docKaupunki-innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen
download 
Report Transcription
Kaupunki-innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen
Kaupunki-innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen Ville Valovirta, Antti Pelkonen, Sirkku Kivisaari, Kirsi Hyytinen Toukokuu 2011 TUTKIMUSRAPORTTI 2 (49) Raportin nimi Kaupunki-innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen Asiakkaan nimi, yhteyshenkilö ja yhteystiedot Asiakkaan viite Ympäristöministeriö, Peter Fredriksson Projektin nimi Projektin numero/lyhytnimi Kaupunki-innovaatiot Raportin laatija(t) Sivujen/liitesivujen lukumäärä Ville Valovirta, Antti Pelkonen, Sirkku Kivisaari, Kirsi Hyytinen Avainsanat Raportin numero Innovaatiot, kaupunkikehitys Tiivistelmä Selvityksessä tarkastellaan kaupunkiympäristön innovaatioiden leviämistä ja skaalaamista laajempaan käyttöön. Energiatehokas yhdyskunta, joustavat liikkumisen palvelut, toimiva asuinympäristö sekä korkealaatuiset hyvinvointipalvelut ovat tavoitteita, joihin kaupungit pyrkivät löytämään uusia innovatiivisia ratkaisuja kehitystoiminnan ja kokeilujen avulla. Haasteeksi on osoittautunut, että kaupunkiympäristön innovaatioiden on havaittu leviävän huonosti uusiin soveltamiskohteisiin. Selvityksessä tehdään katsaus kansainväliseen ja kotimaiseen aineistoon innovaatioiden leviämistä ja skaalautumista käsittelevästä tutkimuksesta ja esitetään katsauksen pohjalta johtopäätöksiä kaupunkiympäristön innovaatioiden käyttöönoton vauhdittamiseksi. Luottamuksellisuus Julkinen Espoo VTT:n yhteystiedot Ville Valovirta, asiakaspäällikkö, [email protected] Jakelu VTT:n nimen käyttäminen mainonnassa tai tämän raportin osittainen julkaiseminen on sallittu vain VTT:ltä saadun kirjallisen luvan perusteella. TUTKIMUSRAPORTTI 3 (49) Sisällysluettelo 1. Johdanto.................................................................................................................5 2. Innovaatioiden leviäminen ja käyttöönotto..............................................................6 3. Hyvien käytäntöjen ja toimintamallien levittäminen...............................................12 4. Innovaatioiden ja palvelukokeilujen skaalaaminen ...............................................19 5. Sosio-teknisen järjestelmän muutos ja innovaatioiden juurruttaminen .................29 6. Yhteenveto ...........................................................................................................38 Lähdeluettelo .............................................................................................................46 TUTKIMUSRAPORTTI 4 (49) TUTKIMUSRAPORTTI 5 (49) 1. Johdanto Monet tämän hetken tärkeistä yhteiskunnallisista haasteista liittyvät kaupunkiympäristöihin ja kaupungeissa tarjolla oleviin palveluihin. Energiatehokas yhdyskunta, joustavat liikkumisen palvelut, toimiva asuinympäristö sekä korkealaatuiset hyvinvointipalvelut ovat tavoitteita, joihin kaupungit pyrkivät löytämään uusia innovatiivisia ratkaisuja kehitystoiminnan ja kokeilujen avulla. Kaupunkiympäristön kehittämistarpeet muodostavat myös suuren potentiaalin innovatiivisiin teknologioihin ja palveluihin pohjautuvalle kaupalliselle liiketoiminnalle. Haasteeksi on osoittautunut, että kaupunkiympäristön innovaatioiden on havaittu leviävän huonosti uusiin soveltamiskohteisiin. Lupaavatkaan palvelukonseptit eivät usein siirry automaattisesti uusiksi käytännöiksi, vaan monet niistä jäävät paikallisiksi ratkaisuiksi vailla laajempia hyötyjä ja vaikutuksia. Kehittämistoimintaan käytetyt panokset eivät näin ollen kykene aikaansaamaan yhteiskunnan kannalta toivottua kaupunkien uudistumista. Innovaatioiden hidas käyttöönotto rajoittaa myös uuden yritystoiminnan muodostumista ja elinkeinotoiminnan uudistumista, mikäli uusia palveluita ei kyetä menestyksellisesti kaupallistamaan. On tarpeen löytää lähestymistapoja vauhdittaa kaupunki-innovaatioiden leviämistä ja skaalaamista laajempaan mittakaavaan. Tässä selvityksessä kartoitetaan kaupunkiympäristölle tyypillisten innovaatioiden leviämiseen ja käyttöönottoon liittyvää tutkimustietoa sekä niiden edistämiseen soveltuvia lähestymistapoja. Selvitys on toteutettu osana Helsingin metropolialueen kaupunkien, kuntien ja valtion toteuttamaa kaupunki-innovaatiot-ohjelmaa. Ohjelman tavoitteena on vauhdittaa lupaavien kaupunki-innovaatioiden leviämistä ja käytäntöön viemistä sekä kehittää menetelmiä niiden systemaattiseksi edistämiseksi. Selvityksessä tehdään katsaus kansainväliseen ja kotimaiseen aineistoon innovaatioiden leviämistä ja skaalautumista käsittelevästä tutkimuksesta. Relevantteja näkökulmia ovat mm. innovaatioiden leviäminen (diffuusio), hyvin toimintamallien levittäminen, palvelukokeilujen skaalaaminen ja sosio-teknisten järjestelmien uudistuminen. Erityinen huomio kohdistetaan tutkimukseen, jossa on tarkasteltu innovaatioiden käyttöönottoa rakennetun ympäristön, infrastruktuurin, hyvinvointipalveluiden sekä tietoyhteiskuntapalveluiden alueilla. Selvitys kokoaa yhteen tietoa eri lähteistä. Tavoitteena ei ole ollut tehdä systemaattista tieteellistä kirjallisuuskatsausta, vaan tunnistaa käytännön kehittämistyön kannalta keskeisiä näkökulmia, jotka auttavat jäsentämään kehitystyössä tarvittavia käsitteitä ja lähestymistapoja. TUTKIMUSRAPORTTI 6 (49) 2. Innovaatioiden leviäminen ja käyttöönotto Innovaatioiden leviämistä eli diffuusiota on tutkittu laajasti viime vuosikymmeninä. Varhaisimmat tutkimukset kohdistuivat mm. uusien viljely- ja kasvatusmenetelmien käyttöönottoon maataloudessa, opetusmenetelmien leviämiseen koulutuksessa sekä kansanterveyttä edistävien lääkkeiden ja hoitokäytäntöjen leviämiseen (Rogers 1983). Valtaosa tästä tutkimuksesta pohjautui sosiologian ja viestinnän tutkimuksen näkökulmiin, joissa innovaation leviämistä on tarkasteltu viestinnän näkökulmasta. Varhaisissa diffuusiomalleissa toistuu eri muodoissaan innovaatioiden käyttöönoton etenemistä kuvaava S-käyrä: käyttöönotto alkaa hitaasti harvalukuisten edelläkävijäkäyttäjien toimesta, etenee seuraavassa vaiheessa kiihtyen kun enemmistö käyttäjistä omaksuu innovaation ja lopuksi jälleen hidastuu viimeisten käyttöönottajien kohdalla (esim. Rogers 1983). Leviämiseen vaikuttaa kaksi keskeistä tekijää: ensinnäkin tieto uudesta innovaatiosta leviää epätasaisesti. Toiseksi innovaatioiden käyttäjillä on erilaisia odotuksia sen hyödyistä, mikä aiheuttaa epätasaisen jakautumisen käyttöönoton nopeudessa (Hall 2006). Uuden teknologian osalta on jo pitkään havaittu leviämisnopeuden laajat vaihtelut eri toimialoilla ja teknologioissa (Rosenberg 1972). Perinteisen innovaatioiden leviämistutkimuksen rajoitteena on ollut, että se on keskittynyt pitkälti tarkkailemaan innovaatioiden leviämiseen vaikuttavia tekijöitä yksilöiden tasolla. Tämä on nähty haasteeksi, sillä merkittävä osa innovaatioiden leviämisestä tapahtuu organisaatioissa ja organisaatioverkostoissa, joissa päätöksenteko innovaatioiden käyttöönotosta on kollektiivinen prosessi. Monet innovaatioista ovat lisäksi kompleksisia tuotteita, järjestelmiä tai toimintamalleja, joiden käyttöönotto riippuu muiden toimijoiden päätöksistä. Innovaatioilla on usein erilaisia vaikutuksia eri toimijaryhmiin, joiden näkemykset ja intressit eivät suinkaan automaattisesti ole samansuuntaisia. Tässä luvussa tarkastellaan innovaatioiden leviämistä ensisijaisesti näkökulmista, jotka liittyvät organisaatioiden sekä yhteistyöverkostojen tasolla tapahtuvaan leviämiseen. Näkökulmia ovat erityisesti uuden teknologian käyttöönotto (mm. Hall 2006), organisatoristen innovaatioiden leviäminen (mm. Byosiere ym. 2001) sekä palveluinnovaatioiden leviäminen (mm. Fitzgerald ym. 2002). Vähemmälle huomiolle jätetään kuluttajamarkkinoille suunnattujen tuotteiden leviämisen dynamiikka. 2.1 Innovaation suhteellinen etu Keskeinen innovaation käyttöönottoon vaikuttava tekijä on toimijan kokema suhteellinen etu innovaatiosta. Toimijat arvioivat, missä määrin uusi ratkaisu on parannus olemassa oleviin ratkaisuihin verrattuna (Rogers 1983, Wejnert 2002). Tähän arvioon vaikuttaa hyötyjen ja kustannusten välinen suhde. Uuden teknologian käyttöönottoon liittyy sekä suoria että epäsuoria kustannuksia. Suorat kustannukset liittyvät tuotteen tai järjestelmän hankintakustannuksiin sekä käyttöönoton edellyttämään työhön kuten koulutukseen. Epäsuoria kustannuksia ovat puolestaan organisaation työkäytäntöihin ja olemassa oleviin järjestelmiin vaadittavat muutokset. Esimerkiksi tietojärjestelmien käyttöönottoon liittyen on TUTKIMUSRAPORTTI 7 (49) arvioitu, että epäsuorat kustannukset voivat useissa tapauksissa olla kymmenkertaiset verrattuna suoriin kustannuksiin. Mitä kompleksisempi innovaatio on, sitä korkeammat ovat epäsuorat kustannukset. Tällaisia ovat mm. lisääntyneet koordinointi-, koulutus- ja osaamisen siirron kustannukset (Gopalakrishnan & Biery 2001). Uuden teknologian leviämiseen vaikuttaa keskeisesti hyötyjen ja kustannusten epäsymmetrinen jakaantuminen ajallisesti. Teknologian hyödyt jakaantuvat sen käytön koko elinkaarelle. Sen sijaan kustannukset ovat korkeimmat erityisesti alkuvaiheessa, jolloin kyse voi olla sekä suorista että epäsuorista käyttöönottokustannuksista. Kun alkukustannukset on kerran maksettu, ei niitä enää saada takaisin, jolloin niistä muodostuu ns. uponneita kustannuksia (Hall 2006). Olemassa olevasta teknologiasta luovuttaessa luovutaan myös niiden hyödyistä saamatta takaisin siihen käytettyjä panoksia, jolloin ns. vaihtamiskustannukset ovat korkeat. Tästä johtuen toimijoilla on kannustin siirtää uuden teknologian käyttöönottoa tuonnemmaksi ja jatkaa jo investoidun teknologian hyödyntämistä. Käyttöönoton vaihtoehtona onkin tavallisesti sen lykkääminen, ei välttämättä sen hylkääminen kokonaan. Tämä taloudellinen dynamiikka hidastaa teknologian leviämistä ja käyttöönottoa. Uponneista kustannuksista johtuen teknologisilla järjestelmillä on myös taipumus lukkiutua vallitsevaan teknologiaan. Innovaation käyttöönotto edellyttää muutoksia ja merkittäviä investointeja uuteen tekniikkaan ja infrastruktuuriin. Tämä johtaa vähäisempään alttiuteen omaksua uusia tuotteita ja ratkaisuja käyttöön, mikä tekee teknologisista järjestelmistä polkuriippuvaisia. Erityisen taipuvaisia teknologiseen lukkiutumiseen ovat infrastruktuurista riippuvaiset toimialat kuten energia ja liikenne (van der Vooren & Alkemade 2010). Tämä heijastuu muun muassa hitaaseen vauhtiin, jolla ympäristön kannalta kestävät teknologiset ratkaisut korvaavat olemassa olevaa infrastruktuuria. Ympäristömyötäisten ratkaisujen tuleekin kyetä murtamaan nykyjärjestelmän lukkiutuneet teknologiat. 2.2 Verkostovaikutukset Toinen teknologian leviämiseen keskeisesti vaikuttava tekijä on se, että useiden teknologisten innovaatioiden hyöty on riippuvaista siitä, kuinka moni muu toimija ottaa kyseisen ratkaisun käyttöön (Katz & Shapiro 1986, Damsgaard & Lyytinen 1998, Consoli 2008). Esimerkiksi puhelimesta ei ole hyötyä, mikäli kukaan muu ei käytä vastaavaa laitetta. Sen hyöty on sitä suurempi, mitä suurempi joukko käyttää yhteensopivaa puhelinta. Ilmiö tunnetaan taloustieteessä verkostovaikutuksena. Se esiintyy yleisesti tieto- ja viestintäteknologiassa (Hall & Khan 2002). Verkostovaikutukset ovat myös tyypillisiä fyysisiin verkkoihin nojautuvassa liiketoiminnassa kuten liikenneverkoissa ja energiaverkoissa. Ne ovat riippuvaisia infrastruktuurista, joka tuottaa niille palveluita (van der Vooren & Alkemade 2010). Erityisesti informaatioteknologian tuotteissa on myös tyypillistä, että fyysisen tuotteen hyödyt syntyvät merkittävissä määrin sitä tukevien täydentävien palveluiden tai tuotteiden käytettävyydestä. Tämä puolestaan edellyttää yhteensopivuutta osien välille. Esimerkiksi DVD-laitteiden laajat hyöty syntyy ostettavien DVD-levyjen sekä vuokrattavien levyjen ansiosta. Vastaavasti tietokoneen hyöty syntyy erilaisten ohjelmistojen ansiosta. Teknisellä TUTKIMUSRAPORTTI 8 (49) tasolla verkostovaikutusten syntymisen edellytyksenä on standardoidut rajapinnat toisistaan riippuvien tuotteiden ja palveluiden välillä. Digitaalinen verkottuminen sekä tietotekniikan sulauttaminen tuotteisiin ja infrastruktuuriin linkittyen viestintäverkon kautta toisiinsa lisäävät verkostovaikutusten merkitystä yhteiskunnassa ja taloudessa. Verkostovaikutusten vallitessa innovaatioiden leviämiseen tarvitaan tietty kriittinen massa, jotta ratkaisu olisi käyttäjille houkutteleva. Käyttäjät jäävätkin usein odottamaan teknologian yleistymistä ennen päätöstä sen käyttöönotosta. Innovaation käyttöönottoa harkitseva organisaatio ottaa huomioon myös muiden käyttöönottoa koskevat päätökset ja odotukset (Fichman 2000, 2004). Käyttäjää kiinnostaa kilpailevien ratkaisujen menestys tulevaisuudessa, sillä se määrittelee innovaation tulevaa arvoa. Käyttäjien määrän lisääntyessä tulee vastaan tietty käännekohta, jonka jälkeen käyttö moninkertaistuu lyhyessä ajassa ja muodostuu hallitsevaksi. Hallitsevan aseman saavuttamisen jälkeen käyttäjät eivät helposti luovu sen käytöstä, sillä ne ovat investoineet siihen aikaa ja resursseja, jotka ilmenevät heille uponneina kustannuksina. Uuteen ratkaisuun vaihtamisen kustannukset ovat tyypillisesti korkeat (Fichman 2000). Tämä johtaa herkästi teknologiseen lukkiutumiseen, jossa suorituskyvyltään heikompi standardi saattaa elää pitkäänkin vallitsevana ratkaisuna ilman, että suorituskykyisempi ratkaisu kykenee murtautumaan läpi. Kirjoituskoneissa ja tietokoneissa käytettävä QWERTY-näppäimistö on tästä oiva esimerkki. Vaikka vaihtoehtoinen kirjainten organisointimalli on osoitettu tehokkaammaksi tavaksi kirjoittaa, ei se ole kyennyt korvaamaan vallitsevaa käytäntöä johtuen muutoksen edellyttämistä korkeista vaihto- ja oppimiskustannuksista. 2.3 Epävarmuus ja innovaatioiden kypsymättömyys Kolmas teknologian käyttöönottoon vaikuttava ominaisuus on se, että teknologia on usein alkuvaiheessa kypsymätön ja sen hyöty ei näyttäydy käyttäjille automaattisesti olemassa olevaa suurempana. Erityisesti monet informaatioteknologian innovaatiot ovat aluksi epätäydellisiä tuotteita. Ne tarjoavat vain osaratkaisun ongelmiin, joihin ne on kehitetty. Voikin olla, ettei innovaatiota voida ottaa käyttöön ilman sitä tukevan infrastruktuurin leviämistä (Fichman 2000). Ongelmaksi tällaisissa tilanteissa muodostuu, että käyttöönotto edellyttäisi teknologian olevan valmis ja luotettava, mutta sen saaminen valmiiksi ja luotettavaksi edellyttäisi sen käyttöönottoa. Epätäydelliset tuotteet sisältävät korkean riskin niiden käyttöönottajille. Potentiaalisten käyttäjien on vaikea arvioida tarvittavien lisäkomponenttien määrää ennalta (Fichman 2000). Tieteellinen evidenssi innovaation hyödyistä harvoin yksin riittää vakuuttamaan toimijoita. Terveydenhuollon innovaatioita koskevassa tutkimuksessa on havaittu, että moniammatillisessa ympäristössä eri toimijaryhmät arvioivat tieteellisen näytön uskottavuutta eri näkökulmista (Fitzgerald ym. 2002). Tieto hyödyistä ja vaikutuksista näyttäytyy näin ollen epävarmalta ja erilaisiin tulkintoihin mahdollistavalta. Päätöksenteossa painavat hoidon vaikuttavuutta koskevan tieteellisen näytön lisäksi myös muut kriteerit. Taloudelliset kustannukset, yhteensopivuus ammatillisiin käytöntöihin sekä potilaiden reaktiot ovat päätöksenteossa rinnakkaisissa vaakakupeissa (Denis ym. 2002, Fitzgerald ym. 2002). TUTKIMUSRAPORTTI 9 (49) Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että käytännössä organisaatiot eivät kykene kovin luotettavasti arvioimaan vaihtoehtoisten teknologisten ratkaisujen hyötyjä. Teknologia- ja palvelutoimittajien tarjoama informaatio ja markkinointi ohjaavat niitä. Toimijat päättävät uusien tuotteiden, menetelmien ja käytäntöjen käyttöönotosta vertaisryhmien antaman esimerkin tai neuvon pohjalta. Tästä johtuen ammatillisilla verkostoilla on havaittu olevan tärkeä rooli valinnassa (Rogers 1983, Robertson ym. 1996, Fitzgerald ym. 2002). Erityisesti julkisen sektorin kontekstissa yhteistyöverkostoilla on havaittu olevan keskeinen rooli innovaatioiden leviämisessä (Hartley 2008). Innovaatiot tyypillisesti muuttavat muotoaan uudessa kontekstissa tapahtuvan käyttöönoton myötä. Innovaatio näin ollen keksitään uudelleen uusissa käyttökohteissa. Monimutkaiseksi tilanteen tekee se, että organisaation preferenssit ja tavoitteet usein muuttuvat innovaation käyttöönoton myötä (March 1988). Myös teknologiset innovaatiot edellyttävät modifiointia käyttökohteissaan (Robertson ym. 1996). Vaikka teknologiatoimittajat markkinoivat tuotteitaan parhaina ratkaisuina, ei niitä tavallisesti voida ottaa sellaisenaan käyttöön ilman huomattavaa uudelleen konfigurointia. Tämä vaikuttaa teknologisten innovaatioiden leviämiseen. Informaatioteknologian innovaatiot ovat tyypillisesti konfiguratorisia, eli huolimatta niiden näennäisestä vakiomuotoisuudesta niitä voidaan muokata ja käyttää monella tavalla (Robertson ym. 1996, Swan ym. 2000). Konfiguroinnin tarpeesta johtuen onkin esitetty, että parhaisiin käytäntöihin perustuva ajattelu on tarpeettomalla tavalla todellisuutta yksinkertaistava lähtökohta (Robertson ym. 1996). Sähköisten tiedonvälitysjärjestelmien leviämistä Suomessa koskevassa tutkimuksessa on havaittu, että kompleksisten ja verkottuneiden järjestelmien käyttöönotto on kokonaisuudessaan yhdistelmä organisatorisia, toimialakohtaisia ja institutionaalisia tekijöitä (Damsgaard & Lyytinen 1998). 