Kaupunki-innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen

Transcription

Kaupunki-innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen
Kaupunki-innovaatioiden levittäminen ja
skaalaaminen
Ville Valovirta, Antti Pelkonen, Sirkku Kivisaari, Kirsi Hyytinen
Toukokuu 2011
TUTKIMUSRAPORTTI
2 (49)
Raportin nimi
Kaupunki-innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen
Asiakkaan nimi, yhteyshenkilö ja yhteystiedot
Asiakkaan viite
Ympäristöministeriö, Peter Fredriksson
Projektin nimi
Projektin numero/lyhytnimi
Kaupunki-innovaatiot
Raportin laatija(t)
Sivujen/liitesivujen lukumäärä
Ville Valovirta, Antti Pelkonen, Sirkku Kivisaari, Kirsi
Hyytinen
Avainsanat
Raportin numero
Innovaatiot, kaupunkikehitys
Tiivistelmä
Selvityksessä tarkastellaan kaupunkiympäristön innovaatioiden leviämistä ja skaalaamista
laajempaan käyttöön. Energiatehokas yhdyskunta, joustavat liikkumisen palvelut, toimiva
asuinympäristö sekä korkealaatuiset hyvinvointipalvelut ovat tavoitteita, joihin kaupungit
pyrkivät löytämään uusia innovatiivisia ratkaisuja kehitystoiminnan ja kokeilujen avulla.
Haasteeksi on osoittautunut, että kaupunkiympäristön innovaatioiden on havaittu leviävän
huonosti uusiin soveltamiskohteisiin. Selvityksessä tehdään katsaus kansainväliseen ja
kotimaiseen aineistoon innovaatioiden leviämistä ja skaalautumista käsittelevästä
tutkimuksesta ja esitetään katsauksen pohjalta johtopäätöksiä kaupunkiympäristön
innovaatioiden käyttöönoton vauhdittamiseksi.
Luottamuksellisuus
Julkinen
Espoo
VTT:n yhteystiedot
Ville Valovirta, asiakaspäällikkö, [email protected]
Jakelu
VTT:n nimen käyttäminen mainonnassa tai tämän raportin osittainen julkaiseminen
on sallittu vain VTT:ltä saadun kirjallisen luvan perusteella.
TUTKIMUSRAPORTTI
3 (49)
Sisällysluettelo
1. Johdanto.................................................................................................................5
2. Innovaatioiden leviäminen ja käyttöönotto..............................................................6
3. Hyvien käytäntöjen ja toimintamallien levittäminen...............................................12
4. Innovaatioiden ja palvelukokeilujen skaalaaminen ...............................................19
5. Sosio-teknisen järjestelmän muutos ja innovaatioiden juurruttaminen .................29
6. Yhteenveto ...........................................................................................................38
Lähdeluettelo .............................................................................................................46
TUTKIMUSRAPORTTI
4 (49)
TUTKIMUSRAPORTTI
5 (49)
1. Johdanto
Monet tämän hetken tärkeistä yhteiskunnallisista haasteista liittyvät kaupunkiympäristöihin ja
kaupungeissa tarjolla oleviin palveluihin. Energiatehokas yhdyskunta, joustavat liikkumisen
palvelut, toimiva asuinympäristö sekä korkealaatuiset hyvinvointipalvelut ovat tavoitteita,
joihin kaupungit pyrkivät löytämään uusia innovatiivisia ratkaisuja kehitystoiminnan ja
kokeilujen avulla. Kaupunkiympäristön kehittämistarpeet muodostavat myös suuren
potentiaalin innovatiivisiin teknologioihin ja palveluihin pohjautuvalle kaupalliselle
liiketoiminnalle.
Haasteeksi on osoittautunut, että kaupunkiympäristön innovaatioiden on havaittu leviävän
huonosti uusiin soveltamiskohteisiin. Lupaavatkaan palvelukonseptit eivät usein siirry
automaattisesti uusiksi käytännöiksi, vaan monet niistä jäävät paikallisiksi ratkaisuiksi vailla
laajempia hyötyjä ja vaikutuksia. Kehittämistoimintaan käytetyt panokset eivät näin ollen
kykene aikaansaamaan yhteiskunnan kannalta toivottua kaupunkien uudistumista.
Innovaatioiden hidas käyttöönotto rajoittaa myös uuden yritystoiminnan muodostumista ja
elinkeinotoiminnan uudistumista, mikäli uusia palveluita ei kyetä menestyksellisesti
kaupallistamaan.
On tarpeen löytää lähestymistapoja vauhdittaa kaupunki-innovaatioiden leviämistä ja
skaalaamista laajempaan mittakaavaan. Tässä selvityksessä kartoitetaan kaupunkiympäristölle
tyypillisten innovaatioiden leviämiseen ja käyttöönottoon liittyvää tutkimustietoa sekä niiden
edistämiseen soveltuvia lähestymistapoja. Selvitys on toteutettu osana Helsingin
metropolialueen kaupunkien, kuntien ja valtion toteuttamaa kaupunki-innovaatiot-ohjelmaa.
Ohjelman tavoitteena on vauhdittaa lupaavien kaupunki-innovaatioiden leviämistä ja
käytäntöön viemistä sekä kehittää menetelmiä niiden systemaattiseksi edistämiseksi.
Selvityksessä tehdään katsaus kansainväliseen ja kotimaiseen aineistoon innovaatioiden
leviämistä ja skaalautumista käsittelevästä tutkimuksesta. Relevantteja näkökulmia ovat mm.
innovaatioiden leviäminen (diffuusio), hyvin toimintamallien levittäminen, palvelukokeilujen
skaalaaminen ja sosio-teknisten järjestelmien uudistuminen. Erityinen huomio kohdistetaan
tutkimukseen, jossa on tarkasteltu innovaatioiden käyttöönottoa rakennetun ympäristön,
infrastruktuurin, hyvinvointipalveluiden sekä tietoyhteiskuntapalveluiden alueilla. Selvitys
kokoaa yhteen tietoa eri lähteistä. Tavoitteena ei ole ollut tehdä systemaattista tieteellistä
kirjallisuuskatsausta, vaan tunnistaa käytännön kehittämistyön kannalta keskeisiä näkökulmia,
jotka auttavat jäsentämään kehitystyössä tarvittavia käsitteitä ja lähestymistapoja.
TUTKIMUSRAPORTTI
6 (49)
2. Innovaatioiden leviäminen ja käyttöönotto
Innovaatioiden leviämistä eli diffuusiota on tutkittu laajasti viime vuosikymmeninä.
Varhaisimmat tutkimukset kohdistuivat mm. uusien viljely- ja kasvatusmenetelmien
käyttöönottoon maataloudessa, opetusmenetelmien leviämiseen koulutuksessa sekä
kansanterveyttä edistävien lääkkeiden ja hoitokäytäntöjen leviämiseen (Rogers 1983).
Valtaosa tästä tutkimuksesta pohjautui sosiologian ja viestinnän tutkimuksen näkökulmiin,
joissa innovaation leviämistä on tarkasteltu viestinnän näkökulmasta. Varhaisissa
diffuusiomalleissa toistuu eri muodoissaan innovaatioiden käyttöönoton etenemistä kuvaava
S-käyrä: käyttöönotto alkaa hitaasti harvalukuisten edelläkävijäkäyttäjien toimesta, etenee
seuraavassa vaiheessa kiihtyen kun enemmistö käyttäjistä omaksuu innovaation ja lopuksi
jälleen hidastuu viimeisten käyttöönottajien kohdalla (esim. Rogers 1983). Leviämiseen
vaikuttaa kaksi keskeistä tekijää: ensinnäkin tieto uudesta innovaatiosta leviää epätasaisesti.
Toiseksi innovaatioiden käyttäjillä on erilaisia odotuksia sen hyödyistä, mikä aiheuttaa
epätasaisen jakautumisen käyttöönoton nopeudessa (Hall 2006). Uuden teknologian osalta on
jo pitkään havaittu leviämisnopeuden laajat vaihtelut eri toimialoilla ja teknologioissa
(Rosenberg 1972).
Perinteisen innovaatioiden leviämistutkimuksen rajoitteena on ollut, että se on keskittynyt
pitkälti tarkkailemaan innovaatioiden leviämiseen vaikuttavia tekijöitä yksilöiden tasolla.
Tämä on nähty haasteeksi, sillä merkittävä osa innovaatioiden leviämisestä tapahtuu
organisaatioissa ja organisaatioverkostoissa, joissa päätöksenteko innovaatioiden
käyttöönotosta on kollektiivinen prosessi. Monet innovaatioista ovat lisäksi kompleksisia
tuotteita, järjestelmiä tai toimintamalleja, joiden käyttöönotto riippuu muiden toimijoiden
päätöksistä. Innovaatioilla on usein erilaisia vaikutuksia eri toimijaryhmiin, joiden
näkemykset ja intressit eivät suinkaan automaattisesti ole samansuuntaisia.
Tässä luvussa tarkastellaan innovaatioiden leviämistä ensisijaisesti näkökulmista, jotka
liittyvät organisaatioiden sekä yhteistyöverkostojen tasolla tapahtuvaan leviämiseen.
Näkökulmia ovat erityisesti uuden teknologian käyttöönotto (mm. Hall 2006),
organisatoristen innovaatioiden leviäminen (mm. Byosiere ym. 2001) sekä
palveluinnovaatioiden leviäminen (mm. Fitzgerald ym. 2002). Vähemmälle huomiolle
jätetään kuluttajamarkkinoille suunnattujen tuotteiden leviämisen dynamiikka.
2.1 Innovaation suhteellinen etu
Keskeinen innovaation käyttöönottoon vaikuttava tekijä on toimijan kokema suhteellinen etu
innovaatiosta. Toimijat arvioivat, missä määrin uusi ratkaisu on parannus olemassa oleviin
ratkaisuihin verrattuna (Rogers 1983, Wejnert 2002). Tähän arvioon vaikuttaa hyötyjen ja
kustannusten välinen suhde. Uuden teknologian käyttöönottoon liittyy sekä suoria että
epäsuoria kustannuksia. Suorat kustannukset liittyvät tuotteen tai järjestelmän
hankintakustannuksiin sekä käyttöönoton edellyttämään työhön kuten koulutukseen.
Epäsuoria kustannuksia ovat puolestaan organisaation työkäytäntöihin ja olemassa oleviin
järjestelmiin vaadittavat muutokset. Esimerkiksi tietojärjestelmien käyttöönottoon liittyen on
TUTKIMUSRAPORTTI
7 (49)
arvioitu, että epäsuorat kustannukset voivat useissa tapauksissa olla kymmenkertaiset
verrattuna suoriin kustannuksiin. Mitä kompleksisempi innovaatio on, sitä korkeammat ovat
epäsuorat kustannukset. Tällaisia ovat mm. lisääntyneet koordinointi-, koulutus- ja osaamisen
siirron kustannukset (Gopalakrishnan & Biery 2001).
Uuden teknologian leviämiseen vaikuttaa keskeisesti hyötyjen ja kustannusten
epäsymmetrinen jakaantuminen ajallisesti. Teknologian hyödyt jakaantuvat sen käytön koko
elinkaarelle. Sen sijaan kustannukset ovat korkeimmat erityisesti alkuvaiheessa, jolloin kyse
voi olla sekä suorista että epäsuorista käyttöönottokustannuksista. Kun alkukustannukset on
kerran maksettu, ei niitä enää saada takaisin, jolloin niistä muodostuu ns. uponneita
kustannuksia (Hall 2006). Olemassa olevasta teknologiasta luovuttaessa luovutaan myös
niiden hyödyistä saamatta takaisin siihen käytettyjä panoksia, jolloin ns.
vaihtamiskustannukset ovat korkeat. Tästä johtuen toimijoilla on kannustin siirtää uuden
teknologian käyttöönottoa tuonnemmaksi ja jatkaa jo investoidun teknologian hyödyntämistä.
Käyttöönoton vaihtoehtona onkin tavallisesti sen lykkääminen, ei välttämättä sen
hylkääminen kokonaan. Tämä taloudellinen dynamiikka hidastaa teknologian leviämistä ja
käyttöönottoa.
Uponneista kustannuksista johtuen teknologisilla järjestelmillä on myös taipumus lukkiutua
vallitsevaan teknologiaan. Innovaation käyttöönotto edellyttää muutoksia ja merkittäviä
investointeja uuteen tekniikkaan ja infrastruktuuriin. Tämä johtaa vähäisempään alttiuteen
omaksua uusia tuotteita ja ratkaisuja käyttöön, mikä tekee teknologisista järjestelmistä
polkuriippuvaisia. Erityisen taipuvaisia teknologiseen lukkiutumiseen ovat infrastruktuurista
riippuvaiset toimialat kuten energia ja liikenne (van der Vooren & Alkemade 2010). Tämä
heijastuu muun muassa hitaaseen vauhtiin, jolla ympäristön kannalta kestävät teknologiset
ratkaisut korvaavat olemassa olevaa infrastruktuuria. Ympäristömyötäisten ratkaisujen
tuleekin kyetä murtamaan nykyjärjestelmän lukkiutuneet teknologiat.
2.2 Verkostovaikutukset
Toinen teknologian leviämiseen keskeisesti vaikuttava tekijä on se, että useiden teknologisten
innovaatioiden hyöty on riippuvaista siitä, kuinka moni muu toimija ottaa kyseisen ratkaisun
käyttöön (Katz & Shapiro 1986, Damsgaard & Lyytinen 1998, Consoli 2008). Esimerkiksi
puhelimesta ei ole hyötyä, mikäli kukaan muu ei käytä vastaavaa laitetta. Sen hyöty on sitä
suurempi, mitä suurempi joukko käyttää yhteensopivaa puhelinta. Ilmiö tunnetaan
taloustieteessä verkostovaikutuksena. Se esiintyy yleisesti tieto- ja viestintäteknologiassa
(Hall & Khan 2002). Verkostovaikutukset ovat myös tyypillisiä fyysisiin verkkoihin
nojautuvassa liiketoiminnassa kuten liikenneverkoissa ja energiaverkoissa. Ne ovat
riippuvaisia infrastruktuurista, joka tuottaa niille palveluita (van der Vooren & Alkemade
2010).
Erityisesti informaatioteknologian tuotteissa on myös tyypillistä, että fyysisen tuotteen hyödyt
syntyvät merkittävissä määrin sitä tukevien täydentävien palveluiden tai tuotteiden
käytettävyydestä. Tämä puolestaan edellyttää yhteensopivuutta osien välille. Esimerkiksi
DVD-laitteiden laajat hyöty syntyy ostettavien DVD-levyjen sekä vuokrattavien levyjen
ansiosta. Vastaavasti tietokoneen hyöty syntyy erilaisten ohjelmistojen ansiosta. Teknisellä
TUTKIMUSRAPORTTI
8 (49)
tasolla verkostovaikutusten syntymisen edellytyksenä on standardoidut rajapinnat toisistaan
riippuvien tuotteiden ja palveluiden välillä. Digitaalinen verkottuminen sekä tietotekniikan
sulauttaminen tuotteisiin ja infrastruktuuriin linkittyen viestintäverkon kautta toisiinsa lisäävät
verkostovaikutusten merkitystä yhteiskunnassa ja taloudessa.
Verkostovaikutusten vallitessa innovaatioiden leviämiseen tarvitaan tietty kriittinen massa,
jotta ratkaisu olisi käyttäjille houkutteleva. Käyttäjät jäävätkin usein odottamaan teknologian
yleistymistä ennen päätöstä sen käyttöönotosta. Innovaation käyttöönottoa harkitseva
organisaatio ottaa huomioon myös muiden käyttöönottoa koskevat päätökset ja odotukset
(Fichman 2000, 2004). Käyttäjää kiinnostaa kilpailevien ratkaisujen menestys
tulevaisuudessa, sillä se määrittelee innovaation tulevaa arvoa. Käyttäjien määrän lisääntyessä
tulee vastaan tietty käännekohta, jonka jälkeen käyttö moninkertaistuu lyhyessä ajassa ja
muodostuu hallitsevaksi. Hallitsevan aseman saavuttamisen jälkeen käyttäjät eivät helposti
luovu sen käytöstä, sillä ne ovat investoineet siihen aikaa ja resursseja, jotka ilmenevät heille
uponneina kustannuksina. Uuteen ratkaisuun vaihtamisen kustannukset ovat tyypillisesti
korkeat (Fichman 2000). Tämä johtaa herkästi teknologiseen lukkiutumiseen, jossa
suorituskyvyltään heikompi standardi saattaa elää pitkäänkin vallitsevana ratkaisuna ilman,
että suorituskykyisempi ratkaisu kykenee murtautumaan läpi. Kirjoituskoneissa ja
tietokoneissa käytettävä QWERTY-näppäimistö on tästä oiva esimerkki. Vaikka
vaihtoehtoinen kirjainten organisointimalli on osoitettu tehokkaammaksi tavaksi kirjoittaa, ei
se ole kyennyt korvaamaan vallitsevaa käytäntöä johtuen muutoksen edellyttämistä korkeista
vaihto- ja oppimiskustannuksista.
2.3 Epävarmuus ja innovaatioiden kypsymättömyys
Kolmas teknologian käyttöönottoon vaikuttava ominaisuus on se, että teknologia on usein
alkuvaiheessa kypsymätön ja sen hyöty ei näyttäydy käyttäjille automaattisesti olemassa
olevaa suurempana. Erityisesti monet informaatioteknologian innovaatiot ovat aluksi
epätäydellisiä tuotteita. Ne tarjoavat vain osaratkaisun ongelmiin, joihin ne on kehitetty.
Voikin olla, ettei innovaatiota voida ottaa käyttöön ilman sitä tukevan infrastruktuurin
leviämistä (Fichman 2000). Ongelmaksi tällaisissa tilanteissa muodostuu, että käyttöönotto
edellyttäisi teknologian olevan valmis ja luotettava, mutta sen saaminen valmiiksi ja
luotettavaksi edellyttäisi sen käyttöönottoa. Epätäydelliset tuotteet sisältävät korkean riskin
niiden käyttöönottajille. Potentiaalisten käyttäjien on vaikea arvioida tarvittavien
lisäkomponenttien määrää ennalta (Fichman 2000).
Tieteellinen evidenssi innovaation hyödyistä harvoin yksin riittää vakuuttamaan toimijoita.
Terveydenhuollon
innovaatioita
koskevassa
tutkimuksessa
on
havaittu,
että
moniammatillisessa ympäristössä eri toimijaryhmät arvioivat tieteellisen näytön uskottavuutta
eri näkökulmista (Fitzgerald ym. 2002). Tieto hyödyistä ja vaikutuksista näyttäytyy näin ollen
epävarmalta ja erilaisiin tulkintoihin mahdollistavalta. Päätöksenteossa painavat hoidon
vaikuttavuutta koskevan tieteellisen näytön lisäksi myös muut kriteerit. Taloudelliset
kustannukset, yhteensopivuus ammatillisiin käytöntöihin sekä potilaiden reaktiot ovat
päätöksenteossa rinnakkaisissa vaakakupeissa (Denis ym. 2002, Fitzgerald ym. 2002).
TUTKIMUSRAPORTTI
9 (49)
Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että käytännössä organisaatiot eivät kykene kovin
luotettavasti arvioimaan vaihtoehtoisten teknologisten ratkaisujen hyötyjä. Teknologia- ja
palvelutoimittajien tarjoama informaatio ja markkinointi ohjaavat niitä. Toimijat päättävät
uusien tuotteiden, menetelmien ja käytäntöjen käyttöönotosta vertaisryhmien antaman
esimerkin tai neuvon pohjalta. Tästä johtuen ammatillisilla verkostoilla on havaittu olevan
tärkeä rooli valinnassa (Rogers 1983, Robertson ym. 1996, Fitzgerald ym. 2002). Erityisesti
julkisen sektorin kontekstissa yhteistyöverkostoilla on havaittu olevan keskeinen rooli
innovaatioiden leviämisessä (Hartley 2008).
Innovaatiot tyypillisesti muuttavat muotoaan uudessa kontekstissa tapahtuvan käyttöönoton
myötä. Innovaatio näin ollen keksitään uudelleen uusissa käyttökohteissa. Monimutkaiseksi
tilanteen tekee se, että organisaation preferenssit ja tavoitteet usein muuttuvat innovaation
käyttöönoton myötä (March 1988).
Myös teknologiset innovaatiot edellyttävät modifiointia käyttökohteissaan (Robertson ym.
1996). Vaikka teknologiatoimittajat markkinoivat tuotteitaan parhaina ratkaisuina, ei niitä
tavallisesti voida ottaa sellaisenaan käyttöön ilman huomattavaa uudelleen konfigurointia.
