Gladiolus 2/2013 "Herätyksen virtoja herätysliikkeittemme

Transcription

Gladiolus 2/2013 "Herätyksen virtoja herätysliikkeittemme
Gladiolus 2/2013 GLADIOLUS
Sleyn teologinen verkkojulkaisu
2/ 2013
Herätyksen virtoja herätysliikkeittemme juurilla
L
atinankielinen nimi Gladiolus
tarkoittaa pikku miekkaa. Nimi
muistuttaa Jumalan sanan miekasta. Jumalan sana luo Kirkon ja pitää
sitä yllä. Gladiolus nostaa esiin tärkeitä teologisia aiheita kansanomaisessa muodossa. Lehti on
ilmestynyt vuodesta 2006.
Ville Auvinen: Herätyksen virtoja
(pääkirjoitus)
2
Raimo Mäkelä: Pietismi – herätyskristillistä luterilaisuutta
3
Reijo Arkkila: Herrnhutilaisuus ja
liikkeen vaikutushistoriaa pohjoismaissa ja Baltiassa
17
Pasi Palmu: Uusluterilaisuus ja sen
taustat
22
TOIMITUS




Ville Auvinen, Gladioluksen
päätoimittaja, TT, STI:n pääsihteeri
Pekka Lindqvist, Gladioluksen
toimitussihteeri, TT, yliopistonopettaja, Åbo Akademi
Ida Jungner, TM,
tohtoriopiskelija
Lauri Vaahtoranta, MuK, teol.
ja fil. yo
Tarja-Liisa Luukkanen: Lutherilainen Ewankeliumi-Yhtiö ja lainakirjastot Lutherin teosten sekä luterilaisen identiteetin levittäjinä 1800luvulla
31
Esittelyssä väitös:
.
Pekka Leino: Ainoastaan kirkon
omat asiat (Endast kyrkans egna
angelägenheter, Åbo Akademi,
2012)
47
1 Gladiolus 2/2013 Pääkirjoitus
Ville Auvinen, TT
Herätyksen virtoja
Suomalaiset herätysliikkeet ovat meille tuttuja kesäjuhlistaan, laulukirjoistaan, opistoistaan, lehdistään, seuroistaan ja lähetystyöstään. 1700-luvulla syntynyt rukoilevaisuus, 1800-luvun herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus sekä 1900-luvun viides herätysliike eri järjestöineen ovat muokanneet suomalaista hengellisyyttä ja kirkollista elämää voimakkaasti.
Suomen herätyskristillisyys ei ole syntynyt eikä kehittynyt eristyksissä muusta maailmasta, vaan erityisesti Keski-Euroopan 1700- ja 1800- lukujen kirkolliset uudistusliikkeet ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Suomessa. Tämän Gladioluksen numeron artikkelit kuvaavat kahta merkittävää pietismin haaraa (Hallen pietismi ja Herrnhutilaisuus) ja uusluterilaisuutta sekä niiden vaikutusta Suomalaisiin herätysliikkeisiin.
Herätysliikkeet ovat aina tuottaneet runsaasti kirjallisuutta. Evankelisen herätysliikkeen kirjakustannustoiminnan erityispiirteenä on ollut Lutherin teosten suomentaminen ja julkaiseminen. Tämän Gladioluksen neljäs artikkeli kertoo tapausesimerkkiä
käyttäen siitä, miten 1800-luvun lopulla Lutherin teokset löysivät tiensä kansan luettaviksi kirjastojen kautta.
Ville Auvinen
2 Gladiolus 2/2013 Raimo Mäkelä, TT, VTM, rovasti
Pietismi
– herätyskristillistä luterilaisuutta
Pietismin pysyvästä ajankohtaisuudesta
vuosisadalla koko evankelisen kristikunnan ja Pohjois-Amerikan. Se on
evankelisen kirkon historian laajimpia
ja monimuotoisimpia ilmiöitä, ellei
suorastaan laajin ja monimuotoisin ja
on jatkunut oikeastaan 1900-luvulle
saakka.
Pietisti ja pietismi olivat alun perin ja
ovat yhä haukkumasanoja. Tosin ne
ovat nyt saaneet rinnalleen vähän modernimmat sanat fundamentalisti ja
fundamentalismi. Näitä kahta ei voi
ainakaan täysin samastaa. Kummallakin on historiallinen kehyksensä, johon
niitä yleisessä kielenkäytössä tuskin
osataan mieltää. Pietisti on synkkä, iloton, ahdasmielinen, maailmankielteinen, yksipuolinen individualisti, jolle
tärkeitä ovat vain synti ja armo ja parannuksen tekemisen vaatiminen. Se on
siis kirkon ja ihmisten ja yhteiskunnan
taantumuksellinen vihollinen. Joissakin
tämän päivän Suomen kirkollisissa piireissä iloitaan, että pietistien määrä ja
vaikutus kirkkoon ovat vähenemässä.
Vaikka pietistejä on haukuttu yhteiskunnissa ja niiden kulttuureissa, ankarimman vastustuksen pietistit ovat
yleensä kohdanneet kirkon sisäpuolella.
Tietenkin reformaatio eli uskonpuhdistus, jota nimitystä on yhä syytä käyttää,
on perusta. Ilman sitä ei myöhempää
evankelista kristillisyyttä eikä kirkkoa
olisi. Pietismiä on perusteltua pitää uskonpuhdistuksen jatkona, joksi se itse
itsensä mielsi. Ilman pietismiä uskonpuhdistuksesta tuskin olisi käytännössä
jäänyt kovin paljon jäljelle, vaikka historiallisissa jossitteluissa voidaankin
puhua lähinnä vain kielteisesti, koska ei
voi tietää, mitä joidenkin suurten tapahtumien sijasta olisi tapahtunut, ellei
niitä olisi ollut.
Ensimmäiset pietistit eivät ajatelleet
esittävänsä mitään uutta suhteessa uskonpuhdistukseen vaan edustavansa
sitä. He eivät kuitenkaan voineet ajatella vain toistavansa omassa ajassaan
Historiallisessa mielessä pietismiksi
sanotaan hengellistä liikehdintää, joka
alkoi luterilaisessa Saksassa 1600luvun lopulla ja saavutti seuraavalla
3 Gladiolus 2/2013 Martin Lutherin ja muiden reformaattoreiden kirjoituksia – aivan niin kuin
nämä eivät voineet tyytyä vain lukemaan Raamattua sellaisenaan ja kirkkoisien kirjoituksia.
ja omaan itseen, mitä on epätarkoituksenmukaista, mahdotonta ja epäoikeutettua kuljettaa mukana ja mikä ei auta
enää meitä. Sitä voidaan nimittää ”historian painolastiksi”, mutta on myös
suoranaisia vääristymiä ja vääryyksiä.
Siksi ”kirkkoa on aina uudistettava”
(ecclesia semper reformanda est).
Paluuta uskonpuhdistukseen ei sellaisenaan enää ole, vaikka uskoakseni jokainen sen ydinlöydöt sisäistänyt pyrkii
syventymään siihen ja etsimään siitä
kestävää sanomaa itselleen ja ajalleen.
Paluuta ei myöskään ole uskonpuhdistusta seuranneeseen 1600-luvun luterilaiseen ortodoksiaan eli puhdasoppisuuteen, jonka viimeisiin edustajiin
kuulunut jäljempänä mainittava Johann Deutschmann yritti todistaa ortodoksian oppijärjestelmän ja Vanhan
testamentin patriarkkojen uskon yhteneväisyyden.
Jatkumo on kuitenkin olemassa. Se tulee jokaisen yksittäisen uskovan ja
hengellisen yhteisön löytää – ettei tulisi
jatkumon sijaan katkosta eikä sen jälkeen ”muita jumalia, toista Jeesusta,
toista henkeä, toista lakia, toista evankeliumia”, jollaisia Raamattu sanoo
aina olevan ensimmäisen ja ainoan todellisen varjostajina.
Omahyväinen itsetyytyväisyys niin
omaan oppiin, omaan uskonkokemukseen kuin omaan hengelliseen yhteisöön on kristityn ja kirkon ja kaikkien
kristillisten liikkeiden tuho ja vastoin
näiden olemusta ja kutsumusta.
Uskonpuhdistuksen ja ortodoksian ajan
jälkeen on neljässä vuosisadassa tapahtunut kirkossa ja maailmassa niin paljon sellaista, mikä yksinkertaisesti on
otettava kristittynä ja kirkkona huomioon. Merkittävänä esimerkkinä voi
mainita 1900-luvun maailmansodat,
joiden läpi myös kristittyjen ja seurakunnan on ollut elettävä muun ihmiskunnan kanssa.
Yhtä vähän kuin reformaatioon ja ortodoksiaan voidaan palata sellaisinaan,
voidaan pietismiäkään palauttaa sellaisenaan. Siinä on kuitenkin aineksia,
joista voidaan elää ja täytyy elää.
Saksan suurin evankelisen kirkon sisäinen järjestö, Gnadauer Gemeinschaftsbewegung, joka perustettiin 1888 herätyksen kokoavaksi keskusorganisaatioksi, on määrätietoisesti pietistinen. Se
katsoo 1700-luvun isikseen Spenerin,
Francken, Nikolaus Ludwig von Zin-
Raamatusta on uskonpuhdistuksen, ortodoksian ja pietismin läpi löydettävä
se, minkä varassa voidaan olla, täytyy
olla ja ollaan todellisia kristittyjä ja todellinen hengellinen yhteisö. Niissä on
luovuttamattomia aarteita mutta myös
sellaista sidonnaisuutta omaan aikaan
4 Gladiolus 2/2013 zendorfin (1700-60) ja ns. Württembergin pietismiä edustaneen Johann
Albrecht Bengelin (1687-1752) kiinnittämättä huomiota heidän välillään
tosiasiallisesti oleviin teologisiin eroihin. Sen piiriin mahtuu niin vanhaa tai
varhaispietismiä (Altpietismus) kuin
lakihenkisempää uuspietismiä (Neupietismus), joiden välillä on kylläkin
jännitteitä. Yhdistäviin tekijöihin katsotaan ilmeisesti kuitenkin enemmän kuin
erottaviin.
suomalaista pietismin historiaa. Kirjan
luvut ovat seuraavat:
Münsterin yliopiston evankelisen tiedekunnan kirkkohistorian emeritusprofessori, Luther-historioitsija Martin
Brecht on julkaissut 4-osaisen kokoomateoksen Geschichte des Pietismus
(’Pietismin historia’, 1993-2004, lähes
3000 sivua). Se ulottuu 1900-luvulle
saakka ja kattaa koko maailman. Siinä
pietismiin luetaan myös herrnhutilaisuus, jota voidaan pitää aivan omanakin liikkeenään. Samoin on merkittävän saksalaisen pietismin ja Zinzendorfin tutkijan Erich Beyreutherin varhaisemmassa ja suppeammassa mutta
yleiskuvan hyvin antavassa teoksessa
Geschichte des Pietismus (1978, 448
s.).
Pietismin runsaudesta ja ajankohtaisuudesta kertoo osaltaan siihen jatkuvasti kaikkialla maailmassa kohdistuva
monipuolinen tieteellinen tutkimus.
Sen merkittäviä ilmentymiä ovat kansainväliset – käytännössä pääosin saksankieliset - monitieteiset kongressit,
joita vuodesta 2001 lähtien on pidetty
neljän vuoden välein Hallessa Francken
laitoksissa, viimeisin tänä vuonna.
Kussakin kongressissa on kymmeniä
esityksiä uusimmista tutkimustuloksista
mitä moninaisimmista näkökulmista.
Ne on julkaistu laajoina raportteina. Ne
heijastavat historiallisen pietismin laaja-alaisuutta, muun muassa teologiaa,
kirjallisuutta, kasvatusta, musiikkia,
lääketiedettä, lähetystä.
1. Johann Arndt ja pietistinen hurskaus
2. Reformoitu pietismi
3. Philipp Jakob Spener ja pietismin
alku
4. August Hermann Francke ja hallelainen pietismi
5. Radikaalipietismi
6. Nikolaus Ludwig von Zinzendorf ja
herrnhutilainen veljesseurakunta
7. Württembergiläinen pietismi.
Saksalaisen Johannes Wallmannin
suppeahkon mutta hyvin informatiivisen yleisesityksen Totinen kääntymys
ja maailmanparannus: pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä toimitti Esko
M. Laine suomeksi 1997 liittäen siihen
Suomesta on ollut mukana pari kolme
esiintyjää, muista Pohjoismaista ehkä
vain yksi. Itse osallistuin kongressiin
2001, 2005 ja 2009. On toivottavaa,
että myös rikkaan ja jatkuvan suomalaisen pietismintutkimuksen perinteen
5 Gladiolus 2/2013 antia välitettäisiin kansainvälisille foorumeille.
jonka asiantuntija on nykyinen kirkkohistorian professori Jouko Talonen.
Laajimmin ja viimeiseksi Tiililä tutki
rukoilevaisuutta. Hänen mittava teoksensa Rukoilevaisten kirjoja (1961, 501
s.) analysoi suuren määrän pietismin
kansainvälistä kirjallisuutta, muiden
muassa Speneriä, jota tosin suomeksi
julkaistiin vasta 1800-luvulla, ja
Franckea, jonka ”kirjat kuluivat kansan
käsissä” Suomessa jo 1700-luvulla.
Erkki Kansanaho julkaisi kolme tutkimusta suomalaisesta varhaispietismistä. Hänen väitöskirjansa Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisempaan
herännäisyyteen (1947) on yhä erinomainen tiivis teologinen analyysi varhaispietismistä. Suomalaisesta nykypolvesta erityisesti Esko M. Laine on
käsitellyt varhaispietismiä. Pentti Laasonen on kirjoittanut pietismistä yleiskatsauksia.
Suomessa on tutkittu runsaasti hallelaista varhaispietismiä, sen täkäläisiä
ilmenemismuotoja ja suomalaisia pietistisiä liikkeitä. Ainakin rukoilevaisuus, herännäisyys (jonka perinteinen
ruotsinkielinen nimikin on pietismen)
ja lestadiolaisuus ja osittain ns. viides
herätysliike juontuvat pietistisistä juurista, vaikkei useimmilla ole ollut suoranaista kosketusta Hallen pietismiin
eikä sen tuottamaan kirjallisuuteen.
Varmaankin myös evankelista liikettä
nykyään ainakin joissakin ilmentymissään pidetään pietistisenä, vaikka perinteisesti siinä on esiintynyt suorastaan
voimakkaita antipietistisiä asenteita ja
saattaa esiintyä vieläkin.
Merkittävän panoksen ja tärkeitä yllykkeitä suomalaisten hengellisten liikkeiden historialliseen tutkimiseen antoi
kirkkohistorian
professori Martti
Ruuth (1870-1962). Aleksi Lehtosen
väitöskirja oli Varhaisemman herännäisyyden käsitys pappisvirasta (1920).
Kirkkohistorian professori Ilmari Salomies julkaisi tutkimuksen Der Hallesche Pietismus in Russland zur Zeit
Peters den Grossen (’Hallen pietismi
Venäjällä Pietarin Suuren aikana’,
1936). Systemaattisesta eli opinkäsityksen näkökulmasta dogmatiikan professori Osmo Tiililä (1904-72) käsitteli
kaikkia muita 1800-luvun hengellisiä
liikkeitämme paitsi lestadiolaisuutta,
Pietismin laajuuden ja monimuotoisuuden tähden tämä pikku esitys on vain
sormustimellinen valtamerestä.
Pietismin hengellinen isä Spener ja
kirkonuudistusohjelma
Elsassissa syntyneestä ja monipuolisesti sivistyneestä Philipp Jakob Speneristä (1635-1705) tuli pietismin hengellinen ja teologinen isä. Hän omaksui
opettajansa Johann Conrad Dannhauerin (1603-66) puhdasoppisen
dogmatiikan ja katsoi elämänsä lop6 Gladiolus 2/2013  Tunnustuskunnallisen
polemiikin
sijasta toisuskoiset on voitettava
rakkaudellisessa yhteydenpidossa ja
hyvällä esimerkillä. Tämä koskee
myös
juutalaisia.
Tästä
juutalaislähetys sai yllykkeen.
 Akateemisessa teologian opiskelussa on vähennettävä filosofian ja
dogmatiikan osuutta ja korvattava
sitä raamattutieteellä ja opiskelijoiden opastamisella henkilökohtaiseen hengellisyyteen ja käytännön
elämään.
 Saarnaamisen on muututtava yksinkertaiseksi ja luovuttava oppineisuuden osoittamisesta ja tähdättävä
kuulijoiden uudistumiseen ja rakentumiseen.
puun saakka olevansa tämän oppilas,
vaikka tämä ei sittemmin pietistiSpeneriä hyväksynyt. Spener sai vaikutteita Johann Arndtin teoksesta Tosi kristillisyydestä. Hänen akateeminen
uransa vaihtui kirkollisiin johtotehtäviin Frankfurtissa, Dresdenissä ja Berliinissä.
Spener oli vakuuttunut siitä, ettei tapakristillisyys ilman henkilökohtaista uudestisyntymistä ollut Jumalan edessä
riittävää. Hän ei kuitenkaan kyennyt
saamaan tätä katsomusta eikä sen mukaisia kirkonuudistusehdotuksia ympäristössään yleisesti hyväksytyiksi. Siksi
hän kokosi ympärilleen samalla tavalla
ajattelevien hengellisen piirin (collegium pietatis) vuodesta 1670 alkaen ja
julkaisi 1675 pietismin uudistusohjelman Pia desideria (’Hurskasta ikävöintiä’). Sen saksalainen alaotsikko valaisi
sisältöä: ”sydämen kaipuu todella
evankelisten seurakuntien Jumalalle
mieluiseen uudistumiseen”. Se ilmestyi
suomeksi vasta 1962 nimellä Kirkon
uudistus. Uudistusohjelman pääasioita
ovat seuraavat.
Spenerin uudistusohjelma herätti kyllä
huomiota muttei johtanut käytännössä
pietistisen maallikkoliikkeen syntymiseen ennen kuin vasta Leipzigissa
1689. Varsinaisesti pietismi muodostui
voimakkaaksi liikkeeksi vähän myöhemmin Preussissa, josta käsin se levisi
koko Eurooppaan.
