docTIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2014
download 
Report Transcription
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2014
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2014 Ihminen avoimena ongelmana Interventioekologiaa Kiinalainen kaunokirjallisuus Suomessa ”Suuri konteksti” Fukuyaman visio Ukrainasta Uskontotiede ja uskonnonfilosofia TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: [email protected] Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: [email protected] Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 7 100 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy marraskuun lopulla. Julkaisemme siinä ainoastaan ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty viimeistään 27.10.2014 osoitteeseen: [email protected] ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected] ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014 1 2008 5 2014 PÄÄKIRJOITUS: Ihminen avoimena ongelmana Ilkka Niiniluoto 1 ARTIKKELIT Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt Atte Komonen ja Panu Halme Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset 1900-luvulla – kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti 3 Jarmo Saarti 10 ”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta Ahti Lampinen 16 LYHYESTI Ilari Hetemäki 23 KATSAUKSIA Todellisuus ja havaitsija Eero Paloheimo Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten 27 Jermu Laine 33 TIETEENALAT DIALOGISSA Uskonnonfilosofia ja empiirinen tutkimus Simo Knuuttila Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnonfilosofia 35 Ilkka Pyysiäinen 37 TIETEEN KOHTAAMISIA: Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen tukena Timo Honkela 39 TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman osa elämässä ja tieteessä Ilari Hetemäki ja Elisabeth Wide KESKUSTELUA Suomen tiedeakatemia Ilkka Hanski Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa? Vesa Kanniainen Tutkimuksen arkivaikuttavuus Timo Vuorisalo ja Olli Arjamaa Akateemisen keveyden etiikka Mervi Leppäkorpi Melko yleistä kielitiedettä Ville Leppänen ja Aleksi Mäkilähde Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta 41 43 44 47 49 51 Justiina Dahl 52 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Tietoa nuorisosta Vappu Turunen 54 KIRJALLISUUS Kuinka suuri on suuri suomalainen tutkija? Jussi Nuorteva Käsiasioista käsitettävästi Annakaisa Suominen Sotaa rauhan oloissa Hannes Saarinen Aate, joka viehättää edelleen Aki Alanko Ikonia kaatamassa Maria-Liisa Nevala Valtavirrassa mutta poikkiteloin Kristiina Kalleinen Kolmen sortin historiaa Markus Hotakainen Yhteiskunnan, talouden ja tiedon kolmiossa Satu Lipponen Kun työnvälityksestä ei saa työtä Anu Suoranta Lahjan sosiologia sukupuolen, kulttuuristen suhteiden ja vallankäytön rajapinnoilla Kaarina Kailo 57 60 62 64 66 68 71 72 74 74 PÄÄKIRJOITUS Ihminen avoimena ongelmana Ilkka Niiniluoto Tiedepoliittinen keskustelu keskittyy tavallisesti tutkimusta koskeviin rakenteisiin ja rahoitukseen sekä tutkimustulosten julkaisemiseen ja laadun arviointiin. Sen sijaan tutkimusaiheiden valinnan on perinteisesti katsottu kuuluvan tieteilijöiden vapauden ja ammattitaidon piiriin. Tieteen historiassa on kuitenkin ainakin kaksi myönteistä esimerkkiä siitä, miten haastavien avoimien ongelmien esiin nostaminen on onnistunut stimuloimaan tutkimusta. Ensimmäinen on fyysikko Emil Du Bois-Reymondin ja biologi Ernst Haeckelin 1800-luvun lopulla käymä väittely ”maailmanarvoituksista”, joihin kuuluivat aineen ja voiman olemus, liikkeen alkuperä, elämän synty, luonnon (näennäisen) tarkoituksenmukainen järjestys, aistimuselämyksen synty, järjellisen ajattelun ja kielen synty sekä tahdon vapaus. Toinen on matemaatikko David Hilbertin 1900 esittämä luettelo 23 kysymyksestä, joista monet on myöhemmin ratkaistu mutta osa on yhä ainakin osittain avoimia. Viime vuosina suuret tutkimusrahoittajat ovat ryhtyneet kampanjoimaan ohjelmilla, joissa korostetaan tieteen merkitystä ihmiskunnan ”suurten haasteiden” (grand challenges) ratkaisemisessa. Esimerkkejä tästä ovat Euroopan unio nin Horisontti 2020-ohjelman taustateemat, joihin kuuluvat ilmastonmuutos, energiantuotanto, vesivarannot, ikääntyminen, terveydenhoito ja kestävä vauraus. Keskustelu suurista haasteista painottuu luonnontieteiden, ympäristötieteiden, tekniikan ja lääketieteen alueille, kun taas humanistit ja yhteiskuntatieteilijät nähdään helposti vain tieteellis-teknisen kehityksen haittavaikutusten paikkaajina. Kuten olen Kanava-lehdessä (4/2014) korostanut, ihmistieteilijöiden ei kuitenkaan kannata vain voivotella omaa asemaansa ja vähätellä hyödyllisyyttään. Ensinnäkin voi muistuttaa, miten Suomen menestystarinassa ihmistieteillä on ollut keskeinen sija. 1800-luvun kansallinen herääminen ja kansallisvaltion rakentaminen perustui Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa suoritettuun kulttuurin, historian, kielen, kansanperinteen, kirjallisuuden ja musiikin tutkimukseen. Oikeusja yhteiskuntatieteet olivat rakentamassa Suomesta demokraattista oikeusvaltiota 1900-luvun alussa. Toisen maailmansodan jälkeen sosiologia ja sosiaalipolitiikka olivat toteuttamassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Samanlainen vaikutus voisi hyvin jatkua, kun eurooppalaisella ja globaalilla tasolla rakennetaan monikulttuurista historiallista identiteettiä, toimivaa hallintoa ja oikeudenmukaista sosiaalista kestävyyttä. Toiseksi humanistisilla tieteillä on edelleen avainasema yliopistoissa ja koululaitoksessa, kun kasvatetaan tietäviä, osaavia ja kriittisesti ajattelevia kansalaisia. Vakuuttavia argumentteja tästä esittää yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää: Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä? (2011). Ylläpitämällä ja rakentamalla henkistä infrastruktuuria ja sosiaalista pääomaa ihmistieteet luovat edellytyksiä myös kukoistavalle liiketoiminnalle, joten niiden taloudellinen merkitys on jopa liian suuri rahalla mitattavaksi. Kolmanneksi ihmistieteiden tuloksien varaan voidaan rakentaa myös sisältötuotantoa, kult- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 1 tuuriteollisuutta ja sosiaalisia innovaatioita. Esimerkkejä tästä hyödyntämisestä ovat koulutus-, palvelu- ja konsulttiyritykset sekä digitaalisen ajan media- ja peliteollisuus. Neljänneksi voi huomauttaa, että ajankohtaisten ”ilkeiden ongelmien” hankaluus johtuu tavallisesti ihmisten käyttäytymisestä. Esimerkiksi ympäristöongelmien juurena on ihmisen osaltaan aiheuttama ekologinen muutos. Ihmistieteet voivat selittää, miksi ihmiset eivät toimi rationaalisesti omissa valinnoissaan. Tältä pohjalta on helppo esittää kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa humanistiset ja yhteiskuntatieteet voivat osoittaa hyödyllisyytensä. Miksi ihmiset pelkäävät, vihaavat, syrjivät, vainoavat ja tappavat toisiaan? Miksi valikoimme ympäristöä kuluttavia ja tuhoavia käyttäytymistapoja? Miten voimme lisätä paikallisesti ja globaalisti rauhan, hyvinvoinnin, taloudellisen vakauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden mahdollisuuksia? Miksi ihmiset eivät ymmärrä itseään ja toisiaan? Miten voimme kasvattaa välittäviä, yritteliäitä ja suvaitsevaisia sukupolvia? Miten historian kipupisteitä ja painolasteja voidaan purkaa? Miten voidaan rakentaa viihtyisiä ja turvallisia elinympäristöjä? On myös selvää, että vastaaminen tällaisiin soveltaviin ja strategisiin kysymyksiin edellyttää vahvaa panostusta humanistiseen perustutkimukseen, jonka tuloksia pitäisi myös laajasti ja avoimesti välittää kansalaisille ja poliittisille päättäjille. Tarvitaan myös ennakkoluulotonta tieteidenvälisyyttä, jossa ylitetään ”kahden kulttuurin” rajoja. Tieteen sisältä käsin määriteltäviin ”suuriin haasteisiin” liittyy tyypillisesti myös käsitteitä, teorioita, menetelmiä ja arvoja koskevia kysymyksiä, joiden pohtiminen kuuluu filosofian alaan. Onkin lupaavaa, että humanisteja perinteisesti vaivannut metodien ja teorioiden epäily on vaihtunut vilkkaaksi kiistelyksi vaihtoehtoisten lähestymistapojen välillä: positivismi vs. hermeneutiikka, selittäminen vs. ymmärtäminen, käyttäytyminen vs. intentionaalisuus, havainto vs. merkitysten tulkinta, nomoteettinen vs. idiografinen, kvantitatiivinen vs. kvalitatiivinen, synkroninen vs. diakroninen. Ihmistieteisiin on 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 myös syntynyt tutkimustraditioita, kuten funktionalismi, strukturalismi, behaviorismi, kognitiivinen psykologia, psykoanalyysi, transformaatiokielioppi, semiotiikka, intensionaalinen logiikka, sosiobiologia, evoluutiopsykologia ja sosiaalinen konstruktivismi. Thomas Kuhnin kuvaamassa ”normaalitieteessä” tiedeyhteisössä on kulloinkin vallalla yksi paradigma, jonka vaihdos merkitsee kriisiä ja tieteellistä vallankumousta. Ihmistieteissä tyypillistä on kuitenkin samanaikaisten kilpailevien koulukuntien olemassaolo. Tämä liittyy siihen, että historiaa ja kulttuuria koskevat ongelmat – poikkeuksena ehkä jotkut logiikan ja kieliteknologian probleemat – eivät ole Kuhnin kuvaamia yksiselitteisesti ratkeavia ”ajatuspalapelejä”, vaan niiden yhteydessä voidaan saavuttaa vain osaratkaisuja toisiaan syventävien ja täydentävien näkökulmien avulla. On toivottavaa, että humanistit tuovat keskustelussa esiin näkemyksiään tärkeistä yhä avoimista ongelmista. Tässä poimintoja minun suosikkilistaltani: Biologisen ja kulttuurievoluution vuorovaikutus ihmisen kehityksessä, ilman oletuksia olemuksellisesta ”ihmisluonnosta” tai ”jaloista villeistä”. Ihmisen kognitiivisten kykyjen eli ”viisauden” muotoutuminen. Ihmisen ”juurien etsintä”, kohteina varhaiset Välimeren alueen kulttuurit sekä suomalaisten etninen ja kielellinen historia. Monikulttuurisuus ja moninkertaisten identiteettien rakentuminen. Aivojen ja mielen suhde. Havainnon, ajattelun ja kielen suhde. Itsetietoisuus ja vapaa tahto. Oppiminen, argumentaatio ja ongelmanratkaisun taito. Merkitys ja ymmärtäminen, totuus ja tieto. Kulttuurien kiihkoton vuoropuhelu ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Arvot ja hyvä elämä. Kirjoittaja on teoreettisen filosofian professori (emeritus) ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen puheenjohtaja. ARTIKKELIT Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt Atte Komonen ja Panu Halme Ihmistoiminta on muuttanut ja yhä muuttaa luonnontilaisia ekosysteemejä agro- ja teknosysteemeiksi. Nämä muutokset ovat kiihdyttäneet biologisen monimuotoisuuden häviämistä ja käynnistäneet niin sanotun kuudennen sukupuuttoaallon. Koska ihmiselo tukeutuu pitkälti luonnon monimuotoisuuteen, on monimuotoisuuden turvaamiseksi tehty sekä kansallisia että kansainvälisiä päätöksiä ja sopimuksia. Monimuotoisuutta voidaan turvata ennallistamalla tai hoitamalla muuttuneita ekosysteemejä. Ennallistaminen ja luonnonhoito ovat kuitenkin epämääräisiä käsitteitä. Uudet kattotermit, ekologinen interventio ja sitä tutkiva tieteenala interventioekologia, selventävät käsitteellisiä ongelmia. Avohakkuualalla nuokkuu kolopesijälle jätetty säästöpuu. Suojelualueella uhanalaiselle lahopuulajille katetaan pöytä kaatamalla puita lisääntymispaikaksi. Ränsistynyt männikkö tuikataan tuleen, jotta luontainen metsänrakenne palautuisi. Ojia tukitaan suon luonnontilaisen hydrodynamiikan palauttamiseksi. Ketoa niittää innostunut talkooporukka, jotta se ei kasvaisi umpeen. Kaikki nämä toimenpiteet tehdään luonnon monimuotoisuuden auttamiseksi, mutta osaa niistä kutsutaan ekologiseksi ennallistamiseksi, osaa luonnonhoidoksi. Ekologisesta ennallistamisesta puhuttaessa törmätään jatkuvasti käsitteelliseen kiistaan siitä, mikä on ja mikä ei ole ennallistamista, mikä on hyvää ja mikä huonoa ennallistamista ja voiko luontoa ylipäätään ennallistaa (Roberts ym. 2009; Hobbs ym. 2011; Suding 2011). Myös tämän artikkelin kirjoittajat ovat huomanneet, kuinka vaikeaa on saavuttaa yhteisymmärrys kansainvälisessä tutkijajoukossa, sillä erimaalaiset tutkijat kutsuvat hyvin erilaisia toimenpitei- tä ennallistamiseksi (Halme ym. 2013). Osittain tämä johtuu siitä, että ekosysteemit ovat luontaisesti erilaisia, kuten myös niitä muokannut ihmistoiminta. Ennallistamisen ja luonnonhoidon käsitteiden dikotominen erottelu on biologisesti perusteetonta. Tässä kirjoituksessa esitämme, että ennallistamis-termi on aikansa elänyt ja siitä on syytä luopua. Ennallistaminen ja luonnonhoito näet kuvaavat biologisesti epämääräisiä ja päällekkäisiä toimenpiteitä, mikä on johtanut ja johtaa tarpeettomaan epäselvyyteen käytännössä. Ongelma ei ole pelkästään semanttinen, sillä Euroopan unioni (EU) on sitoutunut ennallistamaan 15 % muuttuneista ekosysteemeistä. Tavoitteissa puhutaan yksiselitteisesti ennallistamisesta, eli nykyisten määritelmien mukainen luonnonhoito ei kelpaa tavoitteiden täyttämiseen. Käsittelemme tässä kirjoituksessa ensin ennallistamisen ja luonnonhoidon taustalla olevia motivaatioita, käsitteiden ja toimenpiteiden historiaa sekä teoriataustaa ja palaamme sitten ratkaisuumme. Käsitteellinen sekametelisoppa Suomessa käytettyjen määritelmien mukaan ekologinen ennallistaminen ja luonnonhoito ovat eri asioita. Ekologisella ennallistamisella (engl. ecological restoration; tästä eteenpäin ennallistaminen) tarkoitetaan heikentyneen ekosysteemin palauttamista kohti luonnontilaa ihmisen avustamana (Society for Ecological Restoration 2004). Käytännössä ennallistettava ekosysteemi on lähes poikkeuksetta ihmistoiminnan heikentämä, mutta ekosysteemejä voidaan ennallistaa myös luonnonkatastrofin, kuten tsunamin tai tulivuorenpurkauksen, jälkeen. Määritelmään liittyy myös ajatus ekosysteemin palauttamises- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 3 ta kohti luonnontilaa. Ensimmäinen haaste on, ettei luonnontilaa läheskään aina tunneta. Toinen haaste vuorostaan on, että ekosysteemillä ei välttämättä ole mitään yhtä tiettyä luonnontilaa – luonto on näet luonnostaan dynaaminen. Pohjois-Eurooppa palautuu yhä edellisestä jääkaudesta (Willner ym. 2009) ja ilmastonmuutos muovaa kokonaisia kasvillisuusvyöhykkeitä (Bellard ym. 2012). Voidaan tietysti ajatella, että ero selvästi muokatun ja jokseenkin luonnontilaisen ekosysteemin välillä on niin räikeä, että vähäinenkin ennallistamistoimenpide aiheuttaa muutoksen kohti luonnontilaa. Ennallistamisen määritelmään liittyy vielä ajatus, että palautuminen on nimenomaan ihmisen avustamaa. EU:n biodiversiteettistrategiassa puhutaan myös passiivisesta ennallistamisesta. Sillä tarkoitetaan useimmiten suojelualueen perustamisen jälkeen tapahtuvan luontaisen sukkession (lajiston vähittäisen muuttumisen) sallimista ja luonnontilaistumisen odottelua. Passiivinen ennallistaminen voisi myös tarkoittaa, että ojitetulla suolla jätetään kunnostusojitus tekemättä ja odotellaan suon vettymistä ojien kasvaessa pikkuhiljaa umpeen. Passiivinen ennallistaminen on erityisen ongelmallinen käsite. Ensinnäkin se ei kytkeydy enää aktiiviseen toimintaan, jota kuvaamaan ennallistamistermi aikoinaan kehitettiin. Toiseksi se pitäisi sisällään lähes kaiken elinympäristölähtöisen monimuotoisuuden turvaamisen, ja käsite, joka kattaa kaiken, ei ole kovin käyttökelpoinen. Kyseinen ajatus passiivisesta ennallistamisesta lienee syntynyt lähinnä viranomaisten tarpeesta täyttää EU:n itselleen asettamat lähes mahdottomat ennallistamistavoitteet. Luonnonhoidolla (engl. ecological management, habitat management) tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla ihminen pyrkii edesauttamaan jonkin lajin tai elinympäristötyypin säilymistä. Erotuksena ennallistamiseen luonnonhoitoon ei välttämättä liity ajatusta luonnontilasta: kulttuuriympäristöjä, kuten ketoja, voidaan hoitaa niittämällä, jotta saavutetaan luonnonsuojelullisia tavoitteita. Siksi esimerkiksi ainespuuntuotantoon tähtäävä metsänhoito, kuten taimien istuttaminen, ei ole luonnonhoitoa – ainakaan Kuva 1. Ennallistamisella pyritään palauttamaan ihmistoiminnan muuttamia ekosysteemejä kohti luonnontilaa. Luonnontilaisessa metsässä on monen ikäistä ja kokoista elävää ja kuollutta puuta (A), toisin kuin talousmetsissä (B). Lahopuuta tuottamalla pyritään suojelualueiden entisiin talousmetsiin luomaan luonnonmetsille tyypillisiä rakennepiirteitä (C). Kuvat: Maarit Similä. TIEDEKIRJA Helsingin kirjamessuilla osasto 6e81, Turun kirjamessuilla osasto A53–54 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Suomessa. Mutta jos talousmetsään jätetään monimuotoisuuden turvaamiseksi säästöpuita, puhutaan talousmetsien luonnonhoidosta. Tosin Suomessa on EU:n biodiversiteettistrategian yhteydessä keskusteltu, voitaisiinko ainespuuntuotantoon tähtäävä metsien eri-ikäisrakenteinen kasvatus laskea luonnonhoidoksi tai ennallistamiseksi, koska siinä metsän rakenne on lähempänä luontaista kuin avohakkuihin perustuvassa tasaikäiskasvatuksessa. Oleellista ei siis ole mitä tehdään, vaan mihin teoilla pyritään. Luonnonhoidossa pyritään luontoarvojen säilyttämiseen, kun taas metsän- tai riistanhoidossa tavoitellaan pääsääntöisesti taloudellisia tai virkistyksellisiä arvoja. Periaatteessa yksi ja sama toimenpide voi olla joko ennallistamista tai luonnonhoitoa. Ennallistamiseen liittyy kuitenkin vahvasti ajatus toimenpiteiden paikallisesta kertaluonteisuudesta. Ennallistamistoimenpide aloittaa luontaisen sukkession, joka sitten etenee omaan tahtiinsa, kunnes seuraava häiriö, kuten metsäpalo tai myrsky, aloittaa kaiken alusta. Luonnonhoito vuorostaan on enemmän tai vähemmän toistuvaa toimintaa. Siinä toistuvilla toimenpiteillä (esim. kedon niittäminen) pyritään estämään luonnollinen sukkessio tai vaihtoehtoisesti luonnonhoitotoimilla (esim. säästöpuiden jättäminen) lievennetään ihmistoiminnan negatiivisia vaikutuksia. Koska sama toimenpide voi olla joko ennallistamista tai luonnonhoitoa, on perusteltua ajatella, että niitä erottaa ainoastaan toistojen määrä. Kuitenkin monet ennallistamistoimenpiteet saattavat tarvita toistoja jo pelkästään siksi, että ihminen on muuttanut ympäristöä hyvin voimakkaasti, eikä kertaluonteinen toimenpide riitä palauttamaan haluttuja rakenteita tai toimintoja. Esimerkiksi monet luontaisesti paloalttiit metsätyypit eivät nykyisin pala juuri koskaan. Jos metsä poltetaan kerran, se on käsitteellisesti ennallistamista, mutta entä jos poltto toistetaan sadan vuoden välein? Ruotsissa tavoitteena on, että karuissa mäntymetsissä ennallistamispoltot toistetaan 20–30 vuoden välein, jotta luontaisesti avoin metsätyyppi säilyisi. Suomalaisen ajattelun mukaan kyseessä on luonnonhoito, koska toimenpide toistetaan, kun taas ruotsalaiset ajattelevat ennallistavansa luon- taisesti usein palavan metsäekosysteemin. Naapurimaissakin ymmärretään ennallistaminen ja luonnonhoito eri tavalla. Miksi luontoa ennallistetaan ja hoidetaan? Kansainvälinen yhteisö on sitoutunut pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden vähenemisen. Viimeisimmät sitoumukset sovittiin Nagoyassa: ”tarvitaan jatkuvia ja suoria toimenpiteitä, joilla turvataan, ja jos tarpeellista, ennallistamalla palautetaan monimuotoisuus ja ekosysteemipalvelut” (Convention on Biological Diversity 2010; käännös kirjoittajien). Euroopan unionin biodiversiteettistrategiassa yhtenä tavoitteena on ennallistaa 15 % heikentyneistä ekosysteemeistä vuoteen 2020 mennessä (Euroopan unio nin neuvosto 2010; Euroopan komissio 2010; Valtioneuvosto 2012). Luonnonsuojelualueiden perustamista ei siis ole pidetty riittävänä tai käyttökelpoisena ratkaisuna monimuotoisuuden turvaamiseen. Syitä tähän on monia. Ihminen on muuttanut ekosysteemejä niin paljon, että luonnontilaisten kaltaisten alueiden löytäminen suojelutarkoituksiin on vaikeaa, ellei mahdotonta. Vaikka luonnontilaisia alueita löytyisikin, parhaita kohteita ei välttämättä saada suojeluun maanomistusolojen takia (Knight ym. 2011). Siksi monet suojelualueet ovat kaukana luonnontilasta. Esimerkiksi eteläisen Suomen kansallispuistoissa suurin osa metsistä on entistä talousmetsää, sillä puistot on perustettu luonnontilaisten soiden, pienten luonnonmetsäsirpaleiden tai näyttävien luonnonmuodostelmien ympärille, ja niiden suojelua on edistänyt valtion omistus. Etelä-Suomessa vain noin 25 % suojelualueiden kivennäismaiden metsistä on luonnontilaisia tai sen kaltaisia (Similä ja Junninen 2011). Pelkkä suojelualueiden perustaminen ei siis riitä luonnonarvojen turvaamiseksi, vaan suojelualueiden heikentyneitä ekosysteemejä ennallistetaan, jotta ne saataisiin mahdollisimman pian ohjattua kohti luonnontilaa (kuva 1). Kansainvälisesti ennallistaminen on myös kaupankäynnin väline. Toiminnanharjoittaja voi saada luvan muuttaa tai tuhota tietyn alueen luontoarvoja, jos hän T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 5 kompensoi niitä ennallistamalla jossain muualla tai lupaa ennallistaa alueen toiminnan loputtua. Ennallistamisen ja luonnonhoidon historia Suomessa Suomi on ollut metsien ja soiden ennallistamisen edelläkävijä. Suomen ja kenties koko maailman ensimmäinen metsän ennallistamispoltto tehtiin Patvinsuon kansallispuistossa vuonna 1989. Lahopuun lisäyskokeilut aloitettiin 1990-luvun puolivälissä. Tavoitteellinen lehtojen hoito vuorostaan alkoi jo 1980-luvulla ja paahdeympäristöjen hoito yleistyi 1990-luvulla. Ennallistaminen ja luonnonhoito mainitaan myös vuoden 1996 Luonnonsuojelulain 14 §:ssä: ”[Kansallispuistossa ja luonnonpuistossa] saa hoitaa ja ennallistaa luonnonympäristöjä ja perinneluontotyyppejä sekä palauttaa alueen luontaisen kehityksen.” Alun kokeilujen jälkeen ennallistaminen ja luonnonhoito vakiintuivat suojelualueiden työkalupakkiin, kun ensimmäinen metsien ennallistamisopas (Tukia ym. 2001) julkaistiin, ennallistamistyöryhmän mietintö (2003) valmistui ja Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma METSO käynnistyi. Käytännön kokemusten perusteella uusittu Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas valmistui vuonna 2011 ja Ojitettujen soiden ennallistamisopas vuonna 2013 (Similä ja Junninen 2011; Aapala ym. 2013). Suojelualueiden metsiä on vuosina 2003–10 ennallistettu 16 000 hehtaaria ja uudeksi tavoitteeksi vuosille 2009–16 on asetettu 13 000 hehtaaria (Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma, 2008). Myös aiemmin mainitut EU:n tavoitteet edellyttävät ekosysteemien ennallistamista. Ennallistamisen aika ei siis ole ohi. Ennallistamisen ja luonnonhoidon teoreettinen tausta Ennallistamisen ja luonnonhoidon teoreettisen viitekehyksen muodostaa ensisijaisesti kasvillisuuden dynamiikka, sillä kaikki toisenvaraiset eliöt, kuten sienet ja eläimet, ovat riippuvaisia kasveista ja heijastavat kasvillisuuden muutoksia. Kasvillisuuden dynamiikkaan vaikuttaa kolme päätekijää: tietyn kasvupaikan määrä (engl. 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 site availability), lajisto (differential species availability) ja lajien menestyminen (differential species performance). (Pickett ym. 1994.) Näistä tietyn kasvupaikan määrään vaikuttavat lähinnä erilaiset häiriöt. Lajisto riippuu maaperän siemenpankista tietyllä paikalla tai lajien saavunnasta ympäristöstä, joka vuorostaan riippuu lajien leviämiskyvystä ja maiseman rakenteesta. Lajien menestymiseen tai menestymättömyyteen vaikuttavat monet elottomat (esim. valon määrä) ja elolliset (esim. kilpailu) tekijät. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että häiriöt palauttavat ekosysteemin alkutilaan ja sukkessio ohjaa sen takaisin kliimaksiin (esim. aarniometsäksi). Vaikka periaatteessa mitään yhtä tiettyä pysyvää kliimaksitilaa ei ole olemassa, metsän keskeiset ominaisuudet, kuten puustorakenne, palautuvat myrskyn tai metsäpalon jälkeen kohti melko ennustettavaa lopputulosta, joskaan ei täysin aikaisempaan tilanteeseen. Ennallistaminen ja luonnonhoito perustuvat biologisen sukkession manipulointiin. Jako ennallistamiseen ja luonnonhoitoon on biologisesti perusteltua, jos ennallistamisessa pyritään edesauttamaan biologista sukkessiota ja luonnonhoidossa sukkessio pyritään estämään. Ero ei kuitenkaan aina ole yksiselitteinen. Esimerkiksi lehtojenhoidossa poistetaan kuusia, jotta lehtipuut saisivat kasvutilaa. Jos kuuset on istutettu, niiden poistaminen aloittanee luontaisen sukkession kohti lehtipuuvaltaista metsää, eli kyse on ennallistamisesta. Jos lehdon kuusettuminen on luontaista, niiden poisto estää luontaisen sukkession, eli kyse on luonnonhoidosta. Metsän polttoa pidetään Suomessa ennallistamisena, koska tietty metsä poltetaan käytännössä vain kerran. Toisaalta poltto palauttaa sukkession takaisin alkupisteeseen ja on siis biologisesti luonnonhoitoa. Toisaalta palanut luonnontilainen metsä on yhä luonnontilainen metsä, sillä metsäpalon kaltaiset häiriöt kuuluvat luonnonmetsien dynamiikkaan (Kuuluvainen ym. 2002). Jos entinen talousmetsä poltetaan ennallistamistoimenpiteenä, tilanne on käsitteellisesti haasteellisempi. Poltolla metsään luodaan joitain luonnonmetsän elementtejä, kuten palanutta puuainesta, mutta samalla sieltä häviää varttunutta elävää puuainesta, joka sekin kuuluu luonnonmetsään. Aikamittakaavan lisäksi olisi otettava huomioon myös tilamittakaava. Metsikköön raivattu pienaukko saattaa olla kauempana luonnontilasta kuin alkutilanne kyseessä olevassa pisteessä, mutta koko metsikön tasolla puuston rakenne monipuolistuu eli lähestyy luonnontilaa. Vastaavasti yhden metsikön ennallistaminen ei ennallista luontaista maisemarakennetta, vaan maisematasolla kyse on luonnonhoidosta. Kaikesta tästä johtuen ollaan usein tilanteessa, jossa sekä toimenpiteen vaikutukset luonnontilaisuutta ilmentäviin metsänrakenteisiin että sukkessioon ovat loppujen lopuksi hyvin hankalasti hahmotettavissa. Voidaankin kysyä, olisiko syytä laajentaa näkökulmaa ja myöntää, että monimuotoisuuden turvaaminen pitää sisällään hyvin monenlaisia toimenpiteitä, joiden jako ennallistamiseen tai luonnonhoitoon ei ainakaan biologisesti ole yksiselitteistä. Aika- ja tilamittakaavan lisäksi on otettava huomioon myös ekosysteemien erilaisuus. Tästä hyvä esimerkki on metsä- ja suoekosysteemi. Luontaisen metsän rakennetta muokkaavat erilaiset häiriöt, etenkin myrskyt ja metsäpalot. Myrskyjen ja palojen esiintyminen on kuitenkin hyvin satunnaista pienessä mittakaavassa, vaikka maisematasolla häiriöitä tapahtuisikin säännöllisesti. Soiden ominaisuuksia muovaavat erityisesti sadevedet (keidassuot) tai sade- ja valumavedet (aapasuot). Sadanta on vuorostaan säännöllistä, vaikkakin vaihtelee määrällisesti vuodesta toiseen; sitä ei myöskään pidetä biologisena häiriönä. Soiden dynamiikka onkin pitkälti sisäistä, joten soiden ominaisuudet eivät ole samalla tavalla riippuvaisia epäsäännöllisistä häiriöistä kuten metsien. Koska suon dynamiikkaa määrittelevät pitkälti sisäiset ja ennustettavat prosessit, on suon ennallistaminen ainakin periaatteessa helpompaa kuin metsän. Ojat tukkimalla saadaan luontainen hydrodynamiikka ja turpeenmuodostus käyntiin ja suo ennallistuu itsestään vuosien saatossa. Interventioekologia ja ekologiset interventiot Interventioekologia (engl. intervention ecology) on äskettäin ehdotettu tieteellinen kattotermi, joka pitää sisällään luonnonsuojelubiologian, ennallistamisen, luonnonhoidon sekä muut lähitieteet. Se tutkii kaikkia niitä keinoja, joilla ihminen tarkoituksellisesti pyrkii muuttamaan ekosysteemejä luonnonmukaisemmiksi tai luonnonsuojelulliselta arvoltaan tai ekosysteemipalveluiden kannalta paremmiksi (Hobbs ym. 2011). Ekologinen interventio on puolestaan termi, joka kuvaa konkreettista toimintaa: soramonttujen maisemointia, suo-ojien tukkimista, uhanalaisia lajien siirtämistä uusille paikoille. Interventioilla voidaan pyrkiä joko lajien, rakenteiden tai toimintojen palauttamiseen. Lajeille voidaan luoda resursseja, kuten lahopuuta, tai lajeja voidaan siirtää paikoille, joilta ne ovat kadonneet. Rakenteilla tarkoitetaan esimerkiksi kuollutta puuainesta tai monilajista puustoa. Prosessien palauttaminen tarkoittaa esimerkiksi luontaisen palo- tai hydrodynamiikan palauttamista. On selvää, että prosessien palauttaminen on vaikeaa. Interventioita voidaan luokitella myös sen mukaan, ovatko ne ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä vai jo aiheutettujen vaurioiden korjaamista (Hobbs ym. 2011). Ennalta ehkäisevässä eli proaktiivisessa toiminnassa voidaan esimerkiksi ilmastonmuutos huomioida suojelualueita perustettaessa niin, että uudet alueet sijaitsevat vanhojen jo olemassa olevien alueiden pohjoispuolella; näin lajit löytävät ainakin periaatteessa sopivaa elinympäristöä joutuessaan vetäytymään pohjoiseen ilmaston lämmetessä. Reaktiivisessa toiminnassa pyritään joko säilyttämään ekosysteemin tila ennallaan tai pysäyttämään sen näivettyminen. Voidaan esimerkiksi hävittää vieraslaji, jolla on haitallisia vaikutuksia muuhun eliöstöön. Aktiivisissa interventioissa pyritään vuorostaan saamaan aikaan jokin positiivinen muutos ekosysteemissä. Mitä interventioekologialla on tarjottavana? Tieteenalan kehitykseen kuuluu eri oppialojen itsenäinen kehittyminen, oppialojen rajapinnalla olevien aukkojen täyttäminen ja oppialojen käsitteellinen yhdistyminen. Oppialojen kehittyessä niille syntyy oma terminologiansa, määritelmänsä, taustaoletuksensa, menetelmänsä ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 7 tapansa puhua. Asiasta tulee ongelma, jos eri asioista puhutaan samoilla nimillä tai samoista asioista eri nimillä. Jos päällekkäisiä käsitteitä pidetään näennäisesti eri käsitteinä, johtaa se helposti juupas–eipäs-väittelyyn: mitä on ennallistaminen, mitä luonnonhoito? Monet tieteelliset kiistat, jotka olivat pitkään syvälle juurtuneita dikotomioita, ovat lopulta hyötyneet yhteensovittamisesta. Ennallistamisen ja luonnonhoidon yhteydessä käsitteellisen integraation tarve on tullut ilmeiseksi, koska kumpikaan käsite ei itsessään pysty kuvaamaan riittävän yksiselitteisesti reaalimaailman ilmiöitä. Tästä syystä ehdotammekin interventioekologia-termin käyttöönottoa tutkimussuuntausta kuvaavaksi kattotermiksi ja ekologista interventiota kuvaamaan kaikkia niitä toimenpiteitä, joita ihminen varta vasten tekee ekosysteemeissä estääkseen niiden näivettymisen tai parantaakseen niiden luonnontilaa. Määrittelemme termin seuraavasti: Interventioekologia tutkii kaikkia niitä keinoja, joilla ihminen tarkoituksellisesti pyrkii estämään ekosysteemien biologisen heikentymisen, muuttamaan niitä luonnonmukaisemmiksi tai luonnonsuojelullisilta arvoiltaan tai ekosysteemipalveluiden kannalta paremmiksi (mukailtu Hobbs ym. 2011 pohjalta). Kyseessä on siis nimenomaan luonnonsuojelullinen termi, joskin sen voi halutessaan käsittää laajemmin tarkoittamaan kaikkia ihmisen luonnossa tekemiä toimenpiteitä. Aiemmin mainitsemamme Nagoyan tavoite kuuluisi interventio-termiä käyttäen seuraavasti: ”tarvitaan jatkuvia ja suoria toimenpiteitä joilla turvataan, ja jos tarpeellista, erilaisten interventioiden avulla palautetaan monimuotoisuus ja ekosysteemipalvelut”. Miten interventioekologia tieteenalana poikkeaa luonnonsuojelubiologiasta? Nimestään huolimatta luonnonsuojelubiologia (engl. conservation biology) on monitieteinen tieteenala ja pitää sisällään biologisten tieteiden lisäksi erityisesti taloustieteitä ja yhteiskuntatieteitä (Knight ym. 2011, Mönkkönen ym. 2011). Siksi onkin ehdotettu, että luonnonsuojelubiologia pitäisi korvata laajemmalla termillä luonnonsuojelututkimus (conservation research; 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Roberge ym. 2010). Mielestämme parempi termi olisi luonnonsuojelutieteet (conservation sciences; vrt. metsätieteet, forest sciences). Biologiset luonnonsuojelutieteet (conservation biology) jakautuisivat vuorostaan eri osa-alueisiin, kuten luonnonsuojeluekologiaan ja -genetiikkaan. Luonnonsuojeluekologia ja -genetiikka eivät välttämättä pidä sisällään interventioita. Esimerkiksi luonnonsuojeluekologiassa voidaan arvioida jonkin uhanalaisen lajin populaation kokoa ja rakennetta ottamatta kantaa siihen, miten ihmistoiminta on populaatioon vaikuttanut, miten sen säilymistä voitaisiin edistää tai miten suojelutoimenpide on tehonnut. Interventioekologia olisi osa luonnonsuojelubiologiaa ja tarkoittaisi ekologista tutkimusta, jossa tutkitaan ihmisen aktiivisten suojelukeinojen onnistumista. Edellä esittämämme luokittelu eroaa Hobbsin ym. (2011) luokittelusta, sillä pidämme interventioekologiaa luonnonsuojelubiologian alatieteenä, päinvastoin kuin Hobbs ym. (2011) Uusi käsite tarpeen Käsitteet ja niiden määritelmät eivät ole pelkästään akateemista sanahelinää, vaan niillä on myös merkitystä poliittisessa päätöksenteossa ja päätösten käytännön toteutuksessa. Esimerkiksi Nagoyassa Suomi sitoutui osana Euroopan unionia luonnon monimuotoisuuden hupenemisen pysäyttämiseen vuoteen 2020 mennessä. Nagoyan sopimuksessa asetettiin kunnianhimoinen tavoite: 15 % heikentyneiden elinympäristötyyppien pinta-alasta pitäisi ennallistaa. Jos pidetään tiukasti kiinni Suomessa käytetystä ennallistamisen määritelmästä, tavoite on mahdoton saavuttaa. Jos taas luonnonhoito hyväksytään ennallistamiseksi, niin tällöin tavoite näyttää realistisemmalta. Tässä kirjoituksessa olemme kuitenkin todenneet, että ennallistaminen ja luonnonhoito ovat käsitteinä päällekkäisiä ja epäselviä, ja ehdotamme siksi laajemman interventioekologia-käsitteen käyttöönottoa. Biologisesti perustellut toimenpiteet luonnon monimuotoisuuden hupenemisen estämiseksi pitävät sisällään mahdollisuuden moniin erilaisiin interventioihin luontoarvojen palauttamiseksi. Tällöin tutkimuksessa ja käytännön toimissa ei tarvitsisi takertua käsitteellisiin sotkuihin, vaan ongelmia voitaisiin tarkastella asialähtöisesti: mitä vaikutuksia tietyillä interventioilla on ekosysteemeissä. Aika kuitenkin näyttää, vakiintuvatko termit interventioekologia ja ekologinen interventio tutkimukseen ja käytäntöön. Kirjallisuus Aapala, K., Similä, M., Penttinen, J. (toim.) 2013. Ojitettujen soiden ennallistamisopas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 188. Metsähallitus. Vantaa. Bellard, C., Bertelsmeier, C., Leadley, P., Thuiller, W., Courchamp, F. 2012. Impacts of climate change on the future of biodiversity. Ecology Letters 15: 365–377. Convention on Biological Diversity 2010. COP 10 Decision X/2: Strategic Plan for Biodiversity 2011–2020. <http://www.cbd.int/decision/cop/?id=12268> (viitattu 20.8.2013) Ennallistamistyöryhmän mietintö 2003. Ennallistaminen suojelualueilla. Ympäristöministeriö. Suomen Ympäristö 618. Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma 2008. Ympäristöministeriön raportteja 5/2008. Ympäristöministeriö, Helsinki. Euroopan komissio 2010. Options for an EU vision and target for biodiversity beyond 2010. Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of the Regions COM(2010)4 fin. Euroopan komissio, Bryssel. Euroopan unionin neuvosto 2010. Biodiversity: post-2010. EU and global visions and targets and international ABS regime. Council (Environment) Conclusions. Council Document 7536/10. Euroopan unionin neuvosto, Bryssel. Halme, P., Allen, K.A., Auniņš, A., Bradshaw, R.H.W., Brumelis, G., Čada, V., Clear, J., Eriksson, A.M., Hannon, G., Hyvärinen, E., Ikauniece, S., Iršėnaitė, R., Jonsson, B.G., Junninen, K., Kareksela, S., Komonen, A., Kotiaho, J.S., Kouki, J., Kuuluvainen, T., Oldén, A., Mazziotta, A., Mönkkönen, M., Nyholm, K., Shorohova, E., Strange, N., Toivanen, T., Vanha-Majamaa, I., Wallenius, T., Ylisirniö, A.L., Zin, E. 2013. Challenges of ecological restoration: Lessons from forests in northern Europe. Biological Conservation 167: 248–256. Hobbs, R.J., Hallett, L.M., Ehrlich, P.R., Mooney, H.A. 2011. Intervention ecology: applying ecological science in the twenty-first century. BioScience 61: 442–450. Knight, A.T., Sarkar, S., Smith, R.J., Strange, N., Wilson, K.A. 2011. Engage the hodgepodge: management factors are essential when prioritizing areas for restoration and conservation action. Diversity and Distributions 17: 1234–1238. Kuuluvainen T., Aapala K., Ahlroth P., Kuusinen, M., Lindholm, T., Sallantaus, T., Siitonen, J., Tukia, H. 2002. Principles of Ecological Restoration of Boreal Forested Ecosystems: Finland as an Example. Silva Fennica 36: 409–422. Mönkkönen, M., Reunanen, P., Kotiaho, J.S., Juutinen, A., Tikkanen, O.P., Kouki, J. 2011. Cost-effective strategies to conserve boreal forest biodiversity and long-term landscape-level maintenance of habitats. European Journal of Forest Research 130: 717–727. Pickett, S.T.A., Kolasa, J., Jones, C.G. 1994. Ecological understanding. The nature of theory and the theory of nature. Academic Press, London. Ricklefs, R.E. 2004. A comprehensive framework for global patterns in biodiversity. Ecology Letters 7: 1–15. Roberge, J.-M., Mikusiński, G., Possingham, H.P. 2010. Has the term ‘Conservation Biology’ had its day? Frontiers in Ecology and the Environment 8: 121. Roberts, L., Stone, R., Sugden, A. 2009. The rise of restoration ecology. Science 325: 555. Similä, M., Junninen, K. (toim.) 2011. Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 157. Society for Ecological Restoration 2004. The SER international primer on ecological restoration. Society for Ecological Restoration, Science and Policy Working Group. Suding, K.N. 2011. Toward an era of restoration in ecology: successes, failures, and opportunities ahead. Annual Review of Ecology, Evolution and Systematics 42: 465– 487. Tukia, H., Hokkanen, M., Jaakkola, S., Kallonen, S., Kurikka, T., Leivo, A., Lindholm, T., Suikki, A., Virolainen, E. 2001. Metsien ennallistamisopas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 58. Valtioneuvosto 2012. Luonnon puolesta – ihmisen hyväksi. Valtioneuvoston periaatepäätös Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategiasta vuosiksi 2012–2020. Valtioneuvosto. Willner, W., Di Pietro, R. & Bergmeier, E. (2009) Phytogeographical evidence for post-glacial dispersal limitation of European beech forest species. Ecography 32: 1011– 1018. Kiitämme Kaisa Junnista, Mikael Puurtista ja Interventioekologian tutkimusryhmää kommenteista käsikirjoitukseemme sekä Maarit Similää kuvasta 1. Atte Komonen on dosentti, joka toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa. Panu Halme on filosofian tohtori, joka toimii tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Molemmat tutkivat mm. erilaisten ekologisten interventioiden monimuotoisuusvaikutuksia. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 9 Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset 1900-luvulla – kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti Jarmo Saarti Miten kiinasta sitten pitäisi kääntää? Paradoksaalinen totuus on, ettei voi kääntää lainkaan. Jokainen käännös on tulkinta, väännös paljon suuremmassa mittakaavassa kuin konsanaan länsimaiden kielistä käännettäessä. Eikä klassillisia tekstejä tulkittaessa aina voi sanoa edes miten olisi tulkittava. Sen vuoksi jokainen samasta kiinalaisesta kirjasta tehty käännös poikkeaa toisesta. Kääntäjä voi hyvällä omallatunnolla iloita siitä, että on voinut sanoa saman asian aivan toisin kuin kollegansa. Ja kumpikin on ehkä väärässä. (Pertti Nieminen 1959, 175.) Kiinalainen teksti on suomalaiselle (lue: länsimaalaiselle) outo, vieras ja sen merkitys jää aina saavuttamatta. Kääntäjä voi siten vapaasti hyödyntää alkutekstejä tekemällä niistä omat tulkintansa. Tämän voi lukea monella tavalla: aitona meille vieraan kulttuurin outoutena, kolonialistisena itämäisen kulttuurin hyödyntämisenä tai – radikaalisti tulkiten – postmodernina moniarvoisena kannanottona. Kaksi ensimmäistä lukutapaa lienevät kuitenkin lähempänä totuutta (Saarti 2013). Birgit Linder (2003, 244) esittää kolme keskeistä lähtökohtaa kiinalaisen käännöstoiminnan alulle Euroopassa: • lähetystyöntekijät, erityisesti jesuiitat, jotka hallitsivat myös kiinan kieltä • kielitieteilijät, joita kiinnostivat eniten kieleen liittyvät asiat • muut ajattelijat, jotka olivat eniten kiinnostuneita filosofiasta ja kulttuurista. Näitä yhdistää se, että kaikkien käännöstoimintaa määritti vähintään yhtä paljon kohdekulttuurin intressit kuin lähdekulttuurin. Suomalaisessa kääntämisessä tämä jako pätee myös hyvin, erityisesti 1900-luvun alkupuoliskolla. Jälkimmäisellä puoliskolla mukaan tulee kirjallisen modernismin ja Suomen modernisoitumisen intressit: suomalaisen kirjallisuu- 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 den kehittäminen ja kansainvälisen politiikan ymmärtäminen. Suomennettujen kiinalaisten teosten lukumäärät Taulukossa 1 on esitetty 1900-luvun kiinalaiset käännökset julkaisujen lukumäärinä lajityypeittäin. Uudet painokset on jätetty pois näistä lukumääristä. 