Tästä - Tieteessä tapahtuu

Transcription

2015
TIETEESSÄ TAPAHTUU 62 2014
Yliopistolaitoksen juhlavuosi
Gregor Mendel
Epigenetiikka haastaa käsityksiämme
Sattuma ja strategiset valinnat
Sattuma ja maailmanpolitiikka
Sitaatti-indeksit kvasimarkkinoilla
TIETEESSÄ TAPAHTUU
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
Toimitusneuvosto: professori (emeritus)
Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
Hetemäki, professori Timo Honkela,
tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija
Laine, professori Markku Löytönen (pj.),
tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
Painos 6 900 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
33. vuosikerta
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Seuraava numero ilmestyy huhti-toukokuun vaihteessa. Julkaisemme siinä
tapahtumatietoja, jotka on lähetetty
viimeistään 13.4.2015 osoitteeseen:
[email protected]
1
2008
2 2015
PÄÄKIRJOITUS Yliopistolaitoksen juhlavuonna katseet
tulevaisuudessa Thomas Wilhelmsson
1
Gregor Mendelin työn juuret ja hedelmät: 150 vuotta
perinnöllisyyden peruslakien keksimisestä Petter Portin
3
Epigenetiikka haastaa käsityksiämme periytymisestä ja
evoluutiosta Hanna Häkkinen, Antti Miettinen, Anne-Mari
Mikkonen, Tinja Pitkämäki, Salla Sovelius ja Susanne Varjola
Viktoriaaninen aika oli viestinnän ja informaation epookki
13
Markus Mykkänen
20
KATSAUKSIA
Sattuma ja strategiset valinnat Ari Sihvola
25
Sattumaa ja maailmanpolitiikkaa Erkki Tuomioja
28
Sitaatti-indeksit ja tieteellisten artikkeleiden kvasimarkkinat
Jukka Gronow
31
Tosiasia vai tulkinta? Juha Rikama
35
LYHYESTI Ilari Hetemäki
39
TUTKIMUSTA SUOMESSA Geenien merkitys kansantauteihin
aukeaa Jukka Lehtinen
42
KESKUSTELUA
Miksi vain Venäjää tutkitaan? Markku Sippola
45
Harmaan talouden harmaasta tutkimuksesta Matti Virén
48
Oululaisessa tieteessä tapahtuu Joel Kivirauma ja Markku
Jahnukainen
51
KIRJALLISUUS
Suomalaisen maun sosiaalinen eriytyminen Kimmo Korhonen 53
Opintie yläluokkaan – tulkintaa luokkaretkeilyn ja eliittien
historiasta Ville Okkonen
54
Naisten akateemista uraa edistämässä H. K. Riikonen
56
Toivon ja hyödyn utopioita Itämerellä Pekka Hongisto
58
ILMOITUKSET
Sienten elämästä on paljon kerrottavaa Mattias Tolvanen
60
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
Kielimiehet kirjakielen asialla Anneli Kauppinen
63
Nuolenpääkirjoituksesta informaatiotulvaan Juha Järvelä
66
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015
Suurteos sotasukupolven elämäntaistelusta Teemu Keskisarja 67
Inspiraatio Anna-Riitta Tunturi
68
Paikallisen demokratiamme kehittämiselle eurooppalaisia
esikuvia tarjoava tietopaketti Aimo Ryynänen
70
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
PÄÄKIRJOITUS
Yliopistolaitoksen juhlavuonna katseet tulevaisuudessa
Thomas Wilhelmsson
Helsingin yliopisto täyttää kuluvana vuonna 375
toja. Helsingin yliopistosta on tullut juuri sellaivuotta. Yliopiston juhlavuosi on samalla Suonen kansainvälinen maailmanluokan yliopisto,
men yliopistolaitoksen yhteinen merkkivuojollaista hän toivoi.
si. Kuluneiden 375 vuoden aikana Suomeen on
Kilpailu on tänään paljon kovempaa kuin
rakennettu kattava yliopistolaitos, joka on rat375 vuotta sitten. Kun yliopiston perustamisen
kaisevasti myötävaikuttanut suomalaisen yhteisaikoihin maailmassa oli todennäköisesti selväskunnan muotoutumiseen ja kehittymiseen.
ti alle sata yliopistoa, nyt niitä on laskutavasDaniel
Ajattelu
Daron Acemoglu
ja
Nassim
Nicholas Taleb:
Kun sittemmin
Keisarilliseksi Aleksanterin
ta riippuen
14 000–17 000. Kahneman:
Helsingin yliopisto
nopeasti
ja
hitaasti.
James
A.
Robinson:
Antihauras
Yliopistoksi ja Helsingin yliopistoksi muuttunut
on edelleen sadan parhaan joukossa. Myös koko
Ovh. 50 €
Miksi maat kaatuvat
Asioita, jotka hyötyvät
Kuninkaallinen
Turun Akatemia perustettiin,
Suomen yliopistolaitos
on noussut kansainväliVallan, vaurauden ja
epäjärjestyksestä.
tavoitteet
olivat
korkealla.
Yliopiston
avajaisissesti
arvioiden
kovalle
tasolle.
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
sa dekaani Mikael Wexionius lausui tunnetussa
Helsingin yliopisto ei kuitenkaan juhlavuoOvh. 50 €
loppurukouksessaan:
tenaan aio keskittyä kunniakkaan historian tarkasteluun. Tähtäin on tulevaisuudessa ja yhteis”Salli sinä, oi ikuinen Jumala, että tätä Turkulaista Akatekunnassa. Miten Helsingin yliopisto ja Suomen
miaa ylistettäisiin koko maailmassa kuin Kreikkalaisten
Ateenalaista; että se Teologisissa opinnoissa olisi Wittenberyliopistolaitos kokonaisuudessaan voivat palgin, Helmstedtin ja Rostockin veroinen. Ettei se Lainopin
vella sekä yhteiskuntaamme että ihmiskunopinnoissa jäisi Marburgin, Altdorfin, Leipzigin tai Jenan
taa tulevien vuosien aikana? Kuinka toimimjälkeen. Että se Lääketieteellisessä tiedekunnassa vastaisi
Padovaa, Freiburgia, Strasbourgia ja Pariisia. Että se Filosome parhaiten yhteiskunnassa, kun lähestymme
fian puhtaudessa kilpailisi kaikkien näiden ja muiden mai400-vuotisjuhlallisuuksia? Mitä pitää tehdä, jotnitsematta jääneiden kanssa.” (Klinge ym., Kuninkaallinen
Turun Akatemia 1640–1808, Otava 1987, s. 91).
ta Helsingin yliopisto silloinkin kuuluu maailman parhaiden yliopistojen joukkoon?
Vaikka Wexioniuksen sanavalintoja saatetaanTänä vuonna Helsingin yliopisto esittelee
kin tulkita vain omalle ajalleen tyypillisen mahtieteellistä ja koulutuksellista antiaan viiden teetipontisuuden ilmentyminä, ne ovat nykypäivän
man avulla: Globaali Helsinki, Terveys ja hyvinnäkökulmasta mielenkiintoisia. Ensinnäkin laivointi, Ympäristönmuutos, Muuttuvat maailnaus osoittaa, ettei yliopistojen välinen laatukilmankuvat ja Tulevaisuuden oppiminen. Näiden
pailu ole uusi asia. Jo vuonna 1640, kauan ennen
teemojen kautta on rakennettu myös kansainkansainvälisten yliopistovertailujen syntyä, osatvälisesti ainutlaatuinen, ratkaisuhakuinen tieJared Diamond:
Maailma
Mamet:
Owen Weatherall:
tiinDavid
nimetä
opinahjoja, jotka olivat James
erityisen
dekilpailu Helsinki Challenge
(http://challenge.
eiliseen saakka. Mitä
Teatteri.
Wall Streetin fysiikka.
nimekkäitä ja joiden laatua pidettiin korkeana.
helsinki.fi/).
voimme oppia perinteisistä
Ovh. 25 €
Ennustamattoman
Juuri näihin uusi yliopisto halusi vertautua.
Viidestä
Tulevaisuuden oppimiennustamisen lyhyt
historia.teemastayhteiskunnista.
Mikä tärkeämpää, Wexioniuksen asettamat
nen on erityinen, sillä
sen50käsittely
on samalOvh.
€
Ovh. 40 €
tavoitteet on aikoja sitten saavutettu. Kansainla yliopiston oman roolin ja aseman pohtimisvälisiä yliopistovertailuja ryhdyttiin tekemään
ta. Oppilaitoksena yliopiston on mukauduttava
2000-luvun alussa. Viimeistään ne todistivat,
siihen, miten ihminen tulevaisuudessa oppii.
kirjakaupoista
tai suoraan
kustantajalta
että Hyvin
Helsinginvarustetuista
yliopisto on huomattavasti
edelHyvän yliopiston
tulee opetuksen
saralla toimia
lä useimpia Wexioniuksen mainitsemia
yliopisedelläkävijänä
eikä
jarrumiehenä.
www.terracognita.fi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5
1
Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta se
ei ole. Kansainvälinen yliopistopolitiikkaa käsittelevä kirjallisuus on täynnä analyysejä, joiden
mukaan yliopistot ovat seuraavan digitaalisen
vallankumouksen uhreja:
”If universities fail to rethink their strategic situations and
business models, they may well fall to the coming educational ‘tsunami’.” (Gary King & Maya Sen, The Troubled Future
of Colleges and Universities, PS January 2013).
”In fifty years, if not much sooner, half of the roughly 4,500
colleges and universities now operating in the United States
will have ceased to exist. …it will end a system of higher
education that, for all of its history, has been steeped in a
culture of exclusivity… The college classroom is about to go
virtual.” (Nathan Harden, The End of the University as We
Know It, The American Interest, December 2012).
Samansuuntaisia kielteisiä ennusteita on
lausuttu myös kotimaisessa keskustelussa.
Yhdysvaltalaisten huippuyliopistojen MOOCit
(Massive Open Online Courses) eli avoimet verkkokurssit veisivät pohjan kotimaiselta yliopistolaitokselta.
Suomen yliopistolaitos on 375 vuotisen historiansa aikana joutunut sopeutumaan monenlaisiin teknologisiin, pedagogisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin. Digitaalinenkaan
vallankumous ei pysty tuhoamaan tai marginalisoimaan luovaa ja joustavaa yliopistolaitosta.
Vaikka yliopistot eivät kaadu, ne muuttuvat
ja vieläpä syvällisellä tavalla. Tiedämme melko varmasti, että yliopistot ehkä jo kymmenen
vuoden kuluttua ovat radikaalisti erilaisia kuin
tänään, mutta emme tiedä miten.
Viimeistään tablettisukupolven astuminen
koulutielle haastaa syvällisesti koulutuksen ja
oppimisen perinteisiä muotoja. Jos on oppinut
googlettamaan jo ennen kuin on osannut kunnolla lukea, tiedon siirtämiseen perustuva pedagogiikka ei houkuttele. Nopeasti muuttuvassa
yhteiskunnassa tietäminen sinänsä ei ole ratkaisevaa, vaan kyky löytää, työstää ja luoda uutta
tietoa laajasti.
Uudelle sukupolvelle ajan ja paikan käsitteillä
on eri merkitys, ja ne ovat vähemmän tärkeitä
kuin aiemmille sukupolville. Tietoa on aina saatavilla lähes kaikesta ja missä vain. Yliopistojen
on kyettävä osoittamaan, että opiskelija saa lisäarvoa sitoutumisesta fyysisessä maailmassa toi-
2
mivaan yliopistoon, jotta yliopistoon kannattaa
tulla.
Täyttääkseen odotukset tulevaisuuden yliopiston tulee aktiivisesti käyttää hyväkseen virtuaalisesti saatavilla olevia koulutuksellisia sisältöjä ja olla avoin kaikkialle maailmaan. Sen tulee
vahvistaa kykyä löytää, työstää ja luoda uutta
tietoa sekä tuoda monitieteisyyden ja eri tieteenalojen edustajien välinen syvenevä yhteistyö tärkeäksi osaksi jokapäiväistä toimintaa. Yliopiston
pitää ottaa todesta humboldtilainen visio opetuksen ja tutkimuksen yhteydestä. Siten yliopisto huolehtii siitä, että koulutuksellisten ja tieteellisten sukupolvien väliset kohtaamiset ovat
arkipäivää kaikilla tasoilla.
Yliopiston on myös hyvä brändätä itseään
elinikäisten ystävä- ja kollegaverkostojen tarjoa
jana ja vahvistajana. Muutoinkin sen tulee luoda läheiset yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan
ja kantaa sosiaalista vastuuta laajasti ymmärrettynä. Yliopistolta odotetaan uudenlaista joustavuutta, jotta ihmisten yhä häilyvämmästä suhteesta aikaan ja paikkaan tulee voimavara eikä
riski.
Digitalisaatio synnyttää runsaasti haasteita
opetukselle. Jokainen Tieteessä tapahtuu -lehden
lukija tietää, että tutkimuksen puolella haasteet
ovat yhtä ajankohtaiset. Avoin tiede ja Big data
ovat usein kuultuja iskusanoja. Nekin myötävaikuttavat siihen, että yliopistolaitos on varsin erilainen, kun Helsingin yliopisto juhlii aikanaan
400-vuotispäiväänsä.
Menneisyyttä kannattaa juhlia, mutta tärkeämpää on pohtia tulevaisuutta. Kuluvana
juhlavuotena Helsingin yliopistossa tehdään
molempia.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansleri.
Gregor Mendelin työn juuret ja hedelmät: 150 vuotta
perinnöllisyyden peruslakien keksimisestä
Petter Portin
Perinnöllisyystieteen isä, Sleesian saksalainen
augustinolaismunkki Johan Gregor Mendel (1822–
84), esitti silloisen Itävalta-Unkarin Brünnin (nykyisin Brno Tšekin tasavallassa) luonnontieteellisen
yhdistyksen helmikuun ja maaliskuun 8:nnen päivän kokouksissa vuonna 1865 tuloksensa tarhaherneellä (Pisum sativum) tekemistään risteytyskokeista. Tulokset julkaistiin saman yhdistyksen julkaisusarjassa seuraavana vuonna (Mendel 1866).
Kuten tunnettua, nämä tulokset, joihin sisältyvät
perinnöllisyystieteen peruslait, jäivät vaille vaikutusta 35 vuoden ajaksi, kunnes niiden merkitys
oivallettiin vuonna 1900. Tällöin kolme kasvitieteilijää julkaisi samanlaisia tuloksia tarhaherneellä ja muilla kasveilla tekemistään kokeista, minkä jälkeen perinnöllisyystiede alkoi voimakkaasti
kehittyä ja on nyttemmin muodostunut yhdeksi
aikamme johtavaksi tieteenalaksi, jonka vaikutukset ulottuvat kaikkiin yliopistollisiin tiedekuntiin ja
yhteiskunnan kaikille aloille.
Kasvitieteilijät, jotka toivat Mendelin tutkimukset kaikkien biologien tietoon vuonna 1900,
olivat saksalainen Carl Correns (1864–1933),
hollantilainen Hugo de Vries (1848–1935) ja itävaltalainen Erich von Tschermak (1871–1962)
ja he kaikki viittasivat Mendelin vuoden 1866
julkaisuun, de Vries kuitenkin vain alaviitteessä (Correns 1900a; De Vries 1900; Tschermak
1900). He myös antoivat Mendelille kunnian
löydettyjen lainalaisuuksien löytämisestä, de
Vries kuitenkin jälleen vasta Corrensin huomautettua häntä tästä (Correns 1900a). Puheena
olevat lainalaisuudet, joita Corrensin ehdotuksesta alettiin kutsua Mendelin periytymislaeiksi tai -säännöiksi (Correns 1900a) muodostavat
perinnöllisyystieteen eli genetiikan perustan.
On paljon keskusteltu siitä, miten itsenäisesti
nämä kolme tutkijaa, Correns, De Vries ja von
Tschermak, löysivät perinnöllisyyslait ja miten
hyvin he tunsivat etukäteen Mendelin työn;
onhan tässä yhteydessä usein puhuttu Mendelin
lakien ”uudelleen löytämisestä” (ks. esim. Corcos & Monaghan 1990, 1993). Correns ei tiennyt
Mendelin kokeista ennen kuin ryhtyi tekemään
omia kokeitaan. Mutta hän oli lukenut Mendelin artikkelin ennen kuin kirjoitti omansa, ja
hänhän mainitsee Mendelin nimeltä jo työnsä
otsikossa (Correns 1900a). De Vries puolestaan
tutustui Mendelin työhön jo 1890-luvun lopulla
ja jopa muokkasi omassa julkaisussaan käyttämäänsä terminologiaa yhdenmukaiseksi tämän
kanssa. Correns ja De Vries siis selvästi myös
ymmärsivät täysin, mistä oli kysymys (Correns
1900b; Corcos & Monaghan 1985, 1987a, 1987b,
1987c). Tschermak sen sijaan kenties ei ymmärtänyt mendelismiä lainkaan, ja hänen ansionsa perinnöllisyyslakien itsenäisenä löytäjänä on
asetettu kyseenalaiseksi (Monaghan & Corcos
1986, 1987b).
Meillä vähemmän tunnettua on, että yhdysvaltalaiset tutkijat pitävät maanmiestään William
J. Spillmania (1863–1931) neljäntenä perinnöllisyyslakien löytäjänä Mendelin jälkeen (Johnson
1948). Hän julkaisi periytymisen mekanismia
koskevat, vehnällä tekemiensä risteytyskokeiden
tulokset vuonna 1902 (Spillman 1902). Spillman
on tämän lisäksi erityisesti ansioitunut maata
lousekonomian perustajana sekä perinnöllisyystieteen soveltajana kasvinjalostuksessa.
Mihin Mendelin onnistuminen perustui,
ja miksi hänet unohdettiin?
Koska periytymisen problematiikka on kiehtonut ihmisiä aina, ja kokeita sen selvittämiseksi tekivät mm. 1700-luvun lopussa saksalainen
kasvitieteilijä Josef G. Kölreuter (1733–1806) ja
1800-luvun alussa niin ikään saksalaiset, bota-
3
nisti Karl F. von Gärtner (1772–1850) ja lakimies
ja botanisti Max E. Wichura (1817–66), ranskalainen kasvitieteilijä Henri Lecoq (1802–1871)
sekä englantilainen botanisti William Herbert
(1778–1847), voidaan kysyä yhtäältä, miksi vasta Mendel onnistui ongelman ratkaisemisessa,
ja toisaalta, miksi Mendelin tulokset jäivät vaille
todellista merkitystä miespolven ajaksi.
Mendel (kuva 1) viittaa näihin kaikkiin, ja
heistä ainakin Gärtnerillä oli huomattava vaikutus Mendeliin, koska hän mainitsee Gärtnerin 19 kertaa vuoden 1866 julkaisussa. Mendelin
edeltäjistä kuitenkin Kölreuter oli merkittävin.
Hänen moniosainen työnsä (Kölreuter 1761–
66) oli aikanaan uusia uria aukova (Corcos &
Monaghan 1993).
Tärkein syy siihen, että Mendel onnistui selvittämään perinnöllisyyden peruslait, oli se että
Mendel oivalsi pelkistää periytymisen ongelman
lajin sisäistä, vaihtoehtoista muuntelua koskevaksi. Aikaisemmat tutkijat olivat tehneet lajien
välisiä risteytyksiä ja täten siis tutkineet liukuvaa
muuntelua. Tällöin ominaisuuksien jakautuma
jälkeläispolvissa muodostuu syistä, jotka Mendel selitti, niin kirjavaksi ja monimutkaiseksi,
ettei mistään yleisistä, yksinkertaisista säännöistä voida päästä perille (Portin 2000).
Toinen syy Mendelin onnistumiseen oli se,
että hän käsitteli aineistonsa matemaattisesti ja
päätyi täsmällisiin ominaisuuksien jakautumis
suhteisiin toisessa jälkeläispolvessa. Tämä oli tuohon aikaan täysin uutta biologiassa. Tilastomatemaattisia menetelmiä ei tuolloin vielä ollut, eikä
Mendel siis voinut testata tilastollisesti, pitivätkö
hänen olettamuksensa perintötekijöiden jakautumisesta ja uudelleen kombinaatiosta paikkansa.
Sen sijaan hän teki olettamustensa testaamiseksi erityisiä testiristeytyksiä. Näissä samoin kuin
tavallisissa risteytyksissä hän havaitsi jälkeläisten
jakautumisessa niin lähellä teoreettisia odotusarvoja olevat lukusuhteet, ettei mitään epäilyksen
sijaa jäänyt (Portin 2000).
Miksi sitten Mendelin tulokset ja ajatukset
jäivät ilman todellista vaikutusta sukupolven
ajaksi? Syitä on varmasti monia. Yksi syy on se,
että Mendel julkaisi pienessä paikallisen yhdistyksen julkaisusarjassa, joka tosin levisi hyvin –
4
myös Helsinkiin. Niinpä tämä ei voi olla kovin
painava syy, sillä ilmestyypä tutkimus missä
hyvänsä, se huomataan jos sen merkitys ymmärretään. Tosiasiassa Mendeliä siteerattiinkin vuosien 1866–1900 välisenä aikana kaikkiaan noin
20 kertaa, joista 11 koski herneitä (Monaghan
& Corcos 1987a; Olby & Gautrey 1968). Siteeraukset käsittelivät kuitenkin risteyttämistä
eikä lainkaan perinnöllisyyttä. Vain venäläinen
Ivan Fedorovits Schmalhausen (1849–94) näyttää olleen ainoa, joka oli edes jotenkin jyvällä ja
kommentoi pätevästi Mendelin työtä pro gradu -tutkielmassaan vuonna 1874 (Monaghan &
Corcos 1987a). Sittemmin Mendelin tutkimus
on käännetty ainakin kymmenelle eri kielelle –
myös suomeksi (Portin 1982).
Mendel lähetti julkaisunsa tuon ajan merkittävimmälle kasvitieteilijälle, sveitsiläiselle Karl
von Nägelille (1817–91). Tämä ei ymmärtänyt
Mendelin työn käänteentekevyyttä, vaan kehotti häntä tekemään risteytyskokeita keltanoilla
(Hierarcium), koska tämä kompleksinen kasvisuku kiinnosti kaikkia sen ajan botanisteja.
Tähän Mendel ryhtyikin, mutta varmaan hänen
pettymyksekseen tulokset eivät vastanneet herneillä saatuja (Mendel 1870). Syy tähän paljastui vasta paljon myöhemmin, kun keltanoiden
todettiin lisääntyvän apomiktisesti ilman hedelmöitystä. Saattaa olla, että herne- ja keltanotöiden yhteensopimattomuus, jota Mendel ei siis
itsekään pystynyt selittämään, oli yhtenä aiheena siihen, että hänen työnsä jäi vaille todellista
merkitystä kokonaisen tutkijapolven ajaksi.
Sitkeästi elävä huhupuhe, jonka jatkamiseen
valitettavasti olen itsekin syyllistynyt (Portin
2000) ja jonka mukaan Mendel olisi lähettänyt
julkaisunsa myös Darwinille, eikä tämäkään olisi työn merkitystä ymmärtänyt, ei pidä lainkaan
paikkaansa. Darwin-spesialistien käsitys on, että
hän ei ollut edes saanut kopiota Mendelin julkaisusta, eikä kukaan näytä tietävän, mistä mainittu
kuulopuhe on saanut alkunsa (http://members.
shaw.ca/mcfetridge/darwin.html).
Toinen syy siihen, että Mendel jäi vaille oikeaa
ymmärtämistä, oli ehkä se, että biologisen maailman mielenkiinto oli tuolloin keskittynyt evoluutioteoriaan Charles Darwinin julkaistua vuon-
na 1859 kirjansa lajien synnystä (Darwin 1859;
Moore 2001). Brünnin luonnonhistoriallisen
yhdistyksen sihteeri, professori Gustav von Niessl
(1839–1919) vastustikin laatimissaan yhdistyksen vuosikertomuksissa kahdesti, nimittäin vuosina 1902 ja 1905 ilmaisua ”uudelleen löytäminen”. Hän kirjoitti:
Mendelin suorittamien pitkäaikaisten kokeiden tärkeät
tulokset... eivät siihen aikaan olleet mitenkään tuntemattomia tai kätkössä. ...Hänen työnsä tunnettiin hyvin, mutta
siihen aikaan vallinneiden muiden näkemysten vuoksi se
pantiin sivuun. ...Mendel ei odottanut mitään parempaa,
mutta kuulin hänen lausuvan puutarhassaan Hierarcium- ja
Circium-viljelmien keskellä profeetalliset sanat ’aikani on
tuleva’.
Niesslin lausunnon vahvistaa Määrin puutarhanviljely-yhdistyksen julkaisun muistokirjoitus
vuonna 1884: ”Hänen kokeensa kasvihybrideillä ovat tosiasiassa aloittaneet uuden aikakauden,
eikä se, mitä hän on tehnyt, koskaan tule unohtumaan.” (Gustafsson 1969).
Kolmas syy siihen, että Mendelin työtä ei
ymmärretty, oli se, että monet biologit luultavasti katsoivat, ettei periytymisen mekanismia voitaisi ratkaista tuntematta perinnöllisen aineksen
vaikutustapaa – ja tästähän Mendel ei mitään
kirjoittanut. Neljäs ja tärkein syy ymmärtämättömyyteen oli se, että Mendel kerta kaikkiaan oli
aikaansa edellä. Hänen keksimänsä perintötekijät, joita nyt kutsumme geeneiksi, jäivät täysin
abstraktisiksi. Mendelin käyttämän kirjainsymboleihin perustuvan esitystavan ja tilastomatemaattisen otteen on täytynyt olla 1800-luvun
biologeille täysin outoa. Vaikka hänen matematiikkansa ei ole lainkaan vaikeaa, piti moni
aikalaisista Mendelin metodia varmaan biologiaan kokonaan soveltumattomana (Portin
2000; Moore 2001). Kuitenkin juuri Mendelin
tavoin on meneteltävä luotaessa periytymisteoriaa. Vuonna 1900 tunnettiin jo kromosomit,
joista saatiin konkreettinen aineellinen perusta
perintötekijöille ja perinnöllisyystiede alkoikin
kehittyä ripeästi. Tähän mennessä biologit olivat
myös jo oppineet soveltamaan matematiikkaa
tutkimuksissaan.
Perinnöllisyystieteen synty
autonomisena tieteenalana
Mendelin mukaan yksilön perintötekijät esiintyvät pareina, jotka muodostuvat isän ja emon
puolelta peritystä tekijästä. Mendelin periytymissääntöjä, joita hän ei itse varsinaisesti formuloinut, on kaksi: Mendelin ensimmäinen sääntö eli segregaatiosääntö tai lohkeamissääntö ja
Mendelin toinen sääntö eli vapaan kombinaation sääntö. Segregaatiosäännön mukaan isän ja
emon puoleiset perintötekijät lohkeavat hybridin muodostaessa sukupuolisoluja puhtaina
erilleen ja siirtyvät sellaisina hybridin sukupuolisoluihin. Toisin sanoen isän ja emon puoleiset
perintötekijät eivät sekoitu keskenään. Hybridin
jokaiseen sukupuolisoluun tulee siis yksi kappale, joko isän tai emon puoleinen, kutakin perintötekijää. Vapaan kombinaation sääntö puolestaan sanoo, että lohkeamisen tapahtuessa kukin
perintötekijäpari käyttäytyy toisista pareista riippumattomasti. Tämä tarkoittaa sitä, että
hybridin muodostaessa sukupuolisoluja, perintötekijät menevät niihin yhtä hyvin niinä kombinaatioina kuin tulivatkin sekä uusina kombinaatioina. Vanhoja ja uusia kombinaatioita
muodostuu siis hybridin sukupuolisoluihin yhtä
paljon.
Ajatus perintötekijöiden lohkeamisesta puhtaina erilleen toisistaan poikkeaa ratkaisevasti
aikaisemmasta niin sanotusta sekoittumisteoriasta, jonka mukaan perinnöllinen materiaali olisi nestemäistä ja isän ja emon puoleinen
aines sekoittuisivat hybridissä. Sekoittumisteoria on peräisin Hippokrateelta (n. 460 – n. 377
eaa.) ja Aristoteleelta (384–322 eaa.) antiikin
Kreikasta. He itse asiassa ajattelivat, että perintöaines on verta, mikä ajattelutapa ilmenee kielessämme edelleen sellaisissa ilmaisuissa kuin
”veren perintö”, ”lämminverinen”, ”aatelisveri”
ja ”hurriveri” tai ”se on minulla verissä”. Aristoteleen mukaan siemenneste on aivoissa ”kiehunutta” verta ja se antaa muodon sikiölle, joka
alkaa kehittyä verestä, joka muutoin olisi poistunut kohdusta kuukautisvuotona (Nordenskiöld
1927; Zirkle 1951; Portin 1967).
Sekoittumisteoria säilyi vallitsevana ajattelutapana Klaudius Galenoksen (n. 130–201) auk-
5
toriteetin turvin hyvin pitkään, niin että vielä nykyaikaisen evoluutioteorian luoja Charles
Darwinkin (1809–82) ajatteli sen mukaisesti
(Darwin 1868). Teoria on kuitenkin kohtalokas
evoluutioteorialle, koska sen mukaan perinnöllisen muuntelun määrä pienenee aina puoleen
joka sukupolvessa, ja lopulta muuntelu häviää
kokonaan. Erityisen kohtalokas sekoittumisteoria on Darwinin valintaopin kannalta; jos nimittäin jokin perinnöllinen piirre pyrkisi valinnan
ansiosta runsastumaan, se kuitenkin saman tien
vähenisi perintöaineksen sekoittumisen johdosta. Kun Darwinin aikalaiskriitikko, englantilainen insinööritaidon professori Fleming Jenkin
(1833–85), huomautti hänelle tästä pulmasta,
Darwin oli pakotettu ajattelemaan, että jokaisessa sukupolvessa syntyy täysin uutta muuntelua
yhtä paljon kuin sitä sekoittumisen takia häviää.
Mendelin luoma periytymisteoria, teoria erillisistä kappalemaisista perintötekijöistä, jotka eivät
sekoitu toisiinsa, on nimeltään korpuskulaarinen
periytymisteoria (lat. corpusculum = hiukkanen,
pieni kappale). Vaikka Mendel puhuikin tässä
yhteydessä elementeistä, on selvää, että hän ajatteli perinnöllisen materiaalin koostuvan itsenäisistä ja jakamattomista, siis atomaarisista tekijöistä
tai faktoreista, joita nykyisin kutsutaan geeneiksi.
Tämä käy ilmi ennen kaikkea siitä, että hän kautta koko julkaisunsa käyttää perintötekijöistä abstrakteja kirjainsymboleja – muuten tapa, joka on
edelleen käytössä.
Korpuskulaarinen periytymisteoria, oppi atomaarisista perintötekijöistä, pohjautuu sekin
antiikin Kreikasta peräisin olevaan yleiseen atomioppiin. Sen kehitti filosofi Demokritos (n. 460
– n. 377 eaa.) yhdessä toisen filosofin, Leukippoksen (400-luku eaa.) kanssa. Opin mukaan
kaikki aine koostuu katoamattomista, jakamattomista ja ikuisesti muuttumattomista hiukkasista, joita Demokritos kutsui nimellä atomos,
”jakamaton”.
Evoluutioteorian kannalta korpuskulaarinen periytymisteoria on tärkeä. Päinvastoin
kuin sekoittumisteorian mukaisessa perinnöllisyydessä, korpuskulaarisessa periytymisessä geneettisen muuntelun määrä säilyy samana
sukupolvesta toiseen, ellei mikään muu voima
6
Kuva 1. Gregor Mendel (1822–84) 40-vuotiaana. Muotokuva
tunnetaan nimellä ”Komea Mendel”.
kuin sattumanvarainen pariutuminen vaikuta
(kuva 2). Tämä on Hardyn ja Weinbergin tasapainolain nimellä tunnettu säännönmukaisuus,
jonka englantilainen matemaatikko Godfrey H.
Hardy (1877–1947) ja saksalainen lääkäri Wilhelm Weinberg (1862–1937) löysivät toisistaan
riippumatta vuonna 1908, ja joka muodostaa
populaatiogenetiikan perustan (Hardy 1908;
Weinberg 1908).
Periytymissääntöjen jäsentyminen osaksi
biologiaa merkitsi perinnöllisyystieteen itsenäistymistä autonomisena tieteenä. Jo ennen vuotta
1900 oli pitkältä ajalta kertynyt paljon yksittäistä fakta-aineistoa perinnöllisyydestä, mutta sitä
ei ollut koskaan aikaisemmin järjestetty yhtenäiseksi ja johdonmukaiseksi systeemiksi. Nyt
Mendelin säännöt tarjosivat periaatteen, jonka
pohjalta systematisointi saattoi onnistua ja voitiin suunnitella kokeita teorian testaamiseksi.
Perinnöllisyystieteen kehitystä Mendelin
jälkeen voidaan pitää malliesimerkkinä tieteen johdonmukaisesta kehityksestä, joka kulkee ongelmasta sen ratkaisuun, siitä seuraavaan
ongelmaan ja sen ratkaisuun ja niin edelleen.
Genetiikka on vuorovaikutuksessa kaikkien
muiden biologisten tieteiden ja biokemian kanssa sekä sillä on biotieteiden joukossa suunnilleen sama asema kuin teoreettisella fysiikalla
eksaktien luonnontieteiden joukossa.
Perinnöllisyyden aineellisen perustan
selvittäminen
Hyvä esimerkki genetiikan johdonmukaisesta kehittymisestä on perinnöllisyyden aineellisen perustan löytyminen. Ensin vuosina 1902–
04 syntyi periytymisen kromosomiteoria, jonka
mukaan geenit sijaitsevat solun tuman kromosomeissa aivan spesifisissä paikoissa ja joka teoria
varmennettiin 1900-luvun alkukymmeninä.
Kromosomiteorian kanssa osaksi rinnakkain
syntyi myös periytymisen DNA-teoria, jonka
mukaan geenit ovat kemialliselta luonteeltaan
deoksiribonukleiinihappoa eli DNA:ta. Tämän
teorian eräänlaisena huipentumana voidaan
pitää DNA:n rakenteen selvittämistä vuonna
1953. Olen aikaisemmin kirjoittanut tässä lehdessä sekä kromosomiteorian että DNA-teorian
kehityksestä (Portin 2004; 2013), joten tässä keskityn näiden teorioiden tarkasteluun mendelismin kannalta.
Periytymisen kromosomiteoria
Samana vuonna 1866 jolloin Mendel julkaisi
käänteentekevän tutkimuksensa, ilmestyi myös
saksalaisen biologin, lääkärin ja filosofin Ernst
Haeckelin (1834–1919) suurteos Generelle Morphologie. Siinä hän esitti johtopäätöksen, jonka
mukaan tuma on se solun osa, joka vastaa periytymisestä (Haeckel 1866). Vuosina 1866–1900,
jolloin Mendelin työ oli käytännöllisesti katsoen
unohduksissa, soluoppi kehittyi suuresti. Useiden, lähinnä eurooppalaisten, tutkijoiden työn
tuloksena löydettiin kromosomit ja niiden käyttäytyminen tumanjakautumisten, mitoosin ja
meioosin aikana kuvattiin samoin kuin niiden
merkitys hedelmöityksessä (Sturtevant 1951).
Kromosomien havaittiin esiintyvän pareina ja
niiden lukumäärän oivallettiin olevan lajikohtainen ominaisuus. Niiden merkitys periytymisessä alkoi hahmottua. Vuonna 1900, jolloin
Mendelin tutkimus pääsi unohduksista päivän-
valoon, ilmestyi amerikkalaisen eläintieteilijän
ja geneetikon Edmund B. Wilsonin (1856–1939)
kuuluisan oppikirjan The Cell toinen laitos, joka
osoitti, että tiedot mitoosista ja hedelmöityksestä olivat niin kehittyneitä, että niihin voitiin
perustaa genetiikan soluopillinen tulkinta. Sen
sijaan tärkeä tietämys meioosista eli sukupuolisolujen kypsymisjakautumisesta oli vielä puutteellista (Sturtevant 1951).
Tämä aukko soluoppia koskevissa tiedoissa alkoi pian täyttyä kun yhdysvaltalaiset T. H.
Montgomery Jr. ja William A. Cannon osoittivat emon ja isän puoleisten kromosomien liittyvän yhteen meioosin kuluessa ja muodostavan nykyisin bivalenteiksi kutsuttuja rakenteita
(Montgomery 1901; Cannon 1902).
Periytymisen kromosomiteorian loivat tämän
jälkeen vuosina 1902–04 saksalainen biologi
Theodor H. Boveri (1862–1915) ja yhdysvaltalainen geneetikko ja lääkäri Walter S. Sutton (1877–
1916) (Boveri 1902, 1903, 1904; Sutton 1902,
1903).
Boveri (1902) havaitsi, että Paracentrotus lividus -nimisen merisiilin eri kromosomit ovat
laadultaan erilaisia, ja että yksilönkehityksen
kannalta olennaista on tietty kromosomien valikoima eikä pelkkä lukumäärä. Lisäksi hän onnistui osoittamaan Ascaris megalocephala -nimisellä
suolinkaisella, että kromosomeilla on jatkuvuus,
toisin sanoen ne säilyvät samanlaisina solusukupolvesta toiseen (Boveri 1903). Nämä Boverin
havaitsemat kromosomien ominaisuudet, jotka hän kokosi yhteen vuonna 1904 ilmestyneessä teoksessaan (Boveri 1904), ovat perinnöllisen
materiaalin välttämättömiä ominaisuuksia.
Sutton (1902, 1903) puolestaan osoitti tutkimuksissaan, jotka koskivat Brachystola magna
-nimisen heinäsirkan spermatogeneesiä, että
kromosomien käyttäytyminen meioosin aikana selittää jäännöksettömästi Mendelin säännöt, segregaatiosäännön ja vapaan kombinaation säännön.
Ensimmäinen tutkija, joka osoitti tietyn
periytyvän ominaisuuden ja tietyn kromosomin
yhteyden, oli yhdysvaltalainen biologi Clarence E. McClung (1870–1946), joka ehdotti, että
X-kromosomi liittyy sukupuolen määräyty-
7
miseen (McClung 1901, 1902). Voimakkaan
tuen kromosomiteoria sai, kun yhdysvaltalainen eläintieteilijä, geneetikko ja sytologi Eleanor Carothers (1882–1957) osoitti varmuudella
eräällä heinäsirkkalajilla kromosomien vapaan
kombinoitumisen meioosissa (Carothers 1913).
Periytymisen kromosomiteorian todisti lopullisesti oikeaksi yhdysvaltalainen geneetikko ja embryologi Thomas Hunt Morgan
(1866–1945) työryhmineen 1910-luvun kuluessa (Morgan 1919, 1926; Morgan ym. 1915).
Hän otti perinnöllisyystieteen tutkimuskohteeksi banaanikärpäsen (Drosophila melanogaster),
ja hänen kanssaan Columbia yliopiston kuuluisassa kärpäshuoneessa (fly room) New Yorkissa
työskentelivät Calvin Blackman Bridges (1889–
1938), Theodosius Dobzhansky (1900–75), Hermann Joseph Muller (1890–1967), Theophilus S.
Painter (1889–1969) ja Alfred Henry Sturtevant
(1891–1970).
Aluksi Morgan itse selitti banaanikärpäsen valkoisen silmänvärin sukupuoleen kytkeytyneen periytymisen olettamalla, että vastaava geeni sijaitsee X-kromosomissa (Morgan
1910, 1911). Pian sen jälkeen Sturtevant laati ensimmäisen relatiivisen geenikartan, joka
esittää geenien geneettiset kytkentäetäisyydet
kromosomissa. Hän pystyi kartoittamaan kuusi banaanikärpäsen X-kromosomissa sijaitsevaa geeniä lineaariseen järjestykseen (Sturtevant
1913). Relatiivisen geenikartan lineaarisuus oli
voimakas todiste – joskin epäsuora – kromosomiteorian puolesta, koska myös kromosomin
varsinainen fysikaalinen rakenne on lineaarinen.
Ensimmäinen suora todiste saatiin kun Bridges
osoitti, että tiettyä banaanikärpäsen X-kromosomin geenien poikkeuksellista käyttäytymistä
meioosissa, nimittäin niiden nondisjunktiota,
vastasi X-kromosomien nondisjunktio (Bridges 1914, 1916). Nondisjunktio on poikkeus
Mendelin segregaatiosäännöstä. Bridgesin työ
itse asiassa todisti kromosomiteorian oikeaksi;
näin siis poikkeus vahvistaa säännön. Lisää suoria todisteita periytymisen kromosomiteorian
puolesta saatiin kun Morganin oppilaat pystyivät osoittamaan monien banaanikärpäsen geenien tarkat sijainnit kromosomeissa. Tulosten
8
KORPUSKULAARINEN PERIYTYMISTEORIA
Kuva 2. Periytymisen sekoittumisteorian ja korpuskulaarisen teorian mallit. Sekoittumisteorian mukaisesti muuntelu
puolittuisi jokaisessa sukupolvessa. Korpuskulaarisen teorian mukaan taas muuntelun määrä säilyy samana sukupolvesta toiseen.
yhteenveto esitettiin kahdessa laajassa kirjassa
(Morgan 1926; Morgan ym. 1915), joissa osoitettiin, että kromosomiteoria selittää Mendelin
säännöt jäännöksettömästi.
Periytymisen DNA-teoria
DNA:n kemiallisena aineena sinänsä löysi sveitsiläinen biokemisti Friedrich Miescher (1844–
95) vuonna 1869, siis samoihin aikoihin kuin
Mendel julkaisi perinnöllisyyssääntönsä. Ensiksi DNA, jota Miescher vielä kutsui nukleiiniksi,
löytyi ihmisen valkosolujen tumista (Miescher
1871) ja sitten aikaisempaa puhtaampana Reinin lohen maidista (Miescher 1874). Kirjeessään
sedälleen vuonna 1892 Miescher esitti jopa ajatuksen, että DNA voisi liittyä perinnöllisyyteen
(Judson 1996, s. 12).
Vähän Miescherin havaintojen jälkeen, vuosina 1885–1901, saksalainen biokemisti Albrecht
Kossel (1853–1927) havaitsi, että nukleiini – siis
DNA – on osa kromatiinia, materiaalia, josta
kromosomit muodostuvat. Lisäksi hän havaitsi, että nukleiinin ohella kromosomit koostuvat
erilaisista proteiineista (Olby 1994; Portugal &
Cohen 1977).
Ensimmäiset viitteet siitä, että kromosomien
DNA-komponentti pikemmin kuin proteiinikomponentti muodosti geneettisen materiaalin,
saatiin useilla eri eliöillä tehdyistä mutaatiotutkimuksista. Niissä havaittiin, että ultraviolettisäteily aiheuttaa eniten mutaatioita aallonpituudella, joka vastaa DNA:n absorptiomaksimia
(Portin 2013).
Varsinaiset todisteet periytymisen DNA-teorian puolesta saatiin bakteerien transformaatioilmiöstä, jonka englantilainen bakteriologi
Frederick Griffith (1877–1941) löysi pneumokokkibakteereilla vuonna 1928 (Griffith 1928).
Transformaatiossa tietyn bakteerikannan solut
muuttuvat perinnöllisesti tietyn toisen kannan
solujen kaltaisiksi. Tekijää, joka tämän aiheuttaa, Griffith kutsui transformoivaksi tekijäksi
(engl. transforming principle).
Kun ensin oli pystytty eri tutkijoiden toimesta osoittamaan, että soluton uute voi aiheuttaa
transformaation, onnistuivat yhdysvaltalaiset
tutkijat Oswald T. Averyn (1877–1955) johdolla
vuonna 1944 eristämään soluttomasta uutteesta
Griffithin transformoivan tekijän, aineen joka
riitti aiheuttamaan transformaation. Tämä aine
oli DNA (Avery ym. 1944), ja havainnon täytyi
merkitä sitä, että geenit ovat DNA:ta.
Averyn ryhmän havainto ei kuitenkaan vielä vakuuttanut koko tiedeyhteisöä, vaan monet
uskoivat ryhmän preparaatissa olleen proteiineja
epäpuhtautena, ja he ajattelivat vain proteiineilla voivan olla sellainen spesifisyys, joka geneettiseltä materiaalilta edellytetään. Vasta vuonna
1952 yhdysvaltalaisten geneetikkojen Alfred D.
Hersheyn (1908–97) ja Martha Chasen (1927–
2003) tekemät kokeet vakuuttivat koko tiedeyhteisön siitä, että geenit ovat DNA:ta. He osoittivat T2-viruksella, että tämän bakteriofagin
lisääntymisestä vastaa sen DNA- eikä proteiinikomponentti (Hershey & Chase 1952).
Erittäin tärkeitä periytymisen DNA-teorian
kehityksen kannalta olivat itävaltalaisen biokemistin Erwin Chargaffin (1905–2002) ja hänen
työryhmänsä tutkimukset 1940- ja 1950-luvun
taitteessa. He pystyivät osoittamaan DNA:n spesifisyyden ja sen, että DNA:n emäsosien pitoisuudet olivat erilaiset eri lajeissa, mutta samat
