnollisten perustein tehtävä poikien
ympärileikkaus tulisi säätää rikoslailla
rangaistavaksi teoksi. Toteamme tämän vuoksi kohteliaimmin seuraavaa:
1. Poikalasten ympärileikkauksen asema
juutalaisuudessa
Ympärileikkauskäsky on yhtä keskeinen juutalaisuudessa kuin Raamatun kymmenen käskyä. Sen suorittaminen on uskonnollinen määräys ja velvoite. Yhtä
tärkeää juutalaisuudessa on, että ympärileikkaukset
suoritetaan tarkoin uskonnollisten, kirjoitettujen normien mukaisesti.
Perusta ja peruste löytyvät Raamatun ensimmäisen
Mooseksen kirjan 17. luvun jakeista 9-14, jotka sisältävät seuraavat elementit:
– ympärileikkaus on Jumalan ja Aabrahamin jälkeläisten ikuisen liiton ulkoinen symboli, merkki;
– jokaisen juutalaisen miehen on oltava ympärileikattu;
– ympärileikkaus on rajattu koskemaan vain peniksen
esinahkaa;
– ympärileikkaus on suoritettava poikalapselle kahdeksantena päivänä syntymäpäivästä lukien – edellyttäen, että lapsi on täysin terve;
– mies, joka on ympärileikkaamaton ei voi olla yhteisön jäsen – hän on rikkonut Jumalan Liiton.
Ympärileikkaus siihen liittyvine seremonioineen
on erittäin merkittävä, lämminhenkinen perhejuhla ja
tärkeä sosiaalinen tapahtuma koko yhteisölle. Kyseessä
on kristittyjen kastetoimitukseen verrattavissa oleva
pyhä tapahtuma, jossa lapsi liitetään perhe-, uskontoja kulttuuriyhteisöönsä. Ympärileikkaus on keskeinen
osa juutalaista identiteettiä ja se on omalta osaltaan ollut
myötävaikuttamassa siihen, että juutalaiset ovat säilyttäneet uskontonsa ja perinteensä vuosituhansien ajan
meidän päiviimme saakka.
Elämän säilyttäminen ja kaikkinainen toiminta, joka
edistää yksilön ja koko ihmiskunnan hyvinvointia on
juutalaisuuden syvintä ydintä. Esimerkkinä tästä käyköön Raamatun nk. kultainen sääntö: “Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi, minä olen Herra” (3M 19:18). Jos
ympärileikkaus olisi terveydelle haitallinen toimenpide,
se sotisi juutalaisuuden keskeisiä moraalis-eettisiä periaatteita vastaan.
2. Juutalaisen uskonnon mukaisen poikalapsen
ympärileikkauksen lääketieteelliset aspektit
Juutalaisen uskonnon määräysten mukainen vastasyntyneen, kahdeksan päivän ikäisen poikalapsen ympärileikkaus on vähäinen kirurginen toimenpide, joka ei
aiheuta terveydellistä haittaa ja joka asiantuntevasti ja
asianmukaisella kivunlievityksellä suoritettuna on sekä
kivuton että vaaraton. Juutalaisen ympärileikkauksen
suorittaa joko siihen erityisen koulutuksen saanut
ympärileikkaaja (mohel) tai vastaavan koulutuksen
saanut lääkäri.
Toimenpiteellä on todistetusti monia myönteisiä
vaikutuksia, kuten merkittävästi pienempi riski saada
HIV-tartunta tai sairastua virtsatien tulehduksiin. Miesten ympärileikkaus vähentää myös papillomaviruksen
tartuntariskiä niiden naisten keskuudessa, jotka ovat
sukupuoliyhteydessä ympärileikattujen miesten kanssa.
Tuoreet tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että
ympärileikkaus myös vähentää miesten prostatariskiä.
(Wright J, Lin D, Stanford J. Circumcision and the Risk
of Prostate Cancer. Cancer. 2012, vol 118, issue 6).
Toimenpiteeseen liittyy toki, niin kuin kaikkiin kirurgisiin toimenpiteisiin, komplikaatioriski, mutta jos toimenpide tehdään mahdollisimman varhaisessa iässä
ja oikeissa olosuhteissa ja asiantuntevasti, niin tämän
pienen kirurgisen toimenpiteen komplikaatioriski on
kuitenkin häviävän pieni. On myös selvää, että varhaih ak e h il a
33
sesta ympärileikkauksesta koituvat hyödyt ovat Suomen
kaltaisessa korkean elintason ja elinolosuhteiden maassa
vähemmän merkittäviä kuin alhaisen elin- ja hygieniatason maissa, mutta toisaalta paremmat olosuhteet
luovat myös paremmat edellytykset eliminoida komplikaatioriskiä.
Suomen juutalaisessa yhteisössä on 150 vuoden ajan
ympärileikattu noin 3 000 poikalasta. Ympärileikkaukset
on suorittanut juutalainen lääkäri tai koulutettu ympärileikkaaja (mohel), ja ainoa tiedossamme oleva yksittäinen komplikaatio liittyi lapsen hemofiliaan, jota ei oltu
diagnosoitu ennen toimenpidettä.
Tästä yksittäistapauksestakin on kulunut jo yli puoli
vuosisataa.
3. Poikalasten ympärileikkaus ja ihmisoikeudet
Poikalasten ympärileikkauksella on liittymäkohta
moneen keskeiseen perus- ja ihmisoikeuteen. Kysymystä tulisikin punnita näiden kokonaisuutena eikä
vain yhdestä näkökulmasta. Perus- ja ihmisoikeudet
ovat keskenään samanarvoisia eikä mikään niistä ole
ylitse muiden tai kumoa toistaan. Keskeisiä perus- ja
ihmisoikeuksia tarkastelun kannalta ovat usein mainittujen lapsen itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen
koskemattomuuden lisäksi muun muassa perhe-elämän
suoja ja uskonnonvapaus.
Korkein oikeus on päätöksessään (KKO:2008:93)
punninnut erittäin perusteellisesti ja monipuolisesti
tätä kokonaisuutta ja todennut päätöksessään
seuraavaa: ”Uskonnollisista syistä suoritettavalla
ympärileikkauksella voidaan arvioida olevan myönteistä merkitystä nimenomaan leikattavan pojan itsensä,
hänen identiteettinsä kehittymisen sekä uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöönsä kiinnittymisen kannalta. Näistä syistä uskonnollisin perustein suoritetun
lääketieteellisesti asianmukaisen ympärileikkauksen
muodossa tapahtuvaa puuttumista pojan ruumiilliseen koskemattomuuteen voidaan pitää lapsen kokonaisedun kannalta puolustettavana ja kokonaisuutenakin arvostellen siinä määrin vähäisenä toimenpiteenä,
ettei lapsen huoltajien menettelyä tällaisen ympärileikkauksen teettämisessä lapselleen ole aihetta pitää
sellaisena lapsen etua ja oikeutta loukkaavana tekona,
joka olisi pahoinpitelynä rangaistava.”
KKO:n päätös on linjassa eurooppalaisen ja yleismaa34
h a k e h i l a 2/2012
ilmallisen oikeustilan ja -käytännön kanssa. Uskonnollisista tai kulttuurisista syistä tehtävä poikalasten ympärileikkaus ei ole lailla kielletty missään maailman maassa.
Julkisessa keskustelussa on vedottu Euroopan neuvoston yleissopimukseen ihmisoikeuksista ja biolääketieteestä ja jopa väitetty sen kumoavan Korkeimman
oikeuden päätöksen vuodelta 2008. Samansuuntaiseen näkemyksen on myös esittänyt Helsingin käräjäoikeus päätöksessään 30.12.2011. Kyseinen sopimus,
jonka Suomi ratifioi vuonna 2010, on jo vuodelta 1997.
Sen on allekirjoittanut ja ratifioinut yli vuosikymmen
aikaisemmin useimmat Euroopan maat, joissa monissa
poikalasten ympärileikkaus on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Missään näistä maista ei kyseistä
yleissopimusta ole sovellettu tässä yhteydessä, eikä
koko asiaa ole edes mainittu sopimuksessa tai sen selitysmuistioissa. On selvää, ettei sopimuksessa ole tarkoitettu muuttaa eurooppalaista oikeustilaa ja -käytäntöä
poikien ympärileikkauksen suhteen.
4. Kiellon merkitys juutalaisille
Poikalasten ympärileikkaus kahdeksan päivän vanhana
on yksi juutalaisuuden keskeisimmistä uskonperiaatteista. Sen suorittaminen on uskonnollinen määräys ja
velvoite. Poikalasten ympärileikkauksen kieltäminen
lailla estäisi juutalaisen uskonnon ja kulttuurin harjoittamista Suomessa. Kielto polkisi karkeasti täällä asuvien tai tänne muuttavien juutalaisten ihmisoikeuksia
ja uskonnonvapautta ja viestittäisi myös, etteivät juutalaiset ole tervetulleita tähän maahan.
Toivommekin, että hallitus ottaa selkeän kannan
uskonnollisista ja kulttuurisista syistä tehtävän poikalasten ympärileikkauksen sallimisen puolesta ja näin
osoittaa kunnioittavansa Suomen perinteisten vähemmistöjen, kuten Suomen juutalaisten, oikeutta harjoittaa
omaa uskontoaan ja kulttuuriaan. •
Helsingissä, 14. maaliskuuta 2012
Kunnioittaen,
Suomen Juutalaisten Seurakuntien
Keskusneuvosto ry.
Gi de on B ol o t ow s k y
Puheenjohtaja
Da n K a n t or
Asiamies
Gideon Bolotowskyn puhe USKOT-foorumin
järjestämässä vihapuheen vastaisessa
seminaarissa 19.1.2012 Säätytalolla
K
enelläkään muulla väestöryhmällä
Euroopassa ei ole yhtä pitkäaikaiset
kokemukset vihapuheista ja niiden seurauksista kuin juutalaisilla. Antisemitismi, juutalaisvastaisuus, on maailman vanhin yhä elävä kollektiivinen
sairaus – ja ainoa tunnettu tauti, joka on vaarallisempi
taudin kohteelle kuin sen kantajalle. Juutalaisille on
siten vuosisatojen saatossa kehittynyt erityisen herkät
tuntosarvet havaitsemaan yhteiskunnassa tapahtuvaa
suvaitsemattomuuden voimistumista. Suomessa juutalaisiin kohdistuvat vihapuheet voidaan jakaa kahteen
pääkategoriaan: (1) suoraan juutalaisiin kohdistuvat
vihapuheet, kirjoitukset tai teot, sekä (2) epäsuoraan
juutalaisiin kohdistuvat vihapuheet, kirjoitukset tai
teot, jotka on naamioitu joko antisionismiksi tai Israelin vastaiseksi kritiikiksi, koska suoraa antisemitismia
ei pidetä salonkikelpoisena – ainakaan vielä.
Viimeisen 10 vuoden aikana Suomen juutalaisyhteisö
on kolmesti joutunut kääntymään syyttäjäviranomaisten puoleen kehottaen nostamaan kanteen sellaisia henkilöitä vastaan, jotka yhteisö on katsonut syyllistyneen
vihapuheeseen tai -kirjoitteluun. Vuonna 2004 Vantaan
käräjäoikeus tuomitsi ”Romanovien viimeiset päivät”
-julkaisun kustantajan kiihottamisesta kansanryhmää
vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta, jonka tuomion
Helsingin hovioikeus vahvisti 2006. Vuonna 2006 Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kaksi henkilöä juutalaisvastaisista solvauksista Israelin vastaisessa mielenosoituksessa, jonka tuomion Helsingin hovioikeus vahvisti
vuonna 2007. Ja vuonna 2007 Porvoon käräjäoikeus tuomitsi henkilön Lähi-Idän konfliktia käsitelleestä lehtikirjoituksesta, koska tämä oli syylistynyt kiihottamseen
kansanryhmää – juutalaisia – vastaan.
Israelin, kuten minkä tahana muun valtion kritisoiminen on täysin legitiimiä toimintaa. Valitettavasti Israelin arvostelu näyttää olevan taitolaji, jonka kovin harva
hallitsee sortumatta samalla antisemitismiin. Tosiasia
on näet se, että jokainen, joka osoittaa merkittävää kiinnostusta Palestiinan arabeja kohtaan, on vähintään yhtä
kiinnostunut Israelista ja juutalaisista – eikä jälkimmäinen kiinnostus aina pysy kovin rationaalisena. Niinpä
on huomionarvoista, että EU:n vuonna 1997 perustama
Euroopan rasismin ja muukalaisvihan seurantakeskus
– EUMC (nykyään EU:n perusoikeusvirasto – FRA) täsmensi vuonna 2004 määrittelemäänsä antisemitismin
käsitettä mm. seuraavin esimerkein:
Juutalaisen kansan itsemääräämisoikeuden kieltäminen, esimerkiksi väittämällä, että Israelin valtio on
rasistinen hanke – on antisemitismia
Kaksoisstandardin soveltaminen eli sellaisen käyttäytymisen vaatiminen Israelilta, jota ei vaadita miltään
muulta demokratialta – on antisemitismia
Israelin nykypolitiikan vertaaminen natsien politiikkaan – on antisemitismia
Kaksi kuukautta sitten, marraskuun 18. presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki lausui TV2:n Pressiklubiohjelmassa sanatarksti seuraavaa: ”Rubenia (Stilleriä)
varmaan kiinnostaa, miksi NATO ei ole puuttunut
kansanmurhaan jota Israel teki Gazassa.” Se, että poliitikko turvautuu valheeseen, ei ole kovin yllättävää. Yhtä
vähän yllättää se, että perusvasemmistolainen, jonka
atteelliset juuret ovat edesmeneessä Neuvostoliitossa,
väittää holokaustin uhrien jälkeläisten muuttuneen
puolestan kansanmurhaajiksi. Se mikä oli yllättävää, oli
hiljaisuus, joka Arhinmäen lausuntoa seurasi. Julkinen
sana ei siihen tarttunut – ei myöskän maan poliittinen
kerrostuma. Hiljaisuus tuskin johtui vaivautuneisuudesta vaan siitä, että Arhinmäen karkean antisemiittista
vihailmaisua ei sellaiseksi tunnistettu. Se, että Paavo
Arhinmäki on istuvan hallituksen kulttuuri- ja urheiluministeri tekee asiasta vielä ongelmallisemman – eikä
ainakaan kirkasta Suomen kuvaa niissä maissa, joissa
antisemitismiin suhtaudutaan erittäin vakavasti – kuten
Ranskassa, Saksassa, Israelissa ja USA:ssa. Puuttumattomuus ja hiljaisuus osoittaa kuinka tärkeään saumaan
tämänpäiväinen ”Suoraan sanoen vihapuhetta vastaan”
-seminaarimme osuu, sillä vihapuheen oikea tunnistaminen on edellytys sen tehokkaalle vastustamiselle ja
selättämiselle yhteiskunnassamme. •
h ak e h il a
35
Vainojen uhrien
muistopäivä 2012
Hakehila
Vainojen uhrien muistopäivän tilaisuus järjestettiin Holokaustin uhrien muisto ry:n toimesta
tänä vuonna Etelä-Suomen aluehallintoviraston
audiotoriumissa 26.1.2012. Tilaisuuden pääpuhujana oli professori Martin Scheinin European University Institutesta. Tilaisuudessa
puhuivat myös Holokaustin uhrien muisto ry:n
puheenjohtaja Matti Myllykoski, Israelin suurlähettiläs Dan Ashbel ja Anne Frank Housen
edustaja Cihan Tekeli. Seuraavassa osa Martin
Scheininin pitämästä puheesta:
K
iitän osakseni tulleesta kunniasta tulla
Suomeen pitämään tämänvuotinen vainojen uhrien muistopäivän luento. On
tärkeää, että näinä globalisaation, monikult tuurisuuden ja postmodernismin
aikoina pidetään huolta siitä, etteivät
ihmiskunnan traagisimmat kokemukset ja tärkeimmät
opetukset unohdu. “Ei koskaan enää” oli se yhteinen
sitoumus, joka kumpusi natsismin ja toisen maailmansodan kauheuksista. Tuon sitoumuksen pohjalle rakennet tiin kansakuntia, kansallisia perutuslakeja sekä
maailmanjärjestö Yhdistyneet Kansakunnat. Siihen
perustuu myös ajatus yleismaailmallisista ihmisoikeuksista sellaisena kuin sen tänään tunnemme.
Natsi-Saksan toteuttamassa kansanmurhassa, holokaustissa, tuhottiin järjestelmällisesti ja kansanryhmän
hävittämisen tarkoituksessa kuusi miljoonaa juutalaista
ja kaikkiaan ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä, jos
tuon rikoksen laajuus yritetään kokonaisuudessaan hahmottaa, siis kattaen natsien muutkin uhrit kuten romanit,
homoseksuaalit , vammaiset ja muut. Tässä aivan naapurissa oleva Anne Frank –näyttely muistuttaa meitä natsien kansanmurhan yli miljoonasta juutalaisesta lapsiuhrista. Anne Frankin päiväkirja on vuosikymmenten
ajan toiminut ikkunana, jonka kautta Suomessakin
uudet sukupolvet ovat voineet oppia tietämään juutalaisten kansanmurhasta tavalla, joka jättää pysyvän
tieto- ja tunnepohjaisen muistijäljen.
Kun sain kutsun tulla pitämään tämä luento, tietysti
mietin, mitä haluaisin täällä sanoa. Ensin mieleeni tuli
kysymys kansanmurhan kieltämisen ja sananvapau-
36
h a k e h i l a 2/2012
Pääpuhujana oli professori Martin Scheinin. Osallistujilla oli
myös mahdollisuus tutustua Anne Frank näyttelyyn lähistöllä
sijainneessa Helsingin kaupunginkirjastossa.
den keskinäissuhteesta, teema, johon aika ajoin palaan
omassa opetuksessani, ennen muuta YK:n ihmisoikeuskomitean Faurisson-ratkaisun takia. Yllätyksekseni
kuitenkin huomasin, että sen luennon olen jo pitänyt
vainojen uhrien muistopäivän tilaisuudessa vuonna
1999. En tiedä, moniko tämän tilaisuuden kuulijoista
oli tuolloin paikalla. Oli miten oli, tiivistän lyhyesti sen
Natsien toteuttaman juutalaisten kansanmurhan kieltämisen
tai vähättelyn kriminalisointi on oikeutettua sananvapauden
hyväksyttävänä rajoituksena, koska noihin ilmaisuihin
sisältyy piiloviesti syrjintään ja väkivaltaan kehottamisesta.
mitä silloin sanoin, ja jatkan kommentoimalla Ranskan
tuoretta päätöstä kriminalisoida armenialaisten kansanmurhan kieltäminen tai vähättely.
S
ananvapaudella on erityinen asema ihmisoikeuksien joukossa. Sillä on keskeinen merkitys muitten ihmisoikeuksien takaamiselle, poliittiselle
demokratialle ja tieteelliselle tutkimukselle. Tästä huolimatta on moni Euroopan maa katsonut tarpeelliseksi
kriminalisoida niin kutsutun historiallisen revisionismin, joka pyrkii kieltämään natsien keskitysleirit ja kaasukammiot tai sen, että niitä käytettiin siinä laajuudessa
kuin yleinen historiankirjoitus osoittaa.
Ranskassa lainsäätäjä reagoi uusfasistien ja muiden
revisionistien toistuviin julkisiin esiintymisiin, joissa
nämä pyrkivät kieltämään natsien toteuttaman kansanmurhan tai vähättelemään sitä säätämällä vuonna 1990
erityislain, joka tunnetaan nimellä Lex Gayssot.
Sorbonnen yliopiston entinen kirjallisuuden professori Robert Faurisson julkaisi useita artikkeleita, joissa
hän kiisti natsien toteuttaman kansanmurhan laajuuden
ja monet siihen liittyvät olennaiset piirteet. Faurissonin mukaan esimerkiksi myrkkykaasua ehkä käytettiin
natsien leireissä, mutta desinfiointitarkoituksessa eikä
suinkaan ihmisten systemaattiseen tappamiseen. Pariisin vetoomustuomioistuin piti vuonna 1992 annetussa
ratkaisussaan voimassa alemman asteen tuomioistuimen Faurissonille langettaman rikosoikeudellisen rangaistuksen. Perusteluissa oikeus korosti, että sisältönsä
vuoksi Faurissonin kirjoitukset oli katsottava väkivaltaan kehottamiseksi. Faurissonin tapaus käsiteltiin vielä
kansainvälisellä tasolla YK:n ihmisoikeuskomiteassa,
kun hän katsoi sananvapauttaan loukatun. Ihmisoikeuskomitean päätöksen perusteluista on luettavissa, että
komitea piti Lex Gayssotía siinä määrin yleisluontoisena, että rangaistusten tuomitseminen sen nojalla
voisi jossain tapauksessa olla sananvapauden kannalta
ongelmallista. Lakihan sääti rangaistavaksi Nürnbergin
sotarikosoikeudenkäynnin perusteiden kiistämisen, eikä
sanamuotonsa mukaan liittänyt ilmaisun rikosoikeudellista tuomittavuutta esimerkiksi sen vihaa tai väkivaltaa
lietsovaan vaikutukseen. Komitean käsiteltävänä kuitenkin oli juuri Faurissonin väite hänen sananvapautensa
konkreettisesta loukkaamisesta, eikä kysymys ranskalaisen lain yhteensopivuudesta kansalais- ja poliittisia
Tilaisuuden musiikkiohjelmasta vastasi romanimusiikkia
esittänyt Drom- yhtye.
oikeuksia koskevan yleissopimuksen kanssa abstraktilla
tasolla. Kuten edellä todettiin, ranskalaiset tuomioistuimet eivät olleet langettaneet rangaistusta vain ilmaisun
välittömän sisällön perusteella vaan olivat perustelleet
ratkaisuaan myös Faurissonin kirjoittamien tekstien
väkivaltaa lietsovalla luonteella.
Tästä syystä myös YK:n ihmisoikeuskomitea päätyi
vuonna 1996 pitämään Faurissonin tuomiota sananvapauden hyväksyttävänä rajoituksena eikä siis ihmisoikeusloukkauksena. Täydentävässä mielipiteessään komitean jäsenet Elizabeth Evatt (Australia), David Kretzmer
(Israel) ja Eckart Klein (Saksa) kiinnostavalla tavalla liittävät rangaistuksen hyväksyttävyyden siihen konkreettiseen asiayhteyteen, jossa Robert Faurisson oli esittänyt
keskitysleirejä vähättelevät ja kaasukammiot kieltävät
lausumansa. He arvostelevat Lex Gayssotín sisältöä siitä,
että laki on laadittu tarpeettoman laaja-alaiseksi, kun
siinä ilmaisun rangaistavuutta ei ole liitetty kirjoittajan tarkoitusperään eikä siihen, että ilmaisu vaikutuksiltaan olisi väkivaltaa tai antisemitismiä lietsova. Laki
on kirjoitettu siten kuin se nostaisi historiallisen tieteellisen totuuden lainsäädännölliseksi dogmiksi, jonka
kyseenalaiseksi asettaminen olisi ilmaisun asiayhteydestä riippumatta rangaistavaa. Lakiin kohdistamastaan
kritiikistä huolimatta kyseiset kolme jäsentä asettuvat
epäröimättä sille kannalle, että Robert Faurissonin rankaiseminen oli sananvapauden kannalta hyväksyttävää.
h ak e h il a
37
Heidän mukaansa olennaista oli, että Faurissonin omat
ilmaisut osoittivat, ettei hänen motiivinaan ollut tieteellinen historiantutkimus. Faurisson oli toimintaansa
puolustaessaan syyttänyt juutalaisia keskitysleirejä ja
kaasukammioita koskevan “myytin” rakentamisesta ja
siten väittänyt natsien kansanmurhan uhrien syyllistyneen historian vääristelyyn. Faurissonin lausumilla
oli siis selvä antisemitistinen sisältö, joka osoitti hänelle
tuomitun rangaistuksen oikeutetuksi.
Mainittakoon vielä, että ihmisoikeuskomitean yhdysvaltalainen jäsen Thomas Buergenthal jääväsi itsensä
Faurissonin valituksen käsittelystä. Koska hän oli lapsena itse ollut keskitysleirivankina Auschwitzissa, hän
ei katsonut voivansa osallistua välillisestikään sen arviointiin, olivatko natsien keskitysleirit totta. Buergenthal on hiljattain julkaissut muistelmansa “Lucky Child”.
Tämän vaikuttavan kirjan nimi tietenkin ilmaisee, ettei
hänen selviytymisensä tietääkseni nuorimpana henkilönä Auschwitzista voinut tapahtua ilman hyvää onnea
kaiken tragedian, kärsimyksen ja tuhon keskellä.
R
anskan parlamentti hyväksyi äskettäin lain, joka
tekee rangaistavaksi minkä hyvänsä Ranskan
lain tunnustaman kansanmurhan kieltämisen
tai vähättelyn. Odotetusti päätös on herättänyt voimakkaita vastalauseita erityisesti Turkissa, koska ensi sijassa
laki on tarkoitettu kohdistumaan Turkin vastuulla olevan vuoden 1915 armenialaisten kansanmurhan kieltäjiin. Mutta periaatteessa lakia voidaan soveltaa esimerkiksi Kamputsean, Ruandan tai entisen Jugoslavian
alueella tapahtuneiden kansanmurhien kieltäjiin, jos
tuomioistuin lakia soveltaessaan pitää niitä Ranskan
lain tunnustamina kansanmurhina.