Vaikka Spenerin kristillisyydenkäsitys
perustui luterilaiseen ortodoksiaan, siinä tapahtui merkittäviä painopisteen
siirtymisiä, joita on luonnehdittu seuraavasti: opista elämään, armosta voimaan, skolastiikasta kokemukseen,
dogmatiikasta etiikkaan, meistä minään. Uudestisyntyneen yksilön sydämen usko oli tärkeämpi kuin objektiivista uskoa korostava kirkko. Samalla
kristillisyydenkäsitys suuntautui tulevaisuuteen.
 Raamatun tutkimista on tehostettava
kaikkien kristittyjen keskuudessa
erityisesti jumalanpalvelusten rinnalla pidettävillä raamattutunneilla,
joilla maallikotkin saavat selittää
Raamattua.
 Kristittyjen yleinen ja yhteinen pappeus on otettava käyttöön.
 On edistettävä kristillistä elämää,
jota hallitsee rakkauden käsky.
7 Gladiolus 2/2013 Pietismin ainoa varsinainen poikkeama
luterilaisen ortodoksian opista oli eskatologia, joka reformaatiossa oli syrjäisessä asemassa ja tietyllä tavalla niukka. Spenerin ydinilmaisu oli parempien
aikojen toivo. Raamatullisesti hän ankkuroi sen käsitykseen tuhatvuotisesta
valtakunnasta, joka on tuleva, ei vielä
toteutunut kausi ja oma vaiheensa ennen maailman loppumista ja uuden
maailman luomista. Tämä oli yksi motivoiva tekijä pietismin valtavassa aktiivisuudessa.
linen opetuslapsensa August Hermann
Francke, pietismin käytännöllinen isä
ja kansanliikkeen perustaja.
Spenerin saarnoja välittyi Suomeen
Anders Wegeliuksen postillassa, jonka
aineistosta suuri osa on peräisin Spenerin kirjoituksista. Tätä on perusteellisesti selvittänyt Erkki Kansanaho tutkimuksessaan Wegeliuksen postillan
lähteet ja teologia (1950). Joitakin
vuosia sitten Yleisradion aamuhartauksissa luettiin pitkään Wegeliuksen postillaa. Näin Spener puhui Suomessa
vielä kolme vuosisataa kuolemansa jälkeen.
Spener syntyi 30-vuotisen sodan aikana
ja teki työnsä sodan hävitystä seuranneen pitkän jälleenrakentamisen keskellä. Ehkä hän kykeni välittämään toivoa tuhon kokeneille ja toivottomuudessa ja epätoivossa eläville ihmisille.
Pietismin toiminnallinen isä Francke
ja käytäntö kirkon uudistumiseksi
Luterilaisen ortodoksian piirissä Spener
leimattiin harhaoppiseksi. Wittenbergin
yliopiston johtava teologi Johann
Deutschmann (1626-1706) syytti 1695
häntä 284 harhaopista. Deutschmann
kohdisti tarmonsa ja osan laajasta mutta teologisesti epäitsenäisestä tuotannostaan muitakin pietistejä vastaan.
Valentin Ernst Löscher (1673-1749)
väitti 1726 Spenerillä olevan 264 harhaoppia.
Pietismistä muodostui paljon monimuotoisempi ja kokonaisvaltaisempi
liike kuin reformaatio ja ortodoksia
olivat, vaikka se teologisesti oli reformaatiota kapeampi. Pietismin toinen
isä, August Hermann Francke (16631727; hänen syntymästään on siis juuri
tullut kuluneeksi 350 vuotta) loi vuodesta 1698 alkaen Halle an der Saale kaupunkiin Saksaan ns. Francken laitokset (die Franckeschen Stiftungen),
joiden alue ja rakennukset ovat yhä
olemassa, nyt Saksan 1989 tapahtuneen
uudelleenyhdistymisen jälkeen pitkälle
perusteellisesti kunnostettuina ja uuteen käyttöön otettuina mutta yhä tällä
Spener vetäytyi pietismiä koskeneista
julkisista kiistoista 1697 ja omistautui
laajan kirjallisen tuotantonsa kokoamiseen ja järjestämiseen. Samoihin aikoihin pietismin periaatteita alkoi soveltaa
käytäntöön hänen teologinen ja hengel8 Gladiolus 2/2013 nimellä. Osittain ne ovat itsessään ja
niihin sisältyy laaja museo.
Samaan aikaan Francke nimitettiin
kreikan ja itämaisten kielten professoriksi perusteilla olleeseen yliopistoon.,
jonka nimi nykyään on Martin-LutherUniversität Halle-Wittenberg. Se koostuu kahdesta yliopistosta, joista toinen
perustettiin 1502 Wittenbergiin ja toinen 1694 Halleen. Yliopistot yhdistettiin 1817. Nykyistä nimeään yliopisto
on kantanut vuodesta 1933 lähtien.
Siellä opiskelee noin 19000 opiskelijaa.
Francke toimi joitakin aikoja myös yliopistonsa rehtorina.
Alue käsittää nykyään hiukan supistuneena 14 hehtaaria ja puoli sataa suurta
rakennusta, jotka on pystytetty 1700luvulla ja joista yli puolet on jo restauroitu nykyaikaiseen käyttöön. Pelkkä alueeseen ja museoon tutustuminen
tekee voimakkaan vaikutuksen ja motivoi kuvittelemaan, mitä siellä Francken
aikana tehtiin ja tapahtui.
Francke oli nuorena luterilaisena pappina kokenut voimakkaan kääntymisen
ja uudestisyntymisen, minkä hän on
yksityiskohtaisesti kuvaillut. Tietyllä
tavalla se muistuttaa esimerkiksi Augustinuksen, Lutherin, Urho Muroman ja Olav Valen-Sendstadin vastaavaa
voimakasta
kokemusta.
Francken kokemus muutti häntä ihmisenä ja pappina täysin ja tuli leimaamaan hänen sanomaansa ja toimintaansa.
Neljän taalerin ja 16 guldenin saaminen
lahjoituksena 1695 oli Franckelle Jumalan merkki vision toteuttamiseksi.
Hän aloitti välittömästi koulun köyhille
lapsille ja pian toisen varakkaiden perheiden lapsille. Sen tuloilla katettiin
köyhienkoulun menoja. Myös tytöt saivat koulun. Uusia kouluja perustettiin
1800-luvulla.
Kouluista edettiin orpokotiin 1698. Sen
valtava päärakennus valmistui 1701.
Toiminnan ylläpitämiseksi taloudellisesti perustettiin luonnontuotevarasto,
kirjapaino, kirjansitomo, kirjakauppa ja
apteekki, joka toimii yhä. Alettiin julkaista kolmesti viikossa ilmestyvää sanomalehteä Hallische Zeitung, joka oli
siellä ensimmäinen lehti ja ilmestyi 80
vuotta ja tietyin katkoin ja muunnelmin
vuoteen 1930 saakka. Rakennettiin orpotyttöjä ja tyttökoulua varten kolmikerroksinen ristikkotalo (Fachwerkbau), joka on Euroopan pisin, ja “Eng-
Francke tuli 1691 Hallen laitamille
Glauchaan papiksi keskelle seurakuntalaistensa juopottelua, muuta tapainturmelusta, köyhyyttä ja lasten huonoa
kohtelua. He olivat kastettuja, mutta
kristillisestä uskosta heissä ei paljon
näkynyt, ja heidän elämänsä oli sen
vastaista. Francke sai vision ensin köyhien lasten koulun ja sitten orpokodin
perustamisesta. Orpoja oli paljon. Heistä huolehdittiin heikosti, vaikka orpokoteja kyllä oli jo tuolloin eri puolilla
evankelista maailmaa.
9 Gladiolus 2/2013 lannintalo” englantilaisia oppilaita varten. Koulut saavuttivat nimittäin pian
kansainvälisen arvostuksen ja maineen.
Francken visio laajeni paljon yli
saksankielisen maailman. 1700-luvulla
pietistisiä pappeja toimi Baltiassa,
Venäjällä,
Puolassa,
Böömissä,
Sloveniassa, Skandinaviassa Suomi
mukaan
lukien,
Englannissa,
Hollannissa, Intiassa ja PohjoisAmerikassa. Heihin pidettiin yhteyttä
laajan kansainvälisen kirjeenvaihdon
välityksellä.
Francken
laitokset
avasivat
koko
Hallelle
oven
maailmaan.
Francke perusti 1710 varakkaan vapaaherran Carl Hildebrand von Cansteinin kanssa raamattutalon (die Cansteinsche Bibelanstalt), joka on maailman ensimmäinen raamattuseura ja levitti 1900-luvulle saakka miljoonia
huokeahintaisia Raamattuja kansan
keskuuteen. Viimeinen Cansteinbibel
painettiin 1978, siis kommunistisen
Saksan demokraattisen tasavallan aikana.
Franckella oli laaja sielunhoidollinen
kirjeenvaihto. Hän anoi Preussin
valtiolta vapautusta postimaksuista.
Francke perusti laitoksiin jo varhain
monipuolisen kirjaston, joka vastasi
laajuudeltaan yliopistojen kirjastoja,
saattoi jopa ylittääkin niitä. Se on yhä
olemassa. Siinä on niteitä 50000, paljon erityisen arvokkaita vanhoja kirjoja. Siihen liittyy laaja arkisto.
Pietismin yhteiskunnallinen ohjelma
voidaan ilmaista lausumalla: ”Muuta
ihminen, muutat maailman.” Se johti
Franckella suorastaan universaaliseen
konkreettiseen
uudistusohjelmaan,
jonka hän esitteli jo 1701 ja
muokattuna 1704 nimellä Der grosse
Aufsatz (’Suuri kirjoitus’). Se esittäytyy
”kasvatusja
sivistystoimen
uudistukseksi, joka on 1700-luvun
evankelisen kirkon uuden hengellisen
ja sosiaalisen järjestyksen lähtökohta”.
Hän oli jo aikaisemmin pannut alulle
teologian opintojen uudistamisen, joka
oli
Spenerin
uudistusohjelman
toteuttamista, ja lähetti teologian
opiskelijoita ulkomaille kotiopettajiksi.
Francken toiminnan piirissä syntyi
1704 hänen työtoverinsa, vävynsä ja
seuraajansa Johann Anastasius Freylinghausenin toimittamana pietistien
suuri ”hengellinen laulukirja” (Geistreiches Gesang-Buch). Sen myöhemmässä laitoksessa oli yli 1500 laulua.
Niitä levisi kaikkialle. Suomenkin nykyisessä virsikirjassa vuodelta 1986
niitä on useita. Suvi-Päivi Koski julkaisi 1996 laajan väitöstutkimuksen
kirjan toimittajasta, taustasta, teologiasta, virsistä ja virsirunoilijoista.
Hallesta aloitettiin myös uraa uurtava
evankelinen lähetystyö, joka suuntautui
selkeästi kristillisen kirkon alueiden
ulkopuolelle. Niinpä lähetettiin Penn10 Gladiolus 2/2013 sylvaniaan Yhdysvaltoihin työntekijöitä, joiden toiminta synnytti sinne luterilaisen kirkon. Se on perusta Yhdysvaltojen nykyään suurimmalle luterilaiselle kirkolle The Evangelical Lutheran
Church of America (ELCA).
hengellistä elämää ja toimintaa. Sen
vaikutuspiiriin tuli kotiopettajana toiminut nuori opiskelija Abraham Achrenius, josta tuli monenlaisten vaiheiden jälkeen Länsi-Suomen rukoilevaisherätyksen alkuhahmo.
Trankebariin Etelä-Intiaan Tanskan
kuninkaan suojeluksessa lähetetystä
Bartholomäus Ziegenbalgista (16821719) tuli varsinainen pioneeri, evankelisen lähetystyöntekijän prototyyppi.
Toiminta johti Etelä-Intian luterilaisen
kirkon syntymiseen. Pentti Taipaleen
väitöskirja Halle ja Trankebar: pietismin
lähetyskäsityksen
syntyvaihe
(1970) selvittelee tätä. Voimakkaammin evankelinen lähetystyö pääsi vauhtiin myöhemmin Herrnhutista.
Tämä Siperian herätys ja sen kerrannaisvaikutukset Suomeen ovat varmaankin kirkkohistorian erikoisimpia
ilmiöitä. Siitä on meillä kirjoittanut perusteellisesti Erkki Kansanaho teoksessaan Heränneitä karoliineja (1950,
uudistettu laitos nimellä Siperia opetti:
hengellinen herätys Kaarle XII:n sotajoukoissa, Perussanoma 2001). Martti
Ruuth julkaisi kaksiosaisen elämäkertatutkimuksen Achreniuksesta (uudistettu laitos 1922).
Suomen kannalta ratkaisevaa oli
Francken ja Hallen apu Tobolskissa
Venäjällä sotavankeudessa 1709-22
olleille Kaarle XII:n armeijan sotilaille, karoliineille. Heidän keskuudessaan
puhkesi vakava hengellinen herätys,
joka kosketti myös ja erityisesti korkea-arvoisia upseereita. Sen seurauksena Tobolskiin syntyi eräänlainen pienois-Halle saksalaisen mallin mukaan:
siellä oli samanlaisia hengellisiä, kasvatuksellisia ja diakonisia toimintoja
kuin Francken laitoksissa. Kun heränneet karoliinit rauhan tultua pääsivät
palaamaan kotiin, he toivat hengellisyytensä mukanaan. Tästä syntyi erityisesti Itä-Uudellemaalla ns. kartanopietismi, upseereiden kartanoihin
Koska pietismi ei ollut suuntautunut
opillisesti vaan käytännöllisesti ja kokemuksellisesti, siitä oikeastaan aika
johdonmukaisesti tuli ekumeenisen
liikkeen tienraivaaja. Kristittyjä yhdistää yhteinen pelastava kokemus Jeesuksesta. Summana Beyreuther sanoo
tästä:
”Francke etsii tunnustusten veljellistä
yhdessäoloa sellaisessa sopusoinnussa,
joka yhdistää kaiken moninaisuuden ja
kuitenkin jättää sen voimaan. Tämä
hänen aikansa harmonian ihanne on
hänelle tärkeintä. Hän haluaisi nähdä
tunnustuksissa elävän kristikunnan yhteiseen koko maailman evankelioivaan
ja sosiaaliseen palveluun sitoutuneena.
Näin Francke ja ehkä koko hänen su11 Gladiolus 2/2013 kupolvensa elävät sielussaan yhden
uskotun ja tunnustetun universaalikirkon maailmanlaajoissa avaruuksissa ja pysyvät tietoisesti oman tunnustuksensa kirkossa.”
Radikaalipietistisiä piirteitä ja piirejä
oli jo varhaisen pietismin liepeillä. Toisaalta Spener ja Francke ja muut pietistit olivat omissa asenteissaan hyvin
selviä ja torjuivat separatismin. Toisaalta he eivät aina torjuneet radikaalipietistejä, mikä vaikuttaa ehkä omituiselta ja epäjohdonmukaiselta. Se saattoi
johtua siitä, että oli vaikea erotella yksittäisten ihmisten uskonilmauksia toisistaan ja tietää, kenellä todella oli Pyhän Hengen vaikuttama puhdas usko, ja
siten suoralta kädeltä tuomita heitä.
Syynä saattoi olla myös, että kirkolliset
pietistit toivoivat voivansa voittaa näitä
äärimmäisyyksiin ajautuneita yksittäisiä kristittyjä.
Hallen pietismi, Württembergin pietismi ja herrnhutilaisuus olivat se maaperä, josta 1800-luvun monet ja laajat
kansanherätysliikkeet (Erweckungsbewegungen) Saksassa versoivat, vaikka
niihin tuli paljon vaikutteita muualta.
Radikaalipietismi?
Pietismin yhteydessä puhutaan usein
radikaalipietismistä. Jos jo pietismin
täsmällinen määritteleminen on sen
monimuotoisuuden vuoksi vaikeaa,
vielä hankalampaa on määritellä ”radikaalipietismiä” ja sen suhteita maltilliseen eli kirkolliseen pietismiin.
Suomeen pietismi saapui radikaalipietistien edustamana ja aiheutti jyrkkiä
toimenpiteitä kirkossa ja yhteiskunnassa. Se myös huononsi myöhemmin
maltillisen pietismin vaikutusmahdollisuuksia, koska pietismin vastustajat
eivät aina pystyneet erottamaan radikalismia ja kirkollista pietismiä toisistaan.
Perustavin ero lähtökohdassa on suhtautuminen kirkkoon. Maltillisen pietismin edustajat halusivat määrätietoisesti pysyä luterilaisessa tunnustuksessa ja kirkossa ja uudistaa kirkkoa. Radikaalipietistit ajautuivat separatismiin
eli hylkäämään kirkon kokonaan, koska
kirkko miellettiin parantumattomaksi.
Kirkon uudistaminen oli siis mahdotonta. Kirkosta irtautuminen johti myös
kirkon tunnustuksen ja opin kriittiseen
tarkasteluun ja olennaisissa kohdissa
sen hylkäämiseen.
Radikaaliset ilmiöt ajautuivat kuitenkin
suhteellisen pian käytännöllisiin mahdottomuuksiin, sisäisiin ristiriitoihin ja
hajoamiseen. Historiasta tunnetaan
useita radikaalipietismin edustajia.
Heidän toiminnallaan ei kuitenkaan ole
ollut varsinaista jatkuvuutta. Sekä teologisesti radikaalisia ajatuksia että yhteisöllistä separatismia on esiintynyt
myös paljon myöhemmin ja halki aikojen. Geneettisiä yhteyksiä radikaali12 Gladiolus 2/2013 pietismiin ei kuitenkaan luultavasti ole
ollut. Separatismia suhteessa kirkkoon
ja kirkon uudistamisen pyrkimyksestä
luopumista on esiintynyt myös aivan
toisenlaisista lähtökohdista.
Pietismin heikkouksia ja vahvuuksia
erityisesti luterilaisesta näkökulmasta
Erkki Kansanaho mieltää pietismin
ydinpiirteiksi seuraavat asiat.
