Selvästi parempi mieli - Nuorisoalan ehkäisevän

Selvästi parempi mieli
- Nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön kehittämispäivät
Tampere 4.9.2012
Juha Nieminen
RAITTIISTA KANSALAISESTA TIEDOSTAVAAN YKSILÖÖN
- Päihteiden käytön historialliset tulkinnat suomalaisessa nuorisotyössä
Tässä puheenvuorossani tarkastelen lyhyesti suomalaisen nuorisotyön suhtautumista
nuorten päihteiden käyttöön sekä nuorisotyön periaatteita ja menetelmiä päihteisiin
liittyvässä työssä. Näkökulma on nuorisotyön ja sen historian tutkijan, ei niinkään
sosiaalihistorioitsijan tai päihdetutkijan. Pohdintani painopiste on varhaisemmissa
ajoissa, mutta kommentoin lopuksi myös omaa aikaamme.
Alkoholi on tunnettu eri muodoissa läpi koko länsimaisen historia. Euroopassa tuhat
vuotta sitten esimerkiksi irlantilaiset munkit tislasivat ohrasta viinaa, jota he kutsuivat
nimellä ”uisge beatha”, latinaksi ”aqua vitae", eli elämän vesi. Tupakan käyttö on
ollut tuttua Amerikan intiaaneille jo tuhansia vuosia, mutta ”savun juomisen” toivat
Eurooppaan merimiehet ja löytöretkeilijät puolen tuhatta vuotta sitten. Huumeiden
historia puolestaan riippuu siitä, mikä huumeeksi määritellään. Esimerkiksi oopiumi
saapui Suomeen keskiajalla. Kansanperinteemme kerääjä Elias Lönnrot keksi
oopiumille myöhemmin suomenkielisen sanankin, unileipä. Näitä nyt päihteiksi
nimettyjä aineita on käytetty lääkkeinä kivun ja tuskan lievityksessä, mystiikan ja
kansantapojen menoissa, miehuuskokeissa, todellisuudenpaossa sekä riehakkaan ja
hyvän olon tavoittelussa – niin tarkoituksella kuin tahtomattakin. 1
Päihteiden käytön monet puolet on tunnettu jo kauan ja niiden käyttöä on aina pyritty
jotenkin valvomaan, säännöstelemään tai ohjaamaan. Suomessa tunnetaan kirkollisen
1
Päihteiden historiasta ks. esim. Lahtinen 2007;Turunen 1999;Ylikangas 2009;
1
ja maallisen esivallan otteet uuden ajan alussa niin Turun katedraalikoulun poikien
kosteiden teinivaellusten suitsemiseksi kuin Kuninkaallisen Turun Akatemian
nuorukaisten riehakkaan ylioppilaselämän hillitsemiseksi2. Kansan ja vertaisryhmän
parissa alkoholin löytäneet nuoret aiheuttivat häiriöitä ympäristölle ja omille
opinnoilleen. Aikansa viranomaisten mielestä teinien ja ylioppilaiden tuli antaa
kaupunkilaisten olla rauhassa ja heidän tuli suorittaa opinnot kunnolla velvollisuutena
opinahjojaan kohtaan. Ympäristö ja yksilö – ne ovat päihteiden käyttöä koskevien
keskusteluiden ja toimenpiteiden monisatavuotiset perusulottuvuudet.
Suomessa alkoholin, tupakan ja huumeiden vaikutuksia koskevia puheenvuoroja on
esitetty ja keskustelua käyty vilkkaammin etenkin 1830-luvulta lähtien. Miltei yhtä
vanhaa on myös moderni nuorisotyö. Ei myöskään ole sattumaa, että nuorisotyön
tehtäviä, tavoitteita ja perusteluita koskevassa keskustelussa nuorten päihteiden
käytöllä sekä sen estämisellä, vähentämisellä tai ohjaamisella on ollut oma paikkansa
– kulloinkin oman aikansa termein. Raittius, raitista elämäntapaa edistävä toiminta ja
ehkäisevä päihdetyö – ne ovat nuorisotyössä esiintyneet keskeiset käsitteet.
Raitis kansalainen varhaisen nuorisotyön hyveenä
Varhaisen nuorisotyön suhtautuminen nuorten päihteiden – käytännössä lähinnä
alkoholiin – oli selkeän kielteinen ja useimmiten tuomitseva. Tuo suhtautumistapa
läpäisi koko kirkon ja aatteellisten nuorisoyhdistysten hallitseman nuorisotyön
kentän. Alkoholin käyttö ja juopottelu oli syntiä ja uhkasi kristillistä elämäntapaa, se
oli moraalitonta ja uhkasi murentaa fennomaanien edistämää suomalaista
kansakuntaa, se pahensi työväestön elinoloja ja vaaransi työväenliikkeen yhteistä
toimintaa niiden parantamiseksi ja maailman muuttamiseksi.
Järjestömuotoisen suomalaisen nuorisotyön alkusolun asemasta kamppailevat Alba ja
Hilda Hellmanin Vaasaan 1870-luvulla perustama raittiusseura ja Ivar Thunebergin
2
Nuorisotyön historian lähteenä Nieminen 1995 jollei toisin mainita.
2
vuonna 1886 Turkuun perustama kristillinen nuorukaisyhdistys. Kumpaisenkin
toimintaan sisältyi raittiusasia. Hellmanin sisarusten raittiusseuraan otettiin pian
perustamisen jälkeen mukaan alle 15-vuotiaita lapsia, vaikka lasten mukanaoloa ei
tuolloin aina pidetty kasvatuksellisesti suotavana. Raittiustyöllä lasten huomion näet
pelättiin kohdistuvan heille itselleen ”tuntemattomaan syntiin” ja siten heissä
synnytettäisiin viinan himo.