Tämä vaikuttaa teknologisten innovaatioiden leviämiseen. Informaatioteknologian innovaatiot
ovat tyypillisesti konfiguratorisia, eli huolimatta niiden näennäisestä vakiomuotoisuudesta
niitä voidaan muokata ja käyttää monella tavalla (Robertson ym. 1996, Swan ym. 2000).
Konfiguroinnin tarpeesta johtuen onkin esitetty, että parhaisiin käytäntöihin perustuva ajattelu
on tarpeettomalla tavalla todellisuutta yksinkertaistava lähtökohta (Robertson ym. 1996).
Sähköisten tiedonvälitysjärjestelmien leviämistä Suomessa koskevassa tutkimuksessa on
havaittu, että kompleksisten ja verkottuneiden järjestelmien käyttöönotto on
kokonaisuudessaan yhdistelmä organisatorisia, toimialakohtaisia ja institutionaalisia tekijöitä
(Damsgaard & Lyytinen 1998).
2.4 Systeemiset innovaatiot
Neljäs innovaatioiden käyttöönottoon vaikuttava ominaispiirre on, että useiden innovaatioiden
menestyksellinen käyttöönotto edellyttää usein myös muiden toimijoiden päätöstä
käyttöönotosta, sillä innovaatio luo uuden tavan tehdä liiketoimintaa tai yhteistyötä.
Esimerkki tällaisesta ”systeemisestä innovaatiosta” on mm. integroitu toimittajaketjun
hallintajärjestelmä (Fichman 2000). Organisaatioiden riippuvuus toisistaan tällöin kasvaa,
jolloin luottamuksesta muodostuu tärkeä tekijä. Niille muodostuu myös erilaisia rooleja.
Edelläkävijät pyrkivät vaikuttamaan muihin innovaation käyttöönottamiseksi, kun taas
seuraajat jäävät odottamaan muiden päätöksiä asiassa. Vaikutusvaltaiset toimijat voivat myös
käyttää erilaisia vaikutuskeinoja kuten tukea kumppaneita innovaation käyttöönotossa tai
asettaa käyttöönotto yhteistyön tekemisen ehdoksi. Veturitoimijat voivatkin viedä läpi
toimittajaketjussa uusia systeemisiä innovaatioita. Fragmentoituneilla aloilla systeemisten
innovaatioiden leviäminen on vaikeampaa. Esimerkiksi rakennusteollisuuden innovaatioita
koskevassa tutkimuksessa on havaittu, että innovaatioiden ollessa luonteeltaan systeemisiä ne
leviävät varsin hitaasti (Taylor & Levitt 2004). Systeemisen innovaation kehittäminen ja
hyödyntäminen edellyttää organisaatiolta korkeampaa osaamistasoa ja uuden tiedon
omaksumiskykyä kuin itsenäiset innovaatiot (Gopalakrishnan & Bierly 2001).
TUTKIMUSRAPORTTI
10 (49)
2.5 Organisaatioiden jäljittely
Organisaatio- ja johtamistutkimuksessa on tarkasteltu uusien organisointimallien,
hallinnollisten käytäntöjen ja teknologioiden leviämistä yrityksissä ja muissa organisaatioissa.
On havaittu, että rationaaliseen päätöksentekoon pohjautuvat mallit eivät riitä selittämään
innovaatioiden käyttöönottoon liittyviä päätöksiä. Organisaatioiden muutos ja siten
innovaatioiden leviäminen tapahtuu suurelta osin isomorfisesti eli samankaltaistumisen kautta
(DiMaggio & Powell 1983, Robertson ym. 1996).
Kolme keskeistä voimaa ajavat institutionaaliseen samankaltaistumiseen. Ensinnäkin
organisaatiot jäljittelevät samankaltaisia organisaatioita, joita ne pitävät toiminnassaan
onnistuneina. Vertaisten jäljittely on havaittu tärkeäksi muutosta ajavaksi voimaksi.
Vaikutusvaltaiset organisaatiot ensimmäisinä käyttäjinä viestivät innovaation uskottavuutta,
millä voi olla merkittävä vaikutus muiden kokemaan käyttöönoton riskiin (Beise 2004).
Esimerkiksi rakennusteollisuudessa jäljittelyn on havaittu olevan tärkein innovaatioiden
leviämiseen vaikuttava tekijä (Kale & Arditi 2010). Myös valtioiden on havaittu jäljittelevän
vertaisinaan pitämiään valtioita (Berry & Berry 1999). Samankaltaisten organisaatioiden
jäljittelystä on saatavissa se hyöty, että muutokset on helpompi perustella erilaisille
sidosryhmille ja lisätä muutoksen legitiimisyyttä. Tämä vaikuttaa myös innovaatioiden
leviämiseen.
Toiseksi ammattiryhmät ja niiden järjestöt asettavat normatiivisia paineita tiettyjen
ratkaisumallien omaksumiselle. Ammattiryhmien suosittelemien ratkaisujen käyttöönoton
avulla voidaan vahvistaa ulkoista kuvaa ammattimaisesti organisoidusta toiminnasta ja siten
vahvistaa legitimiteettiä (Robertson ym. 1996). Kolmanneksi yleinen toimintaympäristö sekä
riippuvuussuhteet muihin organisaatioihin asettavat pakottavia voimia tiettyjen ratkaisujen
käyttöönotolle. Nämä ajavat organisaation ottamaan käyttöön muualla käytössä olevia
käytäntöjä.
2.6 Julkisen sektorin rooli
Julkisella sektorilla on useita rooleja liittyen innovaatioiden leviämiseen ja käyttöönottoon.
Sääntely rajoittaa joissain tapauksissa uusien innovaatioiden käyttöönottoa. Toisaalta uusi
lainsäädäntö kuten esimerkiksi kiristyvät ympäristövaatimukset voivat vauhdittaa uusien
tuotteiden ja ratkaisujen käyttöönottoa. Regulaatiolla onkin sekä rajaava että mahdollistava
rooli suhteessa innovaatioiden leviämiseen. Keskeistä innovaatiotoimintaa harjoittavien
yritysten kannalta on, että sääntely olisi mahdollisimman hyvin ennakoitavaa (Mickwitz ym.
2008).
Toiseksi julkinen sektori on merkittävä tuotteiden, palveluiden ja teknologisten järjestelmien
ostaja ja käyttäjä. Valtion on todettu olevan useiden teknologioiden osalta niiden
ensimmäinen käyttäjä, jolla voi olla tärkeä teknologian uskottavuutta lisäävä vaikutus (ns.
sertifiointivaikutus) (Dalpe 1994). Julkisen sektorin tarkkaan määritellyt hankintakäytännöt
rajaavat kuitenkin innovaatioiden käyttöönottoa (Rolfstam ym. 2009). Myös hankinnoilla
voin näin ollen olla sekä rajaava että mahdollistava rooli.
TUTKIMUSRAPORTTI
11 (49)
2.7 Yhteenveto
Innovaatioiden leviämistä ja käyttöönottoa koskeva keskustelu on erittäin laajaa. Rajoitteena
on ollut tutkimuksen keskittyminen yksittäisen toimijan käyttäytymiseen innovaation
leviämisessä. Organisaatioiden ja organisaatioverkostojen tasolla dynamiikkaa on tutkittu
vähemmän, mutta viime aikoina se on lisääntynyt merkittävästi. Innovaatioiden leviämistä on
tutkittu useilla kaupunkikehitykseen liittyvissä kysymyksissä kuten rakentamisessa,
ympäristöteknologioissa, energiassa, terveydenhuollossa ja tietojärjestelmissä. Niihin liittyy
sekä teknologisten järjestelmien, organisaatiokäytäntöjen sekä palveluratkaisujen tarkastelua.
Keskeisinä havaintoina innovaatioiden leviämistä koskevasta tutkimuksesta voidaan nostaa
seuraavia näkökulmia:
Innovaatioiden käyttöönottoa ohjaa hyötyjen ja kustannusten arviointi, jossa
keskeisenä tekijänä ovat käyttöönoton kustannukset sekä olemassa olevan
teknologiaan liittyvät vaihtokustannukset.
Fyysisiin ja digitaalisiin verkkoihin pohjautuvilla toimialoilla innovaatioiden
käyttöönottoon vaikuttaa keskeisesti ns. verkostovaikutukset. Innovaation hyöty on
tällöin riippuvaista siitä, kuinka moni muu toimija ottaa vastaavan ratkaisun käyttöön.
Organisaatioissa tapahtuva innovaatioiden käyttöönotto ei perustu pelkästään
rationaalisiin hyöty-kustannus-päätöksiin. Useissa tapauksissa tieto hyödyistä ja
kustannuksista on epätäydellistä. Organisaatiot pyrkivätkin jäljittelemään vertaisinaan
pitämiään organisaatioita, jolloin ne ottavat käyttöön vertaisorganisaatioiden
käyttöönottamia ratkaisuja.
Ammatillisilla verkostoilla on keskeinen rooli tiedon välittäjänä uusista innovaatioista.
Innovaatioiden käyttöönotto ei useissa tapauksissa ole yksinkertainen ja
kertaluonteinen tapahtuma, vaan ne sopeutetaan ja mukautetaan käyttökohteeseensa.
Käyttöönotto edellyttääkin usein muutoksia organisaation käytännöissä, vallitsevassa
teknologiassa ja normeissa.
Monet innovaatiot ovat luonteeltaan systeemisiä eli niistä syntyvät hyödyt ovat
riippuvaisia useiden toimijoiden ratkaisuista. Tällaiset innovaatiot leviävät tyypillisesti
hitaasti, sillä ne edellyttävät useiden toimijoiden rinnakkaisia päätöksiä innovaation
käyttöönotosta.
TUTKIMUSRAPORTTI
12 (49)
3. Hyvien käytäntöjen ja toimintamallien levittäminen
Puhe hyvistä käytännöistä ja niiden levittämisestä on viime vuosien aikana tuntuvasti
yleistynyt. Toimintatapana hyvät käytännöt liittyvät läheisesti toimintojen ja
organisaatioiden vertailuun (benchmarking). Siinä tavoitteena on organisaation tai tietyn
toiminnon tehostaminen ja parantaminen vertaamalla sitä suhteessa vastaavantyyppisiin
esimerkkeihin ja siirtämällä näin löytyneitä hyviä toimintamalleja organisaatiosta toiseen.
Ajatuksena on, että päätöksenteko voidaan näin ollen perustaa ”todennettuihin
käytäntöihin” eikä vähittäiseen kokeiluun (Newell ym. 2003). Käytännössä tietoja ja
kuvauksia hyvistä käytännöistä on kerätty tietopankkeihin, joiden avulla päätöksentekoa
on pyritty tukemaan ja käytäntöjä levittämään (Arnkil 2009).
Hyvät käytännöt -ajattelun yleistymisen taustalla ovat yhtäältä ylikansalliset toimijat ja
erityisesti EU ja OECD, jotka ovat ottaneet benchmarking-vertailun, vastavuoroisen
oppimisen ja hyvien käytäntöjen siirtämisen keskeiseksi poliittisen ohjauksen keinoksi.
Hyvät käytännöt onkin nähty erityisen sopivaksi hallinnan välineeksi EU:n ja OECD:n
kaltaisille toimijoille. Niiden keskeinen päämäärä on edistää uudistuksia eri maissa, mikä
edellyttää laaja-alaisen konsensuksen aikaansaamista kaikkien mukana olevien osapuolten
kesken (Radaelli 2004). Hyvät käytännöt ovat erinomainen työkalu tässä, sillä niiden
avulla voidaan kaikki osapuolet pitää tyytyväisinä (mm. nimeämällä hyviä käytäntöjä
kaikista) ja siten ”jakaa kunniaa” kaikille. Uudistusten edistäjille hyvät käytännöt tarjoavat
myös välineen epäilijöiden vakuuttamiseen uudistuksen menestyksellisyydestä ja siten
toiminnan legitimiteetin vahvistamiseen.
Toisaalta hyvien käytäntöjen yleistymisen voidaan nähdä liittyvän yleiseen
”projektoitumiseen”, jossa yhä suurempi osa toiminnasta pilkotaan osiin ja organisoidaan
projektimuotoisesti. Tätä kautta tapahtuva toiminnan sirpaloituminen johtaa siihen,
etteivät laajat kokonaisuudet ole millään taholla hallussa. Seurauksena on vaara siitä, että
monella suunnalla tehdään samanlaista kehitystyötä ja ratkotaan samansuuntaisia
ongelmia. Hyvät käytännöt ovat yksi konkreettinen ratkaisumalli tähän ongelmaan.
Käytännössä hyvistä käytännöistä puhutaan ja niihin perustuvaa toimintatapaa sovelletaan
hyvin monilla toiminnan tasoilla. Yhtäältä hyviä käytäntöjä hyödynnetään yllä mainitussa
mielessä ylikansallisen hallinnan välineenä, jolloin käytäntöjä pyritään siirtämään ja
yhtenäistämään maiden välillä. Tässä mielessä kyse saattaa olla hyvinkin laajoista
toimintakokonaisuuksista. Toisaalta hyviä käytäntöjä sovelletaan hyvinkin konkreettisten
toimintojen tasolla, esim. terveydenhuollossa työkäytäntöjen kehittämisessä. Etenkin
jälkimmäisessä mielessä mutta yleisemminkin hyviä käytäntöjä voidaan pitää
käytännönläheisenä kehittämisdiskurssina ja toimintatapana, jonka teoreettiset kytkennät
ovat varsin heikot.
TUTKIMUSRAPORTTI
13 (49)
3.1 Mitä hyvät käytännöt ovat?
Hyvästä käytännöstä ei ole olemassa yhtenäisesti hyväksyttyä määritelmää, mutta yleensä
se nähdään tilannesidonnaisena ja joustavana käsitteenä. Yleisesti hyviä käytäntöjä
pidetään moniulotteisina kokonaisuuksina, jotka koostuvat monenlaisista tekijöistä.
Esimerkiksi sosiaalialalla hyvä käytäntö on nähty ” verkostona tai hybridinä, joka
muodostuu sekä ihmisistä (asiakas, sosiaalityöntekijä, muut ammattilaiset jne.) että eiinhimillisistä tekijöistä (teknologiat, teoriat, arvot, normit, arkkitehtuuri, päämäärät jne.), jotka
välittävät inhimillistä toimintaa ja vuorovaikutusta” (Korhonen & Julkunen 2007, 9).
Keskeisiä kysymyksiä hyvien käytäntöjen kohdalla ovat: miten hyvä käytäntö määritellään ja
tunnistetaan, miten ja mihin perustuen arvioidaan onko käytäntö todella hyvä käytäntö ja
miten käytäntöjä voidaan siirtää kontekstista toiseen.
Hyvät käytännöt -toiminnan ytimessä on ajatus todennettujen hyvien käytäntöjen
siirtämisestä ja levittämisestä. Olennaista on kuitenkin huomata, että kaikki hyvät
käytännöt eivät ole ominaisuuksiltaan tai edes osiltaan siirtämis- ja levittämiskelpoisia
(Aro ym. 2004). On myös kysytty ovatko käytännöt ylipäänsä siirrettävissä paikasta ja
kontekstista toiseen. Edelleen voidaan kysyä, kuinka kestävä hyvä käytäntö on uudessa
ympäristössä, mikäli se onnistutaan siirtämään (Arnkil ym. 2005).
Jos käytäntö
ymmärretään yllämainitulla tavalla moniulotteisena kokonaisuutena, nähdään helposti,
ettei käytäntöjä sellaisenaan voida siirtää paikasta ja kontekstista toiseen. Tämän näkemyksen
mukaan sen sijaan kuvauksia hyvistä käytännöistä voidaan siirtää ja nämä kuvaukset tukevat
käytännön käyttöönottoa ja siihen liittyvää oppimis- ja kehittämisprosessia toisessa
ympäristössä.
Toimintatapana hyvät käytännöt ovat levinneet laajasti eri toimintasektoreille ja ovat läsnä
esim. EU:n toiminnassa lähes kaikilla sektoreilla (Arrowsmith ym. 2004). Suomessa hyviä
käytäntöjä keräävät ja arvioivat esim. Euroopan sosiaalirahasto ESR, Kehitysvammaliitto,
Kuntaliitto ja Työterveyslaitos (Korhonen & Julkunen 2007, 5). Lisäksi esimerkiksi
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kerää hyvinvointialan hyviä käytäntöjä ja innovaatioita
osana Innokylä-konseptia. Kullakin toimintasektorilla hyvä käytäntö viittaa hieman
erityyppiseen toimintaan. Esimerkiksi ESR-ympäristössä hyvä käytäntö viittaa projektien
tuloksien ja projekteissa syntyneiden toimintamallien levittämiseen ja se on määritelty
toimintatavoiksi, ”joilla on yhteiskunnallisesti merkittäviä positiivisia vaikutuksia ja jotka
tuottavat tavoiteltua muutosta yhteiskunnallisissa rakenteissa ja yksilöiden elämässä”
(Hakulinen & Niemi 2008, 18). ESR-toiminnassa hyvät käytännöt ovat toimintamalleja ja
menetelmiä, jotka ovat liittyvät ja ovat saaneet alkunsa työvoima-, koulutus- ja
elinkeinopolitiikkaan liittyvissä hankkeissa. Sosiaali- ja terveysalalla hyvät käytännöt
puolestaan pitkälti viittaavat alalla käytettyjen työmenetelmien kehittämiseen.
Hyvän käytännön tunnuspiirteitä on määritelty eri alueilla. Esimerkiksi ESR-ympäristössä
hyvien käytäntöjen keskeisiksi omaisuuksiksi on nähty seuraavat (Aro ym. 2004, 18):
tarve- ja kysyntälähtöisyys eli käytännölle on oltava sosiaalista tilausta.
toimivuus ja tuloksellisuus: toimintatapa on käytännössä osoittautunut toimivaksi
ja siitä on oltava riittävästi tietoa ja sen on oltava vertailtavissa muihin
TUTKIMUSRAPORTTI
14 (49)
vaihtoehtoihin. Tässä mielessä hyvä käytäntö on siis käytännössä toimivaksi
osoittautunut menettelytapa, palvelu tai tuote.
mallinnettavuus ja tuotteistaminen: toimintatavan on oltava ”pakattavissa”
sellaiseen muotoon, että ulkopuolinen ymmärtää mistä on kysymys.
käytettävyys ja hyödynnettävyys: käytännön on oltava laajemmin
hyödynnettävissä.
siirrettävyys ja levitettävyys
tilannesidonnaisuus: hyvät käytännöt ovat aina sidottuja tiettyyn paikkaan, aikaan,
toimijoihin ja ympäröiviin olosuhteisiin.
jaettu kehittämisvastuu: hyvä käytäntö edellyttää useimmiten useiden toimijoiden
yhteistyötä ja vuorovaikutusta, eri toimijoiden hyväksyntää sekä yhteistä
kehittämisvastuuta.
Vastaavanlaisesti sosiaali- ja terveysalalla hyvä käytäntö on määritelty seuraavalla tavalla
(Korhonen & Julkunen 2007, 7):
on sosiaali- tai terveysalan käytäntö, joka on koettu toimintaympäristössään
toimivaksi ja arvioitu asiakkaalle hyvää tuottavaksi
on eettisesti hyväksyttävä
perustuu
mahdollisimman
monipuoliseen
tietoon
vaikuttavuudesta
ja/tai toimivuudesta
kuvataan niin, että lukija pystyy arvioimaan, millaiseen tietoon käytännön
toimivuus perustuu ja millainen tieto siitä puuttuu
tiivistetään riittävän selkeästi ja yksityiskohtaisesti mutta tarpeeksi yleistettävästi
niin, että käytännön käyttöönotto on mahdollista
Yritysmaailmassa hyviä käytäntöjä pyritään siirtämään yrityksen sisällä organisaation
osasta toiseen, ja tätä toimintaa on tutkittu knowledge management -kirjallisuudessa varsin
paljon. Yritysmaailmassa hyvä käytäntö on määritelty esimerkiksi seuraavasti: ”mikä
tahansa käytäntö, tieto, osaaminen tai kokemus, joka on osoitettu arvokkaaksi tai
tehokkaaksi organisaatiossa ja joka voi olla sovellettavissa muihin organisaatioihin”
(O’Dell & Grayson 1998).
Hyvien käytäntöjen taustalla on ajatus siitä, että tietoa ei voida pitää ”varastoituna
informaationa”, joka voidaan suoraviivaisesti siirtää yksilöltä toiselle. Pikemminkin tieto
nähdään syntyvän inhimillisessä vuorovaikutuksessa ihmisten välisissä kohtaamisissa.
Keskeistä tällöin on vuorovaikutteisuus, yhdessä oppimien ja uuden tiedon
muodostaminen. Hyviä käytäntöjä tukeva toiminta tulisikin organisoida siten, että se
houkuttelee kriittisen massan erilaisia toimijoita vuorovaikutukseen toistensa kanssa.
