työryhmät_2011

Sosiologipäivät Tampereella 24.–25.3.2011
YLLÄTYSTEN SOSIOLOGIA
Ehtiikö sosiologia mukaan? Markkinat, verkostot, terrori, sosiaalinen media, joustavat työryhmät –
vanhat tutut rakenteet horjuvat ja muuntuvat vauhdilla. Elääkö sosiologia vielä kultakautensa
kansallisissa muistoissa, vai kurottautuuko se tosissaan yllätysten maailmaan? Miten rakenteet,
toiminta ja kulttuurit paikantuvat, kun niin moni asia mutkistuu venähtäneissä ja herkkäliikkeisissä
verkostoissa? Ja mikä pysyy, jos kaikki elää sekä hetkessä että monessa paikassa? Tarvitseeko
sosiologia yllättäviä, perinteestä poikkeavia yhteistyökumppaneita ja lähestymistapoja uusvanhassa
tilanteessa?
Vuoden 2011 sosiologipäivien teemana on yllätysten sosiologia. Nykysuomen etymologisen sanakirjan
(Häkkinen 2004, 1534) mukaan ”hämmästymistä, odottamatonta kimppuun käymistä yms. merkitsevä
yllättää on ikivanhaan  ylä-vartaloon perustuva johdos, jonka välitön kantasana on verbi  yltää.
Alun perin yllättäminen on merkinnyt saavuttamista, tavoittamista tai päälle käymistä”. Yllättääkö
sosiologia jymypaukuillaan, vai tuleeko se itse yllätetyksi? Mikä tässä maailmassa sosiologeja vielä
kummastuttaa?
1
Työryhmät:
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
–
Ethical and methodological issues in research on African Diaspora in Finland/Europe
Etnografian yllätys
Hyvinvointivaltion ja hyvinvoinnin mekanismit
Kirjoittamisen sosiologiaa – onko teksteillä sosiaalista elämää?
Kriminologia ja oikeussosiologia
Kulttuuri ja kulutus
Landsbygdens överraskningar
Lapsuuden instituutiot ja instituutioiden lapsuus
Liikuntasosiologia
Materiaalinen talous ja arvon ainekset
3
5
10
15
18
24
29
33
36
47
47
Minoriteter som sociala organisationer – Vähemmistöt sosiaalisina organisaatioina
Moninaiset erot aineistossa eli miten käsitellä sukupuolen, luokan, seksuaalisuuden ja etnisyyden
yhteenkietoutumia analyysissä?
50
Normatiiviset ruumiskäsitykset, niiden ylitykset ja ideologinen moninaistuminen
54
Nuorten kansalaisuus ja yhteiskuntatiedollinen kasvatus
Organisaatiot ja organisoituminen
Perhe ja vanhemmuus
Poikkitaiteellinen ja -tieteellinen teemaryhmä tietämisestä, tuntemisesta, kokemisesta
Poliittinen ja julkinen sosiologia
Positioning the self and others. Theoretical openings and empirical applications
Racism
Rahapelaamisen vetovoima ja riskit
Rakenteet ja käytännöt vuorovaikutuksessa
Sattumia työssä
Sosiaalinen media, Internet-aineistot ja sosiologia
Sukupuoli, uusliberalismi ja toimijuus
Taiteen ja tiedon sosiologia
Terveyssosiologia
Tietokäytännöt ja hallinnan politiikka
Tunteet, toiminta ja vuorovaikutus
Työn sosiologia
Yhteiskunnallinen eläintutkimus
Yhteiskuntateoria
Yhteiskuntatieteellinen vammaistutkimus
Yllättääkö julkinen vai yksityinen?
2
59
64
69
78
81
85
92
97
103
108
111
115
118
124
129
135
139
146
150
156
159
Ethical and methodological issues in research on African Diaspora in Finland/Europe, Chairs:
Filio Degni and Perpetual Crentsil, Discussant: Dr Anna Rastas, University of Tampere (University of
Turku, University of Helsinki, defilio[ät]utu.fi, perpetual.crentsil[ät]helsinki.fi)
“This workshop focuses on methodological and ethical dilemmas in research on the histories and the
presence of Africans and their descendents in Finland and/or in Europe. Disparate and heterogeneous
processes are associated with African Diasporas—Africans and African descendants in Finland and
other parts of Europe, such as their transnational networks, their contributions to the social and cultural
lives as well as their activities in their countries of origin and settlement, questions of ethnicity and
racism, gender issues, remittances to relatives in Africa etc. Scholars often feel overwhelmed by the
complexity of the field, and some of the ethical considerations may also depend on the positionings and
the roles taken by researchers themselves.
We invite abstracts in English (max. 200 words) for papers from academics in a variety of disciplines
for an interdisciplinary session. The abstracts should deal with methodological approaches and ethical
questions encountered or expected to be encountered when researching African Diaspora issues related
to social/cultural, political, religious, economic circumstances, artistic contributions etc. Submissions
are encouraged from post-doctoral researchers, doctoral candidates as well as postgraduate/graduate
students.”
Linda Haapajärvi / post-graduate student at École des hautes études en sciences sociales, Paris
[email protected]
The Good, the Bad and the Pious. Representing an African church community in diaspora.
For my MA thesis in sociology I have conducted field work at a parish of a Nigerian Pentecostal church
in Helsinki and in Paris, and continue to work among ethnic and racial minorities. I propose to discuss
my experience of ethical and methodological concerns when doing research on Africans and their
descendants in two predominantly white societies. In my previous research, I analyzed different forms
of community relations as observed at an African immigrant church and the way these generate social
inclusion among a relatively disadvantaged population. My major concern was that of avoiding the
reproduction of stereotypical images of “good” or “bad” African immigrants and of a religious
community as a homogenous entity. In order to analyze the community relations in a way that I would
make justice to the experience of the church members, I had to consider each research method and
national context with prudence. I will here tackle questions of confidentiality and anonymity,
responsibility and respect and such research methods as interviewing, participant observation and
statistical analysis. My key question is: how to justly address and represent a community commonly
represented as a group of poor and zealous immigrant outcasts?
Anne Haataja – abstract
Ethical and methodological issues in research on African Diaspora in Finland/Europe –
workshop
(Annual Conference of the Finnish Sociological Association, The Westermarck Society
24 March 2011, University of Tampere)
In addition to various methodological and ethical questions posed by ethnography, methodological
challenges emerge from issues of framing the research and naming the research subjects in the study of
migrants of North African descent in Finland. In this early stage of the research, the ways of selfidentification and -categorization of the research subjects are still to be uncovered but must be
considered when naming and initially approaching the prospective informants. Regardless of their
geographical and thus in a sense undisputed origins in the African continent, one challenge and issue of
3
naming is positioning the subjects and the research project in relation to African diaspora and other
diasporic communities. In different approaches, various ethnic, religious, cultural and national labels
are applied to North Africans and their descendants, and negligent categorizations and conceptual
approaches may have harmful implications both to the research subjects and also to the research project
itself. Furthermore, as the research questions in this project concern gender relations, religious
convictions and the application of cultural conceptions in the current social and cultural environment,
ethical questions and position of the researcher must be considered in production and reporting of data
on such sensitive questions and intimate areas of life.
Anna Rastas
University of Tampere
Making sense and making change together. Applying participatory methods in research on
African diaspora in Finland
Ideas of solving problems, promoting change and giving a voice are included in most theorizations of
participatory and action research. In a three-years ethnographic research project participatory and
action research methods were favored in order to examine the ethical and political dimensions of
knowledge production in research on minorities, and in this case, especially knowledge of the African
diaspora in Finland. I provide examples of projects in which Finnish Africans have been invited to
examine current representations of Africans and encounters between Africans and Finns together with
researchers, and in which they have also been involved in producing texts about their presence in
Finland. Participatory methods are time-consuming and may involve ethical dilemmas that can be
avoided if other methods are favored. However, I suggest that especially in research on minorities
participatory methods can improve the quality (reliability and validity) of research, and may help us to
promote and carry out projects that also our informants / research subjects find important.
Perpetual Crentsil
University of Helsinki
Ethnography, gambling and remittances by African immigrants in Finland
Gambling and remittance giving among African immigrants in Finland are rooted in specific social and
cultural contexts and need to be described meaningfully as lived. The ethnographic approach in social
research allows for a detailed, in-depth analysis and description of everyday life and practice. In three
years’ research on gambling and remittance giving among African immigrants in Finland, the
ethnographic method was favoured in order to generate significant insights and knowledge production.
There are many spheres of cultural knowledge within any society. African immigrants are an integral
part of Finnish society but they have their own distinctive ethnic or cultural identity. The ethnographic
approach could be strenuous, time-consuming and involve ethical problems which can be avoided in
other research methods. However, I argue that many social principles concerning the African Diaspora
in Finland are determined by underlying values and moral sentiments which surveys and questionnaires
completed by individuals, for example, cannot explain meaningfully or describe deeply.
Somali Immigrant Women and the Finnish reproductive and maternity
health: experiences of the services and perceptions about the health
providers
Filio Degni,* PhD, Researcher Department of Public Health, Lemminkaisenkatu 1, 20520 University
of Turku, Finland. Tel + 358 440280758, [email protected]
Katri Vehviläinen Julkunen, PhD, RN, Professor, Chair of Department of Nursing Sciences, Kuopio
Campus, Finland. Tel + 358 50 3381957, [email protected]
4
Birgitta Essen, PhD, Senior lecturer, Dept of Women’s & Children’s Health, University of Uppsala,
Sweden. Tel +46 1806115989, [email protected]
Walid El Ansari, PhD, Professor, Department of Sport, Health & Social Care , University of
Gloucestershire, UK. Tel +441242715274, [email protected]
Abstract
The Somali community is one of the largest and most established African immigrants living in Finland.
This article explores some of its women’s experiences of the reproductive and maternity health care
services provided to them and of their perceptions about the service providers. Focus group and
interpersonal interviews were used to collect the data among 70 married of these women between 18 to
50 years-old, living in the cities of Helsinki, Espoo, and Vantaa. According to the women, they trusted
the health care providers and were generally satisfied with the reproductive and maternity health care
services received in Finland compare to that in Somalia. Despite their satisfaction of the health
services, the women described the health providers’ social-cultural behavior towards them as unfriendly
and the communication as poor.
Keywords: Migration; Somali women; health; experiences; perceptions; Finland
-----
5
Etnografian yllätys, koordinaattorit: Riikka Lämsä, Anni Ojajärvi (Helsingin yliopisto,
Nuorisotutkimus, riikka.lamsa[ät]helsinki.fi, anni.ojajarvi[ät]nuorisotutkimus.fi)
”Etnografia tuo usein eteen yllätyksiä. Kenttä, tutkimuskohde, kentälle pääsy, tutkijalle annetut positiot
sekä se, mitä ollaan tutkimassa, voivat kaikki muokkautua tutkimuksen aikana, eikä kaikkea voida
arvioida ennakkoon. Perinteisten koulutuksen, terveyden, hyvinvoinnin, instituutioiden ja toimijoiden
lisäksi myös etnografisen tutkimuksen kohteet voivat olla hyvinkin yllätyksellisiä. Työryhmässä
käsitellään etnografiseen lähestymistapaan perustuvia tutkimuksia, jotka nojautuvat paitsi sosiologiaan
myös lähitieteisiin, kuten sosiaalipolitiikkaan tai sosiaalityöhön.
Työryhmässä voi esitellä eri vaiheissa olevia tutkimuksia: tutkimussuunnitelmia, kenttätyökuvauksia,
metodologisia tai eettisiä pohdintoja tai valmiita tutkimuksia. Erityisesti toivotamme tervetulleiksi
esitykset, joissa tuodaan esille ja pohditaan ahaa-elämyksiä, vaikeuksia ja odottamattomia tilanteita,
joihin tutkija on etnografina törmännyt. Miten reagoida tutkimusprosessin yllätyksiin ja hämmentäviin
tilainteisiin ja mitä niistä voi oppia.”
Tuija Koivunen
Naistutkimus
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
Tampereen yliopisto
[email protected]
Haastattelusta kieltäytymiset etnografisena aineistona
Alustuksessani tarkastelen mitä tutkija voi oppia tilanteista, joissa hän esittää pyynnön haastatella
henkilöä, mutta tämä kieltäytyy. Lisäksi pohdin miten ja millä ehdoilla näitä kieltäytymisiä on
mahdollista käyttää etnografisena aineistona.
Empiirisesti alustus pohjautuu etnografisin menetelmin toteuttamiini kenttätyöjaksoihin
puhelinpalveluun ja –markkinointiin keskittyneillä työpaikoilla, sekä erityisesti kahden työntekijän
kieltäytymiseen haastattelusta.
FM Johanna Seppänen
Oulun yliopisto
[email protected]
Valmistelen Oulun yliopistossa kulttuuriantropologian alaan kuuluvaa väitöskirjaa opettajan työn
uusista vaatimuksista. Empiirisen aineiston pohjalta pohdin, miten ”oikeaa” opettajuutta tänä päivänä
tuotetaan, neuvotellaan ja haastetaan ruumiillisten toistotekojen eli performaatioiden avulla.
Lähtökohtana on ajatus ruumiista työn instrumenttina: millaista ruumiillista tietoa ja taitoa
opettamisessa tarvitaan ja millaisia uusia vaatimuksia opettajan työruumiiseen nyky-yhteiskunnassa
kohdistuu? Tutkimuksen hypoteesina on, että vaikka raskaan ruumiillisen työn merkitys on tämän
päivän asiantuntija- ja palvelukeskeisillä työmarkkinoilla vähentynyt, on työruumiiseen samalla alkanut
kohdistua uusia paineita, joiden empiirinen tutkimus on toistaiseksi ollut puutteellista.
Teoreettisesti tutkimukseni sijoittuu työelämän- ja organisaatiotutkimuksessa esiin nousseeseen
keskusteluun ns. uudesta työruumiista. Näkökulmassani pyrin yhdistämään ruumiillisuuden
subjektiuden ja objektiuden ulottuvuudet tarkastelemalla opettajuuden vaatimuksia sekä
työmarkkinoiden kilpailullisena pääomana että ulkopuolisen kontrollin alaisina piirteinä. Toisaalta olen
kiinnostunut diskursiivisen, sosiaalisesti konstruoidun ruumiin teorioiden yhdistämisestä
fenomenologiseen näkökulmaan eletystä ruumiillisuudesta. Ruumiillisuuden ymmärrän laaja-alaisesti
ulottuen ulkonäöstä tunteisiin, vuorovaikutuksellisiin taitoihin sekä terveyteen. Tutkimuksessani esitän,
että opettajan ammatillinen kompetenssi vaatii näiden osa-alueiden yhä kokonaisvaltaisempaa hallintaa,
6
oikeanlaisen opettajapersoonallisuuden hienovaraista performointia.
Etnografinen tutkimusaineistoni koostuu lähinnä yläkoulun opettajien laadullisista haastatteluista, joita
täydennän osallistuvalla havainnoinnilla. Haastattelut on jo aloitettu, mutta kouluissa tehtävien
kenttätöiden toteutus on vielä pohdinnan alla. Opettajan työnkuva on tänä päivänä murroksessa ja
työmaan rajoja voi olla vaikea hahmottaa. Mistä siis löytyy tutkimukseni kenttä? Etnografiseen
tutkimusprosessiin kuuluu oleellisesti tutkijan ruumiillinen ja emotionaalinen läsnäolo kentällä.
Ymmärtääkseni paremmin tutkimuskohdettani olen harkinnut mahdollisuutta hakea itse työtä
opettajana tai kouluavustajana. Millaista tutkimukseni kannalta relevanttia tietoa oma ruumiillinen
kokemukseni opettamisesta voisi antaa? Millaisia haasteita, eettisiä kysymyksiä ja yllätyksiä
mahdollinen kaksoisrooli tutkijana ja kouluyhteisön jäsenenä saattaisi tuoda eteen? Entä millaisia
vaatimuksia tutkijan työruumiiseen kentällä kohdistuu; missä määrin minun on tutkijana laitettava oma
persoonani peliin jäljittäessäni opettajan ”ihannepersoonaa”?
Väitöskirjatutkimus on osa laajempaa työelämän muutosta ruumiillisuuden näkökulmasta tarkastelevaa
tutkimushanketta, jonka vastuullisia johtajia ovat dosentti Jaana Parviainen Tampereen yliopistosta ja
professori Taina Kinnunen Oulun yliopistosta.
Marja-Liisa Honkasalo
Linköpingin yliopisto
Hiljaisuus voi yllättää
Etnografista tutkimusta tekevä saattaa kohdata ihmisten vaikenemista kenttätyön aikana. Joskus
sellainen voi kestää hetken ja olla tietyssä asiayhteydessä odotettaa, joskus taas vaikeneminen voi olla
pitkäaikaista. Siitä voi tulla hiljaisuutta, joka kestää ja joka on jollain erityisellä tavalla merkittävää.
Miten sitten?
Olemme tottuneet toimimaan puhutun ja kirjoitetun kielen varassa ja teemme etnografiset analyysimme
siltä pohjalta. Edelleen puuttuu valmiuksia toisenlaisen kommunikaation kohtaamiseen ja
käsittelemiseen. Mietin esityksessäni hiljaisuutta sekä kommunikaationa että kenttätyön analyysin
kysymyksenä. Käytän esimerkkeinä omia kenttäkokemuksiani ja pohdin tapoja joilla olen analysoinut
niitä. Ja usein yllättynyt analyysini vaillinaisuudesta.
YTT Petra Auvinen, YTT Hannele Palukka ja YTT Tiina Tiilikka
Tampereen yliopisto
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
Etnografin kokemuksia ensihoidon kentällä
Esityksemme perustuu meneillään olevaan tutkimushankkeeseen, jossa tarkastellaan ensihoidossa ja
sairaankuljetuksessa vallitsevia yhteistoiminnallisia työ- ja toimintakäytänteitä lääkintätasoista
ensihoitoa antavissa sairaankuljetusyksiköissä. Tutkimuskohteina ovat julkiset ja yksityiset
palveluntuottajat sekä näiden välinen työnjako. Lääkintätasoinen ensihoito on kompleksista,
reaaliaikaista koordinointia vaativaa työtä, jota määrittää päätöksenteon vastuullisuus ja aikakriittisyys
sekä toimijoiden yhteinen ymmärrys meneillään olevasta tilanteesta. Toimintaympäristö edellyttää
saumatonta yhteistyötä, mikä on lääkintätasoisessa ensihoidossa ja muilla turvallisuuskriittisillä aloilla
erityisen haastava tehtävä.
Ensihoito on liikkeessä oleva monikerroksinen toimintakenttä, jossa käytetään monimuotoista tietoa ja
toimitaan erilaisten sosiaalis-fyysisten järjestysten kohtaamisalueella. Tämän vuoksi tarvitaan myös
teoreettis-metodologista moninaisuutta – erilaisia aineistoja ja lähestymistapoja tutkia kohdetta.
Hankkeen tieteellinen yllätyksellisyys näyttäytyy erityyppisten aineistojen yhdistämisessä sekä uusien
menetelmien kehittämisessä tutkimusympäristöihin, joissa toiminta on fyysisesti, sosiaalisesti ja
tiedollisesti liikkuvaa.
7
Tutkimusaineisto koostuu sairaankuljetushenkilöstön työn havainnoinnista ja heidän haastatteluistaan,
puhelin- ja radiopuhelinliikenteen tallenteista sekä videonauhoituksista, jotka on taltioitu
sairaankuljetusyksiköissä Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella. Tutkimuksen seuraava vaihe on
aineiston analyysi, jossa hyödynnetään etnometodologista keskustelunanalyysia, multimodaalista
vuorovaikutusanalyysia ja etnografiaa.
Etnografinen kenttätyö aineistonkeruineen aiheutti monenlaisia tunteita. Esityksessä erittelemme
monenkirjavia ja yllättäviäkin tunteita, joita koimme suhteessa a) potilaisiin ja heidän omaisiinsa, b)
ensihoitajiin ja c) omaan itseemme tutkijoina. Pohdimme myös tunteiden roolia rationaalisuuteen
perustuvassa tiede- ja tutkimusmaailmassa: Onko tunnetyö osa tutkimusta? Voivatko tunteet toimia
tutkijan työvälineenä vai pitääkö tunteet – niiden tiedostamisen jälkeen – pyrkiä sulkemaan
tutkimuksen ulkopuolelle?
Virpi Yliraudanjoki
[email protected]
Yllätysten etnografia
Etnografinen metodologia on tutkimuksellisena lähestymistapana kokonaisvaltainen. Etnografinen
tutkimusprosessi voi johdattaa tutkijan yllätysrikkaisiin tilanteisiin, joiden keskellä huomaa
havahtuvansa mietteisiin etnografisen lähestymistavan antoisuudesta ja haastavuudesta. Kyseiset
tilanteet voivat samalla johtaa moniin eettisiin pohdintoihin tutkimuksellisten valintojen
kohdallisuudesta ja kestävyydestä. Tutkija voi löytää itsensä tutkimusprosessista, jossa tiedon ja
todellisuuden muodostama liitto voi kuljettaa syntyvän tiedon äärellä mitä moninaisimpiin
pohdintoihin. Pohdin esityksessäni väitöskirjatutkimukseni (Yliraudanjoki 2010) pohjalta seuraavia
kysymyksiä: Miten tutkijan asento voi tarkentua etnografisen kenttätyöskentelyn aikana ja miten
asennon tarkentuminen voi vaikuttaa syntyvään tietoon? Voiko etnografinen tieto merkityksineen jäädä
myös vapaaksi? Millaista vapaaksi jäävä etnografinen tieto voisi olla? Miten lopulta määritetään, mitä
etnografinen – tieteellinen – tieto on ja mitä se lukijalleen kertoo? Mitä etnografinen tutkimusprosessi
voi tutkijalleen opettaa?
Riikka Homanen
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
Naistutkimus
33014 Tampereen yliopisto
[email protected]
Datasessiot tutkimustiedon tuottajina etnografisessa tutkimuksessa
Käsittelen alustuksessani tiedon tuotannon näkökulmasta tilanteita, jossa tutkimukseen osallistujat ja
tutkijat yhdessä tarkastelevat kerättyä tutkimusmateriaalia ja keskustelevat alustavista tulkinnoista.
Alustukseni tarkoituksena on tarkastella sitä, minkälaista materiaalia ja tietoa tämänkaltaiset sessiot
mahdollistavat ja miten ne toimivat paikkoina osallistaa informantteja tutkimukseen.
Analysoitavana tapausaineistona ovat kenttämuistiinpanot datasessioista, joita järjestimme Tampereen
yliopiston äitiys- ja lastenneuvolatoimintaa tutkivassa projektissa. Niiden tarkoituksena oli
kommunikoida alustavia tuloksia tutkimukseen osallistuneille terveydenhoitajille. Datasessiot
osoittautuivat yllätyksellisesti yhteisen tiedon tuottamisen paikoiksi. Ne tuottivat uutta
tutkimusaineistoa ja tietoa, jotka ovat uudelleenohjanneet etnografista analyysiä hoitotyöstä neljässä eri
neuvolassa yhdessä suuressa suomalaisessa kaupungissa. Ne eivät siis olleet vain tutkimustulosten
raportoinnin paikkoja.
Alustuksessani esitän, että informanttien osallistaminen tutkimukseen analyysivaiheessa tarjoaa
paikallisesti kontekstoivaa tietoa (hoito)työn käytäntöjen prosessimaisuudesta ja jakautumisesta
8
erilaisiin työn kohteisiin ja agendoihin sekä konkreettisia esimerkkejä työn materiaalisuudesta ja
käytännönläheisyydestä. Lisäksi sessiot antavat myös tutkijalle mahdollisuuden reflektoida omaa
työtään, eli tässä alustavia tulkintojaan. Kaikkiaan vaikuttaa siltä, että tutkimukseen osallistuneiden
osallistaminen tutkimusprosessiin analyysivaiheessa synnyttää materiaalia ja tietoa, jotka toimivat
eräänlaisena aikaisemmin kerätyn etnografisen materiaalin syventäjinä ja laajentajina. Näin dialogisesti
tuotetuilla kuvauksilla (hoito)työstä ja (-)toiminnasta on potentiaalia tuottaa uutta ja suhteutetumpaa
tutkimustietoa.
Riikka Perälä
Etnografia ja sosiologinen teorianmuodostus: esimerkki suonensisäisten huumeidenkäyttäjien
terveysneuvontaan liittyvistä hallinnan kysymyksistä
Tarkastelen esitelmässä etnografisen tutkimusmenetelmän suhdetta sosiologiseen
teorianmuodostukseen. Käytän esimerkkinä omaa väitöskirjatutkimustani suonensisäisten
huumeidenkäyttäjien terveysneuvonnasta, jota tutkin etnografian keinoin huumeidenkäyttäjille
suunnatuissa terveysneuvontapisteissä vuosina 2003 – 2007. Aineisto koostuu
terveysneuvontapisteiden asiakkaille ja työntekijöille tekemistäni haastatteluista ja
terveysneuvontatoiminnan arkipäivää kuvaavista havaintomuistiinpanoista. Etnografian
tutkimusasetelmaa on kuvattu dynaamiseksi ja liikkuvaksi. Hammersley ja Atkinson (1995) kiteyttävät
prosessin vuoropuheluksi substantiaalisten ja formaaleiden tutkimuskysymysten välillä. Lähdin itse
keräämään aineistoa mielessäni aikaisemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta hahmottamani näkemys
terveysneuvontatyöstä ”foucault´laisena” normalisoivan hallinnan muotona. Aloittaessani kenttätyön
huomasin kuitenkin pian, että normalisoivan hallinnan viitekehyksen soveltaminen antaa
terveysneuvontatyöstä hyvin suppean ja jopa vääristellyn kuvan. Tutkimusprosessin aikana jouduinkin
miettimään uudestaan foucault´laisen valta-analyysin roolia tutkimuksessani. Normalisoivan hallinnan
sijasta päädyin korostamaan terveysneuvontatyöhän olennaisesti liittyviä vastarinnan ja
voimaantumisen kysymyksiä, jotka ovat vasta viime vuosina nousseet keskeisiksi tutkimuskohteiksi
Foucault´n tuotantoon nojaavassa hallintamentaliteetin tutkimusperinteessä. Etnografinen kenttätyö
johdatti minut myös etsimään yhteyksiä Foucault´n ja muiden teoreetikoiden, kuten Erving Goffmanin
välille. Tuon esitelmässä esille esimerkkejä tutkimusprosessin aikana tekemistäni teoreettisista ja
metodisista valinnoista ja ratkaisuista, ja pohdin myös laajemmin etnografisen tutkimusmenetelmän
merkitystä sosiologisessa teorianmuodostuksessa.
-----
9
Hyvinvointivaltion ja hyvinvoinnin mekanismit, koordinaattorit: Juho Saari, Mikko Niemelä (ItäSuomen yliopisto, Kela, Mikko.Niemela[ät]kela.fi)
”Työryhmässä tarkastellaan erilaisia hyvinvointivaltion ja hyvinvoinnin muutokseen liittyviä sosiaalisia
mekanismeja. Esitelmät voivat käsitellä muun muassa hyvinvointivaltioon rakenteita, intressejä,
mielipiteitä ja politiikkaprosesseja sekä sosiaali- ja terveyspoliittisten uudistusten toimeenpanoon
keskittyviä strategioita, ohjelmia ja lakeja. Työryhmään soveltuvat myös Euroopan unionin
muutokseen, globaaliin kehitykseen, kestävän kehityksen ja hyvinvointivaltion suhteisiin, ja
Aftershock-tutkimukseen liittyvät esitykset siltä osin kuin ne liittyvät edellä mainittuihin teemoihin.
Lisäsi työryhmään soveltuu myös hyvinvoinnin muutokseen liittyvien mekanismien tutkimus, jolloin
kiinnostuksen kohteita ovat esimerkiksi resurssipohjainen hyvinvointitutkimus, relationaalisuuden ja
adaptiivisuuden merkitys hyvinvoinnille, sosiaalisen vertailun, yhteiskunnallisen muutoksen, ja
hyvinvoinnin suhteet sekä erilaiset elämäntilanteisiin liittyvät selviytymisstrategiat.”
Reinvigorated church poor relief in Finland between two recessions
Heikki Hiilamo, Kela
The role of churches has been largely ignored in the modern welfare state literature. This study focuses
on the poverty alleviation activities of the Evangelical Lutheran Church of Finland in the interval
between the recession of the early 1990s and the global recession starting in 2008. The activities of the
church with regard to poverty alleviation are discussed under three themes: church social work offices,
food banks and advocacy work. The descriptive analysis based on earlier literature is facilitated by the
use of quantitative data on church poor relief. The traditional welfare state regime hypothesis suggests
that the kind of traditional assistance that the church lends to the poor would die out in the course of
universal welfare state development. The results indicate that this was not the case in Finland. The
Evangelical Lutheran Church of Finland reacted strongly to the pressing needs of the poor in the early
1990s and continued to do so during the global recession. There was a clear shift in the Church’s role
vis-à-vis the state welfare provisions, which were subject to cost–containment pressures.
Pension Institutions and Poverty Dynamics – A comparative study of EU countries 1994-2008
Azhar M. Hussain, University of Copenhagen
Olli Kangas, Kela
The aim of the paper is to study how the institutional set ups on pension insurance programs in the EU
countries affect the incidence of poverty among the pension recipients. For analysing transtions from
employment to pensions we use two data-bases. 1) The European Community Household Panel Survey
(ECHP) that contains panel data for most European Union countries for the period 1995-2000. 2) The
EU-SILC covers the years 2004-2008. Thus it is possible for us to follow the same individuals and their
mobility out of the labour force to retirement in two different periods in time. The emphasis will be on
dynamics. What will happen in different countries when people go to pensions? How well can pension
programs protect against poverty? What happens in different income groups? Income outcomes are
related to the characteristics of the pension systems.
Characteristics of the pension insurance pertain to the level of income loss compensations (replacement
rates of the income-related pensions and the level of basic pension) and the degree of universality (what
is the proportion of elderly actually getting pension benefits). These data come from the Social
Citizenship Indicators Project (SCIP) housed at the University of Stockholm and Lyle Scrugg’s
“Welfare state entitlement” data base, available on the net. The longitudinal character of our data gives
us possibilities to evaluate the effect of the indexation of pension benefits in a longer run, e.g. in some
country pensions may be 100% of the previous income but they are not indexed, whereas in many other
10
countries replacement levels are lower but benefits are indexed. Therefore, the crucial issue is to see to
what extent different pension solutions can guarantee a decent income level for the elderly in the longer
run. The contribution of our paper is in this dynamic aspect of inspection of the European pension
policies and their outcomes in terms of changes in income.
Miten saada työpaikkoja heikossa työmarkkina-asemassa oleville?
Harri Kostilainen, Diakonia-ammattikorkeakoulu
Ari Nieminen, Diakonia-ammattikorkeakoulu
Suomessa on noin 150 000 eri tavoin heikossa työmarkkina-asemassa olevaa henkilöä, joiden
työllistymiselle on lukuisia esteitä. Työllistymisen yksilöön liittyviä tekijöitä ja esteitä on tutkittu
paljon, mutta työmarkkinoiden rakenteita ja niiden sääntelyn politiikan tarkastelu on jäänyt
vähemmälle huomiolle. Tässä esityksessä tarkastellaan niitä poliittisia ja rakenteellisia tekijöitä, jotka
estävät heikossa työmarkkina-asemassa olevien työllistymistä.
Ensimmäiseksi tarkastelemme sitä, miten suomalaisessa työllisyysjärjestelmässä on pyritty
mahdollistamaan ihmisten pääsy työmarkkinoille. Toiseksi vertailemme suomalaisia käytäntöjä
Tanskassa toteutettuun politiikkaan. Hypoteesimme on, että tanskalainen politiikka ja käytännöt ovat
olleet inklusiivisempia kuin suomalaisessa mallissa.
Lopuksi laajennamme tarkastelun Suomen ja Tanskan vertailusta eurooppalaiseen työllisyys- ja
sosiaalipolitiikkaan sekä inklusiivisen työmarkkinapolitiikan teorioihin. Viime vuosina työllisyyden ja
työttömyyden ongelmia on usein lähestytty siirtymätyömarkkinoiden käsitteen kautta. Tähän mennessä
siirtymätyömarkkinoihin liittyvässä ajattelussa on kuitenkin kiinnitetty huomiota suhteellisen hyvässä
työmarkkina-asemassa olevien siirtymiin työmarkkinoilla. Täydennämme siirtymätyömarkkinoihin
liittyvää ajattelua elementeillä, jotka koskevat heikommassa työmarkkina-asemassa olevien tilannetta.
Tunnistamme rakenteellisia seikkoja, joiden muuttaminen parantaisi heikossa työmarkkina-asemassa
olevien sosiaalista osallisuutta ja edistävät heidän toimintakykyjensä mukaista työllistymistä.
Pohdintaa terveydenhuoltovaltiomme muutoksen kuvaamisesta ja selittämisestä
Juhani Lehto, Tampereen yliopisto
Viime aikoina esitetyt analyysit toimeentuloerojen ja köyhyyden nopeasta ja jo lähes kaksi
vuosikymmentä jatkuneesta kasvusta Suomessa (Olli Kangas ym) haastavat terveydenhuollon tutkijan
kysymään, miten vastaavaa analyysia voisi tehdä Suomen terveydenhuollosta.
Toimeentuloerotutkimuksessa erojen kehityksen kuvauksessa käytetään usein kotitalouksittain
ryhmitettyjen kansalaisten käytettävissä olevaa toimeentuloa (euroina) ja sen muutoksia eri
väestöryhmissä, esimerkiksi tulodesiileittäin. Mittari tuntuu kohtuullisen legitiimiltä, jos ajatellaan
käytettävissä olevien eurojen ilmaisevan mahdollisuuksien tasa- tai eriarvoa. Toki voi keskustella siitä
luoko sama euromäärä kaikille samanlaiset mahdollisuudet. Terveydenhuollon osalta vastaava
mahdollisuuksien tasa-arvo voisi merkitä vaikkapa (1) käytettävissä olevia terveyspalveluja tai
(2) käytettävissä olevaa terveyttä (indikaattorina terveydentila). Jos haluttaisiin käyttää
yksinkertaisuuden vuoksi euroina laskettavaa muuttujaa, muuttujan (1) voisi muokata (3) käytettyjen
terveyspalvelujen kokonaishinta (euroina). Monien mittaamisongelmien lisäksi ongelmana on, että
emme pidä tasa-arvona sitä, että kaikilla olisi sama terveydentila tai samat palvelut tai samanhintaiset
palvelut. Palvelut pitäisi suhteuttaa palvelujen tarpeeseen, joka vaihtelee terveydentilan lisäksi myös
elinolosuhteiden (esim. mahdollisuus läheishoivaan) mukaan. Terveydentila pitäisi suhteuttaa
jonkinlaiseen terveyspotentiaaliin, koska tuskin tasa-arvo edellyttää sitä, että vaikkapa 90-vuotiaat
olisivat yhtä terveitä kuin 25-vuotiaat. Kun palveluvalikoimien ja hinnanmuodostuksen lisäksi myös
nämä suhteuttavat tekijät (esimerkiksi käsitys legitiimistä palvelujen tarpeesta ja 90-vuotiaan
terveyspotentiaalista) muuttuvat ajassa, ajallisen muutoksen kuvaus monimutkaistuu.
11
Toimeentuloerotutkimuksessa keskeiset selittävät tekijät voi jakaa muutoksiin
tulonmuodostuksessa ennen tulonjakoa (ennen kaikkea työmarkkinoilla ja yritystoiminnasta saatavassa
tulonmuodostuksessa) ja tulonjaossa (ennen muuta sosiaaliturvassa ja verotuksessa).
Terveydenhuollossa tuntuu näidenkin tekijöiden jäsentäminen problemaattisemmalta. Jos selitettävä
muuttuja on terveydentila, potentiaalisia selittäviä muuttujia on toimeentulosta ja koulutuksesta aina
ympäristön tilaan ja kulttuurin muutoksiin (esim elämäntavat) asti. Jos selitettävä muuttuja liittyy
terveyspalvelujen käyttöön tai käytettävyyteen, potentiaalisia selittäviä muuttujia on esimerkiksi
palvelujärjestelmään suunnatuista rahamääristä, palvelujärjestelmän tehokkuuteen vaikuttavista
tekijöistä (esim käytössä oleva teknologia, henkilöstön koulutus- ja palkkataso, rahoitus- ja
organisointitavat, transaktio- ym ”ylimääräisten” kustannusten suuruus) ja hoitokulttuureista aina
legitiimin palvelutarpeen (esim väestön ikääntyessä) muutoksiin asti.
Esityksessä pohdin edellä kuvatun kaltaisia empiirisen tutkimuksen ongelmia, kun olemme
tutkimusryhmässä asettaneet tavoitteeksemme kuvat ja selittää suomalaisen terveydenhuoltovaltion
muutosta noin vuosina 1990-2010 ja jos pyrkimyksenä on analysoida muutosta yhtä selkeästi kuin
toimeentuloerotutkimuksessa on tehty.
Iäkkäiden ihmisten mielenterveys politiikkaohjelmissa
Minna Pietilä, Vanhustyön keskusliitto
Esityksessä tarkastellaan iäkkäiden (65v.+) ihmisten mielenterveyteen, erityisesti masennukseen
liittyviä käsityksiä kansainvälisissä ja kansallisissa mielenterveyspoliittisissa suunnittelu- ja
tavoiteohjelmissa (EU, WHO, STM; N=23). Ohjelmien perusteella ikäihmisillä on keskeinen paikka
kansainvälisessä mielenterveyspoliittisessa keskustelussa, ja suomalaisessakin keskustelussa paikka on
hahmottumassa. Mielenterveyspoliittisten ohjelmien kannanotoissa ikäihmisistä puhutaan tärkeänä,
haavoittuvana painopisteryhmänä varsinkin masennuksen osalta. Tavoitteet heidän psyykkisen
hyvinvointinsa tukemisesta perustuvat tutkittuun tietoon ja laajaan yhteisymmärrykseen.
Mielenterveyden edistämisen, ongelmien ennaltaehkäisyn ja hoidon tavoitteiden saavuttaminen voivat
kuitenkin olla etäällä, kun iäkkäät ihmiset jäävät usein marginaaliin sekä mielenterveyden
edistämisessä että mielenterveyspalveluissa. Yhteiskunnassa julkilausutut
mielenterveyspolitiikan tavoitteet eivät siten toteudu käytännössä riittävässä määrin iäkkäiden(kään)
ihmisten osalta. Iäkkäiden ihmisten hyvän mielenterveystyön malleja perätään edelleen sosiaali- ja
terveysministeriön mielenterveys- ja päihdesuunnitelmassa. Esityksessä politiikkaohjelmia
tarkastellaan kriittisesti pohtien tavoitteiden suhdetta todellisuuteen.
Suomalainen yhteiskunta – menestystarina vai eriarvoistumisen laboratorio?
Juho Saari, Itä-Suomen yliopisto
Suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä 1990-luvun alun Suuren laman (1991–1994) jälkeen on kaksi
kilpailevaa tulkintaa. Yhtäältä se on tulkittu poikkeukselliseksi menestystarinaksi. Suuri lama nähdään
luovan tuhon prosessiksi, joka vapautti suomalaisen yhteiskunnan kasvupotentiaalia, mikä yhdessä
kurinalaisen talouspolitiikan kanssa uudisti suomalaista yhteiskuntaa kestävällä tavalla. Toisaalta
Suuren laman jälkeistä Suomea on pidetty eriarvoistumisen laboratoriona. Tässä tulkinnassa
suomalaista yhteiskuntaa on arvioitu ennen kaikkea tulo- ja terveyserojen eriarvoistumisen ja
leipäjonojen pidentymisen näkökulmasta.
Tässä tutkimuksessa arvioidaan näitä kahta tulkintaa eri indikaattoreiden avulla aikavälillä 1990–2009.
Tulosten mukaan kasvun ja työllisyyden erinomaista kehitystä korosta tulkinta menettää huomattavan
osan vetovoimastaan, jos kasvusta puhdistetaan eriarvoistumisen vaikutukset. (Samalla tavalla voidaan
puhdistaa myös työllisyystilastot, mitä ei kuitenkaan ole tehty tässä). Vielä voimakkaammin kriittinen
tulkinta saadaan käyttämällä kestävän kehityksen indikaattoreita. Näitä ovat muun muassa GP- ja SS12
indikaattorit. Kumpikin niistä antaa varsin synkän kuvan suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä 1990luvulla ja sen jälkeen.
Toiselta puolen yhteiskunnallista eriarvoistumista korostavaa tulkintaa vastaan puhuu se, että eliniän ja
elämänlaadun yhteensovittavalla Happy Life Years (HLY) – mittarilla tarkasteltuna kehitys on ollut
varsin myönteistä. Sama tulos saadaan useista koetun hyvinvoinnin mittareista. Lisäksi kun
tarkastellaan tulonjaon kehitystä sosioekonomisten ryhmien suhteen, muutokset työelämässä olevien
ryhmien välillä osoittautuvat olennaisesti vähäisemmiksi kuin tarkasteltaessa näytä muutoksia Giniindeksin avulla. Keskeiseksi osoittautuu työelämän ulkopuolella olevien sosioekonomisten ryhmien
heikko tulokehitys. Samaan suuntaan näyttäisi vievän sosioekonomisten ryhmien välisiä HLY-arvojen
tarkastelu.
Lopputuloksena tästä tarkastelusta on kuva Suomesta varsin hitaan taloudellisen kehityksen ja
suhteellisen maltillisen eriarvoistumiskehityksen maana. Kumpikaan tulkinta ei siis osoittaudu
kiistattomaksi. Tulokset ovat kuitenkin monella tavalla keskustelun alaisia.
Tutkimus on osa johtamaani tutkimushanketta, jossa pyritään arvioimaan suomalaisen yhteiskunnan
eriarvoistumista Suuren laman jälkeisenä ajanjaksona. Tarkastelun kohteena ovat suomalaisen
yhteiskunnan rakenteet, instituutiot ja arvot.
Hyvinvointivaltio ja bioetiikka
Heikki Saxén, Tampereen yliopisto
Hyvinvointivaltion oikeutus ja merkitys haastetaan Suomessa ja maailmalla yhä kiivaammin. Toisaalta
voimakas taloudellinen, tekninen ja väestöllinen muutos ja toisaalta tätä muutosta heijastelevat uudet
ajattelutavat tuovat alati uusia virtauksia hyvinvointivaltiokeskusteluun. Muutoksen kiihtyessä ovat
nämä virtaukset voimistuneet niin paljon, että esille nousee nopeassa tahdissa hyvin yllättäviäkin
näkökulmia hyvinvointivaltioon. Uusien näkökulmien huomioon ottaminen taas aiheuttaa vaikeuksia
vakiintuneille julkisille ja poliittisille mekanismeille, mikä haastaa pohtimaan uudelleen näiden
mekanismien rakennetta.
Esitelmässäni pureudun tähän teemaan pohjaten parhaillaan valmistelemaani väitöskirjaan, jonka
työotsikko on ”länsimaisen vapaus- ja oikeudenmukaisuusajattelun aatehistoria terveyden etiikan
näkökulmasta”. Väitöstyössäni hahmotan länsimaisen yhteiskuntafilosofian suuria kehityslinjoja
esittäen erityisesti kysymyksen siitä, miten ne johtavat ajankohtaisiin terveyden eettisiin ja moraalisiin
kysymyksiin. Tärkeäksi kiintopisteeksi muodostuu näin Yhdysvalloissa sotien jälkeen vakiintunut
bioetiikan tieteenala. Bioetiikan kautta on mielekästä tarkastella hyvinvointivaltiolle tärkeää kysymystä
terveydestä, minkä ohella sen kautta on havainnollista nähdä myös yleisemmin, millaisia julkisia ja
poliittisia mekanismeja hyvinvointivaltio ja yhteiskunnallinen hyvinvointi saattaisivat tarvita tuekseen
globaalina aikakautena.
Yhteistyö ja julkinen palveluntuotanto
Tiina Soininen, Itä-Suomen yliopisto
Tarkastelen julkisen hallinnon muutosta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Tutkimuskysymyksenäni on, miten hallinnon muutos on jäsennettävissä ja kuinka sen voisi
käsitteellistää? Esittelen muutosta tekemieni neljän arviointitutkimuksen antamien tulosten valossa.
Tapauskohtaisissa arviointitutkimuksissa on sovellettu realistisen arviointitutkimuksen menetelmiä ja
teoriaa.
Julkisen hallinnon rakenteen muutos on tapahtunut yhteistyön kautta 2010-luvun ensimmäisellä
vuosikymmenellä. Uusia yhteistyömuotoja ja tapoja (mm. parityöskentely, tiimityö, kumppanuus ja
verkostot) alettiin toteuttaa Suomessa julkisen sektorin hanketoiminnan kautta. Tähän uuteen työtapaan
ohjasivat Euroopan unionin taholta tulleet vaatimukset alhaalta ylös -hallinnasta sekä muutokset
13
hyvinvointivaltion taloudellisessa kontekstissa. Yhteistyö on nähty hankesuunnitelmissa mekanismina,
joka tuottaa halutun muutoksen. Yhteistyötä voidaankin pitää tällaisena mekanismina. Sen seurauksena
on syntynyt uusi julkisen hallinnon rakenne, joka kietoutuu julkisen palveluntuotannon ympärille.
Yhteistyön eri muodot ovat mahdollistaneet sektorirajojen ylittämistä, resurssien yhdistämistä, uusien
työ- ja toimintatapojen luomista sekä asiakkaiden kannalta mahdollistanut uusien valintojen tekoa.
Palveluntuotanto on kuitenkin pirstaloitunut julkisen sektorin toimialojen sisäisesti osiin, joissa
keskitytään vain yhden ja määritellyn ongelmakentän hoitamiseen. On muodostunut muusta
palvelurakenteesta irrallisia verkostoja. Yhteistyön toimintaan on vaikuttanut erilaiset yhteistyön
ulottuvuudet, kuten yhteistyökumppaneiden luottamus, tasa-arvoisuus, tiedonkulku, työjako jne. Nämä
tekijät ovat moderaattoreita, jotka muokkaavat yhteistyön, sekä myös uuden julkisen palveluntuotannon
rakenteen, toimivuutta. Julkinen valta korvautuu verkostoissa henkilökohtaisilla luottamussuhteilla.
Havaitut ongelmat julkisen palveluntuotannon rakenteessa herättävät ajatuksia, kuinka niihin voitaisiin
puuttua uuden organisaatiorakenteen puitteissa. Nykyisinä arvoa määrittävinä tekijöinä pidetään
hallinnossa julkisten palveluiden vaikuttavuuden tai tehokkuuden mittaamista tai
markkinaohjautuvuutta. Ongelmat voivat aiheuttaa kriisitilan koko yhteiskunnalliseen
hallintajärjestelmään. Toisaalta koettu ristiriita uuden palveluntuotannon ja vanhan byrokratian välillä
viittaa siihen, että hyvinvointiyhteiskunnan arvopohja on edelleen erittäin voimakkaasti läsnä julkisessa
hallinnossa. Tämän tutkimuksen mukaan lisäksi uusi rakenne on syntynyt käytännön hanketasolla
toimijoiden kiinnostuksesta ratkaista käytännön ongelmia eikä niinkään siksi, että tavoitteena olisi ollut
hyvinvointiyhteiskunnan rakenteen hajauttaminen. Käytännön hanketasolla lisäksi toimijoiden
sitoutuminen hyvinvointivaltion perusperiaatteisiin aiheuttaa ongelmia uuden palveluntuotannon
toteuttamisessa, toimijat työskentelevät edelleen demokratian ja kansalaisten hyvinvoinnin
turvaamiseksi, mutta rakenteessa joka ei enää vastaa heidän sisäistämäänsä ymmärrystä julkisesta
hallinnosta.
-----
14
Kirjoittamisen sosiologiaa – onko teksteillä sosiaalista elämää?, koordinaattorit: Laura Huttunen,
Salla Tuori (Tampereen yliopisto, Helsingin yliopisto, laura.huttunen[ät]uta.fi, salla.tuori[ät]abo.fi)
”Tekstit ja tekstuaalinen kommunikaatio hallitsevat monin tavoin nykymaailmaa – monet sosiaalisen
toiminnan muodot koululaitoksesta valtiolliseen byrokratiaan ovat mahdottomia ilman niitä. Toisaalta
erilaiset tekstit muokkaavat populaaria julkisuutta ja sen puheenaiheita, joskus yllättävilläkin tavoilla –
niin sanomalehdet, pamfletit kuin romaanitkin voivat siivilöityä populaarin julkisuuden kautta osaksi
ihmisten arkea, sosiaalisia suhteita, arjen kamppailuja ja neuvotteluja. Kirjallisuuden tutkijat ja monet
kulttuurintutkijat tutkivat tekstejä eri tavoin ja erilaisin menetelmin, keskittyen nimenomaan teksteihin.
Mutta miten tutkia kirjoittamista aktiivisena sosiaalisena toimintana ja tekstejä osana sosiaalista
maailmaa? Miten tutkia kirjoittamista sosiologisesti, antropologisesti ja/ tai etnografisesti niin, että
tutkimuksen fokus laajenee teksteistä niiden sosiaaliseen kontekstiin ja tekstien ”sosiaaliseen
elämään”? Tässä työryhmässä pohdimme kirjoittamista ja lukemista sosiaaliseen ja kulttuuriseen
kontekstiinsa kiinnittyvänä toimintana. Toivotamme tervetulleeksi niin teoreettiset pohdinnat
kirjoittamisen ja lukemisen sosiaalisesta sidonnaisuudesta kuin erilaiset empiiriset esimerkit
kirjoittamisen ja lukemisen käytännöistäkin.”
Tuija Saresma
Jyväskylän yliopisto
[email protected]
Blogikirjoittamisen politiikat
Poliittinen ja kansalaistoiminta siirtyy yhä enemmän internetiin, ja kirjoittaminen on verkkoaktivismin
keskeinen muoto. Tarkastelen internetissä julkaistavissa blogeissa,weblogeissa, käytävää keskustelua.
Nopeasti ajankohtaisiin aiheisiin tarttuviin blogeihin tallentuu jotakin olennaista nykykulttuurista, ja
siksi kutsunkin niitä nykykulttuurin pysäytyskuviksi. Lähestyn blogeja performatiivisen toimijuuden
muotona, teknologisoituvan ja digitalisoituvan nykykulttuurin kiteytymänä, kirjoittamisen erityisenä
sosiaalisena muotona, jonka analysoiminen edellyttää uudenlaisia tutkimuksellisia otteita.
Tutkimukseni epistemologinen intressi liittyy kysymykseen siitä, miten ”valta, diskurssi ja poetiikka
kiertyvät yhteen digitaalisessa jakelussa” (Boler 2008, 7).
Työmääritelmäni mukaan blogit ovat verkossa enemmän tai vähemmän avoimesti julkaistuja, ehkä
jossakin määrin omaelämäkerrallisia, kronologisesti organisoituja ja keskenään linkittyviä verkostoja,
jotka koostuvat ainakin tekstuaalisista ja graafisista ilmauksista ja jotka pyrkivät kommunikoimaan
(Podnieks 2004). Tarkastelen blogien kirjoittamista ja kommentoimista, bloggaamista, arkisena ja
intentionaalisena toimintana, jolla on myös poliittisia pyrkimyksiä. Blogeissa on kyse sekä
informaation levittämisestä, tiedonjakelun normeista ja niiden muutoksista, että vaikuttamisesta, siis
politiikasta ja retoriikasta (ks. Palonen & Summa 1996).
Esitelmässäni analysoin yhden blogikirjoituksen, Henry Laasasen 10.12.2010 blogissaan julkaiseman
”Homot ja sotasankarit Linnan juhlissa” kirvoittamaa keskustelua ”Kirjoituksia miesten tasa-arvosta ja
pariutumisesta” (ks.http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/54558-homot-ja-sotasankaritlinnanjuhlissa, tark. 26.1.2011) kiinnittäen huomiota kirjoittamisen politiikkoihin, sen
performatiivisuuteen ja erityisesti ns. vihapuheeseen. Tarkastelen blogeja retorisen analyysin keinoin
mm. kysymällä, kuka tekstissä puhuu ja miten teksti kutsuu toimimaan. Tarkastelen bloggausta ja
keskustelua kokonaisuutena, sen toistoja, metaforia ja muita retorisia rakenteita sekä intertekstuaalisia
suhteita. (Vuori 2004.) Erittelen, millaisia subjektipositioita keskustelussa rakentuu ja millaisille ei ole
tilaa. Käytän intersektionaalisuutta metodisena käsitteenä tarkastellessani keskustelussa tuotettavaa
moniperustaista syrjintää, jossa kyse ei ole ainoastaan sukupuolesta, vaan keskusteluun kietoutuvat
myös etnisyys, luokka ja seksuaalisuus.
15
Tarkoitukseni on yhden casen kautta avata blogikirjoittamisen ja -keskustelun logiikkaa: onko kyse
jähmettyneestä vihapuheesta, joka näyttää perustuvan ekskluusiolle, lukkiintuneisiin asemiin ja
dialogin paikkojen sulkemiseen, vai olisiko mahdollista lukea blogikeskustelua hedelmällisen
erimielisyyden, agonismin kautta (vrt. Niemi-Pynttäri 2011)? Pyrkimykseni löytää purkamiskeinoja
jähmettyneelle asetelmalle liittyy keskusteluun nettikirjoittelun rajoista, sananvapaudesta ja etiikasta.
Hanna Kuusela
[email protected]
Materiaalinen kulttuurintutkimus tekstien tutkimuksessa
John Law’n mukaan ymmärtääksemme, mikä tasapainottaa sosiaalisia suhteita meidän on selvitettävä,
miten sosiaalinen on vuorovaikutuksessa muiden materioiden kanssa. Samaan tapaan Bruno Latour on
esittänyt, että esineiden ja materiaalien läsnäolo vakiinnuttaa niitä suhteita, joita kutsumme
sosiaalisiksi. Arjun Appadurai taas rohkaisee tutkimaan esineiden sosiaalista elämää, koska sitä kautta
saamme tietoa inhimillisestä toiminnasta. Esineiden merkitykset ovat piirtyneet niiden reitteihin,
muotoihin ja käyttöihin, kirjoittaa Appadurai.
Esitelmässäni pohdin, mitä tarjottavaa tällaisilla materiaalisen kulttuurintutkimuksen opetuksilla ja
objekti-orientoituneilla suuntauksilla on tekstien ja kirjallisuuden tutkimukselle. Appadurai, Law ja
Latour eivät ole erityisen kiinnostuneita teksteistä, mutta heidän näkemyksiään voi hyödyntää myös
tarkasteltaessa sitä, miten tekstien merkitykset syntyvät, muokkautuvat, kiinnittyvät ja tulevat
vallitseviksi. Käytännössä tämä tarkoittaa tekstien ymmärtämistä prosesseina, välittyneinä ja
suhteellisina.Tällöin huomio kiinnitetään esimerkiksi tekstien kiertokulkuun, niiden materiaalisiin
olomuotoihin ja kynnysteksteihin, niiden synnyttämiin kommentaareihin ja muuhun vastaanottoon sekä
niitä rajoittaviin tai suojaaviin juridisiin käytäntöihin. Latourin ajattelua seuraillen
tutkijoiden ei pitäisi etsiä tekstien luontaisia ominaisuuksia vaan keskittyä niihin muutoksiin, joita
tekstit käyvät myöhemmin läpi toisten käsissä. Vain tätä kautta voimme ymmärtää, millaista valtaa ja
vaikuttavuutta teksteillä voi olla.
Esitelmässäni tarkastelen siis sitä, miten tekstien materiaalisuuden tutkiminen voi auttaa ymmärtämään
niiden sosiaalisia merkityksiä ja seurauksia. Tarjoan konkreettisia esimerkkejä Kabulin kirjakauppias –
nimisen kirjan ympärillä tekemästäni tutkimuksesta, minkä lisäksi pohdin laajemmin niitä
metodologisia kysymyksiä, joita tekstien materiaalisuuden korostaminen tuo esiin.
Pirjo Uimonen ([email protected])
Itä-Suomen yliopisto, Humanistinen osasto
Kuka, missä ja kenelle? Tekstin sosiaalinen elämä kirjoitettuna, luettuna, tulkittuna
Tarkastelen kolmea keskenään erilaista tapausta, joissa olen analysoinut kirjoitettuja tekstejä.
Empiiriset esimerkit tarjoavat pohjan vertailulle ja yleisemmälle pohdinnalle.
Kansalaisopiston kirjoittajapiirin ohjaajana olen päässyt seuraamaan tekstien kehityskulkua, niiden eri
versioita ja suullista oheiskommentointia. Kulttuurintutkijana en voi hylätä hiljaista tietoa siitä, etteivät
jotkin kirjoittajat tule näkyviin kokonaisina, aktiivisina ihmisinä, ellei teksteihin liitetä etnografista
kuvausta. Tuotoksia on mahdollista lukea myös pelkkinä teksteinä eri näkökulmista – mutta millaiseksi
kuva silloin muodostuu?
Koostaessani erään mieskuoron satavuotishistoriaa keräsin sen jäseniltä kirjoitettua muistitietoa.
Kirjoitelmissaan miehet kommentoivat esittämiään lauluja, sekä sävelmiä että sanoituksia. Näin eriikäiset tekstit kävivät vuoropuhelua ja saivat kiinnikkeitä. Seurasi neuvotteluja läheisyydestä,
kuulumisesta ryhmään tai aatteeseen, tai vastaavasti irtisanoutumista. Lauluilla myös tuotetaan
sosiaaliset sukupuolet. Miesten tekstit ja laulujen tekstit syntyhistorioineen sekä konkreettiset
sosiaaliset tilanteet ovat läsnä historiikkitekstissäni.
16
Tällä hetkellä luen jatkosodan aikaisia kirjeitä. Suomalainen kansakoulunopettaja ja valistusupseerit
lähettivät valloitetusta Itä-Karjalasta kirjeitä kuopiolaiseen tyttökouluun, jossa toimi Karjala-kerho.
Kerho toimitti mm. materiaalista apua itään. Kirjetekstejä luen tuntematta lähemmin niiden kirjoittajia
– siis erilainen tilanne kuin aiemmin mainitsemissani tapauksissa. Tarkastelen, millaisia seikkoja nyt
nostan tärkeimmiksi rakentaessani kokonaistulkintaa.
Jaana Vuori
tutkija, YTT, dos.
Tampereen yliopisto, Liikkuva maailma –tutkimuksen kehittämishanke
[email protected]
Tekstien sosiaalinen elämä maahanmuuttajien kanssa tehtävässä työssä
Pohdin äskettäin Suomeen muuttaneiden ihmisten elämää täkäläisessä tekstiyhteiskunnassa ja ennen
muuta erilaisten tekstien asemaa heidän kontakteissaan erilaisiin viranomaisiin ja palveluihin. Millaista
tietoa ja informaatiota heille tarjotaan teksteillä ja miten teksteillä tuotettua tietoa välitetään heille
vuorovaikutuksessa? Millaisia tekstejä maahanmuuttajien on opittava ymmärtämään ja käyttämään?
Miten päätyökseen maahanmuuttajien kanssa työskentelevät ammattilaiset tekevät työtä tekstien avulla
ja tekstejä tuottamalla, siis tekstityöllä?