saman lajin eri kudoksissa (Chargaff 1950,
1951; Chargaff ym. 1949). Kaikkein tärkein löytö oli nyttemmin Chargaffin säännöksi kutsuttu
lainalaisuus, joka koskee DNA:n emäsosien runsaussuhteita ja pätee kaikissa lajeissa (Chargaff
ym. 1949). Säännön mukaan DNA:ssa on aina
yhtäältä yhtä monta prosenttia adeniinia (A) ja
tymiiniä (T) ja toisaalta yhtä monta prosenttia
sytosiinia (C) ja guaniinia (G).
Vihdoin vuonna 1953 amerikkalainen geneetikko James D. Watson (s. 1928) ja englantilainen molekyylibiologi ja fyysikko Francis H. C.
Crick (1916–2004) ratkaisivat DNA:n rakenteen (Watson & Crick 1953a) ja selittivät rakenteen geneettiset implikaatiot (Watson & Crick
1953b). Heidän kuuluisa kaksoiskierremallinsa perustuu yhtäältä Chargaffin biokemiallisiin
tutkimuksiin ja toisaalta englantilaisten biofyysikkojen Maurice H. F. Wilkinsin (1916–2004)
työryhmineen sekä Rosalind E. Franklinin
(1920–58) ja Raymond G. Goslingin (s. 1926)
tekemiin röntgenkristallografisiin töihin (Wilkins ym. 1953; Franklin & Gosling 1953).
Watsonin ja Crickin malli selittää geneettiseltä
materiaalilta vaadittavat ominaisuudet. Ensinnäkin malli selittää niin sanotun emäsparisäännön
avulla geneettisen materiaalin kyvyn kahdentua ja samalla emäsparisääntö selittää Chargaffin
säännön. Toiseksi malli selittää geneettisen materiaalin spesifisyyden, siis geenien laadun. Kolmanneksi malli selittää geneettisen materiaalin
kyvyn sisältää informaatiota. Ja vielä neljänneksi malli selittää geenien kyvyn muuttua eli kokea
mutaatioita. Näin olivat Gregor Mendelin vuonna 1865 postuloimat faktorit, perintötekijät, joita
hän kutsui elementeiksi ja jotka silloin jäivät abstrakteiksi, saaneet lopullisen aineellisen vahvistuksen. Lisäksi tästä keksinnöstä alkoi molekyyligenetiikan voimakas ja yhä jatkuva kehitys.
9
Mendelin työn uusimmat hedelmät
Mendelin vuonna 1865 löytämien perinnöllisyyslakien merkityksen oivaltamisesta vuonna 1900 alkanut genetiikan voimakas ja johdonmukainen kehitys jatkuu edelleen. Yhtenä
sen tähänastisena kulminaationa voidaan pitää
ihmisen perimän eli genomin koko molekylaarisen rakenteen julkaisemista ensinnä luonnoksena helmikuussa 2001 (International Human
Genome Sequencing Consortium 2001; Venter
ym. 2001) ja lopullisessa muodossaan lokakuun
24. päivänä 2004 (International Human Genome
Sequencing Consortium 2004). Tämän jälkeen
on johdonmukaisesti ryhdytty selvittämään
genomimme eri osien biologisia tehtäviä. Tätä
tutkimushanketta toteuttamaan perustettiin
syyskuussa 2003 erityinen ENCODE-konsortio
(Encyclopedia Of DNA Elements) (https://www.
genome.gov/encode/), jonka tarkoituksena on
identifioida ihmisen perimän kaikki toiminnalliset elementit. Aluksi analysoitiin pilotti-hankkeena vain pieni osa, 1 prosentti, genomista (The
ENCODE Project Consortium 2007), mutta jo
vuonna 2012 päästiin varsin kattavaan genomin
kuvaukseen (The ENCODE Project Consortium
2012). Mielenkiintoisin tulos ENCODE-projektissa on tähän mennessä ollut se, että, päinvastoin kuin oli aikaisemmin ajateltu, valtaosa genomista on toiminnallista. Se osa genomista, jota
ennen sanottiin tilke- tai roska-DNA:ksi (engl.
junk DNA), vastaakin erilaisista säätelytehtävistä, eikä perimässämme todennäköisesti ole lainkaan mitään ylimääräistä tarpeetonta materiaalia (Pennisi 2012).
Aivan äskettäin on myös julkaistu ensimmäinen luonnos ihmisen proteomista eli eri geenien tuottamista proteiineista eri kudoksissa (Kim
ym. 2014; Wilhelm ym. 2014). Viimeisin virstanpylväs perimämme tutkimuksessa on ihmisen, banaanikärpäsen ja Caenorhabditis elegans
-nimisen sukkulamadon geneettisen transkription tuotteiden sekä transkription säätelyn laajamittainen vertailu (Muerdter & Stark 2014 ja
siinä olevat viitteet). (Caenorhabditis elegans on
banaanikärpäsen ohella genetiikan perustutkimuksen tärkein koe-eläin).
Mendel, joka löysi genetiikan perusteet
10
150 vuotta sitten, on yksi ihmiskunnan suurista neroista ja 1800-luvulla esiin murtautuneen rationaalisen ajattelutavan luojista. Häntä
meidän on kiittäminen perinnöllisyystieteestä,
jonka sovelluksista saamme tänä päivänä niin
runsain mitoin nauttia, puhumattakaan tämän
tieteen suurenmoisen kauniista rakenteesta, jossa luonnon ilmiöiden yleinen viehättävyys yhtyy
suureen täsmällisyyteen.
Kirjallisuus
Avery, O. T., MacLeod, C. M. & MacCarty, M. 1944. Studies on the chemical nature of the substance inducing
transformation of Pneumococcal types. Induction of
transformation by a deoxyribonucleic acid fraction
isolated from Pneumococcus type III. Journal of Experimental Medicine 79: 137–159.
Boveri, T. 1902. Über mehrpolige Mitosen als Mittel zur
Analyse des Zellkerns. Verhandlungen der Physikalisch-Medizinische Gesellschaft zu Würzburg N.F. 35:
60–90.
Boveri, T. 1903. Über die Konstitution der chromatischen
Kernsubstanz. Verhandlungen der Deutschen Zoologischen Gesellschaft zu Würzburg 13: 10–33.
Boveri, T. H. 1904. Ergebnisse über die Konstitution der chromatischen Substanz des Zellkerns. Gustav Fischer, Jena.
Bridges, C. B. 1914. Direct proof though non-disjunction
that the sex-linked genes of Drosophila are born by the
X-chromosome. Science 40: 107–109.
Bridges, C. B. 1916. Non-disjunction as proof of the chromosome theory of heredity. Genetics 1: 1–52 ja 107–163.
Cannon, W. A. 1902. A cytological basis for the Mendelian
laws. Bulletin of the Torrey Botanical Club 29: 657–661.
Carothers, E. 1913. The Mendelian ratio in relation to certain Orthopteran chromosomes. Journal of Morphology
24: 487–511.
Chargaff, E. 1950. Chemical specificity of nucleic acids and
mechanism of their enzymatic degradation. Experientia 6: 201–209.
Chargaff, E. 1951. Structure and function of nucleic acid as
cell constituent. Federation Proceedings 10: 654–659.
Chargaff, E., Vischer, E., Doniger, R., Green, C. & Misani,
F. 1949. The composition of the desoxypentose nucleic
acid of thymus and spleen. Journal of Biological Chemistry 177: 405–416.
Corcos, A . F. & Monaghan, F. V. 1990. Mendel’s work and
its rediscovery: A new perspective. Critical Reviews in
Plant Sciences 9: 197–212.
Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1985. Role of de Vries in the
rediscovery of Mendel’s paper. I. Was de Vries really an
independent discoverer of Mendel? Journal of Heredity
76: 187–190.
Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1987a. Role of de Vries
in the rediscovery of Mendel’s paper. II. Did de Vries
really understand Mendel’s paper? Journal of Heredity
78:275–276.
Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1987b. Correns, an independent discoverer of Mendelism? I. An historical note.
Journal of Heredity 78: 330.
Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1987c. Correns, an independent discoverer of Mendelism? II. Was Correns a
real interpreter of Mendel’s paper? Journal of Heredity
78:404–405.
Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1993. Gregor Mendel’s Experiments on Plant Hybrids: A Guided Study By Gregor
Mendel. Rutgers University Press, New Brunswick.
Correns, C. 1900a. G. Mendels Regel Über das Verhalten der
Nachkommenschaft der Rassenbastarde. Berichte der
Deutschen Botanischen Gesellschaft 18: 158–168.
Correns, C. 1900b. Gregor Mendel’s Versuche über Pflanzen-Hybriden und die Bestätigung ihrer Ergebnisse
durch die neuesten Untersuchungen. Botanische Zeitung 58: 229–235.
Darwin, C. 1859. On the Origin of Species by means of Natural Selection or the Preservation of favoured races in the
Struggle for Life. John Murray, Lontoo.
Darwin, C. 1868. The Variation of Animals and Plants under
Domestication. John Murray, Lontoo.
de Vries, H. 1900. Sur la loi de disjonction des hybrides.
Comptes Rendus de l’ Academie des Sciences Paris 130:
845–847.
Franklin, R. E. & Gosling, R. G. 1953. Molecular structure of
nucleic acids. Molecular configuration in sodium thymonucleate. Nature 171: 740–741.
Griffith, F. 1928. Significance of pneumococcal types. Journal of Hygieny 27: 113–159.
Gustafsson, Å. 1969. The life of Gregor Johann Mendel –
tragic or not? Hereditas 62: 239–258.
Haeckel, E. 1866. Generelle Morphologie der Organismen: allgemeine Grundzüge der organischen Formen-Wissenschaft, mechanisch begründet durch die von C. Darwin
reformirte Decendenz-Theorie. Georg Remer, Berliini.
Hardy, G. H. 1908. Mendelian proportions in a mixed population. Science 28: 49–50.
Hershey, A. D. & Chase, M. 1952. Independent functions of
viral protein and nucleic acid in growth of bacteriophage. Journal of General Physiology 36: 39–56.
International Human Genome Sequencing Consortium.
2001. Initial sequencing and analysis of the human
genome. Nature 409: 860–921.
International Human Genome Sequencing Consortium.
2004. Finishing the euchromatic sequence of the
human genome. Nature 431: 931–945.
Johnson, L. P. V. 1948. Dr. W. J. Spillman’s discoveries in
genetics. An evaluation of his pre-Mendelian experiments with wheat. Journal of Heredity 39: 247–252.
Judson, H. F. 1996. The Eighth Day of Creation. Markers of the
Revolution in Biology. Expanded Edition. Cold Spring
Harbor Laboratory Press, Cold Spring Harbor.
Kim, M-S, Pinto, S. M., Getnet, D., Nirujogi, R. S. ym. 2014.
A draft map of the human proteome. Nature 509: 575–
581.
Kölreuter, J. G. 1761-1766. Vorläufige Nachricht von einigen das Geschlecht der Pflanzen betreffenden Versuchen
und Beobachtungen, nebst Fortsetzungen 1–3. Wilhelm
Engelmann, Leipzig.
McClung, C. E. 1901. Notes on the accessory chromosomes.
Anatomischer Anzeiger 20: 220–226.
McClung, C. E. 1902. The accessory chromosome – sex
determinant? Biological Bulletin 3: 43–84.
Mendel, G. 1866. Versuche über Pflanzenhybriden. Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn 4:
3–47.
Mendel, G. 1870. Über einige aus künstlichen Befruchtung
gewonnen Hieracium-Bastarde. Verhandlungen des
naturforschenden Vereines in Brünn 8: 26–31.
Miescher, F. 1871. Über die chemische Zusammensetzung
der Eiterzellen. Hoppe-Seyler’s medizinisch-chemische
Untersuchungen 4: 441–460.
Miescher, F. 1874. Das Protamin, eine neue organische Basis
aus den Samenfäden des Rheinlachses. Berichte der
deutschen chemischen Gesellschaft 7: 376–179.
Monaghan, F. V. & Corcos, A. F. 1986. Tschermak: a nondiscoverer of Mendelism. I. An historical note. Journal of
Heredity 77: 468.
Monaghan, F. V. & Corcos, A. F. 1987a. Reexamination of the
fate of Mendel’s paper. Journal of Heredity 78: 116–118.
Monaghan, F. V. & Corcos, A. F. 1987b. Tschermak: a nondiscoverer of Mendelism. II. A critique. Journal of
Heredity 78: 208–210.
Montgomery, T. H., Jr. 1901. A study of the chromosomes of
the germ-cells of Metazoa. Transactions of the American Philosophical Society 20: 154–238.
Moore, R. 2001. The ”rediscovery” of Mendel’s work. Bioscene 27: 13–24.
Morgan, T. H. 1910. Sex limited inheritance in Drosophila.
Science 32: 120–122.
Morgan, T. H. 1911. The application of the conception of
pure lines to sex-limited inheritance and to sexual
dimorphism. American Naturalist 45: 65–78.
Morgan, T. H. 1919. The physical basis of heredity. Yale University Press, New Haven, USA.
Morgan, T. H. 1926. The Theory of the Gene. Yale University
Press, New Haven, USA.
Morgan, T. H., Sturtevant, A. H., Muller, H. J. & Bridges, C.
B. 1915. The Mechanism of Mendelian Hredity. Henry
Holt, New York.
Muerdter, F. & Stark, A. 2014. Hiding in plain sight. Nature
512: 374–375.
Nordenskiöld, E. 1927. Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitettynä. I. Vanhimmista ajoista 1700-luvun alkuun.
Suom. T. J. Hintikka. WSOY, Porvoo.
Olby, R. & Gautrey, P. 1968. Eleven references to Mendel
before 1900. Annals of Science 24: 7–20.
Olby, R. C. 1994. The Path to Double Helix: The Discovery of
DNA. Dover Publications, Mineola.
Pennisi, E. 2012. ENCODE project writes eulogy for junk
DNA. Science 337: 1159–1161.
Portin, P. 1967. Antiikin filosofien käsityksiä perinnöllisyydestä. Turun Ylioppilas XIV: 34–41.
Portin, P. 1982. Kokeita kasvihybrideillä. Suomennos Gregor Mendelin klassillisesta julkaisusta Versuche über
Pflanzenhybriden – Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn IV, 1865: 3–47 (1866).
Luonnon Tutkija, lisänide.
Portin, P. 2000. Mihin perustui Mendelin onnistuminen – ja
miksi hänet unohdettiin perinnöllisyyslakien löytäjänä? Tieteessä tapahtuu 19, (8): 24–26.
Portin, P. 2004. Periytymisen kromosomiteoria satavuotias.
Tieteessä tapahtuu 22, (2): 39–41.
Portin, P. 2013. Biologian käännekohta: DNA:n rakenteen
keksimisestä 60 vuotta. Tieteessä tapahtuu 31, (3): 3–10.
Portugal, E. H. & Cohen, J. S. 1977. A Century of DNA. MIT
Press, Cambridge Ma.
Spillman, W. J. 1902. Quantitative studies on the transmission of parental characters to hybrid offspring. USDA
Experimental Station Bulletin 115: 88–98.
Sturtevant, A. H. 1913. The linear arrangement of six sexlinked factors in Drosophila, as shown by their mode of
association. Journal of Experimental Zoology 14: 43–59.
Sturtevant, A. H. 1951. The relation of genes and chromo-
11
somes. Teoksessa Genetics in the 20th Century, s. 101–
110. Toimittanut L. C. Dunn. MacMillan, New York.
Sutton, W. S. 1902. On the morphology of the chromosome group in Brachystola magna. Biological Bulletin
4: 24–39.
Sutton, W. S. 1903. The chromosomes in heredity. Biological
Bulletin 4: 231–251.
The ENCODE Project Consortium. 2007. Identification and
analysis of functional elements in 1 % of the human
genome by the ENCODE pilot project. Nature 447:
799–816.
The ENCODE Project Consortium. 2012. An integrated encyclopedia of DNA elements in the human genome. Nature 489:
57–74.
Tschermak, E. 1900. Über künstliche Kreuzung bei Pisum
sativum. Zeitschrift für das Landwirtschaftliche Versuchswesen Oesterreich 3: 465–555.
Venter J. C. ja 275 muuta tekijää. 2001. The sequence of the
human genome. Science 291: 1304–1351.
Watson, J. D. & Crick, F. H. C. 1953a. Molecular structure of
nucleic acids. A structure for deoxyribose nucleic acid.
Nature 171: 737–738.
Watson, J. D. & Crick, F. H. C. 1953b. Genetic implications
of the structure of deoxyribonucleic acid. Nature 171:
964–967.
Weinberg, W. 1908. Über den Nachweis der Vererbung beim
Menschen. Jahreshefte des Vereins für vaterländische
Naturkunde in Württemberg 64: 368–382.
Wilhelm, M., Schlegl, J., Hahne, H., Gholami, A. M., Lieberenz, M. ym. 2014. Mass-spectrometry-based draft of
the human proteome. Nature 509: 582–587.
Wilkins, M. H. F., Stokes, A. R. & Wilson, H. R. 1953. Molecular structure of nucleic acids. Molecular structure of
deoxypentose nucleic acids. Nature 171: 738–740.
Wilson, E. B. 1900. The Cell in Development and Inheritance.
Toinen laitos. MacMillan, New York.
Zirkle, C. 1951. The knowledge of heredity before 1900.
Teoksessa Genetics in the 20th Century, 35–57. Toimittanut L. C. Dunn. MacMillan, New York.
Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen professori (emeritus).
12
TAMPEREEN YLIOPISTO 90 VUOTTA
Tampereen yliopiston historia alkaa vuodesta
1925, jolloin Helsingissä perustettiin Kansalaiskorkeakoulu. Yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi (YKK) muuttunut oppilaitos siirtyi Tampereelle vuonna 1960, ja siitä tuli Tampereen
yliopisto vuonna 1966. Juhlavuotensa kunniaksi
yliopisto järjestää riemupromootion, johon on
kutsuttu 50 vuotta sitten promovoituja maistereita ja tohtoreita. Riemupromootio järjestetään
yliopiston perustamispäivänä 29.4.2015. Juhlassa kuullaan Jean Sibeliuksen sävellys Vapautettu kuningatar, joka esitettiin myös vuoden 1965
promootiossa.
Tampereen yliopiston 90 vuotta -hyväntekeväisyyskonsertti järjestettiin 7.3. Konsertissa
esiintyi Tampere Filharmonia. Merkkivuotta
juhlistetaan myös yliopiston lukuvuoden avajaisissa syyskuun alussa ja valmistuneiden juhlissa
kesäkuussa ja joulukuussa. Yliopiston historiaa
on verkossa osoitteessa www.uta.fi/esittely/historia.html.
Epigenetiikka haastaa käsityksiämme periytymisestä ja
evoluutiosta
Hanna Häkkinen, Antti Miettinen, Anne-Mari Mikkonen, Tinja Pitkämäki, Salla
Sovelius ja Susanne Varjola
Epigenetiikka on viime aikoina herättänyt mediassa huomiota: toinen toistaan hämmästyttävämmät
tutkimustulokset kertovat elintapojemme vaikuttavan omaan ja jälkeläistemme hyvinvointiin geenien toiminnassa tapahtuvien periytyvien muutosten kautta. Mitä ilmiön taustalta löytyy, eli mitä
geenien epigeneettinen säätely tarkoittaa, kuinka se toimii ja miksi se on kehittynyt? Entä millainen merkitys epigeneettisellä säätelyllä on lajien
sopeutumisessa uudenlaisiin ympäristöolosuhteisiin, ja miten sen sisällyttäminen evoluutioteoriaan
onnistuu?
Epigeneettinen säätely toimii DNAtason yläpuolella
Kaikkien eliöiden perimä, genomi, on koodattuna kromosomien DNA-juosteisiin. Kromosomi
on geneettistä materiaalia sisältävä solurakenne, jossa DNA-rihma on kietoutunut kromatiiniksi histoniproteiinien ympärille. Geeni koostuu tietystä nukleotidisekvenssistä DNA:ssa ja
pitää sisällään proteiinin rakennusohjeen. Kromosomeissa on varsinaisten proteiineja koodaavien geenien lisäksi ei-koodaavia DNA-jaksoja,
joista osalla on tärkeä merkitys geenien toiminnan säätelyssä. Geenitoiminnan epigeneettinen
säätely muodostaa geneettisen informaation
ylemmän tason, jota ei voi havaita suoraan
DNA-juosteen emäsjärjestystä tutkimalla. Sen
vaikutuksesta geenit voivat toimia erilaisella
tehokkuudella eri yksilöissä tai solulinjoissa
tiettyjen kehitysvaiheiden aikana tai erilaisissa
ympäristöolosuhteissa. Koko genomin alueella
geenien ilmentymistä sääteleviä epigeneettisiä
merkkejä kutsutaan epigenomiksi. Suurin osa
geeneistä jää kuitenkin tämän säätelyn ulkopuolelle, sillä niiden jatkuva toiminta on eliöille elintärkeää.
Epigeneettiset ilmiöt havaittiin ensimmäisenä
alkionkehitystä koskevissa tutkimuksissa ja sana
epigenetiikka onkin johdettu termistä epigeneesi, jolla tarkoitetaan solukkojen kehittymistä erilaistumattomasta kudoksesta. Vaikka epigeneettinen säätely ei vaikuta geenien perimmäiseen
rakenteeseen eli emäsjärjestykseen, se voi
kuitenkin jättää DNA-juosteen pinnalle
väliaikaisia, epigeneettisiä merkkejä. Epigeneettisellä säätelyllä viitataan usein tiettyihin
solulinjoihin tai kehitysvaiheisiin kohdistuvaan
geenien toiminnan säätelyyn, mutta tällaista
säätelyä voi tapahtua myös läpi yksilön elinkaaren ja/tai se voi periytyä sukupolvelta toiselle.
Tällöin periytyvä komponentti ei ole pelkästään
jommaltakummalta vanhemmalta peritty DNAjuosteen pätkä, kuten klassisessa periytymisessä, vaan eräänlainen geenin toimintatila. Tässä
artikkelissa termillä epigeneettinen periytyminen tarkoitetaan juuri tällaista sukupolvelta toiselle siirtyvää epigeneettistä tietoa. Lamarckistiset aatteet eliöiden elinaikanaan hankkimien
ominaisuuksien periytymisestä jälkeläisille kannattaa kuitenkin sysätä syrjään, sillä kyse ei ole
hankittujen ominaisuuksien, vaan pikemminkin
geenien hankittujen toimintatilojen periytymisestä.
Suhteellisen hiljattain löydettynä ilmiönä epigeneettisestä säätelystä saadaan jatkuvasti uutta
tietoa, ja yhtä havaintoa kohden herää monta
uutta kysymystä. Lääketieteessä epigeneettisten
mekanismien on todettu liittyvän useiden tautien syntyyn ja periytymiseen (Portela & Esteller
2010). Syöpätutkijat ovat olleet epigeneettisessä
tutkimuksessa edelläkävijöitä, mutta kiinnostus myös esimerkiksi neurologisten ja autoimmuunisairauksien epigeneettisiä komponentteja kohtaan on lisääntynyt. Evoluutiobiologit
13
puolestaan pyrkivät etsimään tietoa siitä, miten
epigeneettiset mekanismit vaikuttavat luonnonpopulaatioiden sopeutumiseen ympäristöönsä ja millainen merkitys niillä on evoluutioteorian kannalta (Bossdorf ym. 2008). Tähänastiset
tutkimukset ovat jo antaneet viitteitä siitä, että
epigeneettiset muutokset voivat vaikuttaa huomattavasti yksilöiden selviytymiseen nopeasti
muuttuvissa oloissa (esim. Rechavi ym. 2011;
Zhang ym. 2013). Aiheen tutkiminen onkin
erityisen ajankohtaista nyt, kun eliöt kohtaavat
maapallollamme käynnissä olevat suuret globaalit muutokset ilmastossa ja ympäristössä.
Epigeneettisten mekanismien arvellaan
olevan bakteerien perintöä
Epigeneettisistä säätelymekanismeista tärkeim
miksi luetaan DNA:n metylaatio (kuva 2), kromosomien rakennetta ylläpitävien histoniproteiinien muokkaus, kromatiinirakenteen
muutokset sekä ei-koodaavan RNA:n toiminnan kautta tapahtuva geenien toiminnan häirintä, RNA-interferenssi. Nämä mekanismit saavat
yhdessä tai erikseen aikaan useiden proteiineja koodaavien geenien toiminnan hiljenemisen
tai sammumisen sekä joskus myös kiihtymisen;
esimerkiksi ihmisellä noin yhden viideosan geeneistä arvellaan olevan tällaisen säätelyn alaisia.
Epigeneettisten mekanismien evoluutio on johtanut myös pelkistetympiin ratkaisuihin: siinä
missä kaikilla aitotumallisilla eliöillä esiintyy
kromosomien muodostamiseen osallistuvien
histoniproteiinien muokkausta, joiltakin lajeilta on hävinnyt kyky hyödyntää RNA:n häirintää
tai DNA-juosteen metylaatiota geenien toiminnan säätelyssä (Wolffe ja Matzke 1999).
Epigeneettisten mekanismien, erityisesti metylaation, tausta löytynee bakteerisoluista,
joiden perimä täydentyy usein horisontaalisen
geeninsiirron kautta (Shabalina ja Koonin 2008).
Bakteerisolut voivat kerätä ympäristöstään plasmideissa (pyöreä DNA-molekyyli, jossa eri geenejä kuin bakteerin kromosomissa) tai vapaana
olevaa DNA:ta. Lisäksi bakteerisoluilla, kuten
muillakin esitumallisilla eliöillä esiintyy konjugaatiota, eli DNA:n suoraa siirtämistä kahden
väliaikaisesti toisiinsa yhdistyneiden saman tai
14
Kuva 1: Epigenetiikka tarjoaa evoluutiolle vaihtehtoisen
reitin (harmaa viiva), sillä ekologiset vuorovaikutukset ja
ympäristötekijät voivat vaikuttaa suoraan epigeneettiseen
muunteluun. Geneettiseen muunteluun näiden tekijöiden
vaikutukset välittyvät aina luonnonvalinnan kautta. Sekä
epigeneettinen että geneettinen muuntelu populaatiossa saavat aikaan yksilöiden ilmiasujen vaihtelua. Epigeneettistä muuntelua voi kuitenkin ilmetä vain geneettisen
muuntelun asettamissa rajoissa (punainen nuoli). Kuva:
Hanna Häkkinen ja Tinja Pitkämäki.
Kuva 2: DNA:n metylaatio voi estää geenien luennan (kohta
A) etenkin, kun metyyliryhmien sitoutuminen tapahtuu geenin säätelyalueella. Ilman metyyliryhmiä RNA-polymeraasi
jatkaa geenin luentaa normaalisti (kohta B). Kuva: Hanna
Häkkinen ja Tinja Pitkämäki.
eri lajien solujen välillä. Bakteerisolujen on tärkeää kyetä erottaa eri alkuperää olevat perimäainekset toisistaan puolustautuakseen esimerkiksi
virus-DNA:ta vastaan. Bakteerit voivatkin merkitä oman DNA:nsa esimerkiksi metylaation
avulla, jolloin se säästyy DNA:ta pilkkovien entsyymien hajotukselta. Myös monisoluiset eliöt
voivat merkitä DNA-juosteensa, mikä auttaa niitä kohdentamaan DNA:n kahdentumisen aikana tapahtuvien virheiden korjauksen uudempiin
juosteisiin.
Toinen todennäköinen syy epigeneettisten säätelymekanismien syntyyn on hyppivien
geenien aiheuttama kromosomien epävakaus,
joka on luonut paineita geenien luennan
säätelyyn (Yoder ym. 1997). Hyppivät geenit
ovat lyhyitä, herkästi metyloituvia DNA-juosteita, jotka kykenevät kopioimaan itseään ja/tai
siirtymään kromosomistossa paikasta toiseen
häiriten näin toisten geenien toimintaa. Duken
yliopistossa Yhdysvalloissa agouti-hiirillä tehty
koe havainnollistaa hyppivien geenien ja metylaation merkitystä epigeneettisessä geenien toiminnan säätelyssä (Waterland & Jirtle 2003).
Normaalisti agouti-geenin alleeli A muuttaa hiirten turkin värin keltaiseksi, tekee niistä
ahmatteja sekä altistaa ne syövälle ja diabetekselle, mutta geenin alkuosaan liittyneen hyppivän geenin metyloituminen voi estää tämän.
Tutkijoiden syötettyä tällaisille emohiirille parittelun ja raskauden aikana runsaasti metyyliryhmiä sisältänyttä lisäravinnetta kyseisen hyppivän
geenin sisältävän DNA-alueen metyloitumisaste
nousi hiljentäen koko agouti-geenin toiminnan.
Suurin osa hiirten jälkeläisistä oli tällöin terveitä harmaaturkkeja. Erityisen mielenkiintoinen havainto oli se, että metylaation vaikutukset
näkyivät vielä seuraavassakin hiirisukupolvessa.
Koe osoitti, kuinka suuri vaikutus ravinnolla ja/
tai ympäristöolosuhteilla voi olla epästabiilien
geenien toimintaan, ja että geenien metylaatio
voi säilyä myös sukupolvien yli. Myös ihmisellä
ravintolisien antamisen on havaittu estävän joidenkin tautien puhkeamista tai lieventävän niitä (esim. Ingrosso ym. 2003), ja tähän liittyvän
nutrigenomiikan tutkimus tuleekin varmasti
lähivuosina lisääntymään.
Epigenetiikan tutkimusmenetelmät
Solujen epigeneettisen säätelyn taustalla on useita mekanismeja. Näitä ovat esimerkiksi DNA:n metylaatio (kuva 2), kromosomien rakennetta ylläpitävien histonien ja nukleosomien muutokset sekä monenlaiset ei-koodaavat RNA:n muodot (Bonasio ym.
2010).
Epigenomin toimintaa on mahdollista tutkia yksittäisten geenien tai koko genomin tasolla. Tutkimukset voidaan myös keskittää yksittäisiin solulinjoihin tai kokonaisiin organismeihin ja niitä
voidaan tehdä eri kehitysvaiheissa ja/tai erilaisissa olosuhteissa.
Epigeneettiset merkit ovat DNA:n metylaatiossa, kromatiinin rakenteessa tai histoniproteiineissa näkyviä muutoksia.
DNA-metylaation paikantamisessa hyödynnetään kemiallisia
yhdisteitä, jotka sitoutuvat metyloitumattomiin aminohappoihin
(sytosiineihin), minkä jälkeen tutkittavan genomin alueen metyloitumisaste voidaan selvittää esimerkiksi PCR-menetelmillä. Kromatiinin rakenteen selvittämisessä puolestaan auttavat nukleaasientsyymit, joiden tehtävänä on hajottaa nukleiinihappoja, kuten
DNA:ta. Ne eivät pysty pureutumaan pakkautuneen heterokromatiinin alueella olevaan perimäainekseen, joten nukleaasikäsittelyn hajotettua eukromatiinin jäljelle jää vain epigeneettisesti hiljennettyjä geenejä.
MS-AFLP-menetelmä tarjoaa vaihtoehdon laajojen ekologisten aineistojen tutkimiseen. Perinteinen AFLP tuottaa tietoa
genomin eri alueiden muuntelusta yksilöiden välillä (polymorfismi) ja perustuu restriktioentsyymien katkomien DNA-juosteiden
pituuseroihin. Onnistuneessa analyysissä jokaiselle yksilölle saadaan ainutlaatuinen joukko vaihtelevan pituisia DNA-juosteen
pätkiä, jotka muodostavat eräänlaisen geneettisen sormenjäljen.
MS-AFLP-menetelmässä käytetyt restriktioentsyymit ovat metylaatioherkkiä eli katkaisevat DNA-juosteen vain kohdista, joissa
metyyliryhmä on läsnä. Tällöin tuloksena on yksilön epigeneettinen sormenjälki.
Myös kaksostutkimukset yhdistetään usein epigenetiikkaan.
Perimältään identtisten yksilöiden väliset erot ilmiasussa ovat seurausta lähinnä erilaisista ympäristötekijöistä ja epigeneettisestä
säätelystä tai näiden kahden tekijän yhteisvaikutuksista. Etenkin
ihmisten kohdalla edellä mainittujen tekijöiden vaikutuksia on
todella vaikea arvioida. On myös muistettava, että kaikilla eliöillä jo pelkkä epigeneettisten mekanismien satunnaisuus, kuten
esimerkiksi metylaation epäonnistuminen voi aiheuttaa poikkeavuuksia epigenomiin, mikä voi vaikuttaa yksilön ilmiasuun ympäristötekijöistä riippumatta.
15
Epigeneettisten mekanismien on myös arveltu edesauttaneen monisoluisten eliöiden syntyä, kun esimerkiksi hyppivien geenien aiheut
tamien kromosomimuutosten seurauksena
kahdentuneet geenit ovat saaneet uusia tehtäviä
soluryhmien erilaistuessa kudoksiksi (Fedoroff
2012). Kasveilla geenien luennan epigeneettinen
ohjaus puolestaan saattaa kompensoida käyttäytymiseen perustuvien säätelykeinojen puutetta,
mikä selittää osaltaan kasvilajien epigenomien
monimuotoisuuden (Fedoroff 2012).
Epigeneettiset signaalit mutkistavat
periytymistä
Yksittäisten geenien määräämien ominaisuuksien periytyminen noudattaa yleensä Mendelin
lakeja, joiden avulla eri genotyyppien ja niiden
määräämien ominaisuuksien todennäköisyys
jälkeläisissä voidaan ennustaa. Toisinaan mendelistisen periytymisen säännöt eivät kuitenkaan toteudu, ja jälkeläinen voi periä jonkin
ominaisuuden vain toiselta vanhemmaltaan.
Epigeneettisten vaikutusten havaitseminen on
joissakin tapauksissa muuttanut käsitystämme
hyvin yksinkertaistenkin ominaisuuksien periytymisestä. Esimerkkinä mainittakoon keltakannusruoho (Linaria vulgaris), jonka kukan viisi terälehteä muodostavat normaalisti neljään
bilateraalisesti jakautuneeseen liuskaan päättyvän putken. Carl Linnaeus havaitsi jo 250 vuotta sitten lajilla kukkamuodon, jossa kaikki viisi
terälehteä olivat keskenään symmetrisiä ilman
havaittavaa bilateraalisuutta. Symmetristä kukkamuotoa pidettiin resessiivisen mutanttigeenin
aiheuttamana, kunnes Cubas ym. (1999) havaitsivat, että symmetrisillä kasveilla keskeinen
kukanmuotoon vaikuttava Lcyc-geeni on metyloitunut ja näin ollen toimimaton. Sekä kukan
muoto että Lcyc-geenin metyloitumisaste periytyvät sukupolvelta toiselle, mutta geenin DNAsekvenssissä ei siis esiinny kukan muotoon vaikuttavaa muuntelua.
Epigeneettiset merkit voivat kehittyä uudelleen joka sukupolvessa ympäristöstä tulevien
signaalien synnyttämänä (geenien leimautuminen), mutta niiden on myös havaittu siirtyvän sukupolvelta toiselle tai mahdollisesti jopa
16
hyppäävän yhden sukupolven yli (Daxinger &
Whitelaw 2012). Epigeneettisen informaation siirtymisen mekanismit ovat kuitenkin vielä
puutteellisesti tunnettuja, eikä sukupolvien yli
hyppäävästä epigeneettisestä periytymisestä ole
toistaiseksi täysin vakuuttavaa todistusaineistoa. On myös syytä korostaa, että epigeneettiset muutokset ovat DNA-juosteessa tapahtuvista
emäsmuutoksista poiketen aina palautuvia.
Epigeneettiset signaalit voivat periytyä
sukupuolisidonnaisesti
Yksilöissä tapahtuvien epigeneettisten signaalien eli geenien toimintatilojen muutosten laukaisijana voi toimia monet ekologiset tekijät,
kuten laiduntavien eläinten aikaansaama epigeneettinen muuntelu ravintokasvipopulaatioissa
ja/tai vanhempien käyttäytyminen. Esimerkiksi
McGillin yliopistossa Kanadassa toiminut tutkimusryhmä havaitsi, että isorotan poikasista
kehittyi rohkeita ja rauhallisia aikuisia, jos emo
hellitteli ja nuoli niitä ensimmäisten elinviikkojen aikana, ja että helliminen aiheutti muutoksia
rottien hippokampuksen hermosolujen geenien
metyloitumisasteeseen (Francis ym. 1999). Nuorena hellyyttä saaneet rottanaaraat kohtelivat
myös omia jälkeläisiään samalla tavoin, ja näin
sekä käyttäytymispiirteet että niiden vaikutukset
jälkeläisiin siirtyivät sukupolvelta toiselle.
Ympäristön aikaansaamat epigeneettiset
muutokset voivat siirtyä sukupolvelta toiselle
myös sukusoluissa tapahtuneiden geenien toimintaan liittyvien muutosten kautta. Australialainen tutkimusryhmä osoitti nisäkäskoiraiden
kokemien ympäristöolojen vaikutusten voivan
periytyä jälkeläisille epigeneettisesti sperman
välityksellä (Ng ym. 2010). Tutkijat selvittivät
ylipainon ja diabeteksen välistä yhteyttä tarjoamalla koirasrotille rasvapitoista ravintoa ja
havaitsivat tällaisen ravinnon aiheuttavan glukoosi-insuliinitasapainon heikkenemistä paitsi koirailla itsellään myös niiden naaraspuolisilla jälkeläisillä. Ainoaksi selittäväksi tekijäksi
jäi, että rottakoiraat olivat periyttäneet tyttärilleen spermassaan X-kromosomin, jossa joidenkin geenien toiminta oli muuttunut (pojilleen
koiraat periyttävät vain Y-kromosomin). Lisäk-
si sekä Gappin että Mansuyn ryhmät osoittivat keväällä 2014 julkaistuissa tutkimuksissaan
(Bohacek ym. 2014, Gapp ym. 2014), että hiirten
nuorena kokema stressi aiheuttaa niille depres
siota ja lisää samalla useiden geenien toimintaan
vaikuttavien mikro-RNA-molekyylien määrää
soluissa. Lisääntynyt mikro-RNA:n tuotanto
säilyi koiraiden spermassa seuraavaan sukupolveen ja depressiivinen käyttäytyminen jälkeläisissä aina kolmanteen sukupolveen asti. David
Crewsin ryhmä Texasista Yhdysvalloista osoitti
myös, että ympäristön aikaansaamat epigeneettiset muutokset voivat vaikuttaa eläinten käytökseen useiden sukupolvien jälkeen. Tutkijat
käsittelivät naarasrottia sienimyrkyllä (vinclozolin) ja laittoivat kyseisten naaraiden ja kontrolliryhmän naaraiden kolmannen sukupolven jälkeläiset erilaisiin käyttäytymistesteihin. Kokeet
osoittivat myrkkyä saaneiden rottanaaraiden jälkeläisten olevan kontrollirottia levottomampia
ja stressaantuneempia, minkä lisäksi niillä oli
havaittavissa stressiin liittyviä muutoksia tiettyjen aivosolujen toiminnassa (Crews ym. 2012).
Sama tutkimusryhmä oli jo aiemmassa kokeessa havainnut sienimyrkkykäsittelyn vaikuttavan
epigeneettisesti myös rottien parinvalintaan vielä useita sukupolvia käsittelyn jälkeen (Crews
ym. 2007).
Epigeneettinen periytyminen voi johtua
myös sukusolujen sukupuolikromosomeissa tapahtuneista muutoksista, jotka ohjaavat
eri sukupuolta olevien yksilöiden kehittymistä
alkiovaiheesta lähtien. Ympäristössä tapahtuvat
muutokset voivat esimerkiksi nisäkkäillä saada aikaan periytyviä epigeneettisiä muutoksia
eri sukupuolilla eri elämänvaiheissa (Dunn ym.
2011). Vaikka kohdun olosuhteet voivat vaikuttaa molempien sukupuolten yksilöiden kehittymiseen ja epigeneettisten signaalien syntyyn,
niiden vaikutukset ovat monilla lajeilla periytyviä vain naarailla, joilla munasolujen kehitys
alkaa jo sikiövaiheessa. Esimerkiksi ihmisellä
munasolut kehittyvät sikiökaudesta varhaislapsuuteen, kun taas siittiöt alkavat muodostua vasta murrosiässä, joten ympäristötekijöille altistuminen kohdussa tai vauvaiässä voi aiheuttaa
sikiön kehittyviin sukusoluihin epigeneettisesti
periytyviä muutoksia vain tytöillä. Tämä tieto
auttaa ymmärtämään uumajalaisten Lars Olov
Bygrenin ja Gunnar Kaatin sekä lontoolaisen
Marcus Pembreyn tutkimusta ruotsalaisen Ylikainuun (ruots. Överkalix) kunnan väestöstä.
Tutkimuksessa selvitettiin isovanhempien nuoruusiässä saaman ravinnon määrän ja laadun
vaikutusta heidän lastenlastensa terveyteen ja
elinikään. Lapsuutensa yltäkylläisyydessä viettäneiden miesten miespuolisilla lastenlapsilla
ja samanlaisissa olosuhteissa eläneiden naisten
naispuolisilla lastenlapsilla oli normaalia suurempi riski sairastua diabetekseen (Kaati ym.
2002). Isoäideillä kriittinen vaihe periytyvien
epigeneettisten muutosten tapahtumiselle oli
sikiövaihe ja varhaislapsuus, kun taas isoisillä se
osui nuoruusvuosien lopulle, eli aikaan jolloin
siittiöt alkavat muodostua. Pembrey jatkoi tutkimuksia samasta aiheesta ja havaitsi, että nuoresta asti tupakoineiden miesten pojat, mutta eivät
tyttäret, olivat aikuisena ikätovereitaan lihavampia (Pembrey ym. 2006).
Epigeneettiset muutokset voivat
nopeuttaa uudenlaisiin ympäristöihin
sopeutumista
Synteettisen evoluutioteorian mukaan ainoa
uuden periytyvän muuntelun lähde on satunnaisista mutaatioista peräisin oleva geneettinen
muuntelu. Luonnonvalinta suosii parhaita yksilöitä, jolloin valinnan kohteena olevat vaihtoehtoiset, havaittavan ilmiasun eron tuottavat
geenimuodot eli alleelit yleistyvät populaatiossa,
vaikka varsinkin pienissä populaatioissa myös
sattumalla ja muuttoliikkeen määrällä voi olla
suuri vaikutus prosessiin. Valinta johtaa ajan
kuluessa evolutiiviseen muutokseen, joka saa
populaation sopeutumaan paremmin vallitseviin ympäristöoloihin. Tällainen evoluutio on
kuitenkin yleensä hidasta, sillä uusien hyödyllisten mutaatioiden syntyminen on harvinaista
ja yksittäiset mutaatiot yleensä häviävät ennen
kuin ehtivät levitä populaatiossa.
Koska epigeneettisiä muutoksia tapahtuu
yleensä useissa yksilöissä samanaikaisesti, ne
voivat auttaa populaatioita selviämään ympäristöissä, joissa muutokset ovat liian nopeita varsi-
17
naisten geneettisten muutosten tapahtumiselle.
Elinkykyyn liittyvien ominaisuuksien joustava
kehitys tai muuttuminen (fenotyyppinen plastisuus) on yleistä erityisesti kasveilla, joilla epigeneettisten muutosten on havaittu lisääntyvän
esimerkiksi silloin kun lajien välillä tapahtuu
risteytymistä, kun tietyn lajin kromosomisto
moninkertaistuu ja/tai kun sen populaatiokoossa tapahtuu rajuja muutoksia (Rapp & Wendel
2005). Erityisesti pienet populaatiot ovat herkkiä myös muunlaiselle ympäristötekijöiden