Vuorovaikutuksessa toimijat voivat saada yhteisistä prosesseista tukea ja ajatuksia.
Tällaista kriittistä massaa on kutsuttu myös kehittämiskoalitioksi, jota saatetaan tarvita
ajattelutapojen muuttamiseksi (Korhonen & Julkunen 2007, 12, 16). Kehittämiskoalitiossa
käytäntöjen tunnistaminen ja siirtäminen voi parhaimmillaan muodostua dynaamiseksi ja
dialogiseksi toiminnaksi, joka ylläpitää itse itseään.
TUTKIMUSRAPORTTI
15 (49)
3.2 Hyvien käytäntöjen käytäntö
Useimmiten hyvät käytännöt nähdään vaiheittaisena prosessina, jossa erotetaan ainakin
hyvän käytännön tunnistaminen, sen arviointi, kuvaaminen tai mallintaminen sekä
siirtäminen tai levittäminen (esim. Aro ym. 2004; THL 2011).
1. Hyvän käytännön tunnistaminen
Tunnistamisen perusongelma on, että on usein hyvä käytäntö voi olla varsin arkipäiväinen
tai itsestään selvä asia, jota ei osata pitää erityislaatuisena. Tunnistamiseen ei ole olemassa
yhtä ja ainoaa oikeaa menetelmää, mutta siihen on kehitetty erilaisia työkaluja esimerkiksi
sosiaali- ja terveysalalla. Näiden tarkoituksena on auttaa työntekijöitä ja työyhteisöjä
tuomaan näkyviin olemassa olevaa, mutta ehkä vielä tiedostamatonta tietoa käytännöistä.
Menetelmät parantavat tietoisuutta oman toiminnan vahvuuksista ja heikkouksista.
Tunnistamisessa tärkeää on oman toiminnan tarkasteleminen ja käsitteellistäminen
(Korhonen & Julkunen 2007, 8) ja siinä auttavat esimerkiksi oman toiminnan arviointi,
oppiminen ja ulkoinen arviointi (Hakulinen & Niemi 2008, 18). Hyvien käytäntöjen
tunnistamista on katsottu edistävän erityisesti ns. arvioivan ajattelun hyödyntäminen ja
vahvistaminen, sillä jo tunnistamisvaiheessa tarvitaan varsin paljon mahdollisimman
luotettavaa tietoa käytännön hyvyydestä. Tätä tietoa voidaan arvioivalla toimintatavalla
tuottaa erilaisin menetelmin (esim. palaute- ja vuorovaikutusmekanismit, itsearviointi jne).
Useimmiten tunnistaminen vaatii myös useiden eri toimijoiden näkemyksen käytännön
hyvyydestä.
2. Arviointi
Tunnistamisen jälkeen on olemassa potentiaalinen hyvä käytäntö, jonka toimivuus ja
tuloksellisuus on syytä arvioida tunnistamisvaihetta perusteellisemmin. Varsinaisesti
hyvästä käytännöstä voidaan puhua vasta kun on olemassa koeteltua tietoa sen
onnistuneisuudesta (Korhonen & Julkunen 2007, 8). Hyvä käytäntö edellyttää siis sen
hyvyyden testaamista ja näin tuotetun tiedon hyödyntämistä käytännön kehittelyssä.
Myöskään arviointiin ei ole olemassa yksittäistä ylivoimaista menetelmää, vaan tärkeää on
käytännön tarkastelua monipuolisesti (Stakes 2006). Tässä vaiheessa arviointi
tarkoittaakin arviointitoiminnan hyödyntämistä eri muodoissa ja laajuudessa oman
toiminnan kriittisestä arvioimisesta vertailevaan oppimiseen ja ulkoisen arvioinnin
toteuttamiseen saakka (Aro ym. 2004, 28). Arvioinnissa keskeisiä toimijoita ovat ainakin
hyvän käytännön potentiaaliset asiakkaat, tarjoajat ja ostajat (esim. palaute asiakkailta).
Arvioinnissa menetelmällinen monipuolisuus lisää tiedon luotettavuutta. Käytännön
hyvyydestä tarvitaankin monenlaista tietoa. Ensisijainen kiinnostuksen kohde on tieto
käytännön tuloksista ja käytännön vaikuttavuudesta, mutta tietoa tarvitaan myös itse
käytännön sisällöstä ja sen toimivuudesta. Lisäksi voidaan tarvita ja hyödyntää
erityyppistä tutkimusta (tapaustutkimuksia, käytäntötutkimusta, monimenetelmällistä
tutkimusta ja arviointia, systemaattisia tutkimuskatsauksia) (Stakes 2006). Usein
ongelmana arvioinnissa on sosiaalisissa prosesseissa oleva pitkä aikajänne todellisten ja
mitattujen vaikutusten syntymisessä.
TUTKIMUSRAPORTTI
16 (49)
3. Tiivistäminen / kuvaaminen
Arvioinnin perusteella toimivaksi ja vaikuttavaksi todetun käytännön siirtäminen
edellyttää sen kuvaamista ja dokumentointia siten, että myös ulkopuoliset ymmärtävät
mistä hyvässä käytännössä on kysymys. Tämä tarkoittaa käytännön mallintamista tai
havainnollistamista mahdollisimman yksinkertaisella tai selkeällä tavalla. Tiivistäminen
voi tapahtua myös tuotteistamisen kautta. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla on
kehitetty hyvien käytäntöjen tiivistämiseksi kuvausmalli ja tarjolla on myös tukea
(tuutorointia ja työpajoja) kuvausten työstämiseen.
4. Siirtäminen ja levittäminen
Yksinkertaisimmillaan hyvien käytäntöjen siirtäminen nähdään suoraviivaisena käytännön
käyttöönottona toisessa ympäristössä. Useimmat hyviin käytäntöihin liittyvät tarkastelut
lähtevät kuitenkin siitä, etteivät käytännöt siirry sellaisenaan, vaan hyvä käytäntö täytyy
kontekstualisoida ja muokata uuteen sovellusympäristöön soveltuvaksi. Useimmiten
korostetaan, että käytännön siirtäminen on vuorovaikutteinen tiedon välittämis- ja
oppimisprosessi, joka se vaatii hyvää suunnittelua, aikaa, osaamista ja resursseja (Aro ym.
2004, 18). Käytännön siirtäminen voidaankin nähdä organisaation oppimis- ja
muutosprosessina, jossa käytäntö ja sen toiminnalle keskeinen verkosto rakennetaan alusta
alkaen (Korhonen & Julkunen 2007). Tärkeää siirtämisessä on myös se, missä määrin uusi
konteksti on vastaanottavainen uudelle käytännölle (Newell et al. 2003, 8). Uuden
kontekstin on oltava vastaanottavainen hyvälle käytännölle, jotta sen siirtämisellä on
edellytyksiä onnistua. Lisäksi myös käytännön luonne vaikuttaa siirtämiseen: mitä
abstraktimpi ja monimutkaisempi käytäntö on, sitä vaikeampaa sen levittäminen myös on
(Stakes 2006).
Hyvien käytäntöjen yhteydessä puhutaan sekä siirtämisestä että levittämisestä, ja näiden
voidaan
nähdä
viittaavan erityyppiseen
toimintaan.
Levittäminen
viittaa
tiedonvälittämiseen ja kevyimmillään se voi passiivista ja yleistä tiedottamista (diffuusio)
tiettyjen hyvien käytäntöjen olemassa olosta. Toisaalta levittäminen voi olla
aktiivisempaa, kohderyhmittäin valikoitua ja määriteltyä disseminaatiota. Esimerkiksi
ESR-toiminnassa hyvien käytäntöjen levittäminen on jäsennetty näiden kahden tavan
mukaan.
Siirtäminen puolestaan viittaa konkreettisempaan toimintaan, jossa käytäntö siirretään ja
otetaan käyttöön uudessa ympäristössä. Vaikka hyvistä käytännöistä puhutaan paljon,
tutkimustietoa konkreettisten siirtoprosessien onnistumisesta vaikuttaa olevan hyvin
vähän. Ainakin yhdessä tapauksessa on raportoitu epäonnistuneesta siirtoprosessista
(Newell ym. 2003). Tältä osin tutkimustietoa tarvittaisiinkin varmasti lisää.
Vuorovaikutus ja vuoropuhelu eri toimijoiden välillä ovat tärkeitä osatekijöitä käytäntöjen
levittämisessä ja siirtämisessä. Aro (2004) näkee levittämisen hyvin pitkälti
vuorovaikutuksena, tiedonvälittämisenä ja vaikuttamisena. Vuorovaikutusta vahvistamalla
onkin kyetty tukemaan hyvien käytäntöjen leviämistä. Esimerkiksi Euroopan
Sosiaalirahaston hankkeissa hyvien käytäntöjen levittämistä ovat edesauttaneet erilaiset
foorumit ja verkostot, jotka mahdollistavat kokemusten vaihdon ja vertailun (Aro ym.
TUTKIMUSRAPORTTI
17 (49)
2004, 54) Tärkeäksi levittämisestä on osoittautunut myös mahdollisuuksien luominen
käytäntöjen kokeilemiseen, eri osapuolien osallistaminen käytäntöjen levittämiseen, tiivis
yhteistyö eri toimijoiden kesken, avoimmuus, aktiivinen tiedottaminen sekä
suunnitelmallisuus. Myös sosiaali- ja terveysalalla on todettu, että hyvien käytäntöjen
levittämistä tuetaan parhaiten luomalla vuorovaikutteisia ympäristöjä, jotka voivat edistää
yhdessä oppimista ja uuden tiedon muodostumista (Stakes 2006). Tällaisia voivat olla
esimerkiksi erilaiset oppimisverkostot.
Newellin ja kumppaneiden (2003) mukaan vuorovaikutus levittämisessä ja siirtämisessä ei
riitä, vaan tästä pitäisi mennä vielä pidemmälle. Yleensä uusi ”hyvä käytäntö” korvaa
jonkin vanhan käytännön, ja ensiksi pitäisikin luoda kokonaisvaltainen eri toimijoiden
näkökulmat yhteentuova näkemys olemassa olevasta käytännöstä. Ajatus tässä on se, että
kenelläkään ei ole yksin kokonaiskuvaa käytännöstä ja prosessissa syntyy yhteinen käsitys
tekemisestä. Näkemys eri toimijoiden rooleista saattaa myös muuttua ja toimijat
ymmärtävät paremmin sitä mitä muut tekevät. Prosessissa luodaan näin ollen yhteistä
tietoa (”collective knowledge”), jonka pohjalle uusi hyvä käytäntö voidaan luoda ja joka
toimii uuden hyvän käytännön pohjana.
3.3 Kriittisiä näkökulmia hyviin käytäntöihin ja niiden levittämiseen
Hyviin käytäntöihin perustuvaa toimintatapaa kohtaan on esitetty myös kritiikkiä.
Ensinnäkin sen on nähty perustuvan yksinkertaistavaan oletukseen siitä, että hallinnossa
voidaan kerätä hyvien käytäntöjen tapauspankkeja, joiden pohjalta käytäntöjä voidaan
lähes mekanistisesti ja ongelmitta levittää eri konteksteihin (Arnkil ym. 2005). Kritiikki
kohdistuu tässä suhteessa ennen kaikkea hyvien käytäntöjen siirtämiseen. Arnkil ja
kumppanit korostavat sitä, että hyvä käytäntö on aina hyvin paikallinen: käytäntöä
toteuttaa yleensä aina paikallinen käytäntöyhteisö. Käytännön irrottaminen tästä
paikallisesta yhteydestään on vaikeaa ja edellyttää vahvoja oppimis- ja
omaksumisprosesseja. Hyvät käytännöt tulisikin mieltää monimutkaiseksi inhimilliseksi
toiminnaksi eikä niitä voida siirtää kuin tavaroita paikasta toiseen. Tämän näkemyksen
mukaan siirtäminen edellyttää sitä, että käytäntö luodaan ikään kuin paikallisesti
uudestaan. Käytäntöjen paikallisesta juurtuneisuudesta johtuen ei voida etukäteen antaa
mitään takeita siitä, että paikassa x hyväksi todettu käytäntö olisi menestyksekäs paikassa
y (Radaelli 2004).
Arnikilin (2009) mukaan ongelmana usein on, että käytännössä hyviä käytäntöjä pidetään
ja niitä pyritään levittämään usein enemmän tavaranomaisina kuin monimutkaisina
käytäntöinä. Myös Radaelli (2004) on korostanut sitä, että hyviin käytäntöihin liittyy vaara
”one-size-fits-all” -ajattelusta, jossa käytännöt nähdään enemmän tuotteita tai tavaroina
kuin prosesseina.
Arnkilin (2009) mukaan käytäntöjen siirtämisessä ja levittämisessä passiiviset hyvien
käytäntöjen tietopankit eivät olekaan toimivia. Käytäntö osoittaa, että case-tietopankeissa,
raporteissa ja julkaisuissa esitetyt hyvät käytännöt siirtyvät huonosti paikasta toiseen.
Levittämisen tueksi tarvitaankin muita komponentteja. Tässä apuna voivat olla
tietopankkien toiminnallistaminen (esim. help deskit, fasiliointi, vuorovaikutteisuus, linkit
TUTKIMUSRAPORTTI
18 (49)
käytäntöjä toteuttaviin yhteisöihin jne.). Tärkeää myös on, että hyvien käytäntöjen
kuvaukset ovat riittävän laadukkaita.
Toiseksi ongelmallista on inhimillisen toiminnan vaikutusten syntymiseen liittyvät pitkät
aikajänteet. Hyvät käytännöt (tai innovaatiot) pitävät sisällään monimutkaista ja
juurtunutta tietoa ja käytäntöjä ja todellisten vaikutusten syntyminen ja niiden
todentaminen kestää kauan. Lyhyellä aikavälillä voidaan ainoastaan todeta joidenkin
käytäntöjen olevan lupaavia tai kiinnostavia (Arnkil 2009). Päätöksenteko organisaatioissa
on kuitenkin usein varsin lyhytjänteistä: pitkän aikavälin vaikutuksia ei odoteta ja usein
käytännössä yritetään löytää ja kokeilla kaikkea mikä voisi toimia. Tämä voi johtaa
tehottomaan uuden omaksumisen sarjoihin (vrt. Strang & Macy 2001). Toinen strategia on
pyrkiä lyhentämään pitkänaikavälin vaikutusten validointiaikaa eli saamaan todelliset
vaikutukset näkyviin ennen kuin se on mahdollista. Tämä asettaa haasteita hyvien
käytäntöjen todentamiselle ja arvioinnille. Ongelmallista voi olla myös se, että
yksinomaan hyviä käytäntöjä korostava toimintatapa ei ota huomioon sitä, mitä voitaisiin
oppia epäonnistumisista ja negatiivisista kokemuksista (Radaelli 2004).
3.4 Yhteenveto
Hyviä käytäntöjä voidaan pitää käytännönläheisenä kehittämisdiskurssina, jonka
vahvuudet ovat ennen kaikkea toimintatavan esiintuomisessa sekä välineiden
kehittämisessä käytäntöjen tunnistamiseksi, arvioimiseksi ja levittämiseksi. Etenkin
levittämisen osalta toiminta vaikuttaa kuitenkin vielä varsin kevyeltä: tietopohja
käytäntöjen siirtämisen osalta on hyvin ohut. Esimerkiksi tapaustutkimuksia onnistuneista
tai epäonnistuneista käytäntöjen siirtämisestä ei hyvät käytännöt -toiminnan alla ole
juurikaan löydettävissä. Toiminnan näkökulma siirtämiseen onkin ollut enemmän
käytäntöjen leviämistä tukeva ja edellytyksiä luova (esim. tietopankit, tiedottaminen,
seminaaritoiminta, jne) ja vähemmän huomiota on kiinnitetty todellisiin
käyttöönottoprosesseihin.
Hyvät käytännöt toimintatavassa on olemassa periaatteellinen ”ansa” sikäli, että hyvän
käytännön siirtäminen ympäristöstä toiseen nähdään yksinkertaisena ja helppona
patenttiratkaisuna toimintojen kehittämiseksi. Tätä taustaa vasten korostetaan, että
käytännöt tulisikin nähdä monimuotoisina kokonaisuuksina, joita ei voida
tavaranomaisesti siirtää kontekstista toiseen. Käytännössä levittämisessä ja siirtämisessä
korostetaan vuorovaikutteisuutta, oppimista, käytännön kontekstualisointia uuteen
ympäristöön sekä maaperän muokkaamista käyttöönotolle suotuisaksi. Nämä piirteet
korostavat laaja-alaista ja työvaltaisuutta otetta siirtämisprosesseissa. Myös hyvän
käytännön monipuolinen ja täsmällinen arviointi ennen levittämis- ja siirtämisprosesseja
on hyvin keskeistä.
TUTKIMUSRAPORTTI
19 (49)
4. Innovaatioiden ja palvelukokeilujen skaalaaminen
Tässä luvussa kuvataan innovaatioiden, palvelukokeilujen ja yhteiskunnallisten
interventioiden skaalaamista. Skaalaaminen (scaling up) on ollut käsitteenä käytössä
erityisesti kehitysyhteistyötä ja kansainvälistä terveydenhuoltoa koskevassa kirjallisuudessa.
Käsitteellä ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää, mutta yksinkertaisimmillaan sillä
viitataan eri toimintatapojen, palveluiden tai innovaatioiden vaikuttavuuden vahvistamiseen
(Uvin et al. 2000). Vaikka skaalaamisella ei pyritäkään itsetarkoituksellisesti palvelun tai
innovaation kasvattamiseen, on vaikuttavuuden vahvistamisen sekä oikeudenmukaisten ja
kestävien ratkaisujen synnyttämisen edellytyksenä usein se, että laadukkaiksi ja hyödyllisiksi
arvioituja toimintatapojen, palveluita tai innovaatioiden levitetään yhä useampien ihmisten
käyttöön, yhä laajemmalle maantieteelliselle alueelle ja entistä nopeammin (em.).
Tämän alaluvun tavoitteena on pyrkiä vastaamaan kysymykseen ”mitä innovaatioiden
skaalaamisella tarkoitetaan”. Käsitteen määrittelyn ja tyypittelyn lisäksi, kuvaamme tiiviisti
skaalaamisen konseptin ja skaalaamista koskevan tutkimusperinteen kehittymisen erityisesti
sekä kehitysyhteistyötä sekä kansainvälistä terveydenhuoltoa koskevan kirjallisuuden valossa.
Vedämme yhteen kirjallisuuden pohjalta onnistuneen skaalaamisprosessin keskeiset piirteet.
Ja lopuksi tarkastelemme skaalaamista käytännöllisenä prosessina, käyden läpi
skaalaamisstrategioita ja käytännöllisen skaalaamista tukevan johtamisprosessin kuvauksen.
4.1 Mistä skaalaamisessa on kysymys?
Vaikka skaalaamiseen liitetään varsin monenlaisia määritelmiä, on kirjallisuudessa tunnistettu
keskeisiä skaalaamiselle ominaisia ja sitä tyypitteleviä piirteitä (Simmonsin et al. 2007, 2).
Näitä ovat muun muassa levitettävän innovaation tai palvelukokeilun laatu ja innovaation
kattavuuden parantaminen eli sen levittäminen joko maantieteellisesti tai määrällisesti yhä
useampien toimijoiden käyttöön (Mangham & Hanson 2010). Skaalaamisessa ei ole
kuitenkaan itsetarkoituksena innovaation, ohjelman tai palvelun laajentaminen, vaan
levittämisellä pyritään ensisijaisesti mittaviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin vaikutuksiin
(Hancock 2003). Keskeinen osa määritelmää on se, että skaalaamisen kohteena olevat
innovaatiot, palvelut tai muut interventiot ovat testattuja ja pilotoituja, eli toisin sanoen sekä
skaalaamisen prosessia, että sen hyötyjä ja vaikutuksia on systemaattisesti arvioitu (e.g.
Hartmann & Linn 2008, Simmons et al. 2007, Uvin & Miller 1996). Innovaatioiden tai
palvelukokeilujen levittäminen ja skaalaamisprosessin onnistumien on sidoksissa toiminnan
kontekstiin. Siksi tärkeä piirre skaalaamiseen liittyen on pyrkiä ymmärtämään
yhteiskunnallinen ja poliittinen järjestelmä innovaatioiden, palveluiden tai muiden
interventioiden toimintaympäristönä (mm. Simmons et al. 2007).
Alun perin skaalaamisella on tarkoitettu monia erilaisia muutosprosesseja - julkisissa
organisaatioissa sen on nähty tarkoittavan lähes mitä tahansa muuta muutosta paitsi
organisaation lakkauttamista (Uvin 1995). Sen lisäksi skaalauksesta puhuttaessa, sillä on
viitattu kirjallisuudessa myös innovaation levittämistä edellyttävien taloudellisten tai
henkilöstöresurssien kasvattamiseen. Skaalaamista on käytetty myös kuvaamaan sekä
TUTKIMUSRAPORTTI
20 (49)
levittämisen kohteena olevan innovaation tai palvelukokeilun levittämistä tai varsinaista
skaalaamisprosessia (Mangham & Hanson 2010, 87).