Pidän Ranskan ratkaisua virheellisenä. Natsien
toteuttaman juutalaisten kansanmurhan kieltämisen
tai vähättelyn kriminalisointi on oikeutettua sananvapauden hyväksyttävänä rajoituksena, koska noihin
Helsingin juutalaisen seurakunnan kanttori Eli Zylberman
lausui El male rachamim –muistorukouksen. Paikalla oli
noin 100 henkilöä.
38
h a k e h i l a 2/2012
ilmaisuihin sisältyy piiloviesti syrjintään ja väkivaltaan
kehottamisesta. Kuten Faurisson-tapauksen yhteydessä
sanoin, rangaistuksen tuomitsevan tuomioistuimen on
voitava vakuuttua siitä, että näennäisesti kansanmurhan kieltämiseksi muotoiltu viesti on asiayhteydessään
ymmärrettävä viestijän kehotukseksi jatkaa siitä, mihin
Hitler lopetti. Niissä yhteiskunnissa, jotka ovat katsoneet
tarpeelliseksi kriminalisoida holokaustin kieltämisen,
tuollainen yhteys on yleensä syyttäjän osoitettavissa.
Samaa ei voi välttämättä sanoa muiden kansanmurhien historiallisen totuuden kieltämisestä. Tuollaisen
viestinnän taustalla voi olla nationalistisia tai muita
poliittisia vaikuttimia, mutta kyse ei yleensä ole mihinkään keskuudessamme olevan kansanryhmän syrjintään
tai väkivaltaan kehottamisesta. On keinotekoista lähteä
rinnastamaan ja luettelemaan historian saatossa tapahtuneita hirmutekoja, ja suorastaan vaarallista politisoida
tuollainen luetteleminen edellyttämällä että kansallinen
laki virallisesti luettelee kansanmurhat, joiden virallisen
totuuden kieltämisestä rangaistaan.
Suomen oloissa pidän riittävänä lainsäädännön nykytilaa, kun rikoslain 11 luvun 10 §:ssä on kriminalisoitu
kiihottaminen kansanryhmää vastaan, ja 10a §:ssä täydennetty säännöstä sen törkeällä tekomuodolla.
(“10 § Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon,
mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan
tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai
vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla
muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään
kahdeksi vuodeksi.”)
Rikosoikeudellinen lainalaisuusvaatimus on tärkeä
ihmisoikeus. Siihen sisältyy taannehtivan rikoslain
kielto, samoin kuin vaatimus, että sekä rangaistavat
teot että rangaistukset pitää tarkkaan määritellä laissa.
Vaikka muiden ihmisten ihmisoikeudet ovat rikosoikeudellisen lainsäädännön tärkeä suojeluobjekti, ei ole
hyväksyttävää käyttää ihmisoikeuksia rikoslain analogisen tai laajentavan tulkinnan perusteluna. Teko on
rangaistava vain jos rikoslain sanamuoto kattaa sen.
On lainsäätäjän vastuulla huolehtia siitä, että rikoslaki
suojaa ihmisoikeuksia. Jos lainsäätäjä ei hoida tätä tehtäväänsä, ei ole tuomioistuinten asia ylittää toimivaltansa
ja rikosoikeudellisen lainalaisuusvaatimuksen rajoja.
Vain laissa rikoksiksi määritellyt teot ovat rangaistavia.
Suomen rikoslain 11 luvun 10 § sisältää säännöksen
kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Säännös tekee
mahdolliseksi Suomessakin rangaista henkilöä, joka julkisesti kieltää historiallisen totuuden holokaustista, kunhan
tuomioistuin vakuuttuu siitä, että tekijän tarkoituksena
oli uhata, panetella tai solvata tiettyä kansanryhmää. •
Karmela Bélinki on
kosmopoliittinen nainen
Leena Eronen
P
äätoimittaja, kirjai lija, tutkija ja
kääntäjä Karmela
Bélinki on ollut
journalis ti 48
vuotta. Hän on
työskennellyt kaikenlaisis sa
medioissa sanomalehdistä elektronisiin, mm. YLE:ssä 25 vuotta,
ja päättää uransa kulttuuriaikakauslehti Astra Novan päätoimittajana runsaan kuuden vuoden jälkeen. Hufvudstadsblade tin vakituisena avustajana
(kolumnisti ja arvostelija) hän
on toiminut uransa alusta lähtien. Ulkomaanseuranta on
hänelle ominaista. Montako
kirjaa olet julkaissut? –Kaupal- Karmela Bélinki.
lisesti kustannettuja on 12, suomeksi ja ruotsiksi, akateemisia melkein saman verran
eri kielillä. Olen tehnyt tuhansia artikkeleita, radio- ja
TV-ohjelmia ja ns. ”papereita” ja antologia-artikkeleita.
En tiedä tarkkaa lukumäärää, sillä 48 vuoteen mahtuu
laidasta laitaan.
Juutalainen naiskuva
Voiko juutalaista naiskuvaa esittää tiivistetysti? –Ei.
Se on yhtä moninainen kuin naiset itse. Uutta naiskuvaa
Pohjoismaissa luo mm. norjalainen konservatiivirabbiini Lynn Feinberg, hän luo sitä jo omalla olemuksellaan. Yliopistoissa juutalaista naistutkimusta on tehty
vuosikymmeniä. Naistutkimus on myös minun akateeminen erikoisalani ja olen toiminut vierailevana professorina ja luennoitsijana sekä Euroopassa, Yhdysvalloissa
että mm. Israelissa. Ensimmäinen toteamus juutalaisen naisen ja miehen tasa-arvosta on se, että naisetkin
voivat lähestyä Korkeinta käyttämättä välikäsiä. Halachan tulkintoja, joissa korostetaan naisen oikeuksia ja
asemaa, ei aiemmin tuotu esille samalla tavoin kuin nyt,
koska kaikki uskonnot olivat olleet miehisissä käsissä
niin pitkään. Mitä erikoishaasteita juutalaisilla naisilla
on? –Puolison valinta ja lasten kasvatus juutalaisuuteen
ovat kaksi suurinta haastetta sekä se, että naisella on
oikeus toteuttaa itseään ja lahjojaan, mutta tämä viimeinen
koskee kaikkia naisia. Esim.
juutalaisia naislääkäreitä on
ollut aina. Renessanssin Italiassa heitä oli useita, samoin
naissäveltäjiä. Ortodoksisissa
synagogissa naisten puolella
toimi Itä-Euroopassa oma
ammattiryhmä forzogerin.
He selittivät hepreankieliset tekstit jiddishiksi. Naiset
myös kirjoittivat runoja ja
rukouksia jiddishiksi ja hepreaksi perustuen pyhien kirjojen teksteihin.
Esitaistelijoita tarvitaan aina
1990- ja 2000-luvuilla nainen
nousi ensimmäistä kertaa presidentiksi, puolustus- ja ulkoministeriksi sekä Suomen
Pankin pääjohtajaksi. Milloin saavutetaan tasa-arvo? –
En usko, että meidän aikanamme saavutetaan sellainen
taso, ettei tasa-arvoa enää tarvitsisi tavoitella. Mikä on
tärkein asia, jota olet halunnut edistää? –Olen ajanut
ihmisoikeuksia eri tahoilla. Sekä uskonnoissa, kulttuureissa että demokratian ajamisessa ja sen periaatteiden soveltamisessa kaivataan uusajattelua. Minusta
tuli kirjan ihminen, lahjani viittasivat siihen jo hyvin
nuorena. Kotoa opin sen, että ei ainoastaan ylärakenteiden, vaan myös lattiatason ihmiset ovat kaikki yhtä
arvokkaita. Monipuolisen ja värikkään elämäni parhaita
asioita on ollut se, että olen saanut tavata ihmisiä, joita
olen halunnut tavata.
Karmela kertoo jäävänsä tänä keväänä eläkkeelle. –
Astra Novasta on minun aikanani tullut varteenotettava, monikulttuurinen lehti, jossa on naisnäkökulma.
Vuonna 2011 se sai suomenruotsalaisten kulttuurilehtien palkinnon. Lehden laaja-alaisuutta kiitettiin. Se on
vapaa foorumi. Minulle juutalainen kulttuuri edustaa
monipuolisuutta ja laaja-alaisuutta, samoin kuin juutalainen identiteetti, joka on samaan aikaan yhteisöllinen
ja yksilöllinen. Kaksi ihmistä ja kolme mielipidettä, se
on juutalaisuuden olemuksen perusta. •
h ak e h il a
39
KOLUMNI
Mustavalkoinen
vastamulkoinen
Jussi Hanhivaara
E
rään lastenkirjamme aukeamalla vilahtaa
meille monet makeat naurut tarjoillut olio,
nimeltään vastamulkoinen. Kummallisen
otuksen habitus on traagisen koominen,
sillä sen silmämunat ovat kääntyneet
toisiaan vasten niin, että se kykenee vain
mulkoilemaan yhdellä silmällään toista, ja toisella toista
silmäänsä. Identiteetiltään vastamulkoinen on mustavalkoinen - kuinkas muuten, kun se kerran on suomen
kielestä kotoisin.
Olen joskus huokaissut helpotuksesta, kun päähäni
on juolahtanut – myönnettäköön – täysin hullu ajatus,
että se voisi aivan yhtä hyvin olla todellinen. En usko,
että tämä harmiton ja sympaattinen luonnonoikku itse
olisi muille vaaraksi, mutta pahaa pelkään, että se synnyttäisi kansannousun, joka saattaisi olla.
Se saisi epäilemättä osakseen runsasta huomiota ja
keräisi varmasti nopeasti ympärilleen fanijoukon, joka
ryhtyisi palvomaan sen erikoista ainutlaatuisuutta. Se
vietäisiin Facebookin, jossa sen keräämät astronomiset tökkäysmäärät toisivat kuvaan mukaan valtavirran
mediat. Ennen kuin huomaisimmekaan, vastamulkoinen
nousisi yhdeksi aikamme suurimmista idoleista, jota tietysti alettaisiin houkutella mukaan myös politiikkaan.
Siitä itsestään riippumatta syntyisi underground -liike,
vallankumouksellinen salaliitto, jonka pääjuonena olisi
maailman muuttaminen mustavalkoiseksi.
Politiikassa se olisi luonnonlapsi. Se vastaisi itsevarmasti mihin tahansa sille esitettyyn kysymykseen
ensin “joko–tai”, pitäisi pienen tuumaustauon, vaihtaisi
sitten painonsa jalalta toisella, ja sanoisi “sekä-että”–
eikä näkisi sanoneensa mitään toisiaan poissulkevaa. Se
nousisi nopeasti uraportaita, kun se muotoilisi diplomaattisesti: ”En sano jaa, enkä myöskään ei, mutta tätä
ei pidä millään tavalla tulkita päättämättömyydeksi.”
40
h a k e h i l a 2/2012
Sen ajatukset syvenisivät kypsyessään kuin hyvät
viinit, ja pian se pohtisi isoja asioita, kenties näin: “Onko
historialla tulevaisuutta, tai onko tulevaisuudessa historiaa,” saaden jo aikaan syvää ja pelonsekaista ihailua sekä
kunnioitusta. Lopulta siitä tulisi virallinen epäjumala.
V
astamulkoinen itse joutuisi kunnon tähden
lailla kärsimään julkisuuden kiroista ja paineista. Ne aiheutuisivat siitä, että sen ympärille
syntynyt julkisuus ei ymmärtäisi sen sisintä olemusta,
vaan ylenkatsoisi kokonaan sen syvimmän tragedian ja
kärsimyksen. Se kokisi itsensä väärinymmärretyksi ja
hyväksikäytetyksi.
Mistä tämän herttaisen olion tragedia siis muodostuu? Ennen kaikkea tietysti siitä, että sen näkökenttään
ei mahdu muita kuin se itse. Koska siltä puuttuvat kaikenlaiset ulkoiset, mutta samalla myös sisäiset referenssit, se ei näe identiteettiään eli sitä, että se on mustavalkoinen. Oikeastaan – vielä tarkemmin sanottuna – se ei
tiedä edes, mitä mustavalkoisuus on.
Vaatii suuria ponnisteluja nähdä, mitä kulloinkin on
nenän edessä, totesi Orwell. Mitä tämä voi tarkoittaa
tälle surkuhupaiselle hahmolle, joka näkee nenänsä
edessä vain itsensä, eikä edes tiedä, mitä se siinä katselee?
Se ei voi merkitä muuta kuin vankeutta. Vastamulkoinen on ja pysyy vankina mustavalkoisessa maailmassaan, jossa sen ainoana tehtävänä on vastamulkoileminen. Se ei kykene uneksimaan vapaudesta, koska ainoa
todellisuus, jonka se tuntee, on vapaudettomuus.
Näettekö jo lopullisen syyn, miksi vastamulkoisen
maailma on mustavalkoinen? Traaginen kummajainenhan jää väreistä paitsi vain siksi, että se ei koskaan näe
tulleensa nähdyksi. Sille ei ole suotu molemminpuolisen
näkemisen lahjaa, eikä se siksi kuuna kullan valkeana
pysty kommunikoimaan muiden kuin itsensä kanssa. •
Historia
Makkabi 105 vuotta sitten
Rony Smolar
Kirjoitus on Ronyn Smolarin pitämä esitelmä
Urheiluseura Makkabin 105-vuotisjuhlassa
viime vuoden marraskuussa.
M
e tämän illan juhlavieraat jos ketkään
tiedämme ja tunnustamme sen keskeisen aseman, missä juutalainen
urheiluseura Makkabi, pienessä seurakunnassamme on perinteisesti
ollut. Monet meistä on urheilukentillä
vuodattanut hikeä Makkabin puolesta ja moni on saanut
Makkabista hyvät ja terveet eväät elämänsä taipaleelle.
Sen lisäksi moni on tarttunut seurakuntamme lukuisiin
aktiviteetteihin, kiitos Makkabin.
Vuosikymmenien saatossa olemme juhlineet Makkabia merkkivuosina sekä vuosittaisten herrainpäivällisten merkeissä. Lisäksi olemme aina muistaneet ylpeinä
muistuttaa, että seuramme on maapallon vanhin yhtäjaksoisesti toiminut Makkabi-seura.
Mielestäni meillä on tänä iltana hyvä syy juhlaan ja
ylpeyteen, sillä tutustuttuani viime viikkoina Kansallisarkistossa olevien ja muutamien yksityishenkilöiden hallussa löytyneiden asiakirjojen kautta seuran
syntyhetkiin voin todeta, ettei juutalaisen urheiluseuran perustaminen ollut mikään helppo synnytys eikä
vastaanotto pienessä seurakunnassamme tuolloin ollut
kovin tervetullut.
Entisistä tsaarin sotilaista eli kantonisteista koostuneessa ja hyvin sisäänpäin kääntyneessä seurakunnassamme ilmapiiri, tuolloin yli sata vuotta sitten, oli kaikkea muuta kuin suotuisa ruumiillista kuntoa ihannoivan
seuran perustamiselle.
”Shport, det är bara för gojim” oli arkistosta löytynyt mielipide; toisin sanoen, urheileminen on tarkoitettu vain ei-juutalaisille, mikä oli seurakunnassa tuol-
loin kaikkea vierasta ja uutta kohtaan vallinnut asenne.
Juutalaisille oli tärkeämpää omistautuminen uskonnon
harjoittamiseen ja noudattamiseen, paneutumiseen
yhteisön jäsenten moniin ongelmiin sekä arjen vaikeuksista selviytymiseen.
Tuota asennetta lähemmin tarkasteltaessa tulee muistaa, että 1900-luvun alussa valtaosa täällä asuneista juutalaisista oli köyhiä suurperheitä, ortodoksisesti uskovaisia
ja heidät piti yhdessä vain uskonto sekä yhteinen kohtalo.
Muuhun heillä ei ollut aikaa, varaa eikä kiinnostusta.
Venäjän laajassa valtakunnassa Suomi muodosti
tuolloin autonomisen suurruhtinaskunnan ja täällä asui
pieni, noin tuhannen hengen juutalainen yhteisö, pääasiassa tsaarin entisiä sotilaita ja heidän jälkeläisiään.
Juutalaiset elivät täällä vailla kansalaisoikeuksia ja myös
asumisoikeus oli vain määräaikaisen luvan ja lahjottavissa olleiden viranomaisten varassa. Pienimmästäkin
rikkomuksesta saattoi joutua karkotetuksi takaisin
Venäjälle. Elämän epävarmuudesta kertoo se, että karkotusten sekä oma-aloitteisen maastamuuton seurauksena yli neljännes täkäläisestä juutalaisväestöstä oli vain
vuosikymmen aikaisemmin, siis 1890-luvulla, muuttanut tai joutunut muuttamaan pois, lähinnä Yhdysvaltoihin ja Palestiinaan.
T
änä päivänä voidaan pohdiskella mikä vaikutti
siihen, että nuori 23-vuotias Jakob ”Janka” Hirschovits vuonna 1906 uskalsi ehdottaa juutalaisen
voimistelu- ja urheiluseuran perustamista Helsinkiin.
Tuohon aikaan sitä pidettiin hyvin kapinallisena tekona.
Niin hän itsekin sitä eräässä kirjoituksessaan kuvasi.
Itse hän harrasti voimistelua, luistelua ja pyöräilyä eijuutalaisessa Otava-nimisessä urheiluseurassa.
Mutta 1906 oli merkittävä vedenjakajavuosi Suomen,
Euroopan ja koko maapallon juutalaisille. Nimittäin,
tuona vuonna Helsingin seurakunta sai suurten taloudellisten ponnistelujen tuloksena rakennettua nykyisen
Hyvin sisäänpäin kääntyneessä seurakunnassamme ilmapiiri, tuolloin yli sata vuotta sitten, oli kaikkea muuta kuin
suotuisa ruumiillista kuntoa ihannoivan seuran perustamiselle.
42
h a k e h i l a 2/2012
synagogarakennuksensa ja järjestäytyneen seurakunnan
toiminnan ensiaskeleita ottaneeseen pieneen yhteisöön
perustettiin mm. jiddishinkielinen kirjallisuus-, teatterija musiikkikerho. Lisäksi uusi koulu, venäläiseltä nimeltään Evrejskaja Obrazhovaja shkola, näki päivänvalon.
Kaksi aiempaa koulua oli varojen puutteessa joutunut
lopettamaan ja muutama vuosi myöhemmin myös tämä
koulu koki saman kohtalon.
Pieni seurakuntamme koki sitten merkittävän
huomionosoituksen kun Venäjän kolmas sionistikokous järjestettiin vuonna 1906 Helsingissä. Kokouksella
oli suuri vaikutus sionistisen liikkeen toiminnalle eri
puolilla Eurooppaa ja kokous takasi sen, että Helsinki
sai lähtemättömän sijan sionistiliikkeessä, jopa niin,
että tänäkin päivänä Tel Avivissa on pääkaupunkimme
nimeä kantava katu.
Toinen merkittävä tapahtuma oli mantereellamme
juutalaisvastaisuutta ruokkineen ja maanpetturuudesta tuomitun ranskalaisen upseerin Alfred Dreyfusin
tapaus. Nimittäin tuona samana vuonna 1906 hänet
kahdentoista vuoden jälkeen todettiin syyttömäksi ja
vapautettiin karkotuspaikastaan Pirunsaarelta.
Dreyfusin kohtalo oli hänen oikeudenkäyntinsä
aikana 1890-luvulla saanut sionismin perustajan
Theodor Herzelin pohtimaan juutalaisten kohtaloa siinä
määrin, että asia lopulta johti kansallisuusaatteemme
sionismin syntyyn.
Sionismi käynnisti usean juutalaisen urheiluseuran
perustamisen Euroopassa ja ne saivat nimensä muinaisilta juutalaisilta sankareilta kuten makkabealaisista ja
Bar Kohbalta. Muita yleisiä nimiä olivat myös Hakoach,
Kadur, Beitar ja Hapoel.
Vuonna 1906 järjestettiin myös välikisoiksi kutsutut
toiset nykyajan olympialaiset Ateenassa, mikä innosti
urheilevaa nuorisoa täällä Suomessa ja oletettavasti
myös täkäläisiä juutalaisia nuoria. Näissä kisoissa autonominen Suomi voitti kahden Vernerin, Weckmanin ja
Järvisen, ansiosta ensimmäiset olympiamitalinsa, kaksi
kultaa sekä yhden hopean ja pronssin. Myös SVUL eli
Suomen voimistelu- ja urheiluliitto perustettiin tuona
samaisena vuonna.
ruumiillinen voima merkitsee juutalaista tulevaisuutta
Suomessa, olivat Hirschovitsin painavat sanat.
Vastustuksen nujertamiseksi hän asettui avoimesti
nuorten puolestapuhujaksi mikä tuossa ilmapiirissä
muutti hänet avoimen kapinalliseksi. Vanhoilliset nimittelivät tätä hyvää tarkoittavaa nuorukaista jopa ”apikorukseksi” eli harhaoppiseksi. Itse hän kuitenkin päätti
esiintyä rauhallisesti ja pidättyvästi mihin vaikutti se,
että hän oli noihin aikoihin avioitunut. Lisäksi hänen
tiukka anoppinsa Rebekka Bensky oli saanut hänet kunnioittamaan tuolloin vallinneita seurakunnan valtarakenteita. Lisäksi Jakob Hirschovits oli anopin iloksi ruvennut
käymään shulissa, missä hän kuvauksensa mukaisesti oli
anopin tarkkailevan silmäparin kohteena. Jatkossa nuoren
aviomiehen kuvaus anopistaan kuului: ”Hennes vilja blev
också min vilja och hon besatt så god portion vilja, att det
räckte för oss båda, min hustru och mej”.
Jakob Hirschovits oli sitkeä ja peräänantamaton. Saatuaan seurakunnan nuorten parissa kylliksi kannatusta
hänen oli vanhemmalle sukupolvelle vielä löydettävä
uskonnolliset perustelut ruumiillisen kunnon merkitykselle juutalaisille. Perustelut hän löysikin Vanhasta
Testamentista eli Toorasta. Hän viittasi muun muassa
Tuomareiden kirjaan, missä on maininta sotajoukon
J
akob Hirschovits ei nuoruuden innossaan kumartanut seurakunnan vanhoillisia vaan monien kauhuksi julistivat viihtyvänsä paremmin urheilukentällä kuin shulissa, synagogassa. Vaikkei urheilu
kuulunut Tarjag mitzvoteihin, ts. niihin 613:een juutalaisten elämää ohjaavaan käskyyn ja määräykseen,
niin Hirschovits kuitenkin vetosi muutosten tarpeeseen
seurakunnassa haastaen samalla vanhemmat seuraamaan aikaansa. Toisin sanoen, juutalaisten oli uskonnollisen lukeneisuutensa ja oppineisuutensa lisäksi
osoitettava fyysisen tahtonsa ja kykynsä. ”Judisk fysik
betyder judisk framtid i Finland”, juutalaisten hyvä
Jakob ”Janka” Hirschovits (1883–1940) harrasti muun muassa
pyöräilyä.
h ak e h il a
43
Stjärnan liittyi pian SVUL:iin ja Suomen jalkapalloliittoon,
ja voitteko kuvitella, myös Suomen hiihtoliittoon. Kenties
näköpiirissä oli joku tuleva juutalainen huippuhiihtäjä…
seitsemästäsadasta vasenkätisestä valiosotilaasta, joista
jokainen osasi lingota kiven erehtymättömän tarkasti
maaliin. Lisäksi esimerkkejä löytyi Samuelin kirjasta,
missä todetaan nuoren Daavidin olleen taitava keihäänheittäjä ja kivilingon käsittelijä. Samassa Raamatun
kirjassa kuvataan nuorten taistelunäytöksiä ja todetaan
erään Asael-nimisen nuorukaisen olleen nopeajalkainen
kuin aavikon gaselli.
Jakob Hirschovitsiin oli tehnyt vaikutuksen vuonna
1905 tehty vierailu Liettuaan, missä hänellä oli mahdollisuus tutustua paikallisten, vastikään perustettujen juutalaisten urheiluseurojen toimintaan. Juutalaisten tuntemaan syrjivään ilmapiiriin oli tuonut helpotusta myös
tuona samana vuonna ylioppilas Santeri Jacobssonin järjestämät ja suositut kansalaiskokoukset, mitkä tähtäsivät
juutalaisten aseman parantamiseksi Suomessa.
Varsinaisen urheilukärpäsen pureman Hirschovits
sai muutamalta suomalaiselta ystävältään, joihin kansallisen itsetunnon mukana tullut kiinnostus urheiluun
oli tuolloin iskenyt. ”Miten on mahdollista, ettei teidän
juutalaisten keskuudesta löydy urheilijoita? Sen sijaan,
että teidän nuorenne viettävät aikaansa ”Jeriko”-nimisessä paikassa, niin myös te juutalaiset voisitte ruveta
harrastamaan urheilua”, haastoivat suomalaiset ystävät.
Sillä hetkellä Jakob Hirschovits päätti juutalaisen urheiluseuran perustamisesta Helsinkiin.
”Skall du laga för oss en förening? Oj a klog! Skall
vi ha en egen förening? När kan vi bli medlemmar?
Hirschovitsin ikätoverit olivat niin innoissaan, että kun
eräs nuori oli noihin aikoihin vietetyn Simchat Torapyhän aikana saanut synagogassa alijan, kutsun lukemaan Toorasta, ja sen jälkeen päättänyt antaa nederin,
lahjoituksen, ja antanut sen urheiluseuralle, oli synagogassa noussut melkoinen kalabaliikki. Häneltä oli
bimellä useaan kertaan kysytty, että kenelle hän oikein
oli halunnut antaa lahjoituksen, niin hän joka kerta oli
vastannut jiddishiksi, ”Far di idrottsferain.” ”Vos is dos a
(i)drottsferain?” Mikä se sellainen seura on, häneltä tiedusteltiin. ”Keichov, keichov!” oli nuorukainen vastannut, minkä jälkeen hänet kylmästi poistettiin bimeltä.