1900-luvulla on suomennettu kaikkiaan noin 1 000–2 000 teosta (Sevänen 2007, 16–17), joten kiinalaisen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi on ollut suhteellisestikin hyvin pientä 1950-lukua lukuun ottamatta. Taulukosta näkyy hyvin suomalaisen Kiinakääntämisen ja -vastaanoton kaudet. Vuosisadan alku ja ensimmäinen maailmansota liittyivät Suomen itsenäistymiseen ja suomalaisen kulttuurin rakentamiseen. Suomi alkoi tutustua myös kaukomaihin ja ensimmäiset käännökset myös kiinalaisesta kaunokirjallisuudesta ilmestyivät tänä aikana. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välinen aika muodosti selvän kasvun kiinalaisen kirjallisuuden kääntämiseen. Suomi alkoi kiinnostua itsenäisenä valtiona maailmankulttuurista ja alkoi integroida itseään siihen. 1930-luku muodostaa tänä aikakautena selvän piikin kääntämisessä. Yhtenä keskeisenä syynä on tulenkantajalaisen sukupolven radikalisoituminen ja politisoituminen, mikä näkyi kiinnostuksena maailmanpolitiikkaan ja Kiinan asemaan kasvavana globaalina toimijana. Lähestyvä toinen maailmasota lisäsi tätä kiinnostusta. Määrällisesti suurinta kääntäminen on ollut 1950-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeinen Suomi alkoi modernisoitua ja kehittyä myös taloudellisesti, joka mahdollisti kirjallisuuden tuotannon. Tänä aikana vaikuttivat yhtä Suomennettujen kiinalaisten teosten lukumäärät Aika Kirjat Artikkelit Muut Lyriikka Proosa Muu 1900-luku 0 2 0 1 1 0 1910-luku 2 0 0 0 2 0 1920-luku 4 1 0 4 0 1 1930-luku 2 13 0 7 5 3 1940-luku 2 2 0 1 3 0 1950-luku 21 69 1 24 45 21 1960-luku 9 41 1 23 20 9 1970-luku 10 36 1 35 11 1 1980-luku 9 24 1 18 15 1 1990-luku 17 7 2 16 9 1 Taulukko 1. Kiinalaisen kaunokirjallisuuden käännösmäärät 1900-luvulla (muut = kirjailijoiden omissa teoksissa ilmestyneet käännökset ja muu = näytelmät ja sarjakuvat). Uusintapainokset on jätetty pois. aikaa kaksi merkittävintä tähänastista kääntäjää: Toivo Koskikallio ja Pertti Nieminen. Lisäksi poliittisen ilmapiirin vapautuminen kasvatti vasemmistolaista kulttuuri- ja käännöstoimintaa Suomessa: Kiina sanoin ja kuvin -lehti alkoi myös ilmestyä. Näiden lisäksi Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden kiintein kausi aiheutti sen, että kiinalaista kirjallisuutta julkaistiin suomeksi myös Neuvostoliiton puolella. Tämä aika poikkeaa muusta ajasta myös siinä, että proosan kääntäminen oli suurinta. Muina aikoina lyriikka on ollut käytännössä pääasiallisena kääntämisen kohteena. Seuraavina vuosikymmeninä, 1960- ja 1970luvulla, kääntäminen jatkui runsaana. Taustatekijöinä oli vasemmistolaisen liikkeen kiinnostus kiinalaiseen kulttuuriin ja maolaisuuteen. Lisäksi Niemisen aktiivinen työ kiinalaisen lyriikan parissa alkoi näkyä. Lyriikasta tulikin kääntämisen valtalaji. 1980-luvulla vasemmistolainen liike alkoi hiipua ja lehdissä julkaistut käännökset vähentyivät. 1990-luvulla tapahtui lopullinen käänne kirjamuotoiseen julkaisemiseen. Yhtenä syynä tähän on myös niin Niemisen kirjallisen työn pääpainon siirtyminen kääntämisestä kirjojen kirjoittamiseen kuin uusien kääntäjien tuleminen esiin. 1980-luvulta alkoi myös Kiinan uudistuminen. Tämä näkyi vuosituhannen lopulla kirjojen kääntämises- sä – 1990-luvulla on julkaistu lähes yhtä monta kirjaa kiinalaisten teosten käännöksinä kuin 1950-luvulla. Kiinalaisen kulttuurin välittäjät Kiinalainen kulttuuri on tullut Suomeen 1900-luvulla länsimaisen kulttuurin kautta: joko välikielisinä käännöksinä tai länsimaisen reseptiokehyksen mukaisesti käännettynä ja vastaanotettuna. Kiinan kielestä kääntäneet Koskikallio ja Nieminen ovat molemmat siirtäneet käännöstoimintaa kohti lähdekieltä, mutta molempien taustalla vaikuttaa selvästi eurooppalaisen modernin ajan kääntäjien toiminta ja tapa kääntää kiinalaista kirjallisuutta. Vasta aivan vuosituhannen vaihteessa Suomessa on ollut kiinankielestä kääntäviä ammattikääntäjiä. He edustavat uutta lähestymistapaa kääntämisessä, mutta tämän toiminnan arviointia voi tehdä vasta tulevaisuudessa. Erityisesti klassista kiinalaista kirjallisuutta, varsinkin lyriikkaa, on suomeksi saatavilla hyvä ja elävä perusvalikoima. Tämä on paljolti Niemisen ansiota, jonka työn merkitystä on syytä vielä kerran korostaa. Hänen toimittamansa ja kääntämänsä kiinalaisen kirjallisuuden antologiat antavat suomalaiselle lukijalle kuvan kiinalaisesta kirjallisuudesta ja siinä tapahtuneesta kehityksestä. Mutta laajasti ottaen kiinalainen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 11 kulttuuri on edelleen suomalaisille vierasta, ja teoksia on käännetty lukumääräisesti vähän. Kun suomalaista käännösvalikoimaa vertaa kiinalaisen kirjallisuuden historiaan, voi vetää sen johtopäätöksen, että Niemisen ja vasemmistolaisten kääntäjien omat intressit ovat määrittäneet suomennettujen teosten valintaa. Lisäksi kääntämisessä on korostunut kiinalaisen klassisen filosofian kääntäminen. Pitkä kiinalaisen kirjallisuuden proosan perinne on sen sijaan jäänyt Suomessa vähemmälle huomiolle, mikä näkyy myös teosten arvosteluissa jopa kyvyttömyytenä lukea kiinalaista proosaa. Tämä johtuu siitä, että näkemys kiinalaisesta proosasta pelkkien suomennosten perusteella on hyvin rajoittunut eikä anna tarpeeksi aineksia kiinalaisen kirjallisuuden intertekstuaaliseen ymmärtämiseen ja lukemiseen. Tätä tukee myös se, että kiinalaisesta kirjallisuudesta yleensä käännetään se, mitä ”pitää kääntää”. Sitä ei nähdä Suomessa jonkin kansan tai kielialueen kirjallisuuden kääntäminen laaja-alaisena projektina (vrt. esim. saksalaisen ja englantilaisen kielialueen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi – ks. tarkemmin Lassila 2007; Nyman ja Kovala 2007; Nyman 2007; Leppihalme 2007). Käännökset on tehty usein välikielisistä ja lyhennetyistä versioista. Oman ongelmansa muodostavat teosten valintaperusteet: kriteerinä on käytetty mm. niiden eroottisuutta, poliittisuutta, Nobel- tai muita kirjallisuuspalkintoa tai spekulaatioita niiden potentiaalisista voittajista sekä erilaisia ideologioita. Hyvänä esimerkkinä vuoden 2012 nobelisti Mo Yan, josta suomalainen kustantaja totesi palkinnon varmistuttua: ”Kustannusjohtaja [Minna] Castrénin mukaan kaikki on valmiina: ’Täällä ollaan ilosta kippuralla! Parempaa mahdollisuutta ottaa listoilleen uusi kiinalainen kirjailija ei voi ollakaan kuin Nobelin palkinnon myöntäminen.’ Hän puhuu jopa ’tyypillisestä tapauksesta’ käännöskirjallisuuden kustantamisessa. Arvostus ja halu ovat olemassa, odotetaan vain sopivaa tilaisuutta.” (Majander 2012, C1.) Kiinan kirjallinen kulttuuri välittyy Suomeen useammanvälisen välittäjän mallin mukaisesti. 1900-luvun alussa vaikuttivat vielä aikaisempien emämaiden – Ruotsin ja Venäjän – kautta saadut kosketukset kiinalaiseen kulttuuriin. 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Molemmat liittyvät myös Euroopan kolonialistiseen perinteeseen ja erityisesti Venäjä modernin suurvalta-asetelman kehittymiseen, joka alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja joka jatkuu yhä. Mielenkiintoinen yksityiskohta Venäjän ajassa on C. G. E. Mannerheimin tekemä tutkimus- ja vakoilumatka Kiinaan, joka lienee ainoa ”kolonialistinen” teko Suomen ja Kiinan välillä. 1900-luvun alkupuolella Saksa tuli Ruotsin ohella merkittäväksi välittäjäksi; myös Ranska ja Englanti olivat tuolloin jo mukana. Englannin, mukaan lukien Yhdysvallat, vaikutus voimistui 1900-luvun loppupuolella sekä välikielenä että erityisesti ideologisena mallina: Koskikallio ja Nieminen ovat molemmat angloamerikkalaisen kiinalaisen käännösperinteen Suomeen välittäjiä. Koskikallio ja Nieminen aloittivat myös siirtymisen suoraan kiinasta kääntämiseen, mikä näyttäisi voimistuvan vuosituhannen vaihtuessa. 1950-luku onkin merkittävä rajapyykki: Suomi alkoi aidosti itsenäistyä myös kulttuuripolitiikassaan, vaikka erityisesti Neuvostoliiton vaikutus oli voimakas. Tämä näkyi myös Suomen Kiina-suhteessa sekä suoraan että välillisesti. 1970-luvun vasemmistoradikalismi ja siihen liittynyt suomalainen maolaisuus olivat myös osa eurooppalaista liikehdintää: jo Ruotsissa maolaisuus oli laajempi ilmiö kuin Suomessa. Suomalaiset kääntäjät voidaan jakaa viiteen ryhmään: • • • • • uranuurtajiin, joista keskeisimmät olivat Eino Tikkanen ja Toivo Koskikallio vakiinnuttajaan ja modernistisen tyylin luojaan Pertti Niemiseen, joka tuo kiinalaisen suuren kertomuksen suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti suomalaiseen lyriikkaan uudempaan polveen, jonka edustajista keskeisimmät ovat Pertti Seppälä ja Jyrki Kallio ammattikääntäjiin harrastelijoihin. Uranuurtajat aloittivat käännöstoiminnan 1900-luvun alussa ja tutustuttivat suomalaisen kirjallisen yleisön kiinalaiseen kirjallisuuteen. Tässä on nähtävissä kaksi kulttuurista juonnetta: ensinnäkin eurooppalainen 1800- ja 1900-luvun kiinnostus kiinalaiseen kirjallisuuteen. Tämä näkyy erityisen hyvin Eino Tikkasen tekemässä työssä. Hänen omassa käännösurassaan tapahtui myös muutos naiivista välikäännösten käytöstä kohti lingvistis-kulttuurista käännösotetta, joka eurooppalaisessa kulttuurissa tapahtui edellä mainittuina parina vuosisatana. Toisena uranuurtajien juonteena on lähetystoiminnasta virinnyt kiinnostus kiinalaisen ajattelun ja filosofisen kirjallisuuden kääntämiseen. Eurooppalaisena perinteenä sen voi palauttaa varhaisimmasta jesuiittojen toiminnasta aina meidän päiviimme jatkuneeseen lähetystyöhön, ja siihen liittyvään erilaisten tekstien tuottamiseen ja kääntämiseen. Koskikallion käännöstyön juuret ovat hänen oman henkilöhistoriansa vuoksi tässä perinteessä. Hänellä on havaittavissa kuitenkin myös kriittistä eurooppalaista lingvististä ajattelua sekä siitä lähtenyttä alkukieltä ja sen kulttuurista käsitemaailmaa kunnioittavaa käännösperinnettä, mikä vahvistui Euroopassa 1800-luvulta lähtien. Nieminen on puolestaan kääntäjistä se, joka toi ja loi kiinalaisen klassisen kirjallisuuden suuren kertomuksen suomalaiseen kirjallisuuteen ja suomalaiselle lukijakunnalle. Hänen työtään voi hyvin verrata esimerkiksi Lönnrotin tekemään kalevalaisen runouden kirjallistamiseen. Nieminen on tähänastisista kääntäjistämme laaja-alaisin. Hänen kääntämisperinteensä liittyy kiinteästi länsimaisten modernistien liikkeeseen, jossa itämainen ja kiinalainen runous toisaalta otettiin oman lyyrisen toiminnan lähteeksi (vrt. erityisesti Erza Pound) ja jossa toisaalta kiinalaista lyriikkaa alettiin lähestyä tekstinä, jolla on oma esteettinen arvonsa (vrt. erityisesti Arthur Waley). Niemisen omassa työssä tämä lyyrikon lähtökohta on jäänyt koko ajan taka-alalle, ja sen sijalle on korostetusti tullut kiinalaisen kirjallisuuden esitteleminen ja sen kriittinen ymmärtäminen sekä kielitieteellisesti että kulttuurisesti. Uudemman polven kääntäjistä on vaikea vielä sanoa, mikä heidän roolinsa tulee olemaan, mutta näyttää siltä, että äärimallit – romanttinen Kuvio 1. Suomalaisten keskeisten kääntäjien jatkumo 1900-luvulla. lyyrikkoperinne ja kriittinen tekstilähtöisyys – ovat jääneet suomalaiseen kiinalaisen kirjallisuuden kääntämiseen elämään kahtena selkeänä tapana lähestyä lähdekielen tekstejä ja kulttuuria. Tosin käytännössä nämä näyttävät sekoittuvan ja painottuvan aina tekijäkohtaisesti. Ammattikääntäjien rooli on jäänyt näitä kolmea ryhmää vähäisemmäksi. Suomalaiseen kulttuuriin on tosin alkanut syntyä kiinalaisen kirjallisuuden ammattisuomentajakunta, vaikkakaan se ei ole vielä laaja. Näiden lisäksi kiinalaista kirjallisuutta ovat erilaiset harrastajat käyttäneet omien intressiensä ajamiseen. Teosofinen lähestymistapa on tästä selkein esimerkki. Kiinalaisen kirjallisuuden keskeiset suomentajat muodostavat kuvan 1. mukaisen toimijaverkoston, jossa edellinen toimija tuo sekä suomalaiseen tapaan kääntää että ottaa vastaan kiinalaista kirjallisuutta jotakin uutta. Samalla hän siirtää perintöä enemmän tai vähemmän suoraan seuraajilleen. Verkostossa näkyy hyvin myös koko ajan suomalaisen radikaalin (ja vasemmistolaisen) kulttuurin ja konservatiivisemman lähestymistavan vuoropuhelu. Nieminen muodostaa tässäkin rajoja ylittävän toimijan. Tämä verkosto on hyvä ja klassinen esimerkki kulttuurisesta diffuusiosta: ydinvälittäjät, kuviossa nimetyt henkilöt, tuovat kukin osaltaan uuden kulttuurisen elementin suomalaiseen kir- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 13 jallisuuteen tulkinnallaan kiinalaisesta kirjallisuudesta. Aluksi tämä tapahtuu heidän omassa kulttuurisessa lähipiirissään siirtyen myös seuraavalle sukupolvelle/kääntäjälle ja laajenee siitä lopulta osaksi suomalaista kirjallisuutta ja kulttuurista keskustelua. Kiinalaisen kirjallisuuden käännösten vaikutus Kiinalaisesta kirjallisuudesta näyttäisi suomalaiseen kulttuurin ja kirjallisuuteen siirtyneen ainakin kolme kulttuurista lainaa, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ensimmäinen näistä on daolaisuus. Laozin daolaisuuden perusopus on myös eniten suomeksi käännetty yksittäinen kiinalainen teos. Se on muodostunut jo sinällään omaksi, versioiden ja niiden tulkintojen väliseksi merkityksiä ja tulkintoja luovaksi keskusteluksi. Sen lisäksi se on integroitunut laajaan globaaliin Laozin ja hänen teoksensa diskurssiin. Daolaisuus vaikuttaa jo ideologiana suomalaisessa kulttuurissa ja kirjallisuudessa, kääntäjistä Nieminen ja Seppälä ovat enemmän tai vähemmän tunnustautuneet daolaisiksi. Daolaisuus suomalaisessa kulttuurissa olisikin hyvä jatkotutkimuksen aihe. Toinen ideologia, maolaisuus, on myös jättänyt suomalaiseen kulttuuriin jälkensä. Tosin kulttuurivallankumouksen ja Maon jälkeinen aika on vähentänyt tähän liittynyttä romanttista vallankumousmyyttiä. Kirjallisuuden kannalta merkittävin rakenne on Niemisen käännöstyö ja hänen luomansa omalaatuinen kiinalaisen vanhan klassisen runon käännös- ja tulkintadiskurssi. Niemisen Kiina-kiinnostus on ollut erittäin kirjallista, ja siihen on liittynyt imagismiin olennaisena osana kuuluva puhtaan kuvan ja selkeän merkityksen ja runokielen etsiminen. Lisäksi hänen käännöstyössään näkyy suomalaisen lyriikan ja erityisesti sen muotokielen murros 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Voidaan kuitenkin väittää, että tämä diskurssi on synnyttänyt Suomeen angloamerikkalaisen modernistisen tavan lukea ja kirjoittaa kiinalaista runoa. Tämä voi olla myös yhtenä syynä siihen, ettei kiinalainen kertomakirjallisuus ole Suomes- 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 sa saanut yhtä laajaa suosiota. Suomessa kukaan ei ole systemaattisesti rakentanut tapaa vastaanottaa kiinalaista (klassista) kertomakirjallisuutta. Niemisen tavalle selkeän vaihtoehtoisen lukutavan tuo vasemmistolainen lyriikan käännöstoiminta, erityisesti 1950–1970-luvuilla. Sitä on julkaistu lähinnä lehdissä ilmestyneinä käännöksinä, jotka kannattaisi julkaista antologiana vähintään sen vuoksi, että se antaa mahdollisuuden lukea toisella tavalla kiinalaista lyriikkaa. 1900-luvun Kiinan kirjallisuuden vastaanotossa ja kääntämisessä voidaan nähdä myös siirtymä romanttisesta kansallisesta identiteetistä modernin kautta postmoderniin identiteettiin. Vuosisadan alkupuolella Suomi oli vielä osa kolonialistista diskurssia ja kiinalaisuuden vastaanotto liittyi pitkälti tähän diskurssiin ja Suomen kansallisuuskäsitteen ja kansallisen identiteetin muodostumiseen. Tämä vaihe murtui maailmansotien välillä ja Suomi valtiona alkoi vähitellen liittyä moderniin, globalisoituvaan maailmaan. Kirjallisuudessa tämä liittyi kirjallisen modernin rakentamiseen, missä erityisesti kiinalaisella lyriikalla oli merkittävä osuus suomalaisen ja suomenruotsalaisen modernismin kehityksessä. Maailmansotien jälkeen globalisoituminen korostui erityisesti vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen piirissä ja sen kiinalaisuuden vastaanotossa. Vuosituhannen loppua kohden Kiina-kuva on pirstaloitunut ja samalla alkanut monipuolistua, mikä on ominaista postmodernin monikulttuurisen ajan rakentuessa ja kansallistunteen muuttuessa uusiksi monimuotoisiksi ja eriytyviksi identiteeteiksi (vrt. Hall 2001, 300). Kaunokirjallisen viestinnän mallin mukainen odotushorisontin kehittyminen näkyy tässä kehityksessä hyvin. Suomalaiseen kulttuuriin kiinalaisen kirjallisuuden ja sen vastaanoton kompetenssi on tullut varsin myöhään, eikä se vieläkään ole osa yleissivistystä. Tämä näkyy teosten arvostelijoiden teksteissä, jotka osoittavat vielä edellisen vuosituhannen lopulla tietämättömyyttä kiinalaisesta kirjallisuudesta ja sen konventioista, jopa niin, että teosten lukeminen hankaloituu. Erityisen hyvin tämän huomaa, jos kiina- laisen kirjallisuuden odotushorisonttia ja kulttuurista kompetenssia Suomessa vertaa englanninkielisen kirjallisuuden vastaanottoon, jota Suomessa on pitkään käännetty lukumääräisesti eniten. Tämän kohdalla jopa sen alalajien konventiot, ja tekstien ja lajityyppien väliset viittaukset kuuluvat suomalaisen lukijan perusvälineisiin. Tätä tulkintaa tukee sekin, että kiinalainen kulttuuri on Suomessa ollut usein valtakulttuuria rikkovan tai uutta valtakulttuuria rakentavan ryhmittymän keino rakentaa Suomen sisäistä toiseutta. Parhaillaan on meneillään uusi kausi suhtautumisessa modernisoituvaan ja globaaliksi talous- ja valtiomahdiksi nousevaan Kiinaan ja sen kulttuuriin. Vielä se ei näy merkittävänä suomennosten määrän kasvuna, mutta suomalainen Kiina-osaaminen on toisella tasolla kuin edellisen vuosituhannen alkaessa. Toivottavasti se alkaa näkyä myös teosten käännösten arvostelijoiden osaamisessa ja suomalaisen kulttuurin Kiina-tietouden syvenemisenä. Lähteet Hall, Stuart (2001). The question of cultural identity. Teoksessa: Modernity and its futures. Toim. Stuart Hall, David Held ja Tony McGrew. Cambridge: Polity Press, 273–325. Lassila, Pertti (2007). Saksankielinen kirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 91–103. Leppihalme, Ritva (2007). Britteinsaarten kertomakirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 152–166. Linder, Birgit (2003). China in German translation: Literary perceptions, canonical texts, and the history of German sinology. Teoksessa: One into many: Translation and dissemination of classical chinese literature. Toim. Leo Tak-hung Chan. Amsterdam: Rodopi, 243–283. Majander, Antti (2012). Otava nappasi Suomen-oikeudet. Helsingin Sanomat 12.10.2012, C1. Nieminen, Pertti (1959). Kääntäjä seinää vasten. Parnasso (4):170–175. Nyman, Jopi (2007). Muu englanninkielinen kirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 184– 88. Nyman, Jopi ja Kovalainen, Urpo (2007). Yhdysvaltain kirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 167–184. Saarti, Jarmo (2013). Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suo- mennokset 1900-luvulla: kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti. (Jyväskylä studies in humanities, 214.) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. (Väitöskirja.) (Digitaalinen versio: http://urn.fi/ URN:ISBN:978-951-39-5453-6) Sevänen, Erkki (2007). Suomennoskirjallisuuden määrällisestä kehityksestä. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 12–22. Kirjoittaja on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen dosentti ja Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtaja. SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA 1.10. Itku-seminaari 10.10. Aleksis Kiven Kullervo 15.10. SKS:n keskiviikko: Kielenhuollon juurilla 30.10.–1.11. Textual Trails. Transmissions of Oral and Written Texts 6.11. Pohjoismainen arkistojen päivä: Arkistojen hiljaisuudet – kielivähemmistöt arkistoissa 12.11. SKS:n keskiviikko: Koirien Suomi 27.–28.11. Finnish Oral History Network -symposium Travelling Memories: Lives in Transition SKS kirjamessuilla 3.–5.10. Turun kansainväliset kirjamessut 8.–12.10. Frankfurtin kirjamessut: FINNLAND. COOL. 23.–26.10. Helsingin Kirjamessut Ohjelmat: www.finlit.fi Lämpimästi tervetuloa! Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki, jos ei toisin mainita. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Vähäisiä lisiä – kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä: http://www.finlit.fi/ blogi/ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 15 ”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta Ahti Lampinen Eino Kaila kirjoitti Persoonallisuus-kirjassaan, että ”Normaalioloissa lienee meillä aina, säännöllisissä tapauksissa suhteellisen hitaasti muuttuva persoonallisuuden keskusalue, minäydin, josta me yhä uudestaan löydämme läheisimmäksi koetun itsemme, jonka sävyttää sille ominainen, sanomattoman tuttu, sanoin lausumaton sointisävy” (Kaila 1982, 299). Mutta miten minuus oikeastaan toimii? Ja entä jos läheisyys ja tuttuus katoavat? Ja entä jos muutos ei olekaan hidasta vaan koko ihmisen olemassaoloa ravistelevaa? Yritän vastata näihin kysymyksiin ottamalla käyttöön käsitteen ”suuri konteksti”. Tarkoitan tällä sitä suhteellisen pysyvää taustaa tai viitekehystä, joka ihmisen havainnoilla, toiminnoilla, ajatuksilla ja kielenkäytöllä on. Ajatellaan sellaisia erilaisia toimintaympäristöjä kuin koti, koulu, työpaikka ja kirjasto tai sellaisia tilanteita kuin bussilla matkustaminen, hammaslääkärissä käynti tai esitelmän pitäminen. Käyttäytyminen on näissä usein vahvasti kyseiseen tilanteeseen sidottua. Ihminen esimerkiksi valikoi sanansa näissä erilaisissa konteksteissa eri tavalla. Tämä johtuu muun muassa siitä, että samat käsitteet voivat merkitä eri asioita eri ympäristöissä. Myös se, miten henkilön puheisiin ja käyttäytymiseen suhtaudutaan, on jossakin määrin tilanteesta riippuvaa. Tämän tiedostaminen puolestaan vaikuttaa hänen toimintaansa. Ihminen siis toimii erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa jossakin määrin eri tavoilla, eikä samojenkaan toimintojen merkitys välttämättä ole niissä sama. Voidaan ajatella, että kuhunkin tällaiseen ympäristöön tai tilanteeseen liittyy ihmisen mielessä oma kehys, oma ”pieni 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 konteksti”. Kukin kehys määrittää ne merkitykset, jotka asioilla, tapahtumilla ja sanoilla tuossa tilanteessa on. Kun ihminen siirtyy ympäristöstä tai tilanteesta toiseen, myös tämä ”pieni konteksti” voi muuttua, ja muutoksen myötä hänen kokemiensa asioiden ja tapahtumien sekä puhumiensa ja kuulemiensa sanojen merkitykset voivat muuttua. Kuitenkin näiden vaihtelevien kontekstien taustalla täytyy ilmeisesti olla jotakin, joka säilyy samana ympäristön ja tilanteiden vaihdosten yli. Tämä pysyvä tai suhteellisen pysyvä tausta toimii tilasta toiseen tapahtuvien muutosten kontrolloijana, ikään kuin ylimpänä tasona kontekstien hierarkiassa. Kutsun tätä ylintä tasoa siis ”suureksi kontekstiksi”. Tarkastelen hetken päästä lähemmin sitä, miten tämä ylin taso toimii esimerkiksi havainnoissa, teoissa ja kielenkäytössä. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä todeta, että vaikka ihminen yleisesti ottaen kokee itsensä kokonaiseksi, ”minäksi”, tämän minuuden täsmällinen määrittely ei ole mahdollista. Se on vain hyvin rajallisessa mielessä tietomme ja tiedostamisemme kohde. Pikemminkin kai voi sanoa, että asioiden tiedostaminen on sitä, että ne ovat jossakin suhteessa tähän taustaan. Havainnot Käsittelen aluksi ”suuren kontekstin” normaalia toimintaa, ensiksi havaintoja. Havaintoa voidaan tarkastella Michael Polanyihin tukeutuen toimintana, jossa pyritään jonkin kontekstin hahmottamiseen. Ihminen poimii korvillaan tai silmillään tai muilla aisteillaan vihjeitä, jotka viittaavat johonkin kontekstiin tai kehykseen, jossa nuo vihjeet tulevat merkityksellisiksi, ja samaan aikaan hän hahmottaa tuota kontekstia (Polanyi 1974, 100–101). Kysymys on aktii- visesta tiedonhankinnasta, jossa on lähdettävä liikkeelle jostakin alustavasta kontekstista, johon ensimmäiset vihjeet viittaavat. Tämä alustava konteksti on ikään kuin odotushorisontti, joka vaikuttaa siihen, minkälaisia uusia vihjeitä havaitsija ottaa lukuun tai etsii ja miten hän niitä arvioi. Uudet vihjeet voivat vahvistaa ja tarkentaa alustavaa kontekstia tai myös muuttaa sitä, jos vihjeet eivät ole sen kanssa sopusoinnussa. Vihjeiden ja kontekstin välillä on vaiheittainen vuorovaikutus, joka lopulta johtaa havaintoon. Tämä skenaario on tietenkin yksinkertaistettu, mutta on käsittääkseni sopusoinnussa sen kanssa, mitä nykyinen havaintopsykologia esittää (Vilkko-Riihelä 1999, 277–278), ja sopii myös siihen kokonaiskuvaan, jota yritän hahmottaa. Voidaan nimittäin ajatella, että jokainen yksittäinen havainto sijoittuu taustaan, joka on enemmän tai vähemmän pysyvä. Tässä Eino Kaila tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Kailan mukaan ihminen ei esimerkiksi koe vain nähtyjä pintoja, vaan jollakin tavalla aina myös esineiden täyteläisen sisuksen. Hän ”näkee” kappaleet kovina ja pehmeinä, sileinä ja rosoisina, kylminä ja kuumina. Hän ”näkee” puunrungon täyteläisenä kiinteänä sylinterinä, vaikka voi ”aistia” siitä vain sylinteripinnan puolikkaan. Hän kokee avaruuden jatkuvan jokaisen näköä rajoittavan pinnan, esimerkiksi seinän, tuolla puolella. Kaikkien normaalien vaikutelmien koetaan sijaitsevan kiinteästi järjestyneessä miellekentässä, johon kulloinkin nähty, kuultu jne. sijoittuu (Kaila 1982, 198, 314). Samalla jokainen yksittäinen havainto vahvistaa tätä taustaa. Teot ja toiminnot Ihmisen teoille on yleensä ominaista, että ne sijoittuvat ajallisesti ulottuvaan kokonaisuuteen, jolla on usein hierarkkinen luonne. Hierarkian korkeimmalla tasolla voidaan puhua jopa ”itsensä toteuttamisesta” tai ”elämäntehtävästä”, alemmilla tasoilla esimerkiksi erilaisista suunnitelmista, tavoitteista tai haaveista, näiden alapuolella, lähempänä varsinaista ”suorittavaa tasoa” aikeista, intentioista jne. Monet tämän kokonaisuuden elementeistä ovat siinä mielessä osittaisia ja avoimia, että ne eivät pidä sisällään täsmällisiä määritelmiä niistä askelmista, joilla ne toteutetaan. Oleellista kuitenkin on, että ihminen pystyy sijoittamaan nykyisen toimintansa tähän ajallisesti ulottuvaan hierarkkiseen kokonaisuuteen. Tämä on myös edellytys sille, että hänen tekonsa ovat ymmärrettäviä (Bratman 2010). Vastaava avoimuus on ominaista monille taitoa vaativille toiminnoille. Suorituksen kokonaisuus voi olla hallinnassa, ilman että jokaista yksityiskohtaa tarvitsee erikseen hallita. Itse asiassa usein onkin niin, että taitava suoritus tulee mahdottomaksi, jos suorittaja kiinnittää liikaa huomiota sen yksityiskohtiin (Polanyi 1974, 56). Näiden hiominen voi olla välttämätöntä suorituksen opettelussa, mutta kun suoritus on opittu, sen kokonaisuuden on tultava etualalle. Suoritus suuntautuu silloin suoraan toiminnan pääasialliseen lopputulokseen, jolloin toiminnan välivaiheet tapahtuvat ei-tietoisella tasolla, mutta alisteisina toiminnan kokonaisuudelle. Usein yksittäisten osatoimintojen täytyykin sovittautua muuttuviin olosuhteisiin vakioisen toiminnan lopputuloksen toteuttamiseksi, joten suoritusta ei edes toisteta aina samanlaisena (Järvilehto 1994, 161–162). Kieli ja kommunikointi ”Suuri konteksti” on myös suhteellisen pysyvä tausta sille käsitteiden, kontekstien ja merkitysten kokonaisprosessille, joka on koko ajan käynnissä, kun käytämme kieltä puhumisessa, kirjoittamisessa, kuuntelemisessa tai lukemisessa. Se on mukana siinä, miten sanojen ja lauseiden merkitykset kussakin tilanteessa määräytyvät, ja toisaalta siinä, miten sopivat sanat ja lauseet kyetään löytämään halutun asian ilmaisemiseksi. Vaikka asioiden ja tapahtumien nimeämistä − Kailan sanoin ”kielen salaisuuden selviämistä” eli ”symbolifunktion heräämistä” (Kaila 1982, 139–146) − voidaankin pitää olennaisena ihmistä muista eläimistä erottavana tekijänä, tämä on vasta kielen ja kielenkäytön ensimmäinen askel. Varsinainen kysymys on, miten kielen välittämät merkitykset määräytyvät ja miten merkityksiä kielen avulla välitetään. Kielellisten käsitteiden ja merkitysten välillä ei ole suoraviivaista T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 17 yhteyttä. Lähes kaikilla käsitteillä on useita mahdollisia merkityksiä, ja toisaalta samoja tai lähes samoja asioita nimetään eri käsitteillä. Symbolifunktion herääminen, sen oivaltaminen että esineillä ja toiminnoilla on nimi, auttaa irrottamaan esineet ja toiminnot niistä elämysja kokemuskokonaisuuksista, joissa ne kulloinkin esiintyvät. Kuitenkin kielen varsinainen toiminta on oikeastaan tämän yhteyden palauttamista, käsitteen liittämistä johonkin tilanteeseen. On myös huomattava, että kommunikointi ei muodostu pelkästään sanoista ja lauseista, vaan se on yleensä monitasoinen prosessi, jossa sanat ja lauseet ovat vain yksi osa. Tämän monitasoisuuden lähtökohta evolutionaarisesti on se, että kommunikointia on ollut jo ennen inhimillisen kielen syntyä, eivätkä nämä esikielelliset kommunikointimuodot, esimerkiksi eleet ja ilmeet, ole kadonneet eivätkä menettäneet merkitystään. Luonnollinen kieli on rakenteeltaan monimutkainen ja rikas systeemi, joka sallii kontekstuaalisten tekijöiden huomattavan hyväksikäytön niin, että yksinkertaisiin symbolisiin rakenteisiin voidaan ladata suuria määriä informaatiota. Kun ihmiset esimerkiksi keskustelevat, keskustelun konteksti pitää potentiaalisesti sisällään kaiken sen, mitä heille on elämänsä aikana tapahtunut. Konteksti vaikuttaa siihen, miten he ymmärtävät tietyt käsitteet ja ilmaukset ja miten he niitä käyttävät. Yksi kommunikoinnin keskeinen prosessi onkin luoda, ylläpitää ja mahdollisesti laajentaa sitä yhteistä perustaa (common ground), jolla kommunikoinnin osapuolet toimivat (Devlin 1997). Yhteisen kontekstin olemassaolo tekee mahdolliseksi sen, että ihmiset voivat kommunikoida keskenään hyvinkin vähäisellä eksplisiittisellä informaatiolla. Skitsofrenia Tunnetusti yksi parhaista tavoista yrittää ymmärtää jotakin systeemiä on tutkia niitä häiriöitä, joita siinä voi olla. ”Suuren kontekstin” osalta tällainen häiriötila on käsittääkseni skitsofrenia. Skitsofrenian syiden selvittämisessä ei ole saavutettu läpimurtoa, mutta varsin selvältä näyttää, että taustalla on geneettisiä teki- 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 jöitä, jotka yhdessä tiettyjen ympäristötekijöiden kanssa johtavat sairastumiseen. Sairaus voi aiheut taa puutteita käytännöllisesti katsoen kaikilla kognitiivisen toiminnan tasoilla alkaen esimerkiksi näköärsytysten prosessoinnista ja päätyen puutteisiin sosiaalisten tilanteiden hallinnassa (Walker ym. 2004). Kun skitsofrenian tyypillisiä oireita tarkastelee, on varsin helppo päätyä tulokseen, että siinä on häiriintynyt nimenomaan se järjestelmä, joka pitää koossa ihmisen havaintoja, toimintoja, ajatuksia ja kieltä. Keskeinen oire on todellisuudentajun, realiteetintestauksen katoaminen, se että henkilö ei erota sisäisiä impulsseja ulkomaailman ärsykkeistä. Tyypillisiä ovat harha-aistimukset, harhaluulot ja ajatusten rakenteen häiriöt. Todellisuudentajun katoamisen kääntöpuolena on minuuden tunteen puuttuminen. Henkilö ei enää tunne itseään ja ajatuksiaan omikseen vaan kokee oman persoonansa vieraaksi ja ajatuksensa toisen ihmisen ajatuksiksi. Myös hänen erillisyydentunteensa saattaa hävitä, ja hän kokee sulautuvansa muihin ihmisiin. Vaikka Gregory Batesonin työryhmän 1950ja 1960-luvulla kehittämää double bind -teoriaa ei enää voi pitää yleispätevänä skenaariona skitsofrenian synnylle, siihen sisältyvä tulkinta skitsofrenian oireista vaikuttaa ainakin tässä yhteydessä, siis ”suurta kontekstia” ajatellen, oikeaan osuvalta. Teorian mukaan nimittäin useimmat skitsofrenian hyvin erilaisista oireista ovat ymmärrettävissä, jos ajatellaan, että henkilön kyky tunnistaa ja tulkita niitä metatason viestejä, joiden pitäisi kertoa hänelle, minkälaisesta viestistä kulloinkin on kysymys, on häiriintynyt. Täsmällisemmin esitettynä skitsofreenikko kärsii heikkouksista kolmella toiminta-alueella: 1) hänellä on vaikeuksia liittää oikea konteksti muilta ihmisiltä saatuihin viesteihin, 2) hänellä on vaikeuksia liittää oikea konteksti niihin viesteihin, joita hän itse esittää muille ihmisille, ja 3) hänellä on vaikeuksia liittää oikea konteksti omiin ajatuksiinsa, tuntemuksiinsa ja havaintoihinsa (Bateson ym. 1983, 205). Jos henkilö ei esimerkiksi kykene tekemään eroa mielikuvan, toiveen ja aktuaalisen havainnon välillä, hän voi hallusinoida äitinsä käyneen häntä katsomassa, vaikka kysymys on toiveesta. Tämä on toisaalta myös esimerkki siitä, että skitsofreenikon kokemus ei ole mielivaltaista (Rechardt 1971). Muutoksen looginen ongelma Siirryn nyt käsittelemään ”suuressa kontekstissa” tapahtuvia muutoksia. Muutoksista monet tietenkin liittyvät ihmisen normaaliin kasvamiseen ja kehittymiseen, esimerkiksi siirtymiseen nuoruudesta aikuisuuteen. Vaikka jotkut esille tulevista seikoista saattavat sopia myös näihin muutoksiin, lähinnä mielessäni ovat muutokset, jotka liittyvät ongelmatilanteisiin, niihin, joissa ”suuri konteksti” jossakin mielessä toimii ”väärin”. Olennainen lähtökohta tarkastelulle on, että kun kyse on ”suuressa kontekstissa” eli itse asiassa ihmisen minuudessa tapahtuvista muutoksista, ei niinkään voida puhua ihmisen omista teoista tai ponnisteluista kuin jostakin, joka tapahtuu hänelle. Kysymys on muutoksesta hänessä itsessään, ei niinkään muutoksesta, jonka hän itse saa aikaan. Muutos ”suuressa kontekstissa” tarkoittaa, että asioiden, tapahtumien, sanojen jne. merkitykset muuttuvat. Näkymä todellisuuteen ja ihmisen käsitys itsestä todellisuudessa muuttuu toiseksi, hän näkee ja ajattelee toisin. Koska kysymys on muutoksesta siinä järjestelmässä, joka määrittää ihmisen näkymän ja suhtautumisen todellisuuteen ja myös itseensä, muutokseen sisältyy myös puhtaasti muodollisia, voisi sanoa loogisia, ongelmia. Jos ”suuri konteksti” olisi sillä tavalla luontaisesti helposti liikkuva, että se kykenisi joustavasti muuntumaan uusien tilanteiden ja myös ihmisen omien kehitysvaiheiden mukaan, ei ihmisillä todennäköisesti olisi monia niistä henkisistä ongelmista, joita heillä on, mutta silloin emme myöskään voisi puhua minuudesta siinä mielessä kuin nyt puhumme. Muutokset ovatkin usein hyvin vaikeita. Ihmisellä on tietyt ”silmälasit”, joiden kautta hän todellisuutta ja myös itseään tarkastelee. Ne ilmiöt ja asiat, jotka ovat jollakin tavalla ristiriidassa tämän viitekehyksen kanssa, hän pyrkii usein kieltämään tai ohittamaan. Tämä johtuu siitä, että viitekehykseen sopimaton asia asettaa viitekehyksen itsensä uhanalaiseksi eli luo sille muutospainei- ta. Koska minuuden pysyvä tausta viime kädessä määrittää asioiden, tapahtumien ja ihmisten, ihminen itse mukaan luettuna, merkitykset, sen uhanalaiseksi joutuminen merkitsee todellisuuden ja ihmisen itsensä uhanalaiseksi joutumista. Kysymys on ihmisen minuuden näkökulmasta jopa tietynlaisesta maailmanlopun uhasta. Tässä mielessä on täysin luonnollista, että ihminen yleensä pyrkii suojaamaan omaa perimmäistä viitekehystään viimeiseen asti. Eero Rechardt arvioikin, että pahan kokemus on alun perin ihmisen kokemus itseään ja maailmankuvaansa uhkaavasta kaaoksesta. Hyvää on se, mikä poistaa kaaoksen uhan ja suojelee siltä (Rechardt 1998, 148). Muutoksen torjunta Psykoanalyysissa vastarinta muutoksia kohtaan on ollut alusta alkaen yksi tärkeimmistä analyysissa huomioon otettavista seikoista. Freud kirjoittaa muun muassa, että neuroottisen potilaan analyytikkoa ja analyysia kohtaan kohdistamaan vastarintaan sisältyy niin merkittävää aineistoa potilaan menneisyydestä ja se tuo nuo tiedot niin vakuuttavina näkyviin, että sitä voidaan käyttää analyysin kiintopisteenä, kunhan sitä vain osataan käsitellä teknisesti oikein. Silmiinpistävää on, että tuo aineisto aluksi aina tarjoutuu juuri vastarinnan käyttöön. Freudin mukaan voi sanoa, että kysymyksessä on luonteenpiirteiden ja minän asenteiden liikekannallepano käsittelyn tarkoittamien muutosten torjumiseksi. Loppujen lopuksi hänen mielestään on ilmeistä, että juuri vastarinnan voittaminen on analyysin keskeinen suoritus ja päätehtävä, jonka ratkeamisesta määräytyy, voidaanko sairasta auttaa millään tavalla (Freud 1964, 253). Tämän tilanteen tunnusmerkkeihin kuuluu, että se, mikä on ristiriidassa ihmisen ulointa viitekehystä vasten, näyttäytyy hänelle usein ”pahana”, ”syntinä”, ”typeryytenä”, ”naurettavana” jne. Torjunta koskee usein myös tapauksia, joissa ihminen kokee itsensä kelvottomaksi ja huonoksi. Vaikka ihminen jollakin tasolla pyrkii pois tällaisesta hänelle itselleen epätyydyttävästä tai jopa sietämättömästä tilasta, toisaalta juuri se, että tällainen kelvottomuuden kokemus kos- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 19 kee koko minuutta, tekee myös kaikki muutokset äärimmäisen vaikeiksi (Ikonen ja Rechardt 1994, 131). Ihminen voi tuomita itsessään vääriksi ja jopa ”pahoiksi” sellaiset ajatukset ja aikomukset, joiden perimmäinen päämäärä on kuitenkin saada aikaan muutos sietämättömässä tilassa. Inkubaatiokausi Edellä esitetystä voi päätellä, että muutostapahtumissa olemassa oleva viitekehys ei voi olla muutoksen ajaja. Päinvastoin ihmisen minä pyrkii kaiken aikaa lukitsemaan itsensä, varmistamaan oman pysyvyytensä. Jotta muutos olisi mahdollinen, tarvitaan toinen näkökulma eli jokin vaihtoehtoinen ”suuri konteksti”, joka voi tulla olemassa olevan tilalle. Jotta tämän välttämättömyys tulisi ymmärrettäväksi, on hyödyllistä tarkastella tilannetta, jossa viitekehyksen muutos tapahtuu alemmalla tasolla. Tällainen voi liittyä jonkin yksittäisen ongelman, vaikkapa matemaattisen ongelman, ratkaisuun. Kun ongelma on havaittu ja alustavasti määritetty ja sitä on yritetty turhaan ratkaista joillakin entuudestaan tunnetuilla menetelmillä, seuraa usein kausi, jolloin ratkaisun etsijä antaa ongelman olla, jättää sen ”hautumaan” tai ehkä jopa yrittää unohtaa koko asian. Usein käy sitten niin, että kun ongelmaan palataan tällaisen ehkä pitkänkin kauden jälkeen, ratkaisu löytyy yllättävän helposti. Tämä voidaan nähdäkseni ymmärtää seuraavalla tavalla. Kun ongelmaa alkuvaiheessa määritetään ja yritetään ratkaista, tämä tehdään yleensä jossakin entuudestaan tunnetussa viitekehyksessä. On kuitenkin mahdollista, että ongelma ei ole ratkaistavissa kyseisessä viitekehyksessä, vaan ratkaisu edellyttää viitekehyksen muutosta, jonkin uuden kontekstin muodostamista, jossa ongelmaan liittyvät ilmiöt ja käsitteet saavat uuden merkityksen. Tällainen muutos ei yleensä voi tapahtua nopeasti vaan vaatii jonkinlaisen kypsyttelyajan. Tällaista aikaa kutsutaan joskus inkubaatiokaudeksi, itämisajaksi. Esimerkiksi matemaattisissa ongelmissa näin käy melko usein. Kun ongelma sitten on ratkennut, se voi tuntua hyvinkin yksinkertaiselta. 