Skaalaaminen liitetään erilaisiin tutkimusperinteisiin. Simmonsin et al. (2007) mukaan
skaalaamisen lähikäsitteitä ovat muun muassa teknologian siirto, tutkimustiedon levittäminen
ja hyödyntäminen päätöksenteon tukena ja innovaatioiden diffuusio. Tyypillisimmin
skaalaaminen on liitetty innovaatioiden diffuusion perinteeseen (Rogers 1995), jonka pohjalta
skaalaamista koskevaa keskustelua ohjaa ennen muuta seuraavat kolme kysymystä: Mitkä
ovat muutoksen keskeiset piirteet? Mikä on muutokseen pyrkivän yhteisön vallitseva
sosiaalinen järjestelmä? Millainen lähestymistapa tai strategia otetaan käyttöön muutoksen
ja hyvien käytäntöjen levittämisen tukena? Vaikka edellä mainittu mittava kirjallisuus ei
varsinaisesti puhutakaan skaalaamisesta, sivutaan siinä monia skaalaamiseen liittyviä teemoja.
Skaalaamista koskevat erityisesti näkökulmat uusien käytäntöjen levittämisestä sekä
käyttöönottamisesta. Sen lisäksi esimerkiksi politiikan, organisaatioiden ja johtamisen
tutkimuksen perinteestä nousseet näkökulmat ovat auttaneet tunnistamaan erilaisia
toimintaympäristöjä ja skaalaamisen konteksteja, jotka kukin asettavan erilaisia haasteita
skaalaamisen prosessille, johtamiselle, implementoinnille sekä arvioinnille.
4.2 Skaalaamista tyypittelevä taksonomia
Uvinin ja Millerin (1996) (ks. myös Uvin 1995) ovat kehittäneet skaalaamista tyypittelevä
taksonomian. Heidän määritelmänsä mukaan skaalaamisella tarkoitetaan tavallisesti ohjelman
tai muun politiikkatoimenpiteen, innovaation, aloitteen tms. vaikuttavuuden vahvistamista
siten, että sen laadukkuudesta pidetään huolta. He ovat lähestyneet skaalaamista tunnistamalla
skaalaamisen neljä eri tyyppiä, jotka ovat määrällinen, toiminnallinen, poliittinen ja
organisatorinen skaalaus.
-
Määrällisellä skaalaamisella viitataan palveluiden kattavuuden parantamiseen siten, että
palveluita viedään uusille maantieteellisille alueille ja siten yhä useampia ihmisiä saadaan
palveluiden piiriin. Tärkeässä roolissa on siis maantieteellisen kattavuuden parantaminen
tai se, että palvelua tai innovaatiota hyödyntävien toimijoiden joukko kasvaa
lukumääräisesti erimerkiksi laajennettaessa terveyspalvelua paikallisesta kokeilusta
kansallisen tason toimenpiteeksi. Myös palveluiden tai innovaatioiden levittäminen uusien
kohderyhmien käyttöön on määrällistä skaalaamista. Määrälliseen skaalaamiseen liittyy
myös toistettavuus, eli onnistuneeksi arvioidun ohjelman tai muun kokeilun toistaminen
uudessa kontekstissa.
-
Toiminnallisella skaalaamisella taas tarkoitetaan palvelun monipuolistamista siten, että
palvelun kylkeen liitetään uudenlaisia toimintoja tai olemassa olevan palvelun
parantamista uudentyyppisillä teknisillä ratkaisuilla.
-
Poliittinen skaalaaminen puolestaan viittaa kyvykkyyteen lanseerata uusia ohjelmia tai
palveluita joko kansallisten tai muuten laajojen yhteiskunnallisten ongelmien
ratkaisemiseksi. Usein kyseessä on myös poliittisen prosessin parantaminen esimerkiksi
vuorovaikutusta tehostamalla keskeisten sidosryhmien kanssa. Poliittisen tason ratkaisujen
etsiminen edellyttää usein keskeisten sidosryhmien sitoutumista palvelun tai muun
ratkaisun levittämiseen ja käyttöönottamiseen.
TUTKIMUSRAPORTTI
21 (49)
-
Organisatorinen skaalaaminen viittaa palvelun laajempaan, tehokkaampaan tai kestävään
(sustainable) käyttöönottoon, siten että sen käyttöä parannetaan ja tehostetaan samassa
organisaatiossa tai se viedään täysin uudessa organisaatiossa käyttöönotettavaksi.
Organisatorisella skaalaamisella saatetaan tarkoittaa muun muassa palvelun toteuttamista
vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä jonkin toisen toimijan kanssa tai palvelun ylläpitoon ja
kehittämiseen liittyvän rahoituspohjan monipuolistamista tai vakauttamista.
4.3 Skaalaamisen konseptin kehittyminen
terveydenhuollon kirjallisuuden valossa
kehitysyhteistyön
ja
kansainvälisen
Keskustelua palvelukokeilujen ja ohjelmien skaalaamisesta on käyty viime vuosina erityisesti
sekä kehitysyhteistyön ja kansainvälisen avun että kansainvälisen terveydenhuollon piirissä.
Kehitysyhteistyössä skaalaaminen (scaling up) on otettu käsitteenä käyttöön jo 70-luvulla,
jolloin keskustelussa painopisteenä oli kehitysavun voimakas kasvu ja huomion
kiinnittyminen globaaliin köyhyyden ongelmaan ja sen vähentämiseksi kehitettäviin
ratkaisuihin. Varsinaisesti skaalaamisesta kiinnostuttiin 80-luvulla, kun huomio kiinnitettiin
vapaaehtoisjärjestöjen toteuttamien hankkeiden hyötyjen ja vaikutusten kohdistamiseen
entistä laajemmalle ja yhä suuremmalle määrälle ihmisiä. Vaikka vapaaehtoisjärjestön
toteuttamia kehitysyhteistyöhankkeita pidettiin menestyksekkäinä niiden uudenlaisen
ruohonjuuritasolta nousevan (bottom-up) sekä toimijoita laajasti osallistavan toimintatavan
vuoksi, liitettiin toimintaan myös kriittisiä piirteitä. Yksi keskeinen ongelmallinen piirre oli
hankkeiden pienimuotoisuus ja niiden kohdistuminen vain yksittäisten ongelmien tai
yksittäisten alueiden olosuhteiden parantamiseen. Toisena ongelmana pidettiin sitä, että
toimintaa toteutettiin etäällä valtiosta ja poliittisesta päätöksenteosta, minkä nähtiin olevan
ongelma sekä hankkeiden resursoinnin että toimijoiden sitoutumisen kannalta. Kritiikkiin
vastattiin korostamalla skaalaamisen merkitystä, ja se liitettiin ongelmien kokonaisvaltaisen
ratkaisuun, kasvattamalla yksittäisten hankkeiden, ohjelmien ja interventioiden kokoa ja
niiden levittämiseen sekä vaikuttavuuden parantamiseen. (Uvin 1995; Uvin & Miller 1996;
Robb-McCord & Voet 2003; Hartmann & Linn 2008.)
Skaalaaminen on edelleen yksi fokusalueista kehitysyhteistyön ohjelmia ja interventioita
suunniteltaessa (esim. Hartmann & Linn 2008.) Yhä edelleen hankkeet ovat kooltaan pieniä ja
kestoltaan lyhytaikaisia - ”pieniä jyviä, joita heitetään isoon virtaan”. Näin ollen interventiot
eivät myöskään tue parhaan mahdollisen ja pitkäkestoisen vaikuttavuuden syntymistä.
Palveluiden ja interventioiden skaalaamista pidetäänkin kehitysyhteistyökontekstissa tärkeänä
juuri niiden vaikuttavuuden vahvistamiseksi, mutta myös tehokkuuden parantamiseksi.
Samoin skaalausta pidetään edellytyksenä YK:n vuosituhattavoitteiden toteutumiseksi
(Millenium
Development
Goals
MDGs;
www.un.org/milleniumgoals/,
www.vuosituhattavoitteet.fi).
Kansainvälisen terveydenhuollon kirjallisuudessa käsite on otettu varsinaisesti käyttöön 2000luvulla. Manghamin ja Hansonin (2010) mukaan käsitteen muodikkuutta kuvaa skaalaamista
koskevan kirjallisuuden runsas kasvu viime vuosina: kansainvälisen terveydenhuollon piirissä
on ennen vuotta 2001 kirjoitettu ainoastaan kaksi skaalaamista koskevaa artikkelia. Sen
jälkeen uusia artikkeleita on ilmestynyt lähes 90. Näistä artikkeleista kaksi kolmasosaa on
kirjoitettu vuoden 2006 jälkeen. Skaalaamisen suosion kasvaminen kansainvälisen
TUTKIMUSRAPORTTI
22 (49)
terveydenhuoltoa koskevassa kirjallisuudessa on liitetty myös YK:n vuosituhattavoitteiden
käyttöönottoon. Tuolloin nostettiin esiin tarve parantaa terveydenhuollon interventioiden
kattavuutta sekä hoitokäytäntöjen vaikuttavuutta. Vuosituhattavoitteet painottavat
kehitysyhteistyöhön liittyvien interventioiden vahvistamista ja niiden vaikuttavuuden
vahvistamista muun muassa maailmanlaajuisen köyhyyden vähentämiseksi ja terveyden
parantamiseksi vuoteen 2015 mennessä.
Manghamin ja Hansonin (2010) tekemän kirjallisuuskartoituksen mukaan kansainvälistä
terveydenhuoltoa koskevassa kirjallisuudessa skaalaamista on tarkasteltu erityisesti
seuraavien aihepiirin ympärillä:
- HIV/AIDSiin liittyvä ennaltaehkäisevä työ ja muut hoitotoimenpiteet ja siihen liittyen
ensisijaisesti antiretroviaalisen hoidon saatavuuden parantaminen
- Malarian ja tuberkuloosin estäminen
- Äitien ja vastasyntyneiden lasten terveyspalveluiden levittäminen
- Kehitysyhteistyöhön ja kehitysapuun liittyvät kysymykset
- Skaalaamisen kustannukset terveydenhuollossa
Kirjallisuuden painopisteenä on ollut erilaisten skaalamisprosessien ja niihin liittyvien
haasteiden käsittely. Selvänä puutteena ja siten tulevaisuuden tutkimuksen haasteena on
pidetty systemaattisen tiedon keräämistä onnistuneita skaalaamisen prosesseja koskien.
4.4 Onnistuneen skaalausprosessin keskeiset piirteet
Skaalaaminen ei ole ainoastaan prosessi tiedon ja teknologian siirtämiseksi, vaan kyseessä on
monimutkainen oppimisprosessi, jossa on ennen muuta kysymys innovaation juurruttamisesta
paikallisiin olosuhteisiin. Skaalaaminen pitää sisällään monimutkaisia sosiaalisia, poliittisia ja
organisatorisia prosesseja, ja se edellyttää useiden eri toimijoiden osallistumista prosessiin.
Toimintaympäristön ja yhteiskunnan merkitys innovaation skaalaamisen ”näyttämönä” on
ymmärretty kirjallisuudessa laajasti (mm. Simmons et al. 2007).
Kontekstisidonnaisuudesta huolimatta on kirjallisuudessa tunnistettu ns. yleisiä
skaalausprosessin onnistumiseen liittyviä piirteitä. Tärkeä esiin nostettu piirre on prosessin
strateginen johtaminen ja sen tueksi tehty hyvä toteutussuunnitelma, joka ottaa huomioon
skaalaamisen kannalta tärkeä poliittisen ja hallinnollisen kontekstin, skaalaamisen strategiat
sekä resurssivaatimukset, samoin kuin muutoksen nopeuden, piriorisointialueet sekä
levittämisen kohteen sekä varsinaisen skaalaamisprosessin monitorointiin ja arviointiin.
Myös arvioinnin ja pilotoinnin merkitystä pidetään tärkeässä asemassa skaalaamisen
onnistumisen kannalta. Siksi skaalauksen kohteena olevat palvelut tai innovaatiot ovat aina
pilotoituja ja ne on arvioitu onnistuneiksi, tehokkaiksi ja vaikuttaviksi kokeiluiksi (Mansuri &
Rao 2004, Cooley & Kohl 2005). Skaalaamisen kannalta kaksi erilaista arviointiprosessia,
pilotointivaiheen sekä varsinaisen skaalamisen prosessin arviointi ovat kumpikin tärkeässä
roolissa. Varsinkin pilotointien arviointia pidetään kriittisenä vaiheena varsinaisen
skaalaamisen kannalta. Pilotin osalta on tärkeä tunnistaa tekijät innovaation menestyksen
taustalla. Sen lisäksi siinä tulee arvioida innovaation vahvuudet, heikkoudet ja
kustannustehokkuus sekä tehdä vertailuja niiden osalta muihin vastaaviin innovaatioihin tai
TUTKIMUSRAPORTTI
23 (49)
palvelukäytäntöihin. Pilotointivaiheen arvioinnin tulisi sisältää seuraavat vaiheet:
lähtötilanneanalyysi, innovaation kuvaus, arviointi- ja monitorointiprosessin suunnittelu ja
tulosten julkaiseminen. Sen lisäksi innovaatioiden tai palvelukokeilujen levittämiseen
liittyvien riskien arviointi on oleellinen osa arviointiprosessia. (Cooley & Kohl 2005.)
Kehitysyhteistyöhankkeissa ja -ohjelmissa arvioinnin keskiössä on innovaation vaikutusten
arviointiin, jossa sen hyötyjä ja vaikutuksia arvioidaan käyttäjien kannalta ja tuloksia
verrataan vertailuryhmän tietoihin (Hartmann & Linn 2008).
Myös varsinaisen
skaalaamisprosessin jatkuva monitorointia ja arviointi on tärkeässä roolissa jatkuvan
oppimisen ja toiminnan kehittämisen kannalta.
Hartmann ja Linn (2008; ks. myös Manghaman & Hanson 2010, Gilson & Schneider 2010)
ovat vetäneet yhteen skaalaamista koskevan kirjallisuuden pohjalta seitsemän onnistuneen
skaalaamisprosessin tunnuspiirrettä:
1) Johtajuus, visiot ja arvot prosessin tukena: skaalaamisen prosessissa on ennen muuta
kysymys organisatorisesta ja poliittisesta johtajuudesta, jonka tueksi tarvitaan selkeä
visio ja toimintaa ohjaavat arvot.
2) Poliittinen tahto ja sitoutuminen ovat edellytyksenä onnistuneelle muutokselle. Jotta
innovaation tai palvelun levittämiseen suhtaudutaan riittävän vakavasti yksittäisissä
organisaatioissa ja instituutioissa, tulee sille luoda riittävä kysyntä poliittisesti. Useissa
tapauksissa terveydenhuollon ja kehitysyhteistyöhankkeiden osalta puhutaan myös
vahvasta kansallisesta sitoutumisesta innovaation, palvelun tai muun intervention
levittämiseen Laajat yhteiskunnalliset muutokset tarvitsevat tuekseen poliittisen
hyväksynnän ja tuen ja osana sitä tärkeänä pidetään myös yhteiskunnallisten
allianssien ja verkostojen rakentamista (Manghaman & Hanson 2010, Gilson &
Schneider 2010).
3) Skaalaamisen tueksi tarvitaan myös sitä tukevia politiikkoja, ohjelmia ja projekteja.
4) Skaalaaminen edellytyksenä on selkeä omistajuus, organisaatioiden tahtotila ja kyky
tukea muutosta.
5) Skaalamisen tueksi tarvitaan myös kannustimia. Sen lisäksi tilivelvollisuuden arviointi
(accountability) on tärkeä osa prosessia, jotta voidaan varmistua siitä, että kannustimet
tukevat jaettujen ja yhdessä sovittujen tavoitteiden saavuttamista.
6) Skaalaamisprosessin onnistumisen kannalta tärkeää on jatkuva monitorointi ja
arviointi sekä pilotointivaiheen että varsinaisen skaalausprosessin osalta.
7) Huolellisesti suunniteltu ja vähittäinen prosessi. Skaalauksen kohteena olevat
innovaatiot edellyttävät usein tuekseen sosiaalisen tai poliittisen prosessin. Tämä on
erona innovaatioiden diffuusiota koskevaan kirjallisuuteen, jossa innovaatioiden
nähdään leviävän spontaanisti ja usein varsin nopeasti erityisesti markkinavetoisten
innovaatioiden osalta. Vuorovaikutteiset ja osallistavat prosessit puolestaan eivät etene
spontaanisti, vaan ne edellyttävät levitäkseen huolellista suunnittelua, johtamista,
TUTKIMUSRAPORTTI
24 (49)
prosessissa mukana olevien toimijoiden roolien selkeää määrittelyä ja toimijoiden
välistä vuorovaikutusta.
4.5 Viitekehys innovaatioiden skaalaamiseksi
Simmons ja Shiffman (2007) ovat kehittäneet viitekehyksen skaalaamista koskevan
keskustelun hahmottamiseksi ja jäsentämiseksi. Lähtökohtana kehitystyössä on ollut
terveydenhuollon puolella kehitettyjen innovaatioiden ja erityisesti palveluinnovaatioiden
laajemman käyttöönoton tukeminen. Viitekehyksessä innovaatio on linkitetty neljään muuhun
elementtiin, joilla on merkittävä rooli skaalaamisen, sen prosessin ja onnistumisen kannalta.
Innovaation rinnalla muut skaalaamiseen liittyvät oleelliset elementit ovat: innovaation
kehittämistä tai sen levittämistä katalysoiva voimavaratiimi, innovaation potentiaaliset
käyttöönottajat, strategia innovaation levittämiseksi ja toimintaympäristö, jossa innovaation
skaalaaminen tapahtuu. Ajattelutavassa lähtökohtana on, että innovaation levittäminen ja
skaalaaminen eivät tapahdu erityksissä, vaan ennemmin tiiviissä vuorovaikutuksessa
toimintaympäristön kanssa. Innovaatioiden skaalaamisen onnistumiseen ja skaalaamisen
prosessiin vaikuttavat toimintaympäristön monet eri tekijät, jotka tulee ottaa huomioon muun
muassa skaalaamisen strategioita suunniteltaessa. Kuva 1 kiteyttää skaalaamisen keskeiset
elementit.
Yhteiskunnallinen, poliittinen ja taloudellinen
toimintaympäristö, jossa skaalaaminen tapahtuu
Onnistuneeksi ja
vaikuttavaksi arvioitu uusi
interventio, kokeilu tai
käytäntö
Instituutiot, organisaatiot
ja toimijat, jotka ottavat
innovaation käyttöön
Toimintaympäristö
Innovaatio
SkaalaamisYmpä
strategia
Käyttäjä
Voimavaratiimi
Toimijat, jotka osallistuvat
innovaation kehittämiseen,
testaamiseen tai jotka
pyrkivät edistämään sen
laajempaa käyttöönottoa
Keinot ja välineet, jotka
tukevat innovaation
levittämistä, siirtämistä tai
siitä viestimistä
Kuva 1. Skaalaamisen keskeiset elementit (lähde Simmons & Shiffman. 2007)
TUTKIMUSRAPORTTI
25 (49)
Viitekehyksessä innovaatio viittaa siihen, ”mitä skaalataan”. Simmons ja Shiffman (2007)
liittävät innovaation lähinnä terveydenhuollon innovaatioihin tai palvelukokeiluihin.
Keskeisiä piirteitä näillä innovaatioilla on, että ne ovat pilotoituja ja onnistuneiksi arvioituja
käytännöiksi. Myös laadukkuus on tärkeä piirre skaalattavissa innovaatioissa.
Voimavaratiimillä viitataan puolestaan yksilöihin, ryhmiin tai organisaatioihin, joilla on
merkittävä rooli innovaatioiden kehittämisessä ja testaamisessa tai jotka fasilitoivat
innovaation laajempaa levittämistä. Innovaation potentiaalisesti käyttöönottavalla ryhmällä
viitataan instituutioon tai organisaatioon, jotka omaksuvat ja ottavat innovaation käyttöön.