Simchat Toran johdosta synagoga oli noina päivinä
juutalaisnuorten luonnollinen kokoontumispaikka ja
sen tiesi myös Jakob Hirschovits. Hän kokosi siellä olleita
urheilusta kiinnostuneita nuoria Fredrikinkatu 40:ssä
kellaritilassa olleeseen ”Vihreäksi helvetiksi”-kutsuttuun kuppilaan, missä lopullisesti päätettiin juutalaisen
urheiluseuran perustamisesta. Nuoret huusivat Jakob
Hirschovitsin perustavan kokouksen koollekutsujaksi,
mikä sitten johti juutalaisen urheiluseuran perustamiseen Helsingissä ja hänen valitsemiseksi seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja myös sihteeriksi. Seura oli
voimistelu- ja urheiluseura, mikä Bernhard Guthwertin
ehdottamana sai viralliseksi ruotsinkieliseksi nimeksi
Judisk Gymnastik och Idrottsförening Stjärnan. Pääasiassa jiddishiä puhuneessa seurakunnassa seuraa kutsuttiin ”Keichoviksi”, (hepr. kohav tähti= stjärnan).
S
Stjärnanissa harrastettiin voimistelua, hiihtoa, painia, luistelua,
yleisurheilua, voimailulajeja sekä jalka- ja jääpalloa. Kuva on
1910-luvulta.
44
h a k e h i l a 2/2012
euran perustamispäivä oli 4. marraskuuta 105
vuotta sitten, ja tuona päivänä kuutisenkymmentä nuorta liittyi seuran jäseniksi. Jakob Hirschovitsin lisäksi perustajina mainitaan Salomon Rakevitsch, Nochem Scheibel, Josef Waprinsky, Isak Rakevitsch, Hirsch Bentkover, Abraham Perlman, Bernhard
Guthwert, Abraham Drisin, Abraham Abramovitsch,
Salomon Kafka, David Leffkovitsch, Isak Bentkover ja
Hjalmar Savlansky.
Näin Helsingin juutalainen seurakunta oli saanut
merkittävän lisän jäsenistään huolta pitävien yhdistysten joukkoon. Hautausapuyhdistys Chewra Kadisha
oli perustettu 1864 ja sairasapuyhdistys Bikur Cholim
1879. Tämän jälkeen seurakunta osoitti olevansa
kiitollinen kohde eri yhdistysten perustamiselle ja
laskelmieni mukaan seurakunnassa on eri aikoina ja
erilaisin menestystarinoin toiminut nelisenkymmentä
seuraa ja yhdistystä.
Mutta Stjärnanin perustaminen ei aluksi onnistunut
lepyttämään seurakunnan vanhoillisia, jotka nimittelivät urheiluseuran nuoria lähetystyön tekijöiksi ja
vääräuskoisiksi. Mutta myös nuorilla oli omat haukkumanimet seurakunnan vanhemmille miehille, kuten:
Nikolaijewke pjondres. Vahvistusta en ole saanut mutta
sanonnalla ilmeisesti pilkataan tsaari Nikolain entisiä
sotilaita.
Vastaperustettu urheiluseura halusi kuitenkin osoittaa tulleensa pysyvästi seurakunnan muiden yhdistysten joukkoon järjestämällä vain muutama kuukausi
myöhemmin soiren, illallisjuhlan, jossa uusi seura esittäytyi muun muassa voimistelunäytöksen muodossa ja
missä sinisin silkkivöin sonnustautuneet nuoret Porilaisten marssin tahdittamina marssivat näyttämölle ja
esittivät vaikuttavan pyramidinäytöksen.
Raitiotieläisten ja sokeritehdastyöläisten perustaman
Arbetets Vänner-yhdistyksen tiloissa Annankatu 26:ssa
järjestetyn illanvieton mottona oli: Det är varje judes
plikt att understöda denna afton, ty judisk fysik betyder
judisk framtid. (Jokaisen juutalaisen velvollisuutena on
illan tukeminen, sillä juutalaisten fyysinen voima takaa
juutalaisen tulevaisuuden).
Vanhoista dokumenteista ei käy ilmi missä tunnelmissa tuo soire sujui mutta myöhemmistä seuran järjestämistä juhlista esiintyi jo moitteita. Nimittäin Stjärnan-nimisessä lehdessä ihmeteltiin miksi juutalaisen
laulukuoron juhlissa on parempi tunnelma kuin urheiluseuran juhlissa. Kirjoittaja valittaa myös, että Stjärnanin juhlissa miehet eivät tahtoneet tanssittaa vapaina
olleita naisia ja että järjestyksen pito oli ollut huono.
1920-luvulla tuosta Stjärnan-lehdestä tuli seurakunnan suosittu äänitorvi, joka käsitteli mielenkiintoisia kirjoituksia koskien niin seurakunta-asioita kuin urheilua.
Lehden tilaajia houkuteltiin muun muassa näin: Man
behöver inte vara astronom för att inse att Stjärnan bör
finnas i varje judiskt hem.
Mutta tuon ensimmäisen soiren tarkoituksena oli
myös kerätä varoja seuralle, sillä moni nuori halusi
urheilla mutta välineisiin ei ollut varaa. Niinpä seura
joutui hankkimaan luistimia, suksia, hiihtokenkiä, juoksupiikkareita, kuulia, kiekkoja, nyrkkeilyhanskoja, palloja ja muita varusteita, jotka sitten vaihtoivat käyttäjää.
Selvää oli, että välinevaraston hoitaja oli seurassa vaikutusvaltainen henkilö.
Seuran jäsenmaksu oli aluksi 50 penniä kuukaudessa
ja alaikärajaksi oli määritelty 14 vuotta. Jäsenmaksut ja
lahjoitukset toivat sen verran varoja, että seura kykeni
Stjärnanin jalkapallojoukkue 1900-luvun alkupuoliskolla.
aika pian vuokraamaan kerhohuoneiston aluksi Iso Roobertinkatu 24:ssä ja myöhemmin Uudenmaankatu 28:ssa.
Tuolloin jäsenmaksut tulivat sisään täsmällisesti,
sillä nuorille oli kunnia-asia kuulua juutalaiseen urheiluseuraan. Lahjoitusten perimisen kanssa olikin sitten
vaikeampaa ja seura joutui lähettämään tiukkoja perintäkirjeitä ja maksujärjestelyvaatimuksia.
S
tjärnan liittyi pian SVUL:iin ja Suomen jalkapalloliittoon, ja voitteko kuvitella, myös Suomen
hiihtoliittoon. Kenties näköpiirissä oli joku
tuleva juutalainen huippuhiihtäjä tai sitten voimme
tänä päivänä luokitella sen siihen samaan utopiaan kuin
minkä 1960-luvulla koimme kun Makkabista piti tehdä
huippujääkiekkojoukkue. Seuran johtoa ei historian
kuluessa todellakaan voi syyttää unelmien puutteesta.
Sitten 1920-luvun lopulla Stjärnan liittyi jäseneksi
Maccabi World Unioniin, mihin Makkabén edeltäjä
Turusta, Judiska Idrottssälskapet i Åbo, oli ehtinyt liittyä ennen meitä.
Stjärnanissa harrastettiin voimistelua, hiihtoa, painia,
luistelua, yleisurheilua, voimailulajeja sekä jalka- ja jääpalloa. Jalkapallo nousikin nopeasti suosituimmaksi ja
seuran monet kiertopalkinnot houkuttelivat muita joukkueita muualta maasta ottelemaan näistä palkinnoista.
Kansallisarkistosta löytyy lukuisia haastekutsuja
jalkapallo-otteluihin, joista kirjoitettiin laajalti myös
lehdistössä.
Tunnettua on, että Stjärnanin jalkapallojoukkue
pelasi yhden kauden 1930–31 SM-sarjassa ja sai kaksi
tasapelipistettä, maalisuhteen ollessa yhdeksän tehtyä ja
35 päästettyä maalia. Nämä seitsemässä ottelussa.
Stjärnan-nimen vaihtaminen vuonna 1934 Makkabiksi ei palauttanut seuran jalkapalloa takaisin maamme
huipulle vaan uusia mestareita löytyi jatkossa muun
muassa voimailulajeista, pöytätenniksestä ja keilailusta.
Mutta se on sitten aivan eri juttu. •
h ak e h il a
45
Kulttuuri
Chagall: rakkaus ja maanpako
Jackie Wullschlager maalaa unohtumattoman Chagallin
Minna Lönnqvist
H
elsinki ja Suomi kuhisevat Guggenheim-museon perustamisen ympärillä. Ollaan puolesta
ja vastaan. Museohankkeen yhteydessä vilahtaneiden Pablo Picasson tai Frida Kahlon
nimiä kantavat kiertävät näyttelyt ovat
aina tervetulleita, mutta ne sopisivat
kulttuurillisesti pysyvämmin Bilbaon
tai New Yorkin Guggenheimiin. Suomi
ja Helsinki voisivat olla omaleimaisia:
Skandinavian ja Venäjän välissä, pohjoisessa Euroopassa. Venäjän kupeessa
sijaitsevan mahdollisen Guggenheim-museon suurin
vetonaula olisi eittämättä Marc Chagallin taide. Suomihan oli osa tsaari-Venäjää, kun Movsha tai Moishe
(myöh. Marc) Shagal syntyi Vitebskin kaupungissa
Valko-Venäjällä vuonna 1887. Kuriositeettina merkille pantavaa on, että myös Vitebskissä oli Uspenskyn
katedraali niin kuin Helsingissä on siinä maisemassa,
johon Katajanokalle nyt Guggenheim-museota suunnitellaan. Tsaarin aika näkyy mereltä saavuttaessa
vahvasti vielä Helsingin panoraamassa. Marc Chagallin ja Solomon Guggeinheimin sekä Peggy Guggenheimin elämätkin limittyivät Chagallin maanpaon
vuosina Pariisissa ja New Yorkissa. Solomon Guggenheim takasi v. 1940 Marc ja Bella Chagallin paon
juutalaisvainojen kourista Yhdysvaltoihin. Chagall
kirjoitti Solomon Guggenheimille Euroopasta lähtiessään: ”Olen onnellinen saadessani lukea sinut – tai
ainakin sallin itseni ajatella niin – taiteeni ystäviin. Se
liikuttaa minua ja antaa minulle rohkeutta.”
Taianomaisesti menneisyydestä
On vihdoin aika nostaa Suomessakin esille Jackie
Wullschlagerin, Financial Timesin taidekriitikon, kirjoittama värikylläinen kuvakudos: Chagall: Love and
Exile -tiiliskivi, jossa on 582 sivua. Tämä Chagallin
uusi, englanninkielinen elämäkerta on painettu Suomessa vuonna 2008 (Allen Lane, Penguin Books), mutta
sitä ei ole vielä käännetty suomeksi. Teos on runsaasti
46
h a k e h i l a 2/2012
ja kattavasti kuvitettu sekä mustavalkokuvin että värillisin taideliittein. Indeksi
on loistava apu taiteen harrastajalle ja
tutkijalle. Tarvittava lähdeviitoitus on
lopussa; ainoaksi toiveeksi jää kuvattavien paikkojen sijaintia hahmottava
kartta. Odotan harvinaisen lukuelämyksen tarjoutumista laajemmin myös
suomalaisille.
Wullschlager on täyttänyt elämäkerturille kuuluvan velvoitteen: hän on
perusteellisesti tutkinut kohteensa sekä
paikan ja ajan, historian ja kulttuurin.
Ihminen on monella tapaa oman paikkansa, aikansa ja kulttuurinsa tuote. Chagall oli juutalainen ja venäläinen, jolle venäläisyys niin kuin juutalaisuuskin olivat erottamaton osa sielunmaisemaa.
Wullschlager on ymmärtänyt tehtävänsä, kohteen
monisyisyys on vaativaa, ja monumentaalisuus myös
velvoittaa. Teos tempaa mukaansa; kirjailija on loihtinut
lukijan eteen jotakin taianomaista menneisyydestä.
Lukuelämys kuljettaa, ja kirjan loputtua jää kaipaus
lukea sitä yhä uudelleen sieltä täältä muistia virkistäen
ja ymmärrystä vielä syventäen.
Avantgarde: Venäjä ja Ranska
Modernismin nousu tsaarin Venäjällä täyttää taiteentutkimuksen unohdettua aukkoa: Pietari, Vitebsk ja taitelijanimet Juri Pen, Leon Bakst, Wassily Kandisky, Nina
Kogan, Kazimir Malevich ja Marc Chagall. Ahmin tuota
kaikkea, mistä Chagallin taideoppi kumpusi. Maailmantaide on kehittynyt aivan tuossa lähellä, Suomenlahden
pohjukassa. Avantgarde on kuin irti leikattu ja preparoitu
moderni aika traditioiden säätelemällä Venäjällä, jossa
kirjallisuus ja säveltaide kukoistavat suurten palatsien
reunustaessa siluettina Nevan rantaa. Moskovassa futuristien näyttely v. 1915 vieläkin ihmetyttää: geometriset Malevichin maalaukset ovat 50-60 vuotta aikaansa
edellä. Bakstin teatterilavasteet, julisteet ja puvustukset
viettelevät modernisuudellaan ja eksoottisuudellaan.
Chagall ei päässyt Pietarissa taiteen korkeimpaan
opinahjoon. Juutalaisilla ei 1900-luvun alussa ollut
edes mahdollisuutta ilman kulkulupaa saapua Pietariin
tai Moskovaan – alituiset pogromit, juutalaisvainot,
vaikeuttivat elämää. Mesenaatikseen Pietarissa Chagall saa kuitenkin juutalaisen paroni David Günzbergin,
jolla oli kulkuluvat ja pääsy jopa tsaarin hoviin. Piirustuskoulusta tehdään opintoretkiä suuren maailmantaiteen ja klassikoiden ääreen Eremitaasin saleihin. Ikonit
ja Rembrandtin maalaukset vaikuttavat. Kova kritiikki
piirustuskoulussa saa Chagallin kuitenkin pakkaamaan
laukkunsa ja suuntaamaan takaisin Vitebskiin: häntä
ei ymmärretä. Vitebskissä syntyvät Alaston punainen
(1909), alastonmaalaus tyttöystävä Thea Brachmannista.
Ennen Pariisiin lähtöä Chagall kuitenkin kihlautuu Berta
Rosenfeldin kanssa ja ikuistaa tämän kankaalle v. 1909.
Pietarissa hankittu oppi ja taiteilijaelämä Pariisin
kortteleissa muovaavat taiteilijaa mutta Vitebsk pysyy
sielussa. Pariisissa v. 1910–1914 Chagall asettuu studiohuoneistoon Montparnassen venäläiskortteliin La
Ruche ja syventyy kulmikkaaseen kubismiin. Pariisissa
maalattu Syntymä (1911) saa nyt kubistisia piirteitä
poiketen Vitebskissä luodusta samasta aiheesta. Chagall
tutustuu kriitikko Apollinaireen ja avantgardistisena
taiteilijana kytkeytyy aikalaiseensa Pablo Picassoon,
josta tulee myöhemmin ystävä. Pariisissa syntyy Omistettu kihlatulleni (1911), joka on jopa ”picassomainen”.
Kuitenkin merkittävin vaikuttaja Pariisissa 1910-luvulla
Chagallille oli Robert Delaunay. Teos Viulisti (1913)
enteilee Chagallille ominaista aihepiiriä. Ajan pariisilainen tunnelma ilmenee, kun Chagall pukeutuu harlekiinimaisesti ja posket punataan maalaukseen. Vitebskin
vinot puutalot, kanat, aasit, lehmät ja taivaalla lentävät
rakastavaiset toistuvat kuitenkin aiheina. Minä ja kylä
(1912) on kubistinen variaatio. Koti kutsuu. Chagall on
sittenkin idän taiteilija.
Minä ja kylä, 1911.
Vitebsk, naiset ja vallankumous
Chagallin elämän suuret rakkaudet olivat Vitebsk ja
naiset. Wullschalger on nostanut nämä elementit myös
johtotähtinä kirjansa nimeen. Vitebsk oli Chagallin
shtetl, jiddishiksi kaupunki, koti äiti-Venäjän helmassa.
Naiset olivat taiteen eliksiiriä: äiti Feiga-Ita, tyttöystävä
Thea, vaimo Bella eli Berta, tytär Ida, rakastajatar
Virginia ja toinen vaimo Vava eli Valentina. Bella on
Vitebskin juurista nouseva nuoruuden muusa: mustiin
puettu, valkokauluksinen kihlattu tai valkoisiin puettu
morsian. Chagall palaa Vitebskiin ja avioutuu 25.7.1915.
Syntyy maalauksia: Bella profiilista, Bella lieden
ääressä, Omistettu vaimolleni (1915–1917), Rakastavaiset vihreässä (1915) kuin elämän keväässä, Rakastavaiset vaaleanpunaisessa (1916) unelmissaan ja
Rakastavaiset harmaassa (1916–1917) vallankumouksen melskeissä. He kulkevat onnellisina käsi kädessä
Bellan lentäessä yläilmoissa teoksessa Kävely (1917).
Chagall kohottaa vaimoineen maljan Venäjän vallanku-
Syntymäpäivä, 1915.
moukselle. Hänhän oli proletariaattia, työväkeä, hänen
isänsä oli sillikauppias.
Vallankumouksen myötä Chagallista tulee komissaari, kommunistien puuhamies, ja hän on perustamassa Vitebskin Kansan Taideopistoa, joka avataan v.
1919. Ovet ovat avoimet kaikille, myös juutalaisille, joita
kirjautuu sankoin joukoin. Chagall suunnittelee punaarmeijan propagandaesityksiin lavasteita. Taideopistoon
saadaan merkittäviä modernisteja, ja Chagall on nyt
tunnettu taiteilija. Matka avantgardismista sosialistih ak e h il a
47
Valkoinen ristiinnaulitseminen, 1938.
tuksen ja puvustuksen Moskovassa. Chagall katsoo, ettei
häntä edelleenkään tarpeeksi ymmärretä Venäjällä, ja
hän siirtyy Neuvostoliiton syntyessä perheineen maanpakoon v. 1922. Se, että Moskovan Juutalaisen teatterin
muraalit säilyivät Stalinin vainoilta on ihme. Chagall
vierailee seuraavan kerran kotimaassaan, tuolloin Neuvostoliitossa v. 1973.
Maanpako ja juutalaisvainot: Berliini ja Pariisi
Bella valkoisine kauluksineen, 1917.
seen realismiin on alkanut. Chagall varoittaa kuitenkin
sosialistisesta realismista. Taideopistossa syntyy pian
valtataistelu. Tulee siirto Moskovaan. Siellä Chagall perheineen näkee nälkää v. 1920–1922, mutta Juutalaisen
teatterin muraalimaalausten vimmainen työrupeama ja
sinnikkyys palkitaan: syntyy suurempi läpimurto. Juutalaisen teatterin maalausten viulunsoittaja, tanssijat ja
näyttelijä ilakoivat väreissä. Taideteokset ovat ikään kuin
maalauksen keinoin tuotettua jazzia, joku kriitikko hihkaisee. Vakavammin juutalaisuus näkyy maalauksien
kirjakääröön sulalla piirtyvässä kirjallisuuden kuvassa
- teatterihan tarvitsee kirjallisuutta. Mutta Nathan
Altman saakin tehtäväkseen Dybbuk–näytelmän lavas48
h a k e h i l a 2/2012
Kolmihenkinen perhe matkustaa ensin Berliiniin, jossa
Chagallia ymmärretään ja taloudellisesti voidaan nyt
elää aiemmin maalattujen teosten turvin. Chagallin teosten suuremmilla voitoilla juhlivat kuitenkin
muut. Bella ja tytär Ida pukeutuvat silti trendikkäästi
ja tehdään vossikkamatkoja. Mutta Weimarin tasavallan taloudellinen romahdus kiihtyy, ja juutalaisvainot
nostavat päätään. Chagall ei juuri maalaa, mutta hänen
omaelämäkerrallinen runollinen teoksensa Mein Leben
(Elämäni) julkaistaan etsauksineen. Saksa-episodi ei
kestä kuin puolitoista vuotta. Perhe emigroituu Pariisiin. Bella on Chagallin manageri, joka hoitaa bisneksen, suhteet taidekauppiaisiin. Vitebsk toistuu Chagallin unissa, kaupunki nousee maanpaossakin raunioista
värikkäin siveltimenvedoin: ikuisesti ”vaeltava juutalainen” matkaa Vitebskin taivaanrannassa. Hän kaipaa
Neuvostoliittoon, vaikka hän on nähnyt kotimaassaan
nälkää, kokenut ymmärryksen puutetta ja hänen rakkaat opettajansa ja ystävänsä ovat tuhoutuneet siellä.
Ristiriitaista kaipausta ei voi mikään jarruttaa.
Pariisi on kuitenkin Chagallin vuosikymmenten tuot-
teliaisuuden perusta. Venäläisten emigranttien yhteisö
on elävä; aikaa vietetään samovaarin äärellä. Lännessä
hän saa arvostusta, turvatun elintason, jonka avulla voi
antautua täysin taiteelle. Chagall kokee itsensä nyt ranskalaiseksi, olihan hän ollut Pariisissa jo v. 1910. Luonteen
särmät hioutuvat taiteen saadessa ymmärrystä. Marc ja
Bella käyvät Palestiinassa ammentaen aiheita työn alla
olevaan Raamatun kuvitukseen.
Juutalaisvainot nostavat edelleen päätään Euroopassa.
Isä ikuistaa tyttärensä useisiin maalauksiin Pariisissa,
yhtenä Chagallin suurrealistisista maalauksista nousi
suursotaa enteilevä teos Alaston Vitebskin yllä (1933),
Hitlerin valtaannousun vuonna. Wullschlager kuvaa,
kuinka Chagall tulkitsee juutalaisena olemista ja vainoja
Kristuksen ristin ja hahmon kautta. Syntyvät: Valkoinen ristiinnaulitseminen (1938) ja Ristiä kantamassa
(1941). Pariisissa eletään taiteilijapiireissä lähes 20
vuotta, kunnes natsi-Saksan laajentuessa perhe pakenee
Yhdysvaltoihin. Jälleen toistuu ”vaeltavan juutalaisen”
metafora. Pariisi oli ollut vapauden symboli, ja sen heikkous Chagalleille uusi ja käsittämätön ilmiö.
Amerikka ja paluu monumentaalisuuteen
Vaikka Solomon Guggenheim auttoi Chagallien pääsyä
Yhdysvaltoihin, hän toivoi Chagallin tukeutuvan ensi-
sijassa MoMAan (Museum of Modern Art), joka oli
hänet virallisesti kutsunut. Chagallin ”teoksissa kantautuu väsymys”, MoMAn kuraattori valittaa. Taitelijat
eksiilissä onkin synkkä ryhmävalokuva New Yorkiin
rantautuneista Euroopan suurnimistä v. 1942. Chagallin lisäksi joukossa ovat André Breton, Ferdnand Léger,
Piet Mondrian ja Max Ernst. Léger ryhtyi opettamaan
Yalen yliopistossa, Ernst avioitui perijätär Peggy Guggenheimin kanssa.
Rakkaaseen nuoruuden Venäjäänsä Chagall onneksi
pääsi kosketuksiin New Yorkin Balettiteatterissa, aluksi
baletissa Aleko (1942). Se oli Chagallille menestys ja
avaus uudelleen monumentaalimaalaukseen, johon
hän ei ollut päässyt käsiksi sitten Moskovan Juutalaisen teatterin. New Yorkissa balettilavastukset jatkuivat
Tulilinnussa. Samalla Chagallin Neuvostoliittoa kohtaan
tuntema katkeruus hävisi, kun äiti-Venäjä joutui natsien
tallattavaksi niin kuin juutalaisetkin. Mutta Bella kuoli
v. 1944 virukseen New Yorkissa ja kaikki pimeni. Ehkä
Bellan kuolema johtui maanpaosta. Chagall ei pystynyt
työskentelemään puoleen vuoteen studiossaan. Bella oli
ja tuli aina olemaan hänen tärkein muusansa. Ida hankki
isälleen kuitenkin taloudenhoitajan, naimisissa olevan
Virginia McNeillin, josta tuli myös rakastajatar ja joka
synnytti suhteessa Chagallille David-nimisen pojan.
Seinen sillat, 1954.
h ak e h il a
49
Vava, 1966.
Takaisin Pariisiin ja Etelä-Ranskaan
Chagall pakeni sodan päätyttyä Pariisiin pojan syntymää v. 1946. Pula-aika ei haitannut – pääasia oli, että
oli päästy taas Pariisiin. New York ei ollut Chagallille
suuri rakkaus, olihan Bella kuollut siellä. Amerikassa
olisi vielä maalattava, mutta sieltä ei löytynyt vastakaikua. Chagallista tuli kuuluisuus Ranskassa, eikä Amerikka enää houkutellut. Ranska oli sittenkin suurten
taidemaalarien koulutus- ja kotimaa. Virginia seurasi
Eurooppaan, mutta hänestä ei tullut varsinaista muusaa.