Turun kristillisen nuorukaisyhdistyksen tehtävänä oli puolestaan toimia nuorten
miesten hyväksi ”henkisessä, siveellisessä, hengellisessä ja ruumiillisessa suhteessa”.
Yhdistyksessä keskityttiin mm. raamatunlukuun, siveellisyyteen, eläinsuojeluun,
urheiluun, opintokursseihin ja raittiuteen. Samansuuntainen oli muutaman vuoden
kuluttua Suomeen pysyvästi juurtuneen kansainvälisen NMKY-liikkeen toiminnan
sisältö. NNKY-liikkeen ideologiassa raittius kytkeytyi liikkeen ylläpitämään
kristillis-siveelliseen moraaliin3.
Raittiuskysymys kietoutui kansallisuusaatteeseen ja fennomaanisen raittiusliikkeen
asetettua luterilaisen kirkon kristilliseen rintamaan lasten ja nuorten raittiustyö lopulta
hyväksyttiin. Usko nuorten raittiusvalistukseen oli luja, kuten kolmannessa yleisessä
raittiuskokouksessa vuonna julistettiin:
”Jos tahdotaan mitään pysyväistä matkaan saada raittiustaistelussa, niin tulee myös
valmistaa ja kasvattaa nuorisoa tätä taistelua varten. Sillä nuorison käsissä on
tulevaisuus, siinä maamme toivo”.
Lasten ja nuorten raittiustyön periaatteellisen hyväksynnän jälkeen syntyi kysymys
siihen sopivista menetelmistä. Vuosi toisensa jälkeen raittiusliikkeessä keskusteltiin
lasten ja nuorten antaman raittiuslupauksen soveliaisuudesta. Vastustajat epäilivät
lapsilta ja nuorilta puuttuvan raittiuslupauksen vaatimaa arvostelukykyä ja siveellistä
lujuutta. 1800- ja 1900-luvun taitteessa lasten ja nuorten raittiustoiminta sai lopulta
vakiintuneet muodot. Raittiusyhdistysten ja – koulujen ohjelma koostui usein
hartaushetkestä, raittiusesitelmästä ja lasten esittämästä ohjelmasta.
3
Ks. Antikainen 2007.
3
Raittiusliikkeeseen sisältyneen toivonliittotyön tavoitteena oli kristillisyyden
sävyttämä tiedollinen valistus ja kasvatus. Nuorisolle tuli opetuksen kautta antaa
tietoja juovuttavista juomista, ja toisaalta lapsia oli kasvatettava käsittämään ja
rakastamaan ylevää aatetta: isänmaan ja ihmiskunnan pelastamista juovutusjuomien
hirmuvallasta. Raittiustyöhön sisältyi toisaalta tiedollinen valistus, toisaalta voimakas
yhteiskuntamoraalinen vire.
Raittiusopetuksen antaminen oli toivonliittotyössä ja muussakin varsinaisessa
raittiustyössä kaiken lähtökohta. Muita mahdollisia toimintoja olivat kilpailut,
ainekirjoitukset, voimistelu, säästöpankkitoiminta, kirjasto ja näytelmät.
Kristillissävytteisen raittiuskasvatusohjelman liepeille mahtui monenlaista ohjelmaa.
Nuorison raittiustyön pulmaksi nousi tanssikysymys. Raittiusliikkeen
merkittävimmän keskusjärjestön Raittiuden Ystävien4 vuosikokous otti aluksi
kielteisen kannan tanssiin, mutta jätti päätösvallan viisaasti paikallisyhdistyksille.
Monessa paikallisyhdistyksessä käytiinkin tulisia kiistoja tanssien järjestämisestä.
Mikäli paikallisyhdistys ei ottanut tanssia toimintamuodokseen, saattoi tanssiväki
perustaa kokonaan uuden yhdistyksen. Vakavamieliset raittiushenkilöt välttivät näitä
uusia yhdistyksiä. Ne joutuivat usein kokemattomina pidettyjen nuorten käsiin ja
niistä saattoi tulla huvitteluseuroja, jotka ”tanssivat itsensä hengiltä”. Kun Raittiuden
Ystävien keskusjärjestö myöhemmin otti kokonaan kielteisen kannan tanssien
järjestämiseen, osa jäsenistä vetäytyi syrjään tai liittyi nuorisoseuraliikkeeseen. Liian
vakavahenkinen raittiusvalistukseen keskittynyt toiminta ajoi nuoria pois
raittiusliikkeestä. Varsinaisella raittiustyöllä oli myös sosiaalisen yhdessäolon
mahdollisuuden tarjoava tehtävä aikana, jolloin nuorten keskinäiselle
kokoontumiselle kodin ja kirkon ulkopuolella oli vain vähän tilaa.
Pohjanmaalla 1800-luvun lopulla syntynyt nuorisoseuraliike asetti päämääräkseen
hyvän ihmisen ja kunnon kansalaisuuden, jonka tärkeä sisältö oli päihteistä vapaa
elämä. Tappelut, juopottelu ja muu nuorison tapainturmelus olivat tuonaikaisten
4
Raittiuden Ystävien historiasta ks. myös Ahonen 2003.