Aineistoni kertoo ennen muuta työstä, jota erilaiset ammattilaiset tekevät Suomeen äskettäin
muuttaneiden pakolaisten, oleskeluluvan saaneiden turvapaikan hakijoiden ja paluumuuttajien kanssa.
Näkökulmani on siis enimmäkseen työssä, mutta tässä esityksessä pyrin samaistumaan myös itse
muuttajien näkökulmaan. Kutsun metodiani tekstien ja organisaatioiden etnografiaksi.
Laura Huttunen
Tampereen yliopisto
[email protected]
Terapiakirjoittamista vai historiankirjoitusta: Kirjoittaminen ja terapeuttiset kontekstit
”Terapiakirjoittaminen” on usein käytetty, ja usein vähätteleväksi mielletty tapa luonnehtia tekstejä,
joissa kirjoittaja vuodattaa henkilökohtaisia kokemuksiaan – vailla kirjallista hienostuneisuutta, kuten
usein ajatellaan. Toisaalta länsimaisessa perinteessä ajatellaan, että vaikeitten kokemusten pukeminen
sanalliseen ja kerrottavaan muotoon, ja niiden jakaminen tässä sanallistetussa muodossa kuulijan,
useimmiten terapeutin kanssa, on itsessään terapeuttista. Pohdin tässä paperissani näitä kirjoittamisen ja
terapeuttisuuden kytköksiä yhden tapaustutkimuksen kautta. Tehdessäni etnografista kenttätyötä
Suomessa asuvien bosnialaisten parissa sain kutsun bosnialaisten kanssa työtä tekevältä
psykoterapeutilta osallistua istuntoihin erään potilaan kanssa. Tuo samainen potilas alkoi tuottaa
minulle tekstejä, joissa hän kertoi tapahtumista ajalta ennen Suomeen tuloaan. Tuossa kerronnassa
entisen Jugoslavian alueen 1990-luvun historiaa kommentoidaan monin tavoin. Pohdin terapeuttisen
kontekstin, tekstien ja sosiaalisuuden välistä suhdetta. Erityisesti pohdin tekstin yleisön merkitystä,
sekä sitä, miten tekstien sosiaalinen elämä suhteessa erilaisiin yleisöihin haastaa tapaamme ajatella
tekstin terapeuttisuutta. Tämä johtaa myös tarkastelemaan terapeuttisuuden, yhteiskunnallisuuden,
historiankirjoituksen ja poliittisuuden välisiä kytköksiä.
-----
17
Kriminologia ja oikeussosiologia, koordinaattorit: Markku Heiskanen, Elina Ruuskanen
(kriminaalipolitiikan instituutti (HEUNI), markku.heiskanen[ät]om.fi, elina.ruuskanen[ät]om.fi)
”Kriminologian ja oikeussosiologian työryhmään toivotaan esityksiä, jotka käsittelevät sosiaalista
poikkeavuutta, rikollisuutta, sosiaalista kontrollia, seuraamusjärjestelmää, oikeuslaitosta tai
kansalaisten suhdetta oikeudellisiin palveluihin. Esitykset voivat pohjautua niin tutkimussuunnitelmiin,
käynnissä oleviin hankkeisiin kuin valmistuneisiin tutkimuksiin. Perinteiseen tapaan teoreettiset ja
empiiriset sekä rikollisuuden, oikeuslaitoksen ja yhteiskunnan erilaisia kytkentöjä käsittelevät esitykset
ovat tervetulleita.
Anna Lappalainen
Tutkija, HTM
Poliisiammattikorkeakoulu
Poliisin tietoon tullut korruptiorikollisuus Suomessa – korruptiorikollisuuden seurantajärjestelmän
rakentaminen
Korruptiosta käytetään usein määritelmää vallankäyttö yksityiseksi eduksi. Kyseessä on monitahoinen
ilmiö, johon liittyy esimerkiksi laillinen, kulttuurinen ja moraalinen näkökulma. Osa korruptiosta
määritellään rikolliseksi toiminnaksi, joskin määritelmät eivät ole selvärajaisia, kuten viimeaikainen
julkinen keskustelu on osoittanut. Vaikka korruptiorikollisuuden arvioidaan olevan pitkälti
piilorikollisuutta, on myös havaittu, että esiinnousseista korruptiotapauksista tiedetään yllättävän
vähän. Tutkimalla tiedossa olevia korruptiotapauksia voidaan kartoittaa korruptiorikosten määrää,
kehitystä ja sisältöä.
Poliisiammattikorkeakoulussa on käynnistynyt 1.1.2011 vuoden mittainen korruptiorikollisuuden
seurantajärjestelmä -hanke, jonka tarkoitus on tarkastella poliisin tietoon tullutta korruptiorikollisuutta.
Korruptiorikollisuudelle ei ole määritelty rikoslaissa selkeitä rikosnimikkeitä (vrt. esim. henkeen ja
terveyteen kohdistuvat rikokset), mutta lahjusrikollisuuden ajatellaan muodostavan
korruptiorikollisuuden ydinalueen. Lisäksi virkarikosten sekä tiettyjen yritysmaailmaan liittyvien
rikosnimikkeiden tiedetään sisältävän korruptioon viittaavia tapauksia.
Tässä tutkimuksessa korruptiorikollisuutta pyritään etsimään myös selkeiden rikosnimikkeiden
ulkopuolelta tekemällä sanahakuja poliisin rikosilmoitustietokantaan. Sanahakujen avulla on tarkoitus
luoda toistettava menetelmä, jolla korruptioon viittaavat rikosilmoitukset voidaan poimia
mahdollisimman laajasti määrävuosin poliisin rikosilmoitustietokannasta.
Mirka Smolej
Media, rikollisuus ja väkivallan pelko
Rikosuutisointi kasvoi rajusti Suomessa 1990-luvulla. Määrällinen kasvu oli ilmeistä ainakin iltapäiväja paikallislehdissä sekä YLEn televisiouutisissa. Rikosuutisointi muuttui myös laadullisesti; se alkoi
vedota aikaisempaa enemmän tunteisiin ja korosti yhä useammin tavallisen kadunmiehen kokemusta
viranomaisnäkökulman sijaan. Erityisesti väkivaltauutisoinnissa alettiin painottaa yhä enemmän
väkivallan seurauksia kuten surua ja uhrin kokemaa järkytystä. Samaan aikaan kansalliset
uhritutkimukset raportoivat, että väkivallan pelko oli jatkuvasti kasvussa vaikka väkivaltakokemukset
eivät olleet lisääntyneet. Mistä oli kyse, ja miten nämä kaksi ilmiötä: rikosuutisointi ja rikoksen pelko
olivat yhteydessä toisiinsa? Vai olivatko ne?
Tässä vastavalmistuneessa kriminologian väitöstutkimuksessa avainkysymyksenäni on ollut pohtia ja
selittää rikosuutisoinnin yhteyttä paitsi pelkoihin myös sosiaaliseen luottamukseen ja
välttämiskäyttäytymiseen. Kyseessä on artikkeliväitöskirja, jonka osatutkimuksissa olen hyödyntänyt
sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Aineistoina olen analysoinut sekä survey-aineistoja että
18
mediasisältöjä.
Tutkimukseni lähtökohtana on ollut klassinen (media)kriminologinen paradigma, joka perustuu
havaintoon siitä, että rikokset ja väkivalta muodostavat suuren osan uutissisällöistä. Lukuisat
tutkimukset myös osoittavat, että tiedotusvälineet korostavat uutisoinnissaan väkivaltarikollisuutta, kun
taas muut rikoslajit, kuten omaisuusrikollisuus ovat aliedustettuina. On myös niin, että median
rikossisällöt ovat usein sensaatiohakuisia sen sijaan että ne kuvaisivat realistisesti eri rikostyyppejä ja
niiden esiintyvyyttä. Koska survey-tutkimusten mukaan suhteellisen harvalla ihmisellä on omakohtaista
kokemusta väkivallan uhriksi joutumisesta, on rikoksia koskevien mediarepresentaatioiden ja
arkielämän rikoskokemusten suhde ristiriitainen. Tähän päättelyketjuun nojaten mediakriminologia
olettaa, että kasvava rikoksen pelko on yhteydessä mediasisältöihin ja mediakulutukseen. Esityksessäni
tarkastelen tämän väitteen paikkansapitävyyttä ja relevanssia nykypäivän Suomessa.
Mia Kilpeläinen
Projektitutkija
Itä-Suomen yliopisto
Rattijuopumuksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomituille suunnatun Selvä kaista
-toimintaohjelman vaikutustutkimus: alustavia tuloksia
Selvä kaista -toimintaohjelma on rattijuopumuksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomituille
suunnattu päihdekuntoutusohjelma. Toimintaohjelma on tällä hetkellä tarjolla ainoastaan Naarajärven
vankilassa, jossa se on toiminut kokeiluna vuoden 2009 alusta jatkuen vuoden 2011 loppuun saakka.
Toimintaohjelman vankilassa toteuttaa Myllyhoitoyhdistys ry.
Päihdekuntoutusohjelma on luonteeltaan varsin intensiivinen. Se kestää yhteensä kahdeksan viikkoa.
Tuona aikana vangit osallistuvat ohjelmaan joka arkipäivä klo 7–11. Päivän ohjelma koostuu
vaihtelevasti luennoista, ryhmäterapiasta sekä yksilö- ja ryhmätehtävistä. Ohjelma toimii non-stop –
periaatteella eli ohjelmaan voi tulla mukaan milloin vain. Keskimäärin ohjelmassa on noin kymmenen
vankia kerrallaan.
Tutkimuksen tavoitteena on selvittää päihdeohjelman vaikutuksia, erityisesti sitä, onko toimintaohjelma
edesauttanut päihderiippuvuuden hoidossa. Rattijuopumus on tyypillinen rikos, joka erittäin monessa
tapauksessa on päihderiippuvuuden lieveilmiö. Uusintarikollisuus rattijuopumuksesta tuomittujen
keskuudessa on varsin korkea – jopa 50 % uusii rikoksen. Mikäli toimintaohjelmalla on havaittavissa
kuntouttava vaikutus, alentaa se uusintarikollisuutta ja parantaa liikenneturvallisuutta.
Tutkimusaineisto koostuu noin sadasta ohjelman läpikäyneestä vangista. Kerättyjä tietoja ovat muun
muassa vangin ikä, vankikertaisuus, tuomion pituus ja vangeille tehtävien testien tulokset.
Analyysimenetelmänä käytetään regressioanalyysiä. Osa testeistä on ennen-jälkeen -vertailuja.
Tilastollista aineistoa täydennetään haastattelemalla vankilan ja toimintaohjelman henkilökuntaa ja
kahta vankia, joista toinen on ohjelman loppupuolella oleva ja toinen ohjelman jo suorittanut. Kaikki
kymmenen haastattelua tehdään helmikuun aikana. Alustavia tuloksia tilastoaineistosta saadaan
maaliskuun alkupuolella, jolloin aineisto valmistuu. Tavoitteena on suorittaa seurantatutkimus noin
kahden vuoden kuluttua.
Mikko Aaltonen
Suunnittelija
Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos
Vaihteleeko väkivallan riski väestöryhmittäin?
Väkivallan uhriksi joutumisen taustatekijöitä on kotimaisessa ja kansainvälisessä tutkimuksessa
yleensä analysoitu erilaisten kyselyaineistojen avulla. Uhritutkimuksia tehdään, koska vain pieni osa
kaikesta väkivallasta päätyy poliisin tietoon, ja näin ollen pelkkään poliisitilastoon perustuva arvio
19
väkivallan määrästä on harhainen.
On kuitenkin toinen kysymys, kuvastaako poliisin tietoon tullut väkivalta todenmukaisesti
väestöryhmittäisiä eroja väkivallassa? Vastaus siihen, onko yksilön sosioekonomisella asemalla
yhteyttä väkivallan uhriksi joutumiseen, näyttäisi vaihtelevan kyselyaineistosta toiseen. Koska
kyselytutkimukset edustavat harvoin täydellisesti koko väestöä, on aiheellista kysyä, miten vastauskato
vaikuttaa tuloksiin? Hyvän vertailukohdan kyselytutkimuksilla tarjoavat kotimaiset rekisteriaineistot,
jotka tavoittavat kaikki väestöryhmät huomattavasti kyselytutkimusta varmemmin.
Tutkimusta, jossa vertailtaisiin väkivallan uhriksi joutumisen taustatekijöitä kyselyaineiston ja
rekisteriaineiston avulla ei ole juurikaan tehty. Esittelen alustuksessani artikkelia, joka käsittelee
sosioekonomisia eroja väkivallan uhriksi joutumisessa kyselyaineiston (Kansallinen uhritutkimus) ja
rekisteriaineiston (Suomalaisen rikoskäyttäytymisen riskitekijät) valossa. Tutkimuksessa käytetään
useita mittareita yksilön sosioekonomiselle asemalle, sekä tarkastellaan eroja väkivallassa sen
vakavuuden mukaan.
Hille Koskela
Akatemiatutkija
Sosiaalitieteiden laitos
Helsingin yliopisto
Valvonnan vastuun siirtymiä
Kameravalvonta ja siihen rinnastettava toiminta mielletään useimmiten viranomais-toiminnaksi.
Valvonta on kuitenkin viime vuosina huomattavasti ”arkipäiväistynyt” ja samalla valvontavastuu on
laajentunut. Esitelmässäni pohdin valvonnan eri ulottuvuuksia sekä vastuusuhteita viranomaisten ja
kansalaisten välillä.
Jäsennän muutosta neljän ulottuvuuden avulla. Perinteinen viranomaisten kansalaisiin kohdistama
valvonta (1) on edelleen yleistä ja tiedonkeruu lisääntyy. Kasvava turvattomuus luo paineita valvonnan
lisäämiseen ja kansainvälisen viranomaisyhteistyön tiivistämiseen. Samalla valvonta on kuitenkin
vakiintunut myös kansalaisaktivistien toiminnassa (2). Erilaiset vastavalvonnan käytännöt näkyvät niin
mielenosoituksissa kuin poliisien toimintaa vahtivien kansalaisryhmien toiminnassakin. Tekniikan
halventuessa ja saatavuuden parantuessa kansalaiset valvovat myös toisiaan (3). Sekä kännykkäkamerat
että perinteisemmät valvontakamerat ovat muuttaneet katsomisen ja kuvaamisen moraalisia sääntöjä.
Viranomaisten reaktio vastavalvontaan on ollut kansalaisten vastuuttaminen (4). Vaikka tämä tapa on
melko uusi, sen tarkastelu avaa uuden kiinnostavan näkökulman valvontavastuun siirtymiseen.
Neljättä ulottuvuutta konkretisoin empiirisen esimerkin avulla. Marraskuussa 2006 avattu
Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaa kuvaava vuorovaikutteinen nettisivusto Texas Virtual Border Watch
Program (http://www.blueservo.net/) houkuttelee kansalaisia osallistumaan rajavalvontaan. Sivusto on
auki kaikkialla maailmassa, sen avulla voi seurata kahdenkymmenenviiden valvontakameran
reaaliaikaista kuvaa rajavyöhykkeellä ja ilmoittaa Yhdysvaltojen rajavartiostolle mahdollisesta
”epäilyttävästä” toiminnasta.
Liisa Mäkinen
VTM, tohtorikoulutettava,
HY, Sosiaalitieteiden laitos
Kansalainen valvonnan toimijana
Julkisen tilan ja yksittäisten kansalaisten valvonta länsimaisessa yhteiskunnassa on paitsi lisääntynyt
huomattavasti, myös muuttanut luonnettaan viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Vielä 1990luvun lopulle saakka valvonta käsitettiin ensisijaisesti ylhäältä alaspäin suuntautuvana tarkkailuna, joka
oli viranomaisten käsissä ja jonka päällimmäisenä tarkoituksena pidettiin rikoksentorjuntaa. Sittemmin
20
valvonta on tullut yhä enemmän osaksi arkipäivää; sen luonne, käyttötavat ja suhtautuminen siihen ovat
monipuolistuneet. Valvonta myös kiinnostaa kansalaisia yhä enemmän ja siihen suhtaudutaan monilla
eri tavoilla. Valvontaa vältellään tai vastustetaan, sitä hyödynnetään omiin tarkoituksiin tai siitä tehdään
leikkiä.
Uudempana tutkimuskohteena valvontaan liittyen esille on noussut valvonnan vastuuttaminen
kansalaisille. Suomessa tämä vastuuttamisen ilmiö näkyy erityisesti 2000-luvun
turvallisuusstrategioissa, joissa painotetaan yhteistyön merkitystä turvallisuuden parantamisessa.
Valtaväestön odotetaan harjoittavan erävirallista kontrollia julkisessa tilassa; taustalla on ajatus siitä,
että mikäli joku toimii väärin, kaikki ovat vastuussa. Suomalaisissa kansallisissa turvallisuusohjelmissa
vastuuttaminen jää kuitenkin usein retoriikan tasolle, kun muualla maailmassa vastuuttamista
hyödynnetään jo konkreettisesti erilaisissa julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöhankkeissa.
Tässä esityksessä keskityn näihin uudenlaisiin tapoihin osallistaa kansalaiset valvonnan tehtäviin.
Esittelen muutamia hankkeita, joilla kansalaisia on pyritty vastuuttamaan kontrolliin. Pohdin ilmiöön
liittyviä ongelmia ja haasteita sekä kysymyksenasettelua. Esitys pohjautuu valmistelemani väitöskirjan
tutkimussuunnitelmaan ja tutkimuskysymyksiini.
Heini Kainulainen
Tutkija, OTT
Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos
Elsa Saarikkomäki
Tutkija, VTM
Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos
Dopingrikollisuus: kehonrakentajista diilereihin
Dopingaineen käyttäminen ei ole rikos. Rangaistussäännösten ensisijaisena tarkoituksena on puuttua
dopingaineiden levittämiseen. Dopingrikoksella tarkoitetaan dopingaineiden laitonta valmistamista,
maahantuontia ja levitystä. Lievästä dopingrikoksesta seuraa sakkoa, kun taas törkeästä
dopingrikoksesta voidaan tuomita enimmillään neljä vuotta vankeutta.
Suurin osa dopingrikollisuudesta jää piiloon. Ilmi tulevan rikollisuuden määrään ja piirteisiin vaikuttaa
merkittävällä tavalla poliisin ja tullin toiminta. Tilastoidusta dopingrikollisuudesta on tehty hyvin vähän
tutkimusta. Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa meneillään olevassa tutkimuksessa tarkastellaan
rangaistuskäytäntöä dopingrikoksissa. Aineistona käytetään käräjäoikeuksissa vuosina 2007-2008
annettuja tuomioita dopingrikoksista.
Esitelmässä valotetaan dopingrikollisuuden piirteitä, miten rikoksia on käsitelty käräjäoikeudessa ja
minkälaisia rangaistuksia niistä on määrätty. Kerromme tyypillisistä tapauksista ja pohdimme, miten
käräjäoikeudessa on eroteltu lieviä ja törkeitä tekoja. Arvioimme myös rikosoikeudellisen kontrollin
kohdentumista. Puututaanko lainvalvontaviranomaisten toiminnassa ensi sijassa dopingaineiden
levittäjiin vai joutuvatko dopingaineiden käyttäjät kuitenkin kontrollin kohteeksi?
Miika Vuori
Tutkija, YTM-opiskelija
Arkielämä ja epävarmuus –tutkimusprojekti
Paikallisyhteisö, koulusurmat ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus – Väkivallan pelkojen tarkastelua
Jokelan koulusurman jälkeen
Yhteenkuuluvuuden tunteella on vahva moraalinen ja sosiaalinen arvo. Koulusurmien kaltaisen
väkivallan traumaattisuuden on arvioitu aiheuttaneen pelkoa ja ennen kaikkea yhteenkuuluvuuden
tunteen katkoksia. Väkivalta ja rikollisuus kiinnittävät myös suuren yleisön huomion. Sosiologiset
tutkimukset eivät kuitenkaan tue yksinkertaisia väittämiä esimerkiksi pelkotasojen noususta.
21
Esimerkiksi sosiologian klassikoista voitaneen mainita Durkheimin teoria rikollisuuden asteen ja
sosiaalisen solidaarisuuden yhteydestä.
Väkivallan pelot ymmärretään yleisemmän tason kognitiivisina riskiarvioina ja toisaalta jopa hyvin
henkilökohtaisina emotionaalisina pelkoina. Kyselytutkimuksissa mielenkiinto on kohdistunut ennen
kaikkea pelkojen mallintamiseen sosiodemografisten ominaisuuksien avulla. Tutkimusasetelmissa
kiinnitetäänkin usein huomio pelkokäsitysten eroavaisuuksiin eri väestöryhmien välillä. Ennen kaikkea
sukupuolen ja koulutustaustan on havaittu ennustavan väkivallan pelkoja. Toisaalta huomio on
kohdistettu yhä enenevissä määrin pelkojen ja yhteisöllistä yhteenkuuluvuutta mittaavien tekijöiden
välisten yhteyksien tarkasteluun, mediavaikutusta unohtamatta.
Esitelmässä tarkastellaan Jokelan aikuisväestön (N=330) väkivaltaan liittyviä pelkokäsityksiä.
Empiirinen analyysi pohjautuu Arkielämä ja epävarmuus –tutkimusprojektissa kerättyyn
postikyselyaineistoon. Kysely toteutettiin yksinkertaisella satunnaisotannalla noin puoli vuotta
paikkakunnalla tapahtuneiden koulusurmien jälkeen. Kyselylomakkeet lähetettiin alueen 18–74vuotiaille suomenkieliselle väestölle.
Esitelmässä esitetyissä analyyseissa tarkastellaan aluksi sosiodemografisten tunnuspiirteiden yhteyksiä
vastaajien pelkokäsityksiin, jonka jälkeen mallinnusta tarkennetaan ottamalla huomioon myös
yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yleistynyttä luottamusta mittaavat muuttujat. Lopullisissa analyyseissa
painotetaan lisäksi sukupuolistunutta näkökulmaa. Sosiodemografisten ja yhteisöllisten tekijöiden
yhteyksiä naisten ja miesten väkivallan pelkojen tarkastellaan erikseen. Yhteyksien vaikutuksia
mallinnetaan lineaarisen regressioanalyysin avulla.
Vesa Muttilainen
Erikoistutkija, YTT
Poliisiammattikorkeakoulu, tutkimus- ja kehittämisosasto
Talousrikollisuuden kehityssuunnat ja poliisin toimintaympäristö
Tässä esityksessä tarkastellaan talousrikollisuuden kehityssuuntien laaja-alaista seurantaa varten
Poliisiammattikorkeakoulussa laadittua raporttia. Ensinnäkin raportti sisältää poliisin
tulostietojärjestelmän aikasarjoihin perustuvia tietoja poliisin tietoon tulleesta talousrikollisuudesta.
Toiseksi raporttiin on koottu tilastoja ja muita tietoja, jotka kuvaavat talousrikosepäilyjä käsittelevien
poliisin sidosviranomaisten toimintaa. Kolmanneksi raportti sisältää edellä mainittuja alueita
täydentäviä tietoja yritysturvallisuudesta ja eräistä talousrikollisuuteen kytkeytyvistä vakavan
rikollisuuden ilmiöistä.
Vuodet 2000–2009 kattavan ensimmäisen raportin tietoja on tarkoitus päivittää määräajoin, jolloin sen
tietosisältöä on mahdollista täydentää. Talousrikosilmiöiden seuranta palvelee
Poliisiammattikorkeakoulun tutkimusohjelman taustaksi tehtävää turvallisuusympäristön ja poliisin
toimintaympäristön muutosten strategista seurantaa ja ennakointia.
Adam Edwards
Cardiff University
UK
Sirpa Virta
Tampere University
Finland
Legitimate and Accountable Security in Europe: Strategies and cultures
The paper considers the strategies and cultures of security emerging, in part, as a consequence of the
European Union’s objective of creating an Area of Freedom, Security and Justice (AFSJ). The paper
will examine criticisms that the Tampere (1999-2004) and Hague (2005 – 2009) programmes for AFSJ
22
have produced an elitist, punitive and exclusionary culture of control. The paper considers arguments
that this culture is expressed through a ‘triple legitimacy deficit’ in security policy-making as a
consequence of limited democratic oversight of the policy process, scepticism about the capacities of
the EU as an internal security actor and limited communication of the vision for AFSJ to EU citizens.
The paper questions the intrinsic relationship between the internal and external aspects of EU security
and consequently how else legitimate, accountable, security can be understood. As a consequence of
this, the paper also questions how scientific and policy-making communities can better communicate
with one another and with European citizens about security challenges and whether this implies the
cultivation of alternative cultures of ‘inclusive’ and ‘human’ security. The paper considers prospects for
the current Stockholm Programme (2010 – 2014) in the light of these reflections.
-----
23
Kulttuuri ja kulutus, koordinaattori: Semi Purhonen (Helsingin yliopisto,
semi.purhonen[ät]helsinki.fi)
”Työryhmään ovat tervetulleita erilaiset kulttuuria ja/tai kulutusta sosiologisesti jäsentävät esitelmät.
Työryhmän raamit ovat leveät: tervetulleita ovat sekä empiiriset että teoreettisemmat esitelmät,
vaiheessa olevista työpapereista aina valmiimpiin tutkimuksiin. Tarkastelun kohteiksi käyvät
sisällöllisesti kaikenlaiset kulttuurin ja kulutuksen alueet niin suomalaisessa kuin
kansainvälisemmässäkin katsannossa (kyseeseen voivat siten tulla yhtä hyvin esimerkiksi ruoka,
kirjallisuus, musiikki, pukeutuminen, elokuvat, muoti, urheilu, huumeet, internet, jne.). Niin ikään
esitelmien teoreettiset lähtökohdat (ei siis vain esimerkiksi Bourdieu, Skeggs, Peterson tai Lahire, vaan
miksei myös Simmel, Goffman, Elias, Goldthorpe, Willis, Veblen, jne.) samoin kuin menetelmälliset
lähestymistavatkin voivat vaihdella monipuolisesti. Tervetuloa pohtimaan yllätyksiä tai ei-niinyllättäviä asioita kulttuurissa ja kulutuksessa!”
Millä ehdoilla tietokirjallisuus saa julkisuutta?
Maaria Linko
Sosiaalitieteiden laitos
Helsingin yliopisto
[email protected]
Kun julkisuudessa puhutaan kirjallisuudesta, voidaan kysyä, onko tietokirjallisuus mukana
keskustelussa? Jos media ei hahmota tietokirjallisuutta osaksi kirjallisuusinstituutiota, on kyseenalaista,
hahmottavatko median seuraajatkaan, vaikka Suomessa vuosittain ilmestyvästä kirjallisuudesta 90
prosenttia on tietokirjallisuutta. Kirjallisuuden saaman julkisuuden muodot sanomalehdissä ovat
ylipäänsä muuttuneet ja perinteinen kirjallisuuskritiikki näyttäisi vähentyneen. Voidaan jopa kysyä,
ovatko tietokirja-arvostelut vähitellen häviämässä sanomalehdistä. Näkyykö tietokirjallisuus paremmin
verkossa? Entä milloin ja millä ehdoilla tietokirjallisuus saa julkisuutta? Mitkä aiheet kelpaavat
medialle? Esitykseni käsittelee näitä kysymyksiä tietokirjallisuuden ja tietokirjailijoiden
mediajulkisuutta käsittelevän tutkimukseni pohjalta.
”Kuluta vähemmän!” Kuluttajuuden ja kansalaisuuden limittyminen ilmastonmuutosta
koskevassa kansalaiskuulemisessa
Minna Lammi, Päivi Timonen & Petteri Repo
Kuluttajatutkimuskeskus
[email protected], [email protected], [email protected]
Politiikan areenan laajeneminen yhä uusille alueille muun muassa ilmastonmuutoksen hallinnan myötä
nostaa kansalais- ja kuluttajakeskustelut entistä tärkeämpään rooliin. Tässä esityksessä tarkastelemme
World Wide Views on Global Warming (WWViews) – kansalaiskuulemista (www.wwviews.org), jossa
keskeistä oli tarjota kansalaisille mahdollisuus tuoda esiin näkemyksiään kansallisille poliittisille
päättäjille Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla. Poliittisten kysymysten lisäksi kansalaiset nostivat
vahvasti esiin kuluttajuuteen liittyviä teemoja tehden kuluttajuudesta politiikan välineen.
Esityksessämme keskitymme pohtimaan, miksi kansalaiset tuovat niin vahvasti esiin kuluttajuuteen
liittyvät kysymykset poliittiseksi suunnitellussa keskustelussa. Liitämme kuluttajakysymykset myös
degrowth-keskusteluun, ja vertaamme kansalaiskuulemisen suosituksia tähän ajankohtaiseen
pohdintaan.
-
24
”Välttämätön” kulutus ja kulutusnormit suomalaisessa kulutuskulttuurissa
Riikka Aro & Terhi-Anna Wilska
Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Jyväskylän yliopisto
[email protected], [email protected]
Kulutuksen kohtuullisuus sekä kulutustarpeiden kyseenalaistaminen ovat viime aikoina olleet
ajankohtaisia aiheita sekä tutkimuksissa että yleisessä mediapuheessa. Keskustelu liittyy laajempiin
kysymyksiin talouden kasvusta, sille vaihtoehtoisista kehityskuluista sekä yksilöiden hyvinvoinnista,
ekologisista ja eettisistä arvoista. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme taloudellisen hyvinvoinnin
kokemisen yhteyttä vapaa-ajan ja siihen liittyvien palvelujen sekä eräiden keskeisten
kestokulutushyödykkeiden kokemiseen välttämättömiksi. Selvitämme myös eri kulutuskohteiden
”välttämättömyyden” sekä kulutusasenteiden kehitystä vuosien 1999 ja 2009 välillä.
Tutkimusaineistona käytämme Suomi 1999, 2004 & 2009 -elämäntapakyselyjä.
Kulutukseen perustuvassa yhteiskunnassa kyvyttömyys kuluttaa ja siten noudattaa hyväksyttävää,
tavanomaista tai normaalia elämäntapaa on etenkin köyhyystutkimuksen perinteen mukaan merkki
vähäosaisuudesta. Näin on siitäkin huolimatta, että elämän vapaaehtoisesta yksinkertaistamisesta on
kirjoitettu jo vuosikymmenien ajan ja silti riittäväksi koettu kulutustaso on koko ajan kasvanut.
Poikkeaminen kulutusnormeista nähdään tyypillisesti epänormaalina käyttäytymisenä, joten tarkastelun
kohteena tulisi olla muun muassa se, miten yhteiskunnassa puhutaan kulutuksen ja hyvinvoinnin
suhteesta sekä se, kuinka kulutuskeskeistä kulttuuria vahvistetaan.
Aiemmissa tutkimuksissa on myös ilmennyt, että ihmisten näkemykset kohtuullisuudesta ja
välttämättömästä kulutuksesta sekä tietyn kulutustason riittävyydestä suhteessa omaan
elämäntilanteeseen saattavat olla jopa kääntäen verrannollisia tulotasoon. Myös kohtuullisuuden ja
välttämättömyyden kokeminen on suhteellista ja muun muassa ihmisten erilaisista elämäntilanteista,
arvoista ja odotuksista riippuvaista.
Alustavien tutkimustulostemme mukaan useimmat kulutuskohteet koettiin vuonna 2009 selvästi
yleisemmin välttämättömiksi kuin aiempina tutkimusajankohtina. Erityisen selviä muutokset olivat
(tieto)teknisten tuotteiden kohdalla. Havaitsimme myös yhteyden oman subjektiivisen taloudellisen
hyvinvoinnin, korkeiden tulojen ja useimpien hyödykkeiden välttämättömiksi kokemisen välillä. Sen
sijaan kulutusasenteilla mitattuna kulutuskeskeisyys tuntui jopa vähentyneen vuosien 1999–2009
välillä.
Moraalisten kysymysten merkitys ruoan politiikassa: Kuluttaja-kansalaisuus ja tuotantoeläinten
asema
Saara Kupsala, Pekka Jokinen & Markus Vinnari
Historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto
Suomen ympäristökeskus (SYKE)
[email protected]
Kulutuksesta on tullut enenevässä määrin poliittisen toiminnan ja kansalaisuuden ilmaisemisen areena.
Etenkin kestävän kulutuksen käsitteen avulla on käännetty huomiota kansalaisten elämäntapoihin ja
valintoihin. Kuluttajaa on kuitenkin kestävän kulutuksen diskurssissa pääasiassa pidetty toimijana,
jonka yksilölliset valinnat ovat ohjattavissa oikealla informaatiolla. Tästä ahtaasta kuluttajatulkinnasta
on pyritty eroon kuluttaja-kansalainen käsitteen avulla. Esimerkiksi Oosterveer ja Spaargaren (2010)
ovat erotelleet julkiseen toimintaan osallistuvan ekologisen kansalaisen, markkinakontekstissa valtaa
käyttävän poliittisen kuluttajan sekä elämänpolitiikkaan ja kulutusrutiineihin liittyvän moraalisen
toimijan. Moraaliset kysymykset ovat nousseet erityisen vahvoiksi etenkin ruoankuluttamisessa ja
ruokaan liittyvässä politiikassa. Ruoan globalisoituminen ja ruokajärjestelmän keskittyminen on luonut
25
laajan keskustelun vaihtoehtoisesta ruoasta, jossa moraalikysymysten palauttamisessa
elintarvikesektorille on keskeinen sija. Ihmis-eläinsuhteet ja eläinetiikka ovat olleet tässä ruoan ”eettispoliittisessa problematisoinnissa” (Sassatelli & Davolio 2010) vahvasti keskustelun kohteena.
Tässä esitelmässä analysoimme kuluttajakansalaisuuden ilmenemismuotoja tuotantoeläinten
hyvinvointikysymysten kohdalla. Esitelmä pohjautuu suomalaisille suunnattuun kyselytutkimukseen (n
= 1896, vastausprosentti 47,4). Kyselyn valossa näyttää siltä, että suomalaiset yleisesti ottaen eivät
määritä kuluttamista aktiivisena politiikan areenana, jota kautta vaikuttavat tuotantoeläinten
hyvinvointiin. Esimerkiksi lähes puolet vastaajista ilmoittaa, etteivät he ajattele tuotantoeläinten
hyvinvointia ruokaostoksilla ja että yksittäinen kuluttaja ei pysty muuttamaan kaupan valikoimaa.
Suomalaisten joukossa on kuitenkin huomattava osa (20–25 %) kuluttajia, jotka ilmaisevat merkittävää
aktiivisuutta kuluttamisen saralla. Esimerkiksi noin neljäsosa vastaajista luottaa yksittäisen kuluttajan
vaikutusvaltaan tuotantoeläinten hyvinvointikysymyksissä ja ilmoittaa olevansa valmiita alentamaan
lihankulutustaan eläineettisin, ympäristö- tai terveysperustein. Erittelemme paperissa aktiivisen
kuluttajuuden ilmenemismuotoja ja selitysmalleja. Paperin johtopäätöksissä pohdimme laajemmin
kuluttajakansalaisuuden merkitystä ruoan uudelleen moraalistamiselle.
Suomalaisten kauneudenhoitoa ja vaatteita koskevat kulutusarviot vuosina 1999, 2004 ja 2009
Outi Sarpila
Taloussosiologia
Turun yliopisto
[email protected]
Ulkonäkö ja siihen kohdistuvan kulutuksen tärkeys ovat herättäneet runsaasti keskustelua ja erityisesti
viimeisen vuosikymmenen aikana. On esitetty, että kuluttajien kiinnostus omaa ulkonäköään kohtaan
on lisääntynyt ja ulkonäköön kohdistuvaa kulutusta selittävien tekijöiden merkitys vähentynyt.
Ulkonäköön kohdistuvaa kulutusta on perinteisesti tarkastelu sukupuolen, iän ja jossain määrin myös
asuinpaikan (kaupunki vs. maaseutu) näkökulmasta. Tarkastelen esityksessäni suomalaisten itse
arvioitua kauneudenhoidon ja vaatteiden kulutusta. Analyysin kohteena ovat omasta mielestään selvästi
keskivertoa vähemmän kauneudenhoitoon ja vaatteisiin rahaa käyttävät kuluttajat. Olen erityisen
kiinnostunut siitä, missä määrin sukupuoli, ikä ja asuinpaikka ovat yhteydessä yhtäältä
kauneudenhoidon ja toisaalta vaatteiden kulutusta koskeviin arvioihin. Lisäksi tarkastelen sitä, miten
kauneudenhoitoon tai vaatteisiin omasta mielestään keskivertoa selvästi vähemmän kuluttavien osuus
on mahdollisesti muuttunut vuosien 1999, 2004 ja 2009 aikana. Aineistona käytän Suomessa vuosina
1999 (N=2340), 2004 (N=3514) ja 2009 (N=1202) kerättyjä Suomi – kulutus ja elämäntapa
-kyselyaineistoja. Analyysimenetelminä käytän kuvailevien menetelmien lisäksi logistista
regressioanalyysia. Tulosten perusteella erityisesti sukupuoli ja ikä ja jossain määrin myös asuinpaikka
ovat yhteydessä kauneudenhoidon kulutusta koskeviin arvioihin. Sen sijaan itse arvioitua vaatteiden
kulutusta selittää vain ikä. Miesten ja naisten väliset erot oman arvionsa mukaan selvästi keskivertoa
vähemmän kuluttavien osuuksissa eivät ole kaventuneet. Tulokset antavat kuitenkin viitteitä siitä,
etteivät ikä ja asuinpaikka enää erottele kuluttajia samalla tavalla kauneudenhoidon kulutusta
koskevien arvioiden osalta kuin kymmenen vuotta sitten.
Korkea ja matala: Erään kulttuurisen hierarkian kehitysvaiheet ja nykyrelevanssi
Semi Purhonen
Sosiaalitieteiden laitos
Helsingin yliopisto
[email protected]
Käsitykset korkeakulttuurista ovat aina normatiivisia ja edellyttävät vastinparinsa, sen toisen, mitä
26
korkeakulttuurina kulloinkin pidetty ei ole: ”matalan”, ”populaarin”, ”kansanomaisen”,
”epälegitiimin”, jne. Esityksessä tarkastellaan klassisiin kaunotaiteisiin (esim. ooppera, baletti,
klassinen musiikki, vakava kaunokirjallisuus, kuvataiteet) viittaavaa korkeakulttuuria, sitä, miten
korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välinen hierarkkinen erottelu länsimaissa historiallisesti
muotoutui, miten korkeakulttuuria on sosiologisesti käsitteellistetty ja tarkasteltu, ja mikä
korkea/matala-erottelun merkitys ja relevanssi nykypäivänä on. Lähtökohtana on, että kaunotaiteina
ymmärretty korkeakulttuuri on kulttuurisosiologisesti yleensä ja kulttuuripääoman käsitteen kannalta
erityisesti tärkeä alue, koska kaunotaiteet ovat pääosin julkisin varoin tuettuja, valtion ja
korkeakoululaitoksen vahvasti institutionalisoimia ja nauttivat laajalti tunnistetusta legitimiteetistä.
Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin erottelua tarkastellaan ennen muuta amerikkalaisen
highbrow/lowbrow -keskustelun sekä Pierre Bourdieun sosiologian valossa, jonka jälkeen
identifioidaan tärkeimmät korkeakulttuurin nykyrelevanssia käsittelevät – ja kyseenalaistavat –
keskustelut, joista kukin on saanut empiiristä tukea myös Suomessa. Ns. sulamisteesin (”meltdown
scenario”) mukaan korkeakulttuurinen orientaatio ei ole viime aikoina menettänyt vain yleisesti ottaen
suosiotaan vaan myös distinktiivisyyttään eli asemaansa korkean statuksen ja kulttuuripääoman
indikaattorina. Teesi kulttuurisesta kaikkiruokaisuudesta (”omnivorousness”) väittää puolestaan
korkean statuksen ryhmien maun muuttuneen eksklusiivisesta inklusiiviseksi ja korkea- ja
populaarikulttuuria yhdistelevän mahdollisimman laajan makurepertuaarin muodostuneen uudeksi
tavoiteltavaksi legitiimiksi mauksi. Kolmanneksi korkeakulttuurin sukupuolittuneisuudesta ja etenkin
naisvaltaisuudesta (”feminization”) käydyssä keskustelussa on pohdittu, onko naisten miehiä suurempi
osallisuus korkeakulttuurista merkki korkeakulttuurin prestiisin vähäisyydestä vai korkeudesta.
Esityksen päättävässä osassa argumentoidaan, että ”korkeana” pidetyn kulttuurin ja kulttuuripääoman
käsitteen empiiristä sisältöä ei tule ennalta sitoa mihinkään tiettyyn kulttuurin muotoon tai alaan vaan
määrittää aina tapaus- ja kontekstikohtaisesti. Kulttuurisen legitiimiyden käsitteestä ei ole syytä luopua,
vaan päinvastoin tulee pyrkiä sen empiiriseen operationalisointiin. Populaarius ja legitiimiys
muodostavat kaksi perusulottuvuutta, joilla kaikkia kulttuurituotteita ja -käytäntöjä voidaan tarkastella.
Niiden mukaan määrittyvä koordinaatisto auttaa tarkasteltujen ilmiöiden keskinäissuhteiden ja
”kulttuurisen paikan” hahmottamisessa, mistä on hyötyä etenkin vertailevan tutkimuksen kannalta.
Tarkastelukehikkoa voi käyttää myös sosiaalisten maailmojen tai miljöiden teorian (esim. Schulze)
sekä universaalimman, koko yhteiskuntaa strukturoivan kulttuurisen legitiimiyden teorian (esim.
Bourdieu) välisen ristiriitaisuuden ylittämiseen, sillä samaa, suosion ja legitiimiyden ulottuvuuksien
jäsentämää koordinaatistoa voidaan soveltaa valitusta tarkastelutasosta riippuen yhtä hyvin yleisellä
makrotasolla (jolloin tarkastellaan eri sosiaalisten maailmojen, genrejen tai harrastusmiljöiden
sijoittumista ja keskinäissuhteita) kuin erityisellä mikrotasolla (jolloin tarkastellaan kunkin sosiaalisen
maailman, genren tai harrastusmiljöön sisäisen kulttuurisen tilan jäsentymistä).
Lähiöiden palvelut ja kulutus alueiden elinvoiman lähteenä
Jenni Väliniemi & Hannu Kytö
Kuluttajatutkimuskeskus
[email protected], [email protected]
Lähiöiden julkisella ja yksityisellä palvelutarjonnalla on merkittävä rooli lähiöiden toiminnallisen
monipuolisuuden ja elinvoiman kannalta. Monissa lähiöissä palveluiden määrä on kuitenkin vuosien
myötä vähentynyt johtuen osin väestöpohjan vähenemisestä sekä suurempiin aluekeskuksiin
syntyneistä vetovoimaisemmista palvelukeskittymistä ja kauppakeskuksista. Samaan aikaan lähiöiden
rakennuskanta on vanhentunut ja tullut peruskorjauksen tarpeeseen. Kehitys on saattanut monesti
johtaa lähiöiden heikompaan arvostukseen ja asukkaiden heikkoon sitoutumiseen asuinalueensa
ympäristön ylläpidossa ja palveluiden käytössä.
27
Tarkastelemme esityksessämme Lähiöohjelmassa toteuttamamme ”Hyvillä palveluilla laadukkaaseen
lähiöasumiseen” -tutkimushankkeen osatuloksia. Tutkimusalueina toimivat Vantaan Koivukylä sekä
Espoon Soukka ja tutkimusmenetelminä käytimme asukaskyselyjä, ryhmäkeskusteluja ja haastatteluja.
Käsittelemme tuloksista erityisesti palvelupaikkojen ja kulutusympäristöjen merkitystä asukkaille.
Paikat, joissa asukkaat voivat kohdata ja jotka luovat sosiaalisia verkostoja, voivat ylläpitää alueilla
merkittävää sosiaalista pääomaa kuten Bourdieu (1986) on osoittanut. Sosiaalisista verkostoista
koostuva sosiaalinen pääoma vaikuttaa niin asukkaiden elämänlaatuun kuin myös alueiden
taloudelliseen toimintaan.
Tutkimustuloksemme osoittavat lähiöissä olevien palvelujen olevan asukkailleen tärkeitä sekä
ydintoimintansa toteuttamisessa että luodessaan miellyttäviä kohtaamisia asukkaiden välille.
Palveluiden ylläpitäminen, kehittäminen ja parantaminen kytkeytyvät kuitenkin laajempiin
kysymyksiin muun muassa alueiden väestöpohjan vahvistamisen, täydennysrakentamisen ja
asuntomarkkinoiden toimivuuden kautta. Myös palveluissa koettujen ongelmien poistaminen ja
alueiden erityispiirteiden huomioiminen lisäävät asumisviihtyvyyttä.
-----
28
Landsbygdens överraskningar, sammankallare: Erland Eklund, Nora Brandt (Åbo Akademi,
nora.brandt[ät]abo.fi) Vi välkomnar presentationer på svenska, finska och engelska.
”Det offentliga samtalet kring Finlands icke-urbana områden har länge dominerats av två
sammanhängande diskurser: å ena sidan avfolkningslandsbygden, en fortgående migration av yngre
befolkning från land till stad med en stagnerande landsbygd där den kvarvarande befolkningen i stort
sett består av pensionärer vars uppehälle betalas av hårt arbetande människor i huvudstadsområdet; å
andra sidan en fritids- och festivallandsbygd som tar över offentligheten några månader så länge solen
står högt på nordliga himlar.
Avsikten med arbetsgruppen Landsbygdens överraskningar är att ge rum för presentationer av
forskning som breddar bilden av pågående processer på finländska (eller andra) landsbygder. Det finns
inte en landsbygd utan många. Det existerar förvisso avfolkningsbygder, men det finns också rurala
områden i Finland med inflyttning och som är fulla av överraskningar. Detta gäller särskilt många
rurbana områden, dvs. rurala områden vars sociala, ekonomiska och kulturella liv är helt eller delvis
integrerat med större eller mindre urbana konstruktioner. Det rurbana är ofta beläget inom
pendlingsavstånd från urbana centra, men det kan också vara en by eller kommun ”långt borta” där
befolkningen kännetecknas av multilokala och multikulturella ekonomier och identiteter.
Koordinatorerna vet naturligtvis inte på förhand vilka överraskningar som kan komma emot på dessa
muliti-rurbana arenor men vi förväntar oss både empiriska och teoretiska presentationer kring t.ex.
multi-etniska landsbygder, matens nya sociologier, rurbana klasstrukturer, landsbygdens
upplevelseekonomier, överraskande könsförhandlingar. Och mycket mera.”
Matkailukehityksen valinnat, sattumat ja toimijat Luoteis-Lapissa
Seija Tuulentie, Metsäntutkimuslaitos ([email protected])
Lapin matkailussa on tehty valintoja, jotka ovat paikallisesti ohjanneet syrjäisen maaseudun kehitystä.
Tietoisten valintojen lisäksi monet sattumanvaraisemmat tapahtumat ovat vaikuttaneet matkailun
kehitykseen. Eri toimijaryhmät myös kokevat matkailualueen ja sen kehityksen eri tavoin.
Kohdealueeni, Luoteis-Lapin kunnat Enontekiö ja Muonio, näyttäytyvät eri toimijoille aivan eri
maailmoina. Alueella vierailevat saksalaiset autotestaajat, eri maiden hiihtomaajoukkueet,
keskieurooppalaiset erämaaturistit, norjalaiset mökinomistajat, brittijouluturistit sekä suomalaiset
vaeltajat, mökkiläiset ja kalastajat rytmittävät vuodenkiertoa ja muovaavat paikkoja omilla tavoillaan.
Tämä vaikuttaa myös alueen työn maisemiin: suomalaiset ja ulkomaalaiset sesonkityöntekijät elävät
toisessa maailmassa kuin vakituiset matkailutyöntekijät ja yrittäjät, puhumattakaan niistä, jotka
käyttävät ympäristöä perinteisiin luontosidonnaisiin elinkeinoihin tai työskentelevät ammateissa, jotka
ovat kaukana matkailusta ja luonnonkäytöstä.
Tarkastelen puheenvuorossani sitä, miten Luoteis-Lapissa sijaitsevien Enontekiön ja Muonion kuntien
matkailu on kehittynyt nykyisenlaiseksi sekä sitä, mitä tämä kehitys on merkinnyt paikkojen luonteelle
ja eri toimijaryhmille. Pohdin kehityksen polkuriippuvuutta ja paikkojen potentiaalin käyttöä tai
käyttämättä jättämistä sekä tarkastelen etnografisesti sattumia ja episodeja, joiden kautta Luoteis-Lapin
alueen matkailu on muotoutunut sellaiseksi kuin se on. Kysyn, millaisia valintoja on tehty ja mitä
mahdollisuuksia on jätetty käyttämättä ja miksi.
-
29
Nora Brandt
Doktorand, sociologi
Åbo Akademi, enheten för landsbygdsstudier
Strandgatan 2 B4
PB 311
FIN-65101 VASA
[email protected]
Överraskande könsförhandlingar och livsstilsmönster när hästarna återintar den finländska
landsbygden.
I Finland har hästarna gjort en överraskande comeback. Brukshästarna har under senare delen av 1900
talet ersatts av sport- och hobbyhästar. Antalet hästar minskade från ca 400.000 vid mellankrigstiden,
till ynka 30.000 under 1980 talet. Sedan dess har hästarna stadigt ökat i antal och denna utveckling har
gått hand i hand med det växande intresset för hästsport. Det överraskande med hästarnas comeback är
att ridsporten kommit att totalt domineras av kvinnor, över 95 procent av medlemmarna i Finlands
Ryttarförbund består av flickor och kvinnor. Ryttarna har gjort en ”könsvändning”; från att ridning i
tusentals år varit en manlig företeelse, såtillvida att kunskaper i ridkonst och hästhantering varit ett sätt
att hävda manlighet, makt och status, har denna praktik nu helt övertagits av flickor och kvinnor.
Hästhanteringens och ridningens praktiker kräver ledarskap, fysisk styrka och mod. Idag när småflickor
lär sig rida och hantera hästar utmanar de inte bara sig själva utan även kulturella könsnormer. På
motsvarande sätt utmanar även de kvinnliga hästföretagarna kulturella könsnormer när de bedriver
landsbygdsföretag eller jordbruk där kvinnan är ”bonden” och den som jobbar på gården. Hästföretag
etableras främst i den stadsnära landsbygden men även på orter längre bort från städerna hittas många
stall.
I min presentation kommer jag att diskutera hur den nya hästhushållningen överraskar både gällande
utmanande av kulturella könsnormer och hur den bidrar till framväxten av en senmodern landsbygd.
Lapin paikallisuus ja metsämarjanpoiminta
Pekka Rantanen, Tampereen yliopisto
[email protected]
Metsämarjojen poimintaa tekevät Lapissa suuri joukko ulkomaalaisia kausipoimijoita. Tämä
kaupalliseen metsämarjojen poimintaan liittyvä ilmiö on kasvanut viime vuosina. On
olemassa myös merkkejä siitä, että paikallisten ihmisten suhtautuminen asiaan on
muutoksen tilassa. Pohdin alustuksessani erilaisten tutkimusaineistojen nojalla, että
minkälaisia muutoksia on tapahtunut viimeisten vuosien aikana paikallisuudessa ja sen
suhteessa metsämarjanpoimintaan. Tätä käsitellään lappilaisen julkisen keskustelun
avulla sekä osin kohdennetumman paikallisuuden kontekstissa. Pohdin myös sitä, että
missä määrin paikallisten suhtautumista voisi kuvata “ei minun marjamättäille” -ilmiönä,
eräänlaisena paikallisena nimby-ilmiönä.
Plötsligt har vi ett världsarv, någonting unikt!
PM Kristina Svels
Finland fick sitt första världsarv, utnämnt genom sina särskilt höga naturvärden, 16.7 2006. Förutom
sex kulturarv är nu världsarvet Kvarkens skärgård upptaget på UNESCO:s lista över områden som skall
skyddas och bevaras för mänskligheten ’för all evighet’. Konstruktionen av världsarvet ger upphov till
nya frågeställningar kring lokal utveckling där internationella och gränsöverskridande avtal till stor del
styr processen.
Den postmoderna landsbygden utvecklas genom lokalt deltagande där lokala ekonomier ändrar
30
skepnad och där naturresurser förändras till ’ruralt kapital’. Man kan fråga sig om världsarvet i
Österbotten blir grunden till en ny syn på regionalt ’kapital’. Denna nya resurs, det ’rurala kapitalet’ i
form av världsarvet Kvarkens skärgård, förväntas av myndigheter och regionala aktörer bidra med
regional utveckling i form av bl.a. turism. Den huvudsakliga frågeställningen är: har man genom
uppkomsten av ett världsarv ersatt de traditionella primärnäringarna med postmoderna näringar som
turism- och serviceekonomier där världsarvet Kvarkens skärgård i förlängningen kan bidra till regional
utveckling? Blir fiskeriet, skogs- och jordbruket förbigångna av postmoderna näringar som turism- och
serviceekonomier och händer detta inom världsarvet Kvarkens skärgård?
Inom denna kontext, världsarvet som diskursiv ram, kan det rurala kapitalet användas av lokala krafter,
entreprenörerna, som en ny möjlighet till utkomst och ge landsbygdsbefolkningen en framtids tro på
återväxt inom området. Här bildar de lokala traditionerna och historien tillsammans med det övriga
rurala kapitalet en resurs som är enastående. Stenarna blir annat än geologisk tillgång, de bildar ett
symbolvärde men samtidigt ett sätt för lokalbefolkningen att försörja sig annat än genom t.ex. fiskeri
och jordbruk.
Kristina Svels
PM och doktorand
Åbo Akademi/Enheten för landsbygdsforskning
Strandgatan 2, pb 311
65101 Vasa
+358 (0)6 324 7103
+358 (0)50 565 0029
Erland Eklund
Demografi och landsbygdsforskning
Socialvetenskapliga institutionen, Åbo Akademi / Vasa
Närmat och ekologisk odling i dagens Finland: Small is Beautiful eller stort är suveränt?
En diskussion kring begreppen närmat och ekologisk mat med en ekologisk äppelodling på
Åland som exempel.
Det finns för närvarande en stark social och politisk rörelse för mera lokalt och
regionalt odlad mat i Finland och i hela den rika delen av världen. Kravet på ”närmat”
verkar inte längre bara vara en hobby för den övre medelklassen utan verkar vara på väg
att få genomslagskraft även i bredare medborgarkretsar. Städer som London, Amsterdam och
New York har godkänt matprogram med starka inslag av kritik av de globala
livsmedelskedjorna och där retoriken kring lokal, regional och ekologiskt odlad mat är
tydlig. I Finland har den s.k. Ollila- kommittén formulerat idéer om hur Finland som
varumärke skall utvecklas i framtiden och har därvidlag satt upp som mål att 50 procent
av Finlands livsmedelsproduktion i framtiden borde vara ekologiskt odlad.
Men konsumenternas dröm om lokalt odlad mat som samtidigt fyller kraven på ekologiska
odlingsmetoder är inte lätt att uppnå. Utgående från en nyligen etablerad ekologisk
äppelodling på Åland analyseras frågan om förhållandet mellan närmat och ekologiskt odlad
mat. Den ekologiska odlingen omfattar nästan 30 000 äppelträd och de anställda arbetarna
kommer från fem olika nationer. För att äpplena från enbart denna eko-odling skall kunna
säljas måste nog hela södra Finland betraktas som ”närregion” och därmed kommer hela
företaget att bli ett test på konsumenternas vilja att byta ut, inte bara utländska
äpplen mot inhemska, utan också inhemska normalt odlade äpplen mot ekologiska dito.
-
31
Kjell Andersson
Svenska social-och kommunalhögskolan, Helsingfors universitet
Hur mäter man värdefullt?
Inom samhällsvetenskapen har frågan om mätning alltid varit central. I metodutveckling
och undervisning är det vanligtvis just mätning som fokuseras, och debatteras enligt ett
slags ”evigt” mönster. Mindre sällan kontextualiseras dock mätningen fullt ut, d.v.s. det
förs en diskussion om vilka idéer och föreställningar som olika typer av mätningar, eller
mätning överhuvudtaget, grundar sig på. I någon mån görs det här omvänt genom att
fokusera på om mätningen ger relevant information, rätt information, eller t.o.m. om den
ger helt fel information – typexemplet är här debatten om BNP. Jag skall i mitt paper
spåna kring båda frågorna genom exemplen landsbygdskapital (countryside capital) och nya
former av lokal demokrati. Dessa exempel belyser vikten av att reflektera över både hur
samhället ser ut, och vad det innebär att föra sådana resonemang, och hur samhället borde
vara. Dessa frågor är inte heller fritt flytande i tid och rum utan tvärtom bundna till
historiska kontexter. För att hårddra är våra nuvarande mätningstekniker och filosofier
bundna till Gustav Wasas folkbokföring och införandet av det moderna i Norden. Det här
gäller förstås i synnerhet enkäten men också kvalitativa metoder som lätt går att knyta
till neo-Foucaultiansk governmentalitet
-----
32
Lapsuuden instituutiot ja instituutioiden lapsuus, koordinaattori: Maarit Alasuutari (Jyväskylän
yliopisto, maarit.alasuutari[ät]jyu.fi)
”Instituutiot muodostavat yhteiskunnassa vakiintuneita sosiaalisia ja kulttuurisia käytäntöjä ja
toimintatapoja, jotka vaikuttavat sekä toimijoihinsa että ympäristöönsä järjestyksensä ja sen tuottamien
odotusten kautta. Näin instituutiot myös luovat tilan ja mahdollisuuden tietynlaisille toiminnoille ja
toimijoiden minuuksille. Työryhmän esitykset tarkastelevat lapsuuden instituutioita eli niitä
yhteiskunnan käytäntöjä ja toimintatapoja, jotka järjestyksellään ja toiminnoillaan muokkaavat
lapsuudeksi kutsuttua ajanjaksoa ihmisen elämässä ja samalla vaikuttavat tätä jaksoa eläviin ihmisiin.
Lapsuuden instituutioiden toiminnassa voi olla kyse esimerkiksi hallinnoinnista, suojelusta,
tukemisesta, hoitamisesta, opettamisesta, kouluttamisesta, opettamisesta tai kasvattamisesta.
Esityksissä ollaan kiinnostuneita siitä, millaiset ehdot ja oletukset lapsena olemiselle ja lapsuudelle
luodaan tai on luotu historian kuluessa erilaisilla institutionaalisilla järjestyksillä ja käytännöillä. Koska
käsitykset lapsesta ja lapsuudesta kiinnittyvät aina tulkintoihin aikuisesta ja aikuisuudesta, voivat
esitykset tarkastella myös sitä, millaiseksi muodostuvat tai ovat muodostuneet lapsuuden instituutioissa
toimivien aikuisten asema ja rooli.”
Luokassa ”luokassa”? – Koulun vaikutus luokkarakenteen uusiutumiseen
Janne Kumpulainen, YTK
Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Alustukseni perustuu Pro Gradu-tutkielmaani, jossa selvitin lasten sosialisaatiosiirtymää vahemmilta
koululle ensimmäisten peruskouluvuosien aikana. Länsimaisen valtavirtatutkimuksen mukaan
yhteiskunnallisen eliitin legitimoima koulutuksellinen toiminta vahvistaa mm. Bourdieun ja Passeronin
(1977) oletuksen luokkien uusiutumisesta koulutuksen avulla, jota tutkielmani tapauksessa
sosialisaatioprosessi indikoi. On olennaista pohtia miten sosialisaatio tapahtuu tasapäistävässä
suomalaisessa yhteiskunnassa: ovatko oppilaat jo luokassa ”luokassa” vai mahdollistaako peruskoulu
todellisen luokkaliikkuvuuden häivyttämällä perheiden taustatekijät?