2.4 Systeemiset innovaatiot Neljäs innovaatioiden käyttöönottoon vaikuttava ominaispiirre on, että useiden innovaatioiden menestyksellinen käyttöönotto edellyttää usein myös muiden toimijoiden päätöstä käyttöönotosta, sillä innovaatio luo uuden tavan tehdä liiketoimintaa tai yhteistyötä. Esimerkki tällaisesta ”systeemisestä innovaatiosta” on mm. integroitu toimittajaketjun hallintajärjestelmä (Fichman 2000). Organisaatioiden riippuvuus toisistaan tällöin kasvaa, jolloin luottamuksesta muodostuu tärkeä tekijä. Niille muodostuu myös erilaisia rooleja. Edelläkävijät pyrkivät vaikuttamaan muihin innovaation käyttöönottamiseksi, kun taas seuraajat jäävät odottamaan muiden päätöksiä asiassa. Vaikutusvaltaiset toimijat voivat myös käyttää erilaisia vaikutuskeinoja kuten tukea kumppaneita innovaation käyttöönotossa tai asettaa käyttöönotto yhteistyön tekemisen ehdoksi. Veturitoimijat voivatkin viedä läpi toimittajaketjussa uusia systeemisiä innovaatioita. Fragmentoituneilla aloilla systeemisten innovaatioiden leviäminen on vaikeampaa. Esimerkiksi rakennusteollisuuden innovaatioita koskevassa tutkimuksessa on havaittu, että innovaatioiden ollessa luonteeltaan systeemisiä ne leviävät varsin hitaasti (Taylor & Levitt 2004). Systeemisen innovaation kehittäminen ja hyödyntäminen edellyttää organisaatiolta korkeampaa osaamistasoa ja uuden tiedon omaksumiskykyä kuin itsenäiset innovaatiot (Gopalakrishnan & Bierly 2001). TUTKIMUSRAPORTTI 10 (49) 2.5 Organisaatioiden jäljittely Organisaatio- ja johtamistutkimuksessa on tarkasteltu uusien organisointimallien, hallinnollisten käytäntöjen ja teknologioiden leviämistä yrityksissä ja muissa organisaatioissa. On havaittu, että rationaaliseen päätöksentekoon pohjautuvat mallit eivät riitä selittämään innovaatioiden käyttöönottoon liittyviä päätöksiä. Organisaatioiden muutos ja siten innovaatioiden leviäminen tapahtuu suurelta osin isomorfisesti eli samankaltaistumisen kautta (DiMaggio & Powell 1983, Robertson ym. 1996). Kolme keskeistä voimaa ajavat institutionaaliseen samankaltaistumiseen. Ensinnäkin organisaatiot jäljittelevät samankaltaisia organisaatioita, joita ne pitävät toiminnassaan onnistuneina. Vertaisten jäljittely on havaittu tärkeäksi muutosta ajavaksi voimaksi. Vaikutusvaltaiset organisaatiot ensimmäisinä käyttäjinä viestivät innovaation uskottavuutta, millä voi olla merkittävä vaikutus muiden kokemaan käyttöönoton riskiin (Beise 2004). Esimerkiksi rakennusteollisuudessa jäljittelyn on havaittu olevan tärkein innovaatioiden leviämiseen vaikuttava tekijä (Kale & Arditi 2010). Myös valtioiden on havaittu jäljittelevän vertaisinaan pitämiään valtioita (Berry & Berry 1999). Samankaltaisten organisaatioiden jäljittelystä on saatavissa se hyöty, että muutokset on helpompi perustella erilaisille sidosryhmille ja lisätä muutoksen legitiimisyyttä. Tämä vaikuttaa myös innovaatioiden leviämiseen. Toiseksi ammattiryhmät ja niiden järjestöt asettavat normatiivisia paineita tiettyjen ratkaisumallien omaksumiselle. Ammattiryhmien suosittelemien ratkaisujen käyttöönoton avulla voidaan vahvistaa ulkoista kuvaa ammattimaisesti organisoidusta toiminnasta ja siten vahvistaa legitimiteettiä (Robertson ym. 1996). Kolmanneksi yleinen toimintaympäristö sekä riippuvuussuhteet muihin organisaatioihin asettavat pakottavia voimia tiettyjen ratkaisujen käyttöönotolle. Nämä ajavat organisaation ottamaan käyttöön muualla käytössä olevia käytäntöjä. 2.6 Julkisen sektorin rooli Julkisella sektorilla on useita rooleja liittyen innovaatioiden leviämiseen ja käyttöönottoon. Sääntely rajoittaa joissain tapauksissa uusien innovaatioiden käyttöönottoa. Toisaalta uusi lainsäädäntö kuten esimerkiksi kiristyvät ympäristövaatimukset voivat vauhdittaa uusien tuotteiden ja ratkaisujen käyttöönottoa. Regulaatiolla onkin sekä rajaava että mahdollistava rooli suhteessa innovaatioiden leviämiseen. Keskeistä innovaatiotoimintaa harjoittavien yritysten kannalta on, että sääntely olisi mahdollisimman hyvin ennakoitavaa (Mickwitz ym. 2008). Toiseksi julkinen sektori on merkittävä tuotteiden, palveluiden ja teknologisten järjestelmien ostaja ja käyttäjä. Valtion on todettu olevan useiden teknologioiden osalta niiden ensimmäinen käyttäjä, jolla voi olla tärkeä teknologian uskottavuutta lisäävä vaikutus (ns. sertifiointivaikutus) (Dalpe 1994). Julkisen sektorin tarkkaan määritellyt hankintakäytännöt rajaavat kuitenkin innovaatioiden käyttöönottoa (Rolfstam ym. 2009). Myös hankinnoilla voin näin ollen olla sekä rajaava että mahdollistava rooli. TUTKIMUSRAPORTTI 11 (49) 2.7 Yhteenveto Innovaatioiden leviämistä ja käyttöönottoa koskeva keskustelu on erittäin laajaa. Rajoitteena on ollut tutkimuksen keskittyminen yksittäisen toimijan käyttäytymiseen innovaation leviämisessä. Organisaatioiden ja organisaatioverkostojen tasolla dynamiikkaa on tutkittu vähemmän, mutta viime aikoina se on lisääntynyt merkittävästi. Innovaatioiden leviämistä on tutkittu useilla kaupunkikehitykseen liittyvissä kysymyksissä kuten rakentamisessa, ympäristöteknologioissa, energiassa, terveydenhuollossa ja tietojärjestelmissä. Niihin liittyy sekä teknologisten järjestelmien, organisaatiokäytäntöjen sekä palveluratkaisujen tarkastelua. Keskeisinä havaintoina innovaatioiden leviämistä koskevasta tutkimuksesta voidaan nostaa seuraavia näkökulmia: Innovaatioiden käyttöönottoa ohjaa hyötyjen ja kustannusten arviointi, jossa keskeisenä tekijänä ovat käyttöönoton kustannukset sekä olemassa olevan teknologiaan liittyvät vaihtokustannukset. Fyysisiin ja digitaalisiin verkkoihin pohjautuvilla toimialoilla innovaatioiden käyttöönottoon vaikuttaa keskeisesti ns. verkostovaikutukset. Innovaation hyöty on tällöin riippuvaista siitä, kuinka moni muu toimija ottaa vastaavan ratkaisun käyttöön. Organisaatioissa tapahtuva innovaatioiden käyttöönotto ei perustu pelkästään rationaalisiin hyöty-kustannus-päätöksiin. Useissa tapauksissa tieto hyödyistä ja kustannuksista on epätäydellistä. Organisaatiot pyrkivätkin jäljittelemään vertaisinaan pitämiään organisaatioita, jolloin ne ottavat käyttöön vertaisorganisaatioiden käyttöönottamia ratkaisuja. Ammatillisilla verkostoilla on keskeinen rooli tiedon välittäjänä uusista innovaatioista. Innovaatioiden käyttöönotto ei useissa tapauksissa ole yksinkertainen ja kertaluonteinen tapahtuma, vaan ne sopeutetaan ja mukautetaan käyttökohteeseensa. Käyttöönotto edellyttääkin usein muutoksia organisaation käytännöissä, vallitsevassa teknologiassa ja normeissa. Monet innovaatiot ovat luonteeltaan systeemisiä eli niistä syntyvät hyödyt ovat riippuvaisia useiden toimijoiden ratkaisuista. Tällaiset innovaatiot leviävät tyypillisesti hitaasti, sillä ne edellyttävät useiden toimijoiden rinnakkaisia päätöksiä innovaation käyttöönotosta. TUTKIMUSRAPORTTI 12 (49) 3. Hyvien käytäntöjen ja toimintamallien levittäminen Puhe hyvistä käytännöistä ja niiden levittämisestä on viime vuosien aikana tuntuvasti yleistynyt. Toimintatapana hyvät käytännöt liittyvät läheisesti toimintojen ja organisaatioiden vertailuun (benchmarking). Siinä tavoitteena on organisaation tai tietyn toiminnon tehostaminen ja parantaminen vertaamalla sitä suhteessa vastaavantyyppisiin esimerkkeihin ja siirtämällä näin löytyneitä hyviä toimintamalleja organisaatiosta toiseen. Ajatuksena on, että päätöksenteko voidaan näin ollen perustaa ”todennettuihin käytäntöihin” eikä vähittäiseen kokeiluun (Newell ym. 2003). Käytännössä tietoja ja kuvauksia hyvistä käytännöistä on kerätty tietopankkeihin, joiden avulla päätöksentekoa on pyritty tukemaan ja käytäntöjä levittämään (Arnkil 2009). Hyvät käytännöt -ajattelun yleistymisen taustalla ovat yhtäältä ylikansalliset toimijat ja erityisesti EU ja OECD, jotka ovat ottaneet benchmarking-vertailun, vastavuoroisen oppimisen ja hyvien käytäntöjen siirtämisen keskeiseksi poliittisen ohjauksen keinoksi. Hyvät käytännöt onkin nähty erityisen sopivaksi hallinnan välineeksi EU:n ja OECD:n kaltaisille toimijoille. Niiden keskeinen päämäärä on edistää uudistuksia eri maissa, mikä edellyttää laaja-alaisen konsensuksen aikaansaamista kaikkien mukana olevien osapuolten kesken (Radaelli 2004). Hyvät käytännöt ovat erinomainen työkalu tässä, sillä niiden avulla voidaan kaikki osapuolet pitää tyytyväisinä (mm. nimeämällä hyviä käytäntöjä kaikista) ja siten ”jakaa kunniaa” kaikille. Uudistusten edistäjille hyvät käytännöt tarjoavat myös välineen epäilijöiden vakuuttamiseen uudistuksen menestyksellisyydestä ja siten toiminnan legitimiteetin vahvistamiseen. Toisaalta hyvien käytäntöjen yleistymisen voidaan nähdä liittyvän yleiseen ”projektoitumiseen”, jossa yhä suurempi osa toiminnasta pilkotaan osiin ja organisoidaan projektimuotoisesti. Tätä kautta tapahtuva toiminnan sirpaloituminen johtaa siihen, etteivät laajat kokonaisuudet ole millään taholla hallussa. Seurauksena on vaara siitä, että monella suunnalla tehdään samanlaista kehitystyötä ja ratkotaan samansuuntaisia ongelmia. Hyvät käytännöt ovat yksi konkreettinen ratkaisumalli tähän ongelmaan. Käytännössä hyvistä käytännöistä puhutaan ja niihin perustuvaa toimintatapaa sovelletaan hyvin monilla toiminnan tasoilla. Yhtäältä hyviä käytäntöjä hyödynnetään yllä mainitussa mielessä ylikansallisen hallinnan välineenä, jolloin käytäntöjä pyritään siirtämään ja yhtenäistämään maiden välillä. Tässä mielessä kyse saattaa olla hyvinkin laajoista toimintakokonaisuuksista. Toisaalta hyviä käytäntöjä sovelletaan hyvinkin konkreettisten toimintojen tasolla, esim. terveydenhuollossa työkäytäntöjen kehittämisessä. Etenkin jälkimmäisessä mielessä mutta yleisemminkin hyviä käytäntöjä voidaan pitää käytännönläheisenä kehittämisdiskurssina ja toimintatapana, jonka teoreettiset kytkennät ovat varsin heikot. TUTKIMUSRAPORTTI 13 (49) 3.1 Mitä hyvät käytännöt ovat? Hyvästä käytännöstä ei ole olemassa yhtenäisesti hyväksyttyä määritelmää, mutta yleensä se nähdään tilannesidonnaisena ja joustavana käsitteenä. Yleisesti hyviä käytäntöjä pidetään moniulotteisina kokonaisuuksina, jotka koostuvat monenlaisista tekijöistä. Esimerkiksi sosiaalialalla hyvä käytäntö on nähty ” verkostona tai hybridinä, joka muodostuu sekä ihmisistä (asiakas, sosiaalityöntekijä, muut ammattilaiset jne.) että eiinhimillisistä tekijöistä (teknologiat, teoriat, arvot, normit, arkkitehtuuri, päämäärät jne.), jotka välittävät inhimillistä toimintaa ja vuorovaikutusta” (Korhonen & Julkunen 2007, 9). Keskeisiä kysymyksiä hyvien käytäntöjen kohdalla ovat: miten hyvä käytäntö määritellään ja tunnistetaan, miten ja mihin perustuen arvioidaan onko käytäntö todella hyvä käytäntö ja miten käytäntöjä voidaan siirtää kontekstista toiseen. Hyvät käytännöt -toiminnan ytimessä on ajatus todennettujen hyvien käytäntöjen siirtämisestä ja levittämisestä. Olennaista on kuitenkin huomata, että kaikki hyvät käytännöt eivät ole ominaisuuksiltaan tai edes osiltaan siirtämis- ja levittämiskelpoisia (Aro ym. 2004). On myös kysytty ovatko käytännöt ylipäänsä siirrettävissä paikasta ja kontekstista toiseen. Edelleen voidaan kysyä, kuinka kestävä hyvä käytäntö on uudessa ympäristössä, mikäli se onnistutaan siirtämään (Arnkil ym. 2005). Jos käytäntö ymmärretään yllämainitulla tavalla moniulotteisena kokonaisuutena, nähdään helposti, ettei käytäntöjä sellaisenaan voida siirtää paikasta ja kontekstista toiseen. Tämän näkemyksen mukaan sen sijaan kuvauksia hyvistä käytännöistä voidaan siirtää ja nämä kuvaukset tukevat käytännön käyttöönottoa ja siihen liittyvää oppimis- ja kehittämisprosessia toisessa ympäristössä. Toimintatapana hyvät käytännöt ovat levinneet laajasti eri toimintasektoreille ja ovat läsnä esim. EU:n toiminnassa lähes kaikilla sektoreilla (Arrowsmith ym. 2004). Suomessa hyviä käytäntöjä keräävät ja arvioivat esim. Euroopan sosiaalirahasto ESR, Kehitysvammaliitto, Kuntaliitto ja Työterveyslaitos (Korhonen & Julkunen 2007, 5). Lisäksi esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kerää hyvinvointialan hyviä käytäntöjä ja innovaatioita osana Innokylä-konseptia. Kullakin toimintasektorilla hyvä käytäntö viittaa hieman erityyppiseen toimintaan. Esimerkiksi ESR-ympäristössä hyvä käytäntö viittaa projektien tuloksien ja projekteissa syntyneiden toimintamallien levittämiseen ja se on määritelty toimintatavoiksi, ”joilla on yhteiskunnallisesti merkittäviä positiivisia vaikutuksia ja jotka tuottavat tavoiteltua muutosta yhteiskunnallisissa rakenteissa ja yksilöiden elämässä” (Hakulinen & Niemi 2008, 18). ESR-toiminnassa hyvät käytännöt ovat toimintamalleja ja menetelmiä, jotka ovat liittyvät ja ovat saaneet alkunsa työvoima-, koulutus- ja elinkeinopolitiikkaan liittyvissä hankkeissa. Sosiaali- ja terveysalalla hyvät käytännöt puolestaan pitkälti viittaavat alalla käytettyjen työmenetelmien kehittämiseen. Hyvän käytännön tunnuspiirteitä on määritelty eri alueilla. Esimerkiksi ESR-ympäristössä hyvien käytäntöjen keskeisiksi omaisuuksiksi on nähty seuraavat (Aro ym. 2004, 18): tarve- ja kysyntälähtöisyys eli käytännölle on oltava sosiaalista tilausta. toimivuus ja tuloksellisuus: toimintatapa on käytännössä osoittautunut toimivaksi ja siitä on oltava riittävästi tietoa ja sen on oltava vertailtavissa muihin TUTKIMUSRAPORTTI 14 (49) vaihtoehtoihin. Tässä mielessä hyvä käytäntö on siis käytännössä toimivaksi osoittautunut menettelytapa, palvelu tai tuote. mallinnettavuus ja tuotteistaminen: toimintatavan on oltava ”pakattavissa” sellaiseen muotoon, että ulkopuolinen ymmärtää mistä on kysymys. käytettävyys ja hyödynnettävyys: käytännön on oltava laajemmin hyödynnettävissä. siirrettävyys ja levitettävyys tilannesidonnaisuus: hyvät käytännöt ovat aina sidottuja tiettyyn paikkaan, aikaan, toimijoihin ja ympäröiviin olosuhteisiin. jaettu kehittämisvastuu: hyvä käytäntö edellyttää useimmiten useiden toimijoiden yhteistyötä ja vuorovaikutusta, eri toimijoiden hyväksyntää sekä yhteistä kehittämisvastuuta. Vastaavanlaisesti sosiaali- ja terveysalalla hyvä käytäntö on määritelty seuraavalla tavalla (Korhonen & Julkunen 2007, 7): on sosiaali- tai terveysalan käytäntö, joka on koettu toimintaympäristössään toimivaksi ja arvioitu asiakkaalle hyvää tuottavaksi on eettisesti hyväksyttävä perustuu mahdollisimman monipuoliseen tietoon vaikuttavuudesta ja/tai toimivuudesta kuvataan niin, että lukija pystyy arvioimaan, millaiseen tietoon käytännön toimivuus perustuu ja millainen tieto siitä puuttuu tiivistetään riittävän selkeästi ja yksityiskohtaisesti mutta tarpeeksi yleistettävästi niin, että käytännön käyttöönotto on mahdollista Yritysmaailmassa hyviä käytäntöjä pyritään siirtämään yrityksen sisällä organisaation osasta toiseen, ja tätä toimintaa on tutkittu knowledge management -kirjallisuudessa varsin paljon. Yritysmaailmassa hyvä käytäntö on määritelty esimerkiksi seuraavasti: ”mikä tahansa käytäntö, tieto, osaaminen tai kokemus, joka on osoitettu arvokkaaksi tai tehokkaaksi organisaatiossa ja joka voi olla sovellettavissa muihin organisaatioihin” (O’Dell & Grayson 1998). Hyvien käytäntöjen taustalla on ajatus siitä, että tietoa ei voida pitää ”varastoituna informaationa”, joka voidaan suoraviivaisesti siirtää yksilöltä toiselle. Pikemminkin tieto nähdään syntyvän inhimillisessä vuorovaikutuksessa ihmisten välisissä kohtaamisissa. Keskeistä tällöin on vuorovaikutteisuus, yhdessä oppimien ja uuden tiedon muodostaminen. Hyviä käytäntöjä tukeva toiminta tulisikin organisoida siten, että se houkuttelee kriittisen massan erilaisia toimijoita vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Vuorovaikutuksessa toimijat voivat saada yhteisistä prosesseista tukea ja ajatuksia. Tällaista kriittistä massaa on kutsuttu myös kehittämiskoalitioksi, jota saatetaan tarvita ajattelutapojen muuttamiseksi (Korhonen & Julkunen 2007, 12, 16). Kehittämiskoalitiossa käytäntöjen tunnistaminen ja siirtäminen voi parhaimmillaan muodostua dynaamiseksi ja dialogiseksi toiminnaksi, joka ylläpitää itse itseään. TUTKIMUSRAPORTTI 15 (49) 3.2 Hyvien käytäntöjen käytäntö Useimmiten hyvät käytännöt nähdään vaiheittaisena prosessina, jossa erotetaan ainakin hyvän käytännön tunnistaminen, sen arviointi, kuvaaminen tai mallintaminen sekä siirtäminen tai levittäminen (esim. Aro ym. 2004; THL 2011). 