Organisaatiot voivat olla joko, paikallisia, alueellisia tai laajempia kansallisen tason
toimijoita. Jako voimavaratiimin ja käyttäjäyhteisön välillä on keskeinen: voimavaratiimin
rooli on innovaatioiden katalysointi ja levittämisen tukeminen kun taas käyttäjäyhteisö pyrkii
ottamaan innovaation käyttöön omassa toiminnassaan. Skaalaamisen strategialla viitataan
puolestaan konkreettisiin tapoihin ja käytäntöihin, jolla innovaatioista viestitään tai niiden
käyttöönottoa ja levittämistä edistetään. Strategioihin liittyy oleellisesti myös prosessin
johtaminen ja organisointi sekä sen edellyttämä aikajänne. Toimintaympäristö sisältää kaikki
edelliset elementit sekä viittaa laajasti sekä yksilöihin että yhteisöihin, jotka tarvitsevat
innovaatioita ja palveluita. Sen lisäksi sillä tarkoitetaan kaikkia niitä toimintaympäristöön
liittyviä laajoja tekijöitä, joilla on vaikutusta skaalaamisen prosessiin. Tärkeinä pidetään muun
muassa seuraavia tekijöitä: poliittinen järjestelmä, poliittiset tavoitteet ja poliittinen prosessi;
hallinnollinen kulttuuri; sektorikohtaiset erityispiirteet esimerkiksi terveydenhuollossa; sosioekonomiset ja kulttuuriset toimintaympäristössä vaikuttavat tekijät.
4.6 Skaalausta tukevat strategiat
Toteutettujen arviointien pohjalta on myös tunnistettu, että skaalaaminen on sitä
tehokkaampaa, mitä fokusoidumpi skaalauksen kohteena oleva innovaatio tai palvelu on. Mitä
useampia toimijoita, organisaatioita tai hallinnollisia sektoreita on mukana prosessissa, sitä
kompleksisempi on myös skaalausprosessi (Hartmann & Linn 2008). Käytännöllinen haaste
onnistuneen skaalaamisen kannalta onkin valita tunnistaa lupaava innovaatio, palvelu tai
interventio sekä tunnistaa niihin liittyvät erityispiirteet, jotka tulee ottaa huomioon
innovaation levittämistä tukevaa skaalausstrategiaa valittaessa.
Simmons ja Shiffmann (2007) ovat osana skaalaamista koskevan viitekehyksen rakentamista
tunnistaneet ja tyypitelleet skaalaamiseen liittyvät keskeiset strategiset valinnat.
Skaalaamisstrategioissa on otettava kantaa tapaan, levittämisen keinoihin, organisatorisiin
valintoihin innovaation levittämiseksi, resurssien mobilisointiin sekä monitorointiin ja
arviointiin. Seuraavassa taulukossa tyypitellään skaalaamisstrategian kannalta oleellisen
vaihtoehdot, joihin strategiaa suunniteltaessa tulee ottaa kantaa.
TUTKIMUSRAPORTTI
26 (49)
Taulukko 1. Skaalaamisen strategiset valinnat (Simmons ja Shiffman 2007, 12)
Skaalaamistavat
Spontaani
Tuettu
-
Levittämisen
keinot
Laajentaminen
Monipuolistaminen
Poliittisin ja regulatiivisin kannustimin tuettu skaalaus
Henkilöriippuvainen
- Aktiivinen tiedon levittäminen esimerkiksi koulutuksen, teknisen
tuen ja poliittisen dialogin keinoin
Henkilöistä riippumaton
- Tiedon välittäminen esimerkiksi web-sivuilla ja muiden julkaisujen
avulla
-
Inkrementaaleja vs. radikaaleja vaikutuksia synnyttävä prosessi
Keskittynyt vs. hajautunut
Mukautuva vs. säännelty
-
Vähittäinen vs. nopea
Toimijoita osallistava vs. asiantuntijoiden johtama
Resurssien
mobilisointi
-
Kustannusten arviointi
Mittakaavan edut ja niiden arviointi
Resurssien mobilisointi
Monitorointi ja
evaluointi
-
Tilastot
Erillistutkimukset
Paikalliset arvioinnit
Toimintaympäristön analyysit
Organisatoriset
valinnat
4.7 Skaalaaminen johtamisen prosessina
Skaalaamisen kirjallisuus on melko käytännöllistä ja usein sen pyrkimyksenä on ollut
tunnistaa skaalaamisen prosessiin liittyviä keskeisiä piirteitä ja vaiheita. Kuitenkin yleisenä
keskustelua vaivaavana ongelmana on pidetty riittävän ja systemaattisen tiedon puuttumista
onnistuneista skaalaamisen prosesseista. Haasteeseen vastatakseen Lawerence Cooley ja
Richard Kohn (2005) ovat kehittäneet johtamisen kehikon skaalaamisen käytäntöjen
kehittämisen tueksi. Käytännönläheisen kehikon tavoitteena on tukea sekä skaalaamista
suunnittelevia, sitä toteuttavia ja rahoittavia toimijoita että niitä toimijoita, jotka ottavat
skaalaamisen kohteena olevan innovaation tai palvelun käyttöönsä. Kirjallisuudessa Cooleyn
ja Kohnin johtamiskehikkoa pidetään yhtenä kokonaisvaltaisimpana kuvauksena skaalauksen
prosessista.
TUTKIMUSRAPORTTI
27 (49)
Mallin mukaan innovaation tai palvelukokeilun skaalaamisessa on tärkeää ottaa huomioon
kolme eri vaihetta sekä kymmenen eri tehtäväaluetta.
Step 1: Skaalaussuunnitelman tekeminen
Tehtävä 1: Vision luominen
1A. Malli: Mitä skaalataan?
1B. Menetelmä: Miten skaalaus toteutetaan?
1C. Toimijoiden roolit: Mitkä toimijat osallistuvat prosessiin ja mitkä ovat niiden avain
tehtävät?
1D. Ulottuvuudet: Mikä on skaalauksen konteksti?
Tehtävä 2: Skaalattavuuden arviointi
2A. Arvioidaan skaalauksen kohteena olevan toimintatavan,
toteuttamiskelpoisuus
2B. Analysoidaan organisatorinen tai yhteiskunnallinen konteksti
- Tehtävä 3: Täydennetään puuttuvat tiedot
- Tehtävä4: Tehdään konkreettinen skaalaussuunnitelma
innovaation
tms.
Step 2: Luodaan skaalauksen kannalta otolliset olosuhteet
- Tehtävä 5: Muutoksen legitimointi
- Tehtävä 6: Kerätään kannattajat muutoksen tueksi
- Tehtävä 7: Mobilisoidaan resurssit muutoksen tueksi
Step 3: Skaalauksen toteuttaminen
- Tehtävä 8: Muokataan organisatoriset rakenteet tukemaan skaalauksen toteutusta
- Tehtävä 9: Koordinoidaan toiminta
- Tehtävä 10: Arvioidaan prosessin etenemistä ja ylläpidetään muutosta
Kaiken kaikkiaan skaalaaminen on monivaiheinen ja pitkäkestoinen prosessi, joka kestää
tyypillisesti kymmenestä viiteentoista vuoteen (Hancock 2003). Kirjallisuudessa alleviivataan
skaalausprosessin vähittäistä ja asteittaista etenemistä. Tärkeässä asemassa prosessin aikana
on ”tekemällä oppiminen” ja riittävän pitkä aika innovaation siirtämiseksi ja omaksumiseksi
paikallisiin olosuhteisiin.
4.8 Yhteenveto
Skaalaaminen on otettu käyttöön toimintatapana erityisesti kehitysavun ja kansainvälisen
terveydenhuollon piirissä. Toiminnalla on pyritty ensisijaisesti pilotoitujen ja laadukkaiksi
arvioitujen käytäntöjen, palveluprosessien ja innovaatioiden yhteiskunnallisen vaikuttavuuden
vahvistamiseen niiden kattavuutta parantamalla.
TUTKIMUSRAPORTTI
28 (49)
Olemassa oleva kirjallisuus on keskittynyt tyypillisesti skaalaamisen käsitteen
määrittelemiseen ja skaalaamisen prosessiin liittyneiden onnistuneiden piirteiden
tunnistamiseen. Keskeisinä tekijöitä, jotka on kirjallisuudessa liitetty onnistuneeseen
skaalaamisprosessiin, ovat levittämisen kohteena olevan innovaation ja skaalaamisen
prosessin arviointi sekä prosessin systemaattinen johtaminen. Kirjallisuudessa
toimintaympäristön ja yhteiskunnan merkitys skaalaamisen näyttämönä on ymmärretty
laajasti. Skaalaaminen on kontekstisidonnaista ja siinä on aina kysymys toimintatavan tai
innovaation levittämisestä tai juurruttamisesta ”paikalliseen kontekstiin”. Toisin sanoen,
kyseessä ei ole yksinkertainen ja suoraviivaisesti toteutettava ”temppu” tiedon ja teknologian
siirtämiseksi ja käyttöönottamiseksi, vaan ennemmin kyseessä on pitkällä aikajänteellä
toteutettava, monivaiheinen ja monien eri toimijoiden tukea ja sitoutumista edellyttävä
oppimisprosessi.
Koska yhtenä selkeänä puutteena kirjallisuudessa on pidetty onnistuneita skaalausprosesseja
kuvailevien esimerkkitapausten vähäisyyttä, on haasteeseen pyritty vastaamaan kirjoittamalla
käytännönläheisiä johtamisen prosessikuvauksia skaalaamisen tueksi. Mutta koska
skaalaaminen on aina kontekstisidonnainen ja monimutkainen oppimisprosessi, ei kirjoja
voida pitää keittokirjoina tai temppulistoina nopeiden ja näyttävien prosessien toteuttamiseksi.
Ennemminkin kirjat ovat suuntaa antavia tsekkauslistoja, jotka pyrkivät kiinnittämään lukijan
huomion prosessin kriittisiin piirteisiin ja mahdollisiin kompastuskiviin.
TUTKIMUSRAPORTTI
29 (49)
5. Sosio-teknisen järjestelmän muutos ja innovaatioiden
juurruttaminen
Tässä luvussa esitellään kolme lähestymistapaa, jotka tähtäävät yhteiskunnallisesti
toivottavien innovaatioiden edistämiseen. Ne kaikki rakentuvat ajatukselle, että systeemisiin
innovaatioihin tarvitaan sekä ylhäältä alaspäin että alhaalta ylöspäin eteneviä
muutosprosesseja. Tarvitaan sekä yhteiskunnallisen tason visiointia ja tavoitteenasettelua että
monimuotoisuutta ja kokeiluja. Lähestymistavat eroavat kuitenkin siinä, kummassa
prosessissa painopiste on.
Kaikki esiteltävät lähestymistavat pohjautuvat melko yhtenäiseen, radikaaleja innovaatioita
koskevaan tutkimuskeskusteluun, joka käynnistyi 1990-luvulla Hollannissa (esim. Kemp
1994) ja johon on tullut sen jälkeen mukaan muita eurooppalaisia tutkijoita. Tutkimuksen
teoreettiset juuret löytyvät lähinnä evolutionaarisesta taloustieteestä, mutta siinä on
hyödynnetty myös teknologian sosiologiaa ja politiikan tutkimusta. Tutkimusta on motivoinut
pyrkimys löytää keinoja kestävän kehityksen edistämiseen. 2000-luvulle tultaessa sosiotekniset rakenteelliset siirtymät (transition) ja niiden suuntaaminen nousi Hollannissa
ajankohtaiseksi puheenaiheeksi ja tutkijat kehittivät Hollannin hallitukselle lähestymistavan,
joka auttaa ohjaamaan käynnissä olevaa kehitystä kestävään suuntaan.
Hollannissa käynnistynyt tutkimuskeskustelu pohjautui aluksi historiallisiin empiirisiin
analyyseihin. Niiden kohteina olivat merkittävät rakenteelliset siirtymät yhteiskunnan
toimintajärjestelmissä (esim. liikenne- tai energiajärjestelmissä). Siirtymät tapahtuvat
systeemisen innovaation synnyttämisen avulla. Tarkasteltujen systeemisten innovaatioiden
syntymisen aikajänne oli tyypillisesti pitkä, useita kymmeniä vuosia. Viime vuosina alan
tutkijat ovat alkaneet tarkastella myös käynnissä olevia ja rajallisempia muutosprosesseja.
Eräs keskeinen käsitteellinen työkalu tutkimuskeskustelussa on monitasoinen muutoksen
malli. Sen avulla voidaan analysoida rakenteellisia siirtymiä.
Luvun aluksi kuvataan monitasoisen muutoksen mallin perusidea ja sen jälkeen esitellään
lyhyesti kolme erilaista lähestymistapaa. Ensimmäinen on suoraan systeemitason muutokseen
tähtäävä siirtymäpolitiikka, jota on sovellettu Hollannissa monella yhteiskunnan osa-alueella.
Toinen on strateginen niche –johtaminen, jota on sovellettu ympäristömyötäisten
innovaatioiden arviointiin ja kehittämiseen. Kolmas on juurruttaminen, jota on sovellettu
Suomessa sosiaali- ja terveydenhuollon uusien toimintamallien ja ympäristömyötäisten
innovaatioiden edistämiseen.
5.1 Monitasoinen muutoksen perspektiivi
Monitasoinen muutoksen malli (Geels 2002) auttaa ymmärtämään sosio-teknisen muutoksen
dynamiikkaa. Sen kantavana ajatuksena on se, että muutos tapahtuu eritasoisten prosessien
vuorovaikutuksessa. Uusien toimintamallien käyttöönotto ei siis synny minkään yksittäisen
tekijän vaikutuksesta, eivätkä ulkoiset paineet sinänsä riitä aiheuttamaan toimintamallin
muutosta. Järjestelmätason muutos syntyy siitä, että eri tasoilla tapahtuu samansuuntaisia
TUTKIMUSRAPORTTI
30 (49)
prosesseja.
Mallissa erotetaan
vuorovaikutuksessa muutos syntyy.
käsitteellisesti
kolme
tasoa,
joiden
välisessä
Ympäristö (landscape) viittaa tarkasteltavan sosio-teknisen järjestelmän ulkoiseen
ympäristöön, johon järjestelmän toimijat eivät voi vaikuttaa. Siihen kuuluvat esimerkiksi
taloudelliset suhdanteet ja kulttuuriset arvot, jotka ulkoisessa ympäristössä luovat puitteet
vallitsevalle toimintamallille. Ympäristössä tapahtuvista muutoksista voi syntyä vallitsevaan
toimintamalliin kohdistuvaa muutospainetta.
Vallitseva toimintamalli (socio-technical regime) koostuu tarkasteltavan järjestelmän
tuotantorakenteista, markkinoista, asiakkaiden tarpeista ja kysynnästä, ammattilaisten
toimintatavoista, tieteellisestä tiedosta, vakiintuneista teknologioista sekä palveluihin
liitetyistä kulttuurisista merkityksistä sekä alaan kohdistuvasta sääntelystä. Vallitsevan
toimintamallin muutos on jähmeää. Sen pysyvyyttä ylläpitävät vakiintuneet toimijat, näiden
väliset suhteet ja toimialan säätely. Toimijoihin kuuluvat yleensä muun muassa teollisuus,
asiakkaat, alan ammattilaiset, teknologiayritykset, tutkimuslaitokset, poliittiset päättäjät,
erilaiset intressi- ja eturyhmät ja media. Näiden väliset suhteet pitävät yllä vakiintunutta
järjestelmää. Myös toimijoiden väliset juridiset ja muut sopimukset lujittavat vallitsevia
keskinäisiä suhteita. Pysyvyyttä edistää myös se, että yhteiskunta pyrkii luomaan
järjestelmälle suotuisaa sääntelyä ja infrastruktuuria sekä se, että toimijat sopeuttavat omat
toimintatapansa vakiintuneen järjestelmän mukaiseksi. Vallitsevan järjestelmän toimijat
pyrkivät toki kehittämään järjestelmää, mutta tyypillisesti vain pienin askelin ja
kyseenalaistamatta vallitsevaa toimintamallia.
Toimintaympäristö
Markkinat,
käyttötottumukset
Vallitseva Tiede
toimintaPolitiikka
malli
Kulttuuri
Palvelut,
teknologia
Rajatut
sovellusalueet
(niche)
Aika
Kuva 2. Sosio-tekninen muutos kolmen tason vuorovaikutuksena.
TUTKIMUSRAPORTTI
31 (49)
Systeemisten innovaatioiden aihiot syntyvät tyypillisesti rajatuilla sovellusalueilla (niche)
toteutettavista kokeiluista. Aihioiden suorituskyky ei yleensä aluksi ole paras mahdollinen
eikä niiden toimivuudesta ja vaikuttavuudesta ole aluksi riittävää näyttöä. Siksi kokeilu
saattaa tarvita alkuvaiheessa suojattua tilaa ja tukitoimenpiteitä. Niitä voidaan luoda
rakentamalla erilaisia sosiaalisia verkostoja, joihin voi kuulua kokeilusta kiinnostuneita
tuottajia ja käyttäjiä ja yhteiskunnallisia toimijoita.
Eri tasot muodostavat sisäkkäisen hierarkian. Paikallisella tasolla kehitetyt innovaatiot voivat
tulla hyväksytyiksi käyttöön, kun ulkoiset olosuhteet ovat niille suotuisia. Vallitsevan
toimintajärjestelmän ja ulkoisen toimintaympäristön prosessit voivat avata mahdollisuuksia
radikaalille innovaatiolle. Mahdollisuuksien ikkunan avautumiseen vaikuttavat vallitsevan
toimintamallin jännitteet ja muuttuvasta toimintaympäristöstä aiheutuvat paineet (esim.
väestön ikääntymisestä johtuva terveyspalvelujen kasvava kysyntä). Vastaavasti
järjestelmätasolla voi syntyä jännitteitä tai ristiriitoja, joihin ei voida löytää ratkaisua nykyisen
toimintamallin pohjalta. Tällaiset jännitteet voivat avata mahdollisuuksia laajemmalle
toimintamallin muutokselle. Tällaisessa tilanteessa paikallisella tasolla kehitetyt uudet
innovaatiot ja niiden menestykselliset kokeilut voivat löytää tiensä laajamittaiseen käyttöön ja
tulla vakiintuneiksi käytännöiksi. Kuvassa 2 alatasolta keskitasolle kulkevat pienet nuolet
kuvaavat sitä oppimisen polkua, jota kautta systeemisen innovaation aihio voi suotuisissa
olosuhteissa ja oppimisen kautta kehittyä osaksi vallitsevaa järjestelmää.
Malli tarjoaa käsitteellisen viitekehyksen ja ajattelun apuvälineitä Se auttaa ymmärtämään,
miksi sen enempää ulkoiset paineet kuin radikaalit uudet ideatkaan eivät yksin riitä aikaansaamaan vallitsevan toimintamallin muuttumista ja miksi muutoksen aikaansaamiseen
tarvitaan monien toimijoiden päätöksiä ja vuorovaikutteista toimintaa.
Systeemitason innovaatioiden läpiviennissä on osoittautunut tärkeäksi sitouttaa kaikki
osapuolet muutoksen tekijöiksi. Toimijaverkoston kokoonpanon pitäisi alusta alkaen kattaa
monia erilaisia näkökulmia ja osaamisia. Verkostossa tarvitaan sellaista asiantuntemusta, jolla
voidaan ottaa haltuun ongelma sen koko kompleksisuudessaan. Systeemisen innovaation
edistämiseen tähtäävissä strategioissa ja politiikoissa voidaan hyödyntää sosio-teknisen muutoksen mallia, joka auttaa muutoksen dynamiikan ymmärtämisessä ja avainsidosryhmien
tunnistamisessa. Siihen pohjautuvia toimintastrategioita ovat mm. siirtymäpolitiikka
(transition management), strateginen niche-johtaminen ja juurruttaminen.
Kaikille
mainituille
lähestymistavoille
luonteenomaista
on
avaintoimijoiden
vuorovaikutuksen ja yhteisen oppimisen edistäminen. Pyrkimyksenä on samanaikaisesti
edistää kokeiluja rajatuilla sovellusalueilla ja sopeuttaa vallitsevaa toimintaympäristöä
suotuisaksi uuden ratkaisun käyttöönotolle. Ne painottavat sellaisten toimijaverkostojen
rakentamista, joissa osapuolet pyrkivät vuorovaikutuksen kautta yhdessä oppimaan. Niiden
lähtökohtana on olettamus, että muutos tapahtuu eritasoisten prosessien vuorovaikutuksessa,
mutta siirtymäpolitiikassa painottuu järjestelmätason ohjaus kun taas strategisessa nichejohtamisessa ja juurruttamisessa painottuu alhaalta ylöspäin rakentuva yhteistyö.
TUTKIMUSRAPORTTI
32 (49)
5.2 Siirtymäpolitiikka
Siirtymäpolitiikka on Alankomaissa kehitetty toimintamalli, joka tähtää kestävän kehityksen
mukaiseen rakenteellisen siirtymän edistämiseen suoraan systeemitasolla. Keskeistä siinä on
kaikkien kiinnostuneiden toimijoiden (nykyisen toimintamallin toimijat, uudet kokeilijat,
ulkopuoliset ideoijat) kokoaminen yhteistyöhön ns. transitioareenoille. Näillä areenoilla
luodaan yhteistä visiota tulevaisuudesta, käynnistetään kokeiluja ja tuetaan jo meneillään
olevia sopivia hankkeita. Rohkeat pitkän aikavälin visiot auttavat irtautumaan toiminnan
nykypuitteista, ja kokeilut luovat kokemuksia, joista oppimalla ja joita pohtimalla voidaan
ottaa seuraavia askeleita sitoutumatta etukäteen liian yksityiskohtaisiin ratkaisumalleihin (ks.