aiheuttamalle stressille, sillä niiden geneettinen
monimuotoisuus on yleensä vähäistä, eivätkä
ne siksi pysty vastaamaan ympäristön aiheuttamiin valintapaineisiin. Epigeneettisten muutosten kautta yksilöiden välinen muuntelu saattaa
kuitenkin lisääntyä ja populaatiot pystyvät näin
vastaamaan ympäristön haasteisiin ja sopeutumaan nopeasti muuttuviin olosuhteisiin, mikä
antaa lisäaikaa geneettiselle sopeutumiselle.
Sekä kasveilla että hyönteisillä geenien toiminnassa tapahtuu myös paljon vuodenaikojen
vaihteluun liittyviä palautuvia muutoksia, joista ainakin osan tiedetään olevan epigeneettisen
säätelyn alaisia.
Epigenetiikka vetää evoluution mutkat
suoriksi
Epigeneettinen palapeli on yhä kaukana ratkaistusta: esimerkiksi epigeneettinen koodi, eli
sääntö jonka mukaan solu tulkitsee epigenomia,
on toistaiseksi tuntematon. On myös vaikea
ymmärtää, kuinka tietyt epigeneettiset muutokset säilyvät kromosomeissa sukupolvelta toiselle sukusoluissa tapahtuvasta puhdistuksesta
ja uudelleenohjelmoinnista huolimatta. Merkittäviä tulevaisuuden tutkimuskohteita ovat
myös epigeneettisen muuntelun laajuus ja pysyvyys luonnonpopulaatioissa sekä epigeneettistä muuntelua aiheuttavien ympäristötekijöiden
tunnistaminen. Epigenetiikan lainalaisuuksien
ymmärtämisellä on suuri merkitys esimerkiksi
tutkittaessa lajien ekologisia vuorovaikutuksia,
lajien sopeutumista muuttuviin ympäristöolosuhteisiin, tulokaslajien leviämistä ja ympäristökemikaalien epigeneettisiä vaikutuksia. Haasteena on myös miettiä, tulisiko populaatioiden
18
epigeneettinen muuntelu mieltää osaksi luonnon monimuotoisuutta ja sisällyttää siten myös
luonnonsuojelun piiriin.
Uudet tutkimustulokset epigeneettisestä
periytymisestä haastavat myös synteettisen evoluutioteorian, jossa – päinvastoin kuin Darwinin
alkuperäisessä mallissa – hankittujen ominaisuuksien periytyminen jätetään täysin huomiotta.
Myös hyppivien geenien metylaation purkautumisen on arvioitu voivan aiheuttaa kromosomistossa äkillisiä muutoksia, jotka voivat johtaa jopa
lajiutumiseen. Evoluutioteoriaa tulisikin näin
ollen laajentaa kattamaan myös nämä periytyvät
geenien toimintamalleihin vaikuttavat epigeneettiset muutokset, joilla voi olla merkittävä rooli sekä paikallisiin olosuhteisiin sopeutumisessa
että luonnon monimuotoisuuden kartuttamisessa
(kuva 1). Uraauurtaviksi mainostettuihin havaintoihin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti, sillä
epigenetiikan tietämyksemme on vasta rakentumassa, ja kyseisiin havaintoihin sisältyy usein tulkinnanvaraisuutta.
Kirjallisuus
Bohacek J., Farinelli M., Mirante O., Steiner G., Gapp K.,
Coiret G., Ebeling M., Durán-Pacheko G., Iniguez A.L.,
Manuella F., Moreau J.-L. & Mansuy I.M. 2014. Pathological brain plasticity and cognition in the offspring of
males subjected to postnatal traumatic stress. Molecular psychiatry. doi:10.1038/mp.2014.80
Bonasio R., Tu S. & Reinberg D. 2010. Molecular signals of
epigenetic states. Science 330: 612–616.
Bossdorf O., Richards C.L. & Pigliucci M. 2008. Epigenetics
for ecologists. Ecology Letters 11: 106–115.
Crews D., Gillette R., Scarpino S.V., Manikkam M., Savenkova M.I. & Skinner M.K. 2012. Epigenetic transgenerational inheritance of altered stress responses.
Proceedings of the National Academy of Sciences 109:
9143–9148.
Crews D., Gore A.C., Hsu T.S., Dangleben N.L., Spinetta M.,
Schallert T., Anway M.D. & Skinner M. 2007. Transgenerational epigenetic imprints on mate preference.
Proceedings of the National Academy of Sciences 104:
5942–5946.
Cubas P., Vincent C. & Coen E. 1999. An epigenetic mutation responsible for natural variation in floral symmetry. Nature 401: 157–161.
Daxinger L. & Whitelaw E. 2012. Understanding transgenerational epigenetic inheritance via the gametes in mammals. Nature Reviews Genetics 13: 153–162.
Dunn G.A., Morgan C.P. & Bale T.L. 2011. Sex-specifity in
transgenerational epigenetic programming. Hormones
and Behaviour 59: 290–295.
Fedoroff N.V. 2012. Transposable elements, epigenetics, and
genome evolution. Science 338: 758–767.
Francis D., Diorio J., Liu D. & Meaney M.J. 1999. Nongenomic transmission across generations of maternal
behaviour and stress responses in the rat. Science 286:
1155–1158.
Gapp K., Jawaid A., Sarkies P., Bohacek J., Pelczar P., Prados
J., Farinelli L., Miska E. & Mansuy I.M. 2014. Implication of sperm RNAs in transgenerational inheritance of
the effects of early trauma in mice. Nature Neuroscience
17: 667–669.
Ingrosso D., Cimmino A., Perna A.F., Masella L., De Santo
N.G., De Bonis M.L., Vacca M., D’Esposito M., D’Urso
M., Galletti P. & Zappia V. 2003. Folate treatment and
unbalanced methylation and changes of allelic expression induced by hyperhomocysteinaemia in patients
with uraemia. The Lancet 361: 1693–1699.
Kaati G., Bygren L.O. & Edvinsson S. 2002. Cardiovascular
and diabetes mortality determined by nutrition during
parents’ and grandparents’ slow growth period. European Journal of Human Genetics 10: 682–688.
Ng S.-F., Lin R.C.Y., Laybutt R.D., Barres R., Owens J.A.
& Morris M.J. 2010. Chronic high-fat diet in fathers
programs β-cell dysfunction in female rat offspring.
Nature 467: 963–966.
Pembrey M.E., Bygren L.O., Kaati G., Edvinsson S., Northstone K., Sjöström M., Golding J. & The ALSPAC Study
Team. 2006. Sex-specific, male-line transgenerational responses in humans. European Journal of Human
Genetics 14: 159–166.
Portela A. & Esteller M. 2010. Epigenetic modifications and
human disease. Nature biotechnology 28: 1057–1068.
Rapp R.A. & Wendel J.F. 2005. Epigenetics and plant evolution. New Phytologist 168: 81–91.
Rechavi O., Minevich G. & Hobert O. 2011. Transgenerational inheritance of an acquired small RNA-based
antiviral response in C. elegans. Cell 9: 1248–1256.
Shabalina S.A. & Koonin E.V. 2008. Origins and evolution
of eukaryotic RNA interference. Trends in Ecology and
Evolution 23: 578–587.
Waterland R.A. & Jirtle R.L. 2003. Transposable elements:
targets for early nutritional effects on epigenetic gene
regulation. Molecular and Cellular Biology 23: 5293–
5300.
Wolffe A.P. & Matzke M.A. 1999. Epigenetics: regulation
through repression. Science 286: 481–486.
Yoder J.A., Walsh C.P. & Bestor T.H. 1997. Cytosine methylation and the ecology of intragenomic parasites. Trends
in genetics 13: 335–340.
Zhang Y.-Y., Fischer M., Colot V. & Bossdorf O. 2013. Epigenetic variation creates potential for evolution of plant
phenotypic plasticity. New Phytologist 197: 314–322.
TIETOKIRJALLISUUDEN JA -KULTTUURIN
TEESIT
Suomalaisen tietokirja-alan vaikuttajat ovat
koonneet tietokirjallisuuden ja -kulttuurin teesit. Teesit korostavat tietokirjallisuuden ja tietokulttuurin merkitystä suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kehittymiselle. Mukana on
konkreettisia ehdotuksia tietokirjallisuuden ja
tietokulttuurin tukemiseksi. Teesit myös haastavat huolehtimaan kotimaisten kielten asemasta
tieteen ja kulttuurin kielinä.
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Suomen tietokirjailijat ry järjestivät vuonna 2014
tietokirjallisuuden ja tietokulttuurin tilaa ja tulevaisuutta käsitelleitä tilaisuuksia. Keskusteluihin osallistui kustannusalan ja tiedemaailman
ammattilaisia ja tietokirjailijoita. Keskustelu
avattiin myös yleisölle Turun ja Helsingin kirjamessujen paneelikeskusteluissa. Tilaisuuksien viestit on koottu yhteen tavoitteiksi, joiden
toteutuminen on edellytys tietokirjallisuuden
ja -kulttuurin sekä suomalaisen osaavan yhteiskunnan menestykselle. Teesit löytyvät osoitteesta http://www.tjnk.fi/fi/arkisto/tietokirjallisuuden-teesit.
Artikkelin kirjoittajat ovat ekologian ja evoluutiobiologian maisterivaiheen opiskelijoita Jyväskylän
yliopistosta. Professori Anneli Hoikkala Jyväskylän yliopistosta on tarkastanut tieteellisen sisällön
sekä auttanut kirjoitusprosessissa.
19
Viktoriaaninen aika oli viestinnän ja informaation
epookki
Markus Mykkänen
Samuel Morse näpelöi jännittyneenä korkeimman
oikeuden istuntosalissa Washington DC:ssä johtokasan ympäröimää messinkistä laatikkoa. Hämmentyneet kongressiedustajat hänen ympärillään
seurasivat, mitä levoton keksijä mahtaisi oudon
näköisellä laatikollaan saada aikaiseksi. Päivä oli
perjantai 24. toukokuuta ja aika hieman ennen
kello kymmenentä vuonna 1844. Ihmettelyyn oli
aihetta, sillä noin vuotta aiemmin samaiset edustajat olivat myöntäneet Morselle 30 000 dollaria
tämän kokeen järjestämiseksi.
Samuel Morse oli yhdistänyt kongressitalon 65
kilometrin päässä Baltimoressa sijaitsevaan toimistoon sähköjohdolla, jossa hänen toverinsa
Alfred Vail odotti. Oudon näköisellä laatikolla
tuotettiin johtoa pitkin sarja sähköisiä viivoja ja
pisteitä (Von Brayer, 2005). Lähetetty viesti oli:
”Mitä Jumala onkaan tehnyt!” (What hath God
wrought!). Tämä Morsen ystävän tyttären valitsema viesti purettiin Baltimoressa ja lähettiin
uudelleen koodattuna takaisin kongressitaloon
Washingtoniin.
Sanomalehti New York Daily Tribune riemuitsi kolme päivää myöhemmin kuinka Morse oli
hävittänyt tilan. Edustajat olivat vaikuttuneet
näkemästään ja tästä alkoi voimakas lennätinjohtojen vetäminen. Aikaa ei ehtinyt kulua kuin
reilut kaksikymmentä vuotta ja koko Yhdysvallat oli verkotettu lennätinjohdoilla.
Morsen keksintö aloitti viktoriaanisen ajan
suurimman saavutuksen eli sähköisen informaation epookin, nyt jo 170 vuotta kestäneen
ajanjakson, joka mullisti koko viestinnän historian. Tuota toukokuista aamua on yleisesti nimitetty sähköisen informaation ja viestinnän syntymäpäiväksi (von Brayer, 2005).
Ennen 1800-lukua tiedonvälitys paikasta
toiseen oli muuttunut vain vähän edeltäneen
20
tuhannen vuoden aikana. Vaikka teollistuminen ja yhteiskuntien muutokset olivat nopeita,
niin viestit paikasta toiseen liikkuivat edelleen
ihmisten välityksellä ja nopein tapa lähettää tietoa onnistui hevosella.
Viestinnän keksintöjen alkuvaiheessa kehiteltiin useita optisia lennättimiä. Tällaisiksi semaforeiksi kutsuttuja järjestelmiä olivat muun
muassa erilaiset mekaaniset opastimet ja signaaliliput, joiden katselemiseen tarvittiin yleensä kaukoputki. Opastimien eri asento merkitsi
erilaista sanomaa. Optisia lennättimiä otettiin
ahkerasti käyttöön Napoleonin ajan Ranskassa, jossa Claude Chappen semaforitornien ketju
oli kuitenkin riippuvainen hyvästä säästä eikä se
toiminut öisin. Ensi askeleet sähköiselle lennättimelle oli otettu (How the Victorians Wired the
World, 2000).
Keksijöiden ja laitteiden kilpajuoksu
Morse ei ollut ensimmäinen, joka hyödynsi sähkön ja magnetismin käyttöä viestinnässä. Lennätin oli keksitty jo aiemmin Lontoossa,
kun William Fothergill Cooken ja sir Charles
Wheatstonen kehittelemä laite otettiin kaupalliseen käyttöön 1838 (von Brayer, 2005). Heidän
keksintönsä käytti viittä eri neulaa, joita ohjattiin sähkövirralla. Sähkövirran avulla neulat
kääntyivät joko oikealle tai vasemmalle ja sanomaa tulkittiin neulojen eri asennoilla.
Jatkokehittelyssä Euroopassa oltiin vahvasti
Morsen kannoilla ja osin tekniikka kehitettiin
lähes rinta rinnan. Morsen tekniikka jäi elämään
erityisesti siksi, että hän oli halukas puolustamaan patenttiaan Atlantin molemmin puolin
(How the Victorians Wired the World, 2000).
Morse uskoi jo laitettaan kehittäessään, että
koko maailma saadaan verkotettua hänen keksintönsä avulla. Morsen kehittämä järjestel-
mä oli myös käyttökelpoisempi, koska hän oli
ensimmäinen, joka alusta lähtien paneutui koodaamisen ongelmaan eli kuinka sähköiset signaalit saadaan käännettyä sanalliseksi informaatioksi (von Brayer, 2005). Morse pohti, mikä
olisi tehokkain tapa valita aakkosten kirjaimia
vastaavia symboleja, jotka koostuvat pisteistä,
viivoista ja välilyönneistä. Hän liitti lyhimmät
signaalit eniten käytettyihin kirjaimiin ja pisimmät harvinaisiin kirjaimiin. Keksintönsä myötä häntä voidaan kutsua sähköisen informaation ensimmäiseksi ”ohjelmistokehittäjäksi” (von
Brayer, 2005).
Taiteen tappio oli tieteen voitto
Lennättimen kehittämiseen Morsen ohjasi epäonnistunut ura taidemaalarina ja kongressiedustajana. Taiteilijana mainetta ja omaisuutta
himoinnut Morse pettyi pahoin, kun häneltä ei
tilattu freskoa Washington Capitolin rotundaan.
Urallaan Morse signeerasi silti yli 300 itsemaalaamaansa muotokuvaa. Taideuran alkuperäinen motiivi oli olla opettaja ja uudistaja, eikä
hän halunnut tuolloin popularismin tasapäistävän nuoren Yhdysvallan kansallista kulttuuria.
Suuri yleisö ei kuitenkaan ollut innostunut Morsen taiteesta ja hylkäsi hänet (von Brayer, 2005).
Seuraavaksi Morse haki julkiseen virkaan ja
sittemmin kongressiin. Hänen kansallismielinen, muukalais- ja katolisuudenvastainen
asenteensa ei kuitenkaan miellyttänyt äänestäjiä. Lennättimen kehittäminen tarjosi Morselle mahdollisuuden opettaa, viestiä ja välittää tietoa. Hänelle lennätin oli uusi moderni
tapa tähän, jota taide oli tehnyt jo vuosisatojen
ajan. Hän sai ajatuksen nopeamman viestintätavan kehittämisestä, kun tieto hänen vaimonsa kuolemasta ja hautajaisista saapui myöhässä
Washingtoniin hänen ollessaan maalaamassa
(von Brayer, 2005).
Lieke-posti saapui Suomeen
Euroopassa Morsen lennätin omaksuttiin nopeasti ja vuonna 1851 siitä tuli standardi. Ainoastaan Iso-Britannia pitäytyi toistaiseksi Cooken
ja Wheatstonen järjestelmässä. Sähkölennätin
saapui reilussa kymmenessä vuodessa Suomeen-
kin. Optisia lennätinasemia oli ollut käytössä jo
1800-luvun alkupuolelta asti (Perälä, 2007).
Sähköistä lennätintä kutsuttiin ensiksi liekepostiksi. ”Liekkeen tuttavuudesta on myös tullut, nykyisimpinä aikoina se sangen hyödyllinen
keino, jolla saadaan tietoja kulkemaan yhdessä
silmän-räpäyksessä monet peninkulmat”, kirjoitti varhaisnykysuomeksi rovasti Antero Warelius vuonna 1855.
Tuon ajan tieteellisille asioille keksittiin usein
omakielisiä vastineita, joita Warelius esitteli kirjassaan Enon Opetuksia Luonnon asioista. Warelius käytti sähkön asemesta kehittelemäänsä termiä lieke. Hänen kuvauksessaan lennätinasemat
tekivät ”lieketemppuja”, joiden avulla lähetetyt
sanat ymmärretään (Karvonen, 1999; 2002).
Ensimmäinen lennätinlinja avattiin Helsingin
ja Pietarin välille heinäkuussa 1855, johon käskyn oli antanut tsaari Nikolai I vuotta aiemmin.
Sotilaallisiin tarkoituksiin tarkoitettu linja kulki
myös Viipurin, Lappeenrannan, Kouvolan, Orimattilan ja Tuusulan kautta. Aluksi lennätintä
sai käyttää vain venäjäksi, mutta pian sanomien
lähettäminen ruotsiksi sallittiin ja lopulta vuonna 1863 myös suomeksi. Vuonna 1870 lennätin
oli levinnyt koko Suomeen ja lennätinkonttoreita oli jo 26 kappaletta (Perälä, 2007; Finnica
Kymenlaakson toimitus, 2005).
Kaapeli Atlantin yli
Lennätin ja sen myötä ristiin rastiin vedetyt
lennätinjohdot herättivät aluksi kummastusta ja pelkoa ihmisissä. Teknologian tuntemus
oli vähäistä ja ihmisten keskuudessa mietittiin
huolestuneena, mitkä olisivat tämän ”sähköisen viestinnän” vaikutukset pitkällä aikavälillä.
Pelättiin, että sähkö imeytyisi johdoista maahan
ja tiheäänrakennetut kaupungit räjähtäisivät
imeytymisen takia. Vuosisadan puoleen väliin
mennessä yhtään kaupunkia ei kuitenkaan
räjähtänyt ja lennättimen sekä johtojen leviäminen jatkui nopeana.
Vuonna 1854 yhdysvaltalainen miljonääri
Cyrus Field alkoi suunnitella lennätinkaapelin
vetämistä Atlantin yli Eurooppaan. Hän oli siirtynyt 33-vuotiaana eläkkeelle rikkaana paperikauppiaana. Neljän vuoden suunnittelutyön ja
21
kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeen Field
lopulta onnistui. Kahteen sota-alukseen oli lastattu noin 2 000 kilometrin edestä lennätinkaapelia ja ne tapasivat Atlantin puolessa välissä.
Ne yhdistivät johdot ja purjehtivat vastakkaisiin
suuntiin. Lopulta elokuun 4. vuonna 1858 kaapeli
yhdistettiin onnistuneesti Irlannin ja Newfoundlannin välille. Parin viikon kuluttua linja otettiin
virallisesti käyttöön, kun 15.8.1858 Ison-Britannian kuningatar Viktoria lähetti linjaa pitkin viestin Yhdysvaltojen presidentti James Buchananille,
joka hetkeä myöhemmin vastasi viestiin (Harrison, 2011; The Great Transatlantic Cable, 2004).
Field nostettiin yhdysvaltalaisissa lehdissä
suureksi sankariksi. Häntä verrattiin ilmestyskirjan enkeliin, joka toisella jalalla seisoo maalla
ja toisella meressä. Hänen ylistettiin hävittäneen
ajan kulun, kun taas Morse oli hävittänyt tilan
reilu vuosikymmen aiemmin. Kolme viikkoa
linjan vetämisen jälkeen se kuitenkin lakkasi
toimimasta. Kesti vuoteen 1866 asti ennen kuin
Field korjasi lopullisesti linjan toimivaksi parannetulla kaapelillaan (Burns, 2011).
Lennätin yhdisti markkinat
Pysyvä yhteys Amerikan ja Euroopan välillä
merkitsi suurta edistysaskelta liiketoiminnalle.
Ennen lennätinyhteyttä viestien lähettäminen
Atlantin yli oli kestänyt laivamatkan verran eli
kolme viikkoa. Vuonna 1871 Wall Streetin ja
Lontoon pörssien välillä lähetettiin jo yli 42 000
sähkettä. Valuuttamarkkinat hyötyivät nopeasta viestiyhteydestä merkittävästi, sillä kullan
hinnan muutokset voitiin nyt viestiä yli rajojen välittömästi (How the Victorians Wired the
World, 2000).
Koska hintatietoja pystyttiin nyt viestimään
uudella tavalla, niin myös perinteinen kaupankäynti hyötyi. Esimerkiksi kalakauppiaat pystyivät
nyt tiedustelemaan hintatietoja etukäteen ennen
kuin lähettivät lastinsa satamasta markkinoille. Ennen erillään toimivista yksittäisistä markkinoista eri kaupungeissa tulikin viestiyhteyden
myötä yhdet yksittäiset markkinat. Lennättimen
kautta viestitty tieto alkoi määrittää markkinoita
niin paikallisesti kuin kansainvälisesti.
Uusi viestintämuoto ei silti herättänyt kaikissa
22
ihastusta. Jo vuonna 1868 amerikkalaiset kauppiaat kritisoivat, kuinka uusi viestintämuoto on
tehnyt liiketoiminnasta ympärivuorokautista
Modernin keskiluokkaisen naisen
ammatti
Lennätinoperaattorit olivat etuoikeutetussa asemassa. Heillä oli pääsy tietoon ensimmäisenä.
Uusi teknologia paransi myös naisten asemaa,
kun yhtäkkiä koulutetut keskiluokan naiset olivat ihanteellisia lennätinoperaattoreita. He tienasivat kohtuullisesti eivätkä menettäneet työnsä takia statustaan. Heitä pidettiin moderneina
ja heillä oli uudenlaiset kontaktit maailmaan ja
ympäristöönsä, aiemmin perinteisen kotiin eristäytymisen sijaan (How the Victorians Wired the
World, 2000).
Kahdessakymmenessä vuodessa maailmaan
oli syntynyt uusi ammatti, jossa työskenteli jo
78 000 miestä ja naista. Sähköttäjät olivat yhteisöllinen ammattiryhmä, joka jakoi oman erityisen kielensä, eräänlaisen viivojen ja pisteiden
netiketin. Pitkään työssä olleet tunnistivat toisensa tavasta, jolla lähettivät sanomaa. Tutun
sähköttäjän kanssa saatettiin linjoja pitkin vaihtaa vitsejä, juoruja ja yksityisasioitakin. Lennätit
käyttivät hiljaisia aikoja hyväkseen ja saattoivat
pelata sakkia keskenään ja vaihtaa siirrot lennättimen välityksellä.
”Tsättääminen” oli myös hyvin yleistä ja nettikielen tuoreena ilmiönä pidettyjä lyhenteitä
käytettiin säännöllisesti keskinäisessä viestinnässä. Alalle vastatulleita taas testattiin syöttämällä viestiä mahdollisimman nopeasti (How
the Victorians Wired the World, 2000).
Lennättäjien välille syntyi romansseja ja jotkut menivät keskenään naimisiinkin. Yksi avioliitto on todistetusti solmittu lennättimen välityksellä. Vuonna 1876 sähköttäjät Clara E. Choat
ja William H. Storey vihittiin Camp Grantissa
Arizonassa (Lee, 1993). Armeijan tukikohdassa työskennellyt Storey ei päässyt vapaalle häitä varten, eikä tukikohdassa ollut pappia, joten
hääpäiväksi Choat matkusti lähes 1 000 kilometriä San Diegosta Arizonaan. Vihkimisen suorittanut pappi sekä morsiamen perhe oli San Die-
gon lennätintoimistossa ja häävieraina linjalla
olevat sähköttäjät. Vihkitoimitus suoritettiin
sähkösanomien välityksellä (Lee, 1993).
Median ja valtiollisen tiedonvälityksen
murros
Talousmaailmasta alkanut viestinnän vallankumous laajeni median ja valtioiden osaksi ja
muokkasi näiden luonnetta. Vaikka sanomalehtiä oli ollut jo kahden sadan vuoden ajan, median uutiset olivat tuolloin tapahtumaiältään jo
vanhoja sekä hyvin usein muista lehdistä kopioituja artikkeleita.
Lennättimen myötä uutisia alkoi tulvia eri
puolilta maailmaa. Alkoi kilpailu siitä, kuka ehtii
uutisoimaan ensimmäisenä. Eri puolille maailmaa syntyi uutistoimistoja vuodesta 1848 lähtien. Aluksi nämä keskittyivät lähettämään vain
taloudellista tietoa, mutta myöhemmin muustakin uutistuotannosta tuli osa niiden toimintaa.
Esimerkiksi Reutersin ohjeistus vuodelta 1888
käski sähköisesti uutisoimaan erityisesti muun
muassa tulipaloista, räjähdyksistä, tulvista, laivaonnettomuuksista ja sensaatiomaisista murhista.
Sähköttämisessä perittiin maksua sanoja kohden,
joten journalistit kehittivät lyhyen formaatin kirjoittaessaan asioista. Esimerkiksi pitkät kuvailevat uutisjutut kaukomaiden sodista korvautuivat
osin lyhyillä sähkösanomilla. Uutiset ulkomailta
mahdollistivat sanomalehtien kasvamisen ja joidenkin lehtien ilmestymistahti kasvoi. Kaukomaiden uutiset mahdollistivat lukijoille laajemman kuvan maailman tapahtumista. Esimerkiksi
tietoja Yhdysvaltojen presidentti James Garfieldin
ampumisesta ja hänen yrityksistään toipua lopulta kuolemaan johtaneista laukauksista lähetettiin lennättimellä jatkuvasti ulkomaisille lehdille
Kun tiedon määrä lennättimen myötä lisääntyi, niin valtioille tuli entistä tärkeämmäksi salata tietojaan. Krimin sotaa (1853–56) pidetään
ensimmäisenä sotana, jossa lennättimellä ja kansainvälisellä medialla oli suuri merkitys. Suuria
sotajoukkoja pystyttiin nyt nopeasti johtamaan
kaukaisesta tukikohdasta. William Russel, jota
pidetään yhtenä ensimmäisistä sotakirjeenvaihtajista, uutisoi brittien sotaponnistuksista päivit-
täin lennättimen välityksellä. Tiedonvälityksen
tehostuminen osoittautui kuitenkin kaksiteräiseksi miekaksi, sillä nopeasti saadut sotaraportit
armeijan edesottamuksista suututti britit, jonka
myötä yleinen mielipide pakotti istuvan hallituksen eroamaan (How the Victorians Wired the
World, 2000).
Britit loivat toimillaan 1800-luvulla imperiumin, jonka yllä ei aurinko laskenut. He myös
loivat vedenalaisilla lennätinkaapeleillaan viestintäimperiumin, jonka myötä jokaiseen mantereeseen voitiin olla yhteydessä.
Morsen perintö elää tänäkin päivänä. Morsen luoman teknologisen ratkaisun pohjalle
yhdysvaltalainen Claude Shannon loi sata vuotta myöhemmin teorian, joka on tuntemamme
informaatioteknologian kulmakivi (von Brayer,
2005). Sen myötä on voitu suunnitella ja tuottaa
laitteita, jotka välittävät sähköistä informaatiota
halvalla ja tehokkaasti.
Lähteet
Baeyer, H. C. von (2005). Informaatio. Tieteen uusi kieli. Terra Cognita.
Burns, Bill. (2011). History of the Atlantic Cable & Undersea
Communications. http://atlantic-cable.com/Field/ Viitattu 11.8.2014.
Harrison, Elliot. (2010). Cyrus W. Field – Paper Merchant.
http://atlantic-cable.com/Field/papermerchant.html
Viitattu 18.8.2014.
How the Victorians Wired the World. (2000). http://youtu.be/
K6_R70S1pLg Viitattu 14.7.2014.
Finnica Kymenlaakson toimitus. (2005). Lennätin kutistaa
Suomen.
http://www.finnicakymenlaakso.fi/tietoliikenne/lennatin/artikkeli.php?id=7 Viitattu 14.7.2014.
Karvonen, Erkki. (1999). Enon opetuksia Luonnon asioista. http://people.uta.fi/~tierka/enopet.html Viitattu
14.7.2014.
Karvonen, Erkki. (2002). Johdatus viestintätieteisiin. http://
viesverk.uta.fi/johdviest/viesthistoria/sahkomedia.
html Viitattu 14.7.2014.
Lee, Steve. (1993). A Celebration Across the Miles. The Presscot Courier. http://news.google.com/newspapers?nid=
886&dat=19930620&id=7qBSAAAAIBAJ&sjid=m30
DAAAAIBAJ&pg=6460,2454323 Viitattu 11.8.2014.
Perälä, Reijo. (2007). Lennätin mullisti tiedonvälityksen.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/lennatin_mullisti_
tiedonvalityksen_25395.html#media=25400 Viitattu
14.7.2014.
The Great Transatlantic Cable. (2004). http://www.pbs.org/
wgbh/amex/cable/peopleevents/p_field.html Viitattu
11.8.2014.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yhteisöviestinnän nuorempi tutkija ja vapaa toimittaja.
23
Miten osaamisesta
tehdään kansainvälinen
menestystarina
,
Kansainväliset kongressit ovat keskeisimpiä
foorumeita, joissa suomalaiset huippu
tutkimukset, innovaatiot sekä niiden tekijät
saadaan kansainvälisten toimijoiden ja medioi
den tietoisuuteen.
Mistä aloittaa kun käsissä on mahdollinen
menestystarina?
Finland Convention Bureau palvelee maksutta
tieteentekijöitä matkalla kohti kansainvälisiä
foorumeita: Miten oman tieteenalan kongressia
voi hakea, mistä on mahdollista saada hankkeelle
rahoitusta ja keiden kanssa olisi hyvä verkostoitua?
Mistä alkutaipaleella olevien hankkeiden käynnistä
miseen ja käytännön asioihin voi saada apua?
www.fcb.fi
Älä hautaa osaamistasi arkistoon
Tule tapaamaan asiantuntijoitamme ja verkos
toitumaan Kongressi 2015 tapahtumaan Finland
Convention Bureaun Kongressiklinikalle (osasto
nro 7, Veranda).
Kongressi 2015 tapahtuman yhteydessä järjes
tetään ke 25.3.klo 12–13 Pro Congress luento
ja palkinnonjako. Finland Convention Bureaun
myöntämä Pro Congress palkinto luovutetaan
vuosittain ansioituneelle kongressien järjestäjälle.
Tapahtuma on maksuton ja avoinna ke 25.3
klo 09:00–16:30 ja to 26.3. klo 09:00–16:00.
Ilmoittaudu osoitteessa www.kongressimessut.fi.
KATSAUKSIA
Sattuma ja strategiset valinnat
Ari Sihvola
Tieteeltä odotetaan vastauksia ja ratkaisuja kompleksisiin yhteiskunnallisiin ja maapallon laajuisiin
ongelmiin. Tiedettä prosessina ei kuitenkaan voi
ohjata ennustettavaan suuntaan. Tutkimustyön
arjessa ja tuloksissa sattuma on monella tasolla
mukana. Tässä Tieteen päivien avajaispuheeseen
perustuvassa kirjoituksessa pohdin sattuman ja
strategisen tutkimuksen välistä jännitettä.
Saksalainen fysiologi Emile du Bois-Reymond
antoi toistasataa vuotta sitten pessimistisen vastauksen ihmisen kaikkitietävyyteen puhuessaan
suurista maailmanarvoituksista ja niiden transkendenttisesta luonteesta: Ignoramus et ignorabimus. Emme tiedä ja sellaiseksi jäämmekin.
Hänen maanmiehellään David Hilbertillä oli
sen sijaan luja usko ihmismielen mahdollisuuksiin selvittää maailman salaisuudet. Hän julisti
uhmakkaasti: Wir müssen wissen – wir werden
wissen! (Meidän on pakko tietää, ja me tulemme
tietämään!)
Hilbert oli vaikutusvaltainen matemaatikko,
joka kuuluisassa esitelmässään Pariisissa vuonna 1900 luetteli kymmenen suurta ratkaisematonta matemaattista ongelmaa. Yksi näistä oli
niin sanottu Riemannin hypoteesi. Mutta yrityksistä huolimatta tähän päivään mennessä ei
kukaan ole onnistunut todistamaan Riemannin
hypoteesia oikeaksi tai vääräksi. Olemmeko tuomittuja jäämään ignoranteiksi Riemannin hypoteesin kohdalla? Vai onko sen todistus piilossa,
systemaattisen haravoinnin ulottumattomissa,
ehkä vain sattumalta löydettävissä?
Vuoden 2015 Tieteen päivillä pohdittiin sattuman ja tieteen läheistä suhdetta. Historiasta
löytyykin esimerkkejä, joissa sattuma on ollut
ratkaisevassa asemassa merkittävien tieteellisten
havaintojen keksimisessä.
Kristoffer Kolumbus tiesi Maan pallon muotoiseksi, mutta arvioi sen koon neljä kertaa
oikeata pienemmäksi. Tämän takia hän erehdyksessä uskalsi lähteä etsimään Orienttia purjehtimalla Atlanttia länteen. Matkalla tuli tunnetusti
muutakin vastaan. Luigi Galvani, bolognalainen
anatomian professori, tutki 1700-luvun lopulla eläinten hermofysiologiaa. Hänen havaitsi
yllättäen, että sammakonreisi nytkähti, kun hän
kosketti sen paljasta hermoa metallisella preparointiveitsellä ja samaan aikaan hänen kollegansa tuotti hankaussähkökipinöitä jonkin matkan
päässä. Galvani luuli keksineensä uuden sähkön
lajin, eläinsähkön, ja avasi samalla tien sähkökemiaan, joka taas teki mahdolliseksi jatkuvan
sähkön lähteen, pariston.
Ehkäpä tunnetuin esimerkki on Sir Alexander Fleming, joka syyskuussa 1928 teki pienen
mutta merkittävän havainnon. Hän huomasi laboratorionsa nurkkaan vahingossa jätetyn
bakteeriviljelmän keskellä puhtaan kohdan. Siihen oli laboratorion siivomattomissa olosuhteissa osunut homepesäke, jonka Fleming tunnisti Penicillium-sukuun kuuluvaksi sieneksi. Se
osoittautui tehokkaaksi antibiootiksi, joka pystyi
tuhoamaan monia patogeenibakteereja. Nimellä
penisilliini se on sittemmin pelastanut lukemattomia ihmishenkiä.
Monet keksinnöt kirjataan sattuman nimiin,
ja tähän varmasti on syynä myös keksijöiden
omat kuvailut tapahtumien kulusta. Sattuman
sijaan ehkä usein on kuitenkin kysymys ennakoimattomuudesta. Tieteen luonteeseen kuuluu,
ettei tutkimuksen kulkua voi etukäteen suunnitella. Tällöin tutkijalta vaaditaan uskoa visioonsa. Tahtotila ja draivi on oltava päällä. Valppaus
on myös tarpeen: hänen on muistettava Louis
Pasteurin sanat: ”Sattuma suosii valmistautu-
25
nutta mieltä”. Alitajunnan on syytä olla virittynyt
kohdalleen. Yllättävä havainto herättää valmistautuneessa mielessä assosiaatioita, jotka johtavat uusille, mahdollisesti oikeille jäljille.
Ehkäpä sattumallakin on syynsä, mutta tieteen tulokset ovat siinä, että tulee jotain, jota ei
pitänyt tulla.
Mutta jotta tutkimuksen tulokset olisivat tiedettä, on ne dokumentoitava systemaattisesti
ja saatettava julkiseksi vertaiskritiikin kautta ja
tieteen foorumien ankarien sääntöjen mukaisesti. Tulosten on oltava testattavissa; julkaisun
perusteella lukijan on pystyttävä toistamaan
analyysi tai kokeet. Tekstin pitää olla yksiselittestä ja kurinalaista, värikkyys ja kaunopuheisuus saattavat olla haitaksi. Tieteellisessä julkaisuprosessissakin sattuma kurkistelee taustalta.
Vertaisarviointi ei aina ole objektiivista, tieteellisten sarjojen toimittajat ja julkaisuarvioijat
ovat ihmisiä. Koulukuntakiistoja löytyy muualtakin kuin humanistisista ja yhteiskuntatieteistä.
Tiede itseäänkorjaavana järjestelmänä ja uuden
tiedon tuottajana on kuitenkin osoittautunut
erinomaiseksi innovaatioksi.
On myös tärkeää huomata, että jos tulokset
onkin tieteessä perusteltava ankaran täsmällisesti, niin luovan idean syntymistapahtumaa
ei: inspiraatio saa tulla mistä vain, intensiivisen
työnteon ja keskittymisen seurauksena, unessa
tai vaikkapa peräti hallusinaation alaisuudessa.
Taiteellinen luova hetki on varmastikin samantyyppinen, sattumalle altis, mutta toisin kuin tieteessä, taiteessa tulosta ei tarvitse perustella: taideteos on perustelu itsessään.
Etsimään lähdetään sitä, minkä oletetaan olevan olemassa. Arkeologi käynnistää ”kaivinkoneen”. Asioiden on pakko paljastua kun riittävän
syvälle kaivetaan. Sieltä tulee vastaan jotain, jota
en ehkä odottanut, mutta se kyllä löytyy. Kaivamista parempi vertaus tutkimustyölle mielestäni on kuitenkin matka synkkään viidakkoon
aarretta etsimään. Vaivalloisen etenemisen ja
harharetkien jälkeen, pelottavien esteiden ja
ryteikköjen takaa joku sen saattaa löytää. Mutta
kuinka monen kohdalla sattuma esti löytämästä
aarretta ja eksytti vain syvemmälle pimeyteen?
Heistä ei enää koskaan kuulla mitään. Heidän
26
tarinansa kerrotaan hämärissä julkaisuissa, joista heidän artikkeleitaan ei kukaan lue eikä niihin
viittaa, mikä nykyisessä bibliometriahuumassa
on vielä vakavampaa.
Mutta onko tiede vain löytöretkeilyä ja poikamaista viidakkoseikkailua? Ympärillämmehän
on todellisia ongelmia. Maailmassa on hätää.
Eikö tieteen velvollisuus ole auttaa? Miksi ei
lääketiede ole pystynyt poistamaan maan päältä malariaa? Miksi insinööri ei osaa suunnitella
absoluuttisen turvallista atomivoimalaa? Miksi
ihmiset tappavat toisiaan – eikö yhteiskuntatiede löydä keinoja lopettamaan sodat?
Tällaisiin kysymyksiin ei ratkaisu löydy tietenkään sattumalta. Tieteeltä odotetaan panosta suurten yhteiskunnallisten, taloudellisten ja
globaalien kysymysten selvittämisessä. Onkin
luonnollista odottaa, että julkista rahoitustukea
nauttiva tiedeyhteisö antaa vastineeksi ympäröivää yhteiskuntaa ja maailmaa hyödyttäviä tuotteita: ongelmanratkaisuun kykeneviä maistereita
ja tohtoreita, keskusteluun ja vuorovaikutukseen
kykenevän ja halukkaan asiantuntijayhteisön,
relevanttia tutkimusta, joka jalostuu yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi, uusiksi työpaikoiksi
ja hyvinvoinniksi niin kotimaassa kuin rajojemme ulkopuolellakin.
Tieteen yhteiskuntavastuu
Esimerkkinä pyrkimyksistä kytkeä tiede lähemmin ympäröivään yhteiskuntaan voi mainita
lokakuun lopussa valmistuneen kansleri emeritus Kari Raivion selvityksen tiedepohjaisen neuvonnan organisoimisesta poliittisen ja muunkin päätöksenteon tueksi. Tässä perusteellisessa
raportissa pohditaan tutkimustiedon tuottajien
ja käyttäjien rajapintaa, ja mahdollisuuksia saada
päättäjien käyttöön mahdollisimman ajankohtainen, horisontaalisesti kattava ja jalostettu tutkittu tieto. Perusteena ovat kansainväliset esimerkit, politiikkatoimien tietopohjan laajentaminen,
lainsäädännön laadun kohentaminen ja kansainvälisten neuvotteluasemien parantaminen tiedediplomatian avulla. (Voi tosin kysyä, kuinka paljon tutkijayhteisöllä on poliitikoille annettavaa
tässä viimeisessä kohdassa; tiedemiesten parhaisiin hyveisiin ei diplomaattisuus taida kuulua.)
Raivion raportin suosituksiin kuuluu mm.
riittävillä resursseilla varustetun tiedeneuvonantajan viran perustaminen valtioneuvoston
kansliaan ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja sen Tiedeakatemiajaoston roolin korostaminen tiedeanalyysien kokoamisessa. Raportti on käynyt lausuntokierroksella ministeriöissä
ja tiedeyhteisössä. Jossain vaiheessa tiedämme,
mihin konkreettisiin toimenpiteisiin se johtaa.
Nykyinen tiedepolitiikan ilmapiiri Suomessa ja muuallakin korostaa tutkimuksesta saatavaa vastinetta. Yliopistot keskittävät voimiaan
strategisiin painoalueisiin, joita ovat esimerkiksi
energia, ympäristö, luonnonvarat, digitaalistuminen, terveys ja hyvinvointi. Viime kesänä voimaan tulleen Suomen Akatemiaa koskevan lain
pohjalta on perustettu strategisen tutkimuksen
neuvosto. Sen tehtävänä on rahoittaa ongelmakeskeistä, pitkäjänteistä ja ohjelmamuotoista
tutkimusta, joka tuottaa ratkaisuja suomalaisen
yhteiskunnan haasteisiin. Sen käytettävissä on
vuosittain 57 miljoonaa euroa. Tämä on noin
3 % valtion nykyisestä kahden miljardin suuruisesta tutkimus- ja kehittämisrahoituksesta.
Rahoitettava tutkimus on tarvelähtöistä ja hallinnon rajat ylittävää. Joulukuussa 2014 vahvistetut teema-alueet ovatkin kovin laajakantoisia:
siellä esiintyy sellaisia sanoja kuin teknologiamurros, muuttuvat instituutiot, resurssiniukka
yhteiskunta ja tasa-arvo.
On erinomaista, että aiemmin sektoroitu tutkimusrahoitus on nyt tarjolla koko tiedeyhteisölle. Se on kuitenkin tarkassa kontrollissa: valtioneuvosto nimittää strategisen tutkimuksen
neuvoston, päättää tutkimusten teemoista ja
painopisteistä sekä vahvistaa rahoituspäätökset.
Tämän vuoden tieteen päivien teeman näkökulmasta reunaehdot tuntuvat kovin tiukoilta. Tiede
ei ole ratkaisuautomaatti. Suljetaanko ulkopuolelle sattuma, tieteen evoluution katalysaattori?
Alexander Graham Bell sai patentin puhelimelleen vuonna 1876 ja aloitti liiketoiminnan,
josta kasvoi merkittävä tietoliikenneyritys Yhdysvalloissa. Bellin puhelinyhtiön tutkimuslaboratorion tehtävänä oli antaa tuotekehitystukea puhelinkeskuksien suunnittelussa, mutta myös vapaa
tutkimus sallittiin. Se toimi kuin vanhan ajan yli-
opisto. Seurauksena oli suurenmoisia keksintöjä
ja tuloksia. Mikroelektroniikan mullistanut puolijohdetransistori 1940-luvulla, koherenttia valoa
tuottava laser kaikkine sovelluksineen seuraavalla vuosikymmenellä, kolmen kelvinin avaruuden mikroaaltotaustasäteilyn löytyminen vuonna
1965, jonka merkitystä kosmologiaa ja maailmankaikkeuden alkuperää koskevien teorioiden
koetinkivenä ei voi yliarvioida. Ja monia muita.
Sittemmin Bellin laboratorio joutui tulosvastuun
kouriin. Eipä ole näkynyt Nobelin palkintoja enää
siltä ajalta.
Tämä esimerkki oli ehkä hiukan kärjistetty,
kun tarkoituksena on varoittaa liiasta strategisesta ohjauksesta. Vaikka perustutkimus ei olekaan
strategista eikä siten oikea instrumentti ratkaisuhakuisessa työssä vaikeiden yhteiskunnallisten ja