1. Hyvän käytännön tunnistaminen Tunnistamisen perusongelma on, että on usein hyvä käytäntö voi olla varsin arkipäiväinen tai itsestään selvä asia, jota ei osata pitää erityislaatuisena. Tunnistamiseen ei ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa menetelmää, mutta siihen on kehitetty erilaisia työkaluja esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla. Näiden tarkoituksena on auttaa työntekijöitä ja työyhteisöjä tuomaan näkyviin olemassa olevaa, mutta ehkä vielä tiedostamatonta tietoa käytännöistä. Menetelmät parantavat tietoisuutta oman toiminnan vahvuuksista ja heikkouksista. Tunnistamisessa tärkeää on oman toiminnan tarkasteleminen ja käsitteellistäminen (Korhonen & Julkunen 2007, 8) ja siinä auttavat esimerkiksi oman toiminnan arviointi, oppiminen ja ulkoinen arviointi (Hakulinen & Niemi 2008, 18). Hyvien käytäntöjen tunnistamista on katsottu edistävän erityisesti ns. arvioivan ajattelun hyödyntäminen ja vahvistaminen, sillä jo tunnistamisvaiheessa tarvitaan varsin paljon mahdollisimman luotettavaa tietoa käytännön hyvyydestä. Tätä tietoa voidaan arvioivalla toimintatavalla tuottaa erilaisin menetelmin (esim. palaute- ja vuorovaikutusmekanismit, itsearviointi jne). Useimmiten tunnistaminen vaatii myös useiden eri toimijoiden näkemyksen käytännön hyvyydestä. 2. Arviointi Tunnistamisen jälkeen on olemassa potentiaalinen hyvä käytäntö, jonka toimivuus ja tuloksellisuus on syytä arvioida tunnistamisvaihetta perusteellisemmin. Varsinaisesti hyvästä käytännöstä voidaan puhua vasta kun on olemassa koeteltua tietoa sen onnistuneisuudesta (Korhonen & Julkunen 2007, 8). Hyvä käytäntö edellyttää siis sen hyvyyden testaamista ja näin tuotetun tiedon hyödyntämistä käytännön kehittelyssä. Myöskään arviointiin ei ole olemassa yksittäistä ylivoimaista menetelmää, vaan tärkeää on käytännön tarkastelua monipuolisesti (Stakes 2006). Tässä vaiheessa arviointi tarkoittaakin arviointitoiminnan hyödyntämistä eri muodoissa ja laajuudessa oman toiminnan kriittisestä arvioimisesta vertailevaan oppimiseen ja ulkoisen arvioinnin toteuttamiseen saakka (Aro ym. 2004, 28). Arvioinnissa keskeisiä toimijoita ovat ainakin hyvän käytännön potentiaaliset asiakkaat, tarjoajat ja ostajat (esim. palaute asiakkailta). Arvioinnissa menetelmällinen monipuolisuus lisää tiedon luotettavuutta. Käytännön hyvyydestä tarvitaankin monenlaista tietoa. Ensisijainen kiinnostuksen kohde on tieto käytännön tuloksista ja käytännön vaikuttavuudesta, mutta tietoa tarvitaan myös itse käytännön sisällöstä ja sen toimivuudesta. Lisäksi voidaan tarvita ja hyödyntää erityyppistä tutkimusta (tapaustutkimuksia, käytäntötutkimusta, monimenetelmällistä tutkimusta ja arviointia, systemaattisia tutkimuskatsauksia) (Stakes 2006). Usein ongelmana arvioinnissa on sosiaalisissa prosesseissa oleva pitkä aikajänne todellisten ja mitattujen vaikutusten syntymisessä. TUTKIMUSRAPORTTI 16 (49) 3. Tiivistäminen / kuvaaminen Arvioinnin perusteella toimivaksi ja vaikuttavaksi todetun käytännön siirtäminen edellyttää sen kuvaamista ja dokumentointia siten, että myös ulkopuoliset ymmärtävät mistä hyvässä käytännössä on kysymys. Tämä tarkoittaa käytännön mallintamista tai havainnollistamista mahdollisimman yksinkertaisella tai selkeällä tavalla. Tiivistäminen voi tapahtua myös tuotteistamisen kautta. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla on kehitetty hyvien käytäntöjen tiivistämiseksi kuvausmalli ja tarjolla on myös tukea (tuutorointia ja työpajoja) kuvausten työstämiseen. 4. Siirtäminen ja levittäminen Yksinkertaisimmillaan hyvien käytäntöjen siirtäminen nähdään suoraviivaisena käytännön käyttöönottona toisessa ympäristössä. Useimmat hyviin käytäntöihin liittyvät tarkastelut lähtevät kuitenkin siitä, etteivät käytännöt siirry sellaisenaan, vaan hyvä käytäntö täytyy kontekstualisoida ja muokata uuteen sovellusympäristöön soveltuvaksi. Useimmiten korostetaan, että käytännön siirtäminen on vuorovaikutteinen tiedon välittämis- ja oppimisprosessi, joka se vaatii hyvää suunnittelua, aikaa, osaamista ja resursseja (Aro ym. 2004, 18). Käytännön siirtäminen voidaankin nähdä organisaation oppimis- ja muutosprosessina, jossa käytäntö ja sen toiminnalle keskeinen verkosto rakennetaan alusta alkaen (Korhonen & Julkunen 2007). Tärkeää siirtämisessä on myös se, missä määrin uusi konteksti on vastaanottavainen uudelle käytännölle (Newell et al. 2003, 8). Uuden kontekstin on oltava vastaanottavainen hyvälle käytännölle, jotta sen siirtämisellä on edellytyksiä onnistua. Lisäksi myös käytännön luonne vaikuttaa siirtämiseen: mitä abstraktimpi ja monimutkaisempi käytäntö on, sitä vaikeampaa sen levittäminen myös on (Stakes 2006). Hyvien käytäntöjen yhteydessä puhutaan sekä siirtämisestä että levittämisestä, ja näiden voidaan nähdä viittaavan erityyppiseen toimintaan. Levittäminen viittaa tiedonvälittämiseen ja kevyimmillään se voi passiivista ja yleistä tiedottamista (diffuusio) tiettyjen hyvien käytäntöjen olemassa olosta. Toisaalta levittäminen voi olla aktiivisempaa, kohderyhmittäin valikoitua ja määriteltyä disseminaatiota. Esimerkiksi ESR-toiminnassa hyvien käytäntöjen levittäminen on jäsennetty näiden kahden tavan mukaan. Siirtäminen puolestaan viittaa konkreettisempaan toimintaan, jossa käytäntö siirretään ja otetaan käyttöön uudessa ympäristössä. Vaikka hyvistä käytännöistä puhutaan paljon, tutkimustietoa konkreettisten siirtoprosessien onnistumisesta vaikuttaa olevan hyvin vähän. Ainakin yhdessä tapauksessa on raportoitu epäonnistuneesta siirtoprosessista (Newell ym. 2003). Tältä osin tutkimustietoa tarvittaisiinkin varmasti lisää. Vuorovaikutus ja vuoropuhelu eri toimijoiden välillä ovat tärkeitä osatekijöitä käytäntöjen levittämisessä ja siirtämisessä. Aro (2004) näkee levittämisen hyvin pitkälti vuorovaikutuksena, tiedonvälittämisenä ja vaikuttamisena. Vuorovaikutusta vahvistamalla onkin kyetty tukemaan hyvien käytäntöjen leviämistä. Esimerkiksi Euroopan Sosiaalirahaston hankkeissa hyvien käytäntöjen levittämistä ovat edesauttaneet erilaiset foorumit ja verkostot, jotka mahdollistavat kokemusten vaihdon ja vertailun (Aro ym. TUTKIMUSRAPORTTI 17 (49) 2004, 54) Tärkeäksi levittämisestä on osoittautunut myös mahdollisuuksien luominen käytäntöjen kokeilemiseen, eri osapuolien osallistaminen käytäntöjen levittämiseen, tiivis yhteistyö eri toimijoiden kesken, avoimmuus, aktiivinen tiedottaminen sekä suunnitelmallisuus. Myös sosiaali- ja terveysalalla on todettu, että hyvien käytäntöjen levittämistä tuetaan parhaiten luomalla vuorovaikutteisia ympäristöjä, jotka voivat edistää yhdessä oppimista ja uuden tiedon muodostumista (Stakes 2006). Tällaisia voivat olla esimerkiksi erilaiset oppimisverkostot. Newellin ja kumppaneiden (2003) mukaan vuorovaikutus levittämisessä ja siirtämisessä ei riitä, vaan tästä pitäisi mennä vielä pidemmälle. Yleensä uusi ”hyvä käytäntö” korvaa jonkin vanhan käytännön, ja ensiksi pitäisikin luoda kokonaisvaltainen eri toimijoiden näkökulmat yhteentuova näkemys olemassa olevasta käytännöstä. Ajatus tässä on se, että kenelläkään ei ole yksin kokonaiskuvaa käytännöstä ja prosessissa syntyy yhteinen käsitys tekemisestä. Näkemys eri toimijoiden rooleista saattaa myös muuttua ja toimijat ymmärtävät paremmin sitä mitä muut tekevät. Prosessissa luodaan näin ollen yhteistä tietoa (”collective knowledge”), jonka pohjalle uusi hyvä käytäntö voidaan luoda ja joka toimii uuden hyvän käytännön pohjana. 3.3 Kriittisiä näkökulmia hyviin käytäntöihin ja niiden levittämiseen Hyviin käytäntöihin perustuvaa toimintatapaa kohtaan on esitetty myös kritiikkiä. Ensinnäkin sen on nähty perustuvan yksinkertaistavaan oletukseen siitä, että hallinnossa voidaan kerätä hyvien käytäntöjen tapauspankkeja, joiden pohjalta käytäntöjä voidaan lähes mekanistisesti ja ongelmitta levittää eri konteksteihin (Arnkil ym. 2005). Kritiikki kohdistuu tässä suhteessa ennen kaikkea hyvien käytäntöjen siirtämiseen. Arnkil ja kumppanit korostavat sitä, että hyvä käytäntö on aina hyvin paikallinen: käytäntöä toteuttaa yleensä aina paikallinen käytäntöyhteisö. Käytännön irrottaminen tästä paikallisesta yhteydestään on vaikeaa ja edellyttää vahvoja oppimis- ja omaksumisprosesseja. Hyvät käytännöt tulisikin mieltää monimutkaiseksi inhimilliseksi toiminnaksi eikä niitä voida siirtää kuin tavaroita paikasta toiseen. Tämän näkemyksen mukaan siirtäminen edellyttää sitä, että käytäntö luodaan ikään kuin paikallisesti uudestaan. Käytäntöjen paikallisesta juurtuneisuudesta johtuen ei voida etukäteen antaa mitään takeita siitä, että paikassa x hyväksi todettu käytäntö olisi menestyksekäs paikassa y (Radaelli 2004). Arnikilin (2009) mukaan ongelmana usein on, että käytännössä hyviä käytäntöjä pidetään ja niitä pyritään levittämään usein enemmän tavaranomaisina kuin monimutkaisina käytäntöinä. Myös Radaelli (2004) on korostanut sitä, että hyviin käytäntöihin liittyy vaara ”one-size-fits-all” -ajattelusta, jossa käytännöt nähdään enemmän tuotteita tai tavaroina kuin prosesseina. Arnkilin (2009) mukaan käytäntöjen siirtämisessä ja levittämisessä passiiviset hyvien käytäntöjen tietopankit eivät olekaan toimivia. Käytäntö osoittaa, että case-tietopankeissa, raporteissa ja julkaisuissa esitetyt hyvät käytännöt siirtyvät huonosti paikasta toiseen. Levittämisen tueksi tarvitaankin muita komponentteja. Tässä apuna voivat olla tietopankkien toiminnallistaminen (esim. help deskit, fasiliointi, vuorovaikutteisuus, linkit TUTKIMUSRAPORTTI 18 (49) käytäntöjä toteuttaviin yhteisöihin jne.). Tärkeää myös on, että hyvien käytäntöjen kuvaukset ovat riittävän laadukkaita. Toiseksi ongelmallista on inhimillisen toiminnan vaikutusten syntymiseen liittyvät pitkät aikajänteet. Hyvät käytännöt (tai innovaatiot) pitävät sisällään monimutkaista ja juurtunutta tietoa ja käytäntöjä ja todellisten vaikutusten syntyminen ja niiden todentaminen kestää kauan. Lyhyellä aikavälillä voidaan ainoastaan todeta joidenkin käytäntöjen olevan lupaavia tai kiinnostavia (Arnkil 2009). Päätöksenteko organisaatioissa on kuitenkin usein varsin lyhytjänteistä: pitkän aikavälin vaikutuksia ei odoteta ja usein käytännössä yritetään löytää ja kokeilla kaikkea mikä voisi toimia. Tämä voi johtaa tehottomaan uuden omaksumisen sarjoihin (vrt. Strang & Macy 2001). Toinen strategia on pyrkiä lyhentämään pitkänaikavälin vaikutusten validointiaikaa eli saamaan todelliset vaikutukset näkyviin ennen kuin se on mahdollista. Tämä asettaa haasteita hyvien käytäntöjen todentamiselle ja arvioinnille. Ongelmallista voi olla myös se, että yksinomaan hyviä käytäntöjä korostava toimintatapa ei ota huomioon sitä, mitä voitaisiin oppia epäonnistumisista ja negatiivisista kokemuksista (Radaelli 2004). 3.4 Yhteenveto Hyviä käytäntöjä voidaan pitää käytännönläheisenä kehittämisdiskurssina, jonka vahvuudet ovat ennen kaikkea toimintatavan esiintuomisessa sekä välineiden kehittämisessä käytäntöjen tunnistamiseksi, arvioimiseksi ja levittämiseksi. Etenkin levittämisen osalta toiminta vaikuttaa kuitenkin vielä varsin kevyeltä: tietopohja käytäntöjen siirtämisen osalta on hyvin ohut. Esimerkiksi tapaustutkimuksia onnistuneista tai epäonnistuneista käytäntöjen siirtämisestä ei hyvät käytännöt -toiminnan alla ole juurikaan löydettävissä. Toiminnan näkökulma siirtämiseen onkin ollut enemmän käytäntöjen leviämistä tukeva ja edellytyksiä luova (esim. tietopankit, tiedottaminen, seminaaritoiminta, jne) ja vähemmän huomiota on kiinnitetty todellisiin käyttöönottoprosesseihin. Hyvät käytännöt toimintatavassa on olemassa periaatteellinen ”ansa” sikäli, että hyvän käytännön siirtäminen ympäristöstä toiseen nähdään yksinkertaisena ja helppona patenttiratkaisuna toimintojen kehittämiseksi. Tätä taustaa vasten korostetaan, että käytännöt tulisikin nähdä monimuotoisina kokonaisuuksina, joita ei voida tavaranomaisesti siirtää kontekstista toiseen. Käytännössä levittämisessä ja siirtämisessä korostetaan vuorovaikutteisuutta, oppimista, käytännön kontekstualisointia uuteen ympäristöön sekä maaperän muokkaamista käyttöönotolle suotuisaksi. Nämä piirteet korostavat laaja-alaista ja työvaltaisuutta otetta siirtämisprosesseissa. Myös hyvän käytännön monipuolinen ja täsmällinen arviointi ennen levittämis- ja siirtämisprosesseja on hyvin keskeistä. TUTKIMUSRAPORTTI 19 (49) 4. Innovaatioiden ja palvelukokeilujen skaalaaminen Tässä luvussa kuvataan innovaatioiden, palvelukokeilujen ja yhteiskunnallisten interventioiden skaalaamista. Skaalaaminen (scaling up) on ollut käsitteenä käytössä erityisesti kehitysyhteistyötä ja kansainvälistä terveydenhuoltoa koskevassa kirjallisuudessa. Käsitteellä ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää, mutta yksinkertaisimmillaan sillä viitataan eri toimintatapojen, palveluiden tai innovaatioiden vaikuttavuuden vahvistamiseen (Uvin et al. 2000). Vaikka skaalaamisella ei pyritäkään itsetarkoituksellisesti palvelun tai innovaation kasvattamiseen, on vaikuttavuuden vahvistamisen sekä oikeudenmukaisten ja kestävien ratkaisujen synnyttämisen edellytyksenä usein se, että laadukkaiksi ja hyödyllisiksi arvioituja toimintatapojen, palveluita tai innovaatioiden levitetään yhä useampien ihmisten käyttöön, yhä laajemmalle maantieteelliselle alueelle ja entistä nopeammin (em.). Tämän alaluvun tavoitteena on pyrkiä vastaamaan kysymykseen ”mitä innovaatioiden skaalaamisella tarkoitetaan”. Käsitteen määrittelyn ja tyypittelyn lisäksi, kuvaamme tiiviisti skaalaamisen konseptin ja skaalaamista koskevan tutkimusperinteen kehittymisen erityisesti sekä kehitysyhteistyötä sekä kansainvälistä terveydenhuoltoa koskevan kirjallisuuden valossa. Vedämme yhteen kirjallisuuden pohjalta onnistuneen skaalaamisprosessin keskeiset piirteet. Ja lopuksi tarkastelemme skaalaamista käytännöllisenä prosessina, käyden läpi skaalaamisstrategioita ja käytännöllisen skaalaamista tukevan johtamisprosessin kuvauksen. 4.1 Mistä skaalaamisessa on kysymys? Vaikka skaalaamiseen liitetään varsin monenlaisia määritelmiä, on kirjallisuudessa tunnistettu keskeisiä skaalaamiselle ominaisia ja sitä tyypitteleviä piirteitä (Simmonsin et al. 2007, 2). Näitä ovat muun muassa levitettävän innovaation tai palvelukokeilun laatu ja innovaation kattavuuden parantaminen eli sen levittäminen joko maantieteellisesti tai määrällisesti yhä useampien toimijoiden käyttöön (Mangham & Hanson 2010). Skaalaamisessa ei ole kuitenkaan itsetarkoituksena innovaation, ohjelman tai palvelun laajentaminen, vaan levittämisellä pyritään ensisijaisesti mittaviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin vaikutuksiin (Hancock 2003). Keskeinen osa määritelmää on se, että skaalaamisen kohteena olevat innovaatiot, palvelut tai muut interventiot ovat testattuja ja pilotoituja, eli toisin sanoen sekä skaalaamisen prosessia, että sen hyötyjä ja vaikutuksia on systemaattisesti arvioitu (e.g. Hartmann & Linn 2008, Simmons et al. 2007, Uvin & Miller 1996). Innovaatioiden tai palvelukokeilujen levittäminen ja skaalaamisprosessin onnistumien on sidoksissa toiminnan kontekstiin. Siksi tärkeä piirre skaalaamiseen liittyen on pyrkiä ymmärtämään yhteiskunnallinen ja poliittinen järjestelmä innovaatioiden, palveluiden tai muiden interventioiden toimintaympäristönä (mm. Simmons et al. 2007). Alun perin skaalaamisella on tarkoitettu monia erilaisia muutosprosesseja - julkisissa organisaatioissa sen on nähty tarkoittavan lähes mitä tahansa muuta muutosta paitsi organisaation lakkauttamista (Uvin 1995). Sen lisäksi skaalauksesta puhuttaessa, sillä on viitattu kirjallisuudessa myös innovaation levittämistä edellyttävien taloudellisten tai henkilöstöresurssien kasvattamiseen. Skaalaamista on käytetty myös kuvaamaan sekä TUTKIMUSRAPORTTI 20 (49) levittämisen kohteena olevan innovaation tai palvelukokeilun levittämistä tai varsinaista skaalaamisprosessia (Mangham & Hanson 2010, 87). Skaalaaminen liitetään erilaisiin tutkimusperinteisiin. Simmonsin et al. (2007) mukaan skaalaamisen lähikäsitteitä ovat muun muassa teknologian siirto, tutkimustiedon levittäminen ja hyödyntäminen päätöksenteon tukena ja innovaatioiden diffuusio. Tyypillisimmin skaalaaminen on liitetty innovaatioiden diffuusion perinteeseen (Rogers 1995), jonka pohjalta skaalaamista koskevaa keskustelua ohjaa ennen muuta seuraavat kolme kysymystä: Mitkä ovat muutoksen keskeiset piirteet? Mikä on muutokseen pyrkivän yhteisön vallitseva sosiaalinen järjestelmä? Millainen lähestymistapa tai strategia otetaan käyttöön muutoksen ja hyvien käytäntöjen levittämisen tukena? Vaikka edellä mainittu mittava kirjallisuus ei varsinaisesti puhutakaan skaalaamisesta, sivutaan siinä monia skaalaamiseen liittyviä teemoja. Skaalaamista koskevat erityisesti näkökulmat uusien käytäntöjen levittämisestä sekä käyttöönottamisesta. Sen lisäksi esimerkiksi politiikan, organisaatioiden ja johtamisen tutkimuksen perinteestä nousseet näkökulmat ovat auttaneet tunnistamaan erilaisia toimintaympäristöjä ja skaalaamisen konteksteja, jotka kukin asettavan erilaisia haasteita skaalaamisen prosessille, johtamiselle, implementoinnille sekä arvioinnille. 