Lovio & Kivisaari, s. 35, 2010). Tällainen hallintotapa pyrkii hyödyntämään vuorovaikutteista
oppimista laajassa toimijaverkostossa. Se pyrkii avoimeen systeemiseen oppimiseen
pikemminkin kuin tarkasti määriteltyihin tavoitteisiin tai kontrolliin. Hallintoprosessi nähdään
osana sitä dynamiikkaa, jota pyritään hallitsemaan.
Hallintoprosessit pyritään avaamaan eri toimijoiden vuorovaikutukselle ja dialogille, jotta
ongelman käsittelyyn saadaan mukaan monenlaista tietoa sekä erilaisia arvoja ja
vaikutusresursseja. Tavoitteena on, että ymmärrys lisääntyisi siitä, miten ongelma tulisi
määritellä, miten tavoitteet tulee asettaa ja minkälaisia strategioita voidaan käyttää. Kun
tiedon ja näkemysten keruussa ylitetään käsitteellisiä ja institutionaalisia rajoja, voidaan
edistää palautteen saamista jo strategian kehittämisvaiheessa.
Voss & Kemp (200, 2006) tuovat esille viisi strategiaa, jotka edistävät kestävän muutoksen
aikaansaamista: (1) monen eri tieteenalan ja käytännön näkökulman integroiminen ongelman
määrittelyyn, (2) strategiset kokeilut epävarmuuden vähentämiseksi, (3) systemaattisesti
ennakoidaan pitkäajan epäsuoria vaikutuksia ja mahdollisia lukkiutumista ongelmallisiin
kehittämispolkuihin, (4) osallistuvat menetelmät tavoitteen asettelussa siten, että otetaan
huomioon monenlaiset ja muuttuvat yhteiskunnalliset arvot sekä (5) strategian kehittäminen
vuorovaikutteisesti sellaisten toimijoiden kanssa, joilla on monia vaikutuskanavia.
Siirtymäpolitiikassa pyritään laajentamaan näkemystä niistä tekijöistä, jotka ovat relevantteja
ongelman määrittelyssä, tavoitteen asettelussa ja strategian kehittämisessä.
Hollannin hallituksen aloitteesta siirtymäpolitiikkaa on sovellettu muutoksen toteuttamiseksi
maan energian tuotannossa ja käytössä, maataloudessa ja vesihuollossa. Siirtymäpolitiikka on
lähtökohdiltaan mukauttavaa ja yhteisymmärrykseen pyrkivää toimintaa. Se painottaa
teknisen ja sosiaalisen muutoksen vuorovaikutteista suhdetta ja hyödyntää olemassa olevia
liikevoimia ja pyrkii suuntaamaan niitä kohti yhteiskunnan valitsemia päämääriä. Kokeilut
rajatuilla sovellusalueilla (niche) ovat välttämättömiä rakennemuutoksen elementtejä.
5.3 Strateginen niche-johtaminen
Strategisen niche -johtamisen (SNM, ks. Hoogma ym. 2002; Weber ym. 1999)
lähestymistapaa on sovellettu ympäristöystävällisten ratkaisujen kehittämiseen ja arviointiin.
Se tarjoaa innovaation edistämisestä kiinnostuneille toimijoille työkaluja nichen eli sellaisen
tilan luomiseen, jossa sen kehittämistä suojataan markkinoilta tulevia paineita vastaan. Niche
muodostuu löyhästi toisiinsa liittyneistä kokeiluhankkeista, joiden avulla pyritään oppimaan
TUTKIMUSRAPORTTI
33 (49)
uuden ratkaisun eduista ja ongelmista ja luomaan ”tila”, jossa niistä voidaan neuvotella.
Kokeilujen tavoitteena on selvittää käyttäjien vaatimukset ja käyttöönoton vaikutukset ja
ymmärtää, mitä muutoksia tarvitaan tuotesuunnitteluun ja tukitoimiin.
Strategista niche-johtamista on kuvattu viiden toistensa kanssa lomittuvan vaiheen kautta.
Jokaiseen vaiheeseen liittyy tiettyjä jännitteitä, ristiriitoja ja valintoja, joita on tarkkaan
punnittava nichen luomisessa. Taulukossa 2 on kuvattu karkeaa ohjeistusta, joka on noussut
tapaustutkimuksista.
Taulukko 2. Strategisen niche johtamisen (SNM) vaiheistus ja kriittiset kysymykset (ks. Weber
& Dorda 1999).
SNM:n vaihe
Jännitteet ja valinnat: keskeisiä oppeja
Konseptin
tunnistaminen
(1) Valitse konsepti, joka on mahdollisimman lähellä vallitsevaa regimeä,
mutta joka mahdollistaa myöhemmin radikaalin muutoksen.
(2) Pidä useita vaihtoehtoja auki: vaiheista kokeilu ja organisoi se moduleiksi kompleksisuuden välttämiseksi.
Kokeilun
suunnittelu
(3) Kokoa laajahko joukko partnereita (käyttäjiä, alihankkijoita, julkisia
toimijoita) ja varmista sitoutuneisuus
(4) Onnistunut kokeilu ei välttämättä johda nichen syntyyn; epäonnistumisestakin voi oppia.
(5) Vältä liikaa suojelua.
(6) Luo tilaisuuksia käyttäjien osallistumiselle
Kokeilun toteutus
(7) Keskustele tuloksista myös välillisesti asiaan kytkeytyvien tahojen
kanssa.
(8) Selvitä osapuolten julkilausumattomatkin odotukset ja visiot ja ota ne
keskusteluun.
(9) Etsi mahdollisuuksia oppia kokeilusta ja sen vaikutuksista
(10) Ajattele uuden konseptin aiheuttamia muutoksia vallitsevaan
käytäntöön.
Kokeilun
laajentaminen
nicheksi
(11) Havaitse mahdolliset toimijaverkoston muuttamistarpeet.
(12) Arvioi, millaiset poliittiset toimenpiteet edistäisivät tai estäisivät
teknologiaa, ja minkälaiset toimenpiteet olisivat välttämättömiä.
(13) Konseptin levittäminen laajemmalle kuluttajajoukolle
Kokeilun
päättäminen
(14) Suojaverkkojen hallittu purku
Kokeilujen laajentamista tai skaalausta on pidetty haastavana vaiheena (Weber ym. 1999).
Tässä tutkimuskeskustelussa se viittaa kokeilun linkittämiseen muiden samansuuntaisten
käynnissä olevien aktiviteettien kanssa ja sitä kautta skaalan laajentamiseen. Tyypillisinä
TUTKIMUSRAPORTTI
34 (49)
keinoina mainitaan toimijoiden ja sidosryhmien verkoston laajentaminen, kilpailevien
osapuolten linkittäminen verkostoon, rinnakkaisten kokeilujen käynnistämiseen ja
politiikkatoimenpiteiden modifiointi tukemaan samansuuntaisia kokeiluja.
Remco Hoogma (ym. 2005) esittää kriteeristön, jolla voidaan arvioida nichen rakentamisen
onnistumista silloin, kun muutos on vasta alkuvaiheessaan. Ensimmäisen kriteerin muodostaa
oppimisen laatu. Tiedollinenkin oppiminen on tärkeää, mutta olennaista on kyseenalaistava
oppiminen liittyen siihen, minkälaisia vaatimuksia käyttäjillä on, miten ratkaisu voidaan
tuottaa tai kuinka poliittisin keinoin voidaan luoda kannusteita ratkaisun käyttöönotolle. Usein
niche leviäminen laajempaan mittaan edellyttää vallitsevien käsitysten kyseenalaistamista.
Avaintoimijat joutuvat työskentelemään näiden käsitysten yhteiseksi määrittelemiseksi.
Toinen onnistumisen kriteeri on institutionaalinen juurruttaminen (institutional embedding).
Se koskee vallitsevan toimintamallin sopeuttamista ja valmistamista uusien ratkaisujen
käyttöönottoon. Institutionaalisen juurruttamisen onnistuneisuutta voidaan arvioida
seuraavien näkökohtien pohjalta.
missä määrin on kehitetty täydentäviä ratkaisuja ja infrastruktuuria
kuinka laajassa mittakaavassa on luotu yhteisiä odotuksia siitä, mikä on
toteuttamiskelpoista
kuinka laaja ja monipuolinen toimijajoukko on sitoutunut uuden ratkaisun tukemiseen.
Kehittämishankkeiden ja -ohjelmien johtamistavalla voidaan merkittävästi vaikuttaa nichen
rakentamisen onnistumiseen. Siksi kehityshankkeiden johtamisesta ja organisoinnista on
tärkeä pyrkiä oppimaan.
Strateginen niche -johtaminen on alun perin kehitetty jo toteutettujen kehittämishankkeiden
arvioinnin työkaluksi kuljetusteknologian alalla. Lähestymistapa tarjoaa kuitenkin merkittäviä
mahdollisuuksia myös tulevaisuussuuntautuneeseen arviointiin. Se auttaa ottamaan huomioon
vaadittavat kompromissit, pulmat ja jännitteet, jotka eri vaiheisiin liittyvät ja suuntaamaan
huomion toimijaverkoston ja innovaation muuttumiseen kehittämisprosessin aikana. (Weber
ym. 1999.)
5.4 Juurruttaminen
Myös juurruttaminen on lähestymistapa, joka tähtää systeemisen innovaation
leviämisedellytysten luomiseen. Lähestymistapaa on kehitetty Suomessa useissa toisiaan
seuranneissa hankkeissa, jotka ovat liittyneet yhteiskunnallisista tarpeista nousevien
innovaatioiden edistämiseen. Ne ovat liittyneet mm. hyvinvointipalveluihin uudistamiseen ja
ilmastomyötäisiin innovaatioihin (esim. Väyrynen 2002; Kivisaari ym. 2004). Sitä on
hyödynnetty viitekehyksenä myös kaupunkisuunnittelussa (Väyrynen 2010).
Juurruttamisen ytimessä on pyrkimys innovaation yhteiskunnallisen laadukkuuteen.
Tavallisesti innovaatiota pidetään onnistuneena, jos se on edistyksellinen ja vastaa hyvin
TUTKIMUSRAPORTTI
35 (49)
käyttäjien tarpeisiin. Kun innovaation kehittämiseen ja laajamittaiseen käyttöönottoon on
julkinen intressi, onnistumista tulisi kuitenkin arvioida laajemmin. Onnistumisen käsitteen
tulisi sisältää myös yhteiskunnalliset hyödyt ja seurausvaikutukset. Tällöin voidaan puhua
innovaation yhteiskunnallisesta laadukkuudesta. Tämä onnistumisen käsite viittaa siihen, että
tuottajien ja käyttäjien vaatimusten lisäksi innovaatio tuo helpotusta yhteiskunnalliseen
ongelmaan ja on laajasti levittämiskelpoinen.
Kehittäjät
Siirrettävyys
Parhaat käytännöt
Kehityskustannukset
Sopivuus eri organisaatioiden
vaatimuksiin
Tuottajat
Palvelun edistyks ellisyys
Henkilöstön hyvinvointi
Tuotanto- ja jakelukust.
Sopivuus tuotanto- ja jakelujärjestelmään
Käyttäjät
Innovaation
yhteiskunnallinen
laatu
Terveysarvo
Käytettävyys
Osto- ja käyttökustannukset
Sopivuus käyttöympäristöön
Yhteiskunnalliset toimijat
Olennaisuus, laaja-alaisuus
Normien mukaisuus
Ulkoiskustannukset
Sopivuus yhteiskuntarakenteisiin
Kuva 3. Innovaation yhteiskunnallinen laatu
Juurruttamisella pyritään jo innovaation kehittämisvaiheessa luomaan edellytyksiä sen
laajamittaiselle käyttöönotolle. Tämä tarkoittaa innovaation ominaisuuksien ja
käyttöympäristön molemminpuolista sopeuttamista toisiinsa. Toisaalta uutta innovaatioaihiota
pyritään muokkaamaan sellaiseksi, että se vastaa mahdollisimman hyvin asiakkaiden
tarpeisiin ja yhteiskunnan vaatimuksiin. Toisaalta ympäristössä pyritään saamaan aikaan
muutoksia, jotka helpottavat uuden innovaation käyttöönottoa ja niiden hyötyjen
aikaansaamista, joihin innovaation laajalla käyttöönotolla pyritään. Kysymyksessä on siis
kaksisuuntainen sopeuttamisprosessi.
Innovaation yhteiskunnallinen laadukkuus ei synny ilman monien toimijoiden yhteistyötä.
Kehittäjäverkostoon tarvitaan osapuolia, jotka varmistavat erilaisten vaadittavien
ominaisuuksien sisällyttämisen innovaatioon (kuva 3). Yleisellä tasolla ajatellen voidaan
erottaa karkeasti neljän tyyppisiä toimijoita, joiden erilaiset näkökulmat ja tarpeet on tärkeä
tunnistaa ja ottaa huomioon. Tuottajiin voivat kuulua esimerkiksi erilaiset palvelujen ja
teknologian tarjoajat. Tuottajan intressinä on tuottaa mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti
sellaisia palveluja, joita tilataan. Käyttäjiin voidaan katsoa kuuluvan paitsi loppukäyttäjät tai
hyötyjät myös innovaation tilaajat ja maksajat, jotka voivat olla eri tahoja. Käyttäjän intressi
liittyy palvelujen laatuun ja saatavuuteen, tilaajan intressi oston kustannustehokkuuteen.
Yhteiskunnallisilla toimijoilla taas tarkoitetaan niitä tahoja, joiden intressit eivät suoranaisesti
liity tarkasteltavaan kehittämishankkeeseen, mutta jotka asettavat pelisääntöjä tai ehtoja sille,
TUTKIMUSRAPORTTI
36 (49)
minkälaisia uusia toimintamalleja voidaan ottaa laajamittaiseen käyttöön. Tapauksesta
riippuen yhteiskunnallisia toimijoita voivat olla esimerkiksi valtakunnan tason poliittiset
päättäjät, erilaiset viranomaistahot, asiantuntijat tai media. Lisäksi juurruttamisessa voidaan
tarvita kehittäjiä. Kehittäjät voivat olla tutkimuslaitoksia, kehitysorganisaatioita, konsultteja
tai kehittäviä tutkijoita, jotka pyrkivät edistämään innovaation leviämistä. Juurruttamisen
perusidea on se, että eri toimijat asettavat innovaation kehittämiselle ehtoja omien
perusintressiensä mukaisesti. Siksi on tärkeää varmistaa, että kaikki tahot ovat edustettuina
tässä kehittämisvuoropuhelussa.
Juurruttaminen on pohjimmiltaan kollektiivinen oppimisprosessi. Siinä pyritään
hyödyntämään kehittämisprosessin aikana kumuloituvaa tietoa ja ymmärrystä ratkaistavasta
ongelmasta, kehitettävän innovaation ominaisuuksista sekä kehittämisen ehdoista ja
edellytyksistä. Tätä tietoa hyödyntämällä voidaan jatkuvasti uudelleenarvioida
kehittämisprosessin tavoitetilaa ja edistää kehitettävän ratkaisun yhteiskunnallista
laadukkuutta. Kehittämisprosessin aikana käydään useita oppimiskierroksia, joiden aikana
haetaan uusia, ajanmukaisia vastauksia kolmeen ydinkysymykseen: (1) miten määrittelemme
kehittämisen kohteen, (2) keiden asiantuntemusta tai hyväksymistä kehittämiseen tai
käyttöönottoon tarvitaan ja (3) mitkä ovat kunkin avaintoimijan intressit kehittämisen
lopputulokseen nähden.
Näihin kysymyksiin on löydettävä uusi, oppimiseen pohjautuva vastaus juurruttamisen
edetessä. Kehittämishankkeen aluksi on olemassa vielä hahmottumaton idea siitä konseptista,
jota kehitetään. Kun vastuuhenkilöt nimitetään kehittämään konseptia, heidän sitoutumisensa
täytyy varmistaa. Kehittämisen edetessä syntyy syvällisempi ymmärrys siitä, minkälainen
innovaation täytyy olla, ja tämä saattaa vaatia muutoksia kehittämisverkoston kokoonpanoon.
Mahdollisten uusienkin toimijoiden sitoutuminen kehittämiseen on varmistettava, ja siksi
toimijoiden tarpeet ja osallistumisen intressit on syytä selvittää. Koska on tärkeää, että
jokainen avaintoimija, uudet mukaan luettuina, pitää kehittämisen kohdetta saavuttamisen
arvoisena, konseptia on ehkä modifioitava. Näin syklinen prosessi jatkuu. (Ks. kuva 4.)
Kuva 4. Juurruttaminen oppimisen kehänä.
TUTKIMUSRAPORTTI
37 (49)
Juurruttajana toimiva osapuoli toimii lähinnä teemahaastattelujen ja työpajojen kautta.
Tavoitteena on tunnistaa innovaatioprosessin avaintoimijat ja heidän tarpeensa ja intressinsä.
Työpajoissa pyritään tunnistamaan osapuolten näkemysten yhteneväisyydet ja sitä kautta
päästä ratkaistavan ongelman syvempään ymmärtämiseen ja luottamukseen pohjautuvan
yhteistyön rakentamiseen. Juurruttajana voi toimia parhaiten sellainen taho, joka on
riippumaton suhteessa kehitettävään ratkaisuun.
Kiinnostava tutkimuksesta nouseva havainto liittyy hybriditoimijoiden eli erilaisten
välittäjätoimijoiden rooliin innovaation kantajana vaiheesta toiseen. Välittäjä rooli liittyy
nimenomaan haasteeseen linkittää niche-tason kehittämisprosesseja ja vallitsevan järjestelmän
tasolla tapahtuvia prosesseja. Tutkimus on osoittanut, että eri välittäjänä toimiva taho voi
muuttua innovaatioprosessin eri vaiheissa. Kun sopivaa toimijaa ei ole olemassa, sellainen
voidaan jopa luoda. Hybriditoimijan roolissa toimivalta organisaatiolta edellytetään
ketteryyttä, innovatiivisuutta ja uskottavuutta. Nämä organisaation ominaisuudet eivät
kuitenkaan riitä, koska hybriditoimijuus on myös vahvasti henkilösidonnaista. Olennaista on
hybriditoimijana toimivan henkilön kokemus ja työhistoria. Heillä on oltava kyky toimia
uskottavasti monilla eri foorumeilla, puhua eri alojen asiantuntijoiden kanssa ja katsoa oman
erityisosaamisalueensa ulkopuolelle. He voivat rakentaa vuoropuhelua eri toimijoiden välille,
linkittää paikallisen tason ideoita ja kokeiluja keskenään sekä yhdistellä niitä järjestelmätason
kehittämistoimenpiteisiin. (ks. Elzen ym. 2008; Kivisaari ym. 2009).
5.5 Yhteenveto
Tarkastellut lähestymistavat pohjautuvat teoreettiseen tutkimukseen, mutta leimallista niille
on pyrkimys poliittiseen relevanssiin. Ne pyrkivät tarjoamaan poliittisille päättäjille ja muille
toimijoille hyödyllisiä työkaluja kestävän kehityksen edistämiseen.
Lähestymistavat korostavat herkkyyttä tapauskohtaisille vaatimuksille ja tarpeille. Ne ovat
pikemminkin ajattelutapoja kuin konkreettisia ohjeistuksia tarjoavia menetelmiä. Ne auttavat
ymmärtämään systeemisten innovaatioiden synnyn ja levittämisprosessin luonnetta ja
tarjoavat kulmakiviä systeemiseen innovaatioon tähtäävälle toiminnalle. Tällaisia kulmakiviä
ovat ennen kaikkea toimijaverkostojen luomisen, vuorovaikutuksen, yhteisen oppimisen ja
eritasoisten prosessien linkittämisen merkitys.
Siirtymäpolitiikka on kehitetty Hollannissa, missä kulttuuri ja politiikan historia on erilainen
kuin Suomessa. Tutkimus osoittaa, ettei lähestymistavan siirtäminen ole yksioikoista, vaan se
vaatii käännöstyötä ja sopeuttamista eri oloihin (Heiskanen ym. 2009). Juurruttaminen on
saanut vahvoja vaikutteita hollantilaisesta tutkimuksesta, mutta lähestymistapa on rakentunut
suomalaisille kokemuksille.