globaalisten ongelmien äärellä, on nämä ongelmat tietysti ratkaistava. Ei strateginen ajattelu ole
väärin. Yliopistot ja tutkimus eivät voi elää irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Maailmalla näkyy, että virkeiden ja taloudellisesti menestyvien alueiden sisältä löytyy usein merkittävä
yliopisto. Puhutaan innovaatioekosysteemeistä,
jossa eri yhteisöjen, toimijoiden ja ihmisten vuorovaikutus hyödyttää kaikkia osapuolia.
Ongelmanratkaisijat ja yrittäjähenkisyys ovat
tärkeitä, mutta yhteiskunta tarvitsee myös syvällisiä ajattelijoita. Tieteen aikajänne on pitkä ja se
toimii omassa ulottuvuudessaan. Siksi tiedettä
ei saa alistaa yhteiskunnallisen päätöksenteon
strategiseksi resurssiksi suuriin haasteisiin vastaamisessa. Omalakinen tiedeyhteisö on kestävämpi päätöksenteon ja tiedolla johtamisen
sparraaja kuin strategisten teemojen mukaan
järjestyneet tutkijaryhmien klusterit, joiden
operatiivista toimintaa ohjaa tieteen ulkopuolella piirretty tiekartta.
Yrittäkäämme löytää oikeanlainen rinnakkaiselon muoto, jossa tiedeyhteisö tuntee vastuunsa ympäröivää maailmaa kohtaan ja strategisilla päättäjillä riittää strategista herkkyyttä
kunnioittaa tieteen autonomiaa.
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston professori, joka toimi Tieteen päivien ohjelmatoimikunnan puheenjohtajana 2013–15.
27
Sattumaa ja maailmanpolitiikkaa
Erkki Tuomioja
En kuulu science fiction -kirjallisuuden suurkuluttajiin eikä genren tarjonta ole minua yleensä
puhutellut. Harvoihin poikkeuksiin lajin joukossa kuuluu Isaac Asimovin – jonka lapsellisia avaruusseikkailuja en muutoin ole arvostanut – poikkeuksellisesti aikamatkailua käsitellyt
kirja The End of Eternity. Siinä ajassa liikkumisen salaisuuden hallitsevat ”ikuiset” (eternals)
ohjaavat ihmiskunnan kehitystä tekemällä aika
ajoin pieniä, mutta historian kulkuun vaikuttavia muutoksia eri vuosisatoina eliminoidakseen
ihmiskunnan kehityksestä suuntauksen avaruusmatkailuun ja muunlaiset epätoivottavina
pitämänsä kehityksen polut.
Tällaisia pieniä, esimerkiksi laboratoriotutkimuksia sabotoivia, interventioita täytyy tehdä
jatkuvasti, sillä suurinkaan kehityksen kulkua
kääntävä ohjaustoimi ei estä ihmiskunnan kehityksen paluuta takaisin perusuomaansa viimeistään muutaman sadan vuoden kuluessa.
Asimov on tuskin tarkoittanut ajatustaan
vakavasti otettavaksi historian filosofiaksi. Silti
hänen kuvauksensa on jäänyt mieleeni varmaan
siksi, että se intuitiivisesti vastasi omaa käsitystäni historiallisesta determinismistä.
Tällaisen historiallisen determinismin voi
havaita parhaiten tiedon, tieteen ja niiden sovellutusten kehityskaaressa. Sattuma voi ohjata
yksittäisiä tapahtumia, mutta ei muuttaa suurta laajojen kehityskaarien ohjaamaa historian
suuntaa. Joku muu olisi kuitenkin ennemmin tai
myöhemmin keksinyt penisilliinin, vaikka Alexander Fleming olisi ollut huolellisempi bakteeriviljelmiensä kanssa.
Vaikeampaa on todeta, olisiko myös poliittisessa ja valtiollisessa historiassa tällaista yhtä
selvää pitkän aikavälin determinismiä. Deterministisellä ajattelulla on sekä uskontoihin liit-
28
tyvät juuret, mutta vielä enemmän vaikutusta on
ollut valistusajalla syntyneellä edistysuskolla.
Noista ajoista alkaen olemme olleet sen käsityksen varassa, että maailma kehittyisi koko ajan
parempaan suuntaan. Edistysusko saattoi olla
vahvimmillaan 1800-luvun Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ennen kuin 1900-luvun maailmansodat, keskitysleirit ja kansanmurhat alkoivat sitä ainakin joksikin aikaa horjuttaa. Tänään
sitä horjuttavin voima voi olla jo ekologisen
tuhon nouseminen varteenotettavaksi mahdollisuudeksi. Silläkin on deterministinen ilmiasu
eritoten uusimman ajan maailmantuhon ennusteiden muodossa.
Täydellisen deterministinen maailmankuva ei jätä tilaa sen enempää sattumalle kuin
vapaalle tahdollekaan. Tällaista maailmankuvaa
en jaa, koska pidän sekä sattumaa että ihmisen
tahdonvaraisia valintoja mahdollisina. Tämä
on kuitenkin olettamus, jota ei voi verifioida
eikä falsifioida. Jos vapaata tahtoa ei olisi, niin
miten elämämme eroaisi nykyisestä? Vastaus
on, ettemme itse pystyisi sitä mitenkään näkemään. On paradoksaalista, ettei periaatteellinen
usko täydelliseen determinismiin ole este näyttää aktiivisilla omilla toimilla ja valinnoilla täyttävänsä Jumalan tahtoa.
Sattuma tai determinismi haastaa myös historiantutkimusta. Ammattihistorioitsijat ovat
usein karsastaneet ajatusta kontrafaktuaalisesta historiasta ja ”mitä jos” -kirjallisuudesta. En
ole sotahistorian erityisemmin perehtynyt, mutta minulle on jäänyt vaikutelma, että sotahistorioitsijat olisivat ehkä muita alttiimpia harrastamaan jossittelua ja spekuloimaan sillä, miten
jokin taistelu olisi voinut päätyä toisin, jos vaikka puolustajan oikean sivustan vahvistukset
eivät olisi myöhästyneet eksyttyään sumussa jne.
Jotenkin tuntuu siltä, että tällaisessakin tilanteessa olisi useimmiten kuitenkin jonkin ajan
kuluttua toteutunut sama lopputulos, jonka välttäminen olisi edellyttänyt paljon useampia, toistuvia ja samaan suuntaan johtavia sattumia. On
vaikea uskoa, että ensimmäisen maailmansodan
syttyminen oli kiinni vain siitä, että Frans Ferdinandin autonkuljettaja kääntyi risteyksessä väärään suuntaan niin, että kruununperillinen päätyi Gavrilo Principin tähtäimeen.
Toki monet sodat ja tapahtumat olisivat
hyvin voineet saada myös radikaalisti toisen ja
histo
riaa merkittävästi muuttaneen suunnan.
On kiehtovaa kysyä, minkälaisen kulun toinen
maailmansota olisi saanut, jos Suomi olisi pyytänyt ja Ruotsi sallinut ranskalais-englantilaisen
retkikunnan läpikulun Pohjois-Suomeen ennen
talvisodan rauhantekoa. Se, että näin ei tapahtunut, ei kuitenkaan ollut sattuman satoa vaan
päättäjien tietoinen valinta.
Toteutumattomien mahdollisten tapahtu
mien ja niistä seuraavien kehityskulkujen
kuvitteleminen voi tietysti johtaa hyvinkin
kiinnostaviin ajatusleikkeihin. Mutta mitä epärealistisempien toteutumattomien vaihtoehtojen
varaan näitä vaihtoehtoisia historioita rakennetaan, sitä vähemmän niillä on tekemistä vakavasti otettavan historiatieteen kanssa. Kelpo
satiiria tai tieteiskirjallisuutta niillä eväillä toki
syntyy.
Aivan toinen asia on pohtia sattuman merkitystä maailmanpolitiikassa silloin, kun sattuma
todella on toteutunut. Niissä tilanteissa ollaan
suorastaan historiatieteen ytimessä, ymmärtämässä sitä, että toisinkin olisi voinut käydä.
Meillä on nykyhetkessä toimiessammekin turhan usein taipumus luulla varmuudella tietävämme, millä raiteella kohti tulevaisuutta etenemme. Silti olemme epävarmuuksien keskellä
kuitenkin ehkä jollain tavoin alttiita ymmärtämään, miten vähän predestinoitua tulevaisuus
lopulta on.
Historiaa tarkastellessamme olemme sen
sijaan kovin herkästi taipuvaisia ajattelemaan,
että tapahtumat etenivät vääjäämättä juuri
toteutuneella uralla. Tällainen ilmiö on Suomen
historian tarkasteleminen joulukuun 6. päivän
tirkistysaukosta, jolloin kaikki sitä edeltänyt
saadaan helposti näyttämään ikään kuin vääjäämättömältä kehitykseltä juuri tähän itsenäistymistulokseen. Mutta tulevaisuuden luonne on
tietysti ollut menneisyydessä yhtä arvaamaton
kuin nytkin.
Sattumalla on ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jota maailmanpolitiikka mitä suurimmissa määrin on, aina sijansa. Suurilla, syvillä
ja pitkäkestoisilla yhteiskunnallisilla rakenteilla
ja niistä johtuvilla polkuriippuvaisuuksilla on
maailmanpolitiikassa niin ikään suuri merkitys.
Mutta viime kädessä politiikka on kaikilla tasoillaan ihmisten tekemää.
Kaaosteoreetikot tuntevat hyvin ajatuksen siitä, kuinka pienikin paikallinen muutos
voi lopulta johtaa valtaviin, koko järjestelmään
ulottuviin seurannaisvaikutuksiin. Tunnettuun
perhosefektiin rinnastettavia esimerkkejä sattuman roolista maailmanpolitiikassa voi löytää yllin kyllin sekä kaukaisesta historiasta että
aivan lähimenneisyydestäkin. Nykyisessä yhä
keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa tällaisten paikallisten sattumien vaikutusten nopeus ja
kattavuus kasvavat alati. Maantieteellinen etäisyys on yhä vähemmän esteenä sattumien seurausten leviämiselle.
Viime vuonna muisteltiin näyttävästi kahta Euroopan historian kulkua merkittävästi
muuttanutta tapahtumasarjaa, kun ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tuli kuluneeksi
sata vuotta ja Berliinin muurin murtumisesta 25
vuotta. Molemmissa tapauksissa liikkeessä olivat aikanaan lopulta valtavat historialliset voimat, joiden vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen
asti ja joiden takana ei ollut yhtä yksittäistä syytä. Mukana taustasyiden vyyhdissä oli silti paljon sattumaakin. Australialainen historioitsija
Christopher Clark on paljon myyneessä kirjassaan The Sleepwalkers osuvasti kuvannut Euroopan ajautumista suursotaan ilman, että sitä
oikeastaan kukaan aktiivisesti halusi. Vallanpitäjien unissakävely oli lukuisten onnettomien sattumien summa, joka johti miljoonien ihmisten
kärsimykseen.
Myös Berliinin muurin murtuminen neljännesvuosisata sitten oli osa pitkäkestoista mur-
29
rosta, joka olisi tavalla tai toisella voinut johtaa
kylmän sodan päättymiseen muitakin polkuja
pitkin. Se, että Länsi- ja Itä-Berliinin rajan ylittäminen muuttui mahdolliseksi juuri 9.11.1989,
oli sen sijaan puhdasta sattumaa, jonka alkulähde on paikallistettavissa yhteen yksittäiseen lehdistötilaisuuteen. DDR:n valtapuolueen
edustajan huolimaton lausunto rajamuodollisuuksien muuttamisen voimaantulon ajankohdasta sai liikkeelle ihmismassat, joita ei enää
voinut pysäyttää. Kuten kulunut sanonta kuuluu, loppu on historiaa. Ja toisin kuin Francis
Fukuyama samoihin aikoihin ennusti, historia
ei suinkaan loppunut. Sattuman kanssa joudumme tulemaan toimeen jatkossakin.
On syytä painottaa, etteivät maailmanpoliittisesti merkittävät sattumat suinkaan aina johda traagisiin murhenäytelmiin, olipa kyse sitten MH17-koneen alasampumisesta Ukrainan
ilmatilassa tai erilaisista luonnonkatastrofeista.
Esimerkkejä sattumista, joilla on arvaamattoman suuria myönteisiä vaikutuksia, löytyy lähes
loputtomasti esimerkiksi tieteen ja teknologian
alalta. Tieteellinen perustutkimus, alalla kuin
alalla, on paitsi pitkäjänteistä ja systemaattista
työtä myös ovien avaamista sattuman hyödyntämiselle. Jättäkäämme siis myös sattumalle tilaa,
ainakin tieteen teossa.
Kirjoittaja on ulkoministeri. Hän esitti tämän valtiovallan tervehdyksen Tieteen päivien avajaisissa
7.1.2015.
30
BIOSYNTEESI 20 VUOTTA
Biosynteesi on Helsingin yliopistossa vuonna
1995 perustettu symposiosarja, jonka tarkoitus
on valaista luontoon, elämään ja ihmisyyteen
liittyviä keskeisiä kysymyksiä monitieteisesti,
niin luonnontieteiden kuin ihmis- ja kulttuuritieteidenkin näkökulmasta. Symposiot saivat
alkunsa tarpeesta edistää vuoropuhelua biologian ”kahden kulttuurin” välillä, yhtäältä ekologiaan ja evoluutiobiologiaan, toisaalta soluja molekyylibiologiaan sekä biolääketieteeseen
suuntautuneiden biotieteilijöiden kesken. Pian
nähtiin kuitenkin tarve huomioida laajemmin
eri tieteenalojen näkökulmia vastapainona biologismille, eli naiiville pyrkimykselle palauttaa
ihmistieteet biologiaan. Vuonna 2015 symposio
viettää 20-vuotisjuhlaansa. Vuosien varrella Biosynteeseissä on käsitelty erilaisia monitieteisesti
kiehtovia aiheita, kuten biologia ja kieli (1996),
tietoisuus (1998), aika ja elämä (2002), elämän
reunaehdot (2003), emootiot (2009) sekä seksi
ja kuolema (2013).
Vuonna 2015 Biosynteesin teemana on Biologinen ihmiskuva. Symposio alkaa 6.5. Helsingin
yliopiston juhlasalissa professori Richard Leakeyn Suomen Kulttuurirahaston Yrjö Reenpää
-luennolla ”50 years of African origins as both
researcher and observer”. Viikin kampuksella on
yleisölle avoimia luentoja 7.–8.5. (www.biosynteesi.fi/ohjelma/).
Sitaatti-indeksit ja tieteellisten artikkeleiden
kvasimarkkinat
Jukka Gronow
Tieteelliset tuotokset ja palvelut – nykyistä taloudellista puhetapaa käyttääkseni – ovat hyviä esimerkkejä taloudellisista singulariteeteista. Sellaisina ne muistuttavat monia muita kulttuurituotteita,
kuten taideteoksia, elokuvia tai vaikkapa vuosikertaviinejä. Singulariteetit ovat, niin kuin niiden nimikin osoittaa, moniulotteisia ja keskenään vertautumattomia. Niiden laadun määrittäminen on lisäksi
aina periaatteellisesti epävarmaa. Siten ne eroavat
ratkaisevasti homogeenisista massatuotteista.
Singulariteettien monidimensionaalisuus johtuu siitä, että ne koostuvat monista keskenään
riippumattomista ja heterogeenisista aineksista, joiden takia niiden kokonaisuus ei ole vain
osiensa summa. Tästä johtuen niiden vertaaminen on vaikeaa ja mahdollista aina vain jostakin
rajoitetusta näkökulmasta käsin. Niiden arviointi muistuttaa siten esteettisen arvostelukyvyn
käyttöä, joka ei voi nojata mihinkään yksinkertaisiin sääntöihin tai selkeisiin, yksiselitteisiin
laatukriteereihin vaan edellyttää aina monipuolista, asiantuntevaa harkintaa ja perusteellista
puntarointia.
Laadun arvioinnin epävarmuus merkitsee
sitä, että jonkin uuden tieteellisen teorian tai
vanhan uudelleentulkinnan syntyä on mahdotonta ennustaa. Samoin on mahdotonta varmasti
sanoa jostakin tieteellisestä artikkelista kuuluuko se niihin, joiden arvo vain paranee ajan myötä vai päinvastoin niihin, jotka herättävät paljon
huomiota hetkellisesti syntyessään kadotakseen
pian kokonaan historian unholaan. Nämä periaatteelliset ongelmat eivät merkitse sitä, etteikö
tällaisten tuotteiden ja palveluiden laatua voida
vertailla ja arvioida. Näinhän on tehty perinteisestikin. Ilman laadun arviointia niillä ei olisi
arvoa ja ”hintaa” eikä siten myöskään markki-
noita. Tieteen tuotteiden markkinat ovat tosin
kvasimarkkinoita, joilla on ensisijaisesti yksi
ostaja, valtio, joka rahoittaa – tai hinnoittelee –
tutkimusta enenevässä määrin käyttämällä tuotteiden laatupisteytystä. Se arvottaminen, joka
vasta konstituoi tieteen (kvasi)markkinat, voi
kuitenkin olla ja on ollut varsin erilaista. Siitä,
miten tämä arvottaminen tapahtuu ja miten toimintaa sen avulla tieteen maailmassa ohjaillaan,
seuraa hyvin erilaisia toimintatapoja ja orientaatioita siihen nähden, minkälaisiin asioihin tutkijat ja tutkimuslaitokset ensisijaisesti tutkimustoiminnassaan panostavat ja pyrkivät.
Taiteen arvottaminen tapahtuu ensi sijassa taidekriitikoiden ja -historioitsijoiden – taiteen asiantuntijoiden – toimesta. Taide-esineiden esteettinen arvottaminen edellyttää avointa
keskustelua, jossa voidaan esittää perusteltuja
kantoja puolesta ja vastaan. Vaikka yhdestä ja
samasta maalauksesta voidaan esittää hyvinkin
erilaisia tulkintoja ja painottaa sen eri aspekteja, yleensä kriitikoiden keskuudessa syntyy ja
vallitsee jonkinlainen konsensus, joka on avoin
radikaaleillekin uudelleenarvioinneille, jotka
saattavat heilauttaa rajustikin taideteosten arvojärjestystä ja hintoja. Markkinoiden toiminnalle
riittää, että taideteokset voidaan kunakin hetkenä luokitella jonkinlaisiin suuntaa antaviin laatuluokkiin, jotka jättävät tilaa myös yksilöllisille
makumieltymyksille.
Tieteen maailmassa laatuarvio on perinteisesti tapahtunut varsin samoin vertaisarvioiden
perusteella, alan asiantuntijoiden muodostamissa asiantuntijaryhmissä, joilta on pyydetty lausuntoja esimerkiksi tehtäviä täytettäessä tai tutkimusrahoja jaettaessa. Viime aikoina tämän
substantiaalisen arviointiprosessin rinnalle, ja
sen osittain syrjäyttäen, on tullut uudenlainen
31
väline, joka perustuu bibliometriaan, tieteellisten artikkeleiden pisteytykseen niiden sitaattiindeksien ja impaktipisteiden perusteella. Jokainen tutkija tai tutkimusryhmä voidaan näiden
avulla asettaa paremmuusjärjestykseen kertomalla heidän tiettynä aikana julkaisemiensa
artikkeleiden lukumäärä niihin kohdistetuilla
viittauksilla ja niiden saamilla impaktipisteillä.
Impaktipisteet perustuvat siihen, kuinka paljon
kyseiseen tieteelliseen lehteen, jossa artikkeli
on julkaistu, on viitattu muissa lehdissä tiettynä aikana. Ensisijaisesti on kyse siis tieteellisten
lehtien luokittelusta paremmuusjärjestykseen
tai laatuluokkiin niihin kohdistuneiden viittausten ja vasta toissijaisesti niissä julkaistujen artikkeleiden paremmuuden perusteella.
Bibliometriset mittarit ovat nykyisin teknisesti varsin kehittyneitä. Ne voivat esimerkiksi ottaa huomioon eri aloilla vallitsevat erilaiset
viittauskäytännöt ja tuottaa tällä tavoin standardoituja mittoja. Näin saadaan tulokseksi yksinkertainen numeerinen mitta, jonka avulla kaikki artikkelit, tutkijat ja tutkimusyksiköt voidaan
asettaa paremmuusjärjestykseen. Bibliometristen menetelmien kehittäjät tosin varoittavat
käyttämästä niitä yksittäisten tutkijoiden vertaamiseen, mutta se ei estä niiden epävirallista ja jo
ilmeisen yleistä käyttöä perusteluina vaikkapa
uusia työntekijöitä valittaessa. Järjestelmän on
tehnyt teknisesti mahdolliseksi automaattinen
tietojärjestelmä, Web of Science (WoS), johon
kuuluu tuhansia tieteellisiä aikakauslehtiä.
Myös taiteen puolella on syntynyt samanlaisia ja jo sangen vaikutusvaltaisia impaktipisteytysjärjestelmiä kuin tieteessä, esimerkkinä Saksan Kunstkompass. Siinä taitelija ”kerää” pisteitä
taiteelleen näyttelytilojen ja julkaistujen kritiikkien perusteella, jotka vaikuttavat hänen teostensa hintaan. Mutta ainakin toistaiseksi taiteesta puuttuu vielä samanlainen lähes kaiken
kattava tietojärjestelmä kuin tieteeseen luotu.
Ranskalainen sosiologin, Lucien Karpikin
kirjoitus ”What is the price of a scientific paper”
(2011), jonka ajatuksia tieteellisten singulariteettien markkinoista olen edellä selostanut,
on tutkinut laajasti erilaisten singulariteettien
taloutta lakiasiainpalveluista äänilevyjen top ten
32
-listoihin (ks. Karpik 2010). Hän on perustellusti sitä mieltä, että ongelma ei ole arviointivälineiden – tai niin kuin hän niitä kutsuu koordinaatiovälineiden – olemassaolo tai käyttö
sinänsä. Ilman niitä kaikki arviomme olisivat
aina yksityisiä ja satunnaisia eikä niiden perusteella kyettäisi mitenkään koordinoimaan singulariteettien tuotantoa jollakin alalla, vaikkapa
tieteessä. Nämä välineet ja siten myös arvottamisen luonne voivat kuitenkin olla hyvin erilaisia,
kuten jo edellä olevat esimerkit taiteen maailmasta osoittavat. Ne voidaan jakaa ensisijaisesti
formaaleihin ja substantiaalisiin välineisiin. Tieteessä näitä kahta vaihtoehtoa vastaavat toisaalta
sitaatti- tai impaktipisteiden laskeminen ja toisaalta perinteinen vertaisarvio. (Olennaista Karpikin mukaan ei ole se, voidaanko arvio esittää
määrällisinä lukuina laadullisten luonnehdintojen sijaan.) Tämä saattaa kuulostaa oudolta vastakkainasettelulta, sillä perustuvathan impaktipisteetkin aikakauslehtien käyttämään peer
review -systeemiin.
Näiden kahden vertaisarvioinnin välillä on
kuitenkin tärkeitä periaatteellisia eroja. Ensinnäkin, nyt arvion kohteena on aina yksittäinen artikkeli eikä jonkin tutkijan tai tutkimusryhmän kokonaistuotanto. Toiseksi, aikaisempi
vertaisarvio oli suhteellisen avoin ja kaikkien
arvioitavissa, nykyinen taas on salainen ja anonyymi, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa. Kolmanneksi, arviointien toimeenpano ja
valvonta on ”ulkoistettu” lehtien toimituksille,
jotka valitsevat, mitkä artikkelit ylipäänsä lähetetään arvioitaviksi ja keitä pyydetään ne arvioimaan. Tutkimuspoliittista päätösvaltaa on siirretty merkittävästi lehdille ja niiden toimittajille.
Ja neljänneksi, laatua koskeva arvio puristetaan
nyt yhteen ulottuvuuteen.
Bibliometristen laadun mittausmetelmien
käyttö nauttii varsin laajaa tukea, eikä vähiten
tutkijoiden omassa keskuudessa. Eikä tämä varmaan johdu vain siitä, että jotkut laskelmoivat
hyötyvänsä taloudellisesti niiden käytöstä. (Itse
asiassa koko järjestelmä perustuu oletukselle, jonka mukaan tutkijoita ja tiedemiehiä, niin
kuin muitakin ihmisiä kaikilla muillakin elämänalueille, motivoi ensisijaisesti heidän oma
taloudellinen etunsa. Jokainen on, tai jokaisen
tulisi olla ainakin hengeltään, pienyrittäjä.) Järjestelmällä on eittämättä etunsa. Sehän tekee
mahdolliseksi arvioida nopeasti ja suhteellisen
vähin kustannuksin – ja ainakin näennäisen
yksiselitteisesti ja objektiivisesti – erittäin suuren artikkeli- ja tutkijamassan ansiot. Hallinnolliselta kannalta sen etuna on myös se, että kuka
tahansa hallintomies voi sen avulla tehdä tutkimusta ja tiedettä koskevia päätöksiä tuntematta
lainkaan tutkimusalaa tai tutustumatta sen tutkimustuotoksiin. Päätöksistä tulee teknisiä ja
näennäisen kiistattomia: me palkitsemme parhaita!
Impaktipisteiden laskemisen ilmeisiin puutteisiin on kiinnitetty huomiota ja niihin on myös
jo puututtu. Eri tieteenalojen julkaisuja viittauskäytännöt ovat hyvin erilaisia. Sitaatti-indeksien
käyttämät tiedot ovat kovin anglosaksisesti painottuneita ja sortavat siten etenkin niin sanottuja kansallisia tieteitä. Ne koskevat vain tieteellisiä artikkeleita, siksi muunlaiset tuotteet, kuten
monografiat, jäivät niiden ulkopuolelle. Tällaiset
epäkohdat voidaan toki korjata sekä suhteuttamalla että laajentamalla sitä dataa, josta pisteet
lasketaan. Mutta samalla ratkaisuksi ehdotetut keinot paljastavat hyvin tällaisten indeksien
yleisemmän ongelman. Miten määrätä mukaan
hyväksyttyjen erilaisten tuotteiden painoarvo?
Kuinka montaa artikkelia yksi monografia – ja
kuinka paksu – vastaa, ja miten verrata vaikkapa
yhdysvaltalaisen ja suomalaisen lehden impaktipisteitä toisiinsa. Ratkaisut ovat välttämättä
mielivaltaisia tai parhaassakin tapauksessa sopimuksenvaraisia. Puhtaista, alkuperäisistä indekseistä luistaminen tuo itse asiassa hyvin esille
sen tosiasian, että kokonaisuuden arvo ei muodostu osiensa summasta. Vaikka tällaisilla täydennetyillä indekseillä voitaisiinkin korjata joitakin alkuperäisen laskennan puutteita, ne eivät
ratkaise sen suurta periaatteellista ongelmaa:
mitä mittari oikein lopulta mittaa?
Artikkeleiden laadun arvioinnissa on olennaista se, kuinka paljon siihen lehteen, jossa
artikkeli on julkaistu, on viitattu muissa lehdissä. Pelkkä julkaisujen suuri määrä ei siis riitä tekemään tutkijasta hyvää, jos kukaan ei
viittaa häneen tai artikkelit on julkaistu ”huonotasoisissa” lehdissä. Tieteelliseen artikkeliin
ja lehteen voidaan kuitenkin viitata monesta
eri syystä. Artikkeli voi olla vaikkapa hyvä esimerkki vääränlaisesta ajattelutavasta ja sellaisena oiva kritiikin kohde. Tai se voi vahvistaa ja
tukea tutkijan omia käsityksiä tuomatta niihin
juuri mitään uutta. Se voi myös todeta jotakin
jokseenkin yhdentekevää, mutta yleisesti hyväksyttyä, ja olla sen takia sopiva rituaalinomaisen
siteerauksen kohde. Karpik ehdottaakin, että jos
mittari jotakin mittaa, niin jonkinlaista tieteellisen artikkelin yleistä käyttökelpoisuutta – mitä
erilaisimpiin käyttötarkoituksiin – eikä tieteellistä vaikuttavuutta. Tällaisen formaalin ohjausvälineen käyttö ei ole omiaan rohkaisemaan
luovuutta tai uuden keksimistä, vaan se saattaa
paremminkin palkita ja kannustaa varovaiseen
konformistisuuteen ja tuottaa yhä enemmän
lähes samanlaisia tuotoksia. Selvimmin tämä
näkyy siinä, että esitystavaltaan ja pituudeltaan
varsin tarkoin säädellystä ja mielellään englanninkielisestä artikkelista on tullut tieteen standardituote, mutta pahimmillaan standardisointi
voi ulottua artikkeleiden sisältöön. Myös lehtien
peer review -järjestelmän usein oletettu perinteistä vertaisarviota parempi objektiivisuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi eikä siitä ainakaan
ole mitään tutkittua näyttöä.
Sitaatti- ja impakti-indeksit ovat omiaan yksiulotteistamaan tieteellistä maailmaa, jonka mielellämme näkisimme moniulotteisena ja rikkaana. Niihin verrattuina esimerkiksi Michelinin
ravintolaoppaat tai Harpers Wine Trade Guide
ovat huomattavasti kehittyneempiä ja moniulotteisempia laadun arvioijia ja kuluttajan toimien
ohjaajia. Onkin luultavaa, että impaktipisteiden avulla tapahtuvan arvion rinnalla tulee säilymään myös toisenlaisia ja moniulotteisempia
arviointiperusteita. Ongelmana tällöin on, että
tieteeseen voi syntyä kaksoisstandardeja ja sen
myötä eräänlainen kaksinaismoraali. Yhtäältä
kaikkien täytyy yrittää tyydyttää indeksien vaatimuksia, mutta jos samalla sisimmässämme
tiedämme, että ne eivät kerro koko totuutta tai
että niiden antama kuva on pahasti vääristynyt,
niiden mukaan orientoituminen voi jäädä vain
33
ritualistiseksi pakkopullaksi. Kaikkihan me tiedämme – ja tuomme mielellämme esille ainakin työpaikan kahvihuonekeskusteluissa – että
on myös sellaisia ”oikeita tai aitoja” tutkijoita,
jotka antautuvat tieteelleen odottamatta nopeita palkintoja ja ovat aidosti luovia kaikista pinnallisista arvioinneista välittämättä. Todetaan,
että yliopiston huippuyksiköksi voi päästä vain
mukautumalla kiltisti tiedehallinnon muodollisiin vaatimuksiin, laatimalla kaikki suunnitelmat ja raportit oikein ja ajallaan.
Se, mikä tekee tämän laajalti Eurooppaan ja
muuhunkin maailmaan levinneen indeksipolitiikan lopulta todella arveluttavaksi on, että
ilman sen suurempaa taipumusta vainoharhaisuuteen on helppo nähdä se osana merkittävää
ja nopeaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten hallinnon ja ohjauksen uudistamista, joka on nopeasti tuhonnut lähes kaikki sellaiset tiedeyhteisön
omat hallintoelimet, joiden avulla tutkijat ennen
osallistuivat kollegoidensa työn ja tulosten arviointiin sekä oman työympäristönsä ja tutkimustensa edellytysten hallintaan. Niiden sijaan on
luotu kokonaan uudenlainen ”vallan vertikaali”.
Juuri tällaiseen uuteen, ylhäältä päin ohjautuvaan hallintokulttuuriin formaalit ja näennäisen
yksinkertaiset ohjausvälineet, kuten impaktipisteet, sopivat mainiosti. Nehän tekevät tiedepolitiikasta ja -rahoituksesta lähes pelkkää tekniikkaa, jonka ratkaisuja ei voi juuri kyseenalaistaa.
Kukapa ei haluaisi, että parhaat palkitaan!
Kirjallisuus
Karpik, L. (2010): Valuing the Unique: The Economics of Singularities. Princeton University Press.
Karpik, L. (2011): What is the price of a scientific paper?
Kirjassa: Beckert, J., ja Aspers, P. (toim.): The Worth
of Goods. Valuation & Pricing in the Economy, 63–85.
Oxford University Press.
Kirjoittaja on Uppsalan yliopiston professori (emeritus) ja Helsingin yliopiston dosentti.
34
PALKITTUJA
Koneen Säätiön Vuoden tiedekynä -palkinnon
2015 ovat saaneet filosofian tohtori Jari Lyytimäki ja filosofian maisteri Janne Rinne kirjastaan Valon varjopuolet – Valosaaste ympäristöongelmana (Gaudeamus 2013). Tänä vuonna
palkinto myönnettiin ympäristöntutkimuksen
alan tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen
kieltä on käytetty erityisen ansiokkaasti.
Suomen Kulttuurirahasto jakoi apurahoina
ennätykselliset 23 miljoonaa euroa vuosijuhlassaan 27.2. Apurahoista puolet myönnettiin
taiteeseen ja puolet tieteeseen. Palkinnot merkittävästä kulttuuriteosta tieteessä saivat merikapteeni, kasvitieteilijä Markku Häkkinen ja
professori Riitta Konttinen. Häkkinen on tehnyt merkittävää työtä luonnonbanaanikasvien luokittelussa, nimeämisessä ja tieteellisessä
kuvaamisessa. Konttinen on tehnyt merkittävän uran taidehistorian tutkijana, opettajana ja
tietokirjailijana. Kulttuurirahasto myönsi myös
eminentia-apurahoja tieteen ja taiteen edustajille. Lisäksi se rahoittaa sekä säätiöiden Post doc
-poolin että Professoripoolin hakijoita.
Kalevalaseuran Eepospalkinnon on saanut
professori Jan Čermák. Hän on englannin kielen
ja historiallisen kielitieteen tutkija, joka sai palkinnon merkittävästä työstä Kalevalan ajantasaisen, kommentoidun laitoksen julkaisemiseksi
tšekin kielellä sekä eepoksen tunnetuksi tekemisestä Tšekissä.
Tosiasia vai tulkinta? Juha Rikama
Yksi pahimmin ihmistiedon varmuutta horjuttavia
seikkoja on epävarmuus siitä, onko kysymyksessä
tosiasia vai tulkinta. Kumpaakaan käsitystä emme
voi riitatapauksissa puolustaa ehdottoman varmoilla perusteilla. Ongelmasta tekee perusongelman se, että se ilmenee kaikilla elämänalueilla, niin
kaikilla tieteen ja taiteen alueilla kuin käytännön
elämässäkin. Elämmekö siis tosiasioiden vai tulkintojen maailmassa?
Tosiasiat liitetään tavallisesti konkreettiseen
havaitsemiseen, aistien todistukseen, tulkinnat
abstrahoimalla muodostettuihin käsityksiin ja
mielipiteisiin. Mutta aistihavainto voi sekin olla
tulkinta, kuten silminnäkijöiden ristiriitaisista
todistuksista tiedämme. Toisaalta kaikkia abstraktisia teorioitakaan emme pidä tulkintoina.
Esimerkiksi painovoimalakia pidämme kiistattomana tosiasiana, vaikka se on korkea-asteinen
abstraktio, tulkinta kappaleiden käyttäytymisestä. Teoriakin voi siis ajan mittaan muuttua
tosiasiaksi. Toisaalta tieteen historia todistaa,
että tosiasiana pidetty käsitys voi tutkimuksen
edistyessä paljastua tulkinnaksi, kuten auringon
kiertoliike maapallon ympäri tai ”valoaine” flogiston. Tulkinta muuttuu tosiasiaksi sitä varmemmin, mitä enemmän intersubjektiiviset havainnot sitä tukevat ja mitä hyödyllisemmäksi se
käytännön elämässä osoittautuu. Painovoimasta ja Maa-keskisestä maailmankuvasta emme
enää kiistele, mutta suurta osaa tiedostamme on
syytä vieläkin pitää tulkintana maailman tilasta,
jota vaihtoehtoiset tulkinnat voivat tutkimuksen
edistyessä horjuttaa. Paitsi tosiasioiden ja tulkintojen maailmassa
elämme myös merkkien ja merkitysten maailmassa. Merkkien avulla ilmaisemme sekä tosi-
asiat että tulkinnat. Tulkinnan osuus merkityksen muodostumisessa on tärkeä ennen kaikkea
siksi, että tulkintaerot aiheuttavat ihmisten ja
kansojen keskuudessa eriasteista erimielisyyttä,
lievimmillään henkevää väittelyä taideteoksen
todellisesta merkityksestä, pahimmillaan kansainvälisiä konflikteja, joissa tulkinnan oikeus
yritetään todistaa sodalla. Suuret tulkintataistelut ovat aina muovanneet historian kulkua. Niiden lomassa on ollut
havaittavissa pyrkimystä yhteisymmärrykseen,
yleensä tosin voittajan ehdoilla. Maailmansotien
ja kylmän sodan jälkeen oli havaittavissa entistä voimakkaampaa pyrkimystä maailman yhtenäistämiseen. Se ilmeni entistä useampina yhteisesti hyväksyttyinä tulkintasopimuksina. Näihin
perustuvat Euroopan unionin synty, maailmankaupan jatkuva kasvu, kansainvälinen rauhanturvaamistoiminta tai kansainvälisen tuomioistuimen perustaminen. Ne ovat hämmästyttäviä
saavutuksia tulkintaerojen runtelemassa maailmassa.
Maailman standardisoitumista aiheuttavasta
globalisoitumisesta huolimatta maailman merkit tulkitaan edelleen monilla tahoilla hyvin eri
tavoin. Kriisien aiheet ovat vaihtuneet, mutta
kriisit eivät ole kadonneet. Maailman rauhaa nykyään ehkä eniten horjuttava tulkintaero on se, että islamin militanttisiipi pitää kristillisiä länsimaita siirtomaaimperialismin jatkajina, mitä tulkintaa länsimaat
eivät hyväksy. Lisäksi erilaiset islamin tulkinnat ovat johtaneet muslimien kesken toistensa
tuhoamisvimmaan, mikä muistuttaa ihmiskunnan aikaisempia uskonsotia. Niitä muistuttaa
tosin usein myös Yhdysvaltojen toiminta kansainvälisen politiikan alueella.
Alkuaan riideltiin luonnon saastumisen ja
35
ilmastonmuutoksen seurauksista, nyttemmin
niiden torjumisen keinoista ja vaikutustehosta.
Kommunistisen talousopin hävittyä kapitalistiselle tulkintataistelua käydään nykyään vapaan
markkinatalouden säätelyn asteesta. Talouspolitiikan pysyvä kiistanaihe on, paraneeko taloustilanne enemmän leikkaamalla menoja vai elvyttämällä eli tukemalla vanhoja yritysmuotoja ja
sijoittamalla uusiin. Tällaisten tulkintaerojen
ratkaisemiseen ei koskaan näytä riittävän kylliksi perusteita. Aiheuttamastaan monenlaisesta pahasta huolimatta tulkintaerot voidaan nähdä myös myönteisenä asiana. Ne ovat myös kehitystä eteenpäin
vievä voima, varsinainen kehityksen moottori.
Tiede on kehittynyt vain luomalla uusia teorioita
eli antamalla vanhoille tosiasioille uuden tulkinnan. Myös taidetta eniten uudistava voima on
ihmisten kokemusten jatkuva uudelleentulkinta.
Kilpailevien tulkintojen salliminen on demokraattisen yhteiskunnan tärkein tuntomerkki
ja vahvin vastavoima diktatuurille ja jähmettymiselle yhden ainoan oikean tulkinnan fundamentalismiin. Kilpailevien tulkintojen rinnakkainelo on osoitus kulttuurin rikkaudesta ja sen
jatkuvan uudistumiskyvyn ehto. ja nykyään jopa kansainvälinen yhteisö toimii
tämän käsityksen mukaan pääpiirteittäin hyvin
ja aina vain paremmin, koska maailmantulkinta
yhtenäistyy tiedon lisääntyessä jatkuvasti. Konservatiivisen käsityksen mukaan maailman merkit ovat itsenäisiä ja riittäviä merkitysten välittäjiä. Ne eivät tarvitse täydennyksekseen
ulkopuolista kontekstia, koska merkitys sisältyy kokonaan itse merkkiin ja kaikki tai ainakin
useimmat vastaanottajat myös havaitsevat merkin sekä ymmärtävät sen merkityksen samalla
tavalla. Koska ensi sijassa teksti määrää, miten vastaanottajat käsittävät sen, konservatiivinen
käsitys painottaa tekstien ja muiden merkkien
tuottamisen tarkkuutta: merkit on saatava vastaamaan mahdollisimman täydellisesti tosiasioita. Kirjoittamisen perinteisessä pedagogiikassa
tämä on aina ollut keskeinen tavoite. Eikä vain
tekstin tai muun merkin ymmärtäminen vaan
myös sen arvottaminen esimerkiksi taideteoksena voi perustua vain siihen, mitä siinä itsessään
on eikä vastaanottajan konteksteihin. Kauneus
enempää kuin totuuskaan ei tämän mukaan voi
olla katsojan mielessä, vaikka suosittu hokema
niin väittääkin.
Konservatiivinen käsitys: elämme
tosiasioiden maailmassa
Radikaali käsitys: elämme tulkintojen
maailmassa
Konservatiivisen käsityksen mukaan elämme
tosiasioiden maailmassa. Tämän käsityksen valta-aseman osoittaa ihmisten orientoituminen
käytännön elämässä ennen kaikkea tosiasioiden
mukaan ja myös esimerkiksi filosofian historia,
jossa tulkinnan kysymykset ovat saaneet vähemmän huomiota kuin tosiolevaisen pohtiminen.
Yhden teoreettisen perustelunsa tämä käsitys
sai viime vuosisadan puolivälissä vaikuttaneessa
strukturalismissa, joka näkee maailman pysyvien ja tutkijasta riippumattomien rakenteiden ja
merkitysten koostumuksena. Merkkien tulkinnan vastaanottajakohtaisen
vaihtelun ja merkitysten kontekstisidonnaisuuden korostaminen johtaa konservatiivien mielestä vain tarpeettomaan relativismiin ja sen
mukanaan tuoman mielivallan ja pessimistisen
maailmankuvan hyväksymiseen. Yhteiskunta
36
Tulkintaerojen vähentämiseksi on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota itse tulkintatapahtumaan ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Myös
yleinen demokratisoitumiskehitys on pakottanut kiinnittämään entistä enemmän huomiota siihen, mikä on vastaanottajien osuus viestintätapahtumassa. Tämä näkökulma tuottaa
aivan toisenlaisen kuvan inhimillisen viestinnän
ongelmista. Radikaali tulkintakäsitys on vahvistunut
strukturalismin jälkeiseen poststrukturalistiseen ajattelun ansiosta, joka korostaa rakenteiden, merkitysten ja tulkintojen kontekstiriippuvuutta. Sen pisimmälle kehitellyn muodon
mukaan ei ole olemassa tulkintatapahtumasta
ja sen kontekstista riippumattomia merkityksiä
vaan merkitys syntyy vasta, kun vastaanottaja
havaitsee merkin ja tulkitsee sen. Merkitys käsi-
tetään tällöin vastaanottajan psyykkiseksi aktiksi, joka syntyy merkin, esimerkiksi tekstin, kohdatessa vastaanottajan tulkintaresurssit. Niin
sanotun kontekstualismin mukaan millään merkillä, edes tekstillä, ei ole merkitystä sinänsä, sillä on vain merkityspotentiaali eli kyky laukaista
merkityksen kokemus vastaanottajassa. Se, millainen merkityskokemus syntyy, riippuu muun muassa vastaanottajan aikaisemmista tiedoista ja kokemuksista eli hänen kulttuurisista resursseistaan, mutta myös – ja monissa
tapauksissa eniten – hänen intresseistään. Nämä
kaikki muodostavat yhdessä tekstin tai minkä tahansa merkin tulkintakontekstin. Minkä
tahansa merkeiksi käsitettyjen ilmiöiden merkitykset ovat aina kontekstisidonnaisia merkitystulkintoja. Tulkintakontekstin huomioon oton avulla
voidaan selittää yhteiskuntaelämässä ja maailmanpolitiikassa yleiset tulkintaerot. Lääkärit