Perhe asettui Etelä-Ranskaan Les Collines -nimiseen
paikkaan, jonka naapurustossa asuivat Pablo Picasso ja
Françoise Gilot. Suuruudet harvoin kehuivat toisiaan,
mutta Henri Matissen kuoltua Picasso sanoi, että jäljelle
50
h a k e h i l a 2/2012
jääneistä vain Chagall ymmärsi, mitä värit ovat. Niihin
aikoihin syntyivät Chagallin teokset Punainen aurinko
(1949) ja Sininen sirkus (1950).
Chagallin taidetta leimaa omanlainen ekspressionismi
ja henkisyys. Raamatulliset aiheet alkoivat erityisesti
nousta taiteilijan viimeisten vuosikymmenien teoksiin.
Taiteilija suuntasi Israeliin, ja nuoreen valtioon avattiin
Chagall-näyttelyt. Virginia oli mukana Israelissakin,
mutta suhde ei toiminut. Chagall syytti, ettei Virginia
ymmärtänyt taidetta hänen sisällään. Virginian synnyttämä David-poika jäi myös ulkokohtaiseksi, samoin
kuin Virginian aikaisemmassa avioliitossa syntynyt
tytär Jean. Bella ja Ida-tytär olivat kaikkikaikessa, mutta
heidän juurensa olivatkin Venäjällä, Vitebskissä ja juutalaisuudessa. Virginia jätti Chagallin seitsemän vuoden
suhteen jäkeen ja avioitui. Chagall tunsi itsensä petetyksi, eikä enää koskaan puhunut Virginialle. Mutta pian
kuvioihin ilmestyi Lontoossa asuva Venäjän juutalainen
Valentina eli Vava Brodsky – Chagallin elämän ehtoon
lempeys, jonka seurassa tuntui kotoisalta. Bisnesnaisena
Vava myös neuvottelee ja hoitaa Chagallin liikeasioita.
Kotikieleksi tuli jälleen venäjä, kun pari avioitui v. 1952.
Avioliitto kesti Chagallin kuolemaan asti (1985). Ilman
naista Chagall ei pystynyt työskentelemään; hän tarvitsi
muusan. Pariisi-sarjat Punaisia kattoja (1953) syntyvät.
Suuri monumentaalimaalausten kausi jatkui 1960ja 70-luvuilla: Rhemsiin nousevat raamatulliset lasimaalaukset, Rockefellerien kappeliin syntyi laupias ta
samarialaista kuvaava lasimaalaussarja, Jerusalemiin
Hadassah’n sairaalan synagogaan nousevat myös lasimaalaukset raamatullisista aiheista, Israelin parlamenttiin Knessetiin taiteillaan suuri kuvakudos. Vuonna
1963 Pariisin Oopperan kattoon Chagall loihtii tanssijat, muusikot, rakastavaiset ja enkelit Pariisin rakennusten, kuten Riemukaaren ja Eiffel-tornin sekä kaupungin
korttelien keskelle. YK:n päämajassa New Yorkissa paljastetaan korkea lasimaalaus Rauha (1964). Broadwaymusikaali Viulunsoittaja katolla ottaa kuvamaailmansa
innoituksen Chagallin viulisteista, erityisesti Moskovan Juutalaisen teatterin muraaleista. Uutteruus on
leimaa-antavaa, ja 90-vuotiaanakin Chagallilta syntyy
merkittäviä lasimaalauksia, kuvakudoksia ja keramiikkaa. Ranska on kaiken keskiössä, aikalaiset Pariisin
emigranttiystävät ovat kuolleet jo 1970-luvulla. Bella
on kuollut, mutta Ida ja Vava elävät – osa menestystä
lienee innoittavien muusien onnistuneessa valinnassa,
mutta myös naisten lujatahtoisissa neuvottelu- ja bisneskyvyissä. Chagall kuolee 1985, ja hänet haudataan
Ranskaan kristilliseen hautausmaahan, mutta juutalaisin rukouksin. Poika David seisoo sivustakatsojana. •
Artikkelin kuvat Chagallin maalauksista ovat teoksesta
Marc Chagall, 1887–1985, Maalaaminen runoutena,
Benedikt Taschen 1989.
Pirkko-Liisa Schulman
ja sota-arkiston yllätys
Leena Eronen
T
arinamme alkaa
90-luvun lopun
sota-arkistosta.
Ark kitehti Pirkko -Liisa Schulman eli Piko tutkii suojeluskuntatalojen arkkitehtuuria. Taloja olivat piirtäneet mm. Ole Gripenberg ja
Alvar Aalto, suojeluskuntaupseeri hänkin. Pikon edessä
on ruskea pahvikotelo, jonka
päällä lukee isän nimi, Hugo Lindfors. Papereista käy
ilmi, että Pikon isä, joka oli Suonenjoen suojeluskunnan perustaja ja aktiivi, oli osallistunut asekätkentään.
Kotelosta löytyy Hugon päiväkirja, jota hän piti ollessaan kuulusteltavana Kuopion lääninvankilassa syksyllä 1945. Hugo kuolee vuonna 1947 kun Piko on vain
yhdentoista kuukauden ikäinen. Tiesitkö, että isäsi oli
mukana asekätkennässä? –En. Päiväkirjakin oli yllätys. Löysin viisi hyllymetriä Suonenjoen suojeluskunnan papereita, ja vasta vähitellen alkoi seljetä missä
isä oli ollut mukana. Suojeluskuntaan kuului PohjoisSavossa hyvin paljon maanviljelijöitä ja työväestöä, se
ei ollut pelkästään oikeistolaisen liikkeen
juttu. Miksi asioista haluttiin vaieta?
–Asekätkijät vannoivat valan olla
koskaan puhumatta asiasta, ja pelot
olivat vielä ilmassa. Kun esim.
lukee Imbi Pajun kirjoja, niin
Virossa pelkästään se riitti syyksi
kyyditykseen, että naapuri epäili
sinusta jotain. Jos Suomi olisi miehitetty, kaikki asekätkijät olisi viety
perheineen Siperiaan. Ihmisiä jakoi sekin, kun keskusteltiin, oliko jatkosota
tarpeellinen vai ei.
Syy laajamittaiseen
Pirkko-Liisa
Schulman.
asekätkentään eli hajavarastointiin oli miehitysvaara.
Suomessa pelättiin sodanjälkeisen Romanian kohtaloa,
jossa Neuvostoliitto miehitti tärkeimmät kaupungit.
Koska Stalin saattoi rikkoa kirjoittamansa sopimukset, syyskuun 1944 välirauhansopimukseen ja hotelli
Tornissa majoittuvaan valvontakomissioon ei luotettu.
Aseita ja ruokaa piilotettiin sissitoimintaa varten 35 000
sotilaalle. Vaikka kätkentä paljastui, Neuvostoliitossa
tiedettiin, että suomalaisilla oli puolustustahtoa senkin
jälkeen, kun kätköt oli purettu. Koska kätkennän laajuus
ei ollut varmasti tiedossa, se myös jarrutti suomalaisten kommunistien vallankaappausaikeita vuonna 1948
hävittyihin eduskuntavaaleihin asti.
Asekätkennän paljastuminen ja vaaran vuodet
1944–1948
Asekätkentä paljastui Oulussa keväällä 1945. Valvontakomissio ja kommunistit vaativat kovia otteita. Suojeluskunnat ja 2 500 muuta yhdistystä oli jo lakkautettu.
Koska asekätkijät eivät rikkoneet lakia, täytyi säätää
uusi, taannehtiva laki. 5 000-10 000 asekätkijästä 1 488
sai vankeutta. Ilmapiiriä leimasi punaisen Valpon tarkkailu ja ilmiannot, ja oikeudenkäynnit jatkuivat vuoteen 1950 asti.
Piko on toimittanut Asekätkijän vankilapäiväkirjan
(Minerva 2011), jossa Hugon elämää seurataan vuosisadan alun Hämeenlinnasta Suonenjoelle ja sieltä
Kuopioon. Kirja etenee kuin jännitystarina. Millaista
palautetta olet saanut lukijoilta? –Isän sukulaiset ovat
ottaneet yhteyttä ja olen tutustunut laajemmin siihen
sukuhaaraan, samoin he, joiden isät olivat kätkijöitä.
Miltä tuntui löytää isästä uutta tietoa? –Päiväkirjasta
paljastui millainen hän oli ihmisenä, ja se oli minulle
uusi asia. Sen ajan aatemaailmassa oli enemmän idealismia, esim. pienellä paikkakunnalla yhteiskunnallinen
osallistuminen ja vapaaehtoistyö kuuluivat sen ajan
arvoihin. Mikä on oma arviosi, pelastiko asekätkentä
Suomen miehitykseltä? –Olen aika varma, että Stalin
mietti miehitystä muutaman kerran, sillä samaan aikaan
Itä-Euroopassa oli painetta saada kansandemokraatit
valtaan. Kirjamessuilla 2011 Hannu Taanila haastatteli
minua, ja kysyi lopuksi, oliko asekätkennällä merkitystä,
niin vastasin, että ”Oli, se pelasti Suomen”. •
h ak e h il a
51
Juutalaisen huumorin juurilla
Dan Kantor
S
erafim Seppälä on
ortodoksinen munkki, joka toimii systemaattisen teologian
ja patristiikan professorina Itä-Suomen
yliopistossa. Serafim Seppälän yksi
tutkimuksen ja kiinnostuksen kohteista on juutalainen uskonto ja kulttuuri. Hän on aikaisemmin kirjoittanut Hakehilahan muun muassa
Isaac Bashevis Singerin tuotannosta.
Serafim Seppälän kirja, Missä
on liikaa, sieltä puuttuu jotakin, on
mainio sukellus juutalaisen huumorin maailmaan ja varsinkin sen
alkulähteille. Kirjassa ei vain kerrota
juutalaisia vitsejä vaan paneudutaan
myös niiden taustoihin ja filosofiaan. Serafim Seppälä
tekee selkeän pesäeron nykypäivän Jewish Humor -kirjoihin, joiden vitsit hänen mielestään ovat itse asiassa
sellaisia, että ”aiempien vuosisatojen juutalaiset järkyttyisivät havaitessaan, miten joku itseään juutalaisena
pitävä voi pitää tavanomaista juutalaista käyttäytymismallia omituisena ja huvittavana. Tässä mielessä
suuri osa modernista juutalaisesta huumorista onkin
jotakuinkin juutalaisvastaista, jos vertailukohtana ovat
perinteiset juutalaiset arvot.”
Kirjassa ei puututa Amerikan tai Israelin juutalaiseen
kulttuuriin, vaan keskitytään perinteiseen juutalaiseen
elämänmenoon Euroopassa ennen toista maailmansotaa
ja tarkastellaan niitä juutalaisen kulttuurin osa-alueita,
jotka ovat synnyttäneet eniten perinteistä juutalaista
huumoria; Talmud, rabbi, toorakoulu, shtetl, synagoga,
Chelm – juutalaisten hölmölä jne.
Kirja on pienestä koostaan ja sivumäärästään huolimatta varsin kompakti läpileikkaus juutalaisuudesta
ja juutalaisten elämänmenosta ennen shoata ja Israelin
valtion syntymää. Se pyrkii myös löytämään ja erottamaan perinteisen juutalaisen huumorin erityispiirteitä,
joita kirjan kirjoittaja kuvailee seuraavasti:
”Pari juutalaiselle huumorille tyypillistä sisällöl-
52
h a k e h i l a 2/2012
listä piirrettä on kuitenkin mahdollista nostaa esiin. Ensinnäkin juutalaisvitsien asetelma ilmentää usein
yhteisöllisyyttä. Tämä on luonnollinen seuraus perinteisen juutalaisen
elämän yhteisöllisyydestä. Toiseksi
juutalaisessa huumorissa suositaan
sanaleikkejä ja loogisia solmuja;
nämä ovat selvästi Talmud-opintojen
peruja.
Kolmanneksi juutalainen huumori
on ironista, usein säälimättömän ironista. Monet perinteisistä juutalaisten itsestään kertomista vitseistä itse
asiassa olisivat täysin epäkorrekteja,
mikäli kertoja olisi kristitty tai muslimi. Asiaa paljon pohtinut Freud piti
itsensä pilkkaamista juutalaisen huumorin tunnusomaisimpana piirteenä. Itseironian personifikaatiolle on jiddišissä jopa oma nimityksensä, shlemiel. Tämän lajityypin puhdasverinen moderni edustaja
on Woody Allen.”
Pieni kirja on täynnä hauskoja kertomuksia, jotka
useimmiten sisältävät jonkin opetuksen tai elämänviisauden;
”Eräässä kylässä tarvittiin rahaa synagogan rakentamiseen, mutta kylässä oli vain yksi äveriäs juutalainen,
eikä tämä koskaan lahjoittanut mitään. Rabbi vei hänet
ikkunan eteen ja kysyi:
–Mitä näet poikani?
–Ihmisiä, rabbi.
Sitten rabbi vei hänet peilin eteen ja kysyi:
–Mitä näet nyt, poikani?
–Itseni, rabbi.
–Poikani, ikkuna on lasia ja peili aivan samanlaista
lasia, johon on vain lisätty hiukan lehtihopeaa. Heti kun
päälle tulee vähän hopeaa, et enää näe toisia vaan ainoastaan itsesi.
Mies antoi avustuksen. •
Serafim Seppälä: Missä on liikaa, sieltä puuttuu jotakin, juutalaisen huumorin maailma. Kirjapaja 2012. 118 s.
Maailmalla tapahtuu
Koonnut Leif Furman
Ruotsin kuningas Kaarle
Kustaa ja kuningatar Silvia olivat
läsnä, kun Tukholmassa vietettiin
holokaustin uhrien muistopäivää
tammikuun lopussa. Tilaisuudessa
luovutettiin Ruotsin entiselle pääministerille Göran Perssonille Holokaustin uhrien eloonjääneiden
yhdistyksen kunniadiplomi.
Säveltäjä Maurice Ravelin
Kaddishin lauloi maailmankuulu
sopraano Barbara Hendricks. •
Norjasta uhkaa tulla maa, joka
menettää juutalaisen väestönsä.
Näin kirjoittaa maan suurimpiin
kuuluva lehti Aftenposten.
Aftenpostenin mukaan suurin
uhkatekijä on norjanjuutalaisten
turvattomuuden tunne. Monet pelkäävät nykyisin näyttää olevansa
juutalaisia. Norjan hallitus on myös
johdonmukaisesti kieltänyt tehokkaasti suojella maan kahta synagogaa, jotka sijaitsevat Oslossa ja
Trondheimissa. Ne ovat joutuneet
väkivallan kohteiksi.
”Jos tämä on totta, Norja on tekemässä konkurssia”, kirjoittaa Aftenposten.
Seka-avioliitot, maastamuutto ja
assimilaatio ovat myös yleisiä. •
pohjoislontoolaisen seurakuntansa
hyvä ystävä ja auttaa seurakunnan
turvatoimissa vapaaehtoisesti. •
Rikkaita brittijuutalaisia on
pyydetty apuun Israelin olympiajoukkueen rahoittamiseksi Lontoon
kesäkisoihin. Varojen keruu on jo
alkanut.
Rahankeräystä vetää lontoolainen
liikemies Ynon Kreiz, joka on ollut
mm. Big Brother –formaatin tuotannosta vastaavan yhtiön toimitusjohtaja. Ynon Kreizin vaimo Anat Fabrikant on edustanut Israelia vv. 19962000 olympiakisoissa purjehtijana.
Rahoittajien tarkoitus on myös
järjestää Lontoon kisojen aikana
muistotilaisuus Münchenissä v. 1972
tapettujen israelilaisurheilijoiden
kunniaksi. •
Puolassa on ensimmäistä kertaa
holokaustin jälkeen nimetty kosherruoan tarkastajia. Kaikkiaan 17 puolanjuutalaista on saanut tarkastajan
diplomin sen jälkeen kun he hyväksyttävästi suorittivat kolmepäiväisen
kurssin Krakovassa.
Tarkastajiksi yritti päästä 40
toiveikasta. •
Lontoolainen rabbi Mordechai
Unkarin antisemiittinen
Nissim siunasi zimbabwelaisen
raskaansarjan ammattinyrkkeilijän
Derek Chisoran ennen tämän ottelua ukrainalaista Vitali Klitshkoa
vastaan.
Chisora hävisi ja käyttäytyi törkeästi ennen ottelua ja sen jälkeen.
Häntä uhkaa pitkä ottelukielto.
Nissimin mukaan Derek Chisora
on mukava kaveri, joka on hänen
ja äärinationalistinen ilmapiiri on
ajanut jälleen yhden tunnetun kirjailijan kotimaastaan. Unkarin kuuluisimman kirjallisuuspalkinnon
Kossuthin saanut Akos Kertesz
ilmoitti jättävänsä kotimaansa, koska
hänen henkeään on uhkailtu.
Juutalaissyntyinen Amos Kertesz,
80, hakee poliittista turvapaikkaa
Kanadasta. Viime vuosina monet
54
h a k e h i l a 2/2012
kulttuuri-ihmiset ovat lähteneet
Unkarista. Yksi heistä on Nobelvoittaja Imre Kertesz, joka siirtyi
Saksaan. •
Jewish Agency on aloittanut
hätäapukeräyksen Kreikan juutalaisille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin maata kärventävässä talouskriisissä. Jewish Agency pyrkii saamaan
kokoon yli 750.000 euroa.
Monet Kreikan noin 7.500-henkisestä juutalaisväestöstä ovat menettäneet työnsä. Juutalaisissa vanhainkodeissa ja kouluissa on tilanne
muuttunut pahaan suuntaan sekä
ruokahuollon että opetustavoitteiden
suhteen. •
Natsien metsästäjänä tunnetuksi tullut Beate Klarsfeld, 73, oli
ehdokkaana Saksan liittotasavallan
seuraavaksi presidentiksi. Vasemmistolainen Die Linke nimesi Klarsfeldin ehdokkaakseen.
Beate Klarsfeld itse ei jaa Die
Linke –puolueen näkökantoja,
mutta oli otettu kun häntä haluttiin
presidenttiehdokkaaksi.
Beate Klarsfeld ja hänen miehensä, ranskalainen Serge Klarsfeld
saivat lujilla toimillaan kiinni monta
Etelä-Amerikkaan paennutta natsirikollista. •
Turkki on ensimmäinen muslimimaa, jossa on näytetty Claude
Lanzmannin v. 1985 tekemä holokaustista kertova Shoah-elokuva.
Tämä yhdeksäntuntinen elokuva
esitettiin kokonaisuudessaan tv:ssä
ennen Vainojen uhrien muistopäivää
tammikuussa.
Elokuvan esittämisen mahdollisti
Pariisissa toimiva Aladdin projekti,
joka yrittää parantaa juutalaisten ja
muslimien välisiä suhteita. •
aiotaan kohta käyttää uuden elokuvan kulissina.
Rakennukseen on päässyt, jos
turistit ovat vain sen löytäneet. •
Vajaat 80 prosenttia israelilaisista ei matkusta lomalle Turkkiin
vaikka he pääsisivät sinne ilmaiseksi.
Aiempina vuosina Turkki on ollut
yksi israelilaisten matkailijoiden
mielikohteista.
Turkilla ja Israelilla on nykyisin
hyvin huonot diplomaattiset suhteet, jotka johtuvat parin vuoden
takaisesta pahasta välikohtauksesta
kun turkkilainen alus yritti väkivalloin päästä Gazaan.
Turkkilaiset matkailuihmiset
harovat hiuksiaan ja yrittävät kaikkensa, jotta tilanne paranisi edes
hiukan. •
Amerikkalainen ortodoksijuuta-
Kapellimestari Daniel Barenboim, 69, on virallisesti asetettu
Nobelin rauhanpalkinnon saajaehdokkaaksi. Barenboim on tullut tunnetuksi siitä, että hän on perustanut
orkesterin, jossa soittaa israelilaisia
ja palestiinalaisia nuoria.
Orkesterin tavoitteena on soittamisen ohella saada aikaan rauha
Israelin ja palestiinalaisten välillä.
Daniel Barenboim syntyi Buenos
Airesissa venäjänjuutalaisten vanhempien lapsena. •
Marokossa, Saharan autiomaassa,
kaukana lähimmästä asutuksesta,
sijaitsee täydellinen Jerusalemin
temppeli. Monet israelilaiset kutsuvatkin sitä kolmanneksi temppeliksi.
Oikeahan se ei ole, sillä se on
rakennettu Marokon elokuvakeskukseen Ouarzazateen. Siellä on
kuvattu sellaisia Hollywood-elokuvia kuin Kymmenen käskyä ja
Gladiaattori.
Paikallisten mukaan ”temppeliä”
lainen koulu Texasissa sai siirretyksi
koripallojoukkueensa tärkeän pelin
oikeustoimiin vedoten.
Joukkue oli päässyt välieriin osavaltion turnauksessa, ensimmäisenä
juutalaisena kouluna. Välieräpeli oli
pahaksi onneksi merkitty lauantaiksi.
Ottelu siirrettiin alkamaan kello
14 perjantaina, ennen sapatin alkua.
Koulun lakimies Nathan Levin
totesi, että jos juttu olisi viety
oikeuteen, yksikään tuomari ei olisi
voinut kieltää ottelusiirtoa. •
Autopommin tappamaksi
rakennettiin uudestaan v. 1896.
Oppositiojohtaja Ang San Suu
Kyi on vieraillut synagogassa.
Yangonissa on myös juutalainen
hautausmaa, jonka vanhin hauta on
vuodelta 1876. •
Venezuelan presidentiksi ensi
syksynä pyrkivä Henrique Capriles
Radonski on joutunut raa´an antisemiittisen kampanjan kohteeksi. Kampanjan takana ovat nykyisen presidentin Hugo Chavezin taustavoimat.
Populisti Chavez on tullut tunnetuksi Israelia vastustavana ja juutalaisia pilkkaavana johtajana.
Henrique Capriles Radonskilla on
juutalaiset juuret. •
Todennäköisesti vanhin
joutuneen iranilaisen tiedemiehen
Mustafa Ahmadi Roshanin vaimo
on kertonut, mikä oli hänen miehensä ajatuksenjuoksu. Roshani oli
yksi Iranin ydinaseen kehittämisen
kärkitiedemiehistä.
Vaimo Fatimeh Bolouri Kashani
totesi, että hänen miehensä ”lopullinen päämäärä oli Israelin valtion
tuhoaminen”. •
Israeliin alijahn tehnyt pariskunta
nähtiin helmikuussa.
Dorothy Grossmann, 93, ja Philip
Grossmann, 95, päättivät muuttaa
Israeliin kotikaupungistaan Baltimoresta USA:sta. He ovat olleet aviossa
71 vuotta.
Vanhin Israeliin alijahn tehnyt
henkilö on Maria Bertha Holskon
Argentiinasta. Hän oli muuttaessaan
97-vuotias. •
Myanmarissa, entisessä Bur-
Seitsemän suurlähettilästä
massa asuu kahdeksan juutalaista
perhettä. He viettivät viime Hanukkan kahdeksatta päivää pääkaupungissa Yangonissa (Rangoonissa)
yhdessä valtion korkeiden viranomaisten, muiden uskontokuntien
edustajien ja diplomaattien seurassa.
Juutalaisen yhdyskunnan johtaja
Moses Samuels, burmalaiselta nimeltään Than Lwin, pitää juutalaista
elämää hengissä Yangonissa. Joka
aamu hän avaa kaupungissa sijaitsevan sinivalkoisen synagogan Musmeah Yeshuahn, vaikkei siellä jumalanpalveluksia pidetäkään. Synagoga
Israelissa opiskelee tällä hetkellä
hepreaa. He haluavat kielen avulla
solmia paremmat suhteet israelilaisiin ihmisiin.
Viidellä heistä tosin on jonkinlaista taustaa, sillä he ovat juutalaisia. He ovat Britannian suurlähettiläs Matthew Gould, USA:n
Dan Shapiro, El Salvadorin Susana
Hasenson ja Bosnia-Hertsegovinan
Ivana Levi.
Muut ovat Dominikaanisen
tasavallan Alexander De La Rosa,
Tanskan Liselotte Plesner ja Japanin
Hideo Sato. •
h ak e h il a
55
Juutalaista huumoria
Koonnut Leif Furman
HERSHEL ja hänen kaverinsa olivat
golfaamassa. Hershel on juuri puttaamassa kun he havaitsevat hautajaissaattueen jonkun matkan päässä.
Hershel lopettaa pelaamisen,
painaa päänsä alas ja kunnioittaa
vainajan matkaa.
–Hienoa, tuo oli ajattelevaisesti
tehty. Olet hyvin ymmärtäväinen
ihminen, kaveri sanoo.
–Niin, olimmehan me naimisissa
35 vuotta.
RABBI ajoi autonsa huoltamolle
täyttääkseen tankin. Edessä oli viikonloppu ja autojen jono oli pitkä.
Odotus kesti.
Vihdoin rabbi sai autonsa pumpulle ja huoltamoapulainen alkoi
täyttää tankkia. –Anteeksi, että
jouduitte odottamaan näin kauan.
Vaikuttaa siltä, että kaikki odottavat
viimeiseen hetkeen päästäkseen pitkälle matkalle.
–Tiedän, mitä tarkoitat. Minun
työssäni on samanlainen vaikutelma.
SELMA EPSTEIN meni postitoimis-
toon lähettääkseen perheraamatun
vanhalle veljelleen toiselle puolelle
maata.
–Onko tässä mitään rikki menevää? kysyi virkailija pakettia mittaillessaan.
–Ei muuta kuin Kymmenen
käskyä!
SHLOMO meni rabbille kertoakseen
ongelmistaan vaimonsa kanssa.