Tutkimuksessa on keskusteltu siitä, onko radikaalipietismiä pidettävä lainkaan pietisminä. Olen sillä kannalla,
että näiden ryhmittymien välillä on niin
suuria opin ja elämän, hengellisyyden
ja ”hengen” eroavuuksia, etteivät ne
kuulu eivätkä sovi yhteen. Käytännössä
radikaalipietistit eivät ”viihtyneet” kirkollisten parissa eivätkä kirkolliset radikaalien parissa, vaikka historiallisissa
lähtökohdissa olikin yhteisiä tekijöitä.
Kehityksen kulku johti kuitenkin aivan
eri suuntiin.
1. Uudestisyntyminen – theologia regenitorum (’uudestisyntyneiden teologia’). Tiililä sanoo Franckesta, että
”elämän muutosta korostavana pietistinä tämä puhuu vähemmän vanhurskauttamisesta kuin uudestisyntymisestä”.
2. Pyhitys – theologia viatorum (’matkamiesten jumaluusoppi’). Tiililä sanoo: ”Luterilaisuuden sydänääni ei
pääse Francken julistuksessa täyteen
oikeuteensa. Meidän puolestamme kärsinyt Kristus jää varjoon puhuttaessa
aina uusin kääntein meissä elävästä
Kristuksesta.”
Radikaalipietismin analogiaksi on syytä mieltää ns. radikaalireformaatio eli
”uskonpuhdistuksen vasen siipi”, jota
edustivat ennen kaikkea Thomas
Müntzer, Andreas von Karlstadt,
Kaspar Schwenckfeld ja Balthasar
Hubmaier. Silläkin oli yhteisiä lähtökohtia reformaation kanssa, mutta se
kehittyi nopeasti täysin erilaiseen suuntaan ja haarautumiin, joilla ei ollut keskenäänkään mitään yhteistä. Nykyään
ainakaan useimpiin heistä ei viitata
myönteisesti.
3. Voluntarismi – Deus semper agens
(’aina toimiva Jumala’).
4. Matalakirkollisuus – ecclesia viva
(’elävä seurakunta’).
5. Raamatullisuus – theologia biblica
(’raamatullinen teologia’).
Pietismi toimeenpani merkittävästi uskonpuhdistuksen periaatteita. Luther ja
muut reformaattorit olivat löytäneet
Raamatun uskon ainoaksi sisällöksi,
mutta se jäi oppineisiin yliopistopiireihin. Kaikkiaankin reformaatio oli yliopistoliike, ei kansanliike. Vasta pietismi yli puolitoista vuosisataa myö-
Uskonnonvapauden ja suvaitsevaisuuden kannalta radikaalipietisteillä on
Wallmannin mukaan ollut jopa suurempi tienraivaajan merkitys kuin maltillisilla pietisteillä.
13 Gladiolus 2/2013 hemmin toi Raamatun todella kansan
käsiin.
ja ortodoksian suuri vahvuus oli opillisuus, joka on kristillisen uskon olennainen ulottuvuus ja perusta. Samalla
siitä tuli ortodoksian suuri heikkous,
joka kahlitsi sen omaan oikeassa olemiseen ja sulki sen yhteydestä niihin,
jotka eivät pikku yksityiskohtia myöten
jakaneet sen oppia. Pietismin vahvuus
oli sen kokemuksellisuus, joka välttämättä kuuluu oikeaan elävään uskoon.
Siitä tuli kuitenkin myös pietismin suuri heikkous, sillä kokemus on lahja ja
siten evankeliumia, mutta pietismissä
siitä tulikin helposti vaatimus, joka on
lakia: ”Oletko kokenut syntien anteeksiantamisen ja pelastuksen?” Kysymys
on oikeutettu ja välttämätön, mutta se
on lakia. Tässä laki ja evankeliumi ovat
helposti sekoittuneet toisiinsa, niin että
kokemus – tai sen puute tai heikkous –
syrjäyttää uskon ja armon.
Reformaatiossa oli lausuttu kaikkien
uskovien yhteisen ja yleisen pappeuden
jalo raamatullinen periaate. Ortodoksiassa sille ei ollut tilaa, se oli virka- ja
pappiskeskeistä. Pietistit arvostivat
pappisvirkaa suuresti – ja vaativat, että
sen haltijoilla itsellään olisi elävä usko
ja he eläisivät ja julistaisivat Raamatun
ja luterilaisen uskon mukaisesti. Samalla he halusivat toteuttaa kaikkien uskovien pappeutta. Pietismi oli teologinen
maallikkoliike, jota johtivat koulutetut
ja yleensä pappisvirkaan vihityt miehet.
Pietistissä liikkeissä oli tilaa naisillekin, vaikkei näiden asema yleisesti vielä paljon poikennut siitä, mikä se yhteiskunnassa muuten oli.
Lutherilla oli kirkas lähetysnäky ja lähetystahto. Reformaatiolla ei kuitenkaan ollut välineitä sen toteuttamiseen.
Luostareiden lakkauttamisen myötä
uskonpuhdistuksen kirkosta poistuivat
sääntökunnat, ”järjestöt”, jotka olivat
roomalaiskatolisessa kirkossa erinomainen lähetyksen väline. Ortodoksialle lähetys ei elänyt ainakaan käytännössä. Pietismi sen sijaan oli myös lähetysliike. Siinäkin (vasta) se toteutti
uskonpuhdistuksen periaatteita.
Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien
sanoman pohjalta ortodoksiassa opetettiin laista ja evankeliumista laajasti - ja
niin selvästi, että ihmiset oppivat sen
kaavan ulkoa. En tiedä, missä määrin
seuraava väite on todistettavissa, mutta
minusta on mitä ilmeisintä, että laista ja
evankeliumista tuli ortodoksiassa loppuun kaluttu luu. Sanankuulija tiesi
ennakolta tarkoin, että ensin saarnassa
tulee ankaraa lakia, jota kuitenkin seuraa lempeä evankeliumi. Tämä saattaa
olla yksi syy siihen, ettei tämä asia
muodostunutkaan pietismissä enää
keskeiseksi vaan käsitteellisesti ja osittain asiallisestikin jäi syrjään, ei kiellet-
Meistä ihmisistä voidaan esittää se
psykologinen totuus, että suurimmat
vahvuutemme ovat myös suurimpia
heikkouksiamme. Samoin voidaan sanoa erilaisista liikkeistä. Reformaation
14 Gladiolus 2/2013 tynä mutta itsestään selväksi koettuna,
niin ettei siihen sisältynyt enää mitään
luovaa. Oireellista on, että Brechtin 4osaisessa kokoomateoksessa pietismin
historiasta ei ole edes hakusanaa laki ja
evankeliumi. Tämä ajattelutapa ja kielenkäyttö eivät olleet keskeiset.
kea Preussin valtiolta, se olisi tukahtunut oikeaoppisten vastustukseen. Suomen varhaispietistit luottivat käytännössä enemmän Ruotsin valtioon kuin
luterilaiseen kirkkoon.
Francken kasvatusjärjestelmää ja orpokotia voidaan perustellusti arvostella
ankaruudesta ja kyvyttömyydestä ottaa
lapsen omalaatuisuutta huomioon. Samalla on kuitenkin kysyttävä, olisiko
ollut muita menetelmiä silloisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa. Orpokoti tarjosi kuitenkin suojaa ja elämän mahdollisuudet lukemattomille lapsille ja koululaitos koulutusta ja kasvatusta samoin.
Spenerissä, Franckessa ja lukemattomissa muissa maltillisissakin pietisteissä oli ja on paljon puutteita ja heikkouksia ja sellaista, mitä ei pidä toistaa –
eikä osittain voikaan. Silti lasta ei pidä
heittää pesuveden mukana. On kaikesta
huolimatta kysymys tietystä jatkumosta.
Mielestäni pietistien toiminnallisia saavutuksia ei voi kieltää. Millä muulla
liikkeellä on vastaavaa esitettävänä? He
joutuivat myös elämään jatkuvassa jännitteessä ja uhan alaisina. RuotsiSuomessa konventikkeliplakaatti oli
lakina voimassa vuodesta 1726 alkaen
ja kumoutui Suomessa vasta ensimmäisen kirkkolain mukana 1869, Ruotsissa
hiukan aikaisemmin. Pietismille olennaiset kirkon holhouksesta vapaat hengelliset kokoontumiset, ”seurat”, olivat
sen mukaan lainvastaisia. Silti pietistinen kristillisyys levisi. Tässä pietistit
eivät olleet lainkuuliaisia vaan ”kansalaistottelemattomia”. Se edisti yleistä
yhteiskunnallista perusvapautta.
Oma peruskritiikkini historiallista pietismiä kohtaan on teologinen: sille ei
ollut ratkaisevaa lain ja evankeliumin
suhde, vaan nämä pyrkivät sekoittumaan toisiinsa. Niillä on yhteytensä ja
eronsa. Ellei sitä oteta huomioon eikä
toteuteta ajattelussa, julistuksessa, toiminnassa ja uskonkilvoituksessa, ajaudutaan helposti sen vääristymiin lakihenkisyyteen eli legalismiin ja lain turhentamiseen eli antinomismiin. Kumpikin on vaarallista ja tuhoisaa.
Kyllä pietismissä on selkeästi lakia ja
evankeliumia, yksinkertaisesti sanoen
synnin ja armon julistamista ja siinä
todellisuudessa elämistä. On mahdotonta ajatella, että esimerkiksi kaikki
Francken toiminta olisi ollut vain lain
motivoimaa ja ylläpitämää. Kyllä sovitus, armo, usko luottamisena näihin oli
Spenerin ja Francken pahimpia vastustajia olivat luterilaista puhdasoppisuutta edustaneet teologit ja papit. Ellei
Francke olisi saanut toiminnalleen tu15 Gladiolus 2/2013 olennaista. Sen sijaan näiden keskinäinen suhde ei varmaankaan tullut kirkkaaksi. Siksi monet jäivät lainalaisuuteen, mikä on raskasta ja uskolle tuhoisaa. Pietismissä on aina ollut rinnakkain ja sisäkkäin legalistinen puoli ja
evankelinen puoli. Tämä jännite tiedostetaan esimerkiksi tämän päivän Gnadaun-liikkeessä Saksassa. Lain ja
evankeliumin suhde on loputon luovuuden ja rikkauden lähde, kaukana
kaavamaisuudesta.
Lisää
Francken juhlavuoden kunniaksi Perusta-lehden numerossa 4 on useita kirjoituksia hänestä, Francken laitoksista
ja pietismistä yleensä. Perusta-lehden
teologisilla opintopäivillä Suomen
Raamattuopistossa Kauniaisissa 2.4.1.2014 Leif Erikson käsittelee Spenerin Pia desideria -ohjelmaa ja Seija
Mäkelä Francken kirkko-oppia. Päivien
yleisaihe on Herätys – eilen, tänään,
huomenna. Sen piirissä luodaan katsauksia myös maamme hengellisten liikkeiden menneisyyteen ja nykyhetkeen.
16 Gladiolus 2/2013 Reijo Arkkila, TT, rovasti
Herrnhutilaisuus
ja liikkeen vaikutushistoriaa pohjoismaissa ja Baltiassa
Kreivi Nikolaus Ludvig von Zinzendorf (1700-1760)
Siellä oli Zinzendorfilla maatila, jonka
hän luovutti 1720-luuvn alussa Tsekinmaasta tulleille ns. hussilaisen liikkeen (Unitas Fratrum)pakolaisille. Näin
syntyi hengellinen yhteisö, jonka nopeasti valtasi Zinzendorfin välittämänä
lähetysherätys. Herrnhutissa tuli kunnia-asiaksi jokaiselle perheelle lähettää
ainakin yksin jäsenistään lähetyskentille. Näin vuodesta 1732 vuoteen 1760
Herrnhutin lähettejä lähti kaikkiaan 200
yhteensä 10 eri maahan.
Kreivi Zinzendorf sai pietistisen koulutuksen Hallessa. Hän kuitenkin löysi
pian Hallen jätettyään kirkkaamman
luterilaisuuden Wittenbergissä. Keskukseen hänen uskonkäsityksessään
nousivat Kristuksen haavat ja veri.
Kristuksen ristintyö, sovintoveri ja kylkihaava olivat pääsävelinä hänen julistuksessaan. Näin muotoutui omalaatuinen hengellinen liike, jonka me yleensä
tunnemme herrnhutilaisuutena. Englantilainen maailma käyttää nimeä Moravians. En oikeastaan halua pitää herrnhutilaisuutta osana pietismiä, vaan paremminkin osana ”evankelista liikettä”.
Päivän tunnussana
Herrnhutin yhteisön erityispiirteitä oli
sekin, että se alkoi arpoa tunnussanoja
päivittäiseen käyttöön. Näin syntyi
”Päivän tunnussana -kirja”. Nykyisin
ensimmäinen Vanhan testamentin teksti arvotaan yhä edelleen Herrnhutissa ja
sille valitaan rinnakkaisteksti. Päivän
tunnussana leviää monilla eri kielillä.
Eniten tätä pientä kirjaa julkaistaan
Saksassa ja Suomi on tässä hyvänä
kakkosena. Suomen painosluvut nousivat merkittävästi, kun sotavuosina tun-
Herrnhut
Tärkeää vaihetta koko liikkeen kannalta merkitsi Herrnhutin yhteisön muodostuminen nykyisen Saksan kaakkoiskulmaan pieneen kylään. 17 Gladiolus 2/2013 nussanaa jaettiin rintamalla kaikille
sotilaille.
Herrnhutilaisuuden seulonta-aika ulotti
vaikutuksensa myös Ruotsiin vuosina
1745-52. Tämän ajan keskellä oli merkittävä julistaja ja runoilija Carl Anders
Rutström (1721-1772). Rutströmin
kuoleman jälkeen ilmestyi laulukokoelma Sions Nya Sånger. Tämän kirjan lauluista pääosa on Rutströmin kasialaa. Merkittävää oli myös Smoolantilaisen kirkkoherran Abraham Falkin
toiminta. Hän on tullut tunnetuksi laulustaan ”Världen i Jesus rättfärdig är
vorden”.
Leviäminen Ruotsiin
Tanskassa herrnhutilaisuudella oli
merkittävä vaikutus, joka jatkui edelleen 1800-luvulla. Ohitan kuitenkin
sen. Ruotsiin herrnhutilaisuus ulotti
vaikutuksensa 1730-luvun lopulla.
Liikkeen johtajaksi Tukholmassa nousi
pastori Thore Odhelius. Länsigöötanmaalla tärkeä vaikuttaja oli Elias Östergren, joka itse vieraili Herrnhutissa
1739/1742. 1740-luvulla johtavia Ruotsin herrnhutilaisia oli Arvid Gradin.
Monessa paikassa kirkot täyttyivät
Gradinin saarnatessa.
1700-luvun loppuvuosina herrnhutilaisuus ulotti vaikutuksena Norrlantiin
aina Tornionjokilaaksoa myöten. Tämän liikehdinnän merkittävä johtaja oli
Nils Wiklund. Wiklund tuli Kristuskeskeiseen käsitykseen lakipietismin
taustalta. Wiklundilla oli suuri vaikutus
1800-luvun herätysliikkeisiin, etenkin
lestadiolaisuuteen..
Tärkeä tapahtuma Ruotsin herrnhutilaisuudessa oli David Hollaziuksen kirjasta Armon järjestys autuuteen ilmestynyt ruotsinkielinen painos vuonna
1742. Kirjasta on sanottu, että se oli
aito herrnhutilainen kirjoitus: Pääkohta
armonjärjestyksessä oli ”rauhan löytyminen verisen sovituskaritsan helmassa”.
Suomen yhteydet
1740-luvulla herrnhutilaisuuden uranuurtaja Suomessa oli ruotsalaisen kenraalikuvernöörin hovipappi Johannes
Svärdsjö. Hänen rinnallaan muutamat
suomalaiset pappismiehet, joukossa
pohjalainen Juhana Kranck esiintyivät
liikkeen kannattajina. Kranckin tie oli
välillä johtanut Eriksonien separatistiseen
liikkeeseen.
Myöhemmin
Kranckista tuli Kuusamon kirkkoherra.
Erikoista on, että ensimmäinen tunnettu
Vuosi 1743 oli erityisen merkityksellinen Ruotsin herrnhutilaisuudessa. Silloin ilmestyi laulukokoelma Sions sånger. Siitä julkaistiin hiukan laajennettu
painos vuonna 1745. Tämä laulukirja
tuli laajaan käyttöön, erityisesti Norrlannissa.
18 Gladiolus 2/2013 suomalainen lähetyssaarnaaja löytyy
herrnhutilaisuuden yhteyksistä. Porvoolaissyntyinen Mattias Nyberg lähetettiin vuonna 1759 Surinamiin. Työkausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Nyberg menehtyi sairauteen vain viiden
kuukauden päästä kentälle saapumisesta.
järvellä ollessaan käänsi ruotsinkieliset
Siionin virret suomeksi. Ne ilmestyivät
vuona 1790 ja kirjasta tuli herätysliikkeitä yhdistävä laulukirja vuosikymmenien ajaksi.
Siionin virsien teologiassa yhdistyvät
väkevä objektiivinen sanoma Kristuksen kärsimystiestä ja ristin verestä sekä
subjektiivinen kaipauksen ja ikävöinnin
sävyttämä sisäinen sydämen kristillisyys.
Suomeen herrnhutilaisuus ulotti merkittävän vaikutuksensa täällä vierailleiden Herrnhutin lähettien kautta 1700luvun loppuvuosikymmeninä. Läheteistä pisimmän ajan ja perusteellisimman
työn Suomessa tekivät A. Sten ja Hans
Chr.Hansen. Heidän tärkeimpiä pysähdyspaikkojaan olivat etelässä Turku ja
Helsinki. He tekivät laajoja matkoja
sisämaahan.