Lähestymistavat on tarkoitettu edistämään yhteiskunnallisesti tarpeellisten innovaatioiden
levittämistä. Ne soveltuvat tilanteeseen, jossa merkittävään yhteiskunnalliseen ongelmaan
haetaan ratkaisua uusin innovatiivisin toimintamallein. Usein sellaisessa tapauksessa
ratkaisun tuottamiseen tarvitaan sekä yksityisen että julkisen sektorin palveluntuottajia, joten
tyypillisesti toimitaan yksityisen ja julkisen sektorin rajamaastossa. Tällaisessa tilanteessa
uusien ratkaisujen leviäminen ei tapahdu yksin kysynnän ohjaamana, vaan tilanne on
TUTKIMUSRAPORTTI
38 (49)
kompleksisempi. Uusien innovaatioiden leviäminen voi eri vaiheissa olla hybriditoimijoiden
varassa. Yksityisten ja julkisten toimijoiden välisen vuorovaikutuksen käynnistäminen ja
ylläpito on tyypillisesti haasteellista, ja sitä voi helpottaa juurruttamisen keinoin.
Kuvattuihin lähestymistapoihin liittyy erinäisiä haasteita. Vaarana on ensinnäkin se, että
lähdetään edistämään liian suoraviivaisesti vain yhtä ratkaisua ja siten lukitaan tilanne liian
aikaisin. On tärkeää, että uusi levitettävä innovaatio jalostuu erilaisten kilpailevien
vaihtoehtojen joukosta. Kilpailevien ratkaisujen olemassaolo on omiaan viemään kehitystä
eteenpäin. (ks. miten Weber ym muotoilevat). Käytännössä tämä on usein ollutkin
haasteellista.
Toinen ongelma liittyy siihen, että monitasoinen muutoksen malli on kehitetty historiallisen
tutkimuksen pohjalta, joissa tarkasteltavat muutokset ovat olleet vuosikymmenten mittaisia.
Näistä lähtökohdista on ymmärrettävää, ettei malliin ole kehitetty käsitteellisiä työkaluja,
joilla voitaisiin tarkastella käynnissä olevaan muutokseen liittyvää, usein herkkää
vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Juurruttamistutkimuksessa on kehitetty joitakin käsitteellisiä
työkaluja tähän tarpeeseen.
TUTKIMUSRAPORTTI
39 (49)
6. Johtopäätökset
Kaupunkiympäristön innovaatiot liittyvät tyypillisesti rakennettuun ympäristöön,
liikkumiseen, hyvinvointipalveluihin sekä tietoyhteiskunnan palveluihin. Yhteinen
ominaispiirre niille on, että niiden tuottamiseen osallistuu joukko erilaisia toimijoita – eri
alojen yrityksiä, kuntapalveluiden tuottajia, valtion viranomaisia sekä järjestökentän
organisaatioita. Kaupunkien innovaatioihin lukeutuu sekä kaupallisia innovaatioita, julkisen
sektorin palveluinnovaatioita, kansalaisyhteiskunnan uusia toimintamalleja tai yksityisen ja
julkisen sektorin yhteistyöhön pohjautuvia innovatiivisia palvelumalleja. Luonteenomaista
onkin, ettei kaupunkiympäristön innovaatioiden kehittäminen ja käyttöönotto onnistu
yksittäisen organisaation toimesta, vaan ne vaativat monipuolista yhteistyötä yli sektori- ja
toimialarajojen. Kaupunkiympäristön innovatiiviset ratkaisut ovat myös usein vahvasti
kytkeytyneitä ympäröivään tekniseen infrastruktuuriin, kuten yhdyskuntatekniikkaan,
energiaverkkoihin, liikennejärjestelmään ja tietoliikenneyhteyksiin. Tämä lisää innovaatioiden
kompleksisuutta.
6.1 Kaupunki-innovaatiot ovat luonteeltaan systeemisiä
Innovaation luonne vaikuttaa merkittävästi sen leviämisen ja skaalaamisen edellytyksiin ja
mahdollisuuksiin. Skaalautumisen kannalta merkityksellistä on erottelu autonomisiin ja
systeemisiin innovaatioihin. Autonominen innovaatio voidaan ottaa käyttöön ilman
merkittäviä muutoksia niiden käyttöympäristössä. Näin ollen niiden leviäminen ja
levittäminen on helpompaa. Systeemiset innovaatiot sitä vastoin edellyttävät monitasoisia
muutoksia ympäröivässä toimintaympäristössä: muutoksia käyttäjien toiminnassa,
organisaatioiden suunnittelu- ja työkäytännöissä, organisaatioiden välisissä yhteistyötavoissa,
teknisessä
infrastruktuurissa,
standardeissa,
ohjeissa,
määräyksissä
ja
informaatiojärjestelmissä. Systeemiset innovaatiot leviävätkin selvästi heikommin, sillä
niiden käyttöönotto edellyttää erilaisia muutoksia toimintaympäristössä ja infrastruktuureissa.
Kaupunki-innovaatioita voidaankin tässä yhteydessä luonnehtia sellaisiksi uuteen
teknologiaan pohjautuviksi palveluiksi tai organisointitavoiksi tai toimintamalleiksi, jotka on
tarkoitettu hyödynnettäviksi erityisesti kaupunkimaisessa ympäristössä. Ne ovat useissa
tapauksissa luonteeltaan systeemisiä. Ne koostuvat tyypillisesti myös useista
”osainnovaatioista”, jotka voivat liittyä palveluprosessiin, tuotteisiin, teknologiaan,
arvoketjuun ja organisointitapoihin.
Kaupunki-innovaatioiden leviämisen ja skaalaamisen osalta on huomattava, että yleinen
(poliittinen, hallinnollinen ja taloudellinen) toimintaympäristö on erilainen kuin aiemmin.
Aikaisemmin useiden kaupunkiympäristön innovaatioiden leviäminen on perustunut
hallinnollisiin ja regulatorisiin päätöksiin, kuten lainsäädäntöön tai uusien organisaatioiden ja
rahoitusmallien perustamiseen. Tällaisia innovaatioita ovat mm. historiallisiksi esimerkeiksi
nostetut neuvola, rintamamiestalo ja peruskoulu. Nykyisessä tilanteessa toimintaympäristön
moniulotteisuus, taloudelliset reunaehdot ja ongelmien monialainen luonne rajoittavat
mahdollisuuksia suoraviivaisten hallinnollisten ratkaisujen käyttämiseen.
TUTKIMUSRAPORTTI
40 (49)
Innovaation luonteen ohella myös käyttöönoton ympäristö ja sen ominaispiirteet määrittävät
prosessia. Kohdeympäristön analysointi onkin tärkeää. Levittämisen lähtökohdat ovat hyvin
erilaiset esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa innovaation oletetaan syrjäyttävän jo
olemassa olevan vakiintuneen käytännön verrattuna tilanteeseen, jossa innovaatio muodostaa
kokonaan uudenlaisen toimintatavan. Jos levittämiskohteita on useita, on tärkeää tarkastella
niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Toisaalta toimintaympäristöjen eroja voi olla vaikea nähdä
etukäteen. Näistä tekijöistä johtuen levittämisestä muodostuu käytännössä oppimisprosessi.
6.2 Skaalaaminen on vastavuoroista sopeuttamista
Systeemisten innovaatioiden skaalaamisen haastetta voidaan luonnehtia innovaation ja sen
käyttöympäristön vastavuoroiseksi sopeuttamiseksi. Siinä on kyse yhtäältä innovaation
kehittämisestä toimintakelpoisemmaksi ja sopivaksi erilaisiin tarpeisiin ja toisaalta
tarvittavien muutosten tekemisestä käyttöönottoympäristöön, jotta innovaatio voidaan ottaa
käyttöön ja saada siitä tavoitellut hyödyt irti. Tässä mielessä itse innovaation kehittäminen,
käyttöönotto ja sen skaalaaminen ovat toinen toisiinsa lomittuvia prosesseja - eivät niinkään
peräkkäisiä vaiheita. Innovaation käyttöönoton ja skaalaamisen edellytyksiä luodaan jo
kehittämisvaiheessa. Ja myös kääntäen: innovaation käyttöönotto uudessa ympäristössä ja sen
laajamittainen levittäminen edellyttävät itse innovaation jatkuvaa pienimuotoista kehittämistä.
Voidaankin sanoa, että innovaation käyttöönottoon uudessa ympäristössä sisältyy aina
jonkinasteinen paikallisen sopeuttamisen ja ”uudelleen keksimisen” prosessi.
Systeemisten innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen on nähtävä moniulotteisena
prosessina. Kysymys ei ole vain teknis-taloudellisesta muutoksesta, vaan usein samalla
muutoksesta sosiaalisella ja kulttuurisella ulottuvuudella. Siksi skaalaaminen edellyttää
oppimista ja muutoksia eri toimijoiden ja toiminnan tasoilla. Nämä seikat korostavat
muutosjohtamisen
ja
kokonaisvaltaisen
muutosstrategian
merkitystä
osana
levittämisprosesseja. Samoin jatkuva sekä varsinaisen innovaation että skaalaamisprosessin
arviointi ja monitorointi on tärkeää.
Kaupunki-innovaation kehittämiseen ja skaalaamiseen tarvitaan usein toimijoita julkiselta,
yksityiseltä ja kolmannelta sektorilta. Näiden toiminnan rationaliteetit ovat keskenään erilaisia
ja usein keskenään ristiriitaisiakin. Siksi johtaminen tällaisessa verkostossa on luonteeltaan
neuvottelevaa. On tärkeää, että osapuolet havaitsevat ja hyväksyvät toistensa erilaiset tavat
määritellä ratkaistava ongelma sekä tunnistavat toistensa erilaiset tarpeet ja intressit, koska se
auttaa syvällisemmin ymmärtämään ratkaistavan ongelman.
Innovaatiota kantavat ja edistävät toimijat voivat muuttua prosessin kuluessa ja sen kuluessa
voi myös syntyä uudenlaista toimijuutta. Paikallisten muutosagenttien lisäksi saatetaan tarvita
erilaisia välittäviä toimijoita, jotka luovat yhteyksiä eri toimijaverkostojen ja prosessien
välille.
Koska systeemisten innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen on moniulotteinen prosessi,
johon liittyy useita toimijoita ja organisaatioita yhteiskunnan eri tasoilta, on luonnollista että
innovaatiot eivät siirry ja ole levitettävissä suoraviivaisesti. Ennemmin kyseessä on pitkällä
TUTKIMUSRAPORTTI
41 (49)
aikajänteellä toteutettava, monivaiheinen ja monien eri toimijoiden tukea ja sitoutumista
edellyttävä oppimisprosessi. Innovaation käyttöönottoympäristöllä on ratkaiseva merkitys
myös skaalaamisen strategiaa valittaessa.
6.3 Miten edistää innovaatioiden skaalaamista?
Kirjallisuudesta löytyy jonkin verran käytännönläheisiä ohjeita innovaatioiden skaalaamisen
ja niiden johtamisen tukemiseksi. Parhaimmillaan ne auttavat tunnistamaan prosessin kriittiset
piirteet ja mahdolliset kompastuskivet. Ne eivät ole välineellisiä tehtävälistoja, jotka ”on
otettava huomioon prosessin legitimoimiseksi”. Pikemminkin ne luetteloivat seikkoja, joiden
avulla voidaan tukea jatkuvaa oppimista ja kehittämistä skaalausprosessin aikana.
Kaupunki-innovaation skaalaamiseen ei ole tarjottavissa kaikissa tilanteissa sovellettavia
onnistumisen reseptejä. Kirjallisuuden pohjalta olemme kuitenkin tunnistaneet piirteitä, joita
pidämme oleellisina onnistuneessa kaupunki-innovaatioiden skaalaamisessa. Tunnusomaiset
piirteet ovat levittämiseen kiinteästi kytkeytyvän vuorovaikutteisen oppimisprosessin
ytimessä. Toisin sanoen ne eivät ole mekaanisia ja prosessisista irrallisia komponentteja.
Ensimmäinen keskeinen piirre onnistuneen skaalaamisprosessin tukena on skaalaamisen
prosessin johtaminen. Johtamisessa keskeisiä elementtejä ovat tarpeiden ennakointi ja
vaikutusten ennakoiva arviointi, jonka osana on tärkeä pyrkiä tunnistamaan ja hahmottamaan
innovaation tavoiteltuja hyötyjä pitkällä aikajänteellä koko yhteiskunnan näkökulmasta. Myös
keskeisten sidosryhmien tunnistaminen ja osallistaminen on oleellinen osa johtamista.
Toinen keskeinen piirre on innovaatioiden niiden jatkuva monitorointi ja arviointi.
Prosessinaikaista arviointitietoa tarvitaan ennen kaikkea vauhdittamaan yhteistä oppimista ja
varmistamaan innovaation jatkuva pienimuotoinen kehittäminen levittämisen aikana.
Innovaatioiden vaikuttavuus ja yhteiskunnallinen laadukkuus ovat keskeisiä arvioinnin
ulottuvuuksia. Niiden osalta käyttäjien ja erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden arviot joko
koetuista tai potentiaalisista hyödyistä ja vaikutuksista ovat tärkeitä.
Kolmantena keskeisenä tekijänä on ns. hybriditoimijoiden rooli innovaation
levittämisprosessin tukena. Hybriditoimijoilla viitataan toimijoihin, jotka fasilitoivat
innovaation levittämistä vaiheesta toiseen. Hybriditoimijat tukevat innovaation kannalta
keskeisten toimijoiden sitoutumista ja osallistumista prosessiin ja luovat siten edellytyksiä
innovaation hyväksyttävyyden vahvistamiselle. Hybriditoimijalta edellytetään ketteryyttä,
innovatiivisuutta ja uskottavuutta. Hybriditoimijuus on usein hyvin henkilösidonnaista, ja
tärkeää on henkilön kokemus, toimia uskottavasti eri foorumeilla ja kyky rakentaa siltoja ja
vuoropuhelua eri toimijoiden välille.
Kaupunki-innovaatioiden levittäminen on aina kontekstisidonnaista. Siten innovaation
erityispiirteet ja käyttöönoton ympäristö määrittävät skaalaamisen prosessia.
Skaalaamisprosessi on kaksisuuntainen. Yhtäältä innovaatiota on skaalaamisen aikana
kehitettävä vastaamaan yhä paremmin ympäristön vaatimuksiin ja toisaalta ympäristöä on
pyrittävä muokkaamaan siten, että innovaatiota pystyttäisiin mahdollisimman helposti
hyödyntämään. Innovaation esteiden tunnistaminen ja madaltaminen samoin kuin innovaation
TUTKIMUSRAPORTTI
42 (49)
hyväksyttävyyden varmistaminen ovat tärkeässä roolissa. Osallistavat ja yhteistä oppimista
tukevat toimintatavat sekä innovaation yhteensopivuus vallitseviin että tuleviin poliittisiin
hankkeisiin kuten esimerkiksi lakivalmisteluun tukevat innovaation hyväksyttävyyden
vahvistamista.
Viidentenä tekijänä, jolla uusien toimintatapojen synnyttämiseen tai niiden levittämiseen
voidaan vaikuttaa, on politiikkatoimenpiteet kuten säädökset, hankinnat ja kaavoitus.
Kaupungeilla itsellään on erittäin tärkeä rooli innovatiivisten ratkaisujen levittämisessä.
Kaupungit voivat ottaa uusia toimintamalleja käyttöön palvelutuotannossaan. Ne voivat myös
kaavoituksella ja hankinnoilla vaikuttaa suoraan uusien ratkaisujen kysyntään. Lisäksi
kaupungit voivat levittää tietoa parhaista käytännöistä ja siten madaltaa kynnystä
käyttöönotolle. Kaupunkien omistamat liikelaitokset ja yhtiöt myös osaltaan toteuttavat
kaupungin strategiaa, ja niiden päätöksiin on mahdollista vaikuttaa omistajaohjauksen
keinoin. Toimintaympäristön moniulotteisuudesta ja ongelmien monialaisesta luonteesta
johtuen suoraviivaiset hallinnolliset ratkaisut eivät kuitenkaan ole riittävä keino kaupunkiinnovaatioiden levittämiseksi. Systeemiset innovaatiot edellyttävät levitäkseen monitasoisia
muutoksia ja niitä tukevia keinoja koko toimintaympäristössä.
6.4 Erityyppisten kaupunki-innovaatioiden skaalaaminen
Edellä on argumentoitu, että kaupunkiympäristön innovaatiot ovat usein luonteeltaan
systeemisiä. Niiden laajamittainen käyttöönotto ja leviäminen ovat silloin riippuvaisia useiden
toimijoiden päätöksistä. Kaupunkien, yritysten, valtion, järjestöjen ja kansalaisten päätökset ja
toiminta
ratkaisevat,
muodostuuko
uudesta
palvelusta
tai
toimintamallista
kaupunkiympäristöä muuttava voima. Levittämisen ja skaalaamisen kannalta on tärkeää
tunnistaa, millä toimijoilla verkostoissa on keskeinen rooli innovaation käyttöönoton
toteuttamisessa. Portinvartijan ja veturin rooleissa olevia toimijoita ovat tyypillisimmin
kaupungit ja yritykset, mutta toisinaan myös valtion viranomaiset ja järjestöt.
Innovaatioiden levittämisen ja skaalaamisen edistämiseen sopivia keinoja voidaan jäsentää
sen mukaan, missä määrin kyseessä on kaupallisesta ja missä määrin julkisen sektorin
toiminnan piiriin lukeutuvasta ratkaisusta tai toimintamallista. Ensimmäinen tyyppi on
yrityksen kaupallistama tuote tai palvelu, joka leviää ja skaalautuu yrityksen kaupallisen
intressin ajamana periaatteessa tehokkaasti. Yrityksellä on liiketoiminnallinen motiivi myydä
tuotetta uusille asiakkaille ja siten levittää sitä uusiin käyttökohteisiin. Käytännössä
kaupunkiympäristön toimivuutta ja palveluja parantavat tuotteet ja palvelut eivät usein
kuitenkaan leviä helposti, sillä toimintaympäristö on yksityiskohtaisesti säädeltyä laeilla,
määräyksillä ja kaavoituksella. Säännelty toimintaympäristö rajaa innovatiivisten ratkaisujen
käyttöönottoa. Uuden tuotteen menestys on usein riippuvaista myös sen kytkeytymisestä
ympäröivään infrastruktuuriin. Esimerkiksi alueellisen jäteputkijärjestelmän käyttöönotto
uudella asuinalueella saattaa edellyttää, että asemakaavassa on annettu määräys kiinteistöjen
liittämisestä järjestelmään.
Monet kaupunkiympäristön kaupallisista innovaatioista muodostuvat palvelusta, jotka
edellyttävät yritysten keskinäisen yhteistyön organisointia. Yritysten on luotava
arvoverkoston yhteinen liiketoimintakonsepti, joka mahdollistaa kunkin osapuolen
TUTKIMUSRAPORTTI
43 (49)
onnistuneen liiketoiminnan. Tämän aikaansaaminen on tavallisesti vaativa prosessi, sillä
erilaisia liiketoiminnallisia, oikeudellisia ja teknisiä lähtökohtia on tarpeen sovittaa
taidokkaasti yhteen.
Kaupungit voivat edistää yritysten kehittämien innovatiivisten ratkaisujen käyttöönottoa esim.
asettamalla siihen ohjaavia tavoitteita kaavoituksessa. Myös innovatiivisten ratkaisujen
hankinnat ovat tärkeitä, sillä niiden kautta muodostuu suoraa kysyntää uusille ratkaisuille.
Muita valtion ja kaupunkien vaikutuskeinoja kaupallisten innovaatioiden leviämisen
vauhdittamiseen ovat mm. kokeiluympäristöjen luominen, jossa uusia ratkaisuja voidaan
demonstroida ja niiden toimivuutta todentaa mahdollisimman todenmukaisissa ympäristöissä.
Myös erilaisilla arviointi- ja sertifiointityökaluilla voidaan vauhdittaa innovaatioiden hyötyjen
osoittamista tavalla, joka vähentää potentiaalisten käyttäjien kokemaa epävarmuutta uuden
ratkaisun riskeistä.
Toinen varsin erilainen kaupunki-innovaation tyyppi on julkisen sektorin palveluinnovaatio.
Kyseessä on uudenlainen palvelu tai palveluprosessi, joka tehostaa kaupungin palvelua tai
parantaa merkittävästi sen laatua ja vaikuttavuutta. Merkittäviä parannuksia aikaansaavat
julkisen sektorin palveluinnovaatiot ovat tyypillisesti uudenlaisia konsepteja, jotka ylittävät
sektorirajat hallinnon sisällä sekä linkittävät niihin ehkä uudenlaisia toimijoita (esim.
järjestöjä). Johtuen perinteisiä hallinnollisia siiloja rikkovasta luonteesta johtuen tällaisen
innovaation leviämisen kannalta keskeistä on moniammatillisen yhteistyön rakentaminen ja
ammattiryhmien hyväksynnän saaminen uudistukselle. Keskeistä muutoksen aikaansaamiselle
on uudistusprosessin johtaminen. Tarvitaan toimijoita, jotka kykenevät uskottavasti
toimimaan muutosagentteina ja toteuttamaan muutosprosessin johtamista.