Shlomo kertoi, että hän on ollut
aviossa melkein 50 vuotta, mutta
tilanne oli epätyydyttävä.
–Olen yrittänyt kohdella vaimoani
hyvin, en ole ollut kitsas, olen pitänyt keittiömme kosherina ja viedä
vaimoni matkoille. Sitä paitsi, olimme
25-vuotishääpäivänämme Israelissa.
56
h a k e h i l a 2/2012
Rabbi ihasteli: –Shlomo, olet esikuva kaikille miehille! Kerro miten
vietätte 50-vuotishääpäiväänne?
–Menen takaisin Israeliin hakemaan hänet.
Imaami vastaa: –Kyllä se alkaa
syntymästä.
Rabbi miettii ja sanoo: –Kyllä se
alkaa siitä, kun lapsesi aloittaa lääketieteelliset opinnot.
KIITOS, että soitit Juutalaisten iso-
REBEKKA kuuluu juutalaisen van-
vanhempien kuumaan linjaan!
Jos olet yksi lapsistamme, paina 1.
Jos tarvitset lastenvahtia, paina 2.
Jos haluat, että haemme lapsesi
koulusta, paina 3.
Jos haluat, että valmistamme
sapattiaterian ja tuomme sen kotiin,
paina 4.
Jos haluat tulla meille syömään
sapattiateriaa, paina 5.
Jos tarvitset rahaa, paina 6.
Jos kutsut meidät päivälliselle
tai ostat meille lipun risteilylle, ala
puhua!
hainkodin apuryhmään. Hän on
menossa taas sinne, kun hänen
autostaan loppuu polttoaine.
Rebekkalla ei ole bensakanisteria,
mutta hänellä on lasinen alusastia,
jota hän pitää aina mukanaan varmuuden vuoksi.
Rebekka ottaa alusastian, kävelee
huoltamolle, täyttää sen ja palaa
autolleen, joka on täynnä juutalaisuuteen liittyviä tarroja. Hän alkaa
kaataa nestettä alusastiasta tankkiin.
Kaksi ohikulkijaa jää katsomaan
touhua. Vähän ajan kuluttua toinen
kaveri sanoo: –Jos tuo saa auton
käyntiin, käännyn heti juutalaisuuteen.
VIISI VANHAA JUUTALAISTA MIESTÄ
pelasi viikottaista pokeriaan. Meyerowitz hävisi 1000 euroa yhdessä
pelissä, tarttui rintaansa ja kuolla
kupsahti.
Muut neljä nousivat ylös ja alkoivat ihmetellä: –Kuka kertoo hänen
vaimolleen?
He vetivät pitkää tikkua. Epstein
hävisi. Häntä evästettiin olemaan
hellä, ymmärtäväinen ja tahdikas.
–Tahdikas? Minähän olen mailman tahdikkain ihminen! Ei hätää,
Epstein sanoi.
Epstein lähtee Meyerowitzeille
ja koputtaa oveen. Vaimo tulee ja
kysyy, mitä hän haluaa.
–Miehesi on juuri menettänyt
1000 euroa eikä uskalla tulla kotiin.
–Kuolkoon, typerys!
RYHMÄ HENGENMIEHIÄ kiistelee
siitä, koska elämä oikein alkaa.
Katolinen pappi sanoo: –Kyllä se
alkaa hedelmöityksestä.
SVEITSILÄINEN turisti matkustaa
Chelmin kaupunkiin Puolassa.
Bussiasemalla hän ei tiedä, mihin
pitäisi suunnistaa. Hän näkee Chaimin ja Jankelin asemalla.
–Entschuldigung, können Sie
Deutsch sprechen?
Chaim ja Jankel vain tuijottavat
eteensä.
–Excusez-moi, parlez vous
Francais?
Ei mitään.
–Parlare Italiano? Hablan ustedes
Espanol?
Ei edelleenkään mitään. Turisti
hermostuu ja lähtee tiehensä.
Chaim kääntyy Jankelin puoleen
ja sanoo: –Pitäisiköhän meidän opetella jokin vieras kieli?
–Miksi? Tuo kaveri osasi neljää
kieltä eikä silti tiennyt mitä pitäisi
tehdä.
Mielipide
HaKehila julkaisee mielellään lukijoitten kirjoituksia. Aiheet voivat liikkua historiallisista
ajankohtaisiin. Jos jutuissa on asiatietoja, on lähdeluettelo liitettävä mukaan. Toimitus
pidättää itsellään oikeuden mahdollisiin muutoksiin. Jos juttu on tarkoitettu mielipidesivulle, on tämä selvästi merkittävä. Mielipidesivuille tarkoitetut kirjoitukset voi lähettää
osoitteeseen [email protected] tai Hakehila, Malminkatu 26, 00100 Helsinki.
Hyvä rabbi Simon Livson!
Samalla, kun kiitän kirjoituksesta
”Mitä opimme Hanukasta?” (HaKehila 1/2012) toivoisin tarkennuksia
muutamaan siinä esitettyyn asiaan:
kansoille”? Olemmeko me tuo valo
vai meidän välityksellämme maailmaan saatettu Tooran jumalallinen
ilmoitus?
1. Mikä tarkkaan ottaen on se ”sano-
3. Mikä täsmällisemmin ilmaistuna
ma”, jonka juutalaiset vastaanottivat
Siinain vuorella ja jonka he tuntuvat
omana aikanamme unohtaneen?
on se ”sanoma”, jonka kantaja juutalaisesta tulee hänen opiskellessaan
juutalaisuutta ja sen muotoutuessa
osaksi hänen jokapäiväistä elämäänsä?
2. Or la-Gojim – miten juutalaisen
tulisi käytännössä esiintyä ”valona
4. Miten määrittelet uskonnollisen
”turmeltuneisuuden”? Raamatullisina aikoina, siis myös hasmonealais-aikakautena, turmeltuneisuus liitettiin kiinteästi pakanajumaluuksien palvontaan, ei yksinomaan
poliittisen vallantavoitteluun.
Toisaalta, ilman jonkinasteista geopoliittista itsenäisyyttä (valtaa) ei
mikään kulttuuripiiri voi vaikeuksitta säilyttää ominaislaatuaan,
ei juutalainenkaan kansa. •
I r e n e Je l in
Hyvä Irene Jelin,
kiitos, että kirjoitit minulle. Tässä
vastaukseni kysymyksiisi.
1) Siinain, tai paremmin sanottuna
Egyptistä lähdön johdosta juutalaisista yksilöistä muodostui kansa,
joka vastaanotti sanoman. Tuo sanoma on Toora. Juutalaisten tehtävä on
viestittää maailman kansoille, että
Jumala on Kaikkivaltias. Sanomme
kolme kertaa päivässä Aleinu-rukouksen lopussa ”vehaja Adoshem
lemeleh al kol ha arets, ba jom hahu
jihie Adoshem ehad”. Tämä lause on
Sakariaan kirjasta (14:9) ja kuuluu:
”Herra on oleva koko maanpiirin
kuningas. Sinä päivänä Hän on oleva
yksi”. Koko maanpiirin Kuningas,
ei siis vain juutalaisten. Juutalaisten tehtävä on aktiivisesti parantaa
maailmaa, jossa elämme, tuoda
”valo” kansoille. Tämä valo käsittää
eettisyyttä, vapautta, ihmisen arvon
tärkeyttä sekä muistuttaa meitä
siitä, että emme voi tietää kaikkea
maailmasta, jossa elämme. Emme ole
oman itsemme herroja (en tarkoita
tällä vapaan tahdon riistoa), sillä
Jumala loi meidät Hänen kuvakseen.
Juutalaisuus synnytti maailmaan
luottamuksen ja uskon. Toisin
sanoen juutalaiset opettavat ihmiskunnalle nöyryyttä. Joskus koittaa
aika, jolloin kaikki kansat nauttivat
valosta. Jesaja sanoo: ”Herra itse on
opettava sinun poikiasi, runsas on
lastesi onni ja rauha” (Jesaja 54:13).
2 & 3) Yleensä or la-gojim eli ”valo
kansoille” mainitaan toisen käsitteen, mamlehet kohanim (pappien
kuningashuone), kanssa. Nahmanides
h ak e h il a
57
ja Ibn Ezra näkevät sanan pappi tarkoittavan palvelijaa (huom. ei orjaa).
Olemme niin sanotusti pyhitettyjä
Jumalan palvelukseen. Rabbit Saadia
Gaon, Rashi ja Rashbam ymmärtävät
sanan pappi tarkoittavan prinssiä.
Kysyit minulta, olemmeko me tuo
valo vai olemmeko välineitä, joilla
valo tuodaan maailmaan. Sanoisin,
että vastaus on yhdistelmä kumpaakin. Kun kannamme Jumalalta saamamme vastuun Hänen palvelijoinaan niin kuin Toisessa Mooseksen
kirjassa sanotaan ”ve nasa Aharon
et shemotam al ketafav”, ”Aaron
kantaa heidän nimensä olkapäillään”,
silloin annamme kansoille kunnioitettavan kuvan itsestämme, olemme
muiden silmissä prinssejä. Sanoisin
siis, että vain jos kannamme Tooran
olkapäillämme ja opetamme sitä
kansoille ja elämme itse sen arvojen
mukaan, voimme olla ”valo” kansoille. Silloin viestistä ja kantajasta
tulee yhtä. Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon. Suosittelen tutustumaan
rabbi Abraham Iisak Kookin kirjasarjaan Orot ja rabbi Jehuda Halevin
Kuzariin (molemmista on englanninkieliset käännökset). Tähän liityen
myös Rambamin ajatukset juutalaisesta sielusta ovat mielenkiintoisia.
4) Sveitsiläinen psykiatri Carl Jung
sanoi: ”Jos meillä on yksi mies, jolla
58
h a k e h i l a 2/2012
on ajatus hengellisyydestä, hienoa.
Jos meillä on kaksi henkilöä, joilla on
sama ajatus, meillä on toimikunta.
Jos meillä on toimikunta, meillä on
myös politiikkaa.” Valitettavasti
uskonnollinen johto ei ole politiikan
ulottumattomissa. Jungin ajatus on,
että politiikka turmelee. Järjestöissä
rahan ja vallan kysymyksistä voi
muodostua ongelma. Joskus jopa
uskonnollisissa järjestöissä häikäilemättömät ja vallanhimoiset yksilöt
pääsevät valtaan manipuloimalla
muita. Raamatussa on myös lukuisia
esimerkkejä poliittisen vallan tuomasta ahneudesta (Daavidin poika
Absalom, pappi Elin kaksi poikaa
vain muutamia mainitakseni).
Uskon tosin, että Sanhedrin (viisaiden korkein tuomioistuin Jerusalemissa, joka koostui 71 rabbista) oli
aikanaan turmeltumaton.
Olet oikeassa, kun sanot, että
Raamatun aikoina turmeltuneisuus
ilmeni lähinnä epäjumalanpalvonnan muodossa. Näemme lukuisia
esimerkkejä yksilöistä (kuninkaista),
jotka olivat turmeltuneita, ei vain
epäjumalanpalvonnan osalta, vaan
myös sen osalta, kuinka he hallitsivat kansaa ja mitkä olivat heidän
päämääränsä ja tärkeysjärjestyksensä. Näitä kuninkaita löytyi sekä
Israelin että Juudan valtakunnista
ja heidän virheensä on kirjattu
tarkasti kirjoihimme. Raamatun
aikaista epäjumalanpalvontaa emme
näe enää niin paljon ajassa, jossa
elämme, mutta olemme kehittäneet
itsellemme muita epäjumalanpalvonnan muotoja. Hasmonien
aikakaudella (voimme samassa
yhteydessä puhua Hasmoneja aikaisemmasta Daavidin ja Salomon
aikakaudesta) epäjumalanpalvonta
oli alkukantaisessa muodossaan
nykyihmisen näkökulmasta katsottuna. Toki vielä nykyäänkin löytyy
paikkoja, joissa palvotaan patsaita
(epäjumalia), mutta ei ole selvää,
onko tämä palvonta täysin verrattavissa siihen, mitä se oli parituhatta
vuotta sitten. (Rambam rajoittaa
epäjumalanpalvonnan käsittämään
vain sen, mikä oli arkipäivää Kaanaan maassa aikana, jolloin Israelin
kansa saapui sinne erämaavaelluksen jälkeen. Ilmeisesti hänen
aikanaan tällainen palvonta oli
loppunut.) Kansat, mukaan lukien
juutalaiset, palvoivat mitä erilaisimpia jumalia, joista jokainen edusti
ihmisille jotain tärkeänä pidettyä.
Tiedämme, että Salomon vaimot
palvoivat epäjumalia. Nykyään epäjumalanpalvonnasta on ainakin länsimaissa muodostunut jotain paljon
monimutkaisempaa. •
S imon Liv s on
”Onnea ja kaikkea
hyvää sinulle,
väellesi ja kaikelle
mitä omistat!”
(1 Samuel 25: 6)
Rabbi Moshe Edelmann
M
inulla on ollut 15 vuoden
ajan suuri ilo palvella Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbiinina. Kaikki bar mitsva
ja bat mitsva nuoret, jotka olemme
tuona aikana siunanneet, toimivat
nyt monilla eri aloilla ja ovat kaikki
edelleen seurakunnan jäseniä. Se on
ollut palkitsevaa. Näihin vuosiin on
mahtunut lukuisia syntymiä, vihkimisiä, suuria merkkipäiviä ja onnellisia tuokioita. Kuinka monet kerrat
olemmekaan seisseet yhdessä hautausmaalla saattamassa rakkaimpianne
viimeiseen lepoon.
Omasta puolestani totean, että
olen itsekin saanut oppia uutta virkakauteni aikana pitämistäni oppitunneista, luennoista ja saarnoista,
samoin kuin opintotuokioista
monenlaisten ihmisten, niin lasten
kuin aikuisten kanssa. Opiskelukanavana on välillä ollut jopa Skype Helsingin ja Jerusalemin välillä.
Olen nähnyt, kuinka vakavissaan
gan jeladimin ja juutalaisen koulun
johtokunnat ovat paneutuneet tehtäväänsä. Olemme keskustelleet niiden
valtavasta vastuusta tulevan polven
kasvattamisessa ja seurakunnan
jatkuvuuden turvaamisessa. Onhan
nuorisomme juutalaisen identiteetin vahvistaminen meidän kaikkien
sydäntä lähellä. Olemme ottaneet
avosylin vastaan kaikki ne, jotka
ovat vakaasti kokeneet juutalaisen
elämäntavan omakseen, ja olemme
halunneet juurruttaa saman ajattelun myös jälkeläisiinne.
Sen jälkeen, kun on toiminut
Rabbi Moshe Edelmann
rabbiinina Helsingissä, edessä ei
ole jotain suurempaa ja hienompaa.
Elämästäni tulee erilainen, mutta se
ei tarjoa mitään sen suurempaa tai
hienompaa kuin lukuisat kanssanne
viettämäni pyhät hetket.
Tooran loppupuolella kerrotaan,
kuinka Mooses katsahti Israelin heimojen päämiehiin ja kaikkiin paikalla
olleisiin naisiin, lapsiin ja miehiin,
jopa muukalaisiin heidän joukossaan.
Kaikki olivat saapuneet kuuntelemaan hänen jäähyväissanojaan.
Kuinkahan monta heistä Mooses
tunsi nimeltä? Kuinka monia hän oli
neuvonut ja lohduttanut? En todellakaan ole Mooses, mutta olen kiitollinen sitä, että olen saanut toimia
tämän seurakunnan rabbiinina. Tehtäväni on ollut vaativa ja palkitseva.
Näinä 15 vuonna meillä on ollut
kaksi tavoitetta: toisaalta vahvistaa
siteitänne juutalaiseen seurakuntaan
sen pohjalta, mitä tämä seurakunta
edustaa sukupolvesta toiseen, ja toisaalta painottaa sitä, että seurakuntanne on Israelin ja koko maailman
juutalaisten seurakuntien rinnalla
uskollinen ja samanarvoinen kumppani. Näkisin, että olemme työskennelleet juuri sen puolesta ja onnistuneet siinä.
Todetaanhan talmudissa, että
ihmisen ei pidä erota ystävästään
lausumatta halachassa (lakikokoelmassa) käsitellyistä asioista jotain,
mikä muistuttaisi heitä toisistaan
(Berahot 31a, Erubin 64a). Jerusalemin talmudissa puolestaan
sanotaan, että jos ihminen kantaa
uskollisesti kortensa kekoon seurakunnassa, se on rinnastettavissa
halacha-asiaan (Berahot 5,1). Kun
Chaja ja minä nyt jätämme Helsingin, tunnemme suurta kunnioitusta
tätä juutalaista seurakuntaa kohtaan, joka on ymmärtänyt säilyttää
juutalaisuuden elinvoimaisena
hyvinä ja huonoina aikoina, onnellisina ja vaikeina hetkinä.
Minä olen yhtä parantumattoman
optimistinen kuin seuraava talmudin tarina (Ta’anit 22a). Rabbi
Barukan käydessä torilla profeetta
Elia ilmestyi hänelle. Baruka kysyi
Elialta: ”Onko täällä ketään, jolla on
sijansa tulevassa maailmassa?” Elia
vastasi: ”Ei ketään.” Kun paikalle
sitten ilmestyi kaksi ihmistä, Elia
totesi rabbi Barukalle: ”Näillä kahdella on sijansa tulevassa maailmassa.” Rabbi Baruka tiedusteli
heiltä: ”Mikä on ammattinne?” He
vastasivat: ”Olemme ilonpitäjiä. Kun
näemme jonkun alakuloisena, yritämme piristää häntä. Kun näemme
kaksi ihmistä riitelemässä, yritämme
saada heidät tekemään sovinnon.”
Optimismi on pitänyt tämän seurakunnan elinvoimaisena, ja juuri
siksi olemme tunteneet olomme
kotoisaksi täällä.
Työskentelyssäni ei ole ollut kyse
mistään yhden miehen show’sta,
vaan tiimityöstä. Kiitämme siitä
tuesta, jota olemme saaneet seurakunnan johtohenkilöiltä, hallintoelimiltä sekä sen järjestöiltä ja
komiteoilta, samoin kuin kaikilta
teiltä, joiden sydäntä lähellä tämä
seurakunta on. Te kuulutte niihin
siunattuihin ihmisiin, joilla riittää tarmoa edistää juutalaisuutta,
ja vieläpä täysin vapaaehtoisesti.
Talmudissa nimittäin sanotaan:
”Vaikka sinua ei vaaditakaan saattamaan tehtävää päätökseen, et silti
ole vapaa vetäytymään siitä” (Avot
h ak e h il a
61
2,21). Kiitämme Jumalaa, joka on
vastannut ja alati vastaa meidän
kaikkien rukouksiin pyytäessämme
häneltä apua teidän yhä jatkuvaan
hankkeeseenne nimeltä Helsingin
juutalainen seurakunta.
”Siionin Herra siunatkoon sinua!
Koko elämäsi ajan sinä näet, kuinka
Jerusalem kukoistaa, sinä saat nähdä
lastesi lapset. Rauha ja menestys
Israelille! (Psalmi 128: 5, 6)
Muutama sana lähtevältä rabbiinilta
uudelle rabbiinille
Menneinä aikoina rabbiinin virallinen nimittäminen oli harvinaista.
Hänen kanssaan ei koskaan solmittu
määräaikaista työsuhdetta niin ja
niin moneksi vuodeksi, vaan hän sai
seurakunnan tai kaupungin johdon
allekirjoittaman ketav rabbanutnimityskirjan, joka sinetöi elinikäisen rabbiiniuden. Miksi rabbiini
nykyään nimitetään virkaansa?
Talmudissa on kirjoitettu Salomonin kuninkaaksi tulosta isänsä Daavidin jälkeen, että ei ole syytä voidella kuningasta, joka on kuninkaan
poika (Horaiot, 11b). Miksi he sitten
voitelivat Salomonin kuninkaaksi?
He tekivät sen siksi, että eräs toinen
henkilö, Adonia, halusi syöstä Salomonin valtaistuimelta päästäkseen
itse kuninkaaksi. Salomon voideltiin
kuninkaaksi sen osoittamiseksi, että
Adonia oli petkuttaja ja Salomon oli
Daavidin laillinen kruununperijä.
Sukupolvien ajan rabbiiniin suhtauduttiin kuninkaana, eikä hänen
viralliseen nimittämiseensä siksi
nähty tarvetta. Ei ollut syytä julistaa ihmisille, että uusi rabbiini on
kaupungin uskonnollinen ja hengellinen johtaja. Häntä kutsuttiin
nimellä Mara deAtra, paikkakunnan
oppimestari. Rabbiinin asema kiistettiin harvoin, ja jos joku ymmärtämätön teki jotain, mikä voitiin
tulkinta hengellisen johtajan määräysvallan viemiseksi, hänet palautettiin heti ruotuunsa.
Nykypäivänä rabbiinin nimittäminen tarjoaa tilaisuuden kuuluttaa
aivan kaikille – niin tietämättömille
62
h a k e h i l a 2/2012
kuin lukeneillekin ja niin ammattiihmisille kuin tooran-oppineillekin
– että ”voidellulla” rabbiinilla on
oikeus astua tähän virkaan, sillä hän
uskoo Jumalaan, tooraan ja kuningas
Daavidin kansaan ja maahan. Kaupungin yhden ja ainoan rabbiinin
opetukset ammentavat Israelin ikuisesta, puhtaasta ja turmeltumattomasta lähteestä.
Toivon, että kaikki seurakunnassa
antavat rabbiini Simon Livsonille
tukensa, jotta hän voi toimia hengellisenä johtajana ja Lehagdil Tora uleHaadira– kohottaa tooran ja juutalaisuuden lipun, vahvistaa sitä ja tehdä
siitä ylpeydenaiheen koko Israelin
kansan ja erityisesti Helsingin juutalaisen seurakunnan parhaaksi. •
Peace be unto you,
peace unto your
house and until
all of yours
(1 Samuel 25,6)
Rabbi Moshe Edelmann
I
t has been nothing short of a
privilege to have served the Jewish
Community in Helsinki as its
Rabbi for the last 15 years.
All the Bar/Bat Mitzva whom we
have blessed over these years and
who today are working in many and
different fields, all continuing being
members of the Community. It has
been fulfilling. The babies born in
this period, the weddings, the round
years and all the happy moments.
How many times have we stood
together in the cemetery laying
your beloved to rest?
From my point of view, I say that
I have gained knowledge from all the
lessons, lectures and sermons that has
been delivered during my cadence.
And the hours spent studying with
individuals, children and grown
up. Even studying through Skype
between Helsinki and Jerusalem.
I have felt the seriousness shown
by the boards of the Kindergarten
and School and the teachers. We
have been talking of their enormous
responsibility in assuring a next
generation and continuity of the
Community. A feeling of a common
interest, namely: To assure our
youth a Jewish Identity.
We have seen and welcomed to
our midst all you who by conviction felt the Jewish way of living as
yours, and have wanted to imprint it
to your offsprings.
From being a Rabbi in Helsinki
one doesn’t head to bigger and better
things. Life will be different, but not
bigger and better than sharing so
many holy moments with all of you.
In the end of the Tora, Moses
looks out on the tribal heads, the
elders, the men, women, children
and even the strangers in their
midst. They where all there to
listen to his parting words. I wonder
how many of them Moses knew
by name? How many of them has
he counseled and comforted? I am
definitely no Moses, but I have
been blessed in being the Rabbi of
this Community. The task has been
rewarding and challenging.
What we wanted to do all these
years was twofold: To forge a bond
between you and the Community
with everything this Community represents from generation to generation.
And to let understand that the Community is a loyal and equal partner
with Israel and with Jewish communities throughout the Jewish world.
I would like to think that this is
exactly what we did and succeeded
with.
The Talmud (Berachot 31a,
Eruvin 64a) states:
”One must not leave a friend
otherwise than with a word on a
Halachic (legal) matter, by which
they may remember each other.”
The Jerusalem Talmud (Berachot
5,1) suggests that if one is involved
faithfully in the need of the Community, it is as equal as a legal matter:
So Chaja and I leave Helsinki with
great respect to the Community
who has understood to keep Judaism
living in good times, in bad times, in
happy times and in difficult times.
Me as being a cureless optimist
as the Talmudic story (Taanit 22a):
”Rabbi Baruka frequented the market
where he met the prophet Elija,
whom he asked: ”Is there among
the people of this market any one
that is destined to share in the world
to come?” To which Elija replied:
”There is none”. Then two people
appeared on the scene, and Elija said
to Rabbi Baruka: ”These two will
share in the world to come”. Rabbi
Baruka asked these two: ”What is
your occupation?” They said: ”We
are happy. When we see somebody
who is downcast, we cheer him up.
Also when we see two people quarrelling with one another, we endeavor
to make peace between them.”
Optimism has kept this Community going and for that we have felt
home here.
The task has not been and is not
a one man show. It is a team work.
We thank for the support we had
from the leaders of the Community,
from the administration, from all the
organizations and committees. And
from all who has this Community
near his/her heart. You are all among
those blessed people who feel an
inner drive to do for the Jewish case,
and on top of that you do it voluntarily. You also know (Avot 2,21): ”That,
although, you are not required to
complete the task, yet you are not
free to withdraw from it”.
We thank God who has and is
answering ours/yours prayers to
help you to continue this endeavor
named The Jewish Community in
Helsinki.