Aineistona tutkielmassani käytin Jyväskylän psykologian huippututkimusyksikön Alkuportaattutkimukseen keräämää kvantitatiivista pitkittäistutkimusdataa (N=2258). Tarkastelin lasten
matemaattista ja äidinkielellistä suoriutumista suhteessa vanhempien sosioekonomiseen asemaan,
ammattikoulutukseen sekä perherakenteeseen kovarianssianalyysin keinoin. Luokkarakenteen
toistuessa kehämäisesti vanhempien status-muuttujien vaikutus on huomatavissa lasten portaittain
nousevina suoritustasoina taitotesteissä. Luokkarakenteen kadotessa prosessista eri taustoista tulevien
lasten suoritustasot eivät merkittävästi poikkea toisistaan.
Pyrin esittelemään alustuksessani teoreettisen viitekehyksen uudemmalle sosialisaatiotutkimukselle
luokkanäkökulmasta. Yhdistelen tutkimukselliseen ketjuun myös sekä kansallisia että kansainvälisiä
koulutuspoliittisia elementtejä.
Lasten resurssit ja erottautuminen päiväkotiryhmän toiminnassa
Mari Vuorisalo
Kasvatustieteiden laitos
Jyväskylän yliopisto
Päiväkoti on merkittävä varhaislapsuuteen liittyvä instituutio. Kasvatustehtävänsä vuoksi päiväkoti on
instituutio, jossa aikuiset toiminnallaan suuntaavat, miten ja millaisiin toimiin lasten halutaan
osallistuvan ja millaista lapsuutta elävän. Samalla päivähoito on kuitenkin keskeinen lasten
vertaistoiminnan areena. Keskinäisissä suhteissaan ja vuorovaikutuksessa aikuisten kanssa lapset luovat
päivähoitoon erilaisia toimintakenttiä, joilla jatkuvasti määritellään, millainen toiminta ja millaiset
33
osallistujat parhaalla mahdollisella tavalla toteuttavat lasten näkökulmasta tavoiteltavaa lapsuutta.
Näissä prosesseissa, niin lasten kesken kuin yhdessä aikuisten kanssa, syntyy ryhmään eriarvoisuuksia
tuottavia rakenteita.
Tässä tutkimuksessa päiväkotia tarkastellaan bourdieulaisessa kehyksessä sosiaalisena tilana eli
kenttänä, jonka toimijat rakentavat, mutta joka myös rakentaa toimintaa. Tutkimuksen tavoitteena on
selvittää, miten lapset muodostavat ja käyttävät toiminnallisia voimavarojaan eli sosiaalisia, kulttuurisia
ja taloudellisia resurssejaan päiväkotiryhmässä ja millainen relationaalinen kenttä päiväkodin
vuorovaikutussuhteista muodostuu. Tutkimus avaa näkökulman siihen, miten lapset omalla
toiminnallaan muokkaavat ryhmän sosiaalista tilaa ja määrittävät keskinäisiä asemiaan ryhmässä.
Tutkimuksessa ovat kohteena ne sosiaaliset ja kulttuuriset toimintatavat, jotka vaikuttavat päiväkodin
vuorovaikutustilanteissa ja tuottavat eriarvoistumista vahvistavia rakenteita. Huomio on kiinnitetty
erityisesti siihen, miten erilaiset resurssit tulevat vuorovaikutuksessa tunnistetuiksi tai jäävät
tunnistamatta ja millaisen arvon ne saavat. Tutkimusta varten on kerätty etnografinen
havainnointiaineisto yhden lapsiryhmän esiopetusvuodesta.
Tässä esityksessä tarkastellaan erityisesti lasten pyrkimyksiä erottautua ja saada tunnustusta
resursseilleen päiväkodin ohjatuilla aamutuokioilla. Resurssien saama tunnustus on osoitus niiden
arvosta ja tätä tunnustusta lapset tavoittelevat ryhmässä pyrkimällä erottautumaan muista ja toisaalta
osoittamaan samankaltaisuutta niiden kanssa, joilla on hallussaan ryhmässä tunnustettuja resursseja.
Esitys osoittaa, miten osa lapsista osaa käyttää hyväkseen päiväkotitoiminnan tarjoamat mahdollisuudet
tunnustuksen saamiselle ja miten erottautumisen kautta näin ollen rakentuu eriarvoisia asemia ryhmään.
Esitys perustuu valmisteilla olevaan varhaiskasvatuksen väitöskirjaan.
Leikinjohtajia ja rangaistuskortteja: Mitä päiväkodin hallinnan käytännöt kertovat lapsuudesta?
Anna Siippainen, tohtorikoulutettava, KM, lto
Varhaiskasvatustiede
Jyväskylän yliopisto
Päivähoito on osa lähes jokaisen suomalaisen lapsuutta. Hyvän lapsuuden ideaalit vaikuttavat siihen,
millaiseksi lasten jokapäiväinen arki päivähoidossa muodostuu. Pro gradu –tutkielmassani tarkastelin
päiväkotia hallinnan näkökulmasta etnografisella tutkimusotteella. Hallinnan institutionaalisten
käytäntöjen kautta voidaan tarkastella, mitä lapsilta ja lapsuudelta niissä odotetaan. Tutkimustehtävänä
oli selvittää: millaisten hallinnan käytäntöjen kohteena lapset ovat päiväkodissa? Millaista kuvaa
lapsuudesta nämä hallinnan käytännöt tuottavat? Kuinka lapset itse työstävät näitä hallinnan
käytäntöjä? Keskeisenä taustateoriana on Foucault-vaikutteinen hallinnan analyyttinen tutkimusote,
jossa valta ajatellaan kaikkialla olevaksi ja kaikkien osapuolten hallussa olevaksi.
Esityksessä tarkastelen aineistoesimerkkien kautta sitä, millaisia lapsiin ja lapsuuteen kohdistuvia
hallintamentaliteetteja tutkimuspäiväkodin institutionaaliset käytännöt tuottivat. Päiväkodin
hallintamentaliteetit nimesin riippuvuus- ja toimijuusrationaliteeteiksi, jotka asettivat lapsille varsin
erilaisia odotuksia. Toisissa tilanteissa lapsia hallittiin tiukasti suhteessa tilaan, aikaan, tekemisiin ja
välineistöön. Toisaalta joissain tilanteissa lapsille annettiin vapauksia ja jopa vaadittiin kykyä kantaa
vastuuta tekemisistään. Päiväkodin ristiriitaiset odotukset kertonevat jotain siitä murroksesta, jota
lapsuuden määrittelyistä tällä hetkellä käydään (esim. Alanen 2001, 2009).
Toimijuusrationaliteettia mukailevat puheet kompetentista lapsesta eivät kuitenkaan välttämättä lisää
lasten vapauksia toimia, vaan ne tuottavat nimenomaan uudenlaisia hallinnan muotoja. Kaikkinensa
päiväkodin rakenteille oli ominaista tietynlainen sopimuksenvaraisuus: lapset saattoivat aikuisen
luottamuksen saavuttamalla hankkia itselleen vapauksia esimerkiksi tilan ja ajan käytössä. Vallan
olemus näyttäytyi tutkimuksessa siis mitä suurimmassa määrin sosiaalisessa toiminnassa rakentuvana.
Pro gradu-tutkielma toimii pohjana meneillään olevalle väitöskirjatutkimukselleni, jota teen osana
34
Suomen Akatemian rahoittamaa monitieteistä hanketta ”Sukupolviset kumppanuudet lasten
hyvinvoinnin edistäjinä” (2010–2013).
Lomakkeella puhuttu lapsi
Maarit Alasuutari, PsT, dos.
Kasvatustieteiden laitos
Jyväskylän yliopisto
Esityksessä tarkastellaan lapsen asemaa päivähoidon varhaiskasvatussuunnitelman laatimisessa.
Varhaiskasvatussuunnitelma tehdään vanhemman/vanhempien ja työntekijän välisessä keskustelussa,
joka pohjaa vanhemman ennen tapaamista täyttämään kasvatussuunnitelmalomakkeeseen.
Keskustelussa tätä lomaketta voidaan edelleen täydentää. Kyseessä olevassa tutkimusaineistossa lapsi
itse ei ole läsnä suunnitelmakeskustelussa, vaikkakin lainsäädäntö edellyttää hänen näkemyksensä
huomioon ottamista suunnitelmaa laadittaessa.
Tutkimuksen kohteena on siis institutionaalinen vuorovaikutus. Tarkastelu pohjaa
lapsuudentutkimukseen ja konstruktionistiseen lähestymistapaan. Tutkimuksessa
varhaiskasvatussuunnitelmalomake ymmärretään yhdeksi tilanteen toimijaksi vanhempien ja
työntekijöiden rinnalla. Sen katsotaan siis vaikuttavan muiden osallistujien kanssakäymiseen ja
toimintaan muokkaamalla osaltaan keskustelussa tuotettuja merkityksenantoja.
Tutkimuksen aineiston muodostavat 21 lapsen varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelujen tallennukset ja
keskustelujen aikana laaditut varhaiskasvatussuunnitelmat. Analyysissä keskitytään erityisesti niihin
vuorovaikutusjaksoihin, joissa viitataan suoraan lomakkeen tekstiin tai lomakkeeseen kirjattuihin tai
kirjattaviin seikkoihin. Diskursiivisia menetelmiä soveltaen siinä tarkastellaan, millaiseksi lapsen
positio muodostuu näissä vuorovaikutusjaksoissa, joissa lapsesta puhutaan lomakkeen avulla tai sen
kautta. Havaintoja pohditaan sekä lapsen osallisuuden ja hänen näkökulmansa huomioimisen että
sukupolvisuhteiden näkökulmasta.
Tutkimus perustuu Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimusprojektiin ”Yhdenmukaistettu lapsuus:
Yksilöllisten varhaiskasvatussuunnitelmien vaikutukset” (SA116272).
-----
35
Liikuntasosiologian työryhmä, koordinaattorit: Kaarlo Laine, Mikko Simula (LIKES, Jyväskylän
yliopisto, kaarlo.laine[ät]likes.fi, mikko.simula[ät]jyu.fi)
”Työryhmässä paneudutaan liikunnan ja urheilun muuttuviin käytäntöihin, sisältöihin, rakenteisiin ja
ympäristöihin. Tarkastelun alle otetaan myös kysymykset liikkumisen asemasta, ehdoista ja
merkityksestä ihmisten eri elämänvaiheissa. Tavoitteena on valaista millaista yllätyksellisyyttä sisältyy
liikuntakulttuurin toimijoiden välisiin suhteisiin sekä alati uudistuviin tavoitteellisuuksiin.
Suomalaisen liikuntasosiologian alalla on tutkittu muun muassa kansalaisten liikuntakäyttäytymistä,
liikunnan kansalaistoiminnan ja julkisen liikuntahallinnon muutoksia, yhteiskunnallisten muutosten
vaikutuksia liikuntakulttuuriin ja liikunnan yhteiskunnallisiin merkityksiin, liikunnan ja urheilun
sukupuolittuneita käytäntöjä, liikuntakulttuurin alueellisuutta ja eriytymistä, urheilun ja liikunnan
eettisiä kysymyksiä, urheilujulkisuutta, faniutta, liikuntamatkailua sekä liikuntaharrastusten merkitystä
ihmisten eri elämänvaiheissa. Viime vuosina moni liikuntatutkija on määrittänyt tarkastelukohteensa
liikuntaa ja urheilua laaja-alaisemman liikkumisen käsitteen avulla. Sen myötä tutkimukset on
kohdistettu organisoituneen liikuntakulttuurin lisäksi ihmisten arkiliikkumiseen ja sitä määrittäviin
tekijöihin. Työryhmä on tarkoitettu kaikille liikunnan, urheilun ja liikkumisen sosiologiasta
kiinnostuneille.”
Piia af Ursin & Leena Haanpää
Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskus, Turun yliopisto
Sähköposti: [email protected]; [email protected]
Kouluikäisten liikuntasuhde luupin alla: Mikä lasta ja nuorta (arjessa) liikuttaa?
Liikunnallisen elämäntavan viriäminen, ja siihen sitoutuminen on monien tekijöiden summa. Suhde
liikuntaan, ts. liikuntasuhde muodostuu elämänkulussa. Se, minkälaiseksi se kullakin yksilöllä
muodostuu ja näyttäytyykö se esimerkiksi liikunnan harrastamisena, on yhteydessä toisiinsa
sekoittuneisiin rakenteellisiin, subjektiivisiin, kulttuurisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin tekijöihin.
(Koski 2004.) Lasten ja nuorten ohjatusta -pääosin urheilu- ja liikuntaseuroissa tapahtuvasta
liikkumisesta tiedetään hyvin paljon niin sukupuoli- ja ikäjakauman suhteen kuin harrastamisen
lajivalikoiman ja intensiteetin suhteen (ks. Kansallinen liikuntatutkimus 2006; 2010). Sen sijaan hyvin
vähän on tietoa siitä, mistä koostuu muu fyysinen aktiivisuus, itseohjautuva ja omaehtoinen liikunta ja
erityisesti, mitkä tekijät kannustavat lasta tai nuorta liikkumaan omaehtoisesti, mitkä puolestaan estävät
sen. Lasten hyvinvoinnin edistämiseksi liikunnan keinoin tarvitaan tutkimusta, joka
liikuntaharrastamisen määrällisen tarkastelun lisäksi tuottaa ymmärrystä myös liikunnan ja liikunta- tai
liikkumattomuusmotiivien välisistä suhteista peilaten niitä lasten ja nuorten kasvuympäristöön ja
sosiaalisiin suhteisiin.
Turun yliopiston Lapsi- ja nuorisotutkimuskeskuksessa toteutetaan Kouluikäisten liikuntasuhde luupin
alla: Tieto, taito ja tunne osana liikuntasuhdetta – tutkimushanketta, jonka tarkoitus kiteytyy
kysymykseen, miten ohjata lapset ja nuoret liikunnan pariin? Erityisesti haasteena on liikunnallisesti
passiiviset ja terveysriskien kynnyksellä olevat lapset ja nuoret. Osana hanketta toteutettiin syksyllä
2010 valtakunnallinen kysely peruskoulun 6. ja 9. luokkalaisille (N = n. 4500). Kyselyn avulla
kartoitettiin kokonaisvaltaisesti kouluikäisten niin ohjattuun kuin ei-ohjattuun liikuntaan vaikuttavia
tekijöitä, merkityksiä ja motiiveja.
Tässä esityksessä esitellään alustavia tuloksia syksyn kyselystä ja paneudutaan kysymykseen: Miksi
lapsi ja nuori liikkuu tai ei liiku? Tarkastelun kohteena on erityisesti nuorten liikunnalle antamat
merkitykset ja ne tekijät, mitkä koetaan myönteisiksi tai kielteisiksi liikkuessa.
-
36
Kati Kauravaara
Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö, Jyväskylä
Sähköposti: [email protected]
Etnografia vähän liikkuvista nuorista miehistä
Tarkastelen tutkimuksessani vähäisen liikunnan ilmiötä nuorten miesten arjessa ja elämäntavassa
sosiologian ja kulttuurintutkimuksen keinoin. Käytän etnografista tutkimusotetta.
Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1) Minkälainen on vähän liikkuvien suomalaisten 18–26vuotiaiden miesten elämäntapa, johon liikunta, liikkuminen tai fyysinen aktiivisuus ei kuulu? 2) Mitkä
ovat elämäntavassa keskeiset ulottuvuudet, joihin vähäinen liikunta kiinnittyy? 3) Mitkä tekijät
ohjaavat tutkittavien arkielämää, käyttäytymistä ja tiedostettuja ja tiedostamattomia elämänvalintoja?
En arvota tutkittavien valintoja, enkä pyri muuttamaan heidän tottumuksiaan, vaan pyrin ymmärtämään
arkielämää heidän omista lähtökohdistaan käsin. Kiinnostavaa on myös, miten vähäisen liikkumisen
ilmiö on ylipäänsä olemassa (määrittelykysymyksenä, ihmisen rationaalisina valintoina jne.) ja mitkä
asiat ylläpitävät vähäisen liikunnan ilmiötä, toisin sanoen ovat sen olemassa olon ehtoja.
Aineistoni perustuu osallistuvan havainnoinnin avulla kerättyihin kenttämuistiinpanoihin ja
havaintopäiväkirjaan sekä haastatteluihin. Vuoden kestävä kenttätyöjakso alkoi syyskuussa 2010. Sen
aikana seuraan viiden informantin arkielämää ja sitä elämisen kulttuuria, jonka vaikutuspiirissä he ovat.
Tavoitin tutkittavat, 18–20-vuotiaat vähän liikkuvat nuoret miehet pääkaupunkiseudulla sijaitsevan
ammattioppilaitoksen kautta. Neljän kuukauden kentällä olon jälkeen koulu havainnointiympäristönä
menetti merkitystään ja siirryin seuraamaan tutkittavien arkielämää muissa heille tärkeissä
ympäristöissä.
Keskityn alustuksessani kolmeen teemaan: (1) kentälle pääsyyn ja luottamuksen rakentamiseen tutkijan
ja tutkittavien välille, (2) kentän tarjoamiin ”yllätyksiin” ja (3) etnografisen kenttätyön eettisiin
kysymyksiin.
Aluksi kerron kentälle pääsyn problematiikasta ja pohdin, minkälaisia edellytyksiä olen löytänyt
tutkijan ja tutkittavien välisen luottamuksen rakentumiselle. Etnografisessa tutkimuksessa on tärkeää,
että tutkija pääsee sisään tutkittavien muodostamaan yhteisöön ja tutkittavat hyväksyvät tutkijan
lähelleen. Aineistonkeruun onnistuminen vaatii siten vahvan luottamuksen syntymistä tutkijan ja
tutkittavan välille.
En ole vielä varsinaisesti alkanut analysoida aineistoani, mutta tutkittavieni elämään todellisuuteen
perehtyneenä olen tehnyt mielenkiintoisia havaintoja ja huomioita. Yksi tällainen on esimerkiksi se,
kuinka autot ovat tärkeä osa nuoren miehen elämää. Tuon alustuksessani esille näistä havainnoista
muutamia, jotka ovat yllättäneet ja joiden kautta luulen löytäväni avaimia vastata
tutkimuskysymyksiini. Lopuksi nostan esiin muutaman eettisen haasteen, johon olen kenttätyössäni
törmännyt.
Hanna-Mari Maijala ja Emilia Fagerlund
Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö, Jyväskylä
Sähköposti: [email protected], [email protected]
Vertaileva tutkimus monikulttuurisen liikunnan hyvistä käytännöistä Suomessa ja Norjassa
(Tutkimussuunnitelma)
Tutkimuksen tarkoituksena on tukea liikuntaa järjestäviä tahoja tuottamalla tietoa monikulttuurisen
liikunnan hyvistä käytännöistä Suomessa ja Norjassa. Tutkimuksessa selvitetään miten
maahanmuuttajataustaisia henkilöitä saavutetaan parhaiten liikuntatoiminnan pariin ja minkälaiset
monikulttuurisen liikunnan toimintamallit, prosessit ja olosuhteet tukevat osallistumista. Tavoitteena on
vertailla näiltä osin Suomen ja Norjan toimintatapojen samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Lisäksi
tutkimusprojektin aikana määritetään suuntaviivat monikulttuurisen liikunnan hyville käytännöille ja
37
selvitetään mitkä maahanmuuttajaryhmät tarvitsevat eniten tukea liikuntatoimintaan osallistumisessa.
Saatujen tietojen perusteella tehdään toimenpidesuosituksia. Tulokset palvelevat monikulttuurista
liikuntaa tukevia ja järjestäviä tahoja.
Tutkimusmetodina käytetään teemahaastattelua. Ensimmäisessä vaiheessa haastattelujen tarkoituksena
on selvittää, minkälainen liikuntatoiminta tukee kohderyhmien osallistumista eli minkälaisia
monikulttuurisen liikunnan hyvät käytännöt ovat eri toimijoiden näkökulmasta. Haastatteluja tehdään
muun muassa osallistujalle (maahanmuuttajataustainen), käytännön toteuttajalle (ohjaaja), toiminnan
organisoijalle, rahoittajalle (OKM) ja tutkijalle ym. Keskeisten toimijoiden haastattelujen lisäksi
järjestetään paneelikeskustelu Liikunta luo yhteyksiä -seminaarissa 17.2 Helsingissä. Paneelin
tarkoituksena auttaa osaltaan monikulttuurisen liikunnan hyvän käytännön määrittelyssä.
Kirjallisuuden, teemahaastattelujen, paneelikeskustelun ja monikulttuurisen liikunnan arvojen
perusteella luodaan suuntaviivat hyvien käytäntöjen etsimiseen kentältä.
Suomessa ja Norjassa toteutettuja monikulttuurisen liikunnan käytäntöjä kartoitetaan lumipallootannalla. Tässä tutkimushankkeessa avaintahoja ovat muun muassa suurimmat kaupungit (Helsinki,
Espoo, Vantaa, Turku ja Tampere), monikulttuurisen liikunnan kattojärjestöt (FIMU ja Liikkukaa ry),
Palloliitto, Nuori Suomi, SLU, SLU-aluejärjestöt sekä Liikkuva koulu -hankkeen kaksi koulua. Lisäksi
tiedonantajina toimivat monikulttuuriset yhdistykset. Norjan osalta aloitetaan katto-organisaatiosta
(Norges Idrettsforbund) ja Oslon kaupungin liikuntaosastolta. Muun muassa näiden tahojen kautta
edetään lupaavilta vaikuttavien käytäntöjen pariin. Osallistumista tukevia toimintamalleja, prosesseja ja
olosuhteita pyritään selvittämään haastattelemalla ruohonjuuritasolla toimivia käytännön toimijoita ja
maahanmuuttajataustaisia osallistujia.
Tutkimushankkeen alkuvalmistelut tehtiin syksyn 2010 aikana. Vuoden 2011 keväällä pääpaino on
kirjallisuuskatsauksen tekemisessä sekä aineistonkeruussa. Valmis tutkimus johtopäätöksineen on tehty
vuoden 2011 loppuun mennessä.
Aija Saari
Suomen vammaisurheilu ja liikunta VAU ry
Sähköposti: [email protected]
Ymmärrystä etsimässä: Inkluusion nosteet ja esteet liikuntakulttuurissa
Esitykseni perustuu väitöskirjatutkimukseeni (esitarkastusvaiheessa). Tutkimuksessani selvitän
vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien lasten osallistumista ja osallistumisen esteitä liikunnallisen
iltapäivätoiminnan hankkeissa vuosina 2004–2007 sekä tuotan ymmärrystä integraation prosesseista
erityisliikunnan monitieteisellä kentällä. Tarkastelen integraatiota vammaisuuden yksilömalliin
(medikaalinen) paikallistuvina toimenpiteinä ja ohjelmina sekä inkluusiota vammaisuuden sosiaalisen
mallin mukaisena muutoksena ja sosiaalisena liikkeenä. Määrittelen inkluusion yhdessä toimimisena,
osallisuutena ja mukaan kuulumisena. Tutkimukseni tietoteoreettisena lähestymistapana on sosiaalinen
konstruktionismi. Tutkimusmenetelmänä sovellan monitahoarviointia. Muotoilin ensiksi
arviointilausekkeet. Seuraavaksi analysoin vuosina 2004–2007 toteutettujen liikunnallisen
iltapäivätoiminnan paikallishankkeiden (n=270) asiakirjat. Tein kenttävierailut kolmeen
hankekokonaisuuteen, havainnoin kerhoja sekä haastattelin iltapäivätoimintaa toteuttavia ammattilaisia
ja erityislasten perheitä. Analyysimenetelmänä käytin sisällönanalyysiä. Inkluusion prosessien alkuja
on nähtävissä, sillä lähes puolet hankevastaavista ilmoittaa kerhoissa olevan mukana erityistä tukea
tarvitsevia lapsia. Tästä huolimatta ne lapset, joilla on jokin näkyvä vamma, osallistuvat pääsääntöisesti
omiin erityisliikuntakerhoihinsa, sillä diagnoosit säätelevät myös harrastuksia ja elämänvalintoja.
Ammattilaiset kuvailivat erilaisia integraation strategioita. Perheet puolestaan arvostavat toiminnassa
lapsilähtöisyyttä, liikunnallisen elämäntavan oppimista, vertaistukea ja turvallista ohjaajaa. Inkluusion
esteinä näyttäytyvät erillistävä koulujärjestelmä, perheiden pelot siitä, että lasta kiusataan ja syrjitään
38
sekä liikuntakulttuurin kilpailemiseen ja kyvykkyyteen perustuva toiminnan eetos. Inkluusiota edistäviä
tekijöitä inkluusion kehällä ovat ensinnäkin kohtaamiset, esimerkiksi vammaisurheiluun ja
erityisliikuntaan (sekä vammaisiin liikkujiin) tutustuminen, vierailut ja kokeilut. Toiseksi prosessia
edistää erityisliikunnan tarjonnan muutos, jossa erityisryhmätarjonnan rinnalle luodaan kaikille avointa
toimintaa. Kolmanneksi prosessin eteneminen edellyttää perinteisen erityisliikunnan toimijakentän
muutosta, jossa erityisryhmien toteuttajista tulee kaikille avoimen toiminnan kehityskumppaneita.
Neljänneksi inkluusion muutoksessa on olennaista, että vammaisvähemmistöt ja heidän edustajansa
ovat mukana prosessissa sen kaikilla osa-alueilla.
Esa Rovio
Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö (LIKES), Jyväskylä
Sähköposti: [email protected]
Ikävuodet 18–35 suomalaisen aikuisväestön liikuntasuhteen epäjatkuvuus- ja murroskohtana
Suuri osa suomalaisista liikkuu terveytensä kannalta riittämättömästi. Vähäisen liikkumisen syitä
aikuisväestön arjessa ei aikaisemmissa tutkimuksissa ole yksityiskohtaisesti tunnistettu. Tutkimuksen
tarkoituksena on pohtia vähän liikkuvien alle 45-vuotiaiden suomalaisen liikuntasuhteen epäjatkuvuusja murroskohtia viiteryhmissä tapahtuvia muutoksia tarkastelemalla.
Laadullinen tutkimus kohdentuu neljään vähän tai melko vähän (0-3 kertaa viikossa) liikkuviin
suomalasiin alle 45-vuotiaiden aikuisten ryhmiin: nuorista opiskelijoista (n=7), vauvaikäisten
perheenäideistä (n=14), päiväkoti- ja kouluikäisten perheenäideistä (n=9) ja perheenisistä (n=7).
Aineisto perustuu teemahaastatteluihin ja parhaillaan meneillään olevaan
toimintatutkimusinterventioon.
Suomalaisen aikuisväestön elämänkaaren keskeinen epäjatkuvuus- ja murroskohta liikuntasuhteessa on
ikävuodet 18–35. Näinä vuosina tapahtuu totaalisia muutoksia yksilölle merkittävissä viiteryhmissä ja
ympäristössä. Usein yhteys vanhoihin ja turvallisiin viiteryhmiin sekä liikuntaympäristöihin päättyy.
Lukuisat muutokset asuinpaikassa ja asumismuodossa vaikuttavat ryhmäsuhteiden ja liikuntasuhteen
katkeamiseen.
Viiteryhmät muuttuvat merkittävästi yksilön siirtyessä kodista opiskelijaksi, opiskelijasta
parisuhteeseen, opiskelijasta vauvaikäisen äidiksi, opiskelijasta tai perheestä työelämään. Kuitenkin
yhteys omiin vanhempiin saattaa jopa syventyä erilaisten elämänvaiheiden, kuten opiskelemaan
siirtymisen tai perheen perustamisen, myötä. Opiskelijat elävät viiteryhmien osalta siirtymävaihetta,
johon kuuluu ystäviä lapsuuden mutta myös uudesta opiskeluympäristöstä ja kaupungista. Seurustelun
ja vakiintumisen myötä rajautuu parisuhteelle yhteisiä ystäviä. Vauvaikäisten vanhempien ystäväpiiri
kapenee, sillä perheen ja kodin vetovoima on omien lasten myötä suuri. Vanhemmilla ei ole omaa eikä
yhteistä aikaa. Ystäväpiiri muodostuu lapsiperheistä. Päiväkoti- ja kouluikäisten lasten vanhemmat
suuntautuvat kodista ulospäin lasten harrastusten myötä.
Liikunta-aktiivisuuden säilyttäminen ikävuosina 18–35 on haastavaa lukuisten viiteryhmissä ja
ympäristössä tapahtuvien muutosten vuoksi. Etenkin perhe-elämässä arjen imu on kova.
Seuratoimintaan, usein myös vapaaehtoistyöhön perustuva ja kaupallinen liikunta jäävät taka-alalle.
Vauvaikäisten perheen arjessa rakennetaan äiti- ja isä-identiteettiä sekä yhteistä kulttuuria ja perustaa
tulevalle. Vuosia kuvaa työ(minä)n etsiminen ja vakiinnuttaminen. Liikunnalle ei ole tässä
rakennustyössä tilaa ja aikaa. Kuitenkin, liikunta elää voimakkaasti äidin ja isän fantasioissa.
Vanhemmat haluaisivat vielä joskus löytää kadotetun yhteyden omaan aktiiviseen
(liikunta)minäkuvaan. Keski-ikä varhaisaikuisuuden ihanteiden realisoijana voi olla liikkeelle sysäävä
tekijä.
-
39
Liisa Parikka
Jyväskylän yliopisto
Sähköposti:[email protected]
Elämä tauolla. Tapaustutkimus vauvaikäisten perheenäitien arjesta
Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata vauvaikäisten perheenäitien arkea ja ajankäyttöä. Tutkimus on
osa isompaa Liikuntakynnyksen yli – Vähäinen liikunta aikuisten elämäntapana -tutkimushanketta,
jonka tarkoituksena on selvittää eri aikuisväestöryhmien vähäisen liikkumisen taustatekijöitä.
Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus. Kohderyhmä koostuu vähän tai melko vähän (0-3 kertaa
viikossa) liikkuvista vauvaikäisten äideistä (n=14), jotka ovat hyvin koulutettuja ja terveystietoisia.
Aineisto perustuu teemahaastatteluun ja ajankäyttöpäiväkirjaan. Tilastokeskuksenkin käyttämän
ajankäyttöpäiväkirjan tarkoitus on eri toimintoihin käytetyn ajan lisäksi selvittää ajankäytön päivä- ja
viikkorytmejä sekä yhdessäoloa. Päiväkirja koostuu kahdesta arkipäivästä ja yhdestä viikonlopun
päivästä. Aineisto analysoitiin teemoittelemalla ja tyypittelyllä. Teemoittelun avulla selvitettiin äitiyden
keskeisiä teemoja ja tyypittelyn avulla kuvattiin äitien tyypillistä päivää.
Vauvaikäisten äitien arjen priorisointi oli haastavaa. Arjessa äidit tasapainoilivat omien, parisuhteen ja
lasten tarpeiden välillä. Äitien arkea kuvasi säännölliset rytmit, jotka muodostuivat ruuanlaiton, aamuja iltatoimien, päiväunien, päiväkodin ja harrastuksien ympärille. Arkeen vaikutti myös lasten
lukumäärä ja isän työn luonne. Useampi lapsi perheessä asetti haasteita arjen rytmittämiselle. Vuorotyö
muutti arjen kulkua, koska viikonloppu ei erottunut arkipäivästä. Arjen rutiinit auttoivat päivän
suunnittelemisessa, minkä vuoksi niistä pidettiin kiinni. ”Hyvään äitiyteen” vaikutti oma-aika.
Haastateltavat kokivat, että ovat kärsivällisempiä ja paremmin läsnä, mikäli ovat saaneet olla hetken
itseksensä. Oman ajan puute vaikutti liikunta-aktiivisuuteen, koska omaa aikaa oli vähän, käytössä
oleva aika käytettiin mieluummin lepäämiseen kuin liikkumiseen.
Aineiston perusteella äidit kokevat elävänsä täyttää elämää, vaikka heidän omat tarpeensa olikin
siirretty syrjään. Vauvaikäisten äitien arki koostuu kovasta työstä ja siksi heillä ei ole aikaa omalle
liikunnalle vaan käytettävissä oleva vapaa käytetään lepoon. Olisiko mahdollista löytää arkeen
apuvoimia, jolloin äiti voisi kokea elävänsä täyttä elämää siten, että omat tarpeet ei joutuisi täysin
syrjään työnnetyiksi vai onko ”täyttä” elämää juuri se, että saa elää ilman omaan elämään kohdistuvia
odotuksia ja paineita?
Jarmo Mäkinen
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus
Sähköposti: [email protected]
Liikunnan ja urheilun rakennemuutokset Uudessa-Seelannissa
Työpaperissa tarkastellaan liikunnan ja urheilun rakennemuutoksia Uudessa-Seelannissa.
Tutkimuskohteina ovat kaksi suurta reformia, joista ensimmäinen toteutettiin 1980-luvulla ja toinen
vuosituhannen vaihteessa. Niiden välillä tapahtui perusteellinen todellisuutta koskevan ajattelutavan
eli paradigman muutos. 1980-luvulla pyrittiin hajauttamaan valtion hallintoa ja tehtäviä. Lisäksi
pyrittiin luomaan useita erilaisista tehtävistä vastaavia ja toisistaan poikkeavia autonomisia yksiköitä,
jotka olisivat myös taloudellisesti omavaraisia. Sen sijaan 2000-luvun vaihteessa pyrittiin vähentämään
organisaatioiden määrää fuusioimalla ja lakkauttamalla niitä sekä tehostamaan niiden toimintaa
lisäämällä keskinäistä koordinaatiota ja yhdenmukaisuutta. Yksinkertaistaen ensimmäisen muutoksen
päämääränä oli hajauttaminen ja jälkimmäisen keskittäminen. Työpaperissa keskitytään erityisesti
jälkimmäistä muutosta ajaneen työryhmän työskentelytapoihin ja sille asetettuihin institutionaalisiin
reunaehtoihin. Lisäksi vertaillaan uusiseelantilaisten toimintatapaa uudistusten läpiviemisessä ja
toteuttamista norjalaisiin ja suomalaisiin toimintatapoihin.
40
Mikko Simula ja Hannu Itkonen
liikuntatieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto
Sähköposti: [email protected]; [email protected]
Ympäristökysymyksen hallinta liikuntaorganisaatioissa
Ilmasto- ja ympäristökysymyksen hallinta suomalaisissa liikuntaorganisaatioissa -tutkimushankkeessa
tarkastellaan ilmastomuutoksien ja ympäristöpolitiikan vaikutuksia liikuntajärjestöihin ja kuntien
liikuntapalveluihin. Tutkimustehtävä jakautuu kolmeen osatehtävään. Ensinnäkin tutkimuksen avulla
selvitetään se, miten ilmastonmuutokset – kuten leudot talvet – ovat vaikuttaneet
liikuntaorganisaatioiden toimintaan ja kykyyn hallita toimintaympäristöään. Toiseksi jäljitetään ne
liikuntaorganisaatioiden aloitteet, toiminnot ja toimijaverkostot, jotka ovat yhteydessä ekologisesti
kestävän kehityksen poliittisiin ohjelmiin.Kolmanneksi kartoitetaan ilmastonmuutoksien ja
ympäristöpolitiikan asettamat haasteet organisoituneelle liikunta- ja urheilutoiminnalle. Täten
jäsentyvän tutkimusasetelman tarkoituksena on luoda käsitys liikuntaorganisaatioiden erilaisista
tavoista ja mahdollisuuksista hallita ilmasto- ja ympäristökysymystä.
Tutkimusaineisto koostuu kyselyistä, haastatteluista sekä liikuntaorganisaatioiden
ympäristöasiakirjoista ja -ohjeistuksista. Kyselyaineisto kerättiin neljän erilaisen kyselylomakkeen
avulla. Lomakkeet lähetettiin kaikkiin manner-Suomen kuntiin (n=332) ja kaikkiin Suomen liikunnan
ja urheilun jäsenjärjestöihin (l. valtakunnallisiin liikuntajärjestöihin) (n=74). Kuntakyselyyn saatiin 177
vastausta ja järjestökyselyyn 35 vastausta. Haastateltaviksi valittiin edustajat valtion liikuntahallinnosta
eli opetusministeriöstä, kuntien liikuntapalveluyksiköistä, valtakunnallisista liikuntajärjestöistä sekä
liikuntaseuroista. Haastatteluja kertyi 35. Asiakirja-aineisto kerättiin liikuntaorganisaatioiden
työntekijöiden avustuksella. Koko tutkimusaineisto koottiin vuoden 2009 aikana. Aineistojen
tulkitsemisessa sovelletaan tilastollisia analyysimenetelmiä ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä.
Kyselyaineistot osoittivat, että leuto talvi 2007-2008 vaikutti liikuntaorganisaatioiden toimintaan lähes
koko maassa. Kuntien liikuntapalveluyksiköiden edustajat ilmoittivat talvikauden olleen tavanomaista
lyhyempi ja ulkoliikuntapaikkojen kunnossapidon olleen tavanomaista työläämpää. Vastaavasti
lajiliittojen edustajat kertoivat harjoittelu- ja kilpailutapahtumien peruuntumisista ja ylipäätään
harjoittelu- ja kilpailukauden lyhentymisestä. Leutojen talvien hallintapyrkimyksiä selventävissä
vastauksissa korostuivat liikuntaorganisaatioiden ponnistelut talviliikuntapaikkojen laadun
parantamiseksi ja keinotekoisten talviharjoitteluolosuhteiden lisäämiseksi.
Alustavien aineistotarkastelujen perusteella voidaan todeta, että liikuntaorganisaatioiden
ympäristöpoliittinen toimeliaisuus on vielä vähäistä ja organisaatioiden varsinaisten tehtävien
hoitamisesta erillään olevaa. Harvat liikuntaorganisaatiot ovat laatineet ympäristönsuojelua käsittelevät
ohjelma-asiakirjat sekä nimenneet ympäristötyöstä vastaavat henkilöt. Liikuntaorganisaatioissa
ympäristökysymykset herättävät keskustelua tilanteissa, joissa ympäristönmuutokset ja
ympäristöpoliittiset vaatimukset vaikuttavat organisaation toimintaedellytyksiin. Tässä esitelmässä
käydään läpi alustavia tutkimushavaintoja.
-----
41
Materiaalinen talous ja arvon ainekset, koordinaattorit: Turo-Kimmo Lehtonen, Olli Pyyhtinen
(Helsingin yliopisto, turo-kimmo.lehtonen[ät]helsinki.fi, olsapy[ät]utu.fi)
”Työryhmässämme yhdistyy kaksi talouden tarkastelussa viime aikoina paljon keskustelua herättänyttä
lähestymistapaa: yhtäältä tieteen- ja teknologian tutkimuksesta kumpuava materiaalisuuden merkitystä
painottava tutkimusote, toisaalta uusi taloussosiologia. Ryhmän lähtökohtana on ajatus siitä, että
talouteen ja arvon muodostukseen kohdistuvan sosiologisen tutkimuksen ei pidä nojautua valmiiksi
oletettuun tietoon sen suhteen, mikä tekee taloudesta ”taloudellista”. Vastaavasti sosiologian tehtävänä
ei pidetä etukäteen tunnetuksi ajatellun ”yhteiskunnallisuuden” merkityksen todistelua. Sen sijaan
näiden molempien yhtäaikainen syntyminen ja määrittyminen otetaan kysymisen kohteeksi:
Minkälaisten prosessien kautta syntyy sellaista arvon muotoa, joka ymmärretään taloudelliseksi, ja
miten nämä taloudellistamisen prosessit rakentavat ja koostavat jotain sellaista, mikä nimetään
yhteiskunnallisuudeksi? Millaisia aineksia tähän yhteismuotoutumiseen kytkeytyy? Minkälaista
standardoitua tietämistä, kielellistä merkityksellistämistä, materiaalisia välineitä ja institutionaalisia
käytäntöjä siihen liitetään? Millaisten yhdessä olemisen ja erontekojen varaan rakentuu se, mitä
nimitetään taloudeksi, ja minkälaista yhdessä olemista ja erontekoja se tuottaa? Nämä kysymykset
johdattavat tarkastelemaan ihmisten, tietojen, materiaalisten välineiden ja taloudellisten välineiden
käyttötapojen monenlaisia kokoonpanoja. Ryhmä toivottaa tervetulleiksi sekä empiirisiä että
teoreettisia aihepiiriin liittyviä esityksiä.”
Minna Ruckenstein, FT, Helsingin yliopisto
”Sosiaalisen taloudellinen arvo: esimerkkinä lasten välinen vaihto”
Taloudesta puhutaan yhä useammin tavoilla, jotka suuntavat huomion kohti arvonluonnin prosesseja.
Sosiaalisten ja taloudellisten ulottuvuuksien kiinteään yhteyteen kiinnitetään huomiota arvon – ja
lisäarvon – tuottamista käsittelevissä taloudellisissa teorioissa. Puhutaan uuden kapitalismin
kulttuurista, kreationistisesta kapitalismista, joustavasta taloudesta, arvotaloudesta tai
innovaatiotaloudesta. Merkittävää tässä on se, että taloudellisesti arvokkaaksi tunnistetaan nyt myös eitaloudellinen.
Antropologian näkökulmasta tässä kehityksessä ei luonnollisesti ole mitään uutta, sillä sosiaaliset ja
taloudelliset arvon luonnin prosessit liittyvät aina kiinteästi toisiinsa. Taloudellisille toimijoille tämä ei
kuitenkaan ole lainkaan itsestään selvää: arvon eri ulottuvuuksista puhutaan epämääräisesti, eikä
sosiaalisen arvonluonnin merkitystä ymmärretä esimerkiksi innovaatiotoiminnassa. Tavoitteeni on
osoittaa, kuinka taloudellista arvoa synnytetään tukemalla sosiaalisen arvon luonnin prosesseja.
Esimerkkinä käytän lasten välistä vaihtoa. Lisäksi pohdin, millaisia eettisiä ja poliittisia kysymyksiä
taloudellisten toimijoiden yhä tiiviimpi osallistuminen niiden asiakkaiden (tässä tapauksessa lasten)
arkeen herättää. Näytän, kuinka tavanomaiset tavat kritisoida ”markkinavoimia” ottavat markkinat
annettuna ja näin ylentävät talouden itsenäiseksi toiminnan alueeksi, usein jopa ihmisistä
riippumattomaksi toimijaksi. Arvon luonnin näkökulmasta tehokkaampi tapa kritisoida taloutta on
alistaa se sosiaalisille prosesseille: pyrkimys tuottaa taloudellista voittoa pakottaa ottamaan lapset ja
heidän välisen vaihdon vakavasti ja osallistumaan heidän maailmaansa.
Kai Eriksson, VTT, Helsingin yliopisto
”Itsepalvelu ja kansalaiskuluttajat”
Monien politiikan ja hallinnon nykyisten toimintamallien taustalla olevaa ajattelutapaa jäsentää ajatus
”käyttäjän” tai ”asiakkaan” korostuneesta merkityksestä sekä toisaalta käsitys aktiivisesta ja
osallistuvasta kansalaisesta demokratian perustana. 1990-luvun hallintouudistusten yhteydessä
asiakaskeskeinen näkökulma alkoi voimakkaasti vallata alaa ja syrjäyttää byrokraattista
42
tuotantokeskeisyyttä: kansalaisista haluttiin asiakkaita ja asiakkaiden valinnanvapaus puolestaan
nähtiin keinoksi uudistaa julkisen vallan toimintatapoja. Näin taloudellinen puhetapa alkoi vyörytä
politiikkaan ja hallintoon entistä voimakkaammin. Informaatiotekniikan ja tietoverkkojen tulo monien
julkisten palvelujen uudeksi ympäristöksi on pohjustanut tietä käyttäjälähtöisen näkökulman
yleistymiselle. Tarkastelen alustuksessani konsumeristiseen kansalaisuuteen ja itsepalveluun perustuvia
hallinnan muotoja sekä ennen kaikkea niiden suhdetta demokratian väitettyyn
yksilöllistymissuuntaukseen. Tällä suuntauksella tarkoitetaan sitä, että nykyään on tavallista olla
tekemisissä ”valtion” kanssa pikemminkin yksittäisinä kansalaisina kuin organisoituna ryhmänä ja että
kansalaiset ovat pääsääntöisesti yksittäisten keinojen ja prosessien varassa poliittisessa
osallistumisessaan.
Pekka Mäkelä, YTM, Jyväskylän yliopisto
”Kulutus tuotantona: talouden käsitteiden uudelleenmääritystä”
Kun puhutaan taloudesta, tarkoitetaan yleisesti vaihtotaloutta, jota luonnehtii tavaroiden massatuotanto
ja sen välttämättömänä vastapuolena massakulutus, rahan toimiessa vaihdon välineenä. Vaihtotalouden
käsite on oikeastaan pleonasmi, koska talous eriytyy (kotitalouden piiristä) omaksi kategoriakseen
vasta tavaranvaihdon yleistyessä, joten talous on vaihtotaloutta. Vallitsevassa (uusklassisessa)
taloustieteessä kulutus rajoittuu ostovoiman käytön tilastoinniksi, vaikka osto on nähtävä vasta tavaran
käyttöoikeuden eli kulutusluvan lunastamisena. Markkinoille tuotetun tavaran ostojen summa
muodostaa merkittävän osan bruttokansantuotteesta, jonka oletetaan mittaavan kansakunnan
(taloudellisen) hyvinvoinnin tasoa suhteessa muihin valtioihin. Mitä tuotteelle tapahtuu sen tultua
ostetuksi, ei kiinnosta taloustiedettä. Kaikki luovuus talouden kiertokulussa liitetään tavaran valmistusja jakeluprosessiin. Tavaran tehtävä on oston jälkeen luovuttaa käyttöarvonsa lopullisessa kulutuksessa.
Uusi näkökulma talouteen avautuu kulutuksen määrittämisestä käyttötaloudelliseksi (hyvinvoinnin)
tuotannoksi. Heti huomaa, että näin määritelty tuotanto on joutunut systemaattisen sabotoinnin
kohteeksi mm. seuraavista syistä.
(1) Tavaran tarjooma suunnataan atomisoituneelle yksilölle funktionaalisen käyttöarvonsa lisäksi
suurella kateutta herättäväksi tarkoitetulla näyttöarvolla varustettuna (ns. Veblenin efekti).
(2) Viiteryhmää jäljittelevä tai siitä erottautumiseen tähtäävä yksilö käy kamppailua sosiaalisesta
henkiinjäämisestä kaikkien ollessa enemmän tai vähemmän kulutusintensiivisten käytäntöjen kantajia.
(3) Lisätarpeiden sosiaalinen keskinäisriippuvuus synnyttää jännitteisen kilpailun, jota käydään
kulutusvälineillä.
(4) Megalomaaninen suostuttelukoneisto on valjastettu ylläpitämään ylikulutukseen johtavaa
kilpailua.
(5) Taatakseen jatkuvan talouskasvun valtiovalta tekee kaikkensa kansalaisten ostovoiman
maksimoimiseksi ja piiskaa ihmisiä kuluttamaan.
Kansalaisten hallussa on ostovoiman muodostama vastapääoma, tosin hajautuneena atomistisille
yksilöille, jotka käyttävät sitä luontoa, ihmissuhteita ja itseään vahingoittavalla tavalla. Näin ei
kuitenkaan tarvitse olla.
Juhana Venäläinen, FM, Itä-Suomen yliopisto
”Hiljaisen talous. Äänimaisemat kulttuurisina yhteismaina”
”Ei kohissut enää tominan pätsi, ei kuulunut kivimasinan jyrinä, eivät savunneet hiiliuunit, enää ei
kumahdellut tehtaankaupan katonharjalla telineessä riippunut kirkonkello merkkinä töiden alkamisesta
ja päättymisestä”, raportoi Rajamme Vartijat -lehti Ilomantsin Möhköstä vuonna 1934. Aluetaloudelle
merkittävän rautaruukin sulkeminen hiljensi yhtäaikaisesti sekä kylälle ominaisen äänimaiseman että
sille ominaisen tuotantotavan.
43
Tehtaan äänten hiljentymisen ohella toimittaja tuli kuulostelleeksi äkillistä siirtymää materiaalisen
tavaratuotannon ajasta ”immateriaalisten tavaroiden” kuten äänimaisemakokemusten tuotannon aikaan.
Tämä tuotantotavan muutos voidaan kuulla kolmivaiheisena siirtymänä teollisen
tuotantotavan meluisasta tuotannosta koneiden hiljentymisen kautta palveluvaltaisen
työnteon hiljaiseen tuotantoon ja lopulta ”elämystalouden” autopoieettiseen hiljaisuuden tuotantoon.
Kuten toistuvasti muistutetaan, tämä teollisen kapitalismin joutsenlaulu esitettiin Pohjois-Karjalassa
”hallitsemattoman rakennemuutoksen” kiihkeässä rytmissä. Nyt vuonna 2011 hiljaisuus muodostaa
ilomantsilaisille ekoturismiyrittäjille heidän työ/elämänsä keskeisen perustan, jossa tuotanto järjestyy
äänekkään tekemisen sijaan hiljaisen olemisen kautta.
Ymmärrän äänimaisemat kulttuurisina muodostelmina, joilla on sekä peruuttamattomasti materiaalinen
perustansa että peruuttamattomasti inhimillinen merkitystönsä. Äänimaisemat voidaan käsittää
”kulttuurisina yhteismaina” (cultural commons): ne ovat yhteisiä inhimillisen ja ei-inhimillisen
kietoumia, jotka pakenevat omistusmuotoa, yksityistä hallintaa ja taloudellista haltuunottoa. Toisin kuin
”yhteismaiden tragediassa” (Hardin 1968), tässä kulttuuristen yhteismaiden draamassa ei ole kyse
niinkään rajallisten resurssien ryöstöviljelystä kuin materiaalisen ja ei-materiaalisen, ihmisen ja
luonnon, työn ja elämän sekä talouden ja ei-talouden huojuvista välityksistä.
Esitykseni tarkoituksena on hahmotella, millä tavoin äänimaisemat kulttuurisina yhteismaina kytketään
taloudellisen ja tuotannollisen toiminnan ytimeen, millaista ”yhteis-työtä” (commons-work) niiden
varassa tehdään sekä millaisia kamppailujen kenttiä ne virittävät. Tämän rinnalla metodologisena
sivujuonteena kulkee yritys epäillä yhteiskuntatutkimukselle ominaisen (kaikkinäkevän) ”silmän”
valta-asemaa ja tutkia sen sijaan ”kuulostelun” mahdollisuuksia taloudellisen toiminnan tutkimuksessa.
Viitteet:
Hardin, Garrett (1968). “The Tragedy of the Commons”. Science 162(3859), 1243–1248.
Turo-Kimmo Lehtonen, professori, Helsingin yliopisto & Olli Pyyhtinen, VTT, Turun yliopisto
”Loistalous ja enkelitalous: Michel Serresin käsitys talouden aineksista”
Viime aikoina talouden tutkimisessa on alettu kiinnittää aiempaa enemmän huomiota talouden
aineellisuuteen. Merkittävä osansa tässä aineellisuuden esiinnousussa on ollut lähestymistavoilla, jotka
ammentavat tieteen- ja teknologiantutkimuksesta, erityisesti niin sanotusta toimijaverkostoteoriasta
(engl. actor-network theory). Ne korostavat, että markkinat eivät koostu vain rationaalisista
ihmistoimijoista, jotka laskelmoivat toiminnan hyötyjä ja haittoja, mutta eivät myöskään kaikki yksilöt
ylittävästä ja yhdistävästä abstraktista ”kulttuurista”. Markkinat ja taloudellinen toiminta nähdään
päinvastoin riippuvaisiksi monenlaisista aineellisista objekteista ja teknologioista, kuten
tietokoneruuduista, laskentakaavoista, malleista, taulukoista ja analyysiohjelmistoista.
Toimijaverkostoteorian keskeisenä innoituksen lähteenä on filosofi Michel Serres, jolta
toimijaverkostoteorian kehittelijät Michel Callon, Bruno Latour ja John Law ovat omaksuneet muun
muassa käsitteensä ”kvasiobjekti”, ”kollektiivi” ja ”käännös”. Serresin anti talouden tutkimiselle on
kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, siitä huolimatta, että hän käsittelee kirjoissaan toistuvasti muun
muassa rahan olemusta sekä vaihdon ja tuotannon alkuehtoja.
Alustuksessamme tarkastelemme, mitä erityistä annettavaa Serresillä voisi olla talouden ainesten
analyysille. Esittelemme kolme näkökohtaa tai käsitettä, jotka kaikki liittyvät väleihin ja välittämiseen.
Ensinnäkin Serresin työ tarjoaa näkökulman talouden ”aineellisuuden” tai aineellisen välittyneisyyden
pohtimiseen. Serres tarkastelee kaikkia objekteja ”kvasiobjekteina”: mikään asia ei ole objekti sinänsä
vaan ainoastaan suhteessa toisiin asioihin. Vakaa objektius on tulos liikkeestä ja tekemisestä,
kiertämisestä ja välissä olemisesta. Talouden näkökulmasta kaksi objektia on erityisen kiinnostavia:
yhtäältä raha, joka kykenee välittämään enemmän suhteita kuin mikään muu asia, ja toisaalta rahan
kierron kautta määrittyvä markkina. Serresin ideat kvasiobjektista auttavat tarkastelemaan talouden
44
muodostumista ja vakaaksi tekemistä. Toiseksi Serresin ajatukset välityssuhteista kolmenkauppana
tarjoavat kiinnostavan taloudellisten suhteiden alkeellisen laskuopin. Taloudelliset suhteet tavataan
mieltää kaksinapaisiksi (esim. vaihto, kilpailu). Serresin mukaan suhteet kuitenkin aina asettavat jonkin
”kolmannen” – ja pyrkivät sulkemaan sen pois. Kahdenvälinen suhde on näin yhteydessä laajempaan
suhteiden verkostolliseen kokoonpanoon, josta irrallaan se ei ole enää ymmärrettävissä. Serresin
ajatukset suhteiden kolminapaisuudesta voidaan kytkeä kiinnostavalla tavalla muun muassa Ronald
Burtin näkemyksiin ”rakenteellisista aukoista” (structural holes). Kolmas talouden kannalta
kiinnostava Serresin ajatuskulku koskee itse välittämisen luonnetta. Yhdessä ääripäässä on parasiitti.
Loinen vie kaiken yksin itselleen sen sijaan, että välittäisi toisille. Välittämisen toisessa ääripäässä on
Serresille ”enkeli”. Kielikuvana enkeli viittaa Serresillä viestin viemiseen ja läpinäkyvään ja neutraaliin
välittämiseen. Mitä enemmän viestissä on kohinaa, sitä enemmän sanansaattaja on esillä. Ja vastaavasti
mitä puhtaammin viesti välittyy, sitä vähemmän sen välittäjää huomataan. Enkeli on välittäjä ilman
välittyneisyyttä; se häivyttää itsensä viestin tieltä. Ylipäänsä Serresin ajattelun tärkeä painotus
kuitenkin on, että täysin puhdasta viestiä ei ole. Jokainen välitys muuttaa sekä viestin lähettäjän että
vastaanottajan. Mitä tämä voisi tarkoittaa nykytalouden kannalta? Elämmekö loistaloudessa, jossa
välitettyjen asioiden (arvostusten ja nautittavien arvojen) sijaan huomion ja arvon vievät itse välittäjät?
Katariina Mäkinen, FM, YTM, Tampereen yliopisto
”Itsen tuotteistaminen ja yksilöllinen potentiaali”
Tutkin tekeillä olevassa väitöskirjassani itsen tuotteistamista ja markkinointia työelämässä.
Tarkastelemiani itsen tuotteistamisen käytäntöjä leimaava piirre on persoonallisuuden ja työkyvyn
kytkeytyminen erottamattomasti toisiinsa. Tämä tarkoittaa, että työmarkkinoilla osaaminen ei itsessään
riitä, vaan työntekijän on kyettävä markkinoimaan itseään ja luomaan mielikuvia paitsi osaamisestaan
myös omaan persoonaansa sijoittuvasta potentiaalista, jolla on arvoa työnantajalle. Esityksessäni
pohdin kysymystä tällaisesta yksilöllisyyteen kytketystä potentiaalista osana kapitalistista
arvontuotantoa. Tutkimukseni empiirisenä kohteena on työelämävalmennuksen kenttä, ja tarkastelen
potentiaalin tuottamista ja siihen liittyvää arvonmuodostusta työelämävalmennukseen liittyvien tekstien
ja haastattelujen avulla.
Eeva Jokinen, professori, Itä-Suomen yliopisto & Soile Veijola, professori, Lapin yliopisto
“Time to Hostess. Reflections on Borderless Care”
Tarkastelemme artikkelissamme matkustamista, liikkumista, jäämistä ja hoivaa. Viimeksi mainittuun
viittaamme käsitteellä ”hostessing”, jota olemme työstäneet aiemmin NORA –lehden Restless
Capitalism –nimisen erikoisnumeron artikkelissamme ”Towards a Hostessing Society? Mobile
Arrangements of Gender and Labour” (2008). Tälläkin kertaa lähdemme liikkeelle siitä, että
jälkiteollinen yhteiskunta liikuttelee ihmisiä moninaisin uusin tavoin. Muuttoliike lisääntyy ja naisistuu.
Kotoa lähteminen, matkustaminen ja liikkeelläolo ovat paitsi koulutettujen keskiluokkien etuoikeuksia
myös pakkoja tai mahdollisuuksia huonosti toimeentuleville. ”Immobiliteetti” puolestaan on yhtäältä
yksien kiinnittämistä paikoilleen, esimerkiksi köyhien slummeihin, ja toisaalta toisten etuoikeus:
kaikilla kun ei ole varaa jäädä asumaan vaikkapa harvaan asutulle syrjäseudulle työ- ja
sosiaalipolitiikan painostaessa ihmisiä liikkumaan työn ja toimeentulon perässä. Riippumatta siitä,
lähtevätkö vai jäävätkö ihmiset, heidän elämäänsä liittyy hoivasuhteita: ihmiset pitävät huolta
toisistaan. Hoivan logiikkaan kuuluu, että hoivasuhde ei ole riistosuhde – vaikka hoivatyöstä voikin
saada palkkaa.
Tarkastelemme hoivaa hoivasuhteen (enemmän) ’antavan’ osapuolen eli huolen pitäjän kokemuksena ja
toimintana. Aineistomme on Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneen naisen tarina, joka on
rekonstruoitu Neljäs käänne/Fourth Shift -projektissa keväällä 2009 tuotettujen ryhmähaastattelujen
45
pohjalta seuraamalla yhden naisen tarinaa sekä hänen itsensä että muiden ryhmäläisten kertomana.
Väitämme, että olemme kohtaamaisillamme ajan(jakson), jonka perustava tuotannon tekijä on
houstaaminen, perheenäidin ydinosaamisalue. On siis tarkasteltava, millaista tuo houstaamisen
performanssi on, millaista aikaa siinä kuluu ja millaista rytmiä se edellyttää, mitä se suorittajaltaan
vaatii. Millainen tekojen ja tapojen, ajallisuuden ja muutoksen tulos on houstaamisen sukupuoli?