4
viranomaisten huolen kohteina. Nuorisoseuroissa nuorten tuli keskenään järjestää
sivistävää toimintaa ja huvia. Nuorisoseuraliikkeen pääideologin Santeri Alkion
kasvatusohjelman keskeinen idea oli itsekasvatus. Itsekasvatuksella hän tarkoitti sitä,
että nuorten oli vapaan yhdistystoiminnan piirissä huolehdittava omasta kasvustaan
ilman erityistä opetusta tai ohjausta. Itsekasvatuksen tehtävänä oli herättää yksilön
tajunta ja auttaa valinnassa lukemattomien kilpailevien elämänarvojen välillä.
Itsekasvatus oli ennen kaikkea luonteen kasvatusta ja ”heräämistä hyville
harrastuksille”. Nuoren ihmisen tuli siis kyetä itse harkitsemaan ja valitsemaan
ympäristön houkutusten keskellä; kovin tuttuja päihdetyön ajatuksia myös nykyisin.
Nuorisoseurojen toimintamuodoiksi Alkio suositteli kyläpiiritoimintaa,
opintotoimintaa, iltamia, seuralehteä, näytelmiä, kirjaselostuksia, puhetaidon
kehittämistä, rahavarojen hoitoa ja tilinpitoa. Alkio katsoi, että nuorisoseura muodosti
sellaisen pienoisyhteiskunnan, jossa maalaisnuoriso saattoi oppia myöhemmin
elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja. Hän kiinnitti huomiota myös nuorison
siveellisyys- ja raittiuskasvatukseen. Alkio vaati sukupuolisesti puhdasta elämäntapaa
sekä pidättäytymistä alkoholista ja nautintoaineista.
Raittiusaate ja -liike saivat vahvaa kannatusta myös suomalaiselta työväenliikkeeltä,
joka esimerkiksi tuki vuonna 1919 toteutunutta kieltolakihanketta. Raittius oli myös
osa työläisnuorisoliikkeen ideologiaa ja tavoitteita liikkeen eri laidoilla.
Työläisnuorisoliikkeen käytännöllinen toiminta niin viihteellisissä kuin opinnollisissa
muodoissaan oli pitkälti samansuuntaista alkiolaisen nuorisoseuraliikkeen kanssa.
Ideologisesti työläisnuorisoliike lähti kuitenkin työläisnuorten olojen parantamisesta,
tietoisesta puoluepoliittisesti sitoutuneesta toiminnasta ja yhteiskunnan muuttamisesta
myös luokkataistelun keinoin.
Nuorten päihteisiin suhtauduttiin työläisnuorisoliikkeessä yleisesti ottaen kielteisesti,
sillä väkijuomien käytön nähtiin vaikeuttavan sosialistisen yhteiskunnan rakentamista
tai vallankumousta. Työläisnuorisoliike jakautui organisatorisesti
sosialidemokraattiseen ja kommunistiseen liikkeeseen ja vuonna 1921 perustettiin
5
Sosialidemokraattinen Työläisnuorisoliitto. Sen perustavassa kokouksessa esitettiin
näkemys, jonka mukaan ”…mitä enemmän nuori työläisiä vaipuu juomaseurojen
saastaiseen ilmapiiriin, sitä harvemmaksi jäävät valistusta ja luokkataistelua
harrastavan työläisnuorison rivit”5.
Kyse ei kuitenkaan ollut vain raittiuden yhteiskunnallisesta tai yhteiskuntapoliittisesta
ulottuvuudesta, vaan lisäksi sen yksilöllisestä merkityksestä. Myös itsensä vuoksi
työläisnuorison tuli olla raitis. Tuossa sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton
perustava kokouksessa esitettiinkin, että on ”nimittäin pidettävä mielessä, että raittiit
työläiset omaavat suuremmat kehitysmahdollisuudet, kuin juopot”. Perustava kokous
hyväksyi lisäksi ponnen, jonka mukaan kieltolakia rikkovat liiton jäsenet, ”tehköötpä
he sitä väkijuomien juonnin, valmistuksen, myynnin tai lahjoituksen muodossa, on
saatettava ankaran toverikurin alaiseksi”.
Yhtenä täyteen raittiuteen noina aikoina vakavasti suhtautuneena esimerkkinä
mainittakoon vielä varhainen partioliike. Pian maamme itsenäistymisen jälkeen
hyväksyttyyn partiolakiin sisältyi pykälä, jonka mukaan ”partiolainen ei käytä
tupakkaa, väkijuomia eikä kirouksia ja karttaa kaikkia huonoja tapoja”. Se oli
huomattavasti yksiselitteisempi muotoilu kuin partioliikkeen kotimaassa IsossaBritanniassa, jossa versio samaisesta asiasta kuului: ”Partiolainen on puhdas
ajatuksissa, sanoissa ja töissä”.6 Raittiuteen liittyvän pykälän muotoilu aiheutti
jonkin verran ristiriitoja hajanaisen suomalaisen partioliikkeen eri liittojen välillä.
Nuorisotyön varhaisvaiheessa raittiuteen liittyneissä ajatuksissa ja toimissa painottui
yhteiskuntamoraalinen ulottuvuus. Niihin voidaan lisäksi liittää myös hitaasti etenevä
yksilöllistyminen. Raittius oli jo yksilön valinta, mutta se oli velvollisuus Jumalaa,
suomalaista kansakuntaa ja yhteiskuntaluokkaa kohtaan. Raittiuden nähtiin takaavan
modernin kansalaisen vastuullisuuden uuden yhteiskunnan tuomien yksilön
oikeuksien ja vapauksien toteuttamisessa. Niitä olivat esimerkiksi elinkeinovapaus,
5
6
Pöytäkirja sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton perustavasta kokouksesta 1921.
Partiolaki 1918.