Baltian herrnhutilaisuus
Erityisesti on huomattava, että herrnhutilaisuus nopeasti 1730-luvulla levisi
Baltian maihin. Näin tapahtui Latviassa
ja nykyisen Viron alueella. Liike kohtasi myös vastustusta, mutta siitä tuli
kansanliike, joka jatkoi vaikutustaan
koko 1800-luvun. Pohjoismaisten herätysliikkeiden vaikutus ei ulottunut Baltiaan, mutta niiden paikkaa ainakin
osaltaan täytti herrnhutilaisuus. Liike
joutui kovaan puristukseen kommunistivallan aikana. Se ei ole tästä puristuksesta pystynyt toipumaan. Liikkeen
vaiheiden tutkimus on herättänyt kiinnostusta Neuvostoliiton hajottua. Minulla on se käsitys, ettei Suomessa kovinkaan paljon tunnettu ja tunneta
herrnhutilaisuuden vahvaa vaikutusta
Baltian maissa.
Herrnhutilaisen liikkeen suomalaisista
ystävistä huomattavimpia oli turkulainen professori Lars Lefren, jonka kodissa Turun herrnhutilaispiiri kokoontui ja liikkeen vierailevat sanansaattajat
saivat asuinsijan. Erityisen merkittävää
oli Jalasjärven kappalaisen Elias Laguksen toiminta. Hänen luonaan
Herrnhutin lähetit viipyivät pitkään.
Jalasjärveltä Lagus siirtyi vuonna 1797
Mouhijärvelle kirkkoherraksi ja täältä
edelleen vuonna 1805 Taivassaloon.
Siionin Virret
Elias Laguksen suuri vaikutus herrnhutilaisen uskonkäsityksen leviämiseen
johtuu ennen muta siitä, että hän Jalas19 Gladiolus 2/2013 Vaikutus
1800-luvun
liikkeisiin Suomessa
mentavat samasta lähteestä: Kristuksen
koko maailmalle hankkimasta lunastuksesta. Jeesuksen haavat ja veri ovat
pelastussanoman keskuksessa. Esim.
K.V.Tamminen ja Lauri Takala ovat
kirjoituksissaan ja tutkimuksissaan korostaneet tätä yhteyttä. Itse teen sen
erityisesti lähetyskirjeessäni Jeesuksen
haavat ja veri.
herätys-
Herrnhutilaisuudesta ei siis muodostunut varsinaista kansanliikettä Ruotsissa
ja vielä vähemmän näin tapahtui Suomessa. Liike eli lähinnä pienten ystäväpiirien toiminnan kautta. Siitä huolimatta voidaan sanoa, että liikkeen
vaikutus on ollut Suomen hengelliseen
maaperään valtaisa. Siionin virret oli se
vaikutuskanava, joka voidaan selvimmin osoittaa. Tästä kirjasta tuli rukoilevaisliikkeen laulukirja Achreniuksen
rinnalla. Savon ja Pohjanmaan herännäisyys käytti Siionin virsiä 1890luvulle saakka. Silloin herännäisyys
otti käyttöön Wilhelmi Malmivaaran
uudistaman kirjan. Perusteemat säilyivät, mutta veriteologiaa karsittiin kovin
ottein. Näin on sen jälkeen tapahtunut
myös seuraavissa uudistuksissa.
Erityistä on ollut se, että Siionin kanteleeseen on löytänyt tiensä suuri joukko
Rutströmin lauluja. Johannes Bäck on
ollut tähän vaikuttamassa. Samoin on
huomattava, että edellä mainittu Falkin
laulu on Siionin kanteleessa Oi kädet
Jeesuksen auki on aivan -laulun toisessa säkeistössä: ”Ristillä maailma vanhurskaaks luotiin!” (SK 212:1 ja 2).
Siinä on koko maailman autuuden oppi
väkevästi.
Vielä on muistettava herrnhutilaisuuden lähetysrakkaus. Sieltä on etsittävä
myös Suomen herätysliikkeiden lähetysinnon pohjavirtoja. Lestadiolainen
uusheräys, herännäisyyden lähetysrahasto, rukoilevaisten liikkeellelähtö ja
evankelisen liikkeen vahva panos lähetystyössä ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Kristuksen rakkaus saa liikkeelle kaikkeen maailmaan!
Lestadiolaisuuden alkuvaiheessa oli
Siionin virret myös tämän liikkeen laulukirja, kunnes syntyi oma Siionin laulujen kokoelma. Lestadiolaisuuden
taustalla on nähtävissä vahvasti herrnhutilaispapin Nils Wiklundin vaikutus.
Hänen kauttaan syntynyt herätys loi
pohjaa lestadiolaisuudelle. Kristuksen
ristin työn ja sovintoveren sanoma yhdistävät Wiklundilaisen liikkeen ja lestadiolaisuuden.
Herrnhutilaisuus oli yhteyksiä hakeva,
ekumeeninen liike ennen ekumeniaa.
Tätä linjaa omalla tavallaan vaalimme,
kun korostamme luterilaisten herätysliikkeidemme yhteistä perintöä. Näin
Hanna Rauta runoilee ”herrnhutilaises-
Evankelinen herätysliike on eri yhteyksissä nähty herrnhutilaisuuden selvimpänä jatkumona Suomessa. Evankelisen liikkeen valoisat perussävelet am20 Gladiolus 2/2013 Holmquist, Hjalmar 1940: Handbok i
svensk kyrkohistoria II
ti”: ”Jolla on turvana veri ja haavat,
kaikki ne ikuisen autuuden saavat!”
Koskenniemi, Lauri 1994: Avara ja
tinkimätön. K.V.Tammisen elämä.
Kirjallisuusviitteitä:
Salomies,Ilmari 1962:Suomen kirkon
historia III
Arkkila, Reijo 2003:Jeesuksen haavat
ja veri
Takala, Lauri 1929: Suomen evankelisen liikkeen historia I
Arkkila,Reijo 2005: Verievankeliumin
julistajia (Kotimatkalla-vuosikirja)
21 Gladiolus 2/2013 Pasi Palmu, TM, pastori
Uusluterilaisuus
jasentaustat
Lutherkaupunki, jossa ei ole luterilaista seurakuntaa
tä. Eli luterilaisen uskonpuhdistuksen
kehdossa ei ole varsinaista luterilaista
seurakuntaa ollenkaan! Protestantismia
edustaa unioitu seurakunta, jossa virallisesti tunnustettu asema on sellaisella
ehtoollisopilla, jonka edustajille Luther
aikoinaan sanoi: Meissä on eri henki.
Jossakin vaiheessa luterilaisuus on siis
kokenut lähes täydellisen alasajon.
Kaikkea ei selitä DDR-aika eikä sosialistisen valtion uskontopolitiikka. Automatkan päässä, Puolan puolella,
kommunistinen komento ei kyennyt
tukahduttamaan selkeäpiirteistä roomalaiskatolisuutta. Saksalaista luterilaisuutta sen sijaan oli heikennetty sisältä
ja ulkoapäin jo vuosisatoja ennen kuin
yhtäkään valtion kustantamaa ateistista
kirjasta oli luetettu koululapsille. Mitä
oli tapahtunut?
Lutherkaupunki Wittenberg voi yllättää
pahanpäiväisesti turistin, joka haluaa
tehdä pyhiinvaelluksen luterilaisen uskonpuhdistuksen alkukotiin. Turistin
odotuksia vastaa varmaankin maailman
suurin reformaatioaiheinen museo, joka
sijaitsee Lutherhausissa. Tämä keskiaikainen rakennus palveli ensin augustinolaisluostarina ja sittemmin Luthereiden kotitalona. Vierailut kaupunginja linnankirkoissa palauttavat turistin
mieleen tutut kuvat, joissa Luther saarnaa seurakunnalle tai Melanchthon
toimittaa kastetta. Raatihuoneentorille
päästyään luterilainen turisti saattaa
jopa hämmentyä, miten hallitsevalla
paikalla uskonpuhdistajien massiiviset
patsaat seisovat. Kaikkea tätä luterilaisuuden innostama turisti oli lähtenytkin
katsomaan. Entä mikä oli se pahanpäiväinen yllätys? Turistille selviää, että
kaupungissa toimii kyllä protestanttinen seurakunta, mutta luterilainen se ei ole. Eikä siihen kuulukaan kuin kymmenisen prosenttia kaupungin väestös
Tarkastelunäkökulma ratkaisee, onko
luterilaisuuden 400-vuotista historiaa
Rooman kirkon vastaisku
22 Gladiolus 2/2013 Saksassa pidettävä yhtenäisen protestantismin voittokulkuna vai Lutherin
löydön painamisena kirkolliseen marginaaliin. Uusluterilaisuuden näkökulmasta kysymys on jälkimmäisestä. Itse
asiassa luterilaisuuden rusikoiminen
alkoi jo Augsburgin interimissä 1548,
jolloin katolilainen keisari oli voittanut
evankeliset ruhtinaat, ajanut luterilaiset
papit maanpakoon ja käskenyt roomalaiskatolisen messun käyttöönoton
kaikkialla. Pakkotoimenpiteet eivät
kuitenkaan purreet: kansa oli sydämestään omaksunut luterilaisen uskon.
Noihin aikoihin Saksan kansasta noin
seitsemän kymmenesosaa oli luterilaisia, parikymmentä prosenttia erilaisia
reformaation vasemman laidan kannattajia kuten kastajaliikkeiden jäseniä ja
vain kymmenesosa uskollisia paavin
kirkolle. Massiivinen vastauskonpuhdistus muutti tilanteen sellaiseksi, kuin
se on Saksassa sittemmin ollut vuosisatojen ajan: Rooman kirkko sai vallattua
takaisin valtaosan eteläisestä Saksasta
ja juurrutti vaikutuksensa syvälle baijerilaiseen sieluun. Myös läntisessä Saksassa katolilaisuus saavutti voittoja.
Kuitenkaan elinvoimaista luterilaisuutta ei pakkotoimin saatu kukistettua, ja
niin Augsburgin uskonrauhassa 1555
luterilaisuus sai olemassaolon oikeuden
niissä maakunnissa, joissa ruhtinas oli
luterilainen: cuius regio, eius religio.
Ortodoksian aika – vahva luterilaisuus?
Usein ajatellaan, että 1600-luku – puhdasoppisuuden aikakausi – oli vahvan
ja turvatun luterilaisuuden aikaa. Yksimielisyyden ohje vuodelta 1577 oli
selkeyttänyt ja paaluttanut opin niissä
kysymyksissä, joiden parissa varsinkin
Genevestä vaikutuksia saaneet luterilaiset kamppailivat. Tosiasia onkin, että
kolmikymmenvuotisen sodan (161848) kurimus oli paradoksaalisesti harvinaislaatuista tuotteliaisuuden aikaa
luterilaisessa kristikunnassa. Tänä aikana syntyivät monet dogmaattiset
suurteokset. Saksan kansan pitkittynyt
kärsimysvaellus kypsytti myös syvällistä luterilaista hartauskirjallisuutta
(kuten Johann Gerhardin Meditationes
sacrae) sekä ne kuolemattomat virret,
joita edelleen eri maiden luterilaisista
virsikirjoista lauletaan.
Kuitenkaan aikakausi ei näytä ollenkaan niin varmalta luterilaisuuden kannalta kuin voisi kuvitella. Kalvinilaisuus oli jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa saanut voittoja useilla luterilaisilla alueilla. Lännessä Pfalz oli luopunut luterilaisuudesta, ja reformoituun
kirkkoon oli siirtynyt peräti 24 aiemmin luterilaista maakuntaa. Syyt löytyivät ruhtinashuoneista: jotkut kääntyivät kalvinismiin, koska katsoivat
luterilaisuuden jääneen puolitiehen katolilaisen taikauskon poistamisessa
messunvietosta ja sakramenttien toimit23 Gladiolus 2/2013 tamisesta. Toiset ihailivat Hollannin ja
läntisten ruhtinaskuntien kulttuuria ja
uskontoa. Hyvin monille kääntymyksen
syy oli poliittinen. Useissa tapauksissa
on mahdoton erottaa aitoa vakaumusta
ja opportunismia. Kuinka paljon kääntymykseen vaikutti esim. halu varmistaa reformoidun maakunnan periminen? Kolmikymmenvuotisen sodan
päättäneessä Westfalenin rauhassa
1648 uskonrauha ulotettiin koskemaan
myös reformoitua kirkkoa. Nähtiin kehityskulku, josta Berliini-Brandenburg
on edustava esimerkki. Vaaliruhtinas
Juhana Sigismund oli jo 1613 kääntynyt luterilaisesta reformoiduksi. Mitä
tapahtuisi ruhtinaskunnassa, jossa jopa
jokainen kyläkoulun opettaja oli allekirjoituksellaan sitoutunut Yksimielisyyden ohjeeseen? Tulevaa aikaa enteili vaaliruhtinaan historiallinen ratkaisu:
2,5 miljoonaa luterilaista alamaista saivatkin jäädä entiseen uskoonsa! Jopa
vaaliruhtinaan vaimo ja tytär jäivät luterilaisiksi, ainoastaan ruhtinas itse ja
perintöprinssi omaksuivat reformoidun
uskon. Mutta tilanne osoittautui pian
kestämättömäksi. Jo kääntymistään
seuraavana vuonna vaaliruhtinas antoi
käskykirjeen, ettei toisen tunnustuskuntaa saanut rangaistuksen uhalla solvata.
Myöskään luterilaisen teologian linnakkeeseen, Wittenbergin yliopistoon,
ei Brandenburgista enää sopinut lähteä
opiskelemaan. Tämä rangaistuksen
uhalla määrätty suvaitsevaisuus ei kuitenkaan riittänyt ratkaisemaan ongel-
mia. Sen sijaan ruhtinaan historiallisen
liberaali ratkaisu valmisti maaperää
Preussin myöhemmälle uskontopolitiikalle, josta puolestaan tuli merkittävä
syy uusluterilaisuuden synnylle. Seuraava suuri askel nähtiin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen, kun Fredrik Vilhelm, Suuri Vaaliruhtinas, vahvisti 1653 preussilaisen suvaitsevaisuuden periaatteen. Päätöstä seuraavina
vuosikymmeninä Berliiniin virtasi tuhansia hugenotteja Ranskasta, juutalaisia Wienistä, valdolaisia ja mennoniittoja eri puolilta Eurooppaa. Aitoa, yhteyteen johtavaa suvaitsevaisuutta luterilaisten ja reformoitujen kesken ei kuitenkaan saavutettu. Pahimmin tiellä oli
luterilaisista tunnustuskirjoista perusteellisin ja nimenomaan reformoidun
opin tuomitseva Yksimielisyyden ohje.
Vaaliruhtinas määräsi vuonna 1656
piispallisten valtuuksiensa nojalla Yksimielisyyden ohjeen poistettavaksi
Brandenburgissa ja hänen perintömaillaan voimassa olevista luterilaisista
tunnustuskirjoista. Vuonna 1662 vaaliruhtinas antoi kaksi ediktiä, joiden nojalla reformoitua oppia vastaan saarnaavat papit voitiin erottaa viroistaan ja
kaikki Wittenbergissä opiskelevat käskettiin kolmen kuukauden kuluessa takaisin kotiin. 1664 kiellettiin vaaliruhtinaan uskontopolitiikan arvostelu. Pakolla toteutettu suvaitsevaisuus johti
mm. siihen, että luterilaisista virsirunoilijoista kuuluisin, Paul Gerhardt,
menetti virkansa Berliinin Nikolainkir24 Gladiolus 2/2013 kon kolmantena kappalaisena 1666.
Yhden suvaitsevaisuus merkitsi toiselle
elintilan loppumista. Nämä ja vastaavat
toimenpiteet saivat Wittenbergin puhdasoppisen professorin, Abraham Calovin, lausumaan Fredrik Vilhelmistä
mainetodistuksen: Preussin tyranni.
taan. Tunnustuskirkko se ei kuitenkaan
siinä mielessä ollut, että sillä ei ollut
selkeää tunnustuspohjaa, vaan siinä
toimi rohkeita ja lahjakkaita teologeja
niin luterilaiselta (Martin Niemöller,
Dietrich Bonhoeffer) kuin reformoidulta taholta (Karl Barth). Sodan jälkeen,
1948, yhteisprotestanttinen kirkko nimettiin Evankeliseksi kirkoksi Saksassa (Evangelische Kirche in Deutschland, EKD). Nykyisin EKD on eräänlainen sateenvarjo, jonka alle mahtuu
luterilaisia (VELKD eli Saksan yhdistynyt evankelisluterilainen kirkko), reformoituja ja unioituja maakirkkoja.
On tosin hankala sanoa, mikä on mikin,
koska virkojen, alttareiden ja saarnastuolien välillä vallitsee täysi yhteys.
Muodollisesti luterilainen seurakunta
voi saada taustaltaan reformoidun papin. Luterilaisesta taustasta nouseva
henkilö voi tulla reformoidun maakirkon piispaksi. Tätä tunnustuksellista
relativismia vastaan ovat nostaneet äänensä 1900-luvun uusluterilaiset. Suomalaisille tunnetuin heistä lienee Hermann Sasse.
Luterilaisuus ja kalvinilaisuus sulautuvat toisiinsa
Kehitys Preussissa kulki vääjäämättä
valtiojohdon linjaamalla tavalla. Vuonna 1707 syntyi ensimmäinen luterilaisten ja reformoitujen yhteinen kirkko.