Kuten verbeistä ’hosting’ ja ’hostessing’ voi päätellä, vieraanvaraisuus ja huolenpito on läpikotaisin
sukupuolittunutta, mutta ei suinkaan yksinkertaisella tavalla. Naiset emännöivät ja piikovat enemmän
kuin miehet, ja huolenpito toisista ihmisistä – olivatpa he läheisiä, vieraita tai turisteja – mielletään
kulttuurissamme naiselliseksi toiminnaksi ja työksi. Silti miehet osaavat emännöidä/piikoa (to hostess),
ja monet nykytyöt suorastaan edellyttävät ”naiskykyjä”: ystävällisyyttä, huomioonottamista, lämpöä,
empatiaa, affektiivisuutta. Ilmiötä on kutsuttu työn ja talouden feminisoitumiseksi. Koska kaikenlainen
suhdetyö eli työ, joka perustuu ihmisen kyvylle luoda, ylläpitää ja tulla hoivatuksi ihmissuhteissa, käy
yhä tärkeämmäksi globaalissa taloudessa, voidaan puhua talouden feminisoitumisesta myös
radikaalissa mielessä: edellä mainitut ”naiskyvyt” ja naisruumiisiin kerrostuneet sukupuolitavat
muuttuvat jälkiteollisessa yhteiskunnassa välittömäksi tuotantovoimaksi, kun ne aiemmin teollisen
tuotannon valtakaudella toimivat ennen muuta re-produktiivisina eli tuotannon ulkopuolella työkykyä
uusintavina voimina.
Tulevassa artikkelissamme sukupuoli käsitteellistetään kontingentiksi tavaksi. Tavan logiikka,
erityisesti tavan inertia, selittää melko hyvin sitä, että sukupuolten välisen työn ja vallan jako muuttuu
hitaasti. Kontingenssia, joka mahdollistaa muutoksen, teoretisoidaan tällä kertaa ajan ja
temporaalisuuden kautta konkretisoimalla Judith Butlerin kuuluisaa ideaa sukupuolesta “as constituted
social temporality”, yhteiskunnallisen ajan muotoilemana.
-----
46
Minoriteter som sociala organisationer – Vähemmistöt sosiaalisina organisaatioina,
Sammankallare/koordinaattori: Mikko Lagerspetz (Åbo Akademi, mikko.lagerspetz[ät]abo.fi)
”Arbetsgruppen har som syfte att undersöka hur minoritetsidentiteter – språkliga, etniska, religiösa,
sexuella mm. – konstrueras, reproduceras och vinner legitimitet (eller misslyckas därmed) i
senmoderniteten. Vilka är förutsättningarna för kollektiva identiteter i starkt individualiserade
samhällen som de europeiska? Trots att människor alltid kan kategoriseras utgående från skillnader och
likheter, leder inte alla kategoriseringsmöjligheter till att människor som delar en egenskap självklart
skulle uppfattas som en minoritet. Minoriteter blir till i diskursiva och politiska processer, i vilka en
avgörande roll spelas av det som i bred mening kan kallas för organisering – en “förmedlande nivå”
mellan individen och familjen å ena sidan och myndigheterna och majoritetsbefolkningen å den andra.
Työryhmän tavoitteena on tarkastella, miten vähemmistöidentiteettejä – kielellisiä, etnisiä,
uskonnollisia, seksuaalisia jne. – konstruoidaan, ylläpidetään ja legitimoidaan (tai epäonnistuvat siinä)
myöhäismodernissa yhteiskunnassa. Minkälaisia mahdollisuuksia siihen tarjoavat vahvasti
individualistiset yhteiskunnat, kuten eurooppalaiset? Vaikka ihmisiä voi aina luokitella yhtäläisyyksien
ja erojen perusteella, kaikki luokittelumahdollisuudet eivät välttämättä johda siihen että tietyn yhteisen
ominaisuuden omaavat ihmiset itsestään selvästi ymmärrettäisiin vähemmistönä. Vähemmistöt
syntyvät diskursiivisissa ja poliittisissa prosesseissa, joissa näyttelee ratkaisevaa osaa organisoituminen
– “välittävä taso” jota ympäröi yhtäältä yksilö ja perhe, toisaalta viranomaiset ja enemmistöväestö.”
Från icke-ester till estlandsryssar?
Förutsättningar för ryskt minoritetsbygge i Estland
Mikko Lagerspetz, PD, professor
Åbo Akademi
[email protected]
I föredraget diskuteras den i Estland levande ryskspråkiga befolkningsgruppens möjligheter att
konstituera sig som nationell minoritet. En majoritet av gruppen utgörs av de sovjetiska medborgare
som flyttade till Estland under den tid som landet var en delstat i Sovjetunionen och av deras
efterkommande. Pga denna historiska bakgrund har gruppens position i det självständiga Estland varit
omstridd. Den officiella minoritetspolitiken betonar behovet av gruppens deltagande i det företrädesvis
estniskspråkiga samhällslivet. Samtidigt uppfattas försöken av att skapa kanaler för en kollektiv
representation av gruppens intressen som en säkerhetsrisk. I vilken mån är de estniska beslutsfattarna
beredda att erkänna existensen av sådana kollektiva intressen, och i vilken mån är de ryskspråkiga
frivilligorganisationerna villiga att representera dem? Dessa frågor diskuteras utgående från intervjuer
med estniska beslutsfattare och ledare av ryskspråkiga organisationer.
Venäläisvähemmistö Suomen työmarkkinoilla ja työyhteisöissä – venäläisvähemmistön määrittely
osana tutkimusongelmaa
Outi Kähäri
Tutkija
Sosiaalitieteiden laitos/sosiologia
Turun yliopisto
Venäläisvähemmistö on Suomen suurin maahanmuuttajaryhmä. Venäjän Federaation kansalaisia asuu
vakituisesti Suomessa lähes 30 000, venäjänkielisiä puolestaan on Suomessa noin 50 000.
Monilla venäläistaustaisilla on huomattavia ongelmia työmarkkinoille integroitumisessa. Työpaikan
saaminen on usein vaikeaa ja työsuhteet ovat lyhytaikaisia. Luottamuksen syntymisen ehdot
suomalaisten ja venäläisten välillä ovat heikot erityisesti silloin kun yhteisön jäsenet toimivat
47
organisaatiossa lyhyitä aikoja eikä niin kutsuttua sosiaalista pääomaa pääse kehittymään työntekijöiden
välillä.
Tarkastelen venäläisyyden merkityksiä ja venäläisyyden sosiaalista uudelleen konstruointia Suomessa
yhteisöllisellä tasolla. Historiallisessa viitekehyksessä suomalaisen identiteetin muotoutuminen on
merkittävästi ollut yhteydessä sosiaalisiin erontekoihin ja toiseuden määrittelyihin jossa venäläisyyden
luokittelu negatiiviseksi suomalaisuuden vastapooliksi on edelleenkin nähtävissä monissa
yhteiskunnallisissa, yhteisöllisissä sekä yksilöllisissä käsityksissä ja käytännöissä. Tällaiset määrittelyt,
käsitykset ja käytännöt kanavoituvat muun muassa verbaalisina huomioina kuten huhujen kerrontana ja
etnisinä vitseinä, välttelynä tai syrjintänä, mikä saattaa aiheuttaa monietnisissä työyhteisöissä ryhmiin
jakautumista.
Sosiaalisen identiteetin teorian mukaan ihmiset määrittelevat itsensä ryhmäjäsenyyksiensä mukaan.
Jäsenyyksien perusteella saattaa tapahtua jakautumista sisä- ja ulkoryhmiin. Puhuttaessa etnisestä tai
kansallisesta taustasta sekä sen vaikutuksista ihmisten välisissä suhteissa, on huomioitava myös muut
mahdollista sosiaalista jakautumista aiheuttavat tekijät sekä niiden kietoutuminen toisiinsa
vuorovaikutus- ja luottamussuhteiden syntymisessä. Sosiologisessa keskustelussa puhutaan
intersektionaalisuuden merkityksestä kun tutkimuksessa pohditaan erilaisten erojen, esimerkiksi
sukupuolen, etnisyyden, kansallisuuden, luokan, iän ja ammatillisuuden keskinäisvaikutuksia. Tällöin
etnisen tai kansallisen taustan sosiaalinen merkitys eri konteksteissa voi merkittävästi vaihdella.
-Den laestadianska gruppen som religiös och social minoritet
Andreas Häger, FD, docent
Åbo Akademi
[email protected]
Mitt papper diskuterar en religiös grupp, den laestadianska rörelsen. Pappret är baserat på intervjuer,
observation och pressmaterial insamlat i svenskspråkiga Österbotten.
Även om de är medlemmar i majoritetskyrkan, utgör laestadianerna en distinkt religiös minoritet, med
egna bönehus och möten som sällan besöks av utomstående. Laestadianerna är en distinkt
minoritetsgrupp också på andra än strikt religiösa grunder. Syftet med mitt papper är att diskutera de
mekanismer genom vilka den laestadianska gruppen konstrueras som en tydlig, avskild
minoritetsgrupp, både av dem själva och av det omgivande samhället.
-Tvåspråkiga familjers språkstrategier i Finland
Catharina Lojander-Visapää, PD, akademilektor
Åbo Akademi
[email protected]
-Postmoderna minoritetsidentiteter?
Queeraktivism i nordiska kontexter
Jan Wickman, PD
Åbo Akademi
Sociologiska enheten
Fänriksgatan 3
20500 Åbo, FINLAND
[email protected]
tel. +02 215 4571
Föredraget diskuterar såkallad queeraktivism i relation till det akademiska perspektiv som kallas
queerteori. Det fokuserar särskilt på två teman: a) poststrukturalistisk queerteori som en faktor som
48
komplicerar processer av identitets- och minoritetsbygge i det politiska arbetet och b) spänningar som
har uppstått i tillämpningen av queerteoretiskt tänkande som i stor utsträckning har utvecklats inom
humaniora i samhällsvetenskaplig analys och politisk aktivism. Jag analyserar queertänkandets
utmaning till den “minoriserande” identitetspolitiken med hjälp av sociologiskt teoretiserande och
forskning om nya sociala rörelser. Vidare understryker jag det sociologiska perspektivet genom att
förankra diskussionen stadigt i en Nordisk social, politisk och kulturell kontext. Föredraget rapporterar
preliminära resultat av en studie som empiriskt bygger på öppna intervjuer med centrala aktivister i
queerrörelsen i Sverige och Norge samt en analys av internetsidor och publikationer av aktivistgrupper
och -organisationer.
Att formulera en praktisk politisk agenda utan att den utgår på traditionellt vis från intressebevakning
för en viss grupp som definieras genom en gemensam identitet, har varit en utmaning för vilken olika
lösningar har föreslagits i de två länderna. I Sverige har man varit benägen att taktiskt acceptera
”strategisk essentialism” i aktivistisk verksamhet medan det i Norge har formulerats förslag till en
”sakbaserad” antiheteronormativ sexualitetspolitik. Hur förhåller sig dessa variationer till skillnader i
queerrörelsens interna organisation och relation bland annat till den statsfeministiska moderrörelsen i
de två länderna? Hur skiljer sig den traditionella homorörelsens identitetspolitik, mot vilken
queertänkandet definieras, i dessa länder? Hur skiljer sig queertänkandet i dessa avseenden från
motsvarigheten i perspektivets ursprungsmiljö i USA?
-----
49
Moninaiset erot aineistossa eli miten käsitellä sukupuolen, luokan, seksuaalisuuden ja etnisyyden
yhteenkietoutumia analyysissä?, koordinaattorit: Ere Itkonen, Minna Seikkula, Niina Vuolajärvi,
Emmi Vähäpassi (Helsingin yliopisto, [email protected])
”Haluamme työryhmässämme kutsua tutkijoita keskustelemaan usein yllättävienkin erojen ja
erontekijöiden esiin nousemisesta aineistossa. Miten ja millaisilla teoreettisilla ja metodologisilla
välineillä näitä käsitellään? Miten eri erojen yhteenkietoutuminen voi kyseenalaistaa niitä teoreettisia
lähtökohtia ja kehyksiä, joista tutkimusta tehdään?
Moninaisista eroista on sosiaalitieteissä ja varsinkin sukupuolentutkimuksessa keskusteltu jo pitkään.
Erilaisia, mutta risteäviä ja samanaikaisia eroja on pohdittu intersektionaalisuuden käsitteen avulla. Se
onkin muodostunut sateenvarjokäsitteeksi keskusteluille erilaisten yhteiskunnallisten ja kulttuuristen
erojen, valtajärjestysten ja identiteettien yhteenkietoutumisesta.
Työryhmän tarkoituksena on haastaa pohtimaan, millaisia mahdollisuuksia intersektionaalisuuden
käsite voi tarjota. Mitä jos moninaiset ja yllättävät kategoriat syventävätkin analyysia? Jos sukupuolta
selittää myös etnisyys tai luokassa on kyse myös “rodusta”? Voivatko vammaisuus ja seksuaalisuus
luokitteluina selittää toisiaan?
Työryhmään ovat lämpimästi tervetulleet kaikki erilaisten erojen tarkastelusta kiinnostuneet.
Haluamme herättää pohtimaan analyysin ulkopuolelle mahdollisesti jääneiden erojen merkityksiä sekä
potentiaalista selitysvoimaa. Lisäksi työryhmän tarkoituksena on avata intersektionaalisuuden käsitteen
hyötyjä. Mitä intersektionaalisuus käytännön aineiston analyysissä tarkoittaa ja millaisia välineitä
käsitteen alla tehdyt teoreettiset kehittelyt voivat tarjota empiiriselle sosiaalitutkimukselle? Mitä
moninaisten erojen tutkiminen ja tarkastelu käytännössä tarkoittaa ja millaisia haasteita se tarjoaa
aineiston analyysille?”
Ere Itkonen, Helsingin yliopisto
Intersektionaalisuus – käyttökelpoinen käsite sukupuolen tutkimuksessa?
Intersektionaalisuuden käsitteeseen kiteytyvät useimmat 1980–2000-lukujen sukupuolentutkimuksen
keskeisistä ongelmanasetteluista: yhtenäisen poliittisen subjektin, kokemuksen ja kollektiivisen
identiteetin purkaminen, yksiulotteisen sukupuolieroajattelun kritiikki, tiedon tuotannon
paikantuneisuus, tiedon, vallan ja politiikan suhde ja moninaisten erojen analyyttinen tarkastelu.
Intersektionaalisuus on tapa ajatella sukupuolta uusiksi suhteessa muihin eroihin ja eriarvoisuutta
tuottaviin valtajärjestyksiin kuten etnisyyteen, seksuaalisuuteen, luokka-asemaan ja kansallisiin
rajoihin. Intersektionaalisuus ei muodosta johdonmukaista ja kaikenkattavaa selittävää teoriaa, vaan
antaa mahdollisuuksia hyvin erilaisiin lähestymistapoihin. Toisaalta intersektionaalisuuden käsitteen
avoimuus on saanut aikaan hämmennystä, ja sen kriittisen potentiaalin on pelätty laimentuvan.
Tarkastelen ruotsalaisen feministisen tutkimuksen piirissä Kvinnovetenskaplig tidning –lehdessä 2000luvun alussa intersektionaalisuudesta käytyä keskustelua. Mitä eriarvoisuuden akselien risteäminen,
erojen yhteen kietoutuminen, toistensa kautta rakentuminen ja muut vastaavat intersektionaalisuuden
kielikuvat merkitsevät sosiaalisten ja yhteiskunnallisten käytäntöjen tutkimuksessa ja konkreettisessa
analyysissä? Miten ero ja moninaisuus liittyvät eriarvoisuuden ja valtasuhteiden käsitteisiin? Jos
mahdollisia eroja on ääretön määrä, mitkä niistä ovat tutkimuksessa merkittäviä?
Heidi Hirsto (Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu)
Saija Katila (Helsingin yliopisto)
Johanna Moisander (Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu)
Kansallisuuden, luokan ja sukupuolen uudelleenjärjestelyjä globaalitaloudessa: esimerkkinä
offshoring
50
Yritykset oikeuttavat nykyisin toimintaansa yleisesti vetoamalla globalisaation tai globaalien
markkinoiden mukanaan tuomiin välttämättömyyksiin. Esimerkiksi käy offshoring eli tuotantolaitosten
tai toimintojen siirtäminen ”halpamaihin”. Taloudelliseen globalisaatioon kiinteästi kytkeytyvä
uusliberalistinen diskurssi esiintyy tyypillisesti arvoneutraalina: sen mukaan taloudellinen
rationaalisuus ei katso sukupuolta, ikää, sosiaaliluokkaa tai kansallisuutta. Sen sijaan kun
globalisaatiota arvioidaan kriittisesti esimerkiksi mediassa ja kansalaiskeskustelussa, sukupuoli, ikä,
kansallisuus ja luokka ovat näkyviä merkitysulottuvuuksia. Globalisaatiokritiikki käyttää niitä
diskursiivisina resursseina – joskus myös tavoilla, jotka vahvistavat ongelmallisia sosiaalisia erotteluja
ja hierarkioita.
Käynnissä olevassa tutkimuksessamme tarkastelemme, miten taloudellinen globalisaatio (diskurssina)
jäsentää uudelleen sosiaalisia kategorioita ja niiden suhteita. Empiirisenä esimerkkinä tarkastelemme
suomalaisen yrityksen offshoring-päätöstä ja irtisanomisia koskevaa media- ja kansalaiskeskustelua.
Tarkastelun keskiössä on se, miten erilaiset kategorisoinnin ja arvottamisen systeemit limittyvät tai
kytkeytyvät, kun puhutaan työstä ja toimeentulosta. Kyse on toisin sanoen representaatiotason
intersektionaalisuudesta (Crenshaw 1991).
Työn ja työttömyyden representaatioissa keskenään kosketuksiin joutuvat esimerkiksi sosiaaliluokka,
työn yksilöllinen ja yhteisöllinen merkitys, ammatillinen identiteetti,
kansallisuus/etnisyys/rotu/asuinpaikka, sukupuoli, ikä ja perheellisyys. Ilmeisimmällä tasolla voidaan
todeta, että kiinalainen työläinen ei ole mediassa sama eikä samanarvoinen kuin suomalainen
työntekijä. Molempien representaatiot ovat kuitenkin moniulotteisia ja kantavat mukanaan useita (usein
julkilausumattomia) erontekoja ja taustaoletuksia.
Alustuksessa pohdimme – empiiristen esimerkkien valossa – erityisesti sitä, kuinka luonnollistuneita,
ääneen lausumattomia kategorisointeja voitaisiin ”tunnistaa” ja analysoida teksteistä sekä miten
erontekoja voisi tutkia ja kuvata hukkaamatta aineiston moninaisuutta ja vivahteita. Tarkastelemme
myös, miten tekstintutkimuksen välineet, erityisesti van Leeuwenin (2008) yksilöimät sosiaalisten
toimijoiden esittämisen käytännöt – eksplikointi/implikointi, aktivointi/passivointi,
yleistäminen/spesifiointi, nimeäminen/ kategorisointi ym. – voisivat toimia analyysivälineinä
intersektionaalisuuden tutkimuksessa.
Lähteet:
Crenshaw, Kimberle 1991. Mapping the Margins: Intersectionality, Identity Politics, and Violence
Against Women of Color. Stanford Law Review, Vol. 43: 1241–1299.
van Leeuwen, Theo 2008. Discourse and Practice. New Tools for Critical Discourse Analysis. Oxford
University Press.
Annamari Huovinen, KTM ABSTRAKTI
[email protected] Sosiologipäivät 2011
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu
26.1.2011
Suomalaispoliitikon identiteetin representaatioita vaalimainonnassa
Käsittelen Sosiologipäivien esityksessäni väitöskirjatutkimustani, jossa perehdyn
suomalaispoliitikoiden identiteetin rakentumiseen vaalimainonnassa.
Diskurssianalyyttinen tutkimukseni kiinnittyy poststrukturalistiseen kulttuurintutkimuksen traditioon,
jonka mukaisesti näen identiteetin hajanaisena, alati muuttuvana ja eri tilanteissa erilaisista
subjektiviteeteista koostuvana, jossain määrin kuitenkin pysyvänä rakennelmana, jonka avulla
paikannamme itsemme ja muut ja säätelemme olemistamme ja elämistämme. Poliitikot esiintyvät
vaalimainonnassaan ideaalityyppeinä, kansalaisten edustajina. Siksi heidän identiteettiensä
representaatiot kertovat siitä, millaisena yhteiskuntamme näemme, tai millaisena haluaisimme sen
nähdä.
51
Tarkastelen identiteetin muotoutumista eri diskursseissa kiinnittäen erityistä huomiota niihin keskenään
ristiriitaisiin subjektiasemiin, jotka muodostuvat kulttuuristen merkityskamppailuiden tuloksena eri
yhteiskunnan areenoilla – ei ainoastaan poliittisella – ja siihen, millaisia piirteitä nämä subjektiasemat
vaalimainonnassa saavat. Huomiotani ovat kiinnittäneet erityisesti politiikan perinteisten teemojen
ulkopuolella liikkuvat tekijät: Kuinka poliitikon identiteetti rakentuu vaalimainonnassa sukupuolen,
vanhemmuuden tai suomalaisuuden avulla? Haluan työlläni osoittaa joitakin osatekijöitä, joiden avulla
poliitikon identiteetti rakentuu, ja pohtia, mitä nämä tekijät yhteiskunnastamme kertovat.
Intersektionaalisuuden käsitteen avulla voidaan osaltaan selittää identiteetin rakentumista. Kesän 2009
europarlamenttivaalien mainonnasta koostuvan aineistoni perusteella suomalaispoliitikon identiteetti
näyttää rakentuvan pitkälti perinteisille, osin myyttisillekin arvoille. Perinteisissä identiteetin
representaatioissa näkyy kuitenkin murtumia, jotka kertovat kulttuurisesta muutoksesta
yhteiskunnassamme. Nämä muutokset näkyvät aineistossa diskursiivisena merkityskamppailuna, jonka
tulemia ovat valtavirrasta poikkeavat subjektiasemat, joiden oikeutusta joudutaan kuitenkin
perustelemaan toisin kuin valtavirta-asemia.
Käytän intersektionaalisuuden käsitettä osoittaakseni, kuinka nämä valtavirtaan nähden erilaiset
toimija-asemat syntyvät, ja intersektionaalisuuteen tyypillisesti liittyvät valtaepätasapainon kysymykset
auttavat ymmärtämään, miksi aineistossa poikkeaviin toimija-asemiin tuntuu sisältyvän painetta
valtavirtaa kohti. Työssäni on feministinen pohjavire, ja otan tutkimuksellani osaa myös keskusteluun
politiikan sukupuolittuneisuudesta ja siitä, kuinka diskursiiviset mahdollisuusehdot toteutuvat erilaisina
naisille ja miehille.
Laura Mankki (Jyväskylän yliopisto)
Kotitalousvähennys ja sukupuolittunut työ- intersektionaalisen analyysin pohjana
Jyväskylän yliopiston nais/sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen tehtävässäni väitöskirjassa
tarkastelen suomalaista tasa-arvopolitikointia ja sen kautta rakentuvaa näkemystä sukupuolesta. Tutkin
käsityksiä tasa-arvosta ja sukupuolesta kotitalousvähennyksen oletetusta naismyönteisestä
näkökulmasta käsin ja työnjaon politiikkana. Tutkin kotitalousvähennyksestä esitettyjä vaikutuksia
yhtäältä heteronormatiivisuuden kritiikin, jonka juuret ovat feministisessä teoriassa ja toisaalta
työelämän muuttuvien käytänteiden kautta.
Työryhmäpaperissani pohdin, minkälainen teoriavälineistö toimisi parhaiten, alussa olevan
tutkimukseni aineiston ja kysymysteni kannalta. Tutkimuksessani kysyn ja tutkin: 1. minkälaista tasaarvopuhetta kotitalousvähennyspolitikointi synnyttää ja 2. minkälainen näkemys sukupuolesta tällaisen
puheen takana on sekä 3. millaisen sukupuoliteoretisoinnin ja sukupuolikäsitteistön kautta
kotitalousvähennystä ja sen kaltaisia käytänteitä tulisi analysoida, jotta poliittisten ja taloudellisten
toimien vaikutusta voitaisiin tarkastella monipuolisemmin kuin mitä tämän mennessä tehdyt raportit
siitä Suomessa esittävät?
Heteronormatiivisuuden analyysin rinnalle, olen tutkimuksessani nostanut intersektionaalisuuden
analyysia, joka avaa sekä tasa-arvokysymyksen että sukupuolen valtavirtaistamisen uusille kentille.
Kaisa Nissi (Jyväskylän yliopisto)
Sukupuolen, kansallisuuden, etnisyyden ja henkilöhistorian risteämät kahden kulttuurin pariskuntien
arjessa
Työssäni tutkin Suomessa asuvia kahden kulttuurin pariskuntia, joissa mies on islamilaisen kulttuurin
alueelta oleva (Turkki, Arabimaat) ensimmäisen polven maahanmuuttaja ja vaimo suomalainen,
luterilaista alkuperää. Työni keskeisenä aiheena on sukupuolen ja vanhemmuuden neuvotteleminen
perheissä, kulttuuri- ja uskontoerojen käsitteleminen osana parisuhdetta. Työssäni
intersektionaalisuuden tasoja muodostavat sukupuoli, etnisyys, kansalaisuus, ja myös sosiaalinen
52
tausta. Kaiken kaikkiaan henkilöhistoriat ovat erilaisia ja yhteistä nimittäjää tutkimilleni ihmisille on
joskus vaikea löytää. Uskonnon ja kulttuurin määritteleminen ja erotteleminen esimerkiksi
turkkilaisuudesta, kurditaustasta tai irakilaisuudesta on vaikeaa. Myös suomalaisuuden, luterialisuuden
ja toisaalta islamilaisen kulttuurin stereotypisointi on osa aihetta. Mitä suomalaisuus pitää sisällään
yksilötasolla, miten islamilainen kulttuuri vaikuttaa maahanmuuttaneessa miehessä muiden risteävien
tasojen kanssa ja voidaanko maahanmuuttajuutta tarkastella ilman useita intersektionaalisuuden tasoja?
Toiseuden määrittelemisellä on kuitenkin keskeinen osa tutkittavien perheiden arjen jäsentämisessä.
Tässä uskonnon ja kulttuurin erot muodostuvat keskeisiksi eron teon välineiksi. Uskonto- tai
kulttuurierot ylittävät puheen tasolla henkilöhistorian, sosiaalisen tai koulutustaustan vaikutukset
erityisesti parisuhteen konfliktitilanteissa, vaikka yksilötason ja persoonakohtaisten erojen merkitystä
arjessa korostetaan. Tässä paperissa pohdin, millaisia risteämiä näennäisten kulttuurierojen alle
kätkeytyy ja miten ne vaikuttavat omassa aineistossani ja työssäni. Materiaali koostuu
syvähaastatteluista, joita olen tehnyt väitöskirjatutkimustani varten.
dos. Pirjo Nikander, Ihmistieteiden metodikeskus, IHME, Jyväskylän yliopisto.
[email protected]
Intersektionaalisuus ja elämänkulku: metodologisten lähestymistapojen hahmottelua
Globalisoituvassa, yhä useampiin hienosyisiin ryhmiin ja fraktioihin jakautuvassa maailmassa
intersektionaalisuuden käsite avaa uuden näkymän ihmisten elämäntilanteeseen sekä siihen, miten he
itse omia jäsenyyksiään ja identiteettejään kulloinkin hahmottavat. Puheenvuorossani nostan
intersektionaalisuuskeskustelusta usein sivuun jäävät iän ja elämänkulun kategoriat tarkastelun
keskiöön. Miten ikävaihe ja elämänkulun positiot kietoutuvat muiden erontekojen: etnisyyden,
sukupuolen tai esimerkiksi luokan kanssa? Pysyykö erontekojen dynamiikka samana läpi elämänkulun
ja miten eri luokittelujen kytkentöjä tulisi käytännössä lähestyä?
Lähestymistapani on metodologinen. Peruskysymys on: miten tutkia intersektionaalisia risteymiä
tavalla, joka samalla rakentaa siltoja rakenteellisten makrotason tarkastelujen ja esimerkiksi tilanteisen
merkityksenannon ja mikrokontekstin välillä. Esittelen erityisesti jäsenkategoria-analyysin ja
laadullisen seurantatutkimuksen lähestymistapoja yhtenä mahdollisena tapana käytännössä analysoida
intersektionaalisuutta eri aineistoissa.
-----
53
Normatiiviset ruumiskäsitykset, niiden ylitykset ja ideologinen moninaistuminen, koordinaattorit:
Hannele Harjunen, Anna Puhakka (Jyväskylän yliopisto, hannele.harjunen[ät]jyu.fi,
anna.puhakka[ät]helsinki.fi)
”Vieläkö ruumis jaksaa yllättää? Mikä ruumiillisuudessa edelleen kummastuttaa?
Työryhmässä käsitellään ruumista ja ruumiillisuutta niiden uusien tekniikoiden, ideologisten
jäsennysten ja diskursiivisten kenttien valossa.
Ruumis on historiallisesti ja kulttuurisesti erityisten diskurssien ja käytäntöjen tulosta. Nk.
normiruumista – esimerkiksi sen terveyttä, toimintakykyä, kokoa ja muotoa – on määrittänyt vahvasti
biomedikaalinen diskurssi, mutta merkkejä tämän murtumisesta ja ideologisesta moninaistumisesta on
näkyvissä.
Niin ruumiin intensiivinen medikalisoiminen kuin sen populaarit ja kriittiset vastadiskurssit ovat
yhtälailla tätä päivää. Esimerkiksi ruumiin kokoihannetta eri tavoin mm. terveyden ja/tai sosiaalisen
hyväksyttävyyden suhteen rikkomaan tai moninaistamaan pyrkivä liikehdintä, kuten (itsessään jo
monimuotoiset) fat acceptance, fat positive ja pro ana –liikkeet, ovat tästä esimerkkejä.
Ryhmään toivotaan papereita, joissa käsitellään ruumista ja ruumiillisuutta niiden tekniikoiden
moninaistumisen, ruumisnormien ja niiden ylläpidon kriittisen tarkastelun ja/tai vastadiskurssien
näkökulmasta.”
Vieläkö ruumis jaksaa yllättää? Mikä ruumiillisuudessa edelleen kummastuttaa?
Työryhmässä käsitellään ruumista ja ruumiillisuutta niiden uusien tekniikoiden, ideologisten
jäsennysten ja diskursiivisten kenttien valossa. Ruumis on historiallisesti ja kulttuurisesti erityisten
diskurssien ja käytäntöjen tulosta. Nk. normiruumista – esimerkiksi sen terveyttä, toimintakykyä,
kokoa ja muotoa – on määrittänyt vahvasti biomedikaalinen diskurssi, mutta merkkejä tämän
murtumisesta ja ideologisesta moninaistumisesta on näkyvissä. Niin ruumiin intensiivinen
medikalisoiminen kuin sen populaarit ja kriittiset vastadiskurssit ovat yhtälailla tätä päivää. Esimerkiksi
ruumiin kokoihannetta eri tavoin mm. terveyden ja/tai sosiaalisen hyväksyttävyyden suhteen
rikkomaan tai moninaistamaan pyrkivä liikehdintä, kuten (itsessään jo monimuotoiset) fat acceptance,
fat positive ja pro ana –liikkeet, ovat tästä esimerkkejä. Ryhmään toivotaan papereita, joissa käsitellään
ruumista ja ruumiillisuutta niiden tekniikoiden moninaistumisen, ruumisnormien ja niiden ylläpidon
kriittisen tarkastelun ja/tai vastadiskurssien näkökulmasta.
Hannele Harjunen, YTT, Jyväskylän yliopisto
Fatness and the construction of neoliberal bodies
In this paper, my aim is to explore how the neoliberal logic that originated in the field of economy has
spread into the field of social and health policy. Namely, I am interested in how neoliberal discourse;
talk about investment, risk, risk prevention, cost-effectiveness, maximum production, individual
responsibility and consumerism have shaped our conceptions concerning the relationship between the
body and society. I claim that the prevailing neoliberalistic ethos has had a significant effect on how
bodies are expected to appear, function, behave, and what kind of social and moral positions the bodies
are assumed to present.
Neoliberalistic logics seems to have been especially prominent in the field of health policy; the so
called “obesity crisis” discourse of the past decade can be seen as an example of the workings of the
prevailing neoliberalistic ethos with its incessant talk of risk and danger and emphasis on individual’s
duty to make “right choices” as a consumer in order to gain a body that fulfills the requirement to, not
only be, but also to look effective, productive and optimally healthy, terms all of which are measured in
economic terms. I claim that fatness and fat bodies in particular have been in the focus of policies and
sanctions that follow neoliberalistic logics. My intention is to look into the production of the
54
“neoliberal body” and how the wide adaption of neoliberal values has contributed to the rejection of
bodies that are perceived as unproductive, risky, and marked by assumed individual irresponsibility.
Here, I use the term “perceived” intentionally, since the aforementioned attributes do not reflect actual
qualities of actual people, but merely the social positioning of certain groups of people from the
neoliberalistic point of view.
Marjo Kamila
[email protected]
FM, väitöskirjatutkija, JY/Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos
Sukupuolisia vai -puolettomia opettajaruumiita?
Teen väitöskirjatutkimusta opettajien ulkoisen olemuksen merkityksistä osana opettajan identiteettiä ja
sosiaalista vuorovaikutusta kouluyhteisöissä. Ruumis ja pukeutuminen ovat vahvasti symbioosissa
keskenään: se, miltä ruumiit näyttävät ja miten ne on vaatteilla verhoiltu, on näkyvää ja käsin
kosketeltavaa, sosiaalista ja symbolista merkkikieltä. Opettajan ruumiillisuus on arvioivien ja
arvostelevien katseiden kohteena mutta samalla opettaja on myös itse katsojana, tarkkailijana.
Ulkomuotoon kohdistuva katse voi olla hyväksyvä tai hylkäävä. Sosiaalisessa kanssakäymisessä valta
kytkeytyy katseisiin, ilmeisiin, eleisiin sekä suoriin sanoihin ja epäsuoriin vihjauksiin. Tutkijana minua
kiinnostavat ne syyt, jotka vaikuttavat siihen, millaisina opettajat haluavat näyttäytyä ja millaisina
opettajat voivat näyttäytyä eli miten opettajat saavat olla olemassa sekä millaiset opettajat ovat
kokonaan näkymättömissä.
Opettajan ammattia on pidetty jonakin erityisenä. Opettajankoulutuksen alkuaikoina kandidaatin
ruumis kontrolloitiin lääkärintarkastuksella jo seminaariin pyrittäessä. Opettajaksi aikovan tuli olla
terve ja säännöllisesti kehittynyt eikä opettajan tointa haittaavaa ruumiin vammaa tai raajarikkoisuutta
suvaittu. Ruumiin ja käytöksen mallikelpoisuus oli sivistyneen kansanopettajan merkki. Nykyopettajat
kantavat ruumiissaan toisaalta opettajuuden velvoittavia perinteitä mutta myös oman aikamme
kauneusstandardien ja trendien ihanteita ja kirjoittamattomia sääntöjä.
Esityksessäni tarkastelen aineistoni niitä opettajakertomuksia, joissa opettajat pohtivat, miten paljon
heidän sukupuolensa voi näkyä maripaitaisten ja farkkuhousuisten sukupuolettomina pidettyjen
kollegojen olemuksiin verrattuina. Lisäksi käsittelen opettajan työruumiiseen liittyviä odotuksia ja
uskomuksia ikäkausinormien mukaisen ja sitä vastustavan pukeutumisen kautta. Ulkonäkö on viesti
mutta viestien tulkinnat ovat monenlaisia.
Ilkka Levä, PhD, Docent
Department of Philosophy, History, Cultural, and Art Studies Faculty of Humanities University of
Helsinki
Turkan “Kiimaiset poliisit” ja kansakuntaruumiin pelastaminen
Kontroversiaalinen teatteriohjaaja Jouko Turkka ohjasi Yleisradiolle viisiosaisen televisiosarjan vuonna
1993, jonka nimi oli “Kiimaiset poliisit”. Sarjan ensimmäisen osan esittämisen jälkeen siitä tehtiin
kaksi kirjallista eduskuntakyselyä Valtioneuvostolle, joissa toisessa vaadittiin suoraan sarjan
esittämisen välitöntä keskeyttämistä Yleisradion ohjelmatoiminta säännösten vastaisena. Kirjallisten
kysymysten tekijöinä olivat kansanedustaja Sulo Aittoniemi Keskustasta sekä Maunu Kohijoki
Kokoomuksesta. Molemmat ovat taustaltaan poliiseja. Ministeri Ole Norrbackin vastauksissa
kysymyksen todettiin olevan Yleisradion hallintoneuvoston sisäinen, eikä maan hallitus ryhtynyt
asiassa mihinkään toimenpiteisiin.
Tarkastelen alustuksessani näitä poliisikunnan ruumiillisuuteen kantaa ottavia kirjallisia kysymyksiä
yhtä aikaa suomalaisen kansakuntaruumiin pelastusyrityksinä että myös normatiivisen poliisiruumiin
määrittely- ja palauttamisyrityksinä. Teoreettisena viitekehyksenäni on Gilles Deleuzen eron filosofian
55
yhdistäminen Georges Bataillen teoriaan kielen ja diskursiivisten käytänteiden ulkopuolelle
kurottuvasta pohjamaterialismista.
Annamaria Marttila, kulttuuriantropologia, Oulun yliopisto, abstrakti
Ruumis ja toiminta – minä ja muu
Merleaupontylaisittain voitaneen sanoa, että inhimillinen elämä on ruumiillista eikä mitään ole sen
ulkopuolella. Itse asiassa Friedrich Nietschzekin ilmaisi asian kirjoittamalla: ”Ruumista minä olen
kokonaan enkä mitään sen lisäksi; ja sielu on vain sana jotakin ruumiiseen kuuluvaa varten”. Tulkitsen
ruumiinfenomenologiaa siten, että maailma ja olemassaolo on ihmiselle ruumiillista, ruumiin
läpäisemää. Väitöstutkimusaiheeni on kulttuuri aivovammautuneiden minuuden
kokemuksissa, joita tutkin ruumiinfenomenologisessa viitekehyksessä toiminnallisuuden kautta.
Mielenkiintoinen näkökohta tässä muodostuu keskeisessä roolissa olevista aivoista, jotka nekin ovat
erityisen materiaalinen kapistus, selkeä osa lihallisuuttamme siis. Fenomenologisen ajattelun mukaan
en miellä ruumista materiana, vaan pikemminkin inhimillisenä tapana olla olemassa. Neurologiselta
kannalta on vaikea nähdä materiaalista ruumiillisuutta ja elimistön toimintaa muutoin kuin aivojen
kautta eli lopputulemana itse asiassa kaikki mitä meillä on, on aivot eikä mitään niiden lisäksi. Tämän
voi nähdä perireduktionistisena näkemyksenä kaiken palauttamisesta aivojen sähkökemiallisiin
yhteyksiin. Jos oletetaan, että inhimillinen olemassaolo on läpikotaisin ruumiillista ja ruumis on
läpikotaisin aivotoimintaa, jäljelle jää vain vaatimattomasti aivotoiminnan toimintoihin.
Reduktionismin ongelma on se, että se mihin redusoidaan, on aina jotain, jota ei oikeasti tunneta.Koska
aivojen kaikkivaltius perustuu niiden ilmiömäiseen kykyyn verkostoitua paitsi ympäristönsä kanssa
myös sisäisesti itsensä kanssa, ei voida puhua aivoihin palautumisesta perinteisesti aivojen fyysisten
ulottuvuuksien piirissä. Aivot ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa oman eliönsä (ihminen) kanssa sekä
muun maailman kanssa, joihin ne vaikuttavat ja joista ne vaikuttuvat. Tämä vaikutustenvirta on
jatkuva, joka tekee myös muutoksesta jatkuvan. On syytä muistaa, että minuuskaan ei ole rajattu
kokonaisuus siinä mielessä, että olemassaoloonsa se vaatii jatkuvia vuorovaikutussuhteita
olemassaolon eri muotoihin; niihin, jotka ymmärrämme arkipuheessa minuuden sisäisena
vuorovaikutuksena ja vuorovaikutuksena ympäristöön. Kyse ei siis ole vammautuneen
ruumissuhteesta, vaikka fyysinen ruumis on usein tapa, jolla minuutta identifioidaan ja tehdään
näkyväksi. Toiminnallisuuden katkoisuus tai jatkuvuus on paljon laajempaa. Vaikka se
aivovammautuneen tapauksessa voidaankin käsittää kognitiivisten ja fyysisten ja jopa sosiaalisten ja
emotionaalisten toimintojen muutoksena, on minuuden jonkinlainen koosteisuus minuuden
olemassaolon ehto. Jollain tavalla vammautuneen on tehtävä ymmärrettäväksi vammautumisen
mukanaan tuoma eripura tai kaoottisuus, katkonaisuus ja ristiriitaisuus minuudessa. Minuus rakentuu
jostain, joka ajattelussa ymmärretään yhtäältä yhtenä jatkuvuutena (olen sama henkilö), toisaalta
kahtena (vammautuminen jakoi minut kahtia). Minä, jota ruumis edustaa, on vammautumisen myötä
hallitsematon. Maailma ympärillä voi muuttua ja olla silti ymmärrettävä, kunhan minuudessa on
jonkinlainen jatkuvuus, toisto. Jos sen sijaan minuus, jonka kautta maailma on olemassa minälle,
muuttuu nopeaa, radikaalisti ja/tai pysyvästi, menevät koordinaatit jollain tavoin sekaisin. Koska
ihminen on hyvin sopeutuva, voi vammautunutkin selviytyä elämässään erinomaisesti. Onnistunut tai
puoliksi onnistunut sopeutuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jotain merkittävää olisi tapahtunut.
Tuon merkittävyyden onni kulttuurintutkimuksellisesti on se, että se, mikä meissä on hyvin
tiedostamatonta, piilossa olevaa, tulee näkyväksi, kun minuus käännetään tietyllä tavalla nurinpäin.
-
56
Anna Puhakka, Tohtoriopiskelija, Jyväskylän yliopisto
Monoliittisen laihuuden kyseenalaistamisesta (Questioning monolithic thinness)
Hegemony of thinness. Mandatory thinness. Thin privilege. When searched for “the thin ideal,” an
academic database found 103 matches from the past twenty years alone. Researchers engaged in Fat
Studies and other disciplines concerned with fat embodiment have sacrificed a lot of effort to
elaborating on the different aspects and outcomes of a culture which insidiously forces people –
especially women – to be a certain kind. It comes as no surprise, then, that this type of environment
makes a fertile breeding ground for eating disorders, health compromising dieting behaviour, and body
hatred. Speaking about the thin ideal and other related concepts can thus be very useful.
However, I posit that to talk about “fat” and “thin” as not only opposing categories, but also
homogenous entities, does not do justice to the realities each and every one of us live in. Just as the
anti-racist movement has insisted on discussing what it means to be white, there are thinkers who have
questioned the concept of heteronormativity (Rossi 2006). Leena-Maija Rossi rightly points out in her
article that not all ways of being heterosexual are as accepted in the society at large as others (e.g.
deciding not to have children or choosing not to live in a relationship; ibid., 24). Analogously, I argue
that while many Fat Studies scholars have successfully problematized the category of “fat people” by
examining such intersections as gender, race, class, ability, and many others in relation to fat
embodiment, we have worked significantly less on the category of “thin people.”
Following Rossi’s assertion, I want to question the idea of monolithic thinness: not all ways of being
thin (or from a more Butlerian perspective, doing/performing thinness) are accepted nor deemed
equally worth pursuing. For instance, Satu Liimakka, a researcher in Social Psychology, has shown
how young women estimate (thin) bodies in terms of health, working out and sexuality (Liimakka
2005). For each of these categories, there is a positive way and a negative way for bodies and persons
to be those things: either ‘healthy’ or ‘anorectic’ (health); ‘fit’ or ‘man-woman’ (working out); and
‘well-proportioned’ or ‘chick’ (sexuality) (ibid.). In other words, also within the broad category of
“thinness” one can discern several modes of being and doing “thin,” and not all of those manners share
an equal positioning.
Drawing from Stevi Jackson (1999:164) and in the context of heteronormativity, Rossi postulates that
depending on the circumstances one can either opt for a “collectivist” understanding of heterosexuality
– this could happen while discussing the social privileges that are often associated with it, for example
– or one can underscore its internal diversity (2006:23). The latter procedure would be related to such
areas as individuals’ identities, practices and experiences (ibid.). I would advocate a similar approach
for researchers involved in Fat Studies. We should not be afraid of speaking about “thinness” generally
when problematizing that particular embodiment’s cultural and societal privileges. At the same time,
we should not render thin (or self-identified non-fat) people’s experiences and identities invisible by
relying on a monolithic concept of thinness.
Elina Vaahtera
Crip-käsite vammais- ja queer-tutkimuksen risteyskohdassa
Vammaisuutta on tarkasteltu vammaistutkimuksessa eri tavoin. Usein on käytetty samoja käsitteitä kuin
lääketieteessäkin, mutta pyritty muuttamaan vammaisuuden kulttuurista merkitystä. Vammaisuutta
voidaankin lähestyä esimerkiksi poliittisena kategoriana (Linton 2006). Kuitenkin osa
vammaistutkijoista on ryhtynyt käyttämään myös pejoratiivista crip-käsitettä. Crip-termiä on käyttänyt
myös osa angloamerikkalaisista vammaisaktivisteista.
Vammaistutkija Carrie Sandahl (2003) esittää, että ”crip” vammaisten itsestään käyttämänä terminä ei
mahdu sellaiseen diskurssiin, jossa vammaisuus esitetään heikkoutena, joka pitäisi voittaa, tai
säälittävänä ”tilana”. ”Cripiksi” itseään kutsuva ei halua ei-vammaisten sääliä eikä myötätuntoa (emt.).
57
Queer-tutkija Robert McRuerin vuonna 2006 ilmestynyt teos Crip Theory – Cultural Signs of
Queerness and Disability on ensimmäinen (ja mahdollisesti tähän mennessä ainoa), joka kantaa
nimessään käsitettä ”crip theory”. Tarkastelen esitelmässänicrip-käsitteen käyttöä vammais- ja queertutkimuksessa ja pohdin tuon käsitteen suomentamista.
Emmi Vähäpassi
Väitöskirjatutkimuksessani tutkin trans- (ja genderqueer-)julkisuuksia vastajulkisuuksina. Tarkastelen
näitä julkisuuksia sen kannalta, millaisia sukupuolibinarismin ylittämiseen, sukupuolen vakauteen ja
sukupuolen virtaavuuteen, tai vakauden ja epävakauden vastakkainasetteluun liittyviä diskursseja
näissä julkisuuksissa luodaan ja toistetaan. Samalla näissä julkisuuksissa tuotetaan tarinoita
sukupuolesta, ruumiillisuudesta ja identiteetistä.
Transjulkisuudet ovat vastajulkisuuksia, koska ne ovat haastavassa suhteessa valtajulkisuuteen eli
julkisuuteen, joka voi esittää itsensä ”yleisenä”. Transihmiset saattavat valtajulkisuudessa joutua
asemaan, jossa he näkyvät ainoastaan transihmisinä , ja voivat toimia ”epänormaalina” peilinä, josta
normaalit voivat tunnistaa normaaliutensa. Transjulkisuuksissa trans- tai (gender)queer voi kuitenkin
olla normi.
Transjulkisuudet ovat kiinnostavassa suhteessa medikaalisiin diskursseihin, sillä useimmat transihmiset
joutuvat voimakkaasti tekemisiin medikaalisten diskurssien ja auktoriteettien kanssa hakiessaan
sukupuolenkorjaushoitoja muovatakseen ruumistaan. Transvastajulkisuuksissa sekä toistetaan,
haastetaan että kommentoidaan medikaalisia diskursseja.
Transjulkisuuksissa myös transruumiiden moninaisuus nousee esiin, esimerkiksi operoimattomien ja
operoitujen ruumiiden, eri tavoin operoitujen ruumiiden, tai näkyvästi ”prosessissa olevien” ruumiiden,
hitaasti tai nopeasti muuttuvien ruumiiden, tai eri tavoilla toimivien ruumiiden moninaisuus. Tässä
paperissa tarkastelen alustavasti ruumiillisuutta transjulkisuuksissa.
-----
58
Nuorten kansalaisuus ja yhteiskuntatiedollinen kasvatus, koordinaattori: Jan Löfström (Helsingin
yliopisto, jan.lofstrom[ät]helsinki.fi)
”Nuorten kansalaistaidot ja kansalaisaktiivisuus on ollut puheenaiheena julkisuudessa jo vuosia.
Kimmokkeita keskusteluun ovat antaneet nuorten yhteiskunnallisia tietoja, taitoja ja asenteita mittaavat
tutkimukset, kuten laajat Cived (1999) ja ICCS (2009), joista nähdään, että suomalaisnuorilla on vähän
kiinnostusta osallistumiseen mutta hyvät tiedot ja taidot yhteiskunnallisissa asioissa.
Koulussa toki opiskellaan yhteiskunnallisia aiheita systemaattisesti ja harjoitellaan kansalaistaitoja
oppilaskunta- ja kerhotoiminnassa. Nuorten yhteiskuntaa koskevat tulkinnat ja asenteet rakentuvat
kuitenkin monista eri aineksista monilla eri kentillä. Nuorten ajattelun, asenteiden ja toiminnan sekä
yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen, muun muassa kouluopetuksen, erilaisten käytäntöjen välistä
suhdetta olisikin aihetta tutkia lähemmin.
Teemaryhmään pyydetään esityksiä nuorten kansalaisuuden ja yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen
suhteesta mm. seuraavista näkökulmista: Minkälaisia tulkintoja nuorilla on yhteiskunnasta,
kansalaisuudesta, demokratiasta, politiikasta ja taloudesta ja mistä lähteistä tai minkälaisista aineksista
ne muodostuvat? Millaisia tulkintoja ja asenteita kansalaisuudesta ja yhteiskunnasta koulun
yhteiskuntatiedollinen kasvatus välittää ja miten se kohtaa nuorten omat yhteiskunnalliset kokemukset
ja odotukset? Missä ovat yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen haasteet ja miten niihin vastattaisiin?
Minkälaisia suuntaviivoja voitaisiin hahmotella yhteiskuntatiedolliselle kasvatukselle yleensä ja
kouluopetukselle erityisesti? Mitä annettavaa sosiologeilla ja sosiologialla voisi olla tässä kohden?
Esitykset voivat olla empiirisiä, käsiteanalyyttisiä ja teoreettisia sekä myös esitellä reflektiivisesti
yhteiskuntatiedollisessa kasvatuksen uusia ratkaisuja ja kokeiluja.”
Yhteiskunnan sääntöjä, tiedettä vai kansalaiskasvatusta – pitäisikö koulun yhteiskuntaoppia
kehittää?
Pauli Arola, Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulu
Historian ja yhteiskuntaopin opettajat kantavat päävastuun yleissivistävän koulun yhteiskunnallisten
aineiden opetuksesta. Erityisesti opettaessaan yhteiskuntaoppia he perehdyttävät oppilaita yhteiskunnan
rakenteeseen ja toimintaan. Heillä on historioitsijan koulutus ja yleinen tuntuma muihin
yhteiskuntatieteisiin. Yhteiskuntaopin asema on vahvistunut sen itsenäistyttyä omaksi oppiaineeksi.
Sen sijaan oppiaineen muuttunut asema herättää pohdintaa ja vaatii selkeyttämistä. Yhteiskuntaoppi on
ongelmallinen oppiaine – muunkin kuin vanhahtavan nimensä takia. Muiden kouluaineiden tavoin se
on historiallisesti rakentunut. Luonteeltaan se on korostanut yhteiskunnan normeja ja instituutioita. Se
on painottanut yhteiskunnallista tietoa, mutta jättänyt heikompaan asemaan itse yhteiskunnallisen
toiminnan taidot. Luonteeltaan se on ollut yhteiskuntaan sosiaalistava ja sopeuttava oppiaine.
2000-luvulla ollut tarvetta yhteiskunnallisen opetuksen uudistamiseen. Keskeiseksi keskustelun
kohteeksi on noussut yhteiskuntaopin tiedetausta, oppiaineen suhde yhteiskuntatieteisiin, ja toisaalta
yhteiskuntaopin ainedidaktiikan omien painotusten etsiminen. Keskustelussa yhteiskuntaoppia on alettu
pitää yleisenä kansalaiskasvatuksena. Tässä pohdinnassa opetussuunnitelmien ja didaktiikan
kehittäjien dialogi yhteiskuntatieteilijöiden kanssa on välttämätön. Alustuksessa tarkastellaan
yhteiskuntaopin historiallista rakentumista, hahmotellaan oppiaineen aseman selkeyttämistä suhteessa
kansalaiskasvatukseen ja yhteiskuntatieteisiin ja arvioidaan oppiaineen kehittämismahdollisuuksia.
Nuorten käsityksiä Suomen lähihistorian yhteiskunnallisesta kehityksestä
Marko van den Berg, Helsingin yliopisto, Normaalilyseo
Haastattelin vuoden 2009 keväällä 16–18 vuotiaita helsinkiläisiä lukiolaisia tarkoituksenani tutkia
heidän käsityksiään Suomen lähihistorian yhteiskunnallisesta kehityksestä sekä sen avaamista
59
tulevaisuudennäkymistä. Lähimenneisyydeksi tutkimuksessa määriteltiin noin 20 vuoden ajanjakso,
joka ulottuu suurin piirtein 1990-luvun alun lamasta haastatteluajankohtaan. Kysymys on siis vuosista,
jotka paitsi kattavat tutkimushenkilöiden oman elämänkaaren myös sisältävät tavattoman suuria ja
mielenkiintoisia muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Teemahaastatteluihin perustuva
tutkimukseni Nuorten käsityksiä Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä julkaistiin syksyllä 2010
Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen
kehittämiskeskuksen julkaisusarjassa. Alustuksessani esittelen työni keskeisiä tutkimustuloksia sekä
pohdin, millaisia näkökulmia ne avaavat suomalaisnuorten yhteiskunnalliseen orientaatioon.
Nuoret ja yhdistysosallistuminen
Tomi Kankainen, Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Tarkastelen esityksessäni nuorten yhdistysosallistumista sekä siihen liittyviä haasteita ja
mahdollisuuksia. Tutkimusten mukaan suomalaisnuoret osallistuvat verrattain vähän yhdistysten
toimintaan mutta heillä on hyvät tiedot ja taidot yhteiskunnallisissa asioissa. Tilanne on yhdistyskentän
kannalta haasteellinen. Yhdistystoiminnalle vaihtoehtoisilla organisoitumisen alueilla on tapahtunut
muutoksia, minkä kautta epämuodollisen osallistumisen mahdollisuuksien alue kasvaa. On esitetty, että
nuorimpien ikäluokkien ”poliittinen sosiaalistuminen” eroaa selvästi vanhemmista sukupolvista.
Nuorten sekundaarisosialisaatioon vaikuttavat välittömien vertaisryhmien lisäksi mm. media,
kulutussysteemi ja internet-pohjaiset verkostot. On ilmeistä, että nuorten henkilökohtainen
tulkintakehys, jonka avulla yhteiskunnan ilmiöitä tulkitaan ja osallistumispäätöksiä tehdään, ei aina
sovi yhteen yhdistysten tarjolla olevien kollektiivisten tulkintakehysten kanssa. Yksilöllisen ja
kollektiivisen tulkintakehyksen yhteensopivuus on keskeinen edellytys osallistumispäätökselle ja sen
mahdolliselle toteutumiselle. Osallistumiseen sitoutuvien pitää myös voida luottaa, että yhdistys toimii
esittämänsä ohjelman tai tulkintakehyksen mukaisesti. Samaan aikaan luottamus voi myös passivoida,
kun yhdistyksen toimintaa sinänsä kannattava henkilö päättää olla itse investoimatta resurssejaan,
koska luottaa aktiivien hoitavan asiat hyvin.
Usein yhteiskunnalliseen osallistumiseen liittyvää keskustelussa on painottunut huoli (nuorten)
formaalin osallistumisen vähäisyydestä. Colin Hayn mukaan on tärkeää korostaa poliittisen ja
yhteiskunnallisen osallistumisen kokonaisuutta ja välttää formaaliin poliittiseen osallistumiseen
rajoittumista ja vaihtoehtoisten muotojen unohtamista. Formaalin poliittisen ja yhteiskunnallisen
osallistumisen laskeva tendenssi koskee vain yhtä osallistumisen muotoa. Hayn mukaan päähuomio on
suunnattu liiaksi kysyntäpuoleen, esim. kansalaisten äänestyskäyttäytymiseen tai yksilöosallistumisella
mitattuihin tekijöihin. Joskus tämä on johtanut äänestämättä jättävien ja formaalin politiikan
ulkopuolelle jättäytyvien leimaamiseen apaattiseksi massaksi. Sen sijaan olisi syytä myös miettiä,
millaista ”tarjonta” on; tarjonnan sisällön analysointi koskee yhtälailla yhteiskuntatiedollista
kasvatusta.
Kansainvälisten tutkimusten mukaan vapaaehtoistoiminnan keskeisimpänä motiivina on yhä
auttamisenhalu mutta samaan aikaan (tietyissä maissa) nuoret ovat valmiita vapaaehtoistoimintaan, jos
se edistää heidän koulutus- ja työllistymismahdollisuuksiaan. Tämäntyyppinen asennoituminen
yhdistys- tai vapaaehtoistoimintaan voi kuitenkin tehdä siitä entistä enemmän kuluttamista sen sijaan
että toimintaan sitouduttaisiin pidempiaikaisesti. Kouluilla on ollut keskeinen asema yhteiskunnallisen
tiedon opettajana, mutta verkkovaikuttamisen opetusta voisi lisätä entisestään. Koulu ja laajemmin
kasvatustyö luovat parhaimmillaan kehyksiä sellaiselle osallistumiselle, joka voi muuntua elämänkulun
aikana myös aivan toisentyyppiseksi osallistumiseksi. Tässäkään mielessä ei pidä väheksyä esimerkiksi
epämuodollisten harrastuskerhojen merkitystä, joiden mahdollistajana koulutusinstituutio voisi ottaa
aikaisempaa vahvemman roolin. Erilaiset harrastuskerhot ja -tilat ovat seurantatutkimuksissa
osoittautuneet erityisen tärkeiksi niille lapsille ja nuorille, joiden vanhemmilla on vähän taloudellista,
60
kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Nuortenkin kohdalla ”tarjonnan” analysointi ja kohentaminen tuo
mahdollisesti mukanaan tasa-arvoisemmat mahdollisuudet olla aktiivinen kansalainen.
Eduskuntasimulaatio politiikan ymmärryksen laajentajana
Hanna Kokkonen, Helsingin yliopisto, HYOL ry
Yksi yhteiskuntatiedon opetuksen keskeisimmistä haasteista on oppiaineen kytkeytymättömyys omiin
taustatieteisiinsä. Sosiologiasta, politologiasta ja taloustieteistä kumpuavien käsitteiden ja ajattelutavan
opettaminen nuorille ymmärrettävällä tavalla voi siksi osoittautua vaikeaksi. Partikulaaristen,
nimeävien ja ei-analyyttisten käsitteiden kuten ”eduskunta”, ”hallitus” jne. opettaminen on melko
mutkatonta, mutta toisin on yhteiskuntatieteen keskeisten todellisuutta erittelevien ja problematisoivaa
ajattelua vaativien käsitteiden, kuten ”politiikan”, kohdalla. Yhteiskuntatieteiden tiedonmuodostusta
konstruoivien käsitteiden avulla voitaisiin kuitenkin paremmin luoda yhteyksiä oppilaan omien
kokemusten ja opiskelun kohteena olevan maailman välille, jolloin yhteiskuntatieto myös antaisi
oppilaille työkaluja ympäröivän yhteiskunnan analyyttiseen jäsentämiseen.