6
äänioikeus tai uskonnonvapaus. Kaikkiaan raittius oli uuden modernin ihmisen hyve,
johon kaikkien oli kasvettava.
Nuorisotyö kansalaisen raitista elämäntapaa edistävänä toimintana
Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen nuorisotyö muotoutui aikaisempaa
selkeämmin omaksi toimialakseen. Tämä kehitys toteutui niin toisiinsa
kytkeytyneissä nuorisotyön julkishallinnossa ja nuorisojärjestöissä kuin myös kirkon
nuorisotyössä. Nuorisotyön perussuhtautumisessa nuorten päihteiden käyttöön ei
tapahtunut oleellista muutosta: päihteiden käyttöön suhtauduttiin kielteisesti ja lisäksi
sitä pidettiin yhtenä sota-ajan aiheuttamana siveellisen villiintymisen merkkinä.
Päihteet vaaransivat Suomen jälleenrakennusta, johon kansakunta tarvitsi raittiita
kansalaisia. Nuorisotyö kuitenkin korosti omaa luonnettaan raitista elämäntapaa
edistävänä toimintana ja paatoksellisin raittiusmoraalin saarnaaminen väistyi
hiljalleen taka-alalle.
Joulukuussa 1944 asetetun valtion nuorisotyölautakunnan keskeiseksi tehtäväksi tuli
työskentely kunnallisten nuorisotyötoimikuntien perustamiseksi. Seuraavana vuonna
opetusministeriöstä lähti liikkeelle nuorisotyötä koskeva kiertokirje, jossa kehotettiin
kuntia perustamaan nuorisotyötoimikuntia (myöh. nuorisotyölautakuntia).
Kiertokirjeessä todettiin, että nuorisorikollisuus, väkijuomien käyttö ja siveellinen
ryhdittömyys olivat saaneet yhä räikeämpiä muotoja. Kaikkien yhteiskunnan voimien
keskittämistä nuorison parasta tarkoittavan toiminnan virittämiseen ja tehostamiseen
pidettiin tarpeellisena. Väkijuomakysymykseen tuli puuttua yhteiskunnan vuoksi ja se
oli kaikkien viranomaisten asia. Nuorten päihteisiin liittynyttä työtä pidettiin siis jo
tuolloin eri organisaatioiden ja hallinnonalojen yhteisenä asiana.
Sodasta selviytyneen Suomen kireä valtiontalous kuitenkin vaikeutti nuorisotyön
taloudellista tukea. Sopivien rahoituslähteiden etsiminen työllisti sekä
7
opetusministeriötä että valtion nuorisotyölautakuntaa 1940-ja 1950-lukujen taitteessa.
Ensimmäisenä katseet kohdistettiin alkoholiliikkeen voittovaroihin.
Opetusministeriö teki 1940-luvun lopulla esityksen, jonka tarkoituksena oli saada
alkoholiliikkeen vuosivoitosta varoja nuorisotyölle. Ministeriö esitti, että
väkijuomaliikkeen verottamisesta ja vuosivoiton käyttämisestä annettua lakia
muutettaisiin siten, että vuosivoitosta käytettäisiin muutama prosentti nuorison
terveitä ja raittiita elämäntapoja edistävän kasvatustyön tukemiseen. Enää ei siis vain
saarnattu raittiuden puolesta synkkiä tulevaisuudenkuvia maalaillen, vaan
nuorisotyöllä pyrittiin edistämään tapaa elää ilman päihteitä. Tuota tulkintaa
nuorisotyön perusluonteesta yritettiin juurruttaa yleiseksi näkemykseksi.
Esityksen yksityiskohtaisimmissa perusteissa vedottiin siihen, että ”valtion
järjestämä väkijuomien myynti synnytti kodeissa ja nuorten maailmassa tuntuvia
yhteiskunnallisia epäkohtia, joiden välttämiseksi voittovaroja oli käytettävä
ennakkoehkäisyä edustavan kasvatustyön tukemiseen”. Lisäksi voittovarojen turvin
mahdollisesti rakennettavien nuoriso- ja sivistystalojen esitettiin hillitsevän nuoren
polven siirtymistä maaseuduilta kaupunkeihin. Varojen ohjaamista nuorisotilojen
rakentamiseen perusteltiin lisäksi sillä, että siten varat jakaantuisivat
oikeudenmukaisesti eri yhteiskuntaluokkien hyväksi.
Varsinaisen raittiustyön ja raittiusjärjestöjen edustajat luonnollisesti vastustivat
hanketta. Sehän tarkoitti käytännössä sitä, että nuorisotyö pääsisi osalliseksi
raittiustyön rahoista. Kun väkijuomayhtiön voittovarojen käytöstä annettuja
säädöksiä ryhdyttiin muutamaan, opetusministeriön esitykset otettiin huomioon.
Vuonna 1949 muutettiin väkijuomayhtiön vuosivoiton käyttämisestä annettua lakia
siten, että varsinaisen raittiustyön, raittiushuollon ja alkoholistihuollon lisäksi
kunnille jaettavia voittovaroja voitiin toissijaisesti käyttää ”nuorisotyöhön ja muihin
senluontoisiin raitista elämäntapaa välittömästi edistäviin tarkoituksiin”.
Voittovaroja koskevassa asetuksessa annettiin tarkempi ohje varojen käytöstä
nuorisotyöhön palkattavia kunnallisia viranhaltijoita varten. Vuoden 1949 lopulla
8
lähetettiin puolestaan sosiaaliministeriön kiertokirje, johon sisältyi yksityiskohtaisia
neuvoja siitä, mihin nuorisotyön ja raittiustyön muotoihin kunnat saattoivat
voittovaroja käyttää. Niihin sisältyi vaatimus raittiustyöntekijänä toimivan
nuorisotyöntekijän henkilökohtaisesta raittiudesta. Tämä säännösten muutos lisäsi
kunnallisen nuorisotyön taloudellisia resursseja.