1808 lakkautettiin reformoidun ja luterilaisen kirkon oma hallinto ja valtio
otti kirkon johdon käsiinsä. 1812 lakkautettiin Wittenbergin yliopisto ja
1815 Wittenberg siirtyi Preussin puolelle. Napoleonin sotien jälkeen Preussi
halusi luoda vahvan, yhtenäisen protestanttisen valtion. Vaikka politiikan
suunta sittemmin on muuttunut ja intressit ovat olleet toisenlaiset, tämä
tunnustuskuntien
sulauttamiskehitys
jatkui edelleen seuraavalla vuosisadalla. 1922 Preussin johdolla perustettiin
Saksan evankelinen kirkkoliitto. 1933,
kansallissosialistien otettua vallan,
kirkkoliitto muutettiin Saksan evankeliseksi kirkoksi. Vähitellen se mukautui
osaksi Kolmannen valtakunnan vallanpitäjille uskollista järjestelmää. Oppositioksi syntyi tunnustuskirkko, joka lausui jalon tunnustuksensa nimenomaan
valtion antikristillistä politiikkaa vas-
Uusluterilaisuus syntyy
Alkusoitto uudelle, tunnustuksellisesti
tietoiselle luterilaisuudelle kuultiin uudenvuodenpäivänä 1800, kun Franz
Volkmar Reinhard piti ns. reformaatiosaarnansa. Varsinainen uusluterilaisuuden läpimurto tapahtui kuitenkin
1817,
uskonpuhdistuksen
30025 Gladiolus 2/2013 vuotisjuhlavuonna. Claus Harms julkaisi tuolloin Lutherin esikuvaa seuraten 95 teesiä ja asettui terävästi sekä
”järjen uskontoa” että kirkkounionia
vastaan. Samana vuonna Preussin kuningas oli määrännyt kirkkounionin
toteutettavaksi valtakunnassaan. Missään tapauksessa ainoa – tai edes ratkaiseva – syy uusluterilaisuudelle ei
ollut Preussin kirkkopolitiikka. Uusi
luterilainen tietoisuus näki pääasiallisen vastustajansa nimenomaan valistusteologiassa ja rationalismissa. Harmsin
teesi nro 1 on muotoiltu Lutherin 1.
teesin pohjalta valistusteologiaa vastaan: ”Kun Mestarimme ja Herramme
Jeesus Kristus sanoo: Tehkää parannus,
hän tahtoo, että ihmiset ojentautuisivat
hänen oppinsa mukaisesti. Hän ei nimittäin muokkaa oppiaan ihmisten mukaan, niin kuin nyt tapahtuu, muuttuvan ajanhengen mukaisesti. 2. Tim.
4,3.” Teesi 75 kuuluu: ”Niin kuin köyhää piikaa ikään halutaan luterilaista
kirkkoa rikastuttaa nyt naimakaupalla.
Sitä älkää tehkö Lutherin kuolleen
ruumiin yli! Sellainen herättää hänet
henkiin ja sitten – voi teitä!” Teesi 92:
”Evankelis-katolinen kirkko on ihana
kirkko. Se pitäytyy ja rakentuu ennen
muuta sakramenttiin.” Teesi 93:
”Evankelis-reformoitu kirkko on ihana
kirkko. Se pitäytyy ja rakentuu ennen
muuta Jumalan sanaan.” Teesi. 94:
”Ihanampi kuin nuo muut on evankelisluterilainen kirkko. Se pitäytyy ja ra-
kentuu sekä sakramenttiin että Jumalan
sanaan.”
Uuden luterilaisuuden aallon taustalla
vaikuttivat myös kansanherätykset, jotka hedelmöittivät Saksan kristillisyyttä
samaan tapaan kuin Pohjoismaissa noihin aikoihin. Saksassa herätyksiä tapahtui myös reformoidulla taholla ja ne
olivat usein luonteeltaan pietistisiä.
Kuitenkin monet näistä herätyksistä
kanavoituivat luterilaisen teologisen
työskentelyn kanssa kohtalaisen yhtenäiseksi virtaukseksi. Tätä virtausta
kutsumme siis uusluterilaisuudeksi. Se
peräänkuulutti paluuta siihen protestantismiin, joka tuli tunnetuksi Speyerin
valtiopäivillä 1529, jolloin evankeliset
säädyt henkensä uhalla esittivät protestinsa Rooman kirkolle. Tämä teologinen ja kirkollinen virtaus halusi säilyttää luterilaisen uskonpuhdistuksen perustotuudet. Tarkoituksena ei suinkaan
ollut sisäänpäin kääntyminen ja linnoittautuminen, vaan pikemminkin luterilaisen uskon aarteiden saaminen uudelleen elävään käyttöön sekä seurakuntaelämässä että teologiassa. Uusluterilaisuus halusi ortodoksian teologian tavoin olla vanhakirkollista ja aitokatolista. Kirkkoisiä, varsinkin ensimmäisen
viiden vuosisadan opettajia, arvostettiin. Teologeista erityisesti Wilhelm
Löhe, August Vilmar ja Franz Delitzsch argumentoivat kirkon katolisuudella ja jatkuvuudella. Toisaalta sellaiset teologit kuin Friedrich AdolfPhilippi tai Carl F.W. Walther liittyivät niin
26 Gladiolus 2/2013 johdonmukaisesti 1600-luvun ortodoksian raamattuoppiin, että kriitikot kutsuivat heitä ja heidän teologisia hengenheimolaisiaan biblisisteiksi. Tietenkin nimitys on leimaava kuten myöhempi fundamentalistikin. Alun pitäen
uusluterilaisista puhuttiin usein repristinaatioteologeina, koska heidän katsottiin haluavan palauttaa teologiassa jo
ohimennyt asiaintila (repristinaatio
juontuu latinan sanoista restituere in
pristinum, asettaa aiempaan tilaan).
lainen uudistuminen ei onnistuisi kädenkäänteessä. Hänen ajatuksiinsa kuuluikin luoda pienempiä yhteisöjä, joissa
toteutuisivat apostolisen elämän kolme
yhteistä tuntomerkkiä: kuri – tai me
sanoisimme mieluummin kristillinen
elämäntapa, yhteys ja uhri. Yhteys
edellyttää hänen mukaansa yhteistä
tunnustusta. Kirkkounioni rakensi Löhen mielestä keinotekoista yhteyttä,
joka pyrki hukuttamaan hengellisen
erimielisyyden yhteiseen hallintoon.
Ehtoollinen on Löhen koinoniaajatuksessa keskipisteessä. Löhe halusi
elvyttää ehtoollisenvieton ohella myös
yksityisrippiä. Uhri puolestaan on uskovan vastaus Kristuksen tekoon ja se
ilmenee rakkaudenpalveluna, kiitoksena, missiona ja työntekona. Löhen työ
on jäänyt elämään. Vierailija voi yhä
käydä Neuendettelsaun kylässä katsomassa Löhen perustamia laitoksia, joita
pidetään uraauurtavina seurakuntadiakonialle.
Merkittäviä uusluterilaisuuden keskuksia syntyi eri puolille Saksaa. Vahvimmat olivat Saksissa, Ala-Saksissa ja
Mecklenburgissa. Erlangenin yliopiston teologisesta tiedekunnasta muodostui uusluterilaisuuden teologinen keskus. Myös Leipzigin yliopistossa uusluterilaisuus sai jalansijaa. Uusluterilaisia teologeja oli myös mm. Breslaussa,
Kielissä, Rostockissa ja Berliinissä.
Baijerin Frankki oli oma erikoinen alueensa. Siellä, pienessä Neuendettelsaun
kylässä, toimi seurakuntapappina aivan
erikoislaatuinen sananjulistaja, organisaattori ja sielunhoitaja Wilhelm Löhe.
Hän oli toiminut pappisvirassa useissa
muissakin seurakunnissa, jopa suuressa
Nürnbergissäkin, jossa syntyi hengellistä liikehdintää, mutta eri syistä hän
oli joutunut jättämään virkansa. Usein
syynä oli Löhen omantunnontarkka
suhtautuminen viranhoitoon: hän toteutti jo unohduksiin vaipunutta kirkkokuria esim. avioliittoelämän kysymyksissä. Löhe tiesi, että laaja luteri-
Uusluterilaisuus pysyi kauan joillakin
alueilla, kuten Frankissa, maakirkon
sisäisenä uudistusliikkeenä. Helppoa se
ei ollut juuri missään – myös Löhe joutui harkitsemaan useaan otteeseen kirkosta lähtemistä, mutta pysyi silti maakirkon jäsenenä elämänsä loppuun
saakka. Varsinkaan Preussin valtaalueilla tämä ratkaisu ei näyttänyt
mahdolliselta. Kirkkopolitiikka vaikutti
yliopistoihinkin niin, että vaikka Delitzschiä, aikakauden lahjakkaimpiin
heprean ja judaistiikan tuntijoihin lu27 Gladiolus 2/2013 keutuvaa teologia, tahdottiin Vanhan
testamentin professoriksi Königsbergiin, suunnitelma kariutui, koska hän
suhtautui myötämielisesti luterilaisiin
separatisteihin. 1830 vietettiin Augsburgin tunnustuksen 300-vuotisjuhlaa.
Samalla vuosikymmenellä Sleesiassa
toteutettiin pakkounioni, joka johti
kirkkotaisteluun. Preussin valtio kohdisti raskaita vainotoimenpiteitä niitä
pappeja ja seurakuntalaisia vastaan,
jotka eivät pitäneet tunnutuskirjojen
perusteella kirkkounionia mahdollisena. Vasta 1841 valtio alkoi sietää näitä
luterilaisia, ja 1845 valtio pitkällisen
väännön jälkeen tunnusti luterilaisen
vapaakirkon kirkkojärjestyksen. Näin
syntyi Saksan ensimmäinen luterilainen
vapaakirkko, Evangelisch-lutherische
Kirche in Preussen. Pian siihen kuului
seurakuntia muualtakin Saksasta, kuten
Nassausta, Badenista, Hessenistä ja
Hannoverista. Ulkopuoliset kutsuivat
näitä luterilaisia vanhaluterilaisiksi.
jen elämää herätysliikkeinä ja järjestöinä. Silti uusluterilaisuuden ratkaisu on
yleensä ollut luterilainen vapaakirkko,
mikä onkin ollut ainoa vaihtoehto toteuttaa luterilaista jumalanpalveluselämää ja viettää ehtoollista ympäristössä,
jossa reformoitu tai liberaaliprotestanttinen oppi on näkynyt kirkkokäsikirjoissa ja kuulunut papiston saarnoissa
ja opetuksissa. Uusluterilaisuus ei ole
yhtenäinen virtaus. Jo tästä suppeahkosta artikkelista on käynyt ilmi, miten eri alueilla Saksaa painottuivat erilaiset syyt uusluterilaisuuden synnylle.
Jossakin taustalla näkyy voimakas hengellinen herätysliike, jossakin taas tarmokas persoonallisuus ja organisaattori. Jollakin alueella sysäyksen on antanut valtion toteuttama uskontopolitiikka ja jossakin uskova kansa on paennut
valistusteologian tyhjyyttä aidon luterilaisuuden rikkaaseen armopöytään. Jollakin alueella uskonnollisen taustan on
määritellyt voimakas katolilaisuus, toisaalla taas reformoitu kristillisyys. Saksan eri alueiden luterilaiset vapaakirkot
yhdistyivät vuonna 1972 ja ottivat nimekseen Selbständige EvangelischLutherische Kirche (SELK). Poliittisten
esteiden poistuttua entisen DDR:n vanhaluterilaisten enemmistö liittyi tähän
kirkkoon vuonna 1991. Jäseniä kirkossa on tänään n. 34.000.
Uusluterilaisuuden asema tänään
Kaiken kaikkiaan uusluterilaisuus on
muodostanut merkittävän vastavoiman
liberaalille ja sittemmin nationalistisesti sävyttyneelle teologialle ja kirkollisuudelle koko 1800-luvun ajan. Vaikutus on ulottunut näihin päiviin. Kirkollisesti virtaus on kuitenkin kaikkialla
elänyt vähemmistönä. Joillakin alueilla
virtaus on hedelmöittänyt maakirkko-
Kansainvälisesti
uusluterilaisuuden
vaikutus on ollut voimakkainta siellä,
mihin siirtolaisuus Saksasta suuntautui
1800-luvun uskonvainojen vuosina.
28 Gladiolus 2/2013 Niinpä uusluterilaisuuden seurauksena
syntyneistä kirkkokunnista suurimmat
sijaitsevat Yhdysvalloissa (Lutheran
Church – Missouri Synod ja Wisconsin
Evangelical Lutheran Synod). Merkittäviä vähemmistökirkkoja on mm. Etelä-Afrikassa, Australiassa ja EteläAmerikassa. 1800-luvulla uusluterilaisuus ulotti vaikutuksensa myös Baltian
maiden saksalaisen väestön pariin.
Suomessa uusluterilaisuuden merkittävin sillanpää on vanhastaan ollut evankelisessa liikkeessä. Yhteydet syntyivät
jo Fredrik Gabriel Hedbergin aikana.
Hän sai tietää Preussin uskonvainoista
vuonna 1850 ja tuki lehtensä tuotoilla
useana vuonna näitä vainottuja vanhaluterilaisia. Tarton yliopistossa ja Baltian saksalaisten parissa toiminut professori Theodosius Harnack piti yhteyttä evankeliseen kirkkoherraan E.T.
Gestriniin. Sittemmin yhteydet ovat
jatkuneet mm. Amerikasta käsin.
Evankelisesta liikkeestä lähteneet luterilaiset vapaakirkot ovat omilla tahoillaan pitäneet yllä tunnustuksellisia luterilaisia yhteyksiä. Merkittävää kansainvälistä luterilaista yhteyttä on viime
aikoina rakentanut myös Suomen Luthersäätiö. Erilaisista sosiologisista ja
dogmaattisistakin painotuksista huolimatta voitaneen sanoa, että kysymys on
olennaisesti samasta uusluterilaisesta
virtauksesta, joka näki Saksassa päivänvalon 1800-luvun alussa, kun luterilaisuuden aarteita alettiin kaivaa esiin
valistuksen, liberaaliprotestantismin ja
pietismin kerrostumien alta.
Lähdimme liikkeelle Lutherkaupunki
Wittenbergistä. Jatkamme Luthermatkaamme eteläkaakkoon ja saavumme Dresdeniin. Siellä kotipaikkaansa pitänyttä aitoluterilaista lähetysjärjestöä F.G. Hedberg ja jotkut muutkin evankeliset papit tukivat 1800luvun puolivälissä ennen kuin Suomeen
saatiin lähetysseura. Tänään emme
löydä Dresdenistä niinkään Luthermonumentteja. Uudelleenrakennetun
Frauenkirchen edessä tosin seisoo jälleen Lutherin patsas. Sekin oli kaatunut
päälleen torin kivetykseen vuoden 1945
helmikuun 13.-15. päivien pommitusten jälkeen. Mutta täältä, niin kuin monista muistakin Saksan kaupungeista,
löydämme
luterilaisuutta.
Tapaan
SELK:n Dresdenin Dreieinigkeitsgemeinden pastorin, Andreas Rehrin. Hän
kertoo seurakuntansa St.-Petri-kirkon
historian. Se kuului alun perin maakirkon evankeliselle seurakunnalle. Rehrin seurakunta sai ostaa kirkon. Jotkut
entisistä omistajista protestoivat – kirkkorakennukseen liittyy ilman muuta
tunnesiteitä. Nyt näyttää kuitenkin siltä,
että kaikki ovat tyytyväisiä. Rehrin seurakunta on kunnostanut kirkon. Maakirkon seurakunta vuokraa sitä jumalanpalveluksiinsa. Maakirkon seurakunnan jäsenmäärä lasketaan kolminumeroisena, kun taas Rehrin seurakuntalaisia on muutama sata. Mutta
Rehrin seurakuntaa kokoontuu juma29 Gladiolus 2/2013 lanpalveluksiin iso joukko ja he tarvitsevat kirkkoa myös pitkin viikkoa. Uusia kasvoja on mukana jokaisessa jumalanpalveluksessa. Näyttää siltä, että
kun hedelmätön liberaaliteologia, natsismin manaama teräsmyrsky sekä
kommunismin kuolemanvarjo väistyi-
vät, maasta voi vieläkin nousta uutta
kasvua. Sen elinvoimaisia versoja nostaa ehkä yllättäen viisisataa vuotta aiemmin kylvetty siemen, jota uusluterilaisuuden vakka on säilyttänyt vaikeiden aikojen yli.
30 Gladiolus 2/2013 Tarja-Liisa Luukkanen, TT, dosentti
[Kirjoittaja on teologisen aate- ja oppihistorian dosentti Helsingin yliopistossa sekä
kirkkohistorian dosentti Itä-Suomen yliopistossa]
Lutherilainen Ewankeliumi‐Yhtiö ja lai‐
nakirjastotLutherinteostensekäluteri‐
laisen identiteetin levittäjinä 1800‐
luvulla
Tultuani Karstulaan opettajaksi vuonna 1928 ihmettelin mitä kirjoja koulun kaapissa
oli. Minulle sanottiin niiden olevan sen lainakirjaston kirjoja, mutta ei sitä kukaan
hoida. Tällaisena asia Kirkonkylän kohdalta oli siihen saakka, kunnes kuntaan perustettiin kantakirjasto. Kun se sitten perustettiin, vietiin vanhimmat ja ehkä arvokkaatkin kirjat kivikoulun ullakolle.1
Karstula on nykyään väestömäärältään noin 4700 asukkaan maalaiskunta KeskiSuomen maakunnassa, Keski-Suomen ja Pohjanmaan rajapinnassa. Edellä olevan
muistitiedon välittänyt kansakoulunopettaja tuli kuvanneeksi kirjakokoelmaa, joka
muodosti osan Karstulaan alun perin vuonna 1861 perustetusta kirjastosta. Tarkastelen artikkelissani Karstulan kirjastoa esimerkkinä käyttäen Luther-teosten leviämistä
kansanihmisten ja ylipäätään kouluttamattoman suomenkielisen väestön saataville.
1800-luvulla uskonnollinen kirjallisuus oli ylivoimaisesti suurin asiaproosan lohko Suomessa. 1840-luvulla tietokirjojen suomennosnimikkeistä uskonnollista
kirjallisuutta oli kolme neljäsosaa ja 1890-luvullakin vielä vajaa kolmannes. 1800luvun eniten suomennettu kirjoittaja oli Martti Luther.2
1
2
Koski 1998, 585 (opettaja Vilho Mäenpään haastattelusta).
Aho & Mänttäri 2007, 306.
31 Gladiolus 2/2013 Erikoista tässä Lutherin teosten suomennosintensiteetissä ja Lutherin teosten julkaisemisessa suomeksi oli, että sitä ei toteuttanut luterilainen kirkko eikä siihen osallistunut luterilaisen kirkon pappeja kouluttavan Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opettajakunta. Merkittävän uskonnollis-yhteiskunnallisen kulttuurityön Lutherin teosten suomennosten julkaisijana teki sen sijaan SLEY eli tuon ajan
Lutherilainen Ewankeliumi-Yhtiö.