4.2 Skaalaamista tyypittelevä taksonomia Uvinin ja Millerin (1996) (ks. myös Uvin 1995) ovat kehittäneet skaalaamista tyypittelevä taksonomian. Heidän määritelmänsä mukaan skaalaamisella tarkoitetaan tavallisesti ohjelman tai muun politiikkatoimenpiteen, innovaation, aloitteen tms. vaikuttavuuden vahvistamista siten, että sen laadukkuudesta pidetään huolta. He ovat lähestyneet skaalaamista tunnistamalla skaalaamisen neljä eri tyyppiä, jotka ovat määrällinen, toiminnallinen, poliittinen ja organisatorinen skaalaus. - Määrällisellä skaalaamisella viitataan palveluiden kattavuuden parantamiseen siten, että palveluita viedään uusille maantieteellisille alueille ja siten yhä useampia ihmisiä saadaan palveluiden piiriin. Tärkeässä roolissa on siis maantieteellisen kattavuuden parantaminen tai se, että palvelua tai innovaatiota hyödyntävien toimijoiden joukko kasvaa lukumääräisesti erimerkiksi laajennettaessa terveyspalvelua paikallisesta kokeilusta kansallisen tason toimenpiteeksi. Myös palveluiden tai innovaatioiden levittäminen uusien kohderyhmien käyttöön on määrällistä skaalaamista. Määrälliseen skaalaamiseen liittyy myös toistettavuus, eli onnistuneeksi arvioidun ohjelman tai muun kokeilun toistaminen uudessa kontekstissa. - Toiminnallisella skaalaamisella taas tarkoitetaan palvelun monipuolistamista siten, että palvelun kylkeen liitetään uudenlaisia toimintoja tai olemassa olevan palvelun parantamista uudentyyppisillä teknisillä ratkaisuilla. - Poliittinen skaalaaminen puolestaan viittaa kyvykkyyteen lanseerata uusia ohjelmia tai palveluita joko kansallisten tai muuten laajojen yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Usein kyseessä on myös poliittisen prosessin parantaminen esimerkiksi vuorovaikutusta tehostamalla keskeisten sidosryhmien kanssa. Poliittisen tason ratkaisujen etsiminen edellyttää usein keskeisten sidosryhmien sitoutumista palvelun tai muun ratkaisun levittämiseen ja käyttöönottamiseen. TUTKIMUSRAPORTTI 21 (49) - Organisatorinen skaalaaminen viittaa palvelun laajempaan, tehokkaampaan tai kestävään (sustainable) käyttöönottoon, siten että sen käyttöä parannetaan ja tehostetaan samassa organisaatiossa tai se viedään täysin uudessa organisaatiossa käyttöönotettavaksi. Organisatorisella skaalaamisella saatetaan tarkoittaa muun muassa palvelun toteuttamista vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä jonkin toisen toimijan kanssa tai palvelun ylläpitoon ja kehittämiseen liittyvän rahoituspohjan monipuolistamista tai vakauttamista. 4.3 Skaalaamisen konseptin kehittyminen terveydenhuollon kirjallisuuden valossa kehitysyhteistyön ja kansainvälisen Keskustelua palvelukokeilujen ja ohjelmien skaalaamisesta on käyty viime vuosina erityisesti sekä kehitysyhteistyön ja kansainvälisen avun että kansainvälisen terveydenhuollon piirissä. Kehitysyhteistyössä skaalaaminen (scaling up) on otettu käsitteenä käyttöön jo 70-luvulla, jolloin keskustelussa painopisteenä oli kehitysavun voimakas kasvu ja huomion kiinnittyminen globaaliin köyhyyden ongelmaan ja sen vähentämiseksi kehitettäviin ratkaisuihin. Varsinaisesti skaalaamisesta kiinnostuttiin 80-luvulla, kun huomio kiinnitettiin vapaaehtoisjärjestöjen toteuttamien hankkeiden hyötyjen ja vaikutusten kohdistamiseen entistä laajemmalle ja yhä suuremmalle määrälle ihmisiä. Vaikka vapaaehtoisjärjestön toteuttamia kehitysyhteistyöhankkeita pidettiin menestyksekkäinä niiden uudenlaisen ruohonjuuritasolta nousevan (bottom-up) sekä toimijoita laajasti osallistavan toimintatavan vuoksi, liitettiin toimintaan myös kriittisiä piirteitä. Yksi keskeinen ongelmallinen piirre oli hankkeiden pienimuotoisuus ja niiden kohdistuminen vain yksittäisten ongelmien tai yksittäisten alueiden olosuhteiden parantamiseen. Toisena ongelmana pidettiin sitä, että toimintaa toteutettiin etäällä valtiosta ja poliittisesta päätöksenteosta, minkä nähtiin olevan ongelma sekä hankkeiden resursoinnin että toimijoiden sitoutumisen kannalta. Kritiikkiin vastattiin korostamalla skaalaamisen merkitystä, ja se liitettiin ongelmien kokonaisvaltaisen ratkaisuun, kasvattamalla yksittäisten hankkeiden, ohjelmien ja interventioiden kokoa ja niiden levittämiseen sekä vaikuttavuuden parantamiseen. (Uvin 1995; Uvin & Miller 1996; Robb-McCord & Voet 2003; Hartmann & Linn 2008.) Skaalaaminen on edelleen yksi fokusalueista kehitysyhteistyön ohjelmia ja interventioita suunniteltaessa (esim. Hartmann & Linn 2008.) Yhä edelleen hankkeet ovat kooltaan pieniä ja kestoltaan lyhytaikaisia - ”pieniä jyviä, joita heitetään isoon virtaan”. Näin ollen interventiot eivät myöskään tue parhaan mahdollisen ja pitkäkestoisen vaikuttavuuden syntymistä. Palveluiden ja interventioiden skaalaamista pidetäänkin kehitysyhteistyökontekstissa tärkeänä juuri niiden vaikuttavuuden vahvistamiseksi, mutta myös tehokkuuden parantamiseksi. Samoin skaalausta pidetään edellytyksenä YK:n vuosituhattavoitteiden toteutumiseksi (Millenium Development Goals MDGs; www.un.org/milleniumgoals/, www.vuosituhattavoitteet.fi). Kansainvälisen terveydenhuollon kirjallisuudessa käsite on otettu varsinaisesti käyttöön 2000luvulla. Manghamin ja Hansonin (2010) mukaan käsitteen muodikkuutta kuvaa skaalaamista koskevan kirjallisuuden runsas kasvu viime vuosina: kansainvälisen terveydenhuollon piirissä on ennen vuotta 2001 kirjoitettu ainoastaan kaksi skaalaamista koskevaa artikkelia. Sen jälkeen uusia artikkeleita on ilmestynyt lähes 90. Näistä artikkeleista kaksi kolmasosaa on kirjoitettu vuoden 2006 jälkeen. Skaalaamisen suosion kasvaminen kansainvälisen TUTKIMUSRAPORTTI 22 (49) terveydenhuoltoa koskevassa kirjallisuudessa on liitetty myös YK:n vuosituhattavoitteiden käyttöönottoon. Tuolloin nostettiin esiin tarve parantaa terveydenhuollon interventioiden kattavuutta sekä hoitokäytäntöjen vaikuttavuutta. Vuosituhattavoitteet painottavat kehitysyhteistyöhön liittyvien interventioiden vahvistamista ja niiden vaikuttavuuden vahvistamista muun muassa maailmanlaajuisen köyhyyden vähentämiseksi ja terveyden parantamiseksi vuoteen 2015 mennessä. Manghamin ja Hansonin (2010) tekemän kirjallisuuskartoituksen mukaan kansainvälistä terveydenhuoltoa koskevassa kirjallisuudessa skaalaamista on tarkasteltu erityisesti seuraavien aihepiirin ympärillä: - HIV/AIDSiin liittyvä ennaltaehkäisevä työ ja muut hoitotoimenpiteet ja siihen liittyen ensisijaisesti antiretroviaalisen hoidon saatavuuden parantaminen - Malarian ja tuberkuloosin estäminen - Äitien ja vastasyntyneiden lasten terveyspalveluiden levittäminen - Kehitysyhteistyöhön ja kehitysapuun liittyvät kysymykset - Skaalaamisen kustannukset terveydenhuollossa Kirjallisuuden painopisteenä on ollut erilaisten skaalamisprosessien ja niihin liittyvien haasteiden käsittely. Selvänä puutteena ja siten tulevaisuuden tutkimuksen haasteena on pidetty systemaattisen tiedon keräämistä onnistuneita skaalaamisen prosesseja koskien. 4.4 Onnistuneen skaalausprosessin keskeiset piirteet Skaalaaminen ei ole ainoastaan prosessi tiedon ja teknologian siirtämiseksi, vaan kyseessä on monimutkainen oppimisprosessi, jossa on ennen muuta kysymys innovaation juurruttamisesta paikallisiin olosuhteisiin. Skaalaaminen pitää sisällään monimutkaisia sosiaalisia, poliittisia ja organisatorisia prosesseja, ja se edellyttää useiden eri toimijoiden osallistumista prosessiin. Toimintaympäristön ja yhteiskunnan merkitys innovaation skaalaamisen ”näyttämönä” on ymmärretty kirjallisuudessa laajasti (mm. Simmons et al. 2007). Kontekstisidonnaisuudesta huolimatta on kirjallisuudessa tunnistettu ns. yleisiä skaalausprosessin onnistumiseen liittyviä piirteitä. Tärkeä esiin nostettu piirre on prosessin strateginen johtaminen ja sen tueksi tehty hyvä toteutussuunnitelma, joka ottaa huomioon skaalaamisen kannalta tärkeä poliittisen ja hallinnollisen kontekstin, skaalaamisen strategiat sekä resurssivaatimukset, samoin kuin muutoksen nopeuden, piriorisointialueet sekä levittämisen kohteen sekä varsinaisen skaalaamisprosessin monitorointiin ja arviointiin. Myös arvioinnin ja pilotoinnin merkitystä pidetään tärkeässä asemassa skaalaamisen onnistumisen kannalta. Siksi skaalauksen kohteena olevat palvelut tai innovaatiot ovat aina pilotoituja ja ne on arvioitu onnistuneiksi, tehokkaiksi ja vaikuttaviksi kokeiluiksi (Mansuri & Rao 2004, Cooley & Kohl 2005). Skaalaamisen kannalta kaksi erilaista arviointiprosessia, pilotointivaiheen sekä varsinaisen skaalamisen prosessin arviointi ovat kumpikin tärkeässä roolissa. Varsinkin pilotointien arviointia pidetään kriittisenä vaiheena varsinaisen skaalaamisen kannalta. Pilotin osalta on tärkeä tunnistaa tekijät innovaation menestyksen taustalla. Sen lisäksi siinä tulee arvioida innovaation vahvuudet, heikkoudet ja kustannustehokkuus sekä tehdä vertailuja niiden osalta muihin vastaaviin innovaatioihin tai TUTKIMUSRAPORTTI 23 (49) palvelukäytäntöihin. Pilotointivaiheen arvioinnin tulisi sisältää seuraavat vaiheet: lähtötilanneanalyysi, innovaation kuvaus, arviointi- ja monitorointiprosessin suunnittelu ja tulosten julkaiseminen. Sen lisäksi innovaatioiden tai palvelukokeilujen levittämiseen liittyvien riskien arviointi on oleellinen osa arviointiprosessia. (Cooley & Kohl 2005.) Kehitysyhteistyöhankkeissa ja -ohjelmissa arvioinnin keskiössä on innovaation vaikutusten arviointiin, jossa sen hyötyjä ja vaikutuksia arvioidaan käyttäjien kannalta ja tuloksia verrataan vertailuryhmän tietoihin (Hartmann & Linn 2008). Myös varsinaisen skaalaamisprosessin jatkuva monitorointia ja arviointi on tärkeässä roolissa jatkuvan oppimisen ja toiminnan kehittämisen kannalta. Hartmann ja Linn (2008; ks. myös Manghaman & Hanson 2010, Gilson & Schneider 2010) ovat vetäneet yhteen skaalaamista koskevan kirjallisuuden pohjalta seitsemän onnistuneen skaalaamisprosessin tunnuspiirrettä: 1) Johtajuus, visiot ja arvot prosessin tukena: skaalaamisen prosessissa on ennen muuta kysymys organisatorisesta ja poliittisesta johtajuudesta, jonka tueksi tarvitaan selkeä visio ja toimintaa ohjaavat arvot. 2) Poliittinen tahto ja sitoutuminen ovat edellytyksenä onnistuneelle muutokselle. Jotta innovaation tai palvelun levittämiseen suhtaudutaan riittävän vakavasti yksittäisissä organisaatioissa ja instituutioissa, tulee sille luoda riittävä kysyntä poliittisesti. Useissa tapauksissa terveydenhuollon ja kehitysyhteistyöhankkeiden osalta puhutaan myös vahvasta kansallisesta sitoutumisesta innovaation, palvelun tai muun intervention levittämiseen Laajat yhteiskunnalliset muutokset tarvitsevat tuekseen poliittisen hyväksynnän ja tuen ja osana sitä tärkeänä pidetään myös yhteiskunnallisten allianssien ja verkostojen rakentamista (Manghaman & Hanson 2010, Gilson & Schneider 2010). 3) Skaalaamisen tueksi tarvitaan myös sitä tukevia politiikkoja, ohjelmia ja projekteja. 4) Skaalaaminen edellytyksenä on selkeä omistajuus, organisaatioiden tahtotila ja kyky tukea muutosta. 5) Skaalamisen tueksi tarvitaan myös kannustimia. Sen lisäksi tilivelvollisuuden arviointi (accountability) on tärkeä osa prosessia, jotta voidaan varmistua siitä, että kannustimet tukevat jaettujen ja yhdessä sovittujen tavoitteiden saavuttamista. 6) Skaalaamisprosessin onnistumisen kannalta tärkeää on jatkuva monitorointi ja arviointi sekä pilotointivaiheen että varsinaisen skaalausprosessin osalta. 7) Huolellisesti suunniteltu ja vähittäinen prosessi. Skaalauksen kohteena olevat innovaatiot edellyttävät usein tuekseen sosiaalisen tai poliittisen prosessin. Tämä on erona innovaatioiden diffuusiota koskevaan kirjallisuuteen, jossa innovaatioiden nähdään leviävän spontaanisti ja usein varsin nopeasti erityisesti markkinavetoisten innovaatioiden osalta. Vuorovaikutteiset ja osallistavat prosessit puolestaan eivät etene spontaanisti, vaan ne edellyttävät levitäkseen huolellista suunnittelua, johtamista, TUTKIMUSRAPORTTI 24 (49) prosessissa mukana olevien toimijoiden roolien selkeää määrittelyä ja toimijoiden välistä vuorovaikutusta. 4.5 Viitekehys innovaatioiden skaalaamiseksi Simmons ja Shiffman (2007) ovat kehittäneet viitekehyksen skaalaamista koskevan keskustelun hahmottamiseksi ja jäsentämiseksi. Lähtökohtana kehitystyössä on ollut terveydenhuollon puolella kehitettyjen innovaatioiden ja erityisesti palveluinnovaatioiden laajemman käyttöönoton tukeminen. Viitekehyksessä innovaatio on linkitetty neljään muuhun elementtiin, joilla on merkittävä rooli skaalaamisen, sen prosessin ja onnistumisen kannalta. Innovaation rinnalla muut skaalaamiseen liittyvät oleelliset elementit ovat: innovaation kehittämistä tai sen levittämistä katalysoiva voimavaratiimi, innovaation potentiaaliset käyttöönottajat, strategia innovaation levittämiseksi ja toimintaympäristö, jossa innovaation skaalaaminen tapahtuu. Ajattelutavassa lähtökohtana on, että innovaation levittäminen ja skaalaaminen eivät tapahdu erityksissä, vaan ennemmin tiiviissä vuorovaikutuksessa toimintaympäristön kanssa. Innovaatioiden skaalaamisen onnistumiseen ja skaalaamisen prosessiin vaikuttavat toimintaympäristön monet eri tekijät, jotka tulee ottaa huomioon muun muassa skaalaamisen strategioita suunniteltaessa. Kuva 1 kiteyttää skaalaamisen keskeiset elementit. Yhteiskunnallinen, poliittinen ja taloudellinen toimintaympäristö, jossa skaalaaminen tapahtuu Onnistuneeksi ja vaikuttavaksi arvioitu uusi interventio, kokeilu tai käytäntö Instituutiot, organisaatiot ja toimijat, jotka ottavat innovaation käyttöön Toimintaympäristö Innovaatio SkaalaamisYmpä strategia Käyttäjä Voimavaratiimi Toimijat, jotka osallistuvat innovaation kehittämiseen, testaamiseen tai jotka pyrkivät edistämään sen laajempaa käyttöönottoa Keinot ja välineet, jotka tukevat innovaation levittämistä, siirtämistä tai siitä viestimistä Kuva 1. Skaalaamisen keskeiset elementit (lähde Simmons & Shiffman. 2007) TUTKIMUSRAPORTTI 25 (49) Viitekehyksessä innovaatio viittaa siihen, ”mitä skaalataan”. Simmons ja Shiffman (2007) liittävät innovaation lähinnä terveydenhuollon innovaatioihin tai palvelukokeiluihin. Keskeisiä piirteitä näillä innovaatioilla on, että ne ovat pilotoituja ja onnistuneiksi arvioituja käytännöiksi. Myös laadukkuus on tärkeä piirre skaalattavissa innovaatioissa. Voimavaratiimillä viitataan puolestaan yksilöihin, ryhmiin tai organisaatioihin, joilla on merkittävä rooli innovaatioiden kehittämisessä ja testaamisessa tai jotka fasilitoivat innovaation laajempaa levittämistä. Innovaation potentiaalisesti käyttöönottavalla ryhmällä viitataan instituutioon tai organisaatioon, jotka omaksuvat ja ottavat innovaation käyttöön. Organisaatiot voivat olla joko, paikallisia, alueellisia tai laajempia kansallisen tason toimijoita. Jako voimavaratiimin ja käyttäjäyhteisön välillä on keskeinen: voimavaratiimin rooli on innovaatioiden katalysointi ja levittämisen tukeminen kun taas käyttäjäyhteisö pyrkii ottamaan innovaation käyttöön omassa toiminnassaan. Skaalaamisen strategialla viitataan puolestaan konkreettisiin tapoihin ja käytäntöihin, jolla innovaatioista viestitään tai niiden käyttöönottoa ja levittämistä edistetään. Strategioihin liittyy oleellisesti myös prosessin johtaminen ja organisointi sekä sen edellyttämä aikajänne. Toimintaympäristö sisältää kaikki edelliset elementit sekä viittaa laajasti sekä yksilöihin että yhteisöihin, jotka tarvitsevat innovaatioita ja palveluita. Sen lisäksi sillä tarkoitetaan kaikkia niitä toimintaympäristöön liittyviä laajoja tekijöitä, joilla on vaikutusta skaalaamisen prosessiin. Tärkeinä pidetään muun muassa seuraavia tekijöitä: poliittinen järjestelmä, poliittiset tavoitteet ja poliittinen prosessi; hallinnollinen kulttuuri; sektorikohtaiset erityispiirteet esimerkiksi terveydenhuollossa; sosioekonomiset ja kulttuuriset toimintaympäristössä vaikuttavat tekijät. 