Opetusministeriön ja valtion nuorisotyölautakunnan tähtäimessä oli kuitenkin
erillinen nuorisotyön rahoituksen turvaava laki. Valtion nuorisotyölautakunnassa
käsiteltiin 1940- ja 1950-lukujen taitteessa useamman kerran opetusministeriössä
laadittuja lakiehdotuksia ”nuorison terveitä ja raittiita elämäntapoja edistävän
kasvatustyön” tukemiseksi. Lakiehdotuksessa esitettiin, että väkijuomaliikkeen
voittovaroista käytettäisiin vuosittain 40 markkaa asukasta kohden nuorison
kasvatustyön tukemiseen. Näistä opetusministeriön käytettäväksi ehdotetuista
varoista esitettiin 80 % suunnattavaksi nuorisotalojen rakennustoimintaan ja 20 %
varsinaisen nuorisotyön tukemiseen.
Lakiluonnoksen mukaan nuoriso- ja sivistystalojen rakennustoiminnan tukemiseen
varatusta määrärahasta olisi myönnetty kunnille rakennuslainoja ja avustuksia
nuorison kasvatustyöhön tarkoitettujen rakennusten ja huoneistojen rakentamista,
hankkimista ja korjaamista varten. Rakennusavustukset suunniteltiin myönnettäväksi
ensisijaisesti taloudellisissa vaikeuksissa olleille kunnille. Lakiluonnoksessa
edellytettiin, että valtion tuella hankittu nuoriso- tai sivistystalo asetettaisiin
tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti eri nuoriso- ja kansalaispiirien käyttöön.
Nuorisotyön yleiseen kehittämiseen tarkoitetusta osuudesta suunniteltiin
käytettäväksi varoja nuorisotyön keskusjärjestöjen ohjaajakoulutukseen,
kurssitoiminnan tukemiseen, järjestöjen palkka- ja vuokramenoihin ja
opetusministeriön harkinnan mukaan muihin nuorisokasvatusta edistäviin
tarkoituksiin. Opetusministeriö lähetti nuorison raittiita ja terveitä elämäntapoja
edistävän kasvatustyön tukemista koskevan lakiehdotuksensa sosiaaliministeriölle
9
vuoden 1952 lopussa. Lakiesitys jäi kuitenkin odottamaan väkijuomalainsäädännön
kokonaisuudistusta ja jäi vähitellen unohduksiin.
Nuorena toimi- ja hallinnonalana nuorisotyö joutui jatkuvasti perustelemaan
olemassaoloansa ja tarpeellisuuttansa. 1950-luvulla pohdittiin esimerkiksi
kunnallisten lautakuntien keskittämistä yhteen suureen sivistyslautakuntaan. Se ei
saanut kuitenkaan sen paremmin raittius- kuin nuorisotyöväen tukea. Vuonna 1954
sosiaaliministeriön raittiuslautakuntatoiminnan yliohjaaja Uuno Raatikainen julisti,
että nuoriso- ja raittiuslautakuntien yhdistäminen vahingoittaisi niiden kummankin
pyrkimyksiä. Lautakuntien yhdistäminen oli hankalaa, sillä sekalautakunnan jäseneltä
ei vaadittaisi täysraittiutta. Raatikaisen mielestä yhdistetystä lautakunnasta tulisi
riitaisa, kun erilaiset näkökohdat raittiustyön tekemisestä törmäisivät vastakkain.
Raatikaisen yksiselitteisen viestin mukaan sosiaaliministeriön raittius- ja
alkoholiosasto oli sitä mieltä, ettei raittius- ja nuorisotyölautakuntia pitäisi yhdistää.
Vuonna 1957 yhdistetty nuoriso- ja raittiuslautakunta oli 25 kunnassa. Kuntia oli
tuolloin Suomessa kaikkiaan 549!
Toimialoina nuorisotyön ja raittiustyön suhteet eivät olleet 1950-luvulta lähtien
kovinkaan kummoiset. Kun opetusministeriö vuonna 1958 pyysi valtion
nuorisotyölautakunnalta lausuntoa alkoholinkäytön ja tupakanpolton
vahingollisuuden opettamisesta kouluikäiselle, antoi nuorisotyöväki asiasta
raittiustyötä kirpeästi arvostelevan lausunnon. Valtion nuorisotyölautakunta totesi
tupakanpolton, alkoholin ja huumausaineiden käytön lisääntyneen huolestuttavasti
varhaisnuorison keskuudessa. Nautintoaineiden turmiollista vaikutusta käsittelevään
valistustyöhön olikin kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Valtion
nuorisotyölautakunnan mielestä opetustyön tuli olla etupäässä ohjausluontoista,
tieteen ja yhteiskuntaelämän tarjoamiin tosiseikkoihin perustuvaa, koska
tyrkyttävässä sävyssä annettu opetus ei vie toivottuihin tuloksiin eikä pysty
vaikuttamaan laajoihin nuorisojoukkoihin. Nuorisotyölautakunta totesi, että
alkoholiliikkeen voittovarojen ensisijaisen saannin varmistamiseksi raittiustyö oli
10
omaksunut tyrkyttävän leiman. Alkoholinkäytön ja tupakanpolton vahingollisuuden
opettamiseksi valtion nuorisotyölautakunta ehdotti käytännön toimenpiteitä, joista
yksi kuului seuraavasti: ”Olisi kiinnitettävä entistä suuremmassa määrin huomiota
mainostuksen, radion, television ja sanomalehtien vaikutukseen yleistä mielipidettä
määräävänä tekijänä.”7
Sotien jälkeisen ajan merkittävä muutos oli julkilausuttu yleinen näkemys
nuorisotyöstä raitista elämäntapaa edistävänä toimintana. Se ei kuitenkaan ollut
varsinaisesti uusi sisällöllinen tulkinta nuorisotyön perusluonteesta, vaan rakentui
varhaisen järjestökauden aikana muodostuneelle nuorisotyön itseymmärrykselle. Uusi
tulkinta oli paremminkin strateginen valinta nuorisotyön rahoituslähdettä etsittäessä.