Kyse ei ollut ainoastaan uskonnollisen kirjallisuuden tuottamisesta, vaan
myös kulttuurin marginaalissa olleelle suomenkieliselle lukijakunnalle avautuneen
suomenkielisen kirjallisuuden tuottamisesta. SLEY:n julkaisemien Lutherin teosten ja
varsinkin eräiden hartauskirjojen painosmäärät ovat olleet hämmästyttävän suuria. On
kuitenkin tärkeää huomata, että esimerkiksi Lutherin teosten levikki ja sitä kautta niiden tuntemus on ollut painosmääriä laajempaa. Näin on ollut esimerkiksi silloin, kun
Lutherin teoksia on kuulunut paikalliskirjastojen kokoelmiin ja näitä kirjastokappaleita on paikallisesti lainattu ja luettu.
Suomalainen 1800-luvun kirjastoliikkeeksi kutsuttu ilmiö on ollut merkittävä kouluja käymättömän suomenkielisen kansan tieto- ja sivistystason nostaja sekä
modernin lukutaitoisuuden levittäjä. Suomalaisten kansankirjastojen perustaminen loi
1840-luvulta alkaen uuden, rahvaalle kirjoja tarjoavan jakeluverkoston. Kai Häggman on todennut, että 1800-luvun suomalaiset radikaalit ja nationalistit eivät nousseet
barrikadeille, he kirjoittivat sanomalehtiartikkeleita ja kirjoja tai perustivat kansakouluja tai kustannusliikkeitä. 3 Paikallisaktiivit perustivat myös kirjastoja kaikkialle
Suomeen.
Taulukko 1.
Ennen Karstulan kirjaston perustamista syntyneet eli vuosina 1841–1860 Suomessa perustetut kansankirjastot.
1841–1845
kansankirjastoja 2
1846–1850
1851–1855
1856–1860
42
25
85
Lähde: Tommila 1963, 129.; Luttinen 1981, 254.
3
Häggman 2001, 2.
32 Gladiolus 2/2013 Yksi tällainen lainakirjasto perustettiin vuonna 1861 Karstulaan, evankelisen
herätysliikkeen vaikutusalueelle. Kirjaston perusti vauras talonpoika, kirkkoväärti ja
myöhempi talonpoikaissäädyn valtiopäivämies Elias Krook (1813–1868). Häntä on
kutsuttu ”poikkeukseksi säädyssään”; keskisuomalaiset lainakirjastot olivat yleensä
pappien perustamia ja yleensäkin lainakirjastojen perustamisessa säätyläistö näytteli
merkittävää osaa. Karstulan kirjasto perustettiin ”toisen kerran” eli otettiin kunnan
kirjastoksi syyskuussa vuonna 1876. Kirjaston rahoituksesta huolehti kunta. Käyttömaksuja ei ollut, vaan kirjojen lainaaminen oli kaikille ilmaista. Ainoa kirjastonkäyttöä koskeva rajoitus näyttää olleen vuoden 1878 kuntakokouksen päätös, ettei kirjoja
saanut lainata jumalanpalvelusten aikana. 4
1870-luvulla suomalaisten kunnankirjastojen verkosto oli jo varsin laaja.
Professori Yrjö Koskinen (aateloituna Yrjö-Koskinen) oli historioitsija, Suomen historian tutkija, senaatin jäsen ja erittäin monipuolinen kansansivistystyön edistäjä. Hänen tekemänsä selvitys kertoo, että Suomessa olisi vuonna 1874 ollut ainakin 390
kunnankirjastoa. Kirjastojen kokonaismäärä oli kunnankirjastojen määrää huomattavasti suurempi varsinkin autonomian ajan jälkipuoliskolla. Myös erilaiset ammattikunnat, yhdistykset, nuorisoseurat ja työväenyhdistykset perustivat omia kirjastojaan.
Tällaisten kirjastojen koko vaihteli huomattavasti. Joka tapauksessa kaikki nämä lukemattomat erilaiset kirjastot ja kirjakokoelmat toivat kirjat ja kirjallisuuden lukutaitoisen väestön saataville. Kun Karstulan kirjasto perustettiin vuonna 1861, siihen tiedetään kuuluneen 100 kirjaa. Vuonna 1894 Karstulan kirjastossa oli lainattavissa 469
teosta, mikä oli enemmän kuin maalaiskirjastoissa keskimäärin on arveltu olleen teoksia (n. 300).5
4
5
KKA, kuntakok. ptk, 16.9.1876, § 2; 21.12.1878, § 6..Mönkkönen 1988, 538.
Naapurikunnan eli Saarijärven kirjastossa kirjoja oli v. 1884 587 kappaletta. Suomela 1963, 657.
33 Gladiolus 2/2013 Taulukko 2.
Yrjö Koskisen laatima vuoden 1874 kunnankirjastoja kuvaava taulukko.
kirja suomen ruotsin
stoja
kieliset kieliset
yht.
kirjast
kirjast
ot
ot
kaks
i-
37
14
13
10
31
5
1
2
Turun
89
76
13
2
88
14
2
16
Hämeen
49
46
1
2
44
5
2
1
Viipurin 47
47
-
-
39
10
-
9
25
25
-
-
20
3
2
1
Kuopion 36
36
-
-
29
1
2
4
Vaasan
62
50
10
2
59
13
2
13
Oulun
45
45
-
-
51
11
1
6
337
37
16
361
62
12
52
lääni
Uudenmaan
Mikkeli
n
yhteensä 390
kunnat kunnat luku- *
,
,
yhdiskieli- joissa
kirjast tyksiä
on
opuutt v.1874
set
uu
kirjast
o
Lähde: Koskinen 1879, 180. Merkkien selitys: * = kunnat, jotka eivät vastanneet kyselyyn.
34 Gladiolus 2/2013 Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että paikalliskirjastojen käyttäjistä ei ole
ollut saatavissa kovinkaan paljon tietoja. Kun kansankirjastot oli perustettu ”kansaa”
varten tai ne olivat ”kansan” itsensä perustamia, on vain oletettu, että lainaajat myös
tulivat tästä kansasta, alempien kansanluokkien parista.6
Modernin lukuhalun syntyä Suomessa tutkinut Ilkka Mäkinen on puolestaan
todennut:
Jos jätetään huomiotta pelkästä mekaanisesta lukutaidosta tehdyt tutkimukset, lukemisesta yksilöjen ja yhteisöjenkin tasolla on vaikea saada tietoja, koska siitä ei ole
jäänyt paljonkaan tietoja jälkipolville. Yksittäisten ihmisten lukemisesta on vain hajanaisia tietoja ja nekin joko poikkeusyksilöistä tai sitten ylimalkaisia, väritettyjä ja
tarkoitushakuisia.7
Karstulan kirjastosta on kuitenkin säilynyt monipuolista lähdeaineistoa, jonka
perusteella voidaan tarkastella kansanihmisten lukemista yhdessä suomalaisessa maalaiskunnassa. Tekeillä oleva tutkimukseni tästä aineistosta on ensimmäinen tieteellinen tutkimushanke, joka tarkastelee kunnankirjaston ja kirjalainauksen kautta kansan
modernia lukutaitoa edellyttänyttä lukemista autonomian ajan Suomessa. Esittelen
seuraavassa lyhyesti yhden lainausvuoden – vuosi 1884 on ensimmäinen, jonka lainaustiedot ovat säilyneet – osalta miten Lutherin teokset levisivät kirjaston kautta
maalaiskunnan lukijoiden keskuuteen.
Martti Luther Karstulan kirjastossa
Kirjastot tarjosivat lukijoilleen sekä maallista että uskonnollista kirjallisuutta. Paikalliset vaihtelut huomioon ottaen kirjastoilla oli modernin lukutaitoisuuden laajenemisen myötä erittäin merkittävä, joskin tutkimuksessa lähes unohdettu rooli uskonnollisen kansanopetuksen tehostumisessa ja laajenemisessa 1800-luvun Suomessa sekä
suomenkielisen kansan modernin lukutaidon opettamisessa.
Lauri Koskenniemi on erinomaisen valaisevasti kuvannut evankelisten
pappien suomennostoimintaa, huolta luterilaisen opin vähäisestä tuntemisesta Suomessa ja esimerkiksi Karstulan kirjaston näkökulmasta tärkeää Luther-teosten julkaisemista. Vuonna 1874 SLEY:llä oli tarjolla varastossaan 47 Lutherin eri teosta, näistä
6
7
Karjalainen 1977, 111.
Mäkinen 1997, 53.
35 Gladiolus 2/2013 30 oli suomenkielisiä, ja Lutherin teoksia julkaistiin huomattavan suurina painosmäärinä 1800-luvun loppuvuosikymmeninä.8
1800-luvun Lutherin teosten suomennosintensiteetti näkyi myös Karstulan kirjastossa.
Säilyneiden kirjaluettelo- ja lainaustietojen perusteella tiedämme, että
Karstulan kirjasto oli ”Luther-kirjasto”; Luther-kirjallisuus oli myös kirjojen lainaajien parissa hyvin suosittua. Vuonna 1884 kirjastosta tehtiin kaikkiaan 1343 lainausta,
kun kunnassa oli noin 7000 asukasta. 9 Lainatuista teoksista Luther-lainoja oli 354
kappaletta, yli 26 % lainatuista nimikkeistä. Enemmän kuin joka neljäs kirjastosta
lainattu kirja oli siis Luther-teos. Jos lainaukset laskettaisiin lainattujen nimikkeiden
sivumäärien mukaan, Luther-materiaalin osuus suhteessa muihin lainattuihin teoksiin
olisi tätäkin suurempi. Esimerkiksi postillan lainaamalla saattoi saada luettavakseen
jopa 400–500-sivuisen tai jopa 800-sivuisen teoksen. Pääosa kirjaston muista teoksista oli sivumääriltään selkeästi tätä pienempiä, jotkin vain muutaman kymmenen sivun
pikkukirjasia.
Huomionarvoista on suosituimman lainatun kirjallisuuden ikä: uskonnollisesti motivoituneen lukemismielenkiinnon suuntautuminen menneisyyden teoksiin.
Martti Luther, vuonna 1884 suosituin kirjailija Karstulassa, oli kirjoittanut tekstinsä
keskimäärin 350 vuotta aiemmin. Kyse ei ollut siis lukijoita kiinnostavasta ajankohtaisesta tai Suomen oloja kuvaavasta kirjallisuudesta. Lainaajia kiinnostivat Lutherin
kirjoitukset iäisyyden asioista. Lainaustottumusten, kulttuurin ja yhteiskunnan muutosta kuvaa, että nykyään missään Suomen kirjastossa eniten lainattu kirjailija ei ole
Luther eikä myöskään kukaan, joka olisi julkaissut teoksiaan 350 vuotta sitten, esimerkiksi 1650-luvulla.
Kun Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhtiö kustansi ja levitti Lutherkirjallisuutta, näiden käännösten avulla lukijat saattoivat laajasti perehtyä siihen mitä
katekismuksen kirjoittaja oli itse ajatellut ja opettanut. Lutherin opetuksia lukeneen
väestön tuntemus uskonpuhdistajan opetuksista lisääntyi ja läheni papiston Luthertuntemusta, ehkä jopa ylitti sen, jos pastori ei itse ollut lukenut Lutherin tekstejä. Us 8
Koskenniemi 2008. Koskenniemen artikkelissa on kiinnostava taulukko SLEY:n julkaisemien
Lutherin teosten hämmästyttävän suurista painosmääristä vuosina 1874–1970.
9
Kunnan asukasmäärästä on mahdotonta saada todellista tilannetta kuvaavia tietoja. Tässä voimakkaan siirtolaisuuden kunnassa kirkonkirjoissa oli mukana huomattava joukko ulkomailla asuvia
siirtolaisia ja väestömäärää korjattiinkin myöhemmin voimakkaasti alaspäin. Arvioitaessa kirjaston
mahdollisen käyttäjäkunnan laajuutta on myös epävarmaa olivatko Karstulaan aikoinaan kuuluneet
ja kirjastosta varsin kaukana asuneet Kivijärven ja Kyyjärven asukkaat (myös osa Pylkönmäestä)
ylipäätään lainkaan Karstulan kirjaston käyttäjäkuntaa.
36 Gladiolus 2/2013 konnollisesti yleisesti ymmärrettävissä olevien teosten lukemisen kautta lukijoiden
oli mahdollista itse hahmottaa mikä oli ”luterilaista” ja mikä ei ja näin arvioida uskontulkinnoista esitettyjä näkemyksiä. On aivan selvää, että Luterilaisen Evankeliumi-Yhtiön julkaisutoiminta ja kirjaston tarjoama laaja uskonnollinen kirjallisuus
loi Karstulassa - ja muualla missä luettiin uskonnollista kirjallisuutta - kirkoissa saarnaaville pastoreille myös haasteellista, uskonnollisiin kysymyksiin uudella tavalla
perehtynyttä kuulijakuntaa.
Martti Luther oli Karstulan eniten lainattu ja lainauslukujen perusteella
myös eniten luettu yksittäinen kirjoittaja. Lutherin kirjoja oli tarjolla nidemääräisesti
yhtä paljon kuin muuta uskonnollista kirjallisuutta yhteensä. Sivumääräisesti tarkasteltuna Lutherin teokset ja erilaiset kokoelmat hänen tuotannostaan muodostivat suurimman yksittäisen kirjallisuusryhmän. Ei ole säilynyt tietoja, että kirjastoa tai kirjojen lainaamista olisi evankelisen liikkeen vaikutuspiiriin kuuluneessa Karstulassa
vastustettu uskonnollisista syistä. Kirjallisuuden tarjonnan perusteella näyttäisi, ettei
tähän ollut tarvettakaan. Kun kirjastoon kuului Lutherin teosten lisäksi huomattava
joukko hartauskirjoja ja uskonnollishenkisiä romaaneja, koko kirjasto oli leimallisesti
uskonnollinen.
Näyttää päinvastoin siltä, että evankelinen herätysliike synnytti paikallista
lukuhalua ja tuki modernin lukutaidon kehitystä. Maalaiskunnan lukijat tutustuivat
laajasti kansanihmisille uudentyyppiseen kirjallisuuteen. Tätä laajaa Luther-tietoutta,
jonka kansanihmiset hankkivat Lutherin teoksia itse lukemalla, ei kirkollinen kiertokoulu tai rippikouluopetus olisi pystynyt heille tarjoamaan.
Kirjojen lainaamiseen ja lukemiseen liittyy myös tärkeä taloudellinen tai
oikeammin taloudellisia eroja tasaava näkökulma. Ilmaiseksi käytettävä paikalliskirjasto katkaisi varallisuuden ja kirjojen lukemisen välisen siteen. Karstulassa niin Luther-kirjallisuutta kuin muitakin kirjaston tarjoamia kirjoja pystyi periaatteessa lukemaan kaikkein köyhinkin kuntalainen. Jokaisen ulottuvilla oli satamäärin kirjallisuutta, josta ei tarvinnut maksaa mitään. Ainoa mitä tarvittiin oli sujuva lukutaito. Jos sitä
ei ollut, senkin saattoi harjoittelemalla oppia. Kirkollisessa kansanopetuksessa
ABC:nsä ja toistolukemisen oppinut henkilö saattoi halutessaan lainata kirjan ja oppia lukemista harjoittamalla sekä siihen harjaantumalla modernin lukutavan.
Seuraavasta luettelosta käyvät ilmi Karstulassa lainattavissa olleet Lutherteokset, joita lähes kaikkia oli lainattavissa useampia kappaleita. Martti Lutherin teoksiksi on tässä tulkittu myös hänen teoksistaan ja teksteistään toimitetut kirjat. Luvut ovat nidekohtaisia lainauslukuja ja sikäli epätarkkoja esim. Kirkkopostillojen lai37 Gladiolus 2/2013 nauksen osalta, että joihinkin niteisiin on ilmeisesti sisältynyt vain osa I, joihinkin
osat I–II. Osa kirjastoluettelon mainitsemista teoksista on voitu identifioida Karstulan
kirjaston vanhan kirjakokoelman perusteella, osa Fennica-tietokantaa käyttäen. Osasta teoksista ei alkuperäisen kirjastoluettelon ylimalkaisten tietojen vuoksi voida identifioida minkä vuoden painoksesta tai mistä teoksen osasta on ollut kyse.
Luther-teosten lukeminen on edellyttänyt perehtymistä huomattavan laajoihinkin teoksiin ja niiden lukeminen on edellyttänyt hyvää lukutaitoa. Teosten laajuuden osoittamiseksi mainitsen kunkin nimikkeen kohdalla yhden kyseisen teoksen,
jonka varmuudella tiedetään kuuluneen kirjaston tarjontaan.
Taulukko 3.
Martti Lutherin teosten vuosittaiset lainausmäärät (miesten/naisten tekemät lainat)
Karstulan kirjastossa vuonna 1884.10
teoksen lainauskerrat v.
1884 (miehet/naiset)
Luther-teos
Lutheruksen Kirkkopostilla [ esim. täydellinen vuosikerta vuo- 78 (63/ 15)
delta1883, 710 s.] (n:ot 3-5,128, 130-135, 168, 169)
Tohtori Martti Lutheruksen lyhy Epistola-Postilla. 1861, 463 s., 36 (30/ 6)
(n:ot 6, 7, 13)
Lutheruksen Huonepostilla [ei yksilöitävissä, osat 1-2 yht. n. 28 (21/ 7)
950 s.], (n:ot 8, 9)
Tohtori Martin Lutherus´en Ahti-Saarnoja, - - Jesuksen Krstuk- 6 (3/ 3)
sen - - Piina- ja Kärsimys-Historiasta - - Herran pyhästä Ehtoollisesta. 1877, 291 s., (n:o 14)
Galattalaiskirjeen selitys (n:ot 15-17)
28 (12/ 16)
10
Lainaustiedot KKA, Kirjastoluettelo, v. 1884; Karstulan kirjasto, Vanhojen kirjojen kokoelma.
Taulukon suluissa olevat numerot ovat vuoden 1884 rekonstruoidun kirjastoluettelon (T-L Luukkanen 2013b) nidenumeroita.