”Peace be unto you, peace unto
your house and until all of yours”,
and ”may you gaze upon the good-
ness of Jerusalem all the days of
your life, and may you see children
born to your children, peace upon
Israel.” (Psal. 128,5-6)
A word from a rabbi going
to a rabbi coming
In the old days a Rabbi was seldom
installed. He was not given a temporary contract for so and so many
years. He was presented with a
Ketav Rabbanut – a Rabbinical contract for life, signed by the heads of
the community or town.
Today a Rabbi is installed, why?
When Solomon became the king
after his father David, the Talmud
states (Horaiot 11b): ”One does not
anoint a king who is the son of a
king,” So why did they anoint Solomon? The answer is that another
person, Adonia, wanted to overthrow
Solomon to become king himself.
The reason for the anointment of
Solomon was to demonstrate that
Adonia was an impostor and that
Solomon was the rightful heir to the
throne of David.
For many generations a Rabbi
was looked upon as a king. So in
former days, there was no need for
a formal installation. There was no
need to declare to the people that the
new Rabbi is the religious and spiritual authority of the town. He was
called Mara deAtra – the master of
the place. Seldom was this position
questioned and when an ignorant
individual did anything that could be
interpreted as usurping the authority of the spiritual leader, he was
immediately put in his place.
An installation of a Rabbi in our
time is an occasion to proclaim to
all, ignorant and learned, professionals and Tora scholars, that the
”anointed” Rabbi is entitled to
occupy the chair because he believes
in the God, the Tora, the people and
the land of King David.
The teachings of the one and only
Rabbi in town are derived from eternal, undiluted and unpolluted font
of Israel.
I wish Rabbi Simon Livson
to get the support from all, with
which he can lead and Lehagdil Tora
uleHaadira – to raise the banner
of Tora and Judaism and to give it
power and pride for the benefit of
the People of Israel in general and
for the Jewish Community in Helsinki in particular. •
Raja Mitzner (1925–2012).
Raja Mitzner
in memoriam
Seurakunnan kunniapuheenjohtaja
Gideon Bolotowskyn pitämä muistopuhe Raja Mitznerin hautajaisissa
R
aja Mitzner, som vid sitt frånfälle hade uppnått den aktningsvärda åldern av 87 år
föddes i Helsingors den 11. dagen i
månaden Tevet år 5685. Det var onsdagen den 7 januari 1925. Hon avled i
sin födelse- och hemstad senaste torsdag kväll, den 10. dagen i månaden
Shevat – den 2. februari 2012. Raja var
det yngsta barnet i Elijas Bärl Smolars och hans hustru Minnas familj på
sammanlagt sex (6) barn – tre flickor
och tre gossar. Fadern Elijas Bärl –
Elijahu-Dov kom från Lomza i Polen
medan modern Minna, née Scheiman,
var född i Helsingfors Det var 19 års
ålderskillnad mellan det äldsta barnet,
h ak e h il a
63
dottern Sara och Raja. Enär Raja var
det enda av de Smolarska barnen som
föddes efter Finlands självständighet
blev hon den enda, som föddes som
finsk medborgare. De övriga familjemedlemmarna hade efter ansökan blivit finska medborgare den 27.
augusti 1920.
Raja Smolar växte upp i en strängt
ortodox judisk familj. De judiska
lagarna och den heliga sabbaten stod
högt i kurs i det Smolarska hemmet.
Familjen bodde på Barnhemsgatan
i närheten av synagogan på Malmgatan och lilla Raja sattes i judiska
skolan, som då befann sig endast ett
stenkast från hemmet, på Gräsviksgatan 3. Som de flesta andra judiska
ungdomar av sin generation, drog
även unga Raja Smolar ut i arbetslivet efter avslutad mellanskola. Det
var en tid, då det ej var lika lätt som
idag för en ung judisk person att få
anställning annanstans än hos andra
judar. Under krigsåren och därefter
jobbade fröken Raja Smolar som
biträde i judiska beklädnads- och
textilaffärer i Helsingfors.
Det rådde osäkra tider efter
kriget – det var en tid av knapphet
och brist. Rajas mamma hade avlidit 1943 och fadern samt syskonen
övertalade unga Raja att söka sin
lycka hos fadern syskon som hade
emigrerat till Amerika. Raja var en
lydig flicka och åkte till Amerika.
För henne blev USA dock inte die
Goldene Medine – det gyllenen
land, som så många drömt om. Raja
återvände efter ett drygt år för att
hitta sin lycka på hemmaplan. Den
24. dagen i månaden Kislev år 5709
– söndagen, den 26. december 1948
vigdes fröken Raja Smolar och herr
Abraham, (Minu) Mitzner i Helsingfors synagoga. Tvillingsönerna
Dennis Benjamin och Daniel Salmen
föddes i november följande år. Det
unga parets lycka förbyttes i tragedi
kort därpå, då lilla Daniel Salmen
avled i astma vid endast ett års
ålder. Men barnalyckan återvände
till familjen tre år senare, när sonen
Elias Leslie föddes år 1953.
64
h a k e h i l a 2/2012
R
aja Mitzner oli sukunsa ja
sukupolvensa viimeinen edustaja. Hänen poismenon sa
myötä katoaa myös Helsingin juutalaisen historian ja elämäntavan edustaja ja todistaja. Raja Mitzner edusti
sitä tinkimätöntä suomenjuutalaista
ortodoksista perinnettä, jonka minun
sukupolveni vielä muistaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan – mutta jota
ei enää ole. Huolimatta suuresta ikäerostaan Smolarin sisarukset Sara,
Ester ja Raja tunsivat harvinaisen
lämmintä ja läheistä sisarrakkautta
toisiaan kohtaan läpi elämän, vaikkakin kahdella kolmesta oli oma perhe
huollettavana. Puhelimet olivat viikosta ja vuodesta toiseen ahkerassa
käytössä ennen sapattia, jolloin vaihdettiin kuulumiset toivotettiin toinen
toisilleen Gut Shabbes – hyvää sapattia – ja sapatin jälkeen, jolloin toivotettiin GutWoch – hyvää alkanutta
viikkoa. Vanhin sisar Sara Smolar oli
seurakunnan tunnettu ja arvostettu
ruoanlaittaja, jolta seurakuntalaiset
tilasivat ruokaa juhlapyhiä ja perhejuhlia varten. Sara Smolar toimi myös
urheiluseura Makkabin kuuluisan
klubin emäntänä sekä Iso Roobertinkdulla että myöhemmin Malminkadulla, jonne klubi muutti seurakuntakeskuksen valmistuttua 1961. Saran
vetäydyttyä eläkkeelle Raja ja Minu
Mitzner ottivat klubiemännyyden ja
-isännyyden harteilleen ja hoitivat
Makkabin klubia sisulla ja sydämellä
parinkymmenen vuoden ajan. Rajan
emännöidessä seurakunnan keittiössä maschgiahilla, valvojalla ei juuri
töitä ollut, sen verran tarkka Raja
oli kosher-säännöistä, jotka hän oli
omaksunut äidinmaidossa.
Vaikka Raja oli koko seurakunnan
emäntä, oli koti hänen varsinainen
kiintopisteensä. Koti sijaitsi Mannerheimintie 81:ssa, joka oli Suomen
ensimmäinen Aravatalo. Sinne Raja
ja Minu Mitzner muuttivat heti
talon valmistuttua 1949 ja siellä
syntyivät ja kasvoivat pojat Beni
ja Leslie. Raja oli juutalaisen äidin
henkilöitymä – Jiddishe Mame, jolle
miehen ja poikien hyvinvointi oli
kaikki kaikessa. Raja ja Minu, jotka
kumpikin olivat paljasjalkaisia helsinkiläisiä, puhuivat kotona keskenään enimmäkseen ruotsia tai jiddishiä. Pojat, jotka kävivät juutalaista
koulua, puhuivat keskenään suomea.
Raja tuli toki hyvin toimeen myös
suomen kielellä – ja myös englannin
kielellä. Raja Mitznerin sosiaalinen
vastuu ei kuitenkaan rajoittunut
pelkästään perheen hyvinvoinnin
edistämiseen. Raja toimi vuosikymmenet seurakunnan hyväntekeväisyysjärjestön, Judiska Fruntimmers
Välgörenhetesföreningen’in eli
Frunttanin aktiivijäsenenä.
Kodin perintönä Raja Mitznerillä
oli vahva side juutalaiseen uskontoon ja perinteisiin. Niin kauan kuin
hänellä voimia riitti, oli käynti synagogassa jokaisena sapattina ja juhlapyhänä hänelle itsestäänselvyys
- myös jäätyään leskeksi rakkaan
miehensä kuoleman jälkeen 1998.
Kosher-säännöistä ei Raja myöskään
tinkinyt missään vaiheessa. Hänen
muutettuaan viimeisinä elinvuosinaan Töölönkadulle, hän ei suostunut tulemaan sapattina synagogaan
kulkuvälineellä, välttääkseen tämän
sapattisäännön rikkomista, kun ei
kävellä enää jaksanut. Raja Mitznerin elämäntapa on – oli – katoavaa
kansanperinnettä.
Juutalaisuudessa on 613 käskyä,
248 positiivista ja 365 negatiivista.
Ylitse muiden on Mitzvat Chesed
shel Emet – totuudellisen laupeuden
työ. Työ, jonka kohde ei ole enää
tilaisuudessa kiittämään tekijää. Tällaista työtä tekee Chewra Kadisha
– seurakuntamme hautausapuyhdistys. Raja Mitzner, joka omassa
elämässään oli saanut kokea niin
elämän valo- kuin varjopuolet, oli
vuosikymmenet Chewran naisjaoston aktiivijäsen, joka tinkimättä
täytti kaiken sen, minkä katsoi velvollisuudekseen, mutta joka juutalaisuudessa on juuri sitä työtä,
josta Talmud toteaa: ”Elu devarim
she’adam ochel peruteichem beolam
haze ve hakeren kajemet lo leolam
haba”. Nämä ovat tekoja, joiden
hedelmiä ihminen nauttii tässä maailmassa, mutta joiden perusta kantaa
tulevaan maailmaan.
Lapsille on Luojan lahja saada
myötäelää omien vanhempiensa –
tai edes yhden heistä vanhenemista
ja siirtymistä ajasta ikuisuuteen
arvokkaasti ja seesteisesti. Raja
Mitzner oli Eishet Chajil, itsenäinen, ahkera ja rakastava juutalainen
nainen, joka jättää jälkeensä valoisan
muiston. Voiko kukaan elävä toivoa
kauniimpaa jäähyväislahjaa? •
Keren HayesodMagbit avasi
kampanjavuoden
tanssiaisilla
Dan Kantor
K
eren-Hayesodin vuoden 2012
varojenkeruukampanja avattiin tällä kertaa poikkeuksellisen vauhdikkaissa merkeissä. Tavanomaisten juhlapuheiden ja Avin aina
maittavan ruuan lisäksi ohjelmassa
oli tanssia tuttujen muusikkojen ja
sävelten tahdissa.
Tilaisuuden avasi Suomen Keren
Hayesodin puheenjohtaja Leo-Dan
Bensky, joka korosti järjestön keskeistä asemaa sekä Israelin tukemisessa että hyvien suhteiden ylläpitämisessä Israelin ja diasporan
välillä. Hän totesi, että tähänastiset
saavutukset ovat olleet mittavia,
mutta muistutti samalla, että paljon
on vielä tehtävää jäljellä. Tilaisuuteen toi tervehdyksensä myös Keren
Hayesodin entinen Euroopan johtaja
Jacov Snir, joka kertoi järjestön ajankohtaisista kuulumisista.
Kampanjavuoden avajaisten pääpuhujana oli Haifan yliopiston Kansallisen turvallisuustutkimuskeskuksen apulaispääjohtaja tri Dan Schueftan, joka toimii myös muun muassa
Israelin armeijan kansallisessa sotakorkeakoulussa strategisten linjojen
neuvoa-antavana virkamiehenä. Dan
Schueftan on kirjoittanut lukuisia
kirjoja muun muassa Lähi-idän
nykyhistoriasta, arabimaailman ja
Israelin välisistä suhteista ja Yhdysvaltain Lähi-idän politiikasta.
Dan Schueftan vangitsi kuulijoiden huomion voimakkailla ja
välillä jopa hieman provosoivilla
mielipiteillään Lähi-idän tilanteesta.
Hän totesi, että hänellä on kerrottavanaan vain huonoja ja vähemmän
huonoja uutisia. Huonoihin uutisiin
kuului se, ettei Israelia ympäröivässä
arabimaailmassa näkynyt mitään
merkkejä paremmasta huomisesta.
Meneillään oleva arabikevät tulee
hänen mukaansa vain lisäämään
epävakautta ääri-islamistien vallan
lisääntymisen myötä. Jo nyt on
näkyvissä merkkejä esimerkiksi
Egyptin ja Israelin välisen rauhansopimuksen kyseenalaistamisesta
Egyptin puolella. Vallasta syöstyt
yksinvaltiaat olivat paljon vakaampia naapureita Israelin kannalta kuin
arabikevään valtaan tuomat uudet
arvaamattomat hallitsijat. Tilannetta
ei myöskään yhtään paranna se, että
näiden maiden taloudet ovat katastrofaalisessa tilassa ja kun arki koittaa
arabikevään huuman jälkeen, kasvaa
myös tyytymättömyys kansan keskuudessa. Lähi-idän vakautta pitää
Dan Schueftanin mukaan yllä vain
kuva Israelin sotilaallisesta voimasta.
Esimerkiksi Israelin ja Egyptin
välinen rauha on pysynyt vain sen
takia, että Mubarak ymmärsi, ettei
Israelia voi voittaa sodassa. Samasta
syystä Syyrian Assad pysyi nahoissaan, vaikka Israel pommitti Syyrian ydinaseohjelman maan tasalle.
Lähi-idässä ei tule näyttää heikolta,
se johtaa tuhoon. Kysyttäessä Iranin
ydinaseuhasta Schueftan totesi,
että suurin riski piilee nimenomaan
Iranin epävakaissa voimissa, joiden
johdossa hääri presidentti Ahmadinejad. Heidän harkintakykyynsä ei
voi luottaa. Toisena suurena ongelmana Schueftan piti muun maail-
Tilaisuuden pääpuhuja tri Dan Schueftan
ei jättänyt ketään kylmäksi.
Kunniakirjan ojensi Leo-Dan Benskylle
Keren Hayesodin entinen Euroopan
johtaja Jacov Snir.
man ja varsinkin Euroopan naiiviutta ja hyväuskoisuutta punnittaessa
Iranin ydinaseuhan vakavuutta.
Vähemmän huonona tai itse
asiassa positiivisena uutisena Dan
Schueftan totesi, että jatkuvasta
olemassolon uhasta ja kaikista synkistä näkymistä huolimatta Israel
on säilynyt demokraattisena valh ak e h il a
65
tiona, jonka tiede, taide ja talous
kukoistavat ennen näkemättömällä
tavalla. Israelin painii aivan omassa
luokassaan koko Lähi-idässä ja on
maailman laajuisestikin monilla osaalueilla maailman huippuluokkaa.
Yhtenä esimerkkinä hän mainitsi
Israelin teknologiateollisuuden,
jonka piiristä syntyy jatkuvalla
syötöllä erinomaisesti maailmalla
menestyviä niin sanottuja popupyrityksiä. Hän näkikin Israelin
tulevaisuuden tästä näkökulmasta
katsoen varsin valoisana.
Tilaisuudessa palkittiin yli 25vuotisesta ansiokkaasta työstä Suomen Keren-Hayesodin hyväksi
Herzl Certification of Recognition
–kunniakirjalla Isak Kantor, Issi
Baran, Leif Obstbaum, Roni Bensky,
Laila Takolander ja Leo-Dan Bensky
sekä yli 10-vuotisesta ansiokkaasta
työstä Ben Gurion Certification of
Recognition –kunniakirjalla Deiv
Salutskij ja Peter Jaari. •
KKL-JNF
markkinointikonferenssi 2012
Israelissa
Samuel Willner
seen tilanteeseen, sen naapurivaltioiden ollessa samanaikaisesti keskellä
yhteiskunnallista murrosta.
Konferenssin pääpaino kohdistui
kahdeksaan ryhmätyöprojektiin läntisessä Negevissä. Jokainen ryhmä
valmisti markkinointikampanjansa
heille valitusta kohteesta. Saimme
muun muassa tutustua aivan Gazan
läheisyydessä sijaitsevaan Kibbutz
Kfar Azzaan, joka on jatkuvasti
joutunut palestiinalaisterroristien
laukaisemien rakettien, kranaattien
ja sala-ampujien kohteeksi. Tilanne
on vuosien aikana ollut varsin kestämätön ja niinpä Israelin puolustusministeriö yhteistyössä Keren
Kajemetin kanssa tuli siihen johtopäätökseen, että paras tapa lisätä
asukkaiden turvallisuutta on istuttaa
puita ja pensaita raja-alueille estämään näkyvyyttä kibbutsille.
Vaihtoehtona istutuksille olisi
ollut betoninen muuri raja-alueella,
joka olisi vähentänyt merkittävästi
alueen viihtyvyyttä. KKL otti johtavan roolin projektissa sen monipuolisen osaamisen johdosta. Projekti on
jo käynnistetty, mutta tulee viemään
vielä useita vuosia, ennen kuin työn
tulokset alkavat näkyä lisääntyneenä
turvallisuutena.
Konferenssissa tuli myös voimakkaasti ilmi Negevin kehittäminen
ja sen tärkeys tulevina vuosina.
Israelin puolustusvoimat (IDF) on
rakentamassa merkittävää koulutusja harjoituskeskusta Ir Habanimia,
noin 30 kilometriä Be’er Shevasta
etelään, joka tulee aikanaan toimimaan 10.000 ihmisen työ- ja asuinpaikkana. KKL on mukana rakentamassa keskuksen virkistysaluetta
sotilaiden vieraileville perheille.
Saimme olla mukana tämän projektin perustamistilaisuudessa.
Tukikohdan siirtäminen Negeviin
on myös siinä mielessä merkittävä
asia aluekehityksen kannalta, että
tukikohdan valmistuessa se vapauttaa merkittäviä maa-alueita KeskiIsraelista asuinrakentamisen käyttöön ja tuo kaivattuja työpaikkoja
Negeviin. Samanaikaisesti KKL on
suunnittelemassa ja rakentamassa
uusia asuinalueita Negeviin, joiden
on tarkoitus valmistua lähivuosina.
Konferenssin aikana matkustimme
Tel Avivsta Be’er Shevaan aina Negevin Mizpe Ramoniin sekä Karmelvuorille Haifaan ja Jerusalemiin.
Tutustuimme Karmelin metsäalueisiin, jotka kokivat merkittäviä tuhoja
joulukuun 2010 suuressa metsäpalossa. Osallistuimme ”Päivä metsänhoitajana -ohjelmaan” (Forester for
a Day), jossa raivasimme nuorta kasvustoa ja risukkoa puuston kasvun
edistämiseksi. Iloksemme saimme
myös todeta, että kasvusto ja muukin
luonto oli menneiden kuukausien
aikana elpynyt hyvää vauhtia.
Konferenssin viimeisenä iltana
osallistuimme illallisille, jonka pääpuhujana oli Israelin YK-suurlähettiläs Ron Prosor. Puheessaan hän toi
K
KL:n viiden päivän mittainen
markkinointikonferenssi
(World Marketing Conference 2012) järjestettiin 18–23.3.2012
Israelissa, johon osallistuivat KKL:n
Suomen edustajina puheenjohtaja
Ethel Salutskij ja hallituksen jäsen
Samuel Willner. Konferenssiin osallistui 120 henkeä 27 valtiosta eri puolilta maailmaa. Tilaisuuden anti oli
erittäin monipuolinen kattaen ajankohtaisia aiheita KKL:n projekteista ja
ekologisesta sionismista. Konferenssi
oli myös erittäin hyvä läpileikkaus ja
katsaus Israelin nykyiseen poliitti-
66
h a k e h i l a 2/2012
Koulutus- ja harjoituskeskuksen Ir Habanimin perustamistilaisuus.
esille Israelin nykytilanteen sekä
ympäröivien valtioiden poliittisen
epävakauden. Hän totesikin Shimon
Peresin lausuman, että Israel haluaa
”ratkaisuja ei niinkään uusia päätöslauselmia” Lähi-idän konfliktin ratkaisua haettaessa. Kokonaisuudessaan
konferenssi oli erittäin hyvin järjestetty ja osoitti jälleen kerran kuinka
paljon vaivaa israelilaiset kollegamme
olivat nähneet vuoksemme. •
Saako juutalaisuuteen kasvattaminen
olla helppoa?
Hanna Kantor-Schneider
P
äiväkoti Gan Jeladim järjesti
maaliskuun lopussa vanhempainillan, jonka teemana oli
vähemmistöidentiteetti ja sen vahvistaminen. Tilaisuuden alusti sosiaalipsykologian professori Karmela
Liebkind Helsingin yliopistosta.
Tilaisuuteen oli kutsuttu kaikki seurakunnassa 2004–2012 syntyneiden
lasten vanhemmat sekä hallintoneuvoston jäsenet. Professori Liebkind
kertoi siitä, mitä etninen identiteetti
merkitsee vähemmistöille, mistä eri
tekijöistä identiteetti muodostuu ja
mitkä asiat siihen vaikuttavat.
Alustuksesta minulle jäi päällimmäisenä mieleen muutama lasten
kasvattamiseen liittyvä seikka.
Ensinnäkin se, miten sosiaalinen
identiteetti muodostuu monen eri
ryhmäjäsenyyden summana tai leikkauspisteenä. Ihminen voi kuulua ja
samaistua moneen eri ryhmään, eikä
niiden tarvitse välttämättä sulkea
toisiaan pois. Miten ihminen kokee
oman identiteettinsä vaikuttaa siihen,
miten hän arvottaa näitä identiteettinsä osa-alueita. Yksilö pyrkii säilyttämään arvostamiaan identiteetin
palasia, mutta haluaa päästä eroon
niistä, joita hän ei arvosta. Minulle
Hanna Kantor-Schneider on päiväkoti
Gan Jeladimin puheenjohtaja.
tämä argumentti herättää ajatuksia,
jotka liittyvät seurakuntamme sekaavioliittoihin. Seurakunnassamme
ymmärrettävistä syistä usein painotetaan, kuinka tärkeää on juutalaisen
identiteetin korostaminen, vahvistaminen ja siihen panostaminen,
jotta tämän vähemmistön etninen
identiteetti säilyisi ja kehittyisi. Tämä
on luonnollista kamppailua maallistuneessa yhteiskunnassamme, jossa
uskonnon merkitys ei enää ole niin
itsestään selvä ja jossa meitä juutalaisia on hyvin vähän. Juutalaisen
seurakunnan tulee tehdä kaikkensa,
jotta sen jäsenille muodostuisi riittävän vahva ja myönteinen juutalainen
identiteetti.
Mielestäni olisi kuitenkin aiheellista pysähtyä miettimään, miten
voimme seurakunnassa ottaa huomioon myös sen toisen osapuolen,
eli esimerkiksi ei-juutalaisen isän tai
äidin tuoman palasen lapsen identiteettiin ja arvomaailmaan. Nämä eri
palaset kun eivät sulje toisiaan pois
niin kauan, kun vanhemmat ovat
yhtä mieltä siitä, miten lasta kasvatetaan ja mitkä asiat ovat kasvatuksessa tärkeitä. Voisimme osaltamme
edesauttaa myös seka-avioliitoissa
elävien perheiden kasvatustyötä juutalaisen identiteetin vahvistamiseksi.
Jos ei-juutalainen puoliso kokisi,
että myös hänen ajatuksiaan ja arvojaan kunnioitetaan ja arvostetaan
seurakunnan sisällä, vanhempien
yhteinen valinta kasvattaa lapsi juutalaisuuteen olisi helpompaa ja luonnollisempaa. Toki juutalaisuuteen
kasvattamisen ensisijainen vastuu
on juuri juutalaisella vanhemmalla,
mutta ei-juutalaiselta vanhemmalta
vaaditaan muutakin kuin pelkkää
suostumusta – hänen tulisi myös
omalta osaltaan tukea tätä kasvatustavoitetta. Tämä onnistuisi puolestaan huomattavasti paremmin, jos
hän kokisi itsensä vähemmän ulkopuoliseksi ja enemmän tervetulleeksi
tähän tärkeään kasvatustyöhön.
Toinen asia, jota professori Liebkind alustuksessaan käsitteli, oli
miksi etninen identiteetti on niin
pysyvä ja emotionaalisesti tärkeä.
Identiteetin tekee ”etniseksi” kuvitelma yhteisestä alkuperästä ja siinä
se eroaa kaikista muista sosiaalisista
identiteeteistä. Tärkeäksi tämän etnisen identiteetin tekee tunne siitä,
että koemme olevamme osa jotakin
”suurempaa” – yksi osa sukupolvien
pitkässä ketjussa. Tärkeys nousee
myös siitä, että etninen identiteetti
syntyy hyvin varhain kasvatuksen
ja syntymässä annetun ryhmäjäsenyyden myötä; näin se muodostuu
osaksi persoonallisuuttamme. Etninen ryhmä luo myös ns. moraalisen
yhteisön, johon on helppo tukeutua.
Alustuksesta juuri tämä ns. heimoajatus sytytti jossakin mieleni
syövereissä lampun. Olen nimittäin
miettinyt, mistä johtuu, että tyttäreni tuntuu olevan kuin kala vedessä
täällä seurakunnan seinien sisällä.