Nuorisotyön käytännön menetelmät perustuivat 1940- ja 1950-luvulla pitkälti
vertaisryhmätoimintaan ja ryhmätyöhön, joissa toteutunut harrastustoiminta ja
yhteiskunnallinen toiminta oli nuorten terveitä elämäntapoja tukevan toiminnan ydin.
Raittiuden katoaminen ja ehkäisevän päihdetyön ilmestyminen
Nyt tulemme esitykseni kohtaan, joka ainakin itselleni oli erityisen kiinnostava,
tutkijana jopa innostava löydös. En ole aiemmin tematisoinut nuorisotyön historiaa
raittiuden ja päihteiden näkökulmasta.
Nimittäin 1950-luvun jälkeen raittius ja laajemmin päihteet lähes häipyvät
muutamaksi vuosikymmeneksi nuorisotyön keskeisistä kansallisista
ohjausasiakirjoista, dokumenteista ja linjauksista. 1960-luvun työryhmä- ja
komiteamietinnöt keskittyivät nuorisotyön järjestelmän rakentamiseen sekä riitaisaan
lainsäädännön valmisteluun. Raittius tai päihteet vain vilahtivat keskusteltaessa
jengityöstä ja kuntien oikeudesta järjestää omaa nuorisotyötä (käytännössä
nuorisotalotoimintaa). 1970-luvulla vihdoin viimein säädetyistä kahdesta laista –
kansankielellä nuorisolautakuntalaista ja nuorisojärjestöjen valtionapulaista – ei
7
Valtion nuorisotyölautakunnan toimintakertomukset 1960, 11–12.
11
löydy mitään raittiuteen, päihdetyöhön tai terveisiin elämäntapoihin liittyviä
tavoitteita tai mainintoja. Ainoastaan sovellutusohjeissa muistutetaan tuimasti siitä,
että nuorisolautakuntalain nojalla ei saanut antaa avustuksia paikallisille
raittiusjärjestöille. Sama tilanne on 1980-luvulla säädetyissä, nuorisolautakuntia ja
järjestöjen valtionapua koskevat säädökset yhdistäneissä nuorisotyölaissa ja
nuorisotyöasetuksessa. Niissä ei ole mainintoja raittiudesta, päihteistä tai terveistä
elintavoista. Sama ilmiö on 1990-luvulla uudistetussa nuorisotyölaissa ja asetuksessa.
Raittiuden, päihteiden tai terveiden elämäntapojen häipyminen nuorisotyön
keskeisimmistä ohjausdokumenteista ei ole sattumaa. Vastaavan havainnon voi tehdä
myös saman ajanjakson nuorisotyön yleisistä oppikirjoista. Sen paremmin vuonna
1971 Nuorisotyön perustiedosta kuin vuoden 1973 massiivisesta Nuorisotyön
käsikirjasta ei löydy omaa osuutta raittiuden tai päihteiden kysymyksille. Vuoden
1987 Nuorisotyön käsikirjassa on sen sijaan tutkija Salme Åhlströmin artikkeli
nuorten juomatavoista ja erillinen teksti huumeongelmien ehkäisystä, mutta niitä ei
ole sijoitettu nuorisotyön kontekstiin.
Myöskään 1970- ja 1980-luvun komiteat eivät nähneet päihdekysymyksiä
nuorisotyön keskeisinä tehtäväalueina. Parlamentaarinen nuorisokomitea ja
Kansainvälisen nuorisovuoden 1985 komitea pohtivat päihdekysymyksiä lähinnä
osana perhepolitiikkaa, kriminaalipolitiikkaa, terveydenhuoltoa ja yleistä
syrjäytymiskysymystä. Nuorisokomitea-90 sen sijaan omisti kokonaisen luvun
nuorten terveydelle ja päihteiden käytölle. Esityksissään komitea vaati, että – yllätys
yllätys – silloiset raittiusmäärärahat tuli ohjata jatkossa käytettäväksi nuorten vapaaaika- ja harrastustoimintaan. Uudenlainen oli sen sijaan Nuorisokomitea-90:n esitys
siitä, nuorisolle suunnatun raittiuskasvatuksen pitää sisältää myös positiivisia
alkoholinkäytön malleja. Myös huumausainevalistuksessa haettiin perinteisestä
tavasta poikkeavia näkemyksiä, sillä komitean mukaan ei ollut tarkoituksenmukaista
käyttää valistuksessa vain rikosoikeudellisia pelotteita vaan keskittyä siihen, miksi
12
huumausaineet ovat vaarallisia. Nuorisokomitea-90:n mietinnössä on päihteiden
osalta uuden ajan merkkejä, vaikka komitean esitykset sittemmin pitkälti jäivät
talouslaman jalkoihin.