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Yksinkertaisuuden vaikutelma syntyy siitä, että asiaa tarkastellaan nyt tuossa uudessa viitekehyksessä. On helppo ymmärtää, että jos jo tällaisissa tapauksissa uuden viitekehyksen omaksuminen tuottaa vaikeuksia, vielä paljon vaikeampaa se on silloin, kun kysymys on muutoksesta ”suuressa kontekstissa”. Pohjalle putoaminen Jotta muutos ”suuressa kontekstissa” olisi mahdollinen, tarvitaan usein myös varmuus siitä, että olemassa olevan viitekehyksen säilyttäminen ei enää ole mahdollista. Tähän liittyy tappion ja antautumisen merkitys tällaisen muutoksen yhteydessä. Jos nimittäin on aivan ilmiselvää, että olemassa olevan minuuden ohjauksessa elämä on mahdotonta, siitä voi olla mahdollista luopua, vaikka luopuminen itsessään olisi kuinka tuskallista. Koska ”suuri konteksti” määrittää viime kädessä kaikkien asioiden merkityksen, tällaisissa tilanteissa ihminen kokee usein, että kaikki on menetetty. Tällainen tilanne on esimerkiksi se ”pohjalle putoaminen”, joka AA-liikkeen peruskertomuksen mukaan saattaa alkoholistia kohdata. AA-liikkeen filosofian mukaan ensimmäinen askelma alkoholista vapautumisessa on, että alkoholistin ”ylpeys” murtuu, että hän myöntää olevansa voimaton alkoholin suhteen ja myöntää, että hänen elämänsä on tullut hallitsemattomaksi. Tätä ensimmäistä askelmaa pidetään ”antautumisena”. Olennaista on, että tappion kokemus ei ainoastaan vakuuta alkoholistia muutoksen tarpeellisuudesta, vaan se jo on ensimmäinen askel muutoksessa (Bateson 1983, 313). Itse asiassa tätä peruskertomusta voi pitää muunnelmana siitä skenaariosta, jonka Luther on esittänyt vanhurskauttamisopissaan persoonan uudistumisesta (Lampinen 2011). Tässä tapauksessa uudistuminen tarkoittaa muun muassa sitä, että alkoholisti pystyy sijoittamaan alkoholisminsa minuuden sisään, ei viholliseksi sen ulkopuolelle, kuten hän aikaisemmin on tehnyt. Tässä on lauseen ”Olen alkoholisti.” perimmäinen syvä merkitys. On syytä painottaa, että nämä skenaariot eivät perusmuodoltaan ole eri- tyisen uskonnollisia vaan ennen kaikkea kuvastavat niitä kokemuksia, joita ihmiset ovat suurten sisäisten muutostensa keskellä käyneet läpi. Kysymys on hyvin laajassa mielessä ”vertaistuesta”, siitä että ihminen tällaiseen muutostilanteeseen joutuessaan saa tällaisista kertomuksista voimaa omaan kamppailuunsa ja sen läpi käytyään voi ehkä auttaa toisia vastaavaan tilanteeseen joutuneita. Viitekehysten kamppailu Jos muutos sitten tapahtuu eli syntyy uusi viitekehys, tähän saattaa liittyä vaikutelma, että tämä tapahtuu hyvin nopeasti ja ikään kuin tyhjästä, ”kuin salaman iskusta”. Kuitenkin jos muutosta edeltäviä tapahtumia jälkikäteen analysoidaan, voidaan usein todeta, että uusi viitekehys ei itse asiassa synny yhtäkkiä sillä hetkellä, kun se tulee ihmiselle itselleen toimivaksi ja vallitsevaksi, siis niiksi ”silmälaseiksi”, joiden läpi hän todellisuutta ja itseään nyt tarkastelee. Voidaan usein todeta pitkäkin inkubaatiokausi, jonka aikana uusi viitekehys on jo ollut vaikuttamassa tapahtumien kehitykseen. Se on siis voinut jo olla jossakin mielessä olemassa, vaikka sen toiminta on ollut ihmiseltä itseltäänkin ainakin suurelta osalta näkymättömissä. Kun ”suuren kontekstin” muutos jo on tapahtunut, voidaan nimittäin usein todeta, että tapahtumiin, jotka johtavat muutokseen, on kaksi hyvin erilaista näkökulmaa. Ensiksi on tietysti näkökulma, jonka sisässä ollaan ja toimitaan muutokseen saakka. Tässä näkökulmassa tai viitekehyksessä asiat yleensä näyttävät kehittyvän kaiken aikaa huonompaan suuntaan. Ihmisen tilanne näyttää vääjäämättä johtavan kohti umpikujaa tai ”pohjalle putoamista”, kunnes lopulta päädytään tilanteeseen, jossa kaikki näyttää menetetyltä. Samoihin tapahtumiin on kuitenkin toinenkin näkökulma. Se liittyy siihen viitekehykseen, joka on tulossa aiemman tilalle. Tässä näkökulmassa tapahtumat, jotka alkuperäisessä viitekehyksessä johtavat asioita yhä huonompaan suuntaan, näyttäytyvät aivan toisella tavalla, koska juuri noiden tapahtumien ja vain tuon kehityskulun kautta uusi viitekehys voi tulla aikaisemman tilalle. Kysymys on siis itse asiassa viitekehysten välisestä kamppailusta. Toisenlaisiakin variaatioita luonnollisesti on, esimerkiksi sellainen, jossa ajoittain toinen viitekehyksistä on vallitseva, ajoittain taas toinen. Lähteet Bateson, G. 1983. The cybernetics of “self ”: A theory of alcoholism. Teoksessa Bateson, G. Steps to an Ecology of Mind. Ballantine. New York, 309–337. Alk. Psychiatry 34 (1), 1–18, 1971. Bateson, G., Jackson, D., Haley, J. ja Weakland, J. 1983. Toward a theory of schizophrenia. Teoksessa Bateson, G. Steps to an Ecology of Mind. Ballantine. New York Bateson, 201–227. Alk. Behavioral Science I (4), 251– 264, 1956. Bratman, M. 2010. Agency, Time, and Sociality. Proceedings and Addresses of the American Philosophical Association 84 (2), 7–26. Devlin, K. 1997. Goodbye, Descartes. The End of Logic and the Search for a New Cosmology of the Mind. John Wiley&Sons, Inc. Freud, S. 1964. Johdatus psykoanalyysiin. Gummerus. Jyväskylä. Alkuteokset Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse 1915–17 ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse 1932, suom. Erkki Puranen. Ikonen, P. ja Rechardt, E. 1995. Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Nuorisopsykiatria-säätiö. Helsinki. Järvilehto, T. 1994. Ihminen ja ihmisen ympäristö. Systeemisen psykologian perusteet. Pohjoinen. Oulu. Kaila, E. 1982. Persoonallisuus. Otava. Helsinki. 1. painos 1934. Lampinen, A. 2011. Luonnontieteiden ja teologian välistä sillanrakentamista Michael Polanyin töiden pohjalta. Teologinen aikakauskirja 4/2011, 321–333. Polanyi, M. 1974. Personal Knowledge. Towards a Post-Critical Philosophy. The University of Chicago Press. Chicago. 1. painos 1958. Rechardt, E. 1971. Skitsofreniapotilaan kieli. Duodecim 87, 1591–1599. Rechardt, E. 1998. Paha meissä ja maailmassa. Teoksessa Sundell, P. & Tikkanen, H. (toim.) Keskusteleva psykologia. Tulevaisuuden ystävät. Helsinki. Vilkko-Riihelä, A. 1999. Psyyke. Psykologian sanakirja. WSOY. Walker, E., Kestler, L., Bollini, A. ja Hochman, K. 2004. Schizophrenia: Etiology and Course. Annual Review of Psychology 55, 401–430. Kirjoittaja on filosofian tohtori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 21 Suomen Kulttuurirahaston vuoden 2015 apurahat Suomen Kulttuurirahaston apurahat myönnetään yksityishenkilöille, työryhmille ja yhteisöille suomalaisen kulttuurin edistämiseen. Apurahat on tarkoitettu jatko-opintoihin ja tutkimustyöhön kaikilla tieteen aloilla sekä taiteelliseen työskentelyyn. Kulttuurirahasto tukee myös kulttuuripoliittisesti merkittäviä hankkeita, jotka edellyttävät tavanomaista suurempaa rahoitusta. Kulttuurirahasto parantaa apurahatutkijoiden asemaa ottamalla käyttöön yliopistokorvauksen, joka takaa jatko-opiskelijoille työtilat. Tieteen uutena tukimuotona on Tohtorikoulutettavan yhteisrahoitus, joka tarjoaa mahdollisuuden yhdistää apuraha palkalliseen työsuhteeseen. Uutena taiteen erityiskohteena ovat Taidetta hoitolaitoksiin -apurahat. Erityisapurahoina myönnetään myös 1-2 apurahaa kaksivuotisiin Tieteen työpajoihin sekä 1-2 taiteen Katapultti-apurahaa. Lisäksi jaetaan yksi tai useampi Eminentia-apuraha. Apurahan hakeminen Kulttuurirahaston keskusrahaston apurahojen hakuaika on 1.-31.10.2014. Haku tapahtuu verkkopalvelussa osoitteessa www.skr.fi/apurahanhakija. Hakulomake liitteineen toimitetaan Kulttuurirahastoon myös allekirjoitettuna tulosteena 31.10. mennessä. Viimeisen hakupäivän kotimaan postileima hyväksytään. Käsiteltäväksi ei oteta sähköpostilla lähetettyjä hakemuksia. Tarkemmat hakuohjeet ovat osoitteessa www.skr.fi/hakuopas Tervetuloa kuulemaan Kulttuurirahaston apurahoista! Suomen ensimmäistä Säätiöpäivää vietetään 1.10. Päivän päätapahtumassa Sanomatalon Mediatorilla klo 16-18 on myös Kulttuurirahaston apurahaklinikka. Torstaina 9.10. on rahaston oma apurahainfotilaisuus Ateneum-salissa (Kaivokatu 2, Helsinki) klo 14.30. w w w . s k r . f i / a p u r a h at LYHYESTI TIEDE NÄKYI KÖÖPENHAMINASSA Kesäkuun lopulla oli Kööpenhaminassa Euroopan suurin tiedetapahtuma The EuroScience Open Forum (ESOF 2014), joka keräsi tuhansia tutkijoita, poliitikoita, journalisteja ja yrityselämän edustajia kuudeksi päiväksi keskustelemaan tieteestä ja tutkimuspolitiikasta. Tieteellisessä ohjelmassa oli yli 130 sessiota, keskustelua ja esitelmää. Samaan aikaan toteutettiin Tiede kaupungissa (Science in the City) -festivaali, joka oli suurimmaksi osaksi Carlsbergin vanhalle tehdasalueelle muodostuneessa kaupunginosassa. Aiheiden kirjo oli laaja roboteista ja avaruustutkimuksesta kantasoluihin. Tämä festivaali oli avoin kaikille kaupunkilaisille. Foorumin yhteydessä oli monia satelliittitapahtumia, mm. Euroopan tiedetoimittajat järjestivät konferenssin ensimmäistä kertaa. Itse osallistuin Euroopan tiedetapahtumien järjestäjien (EUSEA) vuosikokoukseen. Siellä sai kuulla monia ajatuksia siitä, minkälaisia tiedetapahtumia voi järjestää. Innostava paikka tiedetapahtumalle on vaikka saari, kuten Perugiassa Trasimenojärven saari Polvese, josta tulee tiedesaari juuri ennen koulujen alkua. Euroopassa on paljon myös ”tee se itse” -tapahtumia (engl. maker faires), joissa ihmiset rakentavat ja keksivät itse esimerkiksi erilaisia laitteita. Nuorille on järjestetty Euroopan unionissa omia kokoontumisia, tiedeparlamentteja, joita on ollut myös Suomessa Heurekassa. Foorumissa oli kiinnostavia sessioita aivojen suorituskyvyn parantamisesta aivotutkimukseen ja siihen, kuinka paljon ihmiset haluavat kerätä dataa itsestään. Maailman reuna-alueistakin oli puhetta. Niihin ja meriin rakennetaan kiinnostavia verkkoja ja merien aaltoenergiaa hyödynnetään mm. Skotlannin saarilla. Foorumissa keskusteltiin myös tiedolla johtamisesta ja riskien otosta. Kaupunkisuunnittelussa puhuttivat aukiot sosiaalisina, poliittisina ja taloudellisi- na kohtauspaikkoina sekä mikä on inhimillinen mittakaava kaupungissa. Tästä on esimerkkinä juuri Kööpenhamina, jossa yli puolet asukkaista liikkuu polkupyörillä. Luovuudesta ja tieteestä oli myös oma sessio, samoin taiteen ja tieteen vuorovaikutuksesta. Ongelmat ovat erilaisia luonnontieteissä ja humanistisissa tieteissä. Jälkimmäisissä on vaarana, että ne kolonialisoivat itsensä englannin ylivallan takia. Menetetään ote sekä äidinkieleen että muihin kieliin. Huoli on siis sama Tanskassa kuin Suomessa. Tapahtumia oli myös päätapahtuman ulkopuolella, mm. merentutkimusaluksissa. Christianian vapaakaupungin alueella vanhassa teatterissa oli kiinnostava tapahtuma ”Tiedettä ja coctaileja”, jossa yleisölle sekoitettiin poreilevia juomia. Siellä esitelmöi matematiikan histo riasta ranskalainen Fieldsin mitalisti Cédric Villani, joka oli yksi foorumin pääpuhujista. Hän jatkoi matkaansa Kööpenhaminasta Helsinkiin. MATEMATIIKAN MITALISTEJA Cédric Villani ja kolme muuta matematiikan Fieldsin saanutta mitalistia vieraili Helsingin yliopistossa tapahtumassa ”Mathematics meets Physics” kesäkuun viimeisellä viikolla. Tapahtuma oli järjestetty akatemiaprofessori Antti Kupiaisen 60-vuotispäivän kunniaksi. Matemaatikot etsivät kokouksessa matematiikan ja fysiikan yhteyksiä. Matematiikan nobeliksi kutsuttu mitali jaetaan joka neljäs vuosi enintään neljälle henkilölle. Mitalistin pitää olla alle 40-vuotias. Vuonna 2010 mitalin sai juuri Villani, joka pyrkii johtamaan Henri Poincaré -instituuttia Pariisissa epämuodollisella tavalla. Hän on pystynyt selittämään, miten ja millä vauhdilla luonnon entropia lisääntyy. Villani on kirjoittanut kirjan optimaalisen kuljetuksen teoriasta ja on luennoinut matemaattisen optimoinnin historiasta myös suurelle yleisölle. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 23 Suomalaiselle Lars Ahlforsille myönnettiin Fieldsin mitalin ensimmäisessä jaossa vuonna 1936. Tämän vuoden elokuussa Soulissa sen sai ensimmäistä kertaa nainen, iranilaissyntyinen Maryam Mirzakhani, joka tutkii erityisesti kaarevien pintojen symmetriaa. Hän on matematiikan professori Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa. LOPPUVUOSI VELAKSI Elokuun 19. päivästä lähtien maapallo on elänyt velaksi. Laskelmaa tekee ajatushautomo Global Footprint Network (footprintnetwork.org), joka aloitti laskelmien julkaisemisen vuonna 2003. Nyt mukana on 23 valtiota, kansalaisjärjestöä ja muuta tahoja. Tutkimuksessa otetaan huomioon kuusi muuttujaa, jotka ovat metsäntuotto, maatalous, kalatalous, rakennettu pinta-ala, laidunmaa ja hiilijalanjälki. Ylikulutuspäivä on vain arvio, jota on siirretty joka vuosi parilla päivällä taaksepäin. Päivämäärän siirtäminen on perusteltua, koska maapallon väestö kasvaa ja kuluttaa vuosi vuodelta enemmän luonnonvaroja. Laskelmissa suurin tekijä on hiilijalanjälki, joka jatkaa maailmassa kasvamistaan. Ajatushautomon mukaan Suomi on harvinainen poikkeus, joka käyttää vähemmän luonnonvaroja kuin tuottaa. Se johtuu siitä, että Suomen biokapasiteetti on suuri – Suomessa on paljon metsää, mutta vähän ihmisiä. Tällaisia maita ovat myös Kanada ja Australia, joissa on Suomen tapaan korkea bruttokansantuote. Suomen hiilijalanjälki on tosiasiassa suuri (maailman 11. suurin) energiankulutuksen takia. Suomessa käytetään paljon hiilivoimaa. Mutkikasta on myös laskea vientiteollisuuden ympäristövaikutukset: tulevatko ne tuottajan vai loppukuluttajan kontolle? TÄPLÄVERKKOPERHOSEN PERIMÄ Täpläverkkoperhonen on jo ennestään kansainvälisesti tunnettu ekologian ja evoluutiobiologian mallilaji, jonka populaatiobiologiaa on tutkittu Ahvenanmaalla yli 20 vuotta. Nyt lajista on tullut entistä merkittävämpi. Akatemiaprofessori Ilkka Hanskin johtama metapopulaatiobiolo- 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 gian huippuyksikön tutkimusryhmä Helsingin yliopistossa on sekvensoinut täpläverkkoperhosen koko perimän yhdessä kolmen Biotekniikan instituutin ryhmän kanssa. Täpläverkkoperhosen noin 390 miljoonan emäksen mittainen perimä on ensimmäinen Suomessa sekvensoitu muun kuin viruksen tai bakteerin perimä. Täpläverkkoperhonen on silkkiperhosen ja kaposiiven jälkeen kolmas perhoslaji maailmassa, jolle on olemassa sekä koko perimän emäsjärjestys että korkearesoluutioinen geneettinen kartta. Kartta kertoo noin 16 000 geenin paikat lajin 31 kromosomissa. Perhosten kantamuodolla on 31 kromosomia – juuri niin kuin hyönteisten perinnöllisyyttä Helsingin yliopistossa aikoinaan tutkinut akateemikko Esko Suomalainen esitti. Hämmästyttävintä on, että geenit näyttävät pysyneen samoissa kromosomeissa arviolta koko perhosten evoluution ajan – tai ainakin 140 miljoonaa vuotta, johon tutkimuksen aika skaala rajoittuu. ”Tällaista ilmiötä ei ole löydetty juuri miltään muulta eliöryhmältä. Vielä hämmästyttävämpää on se, että vaikka perhosten evoluutiossa tapahtuu jonkin verran kromosomien yhdistymisiä, geenit pysyvät edelleen omilla kromosomin puoliskoillaan lajiutumisen jälkeenkin”, tutkimuksessa mukana ollut ryhmänjohtaja Mikko Frilander Biotekniikan instituutista toteaa. AVUSTETTU LEVIÄMINEN Eliölajien leviämisen avustamista on ehdotettu keinoksi turvata ilmastonmuutoksen vuoksi vaarantuneita lajeja. Avustetussa leviämisessä laji siirretään uudelle sopivalle elinalueelle, jos alkuperäinen alue muuttuu kelvottomaksi ilmastonmuutoksen vuoksi. Ehdotus lajien avustetusta leviämisestä on synnyttänyt runsaasti keskustelua eri tieteenaloilla, sekä sen puolesta että vastaan. Keskustelua vaikeuttaa entisestään menetelmästä käytettävät lukuisat eri termit ja määritelmät, jolloin keskustelun osapuolet käytännössä puhuvat eri asioista. Jonkin lajin yksilöiden siirtäminen herättää kysymyksiä muun muassa vastaanottaval- le alueel le aiheutuvista ekologisista riskeistä. Lisäksi leviämisen avustaminen haastaa pohtimaan alkuperäisluonnon suojelun filosofis-eettisiä kysymyksiä luonnon arvoista. Nykyinen luonnonsuojelulainsäädäntömme, joka pitkälti pohjautuu lajien säilyttämiseen alkuperäisillä alueillaan, voidaan joutua uudistamaan monin osin. Noin 850 tieteellisessä julkaisussa on ehdotettu peräti 40 erilaista englanninkielistä nimitystä toimille, joissa eliöitä siirretään uusille alueille ilmastonmuutoksen takia. Suomalainen tutkimusryhmä, johon kuuluu biologeja, filosofeja ja oikeustieteilijöitä, rajasi tästä joukosta nimenomaan monimuotoisuuden suojeluun tähtäävän menetelmän ja arvioi sille sopivimmaksi jo yleisessä käytössä olevan termin assisted migration. Termin suomennokseksi ryhmä esittää ”avustettu leviäminen”. Sillä ”tarkoitetaan luonnon monimuotoisuuden turvaamistarkoituksessa tehtävää siirtoa, jossa ilmastonmuutoksen vuoksi vaarantunutta lajia tai sen populaatiota suojellaan siirtämällä sitä nykyisen esiintymisalueensa ulkopuolelle alueelle, jolle se ennusteiden mukaan siirtyisi ilmaston muuttuessa, jos leviämiseen olisi riittävästi aikaa eikä leviämiselle olisi ihmisen aiheuttamia esteitä” (suomennos määritelmästä PLOS ONE -lehdessä; Hällfors, Maria ym. 2014). TIEDONJULKISTAMISEN VALTIONPALKINNOT Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on jakanut vuoden 2014 tiedonjulkistamispalkinnot. Elämäntyöpalkinnon sai professori emeritus Heikki Ylikangas historian alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä. Palkintoja esimerkillisestä tiedonjulkistamisesta myönnettiin seitsemän. Professori Tapio Markkanen, tähtitieteen dosentti, filosofian tohtori Heikki Oja ja professori Per-Edvin Persson saivat palkinnon Tiedekeskus Heurekan toiminnan perustamisesta ja vakiinnuttamisesta kansalliseksi instituutioksi sekä kansainvälisesti merkittäväksi tiedekeskukseksi. Toimittaja Pasi Heikura, toimittaja Kaisa Pulakka ja tuottaja Pertti Ylikojola palkittiin radio-ohjelmasta Aristoteleen kantapää. Tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig sai palkinnon teoksesta Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Professori Eero Hyvönen ansaitsi tiedonjullkistamispalkinnon suomalaisen semanttisen webin kehittämisestä. Insinööri, tutkija Jan Kåhre ja kuvittaja Nora Kitinmäki palkittiin teoksesta Detta är en bok! För smarta barn som vill veta mer än pappa om böcker. Biologi Mervi Laaksonen puolestaan sai palkinnon teoksesta Susi. Toimittaja Sami Sillanpää palkittin teoksesta Kiinalainen rakkaustarina. Kahden toisinajattelijan elämä salaisen poliisin varjossa. PROFESSORIEN TYÖSKENTELYÄ Säätiöiden professoripooliin kuuluvat säätiöt myönsivät kaikkiaan 67 professorille vuoden apurahan, jonka avulla he voivat omistautua tutkimustyölle lukuvuonna 2015–16 tai kalenterivuonna 2015. Myönnettyjen apurahojen kokonaissumma oli yli kaksi miljoonaa euroa. Hakukierrokselle osallistui 126 suomalaisissa yliopistoissa työskentelevää professoria. Säätiöiden professoripoolin ansiosta jo 330 professoria on saanut mahdollisuuden omistautua vuodeksi tutkimustyöhön. Poolin viides ja viimeinen hakukierros järjestetään helmikuussa 2015. Tuolloin haettavana ovat apurahat 12 kuukauden tutkimusjaksoille, jotka alkavat vuoden 2016 aikana. Apurahoja on jaettavissa 69 kappaletta. Säätiöiden professoripooliin kuuluu 15 säätiötä. Suomen Akatemian hallitus on päättänyt rahoittaa yhdeksän uutta FiDiPro (Finland Distinguished Professor) -professuuria suomalaisiin yliopistoihin. Nyt päättyneessä FiDiPro-haussa rahoitetaan ulkomaisten huippututkijoiden työskentelyä Suomessa yhdeksällä miljoonalla eurolla keskimäärin viiden vuoden rahoituskauden ajan. Rahoituksen hakijana on yliopisto tai tutkimuslaitos. Rahoitettavat professuurit edustavat laajasti eri tieteenaloja. Nyt valitut professorit ovat kansainvälisesti tunnettuja, oman alansa huippututkijoita. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 25 KANSAINVÄLISEN LIIKKUVUUDEN ESTEET UUSIA NIMITYKSIÄ JA TEHTÄVIÄ Tieteentekijöiden liiton uudessa jäsenkyselyssä kartoitettiin ensimmäistä kertaa myös kansainvälisen liikkuvuuden esteitä. Suomalaisten tutkijoiden liikkuvuudesta on käyty aika ajoin voimakastakin keskustelua. Perustutkinnon suorittamisen jälkeen joka kuudes vastaaja (16 %) ilmoitti työskennelleensä ulkomailla, kun edellisessä kyselyssä heitä oli vajaa 13 %. Alle kaksi viikkoa kestäviin kansainvälisiin konferensseihin tai projektitapaamisiin oli osallistunut peräti 79 % vastaajista. Tieteentekijät eivät jätä kansainvälistymistä sen vuoksi, että sitä ei koettaisi tarpeelliseksi. Esteet liittyvät enemmänkin toimeentuloon, tulevaisuuden epävarmuuteen ja perheeseen liittyviin tekijöihin. Suurimmat kivet kansainvälisen liikkuvuuden tiellä ovat selkeiden uranäkymien puute, toimeentulon epävarmuus ja puolison työ. Nais- ja miestohtoreiden välillä oli kansainvälisessä liikkuvuudessa tilastollisesti merkittäviä eroja: naiset kokivat lapsiin liittyvät asiat, toimeentulon epävarmuuden, muuttoja matkustuskustannukset paljon suuremmiksi liikkuvuuden esteiksi kuin miehet. Myös työsuhteiden pilkkomiset lyhyisiin jaksoihin vaikeuttavat liikkuvuutta. Lukuvuoden avajaispuheessaan 1.9. Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kola kaipasi Suomeen lisää kansainvälistä liikkuvuutta. Hän näkee sen mahdollisuutena parantaa suomalaista osaamista ja sitä kautta kansantalouden kilpailukykyä. Kola toteaa, että ”ei pelkästään yliopistojen, vaan myös Suomen menestys on kiinni siitä, miten avaudumme muulle maailmalle ja toimimme monikulttuurisena yhteiskuntana”. Hän kuitenkin huomauttaa, ettei kansainvälisten huippututkijoiden rekrytointi ole itseisarvo, eikä ulkomaan kansalaisuus ole laadun tae saati oikotie nimityksiin. Hän korosti, että myös omien tutkijoidemme ja opiskelijoidemme pitää päästä työskentelemään tai opiskelemaan ulkomailla entistä laajemmin. Tutkijoiden liikkuvuuden esteitä, joita ovat monimutkaiset vero- ja sosiaaliturvajärjestelyt, pitäisi helpottaa Euroopan unionin sisällä. Tiedekeskussäätiön hallitus on valinnut tiedekeskus Heurekan uudeksi toiminnanjohtajaksi tekniikan tohtori Tapio Koivun. Hän on työskennellyt aikaisemmin Helsingin ja Lahden kaupungin omistaman elintarvikealan kehitysyhtiö Makery Oy:n toimitusjohtajana, VTT:llä ja Yhdysvalloissa Piilaaksossa. Suomen tiedetoimittajainliiton uudeksi pääsihteeriksi on valittu toimittaja, filosofian tohtori Ulla Järvi. Viimeisten 13 vuoden ajan hän on työskennellyt Suomen Lääkärilehden toimittajana. Hän on myös mediatutkija ja tietokirjailija. Filosofian tohtori Pirjo Hiidenmaa on valittu Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen professoriksi. Professuuri on alan ensimmäinen Suomessa. Sen perustamisen mahdollistivat yliopistolle tehdyt lahjoitukset. Tähän asti kirjallisuuden alan kaikki noin 25 professuuria ovat olleet kaunokirjallisuuden opetukseen ja tutkimukseen liittyviä. Hiidenmaa on työskennellyt aikaisemmin mm. Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian johtajana. 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 VUODEN TIEDEKIRJA -RAATI Vuoden tiedekirjana palkitaan vuonna 2014 ilmestynyt ansiokas suomalainen tiedekirja. Vuosittain jaettavan palkinnon jakavat Suomen tiedekustantajien liitto ja Tieteellisten seurain valtuuskunta. Palkinnon suuruus on 10 000 euroa; mahdollisiin kunniamainintoihin liittyy 2 500 euron rahapalkinto. Palkinto jaetaan Tieteen päivillä Helsingissä 7.1.2015. Raadin jäsenet ovat Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani Hanna Snellman, dosentti Mikko Salasuo Nuorisotutkimusverkostosta sekä professori Johanna Mappes Jyväskylän yliopiston ekologian ja evoluutiobiologian osastolta. Raadin sihteerinä toimii TSV:n julkaisupäällikkö Johanna Lilja ([email protected]), jolle voi lähettää ehdotuksia arvioitavista kirjoista. Ilari Hetemäki KATSAUKSIA Todellisuus ja havaitsija Eero Paloheimo Viime kesän aikana on mediassa ja myös Tieteessä tapahtuu -lehdessä on käyty mielenkiintoista keskustelua, jonka ytimessä on todellisuus ja siitä tehdyt havainnot. Kysymys on luonnontieteellinen, mutta samalla filosofinen. Luonnontiede tutkii kokemuksen pohjalta sitä osaa todellisuudesta, josta voidaan tehdä havaintoja ja tähän osaan todellisuutta kuuluu myös havaitsija itse. Kun havaittavan kohteen olennaiseksi osaksi tulee väistämättä myös havaitsija, on olemassa vaara, että tarkastelussa päädytään eräänlaiseen kehäpäätelmään – vastakkain asetettuihin peileihin, joissa sama kuva toistuu loputtomasti aina vain pienentyen. Filosofinen lähestyminen on vapaampi, vähintään ajatusleikkinä voidaan arvailla jotain myös siitä todellisuuden osasta, joka toistaiseksi on havaintojemme ulottumattomissa. Todellisuuskeskusteluun osallistuneet ja sitä seuranneet henkilöt, kuten myös referoidut auktoriteetit, esimerkiksi Albert Einstein ja Aristoteles, ovat kaikki Linnunradan eräälle planeetalle syntyneen evoluution tuloksia, eläinlaji CroMagnonin moderneja edustajia. Heidän aistinsa tai muutkaan kykynsä eivät tuossa prosessissa ole kehittyneet sellaisiksi, jotka olisivat todellisuuden tarkastelun vahvimpia välineitä. Aistit ja kyvyt ovat kehittyneet viidakon asettamien alkukantaisten tavoitteiden raameihin. Siksi on erehdys ajatella, että ihmisen näkemä todellisuus olisi puolueeton, puhumattakaan täydellisestä tai ainoasta oikeasta. Todellisuus ja havaittu maailma Meidän havaitsemamme maailma täyttyy asioista, joita ei ilman havaitsijaa edes olisi olemassa. Sellaisia ovat metsien vihreä väri, mustarastaan laulu, mehukkaan pihvin tuoksu sieraimissa ja maku kielen kärjellä. Me emme voi olla varmoja siitä, onko väri ”vihreä” edes läheisten lajitovereittemme elämyksenä sama kuin itsellämme, puhumattakaan muista elollisista olennoista. Kaikki mainitut elämykset ilmestyvät tosiksi vasta evoluution tuottaman havaitsijan aivoissa. Kun puhumme todellisuudesta, emme kuitenkaan tarkoittane jonkun satunnaisen havaitsijan elämyksellistä todellisuutta. Mainittakoon tämä vihjeenä siitä, että neutraali todellisuus ja havaittu maailma ovat eri asioita. Jotkut mehukkaat, laadulliset vivahteet antavat kyllä makua jälkimmäiselle, mutta edellinen on silti ilmeisesti paljon laajempi ja perustavampi asia kuin värikylläiset elämykset. Cro-Magnon on vain yksi taustalla jyrisevän todellisuuden synnyttämä tuote, samoin hänen havaintokykynsä ja siksi myös havaintonsa. Kun puhutaan todellisuudesta, keskustelua käytäneen siitä neutraalista avaruudesta, joka on olemassa ilman ensimmäistäkään havaitsijaa – ja on ilmeisesti myös tavanomaisen havaitsijan ulottumattomissa. Tai toisella tavalla ilmaisten: tuo todellisuus kestäisi kaikkein kriittisimmän ja kyvykkäimmänkin havaitsijan tarkastelun. Se todellisuus viis veisaa havaitsijan puutteista tai hänelle siunaantuneista kyvyistä. Havaitsija on todellisuuden lapsi, ei päinvastoin. Luonnontieteessä on tapana verifioida teoriat aisteilla ja keksityillä välineillä. Se on rehellistä ja nöyrää. Mutta puheemme havaitusta maailmasta ja todellisuudesta synonyymeina ei ole nöyrää, vaan omahyväistä ja yltiöpäistä. Tämä reunahuomautus saattaa luonnontieteilijästä tuntua loukkaavalta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Ymmärrän hyvin erään vastaväitteen. Insinöörit, keksijät ja tekniikka yhtenä rintamana ovat kehittäneet suuren joukon jatkeita kyvyil- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 27 lemme: kaikille aisteillemme, liikkumisellemme ja voimillemme. Mutta ne ovat kuitenkin vain jatkeitamme, itsemme kehittämiä, luonnonkykyjemme nokkelia lisukkeita. Pöydälleni juuri lentänyt kärpänen näkee maailman todennäköisesti hyvin erilaisena kuin minä tai tämän lukija. Filosofiassa käytettäneen termejä vierassieluisuus ja kognitiivinen sulkeuma, joilla kuvataan tämän tyyppisiä rajauksia ja eroavaisuuksia. Viittasin ystäväämme biosfäärissä – kärpäseen –ja tuon ystävämme maailmaan aivan erityisestä syystä. Oletan, että kärpänen kokee maailman eri mittakaavassa kuin me ihmiset. Luulisin, ettei se näe järven toiselle rannalle, mutta erottaa ehkä leivänmurusen yksityiskohdat pöydältä minua paremmin. Uskallanpa jopa olettaa, että kärpäsen ajantaju on erilainen kuin minulla. On täysin mahdollista, jopa ilmeistä, että eri eliölajien käsitys ympäristömme mittakaavasta on lajikohtainen. Silloin ne olisivat kaikki yhtä lailla havaittuja todellisuuksia, samanarvoisia elämyksellisiä maailmoja. Ei ole perusteltua olettaa, ettei näin olisi. Kuviteltu superhavaitsija Vaikka kaikki havaitsevat olennot kokisivat ajan ja paikan samanlaisena, ei sekään kumoa seuraavaa päätelmää. Mikäli olisi olemassa havaitsija, joka pystyisi paikallistamaan maailman havaintokohteita vaihtelevissa mittakaavoissa ja liikkumaan hyvin nopeasti kohteesta toiseen, nuo kyvyt laajentaisivat hänen havaintomaailmaansa ihmisen havaintomaailmaan verrattuna ratkaisevasti. Silti tarkastelun kohde, hänen havaitsemansa todellisuus ei muuttuisi lainkaan. Superhavaitsijalla ei olisi muuta sidettä todellisuuteen kuin erinomainen kyky havaita sitä. Mikäli hän pystyisi samaan ihmetekoon sekä paikan että ajan ulottuvuuksissa, hänet pitäisi pelkästään näillä perusteilla nimittää kosmologian dosentiksi. Oletan, että on helppo nöyrtyä hyväksymään, että tällaisella havaitsijalla olisi Cro-Magnonia paremmat edellytykset tehdä päätelmiä maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta. Meidän havaintokykymme ulottuu kiistatta vain pieneen osaan todellisuudesta, ei päin- 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 vastoin. Jo siksi havaittu maailma voi olla vain viipale koko todellisuudesta. Meidän päättelykykymme on myös yksi todellisuuden valikoitunut luomus. Pääteltykin todellisuus on vain osa todellisuutta. Mutta se on laajempi, joskin epävarmempi kuin havaittu todellisuus. Saattaa olla perusteltua arvioida, että kognitiivinen sulkeuma rajaa meidät ikuisiksi ajoiksi todellisuuden ulkopuolelle. Mielikuvituksemme vie meidät silti helposti puuhiin, joita alentuvasti kutsutaan spekulaatioksi. Tiukimmat kriitikot kutsuvat tuolla pilkkanimellä kaikkea sellaista päättelyä, jota eivät havainnot tue. Kavahtakaamme noita tosikkoja, vaikka kritisoisimme samalla myös spekulantteja. Onko äärettömästä tai nollasta fyysisiä havaintoja? Eikö niitä siis ole olemassa muualla kuin paperilla? Jos uskomme, että metri on olemassa, voimme päätellä, että millimetri ja kilometrikin ovat. Sama pätee ajanjaksoihin. Etäisyys ja aika ovat olemassa ja ne ovat todellisia nollasta äärettömään. Jokaisella tasolla on sama jakauma pienempiin ja yhdistelmä suurempiin yksiköihin. Ne ovat kuin loputtomat portaat, joiden askelmat ovat identtiset. Ei ole ensimmäistä eikä viimeistä askelmaa. Tätä päätelmää ei voi kumota sillä, että havaintomme eivät ulotu niin pitkälle, ainakaan kovin tarkkoina. Havaintomme rajautuvat myös paikan ja ajan erääseen äärelliseen osaan. Tämä koskee aistejamme, mutta myös niiden jatkeita, keksimiämme instrumentteja. Päättelymme on kuitenkin vähemmän rajattu. Ihmisten pysyvä ja omahyväinen ajatusvirhe on kuvitella, että maailma loppuu siihen, mihin näkökykymme ulottuu. Historian erehdystenkin perusteella pystymme nyt jo päättelemään, ettei se lopu. Eri asia on, kutsummeko tällaista päättelyä spekuloinniksi vai nöyrrymmekö myöntämään, että havaintokykymme ei ehkä koskaan voi avata koko todellisuutta. Spekulointi superhavaitsijan kyvyistä ja havainnoista Edellä kuvittelemaani superhavaitsijaa ei tiettävästi ole olemassa. Olen varma siitä, että monet lukijat ovat sitä mieltä, että sellaista ei edes voi olla olemassa. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on olemassa, varmaan arvelevat, että superhavaitsijakin on tai ainakin voi olla olemassa. Väärinkäsitysten välttämiseksi en ota osaa tuohon keskusteluun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joihinkin päätelmiin superhavaitsijan mahdollisista havainnoista ei tarvita itse havaitsijaa. Sulkemalla pois vaihtoehtoja voidaan tehdä olettamuksia, joilla ei välttämättä tosin ole käytännön merkitystä. Nähdäkseni superhavaitsija ei tarvitse sentään jumalallisia kykyjä. Ei rakennustarkastajankaan tarvitse olla suunnittelija, saatikka rakentaja. Älkäämme siis piitatko siitä, että super havaitsija kykenee liikkumaan paljon valoa nopeammin, paikallistamaan pieniä ja isoja esineitä haluamallaan tarkkuudella ja uusilla aisteilla, pysäyttämään ajan tai siirtymään siinä edestakaisin tarvittaessa. Mutta älkäämme myöskään yrittäkö kovin tarkkaan arvailla, millaisia asioita tuolle mielikuvitusolennolle paljastuisi. Sen sijaan, olen valmis tekemään seuraavia olettamuksia, joita en voi todistaa oikeiksi, mutta epäilen, että niitä ei voi todistaa vääriksikään. Ne tuntuvat oikeilta niiden havaintojen perusteella, joita olemme tottuneet tekemään havaitsemastamme maailmasta. Oletan, että logiikka ei muutu tai riipu siitä, tarkastellaanko pieniä tai suuria havaintokohteita. Mikäli logiikka muuttuisi kyseenalaiseksi mittakaavaa pienennettäessä tai suurennet taessa, etsin vastausta tuohon kummallisuuteen havaintokykymme, en päättelymme, vajavaisuudesta. Samaa arvioin matematiikasta. Yksi ynnä yksi on kaksi, laskettiinpa yhteen pieniä tai isoja, nollasta ja äärettömästä poikkeavia asioita. Oletan, että paikka ja aika ovat fyysisen maailmamme perusulottuvuuksia eivätkä katoa havaitsemattomiin tarkastelun mittakaavaa pienentämällä tai suurentamalla. Mikäli näin näyttäisi tapahtuvan, etsisin ensimmäiseksi syytä tähän havaintokykymme puutteellisuudesta. Ajan käsite edellyttää tapahtumia ja paikan käsite siihen liittyviä askelmerkkejä, mutta se on eri juttu. Oletan, että nolla ja ääretön eivät ole vain matematiikan teoriaa, vaan niillä on vastineensa fyysisessä maailmassamme, erityisesti paikan ja ajan ulottuvuuksissa. Samoin oletan, että luvut eivät katoa epämääräiseksi puuroksi, kun desimaaleja lisätään. Oletan, että superhavaitsijan aistit – meiltä puuttuvat, esimerkiksi kyky jossain muodossa ”nähdä” laajoja gravitaatiokenttiä – saattaisivat olla yhtä luotettavia kuin omat aistimme. Lopuksi esitän tiukahkon mielipiteen. Kun ajattelemme kuviteltua superhavaitsijaa kaikkine kykyineen, meille saattaa tulla mieleen, että hänen havaintonsa maailmasta eivät voi olla totta, koska häntä itseäkään ei ole olemassa. Verrataanpa asiaa siihen aikaan, jolloin mikroskooppia tai teleskooppia ei vielä ollut. Onko joku valmis väittämään, että noiden välineiden avulla avautunut maailma syntyi vasta silloin, kun nuo instrumentit keksittiin? Tuskinpa, ja tässä on kysymys samanlaisesta asiasta. Mikroskoopissa näkyvä maailma on yhtä todellinen kuin paljaalla silmällä havaittu maailma. Yhtä todellinen maailma on se, joka tulevaisuudessa avautuisi meille, jos vain kykymme tai välineemme tarkentuisivat joskus avaamaan sen. Näin kävisi sukeltaessamme alkeishiukkasten sekaan tai pyyhältäessämme galaksista toiseen. Älkäämme kuvitelko itseämme mittatikuksi millekään todellisuuden eri suuruusluokalle. Ne ovat kaikki yhtä tosia. Superhavaitsija sukeltaa pieneen Esitän lopuksi joitakin kuvitelmia siitä, millaiseen maailmaan kehittelemämme superhavaitsija päätyisi, jos hän ensin suurentaisi ympäris töään niin, että millimetri levittäytyisi metriksi ja millisekunti venyisi sekunnin mittaiseksi. Hän ei kuitenkaan tyytyisi tähän, vaan tekisi saman taikatempun viisi kertaa peräkkäin. Silloin hän huomaisi istuskelevansa atomiytimen vieressä, jonka läpimitta tuossa mittakaavassa on metrin luokkaa. Lähin alkeishiukkanen on saman atomin elektroni, joka kiertelee radallaan sadan kilometrin päässä. Mutta koska aikaa on myös venytetty, mikään ei näytä liikkuvan nopeasti. Tarkastellessaan kohdalleen sattunutta kappaletta hän huomaisi päätyneensä kaikkein yksinkertaisimman atomin, protiumin, ytimen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 29 vieruskaveriksi. Se on täynnä kvarkkeja, jotka vilistelevät kylläkin ympäriinsä, mutta superhavaitsija on tarkentanut havaintokykyään aika ulottuvuuteen pureutuvalla muunnoksella ja on sen jälkeen kykenevä tarkkailemaan ytimessä liikkuvien u-kvarkkien, d-kvarkkien, u-anti kvarkkien, d-antikvarkkien ja gluonien vuorovaikutuksia hidastettuina ja tekemään niistä tarkkoja muistiinpanoja. ”Jaahas”, tokaisee superhavaitsija, istuutuu mukaansa otetulle, telttakankaasta taitetulle retkipallille, ottaa taskustaan pikkusikarin ja sytyttää sen tulitikulla. ”Näin pitkälle Cro-Magnon on nyt päässyt”. ”Tässäkö se raja nyt sitten on?” Lopulta superhavaitsija tumppaa sikarinsa mukanaan kuljettamaansa retkituhkakuppiin ja kirjoittaa muistikirjaansa joitakin havaintojaan ja kysymyksiä. Otsikoksi hän merkitsee: ATOMIN YTIMEEN JA KVARKKEIHIN LIITTYVIÄ ARVOITUKSELLISIA SEIKKOJA. Hänen mielestään jo tämä, yhdestä protonista muodostunut kokonaisuus sisältää joukon mielenkiintoisia, tutkittavia asioita. Protonin osia ovat tosin nuo kvarkit, mutta nekin ovat keskenään erilaisia. Siitä hän päättelee, että ne eivät ole identtisiä, vaan erilaiset ominaisuudet niiden keskinäisissä suhteissa viittaavat niiden rakenteellisiin eroihin. Edelleen, häntä askarruttaa kvarkkien välillä toimiva ja atomiydintä – kun ytimessä on useita neutroneita ja protoneita – koossa pitävä vahva vuorovaikutus. Kvarkit ovat selvästi erillisiä yksiköitä, mutta näyttävät kuitenkin jutustelevan keskenään. Siitä syystä superhavaitsija päättelee, ettei laaja, tyhjältä näyttävä tila olekaan tyhjä, vaan siihen sisältyy jokin kvarkkien keskinäistä viestintää tukeva ja kannustava asia. Sama juttu liittyy kahteen muuhunkin seikkaan. Superhavaitsija ei saata olla ihmettelemättä, miten sadan kilometrin päässä protonia kiertävä elektroni koko ajan tietää, missä metrin kokoinen kierroksen keskipiste sijaitsee. Kyllä siihenkin jotain tiedonvälitystä tarvitaan. Cro-Magnon kutsuu tuota tiedonvälitystä sähköiseksi vuorovaikutukseksi. Mutta eivät asiat nimityksillä aukene. Miten tuo vuorovaikutus tapahtuu? 