Miten tämä yhteisö eroaa siitä
ruotsinkielisestä yhteisöstä, johon
edellisen päiväkodin myötä löyhästi
kuuluimme? Juuri tämä etnisen
identiteetin ajatus jollain tapaa selittää tätä ilmiötä – täällä kaikki muut
muistuttavat enemmän häntä itseään
ja hänen perhettään.
Professori Liebkindin mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän alustuksen jälkeen käytiin erittäin hedelmällinen yleisökeskustelu, jonka
ilmapiiri oli mielestäni ilahduttavan
avoin ja rehellinen. Pohdimme muun
h ak e h il a
67
muassa ympärileikkaukseen liittyviä
asioita. Ympärileikkaus pakottaa vanhemmat tekemään poikien kohdalla
todella varhain ratkaisuja lapsen
tulevasta etnisestä identiteetistä, kun
taas tyttöjen kohdalla asiaa voidaan
pohtia aika monta vuotta pidempään.
Ympärileikkaus tuntuu olevan tänä
päivänä myös ympäröivässä yhteiskunnassa hyvin arka aihe. Toimenpiteen tarpeellisuutta ja oikeudenmukaisuutta pohtivat myös monet seurakuntaamme tulevat tuoreet tai jo
ratkaisun tehneet vanhemmat. Ehkä
olisi tarpeen keskustella, voidaanko
seurakunnassamme suhtautua
väljemmin asiaan, ja missä määrin
meillä on ylipäätänsä mahdollista
pitää kiinni nykyisistä traditioista
tässä muuttuvassa maailmassa. Ainakin olisi syytä pohtia, millä tavoin
kaikki juutalaisiksi itsensä tuntevat
lapset, nuoret ja aikuiset voisivat
tulla osallisiksi seurakuntamme
yhteisöllisyydestä ja siten vahvistaa
omaa juutalaista identiteettiään.
Erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä puheenaihe oli myös
seurakuntamme päiväkodin ja koulun
merkitys juutalaisen identiteetin
vahvistamisessa. Pohdittiin, miten
paljon helpompaa on kasvattaa lapsi
juutalaiseksi, kun hän saa juutalaista kasvatusta myös päiväkodissa.
Muutama läsnäolija totesikin päiväkodin ja koulun olevan elinehto
juutalaisuuden säilymiselle silloin
kun omat taidot, tiedot ja juutalainen identiteetti eivät tunnu riittävän. Mielestäni tästä on turha potea
omantunnontuskia, jos kerran seurakunta tarjoaa laadukasta juutalaista
kasvatusta päiväkodin ja koulun muodossa. Elämme niin maallistuneessa
yhteiskunnassa, että kaikki tuki ja apu
etnisen identiteetin vahvistamiselle
on tervetullutta.
Sitä tosiasiaa ei voida myöskään
sivuuttaa, että ryhmän vaikutus
identiteetin vahvistumiselle on
valtava, tämä tuli mielestäni selkeästi esille myös Karmela Liebkindin esityksessä. Lapsen on paljon
helpompi ymmärtää ja hyväksyä
68
h a k e h i l a 2/2012
uskontoon, kulttuuriin ja tapoihin
liittyviä perinteitä, kun hän kokee
myös muiden samassa ryhmässä
olevien ikätovereiden pohdiskelevan
ja kokevan samoja asioita. Varsinkin
myöhemmin teini-ikäisenä, kun
vanhempien auktoriteetti tuntuu
monesta tylsältä ja vastenmieliseltä,
on vertaisryhmän tuki korostetun
tärkeä. Itse muistan monesti nuorempana pohtineeni kysymystä kuka
olen ja mihin kuulun ja mietin sitä
silloin tällöin vieläkin. Yleensä näissä
sisäisissä keskusteluissani peilinä
toimii nimenomaan oma vertaisryhmä, ei niinkään omat vanhemmat. Juutalainen koulu luo otolliset
ja turvalliset puitteet, joiden sisällä
lapsen on vaivattomampaa luovia ja
muokata omaa juutalaista identiteettiään. Mielestäni myös vanhempana
on helpompi löytää vertaistukea juutalaiseen identiteettiin liittyvien kasvatuskysymysten pohdintaan muista
saman sukupolven vanhemmista,
jotka käyvät läpi samoja asioita. Näin
ollen päiväkoti ja koulu tarjoavat
myös vanhemmille mahdollisuuden
verkostoitua muiden juutalaisten
lasten vanhempien kanssa.
Paljon keskusteltiin myös siitä,
miten näiden identiteettiin liittyvien
valintakysymysten kanssa painiskelevat ne perheet, joissa vain toinen
vanhempi on juutalainen. Keskustelussa korostettiin, miten tärkeää on,
että seurakuntamme katto on tässä
asiassa tarpeeksi korkealla, jotta
myös ei-juutalaiset puolisot kokisivat olevansa tervetulleita. Oli ilo
kuulla myös myönteisiä kokemuksia. Monet ei-juutalaiset vanhemmat
ovat kokeneet päiväkodin ilmapiirin
erittäin sallivaksi ja myönteiseksi.
Päiväkodissa on panostettu siihen,
että jokainen lapsi kokee olevansa
”yhtä juutalainen” huolimatta siitä,
ovatko molemmat vanhemmat
juutalaisia vai eivät. Näistä asioista
keskustellaan lasten kanssa säännöllisesti. Tämä on mielestäni yksi
vaalimisen ja panostuksen arvoinen
asia, jolla seurakunta voi tulevaisuudessakin turvata olemassaolonsa.
Jos suljemme ovet ei-juutalaisilta
puolisoilta suhtautumalla torjuvasti
ja vähättelevästi heidän mielipiteisiinsä ja kokemuksiinsa, voimme
olla varmoja siitä, että muutaman
vuosikymmen kuluttua päiväkodin
ja koulun seinät kaikuvat tyhjyyttään. Seurakuntamme täytyy pysyä
avoimena yhteisönä, johon on tervetullut koko se laaja kirjo ihmisiä,
josta seurakuntamme jäsenistö
nykypäivänä koostuu.
Kaiken kaikkiaan illan alustus
ja siitä virinnyt keskustelu olivat
erittäin onnistuneita. Ne herättivät
selvästi paljon ajatuksia ja tunteita.
Seurakuntamme tarvitsee avointa,
käytännönläheistä ja rakentavaa keskustelua juutalaisuuden peruskysymyksistä. Lasten kasvattaminen juutalaisiksi on vanhemmille yksi haaste
muiden vanhemmuuden haasteiden
ja ilojen joukossa. Juutalaisen päiväkodin tarjoamaa tukea tähän työhön
voidaan verrata siihen, miten kasvatusoppaiden tai neuvolan neuvoja
sisäistetään osaksi omaa kasvatusnäkemystä: Jokainen valitsee neuvoista
itselleen ja omalle perheelleen sopivat suuntaviivat. Uskontoon tai kulttuuriin kasvattamisen ei tarvitse olla
yksinomaan perheen ja vanhempien
vastuulla, kun pätevää ja laadukasta
apua on tarjolla seurakunnassamme.
Samalla tuo apu vahvistaa koko perheen juutalaisuutta. •
Juutalaisessa
koulussa tapahtuu
Kansallismuseossa
K
oulun 3.- ja 4.-luokka vieraili
maaliskuussa 2012 Kansallismuseossa kuuntelemassa ja
katselemassa ”Miten ennen elettiin”
-opastusta.
Kuva: Joel Rännäri, 4lk.
Aluksi menimme suureen aulaan,
jossa oppaamme kertoi Kalevalasta
tarinoita. Katselimme samalla
komeita niihin liittyviä kattomaalauksia. Sitten museossa oli savupirtti. Menimme sinne sisään ja
kuulimme, että siinä oli asunut
kymmenen ihmistä! Heillä oli omat
puulusikat ja niillä he söivät samasta
rautapadasta ruokaa. Talvella siihen
huoneeseen otettiin vielä yksi hevonenkin sisälle ja kanoja. Joskus ehkä
lampaita ja sikojakin. Valoa saatiin, kun puupala (päre) paloi telineessä pöydällä. Lasten tehtävänä
oli vahtia sitä. Savupiippua ei ollut.
Kun uunissa paloi puut, pirttiin tuli
savua. Katossa oli luukku (räppänä),
joka avattiin, että savu meni suurimmaksi osaksi ulos. Seinät (hirret)
olivat mustuneet savusta.
Sitten menimme katsomaan
haarniskaa, joka voi painaa 40 kiloa.
Takapuolen kohdalla ei ollut suojaa.
Opas kysyi meiltä miksiköhän.
Ajattelimme, että pystyy paremmin
kävelemään. Opas kertoi kuitenkin,
että haarniska kuului ratsumiehelle,
joten takamuksen kohdalla ei suojaa
tarvinnut.
Kävimme myös katsomassa isoa
juhlasalia, joka oli tosi vanha. Se oli
vähän niin kuin vastakohta savupirtille. Pöydällä oli hieno liina ja
astiasto. Seinustalla oli kaakeliuuni.
Savupirttiläisillä ei aikoinaan ollut
varaa ostaa edes yhtä kynttilää, ehkä
jotkut ostivat kynttilän vuodessa.
Täällä salissa oli hienot pitkät kynttilät ruokapöydässä.
Eräässä lääkekaapissa näimme
myös nipun oravannahkoja, jotka
olivat entisajan rahoja. Niillä tehtiin
vaihtokauppaa. Sitten siellä oli puusukset. Toinen oli pitkä suksi ja toinen
lyhyt. Isompi suksi pysyi ladulla ja
pienemmällä otettiin vauhtia.
Näimme lopuksi komean valtaistuimen, joka oli kuulunut 1800luvulla keisarille. Siinä oli paljon
oikeata kultaa. Valtaistuimen kuva
on tässä ohessa. •
3 lk : Michael Bäcklund, Noah Ehnqvist,
Saul Heikkinen, Gefen Maneashe, Eliel
Pistokoski ja Hannah Sinkkonen.
Mursuja moottorissa
ja muuta mukavaa
– kuudesluokkalaisten kokemuksia
Tukholman opintomatkalta
T
ulimme koululle kello neljä,
ja sieltä lähdimme yhdessä
ratikalla Viking Line -terminaaliin. Salla odotti meitä jo laivan
terminaalissa. Hän jakoi laivaliput
ja suuntasimme laivaan. Kävelimme
lasiputkea pitkin, ja ennen kun
astuimme laivaan, meistä otettiin
ryhmäkuva.
Astuttuamme alukseen ja lähdimme innokkaina etsimään hyttejämme. Sitten kuulimme, että
hyttimme olivatkin C-luokkaa eli
veden alla olevat hytit. Meitä alkoi
pelottaa... (paitsi poikia). Menimme
hissillä laivan alimpaan hyttikerrokseen, jopa eläinten ja autojen alle.
Siis käytännössä olimme veden alla.
Jakaannuimme neljään hyttiin:
Tytöt1 (Ella, Eve,Judit,Nelah), Tytöt2
(Jarden,Sarai,Sharon,Rebecca), Pojat
Aaron, David, Joav, Tom). Matkalle
mukaan lähteneet opettajamme Salla
ja Tiina olivat yhdessä huoneessa.
Buffetissa oli pahaa sushia, todella
hyviä ranskalaisia (kähvelsimme lastenpöydästä), monta erilaista lihaa,
kalaa, patonkia, limonaatia, mehua
ja jälkiruokia, joita aina satuimme
ottamaan liian paljon. Söimme
melko rauhallisesti ja keskustelimme
sivistyneesti siitä kuinka mahdollista mursujen juuttuminen laivan
perämoottoriin on, kun yhtäkkiä
pöytämme luo hyppäsi Viking Linen
maskotti Ville Viikinki, eli siis se
vähän isompi kokoinen kissa, jolla
on seilorihattu päässä. Totta kai
joka ikisen tytön oli pakko lähteä
halaamaan sitä giganttikokoista kissaa, kun pojat jatkoivat syömistä
rauhallisesti tavalliseen tapaansa.
Tämä erittäin jännittävä mursukeskustelumme sai myöhemmin lisää
yllättäviä käänteitä kun laiva alkoi
täristä oudosti ja puolet luokan
tytöistä alkoi voida pahoin. Nyt alettiin epäillä olisiko moottoriin eksynyt myös pari japanilaista turistia ja
hysteria sen kuin kasvoi ja kasvoi.
Rakas luokanvalvojamme Salla ja
hepreanopettajamme Tiina yrittivät
kärsivällisesti rauhoitella meitä,
mutta aivan turhaan.
Ruuan jälkeen muutamat lähtivät
tietokilpailuun. Pojat pelasivat konsolipelejä ja tytöt pelasivat hytissä
Alias-lautapeliä. Kello 21 menimme
yhdessä laivan esittelyshowhun.
Olimme siellä ja katsoimme esityksiä mm. wannabe Michael Jackson (taiteilijanimeltään Miss J).
Kymmeneltä meidän täytyi mennä
omiin hytteihin ja valmistautua
nukkumaan. Pelasimme salaa korttia
ja nauroimme, mutta sekin loppui
lyhyeen, kun Salla ja Tiina kuulivat
kiljumista ja rääkymistä meidän
huoneestamme.
Prr, soi Nelahin smurffiherätyskello. Puimme ja lähdimme aamubuffettiin. Siellä oli paljon kaikkea
mukavaa ruokaa, muun muassa
lettuja, leipää, kasviksia, kalkkunaa,
h ak e h il a
69
lihapullia ja muuta hyvää. Lihat
eivät olleet kosher, mutta kaikki söivät niin kuin halusivat. Toiset söivät
koshersäännön mukaan ja toiset
eivät, jokainen tavallaan!
Lähdimme hyteille, vaihdoimme
lämpimimpiä vaatteita päälle ja suuntasimme maihin. Kävelimme läheiselle bussipysäkille ja lähdimme kohti
Tukholman Stora synagogaa (suom.
iso synagoga). Bussin penkit olivat
todella mukavat. Leikimme tarinaleikkiä ja kohta olimmekin jo perillä.
Kun saavuimme synagogaan,
emme tienneet miten päästä sisään,
sillä portit olivat lukossa. Vähän ajan
päästä näimme Stefanin näköisen
miehen joka olikin yksi synagogan
vartijoista. Hän kertoi meille että
oli juuri puhunut Stefanin kanssa.
Se oli hassua.
Mukava oppaamme kertoi meille
Ruotsin juutalaisesta historiasta.
Hän näytti meille myös kirjaston ja
kokoustilat. Kokoustiloissa oli paljon
tauluja Ruotsin juutalaisvaikuttajista. Tilassa vietetään mm. bar -ja
bat mitzvoja. Pienen odottelun jälkeen pääsimme synagogaan. Synagogaan menimme ulkokautta. Kun
kävelimme synagogaan, opas näytti
meille ulkona olevia tauluja, jossa oli
tuhansia nimiä. Tauluissa oli ruotsalaisten uhrien nimiä, jotka olivat
70
h a k e h i l a 2/2012
menehtyneet kamalissa keskitysleireissä. Myös heidän, jotka selvisivät
elossa keskitysleireiltä Ruotsiin,
mutta eivät olleet tarpeeksi hyvässä
kunnossa jatkaakseen elämistä.
Etsimme nopeasti itsellemme mahdollisimman hienot kivet ja jätimme
ne muistoseinän edessä olevalle
kapealle ulokkeelle, niin kuin monet
muutkin synagogassa kävijät olivat
tehneet meitä ennen.
Synagoga oli iso, isompi ainakin
kuin meidän synagogamme. Se oli
liberaali. Se oli koristeltu kauniisti
ja ylhäällä olevat urut olivat kuin
kirsikka kakun päällä. Oppaamme
kertoi meille tarinoita ja valaisi
meitä hieman synagogan historiasta.
Erikoista oli se että siellä käytettiin
mikrofonia myös lauantaina ja
juhlapyhinä. Vierailun jälkeen lähdimme etsimään Kungsgatankatua,
sillä seuraavaksi tämän raskauttavan
historiallisen synagogatuokion jälkeen meidän oli aivan pakko saada
jotakin pöperöä, jotta pysyisimme
hengissä seuraavaan kohteeseemme
Judiska Museettiin asti.
Pojat ja Sarai lähtivät Burger Kingiin, Eve, Nelah ja hepreanopettajamme Tiina lähtivät McDonaldsiin.
Loput jäivät Subwayhin. Kaikki söivät vatsansa kylläisiksi, ja sen jälkeen jatkoimme matkaamme torille,
jossa kaikki saivat shoppailla tunnin.
Sarai osti jättimäisen tikkarin, joka
oli hänen päätäkin isompi.
Ryhmä, jossa olivat Eve, Jarden,
Nelah, Rebecca ja Sharon, suuntasi
suoraan vaateliike ZARA:an. Siellä
sovitimme erilaisia vaatteita. Moni
olisi halunnut ostaa jotain, mutta
ikävä kyllä 30 e budjettimme ei olisi
riittänyt kaikkiin niihin ihanuuksiin. Tai itse asiassa Eve osti yhden
paidan. Onneksi se oli alennuksessa!
Tosin kassalla kielimuuri ja kruunun
kolikot tulivat vastaan mutta, tilanteesta selvittiin pienten väärinkäsitysten kautta voittoon.
Judiska Museettiin menimme
bussilla. Ruotsin bussitkin ovat hienompia kuin Suomen. Kävelimme
vähän matkaa ja pääsimme perille.
Ensin emme meinanneet löytää
sisäänkäyntiä, mutta Salla soitti
henkilökunnalle ja asia selvisi.
Astuimme museoon sisään ja mukava ja paljon hymyilevä oppaamme
toivotti meidät tervetulleeksi. Ripustimme takit naulaan ja astuimme
sisään huoneeseen jossa oli paljon
esineitä juutalaisiin juhlapyhiin
liittyen. Yhdessä vitriinikaapissa
oli paljon vanhoja lehtiartikkeleita.
Opas kertoi meille Ruotsin juutalaisesta historiasta, muun muassa siitä,
kuinka juutalaiset eivät saaneet
ennen vanhaan asua Ruotsissa, ellei
käänny kristityksi. Ensimmäinen
juutalainen, joka sai asua Ruotsissa
oli Aron Isak.
Satamaan menimme metrolla.
Junat näyttivät aika paljon avaruussukkuloilta. Sisältä ne olivat myös
hienoja. Saavuimme metroasemalle,
josta otimme bussin satamaan. Bussimatka kesti saman verran, kuin
metromatka. Terminaalissa vedimme
korttimme jostain ihmeellisestä
laitteesta ja menimme portaat ylös
ja olimme siinä kerroksessa, josta
laivaan mentiin sisään. Sharonin
kortissa oli jotain pientä häikkää,
joten me muut odotimme ylhäällä,
kun Salla meni hoitamaan asian.
Pian Sharonille annettiin uusi kortti
ja pääsimme takaisin laivaan. Ja
kysehän oli niistä korteista, joita
tarvitsee päästäkseen laivaan ja jotta
pääsee syömään. Menimme hissillä
hyttikerrokseemme.
Ruuan jälkeen emme todellakaan
jääneet pyörittelemään peukaloitamme, ainakaan omaan viihtymiseemme liittyen. Lauloimme Robinin
Frontside Ollieta kuin viimeistä
päivää, pidimme pienimuotoisen
muotiesityksen käytävällä, hengailimme jatkuvasti toistemme hyteissä,
pelasimme aliasta, kreppasimme
Aaronin ja Joavin hiukset, mutta
Davidille emme saaneet tehtyä
mitään ja Tomin hiukset suoristettiin.
Kreppaus ja hiusten manipulointi ei
toki päättynyt siihen. Lopputulos oli
kahdentoista pienen röllin seurue,
jonka seikkailu jatkui seuraavaksi
laivan pelihuoneeseen. Siellä pelasimme vähänaikaa järeästi lukolla ja
rautaketjulla varusteltua Wii:tä. Osa
luokasta pelasi (odotti etusivun latautumista) tietokoneilla, mutta lopulta
noin kahden neliömetrin kokoinen
pelihuone ei enää jaksanut tarjota
meille paljoakaan tekemistä.
Lähdimme yhdessä kohti Sky
café & club -ravintolaa. Sinne
menimme, koska siellä sai laulaa
karaokea. Ikävä kyllä aikamme
loppui emmekä ehtineet laulaa
karaokea. Palasimme hytteihimme
myöhässä ja Salla piti meille puhuttelun kuinka he olivat huolissaan
että meille olisi sattunut jotain.
Pyysimme anteeksi ja menimme
huoneisiimme. Siellä peseydyimme
ja laitoimme yöpuvut päälle.
Aamiainen oli herkullinen. Oli
lettuja, leipää, hedelmiä, jogurttia
ja muuta herkullista. Juomaksi oli
ihan kaikkia tuoremehuja. Kaikki
olivat hieman haikealla fiiliksellä,
sillä matkamme oli melkein lopussa.
Aamiaiselta lähdimme suoraan pakkaamaan viimeiset juttumme.
Olimme jo odottamassa kylmässä
pakkasessa ratikkaa, kun yhtäkkiä
Eve huusi, että onko passit muistettu
ottaa laivan kassakaapista. No ei
muistettu, joten Salla joutui lähtemään hakemaan niitä.
Ratikasta jäimme pois Lasipalatsin kohdalla ja kävelimme siitä
Kampin läpi koulullemme. Ihmiset
katsoivat hieman ihmeissään, kun
lauma lapsia käveli matkalaukkuineen Kampin kauppakeskuksessa
kouluajalla. Hetken päästä olimme
perillä. Matka oli virallisesti ohi. •
Kuudennen luokan oppilaat Sharon
Benizri, Joav David, Judit Ginzboorg,
Aaron Haarti, Ella Kaspi, Tom Rapp, David
Rozenberg, Sarai Rämö, Rebecca Sinkkonen, Eve Skurnik, Nelah Stil-ler ja Jarden
Wallenstein kirjoittivat ryhmissä matkakertomuksen, joista luokanvalvoja Salla
Suokko kokosi tämän tekstin.
Menestystä
matikkakilpailuissa
H
elsingin Yliopiston järjestämässä matematiikkakilpailussa 7. luokkalaisille koulustamme kaksi oppilasta, Kim Amir ja
Itamar Ezer, sijoittuivat 600 osallistujan joukosta 50 parhaan joukkoon.
Itamar oli peräti jaetulla 18.
sijalla.
Myös Elinor Sarliker menestyi
hyvin. Hänen sijoituksensa oli 161.
Onnittelut lupaaville matematiikan taitureillemme! •
Menestystä pelastustaitokampanjassa
J
uutalaisen koulun 8. luokkalaiset ovat osallistuneet valtakunnalliseen pelastustaitokampanjaan hyvin tuloksin.
Nou Hätä! on yläluokkien pelastustaitokampanja 8. luokkalaisille.
Siihen kuuluu muutama tunti turvallisuusopetusta, käytännön harjoituksia sekä pelastuslaitoksen pitämä
oppitunti. Monen onnettomuuden
voi itse estää, jos osaa toimia hätätilanteessa oikein. Joukkueet ovat
koetelleet taitojaan todentuntuisissa
tehtävissä.
Kampanjaan ilmoittautui 340
koulua eri puolilta Suomea. Juutalaisen koulun kolmen hengen joukkue Saara Weintraub, Serena Borseti
ja Joonatan Shaya pääsivät Helsingin
alkukarsinnoista jatkoon neljän
muun Helsingin koulun kanssa.
Uudenmaan aluekarsinnat pidetään
17.4. Tuusulassa ja sieltä on mahdollisuus edetä vielä Kuopioon loppukilpailuun, joka pidetään toukokuussa.
Kampanjan järjestävät Suomen
Pelastusalan Keskusjärjestö SPEK,
sisäasiainministeriö, Opetushallitus,
Suomen Palopäällystöliitto, Pelastusopisto, Turvatekniikan keskus,
pelastuslaitokset, pelastusalan liitot
ja aluehallintovirastot. Kampanjan
rahoittaa Palosuojelurahasto, ja
yhteistyökumppanina toimii vakuutusyhtiö Tapiola. •
Tiina Tulento-Itzkovitz
NAISTEN
NÄKÖKULMA
Hakehila aloitti viime numerossa Angel
Suni-Harrilan ja Ita Wolffin aloitteesta
Naisten näkökulma –osion, jossa on
kertomuksia, haastatteluja ja ajankohtaista asiaa naisen näkökulmasta.
Angelin ja Itan ehdottamia aihepiirejä
ovat esimerkiksi: ”tarinoita seurakuntalaisistamme (naisista) ja heidän
elämäntyylistään ja kuinka se kietoutuu
juutalaisuuteen, juutalainen/israelilainen taide ja kulttuuri, äitien ja lasten
välisistä asioista, juutalaisesta kodista
ym.” Angel ja Ita toivottavat kaikki
aihepiiristä kiinnostuneet tervetulleiksi
kirjoittamaan palstalle. Angeliin voi olla
suoraan yhteydessä, puh.nro 040 731
73 06 tai [email protected].
Dr. Mom
Ita Wolf
We are proud to introduce you to our
new column, “Dr. Mom.” We will be
addressing contemporary matters
relating specifically to our family life.
We welcome all our reader’s questions
and comments, and look forward
to sharing our thoughts and
experiences together!
Dear Dr. Mom,
My 3-year-old daughter used to be
a really easy eater. She ate pretty
much whatever she was served.
Recently, however, she decided that
she does not want to eat what all of
h ak e h il a
71
us are eating. She became extremely
picky, and meal times became more
of a struggle than a nice family time.
Any ideas?
Thanks!