Raittiuden ja päihteiden katoamista nuorisotyön kansallisen ohjauksen keskiöstä
voidaan selittää useammallakin tekijällä. Kyse ei ollut välinpitämättömyydestä tai
nuorten päihteiden käyttöä koskevasta tietämättömyydestä. Päinvastoin, nuorten
moraalia tai päihteiden käyttöä koskevia huolestuneita arvioita esitettiin jatkuvasti ja
esimerkiksi ”märäksi sukupolveksi” nimetyt 60-lukulaiset olivat huomion kohteena.
Raittiuden ja päihteiden katoamista voidaan selittää ainakin neljällä seikalla.
Ensinnäkin nuorisotyön rahoituksen ensisijaiseksi rahoituslähteeksi ajettiin tuolloin
menestyksellisesti veikkausvoittovaroja. Nuorisotyön raittiutta tai terveitä
elämäntapoja edistävää luonnetta ei enää tarvinnut korostaa aikaisempaan tapaan,
koska sosiaalipuolen rahoituslähteille ei enää ollut pyrkyä. Toiseksi sektoroituneen
hallinnon rationaliteetin vuoksi nuorisotyöllä ei ollut aina asiaa tai aina oikeuttakaan
omaksua toisen toimialan tai ministeriön tehtäviä. Kun vuoden 1968 alkoholilaki
määräsi kunnalliset raittiuslautakunnat ja raittiussihteerit pakollisiksi, oli nuorisotyön
ja raittiustyön toimialojen hallinnollinen ero sinetöity. Kolmanneksi nuorisotyön
ensisijaiseksi legaaliseksi tehtäväksi tuli nuorten järjestöissä tapahtuvan kasvun ja
kansalaistoiminnan edistäminen. Hiljalleen professionaalistuneen8 nuorisotyön
ammattilaisten ensisijainen tehtävä oli nuorten järjestöissä tapahtuvan
kansalaistoiminnan tukeminen, ei suora raittius- tai päihdetyö sinänsä. Jengi- tai
erityisnuorisotyötä tekevät kunnan nuorisotoimen työntekijät olivat pieni
vähemmistö. Nuorisotyön terveitä elämäntapoja edistävä luonne ymmärrettiin
toimialalla osin itsestäänselvyydeksi, joten sen voimakkaalle esillä pitämiselle ei ollut
tarvetta. Neljänneksi voidaan todeta, että tuona aikana syntyneen ja vakiintuneen
nuorisopolitiikan systematiikassa päihdekysymykset lankesivat ensisijaisesti muiden
yhteiskunnallisten instituutioiden alueelle.
8
Nieminen 2000.
13
Vaikka raittiuden ja päihteiden katoaminen nuorisotyön kansallisen tason ohjauksessa
on selkeä ilmiö 1960-luvulta 1990-luvun alkuun saakka, raittiuteen ja päihteisiin
liittyvää työtä tehtiin käytännössä paikallistasolla paljon. Ei vähiten silloin, kun
kunnassa oli yhdistetty raittius- ja nuorisolautakunta tai näillä lautakunnilla yksi
yhteinen työntekijä.
Uusi murros näyttäisi kuitenkin olevan taas tapahtumassa: terveet elämäntavat ja
päihteet ovat palaamassa nuorisotyön kansalliseen ohjaukseen. Vuonna 2006
voimaan tulleen nuorisolain tavoitteen toteuttamisessa yhtenä lähtökohtana ovat
terveet elämäntavat. Päihdetyötä ei laissa suoraan nimetä kunnan nuorisotyöhön ja politiikkaan kuuluvaksi alueeksi, mutta lain muut sisällöt ja erityisesti avoin muotoilu
”muut paikallisiin olosuhteisiin ja tarpeisiin sopivat toimintamuodot” mahdollistavat
päihdetyön. Lisäksi lain mukaan valtion talousarvioon voidaan ottaa vuosittain
määräraha esimerkiksi nuorisotyön kehittämistoimintaan, joka voi kohdistua
esimerkiksi juuri päihdetyöhön.
Nuorisolain mukanaan tuomissa lapsi- ja nuorisopoliittisissa kehittämisohjelmissa
ehkäisevä päihdetyö on sitten jo mukana. Ensimmäisessä, vuosien
kehittämisohjelmassa suunnitellaan varmistaa ”paikallinen ja seudullinen ehkäisevä
päihdetyö kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä”9. Nykyhallituksen
kehittämisohjelman10 kahdeksannen strategian mukaan ”ennaltaehkäisevillä toimilla
ylläpidetään lasten ja nuorten hyvinvointia ja terveyttä” ja toimet liittyvät
terveellisiin elämäntapoihin sekä päihteisiin ja mielenterveyteen. Suunnitelmassa
todetaan edelleen, että opetus- ja kulttuuriministeriö ”tukee lasten ja nuorten
päihteettömiä, yhteisöllisiä harrastuksia, esim. kulttuurin, liikunnan ja
nuorisojärjestöjen kautta”. Ohjelmassa ilmoitetaan myös, että ennaltaehkäisevän
päihdetyön tekemistä ja kehittämistä nuorisotyön muotona resursoidaan. Lisäksi
aiotaan levittää tietoa toteutuneesta kehittämistyöstä ja siten edistetään hyvien
9
Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma 2007.
Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma 2012.
10
14
käytäntöjen ja menetelmien käyttöönottoa. Ohjelmassa ollaan huolissaan
laajemminkin päihdekulttuurista ja kotien päihteiden käytöstä. Nuorisopolitiikan
kehittämisohjelman perusteella ehkäisevä päihdetyö on ilmestynyt voimallisesti
nuorisotyön ohjaukseen.