Tässä esityksessä esitellään 9-luokkalaisille kehitetty pedagoginen työkalu, Eduskuntasimulaatio, jossa
politiikan käsite pyritään ankkuroimaan yhteiskuntatiedon opetuksen keskeiseksi sisältörakenteeksi.
Simulaation tavoitteena on rakentaa oppilaalle kuva politiikan toiminnallisesta aspektista: inhimilliset
ihmiset toimivat politiikassa omien preferenssiensä, mutta myös muiden toimijoiden ohjaamina.
Parhaimmillaan oppilas kykenee ymmärtämään simulaatiossa avautuvien havaintojen ja kokemusten
avulla politiikan laaja-alaiseksi, myös institutionaalisten rakenteiden ulkopuolelle paikantuvaksi
ilmiöksi.
Luokissa, joissa eduskuntasimulaatio on toteutettu, oppilaat ovat usein pystyneet omaehtoisesti
analysoimaan toimintaansa ja motiivejaan: miksi he ovat simulaation aikana toimineet siten kuin ovat,
mikä ja kuka on vaikuttanut heidän toimintaansa? Tällainen reflektointi auttaa oppilaita havaitsemaan
yhteydet ”eduskunnassa” käyttäytymisen ja omassa arjessa käyttäytymisen välillä. Tällöin politiikka
voidaan ilmiönä irrottaa ammattipoliitikkojen toiminnasta ja yhdistää se kokonaisvaltaisesti muille
elämänalueille.
9-luokkalaisten käsitykset politiikasta
Aino-Inkeri Miestamo, Lapinjärven koulutuskeskus
Arkikielessä politiikka liitetään usein valtionjohdon tekemiin päätöksiin ja puoluepolitiikkaan.
Politiikkaan suhtaudutaan usein myös negatiivisesti, poliittisen toiminnan ajatellaan olevan jollain
tavoin epärehellisempää muuhun toimintaan verrattuna. Laajimmillaan politiikan mielletään
arkikielessä kuuluvan jokaiselle aktiiviselle kansalaiselle, joka käyttää poliittisia oikeuksiaan
äänestämällä vaaleissa.
Yhteiskuntatieteissä politiikkaa lähestytään huomattavasti laaja-alaisemmin. Laajimman käsityksen
mukaan politiikka liittyy kaikkeen inhimilliseen toimintaan, ja yksilö toimii poliittisesti aina valintoja
tehdessään. Politiikka ei siis ole mistään elämänalueesta irrallinen sektori, jolla vain ammattipoliitikot
käyttävät valtaansa ja joka vain silloin tällöin avautuu aktiivisten kansalaisten toimintakentäksi.
Kysyimme vuonna 2008 noin 90 yhdeksäsluokkalaiselta nuorelta, mi tä politiikka heidän mielestään
on. Kysely oli osa aineenopettajan pedagogisiin opintoihin liittyvää seminaarityötä. Tässä esityksessä
esitellään kyselytutkimuksen keskeisimpiä tuloksia. 9-luokkien oppilaiden laatimien politiikkaa
käsittelevien kirjoitusten perusteella käsitykset politiikasta vaihtelevat aidon neutraaleista hyvinkin
kriittisiin mielikuviin. Toisaalta oppilailla on myös hyvin positiivis- ja optimistissävytteisiä näkemyksiä
politiikasta ja pelkästään negatiivisia mainintoja sisältävien vastausten osuus on marginaalinen.
Politiikan luonteen laaja-alainen ymmärtäminen vaatii viisitoistavuotiaalta erityistä kypsyyttä, eivätkä
korkeat luvut ammattipoliitikkojen suljettuun toimintakenttään ankkuroivista vastauksista ole
61
yllättäviä. Erittäin yllättävää on kuitenkin se, että oppilaista puolet ankkuroi politiikan myös laajalle
ammattipoliitikkojen toimintakentän ulkopuolelle. Näissä vastauksissa politiikka pyritään
tarkoituksellisesti irrottamaan muodollisista yhteiskunnan ylläpitämistä rakenteista, jolloin myös
tavalliset ihmiset voivat olla, tai ovat välttämättä, politiikan tekijöitä.
On tärkeää, että yhteiskuntatiedon opetuksessa huomioidaan yhteiskuntatieteiden laaja-alainen käsitys
politiikasta sekä se, että monet oppilaat saattavat suhtautua politiikkaan huomattavasti avoimemmin
kuin usein luullaan. Opetukseen olisi suotavaa etsiä keinoja, joilla voidaan tukea oppilaiden
monipuolisia käsityksiä ja tarjota heille työkaluja omien ajatustensa jäsentämiseen ja oman poliittisen
toimijan roolinsa haltuun ottamiseen.
Yrittäjyyskasvatus osaksi yhteiskuntatiedollista kasvatusta
Tiina Rytkölä, Kerhokeskus – koulutyön tuki ry
Suomen kielessä yrittäjyyskasvatukseen liittyy englannin kielessä käytetyt kaksi määritelmää –
entrepreneurship education ja enterprise education, josta ensimmäinen liittyy vahvasti
bisnesorientoituneeseen yrittäjyyden opettamiseen ja jälkimmäinen yritteliäisyyteen ja taitojen
vahvistamiseen ja edelleen asennekasvatukseen (esim. Brant & Wales 2009; Jones & Iredale 2010).
Opetus- ja kulttuuriministeriön (2009) laatiman yrittäjyyskasvatuksen strategia-asiakirjan määrittelyn
mukaan yrittäjyyskasvatuksen toteuttaminen yleissivistävässä opetuksessa voidaan ymmärtää olevan
enemmän asennekasvatusta (enterprise education) ja yleisesti se ymmärretäänkin osaksi
kansalaiskasvatusta ja edelleen sen yhteydet osallisuus- ja demokratiakasvatukseen ovat vahvat.
Sidosteisuuksista huolimatta yrittäjyyskasvatuksesta näyttäisi puuttuvan sellainen
yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen orientaatio, mikä esimerkiksi osallisuus- tai
demokratiakasvatuksella on. Osallisuus- tai demokratiakasvatus on vahvasti kiinnittynyt perinteisiin
yhteiskuntatieteisiin kuten politiikan tutkimukseen, yrittäjyyskasvatus puolestaan liiketaloustieteisiin.
Myös yrittäjyyskasvatukseen vahvasti kytkeytynyttä opetuksen ja koulutuksen kehittämistä tehdään
ilman vahvaa yhteiskuntatieteellistä orientaatiota. Kehittäminen tapahtuu liiketalouden ja
kasvatustieteiden viitekehyksestä (ks. esim. www.yktt2010.fi). Yhteiskuntatieteiden puuttuminen on
erikoista, jos katsotaan esimerkiksi tutkimustuloksia. Suomalaisten perus- ja toisen asteen opettajat
liittävät yrittäjyyskasvatukseen sellaisia tavoitteita kuin vaikuttaminen omaan ja yhteisön elämään,
vastuullisuus sekä kriittinen lukutaito ja edelleen yhteydet kansalais- ja yhteiskuntatiedolliseen
kasvatukseen ovat vahvat (Seikkula-Leino ym. 2010; Ruskovaara ym. 2010).
Tässä esityksessä yrittäjyyskasvatusta lähestytään yhteiskuntatieteiden viitekehyksestä ja pohditaan,
voisiko yhteiskuntatieteiden roolia yrittäjyyskasvatuksen tematiikassa vahvistaa? Kaikkiaan näyttää
siltä, että EU- ja kansallisen tason poliittinen sekä hallinnollinen tahtotila yrittäjyyskasvatuksen
vakiinnuttamiseksi osaksi opetusta on vahva. Esimerkiksi opettajien täydennyskoulutuksen ja erilaisten
koulutukseen kohdentuvien kehittämishankkeiden resursoinneissa yrittäjyyskasvatus on säilyttänyt
asemansa (ks. esim. Opetushallitus 2011a; 2011b). Yrittäjyyskasvatukseen liittyy paljon haasteita.
Tutkimusten mukaan opettajilla kaikilla opetusasteilla on vaikeuksia ymmärtää käsite ja sitoa sisältö
osaksi opetusta. Myös käsitteen vaihtamiseen liittyy paineita. (Seikkula-Leino ym. 2010.) Tässä
esityksessä pohditaan, voisiko yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa selventää yrittäjyyskasvatuksen
tavoitteita, sisältöä ja menetelmiä ja sitoa teema myös tieteellisesti lähelle osallisuus- ja
demokratiakasvatusta ja edelleen kansalais- ja yhteiskuntatiedollista kasvatusta?
Peruskoulun yhteiskuntaopetus lasten ja huoltajien käsitysten valossa
Tuukka Tomperi, Tampereen yliopisto
Yhteiskuntaopetuksen kehittämisestä on puhuttu Suomessa pitkään. Yleinen käsitys etenkin tutkijoiden
keskuudessa on ollut, että opetussuunnitelmat ja etenkin oppikirjat painottavat liiaksi tiedollisia
62
sisältöjä ja instituutiotason järjestelmänäkökulmaa, joka jää etäälle lasten/nuorten elämismaailmasta ja
kiinnostuksen kohteista. Tähän nähden on myös muistettava, että kansainvälisessä tutkimuksessa on jo
kauan sitten todettu yhteiskuntaopetuksen laadun olevan opetuksen määrää merkittävämpi tekijä
tutkittaessa opetuksen vaikutusta oppilaiden taitoihin ja asenteisiin. Toisaalta myös
yhteiskuntaopetuksen määrää suomalaisessa opetussuunnitelmassa on pidetty riittämättömänä ja
suhteessa melko vähäisenä moniin muihin koulujärjestelmiin verrattuna, ja lisäksi on kiinnitetty
huomiota siihen, että nykyisellään vain peruskoulun loppuvaiheessa annettavaa opetusta pitäisi tarjota
jo varhaisemmille ikäluokille. Näin ollen voi tiivistää jokseenkin laajan yhteisymmärryksen vallitsevan
siitä, että niin yhteiskuntaopetuksen laadussa, määrässä kuin vuosiluokkasijoittelussa on kehittämisen
varaa peruskoulun opetussuunnitelmissa.
Tarkastelen yhteiskuntaopetuksen kehittämisen tarpeita suhteessa pieneen tunnustelevaan
kyselyaineistoon, joka on on kerätty peruskoulun 4.-9. vuosiluokilta siten, että vastaajina ovat olleet
erillisillä laajoilla kyselylomakkeillaan sekä oppilaat (n=130) että heidän huoltajansa (n=58). Aineisto
koottiin poliittisen perhesosialisaation tutkimusmahdollisuuksien kartoittamiseksi. Kyselyssä
tiedusteltiin myös oppilaiden sekä heidän huoltajiensa näkemyksiä koulun yhteiskunopetuksesta, mm.
sen nykyisestä määrästä ja riittävyydestä, sekä keinoista, joilla lapsia/nuoria voisi kannustaa
kiinnostumaan yhteiskunnallisista kysymyksistä.
-----
63
Organisaatiot ja organisoituminen, koordinaattorit: Mikko Jääskeläinen, Robin Gustafsson (Aaltoyliopisto, mikko.jaaskelainen[ät]tkk.fi, robin.gustafsson[ät]aalto.fi)
”Organisaatiotutkimus on organisoitumisen, organisaatioiden rajojen, keskinäisiin suhteiden, sekä
organisaatiokenttien jäsentymisen tutkimusta. Organisaatiotutkimus kysyy, kuinka organisaatiot ovat
suhteessa niitä ympäröiviin liikkeisiin, instituutioihin ja markkinoihin ja mikä on organisoitumisen ja
organisaatioiden rooli toiminnan jäsentymisessä. Organisaatiotutkimuksen lähestymistavat ovat
läheisessä suhteessa taloutta sekä instituutiota tutkivaan sosiologiaan, mutta sen erityisenä piirteenä on
keskittyminen organisaatioihin ja organisoitumiseen tutkimuskohteina.
Työryhmään ovat tervetulleita sekä teoreettiset että empiiriset tutkimukset. Esimerkkejä aihealueista
ovat organisaatioteoriat, liikkeet, organisaatioverkostot, organisaatioiden ja markkinoiden suhteet,
organisaatioiden institutionaaliset ympäristöt, sekä organisoitumisen emergentit piirteet. Tarkoituksena
on kuitenkin tarjota organisaatioita tutkiville yhteinen työryhmä, joten kaikki organisaatioihin ja
organisoitumiseen keskittyvät aiheet ja lähestymistavat ovat tervetulleita.”
Henri Schildt (Hanken): Boundary work by institutional entrepreneurs: the interaction between
interests and meanings (yhdessä Markus Perkman, Imperial College)
We elaborate the changes in the field of life sciences related to the founding of a new boundary
organization that intermediates between pharmaceuticals companies, academics, and funding bodies.
We use extensive interview and archival material from Structural Genomics Consortium to study how
institutional entrepreneurs can use intermediaries as vehicles of field-level change. Our analysis
identifies five elements of boundary organization design and three elements of interaction work that
facilitated the transformation towards a novel organizational field configuration. We develop the
concept of interaction work as a specific form of boundary work. Akin to framing, interaction work
seeks to shape meanings, but its scope is limited to relationships across organizations. We attribute the
success of SGC to the ability of both boundary organization design and interaction work to
accommodate existing, diverse logics of the actors involved in the field.
*ESITYSKIELI SUOMI*
Antti Ainamo & Ilari Lindy (Turun yliopisto): Intressikamppailua ja samankaltaistumista:
Suomalaisen kehitysyhteistyön sosiologinen tarkastelu
Viime aikoina jälleen kerran keskustelu on kiihtynyt sen osalta, missä määrin kehitysyhteistyössä on
kysymys ihmisten auttamisesta ja missä määrin toimintaa ohjaa avustusta antavan kansakunnan
taloudellinen itsekkyys. Emme lähesty tässä artikkelissa tätä keskustelua ensisijaisesti filosofisesti
miksi kansainvälistä kehitysyhteistyötä pitäisi yleisesti tehdä (esim. Rosas 2008). Emme pyri
selittämään biologisesti miksi ja milloin pyrkimys auttaa toisia on ihmisen luonnollinen vietti (esim.
Trivers 1971). Lähestymistapaamme tässä paperissa voi pitää taloussosiologisena (Swedberg 2003).
Sosiologinen lähestymistapamme on ensisijaisesti uusinstitutionaalisen sosiologian mukainen (Brinton
& Nee 1998). Yhdistämme erityisesti uusinstitutionaalista sosiologiaa taloustieteeseen, erityisesti
taloustieteen uusinstitutionaaliseen versioon eli uusinstitutionaaliseen taloustieteeseen (North 1990).
Kiinnitämme tässä paperissa huomiota kehitysyhteistyössä spesifeihin kysymyksiin, jotka ovat
näkemyksemme mukaan saaneet osakseen liian vähäistä huomiota sosiologisessa ja
taloussosiologisessa tutkimuksessa. Tällaisiin kysymyksiin sisältyvät mitkä tahot ovat esimerkiksi
Suomessa osallistuneet kansainväliseen kehitysyhteistyön sisällön suunnitteluun ja toteutukseen, miksi
nämä tahot ovat osallistuneet tähän yhteistyöhön, sekä miten tahot ja heidän intressinsä osallistua
kehitysyhteistyöhön ovat muuttuneet ajan saatossa. Kirjallisuuskatsauksemme uusinstitutionaalinen
sosiologian lähestyy näitä kysymyksiä tavalla, joka yhdistää sosiologisen tutkimuksen mielestämme
64
parhaita klassisia perinteitä nykyaikaisten sosiaalisten käytäntöjen tarkasteluun Artikkelin empiirisessä
osiossa tarkastelemme tilastoja ja muuta suomalaisen julkisen kehitysyhteistyön historiallista aineistoa.
Tarkastelemme, miksi ja miten kehittyneiden ja kehittyvien yhteiskuntien välisen yhteistyön kaltainen
yleisintressi ja sen erilaiset tulkinnat ovat Suomessa linjautuneet osaksi yhteiskunnallista viitekehystä
toisen maailmansodan jälkeen. Kansainvälinen kehitysyhteistyö näyttäytyy tämän paperin mukaan
Suomessa tapauksessa kenttänä, jolla ovat tyypillisiä monimuotoinen kansallisten ja kansainvälisten
toimijoiden keskinäinen kamppailu. Paperimme lopussa muodostamme aihioita jatkotutkimukselle.
Robin Gustafsson (Aalto-yliopisto): The Origins and Signification of an Idea: The Reassembling of
Three Universities into One
The paper examines the role of ideas as bridges and triggers of institutional change and how such ideas
emerge. We present an intrinsic case and an inductive case study of the origins and signification of an
idea, a merger of three universities, which subsequently functioned as a perpetuator of institutional
change of the field level logic and governance of universities in Finland. We find field dependent
rationalizations by powerful internal stakeholders and previously not strongly linked actors of the
university institution deploying legacy discourse to problematize the current institutional logic and
governance of the university. With the sustained pressures and problematizations of the performance
and role of the university in society for over 10 years, the explication of an idea of a merger of
universities of business and economics, art and design, and technology.
*ESITYSKIELI SUOMI*
Soili Peltola (Helsingin yliopisto): Yrittäjämäisten toimintatapojen organisointi johtoryhmän
kokousvuorovaikutuksessa
Sosiaalipsykologisen ja keskustelunanalyyttisen organisaatiotutkimuksen mukaan organisaatio
muodostuu siellä toimivien yhteisessä jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa. Organisaation toimintaa
tuotetaan ja ylläpidetään erityisesti kokouksissa, joissa toimijoiden erilaiset näkemykset samasta asiasta
kohtaavat ja mahdollisesti yhdistyvät. Tutkimuksen lähtökohtaoletuksena on, että organisaatioiden
yrittäjämäinen toiminta on samankaltainen vuorovaikutuksessa konstruoituva ilmiö.
Organisaatioiden yrittäjämäisen toiminnan kuvaamisessa käytetään yleisimmin yrittäjyysorientaatioteoriaa. Teoria sisältää viisi dimensiota: innovatiivisuus, proaktiivisuus, riskinotto, kilpailullinen
aggressiivisuus sekä itsenäisyys. Sen mukaan yrittäjämäinen organisaatio kokeilee ja kehittää uusia
tuotteita ja palveluita, ennakoi tulevaa kysyntää ja markkinoiden mahdollisuuksia, kilpailee
aggressiivisesti, ottaa merkittäviä taloudellisia riskejä sekä edistää ja tukee itsenäistä toimintaa
organisaation sisällä. Yrittäjyysorientaatio on ensisijaisesti toimintaan keskittyvä prosessi, joka tuottaa
tuloksia, erityisesti myynnin kasvua, useimmiten vasta pitkällä aikavälillä.
Yrittäjyysorientaatiota tutkitaan yleensä mittaamalla koko yrityksen yrittäjämäisen toiminnan tasoa
toimitusjohtajalle suunnatulla kyselylomakkeella. Tässä tutkimuksessa keskitytään sen sijaan yrityksen
sisäiseen todellisuuteen ja siinä ilmenevään konkreettiseen yrittäjämäiseen toimintaan. Tutkimuksen
kontekstina on johtoryhmän kokous.
Tutkimus toteutettiin tapaustutkimuksena yhdessä yrityspalveluita myyvässä pk-yrityksessä. Käytössä
oli viisi vuonna 2008 äänitettyä johtoryhmän kokousta. Kaikki johtoryhmän jäsenet toimivat myös
yrityksen myyntihenkilöinä. Aineistosta valittiin yrittäjämäiseen toimintaan liittyvät episodit, jotka
analysoitiin keskustelunanalyysin avulla. Tavoitteena oli selvittää, mitä tarkoitusta varten ja millä
tavalla yrittäjämäinen toiminta nousi esiin johtoryhmän puheessa sekä miten johtoryhmä käsitteli siihen
liittyvää mennyttä, nykyistä ja tulevaa toimintaansa.
Yrittäjämäisen toiminnan tarkoitus tässä tapausyrityksessä oli ratkaista myyntiin liittyviä ongelmia.
Esityksessä käydään läpi, millaisia yrittäjämäisiä toimintatapoja johtoryhmän jäsenet konstruoivat
65
näiden ongelmien ratkaisemiseksi ja miten he sen tekivät. Lisäksi esityksessä selvitetään, miten
yrittäjämäistä toimintaa voidaan ylläpitää jatkuvan, pitkän aikavälin yhteisen päätöksentekoprosessin
avulla.
Sara Lindström (Työterveyslaitos): Kuntaorganisaatioiden tuloksellisuus – Henkilöstö- ja
talousjohdon tulkinnat
Tuloksellisuusodotukset ja -paineet ovat kiihtyneet suomalaisella kuntasektorilla viime
vuosikymmenten aikana kohdistuen edelleen henkilöstöjohtamiseen ja henkilöstötoimintoon
kunnallisessa toimintaympäristössä. Myös henkilöstöjohtamisen tutkimus on enenevässä määrin
keskittynyt tuloksen tekemisen ja kilpailuedun kasvattamisen sekä henkilöstöjohtamisen yhteyteen
1990-luvun puolivälistä lähtien. Henkilöstöjohtaminen onkin alettu nähdä merkittävänä tekijänä koko
organisaation toiminnan tuloksellisuuden kannalta.
Tästä tuloksellisuuden saamasta painoarvosta huolimatta tuloksellisuus käsitteenä ei ole yksiselitteinen,
ja sen määrittely henkilöstöjohtamisen yhteydessä on osoittautunut ongelmalliseksi. Usein tulokset
nähdään pelkästään taloudellisina, ja tuloksellisuuden moniulotteisempaa määrittelyä ja tutkimusta
onkin peräänkuulutettu. Voimakas survey–aineistoihin ja tilastollisten menetelmien käyttöön
pohjautuva ote, jossa pääasiassa haetaan suoraa empiiristä yhteyttä henkilöstöjohtamisen ja
tuloksellisuuden välillä, hallitsee tutkimusaluetta. Tuloksellisuustutkimus kaipaakin syvemmälle
menevää erittelyä ja erilaisia lähestymistapoja, myös henkilöstöjohtamisen alueella. Tässä
tutkimuksessa pyrin osittain paikkaamaan tutkimusaukkoa syventymällä tuloksellisuuteen kahden
rinnakkaisen haastatteluaineiston avulla.
Tutkimuksessa tarkastelen tuloksellisuutta sosiaalisten käytäntöjen rakennelmana, jota eri diskurssit
tuottavat ja muovaavat. Etsin vastauksia siihen, miten ja minkälaisena tuloksellisuus rakentuu kahden
eri toimijaryhmän, kuntien henkilöstöjohtajien ja talousjohtajien, puheen kautta. Kahden aineiston
rinnakkaisen analyysin kautta pyrin paikantamaan diskurssit, joista tuloksellisuus koostuu, pohdin
diskurssien suhteita toisiinsa, ja selvitän, miten haastateltavat asemoivat itsensä suhteessa
tuloksellisuusvaatimuksiin. Puhetta peilataan myös aikaisempiin tutkimustuloksiin sekä
kuntakontekstia ravisuttaviin ilmiöihin kuten väestörakenteen muutoksista johtuvaan palvelutarpeiden
kasvuun, uusiin palvelumuotoihin ja organisaatiorakenteisiin sekä kuntatalouden tasapainottamisen
haasteisiin.
Minna Janhonen (Työterveyslaitos): Rajoja rikkova työ – organisaation toiminnan, yhteisöllisyyden
ja työkyvyn rakentuminen verkostoituneessa työssä
Työtä tehdään yhä enemmän verkostomaisissa rakenteissa, jotka ylittävät organisaation rajat. Aiempi
yritysverkostojen tutkimus on keskittynyt tarkastelemaan verkostoituneen toiminnan hyötyjä
organisaation toiminnan näkökulmasta. Keskeinen teema on ollut verkostoituneen toiminnan tuottama
kilpailuetu ja ne seikat, joiden avulla kilpailuetu verkostoissa syntyy. Aiemmassa tutkimuksessa ei ole
kuitenkaan kiinnitetty huomiota siihen, miten verkostoissa toimiminen vaikuttaa siinä toimiviin
ihmisiin. Verkostojen tuottamat hyödyt ovat viimekädessä tulosta niissä toimivien ihmisten
työpanoksesta.
Erilaisten organisaatioiden rajapinnoilla toimiminen edellyttää työntekijältä kykyä sopeutua
organisaatioiden erilaisiin toiminta- ja johtamiskulttuureihin. Tällä on omat vaikutuksensa niin yksilön
kokemukselle yhteisöllisyydestä kuin omasta roolista osana verkostoa. Millä tavoin yhteisöllisyys
rakentuu organisaatioiden rajat rikkovassa työssä, jossa mahdollisesti jopa valtaosa työajasta toimitaan
yhdessä toisten organisaatioiden kanssa? Organisaatioiden välisillä rajapinnoilla toimimiseen voi
liittyä rooli, jossa henkilö toimii ehkä jopa ainoana kahden organisaation välisenä linkkinä. Miten
rajapinnoilla toimiminen vaikuttaa yksilön työkykyyn / työhyvinvointiin, erityisesti silloin, kun
66
yhteistyö on erityisen tiivistä? Voidaan kysyä myös sitä, miten organisaation johto voi parhaiten tukea
verkostoissa tehtävää työtä? Aiemmin on esitetty, että organisaation ja sen ulkoisen ympäristön
toiminnan välille on hyvä saavuttaa tasapaino. Näin sekä sisäinen toiminta säilyy ehjänä että ulkoinen
toiminta riittävänä. Pitääkö tämä näkemys edelleen paikkansa verkostoituneessa työssä ja miten
työntekijää parhaiten tuetaan?
Suunnitteilla olevassa tutkimushankkeessa monitieteinen tutkimusryhmä tarkastelee rajat rikkovan työn
merkitystä mm. edellä mainituista näkökulmista. Tutkimusmenetelminä tullaan hyödyntämään mm.
verkostoanalyysia. Sosiologipäivien Organisaatiot ja organisoituminen -työryhmässä pidettävässä
esityksessä keskitytään hankkeen idean esittelyyn. Kaikki aiheeseen liittyvät kommentit ovat
tervetulleita!
Mikko Jääskeläinen (Aalto-yliopisto): Are benefits of status unearned or just disproportional
This study contributes to the current theory of organizational status by 1) proposing that status should
be considered as a position in a context-specific hierarchy rather that a context-independent property of
an organization, and 2) that benefits of status are, partly, an emergent property of a hierarchical
allocation process. We show that if the allocation of opportunities is guided by a widely shared
criterion, such as preference for the quality of outputs, this leads to disproportional rewards for actors
with high status position in that hierarchy when compared to their contributions, even if we assume
perfect information and fully rational choices. Furthermore, the less observable the fulfillment of the
criterion, the more likely the hierarchical positions become detached from merits, thus leading to
unearned rewards. Results of the simulation of the theoretical model are validated using a data from the
distribution of realized returns of US venture capital funds.
*ESITYSKIELI SUOMI*
Pauli Alin (Aalto-yliopisto): Interact or Perish: Toward an Empirically Grounded Process Theory of
Publishing in Organization Science
Moving beyond Merton’s early investigations of the scientific enterprise (Merton, 1957), sociologists
of science have for some time followed a more empirical approach and studied scientists doing their
work in their laboratories (Galison, 1999; Knorr Cetina, 1999; Latour and Woolgar, 1986). This line of
research suggests that advances in science are – to a large extent – social, textual and rhetorical.
Likewise, scholars interested in the sociology of organization science have argued that the practices and
products of the organizational scientists are – to a large extent – social, textual and rhetorical
(Astley,1985; Gergen and Thatchenkery, 1996; Kilduff, 1993). While this scholarship has advanced our
sociological understanding of organization science, there appears to be relatively little empirical
research on the social interaction between the scientists submitting manuscripts to journals (submitters)
and the scientists reviewing and making publishing decisions on those manuscripts (reviewers). As this
scientist-to-scientist interaction forms an important – perhapsthe most important – social, textual and
rhetorical practice in the field of organization science, the lack of empirical research impedes our
scientific understanding of the actual practices through which organization science advances. In this
paper I will address this research gap by collecting and analyzing an empirical data set composed of 15
scientist-to-scientist correspondences (including the originally submitted and revised manuscripts as
well as reviewers’ responses) that have resulted in a published organization scientific journal article. I
will use grounded theory building methods (Glaser and Strauss, 1967) to build an empirically grounded
process theory on the publishing process in organization science. The empirically grounded theory will
provide an important contribution to the sociology of organization science (Astley, 1985; Gergen and
Thatchenkery, 1996; Kilduff, 1993) by advancing our knowledge on the actual social, textual and
rhetorical practices through which organization science advances.
67
-----
68
Perhe ja vanhemmuus, koordinaattorit: Johanna Mykkänen, Petteri Eerola (Jyväskylän yliopisto,
johanna.mykkanen[ät]jyu.fi, petteri.eerola[ät]jyu.fi)
”Perhe-käsitteen monimuotoisuudesta, sen määrittelyvaikeuksista ja perheeseen yhdistetyistä uhista
huolimatta perhe on ja pysyy. Yhä edelleen miehet ja naiset saavat lapsia ja rakentavat perhettä ja
perheyhteisyyttä. Tässä työryhmässä pohditaan sitä, mikä on 2010-luvun perheessä pysyvää ja mikä
muuttuvaa, mikä eheyttävää ja mikä hajottavaa? Olisi myös kiinnostavaa tietää miten vastinparit arki ja
juhla, isyys ja äitiys, lapsi ja lapsettomuus, järki ja tunne, työ-työttömyys, luomu ja tehotuotanto,
muutos ja pysyvyys näkyvät tämän ajan perhe- ja vanhemmuustutkimuksessa. Kutsumme lämpimästi
mukaan kaikki perhettä, lapsia ja vanhemmuutta hämmästelevät!”
Eero Suoninen
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
Tampereen yliopisto
Äiti ja lapsi TV:n äärellä
”Television katseleminen” assosioi passiivisuuteen, ei tekemiseen eikä vuorovaikutukseen. Joskus
tilanne, jossa useampi ihminen katsoo TV:tä voi kuitenkin muotoutua hyvin vuorovaikutukselliseksi,
jos katsojat jollain tavalla kommunikoivat ymmärrystään näkemästään toiselle katsojalle. Vanhemman
ja lasten välillä tällainen kommunikointi voi olla erityisen kiinnostavaa sen roolin kannalta, joka
vanhemmalla on huolehtijana ja kasvattajana. Kun TV:stä on tullut eräänlainen perheen ylimääräinen
jäsen, jota katsotaan myös video- ja DVD-laitteiden avulla, on TV-monitorin ääressä tapahtuva
vuorovaikutus entistä kiinnostavampi tutkimuskohde.
Esittelen alustuksessani tapaustutkimuksen kaksivuotiaan tytön ja hänen äitinsä vuorovaikutuksesta.
Aineisto kattaa kaksi osaa (1) videotallenteen siitä, kuinka äiti ja tytär katselevat Muumilaakso-TVsarjan jaksoa sekä (2) toisen tallenteen heidän käymästään keskustelusta katsomisen jälkeen.
Analysointi fokusoi tarkastelunsa sellaisiin ohjelman kohtiin ja hahmoihin, jotka ovat lapsen kannalta
pelottavia. Metodologisesti analyysi tukeutuu sosiaalisen konstruktionismin lähestymistapaan, joka
korostaa merkitysten muotoutumisen tilanteisuutta ja vuorovaikutuksellisuutta. Analyyttisiä välineitä
valitaan diskurssianalyysin työkalupakista, joiden avulla voidaan kiinnittää huomiota pieniin
verbaalisiin ja non-verbaalisiin vuorovaikutuksen yksityiskohtiin.
Tutkimus tähtää lisäämään ymmärrystä vanhempien ja lasten vuorovaikutuksen luonteesta nykyajan
medioituneessa yhteiskunnassa. Tapaustutkimuksellinen analyysi ei kuitenkaan pyri sen
kartoittamiseen, mikä on yleistä vanhempien ja lasten TV:n äärellä käydyssä vuorovaikutuksessa. Sen
sijaan tarkastellaan sitä, millaiset vuorovaikutukselliset keinot, asetelmat ja merkitysten
rakentumistavat ovat mahdollisia aikuisen ja lapsen vuorovaikutuksessa. Tästä perspektiivistä
havainnollistetaan lasten osallisuutta ja toimijuutta uudella tavalla, samoin kuin myös
kasvatuksellisuuden ja vanhemmuuden toteutuminen käytännössä.
Jaana Maksimainen
VTT, tutkija
Sosiaalitieteiden laitos
Helsingin yliopisto
”Vanhempien parisuhde on lapsen koti ” – ja muita parisuhdeneuvoja 2000-luvun perheille
Parisuhteella on vahva kulttuurinen asema nyky-yhteiskunnassa. Parisuhdetta pidetään tärkeänä
aiheena, ja sitä käsitellään monilla yksityisillä ja julkisilla areenoilla. Parisuhteesta on muodostunut
oma erityinen kysymyksensä, erotuksena perheestä, romanttisesta rakkaudesta ja avioliitosta. Nimitän
tällaista parisuhteen itseisarvoistumista ja parisuhdeasioiden laajaa kulttuurista näkyvyyttä
69
parisuhdekysymykseksi.
Parisuhdekysymyksen syntymisen ehtona on ollut omakohtaisille kokemuksille perustuva ymmärrys
parisuhteen tärkeästä merkityksestä elämässä. Tällaisen yksilöllisen ymmärryksen muodostumisessa
terapeuttisen kulttuurin rooli on ollut erittäin tärkeä. Nimityksillä terapeuttinen kulttuuri tai
terapeuttinen eetos on viitattu sellaisiin erityisesti psykotieteiden maailmasta laajemmalle levinneisiin
kulttuurisiin käytäntöihin, ajattelumalleihin, sanastoihin ja tekniikkoihin, jotka ovat muodostuneet
olennaisiksi ja arkipäiväisiksi elementeiksi nyky-yksilön itseymmärryksessä. Parisuhteeseen
kohdistuva valtava kiinnostus pohjautuu terapeuttiselle ymmärrykselle parisuhteen vaativuudesta ja
ongelmallisuudesta; parisuhdetta pitää käsitellä, koska se on vaikea asia ja se koskettaa tavalla tai
toisella jokaista ihmistä.
Alustukseni pohjautuu väitöstutkimukseeni, jossa olen analysoinut parisuhdekysymystä ja sen ytimessä
olevaa terapeuttisen ymmärryksen logiikkaa. Tarkastelen alustuksessani parisuhteen ja terapeuttisten
periaatteiden korostunutta asemaa nyky-yhteiskunnassa. Minkälaiselta näyttää sosiaalisten suhteiden
maailma terapeuttisen logiikan näkökulmasta? Taipuvatko perhesidokset terapeuttisten periaatteiden
alle? Mitä tarkoittaa se, että ”parisuhde on perheen ydin”?
Anne Mattila
Sosiaalitieteiden laitos
Helsingin yliopisto
Töihin vai kotiin? Valinnanvapaus pienten lasten äitien omakohtaisissa ratkaisuissa
Esitelmä pohjautuu alkuvaiheessa olevaan väitöstutkimukseeni “Töihin vai kotiin? Valinnanvapaus
pienten lasten äitien omakohtaisissa ratkaisuissa?” Tutkimus perustuu haastatteluaineistoon ja sanomaja aikakauslehdistä kerättyyn julkista keskustelua koskevaan aineistoon. Pyrin tutkimuksessani
muodostamaan kuvan siitä, miten pienten lasten äidit ovat päätyneet ratkaisuunsa. Kartoitan
tutkimuksessani äitien perusteluja ja sitä, millaisissa tilanteissa erilaisiin perusteluihin vedotaan ja
miten erilaiset ratkaisuun vaikuttavat tekijät ovat suhteessa toisiinsa. Tässä esityksessä tarkastelen
puolison osuutta ratkaisun muotoutumisessa esimerkkinä yksilöllisen valinnan taustalla olevista
sosiaalisista reunaehdoista.
Tämä esitys pohjautuu 16 haastatteluun. Haastattelun hetkellä perheen nuorin lapsi oli 2-vuotias.
Haastateltavissa on sekä ansiotyöhön että kotiäidiksi päätyneitä. Useat haastatellut kertoivat puolisonsa
pitäneen ratkaisua äidin omana asiana pitäen kuitenkin itsestään selvänä omaa osallistumistaan
työelämään. Nämä miehet tukivat kotiäitiysvalintaa jakamalla palkkansa puolison kesken ja
ansioäitiysvalintaa osallistumalla entistä (vanhempainloma-aikaa) enemmän lastenhoitoon ja kotitöihin.
Osa haastatelluista äideistä kuvasi puolestaan ratkaisun tapahtuneen yhdessä ja yhteisymmärryksessä
neuvottelemalla. Näiden lisäksi aineistossa oli tapauksia, joissa jompikumpi puolisoista asetti selkeitä
toiveita tai vaatimuksia toiselle ja ratkaisuun kerrottiin liittyneen ristiriitaisia odotuksia.
Johanna Lammi-Taskula
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
Johanna Närvi
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
Äitien ja isien ratkaisut työn ja lasten hankinnan välillä
Ansiotyö ja vanhemmuus ovat suurelle osalle ihmisiä keskeisiä elämänalueita. Kahdella kolmesta
työssäkäyvästä kolmekymppisestä on lapsia. Työ- ja perhe-elämää yhteen sovitettaessa joudutaan
välistämättä valintatilanteiden ja mahdollisten kompromissiratkaisujen eteen.
Suomessa syntyvyys on eurooppalaisittain korkea, mutta siitä huolimatta suomalaisten todellinen
hedelmällisyysluku on matalampi kuin miesten ja naisten ihanteellinen lapsiluku, ja lapset saadaan
70
myöhemmin kuin toivottaisiin (Miettinen & Rotkirch 2008). Toiveiden ja todellisuuden välillä näyttää
olevan kuilu, jonka taustalta löytyy useita tekijöitä, yhtenä merkittävänä työelämä, sen tarjoamat
mahdollisuudet ja epävarmuudet. Erityisesti naisilla korkea koulutus ja määräaikaiset työsuhteet paitsi
liittyvät toisiinsa, myös ovat useammin lapsen hankinnan lykkäämisen taustalla. Määräaikaisissa
työsuhteissa työskentelevät kokevat lapsen hankkimisen riskinä asemalleen työelämässä (Miettinen &
Rotkirch 2008) ja ’perheenperustamisiässä’ olevien korkeakoulutettujen naisten lasten hankinnan
lykkääminen työn takia on yleistynyt (Sutela & Lehto 2007).
Kun perheeseen tulee lapsi, vanhemmat joutuvat pohtimaan valintoja suhteessa työhön aiempaa
enemmän perhe-elämän näkökulmasta. Heidän saattaa olla vaikeampaa tehdä pitkää työpäivää, yli yön
kestäviä työmatkoja tai viedä töitä mukaan kotiin. Tämä voi puolestaan vaikuttaa heidän asemaansa ja
etenemismahdollisuuksiinsa työelämässä. Naiset tekevät miehiä useammin työn ja perheen välillä
kompromisseja perheen hyväksi (Sutela & Lehto 2007).
Esittelemme paperissa tutkimustuloksia kahden eri aineiston analyysin pohjalta. Alle 3-vuotiaiden
lasten vanhemmille suunnattuun Perhevapaat ja työelämän tasa-arvo –hankkeen kyselyyn vastasi
vuonna 2006 1435 äitiä ja 1 058 isää. WINFAR-hankkeessa (Työn epävarmuuden seuraukset työn ja
perheen suhteille ja hyvinvoinnille) haastateltiin vuosina 2009–10 16 äitiä ja 13 isää, jotka oli poimittu
em. kyselyyn sekä vastaavaan kyselyyn vuonna 2001 vastanneiden joukosta sillä perusteella, että heillä
oli kokemusta määräaikaisesta työsuhteesta.
Tarkastelemme sekä kvantitatiivisen että kvalitatiivisen aineiston avulla työmarkkina-aseman ja
perhetilanteen yhteyksiä eli ratkaisuja, joita pienten lasten vanhemmat kertovat tehneensä ansiotyön ja
lapsenhankinnan suhteen. Analysoimme myös, miten ratkaisut vaihtelevat paitsi sukupuolen, myös
yhteiskuntaluokan (koulutus, ammattiasema) mukaan. Pohdimme, onko näissä ratkaisuissa kyse
valinnasta, kompromissista vai kenties uhrauksesta – erityisesti tähän pohdintaan toivomme saavamme
työryhmästä eväitä jatkotyöhön.
Aino Luotonen
VTM, tutkija
UKK-instituutti / Työterveyslaitos
Naisten paluu työhön perhevapaan jälkeen – motivaatio ja strategiat
Työryhmäesitys perustuu käynnissä olevaan Työterveyslaitoksen ja UKK-instituutin tutkimukseen,
jossa tarkastellaan naisten paluuta ansiotyöhön perhevapaan jälkeen. Tarkastelun kohteena on puhe
työhön paluun motiiveista ja paluun ajoitukseen vaikuttavista tekijöistä sekä strategioista, joiden avulla
ansiotyötä ja perhe-elämää aiotaan sovittaa yhteen. Aineisto koostuu 12 ryhmähaastattelusta, joihin
osallistui yhteensä 45 perhevapaalla olevaa naista.
Työhön paluuseen vaikuttavat tekijät voidaan alustavan analyysin perusteella jakaa kolmeen luokkaan.
Työhön liittyviä tekijöitä ovat esimerkiksi työsuhteen laatu tai työsuhteen puuttuminen sekä työn
kokeminen palkitsevana, itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia antavana tai toisaalta stressaavana ja
hektisenä. Henkilökohtaisia tai perheeseen liittyviä tekijöitä ovat henkilökohtaiset arvot ja näkemykset
lapsen edusta ja äidin roolista, hoitovastuun jakaminen puolison kanssa, perhedynamiikka liittyen
päätösten tekemiseen sekä perhevapaalla viihtyminen vrt. työssäoloon. Talouteen liittyviä tekijöitä ovat
perheen talouden tilanne ja puolison työtilanne, suhtautuminen elintason laskuun ja toisaalta
henkilökohtaisten tulojen laskuun perhevapaan aikana. Tarkastelen esityksessäni näiden monisyisten ja
osin ristiriitaistenkin motiivien esiintymistä naisten puheessa omista suunnitelmistaan.
Samalla tarkastelun kohteena ovat myös ne strategiat, joiden avulla ansiotyötä ja perhe-elämää aiotaan
sovittaa yhteen. Erilaisissa positioissa olevilla naisilla on erilaisia työn ja perheen yhteensovittamisen
ongelmia ja myös erilaiset resurssit niiden ratkaisemiseen. Analyysini kohteena on myös näiden
strategioiden yhteys naisten ammattiasemaan, koulutukseen ja ikään.
71
Marko Lähteenmäki
KM, tohtorikoulutettava
Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskus
Turun yliopisto
Perheiden kehitysympäristöistä nousevat tarpeet: Kehityskulkuja perheiden ja isyyden tukemiselle
Esittelen puheenvuorossani meneillä olevaa väitöstyötäni ja sen nykyistä vaihetta. Tutkimukseni
työnimenä on ” Perheiden kehitysympäristöstä nousevat tarpeet: kehityskuluja perheiden ja isyyden
tukemiselle”
Tutkimukseni tavoitteet rakentuvat erityisesti isyyden pohjalta nousevien tarpeiden ja voimavarojen
tunnistamiseen painottuen vauvaperheikäisiin isiin. Tutkimukseni tarkoitus on hyödyntää isiltä saatavaa
tietämystä ja kokemuksia isyydestä sekä tätä kautta avata tuen tarpeita ja tuen lähteitä, jotka kantavat
arjessa. Tiedon ja kokemusten liikkuminen voi merkitä myös vertaisista nousevia voimavaroja, joissa
kokemukset ja niiden jakaminen toisten vanhempien, isien kanssa kantavat eteenpäin. Tästä
näkökulmasta tarkasteltuna perheenjäsenten, isien tukemisessa on myös vahvasti yhteisöllisiä ja mm.
sosiaaliseen verkostoon yhdistyviä asioita.
Tutkimuksen aineisto pohjautuu Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskuksessa käynnissä olevaan Hyvän
kasvun avaimet – seurantatutkimukseen, joka keskittyy eri tieteenalan näkökulmista käsin perheiden
hyvinvointiin ja hyvinvoinnin kehityskulkuun aina raskausajalta lasten täysi-ikäisyyteen asti. Perheiden
rekrytointi tapahtui äitiysneuvoloissa 1.9.2007 – 31.8.2009 ja synnytyksen jälkeen 1.4.2008 –
31.3.2010. Hyvän kasvun avaimet – seurantatutkimuksen aineiston muodostaa Varsinais-Suomen
sairaanhoitopiirin alueella rekrytointiaikana syntyneet suomen- ja ruotsinkieliset perheet (n=1797).
Tutkimuksessa kerätään tietoa sekä laadullisia että määrällisiä tutkimusmenetelmiä käyttäen. Hyvän
kasvun avaimet – seurantatutkimukseen sisältyy myös perheiden tutkimuskäyntejä, jotka toteutetaan
Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskuksen tiloissa. Hyvän kasvun avaimet – seurantatutkimuksen
ensimmäisessä vaiheessa selvitetään keskeisiä perheiden sosioekonomiseen lähtötilanteeseen,
koulutustasoon, ikään, kieleen, terveyteen, elinoloihin, perherakenteeseen, kulutukseen sekä
sosiaalipalveluiden käyttöön liittyviä tekijöitä kyselylomakkeiden avulla.
Käytän myös omassa tutkimuksessani sekä määrällisiä että laadullisia tutkimusmenetelmiä. Vuoden
tutkimuspisteessä kysytään isyyden vertaissuhteista, jonka antamaa tietoa hyödynnän osana
tutkimustani. Sisällytän tutkimukseeni myös laadullisen osuuden, jossa haastattelen isiä tuen lähteisiin
ja voimavaroihin kytkeytyvistä teemoista.
Kirsi Kinnarinen
Sukupuolentutkimus
Helsingin yliopisto
Isiä, prätkiä ja skidejä: Isyyden ja miesyhteisöllisyyden ihanteita ja arkea moottoripyöräkerho Misfit
MC:ssä
Puheenvuoroni perustuu tekeillä olevan väitöskirjani ”Miehiä ja moottoripyöriä: miesten välisistä
suhteista, [mieli]kuvien lumosta ja koneromantiikasta biker-kulttuurissa” keskeneräiseen lukuun
Tallielämä. Luvussa tarkastelen moottoripyöräkerho Misfit MC :n tallirakennusta elettynä tilana, ja
tallielämää sekä miesten arkena että pakona arjesta. Talli on miesten jakama tila, jossa naiset ovat joko
poissa tai vierailijoina. Sen sijaan lapset ja isyyden kokemukset ja tekemiset ovat konkreettinen osa
tallin arkea ja miesyhteisöllisyyden rakennusainetta. Puheenvuorossani lähestyn isyyttä miesten
välisten suhteiden ja tallitoveruuden kautta. Pohdin isyyden paikkoja miesten välisissä suhteissa ja
toisinpäin: miten miesyhteisöllisyys asettuu osaksi isyyttä? Millaisia odotuksia, ihanteita, käytäntöjä,
törmäyksiä ja paradokseja syntyy isyyden ja tallielämän yhteen kietoutumisesta?
72
Misfit MC on pseudonyymi pääkaupunkiseudulla toimivasta moottoripyöräkerhosta, jossa olen tehnyt
kenttätyötä – ensin pro gradua varten ja sittemmin väitöskirjaa varten – vuosina 1995, 1998, 2001–
2002 ja 2008–2010. Misfit MC:hen kuuluu kymmenen 35 – 50 –vuotiasta miestä. Lapsia miehillä on
yhteensä 14 + 1 tulossa.
Petteri Eerola
Kasvatustieteiden laitos
Jyväskylän yliopisto
Johanna Mykkänen
Kasvatustieteiden laitos
Jyväskylän yliopisto
Maskuliinisuuden normikertomus isyyden viitekehyksessä
Isyyden ja maskuliinisuuden suhdetta on tutkittu niukasti (Marsiglio & Pleck 2005). Tässä esitelmässä
pohdimme, millaisia ovat ensikertaa isäksi tulevien miesten kertomukset maskuliinisuudestaan.
Tarkastelemme maskuliinisuutta sosiaalisena konstruktiona, joka kuvaa miessukupuoleen sosiaalisessa
vuorovaikutuksessa liitettäviä piirteitä (ks. esim. Connell 2005; Jokinen 2010). Tutkimuksemme
aineisto koostuu 45 esikoisisän haastattelusta. Miehet tulivat isiksi 20–42-vuotiaina, he elivät
heteroseksuaalissa ydinperheissä ja heidän koulutustaustansa vaihteli peruskoulusta yliopistolliseen
jatkotutkintoon.
Narratiivisen analyysin myötä olemme hahmotelleet kuvaa maskuliinisuuden normikertomuksesta.
Normikertomus ei muodosta yksittäistä tarinaa, vaan on pikemminkin varioitava mallitarina tai
tarinarunko, joka sekä mahdollistaa että rajaa sitä, millaiseksi miehenä oleminen tulee kertoa.
Vanhemmuuden normeja hahmottava normikertomus kuvaa mm. miesten ja naisten erilaisia rooleja
vanhempina, mutta liittää samalla hoivan osaksi maskuliinisuuden kerrontaa. Se nostaa myös esiin
maskuliinisuus-diskurssissa tunnetun homososiaalisuuden teeman, kertoen samalla perhekeskeisestä
maskuliinisuudesta. Vaikka kaikki haastattelemamme isät eivät kertoneet maskuliinisuudestaan suoraan
normikertomuksen mukaisesti, he osoittivat tuntevansa tarinan mm. suhteuttamalla ja vertaamalla
itseään normikertomukseen.
Näyttää siltä, että vaikka haastattelemme miehet kertovat isyydestään monin eri tavoin (Eerola 2009;
Mykkänen 2010), kertomukset maskuliinisuudesta muistuttavat huomattavasti enemmän toisiaan.
Tutkimuksemme vahvistaa kuvaa maskuliinisuuden sosiaalisen konstruktion hegemonisesta luonteesta:
isyydestä saa kertoa eri tavoin, kunhan kertomus miehuudesta pysyy tietyn mallin mukaisen.
Anna-Maija Castrén
Helsingin yliopisto
Lojaliteettirakenteet perhe- ja sukulaissuhteissa
Lojaliteetti (tai lojaalius), jolla viitataan uskollisuuden, solidaarisuuden, kuuliaisuuden ja rehellisyyden
kaltaisiin piirteisiin suhteissa toisiin ihmisiin tai yhteisöihin, ei ole virittänyt samanlaista innostusta
yhteiskuntatieteissä kuin esimerkiksi luottamus. Sosiologisessa erittelyssä lojaalius on muun muassa
liitetty menneisyydessä vallinneisiin sosiaalisiin suhteisiin kun taas nykyisyydessä leimalliseksi on
nähty suhteiden neuvoteltavuus. Tässä esityksessä pohditaan lojaliteettia ja sen merkitystä nykypäivän
perhesuhteissa. Kysymys kohdentuu lojaaliuteen liittyvään velvoittavuuteen, ja lojaaliuden
dynamiikkaan perhesuhteissa: miten se syntyy, miten muuttuu itsestään selväksi ja mitä seurauksia sen
päättymisellä on. Näkökulma on konfigurationaalinen eli yksittäisen sidoksen tarkastelun sijaan
huomio kiinnitetään laajempaan suhdemuodostelmaan. Tarkoituksena on pohtia, voidaanko perhe- ja
sukulaissuhteiden moninaisuudesta paikallistaa lojaliteettirakenteita, jotka vaikuttavat ihmisten
käyttäytymiseen ja tapoihin reagoida sellaisiin perheeseen kohdistuviin murtumiin kuten ero. Perheiden
73
purkautumisella ja erityisesti avo- tai avioeroilla lapsiperheissä on monia yhteiskunnallisesti
merkittäviä seurauksia, joista yksi esimerkki on erilaisten valtiollisten tahojen – kuten oikeuslaitos ja
opetustoimi – kuormittuminen yhteishuoltajavanhempien erimielisyydestä syntyvien riitojen takia.
Käynnistymisvaiheessa olevaan tutkimushankkeeseen perustuva esitys pyrkii herättämään keskustelua
aiheesta, ei antamaan valmiita vastauksia.
Thomas Heikell
PM, tutkijakoulutettava
Sociologiska enheten
Åbo Akademi
Perhe- ja sukulaisuustunteen luominen kerronnassa: kuka perheeseen kuuluu ja miksi
Tarkastelen esityksessäni yhden tapaustutkimuksen kautta kuinka Nils, vähän päälle nelikymppinen
kahden lapsen isä, kuvailee lapsuuttaan ja kasvuaan perheessä jossa isä oli harvoin paikalla, johtuen
merimiesammatistaan, ja kuinka tämä heijastuu Nilsin tapaan jäsentää perheen olemusta nykyisyydestä
käsin: millä tavoin ja mitkä muistot luovat tunteen perheestä, tunteen ”meistä” ja ketkä kuuluvat tähän
”meihin”.
Nilsin tapa luoda perhe- ja sukulaisuudentuntua kerronnassaan tapahtuu kahtiajaon kautta, perhe
jakaantuu sisäiseen ja ulkoiseen piiriin. Isän käytös ja haluttomuus osallistua perheen arkipäiväiseen
elämään ja askareisiin on työntänyt hänet ulkopiiriin. Veli, johonka Nilsillä on etäiset välit, asettuu
myös ulkopiiriin. Sisäpiiriin kuuluvat äiti ja oma perhe. Nils ottaa myös etäisyyttä isäänsä
miehisyyteen ja isyyteen, joka oli etäistä ja välttelevää. Oma miehisyys on tiukasti sidoksissa omaan
osallistuvaan ja aktiiviseen isärooliin. Kerronnan/haastattelun loppupuolella Nils kuitenkin tarkentaa
isästään luomaansa kuvaa, joka on Nilsin mielestä ehkä liiankin negatiivinen. Isä on loppujen lopuksi
ollut ihan kelpo isä, puutteineen päivineen. Mutta tämä tarkennus toimii ainoastaan virallisen
haastattelun lopetuksena. Nauhurin sulkemisen jälkeen Nils palaa aikaisempaan isäänsä kohtaan
esittämään kritiikkiin: isän käytöksellään äidille aiheuttama murhe ja huoli painavat vaa’assa raskaasti
häntä vastaan. Tapahtumat nauhurin sulkemisen jälkeen osoittavat, että Nils sopeuttaa ja muokkaa
kerrontaansa olosuhteisiin jotka ympäröivät kerrontaa. Hän ei halua, että virallinen kertomus, kertomus
joka ”tallentuu”, esittää hänet liian kriittisenä ja kiittämättömänä.
Päivi Naumanen
Sosiaalitieteiden laitos
Turun yliopisto
Liisa Reunanen
Sosiaalitieteiden laitos
Turun yliopisto
Perhe ja vanhemmuus elämänkulun osatekijöinä nuorten aikuisten puheessa
Esityksessä tarkastelemme, minkälainen rooli perheellä ja vanhemmuudella on nuorten aikuisten
pärjäämistä ja elämänkulkua käsittelevässä puheessa. Aineistomme, joka koostuu yhteensä 35 nuoren
aikuisen (25-29 -vuotiaiden) elämäntarinahaastattelusta, tarjoaa mahdollisuuden analysoida perheen ja
vanhemmuuden merkitystä kahdesta suunnasta:
(1) Miten nuoret aikuiset kokevat vanhempiensa ja lapsuuden perheen toiminnan olevan yhteydessä
omaan pärjäämiseen ja elämänkulkuun?
(2) Miten nuoret aikuiset näkevät mahdollisen perheen ja vanhemmuuden osana omaa elämänuraansa?
Onko vanhemmuudella tai perheellistymisellä ylipäätään sijaa tai merkitystä onnistuneen aikuisuuden
kriteerinä?
Kiintoisaa on tarkastella myös näiden kahden kysymyksen välistä yhteyttä. Missä määrin kokemus
74
lapsuuden perheestä heijastuu nuoren aikuisen käsityksiin omasta vanhemmuudesta, sen
toivottavuudesta ja toimivuudesta? Näkyvätkö tukea-antava ja hajottava perhe erilaisten
vanhemmuuskäsitysten taustalla? Esityksemme pohjautuu kahteen Turun yliopiston sosiologian
oppiaineessa toteutettuun tutkimusprojektiin, joissa tavoitteena on ollut analysoida ylisukupolvista
eriarvoisuutta edistäviä ja rajoittavia tekijöitä.
Ella Sihvonen
VTM, Tohtorikoulutettava
Sosiaalitieteiden laitos
Helsingin yliopisto
Kadonneen vanhemmuuden jäljillä
Huoli vanhemmuudesta kuvaa hyvin viime aikoina julkisuudessa käytyä keskustelua perheestä. Huoli
kiteytetään vastuullisen vanhemmuuden katoamiseksi. Vanhemmuudella näyttää olevan järkähtämätön
(lähes pyhä), mutta samaan aikaan kiistelty merkitys perheen hyvinvoinnille. Huolimatta kuhinasta
vanhemmuuden ympärillä kuva jää hämäräksi: mitä on kadonnut, kun vanhemmuuden väitetään
kadonneen? Vanhemmuus näyttäytyy ikään kuin mystisenä, eksplisiittisten määritelmien
ulottumattomissa olevana hiljaisena tietona. Vanhemmuuden katoamisella viitataan epäilemättä myös
kasvatuksen katoamiseen, mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Kasvatuksen katoamista puidaan vain
vähän julkisuudessa, mutta vanhemmuuden katoaminen sen sijaan on tuttu diskurssi perheestä,
vanhemmuudesta tai kasvatuksesta vähemmän kiinnostuneemmallekin yleisölle.
Kuvaan esitelmässä vanhemmuuden ja asiantuntijuuden muutosta esimodernista ajasta tähän päivään
saakka. Liitän vanhemmuuden (oletetun) katoamisen muutoksiin, joita on tapahtunut vanhemmuutta ja
kasvatusta ympäröivälle asiantuntijuudelle. Tarkastelen tämän hetkistä vanhemmuutta perhettä tukevien
projektien kontekstissa. Perheprojektien (N=302) avulla tarkastelen perheen ja vanhemmuuden
tukemisen logiikkaa. Logiikka paljastaa, millaisia merkityksiä ja millainen tila vanhemmuudelle ja
asiantuntijuudelle annetaan. Perheprojektit muodostavat myös itsessään kiinnostavan
yhteiskuntapoliittisen kokonaisuuden: nimenomaan ennaltaehkäisevät perheprojektit ovat valjastettu
kadonneen vanhemmuuden jäljille. Esitys pohjautuu käynnissä olevaan väitöskirjatyöhöni.