4.6 Skaalausta tukevat strategiat Toteutettujen arviointien pohjalta on myös tunnistettu, että skaalaaminen on sitä tehokkaampaa, mitä fokusoidumpi skaalauksen kohteena oleva innovaatio tai palvelu on. Mitä useampia toimijoita, organisaatioita tai hallinnollisia sektoreita on mukana prosessissa, sitä kompleksisempi on myös skaalausprosessi (Hartmann & Linn 2008). Käytännöllinen haaste onnistuneen skaalaamisen kannalta onkin valita tunnistaa lupaava innovaatio, palvelu tai interventio sekä tunnistaa niihin liittyvät erityispiirteet, jotka tulee ottaa huomioon innovaation levittämistä tukevaa skaalausstrategiaa valittaessa. Simmons ja Shiffmann (2007) ovat osana skaalaamista koskevan viitekehyksen rakentamista tunnistaneet ja tyypitelleet skaalaamiseen liittyvät keskeiset strategiset valinnat. Skaalaamisstrategioissa on otettava kantaa tapaan, levittämisen keinoihin, organisatorisiin valintoihin innovaation levittämiseksi, resurssien mobilisointiin sekä monitorointiin ja arviointiin. Seuraavassa taulukossa tyypitellään skaalaamisstrategian kannalta oleellisen vaihtoehdot, joihin strategiaa suunniteltaessa tulee ottaa kantaa. TUTKIMUSRAPORTTI 26 (49) Taulukko 1. Skaalaamisen strategiset valinnat (Simmons ja Shiffman 2007, 12) Skaalaamistavat Spontaani Tuettu - Levittämisen keinot Laajentaminen Monipuolistaminen Poliittisin ja regulatiivisin kannustimin tuettu skaalaus Henkilöriippuvainen - Aktiivinen tiedon levittäminen esimerkiksi koulutuksen, teknisen tuen ja poliittisen dialogin keinoin Henkilöistä riippumaton - Tiedon välittäminen esimerkiksi web-sivuilla ja muiden julkaisujen avulla - Inkrementaaleja vs. radikaaleja vaikutuksia synnyttävä prosessi Keskittynyt vs. hajautunut Mukautuva vs. säännelty - Vähittäinen vs. nopea Toimijoita osallistava vs. asiantuntijoiden johtama Resurssien mobilisointi - Kustannusten arviointi Mittakaavan edut ja niiden arviointi Resurssien mobilisointi Monitorointi ja evaluointi - Tilastot Erillistutkimukset Paikalliset arvioinnit Toimintaympäristön analyysit Organisatoriset valinnat 4.7 Skaalaaminen johtamisen prosessina Skaalaamisen kirjallisuus on melko käytännöllistä ja usein sen pyrkimyksenä on ollut tunnistaa skaalaamisen prosessiin liittyviä keskeisiä piirteitä ja vaiheita. Kuitenkin yleisenä keskustelua vaivaavana ongelmana on pidetty riittävän ja systemaattisen tiedon puuttumista onnistuneista skaalaamisen prosesseista. Haasteeseen vastatakseen Lawerence Cooley ja Richard Kohn (2005) ovat kehittäneet johtamisen kehikon skaalaamisen käytäntöjen kehittämisen tueksi. Käytännönläheisen kehikon tavoitteena on tukea sekä skaalaamista suunnittelevia, sitä toteuttavia ja rahoittavia toimijoita että niitä toimijoita, jotka ottavat skaalaamisen kohteena olevan innovaation tai palvelun käyttöönsä. Kirjallisuudessa Cooleyn ja Kohnin johtamiskehikkoa pidetään yhtenä kokonaisvaltaisimpana kuvauksena skaalauksen prosessista. TUTKIMUSRAPORTTI 27 (49) Mallin mukaan innovaation tai palvelukokeilun skaalaamisessa on tärkeää ottaa huomioon kolme eri vaihetta sekä kymmenen eri tehtäväaluetta. Step 1: Skaalaussuunnitelman tekeminen Tehtävä 1: Vision luominen 1A. Malli: Mitä skaalataan? 1B. Menetelmä: Miten skaalaus toteutetaan? 1C. Toimijoiden roolit: Mitkä toimijat osallistuvat prosessiin ja mitkä ovat niiden avain tehtävät? 1D. Ulottuvuudet: Mikä on skaalauksen konteksti? Tehtävä 2: Skaalattavuuden arviointi 2A. Arvioidaan skaalauksen kohteena olevan toimintatavan, toteuttamiskelpoisuus 2B. Analysoidaan organisatorinen tai yhteiskunnallinen konteksti - Tehtävä 3: Täydennetään puuttuvat tiedot - Tehtävä4: Tehdään konkreettinen skaalaussuunnitelma innovaation tms. Step 2: Luodaan skaalauksen kannalta otolliset olosuhteet - Tehtävä 5: Muutoksen legitimointi - Tehtävä 6: Kerätään kannattajat muutoksen tueksi - Tehtävä 7: Mobilisoidaan resurssit muutoksen tueksi Step 3: Skaalauksen toteuttaminen - Tehtävä 8: Muokataan organisatoriset rakenteet tukemaan skaalauksen toteutusta - Tehtävä 9: Koordinoidaan toiminta - Tehtävä 10: Arvioidaan prosessin etenemistä ja ylläpidetään muutosta Kaiken kaikkiaan skaalaaminen on monivaiheinen ja pitkäkestoinen prosessi, joka kestää tyypillisesti kymmenestä viiteentoista vuoteen (Hancock 2003). Kirjallisuudessa alleviivataan skaalausprosessin vähittäistä ja asteittaista etenemistä. Tärkeässä asemassa prosessin aikana on ”tekemällä oppiminen” ja riittävän pitkä aika innovaation siirtämiseksi ja omaksumiseksi paikallisiin olosuhteisiin. 4.8 Yhteenveto Skaalaaminen on otettu käyttöön toimintatapana erityisesti kehitysavun ja kansainvälisen terveydenhuollon piirissä. Toiminnalla on pyritty ensisijaisesti pilotoitujen ja laadukkaiksi arvioitujen käytäntöjen, palveluprosessien ja innovaatioiden yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vahvistamiseen niiden kattavuutta parantamalla. TUTKIMUSRAPORTTI 28 (49) Olemassa oleva kirjallisuus on keskittynyt tyypillisesti skaalaamisen käsitteen määrittelemiseen ja skaalaamisen prosessiin liittyneiden onnistuneiden piirteiden tunnistamiseen. Keskeisinä tekijöitä, jotka on kirjallisuudessa liitetty onnistuneeseen skaalaamisprosessiin, ovat levittämisen kohteena olevan innovaation ja skaalaamisen prosessin arviointi sekä prosessin systemaattinen johtaminen. Kirjallisuudessa toimintaympäristön ja yhteiskunnan merkitys skaalaamisen näyttämönä on ymmärretty laajasti. Skaalaaminen on kontekstisidonnaista ja siinä on aina kysymys toimintatavan tai innovaation levittämisestä tai juurruttamisesta ”paikalliseen kontekstiin”. Toisin sanoen, kyseessä ei ole yksinkertainen ja suoraviivaisesti toteutettava ”temppu” tiedon ja teknologian siirtämiseksi ja käyttöönottamiseksi, vaan ennemmin kyseessä on pitkällä aikajänteellä toteutettava, monivaiheinen ja monien eri toimijoiden tukea ja sitoutumista edellyttävä oppimisprosessi. Koska yhtenä selkeänä puutteena kirjallisuudessa on pidetty onnistuneita skaalausprosesseja kuvailevien esimerkkitapausten vähäisyyttä, on haasteeseen pyritty vastaamaan kirjoittamalla käytännönläheisiä johtamisen prosessikuvauksia skaalaamisen tueksi. Mutta koska skaalaaminen on aina kontekstisidonnainen ja monimutkainen oppimisprosessi, ei kirjoja voida pitää keittokirjoina tai temppulistoina nopeiden ja näyttävien prosessien toteuttamiseksi. Ennemminkin kirjat ovat suuntaa antavia tsekkauslistoja, jotka pyrkivät kiinnittämään lukijan huomion prosessin kriittisiin piirteisiin ja mahdollisiin kompastuskiviin. TUTKIMUSRAPORTTI 29 (49) 5. Sosio-teknisen järjestelmän muutos ja innovaatioiden juurruttaminen Tässä luvussa esitellään kolme lähestymistapaa, jotka tähtäävät yhteiskunnallisesti toivottavien innovaatioiden edistämiseen. Ne kaikki rakentuvat ajatukselle, että systeemisiin innovaatioihin tarvitaan sekä ylhäältä alaspäin että alhaalta ylöspäin eteneviä muutosprosesseja. Tarvitaan sekä yhteiskunnallisen tason visiointia ja tavoitteenasettelua että monimuotoisuutta ja kokeiluja. Lähestymistavat eroavat kuitenkin siinä, kummassa prosessissa painopiste on. Kaikki esiteltävät lähestymistavat pohjautuvat melko yhtenäiseen, radikaaleja innovaatioita koskevaan tutkimuskeskusteluun, joka käynnistyi 1990-luvulla Hollannissa (esim. Kemp 1994) ja johon on tullut sen jälkeen mukaan muita eurooppalaisia tutkijoita. Tutkimuksen teoreettiset juuret löytyvät lähinnä evolutionaarisesta taloustieteestä, mutta siinä on hyödynnetty myös teknologian sosiologiaa ja politiikan tutkimusta. Tutkimusta on motivoinut pyrkimys löytää keinoja kestävän kehityksen edistämiseen. 2000-luvulle tultaessa sosiotekniset rakenteelliset siirtymät (transition) ja niiden suuntaaminen nousi Hollannissa ajankohtaiseksi puheenaiheeksi ja tutkijat kehittivät Hollannin hallitukselle lähestymistavan, joka auttaa ohjaamaan käynnissä olevaa kehitystä kestävään suuntaan. Hollannissa käynnistynyt tutkimuskeskustelu pohjautui aluksi historiallisiin empiirisiin analyyseihin. Niiden kohteina olivat merkittävät rakenteelliset siirtymät yhteiskunnan toimintajärjestelmissä (esim. liikenne- tai energiajärjestelmissä). Siirtymät tapahtuvat systeemisen innovaation synnyttämisen avulla. Tarkasteltujen systeemisten innovaatioiden syntymisen aikajänne oli tyypillisesti pitkä, useita kymmeniä vuosia. Viime vuosina alan tutkijat ovat alkaneet tarkastella myös käynnissä olevia ja rajallisempia muutosprosesseja. Eräs keskeinen käsitteellinen työkalu tutkimuskeskustelussa on monitasoinen muutoksen malli. Sen avulla voidaan analysoida rakenteellisia siirtymiä. Luvun aluksi kuvataan monitasoisen muutoksen mallin perusidea ja sen jälkeen esitellään lyhyesti kolme erilaista lähestymistapaa. Ensimmäinen on suoraan systeemitason muutokseen tähtäävä siirtymäpolitiikka, jota on sovellettu Hollannissa monella yhteiskunnan osa-alueella. Toinen on strateginen niche –johtaminen, jota on sovellettu ympäristömyötäisten innovaatioiden arviointiin ja kehittämiseen. Kolmas on juurruttaminen, jota on sovellettu Suomessa sosiaali- ja terveydenhuollon uusien toimintamallien ja ympäristömyötäisten innovaatioiden edistämiseen. 5.1 Monitasoinen muutoksen perspektiivi Monitasoinen muutoksen malli (Geels 2002) auttaa ymmärtämään sosio-teknisen muutoksen dynamiikkaa. Sen kantavana ajatuksena on se, että muutos tapahtuu eritasoisten prosessien vuorovaikutuksessa. Uusien toimintamallien käyttöönotto ei siis synny minkään yksittäisen tekijän vaikutuksesta, eivätkä ulkoiset paineet sinänsä riitä aiheuttamaan toimintamallin muutosta. Järjestelmätason muutos syntyy siitä, että eri tasoilla tapahtuu samansuuntaisia TUTKIMUSRAPORTTI 30 (49) prosesseja. Mallissa erotetaan vuorovaikutuksessa muutos syntyy. käsitteellisesti kolme tasoa, joiden välisessä Ympäristö (landscape) viittaa tarkasteltavan sosio-teknisen järjestelmän ulkoiseen ympäristöön, johon järjestelmän toimijat eivät voi vaikuttaa. Siihen kuuluvat esimerkiksi taloudelliset suhdanteet ja kulttuuriset arvot, jotka ulkoisessa ympäristössä luovat puitteet vallitsevalle toimintamallille. Ympäristössä tapahtuvista muutoksista voi syntyä vallitsevaan toimintamalliin kohdistuvaa muutospainetta. Vallitseva toimintamalli (socio-technical regime) koostuu tarkasteltavan järjestelmän tuotantorakenteista, markkinoista, asiakkaiden tarpeista ja kysynnästä, ammattilaisten toimintatavoista, tieteellisestä tiedosta, vakiintuneista teknologioista sekä palveluihin liitetyistä kulttuurisista merkityksistä sekä alaan kohdistuvasta sääntelystä. Vallitsevan toimintamallin muutos on jähmeää. Sen pysyvyyttä ylläpitävät vakiintuneet toimijat, näiden väliset suhteet ja toimialan säätely. Toimijoihin kuuluvat yleensä muun muassa teollisuus, asiakkaat, alan ammattilaiset, teknologiayritykset, tutkimuslaitokset, poliittiset päättäjät, erilaiset intressi- ja eturyhmät ja media. Näiden väliset suhteet pitävät yllä vakiintunutta järjestelmää. Myös toimijoiden väliset juridiset ja muut sopimukset lujittavat vallitsevia keskinäisiä suhteita. Pysyvyyttä edistää myös se, että yhteiskunta pyrkii luomaan järjestelmälle suotuisaa sääntelyä ja infrastruktuuria sekä se, että toimijat sopeuttavat omat toimintatapansa vakiintuneen järjestelmän mukaiseksi. Vallitsevan järjestelmän toimijat pyrkivät toki kehittämään järjestelmää, mutta tyypillisesti vain pienin askelin ja kyseenalaistamatta vallitsevaa toimintamallia. Toimintaympäristö Markkinat, käyttötottumukset Vallitseva Tiede toimintaPolitiikka malli Kulttuuri Palvelut, teknologia Rajatut sovellusalueet (niche) Aika Kuva 2. Sosio-tekninen muutos kolmen tason vuorovaikutuksena. TUTKIMUSRAPORTTI 31 (49) Systeemisten innovaatioiden aihiot syntyvät tyypillisesti rajatuilla sovellusalueilla (niche) toteutettavista kokeiluista. Aihioiden suorituskyky ei yleensä aluksi ole paras mahdollinen eikä niiden toimivuudesta ja vaikuttavuudesta ole aluksi riittävää näyttöä. Siksi kokeilu saattaa tarvita alkuvaiheessa suojattua tilaa ja tukitoimenpiteitä. Niitä voidaan luoda rakentamalla erilaisia sosiaalisia verkostoja, joihin voi kuulua kokeilusta kiinnostuneita tuottajia ja käyttäjiä ja yhteiskunnallisia toimijoita. Eri tasot muodostavat sisäkkäisen hierarkian. Paikallisella tasolla kehitetyt innovaatiot voivat tulla hyväksytyiksi käyttöön, kun ulkoiset olosuhteet ovat niille suotuisia. Vallitsevan toimintajärjestelmän ja ulkoisen toimintaympäristön prosessit voivat avata mahdollisuuksia radikaalille innovaatiolle. Mahdollisuuksien ikkunan avautumiseen vaikuttavat vallitsevan toimintamallin jännitteet ja muuttuvasta toimintaympäristöstä aiheutuvat paineet (esim. väestön ikääntymisestä johtuva terveyspalvelujen kasvava kysyntä). Vastaavasti järjestelmätasolla voi syntyä jännitteitä tai ristiriitoja, joihin ei voida löytää ratkaisua nykyisen toimintamallin pohjalta. Tällaiset jännitteet voivat avata mahdollisuuksia laajemmalle toimintamallin muutokselle. Tällaisessa tilanteessa paikallisella tasolla kehitetyt uudet innovaatiot ja niiden menestykselliset kokeilut voivat löytää tiensä laajamittaiseen käyttöön ja tulla vakiintuneiksi käytännöiksi. Kuvassa 2 alatasolta keskitasolle kulkevat pienet nuolet kuvaavat sitä oppimisen polkua, jota kautta systeemisen innovaation aihio voi suotuisissa olosuhteissa ja oppimisen kautta kehittyä osaksi vallitsevaa järjestelmää. Malli tarjoaa käsitteellisen viitekehyksen ja ajattelun apuvälineitä Se auttaa ymmärtämään, miksi sen enempää ulkoiset paineet kuin radikaalit uudet ideatkaan eivät yksin riitä aikaansaamaan vallitsevan toimintamallin muuttumista ja miksi muutoksen aikaansaamiseen tarvitaan monien toimijoiden päätöksiä ja vuorovaikutteista toimintaa. Systeemitason innovaatioiden läpiviennissä on osoittautunut tärkeäksi sitouttaa kaikki osapuolet muutoksen tekijöiksi. Toimijaverkoston kokoonpanon pitäisi alusta alkaen kattaa monia erilaisia näkökulmia ja osaamisia. Verkostossa tarvitaan sellaista asiantuntemusta, jolla voidaan ottaa haltuun ongelma sen koko kompleksisuudessaan. Systeemisen innovaation edistämiseen tähtäävissä strategioissa ja politiikoissa voidaan hyödyntää sosio-teknisen muutoksen mallia, joka auttaa muutoksen dynamiikan ymmärtämisessä ja avainsidosryhmien tunnistamisessa. Siihen pohjautuvia toimintastrategioita ovat mm. siirtymäpolitiikka (transition management), strateginen niche-johtaminen ja juurruttaminen. Kaikille mainituille lähestymistavoille luonteenomaista on avaintoimijoiden vuorovaikutuksen ja yhteisen oppimisen edistäminen. Pyrkimyksenä on samanaikaisesti edistää kokeiluja rajatuilla sovellusalueilla ja sopeuttaa vallitsevaa toimintaympäristöä suotuisaksi uuden ratkaisun käyttöönotolle. Ne painottavat sellaisten toimijaverkostojen rakentamista, joissa osapuolet pyrkivät vuorovaikutuksen kautta yhdessä oppimaan. Niiden lähtökohtana on olettamus, että muutos tapahtuu eritasoisten prosessien vuorovaikutuksessa, mutta siirtymäpolitiikassa painottuu järjestelmätason ohjaus kun taas strategisessa nichejohtamisessa ja juurruttamisessa painottuu alhaalta ylöspäin rakentuva yhteistyö. TUTKIMUSRAPORTTI 32 (49) 5.2 Siirtymäpolitiikka Siirtymäpolitiikka on Alankomaissa kehitetty toimintamalli, joka tähtää kestävän kehityksen mukaiseen rakenteellisen siirtymän edistämiseen suoraan systeemitasolla. Keskeistä siinä on kaikkien kiinnostuneiden toimijoiden (nykyisen toimintamallin toimijat, uudet kokeilijat, ulkopuoliset ideoijat) kokoaminen yhteistyöhön ns. transitioareenoille. Näillä areenoilla luodaan yhteistä visiota tulevaisuudesta, käynnistetään kokeiluja ja tuetaan jo meneillään olevia sopivia hankkeita. Rohkeat pitkän aikavälin visiot auttavat irtautumaan toiminnan nykypuitteista, ja kokeilut luovat kokemuksia, joista oppimalla ja joita pohtimalla voidaan ottaa seuraavia askeleita sitoutumatta etukäteen liian yksityiskohtaisiin ratkaisumalleihin (ks. Lovio & Kivisaari, s. 35, 2010). Tällainen hallintotapa pyrkii hyödyntämään vuorovaikutteista oppimista laajassa toimijaverkostossa. Se pyrkii avoimeen systeemiseen oppimiseen pikemminkin kuin tarkasti määriteltyihin tavoitteisiin tai kontrolliin. Hallintoprosessi nähdään osana sitä dynamiikkaa, jota pyritään hallitsemaan. Hallintoprosessit pyritään avaamaan eri toimijoiden vuorovaikutukselle ja dialogille, jotta ongelman käsittelyyn saadaan mukaan monenlaista tietoa sekä erilaisia arvoja ja vaikutusresursseja. Tavoitteena on, että ymmärrys lisääntyisi siitä, miten ongelma tulisi määritellä, miten tavoitteet tulee asettaa ja minkälaisia strategioita voidaan käyttää. Kun tiedon ja näkemysten keruussa ylitetään käsitteellisiä ja institutionaalisia rajoja, voidaan edistää palautteen saamista jo strategian kehittämisvaiheessa. Voss & Kemp (200, 2006) tuovat esille viisi strategiaa, jotka edistävät kestävän muutoksen aikaansaamista: (1) monen eri tieteenalan ja käytännön näkökulman integroiminen ongelman määrittelyyn, (2) strategiset kokeilut epävarmuuden vähentämiseksi, (3) systemaattisesti ennakoidaan pitkäajan epäsuoria vaikutuksia ja mahdollisia lukkiutumista ongelmallisiin kehittämispolkuihin, (4) osallistuvat menetelmät tavoitteen asettelussa siten, että otetaan huomioon monenlaiset ja muuttuvat yhteiskunnalliset arvot sekä (5) strategian kehittäminen vuorovaikutteisesti sellaisten toimijoiden kanssa, joilla on monia vaikutuskanavia. Siirtymäpolitiikassa pyritään laajentamaan näkemystä niistä tekijöistä, jotka ovat relevantteja ongelman määrittelyssä, tavoitteen asettelussa ja strategian kehittämisessä. Hollannin hallituksen aloitteesta siirtymäpolitiikkaa on sovellettu muutoksen toteuttamiseksi maan energian tuotannossa ja käytössä, maataloudessa ja vesihuollossa. Siirtymäpolitiikka on lähtökohdiltaan mukauttavaa ja yhteisymmärrykseen pyrkivää toimintaa. Se painottaa teknisen ja sosiaalisen muutoksen vuorovaikutteista suhdetta ja hyödyntää olemassa olevia liikevoimia ja pyrkii suuntaamaan niitä kohti yhteiskunnan valitsemia päämääriä. Kokeilut rajatuilla sovellusalueilla (niche) ovat välttämättömiä rakennemuutoksen elementtejä. 