Ehkäisevän päihdetyön ilmestymisen taustalla on osin jo 1980-luvulta käynnistynyt
raittiustyön ja päihdetyön ammatillinen, hallinnollinen ja poliittinen murros11.
Käänteen taustalla ovat lisäksi 1990-luvun talouskriisin esille nostamat nuorten
sosiaaliset ongelmat ja niiden ratkaisuksi kehittyneet moniammatilliset toimintatavat.
Nuorisotyön jatkunut professionaalistumiskehitys on antanut mahdollisuuksia
päihdetyön nuorisotyöllisten menetelmien ja lähestymistapojen kehittelyyn.
Yhteiskuntapolitiikassa on, ainakin retoriikan tasolla, annettu tukea ehkäisevän työn
kehittämiselle myös nuorisotyön kentällä.
Hyvät kuulijat!
Raittiuspuheeni lopuksi haluaisin kiinnittää huomionne uudelleen kahteen päihdetyön
ulottuvuuteen – yhteiskuntaan ja yksilöön–, jotka ovat läpäisseet nuorisotyön
päihteisiin liittyviä tulkintoja ja pyrkimyksiä. Jokainen sukupolvi käy keskustelua
sekä määrittelee ja tulkitsee sitä, mikä on nuorten päihteiden käytön merkitys
ympäröivälle yhteiskunnalle sekä nuorelle ihmiselle itselleen. Huoli yhteiskunnan
turvallisuudesta ja järjestyksestä näyttäisi säilyneen, mutta niiden rinnalle ovat
nousseet puheet päihteiden käytön ja siihen kytkeytyvän mahdollisen syrjäytymisen
yhteiskunnalle aiheuttamista kustannuksista.
Itseisarvoinen raittiuden hyve ja sen ylläpitämiseen tähtäävä moraalinen paatos
näyttäisivät murentuneen. Nykyisin nuorten päihteiden käyttö on tosiasia, josta
voidaan saada tietoa nuorten omat näkemykset huomioivalla tutkimuksella ja johon
voidaan pyrkiä vaikuttamaan ammatillisilla toimilla ja vuorovaikutuksella. Aiemmin
11
Ks. esim. Tarnaala 2005.
15
nuoren ihmisen liiallisen päihteiden käytön nähtiin vaikeuttavan etenkin hänen
kehittymistään, opintojaan ja työntekoaan. Näiden yhä merkityksellisten seikkojen
rinnalle ovat nousseet myös näkemykset nuorten oikeuksista moniarvoisessa
yhteiskunnassa. Yksilöllisyyden ja vertaisryhmän samanaikaisen paineen haaste tulee
jatkuvasti vastaan nuorisotyön arkipäiväisissä toimintaympäristöissä.
Lähteet:
Ahonen, Jukka (2003) Raittiuden voima: Raittiuden ystävät 1853–2003. Helsinki:
Otava.
Antikainen, Marjo-Riitta (2007) Suuri sisarpiiri: NNKY-liike Suomessa 1890-luvulta
1990-luvulle.Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lahtinen, Rauno (2007) Savun lumo: tupakan kulttuurihistoria. Jyväskylä: Atena.
Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma (2007) Lapsi- ja nuorisopolitiikan
kehittämisohjelma 2007–2011. Opetusministeriö.
http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisopolitiikka/kehittaemi
sohjelma/liitteet/lapsi_ja_nuorisopolitiikan_kehittamisohjelma.pdf
Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma (2012) Lapsi- ja nuorisopolitiikan
kehittämisohjelma 2012–2015. Opetusministeriö.
http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2012/liitteet/OKM06.pdf?la
ng=fi
Nieminen, Juha (1995). Nuorisossa tulevaisuus. Suomalaisen nuorisotyön historia.
Helsinki: Lasten Keskus.
Nieminen, Juha (2000) Nuorisotyön professionalisaatio Suomessa. Nuorisotutkimus
54 (3) 2000. 32 – 49.
16
Nuorisokomitea -90 (1991) Nuoret 1990-luvulla: nuorisopoliittinen
toimenpideohjelma. Komiteanmietintö; 1991, 7. Helsinki: Opetusministeriö.
Nuorisotyön käsikirja (1973) Toimituskunta Taisto Kärkkäinen et al. Helsinki:
Kansalaiskasvatuksen keskus.
Nuorisotyön käsikirja (1987) Toim. Armi Mikkola. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen
keskus.
Nuorisotyön perustieto (1971) Toimittaneet Keijo Voudinmäki et al. Helsinki: Weilin
+ Göös.
Partiolaki (1918) Elämän käytäntöön sovellettuna selittänyt V.Hämeen-Anttila.
Partiolaisen käsikirjoja 4. Hämeenlinna.
Pöytäkirja sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton perustavasta kokouksesta (1921)
Pöytäkirja sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton perustavasta kokouksesta
Hämeenlinnassa 15–18 r:na toukok. 1921. Toimittanut Vihtori Huhta. Tampere.
Tarnaala, Eerik (2005) Ehkäisevän päihdetyön käsitteestä. Yhteiskuntapolitiikka 70
(2005):2. 188–196.
Turunen, Ari (1999) Humalan henki, eli, Juomatapojen tarina / Ari Turunen.
Jyväskylä:Atena.
Valtion nuorisotyölautakunnan toimintakertomukset (1960) Valtion
nuorisotyölautakunnan toimintakertomukset vuosilta 1957–1959. Helsinki.
Ylikangas, Mikko (2009) Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: huumeet Suomessa 1800–
1950. Jyväskylä: Atena.
17