tulkitsevat eri tavoin potilaan oireita, asianajajat
asiakkaidensa toimia ja oikeuksia, valtiot maailmanpolitiikan tapahtumia. Kaikki historian eriasteiset konfliktit voidaan käsittää johtuneiksi
yksilöiden, eturyhmien tai valtioiden tulkintaeroista merkiksi käsitettyyn aktuaaliseen tilanteeseen. Pahoihin konflikteihin johtavia tulkintaeroja syntyy sitä helpommin, mitä enemmän
osapuolten taustakonteksteissa vaikuttavat toisistaan poikkeavat intressit ja aiemmat kokemukset. Todellisuuden radikaalia tulkinnallisuutta
korostavat ihmiset ovat yleensä taipuvaisia kehityspessimismiin. He korostavat tutkijan historiaja kontekstisidonnaisuuttaan, tutkijakontekstin
subjektiivisuutta, joka estää yhteisen luotettavan
tiedon muodostumisen maailmasta. Postmoderni kirjallisuus esittää maailman loputtomana
labyrinttinä, jossa ihmiset harhailevat sokkona
luotettavan tiedon puuttuessa. Näiden pessimistien mielestä emme voi koskaan saavuttaa täyttä
varmuutta tosiolevaisesta. Yksimielisyyden löytäminen ihmisten kesken perustuu aina kompromisseihin ja tulkintasopimuksiin.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tietokirjailija.
PRAGMATISMIN TEEMAILTA
Luonnonfilosofian seuran teemaillalla 31.3.2015
klo 16–20 käsitellään pragmatismia. Professori
Ahti-Veikko Pietarinen kertoo, mitä Pragmatismi on, professori Ilkka Niiniluoto käsittelee sen
representaatioita ja dosentti Erkki Kilpinen pohtii
pragmatismia ihmistieteiden metafilosofiana. Kahvitauon jälkeen kuullaan vielä seuraavat alustukset:
– FT Sami Paavola: Abduktiivinen malli ja serendipiteetti: Sattumat vai päättely tieteellisen keksimisen perustana?
– FM Marko Marila: Pragmatismi ja arkeologia
– Dosentti Pentti Määttänen: Arkikokemus ja tiede pragmatismin näkökulmasta
IHMEELLINEN ÉMILIE
1–2.4. Alminsalin lämpiö, Kansallisooppera.
Émilie-oopperan ensi-illan alla järjestetään kaksipäivänen tapahtuma, jossa tiedeyhteisöllä ja suurella yleisöllä on mahdollisuus tutustua Émilie du
Châtelet’n ainutlaatuiseen elämään ja työhön.
Émilie du Châtelet oli 1700-luvulla elänyt lahjakas
matemaatikko, fyysikko ja filosofi ja ensimmäinen
kansainvälisesti tunnettu naispuolinen tutkija.
Ihmeellinen Émilie-tapahtumassa joukko hänen
tarinastaan innoittuneita kansainvälisiä tutkijoita
ja taiteilijoita kokoontuu yhteen luentojen, keskustelun ja musiikkiesitysten merkeissä. Esitelmissä
Émilie du Châtelet’n persoonaa lähestytään myös
filosofian, matematiikan ja tieteenhistorian näkökulmista.
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian opiskelijat esittävät ensi kertaa Suomessa Kaija Saariahon kolme
vokaalikamarimusiikkiteosta. Myös säveltäjä itse
osallistuu tapahtumaan ja kertoo ajatuksiaan Émilie-oopperasta.
Tapahtuman suunnittelusta vastaa Taideyliopiston puitteissa toimiva AvaraOpera-työryhmä ja se
toteutetaan yhteistyössä Suomen Kansallisoopperan kanssa. Tapahtumaa rahoittaa Taideyliopiston
lisäksi Suomen Kulttuurirahasto.
Vapaa pääsy.
Tarkka ohjelma: http://www.ooppera.fi/ohjelmisto/ihmeellinen_emilie/4399
37
KAUNISTA
KEVÄTTÄ
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
38
LYHYESTI
ELOKUVIA TIETEENTEKIJÖISTÄ
Elokuvissa on esiintynyt kuuluisia kirjallisia
hahmoja tieteentekijöistä Mary Shelleyn Victor
Frankensteinista alkaen sekä fiktiivisiä henkilöitä – tiedemiehiä ja -naisia. Heitä ovat esittäneet
mm. Gary Grant, Tauno Palo ja François Truffaut, joita Peter von Bagh esitteli filminäyttein
Tieteen päivillä vuonna 2009. Todellisia henkilöitä on elokuvissa esiintynyt vähemmän. He
ovat olleet usein poikkeusyksilöitä, jotka ovat
aina kiinnostaneet elokuvantekijöitä. Vuonna
2001 ensi-iltansa saanut Ron Howardin ohjaama Kaunis mieli kertoo taloustieteen Nobelin
saaneesta John Nashista ja tämän kokemuksista skitsofreniasta. Elokuvaa ei voi pitää varsinaisena elämäkertana, vaan se on draama, joka on
saanut aiheen Nashin elämästä.
Tällä hetkellä on teattereissa kaksikin todellisia tieteentekijöitä kuvaavaa elokuvaa, Kaiken
teoria ja The Imitation Game, jotka olivat juuri Oscar-ehdokkaina. Kaiken teoria on vuonna
2014 ensi-iltansa saanut John Marshin ohjaama
elämäkertaelokuva kosmologi Stephen Hawkingista ja tämän vaimosta Jane Hawkingista. Elokuva kuvaa heidän rakkaustarinaansa ja
perustuu Janen muistelmiin (Travelling to Infinity: My Life with Stephen). The Imitation Game
sai myös ensi-iltansa viime vuonna. Se on Morten Tyldumin kuvaama historiallinen draama
matemaatikko Alan Turingista ja saksalaisten
Enigma-koodin selvittämisestä sota-ajan Englannissa. Sekin elokuva kertoo poikkeusyksilöstä, usein ahtaassa tai ahdistavassa ympäristössä.
KIRJAUUTUUKSIA
Ihmisen mieli (toim. Riitta Hari; ym. Gaudeamus 2015) on hyvä yleisesitys siitä, mitä mie-
lestä tiedetään. Mieli ei rajaudu pään sisään,
vaan se on ryväs toimintoja: ajattelua, havaintoja, päätöksentekoa, kokemuksia ja tunteita.
Teoksen pohjana on Suomen Kulttuurirahaston
tukema kaksivuotinen Argumenta-hanke Mieli-forum, joka vuosina 2007–08 kokosi runsaat
sata eri alojen tutkijaa työpajoihin. Ennakkoluulot antoivat pian tietä avoimelle ajatustenvaihdolle ja varautuneisuus innostukselle. Kirjoittajien mukaan mielen tutkimus on monitieteistä
ja kansainvälistä.
Tapio Markkasen Suomen tähtitieteen historia (Ursa 2015) on suomalaiselle lukijalle kirjoitettu teos, joka pohjautuu hänen ja Raimo
Lehden aikaisempaan englanninkieliseen tieteelliseen julkaisuun. Suomen Tiedeseuran historiasarjassa oli tarkasteltavana Suomen autonomian
kausi. Uudessa kirjassa kuvataan tähtitiedettä
varhaisista ajoista lähes 2000-luvulle saakka.
Laatua! Oppimateriaalit muuttuvassa tietoympäristössä (toim. Helena Ruuska, Markku
Löytönen, Anne Rutanen; Suomen tietokirjailijat ry 2015) on artikkelikokoelma ja puheenvuoro käynnissä olevaan oppimateriaalikeskusteluun. Kysymyksiä, joita tietoympäristölle ja
tiedon hankkimiselle eri kouluasteilla asetetaan,
on monia: Miten digitaalistuminen vaikuttaa
oppimateriaaleihin? Millaisia ovat tulevaisuuden oppimateriaalit? Tarvitaanko oppimateriaaleja?
FILOSOFIAN VERKKOENSYKLOPEDIA
Suomalainen filosofian nettiensyklopedia Logos
on kaikille avoin tietokirja. Alun perin vuonna
2007 julkaistu Logos on laajentunut voimakkaasti, ja korkealaatuisia artikkeleita on julkaistu jo
yli sata. Ensyklopedian hakusanoihin kuuluvat
mm. monikulttuurisuus, vapaus ja ihmisoikeu-
39
det. Viimeisen vuoden aikana Logos on täydentynyt monilla keskeisillä hakusanoilla ja erityisesti filosofian historiasta kertovilla artikkeleilla.
Lähitulevaisuudessa julkaistaan emeritusprofessoreiden Juhani Pietarisen artikkeli etiikasta ja
Ilkka Niiniluodon artikkelikokonaisuus logiikasta ja logiikan historiasta. Yhteiskunnallisen
keskustelun kannalta merkittäviä pian julkaistavia hakusanoja ovat uusliberalismi ja uskonnonfilosofia.
Filosofian nettiensyklopedia Logosta julkaistaan Filosofia.fi-portaalissa, ja se on osoitteessa
http://filosofia.fi/ensyklopedia. Päätoimittaja on
filosofian tohtori Kalle Puolakka.
ESINEIDEN INTERNET
Esineiden internetistä odotetaan internet-kehityksen seuraavaa aaltoa. Ihmisen toiminnan
seuraaminen esineiden internetin (The Internet
of Things, IoT) muodostamassa uudessa toimintaympäristössä tulee luomaan arvokasta tietoa
siitä, miten vuorovaikutus ihmisen ja teknisen
ympäristön välillä tulisi suunnitella ja toteuttaa.
Nykyisin monet laitteet, kuten autot tai televisiot, voivat olla yhteydessä verkkoon. Tulevaisuudessa esineiden internet yleistyy niin, että arkisetkin esineet ovat verkossa. Jos kaikilla esineillä
on internet-osoite ja sensoreita, ne voivat lähettää käyttäjälle valtavat määrät tietoa. Esimerkiksi kahvinkeittotilanteessa kahvipurkki voi kertoa, että kahvi on lopussa. Astiakaappi kertoo,
että puhtaita kahvikuppeja ei ole, ja jääkaappi
viestittää, että maito on mennyt vanhaksi.
Suomen Akatemian rahoittamassa Helsingin yliopiston ja Työterveyslaitoksen hankkeessa kehitetään päälle puettavaa järjestelmää,
joka seuraa tarkasti käyttäjänsä katseen kohdistumista. Esimerkiksi kahvinkeitin voi mennä päälle, kun katse suunnataan siihen. Erityisesti tätä ”Nokkelammat lasit” -nimen saanutta
järjestelmää aiotaan hyödyntää esineiden internet -sovellusten tutkimuksessa, jotta saadaan
parempaa tietoa siitä, miten ihminen toimii
vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Pyrkimyksenä on, että kehitettävät lasit pystyvät myös
seuraamaan käyttäjänsä tilaa, kuten aktiviteettia,
väsymystä tai valppautta.
40
”Tarkoituksenamme on tutkia käyttäjän
näkökulmasta, millaista esineiden internetin
käyttäminen on. Se on tärkeätä, sillä esineiden
internetissä esineet viestivät paitsi keskenään
myös käyttäjälle”, kertoo dosentti Jukka Häkkinen Helsingin yliopistosta.
CHAUVET’N LUOLA
Vuonna 1994 löydetyssä Chauvet’n luolassa
Ardèchen alueella Kaakkois-Ranskassa on maailman vanhimmat tunnetut luolamaalaukset
36 000 vuoden takaa. Yli 1 000 piirustuksesta
425 on eläinten hahmoja. Luolan ”eläinkirjassa”
on 14 erilaista lajia, joista enemmistö on vaarallisina pidettyjä eläimiä, kuten mammutteja, karhuja ja isoja kissaeläimiä. Luola otettiin Unescon
maailmanperintöluetteloon vuonna 2014.
Luolasta avataan täydellinen toisinto yleisölle tänä keväänä. Paikka on seitsemän kilometrin päässä luolasta Vallon-Pont-d’Arcissa. Tämä
kopio on suurin esihistoriallisesta paikasta tehty
täydellinen jäljennös Euroopassa. Sinne odotetaan 300 000–400 000 vierasta joka vuosi.
IKÄIHMISTEN YLIOPISTO
Ikäihmisten yliopiston tavoitteena on tarjota
mielenkiintoisia mahdollisuuksia elinikäiseen
oppimiseen, itsensä kehittämiseen ja muuttuvan maailman ymmärtämiseen. Ikäihmisten
yliopistotoimintaa järjestetään Suomessa 14 eri
avoimen yliopiston ja kesäyliopiston toimesta. Helsingin yliopistossa toimintaa toteuttaa
yhteistyöverkosto, johon kuuluu vapaan sivistystyön ja vanhustyön organisaatioita. Verkoston toimintaa koordinoi Helsingin yliopiston
Avoin yliopisto.
Yliopistoyhteys sekä opetuksen perustuminen tieteeseen ja tutkimukseen ovat Ikäihmisten
yliopiston keskeisiä tunnusmerkkejä. Opettajat
ovat yliopistojen tai muiden asiantuntijaorganisaatioiden tutkijoita ja opettajia tai muutoin
alansa erityisiä asiantuntijoita. Opetus suunnitellaan opiskelijoiden toiveiden ja ehdotusten
pohjalta. Opetus on yleistajuista, ja toimintaan
ovat kaikki tervetulleita, ikään, koulutustaus-
taan tai ammattiin katsomatta (www.helsinki.fi/
avoin/ikis).
TUTKIMUKSEN TUOTTAVUUDESTA JA
VAIKUTTAVUUDESTA
Opetus- ja kulttuuriministeriön raportti Suomalaisen yliopistotutkimuksen tuottavuus ja
vaikuttavuus (Opetus- ja kulttuuriministeriön
julkaisuja 2015:5) sisältää 400 tieteenaloittaista
excel-kuviota numerotietoineen suomalaisten
yliopistojen tutkimuksen määrästä, tuottavuudesta ja vaikuttavuudesta. Raportin tiedot tukevat yliopistojen meneillään olevaa työtä keskinäisen yhteistyön ja työnjaon kehittämiseksi.
Raportin tiedot perustuvat yliopistojen vuosien 2011–12 julkaisutietoihin (OKM-julkaisuaineisto) sekä Thomson Reutersin kansainväliseen
Web of Science -julkaisuja viittaustietokannan suomalaisten yliopistotutkijoiden vuosien
2000–12 julkaisuihin (WoS-aineisto). Raportissa esitetään tiedot jokaisen yliopiston tuottavimmista ja vaikuttavimmista tieteenaloista. Tuottavimmiksi on luettu tieteenalat, joilla yliopiston
julkaisutuottavuus ylittää selvästi kansallisen
keskiarvon. Vaikuttavimpia ovat alat, joiden
viittausindeksi tai Top10-indeksi ylittää maailmantason 20 prosentilla. Top10-indeksi ilmaisee
yliopiston sijoittumista tieteenalan maailman
julkaisujen viitatuimman kymmenesosan joukossa. Vaikuttavin suomalaisista tieteenaloista
on eläinlääketiede, jonka viittausindeksi ylittää
maailmantason 58 prosentilla ja Top10-indeksi
114 prosentilla.
Raportti löytyy osoitteesta http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2015/yliopistotutkimus.
html?lang=fi ja taulukot osoitteesta http://vipunen.csc.fi. (Olli Poropudas)
TUTKIJAN ARVIOINTI
Jukka Gronow kirjoittaa tässä lehdessä (s.
31–34) tieteellisestä laadunarvioinnista ja nojaa
ranskalaisen sosiologin Lucien Karpikin kirjoitukseen ”What is the price of scientific paper?”.
Sadat tutkimusorganisaatiot ja tuhannet tutkijat
maail
manlaajuisesti ovat allekirjoittaneet San
Francisco Declaration on Research Assessment
-julkilausuman (DORA), joka suosittaa, ettei
Journal Impact Factoria tai vastaavia mittareita
käytetä yksittäisen tutkijan julkaisujen arviointiin. Suomessa vastaavaa keskustelua on herättänyt Tieteellisten seurain valtuuskunnan ylläpitämä Julkaisufoorumi-luokitus.
Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa Julkaisufoorumi-luokitus toimii yliopistojen koko tieteellisen julkaisutuotannon laadun indikaattorina. Luokituksen käyttöohjeessa
korostetaan, että luokitus on liian karkea väline
yksittäisen tutkijan arviointiin. Rahoitusmallin
mittareilla on kuitenkin taipumus siirtyä yliopistojen sisäisiin rahoitus- ja kannustinjärjestelmiin
ja siten kohti yksilötason ohjausta ja arviointia.
Tarvitaan monipuolista keskustelua siitä, mikä
rooli erilaisilla määrällisillä indikaattoreilla on
yksittäisen tutkijan ansioita arvioitaessa.
TIEDEDIPLOMATIA
Tiedeakatemiain
neuvottelukunta
järjesti
3.3.2015 ”Science Diplomacy and the Arctic”
-seminaarin. Tilaisuudessa tuotiin tiedediplomatian käsitettä suomalaiseen akateemiseen ja
poliittiseen keskusteluun. Tapahtuman puhujat korostivat tieteen ja tutkijoiden merkitystä
ulkopolitiikassa ja diplomatiassa. Tieteen rooli
diplomatiassa on kasvanut viime vuosina: yhä
useammin ulkopoliittinen työkenttä muodostuu
valtioiden rajat ylittävistä ”ilkeistä ongelmista”,
joiden ratkaisu vaatii monitieteistä yhteistyötä.
Hyvä esimerkki tästä on seminaarissa esillä ollut
arktinen alue ja sen hallinnointi. Kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja seminaarissa totesi:
”Meidän täytyy tietää faktat, jotta voimme reagoida parhaalla mahdollisimmalla tavalla.”
Seminaarin pääpuhujana Tuomiojan lisäksi
oli professori Paul Berkman Cambridgen yliopistosta. Muita puhujia olivat mm. Arktisen
keskuksen johtaja Paula Kankaanpää, professori Markku Kulmala, professori Nikolai Vakhtin
ja kansleri emeritus Kari Raivio. (Mariko Sato)
Ilari Hetemäkia
41
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Geenien merkitys kansantauteihin aukeaa
Jukka Lehtinen
Geenimme eli perimämme vaikuttaa siihen, minkälaisiin sairauksiin saatamme tulevaisuudessa sairastua. Jos tietäisimme paremmin, mikä on riskimme sairastua, niin voisimme paremmin pienentää
sairastumisen riskiä tai ainakin voisimme paremmin valmistautua tulevaisuuteen. Suomalainen
tutkimuksen huippuyksikkö on ollut mukana kansainvälisessä tutkimuksessa, jossa tutkittiin kansantautien genetiikkaa.
”Minun tulkintani on, että meneillään on biologinen vallankumous. Viimeisen kymmenen
vuoden aikana on löydetty enemmän geenimuutoksia kuin sitä ennen yhteensä. Vauhti
jolla asiat menevät eteenpäin on edelleen hämmästyttävä”, sanoo Helsingin yliopiston geneettisen epidemologian professorina ja Terveyden
ja hyvinvoinnin laitoksen akatemiaprofessorina
työskentelevä Jaakko Kaprio. Hän johti Suomen
Akatemian kansantautien genetiikan tutkimuksen huippuyksikköä vuosina 2006–11. Hänen
edeltäjänsä ja huippuyksikön aloittaja oli geenitutkija Leena Peltonen-Palotie.
Vuosina 2000–11 toiminut huippuyksikkö
pyrki tuottamaan uutta tietoa siitä, miten biologiset tekijät, elämäntavat ja elinympäristö vaikuttavat riskiin sairastua yleisiin kansantauteihin.
Huippuyksikön taustalla ja aloittajana oli Peltonen-Palotien tutkimuskohteena olleet mendeeliset taudit, jonka etulinjan tutkija hän oli
maailmassa 1990-luvulla. Tutkimuksissa etsittiin sairauksia, joiden aiheuttaja on kokonaan
tai osittain geeni. Tällaisia harvinaisia sairauksia
löytyy yksittäisistä perheistä ja suvuista.
”Leenalla ja monella muulla oli 1990-luvulla
kiinnostusta selvittää myös miten geenit vaikuttavat yleisempiin tauteihin”, Kaprio sanoo.
42
Kaprio tuli mukaan perinnöllisyyksien selvittämiseen kaksostutkimuksien myötä. Hänen
erikoisalaansa on riippuvuuksin genetiikka ja
erityisesti kaksostutkimukset.
Aluksi etsittiin yhtä geeniä
Kaksostutkimusten aineistoista alettiin etsiä
epäidenttisiä kaksospareja, joilla molemmilla oli
tutkinnan kohteena oleva sairaus. Alussa kiinnostusta oli verenpainetautiin ja lihavuuteen.
Lihavuuden tutkimisesta tehtiin useita väitöskirjoja. Aluksi yritettiin löytää edes yksi geeni
joka kertoisi perinnöllisyydestä.
”Siinä vaiheessa oli epäsuoraa näyttöä, että
verenpainetaudilla ja lihavuudella on perinnöllisyyttä. Tiedettiin myös että kyse ei ole yhdestä geenistä tai edes pienestä määrästä geenejä,
jotka aiheuttaisivat perinnöllisyyden”, Kaprio
sanoo.
Yleisempien tautien perinnöllisyyden riskin
selvittäminen tarkasti on useimmiten vielä vaikeaa. Hankalaksi tutkimisen tekee se, että eri
sairauksiin vaikuttavia geenejä on paljon. Esimerkiksi tiedetään, että 55 prosenttia miehen
alttiudesta saada eturauhassyöpä johtuu geeneistä. Mitattujen geenien osuus tästä on kolmannes eli noin 20 prosenttia eturauhassyövän
aiheuttajista on tiedossa. Miten tiedetyt geenit
sitten liittyvät syöpään, on vielä enimmäkseen
arvoitus.
Perinnöllisyyden lisäksi sairauksiin vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten elintavat ja -ympäristö, sekä sattuma. Eri sairauksissa nämä kolme
asiaa vaikuttavat eri painoarvolla. Siksi tarkimmillaankin sairauksien ennustamisessa voidaan
sanoa vain, onko riski sairastua kasvanut vai ei.
Tiedon määrä on kuitenkin kasvanut nopeasti. 1990-luvulla käytössä oli karkea ihmisen
perimän kartta. Sillä tutkittiin kytkentäanalyysin avulla perheitä ja yritettiin löytää yhteyksiä monitekijäisen taudin ja geenialueen välillä.
Yhdessä geenialueessa on satoja geenejä.
”Tätä analyysia tehtiin Suomessakin lihavuustutkimuksessa. Mutta mitään varmennettua lihavuuden selittävää geeniä ei löytynyt. Veren rasvan
osalta menestyttiin paremmin. Mutta kun mentiin persoonallisuuteen, kuten käyttäytymiseen,
niin mitään ei tiedetty. Julkisuuteen pääsi uutisia,
että sen ja sen taudin geeni oli löydetty, mutta ne
olivat ihan puppua”, Kaprio sanoo.
Ihmisen perimä avattiin
Geenitutkimus sai vauhtia vuonna 2003, kun
ihmisen genomi sekvensoitiin. Siinä vaiheessa
Ihmisgenetiikan tutkimuksen huippuyksikön
kausi oli meneillään. Sen kaudella PeltonenPalotien johdolla oli hyödynnetty mendeelisten
tautien tietokantaa ja löydetty 35 erilaista harvinaista tautia, jotka ovat yhden geenimuutoksen
aiheuttamia. Kansantautien genetiikan huippuyksikön kauden alussa Peltonen-Palotie siirtyi Sanger-tutkimuslaitokseen. Tutkimus jatkui
Kaprion johdolla ja Peltonen-Palotie jäi huippuyksikön varajohtajaksi.
”Siinä vaiheessa yhden perheen geenien kartoittaminen oli työläs projekti ja etulinjan tiedettä. Nyt se on väitöskirjan tekijän ensimmäisiä
projekteja”, Kaprio sanoo.
Perimän sekvenssoinnista on tullut lähes
rutiinia, ja nykyään tuhansien ihmisten perimä
on tiedossa. Mutta vielä vuonna 2010 niin oli
tehty vain parillekymmenelle ihmiselle.
Ihmisten perimätutkimuksen saatua vauhtia
eri puolilla maailmaa yhdysvaltalaiset yritykset alkoivat valmistaa geenisiruja, joiden avulla
geenejä pystyttiin kartoittamaan. Ensin siruissa
oli muutama tuhat geenimerkkiä. Nyt niissä on
puolesta miljoonasta miljoonaan geenimerkkiä.
”Hyödyntämällä ihmisten perimässä olevaa vaihtelua, voimme mitata ihmisen perimän
80–90 prosenttisesti mittaamalla puolesta miljoonasta miljoonaan merkkiin.”
Kun koko perimän sekvenssi mitataan, niin
löydetään perhe ja sukukohtaisia harvinaisia
geenimuutoksia.
”Tieteen vaikea kysymys on muutosten merkityksen punnitseminen. Mistä tiedämme, mikä
merkitys harvinaisilla geenimuutoksilla on? Se
voi selittää, miksi jokin tauti esiintyy tietyssä
suvussa, mutta se voi myös olla merkityksetön
muutos, joka kulkee suvussa.”
Geenisirujen tultua tutkijoiden käyttöön, alettiin tutkia olemassa olevia väestöaineistoja. Suomessa on useita aineistoja, joita on lupa käyttää
kansantautien tutkimiseen. Kun geenisirujen tekniikka yhdistettiin aineistoon ja koulutettuja tutkijoita oli saatavilla, geenien metsästys saattoi alkaa.
Huippuyksikössä oli seitsemän eri tutkijaryhmää, joilla jokaisella oli omia tutkimuskohteitaan. Karoliinisen instituutin arviossa vuodelta
2011 kehutaan huippuyksikön saavutuksia, joihin kuuluu muun muassa 500 julkaisua, joista 73
ilmestyi kansainvälisissä tiedejulkaisuissa, kuten
Naturessa ja Lancetissa.
Huippuyksikön toiminta-aikana tutkijat kohtasivat myös henkilökohtaisen tragedian, kun
Peltonen-Palotie kuoli vuonna 2010.
Yhteistyö tuo voimaa
Huippuyksikön työn ydin oli kansantautien geenien tyypittäminen. Ensimmäisessä vaiheessa
tuotettiin aineistosta geenitietoa. Analyysivaiheessa tehtiin koko perimän epidemiologisia tutkimuksia eli genominlaajuisia assosiaatiotutkimuksia (genome-wide association study, GWA),
joissa verrataan tautia sairastavien geenejä terveiden geeneihin. Niistä ensimmäiset ilmestyivät vuosina 2006–07.
Tutkimuksen kiihtyvästä vauhdista kertoo
se, että ensimmäinen lihavuuteen liittyvä geeni FTO löytyi vuonna 2007. Seuraavana vuonna löytyi toinen geeni. Nämä geenit selittivät
noin prosentin ihmisten välisistä lihavuuseroista. Vuonna 2011 useampi kansainvälinen tutkimusryhmä yhdisti tietonsa ja alettiin tehdä
meta-analyysityyppistä vertailua. Se kannatti,
sillä helmikuussa 2015 Nature kertoi, että nyt
tiedossa on noin sata lihavuuteen vaikuttavaa
geeniä. Tässä GIANT-konsortiossa (Genomewide Investigation of ANThropometric measures)
yhteistyössä on mukana suomalaisiakin tutkijaryhmiä.
43
Vastaavaa geenimuunnosten löytämistä
tapahtuu muissakin sairauksissa. Esimerkiksi
viime kesää julkistettiin Naturessa, että skitsofreniassa on 120 eri geenimuunnosta. Vielä viisi
vuotta sitten tiedettiin vain 1–2 muunnosta.
Kansainvälinen yhteistyö luo mahdollisuuden tehdä luotettavampaa tutkimusta, kun Suomessa löydettyjä tietoja voidaan verrata muiden maiden tuloksiin. Toimintatapana on, että
kun suomalaisesta aineistosta on esimerkiksi tutkittu 5 000 hengen aineistosta löytyvää
geenimerkkiä, tutkimuksen yhteenveto lähetetään GIANT-konsortioon, jossa tuloksia verrataan kansainväliseen aineistoon. Koska tiedoissa menee vain tilastotietoja ja tieto, missä
kromosomissa geenimuutos sijaitsee, on tietosuoja hyvin vahva.
”Tällä tavalla saadaan aineistoon voimaa. Sen
sijaan että julkaisisimme 5 000 hengen aineistolla
epävarmoja tuloksia, niin tällä tavalla kasassa voi
olla yli 300 000 hengen aineistot”, Kaprio sanoo.
Kaprion mukaan tutkimuksissa on ankara
tilastollisen näytön vaatimus. Saman julkaisun
sisällä osoitetaan, että jokin tietty löydös löytyi
jokaisesta osa-aineistosta. Tällä halutaan välttää
kritiikki sattumalta löytyneistä tuloksista.
Suomessa aineistoja on yhteensä 50 000–
70 000 ihmisestä. Tutkimuksissa voi kuitenkin
käyttää vain rajattuja määriä koko aineistosta. Aineistoa voidaan käyttää vain jos tutkittava piirre tai ominaisuus on mitattu, siinä ei ole
muita häiritseviä tekijöitä ja asianomaisilta on
pyydetty lupa.
Kaprio arvioi, että huippuyksikön tutkijat
ovat olleet mukana satojen sairauksiin vaikuttavien geenien löytämisessä.
Etsiminen on yksi osa tutkimusta
Geenimuutoksien tutkiminen voidaan jakaa
kahteen osaan. Ensimmäinen osa on löytää eri
geenien yhteys sairauksiin, se on niin sanottua
löytötutkimusta (discovery). Kaprion mukaan
tämä on sitä näkyvää tiedettä, joka saa julkisuutta ja palkitaan tiedeyhteisön sisällä apurahoilla
ja tunnustuksilla.
Toinen osa tutkimusta on selvittää löydetyn
geenimuutoksen ja taudin yhteys biologiaan,
44
tutkimalla, millä mekanismilla geeni sairauden
aiheuttaa. Yhtä tärkeää on tutkia, mitä geeni
ennustaa. Selvitetään, voisiko tietoa käyttää sairauksien ennalta ehkäisyssä, diagnosoinnissa tai
tautiennusteen laadinnassa.
”Huippuyksikkö oli viritetty discoveryyn eli
etsimään geenejä sähköisten tietokantojen avulla. Mekanismin tutkiminen ei ollut sen vahvuus.
Kyse on työnjaosta. Me olemme tehneet sitä,
missä olemme olleet vahvoja. Muut hoitavat sitten toisen osuuden”, Kaprio sanoo.
Huippuyksikön rahoitus loppui vuonna 2011.
”Huippuyksikkö rahoitti usealle tutkijalle, kuten
minulle, yhden vaiheen uramme aikana.”
Tutkimus- ja yhteistyö jatkuu edelleen painopisteenä geenien kansanterveydellisen merkityksen selvittämisessä. Kaprion mukaan nyt
alkaa olla niin paljon väestöaineistoa, että voidaan laskea erilaisia riskipisteitä esimerkiksi
lihavuudelle. Silloin voidaan tutkia vaikkapa laihoja ihmisiä, joilla on korkea lihavuusriski. Kun
aineistosta poistetaan itsestäänselvyydet, kuten
maratoonarit, aukeaa uudenlaisia ikkunoita tutkimiseen.
”Mikä pitää heidät laihana riskistä huolimatta? Voi olla, että löytyy uusia asioita, joita ei ole
osattu tai voitu katsoa aiemmin”, Kaprio sanoo.
Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi antibiootit ja ilmansaasteet.
Lisätietoa
www.aka.fi/huippuyksikot2006_2011
Kirjoittaja on tiedetoimittaja.
KESKUSTELUA
Miksi vain Venäjää
tutkitaan?
Markku Sippola
Tähän aiheeseen sai minut tarttumaan havainto, jonka tein vasta valittuna Venäjän ja ItäEuroopan tutkimuksen seuran johtokunnan
jäsenenä. Seura oli valitsemassa parasta Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen liittyvää pro
gradu -työtä. Kilpailuun ilmoittautui 13 työtä,
joista kaikki käsittelevät Venäjää. Yhtään muuta
Itä-Eurooppaa käsittelevää gradua ei kilpailuun
ilmoitettu.
Onko koko muu Itä-Eurooppa hävinnyt,
haihtunut ilmaan? Ovatko kaikkien analyytikkojen tuntosarvet suunnattuina Venäjän talou
delliseen ja sisäpoliittiseen tilanteeseen sekä
ulkopoliittiseen uhoon niin, että kaikki ”pikku”
maat, kuten Puola ja Ukraina, ovat lähestulkoon
hävinneet kartalta?
Suomen Akatemian infotilaisuudessa vuonna
2010 kerrottiin, että tutkimusrahoituksen yksi
painoalueista on Venäjä. Venäjään liittyvä hankkeeni sai rahoituksen vuosille 2011–13. Johtuiko myönteinen päätös hakemuksen hyvyydestä
vai tutkimusalueen valinnasta vai molemmista,
en osaa sanoa.
Venäjä-tutkimuksella on ollut erityisasema
Suomen Akatemian rahoituksen kohteena. Akatemian sivuilla on Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen tutkimusohjelmamuistio 1990-luvun
alusta. Pitkässä dokumentissa mainitaan vain
kursorisesti Itä-Euroopan maat Venäjän hallitessa kaikkia tutkimusaloja politiikasta kulttuuriin ja yhteiskuntaan sekä talouteen. Akatemia
rahoitti Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuk-
sen huippuyksikköä Venäjän modernisaation
valinnat. Muuttuva Venäjä -ohjelmansa kautta
Akatemia rahoitti tutkimushankkeita yhteensä
8,2 miljoonan euron edestä vuosina 2004–07.
Akatemian tukeman tutkimuksen painopiste
saattaa olla kuitenkin muuttumassa vähemmän
Venäjää painottavammaksi. Vuoden 2014 arktisen haun myönteisistä rahoituspäätöksistä vain
yksi osui suoraan Venäjään kohdistuvalle hankkeelle.
Venäjä on helppo valinta
Euroopan unionin jäsenmaista Suomella on pisin
yhteinen raja Venäjän kanssa. Maa on entinen ja
jossain määrin myös nykyinen suurvalta. Venäjä on yhtenäinen, Keski- ja Itä-Euroopan maita
(KIE-maat) leimaa keskinäinen hajanaisuus. On
helpompaa käsitellä ja tehdä analyysia yhdestä
monoliittisesta kokonaisuudesta kuin keskenään
hajanaisesta, pirstoutuneesta kentästä.
On helppo opiskella vain yhtä kieltä kuin
pystyä tulkitsemaan asiakirjoja, tekemään haastatteluja ja seuraamaan keskustelua latviaksi, puolaksi tai vaikka serbiksi. Englannin kieli
on tietenkin laajasti käytössä KIE-maissa, mutta englanti ei kuitenkaan korvaa maiden äidinkieltä näiden kansojen parissa tehtävässä kenttätyössä.
Venäjän suuruus, entinen suurvalta-asema
ja merkitys Suomen ulkopolitiikalle eivät kuitenkaan riitä selittämään sitä, miksi niin ylivoimainen osuus Suomessa tehtävästä Venäjän
ja Itä-Euroopan tutkimuksesta kohdistuu juuri
Venäjään. Ehkä syitä pitäisi etsiä tutkimusyhteistyön historiasta: bilateraaliset suhteet Moskovan kanssa ovat jääneet jossain määrin ”päälle” ja jatkuneet ystävällismielisinä suhteina ja
tutkimusyhteistyöverkostoina.
45
On kuitenkin väärin tehdä tutkimusta kohdemaan helpon valinnan takia. Vaikka KIE-maissa
on omat haasteensa ja niihin tutustuminen vaatii erilaista paneutumista, niitä koskeva tutkimustieto on yhtä arvokasta. Väitän, että kulttuurisesti KIE-maat tarjoavat jopa mielekkäämmän
tutkimusalueen kuin Venäjä. Kielimuurin vuoksi emme kuitenkaan tunne edellä mainittujen
maiden kulttuureja tarpeeksi.
Loppujen lopuksi, tarvitaanko maassamme
massoittain ”Venäjä-asiantuntijoita”? Ukrainan
sodan aikana julkisuuteen on tuotettu jos jonkinlaista tutkijaa, joiden asiantuntemus on vaihtelevalla pohjalla. Muun muassa ulkoministeri
Erkki Tuomioja kritisoi heinäkuussa 2014 sekä
Aleksanteri-instituutin että Ulkopoliittisen instituutin tuottaman Venäjä- ja Ukraina-tiedon
haurautta. Mikseivät Puolan tai Baltian asiantuntijat kerro omaa näkemystään Ukrainan
konfliktista? Näissä maissa Venäjän- ja Neuvostoliiton tuntemus on historiallisista syistä aivan
eri luokkaa kuin Suomessa.
Perusteluja Venäjän ja KIE-maiden
tasapuolisemmalle kohtelulle
Venäjä ja KIE-maat ovat yllättävän tasavertaisia,
jos niitä tarkastelee kokonaisuuksina. Tarkastelen kolmen maan, Ukrainan, Valko-Venäjän ja
Moldovan, muodostamaa ryhmää muista KIEmaista erillisenä. Syynä tähän on jälkimmäisten
maiden jääminen riippuvuussuhteeseen Venäjän kanssa ja siitä seurannut taloudellinen ja
yhteiskunnallinen jälkeenjääneisyys.
Venäjän bruttokansantuote (BKT) on vähän
reilut 2 miljardia Yhdysvaltain dollaria, samoin
KIE-maiden yhteenlaskettu BKT (siis ilman
Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Moldovaa). Myös
väestömäärän suhteen tilanne on sama: Venäjällä on noin 140 miljoonaa asukasta, kuten myös
KIE-maissa. Tästä seuraa, että BKT henkeä kohden on käytännössä sama: noin 14 500 Yhdysvaltain dollaria.
Ainoa asia, joka on Venäjällä ”rikkaampaa”,
ovat maan luonnonvarat, jotka ovat tunnetusti
maailman runsaimmat. Tämä ei saa kuitenkaan
ohjata tutkimusmäärärahojen käyttöä. Painotus
on mielekäs vain ehkä talouden ja liiketalouden
46
kannalta. Mitä tulee kulttuurin, yhteiskunnan ja
muuhun humanistiseen tutkimukseen, Venäjän painottaminen tutkimuksessa vain vahvistaa
kansallista projektia, jossa Suur-Venäjä nähdään
lähikansoihin ja -valtioihin nähden ylivertaisena.
Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan tilanne verrattuna muihin KIE-maihin ja Venäjään
on täysin toinen bruttokansantuotteella mitattuna. Näiden maiden keskimääräinen BKT henkeä
kohden on kolmasosa muiden KIE-maiden keskimääräisestä, noin 4 500 Yhdysvaltain dollaria. Esimerkiksi väkiluvultaan aivan eri sarjassa
kilpailevan Kiinan kansantasavallan keskimääräinen BKT henkeä kohden on 6 800 dollaria.
Kolmen maan keskinäiset erot ovat myös suuret: kun Valko-Venäjän BKT henkeä kohden on
7 500 Yhdysvaltain dollaria, se on 4 100 Ukrainassa ja vain 2 200 Moldovassa.
Jos tarkastellaan demografista kehitystä,
tilanne tulee pysymään samana sekä Venäjällä
että KIE-maissa. Syntyvyysaste KIE-maissa on
alhaisempi (1,4 lasta naista kohti) kuin Venäjällä
(1,6), mutta jälkimmäisellä alueella keskimäärin
lyhyempi elinikä kompensoi hieman korkeamman syntyvyysasteen suomaa etua. Ukrainan,
Valko-Venäjän ja Moldovan syntyvyysaste on
keskimäärin 1,5.
Olen edellä tuonut esille vain taloudellisia ja
demografisia perusteluja Venäjän ja KIE-maiden
tasapuolisemmalle kohtelulle tutkimuksessa.
Tarkastelua voisi laajentaa yhtä hyvin vaikkapa
kirjallisuuden puolelle. Miksei loppuun kaluttujen Dostojevskin, Gogolin ja Tšehovin sijaan
voisi tehdä välillä kirjallisuusanalyysia Tammsaaresta, Sienkiewiczista tai vaikkapa Kafkasta?
Underground Itä-Berliinissä oli vähintään yhtä
vaihtoehtoista ja kiellettyä kuin Leningradissa. Historiantutkimukselle Itä-Euroopan maat
tarjoavat vähintään yhtä kiinnostavan kohteen
kuin Venäjäkin.
Vertaileva ote
Kannatan edelleen Venäjä-tutkimusta, kunhan
se on vain jonkinlaisessa tasapainossa muun
Itä-Euroopan tutkimuksen kanssa. On totta,
että Itä-Euroopan maat ovat keskenään erilaisia,
mutta niiden erilaisuudessa piilee tutkimuksel-
lisia mahdollisuuksia. Kaikessa kirjavuudessaan
KIE-maiden mosaiikki tarjoaa mielenkiintoisen
tutkimuslaboratorion esimerkiksi kielten, kulttuurin, migraation, talouspolitiikan ja työelämän dynamiikoiden tutkimiselle.
Kannatan myös KIE-maita ja Venäjää vertailevan tutkimuksen lisäämistä. Voin kertoa
tällaisen vertailevan tutkimusotteen hedelmällisyydestä omasta kokemuksestani. Väitöstutkimukseni vuonna 2009 käsitteli työprosesseja
pohjoismaisissa tehtaissa Baltiassa, tutkijatohtoriprojektini vuosina 2011-13 taas työprosesseja
pohjoismaisissa tehtaissa Venäjällä. Näitä alueita yhdistää jälkisosialistinen konteksti, vaikkakin poliittinen ja yhteiskunnallinen todellisuus
aluei
den välillä eroaa nykypäivänä merkittävästi. Edellisissä maissa Neuvostoliitto edustaa
kaikkea sitä, mistä pitää pyrkiä eroon, kun taas
jälkimmäisessä neuvostoaikaa muistellaan vanhana, hyvänä aikana. Alueiden väliset erot eivät
ole kuitenkaan yhtä merkittäviä, kun tarkastellaan pohjoismaisten yritysten investointi- ja
henkilöstöstrategioita.
Toinen tutkimusalue, jolla olen tehnyt KIEmaita ja Venäjää vertailevaa tutkimusta on työperäinen maahanmuutto. Erona alueiden välillä on se, että kun Baltiasta muutetaan muihin,
lähinnä EU-maihin, Venäjälle muutetaan muista, lähinnä Keski-Aasian maista. Työperäisen
maahanmuuton mekanismit (heikot toimeentulomahdollisuudet kotimaassa, suhteellinen
deprivaatio) ovat yhtäläisiä, samoin kuin maiden hallituksen reaktiot maasta muuttamiseen.
Näin tarkastelun kohdistaminen pelkän Venäjän sijasta myös muihin jälkisosialistisiin maihin auttaa ymmärtämään paitsi KIE-maiden ja
Venäjän kontekstiin liittyviä tekijöitä, myös globaaleja migraatiotrendejä.
TIEDEKIRJAN UUSI
VERKKOKAUPPA
ON AVATTU!
www.tiedekirja.fi
Iloa ja inspiraatiota tieteestä!
Kivijalkakauppamme palvelee myös entistä
paremmin osoitteessa
Snellmaninkatu 13
Kruununhaka
Helsinki
Puh. 09 635 177
[email protected]
Seuraa Tiedekirjaa myös Facebookissa!
Kirjoittaja on yliopistotutkija Jyväskylän yliopiston
yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.
47
Harmaan talouden harmaasta tutkimuksesta
Matti Virén
Harmaa talous on poliittisessa viestinnässä korkealla sijalla. Kaikilla puolueilla on ohjelmia
ja tavoitteita harmaan talouden nujertamiseksi. Hallitusohjelmissakin se on näkyvästi esillä. Lehdissä ja sosiaalisessa mediassa on valtava
kirjo erilaisia arvioita harmaan talouden suuruudesta ja harmaasta taloudesta mahdollisesti
saatavista verotuloista.
Harva tulee varmaan pohtineeksi, mihin tietoihin perustamme käsityksemme harmaasta
taloudesta. Suomessa on tehty oikeastaan vain
kaksi selvitystä harmaasta taloudesta. Nurmisen
(2008) Tilastokeskuksessa tekemien laskelmien
mukaan BKT-osuus on ehkä noin 1,5 % (nykyrahassa noin 3 miljardia euroa). Sen sijaan Hirvonen ym. (2010) päätyivät olennaisesti suurempaan arvioon, eli noin 7 prosenttiin (14 miljardia
euroa). Jos Hirvosen ym. (2010) tulokset pitäisivät paikkansa, verotuloja voitaisiin kasvattaa
peräti 6 miljardilla eurolla olettaen, että harmaata
taloutta verotettaisiin samalla tavoin kuin muutakin taloutta; eli bruttoveroprosentti olisi 44.
Tämän lisäksi Suomi on ollut mukana
lukuisissa kansainvälisissä vertailuissa, joissa on arvioitu Suomen harmaan talouden suuruutta erilaisten indikaattoreiden perusteella.
Tämän aihepiirin tunnetuin tutkija on Friedrich
Schneider, jonka viimeisin tutkimus väittää harmaan talouden koon olevan Suomessa peräti 26
miljardia, eli 13 % BKT:sta (ks. Schneider 2014).
Ilmeisesti juuri näihin lukuihin perustuvat esim.
vihreiden eduskuntavaaliohjelmassa mainitsemat 10 miljardin euron menetetyt verotulot.
Miten on mahdollista, että näin suuria eroja
tutkimuksessa syntyy ja miten uskottavia esitetyt luvut sitten ovat? Itse olen äärettömän skeptinen esitettyjen lukujen suhteen (ks. Viren 2013),