Ritva Nätkin
Yliopistonlehtori
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
Tampereen yliopisto
Isovanhemmuus ja vanhemman suhde aikuiseen lapseen: Aineistohavaintoja ja tutkimusnäkökulmia
Sosiologia –lehden viime vuoden 3. numerossa (2/2010, 221-228) Mirkka Danielsbacka ja Antti
Tanskanen kutsuvat sosiologeja vuoropuheluun evoluutioteoreetikkojen kanssa tutkittaessa
isovanhemmuutta. He esittelevät evoluutioteoreettista keskustelua aiheesta. Keskustelu painottuu
voimakkaasti isovanhemman ja lapsenlapsen (tai lastenlasten) väliseen suhteeseen ja siinä käytetään
sellaisia käsitteitä kuin ”investointi” ja ”hyöty”. Jonkun verran keskustellaan myös käsitteillä ”hoiva”,
”hyvinvointi” ja ”onnellisuus”. Tutkimusongelmana on se, mitkä tekijät (biologiset / sosiaaliset)
selittävät isovanhempien halukkuutta investoida lastenlastensa hyvinvointiin, tai miten se yleensäkin
nyky-yhteiskunnassa toteutuu. Laadulliselta tutkimukselta odotetaan panosta esimerkiksi siihen,
millainen on aikuisen lapsen ja vanhemman välinen suhde suhteessa isovanhemmuuteen. Esim: ”miten
vanhemmat rohkaisevat tai eivät rohkaise isovanhempia investoimaan lastenlapsiin.” Tai sen
selvittämiseen: ”miten isovanhemmat mahdollisesti suosivat tiettyä lapsenlasta”. (Emt. 227.)
Esittelen työryhmässä havaintojani kahdesta aineistosta, joita käsittelen laadullisella tutkimusotteella.
Toinen käsittelee vanhemman suhdetta aikuiseen lapseen ja toinen isovanhemmuutta. Alustavasti,
75
sosiaalitieteellisen mielikuvitukseni turvin, niistä on hahmottunut jännite eräänlaisen reproduktiomallin
ja ihmissuhteiden laatua korostavan perheyhteisyysmallin välillä. Reproduktiomallissa korostuu
sukujen tarve uusintaa itseään ja luoda jatkuvuutta, ja perheyhteisyysmallissa puolestaan korostuu
ydinperheiden eri jäsenten halu valita se, kenen kanssa ja millä ehdoilla he yhteisyyttä luovat. Tällöin
ihmissuhteiden laatu nousee tärkeämmäksi kuin hyötynäkökohdat. Eri sukupolvien ja perheenjäsenten
välinen kiintymys ja heidän omaamansa taidot, oikeudet, velvollisuudet, vastuut yms. muodostavat
omalakisen ja kompleksisen kokonaisuuden. Isovanhemman suora suhde lapsenlapseen –
hyötynäkökohtineen – kuulostaa reproduktiomallilta, joka on mielestäni menettänyt merkitystään nykyyhteiskunnassa.
Sonja Kosunen
KM, tohtorikoulutettava
Käyttäytymistieteiden laitos
Helsingin yliopisto
Jaana Poikolainen
KT, tutkija
Käyttäytymistieteiden laitos
Helsingin yliopisto
Peruskoulu pysyy, kouluvalintamahdollisuudet muuttuvat
Valinnanvapauden merkitys korostuu koulutuksen eri osa-alueilla niin ylikansallisessa, kansallisessa
kuin paikallisessakin kontekstissa. Koulutuksellisen tasa-arvon sijaan on alettu painottaa asiakkaiden ja
kuluttajien, eli vanhempien, mahdollisuuksia valita lapselleen koulu, jonka he olettavat takaavan
lapselleen paremmat tulevaisuudennäkymät. Suurissa kaupungeissa voidaan tarjota erilaisia
valinnanvaihtoehtoja toisin kuin pienissä maaseutukunnissa, joissa saattaa olla vain yksi peruskoulu.
Näin oppilaat asetetaan jo lähtökohtaisesti eriarvoiseen asemaan – asuinpaikka määrittää
valinnanvapautta.
Tarkastelemme peruskoulun 6.−luokkalaisten lasten vanhempien yläkouluvalintoihin kiinnittyviä
ajattelutapoja diskursiivisen lähestymistavan keinoin peilaten tuloksia koulutuspoliittisiin kehyksiin.
Vanhemmat valitsevat tietyistä subjektipositioista käsin, joten haemme vastausta siihen, millaisiin
kouluvalintoihin kiinnittyviin valitsijapositioihin vanhemmat asettuvat. Eri positioista vanhemmat
myös kokevat oletetut koulumarkkinat eri tavoin. He myös toimivat eri tavoin riippuen sosiaalista ja
kulttuurisista resursseista.
Tutkimusaineisto on hankittu keväällä 2009 teemahaastattelemalla vanhempia (N=76) Vantaalla
yhdessä tutkimushankkeen, Parents and School Choice (PASC) − Family Strategies, Segregation and
School Policies in Finnish and Chilean Basic Schooling, kolmesta kohdekaupungeista. Esitys kiinnittyy
erityisesti korkeasti koulutettujen vanhempien (n=31) kouluvalinnoille antamiin merkityksiin.
Vanhemmat toimivat kolmesta eri positiosta: perinteisen valitsijan (n=7), harkitsijan (n=12) sekä
määrätietoisen valitsijan positiosta (n= 12). Määrätietoisen valitsijan positiosta vanhemmat nojaavat
erityisesti kuluttajadiskurssiin. Esityksessä keskitytään tarkastelemaan kuluttajadiskurssia käyttävien
vanhempien puheeseen koulutuksesta, kouluista ja kouluvalinnoista.
Kuluttajadiskurssia käyttäneiden vanhempien toiveissa oli, että onnistuneen kouluvalinnan seurauksena
oma lapsi saisi muussa kuin lähikoulussa opiskellessaan ”paremman” vertaisryhmän. Näiden
vanhempien näkökulmasta aiemmin tasalaatuisiksi miellettyjen yläkoulujen muututtua hyviksi ja
huonoiksi kouluiksi myös vanhempien toiminnan on muututtava. Vanhempien tehtäväksi on tullut
hyvien koulujen havaitseminen ja lapsen kouluvalinnan läpivienti niiden painotetun opetuksen ryhmiin.
Kuitenkin lähikoulujärjestelmän ylläpitämistä kannatettiin, kun puhuttiin kaikista lapsista yleensä.
Aineistossa kuluttajadiskurssia käyttäneiden lasten vanhemmat eivät kertoneet tehneensä yhteistyötä
76
muiden hakeutuvien perheiden kanssa, vaan pikemminkin jättäneet kertomatta hakeutumisestaan, mikä
kertoo koulumarkkinoilla tapahtuvan toiminnan yksilökeskeisestä luonteesta.
-----
77
Poikkitaiteellinen ja -tieteellinen teemaryhmä tietämisestä, tuntemisesta, kokemisesta,
koordinaattorit: Marika Tervahartiala, Liina Hongell, Mari Simola, Hanna Guttorm (Aalto-yliopiston
taideteollinen korkeakoulu, Helsingin yliopisto, hanna.guttorm[ät]helsinki.fi)
”- Mitä on, tai voisi olla, tietäminen? Tai ei-tietäminen?
- Mitä ruumiillisuus/kehollisuus tai kokemuksellisuus voisi
tarkoittaa tietämisessä, akateemisessa tutkimuksessa ja
kirjoittamisessa?
- Mitä intuitiolla, tunteella ja affekteilla voidaan tarkoittaa,
millaisia ilmiöitä näiden käsitteiden kautta voisi tavoittaa ja mitä
ne merkitsisivät tutkimuksen tekemisen ja kirjoittamisen kannalta?
Tule mukaan keskustelemaan, kokeilemaan, tuntemaan, elämään
tutkimuksen rajoja, rajapintoja, ehkä ylittämisiä. Lähetä etukäteen
työskentelyn pohjaksi ajatuksiasi, mielikuviasi, ideoitasi tai niiden
siemeniä yllämainittujen teemojen ympäriltä. Muoto on avoin, esim. teksti, kuva, tanssi tai liike, ääni,
video..
Työryhmän toiminta perustuu siihen, että osallistut ja sitoudut
työskentelyyn koko ajaksi, eli noin kolmeksi tunniksi. Luomme
ryhmän, kokemuksen, tilanteen kaikki yhdessä, tässä ja nyt.”
Päivi Takala Gould
Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu
Ääni ja tuntoisuus elokuvassa
Elokuvani Syvä hengitys sisään (13’) kertoo dokumentaarisin keinoin päähenkilönsä tanssijan kautta
siitä, mitä suuri muutos saa aikaan ihmisen identiteetissä.
Ruumiin keskeisyys kokemisessa on monen taiteilijalle keskeinen kysymys. Se näkyy keskusteluissa
lukuisina erilaisina käsitteinä: ruumiin muisti, hiljainen tieto, ruumiin tieto, kehollisuus. Koen käytetyt
käsitteet kuitenkin varsin häilyviksi: ruumis ei tunnu kiinnittyvän kuitenkaan tähän maailmaan, siihen
tekemisen todellisuuteen jossa liikuin. Hyödynnän filosofi Kirsti Määttäsen ajatuksia ja käsitteistöä.
Pohdin äänen ja liikkeen merkitystä ihmisymmärryksen perustana. Keskeinen kysymykseni kuuluu,
mitä elokuvan tekemisen prosessille seuraa, jos ajattelemme ihmisen perusymmärryksen olevan
pohjimmiltaan ja perusteiltaan musiikillista, rytmistä, tuntoista?
Päivi Kujamäki
Itä-Suomen yliopisto, Soveltava kasvatustiede
Ajatukset lentoon
Tarkoituksenani on herättää keskustelua Pentti Saaritsan runon Siivet pohjalta. Kysyn muun muassa:
Mistä tulee voima siipien alle eri ikäkausina ja kuinka tutkimuksen eri vaiheissa saadaan ajatus
liikkeelle, jopa lentoon? Saaritsan Runo kosketti itseäni erityisesti jokin aika sitten, ja tein siihen silloin
kuvituksenkin, jonka myös esitän poikkitieteellisessä ja -taiteellisessa ryhmässämme.
Siivet
“Ensimmäiset siivet löytyivät melkein itsestään
kuin mansikka, tai nelilehtinen.
Niillä kävi päinsä lapsuuden pitkä liito
ja malttamaton unohdus.
Toiset täytyi tehdä itse kaiken maailman säpäleistä,
omista ja toisten,
78
ja ilmassa pysyäkseen täytyi reuhtoa, viuhtoa ja valehdella
ja uskoa, uskoa jumalattomasti.
Kolmannet kuoriutuivat toisten alta
pankat kuumina ja reunat kytevinä,
isku iskulta ne ottavat paremmin tulta,
palavat havisten ja polttavat niin helvetisti.
Käy päinsä lentää niilläkin.”
- Pentti Saaritsa Virpi Yliraudanjoki
Lapin yliopisto
Vaikea rakkaus kirjoittaa
Pohdin esityksessäni kirjoittamista ruumiin kielenä ranskalaisen kirjallisuuden ja kielen tutkija Hélène
Cixous’n ajatusten virittämänä. Hän kirjoittaa, ja kertoo kirjoittamisesta, lumoavasti. Hänen
kirjoituksiinsa tutustuttuani tiesin, että paluuta entiseen ei enää olisi. Cixous (1993) on kuvannut
(naisen) kirjoittamista (écriture féminine) kolmen askelman kautta. Nämä askelmat muodostavat hänen
näkökulmastaan erinomaisen kirjoittamisen ytimen. Askelmat viittaavat kirjoittamisen kouluihin, jotka
Cixous nimeää Kuoleman, Unien sekä Juurten kouluiksi. Kirjoittamisen koulut ovat opettaneet, kuinka
kirjoittaminen syntyy omassa ruumiissa, syvällä itsessä. Oletko sinä huomannut, kuinka oma ruumiisi
kirjoittaa sinua kertoen, mitä koulua olet käynyt? Oletko jo kirjoittanut siihen kohtaan, jossa parhaasi
rakastuu pahimpaasi ja kaikki se kiertyy ruumiisi kirjoitukseen?
Mari Simola
Helsingin yliopisto, Käyttäytymistieteiden laitos
Kuinka akateemisen keksimisen ja tietämisen prosessi kietoutuu kehoon ja paikkaan?
Olen koko väitöskirjatutkimusprosessini ollut kiinnostunut ja pyrkinyt omakohtaisesti huomioimaan
tutkimuksen tekemisen ja tieteellisestä luovan kehittelyn prosesseista erityisesti paikallisina (sidottuna
fyysiseen tilaan ja aikaan) sekä kehollisina tulemisen ja poistulemisen prosesseina, joihin on ollut
mahdollista aktiivisesti vaikuttaa erilaisin ”ei-akateemisin” keinoin, esimerkiksi joogaamalla.
Tutkimuksen tekemisen tapani on varsin intuitiivinen, vaiston varassa hapuileva, ja tilassa
”mahdollisuuksia aktiivisesti aistiva”, ennakoiva ja kokonaisuuksista yksityiskohtiin etenevä. Olen
kuitenkin ajoittain kokenut hankalaksi löytää keinoja ja käsitteitä tutkimusprosessin tämän puolen esille
nostamiseen. Haluaisinkin omalta osaltani nostaa keskusteluun esimerkiksi seuraavia ajatuksia:
- Millainen merkitys tilalla ja paikalla, erityisesti koetulla ilmapiirillä, on prosessiin itse kunkin
kohdalla?
- Miten tutkijan tunteet kietoutuvat keksimisen ja kirjoittamisen eri vaiheisiin sekä ”juurtuvat” tai
irtautuvat eli paikallistuvat eri tutkimusyhteisöihin?
- Miten kirjoittaa intuitiivinen päättely ja eteneminen osaksi tutkimusraporttia, yhdistäen
perinteisempään argumentaatioon?
Teoreettismetodologisesti tämä on tarkoittanut (niin tutkimani ilmiön kuin tutkimusprosessin näkyväksi
tekemisen ja ymmärtämisen osalta) minulle kasvavaa kiinnostusta kokemuksellisuuden roolin
pohtimiseen tutkimuskirjoittamisessa ja analyysissa sekä affektiivisuuden – koettujen tunteiden,
ilmapiirin ja ihmisten välisten emotionaalisten sidosten – käsitteiden kehittelyä ja sen pohdintaa, mitä
nämä ilmiöt tarkoittavat käytännön tutkimuksen tekemisen kannalta.
-
79
Hanna Guttorm
Helsingin yliopisto
Joitakin kysymyksiä (dekonstruktiivisesta) tietämisestä ja kirjoittamisesta
Pitkin tutkimukseni matkaa olen kysellyt tietämisen tavoittamisesta ja oikeutuksesta sekä
tutkimusprosessin, tutkimuksen (ja subjektiviteetin) rosoisuuden ja sotkuisuuden kuvaamisen
mahdollisuudesta. Että miten tutkimuksen nomadisuutta voisi kuvata ja miten uskoni subjektin
sisäiseen moneuteen, toisaalta ainutkertaisuuteen, voisi pitää mukana myös tutkimuksen
kirjoittamisessa.
Tällä hetkellä hapuilen poststrukturalistisen tietämisen ja akateemisen tutkimuksen esittämisen
käytäntöjen yhteensovittamisen mahdollisuuksia mm. seuraavanlaisten kysymysten kanssa ja rinnalla:
Voiko tutkimusteksti olla ’keskeneräistä’ tai hetkessä kirjoitettua? Miten tekstin, sanat, analyysit voi
jättää liikkeeseen? Kellumaan, hämäräksi, epämääräiseksi? Miten tutkija voi tulla näkyväksi? Entä,
voiko tutkimuksen kirjoittaminen tuntua hyvältä? Voiko tutkimusta kirjoittaessaan ’palaa’? Mitä
onkaan tutkimus? Tietäminen ja sen esittäminen?
-----
80
Poliittisen ja julkisen sosiologian työryhmä, koordinaattorit: Eeva Luhtakallio, Tuomas Ylä-Anttila,
Juha Suoranta (Helsinki Research Group for Political Sociology, eeva.luhtakallio[ät]helsinki.fi)
”Työryhmään ovat tervetulleita yhteiskunnallisia liikkeitä, yhdistyksiä, paikallista ja globaalia
kansalaisaktivismia, julkisuutta ja muita poliittisen ja julkisen sosiologian aiheita käsittelevät esitykset.
www.politicalsociology.org”
Veikko Eranti, Helsingin yliopisto
Nimby – osallistuvaa demokratiaa vai nurkkakuntaista vänkyröintiä?
Vuosituhannen vaihteessa uudistunut maankäyttö- ja rakennuslaki antaa asukkaille, yhdistyksille ja
yrityksille aiempaa huomattavasti laajemmat oikeudet osallistua kaavoitusprosessiin. 2000-luvulla
Suomessa on myös keskusteltu kiivaasti Not in my Backyard –ilmiöstä: alueen asukkaat vastustavat
kiivaasti kaikkia alueeseen kohdistuvia muutossuunnitelmia. Nimby on kansalaisten osallistumisen ja
suoraan demokratiaan liittyvien ongelmien polttopisteessä: toisaalta kaikki pitävät osallistumista
toivottavana, toisaalta mikäli kansalaisten mielipiteet ovat vääriä, se muuttuu tuomittavaksi.
Esitelmässäni käyn läpi nimbyn käsitettä ja esittelen analyysiäni yhden kaupunginosan asukkaiden
alueensa kaavamuutoksesta jättämistä kirjallisista mielipiteistä. Teoreettisena pohjana toimii Laurent
Thévenot’n ajatus kolmesta poliittisen elämän kieliopista. Pyrin hahmottamaan, mihin yhteisiin hyviin
vedoten asukkaat ajattelevat saavansa perusteltua kantansa kaupunkisuunnitteluvirastolle siinä
vaiheessa, kun kaava on vielä valmisteilla – ennen varsinaisen poliittisen prosessin alkamista.
Lopuksi pyrin hahmottelemaan sellaisen määritelmän nimbylle, jonka avulla olisi sekä mahdollista
ymmärtää, miksi tämäntyyppinen osallistuminen kohtaa niin vahvaa vastarintaa niin mediassa kuin
suunnittelukoneistossakin, että luotettavammin kyetä hahmottamaan milloin kyse on nimbystä.
Jani Lukkarinen Itä-Suomen yliopisto
Radikaaliliikkeen merkityskamppailun tilat: Yhteisön jakautuminen Uuden Kulman squatilla
Joensuun keskustassa vallattiin Torikatu 10:n puutalo toukokuun alussa 2009. Uudeksi kulmaksi
nimetty squat jatkui lähes kuukauden ajan ennen lopullista häätöä, jonka jälkeen aktivistit ja kaupungin
edustajat löysivät neuvotteluissa korvaavan tilan ratkaisuna konfliktiin. Yhteistyö toi mukanaan uusia
vastuita, jotka johtivat talonvaltaajien yhteisön jakautumiseen vastakkaisiin ryhmiin. Lopulta
valtaajaliikkeen ääripäät päätyivät selvittelemään välejään symbolisen väkivallan avulla ja jopa poliisin
välityksellä.
Esitelmäni perustuu vuoden 2009 syksyllä pro gradu -tutkielmaani keräämälleni haastatteluaineistolle
ja osallistuvalle toimintatutkimukselle. Tarkastelen yhtenäisenä ja tavoitteellisena toimijana esiintynyttä
talonvaltaajaliikettä sisäisesti ristiriitaisten tavoitteiden ja valtauksen eronteon tilojen näkökulmista.
Erityisen tulehtuneiksi muodostuivat päätöksenteon ja demokratian paikat, kuten squatin päättävänä
elimenä toiminut talokokous. Ryhmien lopullinen erkaantuminen kiteytyy suhtautumiseen
neuvotteluratkaisuun ”viholliseksi” nimetyn kaupungin kanssa. Monet aktivistit olivat valmiita
mukautumaan kunnallisen hallinnan edellyttämiin sopimuskäytäntöihin ja yhdistysmuotoon
toiminnassa. Toisille radikalismi oli elettyä ja kompromissitonta kamppailua elämän ehdoista.
Repeämää voidaan tarkastella jakona alakulttuuriseen vastarintaan ja vastakulttuuriseen kapinaan
(Willis 1984). Suomen talonvaltauksia on tarkasteltu 2000-luvun liiketutkimuksessa esimerkiksi
nuorisokulttuurisena aktivismina sekä yhteisöllisenä, autonomisena ja epäkaupallisena tilan
tuotantokokeiluina (mm. Mikola 2008, Salasuo & Stranius 2008). On myös osoitettu, että Suomessa
talonvaltaajat ovat olleet muuta eurooppalaista talonvaltausliikettä läheisemmässä
keskusteluyhteydessä kunnallisen päätöksenteon kanssa (Luhtakallio 2010). Tutkimukseni lisää
ymmärrystä liikkeen sisäisestä toiminnasta ja merkityskamppailuista. Samalla tarkastelen tilallisen
konfliktin ja yhteiskunnallisen hallinnan välistä rajanvetoa radikaaliliikkeen näkökulmasta.
81
Elina Oinas, Helsingin yliopisto
”Show your respect!”
Kansalaisjärjestöt vapauden puolesta – kansallista demokratiaa ja itsemääräämisoikeutta vastaan?
Ugandalaisen homoaktivistin David Katon murha tammikuun 26. 2011 sai aikaan harvinaisen
mediakiinnostukseen pienen afrikkalaisvaltion poliittisiin tapahtumiin. Murha on aiheuttanut laajan
kansainvälisten vetoomusten tulvan ja erilaisten nettikannanottojen kirjo on jopa näinä
klikkausaktivismin aikoina hämmästyttävää, samoin myös korkean luokan poliittinen huomio, jota
tapaus on herättänyt: mm. Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton otti murhaan kantaa. Katon
murhan aiheuttama kuohunta onkin osa jo useamman vuoden kestänyttä kansainvälistä huomiota
Ugandan tilanteeseen, jossa nk. ”anti-gay-bill” on ollut länsimedian kiinnostuksen kohteena, kuten
useat muutkin homoseksuaalisuutta ja afrikkalaisuutta kyseenalaistavat poliittiset puheenvuorot ja
käytännöt. Ugandalaispolitikot puolestaan vetoavat kansalliseen suvereniteettiin: länsimaiden tulisi jo
antaa demokraattisen maan säätää lakinsa oman arvomaailmansa mukaan.
Esitykseni käsittelee tämän kansainvälisen kiinnostuksen taustalla olevia diskursseja erilaisista
oikeuksien, demokratian ja kehityksen ihanteista joita tämä kohu nostaa esiin, ruokkii ja uusintaa.
Koetan jäsentää julkisuudessa esitettyjä argumentteja yksilön vapauden, seksuaalisuuden ja valtiovallan
normiston suhteista sitoen näitä keskusteluihin oikeuksista länsimaisena normatiivisena valtana,
tarkastellen vapauden ja postkoloniaalisen kritiikin suhteita. Mielelläni pohtisin myös työryhmässä
julkisen oikeuttamisen näkökulman käyttökelpoisuutta tapauksen analyysissä.
Jan Wickman, Åbo Akademi
Queer på skandinaviskt vis
Föredraget handlar om betydelsen av lokala sociala, politiska och kulturella kontexter för utformningen
av olika varianter av queeraktivism och -tänkande. Jag diskuterar denna fråga genom att jämföra
queeraktivism i Norge och Sverige som två case som illustrerar hur begreppet queer med uppenbara
amerikanska rötter har tolkats och tillämpats i en ny kontext. Den skandinaviska jämförelsen är
avslöjande eftersom den pekar på betydande skillnader i hur queer har konseptualiserats till och med i
dessa två länder som ofta betraktas som mycket likadana.
Föredraget rapporterar preliminära resultat av en studie som är empiriskt baserad på öppna intervjuer
med centrala aktivister i queerrörelsen i båda länderna samt en analys av internetsidor och
publikationer av aktivistgrupper och -organisationer. Föredraget fokuserar särskilt på gestaltningen av
queer som radikal politik och utmanande motkultur. Flera sakfrågor diskuteras. Hur anknyts olika
politiska inriktningar till olika språkliga strategier? (På svenska används till exempel ordet queer som
sådant medan det på Norska används det sida vid sida med en översättning, ”skeiv”.) Vidare samverkar
queeraktivismens politiska betoning med olika former av medborgarsamhälle och konventioner för hur
rörelser och intressegrupper medverkar i offentligt beslutsfattande. Dessa former är mycket olika i USA
och Skandinavien. Skillnader i möjligheter till inflytande har konsekvenser för hur mycket
queeraktivism skiljer sig från traditionella homorörelser. Slutligen utvecklas queerperspektivet i tät
samverkan med feministiskt tänkande och praktik. I Skandinavien samverkar queerrörelsen med en
institutionellt väletablerad form av statsfeminism som dock har olika profiler i Norsk och Svensk
offentlighet.
Samu Lindström, Helsingin yliopisto
Kuokkavierasliike ja suomalainen poliittinen kulttuuri
Työnjakoon, yhteiskuntaluokkaan ja omistukseen perustuneita vanhoja sosiaalisia liikkeitä 1960luvulta alkaen seuranneet uudet liikkeet ovat Suomessa pitkään pitäytyneet vanhoille liikkeille
82
ominaisissa toimintatavoissa. Ilmiötä on selitetty erityisellä suomalaisella konsensushakuisella
konfliktien välttämisen perinteellä. 1970-luvun ympäristöliike haastoi tätä toimintakulttuuria
kansalaistottelemattomuudellaan, mutta vasta 1990-luvulla ilmaantuneet uudenlaista eettistä
radikalismia edustava liikkeet, kuten eläinoikeusliike tai talouden globalisaation vastustaminen ovat
jossain määrin irtautuneet kyseisestä perinteestä.
Vuosina 1996–2003 ja 2006–2007 järjestetyt kuokkavierasmielenosoitukset herättivät laajaa julkista
keskustelua 2000-luvun alussa erityisesti tapahtumissa käytettyjen radikaalien toimintamuotojen
vuoksi. Pro gradussani sekä käynnissä olevassa väitöskirjatutkimuksessani tutkin mielenosoitukset
toimeenpannutta kuokkavierasliikettä havainnollisena esimerkkinä tavoista, joilla kansalaisliikkeet
haastavat ja muokkaavat suomalaista poliittista kulttuuria.
Kuokkavierasliike mobilisoitui osana 1990-luvun eettistä oikeudenmukaisuutta painottavaa
radikalismia ja sai vahvuutta tullessaan erääksi paikallisen globalisaatioliikkeen keskeiseksi
ilmentymäksi. Olen analysoinut kuokkavierasjuhliin liittyvää julkisuutta ja arvioinut sen vaikutuksia
itse kuokkavierasliikkeeseen. Analyysistäni käy ilmi, kuinka kuokkavieraat aluksi hyväksyvä julkisuus
muuntui radikalismin otaksutun eskaloitumisen myötä niin, että kuokkavieraat alettiin nähdä ensin
uhkaavana, sitten triviaalina ja lopuksi institutionaalisesti taltutettuna sekä merkityksensä menettäneenä
ilmiönä. Tällä tavoin samat paikallisessa mittakaavassa radikaalit kansalaistottelemattomuuden
muodot, jotka ensin nostivat Kuokkavierasjuhlat julkisuuteen, myös ennen pitkää saivat osakseen niin
ankaraa vastustusta, että koko tapahtuma tyhjeni liikevoimastaan. Radikaaleilta vaikuttavista
toimintamuodoistaan huolimatta kuokkavierasliike oli samaistunut vahvasti suomalaiseen
järjestyshakuiseen perinteeseen, ja toimi sen mukaan mukauttaessaan globaalin radikalismin vaikutteita
suomalaisen poliittisen ilmaisun pidättyvyyteen. Tässä mielessä kyseinen kansalaisliike on
tarkoituksenmukainen kohde tutkia, missä määrin ja millä tavoin poliittisen kulttuurin konsensuaalinen
henki on säröillyt.
Ismo Kantola, Turun yliopisto
Liike jota ei ole. Ydinvoimanvastaisen liikkeen poissaolo Suomesta
Esitelmässä poliittista liikehdintää lähestytään diskurssina, jota luonnehtii Michel Foucault’n
tiedonarkeologiasta tuttu esitys. Diskurssin muotoutumisen säännöt muuttuvat prosessina
ymmärrettävän diskurssin myötä. Foucault’laisessa kehyksessä tutkijan sopii kiinnittää huomiota
diskurssin murtuma- ja bifurkaatiokohtiin, siihen diskurssien konstellaation talouteen, jossa tutkittava
diskurssi on yhtenä elementtinä, diskurssin kannalta efektiivisiin ei-diskursiivisiin elementteihin ja
muuhun tämän kaltaiseen.
Edellämainittuja Foucault’n tiedonarkeologiasta tuttuja käsitteitä käyttäen esitelmässä etsitään
lähestymiskulmaa outoon ilmiöön: Suomessa ei ole merkittävää ydinvoimanvastaista liikettä
huolimatta ydinvoiman massiivisesta ekspansiosta. Esitelmä pyrkii valottamaan politiikan ja julkisen
vallan niitä piirteitä, jotka ehkä voivat auttaa ymmärtämään, miksi näin on.
Tuomas Ylä-Anttila, Helsingin yliopisto
Julkisuus, arki ja ilmastopolitiikka
Esitys tarkastelee ilmastonmuutosta yhteiskunnallisena ongelmana Laurent Thévenot’n sitoumusten
sosiologian (sociologie des engagements) näkökulmasta. Julkinen keskustelu ilmastosta on poliittinen
ja moraalinen kiista, jossa keskustelijat oikeuttavat argumenttejaan vedoten erilaisiin yleisesti
hyväksyttyihin käsityksiin oikeudenmukaisuudesta. Näistä oikeuttamisen maailmoista tärkeimpiä ovat
ekologian, markkinoiden, kansalaisuuden (tasa-arvo, demokratia) ja teollisuuden (suunnittelu,
mittaaminen, tehokkuus) maailmat. Ilmastopolitiikan haasteet koskevat kuitenkin myös yhteyksiä
julkisiin oikeutuksiin sitoutumisen regiimin ja arkisen, tuttuuteen perustuvien sitoumusten regiimin
83
välillä. Yhtäältä ilmastonsuojeluhankkeet (kuten YK:n REDD –ohjelma) tuottavat interventioita
paikallisyhteisöjen arkeen kehittyvissä maissa. Tällöin ongelmaksi nousee paikallisten ihmisten
arkisten sitoumusten välittäminen julkisuuteen, jotta he voisivat olla ilmastopolitiikan toimijoita
pikemminkin kuin sen kohteita. Toisaalta julkinen ilmastonmuutoskeskustelu pyrkii vaikuttamaan
erityisesti pohjoisen pallonpuoliskon kulutusyhteiskunnissa elävien ihmisten arkisiin valintoihin.
Tällöin haasteena on suunnitella kognitiivisia apuvälineitä, kuten hiilijalanjälkilaskurit, jotka toimivat
välittäjinä julkisuuden regiimille ominaisten ja arkisten sitoumusten regiimille ominaisten kognition
muotojen välillä.
Eeva Luhtakallio, Helsingin yliopisto
Poliittinen toiminta ja sitoumusten sosiologia: Ilmastonmuutos, pyöräily ja paikalliset käytännöt
Ilmastonmuutos ja sen hidastamiseksi käytävä poliittinen kamppailu ovat synnyttäneet aktiivista
kansalaistoimintaa maailmanlaajuisesti. Kamppailu on mitä suurimmassa määrin yhtäaikaisesti
globaalia ja paikallista. Yhteinen huolenaihe ei mitätöi poliittisten kulttuurien välisiä eroja, mikä taas
vaikuttaa koko hankkeen menstyksellisyyteen niin globaalilla kuin kansallisilla ja paikallisilla
areenoilla. Miten kansalaistoimijat eri maissa pyrkivät vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon
ilmastokysymyksissä? Millaisin paikallisin käytännöin pyritään lisäämään ilmaston kannalta
kestävämpiä elämäntapoja? Miten nämä käytännöt kietoutuvat paikallisiin ja kansallisiin poliittisiin
kulttuureihin sekä kansalaistoimijoiden vallitseviin toimintatapoihin? Miten erilaiset yhteiseen
maailmaan sitoutumisen muodot välittyvät poliittiseen toimintaan ja muokkaavat kansalaistoimintaa
sekä asioiden politisoimisen väyliä ja tapoja? Esittelen puheenvuorossani tutkimussuunnitelman, jonka
pohjalta toteutan muun muassa näihin kysymyksiin vastatakseni vertailevan etnografisen tutkimuksen
polkupyöräilyn ympärille syntyneestä kansalaistoiminnasta Helsingissä, Los Angelesissa ja Pariisissa.
Tutkimuksen empiirisenä lähtökohtana ovat kaikissa tutkimuskaupungeissa järjestettävät “Kriittinen
massa” -mielenosoitukset sekä erilaiset kussakin kontekstissa keskeiset pyöräilijöiden ryhmät ja
liikkeet. Laurent Thévenot’n sitoumusten sosiologia sekä Nina Eliasophin ja Paul Lichtermanin teoria
etnografian keinoin tavoitettavista organisatorisista tyyleistä ovat tutkimuksen keskeisiä käsitteellisiä
työkaluja.
-----
84
Positioning the self and others. Theoretical openings and empirical applications, co-ordinators:
Karin Creutz-Kämppi, Lotta Haikkola (University of Helsinki, karin.creutz[ät]helsinki.fi,
lotta.haikkola[ät]helsinki.fi)
“The global aspects of contemporary society imply changes in spatial consciousness and new frames
for self-perception. To be able to get a grip of this complex world, we continuously classify and
organize our surroundings – categorization can be seen as a human tendency. All forms of identification
are fluctuant and situation bound processes open for negotiation. The social system provides frames for
subjective and collective identification; the frames are simultaneously dependent upon their adaption
and maintenance. Social boundaries exist everywhere in society – in a multiplicity of practices and
discourses where the socio-spatial specifications that define who is included and who excluded are
made, and on the subjective level in the negotiations of the own positions in different social contexts.
The field of research on self/group categorization within sociology consists of a multiplicity of
theoretical perspectives and concepts, such as identity, habitus, subject position, and group
consciousness and collective identification. The topic is central in a wide range of sociological themes,
such as nationalism, migration, occupation, gender, sexuality, sub-cultures and class. This workshop
welcomes papers approaching the self and collectivity with an emphasis on advancing the theoretical
debate and introducing new perspectives, developing methodological instruments, and discussing
empirical applications. The aim is to open up a scientific debate on the conceptual variety, with critical
expositions of different theoretical approaches, and reflect on the different aspects of the topic, such as
the role of discourses and the interpersonal context, and of institutions and social structures in the
construction of selfhood and collectivity.”
How to analyze identities and the subject positions in interview material?
Jukka Törrönen
SoRAD/ Centre for Social Research on Alcohol and Drugs
Stockholm University
SE-10691 Stockholm, Sweden
E-mail: [email protected]
In my presentation I introduce analytical tools for analyzing ‘identities’ (the self and others) that
emerge in the interviews. I approach ‘identities’ as historically, socially and culturally produced
‘subject positions’, as processes that are in a permanent state of becoming and which receive their
temporary stability and meaning in concrete contexts and circumstances. I suggest that we can analyze
the identities and subject positions that materialize in the interviews from four different perspectives.
We can approach them by paying attention to (1)classifications that define the attributes of “us” and
“them”, to (2) participant roles that express the positive and negative values in action, to (3) structures
of viewpoint andfocalization that give meaning and order to opinions and experiences of the world, and
to (4)positions of interaction that articulate the roles taken by the interviewer and interviewee during
their communication.
Key words: identity, subject position, classification, narrative, focalization, interview material
-
85
Negotiating Subjectivities and Social Categories: Migrant Domestic Workers in Naples.
Lena Näre
Researcher
CEREN, Centre for Research on Ethnic Relations and Nationalism
Swedish School of Social Science
P.O.Box 16 (Snellmaninkatu 12)
FI-00014 University of Helsinki
[email protected]
Drawing on ethnographic research with domestic workers from diverse national backgrounds (Polish,
Ukrainian and Sri Lankan) working in Naples and Neapolitan employers, this paper explores how
domestic workers negotiate, resist and strategically make use of racial, ethnic and gendered stereotypes
connected to their bodies and persons. The theoretical framework is based on an intersectional
approach according to which different social categories need to be examined as inter- and intra-acting
(Lykke, Barad). From an intersectional perspective, the analysis critically assesses the applicability of
Pierre Bourdieu’s notion of habitus, Beverley Skeggs’ concept of inscription and Sara Ahmed’s
elaborations on Althusser’s idea ofhailing to describe domestic workers’ negotiated subjectivities and
strategies.
‘Normative professional identities’ and ‘occupational subjectivities’ – two concepts for the study
of the impact of globalization on local professional workworlds
Sirpa Wrede
Department of Social Research / Sociology
University of Helsinki
FI-00014 University of Helsinki
[email protected]
My recent research activities involve the developing of, in collaboration with others, two new
empirical research projects that are currently still taking shape. Both of them deal with the idea of
glocalisation, that is, to the way globalisation destabilises the embeddedness of social relations in
particular communities and places and transforms the key tenets of lives of people everywhere. The
two research projects share the idea that it is necessary to study globalisation ‘from below’ by
participating in the lives of those who experience and shape it, paying attention to the ways people are
involved in the local enactment of global discourses.
This presentation discusses two key concepts developed for one of the projects that focuses explicitly
on care work in the frame of a local welfare system. These concepts are ‘normative professional
identities’ and ‘occupational subjectivities’ that are both aimed at conceptualizing the social dynamics
of local professional workworlds. The research teams are in the beginning of their work, so the
concepts and the research questions they will be employed for will evolve. In my usage, the notion of
normative professional identities builds on my earlier work on professionalism and directs attention to
the way how the discourse of professionalism orders professional selves. I have identified
professionalism not as any other discourse, but as a group ideology of normative identities that forms a
basis of a socio-political cognition of an occupational group. My historical analysis of the group
ideology underpinning the socio-political cognition of nursing emphasizes nursing’s intersecting moral
boundaries. Nursing’s cultural legacy is the repertoire of specific femininities that are expressions of a
‘true womanhood’, built on middle-class values and ideas of ‘Western progress’. These powerful ideas
have not lost their potency in later developments shaping nursing, despite its expansion and
‘industrialisation’.
My understanding of how occupational subjectivities are shaped is less worked-out, even though I also
86
here build on earlier work that has highlighted how care workers experience specific ‘flexible’ work
roles. In our project team, we define ‘occupational subjectivities’ as the motivations and strategies of
individuals in the context of their work in an organization. We hold that these ‘inner states’ or ‘selfunderstandings’ take shape when individuals make sense of externally defined normative occupational
identities and of social categories and hierarchies prevailing in the workplace and in discourses
surrounding them. Thus by paying attention to occupational subjectivities, in my understanding,
research can highlight both the mechanisms and practices through which an organization orders the
terms of a worker’s membership in the organization, and the way the worker gives meaning to that
membership in the everyday activity of work.
The presentation presents the two concepts, with the aim of stimulating discussion that will be of use
for our research team when preparing the empirical work we are about to initiate this spring.
The Identity Lens: Regulating the Economy of Difference?
Ali Qadir & Petri Ruuska:
Department of Social Research
University of Tampere
FI-33014 Tampere
[email protected], [email protected]
How does the concept identity organise the interaction and social relations of humans in its popular
use? To what contexts and other ‘things in the world’ is identity articulated, and for which issues? Are
there differences in uses of identity transnationally and over time? And finally, how does the extensive
popular use of the concept relate to its extensive use in social sciences?
The concept identity is everywhere, not just in academics but in the popular imagination across the
world. The use of the word ranges across topics – from personalities and football to economics and
geopolitics – and across meanings – from positive communitarian association to negative deviant
behaviour. While the range of usage is not unlimited it is unclear what it is determined by. Also, despite
the variations, certain common themes are evident, for instance marking political sameness by naming
“suspicious” Others. Whileidentity appears indispensable now, the concept has not always and in all
places enjoyed such extensive usage. Yet, it is not clear what happens when the social world comes to
be viewed through the “identity lens”, or whether and why the usage increasingly homogenises or
perhaps differentiates in its deployment and meaning. The aim of the project is to investigate the logics
of the popular use of the notion “identity” in a transnational context, in other words to problematise the
commonly-held notion that identities are things to thinkwith rather than things to think about,[1]
The project investigates the problem through empirical analysis of electronic archives of three
(nationally) leading newspapers: New York Times (USA, a quick scan revealed 3 200+identity hits),
Daily Times (Pakistan, 2 200+) and Helsingin Sanomat (Finland, 250+/ 12 previous months). There
seems to be a relatively wide agreement that identity is somehow a proper concept to depict the world;
however, numbers do not tell us what kind of world is constructed and seen through this lens. The
choosing of these particular newspapers is intended to increase the possible variation brought forth by
place (in global territorial means as in means of differing positions in World Culture/Polity); to
interrogate variation in time, the project analyses identity over a span of several years.
While analysing media as representative of popular usage has limitations, the approach stresses that
actual everyday uses of abstract ideas are politically important, and their meaning is crucial in
formation of human interaction[2]. In addition, the study builds theoretically on recent interrogations
of identity in a social theory context. Some have suggested doing away with the concept altogether as it
has lost analytical purchase through over-use.[3] Others point out that the notions of multiplicity,
relationality, fluidity and constructedness underlying identity remain valid and need further exploration,
87
[4] as does the concept’s link with authority.[5] We suggest that these sometimes heated debates have a
lot to do with the contradiction between fluidities of the world and the stable world/s thatidentity (idem
et idem – over and over) builds and it is urgent to ask can social scientist do theoretically better? With
the aid of empirical transnational data, the project will also complement this social theorisation with
World Culture Theory[6] by investigating whether (or not) and how the concept’s use is increasingly
isomorphic. Finally, adequate poststructuralist theory about identities will be reviewed, including
notions of alterity (Otherness)[7] and self-evident social difference.[8]
[1] John R. Gillis, ”Memory and Identity,” in Commemorations, ed. John R. Gillis (Princeton
University Press, 1994).
[2] Ulf Hannerz, “Reflections on varieties of culture speak,” European Journal of Cultural Studies 2
[3] (1999): 393-407
[3] Rogers Brubaker and Frederick Cooper, “Beyond Identity,” Social Theory 29 [1] (2000): 1-47.
[4] Patricia M. Goff and Kevin C. Dunn, eds., Identity and Global Politics (Gordonsville, VA: Palgrave
Macmillan, 2004).
[5] Roland Robertson and Burkart Holzner, eds., Identity and Authority (Oxford: Blackwell, 1980).
[6] Cf.: George M. Thomas, “World Polity, World Culture, World Society,” International Journal of
Political Sociology 3 [1] (2009): 115-9; John W. Meyer, et al., “World Society and the NationState,” The American Journal of Sociology 103 [1] (1997): 144-81.
[7] Cf.: Emmanuel Levinas, Outside the Subject, trans. Michael B. Smith (London: Athlone, 1993).
[8] Jeffrey A. Bell, The Problem of Difference: Phenomenology and Poststructuralism(University of
Toronto Press, 1998).
The Domestication of Transnational Models: Actor Roles and Subject Positions
Pertti Alasuutari
Department of Social Research
University of Tampere
FI-33014 Tampere
[email protected]
The domestication of transnational models into different country contexts simultaneously produces
internationally uniform development, and reproduces banal nationalism into a framework where
domestic societal change is perceived as nationally specific, as steered by domestic political power
relations. Despite apparent isomorphism, from the viewpoint of ordinary people it seems that all these
reform policies are decided by national governments as a consequence of domestic political debates.
The introduction of new practices often results in the formation of new actor roles or subject positions,
and the people in them create transnational networks. Thus, although in one sense turning a
transnational model into domestic practices means that the ‘cast’ of the actors involved is domestic,
through such global networking and international institutional organization, isomorphism of actors
across the globe is enhanced. Since local actors are the key players both in introducing the model and
in taking part in the struggles that it triggers, the eventual form that potential reforms assume are
attributed as victories or losses to the domestic players involved. Domestic and global actorhood is
blurred in several ways. Many principles and rationalities which actors appeal to in the domestic
contexts are global, part of world culture. Actors are constituted as subjects by such world cultural
models, which is why new transnational models also appeal to the local actors. Furthermore, local
actors may belong to international non-governmental organizations and act as representatives of a
profession or an international social movement. This paper discusses different perspectives on
actorhood and subject positions within the domestication processes.
88
Towards an Embodied and Affective Methodology
Xin Liu
Department of Social Sciences
Women’s Studies, Åbo Akademi University
FIN-20500 ÅBO
Phone: 0449284184
Email: [email protected]
Drawing on my recent participant observations in two Finnish for foreigners class, I wish to show how
boundaries, categories and positions are performatively materialized. Three different episodes in the
Finnish for foreigners class are closely examined. One is an episode on my own affective and
embodied engagement when I waited outside the classroom before the class started. The other two are
episodes of pedagogical interactions. While one episode touches upon the issue of race and censorship
in the form of performative speech act, the other exemplifies the materialization of the “distinct”
categories of the Finns and the migrant. Through the telling my way into and analyzing the individual
and collective embodied affective engagement at the field, I wish to call for an embodied and affective
methodology which may hold transformative potential that challenges some stereotypical and implicit
understanding and dominant discourses.
The Construction of the “Reproductive Tourist”: Individual Choices against Political Ideals on
the Global Market of ART
Lise Kanckos
Department of Social Sciences
Sociology, Åbo Akademi University
FIN-20500 ÅBO
[email protected]
There is a great complexity of arguments pro and against cross-border reproductive travel, more
popularly called fertility tourism or reproductive tourism. Opinions on which procedures are morally
acceptable vary, and these divergent opinions have resulted in differing national policies. Shortage of
resources, high costs and long waiting lists to fertility clinics tend to encourage people to seek
treatment abroad. Laws and available treatments in the homeland seem not to set the limits for what is
possible when couples or individuals are driven by the hope of having a child. The market of assisted
reproductive technologies (ART) is increasingly becoming globalized.
In this paper I will discuss the rhetorical construction of the “reproductive tourist”. I will draw
examples from political debates on ART in the Finnish parliament, as well as from academic papers and
some news articles. My preliminary summary of the categorization of the “reproductive tourist” in
these different public arenas is the following. In news articles the “reproductive tourist” is often
described in a sensational manner, and extreme cases are often mentioned as examples. In many
academic papers the “reproductive tourist” is described as a global consumer, driven by individual
choices. In Finnish political debates the “reproductive tourist” is described as a woman who is not
protected by national policies or the welfare system, and is driven to risky behavior, which includes
treatment at foreign clinics. These movements across borders to receive reproductive treatment result in
a categorization of the subject in relation to collective and national identities. In this paper I will
suggest that cross-border reproductive travel is best described in a context of late modern global
consumption.
-
89
Multiculturalism and Nationalism: the Politics of Diversity in Finland
Pasi Saukkonen
CEREN, Centre for Research on Ethnic Relations and Nationalism
Swedish School of Social Science
P.O.Box 16 (Snellmaninkatu 12)
FI-00014 University of Helsinki
[email protected]
The purpose of this paper is to locate Finnish minority and integration policies into a Nordic context.
Finland is one of the few officially bilingual non-federal states in Europe and two religions enjoy of the
position of an established national church. Furthermore, a part of an indigenous people in Europe, the
Sami, lives on the Finnish territory and has a limited self-government in their domicile area. Over the
centuries, immigration has brought newcomers into Finnish society, and new ethnic and cultural groups
and communities have been constituted. The Finnish authorities have recognized much of this diversity
as well.
Finland can thus be considered as an ethnically and culturally diverse society and as a state which
officially recognizes this diversity and works for the preservation of several cultural communities
within its borders. At the same time, Finland is a country where a rather exclusive form of nationalism
has played a predominant role in the nation-building process and where national identity has
traditionally emphasized the cultural homogeneity, rather than diversity, of the state. Therefore, it is
worthwhile analyzing how Finnish multiculturalism has been put into practice and how the two
apparently contradictory approaches to society, multiculturalism and nationalism, intertwine in
contemporary Finnish politics.
In this paper, the historical development of the Finnish state and the ethnic and cultural structures of the
Finnish society are first briefly presented. Thereafter, we will look at the legal framework and the main
political-administrative guidelines regarding Finnish minority policy and integration policy. The
implementation of Finnish multiculturalism is analyzed more closely on three policy areas: minority
rights at school, immigrant and minority associations and the Finnish cultural policy. The general
assessment of Finnish multiculturalism is made by relating the findings from the level of policy
implementation to the aims and objectives expressed in legislation and political rhetoric.
The analysis shows that Finland can be considered a society that accepts and even celebrates cultural
diversity. Cultural rights of immigrants and ethnic or cultural minorities are recognized in the Finnish
legislation and diversity is valued positively in many political-administrative strategies and guidelines.
Furthermore, implementation of diversity policies can be discovered, and some forms of action have
already been relatively well established. However, a closer look at the policy implementation and its
results show a more cautious approach towards minority rights. Instead of full acceptance of diversity
and work for the preservation of minority cultures, we can rather talk about lip-service
multiculturalism, incomplete multiculturalism, isolated multiculturalism and formal multiculturalism.
The Self, Others and Recognition
Arto Laitinen
Department of Social Sciences and Philosophy
PO BOX 35 (MAB)
FI-40014 University of Jyväskylä
[email protected]
This paper will outline recent work on the philosophy of recognition (by such authors as Axel Honneth,
Nancy Fraser, Paul Ricoeur, Charles Taylor, and in such collections as Zurn & Schmidt am Busch:
Philosophy of Recognition; Seymour: Plural States of Recognition; Owen & v.d. Brink: Recognition
90
and Power), and try to open a discussion on its potential distinctness as a theory of social identity,
positioning, or self/group classification. It may well be that it is not that distinctive, but among the
candidate features may be assumptions on how relations to self and others are intertwined when all
parties are taken as self-interpretive animals (and not just carriers of memberships or roles or defining
features); normative or critical aspects including immanent criticism of asymmetries or dominance as
unsatisfactory for both parties; the kind of stress on the vulnerabilities that the necessary dependence
on others creates; and the multidimensional focus on both respect for autonomous persons, and esteem
for their possible merits and concern for their needs.
-----
91
Racism, co-ordinator: Vesa Puuronen (University of Eastern Finland, vesa.puuronen[ät]uef.fi)
“Racism has been studied in Finland since 1990s. The discussion about the conceptual questions of
racism research has been largely lacking even though the concept of racism is frequently used
especially in public media discussions about immigration. The so called critics of immigration have
used very narrow definitions of racism in order to protect themselves against accusations of racism.
What is racism? Are the statements of critics of immigration racist? In the session on racism the papers
about theoretical and conceptual starting points of research on racism can be presented. For example
papers about the meaning of racism and about the relationships between concepts racialization, old and
new racism, institutional and everyday racism are welcome. The concept race has been used neither by
Finnish researchers of racism nor by Finnish racists. Could the use of the concept race open some new
ways to understand Finnish racial system? Also the papers based on empirical research on different
forms of racism in Finland and other countries as well as research proposals on these topics are
welcome to this session.”
Suvi Keskinen
Department of Social Research/Sociology
University of Turku
Policing the Borders: ‘Gang Rapes’, Media and Anti-Immigration Politics
In recent years a European trend, that has been called the ‘backlash against difference’ (Grillo 2007) or
the ‘crisis of multiculturalism’ (Modood 2007), has gained foothold in Finland too. While
multiculturalism was previously considered a positive goal and future vision, it has more recently been
subjected to critique and claims of ‘having gone too far’. One sign of this ‘backlash’ is the rise of neonationalist and anti-immigration forces in municipal and national elections. In Finland neo-nationalist
and anti-immigration rhetoric is used especially by politicians in the True Finns party and by activists
on the internet. However, such rhetoric has spread itself through the political field and been adopted by
representatives of several political parties.
Issues related to gender and sexuality prominently appear in neo-nationalist and anti-immigration
rhetoric. References to forced marriages, honour-killings and sexual violence are frequently used to
construct dichotomous divisions between ‘us’ and ‘them’. In this presentation I will analyze how the
events called the ‘gang rapes in Oulu’ in 2006-2007 were used by anti-immigration activists on the
internet and by the politician Jussi Halla-aho to promote neo-nationalist and anti-immigration agendas.
Although (or maybe because) the perpetrators of the rapes were never identified, the events were used
to construct an overwhelming threat of the ‘other’ man towards both local communities (such as Oulu)
and national safety. The boundaries of the Finnish nation were evoked through a threat from the
outside, caused by growing numbers of asylum seekers and refugees from non-Western countries, as
well as a threat from the inside, embodied by migrant people who were residents of the country but not
regarded as belonging to the nation. The border-policing rhetoric was based on a racialization of
criminality – a process in which criminal acts were stereotyped and turned into characteristics of
certain ethnically or racially defined groups.
Furthermore, the presentation analyzes the blog text of the politician Jussi Halla-aho in which he
comments on the ‘gang rapes’. It will be shown how, in his text, the discussion about the threat of the
‘other’ man turns into a discussion about the hindrances that white femininities create for the
performance of patriotic (white) masculinity. The gendered and classed figure of the ‘lady in a flowery
hat’ (kukkahattutäti) is analyzed as the metaphor for the educated women in the Finnish society who
speak for multiculturalism and work with integration or immigration affairs. The rhetoric will be
analyzed in relation to how oppositions are constructed in present-day Finnish politics based on
92
distinctions of gender, class and ‘race’/ethnicity.
Author: Sirkka Komulainen,
Institute of Migration, Turku, Finland
The Impact of Immigration on Finnish Families’ School Choice And Race
This paper looks into how/whether the concept of ‘race’ features in the context of a current research
study on parental school choices. The study considers phenomena such as ‘white flight’,
‘neighbourhood effect’ and ‘multicultural society’, drawing largely on Anglo-American and Northern
European research. It involves for the most part qualitative interview data with Finnish parents of
primary school-aged children in Turku, Finland, and will be completed in the end of 2011.
This paper explores racial matters on a conceptual level. What might the relations be between ‘racism’,
‘political correctness’ and ‘multicultural awareness’ vis-a-vis school choice? What subtleties might
there be that merit unravelling? Some tentative comparisons will be made to British contexts of which
the author has both lived and research experiences.
Wojciech Woźniak
Departament of Sociology, University of Lodz, Poland
Racism, orientalism, othering – who is “the Other” in contemporary Poland.
On stigmatization and exclusion in homogenous country
At the dawn of the World War II, approximately one third of Polish population was composed of
Belarusians, Ukrainians, Jews, Germans. There were also Lemkos, Boykos, Roma people, Crimean
Karaites, Hutsuls whose presence contributed to the rich and diverse social landscape. Usually they
were citizens of Poland, hence their national identity, language, religion, ethnic origins varied
substantially from the dominant Polish and Roman-Catholic majority.
Yet, 70 years later, when taking into account inhabitants born abroad, as well as religious, ethnic and
national minorities living in contemporary Poland, it is the most homogenous European state.
Having that in mind, and taking a brief look at various tensions referring to the migrant issues present
both in public discourse and in everyday life of Europeans from most of the European countries, one
may think that Poland is a “safe heaven” if it comes to the topics of civil rights, inter-ethnic relations,
attitudes towards the racial and religious minorities. This is partly true, when taking into account the
frequency of violence towards people of other than Polish racial/ethnic/religious origins. However,
analyzing public discourse in Poland we can see that there are some significant symptoms of processes
similar to those observed in other European countries.
The proposed paper will undertake their specificities resulting from the country’s homogeneity, using
concepts of racism, orientalism, othering and stigmatization, and data from various resources.
Some prejudices, stereotypes and stigmas typically associated with inter-ethnic relations are commonly
used in Polish public discourse not in reference to people of different origin, but to people of different
class position. Several patterns typical for the American discourse from the 70. and 80. Referring to the
concept of “underclass” which paved the way for reaganomics could be observed in Polish reality.
Certain strata of the Polish society has been labelled as affected with Homo Sovieticus syndrome,
immoral and backward, being a burden for the “healthy” part of the population. This generally referred
to poor people, so called victims of transformation, affected by structural changes in economy and
rapid deindustrialization. They were blamed for their own misery, treated as undeserving, but
demanding, passive and unproductive, regardless of the reasons behind their situation. The concept of
“othering” could be used to describe this practices, justifying the “blame the victim” strategy, common
in debating the outcomes of the political and economic transition of the past two decades.
93
Kari Saari
University of Eastern Finland, Department of Social Sciences
Construction of “Race” and Racial System by the Police in Finland
This paper is based on a research proposal. The purpose of the planned study is to explore construction
of “race” and racial system by the police in Finland. The analysis of the theme will focus on two levels
within the police: institutional (legislation, regulations and institutional rules) and individual
(interaction of police officers with ethnic minorities in their daily work). The topic is important because
the police, like other Finnish authorities, have been bound by laws and regulations for decades ago to
follow the principles of anti-racism and resistance of discrimination of minorities in their policies and
practices.
In Finland, low-numbered empirical studies from 21st century concerning the police minority relations
have indicated racial prejudices and racist practices of Finnish police officers. However, the empirical
findings have had some contradictions depending on whether studies were focused on the police or
ethnic minority perspective(s):
Police officers perceived the police as an anti-racist organization where racism is an
unwanted exception and, in the worst case, the ideology of minority. However, two studies indicated
that police officers locate different minority group to the racial hierarchy which gives special statuses
for the groups concerning the relationship with the police: the attitudes of police officers are most
positive towards immigrants from European and Scandinavian countries, while most negative towards
immigrants from Russia, African countries and Middle-East. Moreover, various minority studies stated
that ethnic minority groups, especially Roma people and male immigrants with African background,
had experienced discrimination and/or verbal assaults on behalf of police officers because of their
“ethnic” (racial) appearance. However, the studied
minority people perceived that the racism within the police is not an institutional issue but more an
issue of casual acts of individual “bad” police officers. (Saari 2009.)
The planned study compares these two constructions (institutional/everyday) of the police in Finland,
and describes and explores their similarity and difference. Moreover, these constructions will be
compared with the findings of police studies from other countries (mainly Britain and Scandinavian
countries).The empirical data consist of documents and face-to-face interviews of police officers.
The approaches and procedures of discourse analysis will be applied for analysis of the data. The aim
of the analysis is to define, describe and compare different racializing discourses at the levels of
institutions and everyday life. The focus is on construction and analysis of different discourses
concerning a) racialization (racial/ethnic groups and their members) andb) race
system (interrelationship between racial/ethnic groups and their members). This leads to analysis of
plurality of themes and definitions constructed and used by the police and individual officers about
race, racism, racial system, different ethnic groups and interaction with these people.
Jarmila Rajas
Department of Politics, History and International Relations
Loughborough University, UK
State Racism and Definition of Racism: Racialisation, Class and Evolutionary Logic
In this presentation my intention is to discuss the relation between Foucault’s notion of state racism and
its relation to the definition of racism. Foucault defines state racism as: “a racism that society will
direct against itself, against its own elements and its own products. This is an internal racism of
permanent purification, and it will become one of the basic dimensions of social normalization”
(Foucault 1975-76/1997, 62). Hence, state racism is a matter of permanent purification of the nation
94
itself and its basic function is normalisation (e.g. Stoler 1995, 34), a racialized discourse of
normalization, more specifically. Normalisation is achieved through, for example, the creation of
internal enemies: the dangerous individual, the abnormal, the poor, the deviant, the criminal and the
degenerate, making state racism not strictly speaking a matter of biology, but rather a mode of knowing
reality based on binary oppositions that give birth to “biological-racist discourses of degeneracy”
(Foucault 1975-76/1997, 61). The state racist logic, according to Foucault is based on a connection
between evolutionary theory and discourses of power (Foucault 1975-76/1997, 256-257). It is the
evolutionary logic of why society needs to be defended. In this sense, state racism is inherently
connected to the formulation of biopolitics (e.g. Stoler 1995, 60).