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Mikä on sen syvällinen luonne? Vielä edellisiäkin asioita kummallisempana voi pitää sitä protonin ominaisuutta, että sillä on niin kutsuttua massaa ja se vetää siitä syystä puoleensa vielä paljon elektronia kauempana, miljardien kilometrien päässä sijaitsevia muita samanlaisia protoneja. Tuota vuorovaikutusta on tapana kutsua painovoimaksi. Miten nuo miljardien kilometrien päässä olevat metrin kokoiset klöntit saavat tiedon toisistaan? Näitä asioita pohdittuaan superhavaitsija päättää käväistä katsomassa elektronin menoa sadan kilometrin päässä. Siihenkin kytkeytyy useita ongelmia. Yksi liittyy elektronin löytämiseen, jonka paikka ei ole tarkoin tiedossa. Epätarkkuusperiaatteen mukaan tuon hiukkasen liikemäärää ja sijaintia ei voi samalla kertaa tarkoin määrätä. Superhavaitsija löytää kuitenkin elektronin ja huomaa, että se on kooltaan reippaasti protonia isompi, vaikka hahmoltaan pilvimäinen. Lisäksi se näyttää pyörähtelevän omalaatuisesti. Siihen absorboituu fotoneja ja siitä myös erkanee fotoneja. Sen ympärillä on kaikenlaista hässäkkää, joka edellyttää tarkempaa havainnointia. Jo elektronin synty – samanaikaisesti positronin kanssa – ja näiden molempien spin, joka näyttää liittyvän elektronin pyörimiseen, sisältää yhtä ja toista pohdittavaa. Kaikilla noilla kummallisuuksilla, joita superhavaitsija on tuohon mennessä huomannut ja jotka näyttävät kaipaavan lisäselvityksiä, saattaa olla samantyyppinen tausta. Cro-Magnon on aikojen kuluessa ollut aina löytävinään ”pienimmän hiukkasen”. Aikanaan tuo hiukkanen oli saanut nimekseen ”atomi”, sitten ”ydin”, seuraavaksi ”protoni” ja nyt viimeinen muotivillitys ovat ”kvarkit”. Mahtoikohan maailma rakentua todella noin karkeatekoisista kipaleista? Superhavaitsija jättää elektronin omiin puuhiinsa ja palaa protonin äärelle. Hän päättää ottaa kovemmat konstit käyttöön. Jo aiemmin hän on turvautunut havaitsemiskykynsä mittakaavamuunnoksiin, mutta tuota lääkettä tarvitaan selvästi lisää. Siispä: millit metreiksi ja metrit kilometreiksi! Tässä yhteydessä on kuitenkin turvauduttava toiseenkin kykyyn, jota Olduvai Gorgessa tallustelleel- la Homo habiliksella tai hänen jälkeläisellään Cro-Magnonilla ei ollut: valonsädettä hienojakoisempaan resoluutioon paikantamisessa. Ja löytyyhän se ratkaisu sieltä. Kun millimetri on ensin muunnettu metriksi ja metri kilometriksi, niin uudella resoluutiolla alkaa näkyä uusia juttuja. Superhavaitsijan pitää siinä vaiheessa jo muistutella itselleenkin, että näin paljastuva maailma on yhtä lailla todellinen kuin se maailma, josta hän oli mittakaavamatkalleen lähtenyt. Koko avaruus onkin täyttynyt paljon hienojakoisemmasta tavarasta kuin nuo alkeishiukkaset, joita Cro-Magnon on ansiokkaasti vuosikymmenet tutkiskellut. Itse asiassa alkeishiukkasetkin ovat noiden samojen, sumumaisten hiutaleiden tiiviimpiä rakennelmia. Hiutaleilla näyttää olevan selkeä kontakti keskenään. Mutta ne eivät ole silti samanlaisia, vaan niiden välillä on eroja. Ja jotkut ovat aivan riippumattomia toisistaan. Onko siis noillakin hitusilla sisäinen rakenteensa? Ei muuta kuin millit metreiksi, vielä kerran! Sitten superhavaitsijaa kohtaa yllätys. Kun millit muutetaan taas kerran metreiksi, hiutaleiden etäisyydet toisiinsa kasvavat 1000-kertaisiksi, mutta niiden koko pysyy samana. Superhavaitsija ei luovuta. Hän naulitsee itsensä yhden hiutaleen kylkeen ja jatkaa mittakaavan suurentelua. Sama toistuu. Muut hiutaleet katoavat kaukaisuuteen, mutta hiutaleiden koko säilyy entisellään. Ne näyttävät olevan jokainen jonkun, hiutaleiden vuorovaikutusta aiheuttavan ominaisuuden pistemäisiä keskittymiä, mutta niiden koko on ilmeisesti nolla. Niillä ei ole läpimittaa eikä tilavuutta. Nolla on siis todellinen paitsi matematiikassa, myös fyysisessä maail massa. Näin superhavaitsijan on pakko päätellä, mutta lisäksi: jos jokaisen osan tilavuus on nolla, on niiden summankin tilavuus nolla. Ei merkitse mitään, että noita hitusia on tuhottoman paljon. Ei niitä sentään äärettömästi ole. Onhan maailmankaikkeus todettu rajalliseksi. Siihen mennessä havaitun maailmankaik keuden tilavuus on nolla! Se on täyttynyt nollan mittaisten hiutaleiden harvalla puurolla! Superhavaitsija rynnistää isoon Retkensä jälkeen superhavaitsija palaa lähtöruutuun tekemään muistiinpanoja. Hän merkitsee otsikoksi: VOIKO KAIKKEUS OLLA NOLLAN KOKOISTEN PISTEIDEN HARVA, NELIULOTTEINEN HILA? Dokumentoituaan mahdollisimman tarkkaan (hieman vanhanaikaista kuulakärkikynää ja ruudullista paperia käyttäen) havaintonsa jatkotutkimusten pohjaksi, hän päättää lähteä seuraavalle matkalleen. Se tehdään vastakkaiseen suuntaan kuin edellinen matka. Aikaulottuvuuden merkitys pitää minimoida, siitä syystä superhavaitsija haluaa saada eräänlaisen stillkuvan maailmankaikkeudesta. Liike hiljennetään koko matkan ajaksi ja hän saattaa luoda reitiksi suoran viivan, jota pitkin kulkea, ei siis mitään valonsäteitten ajassa oikuttelevaa polkua. Hän ottaa suunnan suoraan ylöspäin. Sekin on lopputuloksen kannalta selvintä ja samantekevää. Näiden alkuvalmistelujen jälkeen metriä ei muutetakaan kilometriksi, vaan milliksi. Kun tämä temppu on tehty kahteen kertaan, on maapallo muuttunut säännölliseksi, läpimitaltaan 13 metrin kokoiseksi palloksi ja aurinko näkyy nyt 150 kilometrin päässä, mutta sata kertaa maapalloa suurempana. Ei tämä nyt vielä tuo kosolti lisävalaistusta entisiin havaintoihin. Aurinko paistaa kuten ennenkin. Tarvitaan lisää mittakaavan muutoksia, jotta jotain uutta saataisiin tähtäimeen. Neljä pykälää lisää, ja Linnunradan keskus on 200 metrin päässä. Nyt aletaan päästä asiaan, tuumii superhavaitsija ja alkaa seurata aikaisemmin merkitsemäänsä suoraa viivaa nopeu della, jonka rinnalla valon nopeus vaimenee etanan mönkimiseksi. Hän on onnistunut poistamaan havainnoistaan erilaiset häiriötekijät, muun muassa sen, että avaruuden eri kohtia ei voisi paikallistaa muuten kuin odottelemalla valon saapumista niistä. Siinä sitä kuluisi aikaa ja tupakkaa! Se on hyvin epäkäytännöllistä ja sotkee havaintojen selkeyttä kiusallisella tavalla. ”Todellisuus on se, joka on ilman ensimmäistäkään havaitsijaa”, pohdiskelee superhavaitsija, eikä piittaa valon nopeuksista tai muista sivuseikoista. Niinpä hän panee vähän lisää vauhtia T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 31 masiinaan ja etenee tuota aiemmin viitoittamaansa suoraa viivaa pitkin siihen kohtaan, jossa reuna tulee vastaan, kun päättäväisesti etenee. Siinä on sitten sen vihonviimeisen galaksin reunimmaisen tähden reunimmainen planeetta. Superhavaitsija ei tyydy siihenkään. Hups. Viiva jatkuu edelleen, piittaamatta reunasta mitään. ”Toisena reunana on nolla, toisena äärettömyys”, mumisee matkamiehemme itsekseen ja jatkaa menoaan. Hänellä on outo tunne, ettei homma tuohon reunaan voinut loppua. Kaikki kokemukset ja havainnot, jotka hän on maail masta siihen mennessä tehnyt, ovat toistaneet samaa kaavaa pienestä isoon, alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Mitään ei ollut olemassa vain yhtenä yksilönä, jokainen asia toistui. Galaksijoukotkin toistuivat, niitä oli monta. Varioiva toisto ja kokonaisuuksien rajat olivat toistaiseksi olleet aivan ehdottomia perussääntöjä koko systeemissä. Se näytti olevan eräänlaista teollista muotoilua. Kun kerran oli saatu yksi hyvä aikaiseksi, niitä syntyi enemmänkin. Taakse jää tuo Cro-Magnonin havaitsema maailmankaikkeus. Superhavaitsija lisää vauhtia kohti tyhjyyttä. ”Eihän tässä olla vielä äärettömyyden huulillakaan”, hän pohdiskelee, kaivaa taskustaan pikkusikarin ja pistää vauhdissa palamaan. Mitä kauemmas hän tulee ”maailmankaikkeudesta”, sitä pienemmältä se näyttää. Ja niinpä hän paikantelee asioita valon nopeudesta riippumattomana. Ja sitten se aukeni. Pieni piste ilmestyi avaruuden horisonttiin ja kun mittakaavavaihde pantiin jälleen silmään, pienennettiin kokonaisuutta tuhatkertaisella zoomauksella ja silmäiltiin ympäristöä joka puolella, matkusteltiin aikaulottuvuudessa muutamia miljardeja vuosia eestaas, niin jopas alkoi maailmankaikkeuksia putkahdella tarkasteltavaksi siellä täällä. 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 ”No pitihän se arvata”, kommentoi superhavaitsija näkymää. Maailmankaikkeudet räjähtelivät, romahtelivat, sykkivät, yhtyivät ja hajosivat, siellä täällä. Koko avaruus näytti suunnattomalta maailmankaikkeuksien mereltä, niin kauas kuin superhavaitsija viitsi ajassa ja paikassa matkustaa. Niitä oli loputtomasti. Ja siellä oli meininkiä, kaikkialla myrskysi koko lailla. ”Se oli sitten siinä”, mumisi superhavaitsija. Superhavaitsija palaa kotiin Sitten superhavaitsija palasi Linnunrataan ja Tellukselle. Siellä hän meni metsään ja istui kannon nenään, otti esiin muistilehtiönsä ja alkoi tehdä merkintöjä. ERINÄISIÄ HUOMIOITA AVARUUDEN TODELLISESTA LUONTEESTA oli uusi otsikko. Hän pohdiskeli, miksi Cro-Magnonit niin kärkkäästi uskovat havaintoihinsa ja hylkäävät päättelyn, kun tiukka paikka tulee vastaan. Heidänhän pitäisi tietää, että heillä on kyky nähdä vain osa maailmaa ja se näkeminen on leijonan ja antiloopin näkemistä varten kehittynyt, ei avaruuden tutkiskeluun. Niinpä filosofitkin voisivat tuon kognitiivisen sulkeuman rinnalle nostaa toisen vajavuuden, observatiivisen sulkeuman. Kyllä päättely ja logiikka ovat vapaampia harhaisten aistien kahleista ja ulottuvat kauemmaksi. Käyttäisivät niitä enemmän. Kun logiikka ja havainto ovat ristiriidassa, ei pitäisi niin herkästi epäillä päättelyä. Eikä niin kovasti pitäisi luottaa siihen, että Cro-Magnonin havainto on totuus, saatikka sitten koko totuus. Näin tuumaili superhavaitsija. Mutta sitten hän muisti, että kaikkinainen tuumailu oli häneltä kiellettyä. Eihän häntä ollut edes olemassa. Ellet ole, et ajattele, taisi joku Cro-Magnonkin arvioida. Kirjoittaja on tekniikan tohtori ja tietokirjailija. Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten Jermu Laine Francis Fukuyama – Yhdysvaltain historiallisen todellisuuden strateginen ammattiarvioija ja historian lopun filosofian päivittäjä – eritteli poik keuksellisella syvällisyydellä ja tarkkanäköisyydellä kylmän sodan päättymisen todellisuutta, ”harmillisuutta” – kirjoituksessaan Commentaryssa helmikuussa 1994. Yleinen ja nopea asiantuntijaarvio oli ollut, että Berliinin muuri ja Neuvostoliiton kaatuminen olivat merkinneet kylmän sodan päättymistä neljä vuotta aikaisemmin. Oli vain tarkkailtava demokratian ja vakauden iskostumista uuteen Venäjään ja sen heijastuksena yleisesti maailmalle. Fukuyama kirjoitti vuonna 1994, että Yhdysvaltojen haukat ja kyyhkyt olivat saavuttanet yhteisymmärryksen siitä, että oli ollut naiivia odottaa kommunismin konkurssin merkitsevän maailman kääntymistä demokratiaan. Vain neljä vuotta kylmän sodan päättymisestä unelma ”maailmankylästä” pakeni horisontin taakse; näköpiiriin tulivat polarisoitumisen paluuil miöt. Räikeydet levisivät etnisinä puhdistuksina ja atavistisina kansalliskiihkoina. Balkanista oli tullut jälleen ruutitynnyri, jota se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Modernismi on siis sittenkin ohutta pintakiiltoa. Kansallistunnon voimistumiseen perustuva kiihko on herännyt uudelleen henkiin Itä-Euroopassa eli Neuvostoliiton entisissä lähinaapureissa ja selvästi myös itse Venäjällä. Kulttuuriasiantuntijat osoittavat, että ennakkoluuloihin ja kansallisen itsetunnon paineisiin perustuvat vihanpurkaukset eivät ole tuntemattomia Länsi-Euroopassakaan. Fukuyaman mielestä presidentti George Bushin profetoimaa ”uutta maailmanjärjestystä” ei ole tullut, sen sijaan maailma on nyt paljon vaarallisempi ja epävarmempi kuin kylmän sodan vallitessa. Mutta Fukuyama ei yhdy täysin pessimistien epätoivoon. Hän korostaa, että olisi nähtävä syvemmälle todellisuuteen eikä pysähdyttävä liioittelemaan ongelmia. Fukuyama käsitteli muun ohella Ukrainan tilannetta ja suhdetta Venäjään hätkähdyttävän kaukonäköisesti luovalla tuoreudella. Hän näki, että Jugoslavian tapahtumat ovat jonkinlainen ennakkotapaus. Entisessä Neuvostoliitossa ja sen lähinaapureissa orastavat tulevaisuusodotukset ja hallitsemattomat kansallistunnot luovat ristiriitoja, jotka kehittyvät konflikteiksi. Toisiinsa kietoutuvat etniset ryhmät ovat yleisiä entisessä kommunistisessa maailmassa. Useiden niistä on pakko purkautua vaikeasti ratkaistavissa oleviksi ongelmiksi, kuten Venäjän ja Ukrainan väliset erityissuhteet. Fuku yama ennakoi profeetallisesti vuonna 1994, että ainoantodella vakavan uhan Euroopan turvallisuudelle tulee muodostamaan Venäjän ja Ukrainan keskinäisen tilanteen kehitys. Joulukuussa 1991 enemmistön muodostamat kymmenen miljoona Ukrainassa asuvaa venäläistä äänestivät riippumattoman Ukrainan puolesta, nimenomaan sillä perusteella, että itsenäisellä Ukrainalla olisi paremmat mahdollisuudet taloudellisten reformien toteuttamiseen kuin Venäjään sidottuna olevalla maalla. Fukuyama kirjoittaa: ”Näitä odotuksia kyvyttömät entiset kommunistit eivät pystyneet toteuttamaan; on vain ajan kysymys, milloin Ukrainan etniset venäläiset päättävät, että olisi parempi liittyä takaisin Venäjään.” Tällaisessa tapauksessa Venäjä joutuisi pahempaan kuin kiusalliseen tilanteeseen: selän kääntäminen näille venäläisille ei olisi ajateltavissa. Suorasukaisena realistina Fukuyama sanoi sen, mitä kliseisessä Ukraina-keskustelussa on T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 33 edelleenkin jätetty sanomatta: ”Ukrainan hajoaminen olisi helpompaa käsitellä, jos Venäjästä kehittyisi autoritäärinen ja aggressiivinen: Yhdysvallat yksinkertaisesti vastustaisi Venäjän voimakkaita pyrkimyksiä vetää Ukraina uudelleen puoleensa; näin tietenkin palaisimme onnettomaan, mutta meille tuttuun Euraasian polarisoitumiseen. Tämä synnyttäisi nykyistä paljon suurempaa ymmärtämystä sille, että Unkari, Puola ja muut uhanalaiset Itä-Euroopan maat otettaisiin NATOn jäseniksi.” Fukuyaman mukaan Yhdysvaltojen ulkopoliittinen ”uhka” olisikin siinä, että Venäjä ei sittenkään välttämättä tule olemaan kyllin aggressiivinen, vaan uudistushakuinen reformivaltio. Yhdysvaltalaista yleistä mielipidettä olisi mahdotonta saada tukemaan vaihtoehtoa, jonka päätepisteenä olisi tasavahvan, vakaan ja demokratiaan sitoutuvan euraasialaisen rinnakkais imperiumin syntyminen. Historian viekkautta vai ironiaa: mieluummin heikko ja epäluuloja herättävä Venäjä kuin nopeaa talouskasvua toteuttava ja demokraattisia instituutioita vankistava kilpaileva suurvalta. Venäjän motiivit eivät aina näyttäydy yksiselitteisinä. Ne eivät välttämättä ole aina aggressiivisia, mutta lännen taipumus on nähdä ne mahdollisimman vallanhaluisessa valossa. Näiden asenteiden paineessa on erittäin hankalaa osoittaa Venäjää kohtaan pehmeyttä ja suostuvaisuutta, jotta se voisi saavuttaa takaisin entisen imperiuminsa. Fukuyama kirjoittaa: ”Tällaisessa tilanteessa Yhdysvallat saattaisi joutua ajetuksi rikkomaan välit kömpelön, mutta kuitenkin modernisoituvan Venäjän kanssa. Vetäisiköhän Yhdysvallat silloin hätäisesti ja tarpeettomastikin maton Venäjän demokraattisen kokeilun polulta?” Maailman suurin imperiumi on kaatunut. Eikö ole vain luonnollista, että tämä aiheuttaa ennen kokematonta horjahtelua ja sekaannusta. ”Ilmeisesti olemme pitkän siirtymäkauden aikana kulkemassa poliittisesti, taloudellisesti ja valtioitten välisissä suhteissa johonkin, joka on jotakin muuta kuin tämä ja mennyt aika.” Mutta siirtymäkauden rauhattomuutta ei pidä nähdä pysyvänä ilmiönä. Ääritapaukset on taltutettavissa ajan kanssa. Maailmassa on kaiken 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 aikaa myös paljon ja yleisesti järjestystä ja kehitystä eteenpäin vieviä voimia. ”Toisaalta monet konservatiivit pysyvät sitkeästi näkemyksissään ihmisten luonteesta ja ihmisten instituutioista.” Kirjoittaja on varatuomari. TIETOA JULKI TURUN KIRJAMESSULLA 3.10. klo 13. Tietolavan tutkijakeskusteluden aiheena Oikotietä onneen (Markku Ojanen ja Kari Kalliokoski) ja Tiesitkö tämän… koirastasi (Hannes Lohi ja Tiina Raevaara). Risto Alatarvas haastattelee. 4.10. klo 12 Tietolavan tutkijakeskusteluita aineina ihmisen varaosat (Minna Kellomäki ja Pekka Vallittu) ja Tautii vai ei? (Sami Leppämäki ja Pekka Louhiala). Ulla Järvi haastattelee. 4.10. klo 15.30. Suomalaisia tieteen huipulla – 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Auditoriossa Tapio Markkanen, Paula Havaste ja Allan Tiitta kertovat teoksestaan. Reetta Kettunen haastattelee. 5.10. klo 12.30 Tietolavalla Tietokirjallisuus. Nyt. -tapahtumassa Risto Nieminen, Pirjo Hiidenmaa, Jukka- Pekka Pietiäinen ja Reetta Kettunen keskustelevat tiedon merkityksestä suomalaisen kulttuurin kehittäjänä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta osastolla B20b ja Tiedekirja osastolla A53–54. ÄLYN HYVÄ KAUPUNKI / WHAT A SMART CITY! 24.10.The 1st National Conference of Science Communications in Heureka, Vantaa. Organised by the Finnish Association of Science Editors and Journalists (FASEJ) in cooperation with Heureka, Committee of Public Information in Finland, University of Helsinki and Academy of Finland. HELSINGIN KIRJAMESSUT 26.10.2014 26.10. klo 12. Uusia ajatuksia Suomeen: Tietokirjallisuus rakentaa yhteiskuntaa. Kullervo-salissa Pirjo Hiidenmaa, Sari Kivistö, Irina Kyllönen, Tuomas Seppä ja Kaisa Sivenius keskustelevat tietokirjallisuuden vaikutuksesta yhteiskunnassa. Lisätietoja www.tjnk.fi Uskonnonfilosofia ja empiirinen tutkimus Simo Knuuttila Kun uskontotieteen virkoja alkoi syntyä erooppalaisiin yliopistoihin sata vuotta sitten, oli varhaisen uskontotieteen innoittajana ennen muuta ajatus, että antrolologinen tutkimus voisi olla tieteellistä siten kuin luonnontiede. Keskeisiä tieteellisen uskonnontutkimuksen uranuurtajia olivat Edward Tylor ja James Frazer. Heidän mukaansa tieteellinen uskontotutkimus perustuu alkuperäiskantojen uskonnoista kerättyihin empiirisiin aineistoihin, joita tutkitaan Darwinin evoluutioteoriaan pohjautuvan kulttuurievoluution näkökulmasta. Tutkimusmalli sai innostuneen vastaanoton, koska se vastasi oman aikansa käsityksiä tieteellisestä tutkimuksesta ja siirsi kulttuurin tutkimusta historiallis-kielitieteellisestä perinteestä lähemmäksi luonnontiedettä. Uskontotieteen varhaisvaiheet Suomessa liittyivät samaan murrokseen. Edward Westermarck oli kulttuuriantropologian suuri vaikuttaja sekä tieteellinen esikuva Tylorin ja Frazerin evoluutiomallia seuraaville suomalaisille uskontotieteilijöille. Uskonnontutkijoiden seuraavat sukupolvet suhtautuivat varhaiseen tiedemalliin kuitenkin torjuvasti. Kriitikkojen mielestä sen lähdetutkimus oli amatöörimaista ja sen perustana oli kuvitteellinen oletus, jonka mukaan uskonnon varhaismuodossa oli kysymys pyrkimyksestä hallita ympäristöä virheellisen jumalaoletuksen avulla. Vääränä pidettiin myös ajatusta, että kehittyneemmissä yhteiskunnissa tiede korvaa uskonnon, koska se antaa paremmat vastaukset uskonnon keskeisiin kysymyksiin. Ajatus uskonnosta tieteen kehittymättömänä edeltäjänä osoitti, että uskonnon varhaismuotoja tulkittiin kritiikittömästi oman ajan käytäntöjen näkökulmasta. Kritiikki oli sen verran tylyä, että evolutionaarinen uskonnon alkuperää koskeva keskustelu hävisi uskontotieteessä, jossa korostuivat toisaalta empiirinen kenttätyö ja toisaalta funktionalistiset ja strukturalistiset selitysteoriat. Paljon huomiota uskontotieteilijöiden ja myös teologien piirissä sai Rudolf Otton näkemys redusoitumattomasta uskonnollisesta peruskokemuksesta. Ottoa seuraavat uskontotieteilijät pyrkivät ymmärtämään uskontoa, kuten sanotaan, sen omista lähtökohdista. Mircea Eliaden vertaileva myyttitutkimus oli tämän suuntauksen tunnettu edustaja viime vuosisadalla – hän uskoi löytävänsä eri kulttuurien myyteistä uskonnollisen kokemuksen toistuvia ilmaisumuotoja. Muissa suosituissa humanistispainotteisissa lähestymistavoissa uskonnontutkimus on liitetty kansanrunouden ja perinteen tutkimukseen tai humanistiseen hermeneutiikkaan tavoitteena uskonnollisen toiminnan ymmärtäminen ilman reduktiivisia selityksiä. Tällaiset lähestymistavat antavat tilaa lähteille, mutta niihin liittyy myös metodisia ongelmia, jotka ehkä aiheen luonteen johdosta korostuvat uskontotieteessä. Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että ajatus uskontotieteesta luonnontieteellisiin selityksiin pyrkivänä evoluutioteoreettisena tieteenä palasi näyttämölle 1990-luvulla kognitiivisen uskontotieteen muodossa (Cognitive Science of Religion, CSR). Minkä ajateltiin muuttuneen varhaisen tiedemallin osakseen saaman kritiikin jälkeen? Pascal Boyer selittää ohjelmallisessa kirjassaan Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, että uutta on evoluutiopsykologian kehitys sekä kognitiotieteen ja aivotutkimuksen edistyminen. Oletetaan, että ihmisen käyttäytymistä voidaan tutkia selvittämällä aivoihin ohjelmoituneita perustavia informaation käsittelymalleja, joita Boyer nimittää käsitteellisiksi skeemoiksi. Niistä muodostuu ajattelutapojen taustalla oleva esitietoinen hahmotusrunko. Osaa siitä voi pitää biologisena adaptaationa. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan uskonto syntyi esihistoriallisena aikana siten, että geneet- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 35 tisesti koodattujen tiedollisten rakenteiden mukaan toimivat esivanhemmat olivat erittäin alttiita reagoimaan kaikkeen tavanomaisesta poikkeavaan ja intuitionvastaiseen, koska tällainen taipumus oli hyödyllinen elämälle uhanalaisessa ympäristössä. Erityisesti heidän uhkakuville altis mielensä kiinnittyi mielikuvituksen muodostamiin ajatuksiin yliluonnollisista näkymättömistä toimijoista. Tällaisilla käsityksillä oli epidemiankaltainen leviämisalttius niiden eksistentiaalisen merkittävyyden johdosta. Jumalaajatus vastasi myös aistipohjaisen tiedollisen järjestelmän avoimeksi jättämiin kysymyksiin. Usko jumaliin ei siten ole kognitiivisen uskontotieteen mukaan itse biologinen adaptaatio, mutta se on adaptiivisiin kykyihin läheisesti liittyvä taipumus. Sellaisena se edelleen on kulttuurista riippumaton ihmistietoisuuden esikäsitteellinen perusosa, jonka vaikutus näkyy myös kulttuurien kehittyneissä uskonnoissa. Suomalaisista tutkijoista erityisesti Ilkka Pyysiäinen on saanut kansainvälistä näkyvyyttä kognitiivisen uskontotieteen kehittäjänä. On kiinnostavaa, että kognitiivinen uskontotiede pitää uskoa yliluonnollisiin olioihin uskontojen kulttuurista riippumattomana perustasona ja ihmisiä ehkä tiedostamattomalla tasolla luonnostaan uskonnollisina, Born believers, kuten Justin Barrettin lapsipsykologinen teos on otsikoitu. Viime vuosisadalla tunnetut teologit, esimerkiksi Paul Tillich ja Ludwig Wittgensteinin filosofiasta vaikutteita saaneet ajattelijat, kuten D. Z. Phillips, pyrkivät tulkitsemaan kristinuskoa niin sanotun modernin ihmisen näkökulmasta. He esittävät, että uskonnollinen kieli ei ole filosofista tai tieteellistä kieltä eikä se varsinkaan esitä Jumalaa yliluonnollisena oliona, jonka kanssa ihmiset olisivat tekemisissä. Kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta tämä on väärä käsitys uskonnon perustasta. Yleismaail mallinen uskontotaipumus on nimenomaan suuntautunut yliluonnollisiin toimijoihin. Voisi ehkä sanoa, että uskonto ei sisällä erityistä teoriaa siitä, miten jumalat ovat olemassa, mutta sen käytännöissä oletetaan, että jumalat ovat olemassa. Uskonnollisen kielen realismin näkökulmasta olisi outoa osallistua uskonnollisiin 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 toimintoihin ja olla toisaalta varma, että jumalat eivät ole yliluonnollisia olioita. Hilary Putnam, yksi viime vuosikymmenten näkyvimmistä filosofeista, kuvaa asennettaan omaan juutalaiseen uskoonsa sanomalla, että hänellä on itsessään kaksi puolta ja että hän pitää ateistiseen tieteellisen maailmankuvaan pitäytyvän osan itsessään kokonaan erillään juutalaiseen uskoon liityvästä osasta. Tällainen vaikuttaa jakautuneelta kaksoiselämältä. Kognitiivisen uskontotieteen teorioihin on kohdistettu samanlaista kritiikkiä kuin yleensä evoluutiopsykologiaan. Sen oletukset varhaishistoriasta ovat kuvitteellisia, myös empiirinen evidenssi esitietoisille ajattelumuodoille on usein vähäistä. Suopeammat uskonnonfilosofit pitävät sitä kuitenkin kiinnostavana tutkimusohjelmana, joka relativoi tieteiden raja-aitoja ja jonka hypoteeseille saattaa löytyä lisäevidenssiä. Heidänkin mielestään kognitiivisen uskontotieteen heikkouksiin kuuluu, ettei se ole pyrkinyt rakentamaan siltoja perinteisiin uskontotieteen lähestymistapoihin esimerkiksi osoittamalla kausaalis-mekanististen selitysmallien relevanssia kulttuurisidonnaisemmille tavoille ymmärtää uskontoa. Kirjallisuutta Barrett, Justin, Born Believers: The Science of Childhood Religion. New York: Free Press, 2012. Boyer, Pascal, Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, suom. Tiina Arppe. Helsinki: WSOY, 2007. Putnam, Hilary, Renewing Philosophy. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1991. Pyysiäinen, Ilkka, Supernatural Agents: Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas. New York: Oxford University Press, 2009. Visala, Aku, Naturalism, Theism and the Cognitive Study of Religion. Surrey: Ashgate, 2011. Watts, F. ja L.P. Turner (toim.), Evolution, Religion, and Cognitive Science: Critical and Constructive Essays. Oxford: Oxford University Press, 2014. Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID: www.helsinki.fi/ tint/aid.htm) 7.4.2014 pidettyyn puheenvuoroon. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teologisen etiikan sekä uskonnonfilosofian professori (emeritus). TIETEENALAT DIALOGISSA Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnonfilosofia Ilkka Pyysiäinen Yksi suuntaus uskontotieteessä tai paremminkin uskonnon tutkimuksessa on kognitiivinen uskontotiede. Siinä tutkitaan uskonnollista ajattelua, kokemusta ja käyttäytymistä, käyttäen hyväksi kaikkia käyttökelpoisia tieteitä. Vaikka myös tekstiaineistoja on tutkittu, on painopiste ennen muuta koejärjestelyin kerätyissä ja etnografisissa aineistoissa. Uskonnonfilosofia on käsitteellistä tutkimusta ja käsittelee ennen kaikkea uskonnollista kieltä. Uskontotiede ja uskonnonfilosofia saattavat kuulostaa lähes samoilta asioilta, mutta niiden välillä on merkittävä ero. Silti – tai siksi – niiden välinen vuoropuhelu voi olla hedelmällistä. Keskustelu on kuitenkin ollut vähäistä. Jotkut teologit ovat puolestaan joko jättäneet kognitiivisen uskontotieteen huomiotta, kokeneet sen tarpeettomaksi tai jopa vastustettavaksi. Se on helposti nähty ateismin asialla olevaksi, mutta joskus ateistit ovat pitäneet kognitiivisen uskontotieteen edustajien käsityksiä liian uskontomyönteisinä. Molemmille kannoille löytyy perusteita, mutta kongitiivinen uskontotiede pyrkii olemaan vain tutkimusta. Jännitteiden taustalla on kolme asiaa: luonnontieteiden ja humanististen tieteiden suhde, empiiristen tieteiden ja filosofian välinen suhde sekä uskonnon ja tieteen välinen suhde. Teologialla voidaan tarkoittaa joko akateemisen teologian eri aloja tai kirkkojen piirissä tapahtuvaa teologista ajattelua, mitkä ovat kaksi varsin eri asiaa. Uskonnonfilosofia puolestaan on osa filosofiaa. Sen piirissä on huomattavan erilaisia näkemyksiä uskonnosta. Uskonnollisten käsitteiden voidaan esimerkiksi väittää viittavan aidosti todellisuuteen (rea- lismi) ja olevan (pääosin) metaforisia. Uskonnollinen kieli voidaan myös nähdä jonkinlaisena ihmisen sisäisen elämän kuvana tai täysin omalakisena kielenä (fideismi). Kognitiivinen uskontotiede taas tarkastelee arkisia uskonnollisia uskomuksia ja tapoja sellaisina kuin ne ilmenevät ihmisten käyttäytymisessä, eikä se ota kantaa kolmen mainitun vaihtoehdon keskinäiseen paremmuuteen. Tarkastelun kohteena on, millaisia kognitiivisia kykyjä uskonto edellyttää ja miksi tietyt käsitteet ja uskomukset leviävät muita helpommin. Kun generatiiviset selitykset vastaavat siihen, mikä tuottaa uskonnon, selektionistiset selitykset kertovat vain, miten uskonnolliset käsitteet ja uskomukset välittyvät. Keskeinen oletus on, että ”uskonto” on sillä tavoin kompleksinen ja epätarkka käsite, ettei se viittaa mihinkään selvärajaiseen kokonaisuuteen eikä sen viittauskohteella ole mitään olemusta (essentiaa). Uskonto ei ole paketti, jonka osat kulkisivat aina yhdessä. Vastaavasti uskonnollisten ilmiöiden selittämiseksi ei tarvitse olettaa mitään erityistä uskonnollista kykyä. Esimerkiksi Jumalan käsitteen arkipäiväiseksi ymmärtämiseksi ja käyttämiseksi tarvitaan vain kyky ymmärtää persoonallinen agenttius ja irrottaa toimijuus fyysisestä ruumiista. Teologia perustuu arkisten uskomusten reflektiiviseen kehittelyyn. Teologisesti korrekti käsitys vaikkapa kaikkitietävästä Jumalasta on nopean arkiajattelun kannalta liian vaativa. Kokeelliset tutkimukset osoittavat, että käytännössä ihmiset tekevät Jumalasta johtopäätöksiä ikään kuin häntä koskisivat pääosin samanlaiset rajoitteet kuin luonnollisia toimijoita, vaikka he sanoisivat uskovansa kaikkitietävään ja kaik- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 37 kivoivaan Jumalaan. Jumala esimerkiksi vastaa tiettyyn rukoukseen vasta, kun hän on lopettanut vastaamasta toiseen rukoukseen. Ilmiötä voidaan selittää psykologian eri alueilla kehitellyillä kaksoisprosessi-teorioilla, jotka käsittelevät reflektiivisen ja automaattisen päättelyn eroja. On tietenkin eri asia osata käyttää Jumalan käsitettä kuin uskoa Jumalaan tai kokea uskonnollisia kokemuksia. Näitä ilmiöitä kognitiivinen uskontotiede on käsitellyt vähemmän. Usko merkitsee sitä, että käsite tai uskomus herättää emootioita ja sitä pidetään totena, koska se koetaan tärkeäksi. Sitä ei siis koeta tärkeäksi siksi, että se olisi niin toden näköinen. On eri asia uskoa ”Jumala on olemassa” ja uskoa, että ”’Jumala on olemassa’ on totta”. Jälkimmäisen voi uskoa ilman selvää käsitystä siitä, miten ”Jumala on olemassa” olisi ymmärrettävä. Uskomisen empiirinen tutkimus ei voi rajoittua vain kielen syntaksin (logiikan) ja totuusehtojen analyysiin, vaan tarkasteluun on otettava myös kehollisesti koetut emootiot, jotka ohjaavat huomion kohdistumista ja vaikuttavat päättelyyn. Uudemmassa kognitiotieteessä muun muassa Paul Thagard on korostanut emootioiden roolia päättelyssä. Vastaavasti käyttäytymistaloustiede on osoittanut, että ihminen ei ole vain rationaalinen hyödyn maksimoija vaan erilaiset meille lajityypilliset vinoumat (biases) vaikuttavat päättelyyn. Esimerkiksi epäreiluksi koetusta tarjouksesta voidaan kieltäytyä vaikka siten menetetään taloudellinen etu, joka muuten olisi saavutettavissa. Luottamus reiluuteen on kuitenkin tärkeä yhteistyön edellytys ja yhteistyökykyiset ryhmät menestyvät kyvyttömiä paremmin. Kognitiivinen uskontotiede tarkastelee analogisella tavalla tosiasiallista uskonnollista päättelyä olettamatta ihmisten pyrkivän vain totuuteen. Silti ei ole perusteita olettaa ”uskovien” pitävän uskomuksiaan vain metaforisina tai jon- 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 kinlaisina ”kuvina”. Uskonnonfilosofien pohdittavaksi jää, mikä merkitys empiirisillä havainnoilla on filosofian kannalta. Kognitiivisen uskontotieteen edustajat puolestaan voivat hyötyä tieteenfilosofiasta käsitteidensä ja argumenttiensa täsmentämisessä, vaikka kaikki filosofiset erittelyt eivät ole suoraan relevantteja empiirisen tutkimuksen kannalta. Yleiselläkään tasolla empiirisen tieteen kannalta ei ole kovin tärkeää, olisiko esimerkiksi oltava realisti vai instrumentalisti. Kirjallisuutta Barrett, Justin L. (2011). Cognitive science, religion, and theology: From human minds to divine minds. (Templeton Science and Religion Series.) West Conshohocken, PA: Templeton Press. Boyer, Pascal (2001). Religion explained: The evolutionary origins of religious thought. New York: Basic Books. Suom. Ja ihminen loi jumalat: miten uskonto selitetään. WSOY 2007. Kahneman, Daniel (2012/2011). Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. McCauley, Robert N. (2011). Why religion is natural and science is not. New York: Oxford University Press. Pyysiäinen, Ilkka (2012). Religion: From mind to society and back. Teoksessa Grounding Social Sciences in Cognitive Sciences, toim. Ron Sun, 239–64. Cambridge, MA: MIT Press. Pyysiäinen, Ilkka (2013). Cognitive science of religion: State-of-the-art. Journal for the Cognitive Science of Religion 1(1), 5–28. Visala, Aku (2011). Theism, Naturalism and the Cognitive Study of Religion: Religion Explained? Aldershot: Ashgate. Walker, Ruth (2006). Rescuing religious non-realism from Cupitt. Heythrop Journal 47(3), 426–40. Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID: www.helsinki.fi/ tint/aid.htm) 7.4.2014 pidettyyn puheenvuoroon. Kirjoittaja on uskontotieteen dosentti Helsingin yliopistossa. TIETEEN KOHTAAMISIA Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen tukena Timo Honkela Sivistys ei ole kapean eliitin etuoikeus. Suomalaisen yhteiskunnan yksi vahvuus on se, että korkean koulutus- ja sivistystason ansiosta kansalaiset pystyvät laajasti osallistumaan yhteisten asioiden hoitoon. Sivistystä ei ole se, että jonkin tietyn alan asiantuntija tuntee juuri tietyn osuuden yhteisestä kulttuuriperinteestä. Sivistykseen kuuluu pikemminkin se, että ihminen pystyy arvioimaan eri suunnilta saamiaan tiedon sirpaleita ja hahmottamaan niistä muodostuvia kokonaisuuksia. Sivistyksen syntymistä ja kehittymistä edistää huolellisesti rakennettu koululaitos, joka pitää huolta tietotason ja lukeneisuuden perusteista. Kannettu vesi ei kuitenkaan kaivossa pysy eli pelkkä ulkoaoppiminen tai kirjaviisaus ei sellaisenaan riitä sivistyksen kasvattamiseen. Kyse on myös asenteista, motivaatiosta, toisten ihmisen kokemuksen ja näkökulmien kunnioittamisesta, nöyryydestä, ilosta sekä halusta oppia ja ymmärtää lisää maailman monimutkaisista ilmiöistä. Sivistykseen kuuluu kunnioitus erilaisia ilmiötä kohtaan sekä valmius haastaa omat ja toisten käsitykset kunnioittavalla tavalla. Toki käsitteeseen sivistyneistö on joskus liitetty myös elitistinen leima. Sivistyneisyyteen voi liittyä kiinnostus antiikin kreikkalaiseen runouteen, maailmanhistorian kehityskulkuihin, talouden taustalla vaikuttaviin mekanismeihin tai kuuluisien säveltäjien parhaisiin saavutuksiin. Inhimillinen kulttuuri on elävä ilmiö, johon kuuluvat nykymaailmassa myös elokuvat, populaarimusiikki, tietokonepelit ja urheilu. Melkein mikä tahansa tarpeeksi monimutkainen ilmiö voi muuttua osaksi inhimillistä kulttuuria ja sivistyneisyyden sisällöksi. Hakukoneet sekä sähköisessä muodossa olevat tieteelliset artikkelit ja aineistot ovat saaneet aikaan sen, että monilla aloilla tutkijat viettävät aiempaa vähemmän aikaa kirjastoissa ja arkistoissa. Muistiorganisaatioiden rooli on silti keskeinen uudessa muodossa olevien aineistojen kerääjinä ja saatavuuden varmistajina. Näissä organisaatioissa työskentelevien työpanosta tarvitaan jatkossakin, vaikka kansalaiset, opiskelijat ja tutkijat perehtyvät tekstiaineistoihin työpöytänsä tai kotisohvansa ääreltä. Aineistojen digitalisoinnista seuraa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Tilastollisen koneoppimisen ja tekstinlouhinnan keinoin kone voidaan laittaa käymään läpi suuria tekstimääriä ja selvittämään asioita, joita yksittäinen ihminen tai pieni ryhmä ei voi tehdä. Kone voi analysoida miljoonia tai jopa miljardeja tekstejä. Kyse on paljon muustakin kuin vain perinteisestä tiedon hausta, koska tavoitteena ei ole löytää yksittäisiä dokumentteja tai tiedonsirpaleita vaan muodostaa kuva suurista kokonaisuuksista. Tätä kautta palataan sivistyksen määritelmään. Ei olla kaukana siitä, että tietokone voi toimia sivistyksen apuvälineenä. Koululaitos ei sekään ole välttynyt tietokoneiden ja -verkkojen aiheuttamilta muutospaineilta. Konkreettinen esimerkki on ylioppilaskirjoitusten siirtyminen digitaaliseen aikaan. Käytännölliset haasteet ovat melkoiset, koska kirjoituksiin osallistuu kymmeniätuhansia oppilaita vuosittain. Samalla muutos pakottaa ottamaan tietoteknisen kehityksen vakavasti myös koulujen arjessa. Harkintaa on käytettävä myös koulujen opetusohjelmasta päätettäessä, jotta koulut valmistaisivat oppilaitaan hyvin tulevaan maailmaan. Tietty ristiriita on siinä, että työelämässä toiminta perustuu erikoistumiseen, mutta nuorille pyritään antamaan varsin yhteneväinen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 39 osaamis- ja tietopohja. Tätä voi toki perustella tasapuolisten mahdollisuuksien tarjoamisella. Silti jää miettimään, jarrutellaanko lahjakkaiden lasten ja nuorten etenemistä turhaan, pakotetaanko monia opiskelemaan tehottomasti motivaatioprofiilinsa vastaisesti ja yritetäänkö tulevaisuuden tarpeita ennakoida liian keskusjohtoisesti. Jos valinnanvapautta tuodaan lisää kouluihin, on nähdäkseni pidettävä huolta kahdesta asiasta. Mahdollisuus oppia paljon pitää sitoa vastuullisuuskasvatukseen: paljon tietämisen ja osaamisen pitää johtaa myös suhteessa suurempaan vastuuseen muista. Toinen tärkeä asia on luopuminen kaavamaisuudesta oppimisen vaiheistuksessa. Kun tietokoneiden avulla voidaan tallettaa ja analysoida paljon aiempaa laajemmin ja yksityiskohtaisemmin tietoa ihmisten osaamisesta, oppimisen tapojen ja reittien suhteen voidaan kulkea vapaamuotoisempaan suuntaan. Koska tiedon sirpaleet ovat helposti kaikkien saatavilla verkossa, opettajan keskeisiä tehtäviä ovat kasvatustyö, kannustaminen, organisointi ja henkisen kasvun tukeminen. Yksittäisten faktojen muistamisen sijasta on olennaista, kuinka oppii ymmärtämään systeemejä, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä, hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä, talouden dynamiikkaa, inhimillistä vuorovaikutusta tai historiallisten kehityskulkujen suuria linjoja. Koska muistamisen merkitys vähenee, se voi parhaimmillaan vapauttaa resursseja reflektiiviselle ajattelulle. On syntymässä liittoutuma toisaalta humanististen ja sosiaalitieteiden sekä toisaalta tietojenkäsittely tieteiden välillä monimutkaisten inhimillisten ja yhteiskunnallisesti tärkeiden ilmiöiden ymmärtämiseksi ja inhimillisen viisauden vahvistamiseksi. Keskeinen osa tätä viisauden vahvistamista on ihmisten välisen 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 ymmärryksen edistäminen. Perinteisesti monet tietojärjestelmät ja kirjastojen luokittelujärjestelmät ovat perustuneet yhteen valittuun tapaan hahmottaa maailma. Erilaisia perusteltuja käsityksiä ja käsitejärjestelmiä on kuitenkin suuri määrä esimerkiksi erikoistumiseen liittyvien tiedon kehittymistä koskevien prosessien takia. Käsitejärjestelmien välisessä sovittelussa tietokoneilla voi tulevaisuudessa olla tärkeä rooli tavalla, jota Thomas Kuhn ei voinut aikanaan ennakoida. On tulossa mahdolliseksi käydä läpi miljardeja sivuja sanomalehtisivuja viimeisten 150 vuoden ajalta ja tutkia paljon aiempaa yksityiskohtaisemmin, miten erilaisiin historiallisiin kehityspolkuihin on päädytty. Erilaiset kansalliset ja poliittiset näkökulmat voidaan saada tähän tapaan läpivalaistuksi. Digitaalisessa muodossa olevan aineiston määrä kasvaa, siksi yhteiskunnallisen ajattelun ja päätöksenteon pohjaksi voidaan analysoida sanomalehtien ja lakikirjojen lisäksi vaikkapa kansojen syvien rivien tuntoja heijastelevia keskustelupalstoja. Eri ammattialojen edustajien ja kokemustietoa keränneiden maallikoiden väliseen neuvonpitoon voidaan saada avuksi keinotekoista viisautta. Kaiken tietokoneistumisen ei tarvitsekaan johtaa vain toiminnan kaavamaisuuteen, valvonnan lisääntymiseen, yksityisyydensuojan murenemiseen ja mainonnan manipulatiivisuuden kasvuun, vaan myös myönteiset vaikutukset ovat mahdollisia – jos niin halutaan. Kirjoittaja toimii digitaalisten aineistojen tutkimuksen professorina Helsingin yliopiston Nykykielten laitoksella ja Kansalliskirjaston Digitointija konservointikeskuksessa Mikkelissä. TIETEEN PÄIVÄT 2015 Sattuman osa elämässä ja tieteessä Ilari Hetemäki ja Elisabeth Wide Tieteen päivät 2015 kokoaa 7.