5.3 Strateginen niche-johtaminen Strategisen niche -johtamisen (SNM, ks. Hoogma ym. 2002; Weber ym. 1999) lähestymistapaa on sovellettu ympäristöystävällisten ratkaisujen kehittämiseen ja arviointiin. Se tarjoaa innovaation edistämisestä kiinnostuneille toimijoille työkaluja nichen eli sellaisen tilan luomiseen, jossa sen kehittämistä suojataan markkinoilta tulevia paineita vastaan. Niche muodostuu löyhästi toisiinsa liittyneistä kokeiluhankkeista, joiden avulla pyritään oppimaan TUTKIMUSRAPORTTI 33 (49) uuden ratkaisun eduista ja ongelmista ja luomaan ”tila”, jossa niistä voidaan neuvotella. Kokeilujen tavoitteena on selvittää käyttäjien vaatimukset ja käyttöönoton vaikutukset ja ymmärtää, mitä muutoksia tarvitaan tuotesuunnitteluun ja tukitoimiin. Strategista niche-johtamista on kuvattu viiden toistensa kanssa lomittuvan vaiheen kautta. Jokaiseen vaiheeseen liittyy tiettyjä jännitteitä, ristiriitoja ja valintoja, joita on tarkkaan punnittava nichen luomisessa. Taulukossa 2 on kuvattu karkeaa ohjeistusta, joka on noussut tapaustutkimuksista. Taulukko 2. Strategisen niche johtamisen (SNM) vaiheistus ja kriittiset kysymykset (ks. Weber & Dorda 1999). SNM:n vaihe Jännitteet ja valinnat: keskeisiä oppeja Konseptin tunnistaminen (1) Valitse konsepti, joka on mahdollisimman lähellä vallitsevaa regimeä, mutta joka mahdollistaa myöhemmin radikaalin muutoksen. (2) Pidä useita vaihtoehtoja auki: vaiheista kokeilu ja organisoi se moduleiksi kompleksisuuden välttämiseksi. Kokeilun suunnittelu (3) Kokoa laajahko joukko partnereita (käyttäjiä, alihankkijoita, julkisia toimijoita) ja varmista sitoutuneisuus (4) Onnistunut kokeilu ei välttämättä johda nichen syntyyn; epäonnistumisestakin voi oppia. (5) Vältä liikaa suojelua. (6) Luo tilaisuuksia käyttäjien osallistumiselle Kokeilun toteutus (7) Keskustele tuloksista myös välillisesti asiaan kytkeytyvien tahojen kanssa. (8) Selvitä osapuolten julkilausumattomatkin odotukset ja visiot ja ota ne keskusteluun. (9) Etsi mahdollisuuksia oppia kokeilusta ja sen vaikutuksista (10) Ajattele uuden konseptin aiheuttamia muutoksia vallitsevaan käytäntöön. Kokeilun laajentaminen nicheksi (11) Havaitse mahdolliset toimijaverkoston muuttamistarpeet. (12) Arvioi, millaiset poliittiset toimenpiteet edistäisivät tai estäisivät teknologiaa, ja minkälaiset toimenpiteet olisivat välttämättömiä. (13) Konseptin levittäminen laajemmalle kuluttajajoukolle Kokeilun päättäminen (14) Suojaverkkojen hallittu purku Kokeilujen laajentamista tai skaalausta on pidetty haastavana vaiheena (Weber ym. 1999). Tässä tutkimuskeskustelussa se viittaa kokeilun linkittämiseen muiden samansuuntaisten käynnissä olevien aktiviteettien kanssa ja sitä kautta skaalan laajentamiseen. Tyypillisinä TUTKIMUSRAPORTTI 34 (49) keinoina mainitaan toimijoiden ja sidosryhmien verkoston laajentaminen, kilpailevien osapuolten linkittäminen verkostoon, rinnakkaisten kokeilujen käynnistämiseen ja politiikkatoimenpiteiden modifiointi tukemaan samansuuntaisia kokeiluja. Remco Hoogma (ym. 2005) esittää kriteeristön, jolla voidaan arvioida nichen rakentamisen onnistumista silloin, kun muutos on vasta alkuvaiheessaan. Ensimmäisen kriteerin muodostaa oppimisen laatu. Tiedollinenkin oppiminen on tärkeää, mutta olennaista on kyseenalaistava oppiminen liittyen siihen, minkälaisia vaatimuksia käyttäjillä on, miten ratkaisu voidaan tuottaa tai kuinka poliittisin keinoin voidaan luoda kannusteita ratkaisun käyttöönotolle. Usein niche leviäminen laajempaan mittaan edellyttää vallitsevien käsitysten kyseenalaistamista. Avaintoimijat joutuvat työskentelemään näiden käsitysten yhteiseksi määrittelemiseksi. Toinen onnistumisen kriteeri on institutionaalinen juurruttaminen (institutional embedding). Se koskee vallitsevan toimintamallin sopeuttamista ja valmistamista uusien ratkaisujen käyttöönottoon. Institutionaalisen juurruttamisen onnistuneisuutta voidaan arvioida seuraavien näkökohtien pohjalta. missä määrin on kehitetty täydentäviä ratkaisuja ja infrastruktuuria kuinka laajassa mittakaavassa on luotu yhteisiä odotuksia siitä, mikä on toteuttamiskelpoista kuinka laaja ja monipuolinen toimijajoukko on sitoutunut uuden ratkaisun tukemiseen. Kehittämishankkeiden ja -ohjelmien johtamistavalla voidaan merkittävästi vaikuttaa nichen rakentamisen onnistumiseen. Siksi kehityshankkeiden johtamisesta ja organisoinnista on tärkeä pyrkiä oppimaan. Strateginen niche -johtaminen on alun perin kehitetty jo toteutettujen kehittämishankkeiden arvioinnin työkaluksi kuljetusteknologian alalla. Lähestymistapa tarjoaa kuitenkin merkittäviä mahdollisuuksia myös tulevaisuussuuntautuneeseen arviointiin. Se auttaa ottamaan huomioon vaadittavat kompromissit, pulmat ja jännitteet, jotka eri vaiheisiin liittyvät ja suuntaamaan huomion toimijaverkoston ja innovaation muuttumiseen kehittämisprosessin aikana. (Weber ym. 1999.) 5.4 Juurruttaminen Myös juurruttaminen on lähestymistapa, joka tähtää systeemisen innovaation leviämisedellytysten luomiseen. Lähestymistapaa on kehitetty Suomessa useissa toisiaan seuranneissa hankkeissa, jotka ovat liittyneet yhteiskunnallisista tarpeista nousevien innovaatioiden edistämiseen. Ne ovat liittyneet mm. hyvinvointipalveluihin uudistamiseen ja ilmastomyötäisiin innovaatioihin (esim. Väyrynen 2002; Kivisaari ym. 2004). Sitä on hyödynnetty viitekehyksenä myös kaupunkisuunnittelussa (Väyrynen 2010). Juurruttamisen ytimessä on pyrkimys innovaation yhteiskunnallisen laadukkuuteen. Tavallisesti innovaatiota pidetään onnistuneena, jos se on edistyksellinen ja vastaa hyvin TUTKIMUSRAPORTTI 35 (49) käyttäjien tarpeisiin. Kun innovaation kehittämiseen ja laajamittaiseen käyttöönottoon on julkinen intressi, onnistumista tulisi kuitenkin arvioida laajemmin. Onnistumisen käsitteen tulisi sisältää myös yhteiskunnalliset hyödyt ja seurausvaikutukset. Tällöin voidaan puhua innovaation yhteiskunnallisesta laadukkuudesta. Tämä onnistumisen käsite viittaa siihen, että tuottajien ja käyttäjien vaatimusten lisäksi innovaatio tuo helpotusta yhteiskunnalliseen ongelmaan ja on laajasti levittämiskelpoinen. Kehittäjät Siirrettävyys Parhaat käytännöt Kehityskustannukset Sopivuus eri organisaatioiden vaatimuksiin Tuottajat Palvelun edistyks ellisyys Henkilöstön hyvinvointi Tuotanto- ja jakelukust. Sopivuus tuotanto- ja jakelujärjestelmään Käyttäjät Innovaation yhteiskunnallinen laatu Terveysarvo Käytettävyys Osto- ja käyttökustannukset Sopivuus käyttöympäristöön Yhteiskunnalliset toimijat Olennaisuus, laaja-alaisuus Normien mukaisuus Ulkoiskustannukset Sopivuus yhteiskuntarakenteisiin Kuva 3. Innovaation yhteiskunnallinen laatu Juurruttamisella pyritään jo innovaation kehittämisvaiheessa luomaan edellytyksiä sen laajamittaiselle käyttöönotolle. Tämä tarkoittaa innovaation ominaisuuksien ja käyttöympäristön molemminpuolista sopeuttamista toisiinsa. Toisaalta uutta innovaatioaihiota pyritään muokkaamaan sellaiseksi, että se vastaa mahdollisimman hyvin asiakkaiden tarpeisiin ja yhteiskunnan vaatimuksiin. Toisaalta ympäristössä pyritään saamaan aikaan muutoksia, jotka helpottavat uuden innovaation käyttöönottoa ja niiden hyötyjen aikaansaamista, joihin innovaation laajalla käyttöönotolla pyritään. Kysymyksessä on siis kaksisuuntainen sopeuttamisprosessi. Innovaation yhteiskunnallinen laadukkuus ei synny ilman monien toimijoiden yhteistyötä. Kehittäjäverkostoon tarvitaan osapuolia, jotka varmistavat erilaisten vaadittavien ominaisuuksien sisällyttämisen innovaatioon (kuva 3). Yleisellä tasolla ajatellen voidaan erottaa karkeasti neljän tyyppisiä toimijoita, joiden erilaiset näkökulmat ja tarpeet on tärkeä tunnistaa ja ottaa huomioon. Tuottajiin voivat kuulua esimerkiksi erilaiset palvelujen ja teknologian tarjoajat. Tuottajan intressinä on tuottaa mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti sellaisia palveluja, joita tilataan. Käyttäjiin voidaan katsoa kuuluvan paitsi loppukäyttäjät tai hyötyjät myös innovaation tilaajat ja maksajat, jotka voivat olla eri tahoja. Käyttäjän intressi liittyy palvelujen laatuun ja saatavuuteen, tilaajan intressi oston kustannustehokkuuteen. Yhteiskunnallisilla toimijoilla taas tarkoitetaan niitä tahoja, joiden intressit eivät suoranaisesti liity tarkasteltavaan kehittämishankkeeseen, mutta jotka asettavat pelisääntöjä tai ehtoja sille, TUTKIMUSRAPORTTI 36 (49) minkälaisia uusia toimintamalleja voidaan ottaa laajamittaiseen käyttöön. Tapauksesta riippuen yhteiskunnallisia toimijoita voivat olla esimerkiksi valtakunnan tason poliittiset päättäjät, erilaiset viranomaistahot, asiantuntijat tai media. Lisäksi juurruttamisessa voidaan tarvita kehittäjiä. Kehittäjät voivat olla tutkimuslaitoksia, kehitysorganisaatioita, konsultteja tai kehittäviä tutkijoita, jotka pyrkivät edistämään innovaation leviämistä. Juurruttamisen perusidea on se, että eri toimijat asettavat innovaation kehittämiselle ehtoja omien perusintressiensä mukaisesti. Siksi on tärkeää varmistaa, että kaikki tahot ovat edustettuina tässä kehittämisvuoropuhelussa. Juurruttaminen on pohjimmiltaan kollektiivinen oppimisprosessi. Siinä pyritään hyödyntämään kehittämisprosessin aikana kumuloituvaa tietoa ja ymmärrystä ratkaistavasta ongelmasta, kehitettävän innovaation ominaisuuksista sekä kehittämisen ehdoista ja edellytyksistä. Tätä tietoa hyödyntämällä voidaan jatkuvasti uudelleenarvioida kehittämisprosessin tavoitetilaa ja edistää kehitettävän ratkaisun yhteiskunnallista laadukkuutta. Kehittämisprosessin aikana käydään useita oppimiskierroksia, joiden aikana haetaan uusia, ajanmukaisia vastauksia kolmeen ydinkysymykseen: (1) miten määrittelemme kehittämisen kohteen, (2) keiden asiantuntemusta tai hyväksymistä kehittämiseen tai käyttöönottoon tarvitaan ja (3) mitkä ovat kunkin avaintoimijan intressit kehittämisen lopputulokseen nähden. Näihin kysymyksiin on löydettävä uusi, oppimiseen pohjautuva vastaus juurruttamisen edetessä. Kehittämishankkeen aluksi on olemassa vielä hahmottumaton idea siitä konseptista, jota kehitetään. Kun vastuuhenkilöt nimitetään kehittämään konseptia, heidän sitoutumisensa täytyy varmistaa. Kehittämisen edetessä syntyy syvällisempi ymmärrys siitä, minkälainen innovaation täytyy olla, ja tämä saattaa vaatia muutoksia kehittämisverkoston kokoonpanoon. Mahdollisten uusienkin toimijoiden sitoutuminen kehittämiseen on varmistettava, ja siksi toimijoiden tarpeet ja osallistumisen intressit on syytä selvittää. Koska on tärkeää, että jokainen avaintoimija, uudet mukaan luettuina, pitää kehittämisen kohdetta saavuttamisen arvoisena, konseptia on ehkä modifioitava. Näin syklinen prosessi jatkuu. (Ks. kuva 4.) Kuva 4. Juurruttaminen oppimisen kehänä. TUTKIMUSRAPORTTI 37 (49) Juurruttajana toimiva osapuoli toimii lähinnä teemahaastattelujen ja työpajojen kautta. Tavoitteena on tunnistaa innovaatioprosessin avaintoimijat ja heidän tarpeensa ja intressinsä. Työpajoissa pyritään tunnistamaan osapuolten näkemysten yhteneväisyydet ja sitä kautta päästä ratkaistavan ongelman syvempään ymmärtämiseen ja luottamukseen pohjautuvan yhteistyön rakentamiseen. Juurruttajana voi toimia parhaiten sellainen taho, joka on riippumaton suhteessa kehitettävään ratkaisuun. Kiinnostava tutkimuksesta nouseva havainto liittyy hybriditoimijoiden eli erilaisten välittäjätoimijoiden rooliin innovaation kantajana vaiheesta toiseen. Välittäjä rooli liittyy nimenomaan haasteeseen linkittää niche-tason kehittämisprosesseja ja vallitsevan järjestelmän tasolla tapahtuvia prosesseja. Tutkimus on osoittanut, että eri välittäjänä toimiva taho voi muuttua innovaatioprosessin eri vaiheissa. Kun sopivaa toimijaa ei ole olemassa, sellainen voidaan jopa luoda. Hybriditoimijan roolissa toimivalta organisaatiolta edellytetään ketteryyttä, innovatiivisuutta ja uskottavuutta. Nämä organisaation ominaisuudet eivät kuitenkaan riitä, koska hybriditoimijuus on myös vahvasti henkilösidonnaista. Olennaista on hybriditoimijana toimivan henkilön kokemus ja työhistoria. Heillä on oltava kyky toimia uskottavasti monilla eri foorumeilla, puhua eri alojen asiantuntijoiden kanssa ja katsoa oman erityisosaamisalueensa ulkopuolelle. He voivat rakentaa vuoropuhelua eri toimijoiden välille, linkittää paikallisen tason ideoita ja kokeiluja keskenään sekä yhdistellä niitä järjestelmätason kehittämistoimenpiteisiin. (ks. Elzen ym. 2008; Kivisaari ym. 2009). 5.5 Yhteenveto Tarkastellut lähestymistavat pohjautuvat teoreettiseen tutkimukseen, mutta leimallista niille on pyrkimys poliittiseen relevanssiin. Ne pyrkivät tarjoamaan poliittisille päättäjille ja muille toimijoille hyödyllisiä työkaluja kestävän kehityksen edistämiseen. Lähestymistavat korostavat herkkyyttä tapauskohtaisille vaatimuksille ja tarpeille. Ne ovat pikemminkin ajattelutapoja kuin konkreettisia ohjeistuksia tarjoavia menetelmiä. Ne auttavat ymmärtämään systeemisten innovaatioiden synnyn ja levittämisprosessin luonnetta ja tarjoavat kulmakiviä systeemiseen innovaatioon tähtäävälle toiminnalle. Tällaisia kulmakiviä ovat ennen kaikkea toimijaverkostojen luomisen, vuorovaikutuksen, yhteisen oppimisen ja eritasoisten prosessien linkittämisen merkitys. Siirtymäpolitiikka on kehitetty Hollannissa, missä kulttuuri ja politiikan historia on erilainen kuin Suomessa. Tutkimus osoittaa, ettei lähestymistavan siirtäminen ole yksioikoista, vaan se vaatii käännöstyötä ja sopeuttamista eri oloihin (Heiskanen ym. 2009). Juurruttaminen on saanut vahvoja vaikutteita hollantilaisesta tutkimuksesta, mutta lähestymistapa on rakentunut suomalaisille kokemuksille. Lähestymistavat on tarkoitettu edistämään yhteiskunnallisesti tarpeellisten innovaatioiden levittämistä. Ne soveltuvat tilanteeseen, jossa merkittävään yhteiskunnalliseen ongelmaan haetaan ratkaisua uusin innovatiivisin toimintamallein. Usein sellaisessa tapauksessa ratkaisun tuottamiseen tarvitaan sekä yksityisen että julkisen sektorin palveluntuottajia, joten tyypillisesti toimitaan yksityisen ja julkisen sektorin rajamaastossa. Tällaisessa tilanteessa uusien ratkaisujen leviäminen ei tapahdu yksin kysynnän ohjaamana, vaan tilanne on TUTKIMUSRAPORTTI 38 (49) kompleksisempi. Uusien innovaatioiden leviäminen voi eri vaiheissa olla hybriditoimijoiden varassa. Yksityisten ja julkisten toimijoiden välisen vuorovaikutuksen käynnistäminen ja ylläpito on tyypillisesti haasteellista, ja sitä voi helpottaa juurruttamisen keinoin. Kuvattuihin lähestymistapoihin liittyy erinäisiä haasteita. Vaarana on ensinnäkin se, että lähdetään edistämään liian suoraviivaisesti vain yhtä ratkaisua ja siten lukitaan tilanne liian aikaisin. On tärkeää, että uusi levitettävä innovaatio jalostuu erilaisten kilpailevien vaihtoehtojen joukosta. Kilpailevien ratkaisujen olemassaolo on omiaan viemään kehitystä eteenpäin. (ks. miten Weber ym muotoilevat). Käytännössä tämä on usein ollutkin haasteellista. Toinen ongelma liittyy siihen, että monitasoinen muutoksen malli on kehitetty historiallisen tutkimuksen pohjalta, joissa tarkasteltavat muutokset ovat olleet vuosikymmenten mittaisia. Näistä lähtökohdista on ymmärrettävää, ettei malliin ole kehitetty käsitteellisiä työkaluja, joilla voitaisiin tarkastella käynnissä olevaan muutokseen liittyvää, usein herkkää vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Juurruttamistutkimuksessa on kehitetty joitakin käsitteellisiä työkaluja tähän tarpeeseen. TUTKIMUSRAPORTTI 39 (49) 6. Johtopäätökset Kaupunkiympäristön innovaatiot liittyvät tyypillisesti rakennettuun ympäristöön, liikkumiseen, hyvinvointipalveluihin sekä tietoyhteiskunnan palveluihin. Yhteinen ominaispiirre niille on, että niiden tuottamiseen osallistuu joukko erilaisia toimijoita – eri alojen yrityksiä, kuntapalveluiden tuottajia, valtion viranomaisia sekä järjestökentän organisaatioita. Kaupunkien innovaatioihin lukeutuu sekä kaupallisia innovaatioita, julkisen sektorin palveluinnovaatioita, kansalaisyhteiskunnan uusia toimintamalleja tai yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyöhön pohjautuvia innovatiivisia palvelumalleja. Luonteenomaista onkin, ettei kaupunkiympäristön innovaatioiden kehittäminen ja käyttöönotto onnistu yksittäisen organisaation toimesta, vaan ne vaativat monipuolista yhteistyötä yli sektori- ja toimialarajojen. Kaupunkiympäristön innovatiiviset ratkaisut ovat myös usein vahvasti kytkeytyneitä ympäröivään tekniseen infrastruktuuriin, kuten yhdyskuntatekniikkaan, energiaverkkoihin, liikennejärjestelmään ja tietoliikenneyhteyksiin. Tämä lisää innovaatioiden kompleksisuutta. 