Kun kyseessä on pääasiassa julkisen sektorin piirissä kehitetty innovatiivinen palvelumalli, ei
sen levittämiseen liity sellaisia suoria kaupallisia intressejä (esim. immateriaalioikeuksia),
jotka estäisivät mallin vapaan kopioinnin ja levittämisen useisiin käyttökohteisiin. Tämä tuo
tiettyjä vapausasteita levittämiseen ja skaalaamiseen. Kaupallisen intressin puuttuessa
puuttuvat kuitenkin myös vahvat taloudelliset kannustimet innovaation levittämiseen.
Kaupunkiorganisaatiolla itsellään ei tavallisesti ole mahdollisuuksia ryhtyä suoranaisesti
kehittämään muiden kaupunkien palveluprosesseja. Innovaation levittämisen kannalta
keskeisiä toimijoita ovatkin järjestöt ja erilaiset ammatilliset verkostot, jotka voivat välittäjinä
ja uusien toimintamallien levittäjinä.
Julkisen sektorin palveluinnovaatioiden leviämisen kannalta tärkeäksi on osoittautunut uuden
palvelun hyötyjen huolellinen ja kokonaisvaltainen arviointi. Palveluiden uudelleen
organisointi saa aikaan erilaisia vaikutuksia eri osapuolten toiminnassa. Uuden toimintamallin
käyttöönotosta seuraavat hyödyt, kustannukset ja riskit näyttäytyvät osapuolille erilaisina.
Tärkeää on tehdä arviointi, jolla kyetään osoittamaan mallin kokonaishyödyt käyttäjien ja
yhteiskunnan kannalta.
Uuden palvelumallin omaksuminen ja käyttöönotto on viime kädessä oppimisprosessi, jossa
vallitsevia toimintatapoja muutetaan, mutta jossa myös uutta palvelumallia mukautetaan
uuteen käyttökohteeseen sopivaksi. Tätä kollektiivista oppimista voidaan tukea
muodostamalla tarvittavia tukiprosesseja (esim. vertaiskehittäminen) ja rakentamalla
virikkeellisiä oppimisympäristöjä (esim. ”palvelukehityslaboratoriot”).
TUTKIMUSRAPORTTI
44 (49)
Kolmas kaupunki-innovaatioiden tyyppi on konsepti, joka kytkee julkisen ja yksityisen
sektorin toimijat yhteen uudenlaisen palvelun tuottamiseksi. Kaupunkien palvelutuotannon
avaaminen ja palveluiden ulkoistaminen ovat luoneet mahdollisuuksia tämän tyyppisten
innovaatioiden syntymiselle. Niitä on löydettävissä sekä rakennetun ympäristön ja
infrastruktuuripalveluiden että hyvinvointipalveluiden alueelta. Keskeistä niissä on julkisten
ja yksityisten voimavarojen yhdistäminen tavalla, joka perustuu tarkoituksenmukaiseen
työnjakoon hyödyntäen kunkin toimijan tyypillisiä vahvuuksia.
Erilaisia palveluita integroivat tietopalvelut ovat esimerkkejä tästä innovaatiotyypistä. Niitä
on kehitetty terveydenhuollon (esim. palvelutori), ympäristöpalveluiden (esim. Envitori) sekä
liikenteen (esim. älyliikenteen monipalvelumalli) piirissä. Yhteistä malleille on, että ne
kokoavat tietoa yksityisiltä ja julkisilta tiedontuottajilta ja jalostavat sen monipuoliseksi
palvelukokonaisuudeksi loppukäyttäjille. Esimerkiksi liikenteen palveluissa voidaan tuottaa
tietoa mm. liityntäpysäköinnistä, joukkoliikenteen jatkoyhteyksistä ja tietöistä. Vaikka
loppukäyttäjälle tällainen palvelu parhaimmillaan näyttäytyy yksinkertaisena ja
helppokäyttöisenä ratkaisuna, sen tuottamiseksi saatetaan tarvita varsin kompleksinen
erilaisten toimijoiden tietoja integroiva sähköinen alusta. Tämän toteuttamiseksi tarvitaan
teknisten rajapintojen määrittelyä. Sen lisäksi tärkeää on löytää verkostossa toimivien
toimijoiden kesken yhteinen toimintamalli, jonka avulla yksityiset yritykset voivat toteuttaa
taloudellisesti kannattavaa liiketoimintaa ja julkiset organisaatiot toteuttaa yhteiskunnallisia
palvelu- ja vaikuttavuustavoitteitaan.
Kaupungeilla on motiivi edistää sellaisten kaupallisten innovaatioiden käyttöönottoa, jotka
parantavat kaupunkirakenteen ja palveluiden toimivuutta. Kaupunkien ja julkisen sektorin
käsiä sitovat kuitenkin julkisia hankintoja koskeva lainsäädäntö ja markkinatoimijoiden
tasapuolisen kohtelun vaatimukset. Yksittäisen yrityksen tuotteen suosiminen ei tavallisesti
ole näistä syistä johtuen perusteltua. Kaupunkien tulisikin kyetä määrittelemään
palvelutarpeet ja hyödyt sellaisella tasolla, joka mahdollistaa myös vaihtoehtoisia ratkaisuja
tarjoavien yritysten pääsyn kilpailuun. Palvelutarpeiden määrittely toiminnallisuuksina,
hyötyinä tai vaikuttavuustavoitteina, jotka eivät perustu yksittäisen yrityksen teknologiaan tai
ratkaisuun, mahdollistavat vaihtoehtoisten ratkaisujen hyödyntämisen. Mikäli uusi tuote tai
palvelu vastaa yhteiskunnallisiin palvelutarpeisiin, voidaan tällaista ratkaisua perustellusti
edistää säädösten, määräysten ja kaavasuunnittelun avulla sekä kaupungin suorittamissa
hankinnoissa. Kilpailunäkökulmasta katsoen onkin tärkeää, että palvelutarpeet määritellään
siten, että ne eivät niinkään ota kantaa yksittäisten tuotteiden tai palveluiden tekniseen
sisältöön, vaan määritellään toiminnallisina hyötyinä.
Julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita yhteen kytkevän innovaation levittäminen lienee
kaikkein
haastavin
innovaatiotyyppi.
Käyttökohteen
vaihtuessa
usein
myös
yhteistyöverkoston koostumus muuttuu jossain määrin, mikä muuttaa toimijoiden rooleja
yhteisessä toimintamallissa. Esimerkiksi aluekehittämiskohteen maanomistussuhteet saattavat
erota merkittävästi eri kohteissa. Uuden yhdyskuntateknisen ratkaisun käyttöönottoon sopivat
prosessit saattavat erota huomattavasti toisistaan riippuen siitä, onko kohde kaupungin
kokonaan omistama vai koostuuko se useiden maanomistajien omistuksista. Erilaisissa
kohteissa tarvitaan erilaisia innovaation levittämis- ja skaalaamisstrategioita. Uusien
TUTKIMUSRAPORTTI
45 (49)
ratkaisujen räätälöinti kuhunkin kohteeseen hankaloittaa mallien levitettävyyttä. Tärkeää on
kokonaismallin konseptointi tavalla, joka sallii paikallisten variaatioiden huomioimisen.
Kuvatut kolme kaupunki-innovaatioiden tyyppiä ovat yleistettyjä tyypittelyjä, joiden
keskeinen ero liittyy julkisen sektorin ja yritysten osuuteen relevanttien toimijoiden joukosta.
On kuitenkin huomattava, että innovaatioiden luonne voi hyvin myös muuttua prosessin
kuluessa. Julkisen sektorin piirissä kehitetyn palveluinnovaation levittäminen voidaan
esimerkiksi antaa tehtäväksi kaupalliselle yritykselle. Tyypittelyä ei siis ole tarkoitettu
tulkittavaksi kategorisesti, vaan käytettäväksi apuvälineenä sopivan levittämis- ja
skaalaamisstrategian löytämiseksi erilaisiin tapauksiin ja tilanteisiin.
TUTKIMUSRAPORTTI
46 (49)
Lähdeluettelo
Aro, Timo, Kuoppala, Mikko & Mäntyneva, Päivi (2004) Hyvästä paras. Jaettu
kehittämisvaustuu ESR-projekteissa. Hyvät käytännöt käsikirja. Työministeriö.
Arnkil, Robert (2009) In search of missing links in disseminating good practice –
Experiences of a work work reform programme in Finland. Int. journal of action research
4(1-2), 39-61
Arnkil, Tom Erik, Seikkula, Jaakko & Arnkil, Robert (2005) Hyvien käytäntöjen
tutkittavuudesta, siirrettävyydestä ja jatkuvuudesta. Yhteiskuntapolitiikka 70(2005):6
Arrowsmith, James, Sisson, Keith & Marginson, Paul (2004) What can ‘benchmarking’
offer the open method of coordination? Journal of European Public Policy 11:2, 311-328.
Beise, M. 2004. Lead markets: country-specific drivers of the global diffusion of innovations.
Research Policy 33, 997-1018.
Berry, F., Berry, W. 1999. Innovation and diffusion models in policy research. In Sabatier, P.
(ed.), Theories of the policy process. Westview, Boulder.
Byosiere, P. Luethge, D.J., Vas, A., Paz Salmador, M. 2010. Diffusion of organisational
innovation: knowledge transfer through social networks. International Journal of Technology
Management 49 (4), 401-420.
Consoli, D. 2008. Co-evolution of capabilities and preferences in the adoption of new
technologies. Technology Analysis & Strategic Management 20 (4), 409–425.
Cooley, L. & Kohl. R. (2006): Scaling up – From Vision to Large-scale Change. A
management framework for practitioners. Management systems international, Washington
DC.
Dalpe, R. 1994. Effects of government procurement on industrial innovation. Technology in
Society 16 (1), 65-83.
Damsgaard, J., Lyytinen, K. 1998. Contours of diffusion of electronic data interchange in
Finland: overcoming technological barriers and collaborating to make it happen. Journal of
Strategic Information Systems 7, 275-297.
Denis, J.-L., Hébert, Y., Langley, A., Lozeau, D., Trottier, L.-H. 2002. Explaining diffusion
patterns for complex health care innovations. Health Care Management Review 27 (3), 60-73.
DiMaggio, P., Powell, W. 1983. The iron cage revisited: institutional isomorphism and
collective rationality in organizational fields. American Sociological Review 48, 147-160.
Elzen, B., Leeuwis, C. & van Mierlo, B. 2008. Anchorage of Innovations: Assessing Dutch
efforts to use the greenhouse effect as an energy source. Article submitted to Research Policy.
Fichman, R. 2000. The diffusion and assimilation of information technology innovations.
R.W. Zmud (Ed.) Framing the domains of IT management: projecting the future. Pinnaflex
Educational Resources, Cincinnati.
TUTKIMUSRAPORTTI
47 (49)
Fichman, R. 2004. Going beyond the dominant paradigm for information technology
innovation research: emerging concepts and methods. Journal of the AIS 5 (8).
Fitzgerald, L., Ferlie, E., Wood, M., Hawkins, C. 2002. Interlocking interactions, the
diffusion of innovations in health care. Human Relations 55 (12), 1429-1449.
Geels, F. 2002. Technological transitions as evolutionary reconfiguration processes: a multilevel perspective and a case-study. Research Policy 31, 1257-1274.
Gilson, L. & Schneider, H. (2010): Commentary. Managing scaling up: what are the key
issues? Health Policy and Planning 2010; 25: 97-98.
Gopalakrishnan, S., Bierly, P. 2001. Analyzing innovation adoption using a knowledge-based
approach. Journal of Engineering and Technology Management. 18, 107-130.
Hakulinen, Antti & Niemi, Heidi (2008) Hyvät käytännöt. Teoksessa Hakulinen, Antti &
Niemi, Heidi (toim) Hyvät käytännöt kestäviksi vaikutuksiksi. Jyväskylän
ammattikorkeakoulun julkaisuja 83.
Hall, B. 2006. Innovation and diffusion. Teoksessa Oxford handbook of innovation. Oxford
University Press, Oxford.
Hancock, J. (2003): Scaling Up the Impact of Good Practices in Rural Development: A
Working Paper to Support Implementation of the Word Bank’s Rural Development Strategy.
Report No. 26031. Word Bank.
Hartley, J. 2008. The innovation landscape for public service organizations. In Hartley, J.,
Donaldson, C., Skelcher, C., Wallace, M. (eds.) Managing to improve public services.
Cambridge University Press, Cambridge.
Hartmann, A. & Linn, J.F. (2008): Scaling up. A framework and lessons for development
effectiveness from literature and practice. Wolfensohn center for development. Working
papers 5. Brookings.
Heiskanen, E., Kivisaari S., Lovio, R. & Mickwitz, P. 2009. Designed to Travel? Transition
Management Encounters Environmental and Innovation Policy Histories in Finland. Policy
Sciences: Special issue “ Designing long-term policy” 42:3, 409-427.
Hoogma, R., Weber, M. & Elzen, B. 2005. Integrated Long-term Strategies to induce regime
shifts to sustainability. In Weber, M. & Hemmelskamp J. (eds) Towards Environmental
Innovation Systems, Part Three, 209-236.
Hughes, T. 1987. The evolution of large technological systems. In W.E. Bijker, T.P. Hughes,
and T. Pinch, editors, The social construction of technological systems, pages 51-82. The MIT
Press, Cambridge, Massachusetts.
Kale, S., Arditi, D. 2010. Innovation diffusion modeling in the construction industry. Journal
of Construction Engineering and Management 3 (1), 329-340.
Katz, M., Shapiro, C. 1986. Technology adoption in the presence of network externalities.
Journal of Political Economy 94 (4), 822-841.
Kemp, R. 1994, Technology and the transition to environmental sustainability: the problem of
technological regime shifts. Futures 26:10, 1060-1076.
TUTKIMUSRAPORTTI
48 (49)
Kivisaari, S., Kokkinen, L., Lehto, J. & Saari, E. 2009. Sosiaali- ja terveydenhuollon
systeemisen innovaation johtaminen. Kahden tapaustutkimuksen opetuksia. VTT Tiedotteita
2504.
Kivisaari S., Lovio R., Väyrynen E. 2004. Managing experiments for transition. Examples
of societal embedding in energy and health care sectors. Teoksessa Boelie Elzen, Frank
Geels and Ken Green (eds) book "System Innovation and the Transition to Sustainability:
Theory, Evidence and Policy". Cheltenham: Edward Elgar Publishing .
Korhonen, Satu & Julkunen, Ilse (2007) Vuorovaikutuksella vaikuttavuuteen. Sosiaalialan
hyvät käytännöt työn kehittämisen ja ohjaamisen välineenä. Hyvät käytännöt –ohjelman
loppuraportti. Stakes 17.12.2007.
Lovio, R. & Kivisaari , S. 2010. Julkisen sektorin innovaatiot ja innovaatiotoiminta. Katsaus
kansainväliseen kirjallisuuteen. VTT Tiedotteita 2540.
Mangham, L.J. & Hanson, K. (2010): Scaling up in international health: what are the key
issues? Health Policy and Planning 2010; 25: 85-96.
Mansuri, G. & Rao V. (20049: Community-Based and Driven Development: A critical
Review. Policy research working paper series No. 3209 World Bank.
March, J. 1988. Decisions and organizations. Blackwell, Cambridge.
McCannon, C.J. & Berwick, D.M. & Massoud, M.R. (2007). Commentary: The Science of
Large-Scale Change in Global Health. JAMA, October 24/31, 2007 – Vol. 298, No. 16.
Mickwitz, P., Hyvättinen, H., Kivimaa, P. 2008. The role of policy instruments in the
innovation and diffusion of environmentally friendlier technologies: popular claims versus
case study experiences. Journal of Cleaner Production 16 (1), 162-170.
Newell, Sue, Linda Edelman, Harry Scarbrough, Jacky Swan and Mike Bresnen (2003)
'Best practice' development and transfer in the NHS: the importance of process as well as
product knowledge. Health Serv Manage Res 2003;16:1-12.
Nieminen Mika. 2011. Kompleksiset sosiotekniset järjestelmät ja systeemisen muutoksen
suuntaaminen. Käsikirjoitusluonnos 7.1.2011.
O'Dell, Carla C Jackson Grayson (1998) If only we knew what we know: Identification and
transfer of internal best practices. California Management Review; 40, 3; Spring 1998
Radaelli, Claudio M. (2004) The diffusion of regulatory impact analysis - Best practice or
lesson-drawing? European Journal of Political Research, Volume 43, Number 5, August
2004 , pp. 723-747(25)
Robb-McCord, J. & Voet, W. (2003): Scaling up practices, tools and approaches in the
maternal and neonathal health program. United States Agency for International Development.
JHPIEGO/MNH Program.
Robertson, M., Swan, J. and Newell, S. 1996. The role of networks in the diffusion of
technological innovation. Journal of Management Studies, 33 (3), 333–359.
Rogers, E. 1983. Diffusion of innovations. Third edition. The Free Press, New York.
Rogers, E. (1995): Diffusion of Innovations. New York, Free Press.
TUTKIMUSRAPORTTI
49 (49)
Rolfstam, M., Phillips, W., Bakker, E. 2009. Public Procurement of Innovation Diffusion:
Exploring the Role of Institutions and Institutional Coordination. Lund University, Lund.
Rosenberg, N. 1976. Perspectives on technology. Cambridge University Press, Cambridge.
Simmons, R & Fajans, P & Ghiron, L. (eds.) (2006): Scaling up health service delivery: From
pilot Innovations to Policies and Programmes. Geneva, WHO.
Simmons, R. & Shiffmann, J. (2007): Scaling Up Reproductive Health Service Innovations: A
framework for action. In Simmons R. et al. (eds.) Scaling Up Health Service Delivery: From
pilot Innovations to Policies and Programmes. Geneva, WHO.
Smith, A., 2007. Translating Sustainabilities between Green Niches and Socio-Technical.
Technology Analysis & Strategic Management 19:4, s. 427.450.
Stakes (2006) Tietopankki hyvien käytäntöjen tueksi -kalvoesitys. Sosiaali- ja terveysalan
tutkimus- ja kehittämiskeskus.
Strang, David & Macy, Michael (2001) In search of excellence. American Journal of
Sociology 107:1.
Swan, J., Newell, S., Robertson, M. 2000. The diffusion, design and social shaping of
production management information systems in Europe. Information Technology & People
13 (1).
Taylor, J., Levitt, R. 2004. A new model for systemic innovation diffusion in project-based
industries. CIFE Working Paper #WP086, Stanford University.
THL (2011) www.thl.fi
Uvin. P. (1995): Fighting Hunger at the Grassroots: Paths to Scaling Up. World Development,
Vol 23, No 6, pp. 927-939. Elsevier Science.
Uvin. P. (1995): Fighting Hunger at the Grassroots: Paths to Scaling Up. World Development,
Vol 23, No 6, pp. 927-939. Elsevier Science.
Uvin, P. & Miller, D. (1996): Paths to scaling up: Alternative strategies for local
governmental organisations. Human Organisation 55 (3): 344-534.
Uvin, P. & Jain, P.S. & Brown, L.D. (2000): Think Large and Act Small: Toward a New
Paradigm for NGO Scaling Up. World Development Vol. 28, pp. 1409-1419, 2000. Elsevier
Science.
Van der Vooren, A., Alkemade, F. 2010. The diffusion of infrastructure dependent
technologies. DRUID-DIME Academy Winter 2010 Conference.
Väyrynen Erja, Kivisaari Sirkku & Lovio Raimo. 2002. Ilmastomyötäisten innovaatioiden
juurruttaminen. VTT Tiedotteita 2175.
Väyrynen, E. 2010. Towards an innovative process of networked development for a new
urban area: Four theoretical approaches. Helsinki University of Technology. Studies in
Architecture. 2010/43. Espoo.
Weber, M. Hoogma, R., Lane B. & Schot, J. 1999. Experimenting with Sustainable Transport
Innovations. A workbook for strategic niche management. Seville
TUTKIMUSRAPORTTI
50 (49)
Weber, M. & Dorda, A. 1999. Strategic niche management: a tool for the market introduction
of new transport concepts and technologies. IPTS report 31: 20-31.
Wejnert, B. 2002. Integrating models of diffusion of innovations. Annual Review of
Sociology 28, 297-326.
Yoo, Y., Lyytinen, K., Yang, H. 2005. The role of standards in innovation and diffusion of
broadband mobile services: The case of South Korea. Journal of Strategic Information
Systems 14, 323–353.