–11.1. maamme eturivin tutkijat akateemikoista nuorempiin tutkijoihin keskustelemaan sattumasta. Tässä Suomen laajimmassa suurelle yleisölle suunnatussa tiedetapahtumassa on tarjolla luentoja, paneelikeskusteluita ja väittelyitä sekä paljon muuta mielenkiintoista ohjelmaa viisi päivää aamusta iltaan. Tieteen päivillä on kuusi aihekokonaisuutta: I Sattuma tieteessä. Kokonaisuudessa hahmotetaan sattuman vaikutusta tutkimukseen ja tieteellisiin havaintoihin. Tieteenhistorian, yliopistokulttuurin ja serendipisyyttä koskevien esimerkkien avulla pohditaan, miten sattuma vaikuttaa tieteellisten keksintöjen syntyyn sekä tutkijan työhön ja ajatteluun. II Sattuma historiassa ja kulttuurissa. Miten sattuma on vaikuttanut historian kehitykseen Suomessa ja maailmalla? Onko historianymmärryksemme sattumanvaraista? Kokonaisuudessa tutkitaan sattuman vaikutusta historian ja kulttuurin muutoksissa ja kysytään, miten olisi käynyt, jos sattuma olisi ohjannut meitä toisiin suuntiin. III Sattuma yhteiskunnassa ja politiikassa. Vaikka elämmekin nyt tietynlaisessa yhteiskunnassa, tämä ei tarkoita sitä, ettei olisi ollut toista mahdollista kehityssuuntaa. Kokonaisuudessa pohditaan sattuman merkitystä yhteiskunnan muutoksissa; esimerkkejä on muun muassa taloudesta, teknologiasta, maataloudesta, rikollisuudesta ja ruokavalinnoista. Sattuman tai epävarmuuden hallinta nousee yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi teemaksi. IV Sattuma ihmisen elämässä. Kokonaisuudessa käsitellään sattuman monimutkaisia vaikutuksia ihmisen elämässä. Muun muassa elämänvalintoja, lääketieteellisiä hoitoja, kuolemaa, urheilumenestystä, rahapelaamista ja viruksia käsittelevien sessioiden kautta pohditaan, missä määrin elämä on sattuman ohjaamaa. V Satunnaiset ilmiöt. Heittääkö Jumala noppaa? Voiko ilmastonmuutoksen vaikutuksia ennustaa? Onko kumppanin löytämisessä kyse vain sattumasta? Kokonaisuudessa puidaan usein satunnaisiksi miellettyjä ilmiöitä, kuten elämän ja universumin syntyä, luonnonilmiöitä ja lajien kehitystä sekä pohditaan niiden hallittavuutta. Sattuma voi yllättää varovaisenkin henkilön. VI Vuorovaikutus. Kuinka sattuma on vaikuttanut ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja minkälaisia uusia ideoita on tästä saanut alkunsa? Sessiot käsittelevät sattuman osaa muotoilussa, kirjallisuudessa ja musiikissa. Mikä on inspiraatiota ja mikä on sattumaa? Onko hyvä taide aina sattumanvaraista ja voiko sattumanvaraisuus toimia silloin menetelmänä? Tieteen päivien ohjelma Tieteen päivien ohjelman perusrunko muodostuu luennoista ja paneelikeskusteluista, jotka ovat Helsingin yliopiston päärakennuksessa. Lisäksi ohjelmaan sisältyy Päivän paini -väittelyitä, Tähtitieteellinen yhdistys Ursan plane- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 41 taarioesityksiä, näyttelyitä ja palkintoja, kuten Vuoden tiedekirja ja Vuoden professori. Keskusteluja järjestävät muun muassa Suomen tiedetoimittajain liitto, kansalliset eettiset neuvottelukunnat ja Svenska litteratursällskapet. Ohjelmassa on edelliskerran tapaan Tieteiden yö, joka järjestetään eri puolilla Kruununhakaa torstaina 8.1. Erityisesti opettajille ja nuorille suunnattu Nuorten päivä pidetään perjantaina 9.1. Porthaniassa. ”Tiesitkö tämän? Tiedettä Kampissa” -yleisötapahtuma järjestetään toista kertaa kauppakeskus Kampissa 7.–8.1.2015. Kahdeksan arjen esineen kautta lähestytään tieteeseen liittyviä kysymyksiä inter aktiivisesti ja hauskasti. Kampin kauppakeskuksen lisäksi tapahtuma levittyy Luonnontieteelliseen keskusmuseoon Luomukseen ja Amos Andersonin taidemuseoon. Tieteen päivien esityksiä lähetetään suorana verkossa, jossa niitä voi katsoa myöhemmin myös tallenteina. Aihekokonaisuuksiin ja sessioihin voi tutustua verkossa osoitteessa: http://www.tieteenpaivat.fi/ Lisätietoa: [email protected] TIETEEN PÄIVÄT TURUN JA HELSINGIN KIRJAMESSUILLA Esimakua Tieteen päivien ohjelmasta on tarjolla Turun ja Helsingin kirjamessuilla. ENTÄS JOS – TOTEUTUMATTOMAT VAIHTOEHDOT SUOMEN HISTORIASSA Tietolava pe 3.10.2014 klo 12.00–12.30 Turun messukeskuksessa historiantutkijat Markku Jokisipilä ja Marko Tikka keskustelevat sattuman merkityksestä historiassa Suomen Kuvalehden päätoimittajan Ville Pernaan johdolla. SATTUMOISIN KOHDALLENI OSUI… Tietolava su 5.10.2014 klo 12.00–12.30) Elämänkertakirjallisuutta sattuman kautta tarkastelevat tietokirjallisuuden professoriksi nimitetty Pirjo Hiidenmaa ja filosofian tohtori Teemu Keskisarja. ELÄMÄN SATTUMAT Tiedetori to 23.10.2014 klo 13.00–13.30 Helsingin messukeskuksessa akatemiatutkija Markus Jokela ja sosiaalipsykologi Katriina Järvinen pohtivat perimän, yhteiskuntaluokan ja sattuman suhdetta puheenjohtajanaan professori Laura Kolbe. LUOVA AJATTELU TIETEESSÄ Tiedetori to 23.10.2014 klo 13.30–14.00 Professori Ari Sihvola, tutkijatohtori Anu Kantola ja professori Riikka Stewen puivat sattuman merkitystä tieteessä, teemana tutkimuksen ja kirjoittamisen ero. SATTUMA JA ILMASTONMUUTOS Tiedetori to 23.10.2014 klo 12.00–12.30 Yläkouluikäisille ohjelmassa on jättikokoinen lautapeli, jossa uusien näkökulmien ja sattuman avustuksella pelaajat voivat ratkaista ilmastonmuutoksen haasteita HYVÄ VAI HUONO TIEDEUUTINEN? Tiedetori pe 24.10.2014 klo 19.00–20.00 Tutkijat ja tiedetoimittajat arvioivat tiedeuutisia Jan Erolan vetämässä raadissa, johon yleisö voi osallistua äänestämällä. 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 KESKUSTELUA Suomen tiedeakatemia Ilkka Hanski Kansleri Kari Raivio on laatinut valtioneuvoston pyynnöstä selvityksen siitä, miten hallituksen tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon neuvonantotoiminta tulisi järjestää. Toisin sanoen, miten tutkimustietoa tulisi välittää entistä jouhevammin päätöksenteon tueksi. Ensisijainen ehdotus on määräaikaisen tiedeneuvonantajan viran perustaminen valtioneuvoston yhteyteen Englannin ja Yhdysvaltojen mallin mukaan. Näissä maissa on myös toinen tärkeä kanava tutkimustiedon välittämiseksi hallintoon. Royal Society Englannissa ja National Academy of Sciences Yhdysvalloissa laativat sekä omasta aloitteestaan että hallinnon tilauksesta raportteja päätöksenteon kannalta merkittävästä tutkimustiedosta. Itse päätöksenteko jää luonnollisesti päätöksentekijöille. Itsenäisten tiedeakatemioiden tuottamiin selvityksiin ja niiden johtopäätöksiin luotetaan, raporteilla on ilmeisesti myös vaikutusta päätöksentekoon – ainakin jos tulokset eivät ole pahasti ristiriidassa poliittisten tavoitteiden kanssa. Raivio on hahmotellut, että tiedeakatemioilla voisi olla vastaava rooli myös Suomessa. Tiedeakatemiat voisivat olla aloitteellisia selvitysten tekemisessä, mutta tiedeakatemiat voisivat tehdä selvityksiä myös tilaustyönä valtioneuvostolle ja ministeriöille, jolloin olisi luontevaa, että tilaaja maksaa selvityksen kustannukset. Raivion aloitteesta Suomalainen Tiedeakatemia onkin perustanut jo muutama vuosi sitten Kannanottojasarjan, jossa on julkaistu viisi tiedeakatemian aloitteesta laadittua raporttia, tuorein ylioppilastutkinnosta. Olisi mielenkiintoista tietää, onko näitä selvityksiä käytetty hallinnossa ja päätöksenteossa, ja jos on, niin millä tavalla. Ehdotus tiedeakatemioiden suuremmasta roolista tiedeneuvonnassa on tärkeä ja kannatettava ajatus, olkoonkin että olisi epärealistista asettaa kovin suuria odotuksia muutaman lähivuoden saavutuksille. Muitakin toimijoita, kuten valtion tutkimuslaitoksia, tarvitaan myös jatkossa. Raivion kaavailuissa Tiedeakatemiain neuvottelukunnan (TANK) yhteyteen perustettava tiedeanalyysiyksikkö olisi se taho, joka käytännössä edistäisi tiedeakatemioiden tuottamaa tiedeneuvontaa. Tähän liittyy ehdotuksen heikkous. Ei ole ilmeistä, että maamme parhaat tutkijat innostuvat osallistumaan tällaisen byrokratialta maistuvan neuvottelukunnan toimintaan. Paljon parempi olisi, jos maassamme toimisi yksi itsenäinen, korkean profiilin yleistiedeakatemia, Suomen tiedeakatemia, jonka jäsenyyttä arvostettaisiin ja jonka toimintaan osallistumista pidettäisiin kunnia-asiana. Kahden yleistiedeakatemian rinnakkaiselo Suomessa on paitsi historiallinen kuriositeetti myös este itsenäisen tiedeakatemialaitoksen uudistumiselle. Olisi paljon helpompi kehittää yhtä kansallista yleistiedeakatemiaa kuin tiedeakatemioiden neuvottelukuntaa sellaiseksi instituutiksi, jolla on tutkijakunnan luottamus ja arvostus. Toisiaan kyräilevät tiedeakatemiat jäävät helposti historiansa vangeiksi sen sijaan, että ne suuntaisivat toimintansa vahvasti tulevaisuuteen. Vahva kansallinen yleistiedeakatemia saisi helpommin yhteiskunnan arvostuksen kuin epämääräinen neuvottelukunta. Pienessä maassa ei ole varaa hajottaa vähäisiä voimavaroja. Kansallista tiedeakatemiaa tarvitaan myös huolehtimaan kansainvälisistä suhteista. Ratkaisuja on kaksi. Joko Suomalainen Tie- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 43 deakatemia ja Suomen Tiedeseura yhdistyvät, tai sitten päätetään yhdessä kumpi saa maamme kansallisen yleistiedeakatemian aseman, jolloin toinen tiedeakatemia vapautuu kehittämään toimintaansa muilla tavoin. Jälkimmäisestä on tuore esimerkki Saksasta, missä Leopoldina valittiin vuonna 2007 Saksan kansalliseksi tiedeakate miaksi. Monissa maissa Saksan ohella, esimerkiksi Ruotsissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, on muitakin tiedeakatemioita kansallisen tiedeakatemian lisäksi. Pidän ymmärrettävänä, että tiedeakatemiat eivät halua yhdistyä, vaikka Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiedeseuran jäsenenä haluaisinkin niin tapahtuvan. Olisi kuitenkin vastuutonta, jos tiedeakatemiat eivät hyväksyisi tarvetta kehittää yhtä kansallista yleistiedeakatemiaa. Tässä yhteydessä ehdottaisin myös Suomen Akatemian harhaanjohtavan nimen muut- tamista Suomen tutkimusneuvostoksi, mikä säästäisi monelta väärinymmärrykseltä etenkin kansainvälisissä yhteyksissä ja olisi linjassa Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) nimen kanssa. Myönnän, että Suomen Akatemian korkea arvostus voi olla osin seurausta sen nimestä – mikä osaltaan, epäsuorasti ja tässä tapauksessa väärästä syystä, osoittaa yhden kansallisen, itsenäisen tiedeakatemian imagollisen merkityksen. Suomen Akatemiaa on syytä onnitella menestyksellisesti toiminnasta, jolla se on ansainnut tutkijakunnan luottamuksen, mutta kyllä Suomen tutkimusneuvosto (FRC) voisi päästä samaan. Kirjoittaja on akatemiaprofessori. Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa? Vesa Kanniainen Kosmologi Syksy Räsänen julkaisi Helsingin Sanomissa 5.5.2014 kiinnostavan puheenvuoron otsikolla ”Talouspolitiikkaamme perustuu uskomuksiin”. Hän kirjoitti: ”Luonnontieteilijät pitää kaidalla tiellä ennen kaikkea mallien vertaaminen havaintoihin: jos malli ei vastaa havaintoja, se on väärin”. Hän jatkoi: ”Taloustieteen kohdalla toimitaan toisin.” Ulkopuolinen ei voi tietää, missä määrin lausunnon esittäjä on perehtynyt taloustieteen ja ekonometrian tieteellisiin aikakauslehtiin. Jo vilkaisu niihin osoittaa, että Räsänen on pahan kerran erehtynyt. Taloustieteen tutkimusalueilla kerätään erittäin paljon aineistoja ja koetellaan mallien luotettavuutta. Taloustieteen teoriatyö toki on yhtä laajaalaista. Samaan aikaan taloustiede on lähes- 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 tynyt muita ihmistieteitä, mutta myös ihmisen biologiaa. Yhdistäähän ihmistieteitä ja evoluutiobiolo giaa sama mekanismi: hyöty– kustannus-periaate. Taloustieteessä on tämän lisäksi jo vuosikymmeniä tehty mittava määrä niin sanottuja kokeellisia tutkimuksia. Toisin sanoen on testattu teorioiden osuvuutta sen valossa, miten ihmiset koetilanteissa käyttäytyvät. Monia teorioita on jouduttu korjaamaan. Räsänen viittaa myös Kansainvälisen valuuttarahaston (International Monetary Fund, IMF) epäonnistuneisiin ennusteisiin. Hän myös kirjoittaa: ”Kukaan täysijärkinen ei rakentaisi lentokonetta sellaisten ilmanvirtausta kuvaavien mallien pohjalle, jotka tiedetään vääriksi.” On totta, mitä hän sanoo kokonaistaloudellisten makromallien kyvystä ennustaa tulevaa. Ennustetarkkuus on välillä kehno. Miksi taloustieteessä ei ”väärien” mallien asemesta valita ”oikeita”? Onko kyse tutkijoiden ”laiskuudesta” tai peräti osaamattomuudesta? Miksi ennustetarkkuus on välillä huono? Miksi poliittisten toimijoiden kesken vallitsee ristiriitaisia uskomuksia tieteellisistä tosiasioista, mihin Räsänen myös puuttuu. Räsäsen kirjoitus avaakin mahdollisuuden pohtia suuren luokan kysymyksiä eri tieteenalojen vaikeusasteen välillä. Hänen edustamansa kosmologia ja lentokoneen rakennus edustavat elottoman luonnon tutkimusalueita. Siinä missä biologia tarkastelee elämän koko kirjoa, yhteiskuntatieteet, mukaan lukien taloustiede, keskittyvät ihmiseen. Tehdään ajatusleikki, josta kaikki eivät varmaan pidä. Kuviteltakoon, että pyrkisimme laittamaan tieteenalat järjestykseen sen suhteen, missä tieteelliset haasteet ovat suurimmat. Mikä olisi kriteeri? Sopisiko kriteeriksi se, kuinka paljon tieteenalan tutkimusongelmista ja lainalaisuuksista on jo onnistuttu ratkaisemaan ja mikä siten olisi ennustetarkkuus aineiston ulkopuolella? Esimerkiksi planeettojen kiertoradat on jo kauan sitten kyetty aika tarkasti mallintamaan. Väheksymättä vähääkään elottoman luonnon materiaaliin liittyviä avoimia tutkimusongelmia, niistä kuitenkin tiedetään paljon enemmän kuin 50 vuotta sitten. Eikö tämän perusteella elotonta luontoa käsittelevien tieteenalojen ongelmat olisi nähtävissä helpompina haasteina kuin niiden tieteenalojen tutkimuskohteet, joissa lainalaisuuksia ei vielä ole onnistuttu mallintamaan kuin puutteellisesti? Elämä on yhä suuri mysteeri. Kaikki biologiset ilmiöt näyttävät erityisen vaikeilta. Elämän lainalaisuudet alkoivat paljastua vasta 1950-luvulla, kun DNA:n kaksoiskierre keksittiin. Ihmisen perimän kartoitus on onnistunut vasta äskettäin ja valtaosa elämän salaisuuksista on ilmeisesti vielä ratkaisematta. Niin ihmisen kuin eläimenkin aivot ovat melko varmasti mutkikkaimpia asioita universumissa ja ilmeisesti paljon monimutkaisempia kuin elottomien luontokappaleiden rakenteet. Aivojen toimintaan kätkeytyvät salaisuudet odottavat paljastajaansa. Ihmisinä emme hallitse mieltämme. Evoluutio on tuottanut monimutkaisen tavan reagoida tunteillamme. Käyttäytymistämme säätelee myös moraali, mitä ei voi liittää elottomiin kappaleisiin. Moraalilla on todettu olevan hormonaalinen vastineensa meissä ihmisissä, mitä tulosta monet filosofit varmasti kauhistuvat. Takaisin taloustieteeseen ja sen ennustuskykyyn. Taloustiede on ihmistiede. Taloutta ei voi tyydyttävästi ymmärtää, ennen kuin ihmisen mysteeristä tiedetään empiirisesti enemmän. Talouden lainalaisuuksien tutkiminen on tutkimusta ihmisestä ja hänen käyttäytymisestään osana yhteisöä. Ihmistä tutkiva taloustiede on sitä paitsi paljolti tutkimusta kannusteista – eikä tietenkään pelkästään rahallisista. Ihminen reagoi vahvasti hyvin monenlaisiin kannusteisiin, eloton luonto ei niistä mihinkään. Ihmisen kannustevaikutuksissa onkin todettu vahvaa lainalaisuutta – ja samalla ennustettavuutta. Esimerkiksi ihmisen tärkeimmät taloudelliset päätökset perustuvat tulevaisuutta koskeviin odotuksiin, implisiittisiin tai eksplisiittisiin. Pariutuminen, uravalinnat jne. ovat osuvia esimerkkejä, koska ne koskevat meitä jokaista. Ne perustuvat eittämättä olettamuksiin siitä, millainen tulevaisuus ihmiselle on varattu. Taloustieteen teorioissa ihmisen valinnoista riippuva epävarma tulevaisuus on hyvin läsnä. Odotustemme mallintaminen ekonometrisesti on silti vaikeaa. Jokainen ymmärtää, kuinka ratkaisevassa asemassa tulevaisuutta koskevat odotukset ovat esimerkiksi sijoitusmarkkinoiden korkojen, osakkeiden hintojen ja valuuttojen jokapäiväisten arvojen määräytymisessä. Nämä taas heijastuvat kaikkialle kansantalouden muihin rakenteisiin. Odotusten muodostumisessa on kyse niin sanotusta antisipoivasta käyttäytymisestä. Se on ihmiselle melkeinpä ainutlaatuinen ominaisuus. Eläimetkin tosin voivat varautua, esimerkiksi oravat varastoivat käpyjä talvea varten. Räsänen ei ilmeisesti ole tullut ajatelleeksi takaisinkytkentämekanismeja. Heti, kun ennustus tehdään julkiseksi, se tietenkin vaikuttaa T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 45 ennustettavien käyttäytymiseen. Ainoat toteutuvat ennusteet olisivat sellaisia, että niillä on niin sanottu kiintopisteominaisuus. Tämähän edustaa juuri tasapainon käsitettä taloustieteessä. Taloustieteessä tutkitaan ihmisen taloudellista ja sosiaalista käyttäytymistä. Taloustieteessä ei laadita suhdanne-ennusteita. Niistä ei koskaan pidetä esitelmiä taloustieteen tieteellisissä konferensseissa. Ennusteille on kuitenkin kysyntää, mutta niitä laativia tutkimuslaitoksia kohtaan on syytä osoittaa ymmärtämystä. Talous koostuu miljoonista toimijoista, jotka toimivat itsenäisesti. Kun joku pyrkii yhdistämään heidän päätöksensä kokonaistaloudelliseksi ennusteeksi, on hyvä ymmärtää, että se on arpapeliä nyt ja tulee aina olemaan. Taloustiede kehittää siihen menetelmiä. Mutta ne eivät ratkaise perusongelmaa, toimijoiden käyttäytymisen yhdistämistä. Ennustelaitokset lisäksi toimivat oloissa, joissa mittaustuloksia joudutaan päivittämään myös kesken ennusteiden. Pahin este ennusteiden osuvuudelle on kuitenkin se, ettei ennustamatonta voi ennustaa. Konfliktit, katastrofit, innovaatiot, arvaamattomat kuluttajat jne. ovat päivälehtien uutisoinnin perusaineistoa. Fyysikot varmaan myöntävät, ettei yksikään fyysikoiden tutkima eloton taivaankappale muodosta tulevaisuuteen tähtääviä odotuksia. Risteilyohjus voidaan ohjelmoida, mutta sekään ei muodosta odotuksia, eikä sen tarvitsekaan. Lentoratojen ennustaminen on sentään suhteellisen yksinkertaista ihmisen valintoihin verrattuna. Räsänen sivuaa myös talouspolitiikkaa. Hän kirjoittaa: ”Poliittiset toimijat saavat toki valita kantansa ideologisin perustein, mutta heidän pitäisi olla rehellisiä, eikä esittää taloudellisia uskomuksia tieteellisinä tosiasioina… kuinka paljon vastuuttomampaa onkaan perustaa miljoonien ihmisten hyvinvointiin vaikuttavat päätökset katastrofaalisen virheellisiksi osoittautuneisiin teorioihin.” Ymmärrän Räsäsen kritiikin, mutta en usko, että poliitikot ovat yleisesti ottaen sen epärehellisempiä kuin me muutkaan. Siitä ei ole tieteellistä näyttöä. Voi toki olla, että poliitikot vetoavat teorioihin, joita alan tutkimus pitää virheellisinä. 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Taloustieteessä niin sanottu julkisen valinnan koulukunta on kuitenkin tarjonnut tutkimuksellista pohjaa sille, miten yhteiskunnallinen päätöksenteko määräytyy. Sen mukaan kyse ei pääsääntöisesti olekaan tieteellisiin teorioihin perustuvista valinnoista. Kun päättäjien uudelleenvalinnan todennäköisyys on yksi keskeinen rajoite päätöksenteossa, päättäjien henkilökohtainen intressi saattaa ohittaa yhteisen hyvän. Ihmisen yhteisö koostuu nimittäin aina ryhmistä, joiden intressit ovat vastakkaiset. Poliitikoilla on lisäksi täysin ristiriitaisia käsityksiä myös luonnontieteellisten teorioiden oikeellisuudesta. On mahdollista, että tieteenalojen vaikeusasteen luokittelussa juuri biologisia ja moraalisia olentoja tutkivat ihmistieteet edustavat vaikeinta aluetta. Ihmisen aivotoiminta on evoluutioprosessin myötä sidottu hänen menneisyyteensä ja hänen käyttäytymistään säätelevät hormonaaliset mekanismit. Ihmisen mysteerissä on paljon avoimia asioita. Taloustiede on ihmistiede. Taloutta ei voi selittää kuin vaillinaisesti eikä sen kehitystä voi luotettavasti ennustaa ennen kuin ymmärrämme enemmän ihmisen sisäisistä mekanismeista ja myös hänen psykologiastaan. Ihmistä ei voi ymmärtää, ennen kuin ymmärrämme paljon enemmän hänen geneettisestä ja sosiaalisesta evoluutiostaan. Räsänen yliarvioi vahvasti taloustieteen helppousasteen. Viite Räsänen, Syksy: ”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin”, Helsingin Sanomat 5.5.2014. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori. Tutkimuksen arkivaikuttavuus Timo Vuorisalo ja Olli Arjamaa Toinen tämän kirjoittajista sai hiljan tietää, että hänen syyskuussa 2012 verkossa julkaisemaansa artikkelia on tämän vuoden elokuun alkuun mennessä katsottu tai tallennettu (”downloaded or viewed”) yli 5 000 kertaa. Yhtään varsinaista tieteellistä viittausta artikkeliin ei ole ehtinyt kertyä Web of Science -tietokantaan. Myönteiseltä kuulostavaa pikaista palautetta on ollut miellyttävä saada, vaikka luku ei kerrokaan mitään mielenkiinnon laadusta tai artikkelin vaikutuksesta tutkimukseen. On tietenkin selvää, ettei mikään tiedossa oleva mittari kerro meille henkilön tai tutkimustuloksen merkittävyydestä pitkällä, useiden vuosikymmenien aikavälillä. Emme voi tietää, minkälaista tutkimusta kollegamme vuonna 2150 arvostavat. Itävaltalaisen apotin Gregor Mendelin luostarinsa puutarhassa tekemiin papujen risteytyskokeisiin ei juuri viitattu useaan vuosikymmeneen, minkä jälkeen ne melkein käden käänteessä mullistivat orastavan perinnöllisyystieteen tutkimuksen. Samoina genetiikan uinuvina vuosikymmeninä fyysikot sen sijaan kirjoittivat toisiaan ahkerasti siteeraten ”eetteristä”, avaruuden oletetusta väliaineesta, jonka olemassaoloon tuskin kukaan enää uskoo. Isaac Newton, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä tiedemiehistä, arvosti itse eniten alkemiaa koskevia kirjoituksiaan. Käsitteen tai tuloksen hetkellinen suosio, jota mitataan vaikkapa impaktiluvuilla, ei kerro sen pitkän aikavälin merkittävyydestä, vaan nimenomaan ja ainoastaan sen tietynhetkisestä käytettävyydestä saman alan muiden tutkijoiden arvioimana. Toki käytettävyys yleensä korreloi laadun kanssa. Korkeisiin impaktilukuihin voi päästä sekä hyvällä että vähemmän hyvällä tutkimuksella. Google Scholarin mukaan V. C. Wynne-Edwardsin kirjaan Animal Dispersion in relation to Social Behaviour on viitattu peräti 2 634 kertaa. Kyseistä skottitutkijaa ei ole kuitenkaan syytä kadehtia, sillä viittausten suuri määrä johtuu lähinnä siitä, että hän oli eläinten sosiaalisuuden juuria etsiessään (ainakin nykykäsityksen mukaan) kiistatta harhapoluilla. Wynne-Edwards oli vakaasti sitä mieltä, että eläinten sosiaalinen käyttäytyminen selittyy parhaiten ryhmävalinnalla. Tutkijat julkaisivat 1960- ja 1970-luvulla kilvan tätä hänen perushypoteesiaan kritisoivia artikkeleita, ja hänen työhönsä viitataan edelleen lähinnä historiallisena kuriositeettina ja varoittavana esimerkkinä. Surullinen kohtalo tunnolliselle skottitutkijalle! Vaikka emme tiedä, millaista tutkimusta pitkällä aikavälillä tullaan arvostamaan, voimme esittää valistuneita arvauksia. Marten Schefferin (2014) mukaan pitkällä aikavälillä tutkimusta hyödyttävät eniten tutkimukset, jotka perustuvat oman tieteenalan vankkaan osaamiseen, mutta kytkeytyvät samalla odottamattomilla tavoilla muihin aloihin. Meillä Suomessa uusien alojen välisten kosketusten tarvetta painotti jo Georg Henrik von Wright esitelmässään Suomen Akatemian vuosijuhlassa vuonna 1962 (von Wright 1981). Esimerkeiksi eri alojen rajapinnoille kehittyneistä uusista aloista sopivat yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus, maisematutkimus ja kenties viime aikoina suurta julkisuutta saanut evoluutiopsykologia. Luova joutilaisuus ja usein monitieteisenä kiinnostuksena ilmenevä tieteellinen seikkailunhalu palkitsevat pitkällä aikajänteellä. On silti selvää, että tutkimusta on arvioitava, ja näin on aina tehtykin. Vertaisarviointi on yhtä vanha kuin tiede itse. Koveneva kilpailu mel- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 47 ko rajallisista tutkimusresursseista vaatii tuekseen jonkinlaista laadun arviointia, eikä tässä sinänsä ole huomauttamista. On kuitenkin hyvä pohtia, kenen näkökulmasta ja millä kriteereillä arviointia tehdään. Tieteenkin arviointimenetelmät ovat kulttuurisidonnaisen kehäpäättelyn tulosta, sillä tiede itse määrittelee, mikä on merkittävää ja mikä ei. On huolestuttavaa, jos arviointimenetelmät vaikuttavat liikaa tieteenteon käytäntöihin. Pelkkiin tieteellisiin julkaisuihin keskittyvät impaktiluvut kattavat vain kapean sektorin yksittäisen tutkijan tai hänen jonkin tuotoksensa yhteiskunnallisista vaikutuksista. Mitä mahtaisi grönlantilainen hylkeenmetsästäjä sanoa nobeltutkijasta? Korkeisiin impaktilukuihin pyrkiminen voi jopa haitata tieteen kehitystä, jos se merkitsee esimerkiksi tutkimusresurssien yksipuolista keskittymistä muotialoille, joilta korkeimmat impaktiluvut luonnollisesti ovat hankittavissa. Tutkimuksessa olisi uskallettava ottaa riskejä ja erehtyä. Nobelisti Kenneth Arrowin mukaan ”sinulla ei mene kovin hyvin, ellet ole väärässä kahta kolmasosaa ajastasi” (Scheffer 2014). Tutkijan yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoja tarkasteli tässä lehdessä aikoinaan ansiokkaasti Arto Mustajoki (2005). Moni tutkija vaikuttaa eniten opetuksensa ja oppilaittensa kautta, jopa erittäin merkittävästi. Tämä ei näy impaktiluvuissa. Tunnetuin historiallinen esimerkki lienee filosofi Sokrates, jonka vaikutus näyttää perustuneen yksinomaan opetukseen. Mustajoen luokittelussa Sokrateen ansiokas toiminta sopisi parhaiten luokkaan ”yleisöluennot ja esiintymiset” – sikäli kun vapaita keskusteluja ateenalaisissa kylpylöissä voi luennoiksi kutsua. Konsultin titteli ei filosofiin oikein istu, vaikka hän itse ehkä näki itsensä jonkinlaisena yhteiskunnan ongelmien tohtoroijana. Kuolemantuomion saaminen yhteiskuntarauhan häiritsemisestä kertoo toki huomattavasta yhteiskunnallisesta arkivaikuttavuudesta, ei ehkä kuitenkaan toivotulla tavalla. Tuoreempiakin esimerkkejä löytyy. Oiva ehdokas suomalaisen ekologian isäksi on kasvitieteen professori Johan Petter Norrlin 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 (1842−1917), joka 1870-luvun alussa julkaisi kaksi ruotsinkielistä tutkimusta eri kasvupaikkojen kasvilajeista Hämeessä ja Aunuksen Karjalassa. Vaikka hän ei itse 1870-luvun alun jälkeen julkaissut aiheesta mitään, hän kasvatti kokonaisen koulukunnan kasvimaantieteilijöitä ja -ekologeja, mukaan lukien maineikkaat tutkijat Ragnar Hult ja A. K. Cajander, suomalaisen metsätyyppiteorian perustaja (Kihlman 1902). Norrlinin kirjoitukset vaikuttivat myös suomalaisiin eläintieteilijöihin. Tutkijan oma näkemys työstään hukkuu helposti vaikuttavuustilastojen syövereihin. Työn omakohtainen psykologinen vaikutus voi olla täysin riippumaton impaktiluvuista. Tieteen edistymisen kannalta on olennaista, että tutkijat viihtyvät työssään ja kokevat sen mielekkääksi. Työn tekijälle ulkopuolisten silmin vähäpätöiselläkin työllä on voinut olla suuri merkitys. Sitä tehdessään tutkija on voinut oppia uuden ja innovatiivisen tutkimusmenetelmän, tai ehkä yhteistyökumppani(t) tai työympäristö ovat olleet erityisen mieluisia. Tällaiset tekijät vaikuttavat etenkin nuorten tutkijoiden uranvalintaan. Tieteellisen työn tekemisen hyvästä ilmapiiristä ei pitäisi olla varaa luopua edes rahoituksen ja tulostavoitteiden kiristyessä. Kirjallisuus Kihlman, A. O. 1902: Norrlinin luona Ainolassa. Luonnon Ystävä 9: 207−210. Mustajoki, A. 2005: Tutkimuksen vaikuttavuus: mitä se on ja voidaanko sitä mitata? Tieteessä tapahtuu 6/2005: 33−37. Scheffer, M. 2014: The forgotten half of scientific thinking. PNAS 111: 6119. von Wright, G. H. 1981: Humanismi elämänasenteena. Otava, Helsinki. Timo Vuorisalo on dosentti ja ympäristötieteen lehtori Turun yliopiston biologian laitoksessa. Olli Arjamaa on biologi ja lääkäri, joka toimi dosenttina Turun yliopiston biologian laitoksessa. Akateemisen keveyden etiikka Mervi Leppäkorpi Akatemia on löytänyt internetin keveyden. Journaalit, joissa oman alan eettiset ohjeet otetaan huomioon, siirtyvät paperilta verkkoon. Nopean julkaisun ja kevyemmän keskustelualustan mahdollisuudet ovat netin hyviä puolia. Journaalia kevyemmillä foorumeilla julkaistaan yleistä oman alan keskustelua ja kiinnostavia tekstejä, jotka eivät käy läpi journaalin julkaisuprosessia. Suomessa tällaisia ovat esimerkiksi Nuorisotutkimusseuran Kommentti, historiafoorumi Agricola ja politiikan tutkimukseen keskittynyt Politiikasta.fi. Julkaisuilla on toimituskunnat ja päätoimittaja. Niillä on selvät muodolliset ohjeet, joissa käsitellään tekstin pituutta ja siteeraamistapaa. Visuaaliseen ilmeeseen on panostettu. Vaikutelma on ammattimainen. Lukijan vastuulla Journalismin suomalainen itsesäätelyelin Julkisen sanan neuvosto (JNS) on tehnyt ammattikunnalle melko yksityiskohtaisen ohjeiston, jossa käsitellään esimerkiksi riippumattomuutta ja sidonnaisuuksien esiin tuomista. Verkkolehtien muodostuessa yhä tärkeämmäksi julkaisukanavaksi, myös omien tekstien korjaamista ja korjausten näkyvyyttä on käsitelty Journalistin ohjeissa. Tarvitseeko merkitä, jos Danuben korjaa Tonavaksi? Entä, jos kuvassa oli aluksi Kekkonen eikä Niinistö? Kaipasin ensimmäistä kertaa eettisten periaatteiden läpinäkyvyyttä akateemiselle verkkofoorumille, kun törmäsin Agricolassa arvioon kirjastani Asiaton oleskelu kielletty. Vihkiytyneempi saattoi päätellä puolueettomana esitetyn kirjoittajan sähköpostista työpaikan valtion virastossa, jonka toimintaa kritisoin. Vain kirjani ulkoa opetellut pystyi ymmärtämään, että arvostelun muotoon oli itse asiassa kirjoitettu mukaan dialogia. Arvostelin kirjassani väitet- tä yhä turvallisemmasta maailmasta. Kirjoittaja torppasi tämän arvostelussaan, mutta ei maininnut, että oikeastaan kyseessä on vastapuheenvuoro. Kaipasin myös jotain kontekstualisointia sille, missä virastossa karkotussaari-ajatus näyttäytyy myönteisenä utopiana ja toisaalla musliminaisten huivikielto tuntuu hyvältä ajatukselta. Lähestyin Agricolan toimituskuntaa pyynnöllä lisätä kirjoittajan sidokset jutun yhteyteen. Päätoimittaja kehotti kirjoittamaan itse tiedot kommenttilaatikkoon. En lisännyt. Ajatus siitä, että kontekstualisointi on minun, eikä kirjoittajan ja toimituksen tehtävä, vaikutti oudolta. Elokuussa 2014 Politiikasta.fi julkaisi tasaarvoa ja sen edistämiseen tarvittavien toimenpiteiden tarpeellisuutta yliopistossa käsittelevän kirjoituksen. Kuvituksena käytettiin sisäministeriön Yhdenvertaisuus Etusijalle (YES) -hankkeeseen liittyvän kampanjan logoa. YEShankkeet liittyvät vähemmistöjen asemaan, ei sukupuolten tasa-arvoon. Kampanjan puitteissa mikä tahansa taho voi tilata tiloihinsa ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylttejä sitoutumatta syrjinnän vastaiseen työhön. Viestinvaihtoni kuvavalinnan sopivuudesta päättyi siihen, että voisin ehdottaa parempaa, ilmaista kuvaa. Tässä oli jotain tuttua. Jos olen tyytymätön, saan itse tehdä toimituksellista työtä. Kuva vaihdettiin lopulta toiseen. On ehkä makuasia, oliko alkuperäinen kuva yhteydessään virheellinen ja muutos niin merkittävä, että muokkauksesta olisi edes JSN:n ohjeita soveltaen ollut syytä mainita tekstin yhteydessä. Itse kaipasin mainintaa siitä, että jotain olennaista oli tapahtunut. Eettisillä ohjeilla parempia julkaisuja Kevyet akateemiset verkkojulkaisut ovat eettisesti harmaalla vyöhykkeellä. Nykyisellään stan- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 49 dardeja on yhtä paljon kuin sivustoja. Lukijalle jätetään ammattimaisen oloisessa julkaisussa poikkeuksellisen suuri vastuu kirjoittajan ja kontekstin tuntemisesta. Vaikka puitteet vaikuttavat siltä, että lukemaansa voi suhtautua kuin journaaliin tai verkkolehteen, mitään varsinaista taetta tästä ei ole. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan standardien käyttäminen kevyissä julkaisussa ei olisi tarkoituksenmukaista. Myöskään JSN:n ohjeistus ei välttämättä sellaisenaan olisi näille alustoille toimiva. Vaikka verkkojulkaisut eivät kehittäisikään omaa Kevyen akateemisen sanan neuvostoaan, omien eettisten ohjeiden miettiminen voisi olla paikallaan. Esimerkiksi Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ja JSN:n ohjeita yhdistellen voitaisiin saada läpinäkyvät verkkojulkaisun omat eettiset periaatteet. Eettisiä ohjeita kehittämällä verkkojulkaisulle saataisiin jonkinlainen laatutakuu. Kevyempi julkaiseminen voisi kehittyä nykyistä läpinäkyvämmäksi ja siten luotettavammaksi kanavaksi akateemiselle julkaisemiselle ja keskustelulle. 11.15 Tieteidenvälisyys – sotkua, järjestystä vai viisautta? VTT, tutkija Katri Huutoniemi, Helsingin yliopisto. Kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa. 10.15 Viisaus, tutkimus ja nojatuoli. Yliopettaja, dosentti Jyrki Konkka, Metropolia Ammattikorkeakoulu. 13.00 Paneelikeskustelu: Monitieteisyyden ja tieteidenvälisyyden viisaus – Mitä se on? Toteutuuko käytännössä? Keskustelemassa: professori Hilkka Vihinen, Maaja elintarviketalouden tutkimuskeskus, professori Timo Vesala, Helsingin yliopisto, yliopistotutkija, dosentti Taina Saarinen, Jyväskylän yliopisto Puheenjohtajana: yliopistotutkija, Tiedepolitiikkalehden päätoimittaja Kari Kuoppala 14.45 Rational Man. Performanssitaiteilija Irma Optimisti, lehtori Irma Luhta,Turun kauppakorkeakoulu. 15.30 Esteettinen kokemus kulttuurisiltana. VTT, taiteilija Soile Yli-Mäyry. 16.15 Muistioita, taulukoita ja tulkintoja – mitä on tiedon tuottaminen poliitikolle? YTT, johtaja Karina Jutila, Ajatuspaja e2. LAUANTAI 11.10.2014 9.30 Tiede turvallisuudessa ja väkivallassa. Professori Aki-Mauri Huhtinen, Maanpuolustuskorkeakoulu EDISTYKSEN PÄIVÄT 2014 11.15 Käytännön ja tieteellisen tutkimuksen vuorovaikutus, erilaiset tutkimukselliset lähestymistavat. Tieteen viisaus? 10.–11.10.2014 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, sali 104, Helsinki Tieto lisääntyy, kasvaako ymmärrys ja viisaus? Yliopistonlehtori Ismo T. Koponen, Helsingin yliopisto. Edistyksen Päivät 2014 nostavat pohdittavaksi tieteellisen toiminnan luonteen, laadun ja luovuuden. Päivillä tarkastellaan eri tieteenalojen näkökulmasta tieteellistä ajattelua, tiedon tuottamista sekä tieteen ja käytännön välistä suhdetta. Tiede, esoteerisuus ja käytäntö lääketieteessä. Professori Veli-Pekka Lehto, Helsingin yliopisto. PERJANTAI 10.10.2014 9.30 Ilmoittautuminen 10.00 Avaus, professori Jouni Välijärvi, Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtaja. 10.10 Syntyykö tieteestä viisautta? Emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopisto 10.30 Viisaus, filosofia ja ankara tiede – Länsimaiden tähänastiset viisaat: Sokrates, Hegel ja Kojéve. Yliopistolehtori, dosentti Juha Himanka, Helsingin yliopisto. 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Tieteellisen tutkimuksen ja käytännön kehittämisen välisestä suhteesta. KT, yliopettaja Hannu Kotila, Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Tieteen viisaus monien ’äänten’ orkesterointia. Dosentti Ritva Engeström, Helsingin yliopisto. Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille. Ilmoittautumiset, tiedot osallistumismaksusta ja majoituksesta: www.tiedeliitto.net (ilmoittautumislomake) tai puhelimitse 040 728 3893. Pääjärjestäjä: Edistyksellinen tiedeliitto ry yhdessä Maaseudun Sivistysliitto ry:n ja Ajatuspaja e2:n kanssa. Melko yleistä kielitiedettä Turun yliopistossa Ville Leppänen ja Aleksi Mäkilähde Suomen Akatemian Tieteen tila 2012 -raportin kielitieteitä käsittelevässä osassa nostettiin esiin kysymyksiä liittyen yhtäältä yleisen kielitieteen asemaan ja toisaalta kieliaineiden väliseen yhteistyöhön. Raportissaan työryhmä huomauttaa, että kielispesifisen osaamisen lisäksi tarvitaan myös yleistä kielitieteellistä osaamista ja alojen välistä yhteistyötä. Raportissa todetaan myös, että yleisen kielitieteen alan työpaikat ovat vähenemässä. Esimerkiksi Turun yliopistossa yleisen kielitieteen oppituoli lakkautettiin viranhaltijan jäätyä eläkkeelle vuoden 2012 alussa, jonka jälkeen laitostasolla oli pohdittava lakkautuksen vaikutuksia sekä kieliaineiden opetustarjontaan että yleiskielitieteellisen osaamisen jatkuvuuteen. Opintorakenneuudistuksen yhteydessä kieliaineiden keskinäistä yhteistyötä etenkin syventävissä opinnoissa päätettiin tiivistää huomattavasti järjestämällä oppiainerajat ylittäviä kursseja. Tämä ei kuitenkaan täysin kompensoi oppiaineen lakkautusta, koska esimerkiksi kielitypologiasta ei tällä hetkellä järjestetä kursseja. Osallistuaksemme yleiskielitieteellisen keskustelun ylläpitämiseen paikallisella tasolla päätimme syksyllä 2013 alkaa järjestää aiheeseen liittyviä vapaamuotoisia esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia otsikolla ”Melko yleistä kielitiedettä”. Otsikko heijastelee tavoitettamme ylläpitää keskustelua teoreettisista kysymyksistä sekä tuoda yhteen eri oppiaineiden tutkijoita ja opiskelijoita. Kuudessa tilaisuudessa on pohdittu muun muassa kielitieteen tarkoitusta, erilaisia metodologisia kysymyksiä, näkökulmia kielihistoriaan ja kielitypologiaan, oppiainehistoriaa, monitieteisyyttä, tutkielmien kirjoittamista sekä yleisen kielitieteen roolia yksittäiskielten tutkimuksessa. Laitoksemme nykyisen opetushenkilökun- nan ja jatko-opiskelijoiden lisäksi tilaisuuksissa ovat esiintyneet yleisen kielitieteen edustajina professorit Esa Itkonen ja Raimo Anttila. Vieraileva puhuja filosofian tohtori Outi Vesakoski esitelmöi biologien ja kielitieteilijöiden yhteistyöstä. Mukana on ollut monipuolinen joukko kielitieteestä kiinnostuneita aina ensimmäisen vuoden perustutkinto-opiskelijoista emeritusja emeritaprofessoreihin. Turun yliopiston lisäksi kuuntelijoita on saapunut ainakin Helsingin yliopistosta, Åbo Akademista ja Oulun yliopistosta. Toimintaa on tarkoitus jatkaa alkavana lukuvuonna osittain samojen, osittain uusien teemojen parissa. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Tiedotamme tulevista tilaisuuksista vastedes aktiivisemmin myös muiden yliopistojen kieliaineille. Toivomme, että tällainen pienimuotoinen toiminta omalta osaltaan pitää yllä yleiskielitieteellistä keskustelua ja edesauttaa eri kieliaineiden tutkijoiden verkostoitumista paikallisten ja kansallisten tutkijaseminaarien ohessa. Tähänastiset osallistujamäärät ja vilkas keskustelu ovat osoittaneet, että kieliaineita yhdistävät ja niiden rajat ylittävät teemat koetaan kiinnostaviksi ja tärkeiksi. Ville Leppänen on filosofian maisteri ja Turun yliopiston klassillisten kielten oppiaineen tohtorikoulutettava. Aleksi Mäkilähde on filosofian maisteri ja Turun yliopiston englannin kielen oppiaineen tohtorikoulutettava. TIEDEKIRJA Helsingin kirjamessuilla osasto 6e81, Turun kirjamessuilla osasto A53–54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 51 Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta Justiina Dahl Vaikka sodan tiede ja teknologia ovat perustavanlaatuinen osa kansainvälistä yhteisöä, ne eivät ole ainoita hallitsevia tai muista kansainvälisen yhteistyön aloista erillisiä materiaalisia voimia kansainvälisissä suhteissa. Ukrainan, Irakin ja Israelin viime aikoina kulminoituneet konfliktit ovat tuoneet sodan teknologian sekä humanitaarisen avun lääketieteen jälleen keskeiseksi osaksi länsimaista mediavirtaa. Sodan teknologia, joka vyöryy katsojan kotiin, osoittaa aina uhkaavaksi koettuun toiseen. Se symboloi puolustamista, mikä äärimmilleen vietynä tarkoittaa tappamista. Kenttälääketiede puolestaan tarjoaa usein viattomien uhrien näkökulman konfliktiin. Sodan uhka on anarkisessa järjestelmässä aina läsnä, mutta se tai sen välttäminen eivät kuitenkaan ole valtioidenvälisen materiaalisen kanssakäymisen ainoita motiiveja tai muotoja. Niitä ovat myös kansallisesti tuetun ja kansainvälisesti kunnioitetun tieteen sekä teknologian tietyt saavutukset. Nokia ei ollut kirkkaimman kansainvälisen loistonsa aikana vain matkapuhelinmarkkinoiden tai Suomen valtiontalouden symboli. Siitä tehtiin koko Suomen, suomalaisen osaamisen sekä kansallisen edistyksellisyyden materiaalinen merkitsijä. Samalla tavalla kilpailu Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä avaruuden valloittamisesta ei ollut vain kylmän sodan aseteknologian kehityksen sivutuotteena syntynyt tieteellis-teknologinen kilpailu. Se oli osoitus aikansa huippuunsa viedystä ja kansainvälisesti tunnistetusta kehityksestä. Kehityksen suunta saattoi tuolloin vaikuttaa ennalta määrätyltä. Jos Berliinin muurin murtuminen tuntui aikanaan yllättävältä, voisi aiempien aikojen näkökulmasta tarkasteltuna viimeisinä vuosikymmeninä tapahtunut avaruuden valloitus ja 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Nokian romahdus olla odottamattomia historiallisia käänteitä. Näihin menneisiin aikoihin verrattuna nykyiset kansainvälisen kehityksen suunnannäyttäjät nimittäin henkivät kokonaan uudesta kansainvälisestä kulttuurista. Viime aikoina kehityksen mittareiksi ovat nousseet erilaiset päästöttömän ja energiatehokkaan viherteknologian muodot. Kansainvälisen yhteisön hyväksymät ja kannattavat materiaalisen hyvinvoinnin ja edistyksellisyyden mittarit ovat radikaalisti muuttuneet yleisen kansainvälisen yhteisön vihertymisen myötä. Se on osoitus siitä, että kehitys ei ole arvovapaa, objektiivinen käsite. Kehitys ei ole ylöspäin etenevä polku tai yhtenevä pelkän bruttokansantuotteen kanssa. Kehittyneet valtiot eivät myöskään ole, vaikka syvään juurtunut terminologia näin antaakin olettaa, kehitysmaita edellä. Samoin kuin puhelimen pienuudella tai avaruusohjelman laajuudella ei enää ole samanlaista statusarvoa kansainvälisessä yhteisössä kuin aiemmin, ei länsimaiden materiaalisten standardien mukainen moderni valtio ole ainoa mahdollinen valtion tai kansakunnan kehittyneisyyden mitta. Tieteen ja teknologian tutkimus on viimeisen viiden vuosikymmenen ajan etsinyt keinoja ihmistieteitä vaivanneen materiasokeuden eri muotoja vastaan. Tieteen ja teknologian tutkimuksen juuret ovat historioitsija Thomas Kuhnin vuonna 1962 julkaisemassa teoksessa Tieteellisten vallankumousten rakenne. Kuhnin työn pohjalta joukko sosiologeja, antropologeja ja filosofeja alkoi tutkia tiedeyhteisöjä ja niiden toimintaa samoilla menetelmillä, joita käytettiin muidenkin ihmisyhteisöjen tutkimiseen. Näistä humanisteista laajimmin tunnettu lienee Bruno Latour. Latour tutki uransa alussa 1970-luvulla antropologisin menetelmin laboratorioita ja niissä vallinneita kulttuureja. Laboratorioista Latour siirtyi yhteiskunnallisen teknologian tutkimuksen pariin. Hän analysoi muun muassa metron vaikutusta sitä ympäröivän yhteisön toimintaan. Latourin työ on yleisesti keskittynyt avaamaan läntisen yhteiskunnan suhdetta sitä ympäröivään materiaaliseen maailmaan ja sen hallinnoimiseen. Hän on eri empiiristen tutkimusten kautta osoittanut, miten englantilaisen kemistikirjailija C. P. Snown 1950-luvulla kauhistelema kuilu kahden kulttuurin välillä on todellisuudessa yhden ja ainoan kulttuurin, länsimaisen modernisaation, luoma illuusio. Tiede, teknologia ja humanistinen kulttuuri eivät ole koskaan olleet täysin erillisiä, vaan ne ovat linkittyneitä toisiinsa mitä moninaisimmilla tavoilla. Joskus kehitys on merkinnyt sotaa ja sota kehitystä. Latour osoittaa muun muassa teoksessaan Emme ole koskaan olleet moderneja, miten erillisyyden illuusion ylläpitämisellä on ollut tuhoisia seurauksia. Hän ei ole teorioidensa kanssa yksin. Tieteen ja teknologian tutkimus on olemassaolonsa aikana monien eri esimerkein osoittanut, miten tiede ei ole koskaan ollut täysin erillinen politiikasta tai yhteiskunnasta. Luonnontieteilijät, insinöörit ja armeijan leivissä puurtavat ovat erottamaton osa yhteiskuntaa sekä kansainvälistä yhteisöä samoin kuin sitä ympäröivä infrastruktuuri. Luonnontieteilijän, ihmistieteilijän, sotatieteilijän tai insinöörin kieli ja kulttuuri ovat siis suurelta osin samat. Ainoastaan sanasto vaihtelee. Miten ihmisiä ympäröivä materia vaikuttaa heidän elämäänsä, on yksi tieteen ja teknologian tutkimuksen erikoisalan lähtökohdista. Sen eräs päämäärä on mahdollistaa eri asiantuntijoiden ja eri yhteisöjen välinen vuoropuhelu. Tähän sisältyy tieteellisen ja teknologisen tiedon muuntaminen sekä käsiteltäväksi että kyseenalaistettavaksi niin kollegalle, lukiolaiselle kuin lehdistöllekin. Tiede nimittäin edistyy myös uusien kysymyksenasettelujen myötä. TIEDEKIRJA Iloa ja inspiraatiota tieteestä! Opiskelijailtapäivä 9.10. klo 14–17 Luvassa tarjoilua, arvontaa ja alennuksia. Tervetuloa! Tiedekirja Snellmaninkatu 13 00170 Helsinki Puh. 09 635 177 Seuraa Tiedekirjaa myös Facebookissa! Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa Firenzessä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 53 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Tietoa nuorisosta Vappu Turunen Nuorisotiedon kirjasto on nuorisoalan erikoiskirjasto, jota ylläpitää nuorisotyön palvelu- ja vaikuttajajärjestö Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry. Valtakunnallinen, kaikille avoin kirjasto aloitti toimintansa Nuorisopoliittisen arkiston nimellä vuonna 1974. Monitieteisessä kokoelmassa painottuvat nuorisotutkimukseen ja nuorisotyöhön liittyvät aineistot. Lisäksi 15 000 niteen kokoelmaan sisältyy laaja kirjo muita nuorten elämään liittyviä aihepiirejä. Erityisesti kehysorganisaatio Allianssin ja sen jäsenjärjestöjen tarpeisiin kirjastossa seurataan tarkoin järjestö- ja kansalaistoimintaan liittyvää tietoa. Nuorisotyön dokumentointiin kiinnitetään paljon huomiota. Tästä syystä kokoelmaan sisältyy tietokirjallisuuden ja opinnäytteiden lisäksi niin sanottua harmaata kirjallisuutta, kuten monisteita, raportteja ja pienpainatteita. Kirjastotietokantaan tallennetaan myös artikkeliviitteitä 250 kirjastoon tulevasta koti- ja ulkomaisesta lehdestä. Pääosin kirjastoaineisto on suomen- ja englanninkielistä. Kirjaston lainaus- ja neuvontapalveluita sekä erilaisia verkkopalveluita käyttävät monet erilaiset tahot: nuorisotutkijat, opiskelijat eri koulutusasteilta, nuorisoalan viranomaiset ja työntekijät, opettajat ja toimittajat. Kirjasto pitää tärkeänä, että kaikki nuorista kiinnostuneet – sekä nuoria tutkivat että nuorten parissa työskentelevät – saavat käyttöönsä ajanmukaiset ja laadukkaat tiedonlähteet. Asiakkaita pyritään palvelemaan yksilöllisesti heidän tarpeidensa mukaan. Kirjasto sijaitsee Allianssi-talossa Helsingin Itä-Pasilassa, josta on muodostunut nuorisoalan 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 toimijoiden kohtaamispaikka. Talossa työskentelee nuorisojärjestöjen ohella myös Nuorisotutkimusseura ja Nuorisotutkimusverkosto, jotka ovat kirjaston läheisiä yhteistyökumppaneita. Alan tutkimuksen ja tietopalvelun kesken on saman katon alla toimien mahdollista toteuttaa organisaatiorajoista riippumatonta yhteistyötä. Tärkeä yhdysside on Nuorisotutkimus-lehti, joka sai alkunsa kirjaston tiedotteen pohjalta vuonna 1983. Sittemmin lehti siirtyi Nuorisotutkimusseuran julkaistavaksi, mutta yhteistyö lehden puitteissa jatkuu edelleen. Kirjasto muun muassa tallentaa Arto-tietokantaan Nuorisotutkimus-lehden – ja lisäksi myös Allianssin Nuorisotyö-lehden – artikkeliviitteet. Nuorisotiedon kirjastolle, kuten varmasti muillekin pienillä resursseilla toimiville erikoiskirjastoille, yhteistyön ja verkostoitumisen merkitys on koko ajan kasvanut. Oman organisaation lisäksi kirjasto on vuorovaikutuksessa alansa keskeisiin järjestöihin ja muihin toimijoihin sekä nuorisoalan koulutusta järjestäviin oppilaitoksiin. Nuorisotutkimusseuran lisäksi tärkeimpiä kumppaneita ovat Mediakasvatusseura ja Nuorisoperinteen tallentamisyhdistys Nuoperi. Seikkailukasvatusverkoston kanssa ylläpidetään elämyspedagogiikan ja seikkailukasvatuksen erikoiskokoelmaa. Kirjaston palveluvalikkoa täydentää Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen kirja- ja lehtikokoelma. Kirjoittaja on Nuorisotiedon kirjaston vastaava informaatikko. NUORISOTIEDON KIRJASTO Asemapäällikönkatu 1, 00520 Helsinki, puh. 020 755 2601, 020 755 2602 Avoinna ma–pe 9–16, ke 9–18 Sähköposti: [email protected] Kotisivut ja kokoelmatietokanta: www.nuorisotiedonkirjasto.fi IHANIMMAT, KAUNEIMMAT KEVEIMMÄT TALVITAKIT FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 TUTUSTU AINO MEDIAAN, UUDENLAISEEN NETTILEHTEEMME OSOITTEESSA WWW.AINO.NET Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi KIRJALLISUUS Kuinka suuri on suuri suomalainen tutkija? Jussi Nuorteva Tapio Markkanen, Allan Tiitta ja Paula Havaste (toim.): Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Gaudeamus 2014. Iltalehden uutisessa 28.6.2014 kerrottiin Oulun yliopistossa työskentelevien Edward Duttonin, Jan te Nijenhuisin ja Eka Roivaisen tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisten älykkyysosamäärä on Euroopan korkein. Vielä julkaisemattomassa tutkimuksessa The puzzle of why Finns have the highest IQ, but the lowest number of Nobel prizes in Europe, on tarkoitus tarkastella sitä, mikseivät älykkyys ja korkeatasoinen koulutusjärjestelmä pysty tuottamaan tieteen kansainvälisiä huippuja. Kysymyksenasettelu on mitä kiinnostavin ja nostaa esiin kriittisiä ajatuksia Suomen koulutusjärjestelmän tavoitteista ja toimivuudesta. Nykytilannetta tarkasteltaessa voitaisiin ehkä pelkistetysti luonnehtia, että Suomi pystyy tällä hetkellä tuottamaan maailman parasta keskitasoista tiedettä. Minkälaisen kuvan suomalaisen tieteen huipun tasosta antaa sitten teos Suomalaisia tieteen huipulla? Siinä käydään Suomen tieteen parhaat saavutukset läpi esittelemällä sata tieteen ja teknologian keskeistä saavutusta. Tai oikeastaan ei voida puhua edes sadasta saavutuksesta. Muutamaa poik- keusta lukuun ottamatta kohteena ovat nimittäin eri aikakausien ja tieteenalojen keskeisimmät tutkijat, eivät tieteen merkittävimmät saavutukset. Erillisinä saavutuksina oman artikkelinsa ovat saaneet vain Suomen kartasto (s. 118–119) ja selluteollisuudessa toteutettu innovaatio, jossa vesivalkaisulla poistettiin valeligniini (s. 206–207). Mielenkiintoinen valinta! Mutta miksi juuri nämä kaksi on nostettu esiin? Tämä ei oikein avaudu minulle, vaikka mainitut innovaatiot ovatkin kansainvälisesti tärkeitä. Muitakin mahdollisia kohteita olisi ollut tarjolla runsaasti. Nyt teoksessa päärooliin nousevat henkilöt, tieteellisten löytöjen ja innovaatioiden synty, mutta niihin liittyvät jännittävät kertomukset jäävät laihoiksi. Jenny ja Antti Wihurin rahasto ja Suomen tiedetoimittajain liitto ovat tukeneet kirjan julkaisemista. Taloudellisen panostuksen perusteena on ollut se, että kirja on tarkoitus jakaa kahtena kappaleena kaikkiin Suomen lukioihin. Tavoitteena on antaa lukiolaisnuorille kuva tieteen merkityksestä suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Tässä suhteessa tieteen lähestyminen henkilöiden kautta on ymmärrettävää. Silti on kysyttävä, olisiko sittenkin ollut parempi herättää kiinnostusta itse tutkimukseen. Siihen, miten kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävät tieteelliset keksinnöt ja yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti merkittävät innovaatiot ovat syntyneet. Merkit- tävää olisi ymmärtää, että tutkijat eivät välttämättä ole syntymäneroja, vaan kansainväliselle huipulle nouseminen edellyttää pitkäjänteistä puurtamista, kansainvälistä verkottumista, hyvin toimivan tiedejärjestelmän ja tutkimuskulttuurin sekä usein myös kosolti hyvää onnea. Yksi tämän päivän suurista haasteista suomalaisessa tutkimuksessa on tieteellisen kunnianhimon ja kiinnostuksen vahvistaminen. Se ei ole helppoa, sillä tieteellinen ura joutuu kilpailemaan vapaa-ajan harrastusten, perheen ja vaikkapa yhteiskunnallisen toiminnan kanssa. Keskustellessani muutama vuosi sitten Suomen akatemian virolaisen akatemiaprofessorin Mart Saarman kanssa hän valitti, että suomalaiset tutkijat lähtevät yleensä laitokselta heti työajan päättyessä, kun taas monet kansainväliset tutkijat jatkavat ahertamista myöhäiseen iltaan. Kuvaus on varmasti kärjistetty, mutta totta on, että tieteen kansainvälisen huipun saavuttaminen edellyttää usein sellaisia uhrauksia, joihin suomalaiset tutkijat eivät nykyisin ole välttämättä valmiita. Muiden tärkeiden asioiden laiminlyönti tutkimuksen vuoksi saattaa herättää jopa suoranaista pahennusta. Maailmalla on kuitenkin satoja tuhansia nousevia tutkijoita, jotka ovat valmiita suuriinkin henkilökohtaisiin uhrauksiin tavoitellessaan tieteen kansainvälistä kärkeä. Kilpailu on äärettömän kovaa ja tie huipulle on kapea. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 57 Lukiolaisia ajatellen kirja ei ole erityisen houkutteleva. Kaikki artikkelit ovat määrämuotoisia ja määrämittaisia. Kullekin kohteelle on varattu yksi aukeama. Kuvitus on niukkaa ja mustavalkoista. Kuvat ovat etupäässä henkilökuvia, tutkimuksen sisältöä ei ole tuotu esiin kuvan keinoin. Esittelyjen laajuudessa ja syvällisyydessä teos ei kilpaile Kansallisbiografian kanssa eikä se tutkimuksen käsittelyssä nouse kolmiosaisen Suomen tieteen historian tasolle. Kyseessä on suppea yleisesitys, jonka tarkoitus on antaa läpileikkaus eri aikakausien suomalaisista tutkijoista 1700-luvulta nykypäivään. Alkurajaus on toimiva. Ennen 1700-lukua ei juurikaan voida puhua omaehtoisesta suomalaisesta tieteestä tai suomalaisista tieteen huipulla. Teoksen esipuheessa toimittajat toteavat että ”aiheita ja henkilöitä punnittaessa kiinnitettiin huomiota tutkimussaavutusten kansainväliseen merkitykseen, mutta mukana on myös henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen kulttuurin ja yhteiskunnan kehitykseen”. Linjaus kertoo teoksen luonteen. Se on suomalaiselle lukijakunnalle tarkoitettu esitys, jossa painottuu varsin perinteinen näkemys siitä, miten tieteen keinoin on luotu ja kasvatettu kansakunta. Monet kohdehenkilöistä ovatkin ennen muuta kansakunnan rakentajia, eivät kansainvälisille foorumeille tähdänneitä tieteentekijöitä. Suomessa vaikuttaneita ulkomaisia tutkijoita ei ole nostettu esiin – suomalaisuus on käytännössä etnistä suomalaisuutta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki esitellyt tutkijat ovat luoneet pääosan tieteellisestä urastaan Suomessa. Tutkimukselle ominainen 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 ja välttämätön kansainvälisyys toki nousee esille artikkeleiden sisällä. Tiede on aina perusluonteeltaan kansainvälistä. Sen takia onkin oleellista kysyä, kuinka korkealle suomalaiset huiput nousevat kansainvälisesti? Keitä tunnetaan maailmalla ja ketkä jäävät kansallisen tason kuuluisuuksiksi? Nobelin palkinto, Fieldsin mitali, Millennium-palkinto ja eräät muut maailman arvostetuimmat tiedepalkinnot ovat yksi mittari, jolla voidaan arvioida tutkimussaavutusten kansainvälistä merkittävyyttä. Niiden suhteen tilanne on heikko. Puolitoista Nobel-palkittua tutkijaa sekä yksi Fieldsin mitalilla palkittu ja yksi Millennium-palkittu suomalainen kuuluvat ylimpään kategoriaan. Kakkoskategorian kansainvälisiä tiedepalkintoja suomalaiset ovat sentään viime vuosikymmeninä saaneet varsin ilahduttavassa määrin. Palkittujen kärkipäähän nousevat nobelistien Virtasen ja Granitin kanssa omassa rankingissani Ilkka Hanski ja Lars Ahlfors. Hanski on saanut muun muassa Balzan-palkinnon, Latsis-palkinnon ja vuonna 2011 pikku-Nobeliksi mainitun ruotsalaisen Crafoord-palkinnon. Lisäksi hänet on kutsuttu Royal Societyn jäseneksi – toisena suomalaisena kautta aikojen. Oman arvostuslistani kärjessä kansainvälisissä palkinnoissa on matemaatikko Lars Ahlfors, joka vuonna 1936 sai ensimmäisen IMU:n (International Mathematical Unionin) jakaman Fieldsin mitalin. Ahlfors oli saanut oppinsa sotia edeltävän ajan loistavassa ja kansainvälisesti tunnetussa funktioteoreettisessa koulukunnassa, jonka keskeisiä edustajia olivat olleet Ernst Lindelöf ja Rolf Nevanlinna. Toisen maailmansodan jälkeen Ahlfors siirtyi ensin Sveitsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin, missä hän kuoli vuonna 1996. Vuonna 1981 hän sai toisen merkittävän kansainvälisen palkinnon, vuodesta 1978 lähtien jaetun Wolfin palkinnon. Olli Lehto toteaa pienoiselämäkerrassa pientä harmia tuntien, että Ahlfors esiintyi yhdysvaltalaisena, vaikka Fieldsin mitalin saadessaan hän oli vielä täysin suomalainen tutkija. Mutta väliäkö sillä, tärkeämpää oli, että suomalainen tutkija loi uran, joka johti hänet omalla alallaan maailman huipulle ja Harvardin professuuriin. Tieteellisen merkittävyyden mittaamisessa yksi keskeisimmistä mittareista on sijoittuminen oman alan tutkimuksen kansainvälisissä sitaatti-indekseissä. Huippututkijana voidaan pitää sellaista, joka sijoittuu alallaan sadan kärkeen. Kymmenen kärkeen sijoittuvat kuuluvat jo timanttiliigaan. Ykköseksi jollain alalla sijoittuminen on siksi ehdottomasti maininnan arvoinen asia. Ilmastotutkija Markku Kulmala nousi vuonna 2011 geotieteiden viitatuimmaksi tutkijaksi, mikä olisi ollut syytä tuoda esiin. Nyt hyvin monissa artikkeleissa jää koko lailla auki se, millä kriteereillä mitaten kohteena oleva suomalainen tutkija on todella tieteen huipulla. Kahdella sivulla tätä on ymmärrettävästi vaikea selittää, mutta miksi artikkelit eivät olisi voineet olla niin laajoja, että niihin olisi saanut enemmän sisältöä ja kerrontaa? Kolmas tapa arvioida tutkijan kansainvälistä merkittävyyttä ovat eri maissa julkaistut tutkijaensyklopediat. Niissä suomalaiset eivät loista. Maailmalla tun- netuin lienee Oxford University Pressin julkaisema A Dictionary of Scientists, josta käytössäni on ollut ajantasainen verkkoversio. Se painottuu anglosaksisen tiedekäsityksen mukaisesti luonnontieteisiin, matemaattisiin tieteisiin ja tekniikkaan. Suomalaisia mukana on vain kolme: kemian alkuainejärjestelmää kehittämässä ollut Johan Gadolin (1760–1852), suku taustaltaan suomalainen tähtitieteilijä Friedrich Wilhelm August Argelander (1799–1875) ja nobelisti A. I. Virtanen (1895–1973). Argelander toimi vuosina 1823–37 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston observatorion johtajana ensin Turussa ja sitten Helsingissä, mutta merkittävimmän osan urastaan hän teki Saksassa Bonnin observatoriossa. Argelander oli syntynyt preussilaisessa Memelin (nykyisin Liettuan Klaipeda) kaupungissa ja opiskellut Königsbergin yliopistossa. Kansainvälisissä hakuteoksissa hänet luetaan saksalaiseksi. Britanniassa ja Yhdysvalloissa julkaistuja tutkijaensyklopedioita moititaan usein anglosaksisesti painottuneiksi ja kapeasti luonnontieteitä edustaviksi. Suomi kuului aikanaan saksalaiseen kulttuuripiiriin ja suomalainen termi tiede vastaakin paremmin saksalaista termiä Wissenschaft. Saksalaisen lexikografin Christian Gottlieb Jöcherin (1694–1758) klassinen Allgemeines Gelehrten-Lexicon I–IV (1750–51) sisälsikin joukon ruotsalaisia ja suomalaisia yliopistooppineita. Sen sijaan uudemmassa saksalaisessa tutkijaensyklopediassa Fachlexikon Forscher und Erfinder (Hans-Ludwig Wussing ym. 1992) suomalaisia on mukana vielä vähemmän kuin Oxfordin vastaavassa hakuteoksessa. Vain Ar- gelander on hyväksytty joukkoon, hänkin saksalaisena tutkijana. Suomalaiset tieteen huipulla -teos nostaa kansainvälisiin ensyklopedioihin verrattuna poikkeuk sellisen vahvasti esiin yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden edustajia. Tavoitteena on nostaa esiin tieteen merkitys suomalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan rakentamisessa. Humanistiset tieteet ovat usein luonteeltaan kansallisia, joten niiden alalla saavutuksia on vaikea verrata kansainvälisesti tunnetuimpiin tutkijoihin. Sellaisia maailmalla todella tunnettuja nimiä kuin vaikkapa alankomaalainen historioitsija Johan Huizinga, itävallanjuutalainen Egon Friedell, italialainen Umberto Eco tai ranskalainen Emmanuel Le Roy Ladurie ei Suomesta löydy. Mukaan hyväksytyt historioitsijat Gunnar Suolahti ja Eino Jutikkala jäävät nykylukiolaisille etäisiksi. Tunnetumpia hahmoja olisivat olleet vaikkapa kansainvälisestikin noteerattu Matti Klinge ja tavattoman monipuolinen ja uusia näkökulmia avannut Heikki Ylikangas. Jos Ylikangas kirjoittaisi kansainvälisistä aiheista englanniksi, hän olisi varmasti aivan maailman eliittiä. Tampereen yliopiston emeritaprofessori Marjatta Hietala tunnetaan maailmalla verrattain laajasti. Hän on toiminut historiatieteiden kansainvälisen komitean (Comité International des Sciences Historiques) puheenjohtajana, mutta tunnetaan myös arvostettuna kaupunkihistorian tutkijana. Terävintä kansainvälistä huippua edustavat eittämättä filosofit Georg Henrik von Wright ja Yhdysvalloissa keskeisen osan uraansa luonut Jaakko Hintikka. Kaiken kaikkiaan henkilövalinnat on omista lähtökohdistaan perustellusti tehty, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi helppo nostaa esiin. Teos kertoo oleellisen suomalaisesta tieteestä. Kansallisten tieteiden merkitys on ollut huomattavan vahva. Humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet rakentavat ymmärrystämme yhteiskunnasta, historiasta ja tieteen saavutuksista. Kansallisilla kielillä on ollut tärkeä asema tieteen tunnetuksi tekemisessä kansan parissa. Tiedebarometrit ja vaikkapa Tiede-lehden levikki kertovat siitä, että suomalaiset arvostavat tutkimusta ja oppineisuutta. Koulutus on ollut keskeinen kanava sosiaaliseen nousuun. Suomalainen tiede on näin ollut yksi niistä kivijaloista, joille suomalainen yhteiskunta on rakennettu. Mutta onko kansallisista lähtökohdista rakennettu tiedejärjestelmä syy sille, että suomalaiset eivät ole onnistuneet nousemaan aivan kansainvälisen tutkimuksen terävimmälle huipulle? Suomalainen tiedejärjestelmä on hämmästyttävän vahvasti ylhäältä johdettu. Opetus- ja kulttuuriministeriön poliittisen ohjauksen merkitys on etenkin 1960-luvulta lähtien ollut erittäin suuri. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että esimerkiksi Saksan liittohallituksen tukemat Max Planck -instituutit ovat kukin tieteellisissä linjauksissaan täysin itsenäisiä. Ja tulokset ovat olleet kieltämättä erittäin hyviä. Voi siis aiheellisesti kysyä, onko tiedejärjestelmä kohdallaan, jos ministeriön virkamiehet tietävät tutkijoita paremmin mikä on tieteen paras. Silloin tutkijat eivät ole ottaneet vastuulleen sitä tehtävää, joka heille kuuluu. Suomalaisen korkeakoulujärjestelmän viime vuosien uudistuksen yhtenä tavoit- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 59 teena on ollut vahvistaa yliopistojen, tiedelaitosten ja ammattikorkeakoulujen itsenäistä asemaa. On toivottavaa, että ne uskaltavat tehdä rohkeita ratkaisuja ja panostaa verrattomasti nykyistä enemmän tieteen huippujen tukemiseen. Huippututkimus ei ole demokraattista. Lopuksi pieni ajankohtainen vertaus. Kesällä 2014 pelattujen jalkapallon maailmanmestaruuskisojen jälkeen Englannissa käynnistyi vilkas keskustelu siitä, miksi maan menestys oli jälleen kerran odotettua heikompi. Yksi kokeneista maajoukkueratsuista osallistui keskusteluun toteamalla, että aivan liian harva englantilainen pelaaja lähtee kansainvälisiin sarjoihin saamaan laajempaa kokemusta. Ulkomaisia pelaajia sen sijaan rekrytoidaan laajasti Englannin liigan huippujoukkueisiin. Maajoukkuepelaaja totesi: ”pelkästään kansallisissa sarjoissa pelaamalla ei nousta kansainväliselle huipulle, vaikka sarjat olisivat kuinka kovatasoisia”. Lausuma soveltuu mutatis mutandis varsin hyvin myös tieteeseen. Kirjan takakannessa todetaan, että ”myös teoksen kirjoittajat ovat alojensa suomalaisia huippuja”. Tämä pitää hyvin paikkansa. Mukana ovat olleet suomalaisen tieteenhistorian kokeneet ja osaavat kirjoittajat. Toimittajat toteavat kuitenkin saatesanoissaan, että moniin aiheisiin oli ollut vaikeaa löytää pätevää kirjoittajaa. Syyksi selitettiin kova kilpailu huippututkimuksessa. Sen vuoksi etenkään nuorten tutkijoiden aika ei toimittajien mukaan riitä yleistajuisten kirjoitusten laatimiseen. Se on valitettavaa. Nobelisteille järjestetyt mediakeskustelut osoittavat vuosi vuoden jälkeen, että tieteen huipuilla on yleensä häikäisevän laaja ja syväl- 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 linen ymmärrys tieteen perimmäisestä olemuksesta. Ilman tällaista laajaa perspektiiviä ja näkyä tieteestä on vaikea nousta kansainvälisen tutkimuksen kärkeen. Kirjoittaja on dosentti ja Kansallisarkiston pääjohtaja. Käsiasioista käsitettävästi Annakaisa Suominen Martin Panelius, Risto Santti ja Jarkko S. Tuusvuori: Käsikirja. Teos 2013. Viime syksynä ilmestyneen Käsikirjan tekemistä on kirjoittajien mukaan ohjannut motto ”kaikki kädestä”. Käsikirjan käsi tarkoittaa koko yläraajaa: kättä, käsivartta ja sen muuhun ruumiiseen liittävää vyöosaa. Tästä syystä kirjassa puhutaan paljon kädestä myös yläraajana. Käsikirja sisältää yhteensä 11 lukua ”käsiasioista” muodostaen muhkean 767-sivuisen lukupaketin. Laajuudestaan huolimatta kirja on hyvin toteutetun taiton, jäsentelyn ja hakemistojen ansiosta helposti käsiteltävä ja luettava. Tällaista käsiasioihin perehtynyttä teosta ei ole aiemmin ilmestynyt suomeksi, eikä ulkomailtakaan löydy käsiä yhtä laajasti tarkastelevaa teosta. Kirja paikkaakin huomattavaa aukkoa. Käsikirjan monipuolisuus selittyy kirjoittajien taustoilla: Panelius on neurologian professori, Santti anatomian professori ja Tuusvuori on filosofi. Kirjoittajien osuuksia ei ole kirjassa eritelty, vaan koko kirja on laadittu yhdessä. Luontevaa on tietysti ajatella Paneliuksen kirjoittaneen eniten käden aivoyhteyksis- tä ja Santin perehtyneen käden rakenteeseen. Tuusvuoren voisi kuvitella filosofina vedelleen lankoja yhteen perehtymällä käsitteisiin ja esimerkiksi filosofian historiaan. Yhtä kaikki, kirjan vahvuus on syntynyt kirjoittajien yhteistyöstä: Käsikirja on harvinaisen monipuolisesti ja runsaasti käsiasioita esiin tuova teos. Aiheena käsi on valtavan laaja, minkä tekijätkin myöntävät. Näin laajan aiheen kanssa painivaksi kirja on hyvin jäsennelty. Aiheeseen johdattavan luvun jälkeen perehdytään käden rakenteeseen ja liikkeisiin. Huomiota kiinnitetään sekä anatomian historiaan että käden rakenteiden seikkaperäiseen esittelyyn. Jos jotakin puutetta tästä kirjasta haluaa hakemalla hakea, on se käsien mikrobiston sivuuttaminen. Käsien mikrobit ovat nimittäin erityisesti käsihygienian ja hoitotyön parissa toimiville henkilöille olennainen käsiin liittyvä asia, joten tätä aihetta olisi voinut tarkastella käsien ihosta kirjoitettaessa. Käsikirjassa käsien desinfektioon viitataan vain muutamalla lauseella luvussa yhdeksän. Kirjan kirjoittajat tarkastelevat kyllä esimerkiksi käsien ja ihon rakenteen kohdalla sormenjälkien yksilöllistä ihokuviointia. Myös käden mikrobisto on yksilöllinen; mikrobiston tunnistamisen avulla on kyetty identifioimaan henkilöitä tilanteissa, joissa sormenjälkiä ei ole ollut saatavilla. Yksilön käsitys omasta kehosta ja kädestä perustuu moneen eri aistiin. Tällaisista havainnoista olemme voineet lukea myös aivan viimeaikoina julkaistuista psykologisista tutkimuksista. Rakenteen pohdinnan kohdalla kirjoittajat kiinnittä- Käsikirjan selkeä kuvitus havainnollistaa hyvin tekstiä. ja sen tyylikäs taitto lisää kirjan luettavuutta. Graafinen suunnittelu on Jenni Saaren. Myös kuvien lähteet on lueteltu kiitettävästi. vät huomiota myös käden pulmallisuuteen käsitteenä. Kuten tekijät huomauttavat, kaikille käden osille ei ole ollut olemassa suomenkielisiä nimiä, joten he ovat päässeet muodostamaan myös uudissanoja. Niinpä esimerkiksi käden ja jalan pääte-elimiä voimme tekijöiden ehdotuksesta kutsua jatkossa sormen ja varpaan yhdistävällä sanalla ”sorvas” (lat. digitus). Kolmannessa luvussa kirjoittavat käsittelevät käden evoluutiota. Tällainen evolutiivinen tarkastelu on tarpeen erityisesti käden soveltuvuuden ja joustavuuden havaitse miseksi. Kirjoittajien mukaan käden voittoisuuden taustalla onkin käden ”liiaksi täsmentymätön erin omaisuus”, jolla tekijät viittaavat juuri käden monikäyttöisyyteen. Neljännessä luvussa tartutaan käden ja käsivarren liikkeiden taustalla olevaan monikerroksiseen hermotusjärjestelmään. Liike- ja tuntoviestintää on selitetty yleistajuisesti ja kiinnostavalla tavalla. Erinomaiset kaavakuvat havainnollistavat ja tukevat selityksiä. Viidennessä luvussa kirjoittajat tarkastelevat kättä yksilönkehityksen tasolla. Luvussa käsitellään käsiasioita taitojen kehittymisestä ainasukupuolelle tunnusomaisiin jäsenpiirteisiin asti. Myös kätisyyden syntyä ja kätisyystutkimuksia tarkastellaan tarkemmin. Tätä oppimisvalmiuksien näkökulmaa jatkaa seuraava luku, jossa käsiä tarkastellaan käsitöiden kautta. On mainiota, että tekijät korostavat esimerkiksi omasta kädestään kiinnostuneen lapsen toiminnan tukemista ja ylipäätään tietojen ja käsitaitojen yhteyttä. Älykkyyden ja käsikeskeisyyden korostaminen herättää kuitenkin kysymyksiä. Käden etusija perustuu heidän mukaansa siihen, että se on ”kokemuksellinen polttopiste” yksilön ja ympäristön suhteessa. Käsissä on myös suhteellisen huo- mattava osuus sensorisia ja motorisia ratoja. Tässä tarkastelussa kirjoittajat tuovat esiin aivojen ja kasvatuksen kannalta olennaisen joustavuuden käsitteen. Tässä kohdin olisi voinut korostaa vieläkin enemmän aivojen plastisuutta ja muuntautumiskykyä, joka yksilöllä on käytössään esimerkiksi käden toiminnan rajoittuessa tai puuttuessa kokonaan. Selostukset yläraajaan liittyvistä vammoista ovat kiinnostavaa luettavaa. Varmasti jokainen käsiään käyttänyt on elämänsä aikana törmännyt näihin ongelmiin. Käsien suuri loukkaantumisriski näyttäisikin olevan läheisessä yhteydessä niiden runsaaseen käyttöön. Kirjoittajat pohtivat myös sitä, mitä pahaa käsillä voidaan tehdä ja millaisia kauhuromantiikan aineksia niistä on löydettävissä. Myös ruumiin tuottaman äänen ja käden liikkeen suhdetta pohditaan. Käden käyttämisen yhteys sujuvaan viestimiseen tulee tässä luvussa nostetuksi esiin. Kirjoittajat tarkastelevat myös käden toimia sosiaalisissa suhteissa. Ihmisen sosiaalisuus liitetään laajempaan kädellisille kehittyneeseen sosiaalisuuteen, johon kuuluvat yhteisöllisyys ja yhdenmuotoistuminen. Kymmenennessä luvussa kirjoittajat paneutuvat tarkemmin kädestä käytettyihin sanallisiin ilmaisuihin. Kirja auttaa lukijaa oivaltamaan käsiaiheisten sanojen piirin laajuutta ja sanojen etymologiaa. Käsisanastoa tarkastelemalla voidaan käsi nähdä ”maailman hahmottamisen luovuttamattoman hyödyllisenä apuvälineenä”. Tekstissä käytetyt kaunokirjalliset esimerkit tuovat hyvin esiin sen, miten käsittäminen kulkee ”kouraantuntuvimmista merkityksis- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 61 tä kaikkein abstrakteimpiin merkityksiin saakka”. Kirjoittajat vilje levät myös itse tekstissään käsi- sanasta johdettuja sanoja ikään kuin osoittaakseen niiden käytön yleisyyttä ja laajuutta. Viimeinen eli yhdestoista luku käsittelee koskettamiseen liittyviä aiheita. Esiin tulee käden herkkä puoli ja myös sen hyvää tekevä vaikutus. Käsi onkin kirjoittajien mukaan läsnä ”kädellisen elämän avainasioissa”. Käsikirjan voidaan sanoa olevan hyvin kirjoitettu teos tärkeästä aiheesta. Kirja on lähes kauttaaltaan kirjoitettu yleistajuisesti lukuun ottamatta joitakin kielellisiä koukeroita. Se on kiinnostavaa ja sopivaa luettavaa jokaiselle. Teos auttaa ymmärtämään kättä hyvin monelta suunnalta, sillä kirjoittajien kolme lähestymistapaa on pätevästi yhdistetty tässä kirjassa. Käsikirjan käsi on monipuolinen liikkuja ja liikuttaja, jossa yhdistyvät kokemus ja ajattelu. Kaikki kirjassa käsitellyksi tulleet moninaiset teemat ovat teoksessa tarpeellisia. Käsikirja on onnistunut yhteenveto aiheesta, jota on miltei mahdoton rajata. Kirjoittajat eivät turhaan kuvaa kättä aarteeksi, josta on pidettävä huolta. Kirjasta välittyy eräänlainen huoli jonkin tähdellisen, kuten käsityötaidon, katoamisesta. Kirjoittajat nivovat aiheensa ansiokkaasti myös nykykulttuurin ilmiöihin pohtiessaan käsillä koskettamisen suhdetta mobiililaitteisiin ja tulevaisuuden tietojenkäsittelyyn. Kädellä tekemisen yksipuolistumiskehityksen esiin nostaminen onkin yksi kirjan lukuisista ansioista. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, joka on tutkinut käsiasioita myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 Sotaa rauhan oloissa Hannes Saarinen Robert Gerwarth ja Johan Horne (toim.): Sodasta rauhaan. Väkivallan vuodet Euroopassa 1918–1923. Vastapaino 2013. Julkisuudessa historiasta keskustellaan yhä useammin tasavuotismuisteluina, kuten tänäkin vuonna. Sata vuotta ensimmäisen maail mansodan syttymisestä on nostanut pinnalle lähes samat aiheet, joista jo 1920-luvulla puhuttiin: sodan syttymisen syyt, syyllisyys, valtavat ihmishenkien menetykset ja tuhoisa väkivalta. Maailmansodan vielä kestäessä Venäjän bolševikit ottivat vallan Pietarissa. Vuonna 2017 muisteltaneen ”Lokakuun suurta sosialistista vallankumousta”. Mutta tuskin se ymmärretään enää ”uuden aikakauden alkuna maailmanhistoriassa”, kuten virallisissa Neuvostoliiton historioissa oli tapana todeta. Ideologinen sanoma on haalistunut. Tullaanko sen sijaan keskittymään kaikkeen siihen väkivaltaan, joka – eikä pelkästään Venäjällä – jopa kasvoi 1920-luvun alussa? Samana vuonna 2017 Suomi aikoo näyttävästi juhlia itsenäisyytensä merkkivuotta. Eikä siinäkään yhteydessä voitane sivuuttaa seuraavan vuoden 1918 alussa puhjennutta veristä sisällissotaa. Hyvällä syyllä 20. vuosisataa, lähinnä sen ensimmäistä puoliskoa, on luonnehdittu väkivallan vuosisadaksi, ”eurooppalaiseksi sisällissodaksi”. Ensimmäistä ja toista maailmansotaa on tutkittu erittäin runsaasti, merkkivuosia muistettu. Kuitenkin vaihe välittömästi sodan jälkeen on jäänyt vähemmälle huo- miolle, etenkin laajemmassa ja vertailevassa eurooppalaisessa mittakaavassa. ”Suuri sota” päättyi länsirintamalla keskus- ja ympärysvaltojen väliseen aselepoon vuonna 1918, mutta sitä seuranneet Pariisin rauhansopimuksetkaan eivät saaneet aseellisen väkivallan käyttöä loppumaan mantereella. Hiljakkoin suomeksi ilmestynyt Robert Gerwarthin ja John Hornen toimittama artikkelikokoelma Sodasta rauhaan. Väkivallan vuodet Euroopassa vuosina 1918– 1923 pyrkii tuoman uusia näkökohtia tämän vaiheen historiaan. Kirjan alkuperäinen englanninkielinen otsikko War in Peace korostaa vielä selvemmin ajatusta sodan jatkumisesta. Alaotsikon neljän vuoden aikarajaus ei koske kaikkia artikkeleita, kumouksellinen vuosi 1917 on vahvasti mukana eikä tarkastelu aina pääty vuoteen 1923, joskin jälkimmäinen vuosiraja sinänsä on perusteltu. Tilanne alkoi silloin rauhoittua merkittävästi koko mantereella – ainakin hetkeksi. Kirjan johdannossa Gerwarth ja Horne luonnehtivat sodanjälkeisen ajan väkivallan eri muotoja. He muistuttavat, miten vuodet 1917– 23 olivat ”täynnä vallankumouksia, vastavallankumouksia, etnisiä selkkauksia, juutalaisvainoja, itsenäisyyssotia, sisällissotia ja valtioiden välisiä konflikteja”. Keskeisen merkityksen he antavat ”erilaisten miliisijoukkojen, kapinallisten ja vastavallankumouksellisten” harjoittamalle poliittiselle väkivallalle. Valtiollista väkivaltaa tässä yhteydessä ei mainita, vaikka siitäkin tuodaan myöhemmin esimerkkejä. Teoksen kaksi ensimmäistä artikkelia on omistettu bolševismille ja sen seurauksille. Michiganin yliopiston Venäjän vallankumouk- sen asiantuntija, emeritusprofessori William G. Rosenberg on kirjoittanut tiivistelmän poliittisesta väkivallasta Venäjän sisällissodassa. Robert Gerwarth ja John Horne pohtivat luvussaan ”Kuvitelmien bolshevismi” vallankumouksen pelkoa ja vastavallankumouksellista väkivaltaa vuoden 1917 jälkeisessä Euroopassa. He antavat ymmärtää, ettei bolševismin todellista vaaraa muualla Euroopassa juuri ollut. Tosin tämä jälkipolvien historioitsijan oivallus ei kaada sitä tosiseikkaa, että aikalaisten toimintaan vaikuttivat vahvasti heidän silloiset uskomuksensa, olivatpa ne todenperäisiä tai eivät. Omassa esseenomaisessa artikkelissaan ”Punaista vihollista vastaan” Robert Gerwarth siirtää katseensa vastavallankumouksellisten toimiin sodan hävinneissä KeskiEuroopan maissa. Varsinaisena väkivallan tutkimisen kohteena ovat Saksan Freikorpsit sekä Itävallan ja Unkarin vastaavat ryhmät. Vallinneita mielialoja kuvatakseen hän siteeraa pitkiäkin katkelmia aikalaisten omaelämäkerrallisista kirjoituksista. Jostain syystä Freikorpsien ja Reichswehrin jäsenten tuella tehtyä Kappin vallankaappausyritystä vuonna 1920 Saksassa ei pohdita eikä edes mainita. Teokseen sisältyy myös Suomi-osuus. Artikkelissaan ”Vallankumous, sisällissota ja terrori Suomessa vuonna 1918” suomalaiset tutkijat Pertti Haapala ja Marko Tikka totevat sen olleen kuolonuhrien määrällä mitattuna yksi kaikkein verisimmistä sisäisistä konflikteista 1900-luvun Euroopassa. Heidän erinomainen tiivistelmänsä on ilmeisesti kirjoitettu ulkomaisia lukijoita ajatellen, suomalaiset toki tuntevat kirjoittajien tutki- mustulokset yksityiskohtaisemmin jo entuudestaan. Sodasta rauhaan -kirjan toimittajat korostavat, että väkivaltaa, erityisesti poliittista väkivaltaa, esiintyi tutkittuna aikakautena lähinnä vain sodan häviäjävaltioissa. Teoksen artikkelit ovat siten kohdentuneet maantieteellisesti Keski-, Itäja Kaakkois-Eurooppaan. Kirjan mukaan Länsi-Euroopan ”vakaissa demokratioissa” ilmeni hyvin vähän poliittista väkivaltaa. Voittajavaltio Italia on mukana ”häviäjien” joukossa, koska tunnetun Gabriele D’Annunzion levittämän iskulauseen mukaan maan voitto ”lyötiin rammaksi” (vittoria mutilata). Asenne viitoitti tietä fasistien väkivaltaiselle etenemiselle. Tätä vaihetta Rooman Sapienza-yliopiston tunnettu fasismin tutkija professori Emilio Gentile kartoittaa faktavoittoisessa artikkelissaan ”Fasismin perusteet ja totalitarismin synty”. Ranskan sisäpoliittisia selkkauksia, muun muassa ammattiliittojen kanssa, käsittelee Dublinin Trinity Collegen Euroopan nykyhistorian professori John Horne ”vastaesimerkkinä”. Ison-Britan nian ydinalueiden tavoin Ranskassa oli muuhun Eurooppaan verrattuna lähestulkoon rauhallista. Euroopan länsilaidalla oli kuitenkin yksi kriisialue: Irlanti. ”Brittien väkivalta Irlannin itsenäisyyssodassa” on Anne Dolanin tarkasteltavana. Julia Eichenberger puolestaan on verrannut irlantilaisia ja puolalaisia, useimmiten nuoria sotijoita. Katse kohdistuu heihin sekä siviilissä että sotilaina. Yksi väkivallan muoto ja peruste, johon kirjassa kiinnitetään erityistä huomiota, on etninen väkivalta. Sillä tarkoitetaan väkivaltaa kansojen kesken tai kansallisista vaikuttimista etenkin rajaseuduilla syntynyttä väkivaltaa. Tähän lohkoon on sijoitettu Tomas Balkelisin katsaus Baltian maiden suojeluskuntatyyppisistä puolustusjärjestöistä 1920-luvulla. John Paul Newman puolestaan kohdistaa huomionsa Balkanille, jonka levottomuudet edelsivät ensimmäistä maailmansotaa. Hän aloittaa lyhyellä katsauksella Balkanin poliittisen väkivallan jatkuvuuksista ja katkoksista 1900-luvun alkupuolella. Maailmansodan päättyessä Serbia kuului voittajiin ja Bulgaria häviäjiin, muut Balkanin kansat jäivät näiden ääripäiden väliin. Siten Newman näkee 1920-luvulla kaksi väkivaltavyöhykettä: ”klassisen etelän” (lähinnä Bulgarian) sekä ”Adrianmeren rannikon ja KeskiEuroopan”. Ugur Ümit Üngör jatkaa aihetta toisesta näkökulmasta: muslimien väkivaltaisesta kohtelusta Balkanin vuosien 1912–13 sodissa. Luhistuvassa Osmanien valtakunnassa hän kuvaa armenialaisiin kohdistunutta kansanmurhaa Anatoliassa ja viimeisenä Kaukasian hävityssotia ja joukkoteloituksia vuosina 1917–23. Kaikissa näissä tapauksissa sissitaistelijoilla oli vahva rooli. Erityisen mielenkiintoinen juuri tällä hetkellä on Victorian yliopistossa vaikuttavan asiantuntijan Serhy Yekelchykin kirjaan kontribuoima Ukraina-luku. Hänen lähtökohtanaan on kysymys: Ketkä ovat ”kansakunnan asialla” ja miksi. Eri puolilla Ukrainaa käytiin vuoden 1918 jälkeen lukemattomia pieniä ja suuria kahakoita ja taisteluja, joissa samat ihmiset saattoivat vaihtaa useammankin kerran puolta tilanteen mukaan. Yekelchyk toteaakin, ettei vuosien 1917–20 ”kaoottisia tapahtumia” T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 63 kannata tarkastella ”yhdistyneen Ukrainan kansan itsenäisyystaisteluna, vaan mutkikkaiden ideologisten selkkausten ja paikallisten yhteenottojen kokonaisuutena”. Sodasta rauhaan on siihen kirjoittaneiden tutkijoiden pitkän yhteistyön tulos. Suurin osa heistä tutustui toisiinsa Dublinissa vuosina 2008 ja 2010 pidetyissä työpajoissa. Euroopan tutkimusneuvosto on tukenut projektia ja teoksen julkaisua. Useimmat kirjoittajat, vaikka ovatkin taustaltaan eri kulttuureista, maista ja kielialueilta, vaikuttavat nykyisin englanninkielisissä yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa. Osa heistä on alansa asiantuntija-professoreita, osa nuoria tutkijatohtoreita. Väkivaltailmiöiden selvittäminen eurooppalaisena ilmiönä yhdistää kaikkia artikkeleita, mutta ote ja käsittelytapa vaihtelevat. Joukossa on informatiivisia yleiskatsauksia, toiset kirjoitukset taas ovat erikoistuneet yhteen tai muutamaan ilmiöön. Jääkin miettimään, onko Euroopan historia sittenkin vain yksityiskohtiensa enemmän tai vähemmän satunnainen summa vai onko olemassa jokin voimakkaasti yhdistävä ilmiö tai tekijä, vaikkakin negatiivinen. Tähän pohdiskeluun kirja tarjoaa kaikin puolin monipuolista luettavaa. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen historian professori. Aate, joka viehättää edelleen Aki Alanko Tarmo Kunnas: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena 2013. Kirjallisuuden emeritusprofessori Tarmo Kunnas (s. 1942) on työskennellyt yliopistotutkijana ja opettajana Helsingissä, Pariisissa, Göttingenissä ja Jyväskylässä. Enemmän aatehistoriaan kuin kirjallisuuteen kallistunut tutkimus ei ole kuitenkaan yllättävä, sillä Kunnas on käsitellyt fasismin, filosofian ja kirjallisuuden kytköksiä jo väitöskirjassaan Drieu La Rochelle, Céline, Brasillach et la tentation fasciste (1972). Lisäksi hän on tutkinut samaa aihealuetta Knut Hamsunia käsittelevissä julkaisuissaan (2006; 2010). Aikaisempien tutkimustensa pohjalta Kunnas pyrkii yhä hakemaan vastausta siihen, miksi sotien välisenä aikana monet ihmiset, eurooppalaista älymystöä myöten, vaikuttuivat fasistisista liikkeistä. Kuten hän itsekin toteaa tuoreen kirjansa esipuheessa, asioita on mahdollista ymmärtää, vaikka niitä ei voisikaan hyväksyä. Tällöin on yritettävä asettautua siihen tilanteeseen ja ympäristöön, jossa aikalaiset elivät. Kirjan toinen pääotsikko Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana antaa maantieteellisesti rajatun, mutta varsin laajasti lupaavan näkökulman asiaan. Kunnas rajaa järkevästi aineistonsa hiukan yli 70 eurooppalaisen intellektuellin fasismisuhteen tarkasteluun. Teema on silti mittava, sillä he kaikki edustavat useita Euroopan kansallisuuksia, aina Pohjoismaita myöten. Alun johdannon ja fasismin valtiokohtaisten kronologioiden jälkeen kirjassa pohditaan, miten fasismista lumoutuminen ilmeni eurooppalaisten intellektuellien kohdalla. Lopuksi Kunnas tarkastelee Nietzschen usein väärinkäsitettyä ja -käsiteltyä yhteyttä fasismiin. Näennäinen rauha ja järjestys Alussa olisi voinut olla oma keskitetty lukunsa sille, miksi fasismista lumouduttiin ja miksi sitä haluttiin tukea. Tähän kysymykseen on jo aiemmissa yhteyksissä haettu vastauksia. Demokratia, joka oli monessa eurooppalaisessa maassa vielä nuorta ja horjuvaa, koettiin toimimattomaksi ja sekasortoa tuottavaksi. Tässä tilanteessa kaivattiin lujia järjestyksen tuojia, jollaisina fasismin keulakuvina purjehtineet Mussolini ja Hitler tunnettiin. ”Fasismi tarjosi monille levottomille sieluille näennäisen rauhan ja järjestyksen”, kiteyttää Kunnas (s. 231). Yhtä lailla vallinnutta ajan kulttuuria pidettiin rappeutuneena, mikä tuo mieleen tietenkin 1920-luvun iloisen hedonistisen kone- ja kaupunkikulttuurin. Fasismi ei ehkä syntynyt varsinaisesti antiteesinä sitä vastaan, mutta myöhemmässä tarkastelussa siitä on helppo löytää vallinneen aikalaiskulttuurin kritiikkiä. Monet intellektuellit kaipasivat ajan henkisen ilmaston tilalle jotain arkaaisempaa ja alkuvoimaisempaa. Olisiko tässä ollut myös taustalla juuri koettu ensimmäinen maailmansota, joka merkitsi monen eurooppalaisen älymystön jäsenen kohdalla TIEDEKIRJA Helsingin kirjamessuilla osasto 6e81, Turun kirjamessuilla osasto A53–54 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 uskon romahdusta edistykseen ja ihmiseen? Kunnas ei ota asiaa paljonkaan esille. Joka tapauksessa fasismista viehättyneiden ajatuksista tulee vastaan kaipuu johonkin turmelemattomaan tilaan, joka olisi ajallisesti jossain kaukana. Osuva on myös tekijän huomio, että fasististen johtajien vaaralliselle politiikalle oltiin yksinkertaisesti sokeita. Pimeitä voimia ei nähty loistavan julkisivun takaa. ”Sota on kaunis” Kunnas on nähnyt paljon vaivaa perehtyessään laajasti fasismista vaikuttuneiden ajattelijoiden ja kirjailijoiden tuotantoon. Tämän pohjalta on huomattavissa, että liikkuessaan pitkin Eurooppaa fasismi sai maakohtaisia ilmiasuja etääntyen joskus hyvinkin kauaksi alkuperäisistä lähtökohdistaan. Suomessa esimerkiksi fasismista lumoutuminen ilmeni ajatuksissa, joissa vahva Suomi kokoaisi suojaansa suomensukuiset kansat ja taistelisi idän uhkaa vastaan, eikä tämän aatteen pontimeksi tarvittu varsinaisesti ulkoa tuotua fasismia. Tähän nähden ei ole hämmästyttävää, että monen tutkitun intellektuellin sitoutuminenkin fasismiin oli vaihtelevaa. Kunnas tuo ilahduttavasti esiin, että joidenkin suhde fasismiin oli lyhytaikainen, vähintään problemaattinen. Esimerkiksi fasismin kommunisminvastaisuutta eivät kaikki pystyneet jakamaan. Jotkut eurooppalaiset älymystön edustajat uskalsivat myös protestoida kansallissosialismin äärimmäisiä ideoita vastaan. Vaihtelevien maakohtaisten ilmentymien valossa ei ole yllättävää, että todella lujaa ja yhtenäistä fasistista paneurooppalaisuutta ei kehittynyt edes siinä vaiheessa toista maailmansotaa, kun Hitler oli käytännössä Euroopan valtias. Kunnas antaa ymmärtää, että monien intellektuellien fasismiyhteyksissä oli yksinkertaisesti opportunismiakin, eli halua hyötyä tilannetta hallinneista voimista. Fasismista lumoutuminen ei ole ollut tällöin aitoa ja selväpiirteistä. Tutkimukselle onkin pelkästään eduksi, kun fasismista viehättyminen nähdään problemaattisena käsitteenä. Fasismista vaikuttuneet intellektuellit jakoivat ainakin joissain määrin, fasistien ”sota on kaunis” -näkemyksen. On veikeää, että tavallaan oman lähtökohtansa vastaisesti fasistissuuntautuneet eurooppalaisälyköt viehättyivät fasistisesta anti-illektualismista, jossa suhtauduttiin kriittisesti koulutukseen, sivistykseen ja niitä edustaviin ihmisiin. Sen tilalla arvostettiin primitiivisyyttä ja luonnollisuutta, josta löytyisivät terve energia ja elinvoimaisuus. Puritaanisuus ja asketismi kiehtoivat myös fasistisesti suuntautuneita intellektuelleja. Konservatiivisessa hengessä naisille haluttiin antaa perinteiset roolit ja materialismiin suhtauduttiin kriittisesti. Monenlaista lumoutumista Kuten jo aiemmin tuli todetuksi, Kunnas on perehtynyt kiitettävän seikkaperäisesti monia eurooppalaisia maita edustavien intellektuellien ajatuksiin ja tehnyt aateanalyysia lukemistaan teoksista. Pohjoismaitakaan ei ole unohdettu. Suomalaiset fasismiin ihastuneet kirjailijat ja mielipidevaikuttajat saavat erityishuomiota Kunnaksen käsittelyssä. Tunnetuimpia heistä olivat muuan muassa runoilija ja professori V.A. Koskenniemi, kirjailija Maila Talvio sekä sä- veltäjä Yrjö Kilpinen, joskin kenenkään kohdalla eivät toki täyty täyden kansallissosialistin kriteerit. Samalla tuodaan esiin monia tuntemattomammaksi jääneitä ajattelijoita näkemyksineen yksistään jo fasismin ”emämaista” Italiasta ja Saksasta. Jopa tunnettu englantilaiskirjailija D. H. Lawrence asetetaan fasismista viehättyneiden kulttuurivaikuttajien seuraan. Esityksessä on ajoittain tiettyä luettelomaisuutta, jossa ei pysähdytä problemaattisesti pohdiskelemaan, miksi juuri kyseinen ajattelija viehättyi fasismista. Henkilökohtaisen vaikuttumisen motiivit eivät tule aina selvästi esiin. Tällöin ilmaan jää kysymyksiä siitä, oliko kyse opportunismista, oman aseman tai hengen menettämisen pelosta tai todellisesta uskosta Mussolinin tai Hitlerin hyväätekevyyteen. Martin Heideggerin kohdalla tätä vaikuttumista sentään pohditaan, kenties siksikin, että tunnetun filosofin valitettava poliittinen erehdys muistetaan hyvin. Tosin jo 1930-luvun mittaan Heidegger alkoi suhtautua kansallissosialisteihin kriittisesti. Jäin kaipaamaan kirjan alusta suorempia perusteluja sille, miksi juuri kyseiset ajattelijat ja kirjailijat on valittu käsiteltäviksi. Tämän lisäksi pitkälti kirjallisen tuotantonsa kautta kuvattujen älykköjen suhde konkreettiseen, toimivaan fasismiin jää hivenen hämäräksi. Esimerkiksi ”Elämä taisteluna” -luvusta on vaikea saada käsitystä, ovatko kuvatut ajattelijat toimineet fasismin ideologisina arkkitehteina vai ottaneet siitä aineksia katsomuksiinsa vasta sitten, kun fasismi on alkanut jyllätä tosissaan. Onko kuvauksen kohteena siis fasismin lumous vai fasismi sen henkisten T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 65 rakennusmiesten muovaamana? Tähän kysymykseen on ajoittain vaikea saada vastausta. Saattaa olla, että Kunnaksen tarkoituksena ei ole ollutkaan pohtia fasismista lumoutumisen tarkempia yksilöllisiä motiiveja, vaan enemmänkin lumoutumisen henkilökohtaisia ilmentymiä yksilötasolla ja jossain määrin myös kansallisessa horisontissa. Ilmentymät olivat lopuksi erittäin tapauskohtaisia ja monet intellektuellit pystyivät ottamaan myös älyllistä etäisyyttä fasismin opinkappaleisiin. Historian ikuinen varoitus Kunnas on tehnyt ansiokasta työtä ja nähnyt vaivaa tuodakseen esiin aiemmin huomaamattomaksi jäänyttä tietoa. Vaikka tutkimus on tuore, se ei tuo esiin mitään järisyttävän uutta, vaan toimii enemmänkin hyvänä, kokoavana synteesinä. Fasismista lumoutumisen pohdiskelu ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan Kunnaksenkaan mielestä. Esipuheessaan hän toteaa nykyisen maailmamme jatkavan suuren ja kovan politiikan perinnettä, jossa vaikeat totuudet myös lakaistaan joskus maton alle, vaikka fasistista ihanteista onkin monessa suhteessa luovuttu. Fasismiin hyvin istuvat vallanhalu, aatteellinen manipulointi ja usko illuusioihin väijyvät yhä kaikkea poliittista toimintaa. Historiantutkimus syntyy yleensä vallitsevan ajan tarpeista ja tavoitteista käsin. Julkaistut tutkimukset saattavat kertoa samalla epäsuorasti oman julkaisuajankohtansa arvoista, asenteista ja kulttuurisista ilmiöistä. Pitkin alkanutta vuosituhatta on ollut havaittavissa, että äärioikeistolaisista dogmeista ammentavat näkemykset ovat ottaneet tulta ja saaneet kannattajia esimerkiksi 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 niin sanotussa uudessa traditionalismissa, jossa vastustetaan ylikansallisia järjestelmiä ja markkinoiden ylivaltaa, puolustetaan kansallisia tai perinteisiä arvoja ja ajatellaan uskonnosta hyvää. Euroopassa on tapahtunut uusoikeistolainen käänne politiikassa. (Kari Salminen: ”Perinteisten arvojen puolustajia on moneen lähtöön”, Kanava 7/2013). Kokonaan oma lukunsa ovat radikaalit ja militantit äärioikeistolaiset pienryhmittymät, joita ei voi ohittaa aivan olankohautuksella enää Suomessakaan. Fasismi lumoaa ja kiehtoo siis edelleen. Meidänkin ajassamme fasismiin saatetaan uskoa turvan antajana ja vaikeuksien ratkaisijana samoin perustein kuin maailmansotien välisen ajan Euroopassa. Tältä pohjalta olisi aiheellista miettiä, miten yhteiskunta- ja sosiaali politiikkaa voisi toteuttaa niin, että fasismiin uskovien joukko ei kasvaisi liian suureksi ja vaikuttavaksi. Kirjoittaja on filosofian maisteri ja historiaan erikoistunut vapaa toimittaja ja kriitikko. Ikonia kaatamassa Maria-Liisa Nevala Minna Maijala: Minna Canth, herkkä, hellä, hehkuvainen. Otava 2014. Sen jälkeen kun uuskritiikki suisti vallasta elämäkerrallisen tutkimuksen, sellaista uskalikkoa ei ole ilmaantunut, joka olisi esittänyt väitöskirjakseen kirjailijaelämäkerran. Ei edes tämän hetken kir- jailijaelämäkertojen ekspertti Panu Rajala väitellyt aikoinaan F. E. Sillanpään elämäkerralla vaan tämän romaanin Silja synnyllä. Suurelle yleisölle kirjallisuudentutkimus sen sijaan näyttäytyy kirjailijaelämäkertoina. Teokset luetaan teoksina ja elämä omana teoksenaan ja odotetaan, että kirjailijan taustoista paljastuisi jotain salattua. Kiinnostavana koetaan se, mikä teosten maailmassa vastaa kirjailijan omaa elämää, vaikka tutkijat kuinka yrittävät vakuuttaa, että sellaista suoraa yhteyttä ei ole. Koska kirjallisuustiede ei ole ollut kiinnostunut elämäkerrallisesta tutkimuksesta, sen metodiikkaa ei ole juurikaan kehitetty. Elämäkerrat ovat edelleen samaa elämä ja teokset -tyyppiä kuin vuosikymmeniä sitten. Myönnettävä toki on, että suorat elämän ja tuotannon rinnastukset ovat nykyään harvinaisia, mutta elämän ja tuotannon monimutkaista problematiikkaa kukaan ei ole onnistunut ratkaisemaan, eivät edes kirjailijat itse. Elämäkerrat kertovat aina likiarvoista, mutta se ei tee niitä vähemmän kiinnostaviksi. Vaikka elämäkerroilla ei tullakaan tohtoreiksi, väitöskirjana julkaistu tieteellinen tutkimus voi antaa kimmokkeen ja perustan elämäkerralle. Näin on syntynyt Minna Maijalan teos Minna Canth, herkkä, hellä, hehkuvainen. Järjestyskin on aivan oikea. Ensin analysoidaan ja tulkitaan tuotanto tieteellisessä tutkimuksessa, sitten sijoitetaan se kirjailijan elämänkulkuun. Ongelmaton lähtökohta ei kuitenkaan ole, sillä vaatii erityistä tarkkuutta ja kriittisyyttä pitää erossa tuotannosta tehdyt johtopäätökset ja niiden merkit kirjailijan elämässä. Varuillaan on syytä myös olla sen suhteen, että ei ryhdy etsimään elämästä tuotannon merkkejä. Kirjailijan elämän tärkein manifestaatio on hänen tuotantonsa, johon luen myös kirjeet tai päiväkirjat, joissa kirjailija voi tietoisesti rakentaa kuvaa itsestään. Kirjeet ja päiväkirjat ymmärretään helposti totuudellisempina kuin kaunokirjallinen tuotanto, mutta ne ovat yhtä petollista lähdeaineistoa kuin kaikki muukin, mitä kirjailija kirjoittaa. Kirjailijan toimenkuvaan kuuluu huiputtaminen ja huijaaminen. Kaiken elämäkerrallisen tutkimuksen perustana on tietenkin tekstianalyysi ja tekstin tulkinta. Mutta yhtä tärkeänä tulevat historian, sosiologian, filosofian, psykologian ja muiden taiteiden tutkimusmenetelmät aina kohteesta riippuen. Kirjoittajalta vaaditaan myös erittäin laajaa yleissivistystä ja lukeneisuutta, niin että hän osaa orientoitua erilaisten vaikutusten verkostoissa. Erityisen tärkeää on osata erottaa oman kohteensa kannalta olennainen ja epäolennainen. Helposti tutkija lähtee seuraamaan sinänsä kiehtovia johtolankoja, joilla ei sitten lopulta ole konkreettista merkitystä oman tutkimuskohteen kannalta. Elämäkertoja arvioitaessa perusolettamuksena on hyvä pitää, että ne ovat aina spekulaatioita ja tulkintoja, jotka parhaimmillaan kuitenkin antavat lukijalle kuvan siitä maailmasta, jossa kirjailija tuotantonsa loi. Virhepäätelmät vaanivat tutkijaa kuitenkin aina kulman takana, mutta virhepäätelmätkin saattavat auttaa ymmärtämään paremmin kirjailijan tuotantoa. Maijalan Canth-elämäkerta vas taa moniin edellä esittämiini haas- teisiin, mutta ongelmatonta argumentointi ei kaikilta osin ole. Koska Canthilla on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa vahva naiskirjailijan ikonin asema, se on houkutellut kirjoittajan tähdentämään voimakkaasti ja toistuvasti sitä, että Canth ei ollut yksinomaan taisteleva naisasia-aktivisti, mitä hän ei tietysti yksinomaan ollutkaan, ja sen todistaa myös hänen tuotantonsa. Maijalan mukaan Canthin tuotantoa on aikaisemmin luettu ensisijaisesti tendenssikirjallisuutena, mutta väite ei kaikin osin pidä paikkansa. Käsitys Canthista on ollut jo hänen omana aikanaan – ja varsinkin sen jälkeen – paljon vivahteikkaampi. Maijalan mukaan kirjallisuudentutkimus ja erityisesti aikalaisen ja ystävän Lucina Hagmanin elämäkerta (1906–1911) on pitänyt yllä kuvaa Canthista taistelevana naisasianaisena. Itse asiassa kuva taistelijasta luotiin jo Canthin elinaikana, ja sen tekivät erityisesti mieskriitikot. Mutta aivan kuten Maijala toteaa, luotu kuva on yksipuolinen, kun sitä tarkennetaan Canthin tuotannon, kirjeenvaihdon ja toiminnan analyysilla. Toisaalta tutkimuskaan ei mahda sille mitään, että Canthia on pidetty ja pidetään edelleen naisasialiikkeen ikonina. Kuuluihan hän todistettavasti Suomen Naisyhdistyksen ja Unionin ensimmäisiin jäseniin. Eikä Maijala yritäkään kieltää, että Canth ei olisi tuotannossaan ja elämässään nähnyt tärkeäksi tehtäväkseen naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista. Kysymys on siitä, mitä nostetaan etualalle. Sitä paitsi kirjailija voi hyvin vähän ohjailla teostensa tulkintaa tai kirjailijakuvaansa varsinkaan kuolemansa jälkeen. Tosin Canth kyllä yritti antaa ymmärtämättömimmille mieskriitikoille lukuohjeita. Teatteri teki Canthista näkyvämmän ja julkisemman kuin muista ajan naisasiaa lähellä olevista toimijoista. Jos Canthin näytelmien esityshistoria olisi otettu elämäkerrassa mukaan muutenkin kuin vain ensiesitysten kritiikkeinä, johtopäätökseksi olisi vääjäämättä tullut, että Canthin tuotantoa ei ole koskaan asetettu yhteen lokeroon. Canthin näytelmiä on käytetty suomalaisissa teattereissa monenlaisten yhteiskunnallisten ja psykologisten ajatusten tulkkeina. Suuren yleisön käsitys Canthista kirjailijana on syntynyt pääosin teatteriesitysten kautta. Kirjailija elää ensisijaisesti teostensa tulkinnoista, ei siitä, minkälainen hän oli ihmisenä. Elämäkerran parasta antia on Canthin tuotannon tulkintojen liittäminen ajankohdan psykologisiin ja medikalisoituneisiin ihmiskäsityksiin. Useat kirjailijan teokset saavat tässä analyysissa uusia sävyjä ja liittyvät aikaisempaa kiinteämmin ajan aatteelliseen ja kirjalliseen keskusteluun. Analyysin lähtökohtana on passion käsite, joka sille, joka tutustuu vain elämäkertaan, jää väistämättä hieman ilmassa leijuvaksi yleiskäsitteeksi ja tullakseen ymmärretyksi vaatii rinnalleen Maijalan väitöskirjan Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (2008). Nyt julkaistussa elämäkerrassa Maijala jättää määrittelemättä passion filosofis-psykologisen viitekehyksen. Väitöskirjassaan tekijä sen sijaan määrittelee tarkemmin passion ihmisen ja erityisesti naisen ominaisuutena ratkaista psyykkiset ja fyysiset ongelmansa vaipumalla in- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 67 tohimoiseen, voimakkaaseen tunnetilaan, joka usein päättyy joko kuolemaan, sairauteen tai hulluuteen. Niitä lukijoita, jotka ovat erityisen kiinnostuneita Canthin tuotannon tästä linjasta, kehotan tutustumaan Maijalan väitöskirjaan. Maijalan elämäkerran yksi teesi on osoittaa, että aikaisemmin Canthin tuotantoa on luettu ja tulkittu yksipuolisesti tendenssikirjallisuutena. Toinen hänen teesinsä on, että Canthin tuotannossa ei tapahtunut mitään käännettä yhteiskunnallisesta psykologiseen vaan että linja oli koko ajan sama ja että yhteiskunnallinen ja psykologinen ovat läsnä Canthin tuotannossa samanaikaisesti. Maijala kirjoittaa: ”… myös Canthin teosten psykologisuus on itse asiassa samalla yhteiskunnallista. Näyttämällä kaunokirjallisen kuvauksen keinoin yksilön tarinassa vaikuttavat tekijät – köyhyyden, koulutuksen puutteen, romanttisella kirjallisuudella ruokitun hysteerisen taipumuksen – Canth pystyi osoittamaan myös keinoja muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi.” Maijala venyttää äärimmilleen sekä käsityksen psykologiasta että yhteiskunnasta mutta tuottaa kiinnostavia tulkintoja Canthin teosten henkilöistä ja heidän reaktioistaan. Erittäin kiinnostava on tapa, millä Maijala tuo mukaan Canthin ”omakuvan”, jossa sairaus on yksi tärkeä selittävä tekijä. Näkemys Canthista oman terveydentilansa tarkkailijana ja myös ajoittain erilaisista fyysisistä ja henkisistä vaivoista kärsivänä perustuu kirjeisiin ja aikalaistodistuksiin. Canthin henkilökohtainen kiinnostus ja ajan medikalisoitunut käsitys ihmisen psyykestä näyttäisivät solahtavan täysin yhteen. Canth siis tarkkailee itseään, löytää todistus- 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 ta ajan kirjallisuudesta vaivoilleen ja käyttää näitä tietoja luodessaan kaunokirjallisia teoksiaan. Vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta Maijalan argumentointi on vakuuttavaa. Erityisen tärkeänä kirjoittaja pitää tässä kohdin muuten kritisoimansa Hagmanin aikalaistodistusta: ”Canthin sairaskertomuksen kannalta Hagmanin tulkinta on tärkeä, koska Hagman käsittää varhaisessa elämäkerrassaan psyykkiset sairaudet edelleen samalla tavoin kuin aikalaisensa Canth.” Käsitys ihmismielestähän mullistui täydellisesti 1900-luvulla Freudin teorioiden myötä ja tulkintoihin saattaa huomaamatta tulla freudilaisia lisiä. Maijala on päätynyt teoksessaan noudattamaan vakiintunutta kirjailijaelämäkertojen kaavaa: kirjailijan elämä, kirjoittaminen – tuotanto, tuotannon analyysia ja ajatusmaailmaa. Lukija vedetään eräänlaiseen spiraaliin, jossa asioita joudutaan toistamaan useaankin kertaan. Koska kirjailijaelämäkerrassa on tuotanto aina keskiössä, siihen on pakko palata kaikissa osioissa. Sellaiselle lukijalle, joka tuntee huonosti Canthin tuotannon, metodi on varmasti pedagoginen ja johdattaa lukijan vähitellen yhä syvempään kirjailijan tuotannon ja elämän tuntemukseen. Sellaiselle, jolle Canthin tuotanto on ennestään tuttua, toisto tuntuu paikoin vievän jäntevyyden ilmaisulta. Maijalan elämäkerta on vakuuttavaa tutkimusta ja suuren oppineisuuden osoitus. Asiat ovat kohdallaan arkistotutkimuksia myöten. Siksi jäinkin teoksen luettuani hämmentyneenä miettimään, miksi teoksen alaotsikko on J. H. Erkon runon säe ”herkkä, hellä, hehkuvainen”. Elämäkerta ei todista, että Canth olisi ollut vain sitä. Yh- tä oikeutettua olisi kirjoittaa kiivas, melankolinen, taistelija, mutta siitä ei synny hienoa alkusointua! Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori (emerita) ja Kansallisteatterin entinen pääjohtaja. Valtavirrassa mutta poikkiteloin Kristiina Kalleinen Tellervo Krogerus: Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914– 1998. Siltala 2014. Tellervo Krogeruksen massiivinen Matti Kuusen elämäkerta on tyrmäävä teos – eikä vain sen laajuuden (780 tekstisivua) takia. Kirja on erittäin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, joten lukukokemuksena se on miellyttävä. Kun kysymyksessä on henkilökuva ihmisestä, joka lienee suurelle osalle suomalaisista tuiki tuntematon, herää kysymys kirjan laajuuden tarpeellisuudesta. On ymmärrettävää, että kun tutkija useiden vuosien ajan perehtyy syvällisesti kohdehenkilönsä elämään ja persoonallisuuteen, on vaikeasti vältettävissä tarve kertoa hänestä lukevalle yleisölle kaikki mahdollinen. Lukeva yleisö saattaa kuitenkin olla sitä mieltä, että vähemmän olisi enemmän. Oletettavaa on, että tutkija on käyttänyt runsaasti aikaa löytääkseen kertomukselleen toimivan rakenteen. Elämäkerta etenee kronologis-temaattisesti ja tämä ratkaisu sopii M6:n elämään oivallisesti. Toistoa ei tämän vuoksi ole voitu välttää, mutta sitä ei ole häiritsevässä määrin. Osittain temaattinen ra- kenne sallii sen, että mikäli lukijaa ei jokin tietty teema kiinnosta, hän voi hypätä kyseisen luvun tai alaluvun yli ilman, että kertomuksen punainen lanka katkeaa. Elämäkerran perustana olevan lähdeaineiston määrä on huikea. Jo pelkästään Kuusen itse tuottaman kirjallisen aineiston määrä on mittava. Teoksen laajuuteen on osittain syynä kohde itse: hän taisteli unohdusta vastaan nuoruudesta saakka ja säilytti lähes kaiken kirjallisen aineistonsa aina koulupojan vihkoista ja päiväkirjoista lähtien systemaattisesti. Kuusi halusi välttää ”unohdetun porraspuun” kohtalon, kuten hän vain 21-vuo tiaana runoili. Kun kohdehenkilö on itse koonnut ja järjestänyt arkistonsa, on tietysti vaara, että se ohjaa tutkijaa tiettyyn suuntaan. Krogerus on toki tästä tietoinen eikä tutkimus nojaudu vain Kuusen omaan kotiarkistoon vaan myös muiden arkistojen antia on käytetty runsaasti hyväksi. Eräässä yhteydessä Kuusi totesi, että hänen teksteistään voi lukea henkilökohtaista viestiä ”aika paljon” – se, jolla on ”silmää nähdä”. Tellervo Krogerus on epäilemättä nähnyt. On päivänselvää, että Krogerus on perehtynyt kohdehenkilöönsä niin perusteellisesti kuin mahdollista ja kokenut Kuusen värikkään kulttuuripersoonan itselleen läheiseksi henkilöksi. Sillä suomalainen kulttuuripersoona sui generis Kuusi todellakin oli. Sanaa suomalainen voidaan korostaa erityisesti, sillä Suomi ja suomalaisuus olivat Kuusen tutkimuskohteita koko hänen elämänsä ajan. Kuten hän itse totesi: ”Saattoi olla kansainvälisiä yhteyksiä, mutta keskuksessa oli koko ajan suomalainen kulttuuri.” Mitä suomalaisuus merkitsi Kuuselle? Jo 1930-luvulta lähtien hän korosti muun muassa sitä, että myös työväenluokka kuului yhteisen suomalaisuuden piiriin, siksi hänestä oli tärkeää pitää esillä kansaa yhdistäviä arvoja. Kansallinen yhteenkuuluvuus ei hänen mukaansa kuitenkaan perustunut yksimielisyydelle vaan sisälsi jännitteitä. Kirjoittaminen, sanoilla leikittely ja runoilu kuuluivat Kuusen elämään varhaisista vuosista lähtien. Valmistuessaan filosofian kandidaatiksi juuri talvisodan alla vuonna 1939 Kuusella oli laudaturarvosana suomalaisessa ja vertailevassa kansanrunoudessa sekä kotimaisessa kirjallisuudessa ja cum laude suomen kielessä. Yliopistossa myös lausuntaa, suullista esitystaitoa ja puheoppia ahkerasti opiskellut Kuusi oli sittemmin erittäin suosittu erilaisten tilaisuuksien puheiden pitäjä, joka osasi ottaa yleisönsä retorisia tehokeinoja viljellen. Kouluttautuessaan 1930-luvulla demagogiksi Kuusella oli yliopiston antaman opetuksen lisäksi ollut omaperäinen oppimismenetelmä: hän vieraili mitä erilaisimpien poliittisten ja uskonnollistenkin lahkojen kokouksissa, ”en suinkaan vain löytääkseni arsenaalia heitä vastaan vaan nimenomaan opiskellakseni heidän tekniikkaansa”. Menetelmä oli tehokas ainakin siitä päätelleen, että sotien jälkeen hänen uransa kysyttynä, kiitettynä ja myös kiisteltynä puhujana lähti vahvaan nousuun. Suomen puheopettajien liitto valitsi vuonna 1976 Kuusen vuoden puhujaksi, ja Apulehden järjestämässä äänestyksessä hänet valittiin vuonna 1987 Suomen suosikkiprofessoriksi, ”ehdolla, että pysyy paremmin asiassa”! Mutta Kuusen mieluinen leipäla- ji oli juuri asiasta poikkeaminen ja oman ”virallisen” asiantuntijuuden ulkopuolisiin asioihin puuttuminen. Kun Martti Haavio eräässä tilanteessa huomautti Kuusen pistävän nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, kivahti Kuusi vastaukseksi: ”Tässä maassa ei ole ainoatakaan asiaa, joka ei kuulu minulle.” Kirjoittamiseen liittyi myös runoilu. Runoilijana Kuusi debytoi jo vuonna 1935 aikakauden henkeen sopivalla kokoelmalla Runon ja raudan kirja, jonka ”ansiosta” Kuusi on sittemmin nimetty AKS:n hovirunoilijaksi. Vielä vuonna 2004 ilmestyneessä Suomen kulttuurihistoriassa kokoelman todetaan ”uhkuvan Suur-Suomi-aatetta”. Krogerus pyrkii hälventämään tätä mielikuvaa, ja totta onkin, että kokoelmassa toki on paljon muunlaisiakin runoja. Kaiken kaikkiaan 1930-luvun osalta teoksesta välittyy pyrkimys lieventää mielikuvaa Kuusen AKS- ja IKL-mielisyydestä ja korostaa Kuusen kansallista yhtenäisyyttä korostavaa ajattelua. Kun tätä toistetaan teoksessa usean kerran, syntyy mielikuva tarpeesta vakuutella asiaa. Se ei ehkä ole ollut tietoista, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa apologialta ja pyrkimykseltä etäännyttää Kuusi 1930-luvun henkisestä ilmapiiristä. Saksan ihailijoihin Kuusi ei kuulunut. Saksassa vietetty lukuvuosi 1936–37 oli hänelle silmiä avaavaa aikaa. Natsipropaganda oli hänen mielestään vastenmielistä ja näennäinen yksimielisyys ”huutavaa hiljaisuutta”. ”Sanon vain: täällä eivät ole asiat, niin kuin niiden luullaan olevan.” Kotimaahan palattuaan Kuusi korosti entistä vahvemmin kansallista yhtenäisyyttä, joka hänen ajattelussaan perustui yksi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 69 löille ja erilaisuudelle. Vuosikymmeniä myöhemminkin nämä asiat olivat hänelle tärkeitä. Kirjoituksissaan ja puheissaan Kuusi rakensi kuvaa moninaisesta Suomesta ja pyrki purkamaan kuvaa monoliittisesta suomalaisuudesta. Niin yksilöiden kuin paikkakuntienkin tuli rakentaa ja korostaa omaa erityisyyttään yhdenmukaisuuden painetta vastustaen: ”vahvat, elinvoimaiset paikkakunnat ovat itsenäisten ihmisten paikkakuntia”. Kuusella liittyi tähän myös helsinkiläisyyden ja pääkaupunkilaisuuden vastustus – tai pikemminkin yleisesti ottaen maalaisten ja kaupunkilaisten välinen vastakohtaisuus. Erityisesti Kuusi vastusti kulttuurin kaupunkikeskeisyyttä ja aivan erityisesti Helsinki-keskeisyyttä. ”Päästään kala ensiksi haisee, sanoo sananlasku, ja olipa kyseessä taiteen dekadenssi tai talouselämän depressio, pääkaupunki näyttää tietä muulle Suomelle.” Kuusi toimi sodan jälkeen myös ahkerana ja iskevänä pakinoitsijana ja esseistinä esimerkiksi Uudessa Suomessa, Suomalaisessa Suomessa, Kalevassa ja Suomen kuvalehdessä. Urho Kekkosen poliittiseen taktikointiin Kuusi suhtautui jo 1950-luvun loppupuolelta lähtien kriittisesti. Vuoden 1956 vaalien alla Kuusi totesi: ”Mieluummin valtakunnan johdossa pienikin mies, jonka ympärille vahvat voivat kerääntyä, kuin vahva mies, jonka lähettyville mahtuu vain pieniä miehiä”. Kuusen heittelemien piikkien seurauksena Kekkosen lähipiiriin kuulunut Kustaa Vilkuna lakkasi hetkeksi tervehtimästä Kuusta. Myöhemminkään ei Kekkonen tukijoineen välttynyt Kuusen piikeiltä. Kekkonen merkitsi Kuusen re- 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 serviläisjärjestöjen itsenäisyyspäivän juhlassa vuonna 1972 pitämän puheen johdosta: ”Niitä Matti Kuusen 1930-luvun paskapuheita.” Todettakoon kuitenkin, ettei presidentti Kekkonen ikiajoiksi harmistunut Kuusen piikeistä, vaan itsenäisyyspäivän linnanjuhliin hänet kutsuttiin ja, mikä merkittävintä, Kuusi toimi sittemmin – kuinka suuressa määrin, on mahdotonta tietää – myös Kekkosen puheiden kirjoittajana tai parantelijana. Puoluepoliittisesti sitoutumaton Kuusi liittyi vuonna 1981 Mauno Koiviston sitoutumattomaksi valitsijamieheksi. Tässä yhteydessä hän oli eräässä puheessaan todennut, ettei ”ole tarpeellista, että presidentti työntää nenänsä joka ovenrakoon ja ampuu hyttysiä myllynkivillä”. Monille Kuusen ystäville hänen asettumisensa sosiaalidemokraatin tukijaksi oli pettymys ja kauhistus. Kuusi pysyi kuitenkin puolueiden ulkopuolella ja kehitti tapansa mukaan sitoutumattomuudestaankin leikin. Eräiden vaalien jälkeen hän totesi periaatteenaan olevan, ettei äänestä kahta kertaa peräkkäin samaa puoluetta, ”joten en voinut olla vihreä tällä kertaa”. ”Vihreä” Kuusi tavallaan kuitenkin oli, sillä hänellä oli lapsuudesta lähtien erittäin läheinen suhde luontoon ja sittemmin hän tuli mukaan järjestäytyneeseen luonnonsuojelutyöhön Kalevalaseuran ja Suomen Kotiseutuliiton yhteistyön kautta. Kuvaavaa Kuusen erityisyyttä ja ainutlaatuisuutta korostavalle ajattelulle on, että häntä kiehtoi ja inspiroi Pentti Linkola, joka Kuusen mukaan vihreiden ”sinänsä kiinnostavassa ja virkistävässä ajattelussa” oli ainoa, joka ky- keni älylliseen rehellisyyteen. Kalevalaseuran, Suomen Kotiseutuliiton, Talonpoikaiskulttuurisäätiön, Suomen Kulttuurirahaston ja vastaavien toiminnassa mukana olemistaan Kuusi kutsui ”yhdistysrientoiluksi”. Osallistuminen järjestötyöhön perustui eräänlaiselle velvollisuuden- ja vastuuntunnolle. Suomalaista kulttuuria edistävien järjestöjen ja organisaatioiden toimintaan osallistuminen oli tehtävä, josta kieltäytymiseen hänen moraalinsa ei antanut lupaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sen sijaan liittyi tutkijan omaan työhön eikä lukeutunut ”yhdistysrientoilun” piiriin. Tutkijana ja opettajana – suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professorina – Kuusi oli ilmeisen innostava ja uudistava persoona, jonka luennot vetivät paljon kuulijoita. Mieluista oli, jos joku osasi ja rohkeni olla eri mieltä professorinsa kanssa. Ohjausta sanan nykymerkityksessä hän ei juuri antanut, vaan palaute tuli yleensä kirjallisessa muodossa. Tai puheluna seitsemältä sunnuntai-aamuna. Kuusen tutkimushankkeita 1960- ja 1970 -luvulla Krogerus esittelee laajasti. Kuusen elämäntyön määrä on mittava. Työnteon voidaan sanoa olleen hänen elämänsä, jonka perustana oli nimenomaan käsitys työnteon merkityksellisyydestä: ”Työn jäljet yksin näyttää/voitiinko ketä käyttää./Työ häpäisee/työ ylistää/työ yksin jää/työn jäljet jää.” Kuolemattomuuden tavoittelua. Kuusen elämänarvojen perustana oli vapaus: isänmaan vapaus, sananvapaus, tutkimuksen vapaus, ajattelun ja hengen vapaus. Kuusi lisäsi vuonna 1979 vielä yhden vapauden lajin, jonka olemassaolo ei tänäkään päivänä ole kaikkialla maailmassa itsestään selvää, nimittäin muistamisen vapauden. Krogeruksen laatima elämäkerta on kiehtova ja perusteellinen kuvaus periksiantamattomasta suomalaisen yhteiskunnan ja elämänmuodon kriitikosta, joka työnsä ja toimintansa kautta näki viljelevänsä puutarhaa nimeltä Suomi. Sivumääräisesti tutkimus on kovin laaja ja supistamisen varaa olisi ollut ilman, että työ ajatuksellisesti olisi menettänyt merkittävyyttään. Mutta, kuten totesin, työn rakenne sallii tiettyjen osin ylihyppäämisen ajatuksen katkeamatta. Kustannusosakeyhtiö Siltala on tehnyt kulttuuriteon Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) puolesta julkaistessaan Krogeruksen tutkimuksen. SKS:n julkaisupolitiikan linjanmuutos on herättänyt tutkijakentällä kritiikkiä, eikä ihme. Perin outoa esimerkiksi on, että SKS:lle on kelvannut 35-vuotiaan nyrkkeilijän ”muistelmat”, mutta ei seurassa pitkään ja ahkerasti toimineen Matti Kuusen elämäkerta. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti. Kolmen sortin historiaa alkuräjähdyksestä ihmiseen Markus Hotakainen Neil Shubin: Universumi sisällämme – Kivien, planeettojen ja ihmisten yhteinen historia. Ursa 2013. Paleontologi Neil Shubinin kirjoittaman teoksen nimi voisi yhtä hyvin olla ”Matka maailmankaik- keuteen” – mikä ei sointuvuudestaan huolimatta olisi tietenkään yhtä moniulotteinen kuin ”Universumi sisällämme”. Matka kirjassa kuitenkin tehdään: alkusivuilla ollaan Grönlannin itärannikolla, lopussa Marokossa Atlasvuorilla. Siinä välissä käydään aikojen alussa, tähtien sisuksissa, maailmankausien käännekohdissa ja geenien minimaalisessa maailmassa. Esipuheessa Shubin kiteyttää kirjan keskeisen viestin: ”Sisällemme on kirjattu tähtien synty, taivaankappaleiden liike, ja jopa vuorokausien alkuperä.” Kaikki liittyy kaikkeen, sekä fyysisesti että usein myös henkisesti. Vaikka maailmankaikkeudesta löytyy jatkuvasti uusia planeettoja – tällä hetkellä niitä tunnetaan jo yli 1 700 – voimme tarkastella elämää ainoastaan maapallolla. Ja se on monimuotoisuudestaan huolimatta vain yhdenlaista, perusolemukseltaan yhtä ja samaa elämää. Shubin kertoo kirjan alaotsikon mukaisesti rinnakkain kolmea tarinaa. Kaiken taustalla etenee maailmankaikkeuden historia: alkuräjähdyksestä tähtien ja planeettojen syntyyn, Maan muotoutumisesta sen kehittymiseen nykyiselleen. Samalla hän käy läpi elämän ja ihmisen historiaa: miten elämä syntyi, millaisen kehityksen se on vuosimiljardien kuluessa käynyt läpi ja miten se kaikki liittyy omaan lajiimme. Kolmas kertomus oikeastaan yhdistää kaksi muuta. Siinä käydään läpi elämän kannalta suotuisien olojen historia. Alkuräjähdyksessä syntynyt vety muodostaa yhä suurimman osan kehomme atomeista – kuten Shubin toteaa, yhtä kobolttiatomia kohti on liki 400 000 000 vetyatomia – mut- ta loput meille ja kaikille muillekin eliöille tärkeistä alkuaineista ovat syntyneet tähtien sisuksissa ja supernovaräjähdysten tulipätseissä. Tässä yhteydessä voikin jankuttaa samasta asiasta, josta joutuu toistuvasti kritisoimaan populaareja tietokirjoja. Shubinin mukaan ”Aurinko polttaa vetyä”. Ei polta. Shubin taatusti tietää sen ja epäilemättä moni kirjan lukijakin tietää sen. Kaikki eivät kuitenkaan tiedä ja siksi ei pitäisi oikaista ja kirjoittaa, että Aurinko polttaa vetyä. Auringon energia, jonka me aistimme valona ja lämpönä, ei synny vedyn palamisessa, vaan fuusioreaktioissa, joissa vety-ytimet muodostavat helium-ytimiä ja edelleen raskaampia alkuaineita. Reaktio ei tietenkään ole näin yksinkertainen ja sen yksityiskohtainen selostaminen ei kuulu tämän(kään) kirjan varsinaiseen aihepiiriin. Sillä verukkeella ei kuitenkaan pitäisi puolihuolimattomasti väittää, että Auringossa olisi käynnissä vedyn palamisreaktio. Maailmankaikkeuden ja tähtien kehittyessä avaruuden olot muovasivat viimein maapallon, mutta Maan itsensä kehitys teki mahdolliseksi elämän synnyn ja muotoutumisen kaikkia elollisia olentoja yhdistäväksi sukupuuksi. Me kaikki olemme sukua toisillemme ja meistä jokainen kantaa tuota sukulaisuutta perimässään. Sisuksissamme on myös eri alkuaineiden muodossa ”muisto” maailmankaikkeuden kehityksestä, alkuräjähdyksestä tähtien kuolinkouristusten kautta nykypäivään saakka. Käydessään läpi kolmea toisiaan sivuavaa ja yhteen nivoutuvaa historiaa, Shubin kertoo myös tieteellisestä tutkimuksesta sekä henkilökohtaisesta vinkkelistä lukuisine T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 71 kenttäretkineen että historiallisesta, paljon laajemmasta näkökulmasta. Usein löytöjen taustalla on silkka sattuma, toisinaan ne vaativat sinnikkyyttä ja ylenpalttista kärsivällisyyttä. Esimerkiksi aivojen hypotalamuksessa olevan ”sisäisen kellon” löysi Curt Richter vuonna 1967. Liki viisi vuosikymmentä aikaisemmin hän oli saanut ohjaajaltaan häkillisen rottia ja lyhytsanaisen ohjeistuksen: ”Tee hyvä tutkimus.” Shubin kuvaa hyvin myös sitä, miten tiede toisinaan etenee hyvin heiveröisten johtolankojen varassa. Arktisesta erämaasta löytyvä seesaminsiemenen kokoinen hammas muodostaa 200 miljoonaa vuotta vanhan linkin matelijoiden ja nisäkkäisen välille, ja valokuvaus emulsion peittämälle lasilevylle tallentuneet pienet valopisteet kasvattavat maailmankaikkeuden monin verroin aiempaa suuremmaksi. Kirjan sivuilla marssii vaikuttava joukko tieteen ja tutkimuksen suuria hahmoja: Newton, Galilei, van Leeuwenhoek, Leavitt, Hubble, Cuvier... Heidän saavutuksiaan ei tietenkään pidä eikä edes voi vähätellä, mutta tieteenhistoriallinen henkilögalleria antaa helposti sellaisen käsityksen, että tiede olisi pelkkiä yksittäisiä neronleimauksia. Shubin ei suitsuta liialti pelkästään tieteen menneitä suuruuksia. Monen löydön taustalla on suuri joukko vähemmän menestyneitä tutkijoita, jotka ovat luoneet pohjaa suurille keksinnöille – tai osoittaneet jääräpäisellä vastarannankiiskeydellään, mihin suuntiin ei kannata yrittää edetä. Umpikujien koluaminen on tieteessä yhtä lailla tärkeää kuin paraatimarssi pitkin pääkatua. Toisaalta leimallista on myös se, että kabinetti koostuu lähinnä tiedemiehistä, naisia ei juuri mukaan 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 mahdu. Shubin antaa lukuisten tieteenhistoriallisten anekdoottien joukossa hyvän kuvauksen asenteista, joiden takia tieteen maailma on ollut menneinä vuosisatoina ja vielä vuosikymmeninäkin kovin miehinen. Alfred Wegener oli esittänyt jo 1910-luvulla, että mantereet liikkuvat. Teoria sai kuitenkin varmistuksen vasta 1950-luvun lopulla, kun Bruce Heezen ja Maria Tharp esittelivät tutkimustuloksensa valtamerten keskiselänteistä ja niiden levenemisestä. Kunnia ei kuitenkaan kuulu Heezenille, vaan Tharpille. Valtamerten pohjaa kartoittanut Tharp oli tullut siihen tulokseen, että Atlantin keskellä kulkevan vuorijonon kohdalla merenpohja laajenee. Heezen oli alkuun ajatusta vastaan ja kuittasi sen ”naisten höpötykseksi”. Mieli kuitenkin muuttui, kun todisteita alkoi kertyä yhä lisää. Tharp oli oikeassa, Heezen väärässä. Kun paleontologi – tai minkä tahansa tieteenalan edustaja – kirjoittaa yleisesityksen koko maailmankaikkeuden ja Maan elämän historiasta, se on väistämättä painotuksiltaan vaihteleva. Omaa alaansa ja lähitieteitä Shubin kuvailee paikoin hyvinkin seikkaperäisesti, mutta jotkut asiat tulevat käsiteltyä hieman ylimalkaisesti. Lopussa oleva yli 20-sivuinen ”Viitteet ja lisälukemista” opastaa kuitenkin lukukohtaisesti tarkemman tiedon lähteille. Hakemisto puuttuu luvattoman monesta tietokirjasta, joten mikäli sellainen on kirjaan koottu, siitä voi antaa erikseen kunniamaininnan. Tästä kirjasta hakemisto löytyy. Kirjan on suomentanut Ursan luottokääntäjä Tuukka Perhoniemi. Tulos on tasokas ja helppolu- kuinen. Sinne tänne on jäänyt joitakin anglismeja ja aavistuksen mutkikkaita lauserakenteita, mutta ne eivät häiritse kokonaisuutta. Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoimittaja. Yhteiskunnan, talouden ja tiedon kolmiossa Satu Lipponen Erkki Karvonen, Terttu Kortelainen ja Jarmo Saarti: Julkaise tai tuhoudu! Johdatus tieteelliseen viestintään. Vastapaino 2014 Paradigmaattinen muutos koettelee koko mediakenttää. Siltä eivät säästy tieteellisetkään lehdet. Lehdistön historian katsotaan alkaneen saksalaisista kauppiaista, jotka maksoivat painetusta uutiskirjeestään. Ensimmäisiä tieteellisiä julkaisuja Euroopassa olivat ranskalainen Journal des Savants ja Royal Societyn Philosophical Transactions (1665–66). Nyt tiedon valtatietä hallitsevat globaalit toimijat. Digitaalisen murrosta on kuvattu osuvasti sanoilla jättiläisten tanssi. Tiedejournalistit etsivät uusia ansaintamalleja niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Varsinkin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa huoli kansalaisten tiedesivistyksestä tuntuu olevan suuri. Suomessa väestö on hyvin koulutettua ja perinne yleissivistystä tukevaa, joten tieteen ei ole tarvinnut heittäytyä yleisön syliin tullakseen suosituksi. Mutta paine vuorovaikutukseen on kova muun muassa sosiaalisen median kautta. Julkaise tai tuhoudu! kuvaa tiedejulkaisemisen historialliset linjat ja käytänteet. Tiedeviestintä voi olla joko tutkijoiden välistä tai suurelle yleisölle popularisoitua tietoa. Myös yhteiskunnan ja tieteen välistä yhteyttä käsitellään. Kirjan luvut ovat melko itsenäisiä kokonaisuuksia, joten se sopii hyvin käsikirjaksi. Eniten lukuja on kirjoittanut Erkki Karvonen, Oulun yliopiston tiedeviestinnän professori. Dosentti Terttu Kortelainen Oulun yliopistosta on erikoistunut informetriikkaan. Tieteellisen julkaisemisen prosessi, käsitteet ja eettiset kysymyksen ovat Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtajan, dosentti Jarmo Saartin käsialaa Kirjoittajat kysyvät alkupuheessa, ovatko yliopistot muuttuneet julkaisutehtaiksi. Lukija saa myös kysymykseen vastauksen: kyllä. Korkeammassa opetuksessa on siirrytty jatkuvan muutoksen hektiseen tilaan, kirjoittaa Karvonen kirjan viimeisessä luvussa, joka kuvaa tiedettä markkinatalouden otteessa. Vuosikymmen sitten vitsailtiin, että kun otetaan kuusi insinööriä ja annetaan saunaan kaljakoppa, syntyy innovaatio. Kaupallisen ajattelun paine lisääntyy tieteissä ja kehitystä vahvistaa digitaalisen talouden aiheuttama rakenteiden uudelleen arviointi. Tieteen paradigmaattinen muutos on meneillään, tietotyötä tehdään verkoissa ja datan valtavirroissa – tiede 2.0. sisältää ajatuksen dialogisuudesta, teknologiasta ja innovaatioista. Tiedeviestinnän olemukseen kuuluu yhteiskuntakritiikki – tai Karvosen sanoin aikalaisdiagnoosi (Zeitdiagnose). Tiede hyvinvointivaltion pelastajana on vahvana päättäjien mielissä, joten ajatus kriittisestä näkemyksestä on erittäin hedelmällinen. Toimintaa on hyvä arvioida. Yliopistoihin koh- distuvia paineita kuvaa kirjan pamflettimainen nimi, joka on osuva iskulause selittämään tieteelliseen työhön liittyvää julkaisemisen velvoitetta. Julkaisemisen tavoite on vertaisarviointi, jonka puolestaan arvioidaan nostavan julkaistun työn laatua. Toisaalta kirjan alaotsikko ”Johdatus tieteelliseen viestintään” paljastaa, että kyse ei ole pamfletista vaan kirjoittajat tarkastelevat tiedeviestintää monista näkökulmista. Kirjan yksi punainen lanka on tiedon ja viestinnän merkitys markkinataloudessa. Tiedon suodattajia ja tulkitsijoita tarvitaan menestykseen. Strategisesti tärkeä tieto on kerättävä itse tai luotettujen hankkijoiden avulla. Sodankäynnin kiinalainen mestari Sunzi kirjoitti jo yli 2400 vuotta sitten, että ”ennakkotietoa eivät anna henget eivätkä jumalat, sitä ei voi päätellä tapahtumista eikä sitä voi saada tutkimalla laskelmia. Se on kerättävä ihmisiltä”. Eurooppalaisten ruhtinaiden tietolähteenä olivat 1500–1700-luvuilla uutiskirjeet, avisit. Nykyajan ruhtinaat poliittisessa päätöksenteossa ja liike-elämässä odottavat yliopistoilta tietoja, joiden avulla voivat tehostaa toimintaansa. Business-malleissa ei pohdita tiedon syvintä olemusta vaan sen luotettavuutta ja sovellettavuutta. Tieteellisen julkaisemisen maallistuneempi sisar on journalismi. Tieto on kauppatavaraa, jolle täytyy löytää maksaja. Verkkoanalytiikka tarjoaa uuden tavan kaupallistaa digitaalista tietoa. Meitä urkitaan yhä tehokkaammin erilaisissa palveluissa. Suuret kustannusyhtiöt ovat tehneet tiedosta kallista ja maksullista. Huipputason tiedelehdet, kuten New England Journal of Medicine, tarjoavat laadukkaat sähköi- set palvelut, joita on helppo käyttää ajasta tai paikasta riippumatta. Vaatimukset tiedon avoimuudesta kasvavat koko ajan. Mutta tuoko internet todellista muutosta? On alkanut ilmestyä open access -julkaisuja, joiden tarkoitus on periä tutkijoilta kalliita julkaisumaksuja, Karvonen kirjoittaa. Tiedeviestintä voidaan käsittää suppeasti tieteellisestä tiedosta viestimiseksi, jossa uloimpana ympyrän kehällä on tieteen ja yhteiskunnan suhde. Erkki Karvonen kuvaa hyvin, kuinka ylhäältä alas suuntautunut viestintä on muuttunut dialogiseksi science in society -ajatteluksi. Tieteen on kyettävä osallistamaan kansalaisia. Hallinnollisten rakenteiden rinnalle ovat tulleet verkostomaiset organisaatiot, joihin liittymisen kynnys on matala. Teoksen näkökulma on yliopistoissa. Nehän tuottavat valtaosan tiedeviestinnästä. Jonkin verran sivutaan myös mediaa ja tiedejournalismia. Kirjan syvin huoli on, meneekö tiede pilalle, kun yliopistoja ja tutkijoita kannustetaan kilpailuun ja julkaisutehtailuun rahoitusmallilla, joka vahvistaa julkaisutoiminnan merkitystä. Kirjan pohdinnat ovat hyvin ajankohtaisia. Euroopan unioni käynnisti heinäkuussa 2014 tiede 2.0. -konsultaation, joka jatkui syyskuun loppuun. Konsultaation lomakkeissa esitetyt kysymykset ovat kiinnostavia. Auttaako kansalaistiede kuromaan umpeen tieteen ja suuren yleisön kuilua? Voisiko joukkorahoitus olla varteenotettava tieteen tukipilari? Lisääkö tiede 2.0. innovaatioita tai monitieteisyyttä? Kirjoittaja on tieteeseen erikoistunut journalisti ja Suomen tiedetoimittajain liiton puheenjohtaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 73 Kun työnvälityksestä ei saa työtä Anu Suoranta Pertti Koistinen: Työ, työvoima, politiikka. Vastapaino 2014. Aivan aluksi haluan kiittää Pertti Koistista Työ, työvoima, politiikka -kirjan läpäisevästä eettisestä, hyvää ja parempaa elämää etsivästä tutkimusotteesta. Jotain keskeistä tiivistyy siihen, että Koistisen arvionmukaan ei riitä, että tavoitellaan täystyöllisyyttä, vaan on tavoiteltava kelvollista ja palkitsevaa työtä. Koistiselle ei myöskään riitä työttömien työllisyyden edistäminen, vaan hänen mielestään myös heikossa työmarkkina-asemassa olevien yhteiskunnallista asemaa tulee parantaa. Koistisen ote on virkistävä poikkeus maassa, jossa mantrana hoetaan työn olevan parasta sosiaaliturvaa. Hokema on ideologinen ja ulossulkeva, puhumattakaan siitä, miten työnluonteen muutos prekaariksi tai aktivointitoimenpiteiden työ heijastuu turvaan tai työsuhteen ehtoihin. Koistinen on tuottanut jättiannoksen työelämän muutoksen takana olevia syitä ja niiden seurauksia, toivottomia ja toivottavia politiikkavaikutuksia. Annoskoko on ehkä turhankin tuhti yhdellä kertaa, mutta rauhallisesti ja ajan kanssa nautittuna lukija pystyy sulattamaan kirjan koko työvoimapoliittisen menuun. Kirjan kaikissa seitsemässä luvussa analyysi nivoutuu tavalla tai toisella työvoimapolitiikan ehtoihin. Käsitellyksi tulevat työllisyys ja talous, työmarkkinarakenteet, työvoiman kysyntä ja tarjonta, työttömyysteoriat, tulonjako, työelämän 74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 sosiaaliset oikeudet ja aktiivinen työvoimapolitiikka. Kirjan loppuun liitetty käsitehakemisto lisää kirjan käyttöarvoa. Kiinnostavinta antia prekaarin työn näkökulmasta ovat työntekijöiden sosiaalisten oikeuksien analysointi. Pohdinta sosiaalisten oikeuksien ja ansiotyön sidoksesta sekä ylipäätään oikeutuksesta pysäyttää miettimään. Vilkaisu omaan elämänpiiriin, jossa työ- ja palvelusuhteiden informalisoituminen näkyy erilaisina määrä-, osa-aikaisuuksina, freelanceriutena, itsensä työllistämisenä, palvelujen vaihtosopimuksina sekä työn teetäntänä ilman työsuhdetta ja työehtosopimusturvaa, ei ainakaan horjuta Koistisen työsuhdeperusteisen sosiaaliturvan kritiikkiä. Pikemminkin päinvastoin. Työelämän arkiset käytännöt vahvistavat teoriaa siitä, että palkkatyöhön perustuva sosiaaliturva jättää mittavan osan yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä tekeviä työsuhteeseen perustuvien sosiaalisten oikeuksien ulkopuolelle. Koistinen esittääkin suuren joukon ulostyrkättyjä. Muussa kuin perinteisessä palkkatyösuhteessa työskentelevät, työttömät, liikkuva työvoima, maahanmuuttajat ja niin sanottu ei-aktiivinen väestö ovat sosiaalisten oikeuksien suhteen heikommassa asemassa. Oleellinen kysymys, jonka Koistinen esittää on: miten turvataan erilaisten oikeuksien legitimiteetti, eli poliittinen ja sosiaalinen hyväksyttävyys? Teoksen läpäisee pyrkimys työn käsittämisen laajentamisesta. Koistinen kritisoi työn taloustiedettä ja myös työn sosiologiaa informaalin työn sivuuttamisesta sekä rajoittumisesta tutkimaan vain markkina- perusteista formaalia työtä. Työn käsitelaajennukseen liittyy perusteltu vaatimus lajentaa myös työelämän tutkimuksessa informaalisen työn käsitteellistä ja tilastollista pohjaa. Koistinen läpivalaisee harjoitetun työvoimapolitiikan ideologisia lähtökohtia. Hän analysoi muun muassa aktiivisen työvoimapolitiikan sisällön muutosta. Se, mikä 1950-luvulla oli innovatiivista ja työvoiman kysyntää edistävää, näyttäytyy 2000-luvulla tultaessa työvoiman tarjontapainotteisena ja vain yksilöiden aktivointiin tähtäävänä politiikkana. Teos on kirjoitettu kurssikirjaksi korkeakouluihin ja käsikirjaksi asiantuntijakäyttöön. Eritoten jälkimmäisessä sen soisi kuluvan käsissä, sillä työsuhdeperusteiselle sosiaaliturvalle, työn ja työttömyyden käsittämiselle ja aktiiviselle työvoimapolitiikalle voi ja pitää etsiä vaihtoehtoisia ja toistaiseksi käyttämättä jätettyjä politiikkavaihtoehtoja. Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja työelämän tutkija. Lahjan sosiologia sukupuolen, kulttuuristen suhteiden ja vallankäytön rajapinnoilla Kaarina Kailo Olli Pyyhtinen: The Gift and its Paradoxes – Beyond Mauss. Ashgate 2014. Olli Pyyhtisen uusi teos on ajankohtainen kontribuutio Marcel Maussin ”Lahja”-esseessä (1923) esille nostamaan aiheeseen koskien vastavuoroisten lahjojen kiertoa eri kulttuureissa. Aikanaan primitiiviseksi leimattua lahjataloutta on viime vuosina tarkasteltu esimerkkinä kapitalistista markkinataloutta kestävämmästä talouden ja ekoso siaalisten suhteiden järjestämisen tavasta. Se, että markkinataloudessa välittäminen ja ihmissuhteet, jopa muiden luontokappaleiden suojelu, nähdään esteenä voitontavoittelulle on johtanut arvotyhjiöön. Uusliberalismin levitettyä tämän arvomaailman myös hoiva- ja opetus-aloille, on synnytetty todellinen ”markkinarako” solidaarisuudelle ja huolenpidon kulttuurille. Vaihtoehtoiset tavat ymmärtää talous – siinä siis mitä ajankohtaisin tutkimuskysymys. Pyyhtinen lähestyy lahjan teorioita perinteisen akateemisesti monien poliittisempien lahjata loustutkijoiden painottaessa uuden paradigman tarvetta. Hän ottaa kuitenkin itsekin kantaa ainakin implisiittisesti markkinatalouden suhdeköyhyyteen ja antamisvajeeseen. Hän haluaa myös antaa nostetta lahjan teorioille, koska pitää aihetta – aiheellisesti – inhimillisen elämän ydinalueena. Pyyhtinen yhtyy Maussin teorian kriitikoiden joukkoon sikäli kuin lahjaa ei hänen mielestään voi redusoida tilit tasaavaan vaihdantaan – vastavuoroisuuden pakkopaitaan. Lahja tulee nähdä pikemminkin uhrausta ja uhrautumista edellyttävänä ilmiönä. Mauss ei myöskään onnistu hänen mukaansa tekemään riittävää eroa lahjan, lainan ja velan välillä. Päinvastoin, lahjan luonne lahjana peruuntuu, jos siitä syntyy velka, ja lahjan antaminen on vaihdantaa primäärisempää. Pyyhtinen soveltaa uudenlaista metodia tutkimus- aineistoonsa, joka sekin poikkeaa virkistävästi lahjan perinteisistä tutkimuskohteista. Hän ylittää toisaalta tiettyjä länsimaisen tieteenfilosofian hierarkkisia dualismeja, joista esimerkkinä on se, että hän pyrkii postmodernissa hengessä narratiiviseen vuorokeskusteluun aineistonsa kanssa, tunnustaen niiden oman ”äänen” filosofia-tieteen ylivallan tuolla puolen. Tosin, Pyyhtistä inspiroineen Michel Serresin mukaan vain filosofia pystyy osoittamaan että kirjallisuus menee ”lahjassaan” vielä filosofiaakin syvemmälle vaikeasti kuvattavien ja määriteltävien ilmiöiden nimeämisessä. Pyyhtinen tavoittaa tutkimukselliseksi päämääräkseen asettamansa ”lahjan dialogisuuden” soveltamalla teoriaansa filmien, myyttien ja satujen perinteiseen eli puhtaasti länsimaiseen aineistoon. Hän tarkastelee tekstejä kehittämänsä kolmiulotteisen lahjateorian kautta ja kiinnittää huomionsa siihen, minkälaisesta antamisesta lahjassa on kyse, mikä on lahjan antamisen varsinainen anti, ja minkälaisesta materiaalisesta ”esineestä” lahjassa on kyse. Pyyhtisen tarkastelukulma on nimenomaan aineellisten objektien keskeisyys osana sosiaalisten suhteiden muodostumista. Serres vaikuttaa taustalla Pyyhtisen tarkastellessa lahjaa kvasiobjektina, joka ei ole itsenäinen ja erillään yhteisöstä vaan muodostuu nimenomaan suhteessa siihen ja sen antamaan merkityshorisonttiin; lahjaobjektin luonne ei ole puhtaasti materiaalinen tai sosiaalinen, vaan nämä ulottuvuudet sekoittuvat ja lomittuvat toisiinsa. Lahjan arvo ja voima muodostuvat erilaisten tekijöiden rajapinnoilla riippuen siitä, kuka lahjan on antanut, millä mielellä ja minkä käsien kautta se on kiertänyt. Vapaamatkustajan eli loisihmisen käsitteen tutkija omaksuu samoin Serresiltä, suunnaten valokeilan monien muiden tutkijoiden tapaan lahjan pimeääneli vallankäyttöön nivoutuviin juonteisiin. Pyyhtisen analyysi kattaa lahjan yhteydet ”pyhään” mutta myös sen eettiseen vastakohtaan, aseidenkäyttöön ja sotaan. Myös oman hengen uhrausta ja eutana siaa käsitellään lahjan variaatioina. Teos täydentää ja muokkaa Maussin teoriaa toisaalta näkökulmilla, joita kirjoittaja lainaa niin sanotuilta uuden materialismin filosofeilta. Lisäksi hän käyttää hyväkseen useiden arvostettujen lahjataloustutkijoiden kirjoituksia (Derrida, Cixous, Irigaray ja Heidegger). Gender-näkökulman huomioiminen on erityisen tervetullut Mauss-tutkimuksen lisäulottuvuus, jota ei ole tarjolla liikaa. Tarkastelenkin erityisesti onko Pyyhtinen onnistunut huomioi maan, mitä jälkikolonialistisesti suuntautuneet tahot ovat eniten arvostelleet lahjan teorioissa – niiden etno- ja androkeskeisyyttä. Lahjataloustutkijana ja arvioitsijana voin omaksua yhden Pyyhtisen esittelemästä kolmesta mahdollisesta positiosta suhteessa lahjaan: voin lähettää hänen formuloimansa uudet teoreettiset ”annit” kiertämään akateemisia piirejä lahjan logiikan vahvistamiseksi tai voin pyrkiä vastavuoroisuuteen akateemisten normien mukaan. Voin myös omaksua vapaamatkustaja- lahjanantajan ”myrkyllisen” position. Lahjan loismaiset vastaanottajat todistavat Pyyhtisen mukaan, ettei vastavuoroisuus ole suinkaan itsestäänselvyys. Voisinkin omaksua tiedemaailmalle tyypillisen akateemisen miekkailun tai T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 75 teoreettisen kilpalaulannan. Voisin yrittää osoittaa itseni Pyyhtistä paremmaksi tutkimuslahjojen antajaksi. Loisena voisin toisaalta ottaa haltuun hänen oivalluksensa, ja antamatta mitään takaisin pyrkiä edistämään uraani niillä ilman turhaa velkataakkaa. Lahjan ja vaihdannan logiikat heijastuvat kaikessa toiminnassamme, nimenomaan tutkimusetiikassamme. Lahjataloustutkijan voisikin olettaa kunnioittavan lahjan henkeä olemalla herkästi kuulolla kunkin teorian itse määriteltyjen tavoitteiden ja oivallusten suhteen. Tehtävän vaikeudesta huolimatta yritän kunnioittaa Pyyhtisen teo rian ”omaa henkeä”. Lahjanhan nähdään aina kantavan antajansa henkeä ja persoonaa, joka kulkee sen vanavedessä. Toisaalta tämän Uuden Seelannin mao rien hau-käsitteenkin länsimainen tulkinta sisältää etnosentrisyyden ja väärintulkinnan ansoja. Toisen kulttuurin tai ihmisen syvintä ”henkeä” on mahdoton tavoittaa. Pyrkimys asettaa länsimainen hegemoninen tiede sekä alkuperäiskansojen perinteinen ekologinen maailmankuva ja lahjan logiikka samalle erilaisen, mutta yhtä arvokkaan, tiedollisen perinteen tasolle on kuitenkin tarpeen varsinkin ekokriisien syvetessä. Nyt jos koskaan tarvitsemme alkuperäiskansojen elossasäilymiskokemusta ja parhaita ekologisia käytäntöjä. Ne liittyvät juuri lahjatalousperustaiseen maailmankuvaan. Lahjatalouden antropologis-sosiaaliset analyysit ovat Pyyhtisen mielestä lähteneet liikkeelle varsin yksipuolisista potlatch-seremonioita ja polynesialaista kulaa painottavista näkökulmista. Niinpä hänen aineistovalintansa ja tapansa laajentaa 76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 lahjateoria länsimaiseen kontekstiin on enemmän kuin paikallaan. Kirja-arvosteluni tavoite onkin, paitsi esitellä Pyyhtisen kontribuutiota, myös asettaa se laajempaan alkuperäiskansojen ja feministisen lahjatalousteorian kontekstiin. Kommentoin lahjan marginalisoituneita teorioita ja kiinnitän huomion myös siihen, miten ne heijastuvat käytännön lahjataloutena. Lahjan teoriahan on lopultakin syntynyt käytännöistä, ei teoriasta. Inklusiivisuuden hengen suhteen onkin aluksi todettava, että huolimatta Pyyhtisen omasta arvokkaasta kontribuutiosta, hän ei yllättävästi anna esimerkkejä alkuperäiskansojen Mauss-kriittisestä palautteesta, vaikka se paljastaa monia hänenkin havaitsemiaan perin teisen lahjataloustutkimuksen puutteita. Rauna Kuokkasen väitöskirja (2007) saamelaisten lahjataloudesta, jossa keskiössä on tiedemaailman kyvyttömyys ottaa se vastaan, olisi yksi monista hedelmällisistä jälkikolonialistisista lahjateorian tulkinnoista. Intiaanitutkijat Barbara Mann (2000) ja Vine Deloria Jr. (1999) puolestaan menevät huomattavasti syvemmälle länsimaisen tieteen itsestäänselvyyksiin osoittaessaan, miten harhaan monien lahjan teoreetikkojen tiedostamaton etnosentrismi ja miesnäkökulma ovat heidän vieneet. Olisi korkea aika arvioida uudelleen Maussin ja hänen seuraajiensa tulkinnat nimenomaan tästä näkökulmasta. Länsimainen tiede on kehittynyt erityisenä herruuslogiikkana osana vaihtotalouden miessosialisaatioon kytkeytyviä asenteita. Se piilottaa tämän valerationaalisuuden ja -objektiivisuuden kuitenkin valkoisen heteropatriarkaatin kaa- puun, uskoen edustavansa neutraalia ihmisnormia. Myös lahjatalousteoreetikot kasaavat tieteellistä pääomaa toinen toisilleen hyväveliseurojen keskinäisellä akateemisella vaihdannalla. Alkuperäiskansat ja naiset ovat siinä miestenkeskeisen vaihdon valuuttaa, sikäli kuin he ovat yhä marginalisoituja ja vähän luettuja teoriantuottajia. Toki edistystä on tapahtunut. Pyyhtinen huomioikin valtavirran korkean profiilin naisfilosofit (mm. Cixous ja Irigaray) ja lahjan sukupuolittuneisuuden. Hänen asenteensa poikkeaa näin edukseen monien patriarkaaliseen kilpailu- ja vaihtotalouteen samaistuvien miesfilosofien ”antamisesta.” Pahimmillaan, länsimaisen tieteen patriarkaalinen, hegemonista maskuliinisuutta heijastava vaihtotalous lähenee itse vapaamatkustajan loismaista eetosta ja toimii juuri sen potlatch-kilpailuhengen mukaisesti, mitä se projisoi toisiin kulttuureihin. Niinpä sille on tyypillistä kilpailla tiedemaailman vallasta ja tieteellisistä ”anneista” sekä etsiä egosentrisesti toisten tutkimusten puutteita ja vajeita. Ulkomailla kauan asuneena koen, että varsinkin suomalaista tiedemaailmaa leimaa ”aiemman tutkimuskirjallisuuden” kuoliaaksi hiljentäminen ja varsin valikoivat siteerauskäytännöt. Tämän seurauksena muun muassa sukupuolensa tähden marginalisoidut tutkijat vetävätkin lyhyemmän korren tuottavuusorien toituneessa yliopistomaailmassa. Ei liene kuitenkaan lahjan hengen mukaista edellyttää Pyyhtiseltä samaa teoreettista fokusointia kuin lahjan feministi- ja intiaanitutkijoilta. Niiden esittely on kuitenkin antoisaa, koska tämä tarjoaa suomalaisillekin tilaisuuden tutustua varsin erilaisiin lahjan tulkintoihin, vieläpä sellaisiin, jotka heijastuvat arjen hyvinvointieetoksena, tekoina. Feministinen ja alkuperäiskansojen lahjan teoria integroi lahjan käytännöt. Moni tutkija onkin samalla aktivisti ja voidaan puhua paitsi teoreettisesta lahjataloudesta, myös sen innoittamasta lahjatalousliikkeestä. Siiheen kuuluu niin miehiä kuin naisiakin, valtayhteiskunnan ja marginalisoitujen ryhmien edustajia. Heitä yhdistää uusliberalismin arvoköyhyyden ja ahneuden kritiikki (esim. Bauwens ja Vaughan). Kuten monet alkuperäiskansojen filosofit, tutkijat sekä feministit, myös Pyyhtinen näkee lahjan teorioissa ylitseampuvaa kyynisyyttä. Kyynikkoteorian mukaan annamme lahjoja ensisijaisesti velka- ja riippuvaisuussuhteen katkaisemiseksi eikä pyyteetöntä lahjaa juuri ole. Lahjatalouden klassiset ”objektit” menevät kuitenkin paljon pidemmälle kyseenalaistaessaan nämä näkemykset. He syyttävät lahjan teoreetikkoja kyvyttömyydestä ”antaa takaisin” tai edes ymmärtää tutkimiaan vieraita kulttuureja niiden omista lähtökohdista. Klassinen esimerkki on yleistys, jonka mukaan lahjojen kierrätys poisantamisjuhlissa kätkisikin vain itsekkäitä tarkoitusperiä. Toki lahjan antaja saa palkkioksi hyvän olon. Sen asettaminen eroja vähättelemällä samalle viivalle esimerkiksi siirtomaaajan myrkyllisten lahjojen (intiaaneille annetut tauteja levittävät peitot klassikkoesimerkkinä) kanssa osoittaa kuitenkin länsimaisen teorian kyvyttömyyden tehdä merkittävää eroa suhteellisen pyyteettömyyden nyanssien ja radikaalin itsekkyyden välillä. Lahjan kätkemän kilpailuhengen väitteet ja oletukset ovat muun muassaKanadan intiaanitutkijoiden mielestä nousevan kapitalismin talousarvojen projisointia, eivätkä ne tee oikeutta sille aidommalle antamisen eetokselle, jolla monissa intiaaniyhteisöissä luodaan tasapainoa ja estetään rikkauden kasaantuminen. Antikapitalistista potlatch-omaisuuden uudelleenjakoa ei voikaan verrata yksioikoisesti länsimaiseen kolonialistiseen kilpailuhenkisyyteen ja egosentrisyyteen. Tämä ei tee oikeutta merkittäville eroille lahjatalousmallin ja patriarkaalisen lisäarvotalouden välillä. Toisaalta alkuperäiskansojen keskuudessa on varsin erilaisia – enemmän tai vähemmän henkisiä – lahjatalouskäytäntöjä. Jalon villin ja degeneroituneen luontokansan myyttejä on syytä kaihtaa tänäänkin. Kuten olen itsekin esittänyt tutkimuksissani, pohjoiset alkuperäiskansat, aikanaan myös suomalais-ugrilaiset luontokansat ovat antaneet kiitoslahjoja esimerkiksi karhun emuulle tai seitakiville ihmisen ja luonnon keskinäisen kunnioituksen ja siteiden punomisen nimissä. Länsimaiset valtavirran tutkijat ovat kuvitelleet nämä rituaalit ”kaupankäynniksi jumalten kanssa” ikään kuin kaiken voisi tulkita vain osana vaihtokauppoja tai keinona estää jumalten kosto (Kailo 2008). Kysymys on paikantuneista, hyvinkin erilaisista rituaaleista ja suhteista kosmoksen voimiin, joita ei voi redusoida länsimaisiin oletuksiin ihmisluonteesta. Huomionarvoisia jo ekokriisien näkökulmasta ovat ne lahjan rituaalit, joilla on ylläpidetty kosmista tasapainoa ja kunnioittavia, vastavuoroisia ihmisen ja muun luonnon välisiä suhteita. Intiaanit puhuvat kosmovisioista, joissa kes- keistä ovat ekososiaalinen sivistys, kanssaihmisten ja muiden luontokappaleiden itseisarvon muistaminen ja tarpeisiin vastaaminen. Mauss on väärässä väittäessään vastavuoroisuuden olevan normi: lapset, sairaat ja vanhukset eivät säilyisi elossa, jos heistä ei huolehdittaisi osana lahjatalouden unilateraalista lahjan eetosta. Kapitalismissa raha poikii rahaa ja valtaa, lahjataloudessa lahja sen sijaan synnyttää yhä uusia välittämistä tukevia sidoksia, liittoja ja ravitsevuuden hedelmiä. Lahja ei silloin ole nollasummapeli, vaan jokainen lahja kasvattaa kiintymys- ja huolenpitosuhteiden hyvää kehää yhteiseksi hyväksi. Kansainväliseen feministiseen lahjatalousverkostoon, joka tutkii näitä ilmiöitä, voi tutustua sivuilla www.giftparadigm.org. Tämä tutkijaverkosto, johon myös itse kuulun, koostuu tutkijoista ja aktivisteista kaikilta mantereilta. Meille on yhteistä, että sovellamme eri tavoin lahjan kierrätystä ilmiön kaikissa monitasoisissa merkityksissä talkootöistä aikapankkeihin. Meitä yhdistää myös se, ettei tiedelahjaamme, joka koskee rauhanomaisten kulttuurien tutkimusta, ole juuri otettu vastaan. Syynä siihen on muun muassa akateemisten instituutioiden halu säilyttää perinteinen patriarkaalinen valtarakennelma ilman takaisin antamista sekä syvä epäluulo muun muassa feministien ja alkuperäiskansojen epistemologiaa kohtaan. Paradoksaalisesti, pahimmillaan ”nainen joka antaa” assosioituu kulttuurissamme yhä ylistämällä alistettuun huora-madonnaan. Näistä myyteistä vapautunut Pyyhtinen päätyy osin samaan Mauss-kritiikkiin kuin ryhmämme tutkijat, lisäarvonamme kui- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 77 tenkin syvä lahjan naistietoisuus. Nostamme esille esimerkiksi naisten tunne- ja hoivatyön edustaman lisäarvon, jota monet naiset eivät itsekään tunnista muuna kuin naisten kansalaisvelvollisuutena. Varsinkin länsimaisille naisille tyypillisempi uhrautumissosialisaatio on osasyy, miksi feministinen lahjatalousteoria myös herkemmin kyseenalaistaa Bourdieun, Bataillen ja heidän kaltaisensa tutkijoiden väitteet pyyteettömien lahjojen harhasta. Sosiaalisten siteiden punominen ja huolenpitotalous ovat niin keskeinen naisten identiteetin rakennusaine, että sen yleistävä leimaaminen vaikkapa masokismiksi tai passiiviseksi väkivallaksi ei istu helposti naistutkimuksen psyykkiseen maaperään. Vielä vaikeampi naisten on hyväksyä sukupuolineutraali väite, että antaminen olisi sodan ja hallinnan ”taloudellisempi” muoto. Vielä l800-luvun Euroopassa miehet puolustivat seksismiään väittämällä, etteivät naiset ”sovi” kovaan politiikkaan ja vallankäyttöön. Lahjan sukupuolisokeissa miesteorioissa tätä näkemystä ei kuitenkaan toisteta; syynä lienee se, että miestä pidetään sinnikkään sokeasti ihmisyyden normina. Naista ei tule romantisoida, mutta sosialisaatiosta juontavia eroja ei tule myöskään kiistää. Lahjatalouden sukupuolittuneisuus on lahjatalousfeministeille itsestäänselvyys ja samalla jatkuvan teorisoinnin kohde. Pyyhtisen masokismia käsittelevä luku toki valaisee seksuaalisuuden, pornon, väkivallan ja talouden kytköksiä varsin oivaltavalla tavalla, mutta arjesta ja käytännön poliittisista ratkaisuehdotuksista vieraantunut abstrakti filosofointi ei hyödyn- 78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 nä lahjatalouden antia poliittiseen muutostyöhön. Tosin, harvoinhan filosofia tai antropologia siihen tähtääkään. Naistutkimus sen sijaan omaa suorempia kytköksiä poliittisiin liikkeisiin ja käytäntöihin. Feministinen lahjatalous poikkeaa valtavirrasta juuri päämäärissään tehdä teoriaa, joka edistää todellista paradigman ja elämäntavan muutosta, sekä kääntää lahjatalouden kielelle, jota kansalaisaktivistit ja poliitikot voisivat suoraan käyttää hyväkseen. Vaikka feministinen lahjatalous yhdistää tieteellisen tutkimuksen ja tietoteoreettiset syväpohdinnat kansalaisjärjestötyöhön ja politiikkaan, tätäkään ei silti tule redusoida puhtaan lahjanantajan eetokseen. Lahjan ristiriitaisuudet heijastuvat myös verkostomme valtasuhteissa vaikka pyrimme torjumaan niitä ennaltaehkäisevästi tiedostaen valtapelien riskit. Verkostomme on koonnut ilmaiseen käyttöön video- ja tutkimusmateriaalia maailmassa vaikuttaneista ja yhä toimivista lahjan kierrätyksen kulttuureista. Merkittävä puute valtavirran lahjan analyyseissa koskee mielestämme sitä, miten vähän ne käsittelevät monien lahjatalousyhteisöjen aitoa rauhanomaisuutta ja tasa-arvoa. Kaikista eroistaan huolimatta, nämä vaihtoehtoiset yhteiskunnat luovat toivoa toisenlaisen egalitaarisemman maailman mahdollisuuksista. Niissä ei ilmene patriarkaatin järjestelmiin verrattavia hierarkioita ja eriarvoisuutta, joskin yksilöt voivat toki olla kulttuurin ideaalin vastaisia. Kabylian berberit, irokeesien matriarkaatit, Meksikon Juchitan ja Oaxacan Sierra Juarez Zapotecs -kulttuuri sekä Khoisan alkuperäiskansojen kulttuuri Etelä-Afrikas- sa ovat vain muutamia esimerkkejä lukuisista vähän tunnetuista lahjatalousyhteisöistä, joissa on yhä vahvoja solidaarisuustalouden käytäntöjä sekä vahvoja jäänteitä matriarkaatista. Genevieve Vaughanin, verkostomme alullepanija ja palkittu lahjatalousfilosofi, tiivistää ytimekkäästi lahjan eron vaihdon itsestäänselvyyksiin ja oletuksiin: ”ilmaisia lounaita itse asiassa on – äidinhoiva.” Feministisessä lahjan teoriassa ei ole kuitenkaan kyse essentialistisesta patriarkaalisen äitiyden ihannoinnista vaan sukupuolineutraalista hoivaajalogiikasta. Essentialismin ”syytös” nostetaan usein juuri marginalisoituja ryhmiä vastaan, kun ne yrittävät erottautua valtaryhmän hegemonisista normeista. Toisaalta, lahjatalous ei toimi ideaalisessa muodossaan kuin yltäkylläisyyden kontekstissa. Kapitalismin aiheuttama keinotekoisesti luotu niukkuus ja kapitalistisen vaihdannan logiikka johtavat siihen, että esimerkiksi ”yksityisestä” kotivanhemmuudesta tulee pakkolahja julkiseksi mielletylle taloudelle. Toisaalta, luonnon ilmaiset annit (mm. siemenet, energia, vesi, maa) ja nyt jopa yhteisesti luotu tieto ovat päätyneet yhä enemmän pienen eliitin omaisuudeksi osana yhteisvarantojen syvenevää yksityistämistä ja haltuunottoa. Kun talkoidenkin nähdään vääristävän kilpailua, lahjan kierrättäminen alkaa olla yhä vaikeampaa. Feministitutkijat ovat tehneet selkeän pesäeron markkinatalouden myrkyllisten lahjojen ja aidomman matriarkaalisen lahjatalouden välillä. Lahjan hyvässä kehässä A antaa B:lle ja B vuorostaan C:lle. Lahja opettaa kantamaan ilman, et- tä kantaja ja kannettu ovat välttämättä sama pari. Hoivaajia tai alkuperäiskansoja ei tarvitse romantisoida, eikä kiistää lahjan ambivalenssia. Kuitenkin on myönnettävä, että ilman lähinnä naisten unilateraalisia hoivan lahjoja lapset ja perheet voisivat paljon huonommin. Feminismin myötä homo economicus on muuttumassa homo donans -ihmiskuvan suuntaan. Tätä suunnanmuutosta edistää lahjatalous teoriana ja liikkeenä. Toisaalta, sukupuoli ei yksin määritä leimallisesti feminiinistä tai maskuliinista asennetta lahjatalouteen. Esimerkiksi alkuperäiskansojen miehet toteuttavat lahjan henkeä ”feminiinisemmin” kuin länsimaiset valtavirran teoreetikot, joiden tyyli ja elämäntapa ovat suhteellisesti paljon ”maskuliinisempia”. Uusliberalismin vastarintajoukoissa on noussut esiin myös mieskasvoinen lahjatalousliike, joka kiertää lahjan tavoin internetissä. On avoin lisenssi (Creative Commons), käyttäjän oikeus (copy left), aikapankit, Michel Bauwensin vertaistuotanto (P2P, peer-to-peer production) ja erilaisia muita vertaistalouskokeiluja. Näin myös lahjatalouteen liittyvä poliittinen liikehdintä ylittää lisääntyvästi sukupuolen ja etnisyyden rajat. Pyyhtisen tieteenfilosofinen anti on tuoda lahjatalouden teo riaan Suomessa sukupuolen huomioon ottava ja sille itselleen leimallisesti ”feminiinisempi” näkökulma. Mielestäni Suomessa olisi korkea aika ottaa kriittiseen tarkasteluun niitä ekososiaalisen sivistyksen ja arvojen kysymyksiä, jotka kytkeytyvät olennaisena osana lahjaperusteiseen maailmankuvaan. Kyse ei ole vain reilusta akateemisesta pelistä, jossa suhtauduttaisiin vakavasti ja kunnioittavasti alkuperäiskansojen perinteiseen ekologiseen ja natiiviin tieteeseen (Cajete 2000), kyse on myös laajemmin koko maapallon tilasta, jonka saattamisessa tasapainoon tarvitsemme juuri tätä luontokansan ekologista kokemusasiantuntijuutta. Tämä ei ole jalon villin tai uhrautuvan äidin idealisointia, vaan rationaalisen faktan myöntämistä. Länsimaisen eliittimiehen hegemoninen elämäntapa on ollut niin tuhoisa, että maailmaan on syntynyt markkinarako aivan toisenlaisille arvoille ja tavoille kierrättää yhteisvarantojamme. Sen maailman motto voisi olla: ”annan, siis olen olemassa”. Pyyhtinen on tuonut tässä suhteessa oman kortensa kekoon. Muutokseen tarvitaan uutta luovaa teoriaa ja arkipäivän kansanliikkeitä. Myös eroihin tulee suhtautuu ilman epärealistista idealisointia tai kaiken homogenisoivaa monokulttuuria; erot tulee oppia analysoimaan eri tavoin – ilman länsimaista dualistista suhtautumistapaa. Siinäkin piilee lahjan ydin. Cixous, Hélène and Catherine Clément. The Newly Born Woman. Trans. Betsy Wing. University of Minnesota Press 1991. Deloria, Vine Jr., Spirit and Reason: The Vine Deloria, Jr., Reader, toim. Barbara Deloria, Kristen Foehner ja Sam Scinta. Fulcrum 1999. Irigaray, Luce. Elemental Passions [1986] Bloomsbury Publishing 1992. Kailo, Kaarina (toim.). Wo(men) and Bears. The Gifts of Nature, Culture, Gender Revisited. Inanna Press & Education, 2008. Kuokkanen, Rauna. Reshaping the University: Responsibility, Indigenous Epistemes, and the Logic of Gift, University of British Columbia Press 2007b. Kuokkanen, Rauna ”The Gift Logic of Indigenous Philosophies in the Academy.” Women and the Gift Economy: A Radically Different Worldview Is Possible. Inanna Press. 71–84. 2007b. Mann, Barbara Alice: Iroquoian Women. The Gantowisas. Peter Lang 2000. Mauss, Marcel. ”Essai sur le don.: Forme et raison de l’echange dans les societes archaiques.” L’Annee Sociologique (1923/24), 30–186. (The Gift: Forms and Functions of Exchange in Archaic Societies. Norton l967.) Vaughan, Genevieve: For-Giving, a Feminist Criticism of Exchange, Austin, Plain View and Anomaly Press 1997. Vaughan, Genevieve (toim.). The Gift. Athanor Books, 2004. Kirjoittaja on Oulun yliopiston dosentti. Viitteet Bauwens, Michel. The Political Economy of Peer-to-Peer Production. http://www.chtheory. com. 2006. Bataille, Georges ”Tuhlauksen käsite.” Teoksessa: Noidan oppipoika. Kirjoituksia 1920-luvulta 1950-luvulle, 76–94. Gaudeamus l998. Baudrillard, Jean. Symbolic Exchange and Death. Sage 1993. Bourdieu, Pierre. ”Selections from the Logic of Practise,” in The Logic of the Gift: Toward an Ethic of Generosity”, toim. Alan D. Schrift. Routledge 1997. Bourdieu, Pierre. Outline of a theory of practice. Cambridge University Press 1977. Bourdieu, Pierre. Essays. Cambridge University Press 1979. Cajete, Gregory. Natural Laws of Interdependence. Clear Light Publishers 2000. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 79 Tilaa nyt uutuuskirja! Venäjän Suomi-kuva – Venäjä Suomen kartoittajana 1710–1942 Strang, Jan. Venäjän Suomi-kuva – Venäjä Suomen kartoittajana 1710– 1942. – Helsinki : Antiikki-Kirja, 2014. – Koko 245×343 mm. : 272 sivua ; 230 kuvaa (pääasiassa karttoja). Neliväripainatus. Paino noin 1,8 kg. – Liitteinä on mm. luettelot Venäjällä vuosina 1710–1917 laadituista painetuista ja käsin piirretyistä Suomea kuvaavista kartoista tietoineen siitä, mistä kirjastosta tai arkistosta mikin kartta on löydettävissä. Noin 300 vuoden ajan venäläiset ovat valmistaneet Suomen karttoja. Karttojen pääasiallinen tuottaja on ollut Venäjän sotalaitos. Vuoteen 1917 mennessä Venäjällä painettiin enemmän Suomen karttoja kuin koko muussa maailmassa yhteensä, mukaan lukien autonominen Suomi ja entinen emämaa Ruotsi. Kaikkiaan karttalehtiä on valmistettu tuhansia. Kirja kertoo Venäjän Suomessa toteuttamien kartoitusten ja venäläisten Suomen karttojen historian vuoteen 1942 ja tuo esille näytteet merkittävimmistä kartoista ja karttatyypeistä. Kirja on Suomen karttahistorian perusteos, joka on välttämätön tietolähde Painos on pieni. historian tutkijoille ja jokaiselle vanhoVarmista oma kappaleesi tilaamalla heti. ja karttoja työssään tai harrastuksesKirjan hinta on 79 € (noudettuna tai ennakolta maksettuna ja saan tarvitsevalle. Kirja on paitsi kartkotimaahan postitettuna, sis. ALV:n 10 %). Postitettaessa ulko- tahistoria, myös merkittävä täydennys maille ja Ahvenanmaalle laskulle lisätään postikulut. Suomen sotien historiaan. Nopean tilaajan etu: Niille, jotka ovat tilanneet ja maksaneet Kirjan alussa ovat yhteenvedot sekä kirjan 15.10.2014 mennessä lähetetään 2 kpl kutsukortteja englanniksi että venäjäksi. Mukana Helsingin kirjamessuille 23.–26.10.2014. oleva karttabibliografia on osin kaksi- Kirjan voi tilata osoitteessa: www.strang.fi Antiikki-Kirja, Jatasalmentie 1, 00830 Helsinki Puhelin: 050 5588579 Sähköposti: [email protected] kielinen (suomi, englanti). Tieteen tuoreimmat Gaudeamukselta! Rosenholm, Salmenniemi & Sorvari (toim.) Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa Keitä olivat ja ovat venäläiset suurnaiset ja miten he ovat vaikuttaneet venäläiseen yhteiskuntaan? Sanna Vehviläinen Ohjaustyön opas Onnistunut ohjaus on yhteistyötä. Teos antaa käytännönläheisen kuvan ohjaustyöstä ja sen keinoista. Semi Purhonen & työryhmä Suomalainen maku Tutkimusmatka 2000luvun Suomen elämäntyyleihin: millainen on suomalainen maku? Päivi Pietilä & Pekka Lintunen (toim.) Kuinka kieltä opitaan Ajankohtainen ja kattava tietopaketti kielenoppimisesta ja -opettamisesta kiinnostuneille. Tutustu s uutuuksiin yksyn osoittee www.gaudssa eamus.fi Jyrki Kallio (suom. & toim.) Risto Pulkkinen Kungfutselaisuus on edelleen erottamaton osa itäaasialaista maailmankatsomusta. Mitä Mestari Kong opetti? Uutuuskirja tarjoaa kiehtovan matkan haltioiden, noitien, maahisten ja menninkäisten maailmaan. Mestari Kongin keskustelut Suomalainen kansanusko Ilmo Massa (toim.) Massimiano Bucchi Globaalien ympäristöongelmien ratkominen edellyttää tieteiden välistä yhteistyötä. Italialaisen Bucchin teos sukeltaa sulavasti niin keittotaidon kuin luonnontieteiden ja filosofiankin historiaan. Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen Newtonin kana X120 LUE VASTAPAINOA VASTAPAINOA LUE Syksy 2014 Syksy 2014 SÄ S T Y ÖSSÄ E N Y H T E IT Y Ö SU K S M S H TAEUID E A U K A YG S E! N E A MN S S G AU D K AS S A ! KAN Göran Therborn Göran Therborn Eriarvoisuus tappaa Eriarvoisuus tappaa 206 s. | lokakuu 206 s. | lokakuu Ilkka Ruostetsaari Ilkka Ruostetsaari Vallan sisäpiirissä Vallan 320sisäpiirissä s. | syyskuu 320 s. | syyskuu Kirsti Lempiäinen & Tiina Silvasti (toim.) Kirsti Lempiäinen & Tiina Silvasti (toim.) Eriarvoisuuden rakenteet Eriarvoisuuden rakenteet 234 s. | syyskuu 234 s. | syyskuu Ari Väänänen & Jussi Turtiainen (toim.) Ari Väänänen & Jussi Turtiainen (toim.) Suomalainen työntekijyys Suomalainen työntekijyys 1945–2013 1945–2013 300 s. | syyskuu 300 s. | syyskuu Anja Riitta Lahikainen, TiinaLahikainen, Mälkiä & Anja Riitta KatjaMälkiä Repo (toim.) Tiina & Katja Repo (toim.) Media lapsiperheessä Media 300lapsiperheessä s. | marraskuu 300 s. | marraskuu Pauli Siljander Pauli Siljander johdatus Systemaattinen Systemaattinen johdatus kasvatustieteisiin kasvatustieteisiin 250 s. | lokakuu 250 s. | lokakuu Riitta Haverinen, Marjo Kuronen & Tarja Pösö (toim.) Riitta Haverinen, Marjo Kuronen & Tarja Pösö (toim.)tila ja Sosiaalihuollon Sosiaalihuollon tila ja tulevaisuus tulevaisuus 400 s. | elokuu 400 s. | elokuu UUSI PA I N OS! UUSI PA I N Eric Hobsbawm OS! Eric Hobsbawm aika Äärimmäisyyksien Äärimmäisyyksien aika 776 s. | lokakuu 776 s. | lokakuu Mikko Lehtonen Mikko Lehtonen Maa-ilma Maa-ilma 370 s. | syyskuu 370 s. | syyskuu Yanis Varoufakis Yanis Varoufakis Maailmantalouden Maailmantalouden Minotauros Minotauros 300 s. | elokuu 300 s. | elokuu Leena Krokfors, Marjaana Kangas & Kaisa Marjaana Kopisto (toim.) Leena Krokfors, Kangas & Kaisa Kopisto (toim.) Oppiminen pelissä Oppiminen pelissä 270 s. | syyskuu 270 s. | syyskuu Immanuel Wallerstein, Randall Collins, Michael Mann, Immanuel Wallerstein, Georgi Derluguian & Craig Calhoun Randall Collins, Michael Mann, Georgi Derluguian & Craig Calhoun Onko kapitalismilla Onkotulevaisuutta? kapitalismilla tulevaisuutta? 206 s. | lokakuu 206 s. | lokakuu LISÄÄ SYKSYN KIRJOJA OSOITTEESSA WWW.VASTAPAINO.FI LISÄÄ SYKSYN KIRJOJA OSOITTEESSA WWW.VASTAPAINO.FI