ja yritän seuraavaksi perustella käsitystäni.
48
Ehkä suurin tutkimuksiin liittyvä ongelma
koskee tutkimusorganisaatioita. Markku Hirvosen ja hänen erilaisten kollaboraattoreidensa
yhteisenä nimittäjä on Harmaa Hirvi niminen
tutkimuslaitos (yhtiö), joka on keskittynyt pelkästään harmaan talouden tutkimuksiin. Erikoista on, että se on tehnyt kaikki julkisen vallan
rahoittamat tutkimukset, muun muassa tammikuussa 2015 valmistuneen seurantatutkimuksen
(Hirvonen ja Määttä 2015). Hirvonen on entinen Verohallinnon virkamies, eikä hänellä luonnollisestikaan ole mitään tutkijataustaa. Seurantatutkimuksen osallistunut Kalle Määttä on toki
oikeustieteen dosentti, mutta kuvittelisi, että tässä tapauksessa tutkijataustan pitäisi liittyä tilastollisiin valmiuksiin, kansatalouden tilinpidon
tuntemukseen, laskentatoimeen ja kansanta
loustieteeseen. Sellaista asiantuntemusta tutkijatiimissä ei koskaan ole ollut.
Toisaalta voi kysyä, onko tutkimustoiminnan
lähtökohta mitenkään terve. Jos meillä olisi tutkimuslaitos, joka keskittyisi vain ja ainoastaan
harmaan talouden ongelmiin, miten se voisi ylipäätään päätyä sellaiseen lopputulokseen, että
harmaa talous on vain hyvin marginaalinen
ilmiö. Asetelmassa on mitä ilmeisin intressiristiriita tutkimuslaitoksen oman talouden ja tutkimustulosten kanssa.
Schneiderin tapauksessa tilanne on samanlainen. Hänen tutkimusten sponsorina on viime
vuoden toiminyt VISA-yhtiö (julkaisuissa yhtiön
logo on vastassa heti kansisivulla eikä yhtiö muutoinkaan piilottele antamaansa tutkimusrahoitusta). Erikoiseksi kuvion tekee se, että raporttien toimenpidesuosituksissa päällimmäisenä
on aina käteisrahamaksamisen rajoittaminen
tai jopa kieltäminen. Asetelma on moraalisesti ongelmallinen; VISA-yhtiön intresseissä on
tietenkin käteismaksamisen vähentäminen ja
korttimaksamisen kasvattaminen. VISA:n kannalta optimiratkaisu olisi ilman muuta korttimaksamisen monopoli, jonka turvin se voisi
sanella hintansa välityspalkkioissa. Pankkienkin
kannalta käteisraha on huono asia, koska rahat
ovat poissa pankkien tileiltä, eikä niistä siten
kerry mitään välitöntä tulosta. Siksi pankit ovat
kovin mielellään mukana käteisrahan vastaisissa kampanjoissa korostaen käteisrahan ”kal
leutta” ja roolia harmaassa taloudessa. Schneiderin tutkimuksissa on aina joukko kuvioita,
jotka kertovat, miten harmaan talouden määrä
korreloi positiivisesti käteisrahan määrän sekä
negatiivisesti korttirahan ja elektronisten maksujen määrän tai osuuden suhteen.
Nämä rinnastukset tuntuvat jotenkin epäälyllisiltä siksi, siksi että ne ovat luonteeltaan
lähes identiteettejä. Harmaan talouden laskemat eivät ole mitään otos- tai tietokantapohjaisia tilastollisia analyyseja vaan erilaisiin indikaattoreihin perustuvia painotettuja indeksejä.
Asetelma on kieltämättä haasteellinen: lasketaan
harmaan talouden rahamääriä ilman, että niistä
olisi yhtään konkreettista havaintoa. Eli tukeudutaan hypoteettisiin harmaan talouden indikaattoreihin. Ylivoimaisesti tärkein indikaattori on ollut juuri käteisraha. Jos käteisrahaa on
paljon liikenteessä, arvellaan harmaan talouden
olevan suurta. Vähemmän yllättävää on siten
löydös, jonka mukaan harmaan talouden koko
on käänteisesti riippuvainen muun kuin käteisen rahan käytön kanssa.
On hieman erikoista, että harmaan talouden indeksin muina keskeisinä komponentteina ovat veroasteet, tulonsiirrot ja julkisen sektorin koko. Puolueet, jotka ehkä voimallisimmin
rummuttavat harmaan talouden suuruudesta,
ovat yleensä vasemmistopuolueita, jotka preferoivat suurta julkista sektoria ja korkeita veroasteita. Jos harmaan talouden suuri koko todellakin johtuu korkeista veroasteista, onko loogista
argumentoida, että harmaan talous on valtavan
suuri. Sehän tarkoittaisi sitä, että julkisen sektorin kasvattaminen väistämättä johtaa harmaan
talouden kasvuun. Eli harmaa talous on jonkinlainen hyvinvointivaltion väistämätön vitsaus.
Jos näin on, ei ole kovin loogista argumentoida,
että se voidaan poistaa pelkästään hallinnollisin
toimin ja antamalla pankeille ja luottokorttiyh
tiöille monopoli maksujen välityksessä.
On hieman vaikea nähdä, että harmaa talous,
sen paremmin kuin rikollisuus yleensä voisi olla
jokin rahasampo valtiolle. Tämä onkin jo selvästi nähtävissä, kun tarkastelee verotarkastusten
tuloksia ajanjaksoilta, jolloin harmaan talouden
torjuntaan on erityisesti panostettu. Kuuden miljardin tai 300–400 miljoonan (Kataisen hallituksen ohjelma) tuotetavoitteiden sijaan harmaan
talouden verotarkastuksista saadut tulot ovat vain
samaa luokkaa kuin se 20 miljoonan euron satsaus, joka torjuntatoimenpisteisiin on tehty. Esimerkiksi vuoden 2005 jälkeisistä harmaan talouden maksuunpanoista oli 2012 maksettu vain 20
miljoonaa euroa, eli noin neljännes maksuunpanoista. Muut kuin harmaan talouden yritykset
maksavat maksuunpanonsa kohtuullisen säntillisesti (maksamatta vain noin 16 %; ks. Pekkala
2013 ja Viren 2015). Myös Muttilaisen ja Kankaanrannan 2011 arviot ovat samansuuntaisia.
Luvut viittaavat selväsi siihen, että on aivan
eri asia löytää harmaata taloutta kuin laskea
mahdollisia verotuottoja. On naiivia kuvitella,
että ”paljastettu” harmaan talouden yritys tai
työntekijä jatkaisi toimintaansa täysin entiseen
malliin, mutta maksaisi paljastumisen jälkeen
säntillisesti kaikki veronsa. Harmaan talouden
vaikutusten arvioiminen ei ole mitään taulukkolaskentaa, vaan siinä niin sanotut dynaamiset
vaikutukset ovat kaikki kaikessa.
Koska harmaan talouden koosta ei ole mitään
kunnon laskelmia eikä myöskään minkäänlaisia
arvioita harmaan talouden vastaisten toimien
välittömistä saati välillisistä vaikutuksista, kannattaisi hyvin varoen esittää mitään lukuja esimerkiksi verotuloista. Kuten jo edellä olevasta
käynee ilmi, oma käsitykseni on, että harmaan
talouden torjunta ei ole mikään jättiläismäinen
lisäverotulojen lähde; se on vain yksi pakollinen
kustannuskomponentti. Mitä tulee harmaan
talouden kokoon, olisin taipuvainen uskomaan
enemmän Tilastokeskuksen aiempiin estimaatteihin ja Verohallinnon tuottamiin lukuihin
kuin edellä mainitun kaltaisiin ”tutkimuksiin”.
49
Kirjallisuus
Markku Hirvonen, Pekka Lith ja Risto Walden (2010): Suomen kansainvälistyvä harmaa talous. Eduskunnan tarkastusvaliokunnan julkaisu 1/2010.
Markku Hirvonen ja Kalle Määttä (2015): Harmaan talouden torjunta: Selvitys harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjuntatoimista 2010–2014 eduskunnan tarkastusvaliokunnalle. Harmaa hirvi Oy 19.1.2015
Vesa Muttilainen ja Terhi Kankaanranta (2011): Talousrikollisuuden kehityssuunnat ja toimintaympäristö 2000–
2009. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 91.
Raimo Nurminen (2008): Piilotalouden arvo Suomessa vähäinen, Tieto & Trendit, Tilastokeskus, 2008:8,
12–14.
Timo Pekkala (2013): Tarkastusten perusteella tehtyjen
maksuunpanojen kertymä. www.vero.fi
Schneider, F. (2014): The Shadow Economy in Europe,
2013. VISA & AT Kearney. http://www.visa-europe.
fr/media/images/shadow%20economy%20white%20
paper-58-8752.pdf
Matti Viren (2013): Onko koko Suomen talous ”harmaata”?
Kansantaloudellinen aikakauskirja 109(3), 399–413.
Matti Viren (2015): Why so little revenues are obtained from
a presumed large shadow economy? Ilmestyy Economics of Governance –aikakauskirjassa 2015.
Kirjoittaja on Turun yliopiston taloustieteen professori.
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN
TAPAHTUMIA
9.4. klo 10–16 Mikael Agricolan päivän seminaari Kansankulttuuri ja oppineiden kulttuuri uuden
ajan alussa
24.4. klo 13–16 Elämää lukijana -keruun päätösseminaari
8.5. klo 10–16 Seminaari Kirja avoimessa tieteessä
– miksi ja kenen rahoilla?
Ohjelmat: http://www.finlit.fi/
Seminaarit ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1,
Helsinki
Lämpimästi tervetuloa!
HISTORIA NYT!
Turun Historiallisen Yhdistyksen luentosarja jatkuu
Turun Kaupunginkirjaston Studiossa, Linnankatu 2,
Turku.
1.4. klo 18–19. Meri Heinonen ja Janne Tunturi:
”Mikä on isänmaani?” Kirjailija ja taidehistorioitsija
Klaus Holma (1914–44) Suomen ja Ranskan välissä
4.5. klo 18–19. Annakaisa Suominen: Kättelyn kulttuurihistoriaa
1.6. klo 18–19. Outi Hupaniittu: Valkean liinan hurmaa – elokuvaelämää vuodelta 1915
.
50
Oululaisessa tieteessä tapahtuu
Joel Kivirauma ja Markku Jahnukainen
Professorin tehtävien (aiemmin virkojen) täyttö
on ja on aina ollut akateemisen maailman
kohtalonkysymyksiä. Se on sitä paitsi yliopiston,
myös hakijoiden kannalta. Onnistunut
professorin valinta voi nostaa yliopiston alansa
arvostetuimmaksi kyseisellä tieteenalalla, epäonnistunut valinta puolestaan pahimmillaan
marginalisoida tieteenalan aseman väärän valinnan tehneessä yliopistossa vuosikymmeniksi.
Hakijoiden kannalta kyseessä on laaja, monipolvinen ja usein pitkäkestoinen akateemisen
identiteetin ytimeen ulottuva arviointi- ja tutkintaprosessi. Tämän prosessin seurauksena
yksi hakijoista nostetaan tieteellisen eliitin
edustajaksi, muut saavat vielä odottaa uutta
mahdollisuutta, jota välttämättä ei koskaan tule.
Valintaprosessin syvällisestä merkityksestä kertoo hyvin se, että tuskinpa yhdenkään professorin muistelmat jäävät ilman professorinvalintoja käsittelevää lukua. Aihepiirin klassikkona
voitaneen pitää kavatustieteen professori Paavo
Päivänsalon kattavaa tutkimusta niistä valintaprosesseista, joissa hän oli ollut – ei niin hyvällä menestyksellä – osallisena (Päivänsalo 1968).
On siis varsin luonnollista, että tähän valintaan on kiinnitetty vakavaa huomiota ja se on
pyritty tekemään siten, että paras ja tehtävän
kannalta ansioitunein hakija tulee valituksi. Keskeinen keino tämän varmistamiseksi on ollut
asiantuntijamenettely, jossa kyseisen tieteenalan
muut professorit arvioivat hakijoiden kelpoisuuksia. Aikaisemmin hakijoiden turvaksi oli
rakennettu erityiset valitusmenettelyt ja -lautakunnat, joista uuden yliopistolain myötä on luovuttu. Muutoksilla on haluttu nopeuttaa paikoin
vuosikausia kestänyttä prosessia.
Valintaprosessin ydin on kuitenkin pysynyt
samana; edelleenkin muiden professoreiden
hakijoista antamat asiantuntijalausunnot muodostavat valinnan keskeisen kriteeristön. Näin
siitä huolimatta, että valintaan on viime vuosina
lisätty hakijoiden pedagogiseen toimintaan, tutkimusjohtamiseen, rahoituksen hankintaan ja
muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan liittyviä
tekijöitä. Valituksi on silti lähes mahdoton tulla, jos asiantuntijoiksi pyydetyt professorit eivät
pidä hakijaa tieteellisesti pätevänä kyseisellä tieteenalalla.
Asiantuntijoiden valinta on siis erinomaisen
tärkeä prosessin kannalta. Aikaisemmin tämän
valinnan teki tiedekunta, nykyään tiedekunta
tai jokin muu vastaava elin (johtokunta, dekaani
tai joku muu) yliopistosta riippuen. Tämä kohta on prosessin Akilleen kantapää, koska sopivia asiantuntijoita valitsemalla voidaan yrittää
vaikuttaa lopputulokseen. Tätä ongelmaa on
pyritty poistamaan mm. varaamalla hakijoille
mahdollisuus arvioida asiantuntijoiden esteettömyyttä. Prosessi on siis ainakin periaatteessa
läpinäkyvä, eikä mitään parempaakaan menettelyä asiantuntijoiden valintaan ole tiedossa.
Kun asiantuntijoiden lausunnot ovat saapuneet,
voidaan valinta suorittaa. Parhaat arvioinnit saanut hakija todennäköisesti tulee valituksi, koska
asiantuntijat ovat todenneet hänet tieteellisesti ansioituneimmaksi. Yhtä epätodennäköistä
on se, että heikoimmaksi arvioitu hakija tulee
valituksi. Tällaista epätodennäköisyyttä ollaan
kuitenkin juuri nyt rakentamassa täytettävänä
olevassa Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa olevan erityispedagogiikan professuurin kohdalla. Olemme molemmat toimineet
asiantuntijoina kyseisessä prosessissa, emmekä voi sivuuttaa vaikenemalla tiedekunnan alaarvoista toimintaa.
Lyhyesti kuvattuna Oulun yliopiston kasva-
51
tustieteiden tiedekunnassa täytössä olevan erityispedagogiikan professuurin kohdalla tilanne on seuraavanlainen. Hakijoita oli viisi, joista
ainoastaan yhtä (hakija A) kaikki kolme asiantuntijaa pitivät pätevänä. Yhden asiantuntijan
lausunnossa hänet asetettiin sijalle 1, ja kahdessa
muussa lausunnossa sijalle 2. Kahden asiantuntijan mielestä myös hakija B oli pätevä; sijoitukset 1 ja 2. Hakija C oli pätevä vain yhden lausunnonantajan mielestä, joka asetti hänet sijalle
1. Kaksi muuta lausunnonantajaa eli enemmistö asiantuntijoista ei pitänyt häntä pätevänä täytettävänä olleeseen professuuriin. Asia näyttää
siis hyvin selvältä. Hakija A on kaikkien asiantuntijoiden mukaan pätevä kyseiseen tehtävään
(varalla hakija B, jos hakijat halutaan asettaa järjestykseen, kuten yleensä tapana on).
Asia ei kuitenkaan tiedekunnan käsittelyssä
näyttäytynyt lainkaan selvältä. Syystä tai toisesta
tiedekunta päätyi pyytämään ylimääräisen lausunnon hakijoista. Tässä ei sinänsä ole mitään
laitonta, ylimääräisiä asiantuntijoita voidaan
toki käyttää tilanteessa, jossa hakijoiden välille ei alkuperäisten asiantuntijoiden lausunnoissa saada eroa. Tällaisesta nyt ei kuitenkaan ole
kysymys, hakijoiden erot suhteessa täytettävään tehtävään ovat täysin selvät ja päätös voidaan niiden perusteella ilman vaikeutta tehdä.
Mihin siis tarvitaan uutta asiantuntijaa? Syytä
emme tiedä, mutta uuden asiantuntijan julkaisuluetteloon perehtyminen antaa selviä viitteitä
syystä. Enemmän kuin ilmeistä on, että uuden
asiantuntijan avulla on tarkoitus tehdä hakijasta C pätevä, jotta hänet voidaan valita tehtävään
ja alkuperäisessä haussa päteviksi todetut hakijat ohittaa. Pidämme menettelyä erittäin kyseen-
alaisena ja asiantuntijoiden mitätöimisenä. Tiedekunta on meidät valinnut asiantuntijoiksi, ja
nyt sama tiedekunta ilmoittaa, että teidän lausunnoillanne ei ole mitään arvoa? Jos tiedekunta jo alun alkaen tiesi, kenet tehtävään on valittava, niin miksi ylipäätään käynnistää raskas ja
pitkä hakuprosessi. Kyseistä professuuria on jo
aiemmin yritetty täyttää tuloksetta eli aikaa on
mennyt vuosia. Miksi ei yksinkertaisesti kutsuttu haluttua oman yliopiston kasvattia professuuriin, kun ulkopuoliset eivät kelpaa?
Vaikka tässä esimerkkitapauksessa kyseessä on vain yhden yliopiston yhden professuurin täyttö, niin asialla on laajempi merkitys
asiantuntija-instituution kannalta. Asiantuntijat toimivat bourdeulaisittain ilmaistuna tieteen
portinvartijoina, joiden tehtävänä on huolehtia tieteen kentälle tulevien uusien toimijoiden
pätevyydestä toimia kyseisellä tieteen kentällä.
Vaikka valintaan on lisätty muita kuin tieteellisiä ansioita, niin tieteellisten näyttöjen tulee aina
olla keskeisin valintakriteeri. Jos yllä kuvattu
menettely laajenee muihin yliopistoihin ja tiedekuntiin, niin miksi ylipäätään kukaan enää viitsii
suostua paikoin hyvinkin työlääseen ylimääräiseen tehtävään, jos työn tuloksilla ei valinnassa
ole mitään merkitystä? Ollaanko Oulussa siirtymässä uuteen yliopiston johtamiskulttuuriin,
jossa perinteiset akateemiset meriitit korvataan
paikallisilla intresseillä?
Joel Kivirauma on erityispedagogiikan professori
Turun yliopistossa ja Markku Jahnukainen on erityispedagogiikan professori Helsingin yliopistossa.
.
52
KIRJALLISUUS
Suomalaisen maun
sosiaalinen eriytyminen
Kimmo Korhonen
Semi Purhonen ja työryhmä
(Jukka Gronow, Riie Heikkilä,
Nina Kahma, Keijo Rahkonen
ja Arho Toikka): Suomalainen
maku. Kulttuuripääoma, kulutus
ja elämäntyylien sosiaalinen
eriytyminen. Gaudeamus 2014.
”Makuasioista ei voi kiistellä”, väittää vanha kansanviisaus. Vaikka
tekisi mieli väittää, että kyllä voi,
pyrkii lausahdus toteamaan, että makuasioista kiistely jää subjektiivisten näkemysten tyhjäksi törmäilyksi, jota ei voi arvioida ja jäsentää millään yleispätevillä, ehdottomilla totuuksilla. Mutta
onko maku sittenkään täysin subjektiivista ja yksilöllistä? Ohjaako
sosiaa
linen taustamme ja tilanteemme makuamme ja kuvastaako
se tietoista tai alitajuista kytkeytymistämme johonkin ryhmään?
Onko makuasioista kiisteleminen
osa sosiaaliseen asemaamme liittyvää henkistä valtataistelua?
Maun kiehtovaan maailmaan
sukeltaa Semi Purhosen ja viiden
hengen työryhmän laaja tutkimus
Suomalainen maku (2014). Helsingin yliopiston ja Suomen Akatemian rahoittama tutkimus kartoittaa vuosina 2007–09 kerätyn
laajan aineiston perusteella suomalaisten makua musiikin, kirjallisuuden, kuvataiteen, television ja
elokuvien, urheilun, ruumiinkult-
tuurin ja pukeutumisen sekä ruoan
ja syömisen suhteen. Tutkimuksen
varsinaista ydintä on näin löytyneiden makumieltymysten sosiaalinen eriytyneisyys.
Kirjan mottolause on valittu ranskalaiselta sosiologilta Pierre Bourdieulta, jonka ajatuksia tutkimuksessa sovelletaan, erityisesti
hänen vaikutusvaltaista teostaan La
Distinction: Critique sociale du jugement (1979, Distinktio: Arvostelukyvyn sosiaalinen kritiikki). Vaikka Bourdieun ajatuksia tunnetaan
Suomessa hyvin, niitä ei ole aiemmin sovellettu yhtä laajasti täkäläiseen aineistoon perustuvassa tutkimuksessa.
Kirjan johdanto alkaa muutamalla tehokkaalla kysymyksellä:
”Miten suomalaisten elämäntyylit, maku ja kulttuurin kulutus jakautuvat? Onko korkeakulttuurin
ja populaarikulttuuri välille mahdollista vetää tiukkaa rajaa? Mitä on kulttuuripääoma ja legitiimi
maku – ja mitä ne ovat nimeomaan
2000-luvun Suomessa? […] Voidaanko Suomessa puhua kulttuurisesta eriytymisestä ja eriarvoistumisesta vai elämmekö jonkinlaisessa makujen demokratiassa?”
Kirja vastaa kaikkiin näihin kysymyksiin ja moniin muihinkin.
Jos jonkinlainen kuvitelma ”makujen demokratiasta” onkin elänyt,
se pyyhkiytyy nyt pois. Maut muodostavat selkeän sosiaalista asemaa
ja tilannetta määrittelevän tekijän,
jopa niin, että makua voidaan käyttää, jos ei suoranaisena vallankäytön
välineenä, ainakin sen ilmentäjänä.
Kirja jakaantuu kolmeen pääjaksoon. Niistä ensimmäisessä tarkastellaan suomalaista makua eri
taidemuotojen ja elämätapojen
kautta, toisessa tutkitaan maun ja
kulttuuripääoman sosiaalisia ulottuvuuksia ja kolmannessa kootaan
yhteen teoksen teemoja ja luodaan
makukäsityksistä syntyvä Suomen
kulttuurinen kartta. Termi ”kulttuuripääoma” on yksi kirjan avainkäsitteistä. Sosiaalinen ja yhteiskunnallinen sidonnaisuus nousee
vahvasti esiin siinä, miten kunkin
taidemuodon tai elämäntavan legitiimi ”hyvä maku” rakentuu.
Kirja on tieteellisin perustein
tehty tutkimus ja sellaisena painava sana maun käsitteen sosiaalisista
ulottuvuuksista. Se ei silti vaadi sosiologian erityistietoja vaan soveltuu myös laajemman yleisön käyttöön. Monia tutkimuksessa käytettyjä sosiologisia käsitteitä selvitetään erityisissä tietolaatikoissa,
jotka avaavat tutkimusta myös
maallikoille – tästä kädenojennuksesta suuri kiitos!
Tutkimuksen kiinnostavuutta lisää se, että se tulee lähelle jokaista suomalaista. Kaikilla meillä
on jotain mieltymyksiä ainakin johonkin taidemuotoon tai elämäntapakysymykseen. Mistä musiikista pitää? Mitä kirjoja mieluiten lukee? Juoko aterialla vettä vai viiniä,
maitoa tai olutta? Miten pukeutuu?
Ja niin edelleen. Tutkimuksen avulla voi helposti pohtia omaa makumaailmaansa, elämäntyyliänsä ja
sijoittumistaan kulttuuriselle kartalle. Mukana on myös muutamia
53
tarkemmin esiteltyjä haastateltuja, joiden makumaailman tutkiskelu tarjoaa mahdollisuuden legitiimiin kulttuuriseen tirkistelyyn.
Tämän kirja-arvion tilausta
saatteli ajatus pohtia tarkemmin
yhtä taidemuotoa – musiikkia. Sen
kautta nousee esiin myös joitakin,
kenties juuri tälle taidemuodolle
ominaisia ongelmia maun hahmottamisessa, mutta samalla voi muistuttaa tällaiseen tutkimukseen yleisemmin liittyvistä vaikeuksista.
Musiikillista makua kartoitettiin tutkimuksessa sekä yleisemmin eri musiikinlajien (esim. rock,
moderni jazz, kotimainen kansanmusiikki, maailmanmusiikki, klassinen musiikki, ooppera, elektroninen tanssimusiikki, hevimusiikki
jne.) että eri lajeja edustavien yksittäisten teosten kautta. Molemmissa ryhmissä on omia hankaluuksiaan. Esimerkiksi musiikinlajeista jotkut ovat toisten osajoukkoja,
esim. ”ooppera” on osa laajempaa
”klassisen musiikin” käsitettä. Lisäksi jotkut lajit saattavat olla vaikeasti rajautuvia tai toisiinsa sekoittuvia, esimerkiksi suomalaisessa kansanmusiikissa on monia
tekijöitä ja yhtyeitä, jotka voisi sijoittaa luontevasti maailmanmusiikin ryhmään.
Toisaalta myös yksittäiset kappaleet voivat olla edustavuudeltaan hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Mahlerin viides sinfonia edustaa kestävänä ja jo arvonsa osoittaneena mestariteoksena sekä itseään
erityisesti että klassista musiikkia
yleisemmin (ja vieläpä ammattiväen keskuudessa sitä legitiimeimmillään). Sen sijaan populaarimusiikin kulutuskierto on niin no
peaa, että jokin Britney Spearsin
Oops I Did It Again vuodelta 2000
on ollut haastattelujen aikana jo
54
vanha kappale ja kirjan ilmestyessä suorastaan musiikillista esihistoriaa. Mikä on sen edustavuus populaarimusiikin esimerkkinä?
Entä Vivaldin Neljä vuodenaikaa? Suuren yleisön silmissä se
voi edustaa legitiimiä taidemusiikkia mutta osalle perehtyneempiä
kuulijoita mukautumista kansanomaiseen ja populaariin, epälegitiimiin makuun. Mutta voiko toisaalta
asiantuntija, joka ikään kuin syvemmän asteen tietoudellaan toteaakin
sen mestariteokseksi, ilmentää sen
avulla kuitenkin makunsa legitiimiyttä? Entä Philip Glassin ooppera Einstein on the Beach? Onko se todellakaan edustava esimerkki ”modernista taidemusiikista”, jollaiseksi se on tutkimuksessa määritelty?
Pikemminkin siitä pitäminen saattaa merkitä nimenomaan tietoista pesäeroa varsinaiseen ”moderniin taidemusiikkiin” (Lutoslawski, Xenakis, Boulez, Saariaho, Lindberg jne.).
Tämänkaltaiset esimerkit ovat
tietysti yksittäistapauksia, jotka eivät ehkä ole olennaisia kokonaiskuvan rakentumisessa. Tätä kokonaiskuvaa tutkimus piirtää tarkoin, syvin vedoin. Tutkimuksen
mukaan ”musiikki on nykypäivän
Suomessa kulttuuristen erontekojen näkökulmasta keskeisin kulttuurin alue”. Tutkimuksessa klassisen musiikin ja populaarimusiikin
välille piirtyy selkeä rajalinja.
Tutkimuksessa tuodaan myös
esiin ajatus maun ”kaikkiruokaisuudesta”. Tässä suhteessa olisi ollut
jännittävää saada mukaan ajallinen
ulottuvuus, sillä ainakin sormituntumalta voisi väittää, että erilaisten
kuuntelutottumusten sekoittuminen on suunta, johon ollaan etenemässä, ei ehkä niin, että kaikki alkavat kuunnella klassista musiikkia,
mutta niin, että korkeasti koulutetut avaavat tottumuksiaan aiempaa
laajemmalle. Tällaisen maun muutoksen todentamista varten tarvitaan kuitenkin kokonaan uutta
tutkimusta.
Suomalainen maku paljastaa
monissa suhteissa yllättävänkin
tiukan yhteyden maun ja tietyn sosiaalisen taustan välillä. Tietyt legitiimit maut määrittyvät vahvasti sosiaalisten hahmotusten kautta. Tutkimus ei siis vain saavuta
jotain lopputulosta vaan lopputuloksen, joka todella merkitsee jotain ja kertoo paljon ympäröivästä todellisuudestamme.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja
vapaa musiikkikirjoittaja, joka on julkaissut useita teoksia suomalaisesta
musiikista.
Opintie yläluokkaan –
tulkintaa luokkaretkeilyn
ja eliittien historiasta
Ville Okkonen
Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen
sietämätön vaikeus. Kirjapaja
2014.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on tienhaarassa. Toisaalta
arvoja asennetutkimuksissa pohjoismaista mallia kannatetaan, toisaalta kansantulo jakautuu entistä
epätasaisemmin. Kirjassaan Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus professori Laura Kolbe analysoi luokkayhteiskunnan ja eliittien
paluuta. Hänelle eliitti kuvaa laajemmin suomalaista yhteiskuntaa
ja niin kutsuttujen perinteisten ins-
tituutioiden muutosta. Perusteena
kirjan kirjoittamiselle on ollut tarve ”ymmärtää ja avata sosiaalisen
todellisuuden moninaisuutta ja aikakerrostumia”, mihin historian
tutkijan työ antaa hyvän pohjan.
Teos on esseistinen, mutta siinä hahmotellaan kokonaisnäkemystä. Laveaksi se väistämättä jää,
mutta subjektiivisista kokemuksista muodostuu särmää ja elämänmakua. Välillä historiantutkijan
ote on harkitseva ja empaattinen,
välillä turhankin tuomaroiva. Kun
kirja on myös autobiografinen, aate
värittää paikoin analyysiä. Se ei ole
tyylin kannalta synti. Vaikka kirjassa ei ole lähdeviitteitä tai -luet
teloa, tutkimuskirjallisuus ja lähteet on kuitenkin kirjattu tekstiin.
Kolbe analysoi asiantuntevasti
ja kirkkaasti pohjoismaisen yhteiskuntamallin dynaamisuutta. Sosiaali- ja koulutuspoliittiset innovaatiot sekä satsaukset kansalaisten
hyvinvointiin kumosivat perinteisen luokkayhteiskunnan rakenteita ja arvoja. Sivistysjärjestelmän
kokonaisuudistus raivasi työväenluokalle väyliä yhteiskunnan johtotehtäviin ja ravisteli valtionhallinnon porvarillista hegemoniaa.
1990-luvun laman jälkeen syntyi
uutta, kilpailukyky-Suomen eliittiä, ja jälleen 2010-luvulla verotiedot kertovat uusista menestyjistä.
Kolbe kysyy ajankohtaan nähden kiusallisesti, miksi uusi suomalainen eliitti suhtautuu ”isänmaahan niin kriittisesti”? Yhteiskunnallista keskustelua seuraava
lukija muistaa, että marraskuussa 2014 eräs yrittäjä haki mediajulkisuutta siirtämällä yrityksensä ”menetetystä” ja ”eritasoisten
demaripuolueiden” hallitsemasta
Suomesta Viroon. Kyseinen aktivisti istuu sulavasti ryhmään, joka
on ”vapauttanut itsensä moraalista, paikallisesta vastuusta ja velvollisuuksista”. Täysin päinvastaisiakin esimerkkejä on, kuten kuuluisat supercelliläiset. ”Me ollaan saatu paljon apua yhteiskunnalta, ja
nyt on meidän vuoro maksaa takaisin”, totesi toimitusjohtaja Ilkka Paananen Helsingin Sanomien
haastattelussa.
Kirjassa pohditaan myös Suomen valtiollisen kehityksen perimmäisiä kysymyksiä. Kolben
mielestä kuningaskunta olisi ollut
”aikaansa vasten luonteva ratkaisu”.
Väite on erikoinen, koska eduskunta oli julistautunut marraskuussa
1917 korkeimman vallan haltijaksi. Lisäksi Kolbe kysyy, olisiko kuningastie tarjonnut ”maan poliittiseen elämään kaivattua lujuutta ja
jatkuvuutta?” Vastaus jää epäselväksi, mutta ”moni asia olisi toisin”.
Kirja osallistuu keskusteluun
itsenäisen tasavallan valtasuhdejärjestelmän kehittymisestä. Kolben mukaan vuoden 1918 ”maaperästä kasvoi parlamentarismi”,
kun taas Antero Jyränki kuvaa tutkimuksessaan Kansa kahtia, henki halpaa. Oikeus sisällissodan Suomessa? (2014), että ”[p]arlamentarismin periaate, joka oli kapeahkona otettu perustuslakiin juuri
ennen sisällissodan alkamista, jäi
sivuraiteelle”. Palautuuko ristiriita parlamentarismin määritelmään? Lopputuloksena oli kuitenkin puoliparlamentaarinen vallan
jako
järjestelmä, jossa tasavallan
presidentistä tuli valtaoikeuksillaan monarkin vastike. Kolben vallanjako-opillinen näkemys tulee
esille väitteessä, että maa ”voi toimia ilman poliitikkoja ja puolueita, mutta jos hallinto vaikenee, silloin ollaan vaikeuksissa”. Se on yhtä oikeutettu kuin vastakkainenkin
näkemys, joskin yhtä aatteellinen.
Kolben Karl Marx -luenta on
pinnallinen, tuomitseva ja kaunainen: hänen mukaansa Marx
”istutti meihin porvarikammon”.
Tosiasiassa porvarien pelottelu
oli keksitty jo Ranskassa. Mikäli
”porvarikammo” ensinnäkään asianmukaisesti määrittelee Marxin
kirjoitusten vaikutusta, niitä ei pitäisi tarkastella olosuhteista irrallaan.
Kolbe on vahvimmillaan analysoidessaan toisen maailmansodan jälkeistä meritokratian voittokulkua. Sosiaaliseen kiertoon
avautui uudenlaisia mahdollisuuksia – myös alaspäin. Meritokratian
voima murskasi perinteitä ja hegemonioita. Pikkuhiljaa kumoutui myös säätyvallan henkinen ilmapiiri. Niin kutsuttu perinteinen
yhteiskuntajärjestys ja porvarillinen hegemonia virkakoneistossa
kyseenalaistuivat. Yhteiskuntajärjestelmä säilyi, vaikka ei kaikkien
katsannossa. Yhteiskuntajärjestys
oli myös poliittinen iskulause, jolla
padottiin vaikkapa kunnallista yhtenäiskoulujärjestelmää.
Vaikka Kolbe kuvaa suuria yhteiskunnallisia murroksia, subjektit sivuutetaan tärkeissä kohdissa. Vain harvoille suodaan ansioita kehityskuluista. Välillä tarkastellaan porvarillisia arvoja, hyveitä ja
moraalia, mutta ilman selkeitä historiallisia kiinnekohtia.
Kirjassa on oivalluksia, joiden
kehittelyä jää kaipaamaan. Erityisen mielenkiintoinen on pohdinta itsenäisyysjuhlaperinteistä Suomessa ja Yhdysvalloissa, jossa Kolbe siteeraa suurlähettiläs Bruce
Oreckia. Hänen mukaan heinäkuun neljäs päivä merkitsee Yhdysvalloissa unelmanjanoista individualismia ja antaumuksellista
55
rentoutta. Toista se on Suomessa.
Kolbe kirjoittaa taitavasti ja
asiantuntevasti niistä yhteiskunnan menetelmistä, joilla se kiittää kansalaisia erilaisista ansioista. Menestyksen palkitseminen
kertoo sekä eliiteistä, kansalaishyveiden määrittelijöistä, politiikan
trendistä että yhteiskunnallisesta
arvomaailmasta. Palkitseminen voi
olla suoraa tai epäsuoraa. Meritokratian ihanteisiin taas kuuluu, että pätevyys ratkaisee hyvä veli -verkostojen sijaan.
Huomiot kotitaustan ja erilaisten sosiaalisten väylien merkityksestä eliittihistoriassa kertovat, että
Kolbe on mukavuusalueellaan. Toisaalta vanhemmilta ja muilta sosiaalisilta yhdyshenkilöiltä perityn
eliittiaseman ja omien henkilökohtaisten valintojen sekä ansioi
den
suhde on niin moniulotteinen, että analyysi jää ohueksi. Tästä syystä
Kolbe ei myöskään suoraan vastaa,
toteutuuko meritokratian ihanne.
Summa summarum, kirja on tyylikkäästi kirjoitettu Kolben totuus.
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri
ja kasvatustieteen maisteri sekä tekee
väitöskirjaa Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa
Naisten akateemista uraa
edistämässä
H. K. Riikonen
Maritta Pohls: Korkeasti
koulutetut naiset. Suomen
Akateemisten Naisten Liiton
historia. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2013.
Suomalaisten naisten tie akateemisiin tutkintoihin ja tutkintoa edel-
56
lyttäviin tehtäviin yhteiskunnan
eri sektoreilla käy havainnollisesti
ilmi, kun lukee Maritta Pohlsin kirjoittamaa esitystä Suomen Akateemisten Naisten Liiton (SANL) vaiheista. Liitossa ja sen alaosastoissa
on toiminut jäseninä tai tilaisuuksien esiintyjinä lukuisista muistakin yhteyksistä tunnettuja naisia
presidentti Tarja Halosta ja YK:n
apulaispääsihteeriä Helvi Sipilää
myöten. Historiateoksesta ilmenee myös, miten liitossa toimineet
naiset ovat olleet aktiivisia monella
muullakin alalla, politiikassa, koululaitoksessa ja tieteessä; samoin he
ovat usein olleet muidenkin seurojen ja järjestöjen aktiivisia toimijoita. Eivätkä he ole unohtaneet harrastuksiakaan, sattuvasti teoksen
kannessa on kuva professori Eeva
Jalavistosta soittamassa huilua.
Pohls aloittaa esityksensä kansainvälisen akateemisten naisten
liiton perustamis- ja alkuvaiheista.
Liiton vuonna 1920 Lontoossa pitämän kokouksen aikana kaupungissa oli suomalainen lehtori Carin
Rosenius, joka seuraavana vuonna
ehdotti vastaavan yhdistyksen perustamista Suomeen. Roseniuksen ohella Pohls kuvaa SANL:n alkuvuosien aktiivisia toimijoita ja
samalla suomalaisen naisliikkeen
johtohahmoja, joita on usein esitelty ja kunnioitettu esikuvina. Heitä
ovat etenkin Emma Irene Åström,
Jenny af Forselles, Alma Söderhjelm, Tekla Hultin ja Kaino W.
Oksanen. Alojensa ”ensimmäisiä”
on teoksessa mainittu useita. Esimerkiksi Alma Söderhjelm oli ensimmäinen nainen dosenttina ja
professorina, Elsa Ryti, presidentti Risto Rytin sisar, oli akateemisten väitöstilaisuuksien ensimmäinen naispuolinen vastaväittäjä, ensimmäinen teologian tohtorin tut-
kinnon suorittanut nainen oli Eira
Paunu ja Ritva Hyöky oli ensimmäinen nainen hovioikeuden presidenttinä.
Monet SANL:n keskeiset toimijat ovat olleet tärkeä osa suomalaista tieteenhistoriaa, kuten kansanrunoudentutkija Elsa EnäjärviHaavio, kirjallisuudentutkija Irma
Rantavaara, historiantutkijat Aira
Kemiläinen ja Lolo Krusius-Ahrenberg sekä lääketieteen eri alojen edustajat Laimi Leidenius, Hilja Teräskeli ja Eeva Jalavisto. Historiansa aikana SANL:llä on ollut
vahva yhteys Helsingin yliopistoon. Viimeinen SANL:n puheenjohtaja, jolla oli kiinteä yhteys Helsingin yliopistoon, oli professori
Eeva Jalavisto (pj. 1956–63), mutta hänenkin jälkeensä liitossa ja sen
osastoissa on toiminut yliopistoväkeä, kuten liiton puheenjohtajana
vuosituhannen vaihteessa toiminut
Oulun yliopiston emeritaprofessori Anja Tiilikainen, Vantaan Akateemisten Naisten puheenjohtaja
Raija Sollamo ja Helsingin Akateemisten Naisten puheenjohtaja Aura Korppi-Tommola.
Teoksessa, jossa on mukana sekä suomen- että ruotsinkielisten
osastojen toiminta, on aiheellisesti kiinnitetty paljon huomiota Suomen akateemisten naisten kansainvälisiin yhteyksiin. Niihin on ollut
hyvät edellytykset jo pelkästään
naisten kielitaidon perusteella (jäsenistössä on ollut paljon kielenopettajia). Monet järjestön johtavista toimijoista ovat olleet myös
kansainvälisesti verkostoituneita. Tämä on ilmennyt paitsi kongressitapaamisina myös monina ystävyyssuhteina ja kodeissa tapahtuneina vierailuina. Paikallisosastoissa ei tästä kansainvälisyydestä
ole kuitenkaan välttämättä välitet-
ty, vaikka myös merkittäviä poikkeuksia löytyy. SANL:n kansainvälisen toiminnan huipentumia oli
vuonna 1959 Helsingissä järjestetty
kansainvälisen liiton IFUW:n XIII
Maailmankonferenssi. Suomalaisista kansainvälisen liiton puheenjohtajana on toiminut Ritva-Liisa Karvetti 1980-luvun lopulla.
SANL:n yhteyksiä kansainväliseen
liittoon (International Federation of
University Women, IFUW) on teoksessa käsitelty melko laajasti, mikä
antaa esitykselle laajempaakin perspektiiviä.
Erikoisimpia ilmiöitä SANL:n
piirissä käydyssä kansain
välis
tymistä koskevassa keskuste
lussa
on diplomi-insinööri Hilkka Linnan kirjoitus vuonna 1970 liiton
jäsenlehdessä Minervassa, joka on
omistanut runsaasti huomiota kansainvälisille kysymyksille. Aasi
an
matkastaan vaikuttunut Linna kyseli, miten Suomen käy, ”jos koko
Eurooppa tulee yhdeksi ainoaksi
yhteisöksi” ja mihin oljenkorteen
Suomi voisi tarttua ”jouduttuamme suurten kansakuntien keskelle kaaokseen”. Linnan mielestä kehitysmaiden ongelmia ei voitu ratkaista Suomen voimin, joten huomiota oli suunnattava enemmän
kotimaahan.
Pohls tarkastelee jonkin verran
liiton suhdetta yleensä naisliikkeeseen. Samoin hän selvittelee liiton suhdetta poliittisiin ja erinäisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. SANL on antanut lausuntoja ja
julkilausumia etenkin akateemista
koulutusta ja yliopistoa koskevissa
kysymyksissä. Esimerkiksi vuonna
1969 korkeakoulujen hallinnonuudistusta koskevan lakiesityksen
käsittelyssä liitto varoitti liian suurista muutoksista. Kannanottoja
on esitetty myös verolainsäädän-
nöstä, avioliittolain uudistuksesta
ja abortti- ja huumausainelaeista.
Yleensä toimintaa näyttää yhteiskunnallisissa kannanotoissa luonnehtineen eräänlainen varovainen
konservatiivisuus.
Liiton jäsenyhdistyksissä keskeisiä toimintamuotoja ovat olleet esitelmä- ja keskustelutilaisuudet, retket lähiseudun kohteisiin sekä vierailut muihin yhdistyksiin ja yhteistyö niiden kanssa.
Suurimmassa osastossa, Helsingin Akateemisissa Naisissa, on ollut vilkasta kerhotoimintaa. Kirjallisuuskerhon (niitä oli itse asiassa
kaksi) ohella mainitaan Marie Curie -kerho, jonka aihepiirejä olivat
esimerkiksi tekniikka, maatalous ja
elintarviketutkimus. SANL on harjoittanut myös kotimaahan ja ulkomaille suuntautunutta hyväntekeväisyyttä ja stipenditoimintaa. Yhtenä esimerkkinä konkreettisesta
toiminnasta voidaan mainita Rauman akateemisten naisten vuonna
1966 järjestämä tilaisuus, jolla haluttiin saada Raumalle kohdunkaulansyövän joukkotutkimukset.
Sotavuosina SANL toimi matalalla profiililla keskittyen esimerkiksi avustustoimintaan. Useat liiton jäsenet toimivat tuolloin Lotta
Svärd -järjestössä ja Naisten Työvalmiusliiton välittämissä tehtävissä.
Yhdistystoiminnalle ominaisista ristiriidoista ja tulehtuneista henkilösuhteista SANL näyttää välttyneen lukuun ottamatta
2000-luvun alussa ollutta yritystä kehittää toimintaa yhteistyöllä
Primacarrera-Instituutin kanssa.
Turkulaisten jäsenten esityksestä