What is the relation of state racism to more other theories of racism? Two immediate differences are
evident: Firstly state racism undermines conceptualisations of racism that limit the definition to a belief
in biologically determined inferiority of some races. Secondly, state racism cannot be reduced to a
matter of individual psychology and misinformation: State racism something much more fundamental,
it is a way that we think about the state. However, what is not evident is the differences and similarities
between conceptualisations of anti-racism, new racism and racialisation theories. The theorists of new
racism have insisted that racism indeed continues unhindered and manifests itself in cultural
determinism instead of the traditional biological determinism (e.g. Barker 1981; Balibar 1991; Gilroy
1996, see for example p. 354; 2000), but as Colin Leach has argued, there is nothing new in new
racism in that racism and social Darwinism always contained a cultural dimension (Leach 2005; also
Balibar and Wallerstein 1991; Balibar 1994; also Rahikainen 1995; Lentin 2004, 90). It is these
questions relation to definitions of racism and its relation to racialisation, class and evolutionary logic
that I will investigate in this paper.
References
Balibar, Etienne (1991), “Racism and Nationalism”. In Etienne Balibar and Immanuel Wallerstein
(eds.), Race, Nation, Class: Ambiguous Identities. Translation of Etienne Balibar by Chris Turner.
London: Verso.
Balibar, Etienne (1994). Masses, Classes and Ideas: Studies on Politics and Philosophy before and
after Marx. London: Routledge.
Balibar, Etienne and Immanuel Wallerstein (1991). Race, Nation, Class: Ambiguous Identities.
Translation of Etienne Balibar by Chris Turner. London: Verso.
Barker, Martin (1981). The New Racism. London: Junction Books.
Foucault, Michel (1975-76/1997). Society Must Be Defended: Lectures at the Collège de France 19751976. Edited by Mauro Bertani and Alessandro Fontana. Introduced by Arnold I. Davidson. General
editors: François Ewald and Alessandro Fontana. English series editor: Arnold I. Davidson. Translated
by David Macey. New York: Picador.
Gilroy, Paul (1996), “One Nation under a Groove: The Cultural Politics of ‘Race’ and Racism in
Britain.”. In Geoff Eley and Ronald G. Suny (eds.), Becoming National: A Reader. Oxford: Oxford
University Press.
Gilroy, Paul (2000). Between Camps: Nations, Cultures and the Allure of Race. 2nd edition. London:
Routledge.
Leach, Colin W. (2005), “Against the notion of a ‘new racism’”. In Journal of Community & Applied
Social Psychology, vol. 15, no. 6, pp. 432-445.
Lentin, Alana (2004). Racism and Anti-Racism in Europe. London: Pluto Press.
Rahikainen, Marjatta (1995), “Miten kansakunta pidetään puhtaana: Rotuhygienia ja äänioikeuden
epääminen”. (Eng. How to Keep Nations Clean: Race Hygiene and the Denial of Suffrage). In Anne
Ahonen (ed.), Kansakunnat murroksessa: Globalisoitumisen ja äärioikeistolaistumisen haasteet. (Eng.
Nations in Transition: The Challenges of Globalisation and the Far-Right). Rauhan- ja
95
konfliktintutkimukeskus, Tutkimuksia No. 60, 1995. Tampere: Tammer-Paino Oy.
Stoler, Ann L. (1995). Race and the Education of Desire: Foucault’s History of Sexuality and the
Colonial Order of Things. Durham and London: Duke University Press.
Vesa Puuronen:
Racialization and Race System in Finland
Abstract
The concepts of racialization and race system have been introduced and discussed in the field of racism
studies in UK and USA. The basic starting point of this paper is an assumption that in Finland, which is
a multiethnic society, exist a racial system, which is constructed by racialization and legitimised and
reproduced by different forms of racism. The racial system is a hierarchical one: It places Finnish
majority on the top of the hierarchy and black African minorities in the bottom. Most white immigrant
minorities are placed below the native majority, the exception is Russian minority, which has a position
amongst African minorities.
Finland is one of the European countries in which race as a concept (as well as racialization and race
system) has been almost forbidden in public and social scientific discussion (compare Lentin 2008).
The Finnish discussion about immigration and racism is seriously biased because the existence of races
and race system has been largely denied or left unnoticed. The reason for denial is historical: the
natural scientists found before second world that the concept of race has no scientific value. The
holocaust was based on pseudoscientific race theory. The concept lost its reputation totally after the war
when the horrors of Nazi Germany were revealed. Auschwitz have left us unable to speak about race
(Goldberg 2006, 338). The denial of and silence on race have contributed to the inability to recognise
race and therefore also racism in the political discussions about multicultural society and immigration.
Even though race as a natural scientific concept has lost its value and meaning, race exists as a socially
constructed phenomenon. The concept can and have to be used in social scientific research. In Finland
most researchers of racism has been reluctant to use concept race, because they think, from the point of
view of radical social constructivism, that the mere use of the concept evokes the phenomenon. Races
as social phenomena exist regardless of social scientific conceptualisations. The silence on race
actually contributes to the continuing existence of races and race system. If this silence can be broken it
opens new possibilities to scholarly and public discussion about. The issue is very topical in Finland, as
well as in many other European countries, because racist groups and right-wing political parties have
increased their influence in the societies.
New racism, which has been a essential dimension of immigration debates in European countries at
least for thirty years, has benefited from the situation (see e.g. Barker 1982). For example in Finland so
called immigrations critics have introduced and propagated views, which racialize (construct as race)
immigrants in general or certain immigrant groups. Immigration critics deny racism by stating that they
do not mention concept race or do not claim that certain immigrant groups and minorities are inferior to
others. Anyhow their statements can be regarded racist – without race.
References:
Barker, Martin (1981). The New Racism. Conservatives and the Ideology of the Tribe. London:
Junction Books.
Goldberg, David Theo (2006). Racial Europeaniation. Ethnic and Racial Studies. 22:2, 331-364.
Lentin, Alana (2008). Europe and the Silence about Race. European Journal of Social Theory.11:4,
487-503.
-----
96
Rahapelaamisen vetovoima ja riskit, koordinaattori: Johanna Järvinen-Tassopoulos (Terveyden ja
hyvinvoinnin laitos, johanna.jarvinen-tassopoulos[ät]thl.fi
”Jean Baudrillard toteaa De la séduction -teoksessaan pelin nojautuvan oletukseen, jonka mukaan
kaikki voidaan laittaa peliin. Rahapelaamisen vetovoima laajenee jatkuvasti aina uusiin pelimuotoihin
ja uusiin ulottuvuuksiin erilaisten teknologisten sovellusten avulla. Rahapeliteollisuus etsii samalla
uusia asiakaskuntia ja luo kohderyhmiä, joille se kehittelee niin pelejä kuin niihin liittyviä kylkiäisiä.
Onko suomalaisilla rahapelimarkkinoilla odotettavissa mitään yllättävää? Arpajaislain ensimmäisen
vaiheen muutosten myötä rahapelien ikärajat ovat nousseet 18 ikävuoteen, paitsi raha-automaattipelien.
RAY avasi lopulta nettikasinonsa. Syntyykö Suomeen uusia rahapelikulttuureita ja rahapelaajien
yhteisöjä? Säilyttääkö pokeri asemansa vai lisääntyykö taitopelien pelaaminen? Mitkä ovat
rahapelaamisen hyödyt ja haitat nyt ja tulevaisuudessa? Mitä trendejä on nähtävissä globaaleilla
rahapelimarkkinoilla? Miten ulkomaiset rahapeliyhtiöt voivat vastaisuudessa markkinoida toimintaansa
Suomessa? Jos kaikki voidaan laittaa peliin, myös kaikki keinot ovat sallittuja rahapelaamisen
kohdalla.
Työryhmään toivotaan esityksiä, joissa käsitellään rahapelitoimintaa, rahapelipolitiikkaa, suomalaisia ja
kansainvälisiä rahapelimarkkinoita sekä rahapelaajien ikää, sukupuolta, medianäkyvyyttä, motiiveja ja
intohimoa pelata. Myös keskustelu rahapelaamisen riskeistä, haitallisuudesta ja ongelmallisista
seurauksista on sallittua. Työryhmä toimii foorumina sekä tutkijoille että graduntekijöille.”
VTM Antti Myllymaa
Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos
Euroopan unionin erityistalousalueet kansainvälisten Internet-rahapelimarkkinoiden kivijalkana
Jokaisen EU-maan rahapelipolitiikkaan liittyy historiallisia, sosiaalisia, kulttuurisia, filosofisia ja
uskonnollisia erityispiirteitä. Rahapelien järjestäminen on kuitenkin ollut pääsääntöisesti Euroopassa
sellaista erityislaatuista taloudellista toimintaa, jonka ei ole katsottu kuuluvan elinkeinovapauden
piiriin. Rahapelit on sallittu kansallisvaltioiden rajojen sisällä ainoastaan poikkeuksena eikä rahapelien
järjestämistä yksityisen voitontavoittelun vuoksi ole pääsääntöisesti sallittu. Rahapelien järjestämisestä
muodostuneet tuotot on sen sijaan ohjattu erilaisiin yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Kutsun tällaista
järjestelyä kansalliseksi tuotantoparadigmaksi.
Kansainväliset Internet-rahapelimarkkinat ovat kuitenkin nykyisin olemassa Euroopassa yksityisessä
omistuksessa olevien yritysten vastatessa rahapelien tarjonnasta, joten muodostuu kysymys siitä miten
nämä kansainväliset Internet-rahapelimarkkinat itse asiassa ovat Eurooppaan syntyneet?
Yksi vähän huomioitu, mutta erittäin merkityksellinen rooli kansainvälisten Internetrahapelimarkkinoiden synnyssä ja myöhemmässä laajentumisessa on ollut Euroopan unionin alueella
sijaitsevilla erityistalousalueilla, joita ovat luoneet muun muassa Malta ja Gibraltar. Näille
erityistalousalueille luotujen alhaisten verotuksen ja sääntelyn tasojen tarkoituksena on ohittaa toisten
valtioiden luomat verotuksen- ja sääntelyn hallintajärjestelmät. Erityistalousalueet tarjoavat sen juridispoliittisen infrastruktuurin, joka toimii Internet-rahapeliteollisuuden kivijalkana. Internetrahapeliyritysten sijoittautuminen EU/ETA-alueelle eli esimeriksi Maltalle tai Gibraltarille varmistaa
sen, että kyseisten yritysten toiminta kuuluu EU:n sisämarkkinalainsäädännön piiriin.
Valmisteilla olevaan väitöskirjatutkimukseeni perustuvassa esityksessäni tulen käsittelemään yhtäältä
sitä millaisia järjestelyitä Malta ja Gibraltar tarkkaan ottaen ovat tehneet tullakseen suotuisiksi ja
kilpailukykyisiksi erityistalousalueiksi Internet-rahapelialaa varten sekä toisaalta sitä mitä Internetrahapeliyritykset ovat tehneet näitä erityistalousalueita hyödyntääkseen.
-
97
YTM Pia Lindén
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Päihteet ja riippuvuus -osasto
Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Miehiseksi mediatisoitu pokerikulttuuri
Pokeri-ilmiöön tiivistyy ajatus kulutuskulttuurille ominaisesta hauskuuden etiikasta ja aikakauden
leikkisyydestä. Toisaalta se on ilmaus rahan ohittamattomasta merkityksestä ja siitä, että riskien
ottamisesta on tullut hyväksyttävää. Mediatisoitunut pokeri näyttäytyy stereotyyppistä maskuliinisuutta
vaativana pelinä ja miesten kulttuurina, vaikka sen toimijoiden näkyvä tai tietoinen päämäärä ei
olisikaan asettuminen naissukupuolta vastaan. Tällaisista rakennusaineista nousee miesten välinen
yhteisyys, joka saa hahmonsa pelatuissa peleissä, mediassa, nettikeskusteluissa, kielessä, kuvastoissa ja
jaetuissa ihanteissa. Pokerikulttuuri tarjoaa mahdollisuuden erottautua ja rakentaa identiteettiä
sellaisille itsenäisyyden, vapauden ja riippumattomuuden ihanteille, jotka raha ja kuluttaminen voi
muuntaa näkyviksi. Pokeri kehystää nykyajalle tunnusomaista kevyttä yhteisöllisyyttä, mutta lopulta
pokeriveljet kuitenkin nousevat ja kaatuvat yksilöinä.
Kun pokerimenestyksen ehtoja ovat miehille varatut ominaisuudet kuten aggressiivisuus ja halu ottaa
riskejä, sukupuoliin liitettyjen arvostusten hierarkian ansiosta pelaajat nähdään ensisijaisesti heidän
sukupuolensa kautta. Mies on pokeria ympäröivän kuluttamisen ja elämäntyylin normi, ja
laajemmastakin näkökulmasta katsottuna miesten on mahdollista parantaa sosiaalista asemaansa
menestymällä korttipelissä – naiset sen sijaan joutuvat usein perustelemaan pelaamistaan.
Pokeripiireissä miessukupuolen tuottamasta yhteisestä nimittäjästä halutaan pitää kiinni sen myötä
ansaitun etulyöntiaseman vuoksi. Lisäksi asema näyttää vahvistuvan perinteistä maskuliinisuutta
pönkittämällä, jolloin sukupuoli tarjoaa ”oikein” esitettynä yhteisyyden suojan. Toisaalta yhteisyys
olisi uhattuna, mikäli sen nimissä toimittaisiin hegemonisen maskuliinisuuden ihanteiden vastaisesti.
Esitys pohjustaa tekeillä olevaa väitöskirja-artikkelia, jossa pokerikulttuuria ja pokeriammattilaisuutta
tarkastellaan maskuliiniseksi mediatisoituna kulutuskulttuurin ilmiönä.
VTM Maria Heiskanen
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Päihteet ja riippuvuus -osasto
Helsingin yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos
Panoksena hyvinvointi: rahapelaaminen sosiaalisena riskinä
Rahapelaamista kuvataan usein koko kansan huviksi tai harmittomaksi viihteeksi ja sen tuotoilla
tuetaan meille kaikille tärkeitä ryhmiä ja kohteita sotaveteraaneista lasten urheiluharrastuksiin.
Rahapeliyhtiöiden tavoitteena on laaja, vähän pelaava asiakaskunta, johon ne pyrkivät muun muassa
vastuullisuusohjelmiensa avulla. Valtio on tiukentanut rahapelaamisen lainsäädäntöä, rahapelaamisen
haittojen ollessa esillä Matti Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmassa saakka. Alaikäisiä pyritään
suojelemaan entistä enemmän pelaamisen haitoilta, ja kansanterveydellisen näkökulman omaksuminen
on lisännyt rahapelihaittojen hoitoa, tutkimusta ja ehkäisyä.
Kuitenkin näyttää siltä, että suuri osa eniten pelaavista kärsii jonkinlaisista pelaamiseen liittyvistä
ongelmista, ja vain pieni osa suomalaisista käyttää lähes puolet kaikesta rahapeleihin käytetystä
rahasta. Rahapelien haitat kasautuvat alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville, ja sellaisille joilla on
usein muitakin hyvinvointiongelmia. Hyvinvointivaltiossa on pyritty tasaamaan erilaisia riskejä, ja
tässä esityksessä pohditaan, kuinka rahapelaamisen riskit on jaettu. Nykyiset toimet haittojen
ehkäisemiseksi pohjautuvat esimerkiksi kansanterveydellisiin, oikeudellisiin tai
turvallisuusnäkökulmiin, ja usein ongelmapelaaminen edelleen koetaan yksilön ongelmaksi. Tässä
tarkastellaan rahapelaamisen haittoja yhteiskunnallisena riskinä ja yhteisenä vastuuna. Viime aikojen
yhteiskuntapoliittisissa keskusteluissa on usein painotettu esimerkiksi yksilön vastuuta, oman
elämänhallinnan tukemista tai mahdollisuuksien politiikkaa. Esityksessä tarkastellaan rahapelaamisen
98
etuja ja haittoja, sekä hyvinvointivaltion rajoja ja vastuita rahapelaamisen suhteen.
Esitys pohjautuu tekeillä olevaan väitöskirja-artikkeliin, jossa pohditaan sosiaalipolitiikan ja
rahapelaamisen suhdetta.
VTT Johanna Järvinen-Tassopoulos
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Päihteet ja riippuvuus -osasto
Kansainvälisesti Euroopassa, yksinoikeudella Suomessa – Rahapelipolitiikan vaikutusten tutkimisesta
Suomalainen rahapelipolitiikka on saamassa uudet suuntaviivat uudistuvan arpajaislain ja seuraavan
hallitusohjelman myötä. Silti kansallisella rahapelikentällä on tapahtunut jo paljon – erityisesti vuonna
2010. Arpajaislain uudistushankkeen ensimmäisen vaiheen myötä rahapelien ikäraja nousi 18
ikävuoteen, paitsi RAY:n hajasijoitettujen raha-automaattipelien, joiden ikärajat yhdistyvät 1.7.2011.
Samanaikaisesti rahapelien markkinointi säänneltiin uusiksi. Rahapelien markkinointi on sallittu vain ja
ainoastaan suomalaisille monopoliyhtiöille, mutta sitä ei saa kohdistaa alaikäisiin eikä sillä saa luoda
runsaalle pelaamiselle myönteistä mielikuvaa. Arpajaislain uudistamishankkeen toisessa vaiheessa
yksinoikeusjärjestelmää ja monopoliyhtiöiden asemaa tarkennetaan.
Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmassa todetaan, että hallitus ryhtyy toimiin ”rahapelaamisen
liittyvien sosiaalisten ongelmien rajoittamiseksi, rikollisuuden torjumiseksi ja yksinoikeuden
säilyttämiseksi sekä sen takaamiseksi, että viranomaisilla on riittävät voimavarat laittomaan
pelitarjontaan puuttumiseksi”. Hallitusohjelmassa todetaan myös, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin
”rahapelien yksinoikeusjärjestelmän säilyttämiseksi muuttuvassa kansainvälisessä
toimintaympäristössä”. Vuonna 2007 hallituksen antama viesti rahapelaamisesta Suomessa ja
arpajaislakihankkeen mukanaan tuomat muutokset johtivat siihen, että ulkomaisten rahapeliyhtiöiden
maajohtajat katosivat ja kyseisten yhtiöiden mainonta kuivui kokoon. Sen sijaan
yksinoikeusjärjestelmän vastainen kampanjointi vaikuttaa olevan sitkeässä.
Kestääkö suomalainen yksinoikeusjärjestelmä Euroopan unionissa, jossa jäsenvaltiot säätelevät
kansallisella tasolla hyvinkin erilaisin ottein rahapelaamista? Mikä on suomalaisen rahapelitoiminnan
tulevaisuus internetissä, johon liittyvää teknologista kehitystä Rahapelitoimikunta ehti pohtia jo vuonna
1995? Esityksessä kysytään, kuinka erilaiset mietinnöt ja raportit ovat vaikuttaneet suomalaisten
rahapelaamiseen, ja kuinka rahapelipolitiikan vaikutukset näkyvät suomalaisten rahapelaajien arjessa.
Erikseen pohditaan yksinoikeusjärjestelmän merkitystä globaalissa virtuaaliympäristössä.
YTM Jani Kinnunen
Tampereen yliopisto, Game Research Lab
Rahapelaamisen ja sosiaalisen median konvergenssi
Samaan aikaan, kun internet on kehittynyt aiempaa selkeämmin sosiaalisen vuorovaikutuksen kentäksi,
myös verkkorahapelaaminen on muuttunut sosiaaliseksi toiminnaksi. Verkkorahapelaaminen ei ole vain
anonyymiä yksinpelaamista, vaan pelaajien välillä on vuorovaikutusta ennen peliä, pelin aikana ja sen
jälkeen. Peliin liittyvä vuorovaikutus voi sijaita myös eri paikassa kuin itse pelaaminen, mutta silti se
on merkityksellistä pelaajien pelikokemuksen rakentumisen kannalta.
Sosiaalinen media ja verkkorahapelaaminen kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Esimerkiksi leikkirahapokeri on yksi suosituimmista Facebook -peleistä ja toisaalta Facebookissa on lukemattomia
rahapeleihin ja -pelaamiseen liittyviä ryhmiä ja yhteisöjä, joissa pelaajat voivat jakaa kokemuksiaan
tutustua muihin pelaajiin. Verkkorahapeleillä ja sosiaalisen median peleillä on paljon yhteistä.
Samankaltaisuudet ovat sekä rakenteellisia että horisontaalisia. Facebook -pelit toimivat yhtenä
monista sosiaalisen vuorovaikutuksen kanavista verkkoyhteisön sisällä. Niitä pelaamalla ei haeta
pelkästään miellyttävää pelikokemusta, vaan pelit toimivat myös sosiaalisten siteiden vahvistamisen
välineinä. Pelaamalla on mahdollista saavuttaa sosiaalisia palkintoja, jotka liittyvät pelaajan
99
identiteettiin ja hänen asemaansa peliin liittyvässä yhteisössä. Myös verkkorahapeleissä pelaamisen
sosiaaliset palkkiot voivat osalle pelaajista olla tärkeämpiä kuin rahan voittaminen.
VTM Virve Pöysti
Helsingin yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos
Rahapelaamiseen kannustaminen Suomessa ja Ranskassa
Rahapelaamista rajoitetaan ja sen riskejä yritetään hallita. Tämä ajatus on paitsi yksi oikeutus
monopolijärjestelmän olemassaololle, myös runsaasti esillä julkisessa keskustelussa ja
rahapelitutkimuksessa. Rahapelien tullessa yhä hyväksytymmiksi ja yleisimmiksi vapaa-ajan vieton
muodoiksi, on vähemmälle huomiolle kuitenkin jäänyt se, miten rahapelaamiseen myös kannustetaan.
Puheenvuorossani käsittelenkin sitä, millaisia kannustusmekanismeja suomalaiset ja ranskalaiset
rahapelaajat tunnistavat ja miten he ne kokevat.
Näistä mekanismeista kiinnostukseni kohdistuu erityisesti kulttuurisiin ja institutionaalisiin
prosesseihin. Kulttuurisilla prosesseilla tarkoitan käännettä, jota Reith (2007, 36) kuvailee toteamalla
perinteisten protestanttisten arvojen korvautuneen kulutuksen, hedonismin, riskinoton ja hetkellisen
nautinnon arvoilla. Institutionaalisen muutoksesta tekee se, että rahapelien järjestäminen on
perinteisesti valtion monopolien tehtävä, jolloin myös pelikentän vapauttaminen, uusien pelien
tuominen markkinoille ja niiden mainonta kannustavat pelaamiseen suoraan. Sekä Suomessa että
Ranskassa rahapelaaminen on järjestetty monopoli- / lisenssioikeuksien perusteella valtiollisille tai
valtion lisensoimille toimijoille. Tästä huolimatta maiden rahapelikentissä on myös eroja, Suomessa
rahapeliautomaatit ovat yleisesti saatavilla julkisissa tiloissa kun Ranskassa ne ovat sallittuja vain
kasinoissa. Tämä tilanne vaikuttaa myös siihen, miten ja millaisia pelejä pelataan.
Aineistoni koostuu Suomessa ja Ranskassa vuosina 2009–2010 järjestetyistä ryhmähaastatteluista.
Haastateltavat ovat ns. aktiivisia pelaajia, eli he pelaavat rahapelejä, mutta eivät itse koe niitä
ongelmaksi. Olen erityisesti kiinnostunut siitä, miten pelaajat itse puhuvat pelaamisestaan, mikä heidän
mielestään kannustaa tai vaikuttaa siihen ja miten Suomen ja Ranskan väliset institutionaaliset ja
kulttuuriset erot näkyvät osallistujien puheenvuoroissa.
Tutkimus liittyy väitöskirjaani, joka käsittelee laajemmin rahapelaamiseen kannustamista Suomessa ja
Ranskassa. Tutkimus toteutetaan Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella professori Pekka
Sulkusen johtamassa Images of Addiction -projektissa, jota rahoittaa Suomen Akatemia.
LuK Erkka Rautio
Tampereen yliopisto, Informaatiotieteiden laitos
Kansallinen nettipokeri herätti kriittisyyttä pokeriharrastajissa
Vuoden 2010 lopussa avattiin Raha-automaattiyhdistyksen nettipokerisivusto, joka
tarjoaa suomalaisille rahapelaajille kotimaisen vaihtoehdon nettirahapelaamiselle.
Lisäksi tällä pyritään ohjaamaan osaa ulkomaisilla sivustoilla pelaavia pelaajia
kotimaisen palvelun pariin. Sivuston aukeamista edeltäneellä keväällä suoritettu
kysely suomalaisten nettipokeriharrastajien parissa kartoitti, millaisia odotuksia
aktiivisesti nettipokeria pelaavilla oli tulevaa sivustoa kohtaan. Kyselyyn vastanneet
n. 950 pelaajaa suhtautuivat RAY:n nettipokeriin suurelta osin kriittisesti monista
syistä. Palvelun uskottiin kärsivän huonosta kilpailukyvystä olemattomien
palkitsemisjärjestelmien takia, joilla taas ulkomaiset pelioperaattorit yleensä
houkuttelevat pelaajia. Suurimpana positiivisena asiana pokeriharrastajat näkivät
hyvät tuottomahdollisuudet aloittelevien pelaajien kustannuksella. Lisäksi sivuston
aukeamisella toivottiin olevan positiivisia vaikutuksia yleiseen mielipiteeseen pokeria
kohtaan. Kriittisyydestä huolimatta kaksi kolmasosaa vastanneista oli valmis ainakin
100
kokeilemaan RAY:n nettipokeria. Kyselytutkimus on osa Raution valmistuvaa Pro
Gradu -työtä. Esityksessä käsitellään myös keväällä tapahtuvan jatkotutkimuksen
tilannetta, jolla kartoitetaan näiden odotusten täyttymystä.
FM Jussi Palomäki
YTM Michael Laakasuo
Helsingin yliopisto, Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kognitiotieteen yksikkö
Emootiot ja päätöksenteko: nettipokeri on tunneasia
Kotona pelatussa käteisnettipokerissa tehdään jatkuvasti nopeita päätöksiä toiminnan jatkamisesta tai
keskeyttämisestä. Oletettavasti kyseiset päätökset tehdään melko usein intuitioon perustuen, koska i)
pokeripelissä matemaattisesti virheettömän ratkaisun tekeminen on informaation rajallisen saatavuuden
johdosta usein mahdotonta, ja ii) aktiivinen, tiedostettu todennäköisyyksien arviointiin perustuva
päätöksenteko vaatii nettipokeripelin nopeasta luonteesta johtuen liikaa kognitiivisia resursseja tai
aikaa. Todennäköisesti pokeripelin päätöksentekotilanteita ratkaistaan ainakin osittain sen hetkisen
emootinaalisen tilan ohjaamana. Jos pelaaja häviää käteisnettipokeria pelatessaan, on oletettavaa, että
tämä herättää kirjon erilaisia emootioita riippuen edeltäneen tilanteen luonteesta.
Tutkimuksessamme on kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa kartoitamme emootioskriptejä ja
emootiosanastoa, jotka liittyvät tilanteeseen, jossa pelaaja on hävinnyt käteisnettipokeria kotona
pelatessaan itselleen merkittävän summan rahaa. Kartoitus tehdään laadullisesti: nettipokerin pelaajat
kertovat (vapaaehtoisesti e-lomakkeen avulla) tarinan itselleen merkittävän rahallisen summan
häviämisestä nettikäteispokeripeliä kotona pelatessaan. Tarkoitus on kerätä 40–60 tarinaa. Laadulliselle
aineistolle tehdään sisältöanalyysi ja narraatioiden tulkintaraportti luokittelemalla aineisto temaattisesti.
Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa kerättyjä emootioskriptejä hyödynnetään myöhemmin
toteutettavan tutkimuksen toisen vaiheen koeasetelman suunnittelussa. Kyseisessä kokeessa luodaan
kontrolloidusti resurssinmenetystilanteita pokeripeliympäristössä ja selvitetään, toistuvatko ihmisten
raportoimat häviön tunteet laboratoriossa tarkkailtuna. Toisin sanoen laadullista aineistoa on tarkoitus
käyttää hypoteesien muodostamisessa pohdittaessa sitä, minkälaisia päätöksiä koehenkilöt tekevät
emootioidensa varassa erilaisissa resurssinmenetystilanteissa.
Tutkimuksen tavoitteet ovat ensisijaisesti perustutkimukselliset. Emootioiden tutkiminen päätöksenteon
yhteydessä tuo kuitenkin lisäymmärrystä myös mm. ihmisten henkilökohtaisiin ratkaisuihin
addiktiotilanteissa, mistä saattaa olla hyötyä addiktion hoidon suunnittelussa.
VTK Kalle Keskinen
Turun yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos
Virtuaaliset uhkapelit peliharrastajan arjen jäsentäjinä
Virtuaalisia uhkapelejä tarjoavien internetsivustojen määrä on kasvanut 2000- luvun aikana
räjähdysmäisesti, eikä niiden toimintaa ole vielä konkreettisesti pyritty Suomen alueella rajoittamaan.
Tämä kehitys on mahdollistanut sen, että erilaisia uhkapelejä on mahdollista pelata entistä
suuremmassa määrin sekä ajasta että paikasta riippumatta. Kasvavien uhkapelimahdollisuuksien lisäksi
internetiin on myös muotoutunut erilaisia uhkapeleihin liittyviä yhteisöjä, joita harrastajat voivat
käyttää oman pelinsä kehittämiseen, kokemusperäiseen raportointiin tai sosiaalisen hyväksynnän
hakemiseen. Tässä suhteessa uhkapelien harrastaminen ei rajoitu aina itse pelisuoritukseen, vaan aikaa
saatetaan käyttää myös erilaisissa uhkapeleihin liittyvissä virtuaaliyhteisöissä.
Pelaajan immersoitumista virtuaalisiin uhkapeleihin on selitetty esimerkiksi pelien audiovisuaalisilla
ominaisuuksilla, sekä pelien haastavuuteen liittyvillä tekijöillä. Myös pelien entistä helpomman
saavutettavuuden ja leimautumista ehkäisevän anonymiteetin on katsottu madaltavan kynnystä
pelaamiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, kuinka suuren osan virtuaaliseen
101
pelaamiseen liittyvä oheistoiminta muodostaa harrastuksesta ja millaisia vetovoimatekijöitä siihen
liittyy. Tutkimukseni tarkoitus onkin peliharrastajan omien kokemusten kautta hahmottaa, missä määrin
virtuaalinen uhkapeliharrastus koostuu pelisuorituksesta, ja missä määrin toisaalta kaikesta muusta
pelaamiseen läheisesti liittyvästä toiminnasta kuten peliyhteisöissä toimimisesta tai vaikkapa pokerin
tai vedonlyöntikohteiden seuraamisesta puhelimen, television tai tietokoneen välityksellä. Tätä kautta
pyrin selvittämään, miten peliharrastus kokonaisuudessaan jäsentää harrastajan arkea ja millaisia
vetovoimatekijöitä pelaaja itse näkee harrastuksessaan.
Tutkimuksen aineistona tulen käyttämään noin kymmenen hengen virtuaalisten uhkapelien harrastajien
joukkoa, joita haastattelen yksitellen. Haastattelut suoritan teemahaastatteluina, jolloin
yksityiskohtaisten kysymysten sijaan haastattelu etenee tiettyjen keskeisten teemojen varassa.
Tarkoituksena on saada mahdollisimman selkeästi esille haastateltavien asioille antamat merkitykset ja
tulkinnat sekoittamatta liikaa tutkijan omia näkökulmia haastatteluihin. Aineiston analyysin olen
suunnitellut toteuttavani teemoittelun avulla, jolloin tarkoituksena on tarkastella sellaisia aineistosta
esiin nousevia piirteitä, jotka ovat jollain tavalla yhteisiä usealle haastateltavalle.
-----
102
Rakenteet ja käytännöt vuorovaikutuksessa, koordinaattorit: Inka Koskela, Hanna Rautajoki
(Tampereen yliopisto, inka.koskela[ät]uta.fi, hanna.rautajoki[ät]uta.fi)
”Yhteiskunnalliset rakenteet uusintuvat ja muovautuvat sosiaalisissa käytännöissä ja käytännöt elävät
eteenpäin osallistujien koordinoiman sosiaalisen vuorovaikutuksen keinoin. Tällaisiin
etnometodologisiin lähtökohtiin sitoutuva työryhmä kutsuu keskustelupiirinsä laajasti erilaisia
sosiaalisia käytäntöjä ja sosiaalista vuorovaikutusta käsitteleviä tutkimuksia. Tutkimukset voivat
kytkeytyä joko arjen tai institutionaalisten käytäntöjen tarkasteluun, ja huomiot voivat koskea niin
rutiininomaisia kuin yllätyksellisiäkin sosiaalisia tilanteita ja toimintoja. Metodologiana voi olla
esimerkiksi keskustelunanalyysi tai etnografia. Tervetulleita ovat kaikissa eri vaiheissa olevat
tutkimukset.”
Ohjaajan tulkinnat kriminaalihuollon motivoivien päihdekeskustelujen vuorovaikutuksessa
Harri Sarpavaara, YTT
tutkijakollegium, yhteiskuntatutkimuksen instituutti, Tampereen yliopisto
Alustuksessa esittelen käynnissä olevaa tutkimustani, jossa tarkastelen kriminaalihuollon
työntekijöiden ja päihdeongelmaisten asiakkaiden välistä vuorovaikutusta. Alustuksessa keskityn
työntekijän tekemiin eksplisiittisiin tulkintoihin asiakkaan muutospuheesta. Vuorovaikutuksen
institutionaalisen kontekstin muodostavat kriminaalihuollon päihdekeskustelut, joissa menetelmänä
käytetään motivoivaan haastatteluun pohjautuvaa Viisi keskustelua muutoksesta –ohjelmaa.
Keskusteluissa kriminaalihuollon työntekijä toimii ohjaajana, joka ohjelman hengen ja periaatteiden
mukaisesti pyrkii kutsumaan esiin muutospuhetta asiakaskeskeisellä mutta ohjaavalla otteella.
Tarkastelen ohjaajan tekemiä tulkintoja asiakkaan muutospuheesta sekä asiakkaan responsseja näihin
tulkintoihin ja asiakkaan 12 kuukauden seurantatietoja.
Tulokulmani poikkeaa konventionaalisesta motivoivan haastattelun ja myös keskustelunanalyysin
piirissä tehdystä vuorovaikutuksen analyysista. Sovellan analyysissani C. S. Peircen semioottista
merkkiteoriaa. Lainaamalla siitä käsitteellisiä välineitä analyysin avuksi, teen metodologisen
intervention, jonka tavoitteena on tarjota hieman toisesta suunnasta tulevia – ja päivien teemaan liittyen
mahdollisesti yllättäviäkin – vastauksia kysymykseen; mikä laajasti erilaisten riippuvuuksien hoidossa
käyttöön otetusta motivoivasta haastattelusta tekee toimivan menetelmän. Alustuksessani esittelen
tutkimukseni metodologisia ratkaisuja ja analyysin alustavia tuloksia.
Keskustelunanalyysin mahdollisuudesta vaikuttaa muotoutumassa oleviin palvelukäytäntöihin
Mika Simonen, YTM
Helsingin yliopisto
Suomalaisen yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalveluita kehitetään projektien ja hankkeiden avulla.
Kuvaan tässä esityksessä väitöskirjatyöhöni liittyviä kokemuksia yhteistyöstä kolmen kehityshankkeen
kanssa. Esitän, että keskustelunanalyyttinen tutkimus voi osallistua hankkeiden suunnittelutyöhön ja
pilotointiin tuottamalla vuorovaikutuksen kuvauksia, joita voidaan hyödyntää suunniteltaessa
vuorovaikutuksessa tapahtuvia palvelukäytäntöjä. Esimerkiksi ikääntyneiden ihmisten palveluntarpeen
arviointi on parhaillaan muotoutumassa oleva käytäntö.
Käytän esityksen aineistona videoituja toimintakyvyn arviointihaastatteluita (n=52), jotka kerättiin
väitöskirjatutkimukseeni yhteistyössä kolmen kehityshankkeen kanssa vuosina 2007-2008.
Yhteistyöhön kuului kuvausjärjestelyiden toteutus ja osa-aineiston litterointi hankkeiden toimesta.
Analysoin saamani litteraatiot ja esitin analyysin hanketyöryhmille datasession muotoisesti, videokuvaa
hyödyntäen. Vehviläisen (2011) mukaan keskustelunanalyyttista aineiston lukutapaa voi käyttää
ammattilaisten työn reflektioon. Tämä lukutapa voi myös lisätä hanketyöntekijöiden ja päättäjien
103
ymmärrystä vuorovaikutuksen kulusta.
Kehityshankkeissa litteraatin ja videokuvan tuomaa näkökulmaa pidettiin merkittävänä, sillä se toi
vuorovaikutuksen moninaisuuden suunnittelupöydille. Keskustelunanalyyttisen metodiikan
soveltaminen hankkeiden ripeään aikatauluun tuotti hankaluuksia, joten analyysi rajautui vuorotteluun,
korjausjäsennyksiin ja videoanalyysiin. Rajaus kuitenkin sopi käytännön tarpeisiin hyvin.
Esitän kehityshankkeiden kanssa tekemäni yhteistyön pohjalta, että keskustelunanalyyttinen tutkimus
voi mallintaa erilaisissa projekteissa ja kehityshankkeissa suunniteltavia palveluja, joihin liittyy
sosiaalista vuorovaikutusta. Keskustelunanalyyttinen tarkastelu mahdollistaa tarkemman pilotoinnin
kuin mitä hankkeissa tavallisesti tehdään. Lisäksi voidaan havainnollistaa suunnitelmien toteutuminen
käytännössä. Hanketyöntekijöille ja päättäjille keskustelunanalyysin tuoma tarkkuustaso saattaakin
tuntua yllättävältä.
Keskustelunanalyyttinen tutkimus voi päästä vaikuttamaan projekteihin, joissa suunnitellaan tulevia
palvelukäytäntöjä. Nähdäkseni esityksessä osoitetaan uudenlainen soveltava käyttömahdollisuus ja
-paikka keskustelunanalyyttiselle tutkimukselle.
Kirjallisuus
Vehviläinen, Sanna (2011) Keskustelunanalyysi – tietäminen – asiantuntijuus. Paneelialustus.
Keskusteluntutkimuksen päivät, 20.1.2011, Jyväskylä.
Kokousjärjestyksen rikkominen ja valta johtoryhmien kokouksissa
Tiina Mälkiä, YTT
Korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen verkosto (HEINE), Helsingin yliopisto
Aku Kallio, YTM
Korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen verkosto (HEINE), Helsingin yliopisto
Johtoryhmien kokousten vuorovaikutus etenee normaalisti melko pysyvän kaavan mukaisesti. Esittelijä
esittelee päätettävän asian, sitä kommentoidaan ja tehdään päätös. Kokouksen puheenjohtaja huolehtii
kokouksen etenemisestä, jakaa puheenvuoroja ja ilmoittaa tehdystä päätöksestä. Joskus kuitenkin tätä
”normaalia” kokousjärjestystä rikotaan. Kuten usein vuorovaikutuksen tutkimuksessa, myös tässä
aineistossamme nämä ”normaalista kaavasta” poikkeamiset ovat tutkimuksellisesti mielenkiintoisia.
Esityksessämme näytämme, kuinka näitä kokousjärjestyksestä poikkeamisia tuotetaan ja
vastaanotetaan sekä mitä niillä vuorovaikutuksellisesti tehdään. Erityisesti pohdimme sitä, kuinka
näissä kokousjärjestyksen rikkomisen sekvensseissä osallistujat orientoituvat erilaisiin vallan
ulottuvuuksiin. Aineistomme koostuu vuosina 2009-2010 videoiduista suomalaisten
sektoritutkimuslaitoksen ja yliopiston johtoryhmien kokouksista. Videoituja kokouksia on yhteensä 10.
Tutkimusmenetelmänä käytämme etnometodologista keskustelunanalyysiä.
Isyyden rakentuminen lastenneuvolan terveydenhoitajan kysymyksissä ja vanhempien vastauksissa
Sanni Tiitinen, YTM
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto
Keskustelunanalyyttisen tutkimuksen aineisto koostuu 17 videoidusta lastenneuvolan vastaanotosta,
joilla ovat läsnä terveydenhoitaja, äiti, isä ja korkeintaan vuoden ikäinen vauva. Terveydenhoitajan
kysymysten (N=560) tarkastelu paljasti, että niistä suurin osa oli yksinkertaisia vaihtoehtokysymyksiä
tai väitelauseen muotoisia kysymyksiä. Näiden kysymysten muotoilu sisältää ehdotuksen
odotuksenmukaisesta vastauksesta. Tutkimus osoittaa, että lastenneuvolan terveydenhoitaja esittää
yleensä kysymyksiä, joiden kieliopillinen preferenssi on rakennettu siten, että ne olettavat a) perheen
tilanteen olevan suotuisa (esim. perhe on ollut terveenä ja heillä on sosiaalista verkostoa), b)
vanhempien hoitavan lasta neuvolan suositusten mukaan, c) lapsen kasvavan ja kehittyvän ikätasoaan
vastaavasti.
104
Tutkimuksessa keskitytään terveydenhoitajan kysymyksiin, jotka on osoitettu isälle. Esityksessä
tarkastellaan, millainen isyys rakentuu odotuksenmukaiseksi terveydenhoitajan kysymysten
muotoiluissa. Lisäksi osoitetaan esimerkkien avulla, miten vanhemmat orientoituvat isää koskevien
kysymysten sisältämiin oletuksiin.
Puheenvuoroa edeltävät kulmien kurtistukset kasvokkain tapahtuvan arkisen vuorovaikutuksen aikana
Timo Kaukomaa, VTM
Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto
Tässä esityksessä tarkastellaan keskustelutaukojen aikana muodostuvien kurtistusten (eng. frown)
yhteyttä tulevaan puheenvuoroon sekä laajempaan sekventiaaliseen keskusteluympäristöön.
Havainnollistan muutaman aineistoesimerkin kautta, miten tauon aikana syttynyt kurtistus on
yhteydessä tulevaan puheenvuoroon, keskustelusekvenssiin ja keskustelijoiden tilanteellisen suhteen
säätelyyn. Puheen ja ilmeiden lisäksi tarkastellaan myös muita kehollisia toimintoja (esim. vartalon
asento, katse). Vuoroa kehystävien kurtistusten vuorovaikutuksellisessa käytössä on löydättävissä
toistuvia ylitilanteellisia käytäntöjä. Kuitenkin niiden kantamat merkitykset sekä vuorovaikutuksellinen
painoarvo ja julkisuus vaihtelevat eri tilanteissa. Kurtistus aloittaa tyypillisesti toiminnan (tai jatkaa jo
aloitettua toimintaa), joka kantaa itsessään joitain negatiivisia tai problemaattisia piirteitä. Tämä
toiminto saa yleensä vahvistusta sekä puheesta että muista kehollisista resursseista, jotka osaltaan
vaikuttavat kurtistuksen aloittaman toiminnan muotoutumiseen sekä sen vuorovaikutuksellisiin
implikaatioihin. Esityksen aineistona käytetään otteita kahden henkilön välisistä lounaskeskusteluista,
jotka ovat nauhoitettu kolmella videokameralla.
Responsiivisen toiminnan prosodinen säätely varhaisessa vuorovaikutuksessa ja aikuisten
vuorovaikutuksessa
Melisa Stevanovic, MuM
Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto
Mikko Kahri, VTM
Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto
Kun vuorovaikutuksen osallistujat vastaavat toistensa toimintaan omalla toiminnallaan, nämä
väistämättä kommunikoivat—eivät vain responsiivisen toiminnan suhdetta edeltäneeseen toimintaan—
vaan responsiivisen vuoron esittäjän toimijuutta ensimmäisen vuoron esittäjään nähden. Tästä
näkökulmasta responsiivinen toiminta voi karkeasti ottaen olla kahdenlaista:
(1) Myötätoiminnassa (“sinuilussa”) responsiivinen toimija säilyttää toiminnallisen fokuksen
vuorovaikutuskumppanissaan. (2) Vastatoiminnassa (“minuilussa”) osallistuja etualaistaa oman
toimijuutensa. Tässä esityksessä tarkastelemme sitä, kuinka osallistujat säätelevät hienovaraisesti
responsiivisten vuorojensa prosodisia piirteitä suhteessa ensimmäisen puhujan vuoroon ja siten
asemoivat itsensä jonnekin myötätoimijuuden ja vastatoimijuuden väliselle jatkumolle. Aineistomme
koostuu varhaisesta vuorovaikutuksesta sekä aikuisten vuorovaikutuksesta psykoterapiassa ja
työpaikkapalavereissa.
Varhaisessa vuorovaikutuksessa 4-6 kuukautisten vauvojen kanssa on paljon tilanteita, joissa äiti vastaa
vauvan vuoroon likimäärin samassa äänialassa ja rekisterissä kuin vauva, mahdollisesti peilaten tämän
vuoroa, tai tämä vastaa “suppeampana”. Tällä tavoin äiti varoo tuomasta itseään fokukseen ja säilyttää
fokuksen vauvassa. Näin on erityisesti tilanteissa, joissa äiti ottaa vastaan vauvan pahan mielen
ilmaisuja. Vastaavanlaista myötätoimijuutta esiintyy tyypillisesti myös psykoterapiassa, esimerkiksi
niissä tilanteissa, joissa terapeutti keskittyy kuuntelemaan potilaan huolia.
Työpaikkavuorovaikutuksen päätöksentekosekvensseissä ehdotuksen hyväksyminen puolestaan
edellyttää, että osanottaja kvalifioi oman kontribuutionsa tehtyyn päätökseen. Ehdotuksen hyväksyjät
105
käyttävät varsin säännönmukaisesti hyväksyvissä vuoroissaan suurempia sävelkorkeuden vaihteluita,
korkeampaa rekisteriä ja suurempaa äänenvoimakkuutta kuin ehdotuksen tekijä on edellä käyttänyt.
Tällaisen prosodian käyttö etualaistaa vastaajan oman toimijuuden—sen, että tämä ottaa ehdotetun
asian omakseen ja sitoutuu siihen. Liian vähäinen määrä tällaista responsiivisen position
vastatoimijuutta implikoi ehdotuksen torjuntaa. Toisaalta vuoroja, joita edellinen puhuja ei näytä edes
tarkoittaneen ehdotuksiksi, voidaan “retrospektiivisesti” merkitä ehdotuksiksi tuottamalla ehdotuksen
hyväksyvän vuoron prosodisilla piirteillä varustettu vuoro.
Ensimmäiset toiminnot luovat odotuksia seuraavista toiminnoista. Ne eivät koske vain sitä, mikä
toiminto seuraava toiminto on, vaan myös sitä, millaista toimijuutta tämän toiminnon tulisi ilmentää.
Toimijuuden prosodisen säätelyn avulla toiselle puhujalle tarjoutuu näin ollen mahdollisuus vastustaa
ensimmäisen puheenvuoron asettamia toimintakehyksiä erittäin hienovaraisella tavalla.
Dialogisuuden käsitteen operationalisointi työpajakeskusteluiden analyysissä
Nina Nygren, HM
Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto
Liito-oravan suojelun paikallisiin ongelmiin maankäytön suunnittelun kentällä on Tampereen
kaupunkiseudulla pureuduttu dialogityöpajojen avulla. Kahdessa tutkimus- ja kehityshankkeessa on
järjestetty yhteensä seitsemän dialogityöpajaa vuosina 2006 ja 2009, joissa kaupunkiseudun toimijat
keskustelivat liito-oravan suojelun ongelmista sekä ideoivat uusia tapoja toimia.
Dialogisuus oli työpajojen tavoite ja työväline sanan vaativassa merkityksessä. Käsityksemme mukaan
dialogisuuden edellytyksenä on moniäänisyyden toteutuminen ja se, että osallistujat kykenevät
avautumaan ja asettumaan keskinäiseen kommunikaatioyhteyteen. Merkitykset muuntuvat ja rikastuvat
ja syntyy uusia merkitysyhteyksiä, jolloin käsiteltäviin asioihin saadaan uutta ymmärrystä ja avautuu
mahdollisuuksia ongelmien uudenlaisiin ratkaisuihin.
Dialogityöpajat tuottivat valtavan määrän nauhoitettua ja litteroitua (ja litteroitavaa) aineistoa.
Pintapuolinen analyysi keskustelun sisällöistä ja uusista ideoista on tehty hankkeiden loppuraportteja
varten (Jokinen ym. 2007 & Jokinen ym. 2010). Työpajojen jälkeinen tutkijoiden yhteinen tuntuma on
ollut että dialogisia hetkiä koettiin, ja että toiset työpajat onnistuivat paremmin kuin toiset. Haasteena
on nyt operationalisoida dialogisuuden käsite aineiston syvällisempää analyysiä varten. Esitelmäni
käsittelee tätä tutkimushaastetta.
Lähteet:
Jokinen, Ari; Nygren, Nina; Haila, Yrjö & Schrader, Marko (2007)
Yhteiseloa liito-oravan kanssa. Liito-orava Tampereen kaupunkiseudun kaavoituksessa -hankkeen
loppuraportti. Suomen ympäristö 20. Pirkanmaan ympäristökeskus, Tampere.
Jokinen, Ari; Nikula, Ari; Nygren, Nina; Tersa, Piia & Haila, Yrjö (2010)
Liito-oravan elinympäristöjen mallitus ja ennakointi Tampereen kaupunkiseudulla.
Suomen ympäristö 11/2010, Luonto, 71 s., Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
Dialoginen menetelmä yhteistoimintaverkostojen tutkimuksessa
Riikka Borg, HM
Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto
Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelman (METSOn) osana toimii seitsemän yhteistoimintaverkostoa.
Oppivat verkostot metsien monimuotoisuuden suojelussa -hankkeessa tutkitaan kahta Keski-Suomessa
toimivaa yhteistoimintaverkostoa (Kuukkeli metsien monipuolistajana –hanke sekä Männikkömetsät ja
rantojen raidat –hanke). Molemmissa verkostoissa on pidetty yhteensä kuusi dialogista työpajaa vuonna
2010. Ensimmäisissä pajoissa (talvella 2010) ideoitiin verkostojen toimintaa. Toisissa pajoissa
(syksyllä 2010) ensimmäisten pajojen ideoita kehitettiin eteenpäin tarkoituksensa konkretisoida
106
verkoston työtä. Lisäksi työpajamenetelmää on käytetty Kuukkeliverkoston seminaarissa keväällä
2010.
Työpajojen tarkoituksena oli paitsi käydä dialogia laajalla osallistujajoukolla verkostojen
mahdollisuuksista ja toiminnan suunnista, myös luoda dialogista toimintakulttuuria metsiensuojelun
kentälle. Dialogisuus oli siis sekä menetelmä että tavoite. Dialogisissa työpajoissa ei haettu konsensusta
ja kompromisseja, vaan moniäänistä keskustelua ja rooleista irrottautumista. Ajatuksena oli löytää
ideoita ja ratkaisuja, jotka kaikki osallistujat voivat hyväksyä ilman, että joutuvat luopumaan jostain
itselleen tärkeästä. Osallistujat kokivat työpajat tarpeellisiksi ja lähestymistavaltaan tavallisesta
poikkeaviksi.
Työpajatyöskentely äänitettiin kokonaisuudessaan, ja materiaalia on valtavasti. Aineisto on käyty yhden
kerran läpi tutkijoiden kesken. Aineistosta löytyi monenlaisia dialogisia jaksoja ja dialogisia hetkiä.
Aineistosta myös löytyi dialogisuuden nyansseja ja dialogisiin hetkiin johtavia kehityskulkuja.
Toisaalta joissakin pajoissa dialogisuusjaksot olivat harvassa. Aineiston syvempi analyysi on
haasteellista, koska valmiita dialogisuuskehyksiä ei ole, ja metodi sijoittuu puheen ja käytäntöjen
tutkimuksen välimaastoon. Esitelmäni käsittelee dialogisuuden piirteitä ja niiden analysoinnin
haasteita.
Vertaisryhmän demokraattinen kehys
Marja Mäensivu, KM
Opettajankoulutuslaitos, Jyväskylän yliopisto
Opiskelun sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttaa opiskelijan ja ohjaajan välinen hierarkia. Se saa
opiskelijan miellyttämään ohjaajaa, mutta myös pakoilemaan vastuuta, koska hierarkian näkökulmasta
ohjaajalla on vastuu. (Mäensivu 2007.) Opiskelussa kaikki toiminta ei kuitenkaan ohjaudu hierarkian
mukaan. Opiskelijoiden toiminta määrittyy hyvin erilaisten ehtojen kautta silloin, kun he toimivat
vertaisryhmässä, verrattuna tilanteeseen, jossa ohjaajat ovat mukana.
Esityksessä tarkastelen yliopisto-opiskelijoiden tapaa määritellä opiskelutilannetta, kun he
työskentelevät keskenään ilman ohjaajia. Tutkimukseni taustateoriana on Erving Goffmanin (1974)
kehittämä kehysanalyysi. Tarkoituksenani on selvittää, miten opiskelijat opiskeluympäristössä
vastaavat kysymykseen ”mitä täällä on tekeillä”. Selvitän myös, miten tuo vastaus ohjaa heitä heidän
toimiessaan vertaisryhmässä. Tarkoituksena on siis esitellä yksi opiskelutilannetta ohjaava kehys.
Esityksen pohjalla on etnografinen tutkimukseni Jyväskylän yliopiston luokanopettajankoulutuksen
integraatiokoulutuksesta. Etnografisen tutkimuksen kenttätyövaihe on kestänyt kaksi vuotta ja tuona
aikana olen kerännyt aineistoa observoiden, opiskelijoita haastatellen (N=13) sekä muutamin
sähköpostikyselyin. Tutkimukseni pohjalta näyttää siltä, että vertaisryhmää ohjaa demokraattinen
kehys, joka ei kuitenkaan johda sen suurempaan vastuunkantoon kuin hierarkkinen kehyskään.
Kävelyllä lähiössä – lähiluonnon rakenteiden ja käytäntöjen vuorovaikutusta tutkimassa
Eveliina Asikainen, FM
Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto
Tässä esityksessä tarkastellaan lähiön luontoa sosiaalisissa käytännöissä rakentuvana tilana ja toisaalta
asukkaiden lähiluontokäytäntöjä materiaalisten ja sosiaalisten rakenteiden muovaamana toimintana.
Miten kaupunkimaisuus rajoittaa lähiluonnossa toimimista ja minne luonto tunkeutuu kaupungissa?
Miten lähiöasukkaat ovat vuorovaikutuksessa luonnon kanssa ja jopa muuttavat sitä? Esitys keskittyy
Hervannassa lähinnä kävelyhaastattelumenetelmällä (ks. Sosiologia 4/2010) tehtyyn tutkimukseen ja
siinä pohditaan myös kävelyhaastattelumenetelmään liittyviä kysymyksiä.
-----
107
Sattumia työssä, koordinaattorit: Heikki Huilaja, Merja Kinnunen (Lapin yliopisto,
heikki.huilaja[ät]ulapland.fi, [email protected])
”Työpaikkailmoitus syksyllä 2010: ”Joulupukin Pääpostiin haetaan määräaikaiseen työsuhteeseen yhtä
osa-aikaista tonttua, joka on valmis työskentelemään sekä arkena että viikonloppuisin. Arvostamme
hakijoissamme ennen kaikkea vahvaa, monipuolista kielitaitoa (sujuvan suomen, ruotsin ja englannin
lisäksi esim. saksa, ranska, espanja, italia, venäjä ym.), asiakaspalvelukokemusta ja taitoa, kykyä tulla
toimeen erilaisten ihmisten kanssa, paineensietokykyä, tontun roolin omaksumista sekä iloista ja
reipasta otetta työhön!”
Työpaikan arkea 2010: Laskun (400 euroa) käsittely yliopiston käytännöissä: lasku menee laskuttajalta
Itellaan, jossa se skannataan sähköiseen muotoon ja lähetään Certialle, joka valmistelee laskun
Rondossa ja reitittää laskun yliopistolle.”
Nämä ovat esimerkkejä nykypäivän työstä. Työelämä muotoutuu jatkuvuuksista ja turvallisuudesta ja
toisaalta yhä enemmän epäjohdonmukaisuuksista ja epärationaalisista käytännöistä. Työ on
herkeämättä kiinni meissä ja me työssä, vaikka samaan aikaan työn hallinta tuntuu karkaavan meidän
ulottumattomiin. Työ on monien tekijöiden koostumus ja sisältää usein yllättäviä ja sattumanvaraisia
sekä ei-toivottuja ja satuttavia lopputulemia. Sattumia työssä -työryhmään toivomme empiirisiin
tutkimuksiin ja myös omiin kokemuksiin perustuvia esityksiä työelämän tilanteista, tapahtumista,
jatkuvuuksista, järjestyksistä, eli siitä, mitä ja millaista on työn arki.”
Riikka Kivimäki
Tampereen yliopisto
Työpaikan sisäiset keskusteluareenat
Työpaikka ei ole yksi yhtenäinen keskusteluareena, jossa erilaiset identiteetit tai positiot keskustelisivat
suoraan keskenään. Näkökulmien ja ennakkoasenteiden variaatioita työpaikalla on sitä enemmän mitä
enemmän ammattiryhmiä tai hierarkkisia asemia työpaikalta löytyy. Työpaikkojen keskustelut käydään
useissa pienissä ryhmissä eri areenoilla. Påhlshaugen (Påhlshaugen, Ѳyvind: The End of Organization
Theory? 1998) kutsuu keskustelujen järjestäytymistä työyhteisön paikalliseksi
diskurssimalliksi. Virallisimmin se tapahtuu johtoelimissä, yhteistyöelimissä sekä
ammattiyhdistyselimissä. Neljännen areenan muodostavat erilaiset päivittäiset keskustelut ja
mielipiteiden vaihdot työtovereiden kesken henkilökohtaisella tasolla, parityöskentelyssä, ryhmätöissä
sekä erilaisissa verkostoissa. Påhlshaugen kutsuu tätä neljättä keskusteluareenaa puolijulkiseksi
areenaksi. Sille on ominaista, että käydyille keskusteluille annetaan yksityisen ja vain sattumalta
kolmea muuta areenaa koskevan keskustelun status. Johtajuuden tai ammattiyhdistysliikkeen
keskusteluareenoilla on muodollinen asema työpaikoilla toimeenpantavista asioista päätettäessä eikä
niitä pidetä vain henkilökohtaisina mielipiteinä. Ne ovat osa työpaikan päätöksentekosysteemiä.
On kuitenkin niin, että useimmilta työpaikoilta puuttuvat välineet, joiden avulla voitaisiin organisoida
riittävästi keskustelua sekä kuulla ja saada esiin keskusareenoita syrjemmässä olevien ääni.