38 Gladiolus 2/2013 Hengellinen Wirvottaja, Jokapäiwäisiä Jumalan Sanan Tutkinto- 10 (4/ 6)
ja T:ri Martti Lutherin kirjoista. Talwi puoli. 1875, 812 s., (n:o
18)
Mannaa Jumalan lapsille. Mietteitä Wuoden joka päivälle. Toh- 79 (48/ 31)
tori Martin Lutheruksen kirjoista koottuina [painos ei identifioitavissa, v:n 1878 julk. 380 s.], (n:ot 19-22, 76-83)
Herramme Jesuksen Kristuksen vuorisaarnan eli P. Mattheuk- 5 (1/ 4)
sen Evangeliumin 5-7:nen Lu´un Selitys. 1845, 438 s., (n:ot
31,33)
Tohtori Martti Lutheruksen hengellinen aarreaitta, 1875, 317 22 (10/ 12)
s. (n:ot 34, 127)
Tohtori
Martti]
Lutheruksen
Suurempi
(Catechismus major). 1878, 154 s., (n:o 37-42)
Katekismus. 10 (9/ 1)
Kolme Kehoittavaa Kirjaista Tohtori Martti Lutherukselta 20 (11/ 9)
1878, 222 s., (n:ot 45, 47)
Davidin 51sen psalmin selitys. 1876, 68 s., (n:ot 48, 49)
3 (1/ 2)
Jumalan käskyn pää-ytimen selitys, [ja lain väärästä ja oikeasta 9 (9/ 0)
käytännöstä 1Tim 1:3 ja seuraavain värsyin johdosta [painos ei
identifioitavissa, n. 11 s.] (n:ot 54-56)
Muutamia syitä Lasten-kasteen puolustamiseksi. 1876, 52 s., 0
(57-58)
Ylösnousemus kuolleista eli 1Kor. 15 luvun selitys. 1862, 252 s., 9 (6/ 3)
(n:ot 84, 85)
Kristuksen Waltakunnasta eli Toisen Psalmin Selitys. 1855, 192 5 (3/ 2)
s., (n:ot 86, 87)
Tohtori Martti Lutheruksen muutamain sangen opettawaisten ja 1 (0/ 1)
lohdullisten Pyhän Raamatun paikkain selityksiä, joita hywäin
ystäwäinsä muistoksi heidän Piplioihinsa on kirjoittanut. 1854,
126 s.; (n:o 95)
Oppi Kristuksen kalliista lunastuksen työstä niin myös saarna
Kristuksen kärsimisestä ja Lutheruksen neuvo Kristuksen kärsi39 2 (2/ 0)
Gladiolus 2/2013 misen oikeaan käyttämiseen [painos ei identifioitavissa, n. 90 s.]
(n:ot 96, 97)
Häälaulu,psalmin 45 johdosta [painos ei identifioitavissa, n.
150 s.], (n:ot 98,99)
3 (0/ 3)
354 (233/
121)
Luther-lainat yhteensä
(miehet/ naiset )
Luther-lainoja tehtiin vuonna 1884 siis 354 kappaletta. Luther-kirjallisuuden lukijoista enemmistö, vajaa 2/3, oli tuolloin miehiä. Tämä vastaa mies- ja naislukijoiden suhdetta myös muun kirjallisuuden osalta. Koko kirjaston eniten lainatut teokset olivat
hartauskirja Mannaa Jumalan lapsille sekä Kirkkopostilla.11 Lutherin saarnakokoelmien kuten Kirkkopostillan suosio on helppo ymmärtää. Kyseessä oli katekismuksen
kirjoittajan, sen jonka kirjaa ja kirjasta oli opeteltu lukemisen alkeita, helposti eli
saarna kerrallaan luettavissa olleet tekstit.
Mannaa Jumalan lapsille on teos, jota on suomeksi julkaistu kaikkiaan
arviolta 100.000 kappaletta.12 Se sisältää Lutherilta poimittuja mietteitä vuoden jokaiselle päivälle. Pelkästään tätä teosta oli Karstulan kirjastossa lainattavissa hämmästyttävät 12 kappaletta, joten teoksen vuosittaiset lainausmäärätkin olivat kunnioitusta
herättäviä. Teoksen ja muiden samantyyppisten hartauskirjojen suosiota selittänee
myös niiden helppolukuinen rakenne; joka päivälle oli oma lyhyt tai lyhyehkö, nopeasti luettava kappaleensa. Teosta sai kuitenkin pitää lainassa vain neljä viikkoa, joten
sen lukemista ei voinut jaksottaa päivittäisiin kappaleisiin.
Aktiivisesti lukeva kansanosa oli 1800-luvun alun Suomessa lähes yksinomaan säätyläistöä. Kirjallisuutta lukevaa ruotsinkielistä väestöä oli vuonna 1815 arviolta noin 20.000 ja vuoteen 1860 mennessä noin 30.000 henkilöä. Ilkka Mäkinen on
arvioinut, että 1860-luvun alussa suomenkielisiä maallisen kirjallisuuden lukijoita
olisi ollut 25.000. Sadattuhannet muut suomenkieliset osasivat kyllä lukea, kuka heikommin ja kuka sujuvammin, mutta taitoa ei ylipäätään käytetty. Päivittäinen uusien
11
12
Luther-suomennoksista Aho & Mänttäri 2007, 306–307.
Koskenniemi 2008.
40 Gladiolus 2/2013 tekstien lukeminen ei kuulunut tuolloiseen elämäntapaan, jossa kansanihmisten lukeminen oli uskonnollisen kirjallisuuden toistolukemista.13
Toistolukeminen oli tuttujen, usein ulkoa opeteltujen tekstien toistuvaa
lukemista. Onkin tärkeää huomata, että Suomea koskevat kirkolliset lukutaitotilastot
eivät kuvaa modernia lukutaitoa, kykyä lukea ennestään tuntemattomia tekstejä, kirjoja, sanomalehtiä tai romaaneja. Tämä ei myöskään ollut katekismusopetukseen keskittyvän kirkollisen kansanopetuksen tavoitteena. Kirkonkirjoihin tallennetut lukutaitotiedot kuvaavat luotettavasti vain pappien arvioimaa toistolukemisen taitoa. Ne eivät anna mahdollisuutta erotella sujuvia lukijoita niistä, josta ”lukivat ulkoa”. Rahvaan todellisen lukutaidon heikkoutta ja modernin lukutaidon puuttumista kritisoivat
jo 1800-luvun jälkipuoliskolla useat kansansivistyksestä kiinnostuneet sivistyneistömme edustajat.
Kun siis evankeliset aloittivat uskonnollisen kirjallisuuden suomentamisen ja suomenkielisen kirjallisuuden julkaisemisen 1840-luvulta alkaen ei tälle kirjallisuudelle ollut ”valmiina” laajaa suomenkielistä lukijakuntaa. Kun kirjallisen uudenaikaistuminen saapui Karstulaan lainakirjaston muodossa, on lainauslukujen perusteella ilmeistä, että uskonnollinen motivaatio lukea esimerkiksi Lutherin laajoja teoksia nosti paikallisväestön todellista, sujuvaa lukutaitoa ja auttoi täten maalaisväestöä
lukemaan myös muuntyyppistä kirjallisuutta.
Paikallisesti perustetut ja kuntalaisten omaehtoisesta aktiivisuudesta syntyneet kunnankirjastot olivat tarjonnaltaan erilaisia. Yhtenäistä tai yleisesti noudatettua kirjaston perustamismallia ei ollut, joten kunnankirjastojen sisältö heijastelee sekä
perustajiensa tekemiä valintoja että eri paikkakunnilla vallinneita arvoja ja arvostuksia. Karstulan kirjasto syntyi alueella, jonka on arveltu tulleen evankelisen liikkeen
vaikutuspiiriin 1860-luvun nälkävuosien myötä. Kirjaston Luther-teosten ja muun
uskonnollisen kirjallisuuden tarjonta olikin laajaa.
Luterilaisesta identiteetistä
Erikoista Suomen 1800-luvun tilanteessa oli kirkon johdon ja Helsingin yliopiston
teologisen tiedekunnan välinpitämättömyys luterilaisen identiteetin sekä luterilaisen
uskontulkinnan opettamisen tehostamiseksi. Tämä jäi muiden tehtäväksi. Tilanne korostui vuosisadan jälkipuoliskolla.
13
Tommila 1963, 112. Mäkinen 2007, 96.
41 Gladiolus 2/2013 Herännäistaustalta syntynyt fundamentalistinen raamattuteologia eli
beckiläisyys otti 1870-luvulta alkaen haltuunsa pääosan teologisen tiedekunnan opetusviroista. Raamattuteologian, jonka ideologiana oli, että ”oppi” haetaan suoraan
Raamatusta, merkitys kirkon ns. virallisena äänenä korostui tämän suunnan edustajien piispanimitysten myötä. Dogmatiikan professori Gustaf Johanssonista (1844–
1930) tuli ensin piispa ja lopulta pitkäaikainen arkkipiispa (arkkipiispana 1899–1930)
ja käytännöllisen teologian professori Otto Immanuel Collianderista (1848–1924) ensin Kuopion ja sittemmin Savonlinnan hiippakunnan piispa (piispanviroissa 1897–
1924).
Kun kaikenlainen julkaisutoiminta 1800-luvun jälkipuolella vilkastui, tämä tarkoitti myös sitä, että kansanvalistajat ja eri tieteenalojen edustajat, varsinkin
historian alalta, tuottivat suomenkielistä kirjallisuutta. Tässä kirjallisessa valistustyössä kirkko organisaationa tai luterilaista papistoa kouluttava Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta näyttäytyvät täysin ulkopuolisina. Autonomian kauden teologian
professorit tuottivat pääsääntöisesti niukalti tieteellisiä tutkimuksia, mutta vielä niukemmin oman alansa suomenkielistä ja suomenkieliselle väestölle suunnattua kirjallisuutta.
1800-luvun lopulla sisäiseen hajoamiskehitykseen ajautunut Venäjän imperiumi koetti hallita ja padota tätä hajoamista esimerkiksi imperiumin reuna-alueita
kontrolloimalla. Herännäistaustainen ja ehdotonta uskollisuutta keisarille julistanut
beckiläinen raamattuteologia edustajineen tarjosi Suomessa mahdollisuuden uskonnollisen hajoita-ja-hallitse –politiikan toteuttamiseen. Edistykselliset, imperiumin näkökulmasta vahingolliset yhteiskunnalliset pyrinnöt ja kaikenlainen väärä ”emancipatsiooni” olivat osa myös beckiläisen raamattuteologian viholliskuvaa.
Tähän viholliskuvaan, joka taisi olla molemminpuoleinen, kuului myös
evankelisuus. Kun beckiläinen raamattuteologia julisti ”raamatullista kristinuskoa”,
on huomattava millainen rooli tässä uskontulkinnassa oli tarjolla luterilaisuudelle.
Kun uskonnollinen oppi ajateltiin haettavan suoraan Raamatusta, sieltähän ei löytynyt Lutheria, luterilaisuutta tai uskonpuhdistusta. Onkin ymmärrettävää, että tästä
lähtökohdasta asiaa tarkastellen evankelisuus ja SLEY olivat esimerkiksi luterilaisen
kirkon piispaksi päätyneen O. I. Collianderin mukaan vakavasti erehtyneet. Hänhän
syytti vuonna 1891 SLEY:tä jopa harhaopin suosimisesta, kun se piti luterilaista tunnustusta uskon ja opin normina.14
14
Modernien toimintamuotojen, kristillisten yhdistysten ja seurojen ”kristillisestä sairaalloisuudesta” Collianderin mukaan ks. Veikkola 1980, 190–191, 355–356, 359–361. 42 Gladiolus 2/2013 Tässä tilanteessa, erityisesti autonomian kauden viimeisinä vuosikymmeninä, SLEY:n julkaisutoiminta luterilaisen identiteetin vahvistamiseksi ja luterilaisen
uskon opillisten sisältöjen opettamiseksi oli kirkkohistoriallisesti merkittävää. Osa
tätä vaikutushistoriaa näyttää olleen Luther-kirjallisuuden leviäminen paikalliskirjastojen kautta.
Voihan olla, että Karstulan kirjasto laajoine Luther-materiaaleineen ja innokkaine Lutherin lukijoineen on poikkeustapaus. Monet kansankirjastot kuitenkin
syntyivät pappien aloitteesta tai myötävaikutuksella. On esitetty, että vuoteen 1875
mennessä perustetuista kirjastoista 44 % oli papiston perustamia.15 Tämänkin vuoksi
kirjastojen rooli uskonnollisen kansanopetuksen tehostajina on mielenkiintoinen tutkimuskysymys. Kun jatkossa tutkitaan autonomian kauden suomalaisten kansanihmisten lukemista, Lutherin teosten sekä erityyppisen kirjallisuuden tosiasiallista levikkiä, kirjojen vaikutushistoriaa tai uskonnollisen kansanopetuksen tehostumista
kansanihmisten omaehtoisen lukemisen kautta, onkin kiinnitettävä huomiota 1800luvun kansankirjastoihin ja niiden tarjontaan.
Lähteet ja kirjallisuus
Karstula kirjasto
Vanhojen kirjojen kokoelma
Karstulan kunnanarkisto (KKA)
Kirjastoluettelo 1884–1894
Kuntakokousten pöytäkirjat
Murtorinne 1986, 178. Toiviainen 2005, 29–30, 38, 90, 100–104 (Collianderin SLEY:n, evankelisten ja Pelastusarmeijan arvostelusta). Viholliskuva näkyi myös siten, että evankelisiin lukeutuneen kirkkohistorioitsijan Johan Samuel Pajulan (1856–1918) oli mahdotonta saada opetusvirkaa beckiläisten hallitsemasta teologisesta tiedekunnasta 1890‐luvulla. Pajulasta T‐L Luukkanen (2013b) J. S. Pajula. Satulasepän pojasta Iitin kirkkoherraksi (käsikirjoitus, julkaistavana). 15
Karjalainen 1977, 99–100. Vrt. Grönroos 1946, 56–57.
43 Gladiolus 2/2013 Aho, Tuomo & Mänttäri, Pia
2007
Tietokirjallisuuden suomennokset 1800-luvulla. – Suomennoskirjallisuuden historia 1. Toim. H. K. Riikonen et al. SKS:n toimituksia 1084. Helsinki: SKS.
Grönroos, Henrik
1946
Kirkonkirjastot kansankirjastojen edeltäjinä. – Pynnisen perintö. Kirjastoliikkeemme varhaishistoriaa. Helsinki: Suomen kirjastoseura.
Häggman, Kai
2001
Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878–1939.
Helsinki: WSOY.
Karjalainen, Marjaana
1977
Kansankirjastojen kehitys Suomessa 1802–1906. Helsinki: Kirjastopalvelu.
Koskenniemi, Lauri
2008
Evankelinen liike Lutherin kirjallisen perinnön vaalijana. – Gladiolus 4/2008.
www.sley.fi/gladiolus/html/fi/1229269840255439401.htm.
Koski, Pekka
1998
Sivistystä, valistusta, virkistystä. – Karstulan kirja. Toim. Heikki RoikoJokela. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja n:ro 36.
Karstula: Karstulan kunta & Karstulan seurakunta.
44 Gladiolus 2/2013 Koskinen, Yrjö
1879
Suomalainen bibliografia ja kansankirjastot. – Kirjallinen Kuukausilehti
8/1.8.1879.
Luukkanen, Tarja-Liisa
2013a
J. S. Pajula. Satulasepän pojasta Iitin kirkkoherraksi (käsikirjoitus, tekijän
hallussa & julkaistavana)
2013b
Karstulan kirjaston rekonstruoitu kirjallisuusluettelo 1884–1894 (käsikirjoitus, tekijän hallussa)
Luttinen, Rauno
1981
Kyrkliga lästraditionen i Sverige. – Ur nordisk kulturhistoria. Läskunninghet och folkbildning före folkskolväsendet. Studia historica jyväskyläensia 22.3. Jyväskylä.
Murtorinne, Eino
1986
Suomalainen teologia autonomian kautena (1828–1918). Helsinki: Gaudeamus.
Mäkinen, Ilkka
1997
Modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot. Diss. SKS:n
toim. 668. Helsinki: SKS.
2007
Kääntämisen reunaehdot. – Suomennoskirjallisuuden historia 1. Toim. H.
K. Riikonen et al. SKS:n toimituksia 1084. Helsinki: SKS.
Mönkkönen, Mauri
1988
Sivistyselämä. – Keski-Suomen historia 2. Keski-Suomen maakuntaajatuksen synnystä itsenäisyyden aikaan. Jyväskylä.
45 Gladiolus 2/2013 Suomela, Hilkka
1963
Saarijärven kirjastolaitoksen vaiheita. – Saarijärven kirja. Toim. Mauno
Jokipii. JKKY:n kotiseutusarja 1. Saarijärvi: Saarijärven kunta ja seurakunta.
Toiviainen, Kalevi
2005
Muurinvartija. O. I. Colliander Kuopion ja Savonlinnan hiippakuntien
piispana 1897–1924. SKHS toim 194. Helsinki: SKHS.
Tommila, Päiviö
1963
Suomen sanomalehdistön levikki ennen vuotta 1860. Helsinki: WSOY.
Veikkola, Juhani
1980
Nuorkirkollisen suuntauksen muotoutuminen Suomen kirkossa suurlakosta
ensimmäisiin kirkkopäiviin 1918. Diss. SKHS toim. 118. Helsinki: Suomen
kirkkohistoriallinen seura.
46 Gladiolus 2/2013 Pekka Leino, OTT, TT, dos.
”AINOASTAAN
KIRKONOMAT
ASIAT”
Kirkko-oikeudellinen tutkimus
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
omista asioista kirkkolainsäädännössä.
vinen. Vielä tuolloin torjuin kohteliaasti ajatuksen, mutta vaimoni ottaessa
puheeksi
kesällä
2008
kirkkooikeudellisen väitöskirjan tekemisen
teologisessa tiedekunnassa olin ajautunut tilanteeseen, jossa jäin vaille mahdollisuuksia olla tarttumatta tähän haasteeseen. Tosin olin ollut kirjoilla Helsingin teologisessa tiedekunnassa opiskelijana jo vuodesta 1974 lukien, mutta
teologian opiskelu jäi tultuani Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin lakimiesasessoriksi ja Helsingin seurakuntayhtymän lakimieheksi.