-Nutritious
Dear Nutritious,
You are not alone! Many moms and
dads have a hard time getting their
kids to eat wholesome and nutritious
foods. Getting your kids to adapt to
a healthier diet won’t be one of the
easier tasks you will be undertaking
in child rearing but it is definitely
one of the most important responsibilities facing every parent. Our
children’s nutrition has great impact
on their current and future health.
Extensive research has shown
that one of the strongest factors
which influences our children’s
eating habits is eating dinner as a
family, at least a few times a week.
I have a rule with my children, that
they have to taste everything at
least once. Sometimes children may
have to try something several times
before they’ll accept it as part of
their diet. If, after they tried everything, they still don’t like any of the
nutritious choices, offer them something quick, easy and reasonably
nutricious like a bowl of oatmeal
or a sandwich. Don’t offer to make
them a completely different meal, or
just get them their favorite chicken
nuggets and macaroni. The goal is to
get them to eat and enjoy the food
you have prepared. Be cheerful and
firm with your children and adopt
an attitude of “this is the way it’s
going to be”. They may give you a
hard time the first few tries but they
will adapt to it once they see how
strongly you feel about it.
I`ve also noticed that taking your
child grocery shopping with you
sometimes helps. I let mine choose a
few vegetables she wants to try. Suddenly, they taste much better when
it`s their own pick. You can maybe
try narrowing down the options at
the shop. For instance, show your
72
h a k e h i l a 2/2012
child a broccoli, brussel sprouts and
green beans and let him/her pick one
to have with dinner. It also teaches
them how different veggies look pre
prepared!
For older children, what I have
seen work, is to take the time to
think of a menu together, where
they can choose their choice of food
twice a week and then the rest is up
to mom or dad. It does wonders.
Good luck! And be sure that with
early training, your children will
grow to make healthy choices in
their eating habits. •
Dear Dr. Mom,
Do you have any tips of what sort
of activities I can do with my preschool aged children after day care?
Most of the day I am apart from
them and wish to have some fun
together that does not include taking
out all the toys or making a very big
mess?
-Energetic
- they already eat their salad even
before dinner begins!).
Drawing with kids is fun! A great
investment is to buy a few coloring
books, and spend some time coloring
together. You can even have your
younger kids on your lap. It doesn`t
take a lot of space, and is not as
messy and time consuming as playdough and finger-painting might
be. Plus, you don`t need to use your
imagination to come up with themes
of what to draw.
My all-time favorite, is reading
books together.. Kids learn so much
by reading or just going through
books, looking at the photos trying
to find different objects. You can use
reading time to teach your younger
ones the names of basic objects,
while teaching your older ones
about character’s feelings, cause and
effects, etc. If you want to make
reading-time extra special, you
can build a little nest or a tent and
cuddle up inside for special hugging
and reading time. •
Dear Energetic,
After a full day of work, (and a full
day at kindergarten for that matter)
most of us are quite exhausting. I
commend you for taking the almost
non existing energy that remains
and trying to make the most of it.
Firstly, keep in mind that with
children it’s the quality over quantity. It’s not about how much time
you spend with them, rather how
you spend the time. The time spent
with you chatting on your ride back
from Gan, or the play time in the
bath, are worth more than all the
games you can buy.
In our home, life often revolves
around the kitchen. You could have
your kids with you in the kitchen
while/ if you prepare dinner. If they
are too little to help, they might
still be happy to participate just by
keeping you company. I usually give
them carrot sticks or a cucumber to
keep the worst hunger at bay, while
simultaneously keeping them entertained. ( And perk number three
Hey Doc!
I am a bit overwhelmed: Our family
has a tradition of spending Shabbat
dinners together. It is the highlight
of the week and we all look forward
to it by each contributing our own
delicacy to make it even more special.
I have come to realize that our
children and those of the rest of the
family’s tend to quarrel at some
point along the meal. I am not ready
to stop this tradition since I find
it so important. Any ideas of how
to ”pre-program” my child before
these dinners?
-The Shabbat Queen
Dear Queen,
Yes, those late Seders, the nightly
Chanukah parties, the Rosh
Hashanah meals and family Shabbat dinners are some of our most
memorable moments.
Instilling our families with values
and morals starts when the children
are young. I am sure that with lots
of patience you will come to actually enjoying your mother-in-laws
delicious meals, and stop being the
referee between your child and his/
her fellow cousins.
Tip number one: Before heading
out, see if your child can take a nap.
You can explain the reason for it in
a very enthusiastic tone (and even
fill him/her in on the special dessert
you will be bringing).
Feed your child before going.
Aside for being tired, being hungry
and having to hold off while the
adults mingle can cause the child to
be more likely to quarrel.
When it`s very late and children
are tired they are not at their best
behavior. Maybe it`s a smart idea to
take your child to a quiet room and
have a calming one on one time in
which you explain why they should
try to calm down instead of repeatedly disciplining him/her in front of
others. You have more of a chance
to be heard, and a little time-out is
great for them as well. Do remember, though, that if you are keeping
your child up long after his/her
usual bedtime, it`s unreasonable to
expect perfect manners.
Being that there are children
around, try to take the time to
include them in the dinner conversation. Give them their moment, so
they feel like they are part of the
family and can enjoy it as well.
Lastly, remember that these
family times are going to be one of
your child’s most treasured moments.
Shabbat Shalom! •
Elämää
& unelmia
Aina silloin tällöin joku päättää tehdä
täyskäännöksen elämässään ja alkaa
toteuttaa unelmiaan. Keitä nämä ihmiset ovat? Lue haastattelu ja näe seurakuntamme jäsenet uusin silmin.
Saara Jahkola. Kuva: Liron Erel
Joogaa, mietiskelyä ja oivalluksia
Angel Suni-Harrila
T
oisinaan elämässä tulee eteen
se hetki, joka määrittää tulevaisuutemme uudestaan. Se
on hetki, joka muuttaa kaiken. Joskus
tämä muutos tapahtuu valinnan
kautta, joskus taas elämän sanelemana. Se, minkä piti olla, lakkaa olemasta. Ja se, mitä ei osannut kuvitellakaan, alkaa. Elämän kiertokulkua.
Vai pitikö kaiken mennä sittenkin
juuri näin?
Saanko esitellä Saaran: naisen,
jonka elämän suunta muuttui
yhdessä hetkessä.
Olen sopinut haastattelun Saaran
kanssa nopealla aikataululla. Odotan
häntä koneeni ääressä Skype-haastattelua varten, kun kello on jo reilusti yli sovitun ajan. En voi muuta
kuin kirjoittaa hänelle Facebookissa
viestin. Minulla ei ole hänen Israelin-numeroaan. Kun kello on puoli
kaksitoista illalla, hän vihdoin kirjautuu tililleen. Olen vasta hetki
sitten tajunnut, että kelloja on juuri
siirretty Suomessa, muttei Israelissa.
Vaikka muuten elämme samalla
aikavyöhykkeellä, nyt hänen ”kymmenen maissa” on minun yksitoista.
On jännittävää kuulla hänen
äänensä. Edellisestä kerrasta on
ainakin kymmenen vuotta. Tuntuu
kuin siitä olisi ikuisuus. Muistan
hänet tyttönä, joka soitti viulua ja
jolla oli otsatukka ja vaalea iho kuin
Lumikilla. Kävimme juutalaisen
koulun, mutta päästyämme yhdeksänneltä luokalta emme pitäneet
enää yhteyttä.
Puhuessamme on selvää, ettei
hän ole se tyttö enää. Tänä päivänä
hän on täydellistä hepreaa puhuva,
Jerusalemin yliopistosta valmistunut
biologian ja ympäristötieteen kandidaatti. Ja hullunkurista kyllä, hän
on myös jooganopettaja. Muistelen,
että hänestä piti tulla lääkäri. Mutta
moni asia on muuttunut. Viuluakin
hän soittaa enää harvoin.
Saara Josefiina Jahkola on hänen
koko nimensä. Hän syntyi kuusihenkisen perheen kolmantena lapsena ja aloitti viulunsoiton hyvin
nuorena. Hän myös esiintyi paljon.
Viulunsoitto koki loppunsa viulistille tyypillisen jännetupentulehduksen seurauksena. Se on jänteen
rasitustila, joka voi johtaa pysyvään
vaurioon. Myös elämäntilanne
muuttui, ja viulunsoittaminen jäi
enää harvoin käytetyksi taidoksi.
”Soitin viulua viimeksi joogaretriih ak e h il a
73
tillä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se oli hauskaa”, hän kertoo.
Mietin, miksi hän ylipäätään
muutti Israeliin. Selviää, että lukion
jälkeen tulevaisuus oli vielä täysin
avoin. Kun hänelle avautui mahdollisuus matkustaa Israeliin, hän
ei epäröinyt. ”Tuli olo, etten jaksa
olla Suomessa. Lähdin opiskelemaan
hepreaa vuodeksi.”
Vuosi venyi pidemmäksi ajaksi ja
Saara huomasi viihtyvänsä uudessa
ympäristössä. Lopulta hän luopui
ajatuksesta palata Suomeen opiskelemaan lääketiedettä. ”Ajattelin, että
Israelissa oli kivempaa, joten jäin.”
Hän aloitti myös yliopisto-opinnot.
Elämä oli jokseenkin huoletonta.
Suurimmat paineet syntyivät opinnoista, mutta muutoin päivät kuluivat ystävien kanssa, ja osa-aikainen
työ tarjoilijana toi leivän pöytään.
Levottomuudet, jotka Israelia
ravistelivat tuolloin, tuntuivat
tapahtuvan jossain muualla ja jollekin muulle. Kuolema oli jokapäiväistä, mutta elämä jatkui. Sen oli
jatkuttava. Israelissa elettiin palestiinalaisten toisen intifadan aikaa ja
itsemurhaiskut olivat yleisiä. Tämä
oli ennen Länsirannan turva-aitaa.
Vuonna 2003, samaan aikaan, kun
lopullinen palestiinalaisten ja Israelin
välinen rauhaan tähtäävä Tiekarttasuunnitelma julkaistiin, itsemurhapommittaja pyrki sisään suosittuun
Mike’s Place nimiseen ravintolaan
Tel Avivissa. Iskussa kuoli kolme
henkeä ja haavoittui 46. Ravintolan
terassilla ollut tarjoilija paiskautui
maahan räjähdyksen voimasta, ja
toinen tarjoilija oli juuri mennyt
sisään. Iskun voimasta maahan paiskautunut tarjoilija kuoli. Toinen tarjoilija jäi henkiin. Saara jäi henkiin.
Hetken olemme hiljaa.
”Siinä kävi niin, että meillä oli
terassilla enää muutama pöytä jäljellä. Olin juuri käynyt minun pöydissäni ja palannut sisään. Dominiquella oli vielä kaksi pöytää jäljellä.
Hän meni katsomaan omia pöytiään,
ja silloin räjähti. ”
Dominique. Toinen tarjoilija.
”Kuulin sisältä pamauksen ja näin
oranssia valoa ja savua. Meni hetki
ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Aikaa on tosi vaikea arvioida.
Kaikki tuntui ikuisuudelta. Niin
paljon tapahtui.”
Tässä me olemme, Skype-haastattelussa, ja olemme kaikki nämä vuodet eläneet täysin erilaisissa todellisuuksissa. Kysyn, kuka sen teki,
vaikka mitä väliä sillä on. ”Hän oli
pakistanilaissyntyinen lontoolainen.
Hän tuli Gazan kautta italialaisreportterin kyydissä.”
Jatkamme politiikasta. Saara ei
enää seuraa uutisia kovin paljon.
Ne ovat ”sitä samaa”. Kaikki vain
tappavat toisiaan. Mitä siinä on
seuraamista. Tosin nykyajan tiedotusvälineitä ei voi olla kokonaan
huomaamatta. ”Tilanne on edelleen
tosi monimutkainen täällä. Syytä on
molemmissa puolissa.”
Ymmärrän, että myös sisäinen
Joogaa Tampereen Pyhäjärven rannalla.
74
h a k e h i l a 2/2012
politiikka verottaa osansa. ”Porukka
on kypsä tähän tilanteeseen. Täällä
on paljon ihmisiä, jotka haluavat vain
elää normaalia elämää: käydä töissä,
opiskella, kasvattaa lapsia, nauttia
elämästä ilman pommi- tai rakettiuhkaa, ja olla vain rauhassa.” Hän
ei kuulosta vihaiselta. Pikemminkin
ihmiseltä, joka kertoo kotimaansa
tilasta. Hän on israelilaistunut.
Keskustelumme syvenee uudelle
tasolle, kun hän kertoo miten
pommi-isku muutti kaiken muunkin
kuin vain hänen poliittisen näkökulmansa. Hän löysi joogan, joka vei
häntä eteenpäin päivä ja hetki kerrallaan. Vaikka seuraavat vuodet
kuluivat sumussa haparoiden, jooga
pysyi rinnalla kuin luotettu ystävä.
Jooganopettajaksikin hän valmistui,
vaikka kaikki muu tuntui turhalta.
Syvä masennus vei Saaran lopulta
murrosten äärelle. Koko elämänkatsomus muuttui.
”Varmaan sama juttu tapahtuu,
jos on pahassa auto-onnettomuudessa. On pakko aloittaa alusta.
Mikään ei ole selvää. Sitä kysyy
itseltään, haluaako oikeasti elää näin
vai toisin. Välillä tuntuu kuin suurin
osa ihmisistä eläisi automaattivaihteella. Okei, käyn lukion loppuun,
koska niin pitää tehdä. Sitten naimisiin ja lapsia, koska niin kuuluu
tehdä. Sitten ura ja sitten sitä ja
tätä ja tuota. Tavallaan siis muiden
ihmisten ja yhteiskunnan odotusten
mukaan. Ei kuunnella omaa itseä.”
Skypen kamera ei toimi. En näe
Saaraa, mutta hänen äänensä kertoo
tietämyksestä, joka voi syntyä vain
suurten murrosten ja muutosten
kautta. Hänen äänensä on kirkas ja
hän puhuu sujuvaa suomea, vaikka
hän varoittelikin etukäteen, että
hänen suomen kielensä on ruostunut. Vaihdamme välillä heprean
kieleen. Joogatermistö on kuulemma
helpompaa hepreaksi. ”Israelissa on
paljon jooganopettajia. Tällä hetkellä
koetan kehittää opetustani ja rakentaa nimeä täällä. Jooga- harjoittelu
itsessään on tietenkin loputonta.
Se ei ole treeniä, vaan elämäntapa.
Mahdollisuus oppia koko ajan jotain
uutta. Se on myös kohtaamista
itseni kanssa.”
Pohdimme elämän syvintä tarkoitusta ja oman itsen löytämistä.
”Ihmiset etsivät sitä jotenkin ulkoapäin. Kun saan duunin, sitten
olen onnellinen. Tai kun löydän
sen ihanan miehen, niin sitten olen
onnellinen. Se pitäisi löytää sisältäpäin. Sitten kun löydetään se kiva
työpaikka, niin huomataan, ettei ollakaan onnellisia. Ei pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan omaa itseä.”
Tiedustelen, miten hän on oppinut kuulemaan itseään. ”Meditaatio on minulle ehkä ainoa oikea…
tai se on ainoa oikea tapa kohdata
itsensä ilman häiriötekijöitä. Vaikka
kaikki ei ole aina selvää meditoinnin aikana, niin sen jälkeen näen
selvemmin. Se on kuin aivojen ja
ajatusten siivoamista. Turhat asiat
karisevat melkein itsestään pois. ”
Valaistumista ei siis tarvitse
tavoitella. ”Tässä ollaan tavallisia
ihmisiä. Ei elämästä tule täydellistä,
mutta sitä voi elää eri tavalla ja elämästä tulee mielekkäämpää. Meditaatio palauttaa takaisin todellisuuteen, että mitä sinä haluat tehdä – ei
mitä muut haluavat sinun tekevän.”
Saara kuulostaa onnelliselta.
Onko hän sitä? ”Olen onnellisempi
kuin mitä olen ikinä ollut. Tietenkin
on huonoja päiviä, mutta joogan ja
meditaation vuoksi on vaikeampaa
jäädä niihin kiinni. Aina sitä voi
syyttää muita siitä, millaista elämä
on. `En opiskellut, koska et antanut.
En mennyt töihin, koska et halunnut.` Ja missä itse olin? Ihan kuin
itsellä ei olisi mitään päätösvaltaa.”
Kello lähenee yhtä. Haluan tietää,
kuinka hänen tunneilleen pääsee.
”Facebookissa. Vaikka ei olisi tiliä,
sivua voi käydä katsomassa.”
Selvä. Sivun nimi on YogaFeet.
Se löytyy hepreaksi ja englanniksi.
Kysytään nyt vielä, ikävöikö hän
Suomea.
”Joka paikassa on hyvät ja huonot
puolet, riippuu miten niitä vertaa.
Suomessa käyn aina kesäisin. Syön
paljon mansikoita ja herneitä. Tietenkin ikävöin perhettä, kavereita ja
Suomen luontoa! Ja joogaa voisin
tietenkin aina opettaa Suomessakin,
jos päättäisin palata.” Ehkä näin
vielä käy. Kuka tietää.
Mitä siis Saaran elämässä tapahtuu seuraavaksi? Pesah on pian.
Saarakin viettää pyhiä, ja hänet on
kutsuttu kylään. Pesah on hänelle
uudistumisen aikaa. ”Täällä kaikki
pyytää aina johonkin, on hirveästi
ihmisiä ja ruokaa ja on aina tervetullut kaikkialle.”
Kun kysyn, onko juutalaisuus
hänelle tärkeää, hän vastaa kuin aito
jooganopettaja: ”Juutalaisuus on
tärkeää, mutta ihmisyys on tärkeämpää. Jos menee tarpeeksi syvälle,
niin kaikki puhuvat samasta asiasta,
eri näkökulmasta vain. Koen olevani
juutalainen, mutta se ei riipu siitä,
mitä teen pyhinä, paastoanko ja
rukoilenko. Olen sitä silti.” •
Olisitko sinä seuraava haastateltava?
Tiedätkö jonkun, josta voisi tehdä seuraavan haastattelun? Ehdota uutta haastateltavaa sähköpostissa angel_suni@
hotmail.com)
Seniorikerho juhli
90-vuotista
kirjastoa
Jutta Leffkowitsch
T
iistaina 13. maaliskuuta
Seniorikerho juhli 90-vuotiasta kirjastoamme seurakunnan kerhohuoneistossa. Paikkailla oli
kaiken kaikkiaan noin 40 henkilöä,
eli seniorikerho oli saanut vahvistuksia kirjaston avustajista, yhteistyökumppaneista ja käyttäjistä. Paikalla
oli myös arvostettu ja kovin pidetty
pitkäaikainen kirjastonhoitaja Issi
Kantor, joka illan aikana kertoi kirjastomuistojaan.
Daniel Katz.
Illan vieras tri Simo Muir aloitti
kertomalla kirjaston synnystä ja
alkuvaiheista, jonka jälkeen Daniel
Katz keskusteli kanssamme kirjoistaan ja niiden hahmoista. Lopuksi
hän luki omalla jäljittämättömällä
tavallaan tarinan hirvestä, luonnosta
ja juutalaisesta. Tarina on kirjasta
Berberileijonan rakkaus ja muita
tarinoita, joka on Daniel Katzin 13.
proosateos. Tästä teoksesta arvostelija Janna Kantola HS:ssa osuvasti
totesi näin:
”Samaa sympaattista huumoria,
villiä mielikuvitusta, absurdin tajua
– ja sen myötä syvällistä elämännäkemystä sanon minä – Katz on
viljellyt esikoisromaanistaan Kun
isoisä Suomeen hiihti (1969) lähtien. Finlandia-palkinto ei vielä ole
langennut hänen osakseen, vaikka
Laituri matkalla mereen (2001)
ehdokkaana olikin. Yrmyt hei, vakavuus on yliarvostettua.”
Simo Muir totesi että kirjaston
suunnittelu alkoi 90 vuotta sitten,
mutta varsinainen toiminta alkoi
vuotta myöhemmin, eli 1923.
Tämähän tarkoittaa, että varsinaista 90-vuotisjuhlaa voidaan
viettää vuoden päästä! Näinhän me
teemme! •
Seuraava Seniorikerho pidetään tiistaina
17.4. klo 18. Aiheena on musiikki!
h ak e h il a
75
Vas.: Noa David, Sharon Efrat, Victor Rubanovitsch, Dor Graydi , Edi Takolander, Rivka Dondysh, Frida Mitzner, Lia Goresh, Melis Yasat
ja Keren Zylberman.
Bnei Akiva
Jeurovision 5772
Pariisissa!
Hannah Yasat
K
iitos ihanille lapsillenne
hyvästä matkaseurasta Pariisiin! Iloisina ja ylpeinä seurasimme Kerenin kanssa nuortemme
esimerkillistä käyttäytymistä ja kanssakäymistä koko viikonlopun ajan.
Bnei Akivan Shabat Irgun sekä
Jeurovision olivat hienot tapahtumat, jossa nuoremme tapasivat
ja tutustuivat juutalaisiin nuoriin
Hollannista, Belgiasta, Itävallasta ja
76
h a k e h i l a 2/2012
Ranskasta. Viikonloppuun mahtui
äänekkäitä ja iloisia ruokailuita,
ohjattua keskustelua pienryhmissä
sekä vapaa-ajan viettoa. Lauantai
huipentui iltamyöhään bussiajelulla
Pariisiin ihailemaan Eiffel-tornia
täydessä valaistuksessa sekä lyhyellä kävelyllä Louvren taidemuseon
ympäristössä. Sunnuntain kohokohta oli tietenkin Jeurovisionlaulukilpailu, jossa porukkamme
esiintyi upeasti teknisistä ongelmista huolimatta. Voitto meni tänä
vuonna Ranskan ryhmälle Marseillesta.
Onneksemme saimme viettää
pari ylimääräistä päivää kävellen
Pariisin katuja. Metroverkosto
tuli hyvinkin tutuksi, ja ehdimme
näkemään kauppojen lisäksi muun
muassa Riemukaaren ja vanhan juu-
talaisen kaupunginosan Marais’in.
Epäilemättä paljon jäi vielä kokematta ja näkemättä.
Henkilökohtainen kiitos Keren
ja Eli, mahtavasta kokemuksesta
ja kurkistuksesta Bnei Akivan toimintaan. Kiitos heille myös innokkaasta toiminnasta lastemme iloksi.
Kiitos tietenkin myös Bnei Akivajärjestölle ja seurakunnallemme
tukiessaan nuortemme toimintaa ja
osallistumisia tapahtumiin.
Hello all,
I
would like to thank your kids for
their great company on our trip to
Paris! Keren and I were proud and
happy to follow how well our youth
behaved and interacted throughout
the whole weekend.
Both the Bnei Akiva Shabat Irgun
and the Jeurovision were great
events, where our kids got to meet
and make friends with other Jewish
youth from Holland, Belgium,
Austria and France. The weekend
was full of loud and happy meals
together, organized discussions in
small groups and freetime. Saturday
evening drew to a close with a bus
ride to Paris to admire the Eiffel
Tower in all its glory and with a
short walk around and about the
Louvre. Sunday’s highlight was of
course the Jeurovision song contest.
Our group perfomed fabulously
despite some technical difficulties.
The winner this year was the group
from Marseille, France.
We were lucky enough to get to
spend a few extra days wandering
the streets of Paris. We are now well
acquainted with the Paris metro
system ;) and along with all the
shops, we saw the Arc de Triomphe
and walked around the old Jewish
district of Marais. Undoubtedly a lot
remained yet to be seen.
I would personally like to thank
Keren and Eli for a wonderful experience and a peek into Bnei Akiva
activity. A big thanks to them also
for their enthusiastic work with our
kids. A thank you also of course to
Bnei Akiva and our community for
supporting our kids’ activities and
participation in events. •
Hannah
Dave Benskyn
muistolle nimettiin
luokkahuone
Hakehila
H
elsingin Juutalaisen Yhteiskoulun 1. ja 2. luokat nimettiin Dave Benskyn muistolle.
Asiasta kertova laatta paljastettiin
luokkahuoneiden ovien viereiselle
seinälle 20.1.2012. Läsnä olivat Dave
Benskyn omaiset, jotka tekivät luokkahuoneen nimeämiseen oikeuttavan
lahjoituksen seurakuntakeskuksen
peruskorjausta varten. •
Vas.: Hemo, Leo-Dan, Marina, Kenneth ja Ruth Bensky.
h ak e h il a
77
Kiitosilmoitukset
Lämmin kiitos teille kaikille, jotka kunnioititte
rakkaamme Vivi Friedmanin muistoa.
Aron ja Pirkko Friedman
Tack till alla er som ihågkommit oss
i vår stora sorg och hedrat minnet
av vår älskade mamma Rosa Rung.
Marion, Ilana och Marina med familjer
Sydänlämpöinen kiitos teille kaikille,
niin sukulaisille, ystäville kuin yhdistyksille,
jotka muistitte minua merkkipäivänäni.
Ett hjärtligt tack till er alla såväl släkt, vänner
som föreningar som kommit ihåg mig
på min bemärkelsedag.
Hodie Figur
Sydämellinen kiitos yhdistyksille ja ystäville
merkkipäiväni muistamisesta.
Hjärtligt tack till släkt och vänner som kommit
ihåg mig på bemärkelsedagen.
Nena Kafka
Ystävät – Chaverim!
Hellä halaus kaikille ja kiitos, ja eräille suukko!
Seela
Lämmin kiitos kaikille,
jotka muistitte minua merkkipäivänäni.
Rita Jaarte