Kalastus - Raahen museo

Juho Jokela1, Muistelmia poikavuosiltani.
Silakan kalastus ulkopauhoilla
Kalastajan ammatti ja silakan pyynti Raahessa oli vuosisadan vaihteessa ammatti, joka hyvin kannatti
ja elätti sitä harjoittavat kalastajat. Niinpä entiset merimiehet, jotka olivat syvien vesien ja
valtamerien purjehduksen jättäneet, ryhtyivät usein harjoittamaan kalastajan ammattia ja silakan
pyyntiä.
Pitkä kalamiesten makasiinirivi Ulkofantin saaren länsirannalla osoittikin silakanpyytäjäin lukuisuutta.
Yksistään jo Ulkofantin saarelle kuului kymmenkunta pauhavenettä2 puhumatta Mustan ja Iiläisen
pauhaveneistä ja niihin kuuluvia vanhempain pauhaveneitten perämiehiä Silfverberg, Bruuni ja
Klaara, Liljan ukko ja Tyypän vaari ynnä muita kalastajaveteraaneja.
Rantasilakan pyynnin alkaessa ja alkukesästä, siinä kahden puolen juhannusta, jatkuen aina
pauhapyynnin aikaan, joka alkoi Jaakon päivältä. Silfverbergin Jaakko fiiras ja kalaseeras3 Jaakon
päivää aina vahvasti, puettuna punaisiin housuihin, pitäen Teerimäeltä leivän ja Riihimäeltä oluen.
Niin päästiin alkamaan pauhapyynti. Verkot kun oli saatu ripotettua ja kaikki pyyntiin kuuluvat
vehkeet kannettua veneisiin, lähtivät pauhaveneet purjehtimaan selkämerelle, pauhamataloille. Jos
ei ollut tuulta, mentiin soutamalla, moottoreita kun ei ollut. Niinpä monen tunnin yhtämittainen
raskaan pauhaveneen soutu ei ollut mitään leikkiä, vaan kovaa työtä, jossa miehet kehittyivätkin
airon käyttäjiksi niin että tuulessa ja myrskyssäkin soutivat verkot ylös.
Kun oli päästy pauhamatalalle ja verkkojuonet laskettu mereen, ankkuroitiin vene ja otettiin
eväskontit esille ja alettiin ruokailu, jonka jälestä auringonlaskun aikaan tehtiin varovaisesti
liikkumalla veneillä tarkastus kalan käynnistä verkoissa. Varsinkin tyvenilmalla tätä tapaa
noudatettiin, ettei häiriintyisi silakan matalalle nousu. Sitten itse kukin vene asettui verkkojuonensa
yläpäähän yöksi ankkurille. Kuului vain kalastaja Erkkilän virren veisuu, joka ei unohtunut häneltä
yhdeltäkään kalareissulta. Seisomalla veneessään nojaten keskimastoa vasten hän veisasi: Niin kuin
peura janoissaan / lähtehelle halajaa / niin mun sieluin tuskissaan / ikävöipi Jumalaa. Veisuu kuului
tyvenilmalla Etelänklupun matalalta Ämpärin matalalle asti. Veisuu olikin yörauhan alkamisen merkki
ja niin vaipuivat väsyneet kalastajat sikeään uneen, perämiehen sitoessa jalkanuoransa likimmäiseen
1
Juho Jokela s. 1878, oli ammatiltaan konemestari.
2
Pauhaveneet olivat isoja, yksimastoisia, hytittömiä puuveneitä, joilla purjehdittiin soudettiin kauimmaisille
ulkokareille eli Pauhoille kalastamaan.
3
juhli
© Raahen museo | [email protected]
kukkuun herättäjämerkiksi. Ainoastaan yksinäinen loue4 vain lenteli ja syynäili verkkojuonia
äännelleen kaaka kaa.
Kalastaja Erkkilä oli tunnettu tarkkana ja luotettavana purjehtijana. Hyvän muistinsa ja näkönsä
avulla, päivällä ja yöllä, pimeässä ja sumussa hän purjehti. Rantain kohinasta ja kivien posusta tunsi
hän saaret ja väylät. Pauhamatalain perä- ja pysähdysmerkit oli hänellä tarkasti muistissa, suunnan
kun otti, veden syvyyden syllissä sanoi, ja luodin heitti, niin paikalla oli. Niinpä käyttivätkin kalastajat
Erkkilää verkkojen haussa pauhamataloilta, kun oli myrskyssä täytynyt jättää verkot kalojen
paljouden ja veneen liikalastin takia matalalle.
Päivän kajastuksen alkaessa näkyi savuja kohoilevan veneistä, sillä kalamiehet olivat heränneet ja
keittelivät aamukahvejaan, herättäen toisiaan lapolle. Kun verkon siula5 oli nostettu veneeseen, oli se
jo kirjavanaan hopealle hohtavia silakoita, joka merkitsi, että kalamiesten vaivat tulivat runsaasti
palkittua. Sillä verkkoa ylös vedettäessä verkko yhä vain vahveni silakoita, ollen jo sylintäyteistä
silakkajuonta, kahden miehen vääntäessä sitä niin kuin lumikinosta veneeseen. ”Jopa säikähti vene ja
painui matalaksi”, sanoi perämies, kun viimeinen verkon siula vedettiin veneeseen ja nakkasi
auskarilla verkoista valunutta vettä veneestä yli laidan, loueparven pitäessä melua ja laklatusta
verkoista jääneitä silakoita nokkiessa.