[Kirjoittajan käytännön teologian väitöskirja ”Endast kyrkans egna angelägenheter. En kyrkorättslig undersökning av kyrkans egna angelägenheter i
kyrkolagstiftningen om Evangelisklutherska kyrkan i Finland” tarkastettiin
Åbo Akademin teologisessa tiedekunnassa 16.11.2012. Kirja on luettavissa
sähköisenä julkaisuna. Linkki tämän
artikkelin lopussa.]
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on monessa kohdin tapahtunut muutoksia vuodesta 1974, jolloin tulin sen
palvelukseen juristina. Kirkon muuttuminen näkyy sen julkisuuskuvassa,
mutta myös kirkkoa koskevassa lainsäädännössä ja sen tulkitsemisessa voi
runsaan kolmen vuosikymmenen aikaperspektiivillä havaita muutoksia. Parin
viime vuosikymmenen aikana tilanne
Taustaa teologisen väitöskirjan tekemiseen kirkko-oikeudesta
Ensimmäisenä ajatuksen siirtymisestäni
opiskelemisessa ja tutkimisessa teologian puolelle taisi lausua Helsingin
tuomiokapitulissa kirkko-oikeuden dosentuurikahvituksessani vuonna 2003
silloinen esimieheni piispa Eero Huo
47 Gladiolus 2/2013 kirkon sisällä on muodostunut kirkon
ykseyttä koettelevaksi osan kirkon
työntekijöistä ja jäsenistä jouduttua
kirkon muutospaineissa kirkon ns. virallisen linjan taholta kokemaan vierautta suhteessaan kirkkoon, johon heidät
on kastettu jäseniksi ja kutsuttu työntekijöiksi. He ovat voineet joutua kirkkonsa toimesta jopa syrjään sysätyiksi.
Voidaanko kirkon ykseyden käsittämisessä
Åbo Akademista luvan teologian tohtorin tutkinnon suorittamiseen teologisessa tiedekunnassa avautui tämä mahdollisuus kirkko-oikeudellisen väitöskirjan
kirjoittamiseen teologisesta näkökulmasta.
Kirkko-oikeus on oppiaine kahdessa eri
tiedekunnassa. Oikeustieteen puolella
sen on katsottu kuuluvan hallintooikeuteen, tosin nykyään on virinnyt
kirkko-oikeuden perusteiden osalta
myös oikeusteoreettista ja ´filosofista
tutkimusta. Edellinen hallinto-oikeuden
alaan kuulunut kirkko-oikeudellinen
väitöskirjani oli oikeustieteellinen lakijärjestelmä tutkimus, jossa kirkkolakijärjestelmää on tarkasteltu lähinnä
kirkkohallinto-oikeudellisesti. Teologisessa väitöskirjassani sen sijaan keskeisin tavoite on ollut nimenomaan selvittää kirkko-oikeuden teologista perustaa, mikä on sen suhde nykyään vallitsevana olevaan näkemykseen kirkkooikeudesta lähinnä kirkkohallintooikeutena.
teologinen yksimielisyys korvata demokraattisen päätöksenteon kautta pakottamisella toteutettavalla yksimielisyydellä? Miten tässä kohdin on ymmärrettävä kirkon opin muuttamisen ja
sen uustulkinnan välinen ero? Tutkimuksellisesti on siten ollut tärkeätä
selvittää tämän kehityssuunnan syitä ja
mitä seurauksia siitä voi aiheutua kirkolle.
Tutkimustyöni jatkaminen puhtaasti
oikeustieteellisenä olisi vaikuttanut sinänsä perustellulta. Ennen tätä tutkimusta suunnitelmissani olikin ollut
kaksi oikeustieteellistä julkaisua, joiden
kirjoittamisesta kuitenkin oli luovuttava, koska ne olisivat olleet liian suuritöisiä arkityön ohella toteutettaviksi.
Väitöskirjan julkaiseminen omalla äidinkielellä olisi tietenkin ollut yksinkertaisempaa. En kuitenkaan saanut
siihen lupaa Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta, jossa olin kirkko-oikeuden dosenttina lähes vuosikymmenen ajan opettanut. Saatuani
Itse väitöskirja on julkaistu ruotsiksi,
mutta tarkoitus on julkaista myös sen
”käännös” suomeksi.
Sanottavaani ”ainoastaan
omista asioista”
Vaikka vastaväittäjäni professori Hannu Mustakallio edustaa kirkkohistorian
tutkimusta ja tietämystä, väitöskirjani
ei historiallisesta viitekehyksestään
48 kirkon
Gladiolus 2/2013 huolimatta ole kirkkohistoriallinen tutkimus. Kysymys on ennen muuta ollut
kirkko-oikeudellisesta tutkimuksesta, kirkko-oikeuden doktriinin selvittämisestä ja täsmentämisestä. Väitöskirjan ensimmäinen luku sisältää selostuksen tutkimuksen keskeisistä käsitteistä ja tutkimuksellisista tavoitteista.
en hyväksyä oikeaksi oikeudekseen
sellaista, joka on vastoin kirkolle asettua perustaa.
Tutkimukseni toisessa luvussa olen
tarkastellut tämän kirkkolain keskeisen
käsitteen, ”ainoastaan kirkon omat asiat”, syntymistä ja myös sen suhdetta
kirkkolakiin kaavailtuun kirkon tunnustuspykälään. Evankelis-luterilaisen kirkon muodostuminen Suomeen liittyy
kansalliseen historiaamme. Suomen
evankelis-luterilaista uskoa tunnustavan väestön uskonnonvapaus ja oikeus
tunnustaa evankelis-luterilaista uskoa
haluttiin turvata kansallisessa lainsäädännössä Suomen autonomisessa asemassa ja myöhemmin itsenäistyneessä
Suomessa. Väitöskirjan otsakkeessa
oleva termi ”ainoastaan kirkon omat
asiat” muodostui keskeiseksi arvioitaessa sitä, mitä kirkkoa koskevana haluttiin sisällyttää kansalliseen lainsäädäntöön. Kysymys oli kirkkolakijärjestelmän
syntyvaiheissa
evankelisluterilaisen kirkon ja sen jäsenten lainsäädännöllisestä elintilasta saada harjoittaa evankelis-luterilaisen kirkon
tunnustuksen mukaista uskoa autonomisessa yhteiskunnassa, joka kuului
Venäjään ja sittemmin valtiollisesti itsenäistyi.
Onko ”ainoastaan kirkon omien asioiden” käsite juridinen vai teologinen?
Käsite sisältyy valtion toimesta säädettyyn kirkkolakiin, mutta sen sisältöön
on myös kirkon teologisen perustan
täytynyt vaikuttaa. Millä tavoin kirkkoa
koskevan sääntelyn historiassa on tultu
siihen, että ainoastaan kirkon omista
asioista on säädetty eduskunnan säätämässä laissa? Eivätkö ainoastaan kirkon omat asiat olekaan ainoastaan kirkon omia asioita? Historia on tarjonnut
Suomen enemmistökirkolle uniikin
mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa valtion lainsäädännössä. Entä jos
tämä kirkko ei jostakin syystä toteuttaisi sille annettua mahdollisuutta olla
riippumaton valtion määräysvallasta ja
suostuisi itseään sitovaksi sen tunnustukseen nähden ristiriitaiseen sääntelyyn? Kirkolla on oma Raamattuun ja
sitä tulkitsevaan tunnustukseensa perustuva arvopohjansa, jolla on kirkolle
normatiivista merkitystä. Tämä kirkon
ylipositiivinen oikeus merkitsee teologisesti sitä, ettei kirkko voi uskollisuudestaan Jumalan sanan auktoriteetille,
konfessionaalisesta luonteestaan johtu-
Kolmannessa luvussa ollaan kirkkooikeudellisen tutkimuksen teologisen
tarkastelun keskiössä. Millä tavoin
kirkon oppia voidaan pitää ainoastaan
kirkon omana asiana? Tällöin tarkaste49 Gladiolus 2/2013 luun tulevat omina jaksoina kirkon
dogma ja sitä koskevan sääntelyn ongelmallisuus (3.1.1.),
säännökset, joissa on säännelty ainoastaan kirkon omien asioiden käsitettä,
kirkon tunnustusta, ordinaatioon sisältyvää pappisvalaa/ -lupausta, kirkolliskokousta ja sen tehtäviä, kirkkokuria
koskevia säännöksiä, eräitä kirkon hallintoa koskevia säännöksiä sekä kirkon
jäseniä ja työntekijöitä koskevaa sääntelyä. Augsburgin tunnustuksen IV ja V
artiklojen mukaan kirkkoon on asetettu
tämän (pelastavan) uskon saamiseksi
evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Onko tämä
teologinen käsite alettu ymmärtää vain
ja lähinnä virkamiesoikeudellisesti?
oikean opin merkitys (3.1.2.) ja jo lähestytään kirkko-oikeudellisien doktriinin selvittämisen kannalta keskeistä
asiaa: kirkko on communio sanctorum
(3.1.3.). Olen jo aikaisemmissa tutkimuksissani tuonut esiin sen, että kirkko
on ihmisten muodostama sosiologinen
yhteisö, mutta sen on aina oltava myös
uskonyhteisö kirkon konfessionaalisuudesta johtuen. Kirkon on aina oltava
uskonyhteisö ollakseen oikeasti kristillinen kirkko. Toisaalta kirkko saa uskonyhteisönä aina myös jonkin sosiologisen yhteisön muodon. Tämä kirkon
kaksinainen luonne tulee myös väistämättä esiin sitä koskevassa oikeudellisessa normissa, kirkkoa koskevassa
lainsäädännössä. Tehtävälleen uskollinen kirkko ei siten voi hyväksyä itseään koskevaksi oikeaksi oikeudeksi
sääntelyä, joka on vastoin sen tunnustuspohjaa, Raamattua ja sitä tulkitsevaa
kirkon tunnustusta.
Tutkimuksen neljänteen lukuun sisällytin sen jännitteen tarkastelun, joka
liittyy kirkon ja sitä koskevan sääntelyn
ja yhteiskuntaa koskevan lainsäädännön väliseen suhteeseen. Edellä olleen
selvityksen pohjalta arvioin, miten ainoastaan kirkon omat asiat voivat olla
ainoastaan kirkon omia asioita muuttuvassa yhteiskunnassa. Yhteiskunnan
muuttuminen vaikuttaa oikeuteen ja
kirkkoon. Yhteiskuntafilosofia puolestaan vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen oikeuteen. Yhteiskuntafilosofia on vaikuttanut viiveellä myös kirkon itseymmärrykseen eli siihen, miten olemme
ymmärtäneet kirkon.
Kolmannessa luvussa olen myös tarkastellut myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon kolmeen kirkkolakiin (KL 1869, KL 1964, KL
1993/KJ/KVJ) ja niiden valmisteluihin
sisältyviä kirkon oppiin välittömämmin
liittyvien säännöksiä ja niiden muuttumista sekä voimassa olevan kirkkolain
aikana esiintyneitä tulkintoja. Erityisesti tarkastelun kohteena ovat kirkkolain
Toisaalta on sitten myös ollut niin, että
kirkon muuttuminen vaikuttaa kirkkooikeuteen ja sen käsittämiseen. Raamattuteologia vaikuttaa kirkkokäsitykseen. Tutkimuksen historiaperspektii50 Gladiolus 2/2013 vistä katsottuna on voitu myös havaita
kirkkokäsitysten muuttumisen vaikuttavan käsitykseen kirkon tunnustuksesta ja sen pysyvyyteen. Tämä puolestaan on vaikuttanut siihen, miten kirkko-oikeus on käsitetty. Kirkkooikeuden käsittämisessä on ollut havaittavissa yhteiskunnan ja kirkkokäsityksen muuttumisen vaikutusta. Kirkkolakien tunnustuspykälien sanamuodot ovat olleet sinänsä stabiileja, mutta
kirkon tunnustuksen teologisen merkitystä on tulkittu eri kirkkolakien aikana
eri tavoin. Tutkimuksessa on voitu todeta pyrkimystä ymmärtää kirkkolakien kirkon oppiin välillisemmin liittyvät
säännökset ”dynaamisen stabiileiksi”.
On kuitenkin voitu korostaa etenkin
vuoden 1869 ja vuoden 1964 kirkkolain soveltamisaikoina kirkon opin
muuttumattomuutta kirkon tunnustuksen kokonaisuudessa, jonka sisältö on
voinut jäädä epämääräiseksi. Vuoden
1993 kirkkolain aikana on kirkon oppiin liittyvien kysymysten osalta kirkon
oppia koskevien ja siihen liittyvien asioiden välinen raja ollut muuttumassa
veteen piirretyksi viivaksi tai kirkon
oppiin ainakin välillisemmin liittyviksi
ymmärrettäviä kysymyksiä on teologisin määrittelyin alettu selittää lähinnä
käytännön kysymyksiksi tai hallinnollisiksi asioiksi taikka tarkoituksenmukaisuusprinsiipillä määräenemmistöllä tai
yksinkertaisella enemmistöllä ratkaistaviksi kysymyksiksi.
Neljännessä luvussa totesin myös eri
vaiheisiin liittyviä kehitysvaiheita: valtiokirkollisesta
kansankirkolliseen
sääntelyyn, yhteiskunta säätämässä lakeja itseään ja kirkkoa varten sekä yhteiskunta säätämässä kirkkolakia kansankirkollistuvaa kirkkoa varten. Viimeisimmät vaiheet ovat olleet kansankirkollisesta sääntelystä siirtyminen
uusvaltiokirkollisempaan sääntelyyn eli
yhteiskunta on ryhtynyt säätämään
yleisiä hallinnollisia lakeja myös uusvaltiokirkollistuvaa kansankirkkoa sitovasti. Siten on saatu todeta kirkkokäsitysten ympyrän eräänlainen sulkeutuminen: uusvaltiokirkollistuva kansankirkko on ollut ottamassa askelia
kohti kansan kirkkoa.
Neljänteen lukuun sisällytin myös
tutkimukseni erään tärkeän osion, joka
olisi mielestäni ansainnut oman lukunsakin. Kuitenkin tutkimuksen liiallista
laajentumista välttääkseni liitin sen tähän laajempia kokonaisuuksia tarkeastelevaan tutkimukseni osaan. Kysymys
on kadoksissa olleen kirkko-oikeuden
käsitteen määrittelystä ja doktriinista.
Kysymys on ennen muuta siitä, että
kirkko-oikeuden käsittämiseen on kuuluttava kirkon teologinen substanssi.
Kirkolle on sanctorum communiona
asetettu
oikeusperusta.
Kirkkooikeuden omalla oikeuslähdeopilla on
tärkeä merkitys, kun arvioidaan kirkkooikeuden sisällöllistä oikeellisuutta sekä lainkäyttöä ja käsiteltävän asian todellista sisältöä.
51 Gladiolus 2/2013 Tutkimuksen viidennen luvun loppupäätelmissä olen tarkastellut kirkon
opista johtuvista rajoituksista säätämistä ja pohtinut sitä, olisiko saatavissa
aikaan kirkon opin kannalta selventäviä
säännöksiä. Olen myös todennut kirkon
tunnustuspykälän sisältöön alun perin
liittyneen dilemman ajankohtaisuuden
sekä sen, että nyttemmin on ollut havaittavissa kirkon oppiin liittyvien asioiden tai siihen liittyvien ongelmien
ymmärtämistä tai käsittelemistä pelkästään käytännön kysymyksinä. Yhteenvetojaksossa on myös käyty kohti ajankohtaista dilemmaa siitä, miten kristillisen kirkon tulisi oman arvo- ja tunnustuspohjansa perustalta käsitellä tunnustuksellisia mielipide-eroja. Miten
olisi käsitettävä perustuslakiin nojaavan kirkkolakijärjestelmän suhde perustuslain
perusoikeusjärjestelmään.
Eikö esimerkiksi kirkollisministerille
kuulu oikeutta luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaiseen uskonnäkemykseensä?
ja kirkkokuriin. Viimeksi mainittua ei
vuoden 1993 kirkkolaista enää löydy,
kirkkojärjestyksen puolella sana kirkkokuri esiintyy vain 4 luvun otsikossa
(Sielunhoito ja rippi; kirkkokuri; diakonia ja lähetystyö). Luvun toisen pykälän mukaan papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan. Saman lähinnä kai ihannepykäläksi ymmärretyn säännöksen mukaan
kirkkoherran tulee oikaista kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon
jäsentä.
Kirjoittaja on oikeustieteen tohtori (2002
Kirkkolaki vai laki kirkosta) sekä kirkkooikeuden (Helsingin Yliopisto ja Itä-Suomen
Yliopisto; dosentuuri vireillä Lapin yliopistossa) että hallinto-oikeuden dosentti Helsingin yliopistossa.
Hän on lähes neljän vuosikymmenen ajan
toiminut kirkon hallinnon eri lakimiestehtävissä kirkkohallituksessa, Helsingin seurakuntayhtymässä, Helsingin ja Espoon tuomiokapituleissa ja vuosina 1982-1992 kirkolliskokouksen maallikkoedustajana sekä juristin
tehtävissä kolmessa ministeriössä. Tällä hetkellä Leino toimii Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin lakimiesasessorina. Tutkimuksen liitteissä 5-7 olen tarkastellut
kirkkokäsityksen,
kirkkooikeuskäsityksen ja kirkon opin ja sen
tulkitsemisen muuttumisia eri kirkkolakien voimassaoloaikoina. Itse säännössisällöt eivät sinänsä ole välttämättä
paljon muuttuneet, mutta tulkitseminen
kylläkin ja tulkitseminen on kytköksissä siihen, miten ymmärrämme kirkon ja
sen
tunnustuspohjan.
Esimerkiksi
Schauman selitti kirkkolakinsa perustuvan kolmeen pilariin: oppiin, riittiin
Linkki väitöskirjaan
http://www.doria.fi/handle/10024/84813
52