6.1 Kaupunki-innovaatiot ovat luonteeltaan systeemisiä Innovaation luonne vaikuttaa merkittävästi sen leviämisen ja skaalaamisen edellytyksiin ja mahdollisuuksiin. Skaalautumisen kannalta merkityksellistä on erottelu autonomisiin ja systeemisiin innovaatioihin. Autonominen innovaatio voidaan ottaa käyttöön ilman merkittäviä muutoksia niiden käyttöympäristössä. Näin ollen niiden leviäminen ja levittäminen on helpompaa. Systeemiset innovaatiot sitä vastoin edellyttävät monitasoisia muutoksia ympäröivässä toimintaympäristössä: muutoksia käyttäjien toiminnassa, organisaatioiden suunnittelu- ja työkäytännöissä, organisaatioiden välisissä yhteistyötavoissa, teknisessä infrastruktuurissa, standardeissa, ohjeissa, määräyksissä ja informaatiojärjestelmissä. Systeemiset innovaatiot leviävätkin selvästi heikommin, sillä niiden käyttöönotto edellyttää erilaisia muutoksia toimintaympäristössä ja infrastruktuureissa. Kaupunki-innovaatioita voidaankin tässä yhteydessä luonnehtia sellaisiksi uuteen teknologiaan pohjautuviksi palveluiksi tai organisointitavoiksi tai toimintamalleiksi, jotka on tarkoitettu hyödynnettäviksi erityisesti kaupunkimaisessa ympäristössä. Ne ovat useissa tapauksissa luonteeltaan systeemisiä. Ne koostuvat tyypillisesti myös useista ”osainnovaatioista”, jotka voivat liittyä palveluprosessiin, tuotteisiin, teknologiaan, arvoketjuun ja organisointitapoihin. Kaupunki-innovaatioiden leviämisen ja skaalaamisen osalta on huomattava, että yleinen (poliittinen, hallinnollinen ja taloudellinen) toimintaympäristö on erilainen kuin aiemmin. Aikaisemmin useiden kaupunkiympäristön innovaatioiden leviäminen on perustunut hallinnollisiin ja regulatorisiin päätöksiin, kuten lainsäädäntöön tai uusien organisaatioiden ja rahoitusmallien perustamiseen. Tällaisia innovaatioita ovat mm. historiallisiksi esimerkeiksi nostetut neuvola, rintamamiestalo ja peruskoulu. Nykyisessä tilanteessa toimintaympäristön moniulotteisuus, taloudelliset reunaehdot ja ongelmien monialainen luonne rajoittavat mahdollisuuksia suoraviivaisten hallinnollisten ratkaisujen käyttämiseen. TUTKIMUSRAPORTTI 40 (49) Innovaation luonteen ohella myös käyttöönoton ympäristö ja sen ominaispiirteet määrittävät prosessia. Kohdeympäristön analysointi onkin tärkeää. Levittämisen lähtökohdat ovat hyvin erilaiset esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa innovaation oletetaan syrjäyttävän jo olemassa olevan vakiintuneen käytännön verrattuna tilanteeseen, jossa innovaatio muodostaa kokonaan uudenlaisen toimintatavan. Jos levittämiskohteita on useita, on tärkeää tarkastella niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Toisaalta toimintaympäristöjen eroja voi olla vaikea nähdä etukäteen. Näistä tekijöistä johtuen levittämisestä muodostuu käytännössä oppimisprosessi. 6.2 Skaalaaminen on vastavuoroista sopeuttamista Systeemisten innovaatioiden skaalaamisen haastetta voidaan luonnehtia innovaation ja sen käyttöympäristön vastavuoroiseksi sopeuttamiseksi. Siinä on kyse yhtäältä innovaation kehittämisestä toimintakelpoisemmaksi ja sopivaksi erilaisiin tarpeisiin ja toisaalta tarvittavien muutosten tekemisestä käyttöönottoympäristöön, jotta innovaatio voidaan ottaa käyttöön ja saada siitä tavoitellut hyödyt irti. Tässä mielessä itse innovaation kehittäminen, käyttöönotto ja sen skaalaaminen ovat toinen toisiinsa lomittuvia prosesseja - eivät niinkään peräkkäisiä vaiheita. Innovaation käyttöönoton ja skaalaamisen edellytyksiä luodaan jo kehittämisvaiheessa. Ja myös kääntäen: innovaation käyttöönotto uudessa ympäristössä ja sen laajamittainen levittäminen edellyttävät itse innovaation jatkuvaa pienimuotoista kehittämistä. Voidaankin sanoa, että innovaation käyttöönottoon uudessa ympäristössä sisältyy aina jonkinasteinen paikallisen sopeuttamisen ja ”uudelleen keksimisen” prosessi. Systeemisten innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen on nähtävä moniulotteisena prosessina. Kysymys ei ole vain teknis-taloudellisesta muutoksesta, vaan usein samalla muutoksesta sosiaalisella ja kulttuurisella ulottuvuudella. Siksi skaalaaminen edellyttää oppimista ja muutoksia eri toimijoiden ja toiminnan tasoilla. Nämä seikat korostavat muutosjohtamisen ja kokonaisvaltaisen muutosstrategian merkitystä osana levittämisprosesseja. Samoin jatkuva sekä varsinaisen innovaation että skaalaamisprosessin arviointi ja monitorointi on tärkeää. Kaupunki-innovaation kehittämiseen ja skaalaamiseen tarvitaan usein toimijoita julkiselta, yksityiseltä ja kolmannelta sektorilta. Näiden toiminnan rationaliteetit ovat keskenään erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisiakin. Siksi johtaminen tällaisessa verkostossa on luonteeltaan neuvottelevaa. On tärkeää, että osapuolet havaitsevat ja hyväksyvät toistensa erilaiset tavat määritellä ratkaistava ongelma sekä tunnistavat toistensa erilaiset tarpeet ja intressit, koska se auttaa syvällisemmin ymmärtämään ratkaistavan ongelman. Innovaatiota kantavat ja edistävät toimijat voivat muuttua prosessin kuluessa ja sen kuluessa voi myös syntyä uudenlaista toimijuutta. Paikallisten muutosagenttien lisäksi saatetaan tarvita erilaisia välittäviä toimijoita, jotka luovat yhteyksiä eri toimijaverkostojen ja prosessien välille. Koska systeemisten innovaatioiden levittäminen ja skaalaaminen on moniulotteinen prosessi, johon liittyy useita toimijoita ja organisaatioita yhteiskunnan eri tasoilta, on luonnollista että innovaatiot eivät siirry ja ole levitettävissä suoraviivaisesti. Ennemmin kyseessä on pitkällä TUTKIMUSRAPORTTI 41 (49) aikajänteellä toteutettava, monivaiheinen ja monien eri toimijoiden tukea ja sitoutumista edellyttävä oppimisprosessi. Innovaation käyttöönottoympäristöllä on ratkaiseva merkitys myös skaalaamisen strategiaa valittaessa. 6.3 Miten edistää innovaatioiden skaalaamista? Kirjallisuudesta löytyy jonkin verran käytännönläheisiä ohjeita innovaatioiden skaalaamisen ja niiden johtamisen tukemiseksi. Parhaimmillaan ne auttavat tunnistamaan prosessin kriittiset piirteet ja mahdolliset kompastuskivet. Ne eivät ole välineellisiä tehtävälistoja, jotka ”on otettava huomioon prosessin legitimoimiseksi”. Pikemminkin ne luetteloivat seikkoja, joiden avulla voidaan tukea jatkuvaa oppimista ja kehittämistä skaalausprosessin aikana. Kaupunki-innovaation skaalaamiseen ei ole tarjottavissa kaikissa tilanteissa sovellettavia onnistumisen reseptejä. Kirjallisuuden pohjalta olemme kuitenkin tunnistaneet piirteitä, joita pidämme oleellisina onnistuneessa kaupunki-innovaatioiden skaalaamisessa. Tunnusomaiset piirteet ovat levittämiseen kiinteästi kytkeytyvän vuorovaikutteisen oppimisprosessin ytimessä. Toisin sanoen ne eivät ole mekaanisia ja prosessisista irrallisia komponentteja. Ensimmäinen keskeinen piirre onnistuneen skaalaamisprosessin tukena on skaalaamisen prosessin johtaminen. Johtamisessa keskeisiä elementtejä ovat tarpeiden ennakointi ja vaikutusten ennakoiva arviointi, jonka osana on tärkeä pyrkiä tunnistamaan ja hahmottamaan innovaation tavoiteltuja hyötyjä pitkällä aikajänteellä koko yhteiskunnan näkökulmasta. Myös keskeisten sidosryhmien tunnistaminen ja osallistaminen on oleellinen osa johtamista. Toinen keskeinen piirre on innovaatioiden niiden jatkuva monitorointi ja arviointi. Prosessinaikaista arviointitietoa tarvitaan ennen kaikkea vauhdittamaan yhteistä oppimista ja varmistamaan innovaation jatkuva pienimuotoinen kehittäminen levittämisen aikana. Innovaatioiden vaikuttavuus ja yhteiskunnallinen laadukkuus ovat keskeisiä arvioinnin ulottuvuuksia. Niiden osalta käyttäjien ja erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden arviot joko koetuista tai potentiaalisista hyödyistä ja vaikutuksista ovat tärkeitä. Kolmantena keskeisenä tekijänä on ns. hybriditoimijoiden rooli innovaation levittämisprosessin tukena. Hybriditoimijoilla viitataan toimijoihin, jotka fasilitoivat innovaation levittämistä vaiheesta toiseen. Hybriditoimijat tukevat innovaation kannalta keskeisten toimijoiden sitoutumista ja osallistumista prosessiin ja luovat siten edellytyksiä innovaation hyväksyttävyyden vahvistamiselle. Hybriditoimijalta edellytetään ketteryyttä, innovatiivisuutta ja uskottavuutta. Hybriditoimijuus on usein hyvin henkilösidonnaista, ja tärkeää on henkilön kokemus, toimia uskottavasti eri foorumeilla ja kyky rakentaa siltoja ja vuoropuhelua eri toimijoiden välille. Kaupunki-innovaatioiden levittäminen on aina kontekstisidonnaista. Siten innovaation erityispiirteet ja käyttöönoton ympäristö määrittävät skaalaamisen prosessia. Skaalaamisprosessi on kaksisuuntainen. Yhtäältä innovaatiota on skaalaamisen aikana kehitettävä vastaamaan yhä paremmin ympäristön vaatimuksiin ja toisaalta ympäristöä on pyrittävä muokkaamaan siten, että innovaatiota pystyttäisiin mahdollisimman helposti hyödyntämään. Innovaation esteiden tunnistaminen ja madaltaminen samoin kuin innovaation TUTKIMUSRAPORTTI 42 (49) hyväksyttävyyden varmistaminen ovat tärkeässä roolissa. Osallistavat ja yhteistä oppimista tukevat toimintatavat sekä innovaation yhteensopivuus vallitseviin että tuleviin poliittisiin hankkeisiin kuten esimerkiksi lakivalmisteluun tukevat innovaation hyväksyttävyyden vahvistamista. Viidentenä tekijänä, jolla uusien toimintatapojen synnyttämiseen tai niiden levittämiseen voidaan vaikuttaa, on politiikkatoimenpiteet kuten säädökset, hankinnat ja kaavoitus. Kaupungeilla itsellään on erittäin tärkeä rooli innovatiivisten ratkaisujen levittämisessä. Kaupungit voivat ottaa uusia toimintamalleja käyttöön palvelutuotannossaan. Ne voivat myös kaavoituksella ja hankinnoilla vaikuttaa suoraan uusien ratkaisujen kysyntään. Lisäksi kaupungit voivat levittää tietoa parhaista käytännöistä ja siten madaltaa kynnystä käyttöönotolle. Kaupunkien omistamat liikelaitokset ja yhtiöt myös osaltaan toteuttavat kaupungin strategiaa, ja niiden päätöksiin on mahdollista vaikuttaa omistajaohjauksen keinoin. Toimintaympäristön moniulotteisuudesta ja ongelmien monialaisesta luonteesta johtuen suoraviivaiset hallinnolliset ratkaisut eivät kuitenkaan ole riittävä keino kaupunkiinnovaatioiden levittämiseksi. Systeemiset innovaatiot edellyttävät levitäkseen monitasoisia muutoksia ja niitä tukevia keinoja koko toimintaympäristössä. 6.4 Erityyppisten kaupunki-innovaatioiden skaalaaminen Edellä on argumentoitu, että kaupunkiympäristön innovaatiot ovat usein luonteeltaan systeemisiä. Niiden laajamittainen käyttöönotto ja leviäminen ovat silloin riippuvaisia useiden toimijoiden päätöksistä. Kaupunkien, yritysten, valtion, järjestöjen ja kansalaisten päätökset ja toiminta ratkaisevat, muodostuuko uudesta palvelusta tai toimintamallista kaupunkiympäristöä muuttava voima. Levittämisen ja skaalaamisen kannalta on tärkeää tunnistaa, millä toimijoilla verkostoissa on keskeinen rooli innovaation käyttöönoton toteuttamisessa. Portinvartijan ja veturin rooleissa olevia toimijoita ovat tyypillisimmin kaupungit ja yritykset, mutta toisinaan myös valtion viranomaiset ja järjestöt. Innovaatioiden levittämisen ja skaalaamisen edistämiseen sopivia keinoja voidaan jäsentää sen mukaan, missä määrin kyseessä on kaupallisesta ja missä määrin julkisen sektorin toiminnan piiriin lukeutuvasta ratkaisusta tai toimintamallista. Ensimmäinen tyyppi on yrityksen kaupallistama tuote tai palvelu, joka leviää ja skaalautuu yrityksen kaupallisen intressin ajamana periaatteessa tehokkaasti. Yrityksellä on liiketoiminnallinen motiivi myydä tuotetta uusille asiakkaille ja siten levittää sitä uusiin käyttökohteisiin. Käytännössä kaupunkiympäristön toimivuutta ja palveluja parantavat tuotteet ja palvelut eivät usein kuitenkaan leviä helposti, sillä toimintaympäristö on yksityiskohtaisesti säädeltyä laeilla, määräyksillä ja kaavoituksella. Säännelty toimintaympäristö rajaa innovatiivisten ratkaisujen käyttöönottoa. Uuden tuotteen menestys on usein riippuvaista myös sen kytkeytymisestä ympäröivään infrastruktuuriin. Esimerkiksi alueellisen jäteputkijärjestelmän käyttöönotto uudella asuinalueella saattaa edellyttää, että asemakaavassa on annettu määräys kiinteistöjen liittämisestä järjestelmään. Monet kaupunkiympäristön kaupallisista innovaatioista muodostuvat palvelusta, jotka edellyttävät yritysten keskinäisen yhteistyön organisointia. Yritysten on luotava arvoverkoston yhteinen liiketoimintakonsepti, joka mahdollistaa kunkin osapuolen TUTKIMUSRAPORTTI 43 (49) onnistuneen liiketoiminnan. Tämän aikaansaaminen on tavallisesti vaativa prosessi, sillä erilaisia liiketoiminnallisia, oikeudellisia ja teknisiä lähtökohtia on tarpeen sovittaa taidokkaasti yhteen. Kaupungit voivat edistää yritysten kehittämien innovatiivisten ratkaisujen käyttöönottoa esim. asettamalla siihen ohjaavia tavoitteita kaavoituksessa. Myös innovatiivisten ratkaisujen hankinnat ovat tärkeitä, sillä niiden kautta muodostuu suoraa kysyntää uusille ratkaisuille. Muita valtion ja kaupunkien vaikutuskeinoja kaupallisten innovaatioiden leviämisen vauhdittamiseen ovat mm. kokeiluympäristöjen luominen, jossa uusia ratkaisuja voidaan demonstroida ja niiden toimivuutta todentaa mahdollisimman todenmukaisissa ympäristöissä. Myös erilaisilla arviointi- ja sertifiointityökaluilla voidaan vauhdittaa innovaatioiden hyötyjen osoittamista tavalla, joka vähentää potentiaalisten käyttäjien kokemaa epävarmuutta uuden ratkaisun riskeistä. Toinen varsin erilainen kaupunki-innovaation tyyppi on julkisen sektorin palveluinnovaatio. Kyseessä on uudenlainen palvelu tai palveluprosessi, joka tehostaa kaupungin palvelua tai parantaa merkittävästi sen laatua ja vaikuttavuutta. Merkittäviä parannuksia aikaansaavat julkisen sektorin palveluinnovaatiot ovat tyypillisesti uudenlaisia konsepteja, jotka ylittävät sektorirajat hallinnon sisällä sekä linkittävät niihin ehkä uudenlaisia toimijoita (esim. järjestöjä). Johtuen perinteisiä hallinnollisia siiloja rikkovasta luonteesta johtuen tällaisen innovaation leviämisen kannalta keskeistä on moniammatillisen yhteistyön rakentaminen ja ammattiryhmien hyväksynnän saaminen uudistukselle. Keskeistä muutoksen aikaansaamiselle on uudistusprosessin johtaminen. Tarvitaan toimijoita, jotka kykenevät uskottavasti toimimaan muutosagentteina ja toteuttamaan muutosprosessin johtamista. Kun kyseessä on pääasiassa julkisen sektorin piirissä kehitetty innovatiivinen palvelumalli, ei sen levittämiseen liity sellaisia suoria kaupallisia intressejä (esim. immateriaalioikeuksia), jotka estäisivät mallin vapaan kopioinnin ja levittämisen useisiin käyttökohteisiin. Tämä tuo tiettyjä vapausasteita levittämiseen ja skaalaamiseen. Kaupallisen intressin puuttuessa puuttuvat kuitenkin myös vahvat taloudelliset kannustimet innovaation levittämiseen. Kaupunkiorganisaatiolla itsellään ei tavallisesti ole mahdollisuuksia ryhtyä suoranaisesti kehittämään muiden kaupunkien palveluprosesseja. Innovaation levittämisen kannalta keskeisiä toimijoita ovatkin järjestöt ja erilaiset ammatilliset verkostot, jotka voivat välittäjinä ja uusien toimintamallien levittäjinä. Julkisen sektorin palveluinnovaatioiden leviämisen kannalta tärkeäksi on osoittautunut uuden palvelun hyötyjen huolellinen ja kokonaisvaltainen arviointi. Palveluiden uudelleen organisointi saa aikaan erilaisia vaikutuksia eri osapuolten toiminnassa. Uuden toimintamallin käyttöönotosta seuraavat hyödyt, kustannukset ja riskit näyttäytyvät osapuolille erilaisina. Tärkeää on