kokoon kutsutussa ylimääräisessä liittokokouksessa liiton keskushallituksen todettiin ylittäneen valtuutensa. Tämä johti puheenjohta-
jan välittömään eroon ja poistumiseen kesken kokouksen.
Liitolla on historiansa kuluessa
ollut 35 paikallisyhdistystä, joista
vuonna 2012 oli edelleen toiminnassa 19. Paikallisyhdistysten jäsenmäärän huippua merkitsi vuosi 1990, jolloin jäseniä oli yli 2 400.
Sittemmin jäsenmäärä on tasaisesti laskenut, mutta oli vuonna 2012
vielä yli 1 000.
Pohlsin teoksesta voidaan poimia useita kiinnostavia seikkoja,
joita voitaisiin käsitellä yksityiskohtaisemmin muissa yhteyksissä.
Esimerkiksi kansainvälinen liitto
IFUW toimitti vuonna 1939 akateemisten termien luettelon tarkoituksena selvittää eri maiden tutkintojen vastaavuuksia. Vuonna 1936
kansainvälinen liitto toimitti listan kirjoista, jotka pitäisi kääntää;
Suomesta oli listassa mukana 31
julkaisua. Ylimalkaankin historiateoksessa on otettu huomioon julkaisutoiminta, etenkin jäsenlehti
Minerva sekä suomalaisia vaikuttajanaisia käsittelevät teokset.
Pohlsilla on silmää myös kuriositeeteille ja pikanteille yksityiskohdille etenkin sekä suomalaisen
että kansainvälisen liiton toiminnan varhaisemmilta vuosilta. Esimerkiksi aikoinaan Amsterdamin
kokouksessa ”vahvistettiin akateemisten naisten identiteettiä näytelmällä Aatamista ja hänen kahdesta vaimostaan Eevasta ja Lilithistä, joista Lilith oli akateemisten
naisten esiäiti”. Käsikirjoitukseen
näytelmään oli laatinut hollantilainen kasvipatologi Johanna Westerdyk. Suomessa jäsenmaksuja kerättiin yhteen aikaan käymällä perimässä ne suoraan jäsenten kotona. Suomalaisen liiton jäsenmaksu
kansainväliselle liitolle vietiin Englantiin vuonna 1948 valuuttasään-
57
nöstelyn takia Kalevala-koruina.
Jäsenpostin lähettämisen helpottamiseksi otettiin käyttöön Adremapostituskone.
Runsaasti kuvitettuun ja yleisesti ottaen huolitellusti toteutettuun
teokseen on jäänyt muutamia epätarkkuuksia. Sivun 74 kuvatekstissä mainittu Aune Lindström ei ollut kirjallisuuden professori vaan
taidehistorioitsija, dosentti, joka
myöhemmin sai professorin arvonimen. Helsingin Normaalilyseo ei ollut 1950-luvulla normaalikoulu. Tellervo Tapionlinnan nimi esiintyy virheellisessä muodossa. Teoksen lopussa on hyödyllisiä
luetteloita toimihenkilöistä, paikallisyhdistyksistä ja kansainvälisen liiton toiminnasta.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.
Toivon ja hyödyn
utopioita Itämerellä
Pekka Hongisto
Mikko Huhtamies: Pohjolan
Atlantis. Uskomattomia ideoita
Itämerellä. John Nurmisen Säätiö
2014.
Huhtamiehen tavoitteena on ”asettaa 1700-luvun Suomenlahden,
varhaisen meriteknologian ja pohjoiset innovaatioyhteydet laajaan
poliittiseen ja ajalliseen kontekstiin”. Valtaosin hän onnistuu tässä, teos on omintakeinen aarreaitta 1700-luvun historian pohtijoille. Teoksen kuvitus on korkeatasoinen ja laaja.
Teoksen teemana ovat paitsi merihistoria, merisotateknologia, meriteknologia, ja manufak-
58
tuuriteknologia, jotka ovat ehkä
jääneet historiantutkimuksen katveeseen, myös konkreettiseen historiaan ankkuroituneet uskomattomat ideat, jotka olivat ”hyödyn
ajan toiveajattelua”. Nämä utopiat sotketaan usein dystopioihin,
joissa ihanneyhteisö esitetään fiktiivisessä ja satiirisessa valossa ”aivokummituksena” sekä kaikkea
muuta kuin ihanteellisena. Harvemmin utopioita on mielletty oikeasti mahdolliseksi ”vaihtoehtoiseksi historiaksi”. Jälkikäteen ne
ovat näyttäneet vain mahdottomalta haaveilulta.
Huhtamies esittelee herkullisesti ja ironisesti ruotsalaisia myyttejä ”Äärimmäisestä Pohjolasta” (Ultima Thule) ja niiden kuvitelluista
yhteyksistä Platonin Atlantikseen,
joka olisi kuulemma sijainnut juuri
Ruotsissa ja sen pääkaupunki olisi
ollut Uppsala. Vuonna 1539 ilmestyi Olaus Magnuksen puukaiverteinen Carta Marina. ”Olauksen
Pohjolassa eli muinaisten atlanttilaisten kaltainen, kekseliäs, nykysanoin innovatiivinen kansa” (13).
Olaf Rudbeckin Atlanticassa (1630)
Ruotsi saa huimasti liioitellun myytin ”Pohjolan Atlantiksena”, ”kulttuurien kehtona”, joka oli paratiisi
vesiteknologian osaamiseltaan ja
hydromekaniikaltaan.
Myytit eivät ole sama asia kuin
utopiat. Utopia on määritelty ”paikaksi – jota ei ole (ollut, vielä, koskaan)” eli ou-topokseksi, joista tosin on saattanut kehittyä todellisia
paikkoja, topoksia. Ei ehkä aivan
siinä hahmossa kuin päässä ja paperilla oli ajateltu, eikä edes samassa paikassa.
Vuodelta 1767 löytyy piirros
Augustin Ehrensvärdin suunnitelmasta rakentaa Ullanlinnaan valtava bastionilinnoitus, joka toteu-
tuessaan olisi muuttanut huimasti Helsingin kuvaa. Miltä näyttäisi,
jos Suomenlinnan linnoitus sijaitsisi Tähtitornin mäellä, kun linnoitus kattaisi alueen kaiketi Viiskulmaan asti?
Autio saari ja sen neuvokkaat
asukkaat oli hyvin yleinen teema
ajan utopiakirjallisuudessa Robinson Crusoesta Gulliverin retkiin.
Niissä (mm. Thomas Moren Utopia, Campanellan Aurinkokaupunki, Baconin Uusi Atlantis tai James
Harringtonin Oceania) lähdettiin
ikään kuin tyhjältä pöydältä rakentamaan jotain aivan uutta ja ennen
näkemätöntä.
Turun Akatemian heprean kielen professori Israel Nesselius ehdotti Suomen pääkaupungiksi Reposaarta, josta olisi tehtävä kansainvälisen kaupan keskus, koska se
sijaitsi keskellä valtakuntaa ja sinne olisi ihanteellista rakentaa merkantilistinen ihannekaupunki, saariutopia.
Sipoon Fageröön eli Kaunissaareen (joka nykyään on Helsingin kaupungin ulkoilusaari) Nordenbergin veljekset suunnittelivat
vuonna 1726 salaisena projektina
saariutopiaa. Salassapitosyistä utopistinen luonnos oli laadittu ranskaksi: ”Plan & Dessein de L´Isle de
Fagerö”. Idealuonnoksessa on yleisiä niin sanottuja valistusideoita.
Se myötäili aikansa saariutopioita
ja niiden ylioptimistisia käyttöönottoja eri tarkoituksiin.
”Kuten Oceanian, Fagerönkin luonnonvarat olivat runsaat
ja luonnonolot suotuisat. Se oli
eräänlainen rudbeckilais-atlanttilainen paratiisi. Saari oli rajattu,
muusta maailmasta erottuva mikrokosmos, jonka todellisuus oli
käännetty päälaelleen. Se oli paikka, jota ei ollut kuin päässä ja pa-
perilla” (81). Mitään tarkennettua
lähdeviittausta tästä ei kuitenkaan
löydy.
Saari oli tarkoitus ottaa teollisuuskäyttöön ja kaupalliseksi tukikohdaksi. Siitä kaavailtiin maail
manlaajuisestikin ainutlaatuista
nähtävyyttä: optimaalisesti suunniteltua utopistisen esimodernia
teollisuuskeskusta yhtenä esikuvanaan Hollannin Zaandam. Se olisi samalla ollut suurteollisuuden
eräänlainen ”itusolu”, josta olisi
syntynyt vaikkapa Itämeren Hongkong. Fagerön satamasta käytettiin
nimeä ”Port orientale”, jollaisena
se olisi ollut läntisen ja itäisen tavaraliikenteen solmukohta. Jos tämä olisi toteutunut, olisiko jollain
isommalla saarella Itämerellä nyt
ehkä autonominen talousyhteisö,
jossa kohoaisivat maailman korkeimmat pilvenpiirtäjät? Suomenlinnan Hongkong?
Fagerön autiolle saarelle olisi
perustettu teknisesti edistyksellinen yhteisö, jossa olisi yli 30 tuotantolaitosta ja laaja kanavaverkosto, joka olisi korvannut kadut. Sen
idea oli baconilainen teknoutopia,
jossa luontoa hallittiin ja alistettiin
tieteen ja teknologian voimalla. Fagerö oli ”koneutopia, suuri mekanisoitu verstas, jossa Nordbergien
manufaktuurit muistuttivat Uuden Atlantiksen ’konehuoneita’”
(81). Sen asemakaava oli täydellisen symmetrinen ja sen kanavaverkosto logistisesti optimaalinen kokonaisuus.
Saaressa vallitsisi avantgardistinen idea kaupallisesta tasavallasta, ”pikku tasavaltamme” (Magnus
Nordenberg), jota johtaisi yksimielisyyteen perustuva yleishyödyllinen yhtymä. Saaren taloudellinen
toiminta jakaantuisi laajan joukon
hyväksi. Se olisi korostanut Fage-
rön riippumattomuutta ja poik
keuksellista statusta.
”Jos Nordbergien hanke olisi
toteutunut, olisi otettu askel kohti
Pohjolan Atlantista, hydrotekniikan ihmemaata” (87). Hydrotekniikka oli tuon mahdollisuuksien
ajan huipputeknologiaa, koska varhainen teollisuus pyöri pääasiassa
veden voimalla. Virtaava vesi oli
esiteollisen ajan sähkö.
Suunnitelmalla oli koordinaatit, asemakaava, kustannusarvio
ja rahoittajakin. Kustannusarvio
oli valtava, mutta sitä tukivat ”valtakunnan johtavat kaupalliset piirit insinööreineen”. Tässä teoksessa heitä ei esitellä. Helsingin privilegioitaan vahtiva porvaristo ei halunnut lähivesilleen Nordbergien
”ideapuistoa”. Se halusi merkantilistista rajoittamispolitiikkaa talouteen ja kaatoi hankkeen valtiopäivillä. Laivastoaseman saaminen
Helsingin edustalle kiinnosti heitä
enemmän.
Pitkän ajanjakson suunnitelmat liittyvät Ruotsin laivaston sotilaallisiin tarpeisiin. 1540-luvulla
Kustaa Vaasa kutsui venetsialaisia
laivanrakennusmestareita opettamaan kaleerien rakentamista ”venetsialaiseen tapaan”. Kaleerilaivaston koko ja toiminta oli sittemmin
hämmästyttävä. Se pystyi liikkumaan kevyesti ja ketterästi saaristossa, mutta vaati satoja miehiä
soutajiksi. Ruotsissa oli 1500-luvulta lähtien paitsi maailman suurimmat sotalaivat (erään nimi oli kuvaavasti ”Elefanten”, jossa oli 1 000
sotilasta ja 300 laivamiestä), hetkittäin jopa maailman suurin laivasto.
Ruotsissa tehtiin paljon laivoja
myös muille, muun muassa vuonna 1545 Kustaa Vaasa teki sopimuksen Ranskan kanssa 50 laivan
toimittamisesta. Laivanrakennuk-
sessa vallitsivat ”ylirajaiset verkostot”. Ruotsi pystyi ostamaan, myymään, kaappaamaan ja rakennuttamaan suuria sotalaivoja, jotka
edustivat aikansa monimutkaisinta uusinta teknologiaa. Ruotsi kunnostautui merenkulun alalla täysipainoisesti ja tavoilla, joita kaikkia
ei ole vielä edes kartoitettu. Olivatko uudet meritekniset innovaatiot tuontitavaraa? Mikä oli oikeasti Ruotsin ”innovatiivisen kansan”
panos tuon ajan utopioiden ideoinnissa tai toteuttamisessa?
Ranska alkoi rahoittaa pohjoisen liittolaisensa kaleerilaivastoa
ja sen tarvitseman suuren meritukikohdan rakentamista ”kultatynnyreillä”. Viapori oli siis osa Ranskan globaalia voimapolitiikkaa, joka suuntautui Venäjää vastaan.
”’Pohjolan Gibraltar’ nousi au
tioille saarille ruudin, lihasten ja
väkipyörien voimalla (165). Tästä ou-topiasta tuli topos eli totta,
mutta se vaati paljon resursseja. Se
oli Ruotsin suurin ja kallein rakennushanke, Pohjois-Euroopan suurin työmaa, ”Gibraltarin jälkeen
Euroopan vankin” ja ”Sweaborg
wäkewin fästingi waldakunnassa”.
Viapori oli hämmästyttävä kulttuuri- ja innovaatiokeskus. Se oli
Helsingin kaksoiskaupunki, jossa
oli edistyksellinen tuulivoimalaitos, kapakoita, panimo, kahviloita,
kirjasto, teatteriesityksiä, vapaamuurariseuroja, huippumoderni telakka, laivastoasema ja vaikka
mitä. Sen kautta saapui teknisiä,
kulttuurisia ja sosiaalisia uutuuksia, menetelmiä, tapoja sekä muotia ja pääomaa.
Sanomme omaa aikaamme luovimmaksi historiassa. Itse asiassa 1700-luku on yksi innovatiivisimmista ajanjaksoista Euroopassa. Sen teos myös osaltaan näyttää.
59
Viaporia suunnitellessa hankittiin
ajankohtaisinta tietoa alan innovaatioista Euroopassa ja sovellettiin niitä luovasti toisenlaisiin olosuhteisiin. Ulkomaisia asiantuntijoita rekrytoitiin Suomeenkin, esimerkiksi Fredrik af Chapman oli
englantilainen. Yhtään ranskalaista asiantuntijaa ei Viaporissa ollut, vaikka se oli hankeen päärahoittaja. Hollantilaiset olivat heitä suositumpia puolueettomuutensa vuoksi. Siirtyminen vuonna
1757 alkaneeseen isojakoon ja siihen liittyvään yksityisomistukseen
mahdollisti voimavarojen tehokkaamman organisoinnin.
Huhtamies kutsuu Viaporin
kaleeritelakkaa nerokkaaksi. Siihen liittyikin useita merkittäviä
innovaatioita sulkuportteineen,
vedennostolaitteineen ja myllyineen. Voimakoneena oli monipuolisesti toimiva tuulimylly. Telakalle
suunniteltiin varajärjestelmiä, kuten telakka-altaan tyhjentäminen
tuulivoiman lisäksi kahden hevosen pyörittämän niin sanotun paternoster-laitteen avulla, joka oli
eräänlainen hissin esimuoto. Ilmanvaihtolaite esti laivoja lahoa
masta liian nopeasti. Omaperäisin
Daniel Thunbergin innovaatioista
oli telakan nerokas sulkulaite, kelluva kasuuniportti eli sulkuproomu, jollainen on edelleenkin käytössä Suomenlinnan telakalla.
Kirjassa on kiinnostava erillinen luku vedenalaisista laitteista,
sukelluskelloista ja muista sukelluskoneista. Ne ovat sukua Leonardo da Vincin keksimille sukellusveneille, joiden salaisuutta Leonardo ei kuitenkaan halunnut paljastaa ”ihmisen huonon luonteen
vuoksi”, koska hän pelkäsi, että tällainen joukkotuhoase voisi joutua vääriin käsiin. Suomessa vai-
60
kutti erikoinen keksijä, ”Suomen
Leonardo”, Samuel Chydenius, joka kehitti ”sammakkomiehen” ja
alkeellisen kypärän ”Leonardo da
Vincin hengessä”. Englantilainen
John Wilkin suunnitteli vedenalaisia utopioita, säännöllisten välimatkojen päähän toisistaan rakennettuja asumuksia, joissa asuttiin ja
joiden lapset eivät koskaan nähneet
kuivaa maata. Nämä utopiat vievät
kuitenkin ajatukset jo liian kauaksi Viaporista.
Utopiat ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Niitä on jaettu hyödyllisiin ja
hyödyttömiin sekä pelon ja toivon
utopioihin. Edellä kuvaillut ovat
selvästi hyötyä tavoittelevia toivon
utopioita. Ne heijastivat ajan optimistista henkeä, vaikka eivät aina
toteutuneetkaan. Tai ehkä sittenkin Viaporia voisi hyvin syin kutsua ”toteutuneeksi utopiaksi”?
Parhaimmillaan
utopioiden
tehtävä kulttuurissa on olla ihanne tai lupaus jostain uudesta. Ernst
Blochin mukaan utooppinen ajattelu on inhimillisen mieltämisen
eräänlainen uloin topos ja yläraja. Italo Calvinon mukaan utopistinen poetiikka aistii herkästi tulevaisuutta. Tähän poetiikkaan nämä aika kouriintuntuvat utopiat
tuovat lihaa luiden ympärille. Ne
pyrkivät olemaan myös moderneja
eli liikkuvia ja dynaamisia.
Myytit rakentavat parhaimmillaan ”koejumalia”, utopiat puolestaan ”koemaailmoja”. Vahvasti kokeelliseen tieteeseen uskova aika uskoi myös kokeellisiin todellisuuksiin. Vaikka ne jälkikäteen
katsottuna näyttävätkin usein leikkimiseltä uskomattomilla ideoilla ”hulluuden tantereilla” (Aleksis
Kivi), niissä oli ikään kuin sisäänrakennettuna todellisuusaineksia,
joita oli jo itumuodossa, mutta ei
silti vielä täysimittaisesti olemassa sen ajan tunnetussa maailmassa. Utopia antoi näyn mukana lupauksen kokeilla niitä ja katsoa seurauksia käytännöllisellä tasolla.
Vaikka ”täydellisessä ja valmiissa maailmassa jokainen utopia on
koditon” (Bloch), nämä pyrkivät
ratkaisuihin todellisessa ja mahdollisessa maailmassa valistuksen,
hyödyn, edistyksen ja tulevaisuuden nimissä. Joskus ne onnistuivat siinä, kuten Viaporin esimerkki osoittaa.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja vapaa
filosofi.
Sienten elämästä on
paljon kerrottavaa
Mattias Tolvanen
Sari Timonen ja Jari Valkonen
(toim.): Sienten biologia.
Gaudeamus 2013.
Yleisimmät syötävät ja vaarallisen myrkylliset sienet ovat useimmille tuttuja, mutta silti tavalliselle
maallikolle sienet ovat melko epäselvä eliöryhmä, josta mainitaan
hämmästyttävän
monenlaisissa
yhteyksissä.
Sienet ovat suuri ja erittäin
merkityksellinen eliöryhmä, johon kuuluvat lajit elävät hyvin erikoistuneina yhteistyössä muiden
eliöiden kanssa tai niistä yksipuolisesti hyötymällä. Sienet hajottavat ekosysteemissä kertyvää eloperäistä jätettä, ja suuri osa niistä
elää symbioosissa esimerkiksi metsäpuiden tai levien kanssa. Loisina
vain tietyissä lajeissa tai suvuissa
viihtyvät sienet aiheuttavat eläin-
ten ja kasvien sienitauteja.
Selvästi sienille kuuluvia mikrofossiileja on säilynyt ainakin siluurikaudelta noin 440 miljoonan
vuoden takaa. Vaikka sieniä onkin tutkittu paljon, edes niiden lajimäärää ei vielä tiedetä tarkasti.
Arvioiden mukaan sienilajeja voi
olla satojatuhansia, mahdollisesti
jopa viisi miljoonaa, mutta todennäköisesti niitä on vielä huomattavasti enemmän.
Metsästä poimittavat sienet
ovat sienten itiöemiä, jotka tuottavat sienen leviämisessään tarvitsemia mikroskooppisen pieniä itiöitä. Varsinainen sieni elää hentona
rihmastona näkymättömissä metsänpohjan karikkeessa ja usein vielä symbioosissa metsäpuiden juuristoissa.
Ilman sieniä luonnon ekosysteemit olisivat vähintäänkin suurissa vaikeuksissa. Puiden kasvun
edellytykset heikkenisivät ja ravinteiden kierrätys hidastuisi hajottajien toiminnan vaikeutuessa, eikä
puutarhan kompostikaan toimisi entiseen tapaan. Ja miltä elämä
maistuisikaan ilman punaviiniä ja
voimakkaita juustoja? Ihminen on
hyödyntänyt sieniä jo kauan elintarvikkeita valmistaessaan. Hiivoja
on käytetty viinin ja oluen valmistamiseen ja leivän kohottamiseen,
erilaisia homekantoja viljelemällä
on puolestaan valmistettu kypsytettyjä juustoja.
Mitä sienet ovat?
Sienet muodostavat oman aitotumallisten eliöiden kunnan. Ne eivät ole kasveja, kuten vielä muutamia vuosikymmeniä sitten luultiin, mutta eivät ne ole eläimiäkään,
vaikka niillä onkin monia yhteisiä
piirteitä eläinsolujen ja -kudosten
kanssa. Erityisesti yksisoluiset eliöt
ovat olleet joskus vaikeita määrittäviä jopa niin suurella taksonomisella tasolla, kuin kuuluisivatko ne
lähinnä eläinkuntaan eli Animalia
vai sienikuntaan eli Fungi.
Sienitutkimus on edistynyt huomattavasti viimeisimpien vuosikymmenten aikana lähinnä uusien
molekyylibiologian tutkimusmenetelmien, kuten ribosomaalisen
DNA:n emäsjärjestyksen vertailuun perustuvien analyysien, ansiosta. Monet vanhat käsitykset sienistä ovat muuttuneet, sienet tunnustettiin omaksi sienikunnakseen
vasta 1960-luvulla, ja niiden kasveja läheisempi sukulaisuus eläinten
kanssa varmistui 1990-luvulla.
Eläinten ja sienten evoluutio
kulki pitkään samaa kehityslinjaa, kunnes ne erosivat toisistaan
vasta noin tuhat miljoonaa vuotta sitten, mikä selittää näiden ryhmien yhteisiä piirteitä. Sekä sienet että eläimet ovat toisenvaraisia
eliöitä, eivätkä ne pysty yhteyttämään auringon energiaa orgaanisiin eli eloperäisiin yhdisteisiin,
kuten kasvit tekevät perustuotannossaan. Sienillä ei kuitenkaan ole
sisäistä ruoansulatusta, kuten eläimillä, vaan ne siirtävät ruoansulatuksen solujen ulkopuolella kasvualustaansa, josta entsyymien pilkkomat ravintoaineet kulkeutuvat
sienisolujen sisään.
Ekosysteemissä sienet pystyvät
tulemaan toimeen vielä paljon monimuotoisemmilla keinoilla kuin
eläimet, ja itse asiassa sienten elämä
voi olla lähes mielikuvituksellista erilaisine mahdollisuuksineen.
Evoluutionsa aikana sienet ovat
pystyneet erikoistumaan, sopeutumaan ja tulemaan toimeen hyvin
erilaisissa olosuhteissa. Lähes jokaiselle eliölajille ja -suvulle löytyy
sen kanssa elämään erikoistunut
sieniloinen tai symbionttinen sienikumppani. Jäkälätkin lasketaan
sieniin kuuluviksi, viidesosa nykyisin tunnetuista sienilajeista elää jäkälinä yhteiselämää viherlevien tai
syanobakteerien kanssa.
Sienien leviämistä ei voi estää juuri mitenkään. Ne leviävät
ilmavirtojen mukana lähes kaikkialle kulkeutuvien itiöiden välityksellä. Sienet kasvavat kaikkialla, missä niillä on suotuisat kasvuolosuhteet. Sienet tarvitsevat elääkseen sopivan kasvualustan, jossa
on ravinteita solujen energia-aineenvaihduntaa ja rakennemolekyylien tuotantoa varten, lisäksi
ne tarvitsevat kosteutta ja sopivan
lämpötilan. Sienten olemusta onkin melko vaikea hahmottaa, vaikka tietäisikin herkulliset syötävät
metsäsienet ja tärkeimmät myrkkysienet sekä ymmärtäisi valitettavina tosiasioina myös homeen, härmän, sammaksen ja silsan.
Sienitutkimus vie tutkijan usein
jo perusteissaan sekä laajoihin ekologisiin kokonaisuuksiin että mikroskooppiseen maailmaan sienten
soluja molekyylitasolle. Vain hyvin harvoin paljain silmin erotettavat sienet ovat suurimmalta osalta
hyvin ohuiden, muutamien mikrometrien eli millimetrin tuhannesosien läpimittaisten rihmastojen
muodostamia. Esimerkiksi puiden
rungoissa elävä puuta lahottava sieni voi peittää rihmastollaan jopa 15
hehtaaria metsämaata, ja ikääkin
sillä voi olla tuhat vuotta.
Monipuolinen sienitieteen
perusteos
Ei olekaan mikään ihme, että pelkästään sienten biologian perusteiden kuvaamiseen on tarvittu järeä
teos (448 sivua). Sienten biologia on
ensimmäinen suomenkielinen sie-
61
nitieteen perusteos, joka valmistui
kaikkiaan 38 sienitutkijan yhteistyönä. Kirjoittajien joukossa on
yliopistojen biotieteiden laitosten
sekä biotalouteen liittyvien tutkimuslaitosten tutkijoita.
Koska sieniä pidettiin aikaisemmin kasveina, myös sienitutkimus on ollut perinteisesti kasvitutkimuksen yhteydessä ja tieteelliset
sieniaineistot kasvimuseoiden kokoelmissa. Suomen suurimmat ja
vanhimmat sienikokoelmat ovat
Helsingissä Luonnontieteellisen
keskusmuseon Kasvimuseossa.
Sienten biologia kokoaa sienitutkimuksen uusimman perustiedon yksiin kansiin. Sienten kokonaisuuden hallitsemiseksi tarvitaan kuitenkin lisätietoja, siksi jokaisen luvun lopussa on lueteltu
aina pari kolme aihetta täydentävää
teosta. Runsas lajisto on vain esimerkkien tasolla esillä, sen sijaan
keskeistä sisältöä ovat teoreettiset
biologiset kysymykset, kuten sienten luokittelu ja rakenne, sienisolujen perustoiminnot, geenit ja geno
mit sekä sienten lisääntyminen.
Lisäksi selvitetään sienten monipuolisia elämäntapoja symbiontteina muiden eliöiden kanssa, tautien aiheuttajina sekä hajottajina.
Nykyaikaisissa bioteknologioissa
hyödylliset hiivat ja homeet saavat paljon huomiota, kuten myös
sienet osana muuta mikrobiyhteisöä. Ihmiselle on ollut sienistä paljon hyötyä, mutta myös haittaa.
Taudinaiheuttajina ja esimerkiksi
asuintalojen rakenteissa eläessään
ne ovat olleet myös hyvin haitallisia ja jopa vaarallisia.
Jo lähitulevaisuudessa metsäja kemianteollisuudessa on käytössä uusia entistä monipuolisempia
bioteknologisia sovellutuksia, joissa hyödynnetään erityisesti sien-
62
ten kykyä hajottaa monimutkaisia
luonnon polymeerejä ja toisaalta
tuottaa hyvin monimuotoisia aineenvaihduntatuotteita.
Myös jotain yleistajuista
Sienten biologia on selkeästi tieteellinen teos, mutta sen runsaasta sisällöstä riittää tiedonjyväsiä myös
biologian tutkimuksesta kiinnostuneelle luonnonharrastajalle. Tärkeitä ja myös yleistajuisia kokonaisuuksia on koottu selkeiksi tietolaatikoiksi. Niistä löytyy vastauksia
jopa käytännöllisiin kysymyksiin,
kuten kannattaako syödä purkissa homehtunutta hilloa, tai mitä
sieniä voisi käyttää lemmen nostattajina? Mutta sienten biologiasta kiinnostunut löytää tarkkoja tietoa myös eri sieniryhmien monimutkaisista elinkierroista, lahottajasienten toiminnasta, lahotuksen
biokemiasta ja lahotusentsyymeistä tai hiivojen perusaineenvaihdunnasta.
Biologisessa perusteoksessa tarvitaan aina asiaa selventäviä kaa
vioita ja valokuvia. Valokuvat lisäävät teoksen kiinnostavuutta, mutta
niillä on paljon arvoa myös sisältönsä takia. Jo hienoa kansikuvaa
kannattaa tutkia tarkasti, sillä siinä näkyy havainnollisesti metsänpohjan karikkeen alta paljastettua
nummitatin sienirihmastoa, josta
kasvaa nuori itiöemä ja useita pieniä itiöemän alkuja.
Myös sienitutkijat liikkuvat
luonnossa kamera mukanaan,
useimmat kirjan valokuvista ovatkin kirjoittajien omia otoksia. Lisäksi harvinaisia kuva-aiheita on
koottu sekä Suomesta että ulkomailta, ja jokaisen kuvan lähde on
ilmoitettu kuvatekstin yhteydessä.
Teoksen lopussa on laaja sienitieteellinen sanasto, joka selittää
tieteellisten termien merkitykset
ja yhtenäistää samalla suosituksillaan suomenkielistä terminolo
giaa. Sanastosta voi löytää selityksen esimerkiksi sanoille itiöemä,
home, hiiva tai symbioosi. Lukija
huomaa sanastosta löytyvät sanat
jo artikkelien tekstistä, jossa ne on
korostettu.
Myös laaja sienten systemaattinen taksonominen luokittelu on
esitetty liitteenä, jota varten on tarvittu kaikkiaan 11 sivua. Näin monipuolisen teoksen käyttäjä tarvitsee välttämättä myös hyvän hakemiston, joka helpottaa tietojen
löytämistä. Tässäkin kirjassa olisi
käyttäjäystävällisintä ilmoittaa sivunumero aina hakusanan jälkeen
eikä viitata vain toiseen hakusanaan, kuten esimerkiksi parasiitti,
ks. loinen. Ehkäpä tilan puutteen
takia hakemisto on taitettu pientäkin pienemmällä, näkökykyä melkoisesti rasittavalla kirjaintyypillä.
Sienten biologia on todellinen
suurtyö sekä tekijöiltä että kirjan
kustantajalta. Suomenkielinen teos
on tullut todelliseen tarpeeseen, sillä nykyaikana sienitieteen perusteiden hallitseminen korostuu samalla, kun uusien bioteknologioiden käyttö yleistyy monilla tuotantoaloilla.
Sienitieteen oppikirjaksi soveltuvaa teosta ja perusasioiden hakuteosta tarvitaan biotieteiden ja
sienitutkijoiden lisäksi niin maaja metsätalouden, elintarvikealan
kuin lääketieteenkin tutkijoiden
käytössä. Ja valistunutta luonnonharrastajaa teos auttaa ymmärtämään sienitutkimuksen monipuolisuutta ja uusien bioteknologioiden todellisia mahdollisuuksia.
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Kielimiehet kirjakielen
asialla
Anneli Kauppinen
Taru Kolehmainen: Kielenhuollon
juurilla. Suomen kielen ohjailun
historiaa. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2014.
Suomen kirjakieli on tulos tavoitteellisesta kielenohjailusta. Siihen
on tarvittu sanastonkeruuta, tutkimusta, sanakirjoja, kielioppeja,
kielioppaita ja kielenhuollon organisaatioita. Kielenhuollon juurilla on raportti siitä, miten suomen
kirjakielen normistoa on säädelty.
Kirjoittaja Taru Kolehmainen on
tehnyt pitkän uran Kotuksessa sanakirjojen toimittajana ja kielenhuoltajana.
Pääosan tässä kirjassa Kolehmainen antaa (lainausmerkein
varustetuille) ”kielimiehille”, jotka ovat Agricolan perustyön jälkeen määritelleet suomen kirjakielen piirteitä. Kirja käsittelee
kielenhuollon toimielinten, kielioppaiden ja sanakirjojen toimittajien vaikutusta yksittäisten normien ja suositusten syntyyn lähinnä
1920-luvulta 1970-luvulle. Kolehmainen toteaa kuvaavansa lähinnä oikeinkirjoituksen kehittymistä, ”vaikka kielenhuolto on paljon
muutakin”. Kolehmaisen oma ääni kuuluu kirjassa kommentteina
ja viittauksina nykytilanteeseen.
Hän ei esitä vahvoja kannanottoja
eikä laajoja synteesejä, mutta sitäkin kiinnostavampia tietoja kielenhuollon vaiheista ja normien syntyhistoriasta. ”Kielimiesten” miekkailut oikeakielisyyden kentällä
ovat paikoin huikeaa luettavaa. Yhteisen normikielen syntytarina antaa aihetta ihmettelyyn ja ihailuun.
Euroopan 1800-luvun kansallishenki synnytti Suomessakin yhtenäisen kirjakielen rakentamisen
tarpeen. Kirjoitetun normikielen
oikeakielisyysperiaatteet vakiinnutettiin 1800-luvun aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan
perustettiin Kielitieteellinen Osakunta. Vuonna 1870 ilmestyneessä
Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisessa sanakirjassa on noin
200 000 sanaa ruotsinkielisine selityksineen sekä johdatus suomen
sanaluokkiin ja taivutusmuotoihin. Vuosi 1927 oli merkittävä kielenhuollon historiassa, koska silloin perustettiin ensimmäinen varsinainen kielenhuoltoelin,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellinen valiokunta, ja
aloitettiin Nykysuomen sanakirjan
toimitustyö. SKS:n kielivaliokunnan keskeiset päätökset koskivat
vierassanojen kirjoittamista. Käsiteltiin muun muassa –tio-loppuja
ja vokaalin pituuksia (federatsioni
> federaatio). Kielivaliokunta teki
myös päätöksen historian tapahtumien kirjoittamisesta pienellä alkukirjaimella, vaikka Knut Cannelin olisi luokitellut jotkin niistä
erisnimiksi. Tässä asiassa Kolehmainen olisi ollut jälkimmäisellä kannalla, sillä hänen mukaansa
esimerkiksi talvisodan pientä alkukirjainta on vaikea perustella kielineuvoa kysyville.
Sodan jälkeen vuosina 1945–
47 toimi uudistettu Kielivaliokunta Lauri Hakulisen ja myöhemmin Matti Sadeniemen johdolla.
Aktiivisina jäseninä mukana olivat muun muassa professori Aarni Penttilä ja Tyttönormaalilyseon
äidinkielen yliopettaja E. A. Saarimaa. Kielivaliokunta teki päätöksiä
muun muassa objektisäännöistä,
monikon genetiivin monimuotoisuudesta, sanojen yhteen ja erikseen kirjoittamisesta, pilkunkäytöstä ja yhdyssanoista. Vuonna
1947 ajankohtaista uudissanastoa olivat myös jatkosota ja asuttaa. Kolehmainen luonnehtii näitä vuosia kielilautakuntien kultakaudeksi.
Kun nykysuomalainen tarvitsee
neuvoa kielipulmaan, hän voi tarttua johonkin kielioppaaseen, soittaa Kielitoimistoon tai tarkistaa asian Kielitoimiston sanakirjasta (verkossakin). Kielitoimisto syntyi alun
perin Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran Kielivaliokunnan yhteyteen
vuonna 1945, ensin WSOY:n ja Otavan varoilla. Puhelimitse ja kirjeitse
toimiva kielineuvonta saavutti heti
suuren suosion. Ensimmäiset kysymykset koskivat sanojen oikeinkirjoitusta (aloite, hälyttää, iso vai pieni alkukirjain?) ja lauseen objektin
muotoa. Oikeinkirjoituskysymyksiä oli silloin huomattavasti nykyistä enemmän, sillä sanakirjoja ja oikeinkirjoitusoppaita ei juuri ollut.
E.A. Saarimaan Kielenopas ilmestyi
vuonna 1949 ja Nykysuomen Sanakirja vuosina 1951–61.
Normien vaihteleva alkuperä
Kielitoimisto ja suomen kielen
lautakuntakin ovat suomalaisille nykyisin niin tuttuja instituutioita, että kirjakielen normien uskotaan syntyneen virallisen kielenhuoltotahon päätöksellä. Niin
ei kuitenkaan aina ole. Jotkin ohjeet ovat vakiintuneet myös vaivihkaa, omia teitään. Mainio esimerkki siitä on tapaus alkaa tehdä / alkaa tekemään, josta suomen kielen
lautakunta teki 31.1.2014 vapauttavan päätöksen: alkaa tekemään on
kuin onkin kielen järjestelmän mukainen ja siksi sopiva yleiskieleen
63
(jolla tarkoitetaan kirjoitettua kieltä ja sitä lähellä olevaa virallisluonteista puhuttua kieltä). Siihen asti oli pidetty kiinni normista, josta kukaan ei ollut tehnyt päätöstä. Alkaa tekemään -kielto on näet
peräisin Setälän ja Saarimaan oppikirjoista. Rakenteesta oli kumminkin tullut eräänlainen kielenhuollon ikoni, jonka perusteella kielen
oikeellisuutta on arvioitu. Vuosien
mittaan on suomen kielen lautakunnalle tehty useita aloitteita rakenteiden hyväksymisestä. Lautakunnan jäsen, Mynämäen lukion
äidinkielen lehtori Anita Julin perusteli kantaansa (2004) sillä, että
alkaa tehdä -normin opettaminen
on työlästä.
Murteissa ruveta on ollut yleisempi kuin alkaa, ja länsimurteissa
alkaa tekemään on yleisempi kuin
idässä. Alkaa tehdä yleistyi vanhassa kirjasuomessa. Nykykielessä molempia alkaa-rakenteita käytetään laajalti. Siihen onkin hyvä
syy, sillä rakenteilla on myös merkitysero, niin kuin Ilona Herlin on
(2012, 2014) osoittanut: alkaa-verbillä ilmaistaan usein toiminnan
kohdistumista johonkin (-a/-ä) tai
siirtymistä tilaan (-maan/-mään).
Tietoisen kehittelyn ja päätöksen tulos sen sijaan oli uudissanan
keho hyväksyminen vuonna 1948.
Idea tuli kielitoimiston hoitajalle Hannes Tepolle lääkäreiltä, jotka tarvitsivat elävän ruumiin nimitystä. Avuksi tuli viron keha (elävä ruumis). Keho-sanan hyväksymisestä syntyi erimielisyyttä, jopa
kielitoimiston ja kielilautakunnan
kesken. Ongelmia aiheutti eniten
se, että pelättiin merkitykseltään
laaja-alaisen ruumis-sanan supistuvan tarkoittamaan vain kuollutta ruumista. Lääkäreille keho kelpasi. Kelpaa nykyisin muillekin, ku-
64
ten Kielitoimiston sanakirjan johdoksista kehollinen, kehonhallinta
ja kehonkieli voi päätellä.
Kiinnostavia tarinoita normeista on muitakin. Vuosikymmenien
kiistaa on käyty muun muassa mytologisen olennon /omistajan, haltia/haltija kirjoitustavasta. Pyrkimys säännön yksinkertaisuuteen
(”aina haltija”) soti pitkään monien kielitajua vastaan. Pitkälliseksi
venyi myös keskustelu -nen/-inen
johtimista (valkoinen hevonen) ja
-otta-/-oitta-verbeistä (kehottaa,
sanoittaa). Toistasataa vuotta on
pohdittu vierassanojen ja -nimien suhuäänteiden merkintätapoja.
Siinä on jopa ympäri käyty ja yhteen tultu, sillä jo Lönnrot suomensi 1870-luvun sanakirjassaan reippaasti ilman suhumerkintöjä tussi
(tush), saali (schal), sakki (schackspel). Kolehmaisen mielestä vierassanojen oikeinkirjoitussäännöt
ovat vieläkin kaiken kaikkiaan liian monimutkaiset.
Kansankielisyydestä purismin
ihanteeseen
Kansankielisyyden arvostuksesta (ns. kansankielisyyskannasta)
kehkeytyi 1900-luvulla pyrkimys
puhdaskielisyyteen. Itsenäisen valtion tuli osoittaa olevansa kieleltään omavarainen. E. N. Setälä katsoi (1914), että koska muukalaisuudet ovat tulleet meille kirjallista tietä, ne eivät ole kielen luonnollista
kehitystä. Hän kuitenkin hyväksyi
sellaiset muukalaisuudet, joista on
kielelle etua. Tiukimmin puhdaskielisyyden aatetta ja käytäntöä ajoi
Suomessa E. A. Saarimaa. Vuonna
1929 hän kirjoitti aikakauslehti Virittäjään ihailevasti Saksan oikeakielisyysharrastuksesta ja Deutscher Sprachvereinista, joka valvoi
ankarasti kirjoja, sanomalehtiä, ra-
diota ja julkisia laitoksia.
Puhdaskielisyys oli Suomessa
ruotsin kielen vaikutusten torjuntaa. Uuslatinan termiin svetcismus
perustuva sana svetisismi esiintyi Tietosanakirjassa vuonna 1917
merkityksessä ”ruotsin kielen vaikutus muuhun kieleen mm. suomeen”. Saarimaan sanastossa svetisismejä olivat kartettavimmat ilmaukset ja lievemmät puolestaan
ruotsinvoittoisia. Parasta oli kuunnella suomalaista kielikorvaa. Saarimaan kielioppaat Hyvää ja huonoa suomea (1930) ja Kielenopas
(1947, 7. painos 1967) ovat vaikuttaneet hämmästyttävän laajalti suomalaisten kielikäsityksiin.
Professori Lauri Kettunen ei Saarimaan jyrkkyyttä kaikessa niellyt
vaan totesi oppaassaan Hyvää, vapaata suomea (1949), että kielenkäyttäjä joutuu svetisismejä varoessaan olemaan alituisessa pelossa.
Svetisismien lista on Saarimaalla pitkä. Kolehmainen toteaa, että
nykyisinkin rikas- ja köyhä-loppuisia yhdysadjektiiveja pidetään kartettavina, mutta hyväksyttäviä ovat
riskialtis, lapsiystävällinen, kustannustehokas. Taistelu ”svetisististä”
epäsuoraa sanajärjestystä vastaan
on perustunut sitkeään luuloon, että suomen kielen sanajärjestyksen
pitää aina olla suora – todellisuudessa se on joustava. Kolehmainen
pohtii Saarimaan svetisismien nykykohtaloa: monet niistä ovat kadonneet , osa on hyväksytty (laulaa levylle, tehdä huolella) ja osa on
siirtynyt Nykysuomen sanakirjaan.
Vierasvoittoisiksi
nykyinenkin
Kielitoimiston
[verkko]sanakirja mainitsee esimerkiksi ilmauk
set kantaa asetta, ”paremmin”: olla aseistautunut [Miksi? Niillähän
on merkitysero] ja kantaa surupukua, ”paremmin”: pitää/käyttää su-
rupukua [tyyliero!].
Kolehmaisen kirjoittajanääni
muuttuu sävyltään tuskastuneeksi, kun hän ihmettelee, miten sitkeässä ovat käsitykset joidenkin
normien ehdottomuudesta, kuten
svetisismiksi nimetyn tulla-futuurin torjunta. Ohje on kyllä lähtenyt
käsistä, sillä Saarimaa itse painotti:
”...suomessa ei ole varsinaista futuuria, mutta tarpeen tullen saatetaan vieraan kielen futuurin vastineena käyttää kahtakin lausetapaa,
tulen tekemään tai olen tekevä.”
Kolehmainen mainitsee, että
svetisismien karttaminen ”ei enää
ole kielenhuollon keskeisiä periaatteita”. Kysynpä, onko se nykyaikaan kuuluva periaate ollenkaan.
Eihän ruotsi ole suomen kieltä aikoihin uhannut. Jotkin svetisismien torjunnasta henkiin jääneet ilmaukset ovat jopa kielenkäytön resursseja, kuten juhlavan sävyinen
kantaa surupukua ja tuttavalliseksi verkkokielen ilmaukseksi asettunut tykkääminen, jota uusimmassa sanakirjassa ei vieraaksi enää leimatakaan.
Sanastouudistusten yhteydessä Kolehmainen toteaa, että puhdaskielisyydellä on ollut hyvätkin
puolensa. Totta kai. Lauri Hakulinen keksi muovin ja tutkan, E. A.
Saarimaa mainoksen, Aarni Penttilä alen, Hannes Teppo juontajan,
yhtyeen ja kytkykaupan.
Kielioppia ja oikeakielisyyttä
Kielenhuollon juurilla ilmestyi sopivasti Emil Nestor Setälän
150-vuotisjuhlavuodeksi. Vuonna 1880 julkaistiin Setälän Suomen kielen lauseoppi (jonka esikuvaksi mainitaan A. W. Jahnssonin
Finska Språkets Satslära) ja vuonna 1898 Setälän Suomen kielioppi.
Koulukäyttöön tarkoitettuja pai-
noksia Setälän kieliopista on tehty
1970-luvulle asti. Professori Auli
Hakulinen huomautti Setälän juhlaseminaarissa, että kielioppiin lisättyjä oikeinkirjoitussääntöjä pidetään yksipuolisesti ”kieliopin
osaamisena”. Tietosanakirja-artikkelissaan vuonna 1914 Setälä pitää
oikeakielisyyden parhaana periaatteena tarkoituksenmukaisuutta.
Hänen mukaansa kieli on hyvää, jos
se on tarkoitukseensa sopivaa, sellaista jonka kuulija nopeimmin käsittää ja puhuja helpoimmin tuottaa. Kiireisellä professorilla ei todennäköisesti ollut mahdollisuutta