Aamulla oli Ulkofantin saarella liikettä ja touhua, kymmeniä silakan perkuu- ja puistajanaisia ja –
miehiä vetämässä purjeilla peitettyjä kalalastissa olevia pauhaveneitä ylös valkamiin. Kalastaja
Engmannin, joka oli entisiä merimiehiä, hyvä huuto- ja lauluääni kuului ylinnä veneitä veettäessä.
”Kävelyve, kävelyve / ei seisua, ei seisua / yhtä aikaa, huro huro”, niin nousivat veneet ylös valkamiin
ja alkoi silakkain puistaminen verkoista, jotka oli niin vahvasti kaloissa, että piti kesken puistamisen
aloittaa mittaus ja jako ammeisiin. Flinkin Tapanin kulkiessa vene veneeltä katselemassa, heiluttaen
oikean käden pikkulilliä, puhuen, ”On, on kyllä kaloja”. Kun verkot saatiin puistettua ja ahtimille, alkoi
silakkain perkkaus ja virutus koreihin, joilla ne kannettiin makasiineihin, ensin suolattavaksi. Nuotiot
savusivat rantakivien välissä kun emännät keittelivät tuorekalakeitot ja kahvit puistajille ja kaikille
kalarannassa olijoille. Kalan perkkuun jätteet ja kalain suolet koottiin koreihin ja soudettiin
pikkuveneillä ulommas lahdelle, johon ne tyhjennettiin. Näitä louet ja tiirat kirkuen nokkivat
ruuakseen ja sitten kylläisinä istuivat Tiiranlinnan kivikolla siipiään levitellen.
Kalastus jatkui näin kesästä toiseen vuodesta vuoteen, kunnes vanhat kalastajat väsyivät ja joutuivat
haudan lepoon. Nuorenpain kalastajain aikana alkoihan pauhaveneitten luku vähetä ja harveta, sillä
4
Lokki
5
Nuotan uloin, harvasilmäinen verkko, joiden päihin vetoköydet kiinnitetään.
© Raahen museo | [email protected]
yksi ja toinen kalastaja siirtyi uusille työaloille, joita alkoi ilmaantua kaupunkiin, ammattikalastuksen
jäädessä vanhan Raahen muistoihin.
Nykyaikaan siirryttäessä on kalastus ja silakanpyynti muuttunut Raahessa. Makasiinirivit Ulkofantin,
Mustan ja Iiläisen saarilla ovat vähenneet saarten muuttuessa huvila-alueiksi. Samoin ovat
kalansaaliit vähentyneet, silakan kalastus on vain sivuammattina joillakin harvoilla kalastajilla Silakan
kalastuksen ja pauhapyynnin muuttuessa uusiaikaiseksi moottoreineen ja ”kraatilaseineen”6 purjeilla
kulkevaa pauhavenettä enää hyvin harvoin näkee, moottorit ovat saaneet sijansa jokaisessa
kalastajaveneessä. Konevoimalla kuljetut matkat ja taipaleet pauhamataloille käyvät joutuin ja
vaivatta, niin onkin silakan kalastus nykyään muuttunut kiireeksi. Pauhamataloilla olokin on
kadottanut entisen maltin ja rauhan. Verkkojuoni kun on saatu laskettua ja on vähän rauhoittuneet,
niin auringon laskiessa alkaakin kuulua moottorien papatus ja popotus veneiden lähtiessä liikkeelle
tarkastamaan kalan käyntiä verkoissa. Jos kalan käynti on näyttänyt liian harvalta, niin on verkot
vedetty ylös veneeseen ja lähdetty ajamaan uusille pauhamataloille. Kulkeminen matalikolta toiselle
kun käy niin joutuin ja vaivatta. Mutta siellä on voinut käydä samoin ja niin on verkot veneessä ajettu
koko yö, löytämättä silakkaparvea, joka olisi uskaltanut nousta matalalle ja käydä verkkoihin, ja niin
on saalis jäänyt pieneksi.
Aamulla kaloista tyhjät pauhaveneet, mustat verkkoläjät veneissä, ajavat kalarantain valkamiin, joissa
vallitsee rauha ja hiljaisuus, huudot ja laulut ovat vaienneet, emäntien savuavat rantanuotiot ovat
sammuksissa. Tyhjää ja yksinäistä on Tiiranlinnassa, jossa ennen sadat loukeet ja tiirat viettivät
päivällislepoaan. Poissa on verkkojenpuistajanaiset, sillä puistajia ei enää tarvita, kalaveneiden kaksi
miestä voi hyvin puistella yön saaliin verkoista irti, joka mitattuna ja jaossa voi olla kymmenissä
kiloissa. Kahden kolmen tynnörin saalista pidetään nykyään jo hyvänä, joka entisajan pauhapyynnin
aikana oli kalastajista huono saalis. Niinpä nykyajan silakansaalisten vähyydestä kuulee kalamiesten
kesken monenlaisia arveluja. Milloin sanotaan meriveden olevan liian kylmää, milloin taasen liian
lämmintä, ettei silakka nouse matalalle kutemaan. Tätä entisajan kalastajat eivät koskaan ottaneet
huomioon, vain rauhallisina viettivät yönsä pauhamatalalla, johon menivät ja saivat runsaasti
silakoita. Niinpä huononi silakansaalis kalastuksen muuttuessa pikakalastukseksi.
6
Tuulilasi
© Raahen museo | [email protected]