tehdä arviointi, jolla kyetään osoittamaan mallin kokonaishyödyt käyttäjien ja yhteiskunnan kannalta. Uuden palvelumallin omaksuminen ja käyttöönotto on viime kädessä oppimisprosessi, jossa vallitsevia toimintatapoja muutetaan, mutta jossa myös uutta palvelumallia mukautetaan uuteen käyttökohteeseen sopivaksi. Tätä kollektiivista oppimista voidaan tukea muodostamalla tarvittavia tukiprosesseja (esim. vertaiskehittäminen) ja rakentamalla virikkeellisiä oppimisympäristöjä (esim. ”palvelukehityslaboratoriot”). TUTKIMUSRAPORTTI 44 (49) Kolmas kaupunki-innovaatioiden tyyppi on konsepti, joka kytkee julkisen ja yksityisen sektorin toimijat yhteen uudenlaisen palvelun tuottamiseksi. Kaupunkien palvelutuotannon avaaminen ja palveluiden ulkoistaminen ovat luoneet mahdollisuuksia tämän tyyppisten innovaatioiden syntymiselle. Niitä on löydettävissä sekä rakennetun ympäristön ja infrastruktuuripalveluiden että hyvinvointipalveluiden alueelta. Keskeistä niissä on julkisten ja yksityisten voimavarojen yhdistäminen tavalla, joka perustuu tarkoituksenmukaiseen työnjakoon hyödyntäen kunkin toimijan tyypillisiä vahvuuksia. Erilaisia palveluita integroivat tietopalvelut ovat esimerkkejä tästä innovaatiotyypistä. Niitä on kehitetty terveydenhuollon (esim. palvelutori), ympäristöpalveluiden (esim. Envitori) sekä liikenteen (esim. älyliikenteen monipalvelumalli) piirissä. Yhteistä malleille on, että ne kokoavat tietoa yksityisiltä ja julkisilta tiedontuottajilta ja jalostavat sen monipuoliseksi palvelukokonaisuudeksi loppukäyttäjille. Esimerkiksi liikenteen palveluissa voidaan tuottaa tietoa mm. liityntäpysäköinnistä, joukkoliikenteen jatkoyhteyksistä ja tietöistä. Vaikka loppukäyttäjälle tällainen palvelu parhaimmillaan näyttäytyy yksinkertaisena ja helppokäyttöisenä ratkaisuna, sen tuottamiseksi saatetaan tarvita varsin kompleksinen erilaisten toimijoiden tietoja integroiva sähköinen alusta. Tämän toteuttamiseksi tarvitaan teknisten rajapintojen määrittelyä. Sen lisäksi tärkeää on löytää verkostossa toimivien toimijoiden kesken yhteinen toimintamalli, jonka avulla yksityiset yritykset voivat toteuttaa taloudellisesti kannattavaa liiketoimintaa ja julkiset organisaatiot toteuttaa yhteiskunnallisia palvelu- ja vaikuttavuustavoitteitaan. Kaupungeilla on motiivi edistää sellaisten kaupallisten innovaatioiden käyttöönottoa, jotka parantavat kaupunkirakenteen ja palveluiden toimivuutta. Kaupunkien ja julkisen sektorin käsiä sitovat kuitenkin julkisia hankintoja koskeva lainsäädäntö ja markkinatoimijoiden tasapuolisen kohtelun vaatimukset. Yksittäisen yrityksen tuotteen suosiminen ei tavallisesti ole näistä syistä johtuen perusteltua. Kaupunkien tulisikin kyetä määrittelemään palvelutarpeet ja hyödyt sellaisella tasolla, joka mahdollistaa myös vaihtoehtoisia ratkaisuja tarjoavien yritysten pääsyn kilpailuun. Palvelutarpeiden määrittely toiminnallisuuksina, hyötyinä tai vaikuttavuustavoitteina, jotka eivät perustu yksittäisen yrityksen teknologiaan tai ratkaisuun, mahdollistavat vaihtoehtoisten ratkaisujen hyödyntämisen. Mikäli uusi tuote tai palvelu vastaa yhteiskunnallisiin palvelutarpeisiin, voidaan tällaista ratkaisua perustellusti edistää säädösten, määräysten ja kaavasuunnittelun avulla sekä kaupungin suorittamissa hankinnoissa. Kilpailunäkökulmasta katsoen onkin tärkeää, että palvelutarpeet määritellään siten, että ne eivät niinkään ota kantaa yksittäisten tuotteiden tai palveluiden tekniseen sisältöön, vaan määritellään toiminnallisina hyötyinä. Julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita yhteen kytkevän innovaation levittäminen lienee kaikkein haastavin innovaatiotyyppi. Käyttökohteen vaihtuessa usein myös yhteistyöverkoston koostumus muuttuu jossain määrin, mikä muuttaa toimijoiden rooleja yhteisessä toimintamallissa. Esimerkiksi aluekehittämiskohteen maanomistussuhteet saattavat erota merkittävästi eri kohteissa. Uuden yhdyskuntateknisen ratkaisun käyttöönottoon sopivat prosessit saattavat erota huomattavasti toisistaan riippuen siitä, onko kohde kaupungin kokonaan omistama vai koostuuko se useiden maanomistajien omistuksista. Erilaisissa kohteissa tarvitaan erilaisia innovaation levittämis- ja skaalaamisstrategioita. Uusien TUTKIMUSRAPORTTI 45 (49) ratkaisujen räätälöinti kuhunkin kohteeseen hankaloittaa mallien levitettävyyttä. Tärkeää on kokonaismallin konseptointi tavalla, joka sallii paikallisten variaatioiden huomioimisen. Kuvatut kolme kaupunki-innovaatioiden tyyppiä ovat yleistettyjä tyypittelyjä, joiden keskeinen ero liittyy julkisen sektorin ja yritysten osuuteen relevanttien toimijoiden joukosta. On kuitenkin huomattava, että innovaatioiden luonne voi hyvin myös muuttua prosessin kuluessa. Julkisen sektorin piirissä kehitetyn palveluinnovaation levittäminen voidaan esimerkiksi antaa tehtäväksi kaupalliselle yritykselle. Tyypittelyä ei siis ole tarkoitettu tulkittavaksi kategorisesti, vaan käytettäväksi apuvälineenä sopivan levittämis- ja skaalaamisstrategian löytämiseksi erilaisiin tapauksiin ja tilanteisiin. TUTKIMUSRAPORTTI 46 (49) Lähdeluettelo Aro, Timo, Kuoppala, Mikko & Mäntyneva, Päivi (2004) Hyvästä paras. Jaettu kehittämisvaustuu ESR-projekteissa. Hyvät käytännöt käsikirja. Työministeriö. Arnkil, Robert (2009) In search of missing links in disseminating good practice – Experiences of a work work reform programme in Finland. Int. journal of action research 4(1-2), 39-61 Arnkil, Tom Erik, Seikkula, Jaakko & Arnkil, Robert (2005) Hyvien käytäntöjen tutkittavuudesta, siirrettävyydestä ja jatkuvuudesta. Yhteiskuntapolitiikka 70(2005):6 Arrowsmith, James, Sisson, Keith & Marginson, Paul (2004) What can ‘benchmarking’ offer the open method of coordination? Journal of European Public Policy 11:2, 311-328. Beise, M. 2004. Lead markets: country-specific drivers of the global diffusion of innovations. Research Policy 33, 997-1018. Berry, F., Berry, W. 1999. Innovation and diffusion models in policy research. In Sabatier, P. (ed.), Theories of the policy process. Westview, Boulder. Byosiere, P. Luethge, D.J., Vas, A., Paz Salmador, M. 2010. Diffusion of organisational innovation: knowledge transfer through social networks. International Journal of Technology Management 49 (4), 401-420. Consoli, D. 2008. Co-evolution of capabilities and preferences in the adoption of new technologies. Technology Analysis & Strategic Management 20 (4), 409–425. Cooley, L. & Kohl. R. (2006): Scaling up – From Vision to Large-scale Change. A management framework for practitioners. Management systems international, Washington DC. Dalpe, R. 1994. Effects of government procurement on industrial innovation. Technology in Society 16 (1), 65-83. Damsgaard, J., Lyytinen, K. 1998. Contours of diffusion of electronic data interchange in Finland: overcoming technological barriers and collaborating to make it happen. Journal of Strategic Information Systems 7, 275-297. Denis, J.-L., Hébert, Y., Langley, A., Lozeau, D., Trottier, L.-H. 2002. Explaining diffusion patterns for complex health care innovations. Health Care Management Review 27 (3), 60-73. DiMaggio, P., Powell, W. 1983. The iron cage revisited: institutional isomorphism and collective rationality in organizational fields. American Sociological Review 48, 147-160. Elzen, B., Leeuwis, C. & van Mierlo, B. 2008. Anchorage of Innovations: Assessing Dutch efforts to use the greenhouse effect as an energy source. Article submitted to Research Policy. Fichman, R. 2000. The diffusion and assimilation of information technology innovations. R.W. Zmud (Ed.) Framing the domains of IT management: projecting the future. Pinnaflex Educational Resources, Cincinnati. TUTKIMUSRAPORTTI 47 (49) Fichman, R. 2004. Going beyond the dominant paradigm for information technology innovation research: emerging concepts and methods. Journal of the AIS 5 (8). Fitzgerald, L., Ferlie, E., Wood, M., Hawkins, C. 2002. Interlocking interactions, the diffusion of innovations in health care. Human Relations 55 (12), 1429-1449. Geels, F. 2002. Technological transitions as evolutionary reconfiguration processes: a multilevel perspective and a case-study. Research Policy 31, 1257-1274. Gilson, L. & Schneider, H. (2010): Commentary. Managing scaling up: what are the key issues? Health Policy and Planning 2010; 25: 97-98. Gopalakrishnan, S., Bierly, P. 2001. Analyzing innovation adoption using a knowledge-based approach. Journal of Engineering and Technology Management. 18, 107-130. Hakulinen, Antti & Niemi, Heidi (2008) Hyvät käytännöt. Teoksessa Hakulinen, Antti & Niemi, Heidi (toim) Hyvät käytännöt kestäviksi vaikutuksiksi. Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja 83. Hall, B. 2006. Innovation and diffusion. Teoksessa Oxford handbook of innovation. Oxford University Press, Oxford. Hancock, J. (2003): Scaling Up the Impact of Good Practices in Rural Development: A Working Paper to Support Implementation of the Word Bank’s Rural Development Strategy. Report No. 26031. Word Bank. Hartley, J. 2008. The innovation landscape for public service organizations. In Hartley, J., Donaldson, C., Skelcher, C., Wallace, M. (eds.) Managing to improve public services. Cambridge University Press, Cambridge. Hartmann, A. & Linn, J.F. (2008): Scaling up. A framework and lessons for development effectiveness from literature and practice. Wolfensohn center for development. Working papers 5. Brookings. Heiskanen, E., Kivisaari S., Lovio, R. & Mickwitz, P. 2009. Designed to Travel? Transition Management Encounters Environmental and Innovation Policy Histories in Finland. Policy Sciences: Special issue “ Designing long-term policy” 42:3, 409-427. Hoogma, R., Weber, M. & Elzen, B. 2005. Integrated Long-term Strategies to induce regime shifts to sustainability. In Weber, M. & Hemmelskamp J. (eds) Towards Environmental Innovation Systems, Part Three, 209-236. Hughes, T. 1987. The evolution of large technological systems. In W.E. Bijker, T.P. Hughes, and T. Pinch, editors, The social construction of technological systems, pages 51-82. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts. Kale, S., Arditi, D. 2010. Innovation diffusion modeling in the construction industry. Journal of Construction Engineering and Management 3 (1), 329-340. Katz, M., Shapiro, C. 1986. Technology adoption in the presence of network externalities. Journal of Political Economy 94 (4), 822-841. Kemp, R. 1994, Technology and the transition to environmental sustainability: the problem of technological regime shifts. Futures 26:10, 1060-1076. TUTKIMUSRAPORTTI 48 (49) Kivisaari, S., Kokkinen, L., Lehto, J. & Saari, E. 2009. Sosiaali- ja terveydenhuollon systeemisen innovaation johtaminen. Kahden tapaustutkimuksen opetuksia. VTT Tiedotteita 2504. Kivisaari S., Lovio R., Väyrynen E. 2004. Managing experiments for transition. Examples of societal embedding in energy and health care sectors. Teoksessa Boelie Elzen, Frank Geels and Ken Green (eds) book "System Innovation and the Transition to Sustainability: Theory, Evidence and Policy". Cheltenham: Edward Elgar Publishing . Korhonen, Satu & Julkunen, Ilse (2007) Vuorovaikutuksella vaikuttavuuteen. Sosiaalialan hyvät käytännöt työn kehittämisen ja ohjaamisen välineenä. Hyvät käytännöt –ohjelman loppuraportti. Stakes 17.12.2007. Lovio, R. & Kivisaari , S. 2010. Julkisen sektorin innovaatiot ja innovaatiotoiminta. Katsaus kansainväliseen kirjallisuuteen. VTT Tiedotteita 2540. Mangham, L.J. & Hanson, K. (2010): Scaling up in international health: what are the key issues? Health Policy and Planning 2010; 25: 85-96. Mansuri, G. & Rao V. (20049: Community-Based and Driven Development: A critical Review. Policy research working paper series No. 3209 World Bank. March, J. 1988. Decisions and organizations. Blackwell, Cambridge. McCannon, C.J. & Berwick, D.M. & Massoud, M.R. (2007). Commentary: The Science of Large-Scale Change in Global Health. JAMA, October 24/31, 2007 – Vol. 298, No. 16. Mickwitz, P., Hyvättinen, H., Kivimaa, P. 2008. The role of policy instruments in the innovation and diffusion of environmentally friendlier technologies: popular claims versus case study experiences. Journal of Cleaner Production 16 (1), 162-170. Newell, Sue, Linda Edelman, Harry Scarbrough, Jacky Swan and Mike Bresnen (2003) 'Best practice' development and transfer in the NHS: the importance of process as well as product knowledge. Health Serv Manage Res 2003;16:1-12. Nieminen Mika. 2011. Kompleksiset sosiotekniset järjestelmät ja systeemisen muutoksen suuntaaminen. Käsikirjoitusluonnos 7.1.2011. O'Dell, Carla C Jackson Grayson (1998) If only we knew what we know: Identification and transfer of internal best practices. California Management Review; 40, 3; Spring 1998 Radaelli, Claudio M. (2004) The diffusion of regulatory impact analysis - Best practice or lesson-drawing? European Journal of Political Research, Volume 43, Number 5, August 2004 , pp. 723-747(25) Robb-McCord, J. & Voet, W. (2003): Scaling up practices, tools and approaches in the maternal and neonathal health program. United States Agency for International Development. JHPIEGO/MNH Program. Robertson, M., Swan, J. and Newell, S. 1996. The role of networks in the diffusion of technological innovation. Journal of Management Studies, 33 (3), 333–359. Rogers, E. 1983. Diffusion of innovations. Third edition. The Free Press, New York. Rogers, E. (1995): Diffusion of Innovations. New York, Free Press. TUTKIMUSRAPORTTI 49 (49) Rolfstam, M., Phillips, W., Bakker, E. 2009. Public Procurement of Innovation Diffusion: Exploring the Role of Institutions and Institutional Coordination. Lund University, Lund. Rosenberg, N. 1976. Perspectives on technology. Cambridge University Press, Cambridge. Simmons, R & Fajans, P & Ghiron, L. (eds.) (2006): Scaling up health service delivery: From pilot Innovations to Policies and Programmes. Geneva, WHO. Simmons, R. & Shiffmann, J. (2007): Scaling Up Reproductive Health Service Innovations: A framework for action. In Simmons R. et al. (eds.) Scaling Up Health Service Delivery: From pilot Innovations to Policies and Programmes. Geneva, WHO. Smith, A., 2007. Translating Sustainabilities between Green Niches and Socio-Technical. Technology Analysis & Strategic Management 19:4, s. 427.450. Stakes (2006) Tietopankki hyvien käytäntöjen tueksi -kalvoesitys. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Strang, David & Macy, Michael (2001) In search of excellence. American Journal of Sociology 107:1. Swan, J., Newell, S., Robertson, M. 2000. The diffusion, design and social shaping of production management information systems in Europe. Information Technology & People 13 (1). Taylor, J., Levitt, R. 2004. A new model for systemic innovation diffusion in project-based industries. CIFE Working Paper #WP086, Stanford University. THL (2011) www.thl.fi Uvin. P. (1995): Fighting Hunger at the Grassroots: Paths to Scaling Up. World Development, Vol 23, No 6, pp. 927-939. Elsevier Science. Uvin. P. (1995): Fighting Hunger at the Grassroots: Paths to Scaling Up. World Development, Vol 23, No 6, pp. 927-939. Elsevier Science. Uvin, P. & Miller, D. (1996): Paths to scaling up: Alternative strategies for local governmental organisations. Human Organisation 55 (3): 344-534. Uvin, P. & Jain, P.S. & Brown, L.D. (2000): Think Large and Act Small: Toward a New Paradigm for NGO Scaling Up. World Development Vol. 28, pp. 1409-1419, 2000. Elsevier Science. Van der Vooren, A., Alkemade, F. 2010. The diffusion of infrastructure dependent technologies. DRUID-DIME Academy Winter 2010 Conference. Väyrynen Erja, Kivisaari Sirkku & Lovio Raimo. 2002. Ilmastomyötäisten innovaatioiden juurruttaminen. VTT Tiedotteita 2175. Väyrynen, E. 2010. Towards an innovative process of networked development for a new urban area: Four theoretical approaches. Helsinki University of Technology. Studies in Architecture. 2010/43. Espoo. Weber, M. Hoogma, R., Lane B. & Schot, J. 1999. Experimenting with Sustainable Transport Innovations. A workbook for strategic niche management. Seville TUTKIMUSRAPORTTI 50 (49) Weber, M. & Dorda, A. 1999. Strategic niche management: a tool for the market introduction of new transport concepts and technologies. IPTS report 31: 20-31. Wejnert, B. 2002. Integrating models of diffusion of innovations. Annual Review of Sociology 28, 297-326. Yoo, Y., Lyytinen, K., Yang, H. 2005. The role of standards in innovation and diffusion of broadband mobile services: The case of South Korea. Journal of Strategic Information Systems 14, 323–353.