pedagogisen kieliopin kehittelyyn,
vaikka hän sellaista Kielioppikomitean jäsenenä vuonna 1914 hahmotteli.
Suomen kielen pilkkusäännöt
perustuvat E. A. Saarimaan vuonna 1945 kielivaliokunnassa pitämään alustukseen ja siirtyivät myös
hänen Kielioppaaseensa. Kieliopillis-looginen pilkunkäyttö on tullut
meille ruotsista ja saksasta. Mutta itse asiassa Saarimaa antaa tilaa myös puherytmiä noudattavalle taukopilkutukselle. Kolehmainen päättelee, että Saarimaan ohjeita on alettu noudattaa tiukemmin
kuin hän on tarkoittanut. Tätäkin.
Kielenhuollon historiassa usein
mainittu periaate on ohjeiden selkeys ja yksiselitteisyys. Toisaalta on
tähdennetty aidon ilmeikkyyden
merkitystä. Kieli on elävä ja tilanteisesti joustava järjestelmä. Kolehmaisen kirjan perusteella näyttää siltä, että jotkin sovellettaviksi
tarkoitetut suositukset ovat muuttuneet lakiin verrattaviksi säännöiksi. Normien väljennyksistä
syntyvä huolipuhe – ”onko millään
enää väliä?” – osoittaa, että koulussa opitut normikielen ohjeet otetaan usein kategorisesti ja muiste-
taan sellaisina koko elämänajan.
Ehkä se johtuu siitä, että ne ovat liittyneet konkreettiseen tekemiseen:
kirjoittamiseen (ja ennen vanhaan
myös puhumiseen). Vaikka selkeä nyrkkisääntö on joskus toimiva pedagoginen keino lapsia opetettaessa, kirjoittajan on hyvä jossain vaiheessa oppia luottamaan
myös omaan kielikorvaansa ja harkintaansa.
Uudet periaatteet
Kielenhuollon juurilla tarjoaa huolellisesti dokumentoituja tietoja. Se
on kielenhuollon historian runsaudensarvi, josta lukija saa monenlaista pohdittavaa. Teoksen
spiraalirakenteessa on hyvät puolensa, mutta se on tuottanut turhaakin toistoa. Vuoden 1928 kielilautakunnasta mainitaan kolmesti,
että se ei aloittaessaan pohtinut toimintansa suuntaviivoja (s. 79, 92,
184). Tiivistäminen olisi tehnyt
hyvää. Toimiva hakusanaluettelo
ja koosteet parantavat asiaa. Kielenohjailun periaatteita käsitellessään Kolehmainen kiertää spiraalin 2000-luvulle. Nykyiseen kielenkäytön moninaisuuteen hän viittaa
yleisesti.
Kolehmainen kertoo kirjassa
kokemuksiaan hankalasti muistettavista säännöistä ja normeista, joita kielenhuoltajan on vaikea perustella. Nämä kokemuksesta kumpuavat havainnot ovat kiinnostavia.
Ehkä ne samalla kertovat kirjakielen murtumakohdista – normeista, jotka voivat olla ristiriidassa
kielitajun kanssa. Laajemmin voisi pohtia, mitä on seurannut siitä,
että kansalliskirjailijamme Aleksis
Kivi ja Juhani Aho altistuivat kotiympäristössään ruotsin kielelle ja
kirjallisesti muillekin vieraille kielelle. Ahlqvist yritti parhaansa Ale-
65
sis Kiven suhteen, mutta ei onneksi tuhonnut hänen kieltään. Monet
esimerkit osoittavat, että monikielinen ja -kulttuurinen ympäristö
on omakielisenkin kirjallisuuden
hyvä kasvualusta.
1900-luvun loppupuolelta lähtien kielenhuoltajat ovat siirtyneet
periaatteissaan lähemmäs kielenkäytön vaihtelun tunnustamista.
Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi totesi (1952), että kielivirhe
on suhteellinen käsite. Päivi Rintala tähdensi (1980-luvulla), että
normeja on tarvittu nimenomaan
kirjoitetun kielen erityistarpeita
varten. Uusimmille kielenhuollon
periaatteille on ominaista kielen
moninaisuuden ja eri kielimuotojen ja tekstilajien vaatimusten huomioon ottaminen. Merkittävä on
myös suomen kielen lautakunnan
puheenjohtajan (2000–09) Harri Mantilan periaate: suomen kieli on joustava ja elävä kansalliskieli, joka voi ottaa vastaan vaikutteita muista kielistä.
Tuoreimmissa kielenhuollon
toimissa kielenkäyttäjä on yhä selvemmin keskiössä. Kun eri alojen
ammattilaiset työstävät itse tekstinsä, heille on tärkeää saada asiansa
hoidetuksi korrektilla tavalla. Kieli on osa ammattitaitoa. Tiivistäen
voi kielenhuollon vaiheista havaita, että on edetty kansallisen identiteetin ja statuksen tukemisesta yksilön (ja yhteisöjen) identiteetin ja
statuksen tukemiseen.
Kirjallisuus
Herlin, Ilona 2014. Mitä oikeastaan on
alkaminen? Kielikello 1/2014.
Kirjoittaja on kielikasvatuksen emeritaprofessori ja suomen kielen dosentti.
66
Nuolenpääkirjoituksesta
informaatiotulvaan
Juha Järvelä
Gleick, James: Informaatio.
Suomentanut Veli-Pekka Ketola.
Art House 2013.
Art Housen julkaisema suomennos
James Gleickin teoksesta The Information: A History, a Theory, a Flood
(2011) on mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin sen kohderyhmä on
epäselvä. Kyseessä on esseemäinen
tietokirja, jonka tyyli tekee sen nautittavaksi lukea, mutta oppikirjaksi
se soveltuu huonosti.
Teos pyrkii antamaan kokonaiskuvan informaation ja tiedonvälityksen historiasta. Nuolenpääkirjoituksesta ja afrikkalaisista rummuista teos etenee sähköiseen
tiedonsiirtoon ja informaatiotulvan kehittymiseen. Gleick pyrkii
osoittamaan, miten informaatio ja
se, kuinka sen ymmärrämme, on
muuttanut ihmistä, hänen tietoisuuttaan ja elämäänsä.
Teoksen suomenkielinen laitos on kovin pelkistetyissä kovissa kansissa. Abstrakti kansikuva ei
anna kuvaa siitä, millainen tarinoiden aarreaitta kansien välissä on.
Gleickin käsissä informaatiohistoria on ennen kaikkea kiehtovaa
ajatusten kehityksen historiaa, jota kerrotaan elävillä esimerkeillä ja
kiehtovien yksilöiden kautta. Kirjassa tulevat tutuiksi muun muassa
sanakirjantekijä Robert Cawdrey,
laskentakoneiden kehittäjä Charles
Babbage, informaatiotutkija Charles H. Bennett, fyysikko Kurt Gödel ja matemaatikko Alan Turing.
Gleickin mukaan kirjoittaminen on ollut edellytys ajattelun
muutokselle. Lukutaitoiset ja -tai-
dottomat ajattelevat hänen mukaansa eri tavoin. Kirjapainotaito
mahdollisti aiempaa abstraktimman ajattelun: sanojen merkitykset voitiin nähdä suhteessa toisiinsa tai sanat voitiin nähdä itseensä
viittaavina. Suulliseen tietoon nojautuvilta ihmisiltä puuttuu kategorioita, joista on tullut toinen
luonto lukutaitoisissa kulttuureissa eläville ihmisille. Esimerkiksi
suullisesta kirjallisuudesta ei pitäisi näin ollen puhua, koska kirjoitettu sana on mekanismi, jolla tiedämme, mitä tiedämme. Kirjoittamisen
keksimisen Gleick näkee edellytyksenä muun muassa matematiikalle
ja logiikalle.
Gleick käsittelee informaation
historiaa muun muassa siihen vaikuttaneiden laitteiden kehityksen kautta. Sellaiset nykyään kovin unohtuneet keksinnöt, kuten
optinen lennätin, olivat aikanaan
kumouksellisia nostaessaan tiedon välityksen nopeuden aiemmin
tuntemattomalle tasolle. Sähköisen
lennättimen koettiin jopa hävittävän ajan ja paikan – sitä ennen aika oli ollut paikallista.
Tietokoneiden historiaa Gleick
lähestyy niiden ideasta, ei tekniikasta käsin. Esimerkiksi Alan Turing rakensi tietokoneensa logiikasta. Idea oli olemassa ennen varsinaista teknologiaa. Gleick nostaa
teorian laitetta merkittävämmäksi.
Tietokoneiden kehitys sai merkittävän edistysaskeleen toisen maail
mansodan aikana, jolloin muun
muassa Turing toimi Britanniassa liittoutuneiden koodinmurtamiskeskuksessa Bletchley Parkissa, jossa rakennettiin ensimmäinen ohjelmoitava sähköinen tietokone Colossus.
Alkuperäisen
alaotsikkonsa
mukaisesti kirjan viimeinen osa kä-
sittelee informaatiotulvaa. Aiem
min ihmiskunnan tuottama informaatio pääsääntöisesti katosi, mutta digitalisoituminen on johtanut
tilanteeseen, jossa yhä suurempi
osa tuotetusta informaatiosta säilyy. Osuva esimerkki on Wikipedia,
jossa ei ole fyysistä rajaa. Se sisältää esimerkiksi artikkelin jokaisesta tunnetusta entsyymistä ja ihmisen geenistä. Mikään aiempi tietosanakirja ei ole pystynyt samanlaiseen kattavuuteen.
Informaatiotulvan myötä informaatiosta on tullut halpaa, mutta tarkkaavaisuudesta kallista. Informaatiotulvan keskellä tarvitaan
yhä enempää ammattimaista seulontaa, jota esimerkiksi kirjastoala suorittaa. Kirjastoille Gleickin
sanoma antaakin yhä suuremman
merkityksen. Informaation hallinnan tarve tulee pikemminkin kasvamaan kuin vähentymään digitalisoitumisen myötä.
Gleickin teos on ajatuksia herättävä ja lukuelämyksen tarjoava tietokirja. Teoksen kohderyhmää on
vaikea määritellä. Oppikirjaksi se
ei ole riittävän kattava. Parhaimmillaan se tarjoaa tietoa lukunautinnon kautta. On vaikea sanoa lukeeko teosta niin kuin romaania,
mutta ainakin se tulee lukea kuin
romaani, alusta loppuun. Selailtavaksi teos ei sovi, koska myöhemmin käsitellyt asiat eivät avaudu
kunnolla, jos ei ole lukenut varhaisempaa.
Kirjoittaja on jyväskyläläinen filoso
fian tohtori ja tietokirjailija.
Suurteos sotasukupolven
elämäntaistelusta
Teemu Keskisarja
Ari Uino: Sotiemme veteraanit.
Rintamalta rakentamaan.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2014.
Kirjamarkkinoilta on pitkään ryöpynnyt Raatteen tietä, Tali-Ihantalaa, motteja, torjuntavoittoja, halkijuoksua, kenraalielämäkertoja,
rivimiehet kertovat -genreä, myytinmurskauksia ja salaisten joukkohautojen teloitettuja totuuksia,
vaikka uutta sanottavaa on yhä vaikeampi keksiä. Saavatkohan historioitsijat sodittua viime sotia ikinä
loppuun?
Luultavasti eivät. Mikäli taistelut joskus kadottavat tenhonsa,
odottaa vuoroaan rauhaan sopeutumisen draama. Sitä aiheaittaa ei
parissa syksyssä tyhjennetä. Veteraaneja oli lotat mukaan lukien yli
700 000. Heitä eli kaikkialla katu
ojasta presidentinlinnaan saakka.
Sotasukupolven tarina jatkui lapsissa ja lapsenlapsissa sekä ulottui koko yhteiskuntaan. Tähän järeistä järeimpään aiheeseen on Ari
Uino tarttunut teoksessaan Sotiemme veteraanit – Rintamalta rakentamaan.
Uino rakentaa taustaa Ruotsin
vallan ajan ruotusotilaista saakka. Mukaan mahtuu myös tulkintaa talvisodan ja jatkosodan ratkaisuista. Johdanto venyy pitkäksi,
muttei pitkästyttäväksi. Rintamakokemukset avaavat suomalaisten
mielenmaisemaa syksyllä 1944,
josta pääjuoni käynnistyy.
”Palaamme töihin!” oli kotiutettavien lujin iskulause. Uusi elämä
alkoi ilman kriisiterapiaa tai lomai-
lua. Ruumiin ja sielun vammojen,
juoksuhaudoissa menetetyn nuoruuden tai Karjalan murehtimiseen
ei ollut aikaa. Pidemmittä puheitta,
ehkä kännin kiskaistuaan sadattuhannet veteraanit tarttuivat kuokkaan, kirveeseen ja pokasahaan.
Korsuelämä jatkui savottakämpillä. Nämä sinänsä tunnetut seikat
Uino kertoo eläväisesti ihmiskohtaloiden kautta, ilman sinivalkoisia kliseitä.
Rintamalta palaili paitsi suruttomia selviytyjätyyppejä myös varjoja, joilta järkytykset olivat vieneet
elinvoiman ja elämänhalun. Nykyajan diagnooseilla lukemattomat
miehet olisivat syksyllä 1944 joutaneet työkyvyttömyyseläkkeelle.
Siihen heillä ei ollut tilaisuutta eikä haluakaan. Mieli oli vereslihalla, mutta useimmat pääsivät tasapainoon ajan myötä, ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä. Traumat
motitti arjen työ. Edes kouriintuntuvimmin kärsineet 140 000 sotainvalidia eivät tahtoneet jäädä armopalojen varaan yhteiskunnan eläteiksi. Työpaikka tai koulutus tuntui paremmalta korvaukselta kuin
käteinen raha.
Uinon kuvaama ylirasituksen,
korttiannosten ja asumisahtauden
elämäntaistelu ei ollut oikeastaan
lohdutonta. Mieskohtaisen hengenvaaran hellittäminen loi uskoa
ja toivoa. Siitä todistaa väestöhistoria. Itsenäisyyden ja kansantalouden pelastamisen ohessa veteraanit hoitivat hommansa hetekoilla
ja siittivät kaikkien aikojen ennätysikäluokat.
Uino kytkee poliittisen histo
rian käännekohtia ruohonjuuritason raadantaan. Sotaveteraani-sana latautui melko kielteisesti 1970-luvulle saakka muistuttaessaan murhenäytelmästä, johon
67
Suomi katsottiin syylliseksi. YYAkauden valtioviisauteen kuului
Neuvostoliiton valheiden myötäileminen. Veteraanien haukkuminen ei silti hallinnut virallista linjaa.
Heillä oli aina myös väkevät vaikutuskanavansa ja tukijansa. Taloudellisten vaatimusten torjuminen
ei johtunut niinkään ulkopolitiikasta vaan orastavan hyvinvointivaltion alituisesta rahapulasta.
Uino ei tyydy helppoihin totuuksiin selittäessään taistolaisten
vihaa sotahulluja isiä ja äitejä kohtaan. Reaktio oli pikemmin väistämätön kuin irvokas. Suomi koki sodanjälkeisinä vuosikymmeninä taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen mullistuksen, josta nuoriso ei
voinut selvitä aivan järjissään. Uuden sukupolven piti luoda nahkansa 1960- ja 1970-luvulla niin kuin
monesti ennenkin historian saatossa.
Vaikenemista, unohtamista ja
muistamista Uino purkaa laajaalaisesti. Sukupolvitarinaan kuuluvat paitsi puoluepolitiikka ja historiatulkinnat myös kaunokirjallisuus ja elokuva. Melko vähälle
huomiolle jää veteraanijärjestöjen
moniääninen kuoro, jonka edunvalvonta on jatkunut nykypäivään
saakka. Uino ei jauha lakialoitteiden yksityiskohtia, mutta vertaa
lopputulosta muihin maihin oivaltavasti.
Yhdysvalloista tuli toisen maail
mansodan sankareiden luvattu
maa eläkkeissä ja kuntoutuksessa. Muihin vertauskohtiin nähden
Suomea voi tuskin soimata nuivaksi ja kitsaaksi. Häviäjille ei ole tapana hyvittää mitään inhimillisiä
menetyksiä. Saksalaiset rintamamiehet rinnastuivat ehkä yksilöinä suomalaisten kohtalotovereiksi, mutta he eivät saaneet rahakor-
68
vauksia eivätkä edes anteeksiantoa
valtionsa rikoksista.
Voi voittajia, Uino huokaisee
Suuren isänmaallisen sodan jälkihoidosta. Sen alkajaisiksi puna-armeijan tuomioistuimet toimittivat
kuolemaan 157 000 sotavankileireiltä pelastunutta. Moninkertainen määrä päätyi pakkotyöhön Siperiaan. Edes kunnostautujille ei
käynyt kaksisesti. Joka tuhannes
puna-armeijan veteraani sai uuden
elämän eväiksi yhden pään karjaa.
Vähän useammalle riitti jalkineet
tai takki. Vetisten juoksuhautojen
jälkeen piti perhettä asuttaa taivas
alla. Aineelliset olot eivät juuri kohentuneet vuosikymmenten vieriessä. Kunniamerkeillä palkitut saivat vuokrahelpotuksia ja opiskelupaikkoja lapsilleen. Tavallisilla
sotaveteraaneilla ei ollut Neuvostoliitossa mitään erikoisetuja. Maail
mansodan voittajat hävisivät rauhan kotimaassaan.
Suomessa keskeisin korvausmuoto oli pieni maapala. Asutustoimintaa on jälkeenpäin arvosteltu melko ankarasti. Se haukkasi
bruttokansantuotteesta enemmän
kuin sotakorvaukset eikä niveltynyt teollistumiseen ja kaupungistumiseen. Satojentuhansien uudisraivaajien urakka näytti pian hukkaan valuneelta. Kylmien pientilojen kärsimyksille ei kuitenkaan ole
helppo esittää vaihtoehtoa vuodesta 1945 käsin, Uino toteaa jälkiviisaudesta irrottautuen. Massojen
pääsy kiinni maahan ja työhön oli
yhteiskuntarauhan ehdoton edellytys.
”Viimeinen iltahuuto” lähestyy,
kunniavelka veteraanien enemmistölle on ajat sitten maksettu tai jätetty maksamatta. Sodista toipumisen kokonaisuus tuntuu Uinon tutkimuksen perusteella kivuliaalta ja
armottomalta
menestystarinal
ta. Tärkeimmässä onnistuminen
ei ollut maailmanhistoriallinen itsestäänselvyys. Toisin kuin nykypäivän Lähi-idässä ja Afrikassa,
veteraaneille löytyi katkeruudessa kieriskelyä ja koston hautomista tähdellisempää elämäntyötä. Siinä mielessä Suomi oli erittäin hyvä häviäjä.
Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.
Inspiraatio
Anna-Riitta Tunturi
Christop Markschies ja Ernst
Osterkamp (toim.): Vademekum
der Inspirationsmittel. BerlinBrandenburgische Akademie
der Wissenschaften. 2. painos.
Wallstein Verlag 2013.
Thomas Alva Edisonilta on tallentunut nerokkuuden määritelmä: ”Nerokkuus koostuu prosentista inspiraatiota ja 99 prosentista transpiraatiota.” Transpiraatio
tässä määritelmässä tarkoittaa väsymätöntä ahkeruutta, kestävyyttä, itsensä uhraamista ja päämäärätietoista työtä. Vain näin tieteilijä ja taiteilija saavuttavat uusia keksintöjä ja menestystä.
Mitä on inspiraatio? William
Faulknerin mukaan niin kutsuttu
runollinen inspiraatio koostuu 99
prosentista viskiä ja yhdestä prosentista hikeä. Ehkä näin ei ole enää
nykyään, mutta silti useimmat tieteentekijät ovat saattaneet kokea
hetken, jolloin yhtäkkiä jossain tilanteessa syntyy ideoita, päähänpistoja ja näkemyksiä, jotka eivät
ole peräisin tietoisuudesta, mutta
silti ne ovat tehtävälle työlle ratkaisevia. Tätä epärationaalista luovaa
hetkeä kutsutaan inspiraatioksi.
Inspiraation käsite on peräisin teologiasta. Kaikki luovuus
on jumalallista alkuperää, Jumala on luonut maailman sekä antanut apunsa ja innoituksen. Eri aikoina kirjoitettu Raamattu oli inspiraation tuote, Paavalin mukaan
sana oli Jumalan antamaa. Kreikkalainen mytologia puolestaan kehitti yhdeksän muusaa vapauttamaan
Zeuksen moninaisista inspiraatiotehtävistä. Roomalaisella ajalla
muusien tehtäväksi lankesi eri taiteenlajien suojeleminen. Siitä alkaen runoilijat ovat anelleet – joko vaatimattomasti tai sitä teeskennellen – inspiraation armoitusta ja
jumalaista henkeä kohotakseen arkipäivän yläpuolelle. Kristillisellä ajalla muusat eivät haalistuneet
vaan 1600-luvulle asti jumalainen
inspiraatio, tieteellinen tutkimus ja
taide kulkivat käsi kädessä. Esimerkiksi John Milton puhuttelee Kadotetun paratiisin (1667/1674) alkusäkeissä taivaallista muusaa kuvatessaan ihmisen syntiinlankeemusta.
Valistuksen aikana psykologinen tieto muutti inspiraation yksilölliseksi luomisvoimaksi ja usko yliluonnolliseen inspiraation
lähteeseen väistyi. Taiteilijasta tuli
nyt alter deus, toinen luoja, inspiraatiosta evidenssikokemus, ”päähänpisto”. Uusimman luovuustutkimuksen mukaan synnynnäistä luovuusvirtuositeettia ei ole, on
vain määrättyjen ajatustapahtu
mien yhteneväisyyksiä. Luovuus
on opittavissa, mutta silti yhtäkkinen ”valaistuminen” ratkaisevan
ongelman ratketessa on tuttua taiteilijoille ja tieteentekijöille. Muu-
sia ei voi komennella, mutta oikeilla olosuhteilla niitä voi houkutella
esiin. Pienessä kirjassa Vademekum der Inspiratiosmittel viitisenkymmentä saksalaista professoria
ja muutama taiteilija kertovat, miten inspiraatio syntyy.
Inspiraation lähteitä ovat tutkijoiden mukaan olleet aamutunti,
oikea hengitystyyli, judo, lyijykynien teroitus, sanelukone, kirjasto,
pimeä huone, suihku, puutarha, intensiteetti, kävely, hölkkääminen,
metsälenkki, ruoanlaitto, nukkuminen, lumenluonti, rain or shine, junalla-ajo, seinäkello, paine,
yleensä määräajat (deadline), teatteri – eräs taiteilijatar muistelee
nuoruutensa LSD-kokeiluja.
Kirjan toimittaja, kirjallisuusprofessori Ernst Osterkamp kuvaa
päivää, jolloin olisi aikaa työnteolle, mutta ajatukset karkailevat työpöydältä muualle, nurmikon leikkuuseen, eikä edes loistava sitaatti muistu tarkasti mieleen, saati
sen lähde. Aika (tunnit kuluvat ja
ruoho tuli leikattua) on ehkä vielä liianvaloisaa työntekoon. Kahvinjuonti väsyttää, lehdissä on juuri
tänään harvinaisen mielenkiintoista asiaa. Sitten ensimmäinen lause
on muotoiltu, mutta ajatukset takertuvat vain siihen. Tulee hämärä, nyt on parasta katsoa Fred Astaire -filmi. Ilta-aterian jälkeen itseironia kasvaa mittaamattomiin.
Ehkä siksi kolme tuntia myöhemmin edessä on viisi tiheästi kirjoitettua sivua juhlaesitelmää varten,
vaiva, jonka hän luuli kirjoittavansa kuin itsestään. Lohduttavaa, että Minervan pöllö – ainakin Hegelin mukaan – alkaa lentonsa hämärän laskeuduttua…
Berliinin yliopiston rakennusmateriaalien emeritusprofessori
Bernd Hilleheimerin elämänelik-
siiri ja unelmien aine on betoni. Se
ei ole ainoastaan sementtiä, vettä,
kiviainesta ja kemiallisia lisäaineita vaan myös ilmaa, joka on tärkein
ja hankalin komponentti. Liika ilma rikkoo betonin autoimmuunisysteemin, liian vähäinen määrä ilmaa puolestaan aiheuttaa räjähtäessään reagoivien aineiden repeytymät. Kolme tiedettä mahdollistaa
tämän ihmeaineen synnyn: matematiikka auttaa laskemaan tapahtuman syntykulun, kemia osoittaa
tien aineiden reaktioille ja fysiikkaa käytetään mekaniikkaan. Ehkä arvokkain kohde on 2 000 vuotta sitten roomalaisten rakentama
Kölnin kaupungin perusta, joka
on valettu opus caementitiumista,
betonista. Betonin monipuoliset
mahdollisuudet eivät ole ihastuttaneet vain rakentajia ja arkkitehtejä, vaan myös kuvataiteilijoita ja
lifestyle-suunnittelijoita. Professorin kotona lukuisat koriste-esineet
ovat betonista: kynttilänjalat, kirjankansia, shakkilauta ja -nappulat,
keltaiseksi lakattu kirjoituspöytä ja
mukava penkki, joka professorin
mielipahaksi on kylläkin peitetty
kangastyynyillä. Myös Kuussa betoni olisi ihanteellinen rakennusaine. Kiviaines on jo paikalla, aurinkoenergia erottaisi kiveen sidotun
hapen ja sivutuotteena syntyisi sementtiä. Vety ja happi tuottaisivat
tarvittavan veden. Itseään kondensoiva betoni olisi Kuulle onnenpotku, ja näin betonin mahdollisuuksien rajat kulkevat unelmiemme
äärillä.
Graafikko Klaus Stackin maallisen inspiraation lähde on Maggi-kastike. Lapsena hän hiipi vanhempien ruokavarastoille maistelemaan maustepullosta. Sodan jälkeen seitsenvuotiaan pojan herkku
loppui DDR:ssä ja kauppaan il-
69
mestyi ruskea nestemäinen Binomauste. Siihen oli tyytyminen, kunnes luokkatoveri, hevosteurastajan
poika, yliystävällisesti paljasti tuotteen alkuperän: sen raaka-aineita
olivat kuulemma muun muassa hevosen karvat ja kavioista jauhettu
pulveri. Vaitiololupaustaan alkuperäispaljastajaa kohtaan kirjoittaja ei
pitänyt, päinvastoin juorun levittäminen tuotti mielihyvää. Myöhemmin jopa kerrottiin valmistukseen
käytetyn kenkiin valmistettavan
keinoaineen jätettä. Tarinassa kirjoittaja miettii, oliko kyse vain
tyypillisestä DDR-huhusta? Länteen muuttamisen jälkeen hän alkoi jälleen lähentyä aitoa Maggikastiketta. Myöhemmin häntä pyydettiin mukaan kansalaisadressiin
pelastamaan kastiketta valmistavan tehtaan 380 työpaikkaa Nestlé-konsernin puristuksesta. Kirjoittaja ei ole ainoa intohimoinen
Maggi-kastikkeen kuluttaja. Performanssitaiteilija ja installoija Joseph Beuys taltioi rakkautensa kastikkeeseen taideteokseensa ich kenne kein Weekend. Työ koostuu salkusta, jonka sisältönä on Immanuel
Kantin Kritik der reinen Vernunft ja
Maggi-pullo.
Oikeustieteen professori Christoph Möllers etsii rasvalta tuoksuvasta, neonvalaistusta ruokalasta kulinaarista ratkaisua välipalakseen. Mantelisarvi näyttää
vähintäänkin joskus lupaavalta.
Tavallisesti mantelisarvena tarjotaan muutamalla mantelilastulla
koristeltua, pitkulaista leivonnaista, jonka molemmat päät on uitettu jo aikansa nähneeseen suklaaseen. Välipala ei kuitenkaan johda
inhontunteeseen, se voittaa monet
tarjolla olevat tuotteet, ja on siis riskitön valinta. Kun periksi antava
taikina yhtyy pannunpohjan kah-
70
viin, syntyy makuyhdistelmä, joka
nostaa molempien tasoa. Välipalan
jälkeen professori palaa tyytyväisenä työhuoneeseensa, myös olosuhteista ja paikasta inspiroituneena.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
Paikallisen
demokratiamme
kehittämiselle
eurooppalaisia esikuvia
tarjoava tietopaketti
Aimo Ryynänen
Klaus Lange: Kommunalrecht.
Mohr Siebeck 2013.
Suomessa pidetään yleisesti totuutena, että kunnallinen itsehallintomme on poikkeuksellisen vahva
jopa Euroopan mittakaavassa. Suuria kehittämistarpeita ei siksi nähdä. Vuoden 1995 kuntalain vireillä olevassa uudistamisessakin näytetään nojattavan aika lailla vanhan lain periaatteille ja rakenteille.
Osin tilanteeseemme voidaan olla
tyytyväisiä, mutta tyytyväisyys ei
saa merkitä sitä, että laiminlyödään
kansalaisen kannalta tärkeimmän
ja lähimmän hallinnontason kehittäminen. Demokratia ei ole milloinkaan valmis, vaan sen vahvistaminen on aina pysyvä tehtävä.
Tähän on viitannut myös eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tuoreessa lausunnossaan. Sen mukaan
Suomessa on varsinkin tulevaisuuden kehitystrendien kannalta selvästi kasvava demokratiavaje. Ongelma on tunnistettava, tunnustettava ja siihen on vaikeuksista huolimatta löydettävä ratkaisuja. ”Onko
niin, että laajojen uudistusten, ml.
meneillään oleva sosiaali- ja terveydenhoidon rakenteiden tarkistus (Sote) tai kuntauudistus, ongelmien taustalla on osin demokratian vaje?” (TuVM 1/2014 vp — VNS
7/2013 vp).
Miksi tässä yhteydessä esitellä saksalaista puolitoistatuhatsivuista kunnallisoikeudellista käsikirjaa? Yksi selitys on alan perusteellisen kirjallisuuden vähyys.
Mutta on muitakin, niin historiaan kuin nykypäivään liittyviä perusteita. Tosiasia on, että oikeustieteen alalla jokainen ennen toista maailmansotaa väitellyt opiskeli
Saksassa. Tuomisina oli luonnollisesti saksalainen ajattelu, jonka vaikutukset suomalaisessa oikeudellisessa tutkimuksessa näkyvät edelleen vahvoina. Erityisesti sanottu
koskee kunnallisoikeutta, hallintooikeuden tavoin. Saksalaisella ajattelulla oli 1950-luvulle saakka Pohjoismaissa merkittävämpi vaikutus
kuin angloamerikkalaisilla suuntauksilla. 1900-luvun alkupuolella
myös Ruotsissa oli kiinnostuksen
kohteena saksalainen oikeusteoria. Ruotsalainen kunnallisoikeudellinen doktriini ja laajemminkin kunnallisoikeus olivat pitkälle
1900-luvulle saakka suuressa määrin saksalaiseen ajatteluun nojaavia. Hallinnon kehityksessä Saksa
ja Ranska ovat olleet johtavia maita, joista Suomen kannalta merkittävät maat, ennen muuta Ruotsi,
ovat ottaneet oppia.
Saksalaisen kunnallisoikeudellisen ajattelun perustaa on meille tullut näin myös Ruotsin kautta.
Saksalainen teoria painotti hallintoa julkisen vallan käyttäjänä ja hallinnon sidonnaisuutta lakiin. Suomessa omaksuttiin viime vuosisadan vaihteessa miltei yksinomaan
saksalaisperäinen teoria, joka vas-
tasi valtiokeskeistä hallintokulttuuria ja Venäjän vallan loppuvuosina
korostettua legaliteettivaatimusta.
Tämän päivän tilanne on kunnallisoikeudellisten vaikutteiden
kannalta mielenkiintoinen. Suomi
on sitoutunut eurooppalaisiin yhteisiin kunnallisen itsehallinnon
periaatteisiin liittyessään vuonna
1991 Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirjaan.
Peruskirjan sisältö ja periaatteet
nojaavat huomattavassa määrin
(vaikkakin monin osin alkuperäisiä kaavailuja vesitetymmin) saksalaiseen kunnallisoikeudelliseen
dogmatiikkaan. Kun lukee peruskirjan yksityiskohtia, havaitsee niiden suhteellisen väljyyden, tavoitteellisuuden. Tulkintaa ohjaavat
Euroopan neuvoston kuntia ja alueita edustavan kongressin (Euroopan neuvoston pysyvä elin) suositukset.
Mutta tulkintaa linjaa myös
mannereurooppalainen oikeuskehitys. Ei tarvitse kuin ottaa muutama esimerkki siitä, miten demokratia-ajattelu kuntatasolla on sitten vuonna 1985 tapahtuneen peruskirjan valmistumisen jälkeen
edennyt.
Schleswig-Holsteinin
osavaltio oli eräänlainen pioneeri ottaessaan suoran demokratian
sitovat instrumentit (sitova kansanäänestys, kansanäänestysaloite
ym.) käyttöön vuonna 1990. Suomenkin kuntalain valmistelussa tätä reformia käytettiin esikuvana, mutta rajallisempaan lopputulokseen päätyen. 1990-lukua on pidetty kuntatasolla suoran
demokra
tian vahvistumisen vuosikymmenenä. Esimerkiksi kuntien johtajien valinta kuntalaisten
suoralla vaalilla on otettu käyttöön
monien maiden kuntalaeissa. Euroopan neuvosto täydensi vihdoin
paikallisen itsehallinnon peruskirjaa lisäpöytäkirjalla, jossa edellytetään kunnan asukkaiden välittömän kuulemisen ja vaikuttamisen
toteuttamista. Suomi on hyväksynyt pöytäkirjan osaltaan (saatettu
voimaan lailla 1335/2011).
Euroopan mailla on paljon opittavaa toisiltaan ja Euroopan neuvostolla on tämän oppimisprosessin edistämisessä tärkeä rooli.
Haasteena tässä työssä ovat maiden
erilaisuudet, erilaiset lähtökohdat
ja mahdollisuudet. Instituutioihin
ja sääntöihin kohdistuvat reformit
eivät myöskään aina tuota samoja
positiivisia tuloksia eri maissa. Tämä tosiasia tietysti on otettava huomioon tehtäessä vertailuja.
Siksi esiteltävänä olevan teoksen
kaltaisia julkaisuja onkin tutkittava sillä silmällä, millaisena käsitys
kunnallisesta itsehallinnosta ja demokratiasta nähdään sekä millaisia
kehityssuuntia siinä on nähtävissä. Ongelmat ja kehittämistarpeet
näyttävät nimittäin melko yhteisiltä, jos tarkastelun kohteena pidetään oman oikeusjärjestyksemme
kannalta läheisiä, vahvaan kunnalliseen itsehallintoon nojaavia maita. Sellaisia ovat ennen muuta Pohjoismaat, Saksa, Itävalta, Hollanti ja
miksei Sveitsikin. Huomion kohteena ovat kunnan toiminnan ja
tehtäväpiirin itsenäisyys, valtuuston vaikutusmahdollisuudet ammattimaisuuden vaatimuksen paineessa, kunnan johtaminen, kunnan asukkaiden vaikuttamismahdollisuudet ja kunnan toiminnan
rahoitus, muutamat keskeiset kohdat tässä mainittuina.
Saksan liittotasavallan perustuslain vuonna 2006 toteutettu uudistus toi merkittäviä muutoksia
erityisesti kuntien, osavaltioiden
ja liittotasavallan suhteisiin. Kun-
tien kannalta edistysaskeleena on
pidetty sitä muutosta, miten valtio voi osoittaa tehtäviä kunnille.
Liittotasavallan on osoitettava velvoitteet 16 osavaltiolle, jotka voivat
sitten määrätä ne kunnille. Kaikissa osavaltioissa voimassa olevien
konneksiteettisäännösten (Suomessa periaatetta nimitetään rahoitusperiaatteeksi eli kunnan oikeudeksi velvoitteita vastaavaan
rahoitukseen) perusteella kunnilla on oikeus vastaaviin kustannusten korvauksiin. Suomessa periaate
on paikallisen itsehallinnon peruskirjaan ja perustuslakivaliokunnan
lausuntoihin perustuen tunnustettu, mutta käytännössä heikosti realisoitunut. Saksassa tarvitaan siis 16
erillistä lainsäätämistä, jos liittotasavalta katsoo jonkun tehtävän tai
kysymyksen kuuluvan kuntien hoidettavaksi, esimerkiksi kansainvälisten sitoumusten perusteella.
Federalismireformi jätti monet
kuntien toivomukset toteutumattomiksi. Keskeisin niistä oli kuntien suora oikeus perustuslaillisesti taattuun kuulemis- ja osallistumisoikeuteen niitä koskevien lainsäädäntöhankkeiden yhteydessä.
Kuntien ja valtion väliset suhteet ovat siten federalistisesta järjestelmästä johtuen monimutkaisemmat kuin Suomessa. Saksassa
valtaa on hajautettu niin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti. Kuitenkin liittotasavallassakin on tarpeen tietty yhdenmukaisuus, jota kuvaa paljon keskustelussa ollut liittouskollisuuden periaate.
Tätä kuvataan valtiolle asetetulla
velvoitteella kuntaystävälliseen ja
kunnille puolestaan asetetulla velvoitteella valtioystävälliseen toimintaan. Liittovaltion ja osaval
tion välisiin suhteisiin tällainen
vaatimus on perustellumpi. Sen si-
71
jaan vastaavaa analogiaa kuntien ja
valtion välisiin suhteisiin ei voi siirtää, koska kunnat ovat toisenlaisessa suhteessa valtioon.
Kunnallisen itsehallinnon takuu (jolla on kansainvälisoikeudellinen perusta) voi joka tapauksessa velvoittaa valtion, mutta ei
kuntia, solidaariseen toimintaan.
Kunnallisen itsehallinnon takuu jo
sinällään velvoittaa valtion menemään pidemmälle kuin vain ottamaan passiivisesti itsehallinto huomioon. Valtion on pidettävä huolta
kunnallisen itsehallinnon olemassaolon ja toimivuuden edellytyksistä. Kirjoittaja perustelee tätä sellaisilla monin tavoin hyväksytyillä ja voimassa olevilla periaatteilla,
kuten sosiaalivaltioperiaate, subsidiariteettiperiaate ja yleisen edun
turvaamisvaatimus. Johtopäätöksenä Lange toteaa, että valtion ei
suinkaan pidä kohdella kuntia negatiivisesti, vaan positiivisesti, niitä tukien. Vastaava vaatimus koskee kuntia valtiota kohtaan.
Aivan ongelmattomasti konneksiteetti- eli rahoitusperiaate ei
näytä toimivan. Euroopan neuvoston kuntia ja alueita edustava kongressi nimittäin kehotti pari vuotta
sitten antamassaan suosituksessa
(Kunnallinen demokratia Saksassa, suositus nro 320/2012) kiinnittämään tämän periaatteen toteutumiseen huomiota. Sen mukaisesti
tulisi hyväksyä periaatteet ja kriteerit konneksiteettiperiaatteelle siten että kaikki finanssilaskelmat ja
suunnitteluprosessit tulevat läpinäkyviksi. Tätä kautta voitaisiin taata käytännölliset takuut ja reunaehdot periaatteelle tosiasiallisissa
kuntia koskevissa suunnitteluprosesseissa. Aivan samanlaiseen vaatimukseen päätyi äskettäin myös
meillä eduskunnan perustuslaki-
72
valiokunta (PeVL 40/2014 vp).
Saksassa on 16 erilaista kunnallislainsäädäntöä. Suurimmat
erot niiden kesken koskevat kunnan organisaatiorakennetta. Lange
katsoo kuitenkin, että eroja ei pidä
liioitella, sillä laeilla on kuitenkin
voittopuolisesti yhteiset rakenteet.
Kun Suomessa on kauhisteltu kuntien yhteistoimintaelinten
ja kuntayhtymäjärjestelmän ”sekavuutta” ja ”himmelimäisyyttä”,
kannattaisi ennen tätä kauhistelua perehtyä liittovaltion toimintajärjestelmään. Kuudentoista osavaltion sisällä on valtion piirikuntien lisäksi kunnalliseen itsehallintoon kuuluvat kaksiportaiset
kunnat tai kaupungit ja piirikunnat (Amt, Kreis tai Landkreis osavaltiosta riippuen). Niillä on sekä
suoraa yhteistoimintaa että kuntayhtymien muodossa tapahtuvaa
toimintaa.
Ainakin yhdessä suhteessa saksalaisten kunnallislakien edistyksellisyys ylittää vastaavan suomalaisen: niissä kannustetaan hallinnon ja toimintojen jatkuvaan kokeilevaan uudistamiseen. Esimerkiksi
Schleswig-Holsteinin kunnallislaissa on § 135 a, jonka otsikko on:
”Kunnallisen itsehallinnon edelleen kehittäminen (kokeilulauseke)”. Se mahdollistaa kokeilut uusista toimintatavoista, kunnallisen
itsehallinnon edelleen kehittämisestä myös kuntien välisessä yhteistyössä samoin kuin kuntien taloudellisen toiminnan alueella ja yksityisoikeudellisessa toiminnassa.
Luvan tällaiseen myöntää osavaltion sisäministeriö.
Jos edelleen tekee vertailuja
suomalaiseen kunnallisoikeudelliseen ajatteluun, on ero havaittavissa kunnan toimintaa koskevien
peruslakien kesken. Kun vuoden
1995 kuntalakia säädettiin, luonnehdittiin sitä mahdollistavaksi. Tavoitteena pidettiin edellistä,
vuoden 1976 kunnallislakia lyhyempää säädöstä. Molemmissa suhteissa onnistuttiin. Kuntalaissa oli
alun perin vain 105 pykälää. Vertailun vuoksi voi ottaa esimerkiksi vaikkapa Schleswig-Holsteinin
osavaltion kunnallislain: 135 pykälää sekä useita lisätäydennyksiä pykäliin. Saksan kunnallishallinto on varsin yksityiskohtaisesti normitettu eikä sen valvonta ole
ainakaan lievempää enempää hallinnollisesti kuin tuomioistuintenkaan toteuttamana.
Esiteltävä teos tarjoaa ajan tasalla olevan tietoiskun Saksan kunnallisoikeuteen, yleiseurooppalaisiin
ajankohtaisiin kunnallishallinnon
kysymyksiin ja periaatteisiin. Kun
kunnallislainsäädäntöämme ollaan
uudistamassa ja kuntiin liittyvät periaatekysymykset ovat nyt muuten
kin ajankohtaisia, on esiteltävänä
oleva teos suureksi hyödyksi. Kirjasta on apua, jos haluamme suunnata omaa toimintaamme eurooppalaisen kansanvaltaisen kunnallisen itsehallinnon ja subsidiariteettiperiaatteen mukaiseen suuntaan.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston
kunnallistieteiden professori (emeritus).
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras
Asioita, jotka hyötyvät
epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu ja
James A. Robinson:
Miksi maat kaatuvat
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka.
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
X120
LUE VASTAPAINOA
Kevät 2015
Tuula Juvonen
KAAPISTA
KAAPIN PÄÄLLE
Homoseksuaaliset ihmiset
ja heidän oikeutensa
edustuksellisessa
politiikassa
400 s. | maaliskuu
Wolfgang Streeck
OSTETTUA AIKAA
Demokraattisen
kapitalismin
lykätty kriisi
300 s. | huhtikuu
Anja Riitta Lahikainen,
Tiina Mälkiä &
Katja Repo (toim.)
Antti Häkkinen &
Mikko Salasuo (toim.)
Aini Linjakumpu
Uskonnon varjot
Salattu, hävetty, vaiettu Hengellinen väkivalta
Media lapsiperheessä
Miten tutkia piilossa
uskonnollisissa
323 s. | helmikuu
olevia ilmiöitä
yhteisöissä
284 s. | maaliskuu
314 s. | maaliskuu
Kari Väyrynen &
Jarmo Pulkkinen (toim.)
Hannu Nieminen &
Kari Karppinen (toim.)
Historianfilosofia
Klassikkoajattelijat
antiikista nykypäivään
Kenen media?
Johdatus viestintäpolitiikan tutkimukseen
370 s. | huhtikuu
286 s. | huhtikuu
K A I K K I VA S TA PA I N O N K I R J AT – W W W. VA S TA PA I N O. F I

Tästä - Tieteessä tapahtuu

Transcription

Similar documents

vastaukset yläkoulun tehtäviin Miten ihminen asutti maailman

Rakennustyömaiden ilmoittamismenettelyn tuloksia ja kokemuksia

lue koko tarina (pdf)

Miten ihMinen asutti MaailMan?

Artikkeli: Nivelrikon perimmäisten syiden jäljillä

DNA Liittymähinnasto

Yksityiskohtainen hinnasto - B

Lausunto henkilöliikennelainsäädännön muutoksista - Linja

2/2013 Nikulainen - Niiralan Kulma Oy

Vuokrat 1.3.2014 Joko olet maksut- toman

MInerva 3/2012 - Suomen Akateemiset Naiset

Hyvät akateemiset naiset, hyvät ystävät!

TRVJ 1/2014 Harmaan talouden torjunta

Minerva 1/2016 - Suomen Akateemisten Naisten Liitto