Työpaikoilta puuttuu sisäinen julkinen keskusteluareena. Sisäisen julkisen keskusteluareenan
puuttuminen merkitsee sitä, että työpaikoilla ei ole mahdollista käydä avointa keskustelua työpaikkaa ja
sen työntekijöitä koskevissa asioissa. Työkonferenssi osana työpaikan kehittämistyötä sisältää
yrityksen organisoida sisäistä julkista keskustelukehystä täydennyksenä muille työpaikan ja
työnantajan keskusteluille. Pienryhmissä käyty keskustelu mahdollistaa näkemyksien ja
ennakkoasenteiden tarkistamisen ja vuoropuhelun. Esittelen kaksi terveydenhoitoalan työpaikan
työkonferenssimenetelmällä toteutettua kehittämisinterventiota, joiden tulokset kertovat työpaikoilla
vallinneista keskustelukulttuureista – ja samalla muustakin.
108
Sirpa Mertala
Sosiaalikehitys Oy
Rajojen ylitysepisodeja tutkijan ja terveydenhuollon henkilöstön työssä
Lea Henriksson
Tampereen yliopisto
Empiirisiä sattumia ammattien joustavoittamisesta ja harmonisoinnista sosiaali- ja terveysalalla
Puheenvuoron aiheena on, miten koulutuksen ja työelämän järjestykset kohtaavat sosiaali- ja
terveysalalla. Vaivaako sosiaali- ja terveysalaa työvoimapula ja ammattien vetovoiman rapautuminen
vai olisiko työvoimaa sittenkin saatavilla, mikäli työehdot saadaan houkutteleviksi? Millaisia eitoivottuja ja satuttavia tulemia työelämälähtöisellä joustavan työvoiman tuottamisella on ja mihin laaja
osaamisen kirjo, elinikäisen oppimisen ideaalit ja markkinoituminen voivat johtaa? Työnantajajärjestöt
peräävät henkilöstön tehokasta käyttöä ja karsastavat ylimitoitettuja ja muodollisia
kelpoisuusvaatimuksia, työntekijäjärjestöt näkevät työn vaativuuden kasvavan ja työehtojen
rapautuvan.
Puheenvuorossani esittelen sosiaali- ja terveysalan ammattien uudelleenmuotoutumista kilpailuvaltion
palvelusuhdanteissa elinikäisen oppimisen politiikka-agendan hengessä. Taustaksi muutama sana
aikaisemmasta tutkimuksestani, joka käsitteli lähihoitajan monialaista ammattia. Tämän jälkeen
siirtymä meneillään olevaan empiiriseen tutkimukseen, joka koskee ajankohtaista kiistaa sosiaali- ja
terveysalan opettajien kelpoisuusvaatimuksista. Tutkimusaineistona on opetusministeriön loppuraportti
ammatillisten opettajien kelpoisuusvaatimuksista (Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä
2010:5) ja siihen liittyvät 29 lausuntoa, jotka valottavat työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen sekä valtion
hallinnon kannanottoja.
Katri Siponen & Joonas Miettinen
Tampereen yliopisto
Työtä kahden yrityksen alaisuudessa: sitoutuminen vuokratyössä ja vuokratyön ristiriidat
Vuokratyöntekijän arjessa sattuu ja tapahtuu. Pomot ja työtehtävät vaihtuvat tiuhaan ja aina ei ole edes
selvää kenelle työtä tehdään. Tehdäänkö työtä vuokrafirmalle, koska halutaan varmistaa
toimeksiantojen jatkuvuus myös tulevaisuudessa? Vai tehdäänkö työtä käyttäjäyritykselle pitemmän
työsuhteen toivossa? Vai tehdäänkö työtä sittenkin ennen kaikkea itselle, kokemuksen kartuttamiseksi
tai muun elämän rahoittamiseksi? Vuokratyön satunnaisuudet ja epäjatkuvuudet asettavat tekijänsä
kriittiseen suhteeseen työn tutkijoiden hellimään sitoutumisen käsitteeseen. Esityksessämme pyrimme
avaamaan sitoutumiseen ja sitoutumattomuuteen liittyvää problematiikkaa vuokratyöntekijän
näkökulmasta empiiriseen aineistoon nojautuen.
Aineistomme koostuu vuonna 2010 Suomen Akatemian rahoittamassa Ovatko määräaikaiset
työntekijät huono-osaisia -hankkeessa kerätystä vuokratyöntekijöiden sähköisestä
työhyvinvointikyselystä (n=223). Olemme valinneet kyselystä neljä mittaria, joiden avulla
tarkastelemme, kuinka vuokratyöntekijän ristiriitakokemukset kahden yrityksen alaisuudessa ja
epätasa-arvoiseksi koettu kohtelu käyttäjäyrityksessä vaikuttavat vuokratyöntekijän vuokraus- ja
käyttäjäyrityksiin sitoutumiseen. Pyrimme vastaamaan esityksellämme kysymyksiin: sitoutuvatko
vuokratyöntekijät yrityksiin? Jos sitoutuvat niin, onko sitoutuminen voimakkaampaa käyttäjä- vai
vuokrausyritykseen? Entä kuinka vuokratyöntekijän erityisasemaan liittyvät tekijät vaikuttavat
sitoutumiseen?
-
109
Virve Peteri,
Aalto-yliopisto
Joustava tuoli ja joustava mieli
Esitelmä perustuu laadulliseen tutkimukseen toimistohuonekaluja tuottavassa yrityksessä.
Tutkimuskohteena on yksi tuotekehitysprosessi ja aineistona on analysoitu erilaisia dokumentteja,
tuotekehityspalavereita ja relevanttien toimijoiden haastatteluita.
Pohdin alustuksessani miten relevantit toimijat neuvottelevat yhteisymmärryksen siitä, minkälaisia ovat
tulevaisuuden toimistoympäristöt ja samalla myötävaikuttavat siihen, että nämä visiot saavat
materiaalisen olomuodon. Visiot tulevaisuuden toimistoista ja niiden työntekijöistä toimivat
hedelmällisinä työkaluina muotoilu- ja tuotantovaiheessa, sillä niiden avulla kyetään organisoimaan
tietoa ja luomaan yhteinen ymmärrys yksittäisen tuotekehitysprosessin päämäärästä. Visiot
tulevaisuuden toimistoista eivät kuitenkaan vain kuvaa, vaan myös aktiivisesti osallistuvat kuvaamansa
todellisuuden tuottamiseen.
Esityksessä analysoidaan myös minkälaisina käyttäjät ja huonekalujen käytettävyys ja ergonomia
syntyvät muotoilu- ja tuotantoprosessin kuluessa. Muun muassa ikääntyvän työvoiman vuoksi tiedolla
käyttäjistä, ergonomiasta ja käytettävyydestä on ajateltu olevan kasvavaa merkitystä tuotteiden
suunnittelussa. Samaan aikaan on myös tunnistettavissa sellaisia kehityskulkuja, jotka horjuttavat
käyttäjäkeskeisen suunnittelun asemaa ja tekevät siitä kenties vain yhden tavan oikeuttaa organisaation
päämääriä.
Esitys perustuu Suomen Akatemian tutkijatohtorin projektiini, jossa tutkin muotoilun kotoutumista
organisaatioihin.
Anu Valtonen
Lapin yliopisto
Porvari ei saa nukkua huonosti?
Tämän päivän media on täynnä puhetta unesta ja nukkumisesta – ja ennen muuta erilaisista
uniongelmista. Tässä puheenvuorossa pysähdytään pohtimaan, mistä tässä puheessa on kyse. Millä
kielellä puhutaan, kun puhutaan unesta, ja mitä tämä merkitsee tavoillemme ajatella ja arvottaa unta ja
nukkumista? Millaisen moraalisesti latautuneen merkityskamppailun kohteeksi ’hyvä uni’ on joutunut
tämän päivän työelämässä? Suomalaisen media-aineiston alustava luenta antaa ymmärtää, että kun
talouden ja terveyden kieli ottaa määrittelyvallan, uni määrittyy asiaksi, josta yksilön täytyy pitää
huolta, jotta hän olisi virkeä ja tehokas talouden osa. Pitää nukkua hyvin, sillä unettomuus on uhka
kansantaloudelle. Erityisen tärkeää hyvä uni on luovan talouden toiminnan kannalta: vain levänneet
aivot tuottavat innovatiivisia asioita. Mutta mitä merkitsee se, että ’tirsoista’ tulee ’tehotirsat’, joiden
tehokkuus perustuu lääketieteellis-fysiologisiin laboratoriotutkimuksiin, ja joiden onnistumista voi
seurata erilaisten teknologisten sovelluksien kautta? Mitä merkitsee se, että alamme nukkua
’strategisesti oikein’? Entä se, että unesta ei puhuta nautinnon kielellä?
Uni ja nukkuminen nähdään tässä tutkimuksessa kollektiivisena käytäntönä ja erityisenä olemisen
tilana, jota jokainen yhteiskunta ja talous pyrkivät jollain tavoin merkityksellistämään, kontrolloimaan
ja institutionalisoimaan. Toisin ilmaistuna: yhteiskunta nukkuu meissä. Se, miten yhteiskunta meitä
nukuttaa, kiteytyy pitkälti ajatukseen ’unihygieniasta’: sen kautta julkituodaan sosiaalisia, materiaalisia
ja semioottisia tapoja nukkua ’oikein’. Media-aineiston luennan kautta pyritään jäljittämään sitä,
millaiseen ymmärrykseen nykytalouden unihygienia nojaa ja millaisen moraalisen ja modaalisen mallin
se tarjoaa nukkujalle nukuttavaksi ja vastustettavaksi. Puheenvuoro on osa kirjoittajan laajempaa sosiokulttuurista unen ja nukkumisen tutkimusprojektia (ks. Valtonen & Veijola, 2011, Sleep in
Tourism, Annals of Tourism Research 38 (1): 175-192.
----110
Sosiaalinen media, Internet-aineistot ja sosiologia, koordinaattorit: Atte Oksanen, Teemu Mikkonen,
Harri Jurvela (Tampereen yliopisto, atte.oksanen[ät]uta.fi, teemu.mikkonen[ät]uta.fi,
harri.jurvela[ät]uta.fi)
”Internetin rooli on tutkimusaineiston keräämisessä tullut vuosi vuodelta merkittävämmäksi.
Työryhmässä pohditaan, miten internetin yleensä ja erityisesti sosiaalisen median (Twitter, Facebook,
Wikipedia jne.) aineistoja voitaisiin tutkia sosiologian teorioiden ja metodien avulla. Monet kaikille
avoimet ja suhteellisen helposti saatavilla olevat Internet-aineistot saattavat olla ongelmallisia mm.
tutkimusetiikan, tutkimusmetodien ja vakuuttavuuden näkökulmasta.
Työryhmässä pyrimme keskustelemaan perinteisempien sosiologian tutkimuslähtökohtien kautta siitä
miten uusia sähköisen median tarjoamia tapoja kerätä aineistoa kannattaisi hyödyntää. Työryhmään
toivomme esityksiä, jotka käsittelevät aihepiiriä teoreettisesta, empiirisestä tai praktisesta
näkökulmasta. Kaikki aiheeseen liittyvästä tutkimuksesta kiinnostuneet ovat tervetulleita esittelemään
töitään, sekä keskustelemaan aihepiiriin liittyvistä asioista ja ilmiöistä.”
Vuorovaikutus sosiaalisessa mediassa
Iranin, Tunisian, Egyptin ja viimeisimpänä Libyan kansannousuissa on valtamedian uutisoinnissa
viitattu sosiaalisen median rooliin erityisesti nuorten aktivoitumisen alkuvoimana ja mahdollistajana.
Twitter, Facebook ja Wikileaks ovat monien muiden sosiaalisen median palveluiden kanssa kuvattu
merkittävinä vallankumouksellisina poliittisen toiminnan aktivointivälineinä. Miten näitä sosiaalisen
median aineistoja voisi tutkia? Millaista vuorovaikutus on sosiaalisessa mediassa?
Tarkoituksenamme on herätellä esiin kysymyksiä siitä kuinka sosiaalista mediaa voidaan tutkia ja
millaista kuvaa siitä on valtamedioiden toimesta rakennettu.
Teemu Mikkonen & Harri Jurvela
Identification with online and offline communities: Understanding ICT disparities in Finland
Matti Näsi a), Pekka Räsänen b) & Vili Lehdonvirta c)
a) Economic Sociology, Department of Social Sciences, FI-20014 University of Turku, Finland
b) Helsinki Institute for Information Technology HIIT, PO Box 19215, FI-00076 Aalto, Finland
c) Interfaculty Initiative in Information Studies, The University of Tokyo, Japan
Abstract
Computers, mobile phones and other information and communication technologies (ICTs) have become
a major part of
the everyday life in affluent societies, yet significant socio-demographic disparities remain in their use.
Young adults in
particular continue to be much more active users of ICTs than the older generations. In this article, we
explore an
approach to understand the institutional implications of ICT usage disparity: the socio-psychological
significance of a
technology to its users. We argue that identification mediated by technology is for many purposes at
least as important
of a measure as the actual quantity and quality of their use for many peer groups. Analyses of a
nationally representative survey sample collected in 2009 (N=1202) indicates that young Finns identify
with online communities significantly more strongly than their elders do. Overall, however Finns
identify much more with traditional offline formations.
-
111
Facebook – Saame – Facebook sanakirja
tutkijan apuvälineenä
Kieltenopiskelua Facebookissa statuspäivityksin? Käynnistin tammikuussa 2011 FB:ssä sivuston Lena
opettelee kanssasi Saamea, ja yhteisössä keskustelee jo lähes kolme sataa jäsentä. Facebookilla on oma
logiikkansa ja koodistonsa, ja se asettaa reunaehdot kieltä kantavan kulttuurin opettelulle. Vähintään
kahdesti päivässä tarjoilen lyhyitä statuspostauksia keskusteluun ja yritän houkutella kommentointiin:
lyhyys ja nasevuus ovat valtteja. Facebookin valitsin alustaksi sen suosion takia. Sivustolla on jo
koettu joukkojen viisaus, luomme sosiaalisesti yhteisöllistä tietämystä.
Tutkijana tarkastelen joukkojen viisautta lotmanilaisen kulttuurisemiotiikan suomin keinoin.
Kulttuurisemiotiikka sopii sellaisen aineiston teoreettiseen jäsentämiseen, jossa kaksi kulttuuria
asetetaan suhteisiin keskenään, aineistossani FB-kulttuuri ja saamenkulttuuri. Keskeistä
kulttuurisemiotiikassa on myös näiden kahden kulttuurin välinen hierarkkinen suhde, FB-kulttuuri
keskustassa mittaa saamenkulttuuria periferiassa. Keskusta näkee itsensä harmonisena, kun taas
periferiassa vallitsee vapaus ja kaaos. Mutta nämä ovat kuitenkin vuorovaikutuksessa keskenään, sillä
periferia lähettäjäkulttuurina toimii myös reservinä vastaanottajakulttuurille: olennaista on se näiden
kahden kulttuurin välinen raja, jossa tekstit käännetään semioottisesti. Meidän Saamen luokassamme
tämä kääntäminen on oivallettu varsin nopeasti. Olemme yhdessä esimerkiksi kehitelleet saameksi
oman hurraa-huudon aina edellispäivän mieleenpainuvimmasta osallistumisesta ja matkustelleet
virtuaalisesti unelmamatkakohteissa. Kielestä ei niin väliä, vaan yhdessä yritämme löytää
saamenkieliset ilmaisut.
Avainsanat: Sosiaalinen media, yhteisöllinen oppiminen, saamenkulttuuri, kulttuurisemiotiikka
Internet-aineistot joukkoliikehdinnässä
Alustus esittelee IRC-lokin aineistotyyppinä sekä tuo esiin käytännön kysymyksiä (reaaliaikaisen)
sosiaalisen median keskusteluaineistoissa (Facebook, Twitter) sekä uudenlaisissa lähteissä, kuten
WikiLeaks ja Al Jazeera-(tv)-kanava.
Esimerkkiaineistona esitellään yli 20 000 rivin IRC-loki, jossa selvitettiin Myyrmannin räjäyttäjän
henkilöllisyys samoihin aikoihin kuin poliisi ja joukkoviestimiä nopeammin. Selvittämiseen osallistui
parisentuhatta ihmistä, joista aktiivisia osallistujia parisensataa, muut lähinnä seurasivat. IRC-lokit ovat
kiinnostava aineistotyyppi, sillä ne tarjoavat samanaikaisesti sekä dokumentoidun keskustelun, osittain
ilme- että eleviestintää sekä toiminnan prosessin aikana. Aineisto mahdollistaa monipuolisen käsittelyn
laadullisesta analyysista verkostoanalyysigraafiin.
Sosiaalisen median käyttöliittymä eroaa ratkaisevasti esimerkiksi keskustelufoorumeista tai IRCkanavista reaaliaikaisine statusvirtoineen. Sosiaalisessa mediassa ei ole useinkaan keskusteluja ja
aiheita jäsentäviä threadeja. Lisäksi esimerkiksi Facebook näyttää vain osan keskusteluketjun
kommenteista ja jopa kommenteistakin vain osan. Vastaavasti Twitterissä ihmisegt puhuvat usein
samasta aiheesta, mutta eivät joko osaa käyttää nk. #hashtagia eli asiasanatunnistetta tai käyttävät eri
tunnisteita. Miten sosiaalisen median keskusteluaineistoista saadaan riittävä tai kattava otanta ja
millaisia voisivat olla keskustelun validoinnin menetelmät (esimerkiksi nimimerkit ja tunnistamattomat
identiteetit)?
Viime vuosien kansannousut ja nettiliikehdinnät ovat tuoneet tapahtumat eteemme reaaliaikaisesti
nopein kääntein. Tapahtumat ja osa aineistoista voidaan rekonstruoida tai jäljittää takautuvasti, mutta
tutkimuksellisesti on mielekästä osallistua tapahtumien seurantaan (tapaustutkimus, osallistuva
havainnointi), koska silloin voi muodostaa mielekkään käsityksen tapauksen etenemisestä, eri
osapuolista jne. Kuinka validoida esimerkiksi Al Jazeera-kanavan suoraan linkittämä WikiLeaksaineisto? Pitäisikö kaivaa WikiLeaksin sijaan esiin joukkoviestin, joka on journalistisesti validoinut
kyseisen sähkeen ja etsiä ao. sähke joukkoviestimen verkkoversiosta? Entä Al Jazeera itse? Kuinka
112
viitataan sen lähetyksiin? Live tv-lähetystä on työlästä löytää nauhoitettuna ja viikon tallenne veisi
valtavasti levytilaa.
Refleksiivisyys internet-keskustelujen tutkimuksessa
Olen viimeistelemässä väitöskirjaani, jonka työnimi on ”Kansalaisten osallistuminen verkkomediajulkisuudessa”. Viestinnän aineeseen kuuluvan artikkeliväitöskirjan empiiristen tutkimusten aineistot
on kerätty erilaisilta verkon keskustelufoorumeilta. Kuten työryhmän esittelyssä mainittiin,
tämäntyyppiset aineistot saattavat olla ongelmallisia mm. tutkimusetiikan, tutkimusmetodien ja
vakuuttavuuden näkökulmasta. Esittelen seuraavassa lyhyesti tutkimukseni lähtökohtia sekä
teoreettista viitekehystä ja niissä asetettuja kriteereitä aineistojen ja tutkimuksen laadun arvioinnille.
Aiemman tutkimuksen perusteella keskeiseksi vaatimukseksi nousee refleksiivisyys, aineistojen
valinnassa, keruussa ja analyysissa sekä läpi koko tutkimusprosessin. Alustuksessa tarkoitukseni on
pohtia, kuinka hyvin oma tutkimukseni täyttää näitä refleksiivisyyden vaatimuksia.
Kvalitatiivisen tutkimuksen ja diskurssianalyysin perinteiden mukaisesti tutkimukseni tarkoitus on
tuottaa perusteltu ja kontekstualisoitu tulkinta siitä, miten diskursseja käytetään arkipäivän
käytännöissä. Tutkittavat tekstit nähdään ’sosiaalisina teksteinä’, jotka rakentavat tietynlaisen version
yhteiskunnallisesta maailmasta. Internetin keskustelupalstat muodostavat yhden julkisen areenan, jossa
sosiaaliset tapahtumat ja tekijät kohtaavat, tulevat merkityksellisiksi tai ne vaiennetaan. Empiiristen
tulosten avulla osoitan, kuinka nettikeskusteluissa toistetaan, haastetaan ja kiistetään valtamedian esille
tuomia “virallisia” näkemyksiä.
Koska tutkimukseni kohteena ovat talouden ja yhteiskunnan suhteita käsittelevät ilmiöt (mm.
joukkoirtisanomiset ja johdon palkitseminen), tarjoaa kriittinen organisaatiotutkimus (CMS) sopivan
viitekehyksen. Vaikka CMS on perusluonteeltaan kiistanalaista ja moniarvoista, tutkijat ovat kuitenkin
osoittaneet joitain yhteisiä peruslähtökohtia. Näitä ovat non-performatiivisuus (johtamis-diskurssin
tuottamien ongelmien, kuten epätasa-arvon, kriittinen tarkastelu), denaturalisointi (pyrkimys löytää
vaihtoehtoja vallitseville organisoinnin tavoille ja pakoille) sekä refleksiivisyys (konstruktivistinen
tutkimusote, jossa lähtökohdat ja valta-asetelmat tuodaan näkyville). (Fournier&Grey 2000). Jotta
nämä peruslähtökohdat tulee huomioonotettua, pyrin tarkastelemaan myös tutkimuseettisiä kysymyksiä
refleksiivisesti, mm. Brewisin ja Wray-Blissin (2008) esittämän kolmen käsitteen avulla: 1) etiikka
esteenä, 2) etiikka vaitiolon esiinkaivamisena sekä 3) etiikka tutkimuksen keskeisenä oikeutuksena.
Jälkistrukturalistiseen diskurssiteoriaan sisältyy ajatus siitä, että kulloinkin mahdolliset puhetavat ja
puhuvat subjektit rakentuvat merkitysjärjestelmissä, ja näin syntyvät merkityksellistämisen teot eivät
heijasta ilmiöiden tai kokemusten ulkopuolista tai objektiivista luonnetta, vaan ne pikemminkin
osaltaan tuottavat todellisuutta (mm. Foucault 1972, Laclau&Mouffe 1985). Näin ollen myöskään
nettikeskusteluissa tuotettuja diskursseja analysoivan tutkimuksen laatua ei voi arvioida sillä
perusteella, kuinka objektiivista tai osuvaa kuvaa todellisuudesta ne tarjoavat, vaan refleksiivisyyden
perusteella, arvioiden sekä sitä miten tutkijan valinnat ja väitteet on asetettu tarkastelun kohteeksi että
miten tutkimuksen tavoitteet ja lähtökohdat on kirjoitettu näkyviin. Näin siis tutkimusetiikan ja
tutkimusmenetelmien laadun arviointi muodostavat keskeisen osan tutkimuksen vakuuttavuutta.
Lähteet:
Brewis, Joanna & Wray-Bliss, Edward 2008. Re-searching Ethics: Towards a More Reflexive
Management Studies. Organization Studies 29:1521-1540.
Foucault, Michel 1972. The Archaelogy of Knowledge. Tavistock Publications.
Fournier, Valérie & Grey, Christopher 2000. At the critical moment: Conditions and prospects for
critical management studies. Human Relations 53/1: 7-32.
Laclau, Ernesto & Mouffe, Chantal 1985/2001. Hegemony and Socialist Strategy. Towards a Radical
Democratic Politics. Verso.
113
Verkkorahapelaamisen monet aineistot
Verkkorahapelaamisen suosio on kasvanut jatkuvasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Pelit,
pelipalvelut ja pelaajat hyödyntävät jatkuvasti internetin tarjoamia uusia mahdollisuuksia
toiminnassaan. Itse pelaamisen lisäksi verkkorahapelaamiseen liittyy monipuolista pelaajien välistä
sosiaalista vuorovaikutusta sekä ennen pelaamista että sen jälkeen. Esimerkiksi pokerin harrastajille on
tarjolla tv-ohjelmia, aikakauslehtiä sekä pelaajien itsensä perustamia harrastusfoorumeita ja
nettiyhteisöjä, joissa pelaajat voivat toimia toistensa kanssa myös itse pelaamisen ulkopuolella.
Verkkorahapelaaminen on laaja ilmiökokonaisuus, jota on mahdollista lähestyä monien eri aineistojen
kautta. Pelaamisesta kertyy automaattista dataa, pelaajia on mahdollista tarkkailla virtuaalisessa
ympäristössä, pelaajat tuottavat itse materiaalia eri sivustoille ja nettiä voi hyödyntää myös kyselyiden
sekä haastatteluiden tekemiseen. Verkkoympäristö on tehnyt laajojenkin aineistojen keräämisestä
aiempaa halvempaa ja nopeampaa. Esityksessä pohditaan verkkorahapelaamista esimerkkinä käyttäen,
kuinka perinteisiä sosiaalitieteiden menetelmiä voi hyödyntää verkossa tapahtuvaan aineiston
keräämiseen sekä mitä uusia menetelmiä verkkoympäristö vaatii ja mahdollistaa. Myös eettisiin
ongelmakohtiin kiinnitetään huomiota erityisesti eri tavoin kerättyjen aineistojen yhdistämisen
kannalta.
Verkkohaastattelun yllättävät ja odotetut piirteet
Kasvokkaisessa tutkimushaastattelussa pätevät pitkälti samat vuorovaikutukset konventiot ja moraaliset
säännöt kuin missä tahansa kasvokkaisessa keskustelussa. Sama pätee myös verkossa tehtäviin
haastatteluihin, ja silloin tietokonevälitteisen viestinnän erityispiirteet on hyvä tiedostaa. Esimerkiksi
sähköpostia ja postituslistoja, video- tai äänikeskustelua, tekstimuotoista keskustelua eli chattiä,
keskustelupalstoja, blogeja, sosiaalisen median palveluita tai erilaisia virtuaalimaailmoita hyödyntävää
viestintää tutkimaan on syntynyt tietokonevälitteisen viestinnän tutkimuksen traditio (CMC, computermediated communication). Käytännössä verkkohaastattelun taidot kuitenkin kehittyvät niitä
harjoittamalla, ja kokematon tutkija kohtaa todennäköisesti yllätyksiä. Esityksessä on tarkoitus
reflektoida pro gradu -työtä varten IRC:ssä (Internet Relay Chat) ja pikaviestiohjelmassa tehtyjä
haastatteluita.
-----
114
Sukupuoli, uusliberalismi ja toimijuus, koordinaattorit: Marjo Kolehmainen, Päivi Korvajärvi, Kirsti
Lempiäinen (Tampereen yliopisto, kirsti.lempiainen[ät]uta.fi)
”Kun hallinnan muodot yhteiskunnassa muuttuvat, kutsuu muutos analyysia sukupuolistuneesta
toiminnasta ja sen pakoista ja mahdollisuuksista. Uusliberalistinen kehityskulku on esimerkki
yhteiskunnallisten rakenteiden ja toimijuuden välisten suhteiden muutoksesta. Vaikka
nimeämistavoissa on eroja – uusliberalismia on luonnehdittu sekä ideologiaksi että yhteiskunnalliseksi
järjestelmäksi – uusliberalismin merkittävyyttä on harvoin kyseenalaistettu. Sen on nähty vaikuttaneen
ratkaisevasti myös feminismiin, feministiseen yhteiskuntatutkimukseen ja sukupuolten
yhteiskunnalliseen uudelleenjärjestymiseen.
Työryhmässä pohditaan uusliberalismin suhdetta sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviin
kysymyksiin eri tutkimusalueilla. Erityisen kiinnostuneita olemme siitä, minkälaista yllättävää tietoa
uusliberalismin tarkasteleminen feminististen näkökulmien kautta tarjoaa. Monitieteiseen työryhmään
ovat tervetulleita sekä teoreettista että empiiristä tutkimusta esittelevät paperit. Alle liuskan mittaiset
abstraktit työryhmään pyydetään lähettämään osoitteeseen kirsti.lempiainen[ät]uta.fi Sosiologipäivien
järjestäjien ilmoittamaan päivämäärään mennessä.”
1. Yrittäjyyttä kaikille? Peruskoulun yrittäjyyskasvatuksessa rakentuvat kyky- ja
koulutettavuustulkinnat ja niiden tuottamat sukupuoli- ja luokkaerot
Maija Korhonen, Itä-Suomen yliopisto, psykologian oppiaine
Esitykseni pohjautuu tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseen, jossa tarkastelen, millaisia kykyjä ja
koulutettavuutta koskevia tulkintoja peruskoulun yrittäjyyskasvatuksessa rakennetaan ja millaisia
sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan liittyviä merkityksiä ja eroja nämä tulkinnat tuottavat. Tutkimus
on osa laajempaa tutkimushanketta Yrittäjäminä – Koulutus, subjektiviteetti sekä mukaan ottamisen ja
poissulkemisen prosessit myöhäismodernissa yhteiskunnassa (2007–2010). Tutkimuksessa
yrittäjyyskasvatusta lähestytään uusliberalistisen koulutuspoliittisen hallinnan ilmentymänä: sitä ei
nähdä neutraalina koulutuksen sisältönä, vaan poliittis-ideologisena rakennelmana, jonka kautta
yksilöiden subjektiviteetteja ja kyvykkyyttä pyritään muokkaamaan yrittäjäminän (enterprising
self) ihanteen suuntaan. Yrittäjyyskasvatus hallintana ei kuitenkaan ole determinististä, eikä sen
vastaanotto koulussa suoraviivaista. Omassa merkityksenannossaan koulun toimijat, opettajat ja
oppilaat, myötäilevät, muokkaavat, haastavat ja kritisoivat yrittäjyyden ja yrittäjämäisyyden ideaaleja
monin tavoin.
Tutkimuksen teoreettis-metodologisina lähtökohtina ovat foucaultlainen hallinnan teoria,
poststrukturalistinen feminismi, diskursiivinen ja narratiivinen sosiaalipsykologia sekä
koulutettavuuden sosiaalipsykologinen tutkimus. Tutkimusaineistoina ovat yläkoulun opettajien
haastattelut sekä 9. luokkalaisten nuorten yrittäjyysaiheiset kirjoituskilpailutarinat. Näiden aineistojen
äärellä kysytään, millaisia yrittäjä(mäistä)kyvykkyyttä koskevia tulkintoja opettajat ja oppilaat luovat?
Miten yrittäjyyteen liittyvät kyky- ja koulutettavuustulkinnat kohtaavat koulun institutionaalisen
kykykäsityksen? Millä tavoin opettajien ja oppilaiden tulkinnat suhteutuvat yrittäjäminän ideaaliin ja
kulttuuriseen yrittäjyysdiskurssiin? Millaisia sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan liittyviä merkityksiä
ja eroja opettajien ja oppilaiden tulkinnat tuottavat; ketkä määrittyvät yrittäjämäisiksi tai yrittäjiksi, ja
ketkä tulevat suljetuiksi pois näistä määritelmistä? Sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan liittyvien
erojen tarkastelua motivoi yrittäjyyskasvatukseen sisältyvä koulutettavuuden dilemma: yrittäjyyttä
tarjotaan samastumisen malliksi kaikille ihmisille, mutta kulttuuris-historiallisesti katsoen yrittäjyys on
maskuliininen ja keskiluokkainen konstruktio.
Sosiologipäivien alustuksessa esittelen opettajahaastatteluaineiston analyysin tuloksia: kuvaan,
millaisia sukupuolittuneita yrittäjätyyppisen oppilaan luonnehdintoja opettajat tekevät. Lisäksi kerron
115
tekeillä olevasta analyysista, jossa selvitän, millaisten (esim. koulun ja yhteiskunnan arvoja ja
opettajuutta koskevien) moraalis-ideologisten jännitteiden varassa opettajat neuvottelevat
yrittäjyyskasvatuksen erilaisista merkityksistä ja jäsentävät yrittäjyyskasvatusta koululle asetettuna
tehtävänä. Nämä teemat johdattavat pohtimaan uusliberalistiseen koulutuspolitiikkaan, sukupuoleen ja
toimijuuteen liittyviä kysymyksiä.
2. Sukupuoli, tunnistaminen ja tietotalouden työkäytännöt
Marja Vehviläinen, Tampereen yliopisto
Talous on keskeisellä sijalla nykyisessä yhteiskunnassa, jolloin se muokkaa myös työkäytäntöjä. Työ
on joustavaa, uudelleen organisoituvaa ja projekteille perustuvaa, ja tietotaloudessa se on usein
tietotyötä sekä tulevaisuuteen suuntautuvaa ja feminisoitunutta palvelutyötä. Työkäytännöissä keskeistä
ovat verkostot, joissa tulevaisuuden kumppaneita tunnistetaan. Tietotalouden työkäytännöt
segregoituvat sukupuolen mukaan horisontaalisesti ja vertikaalisesti kuten aina ennenkin ja lisäksi ne
segregoituvat verkostojen tieto- ja luottamusprosesseissa – joissa tunnistaminen on keskeisenä
tapahtumana. Tässä artikkelissa pureudun tunnistamisen käytäntöihin ja niiden sukupuolistumiseen
tietotalouden työssä sekä etsin käsitteellisiä välineitä hahmottaa näitä tunnistamisen käytäntöjä.
Tunnistamisen käytäntöjä ja niiden sukupuolistumista tarkastelen
ensisijaisestivälittäjäorganisaatioaineiston (vuodelta 2007, kuuden välittäjäorganisaation johtajan ja 26
naisasiantuntijan haastattelun) avulla. Välittäjätyön verkostoissa tunnistetaan yksilöllistyneet hyvät
tyypit potentiaalisiksi tulevaisuuden kumppaneiksi tietotalouden uusiin projekteihin, joissa pelataan
riskeillä ja epävarmuudella, ja joissa tuotetaan tutkimustietoon perustuvia uusia innovaatiota. Kotipesät
vahvistuvat verkostoissa globaalissa kilpailussa, ja homososiaalisuus kerrostuu Connellin esittämään
tapaan paikallisesti, kansallisesti ja globaalisti. Samalla tietotalouden yhteistyön perustana oleva
tietotaito ja luottamus segregoituvat sukupuolen mukaan. Myös naisten verkostojen kautta on
mahdollista tulla tunnistetuksi/saavuttaa mainetta, joka saattaa edelleen tulla tunnistetuksi kansallisen
rahoittajan toimesta tai markkinoilla. Vaikka innovaatioiden rahoitus suosii miesten innovaatioita, avaa
toiminnan ja tunnistamisen kerroksisuus (paikallisesti, kansallisesti ja globaalisti) toimijuuden
mahdollisuuksia joissakin tilanteissa myös naisille. Toisena täydentävänä aineistona käytän
tietotaloudesta ja ennen kaikkea tietotekniikan yritystoiminnasta kertovaa lehtiaineistoa sekä
romaaneja, joita on ilmestynyt Suomessa 1990-luvun puolen välin jälkeen. Tämän aineiston avaan sitä,
että tunnistamisen verkostoissa on kysymys myös sukupuolittuneista tunnesiteistä ja luottamuksesta.
Tunnistamisen käsitteellisiä välineitä etsin tuomalla empiirisen analyysin vuoropuheluun feministisen
tunnistamista koskevan keskustelun kanssa. Esillä on erityisesti Beverley Sgeggs, jonka käytäntöihin
perustuva lähestymistapa antaa tukea kytkeä tunnistamisen käytännöt tietotalouden käytäntöihin sekä
niitä organisoiviin taloudellisiin, diskursiivisiin ja organisatorisiin suhteisiin.
3. Investointitukien sukupuolistunut logiikka
Petra Merenheimo, Sosiologia, Lapin yliopisto
[email protected]
Alueellista työllisyyttä hoidetaan Suomessa myöntämällä toimijoille investointitukia. Niiden tarkoitus
on joko pienentää työttömyyttä mahdollistamalla rakennus- tai infrastruktuurihankkeita tai
edesauttamalla paikallisten yritysten kasvupyrkimyksiä. Olen analysoinut feministisestä näkökulmasta
kahden julkisen investointitukimuodon tavoitteita ja toimintatapoja ja selvittänyt, minkälaiseen tietoon
ne pohjautuvat. Olen tulkinnut niiden perustaksi taloudellisen kasvun, erityisesti sisäisen kasvun
ideologian, jonka mukaan talouden jatkuva kasvu on mahdollista työvoiman tuottavuuden ja
(teknologisen) tiedon hankkimisen avulla. Näiden tekijöiden myötä innovaatioita voidaan siirtää ja
soveltaa muilla toimialoilla ilman huomattavia lisäkustannuksia, mikä mahdollistaa kasvun. Yllättävää
116
johtopäätöksissäni on se, miten johdonmukaisesti naisten tietämys sivuutetaan suunnitellessa
kansantalouden painopisteitä. Ammatillisesta ja toimialoittaisesta eriytymisestä johtuen miesten
toimialoiksi muodostuvat yhä uudelleen ne, jotka nimetään investointitukien saajiksi joko
eksplisiittisesti lainsäädännössä (työllisyysperusteinen investointituki) tai rahoituskäytäntöjen myötä
(tuki pienille ja keskisuurille yrityksille). Naisten toimialojen rooliksi muodostuu toimia perusteluna
rakennusprojektien tulevaisuuden hyödyistä epävarmoina työllistäjinä. Valtiolle määrittyy oma roolinsa
rahoittajana ja siten kasvun mahdollistajana. Mutta miten ennalta määriteltyjen toimialojen rahallinen
tukeminen ja aineellisten investointien priorisointi sopii uuteen tietoon ja innovaatioihin perustuvaan
kasvuideologiaan? Ja miten käytännöt vaikuttavat työmarkkinoihin ja liiketoimintamahdollisuuksiin
jakautuneilla toimialoilla?
4. “Kaikkea voi myydä.”
Uusliberalismi ja heteroseksuaalisuus Sofi Oksasen Baby Janessa ja Essi Henrikssonin Ilmestyksessä
Sanna Karkulehto
Oulun yliopisto, [email protected]
”Tämä kauppa, minkä teen, on kaikin puolin edullinen”, toteaa Hilda Husso naimisiinmenostaan Maria
Jotunin Kun on tunteet -novellikokoelmassa vuodelta 1913. Jotunin 1900-luvun alun tuotannon naisia
yhdistää se, että he joutuvat käymään kauppaa ruumiillaan ja tunteillaan. Samaa voidaan sanoa sata
vuotta myöhemmin Sofi Oksasen Baby Jane (2005) ja Essi Henrikssonin Ilmestys (2007) -teosten
naisten elämäntilanteesta nykykulttuurissa. Baby Janen ja Ilmestyksen naiset eivät tee enää perinteisiä
heteroseksuaalisia naimakauppoja, mutta hekin välineellistävät ruumiinsa ja tunteensa, joskin hieman
toisenlaisessa heteroseksuaalisessa kaupankäynnissä, jota voidaan nimittää yleisesti seksityöksi. Heidän
tekemässään seksityössä on kyse samankaltaisesta oman ruumiin ja henkisten kykyjen myymisestä
sekä hyödyntämisestä kuin Jotunin kuvaamissa parisuhteissa 1900-luvun alun Suomessa, mutta
konteksti on vaihtunut uusliberalismin ja kapitalismin leimaamaksi nyky-yhteiskunnaksi. Lisäksi Baby
Janessa ja Ilmestyksessä esitetty bisnes ei rajoitu pelkästään seksityöhön ja -liiketoimintaan,
vaan Jotunin jalanjäljissä ne jatkavat kaupankäynnin kuvaustaan heteroseksuaalisen parisuhteen
esityksiin.
Sekä Baby Janessa että Ilmestyksessä naisten tekemän seksityön tai seksuaalisen kaupankäynnin
mahdollistavana yhteiskunnallisena järjestelmänä toimii, aivan kuten Jotunin 1900-luvun alun
raadollisesti esittämissä naimakaupoissakin, paitsi yhteiskunnan taloudellinen epätasa-arvo myös
heteronormatiivisuus, joka jo lähtökohtaisesti asettaa naisten ja miesten väliset suhteet epätasaarvoisiksi valtasuhteiksi. Suhteiden valta-asetelmien vertauskuvaksi, mutta myös konkreettiseksi
toimeenpanijaksi, muodostuu teoksissa raha. Taloudellinen valta tarkoittaa niissä sukupuolitettua ja
heteroseksuaalista valtaa, ja alistaessaan sekä välineellistäessään naisten ruumiit ja tunteet tämä
taloudellinen, sukupuolitettu ja heteroseksuaalinen valtajärjestelmä kytkeytyy myös väkivaltaan.
Tarkastelen tässä esityksessä näitä Oksasen Baby Jane ja Henrikssonin Ilmestys-teoksissa esitettyjä
taloudellisen, sukupuolitetun ja seksuaalisen vallan sekä väkivallan ilmentymiä ja suhteita. Lisäksi
tutkin niiden tuottamia sukupuolen ja seksuaalisuuden merkityksiä uusliberalistisessa,
myöhäiskapitalistisessa kulutuskulttuurissa. Millaista vaihtoehtoista ja kriittistä tietoa teokset tuottavat
uusliberalismista ja sen kyllästämästä yhteiskunnasta?
-----
117
Taiteen ja tiedon sosiologia, koordinaattorit: Pia Houni (abstraktien vastaanottaja), Sari Karttunen,
Ilkka Pirttilä (Työterveyslaitos, pia.houni[ät]tt)
”Työryhmä suuntautuu kahteen teemaan eli taiteen ja tiedon tutkimukseen sosiologisina ilmiöinä.
Ensinnäkin työryhmään ovat tervetulleita taide- ja kulttuurialan työhön ja toimintaan liittyvät
tutkimusesittelyt. Erityisen sopivia työryhmään ovat “uuden työn” näkökulmasta taiteen ja kulttuurin
kenttää koskevat tarkastelut. Miltä tavoin taideammatit ovat liikkeessä? Miten uuden työn keskustelut
nivoutuvat taidealoihin ja mitä kehityskulkuja kulttuurin kentällä tapahtuvat muutokset haastavat
esille? Missä rajoissa taidetta voidaan pitää uuden työn laboratoriona?
Tiedon sosiologia sisältää sekä ohjelmallisen tiedonsosiologian että kaiken sen sosiologisen
tutkimuksen, jossa tarkastellaan laaja-alaisesti tietoa yhteiskunnallisesti määräytyvänä ja yhteiskuntaan
vaikuttavana todellisuuden jäsennyksenä (representaationa). Esitykset voivat tarkastella vaikkapa
tiedon organisointia tai sen yhteiskunnallisia vaikutuksia, tiedon sosiaalisia esiintymismuotoja, salaista
ja yllättävää tietoa. Tiedon näkökulmassa voidaan kysyä myös, miten ja minkälaista tietoa taide tuottaa
yhteiskuntaan tai miten se käsittelee yhteiskunnallisuutta. Onko taide nopeampi kannanottaja kuin
tutkimus? Pitääkö taiteen ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin?
Osallistujista riippuen ensimmäisen päivän teemana on taide ja toisena päivänä tieto. Esitykset voivat
tarkastella tutkimusideoita, teoriaa, empiirisiä tuloksia, metodologiaa yms.
Sari Karttunen (YTT, dos.)
Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö (Cupore)
Tallberginkatu 1 C 137
00180 Helsinki
[email protected]
Visuaalisen alan välitysammatit 2010-luvulla
Kerron alustuksessani Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiössä tänä keväänä liikkeelle
lähtevästä tutkimuksesta, jossa kartoitetaan visuaalisen alan välitysportaan ammatteja, työtehtäviä ja
osaamisalueita. Tutkimus kohdistuu ensisijaisesti nykytaiteen kenttään, ja siinä tarkastellaan
kuraattorien, tuottajien, galleristien, kriitikoiden, managerien, konsulttien ja agenttien tehtävänkuvia ja
keskinäistä työnjakoa. Osa näistä nimikkeistä on Suomessa visuaalisella alalla melko uusia, osa taas on
kokenut viime vuosina merkittäviä muutoksia mm. kansainvälistymisen ja luovan alan
kehittämishankkeiden myötä. Tutkimusjoukkoon sisällytetään sekä julkisissa tai yksityisissä
instituutioissa palkkaa nauttivia että freelancereina tai yrittäjinä toimivia taiteenvälittäjiä. Aineistona
tutkimuksessa käytetään haastatteluita, lehtiartikkeleita, Internet-aineistoa sekä web-pohjaista kyselyä.
Tutkimus on suunnitteluvaiheessa niin, että varsinainen aineistonkeruu alkaa vasta touko-kesäkuussa.
Cuporen osalta tutkimus on jatkoa jo useita vuosia jatkuneelle kulttuurituottajatutkimukselle, jota on
tehty yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun kanssa. Siinä voidaan hyödyntää myös Cuporessa
aikaisemmin osana eurooppalaista VANIA-projektia varten kerättyä taidemanageriaineistoa. Omalta
osaltani välittäjätutkimus kytkeytyy aikaisempaan tutkimukseeni nuorten kuvataiteilijoiden
kansainvälistymisestä (Taiteen keskustoimikunta 2009). Välittäjät eivät ole kiinnostavia ainoastaan
taiteilijoiden yhteistyökumppaneina vaan myös siksi, että näissä tehtävissä toimii osa- tai kokoaikaisesti monia taiteilijoita tai taidekoulutuksen hankkineita henkilöitä. Tältä osin välittäjätutkimus
kytkeytyy keskusteluun taiteilijoiden moniammatillisuudesta ja taidetyön hybridisoitumisesta.
-
118
TeT, dosentti Pia Houni
Työterveyslaitos
Muuttuva työelämä
email: [email protected]
puh: 030 474 2402 / 043 824 4501
Mihin teatteri on matkalla? – teatterityön uudelleen organisointi 2010-luvulla.
Tutkin parhaillaan Työterveyslaitoksella suomalaista teatterityötä tutkimushankkeessaTyöinto,
organisaatiomuutokset ja sukupolvet teatterityössä (projekti päättyy tänä vuonna). Tutkimushankkeessa
olen kerännyt suomalaistan teatterialan ammattilaisten haastatteluja sekä muutaman talouspuolen
edustajan haastattelun (yht. 21 haastattelua). Tämän empiirisen materiaalin kautta etsin näkökulmia
kysymykseen Mihin teatteri on matkalla? Pohdin ja tarkastelen tulevaisuuteen kurottautuvia
näkökulmia aineistoni valossa.
Teatterityön kentässä, kuten taidekentässä yleensä, on parhaillaan menossa monia rakenteellisia
muutoksia. Näiden muutosten rinnalla on myös vahvaa liikehdintää teatterityön ammattikuvien
ympärillä. Paikoitellen käsite ammatti näyttää olevan vanhanaikainen, sillä yhä useamman teatterityötä
tekevän ihmisen työn kuva rakentuu monialaiseksi, monipaikkaiseksi ja on jopa suotavaa, että linjaa
tuetaan (esim. Teatterikorkeakoulun opetuksessa tämä on parhaillaan nähtävissä). Näiden ohelle
taidekentässä käydään myös esteettis-filosofisia keskusteluja perinteisen teatterin ja nykyteatterin
välillä.
Tarkastelen puheenvuorossani teatterityöntekijöiden haastatteluaineiston valossa työn uusia
ulottuvuuksia ja rakenteellisia liikkeitä. Luon aineistoni pohjalta kokonaiskuvaa siitä, mitkä ovat
keskeisiä tulevaisuuden näköaloja suomalaiselle teatterityön kentälle. Samalla kytken tämän taidealan
työn keskustelun työelämän ”uuden työn” käsitteen ympärillä käytäviin keskusteluihin.
Kaija Rensujeff
tutkija, VTM
Taiteen keskustoimikunta
Taiteilijan asema Suomessa vuonna 2010
Tutkimus taiteilijan asemasta käynnistyy taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikössä keväällä 2011.
Sen tavoitteena on tuottaa tietoa taiteilijakunnan rakenteesta, taiteilijoiden tulotasosta sekä
tulonmuodostukseen ja työmarkkina-asemaan liittyvistä ilmiöistä. Vastaava kyselytutkimus, jossa oli
mukana kaikkien taiteenalojen taiteilijat, tehtiin ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten
(Rensujeff 2003). Sitä ennen 1970–1990-luvuilla taiteilijan asemaa tutkittiin taidehallinnossa
pääasiassa rekisteriaineistojen pohjalta yksi taiteenala kerrallaan (esim. Hautala 1973 (kuvataide);
Hautala 1977 (taideteollisuus); Karttunen 1988 (kuvataide); Heikkinen 1989 (kirjallisuus); Karttunen
1993 (valokuvataide); Irjala 1993 (säveltaide); Karhunen 1993 (näyttämötaide); Karhunen &
Smolander 1995 (tanssitaide)). Suhteellisen pitkän tutkimushistorian ansiosta taiteilijoista on saatavilla
vertailukelpoista tietoa useilta vuosikymmeniltä.
Tiedonhankinnan menetelmät ovat muuttuneet aikojen kuluessa sen mukaan, mikä milloinkin on ollut
tarkoituksenmukaista. Tässä paperissa pohdin tiedonhankintaan liittyviä kysymyksiä ja teen
tutkimussuunnitelmaa pian alkavaa tiedonkeruuta varten. Tulotietojen kerääminen kyselyn avulla on
osoittautunut haasteelliseksi ja vaatii oikeaa ajoitusta ja huolellisia valmisteluja. Esimerkiksi
kysymyslomakkeen suunnittelu ja testaaminen tehdään yhteistyössä taiteilijoiden kanssa. Lomakkeen
muotoiluun vaikuttavat muun muassa anonymiteettiin liittyvät ratkaisut. Mikäli kysely tehdään
anonyymina, tietoja ei voi jälkikäteen täydentää muista lähteistä kuten rekisteriaineistoista.
Taiteilijan asemaan liittyvät muutokset tapahtuvat hitaasti eikä nytkään ole näkyvissä merkkejä suurista
muutoksista. 2000-luvulla taiteilijan asemaa on muuttanut esimerkiksi vuoden 2008
119
sosiaaliturvauudistus apurahaa saaville taiteilijoille ja tutkijoille. Tuolloin heidät liitettiin
Maatalousyrittäjien eläkejärjestelmään tietyillä kriteereillä. Uusi laki liitti MELA:an lukuisia apurahaa
saavia taiteilijoita, joiden sosiaaliturvan ja eläketurvan ennakoitiin paranevan uudistuksen avulla
merkittävästi. Samaan aikaan parannettiin myös vapaiden taiteilijoiden oikeuksia työttömyysturvaan
antamalla viranomaisille uusia ohjeita, jotka koskivat muun muassa apurahansaajan apurahakauden
loppumista ja siirtymää työmarkkinoille. Sosiaaliturvaan ja työttömyysturvaan tehtyjen parannusten
oletetaan korottaneen tulotasoa ja muuttaneen tulorakennetta vähintäänkin ns. vapaiden taiteilijoiden
tapauksissa. Vapaiden taiteilijoiden parantuneet mahdollisuudet saada muun muassa sairauspäivärahaa
ja työttömyyspäivärahaa saattavat näkyä erityisesti kuvataiteen, tanssitaiteen ja kirjallisuuden alalla
työskentelevien taiteilijoiden tulotasossa ja työttömyysluvuissa. Taiteilijoiden eläkkeiden tasoon
uudistus vaikuttaa vasta vuosikymmenien kuluttua.
Taiteilijoiden asemaan liittyviä tietoja vertaillaan tulevassa tutkimushankkeessa muissa maissa
tehtyihin vastaaviin tutkimuksiin, joista tuorein ja laajin tehtiin norjalaisista taiteilijoista vuonna 2008
(Heian, Løyland, Mangset).
Anu Oinaala
Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö CUPORE
Tallberginkatu 1 C 137
00180 Helsinki, [email protected]
Koulutussektorin näkökulmia tuottajakoulutuksen tulevaisuudesta
Selvityksessä pyritään kartoittamaan tapahtumatuotannon kentän ammattilaisia kouluttavien
näkemyksiä alan tulevaisuuden osaamistarpeista ja siitä, kuinka koulutuksella voitaisiin vastata näihin
osaamistarpeisiin. Selvitys tehdään osana kulttuuritapahtumien tuotannon muutosta ja
tapahtumatuottajien tulevaisuuden osaamistarpeita ennakoimaan pyrkivää Tuottaja2020-hanketta.
Tapahtumatuotannon kentän työtehtäviin voi valmistaa monenlainen koulutus. Tästä syystä selvityksen
kohderyhmän rajaamiseen on sisältynyt haasteita. Tapahtumatuotannon kentälle valmistavaa koulutusta
voidaan antaa mm. ammattiopistojen ammattitutkintojen sisällä, ammattikorkeakoulujen
koulutusohjelmissa, yliopistojen maisteriohjelmissa sekä korkeakoulujen ja hankkeiden järjestämänä
täydennyskoulutuksena. Koulutus ei ole mihinkään tiettyyn ”tapahtumatuotannon ammattiin”
valmistavaa ja koulutuksista valmistuneet sijoittuvat myös muualle kuin tapahtumatuotannon kentälle.
Ammattimaiseen kentällä toimimiseen ei toisaalta edellytetä mitään muodollista tai alan koulutusta.
Tässä selvityksessä alan kouluttajiksi ja siten selvityksen kohderyhmäksi on määritelty
kulttuurituotannon koulutusohjelmien kouluttajat ammattikorkeakouluissa sekä ammattioppilaitosten
matkailualan ammattitutkinnon sisällä annettavan tapahtumatuotannon koulutuksen kouluttajat. Lisäksi
kohderyhmään on sisällytetty yliopistojen maisteriohjelmien kouluttajia sekä ammattikorkeakoulujen,
yliopistojen ja erillisrahoitettujen (ESR) hankkeiden järjestämän täydennyskoulutuksen kouluttajia.
Vastaajiksi on haluttu henkilöitä, joiden työhön keskeisesti kuuluu koulutuksen sisältöjen kehittäminen.
Selvitys toteutetaan ensi vaiheessa internet-kyselynä ja aineistoa täydennetään mahdollisesti
haastatteluin.
Kyselyssä kouluttajilta pyydetään näkemyksiä tuottajakoulutuksen nykytilasta sekä arviota siitä, mitkä
ovat tulevaisuuden osaamistarpeet ja kuinka niihin voitaisiin vastata koulutusta kehittämällä.
Tulevaisuuden osaamistarpeiden ja koulutuksen kehittämisen ohella mielenkiinnon kohteena on
ennakoida koulutuskentän sisäisen työnjaon muutoksia (kuka kouluttaa ketä ja mihin). Tätä abstraktia
kirjoitettaessa internet-kysely on ensimmäisellä kierroksella. Alustavia tuloksia on mahdollista saada
käsittelyyn maaliskuun lopussa. Lopputuloksena syntyvän artikkelin on määrä valmistua kevään 2011
aikana.
120
Riina Kontkanen, FM, Mus.yo
projektitutkija
Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore
[email protected]
Luovat klusterit
Tutkimukseni käsittelee luovia klustereita ja luovia keskittymiä Helsingissä.Viime vuosina luovista
toimialoista puhuttaessa on pohdittu erityisesti sitä, missä määrin verkottumista ja klusteroitumista
syntyy taiteellisen toiminnan ja kulttuurituotannon piirissä erilaisissa kulttuuritehtaissa, keskittymissä
tai kokonaisissa kaupunginosissa.
Klusterin varsinaisella taloustieteestä peräisin olevalla käsitteellä viitataan yritys- ja toimialakohtaiseen
toimintojen keskittymiseen tietyllä maantieteellisesti rajatulla alueella, jolloin klusteri tuottaa lisäarvoa
siinä mukana oleville toimijoille. Luovan klusterin käsite (creative cluster) on yleistynyt luovien
toimialojen piirissä, jolloin keskittymien tarkastelussa pureudutaan myös muihin arvoihin ja
tavoitteisiin puhtaan taloudellisten tekijöiden lisäksi.
Tutkimani keskittymät/klusterit ovat Design District Helsinki, Arabianrannan kaupunginosa sekä
taiteilijayhteisö Artlab. Tutkimusmenetelminä ovat lomakekyselyt, haastattelut ja case-analyysit, joiden
avulla pyritään selvittämään, kuinka luovat yrittäjät, toimijat ja taiteilijat ovat verkottuneita keskenään,
sekä sitä missä määrin klusteroitumista on tapahtunut (voidaanko kyseistä aluetta tai paikkaa nimittää
luovaksi klusteriksi vai ennemmin keskittymäksi, creative hub). Miten sijainti samassa talossa tai
samassa kaupunginosassa hyödyttää luovan alan toimijoita? Onko heillä mitään muuta yhteistä kuin
alue? Jos he eivät tee toistensa kanssa yhteistyötä, niin kenen kanssa he tekevät?
Oleellista on myös tarkastella keskittymien historiaa ja syntyä: oliko kyseessä ylhäältä alaspäin vai
alhaalta ylöspäin –prosessi? Kuka oli liikkeellepaneva voima (=kenen visio), onko konsepti toiminut, ja
mikä on ollut hyöty toimijoille?
Keskittymien erilaisuus ja toimijoiden moninaisuus on sekä tutkimuksen rikkaus että haaste. Design
District Helsinki on vakiintunut matkailun ja liiketoiminnan brändi ja yhtenäinen alue, jossa on
designliikkeiden lisäksi gallerioita, ravintoloita ja hotelleja. Sen sijaan kaupungin elinkeinopolitiikan
ansiosta kehittynyt Arabianranta on sekä käsitteellisesti että maantieteellisesti hankalampi hahmottaa,
ja sen sisällä on pienempiä keskittymiä kuten vanha Arabian tehdaskortteli. Samoin Arabianrannan
korkeakoulut ja oppilaitokset muodostavat oman toiminnallisen klusterinsa. Helsingin Vallilassa,
Orionin vanhassa lääketehtaassa sijaitseva Artlab on ei-kaupallinen, arkkitehti Matti Liukkosen
toimiston ympärille kehittynyt työhuoneyhteisö. Suurin osa artlabilaisista on itsenäisiä taiteilijoita ja
freelancereita.
Ilkka Pirttilä, dosentti
[email protected]/040 5835081
Tiede, taide ja media työelämän kriitikkoina – tiedonsosiologista kommentointia
Esityksessä tarkastelen tiedonsosiologisesta näkökulmasta sitä, miten tiede, taide ja media toimivat
työelämän kriitikoina tuottaen sosiaalisina instituutioina ja professionaalisina kenttinä kriittistä tietoa
työelämän kehityksestä 2000-luvun Suomessa. Kriittinen tieto ilmenee joko työelämän kehityksen
arvokysymysten asettamisena (mieto kritiikki) tai vastaamisena niihin eli arvojen (”hyvä työelämä”)
perusteluna (vahva kritiikki). Tiedonsosiologisesta näkökulmasta tieto on aina käytännöllistä. Täten
esityksessäni tiede, taide ja media ovat kohteina sosiaalisina tietokäytäntöinä, jotka tuottavat työelämän
symbolisia representaatioita esityksiä, tulkintoja ja toimintaorientaatioita.
Esityksessä kommentoin eli nostan – esimerkkien avulla – esiin muutaman keskeisen työelämää
käsittelevän tieteen (yhteiskuntatieteellinen tutkimus), taiteen (fiktiivinen kirjallisuus) ja median
(yleismedia ja erityismedia) tunnuspiirteen niiden tuottaessa suomalaisen työelämän kritiikkiä. Lopuksi
121
tarkastelen näiden tietokäytäntöjen suhteita.
Mika Saastamoinen
Kuluttajatutkimuskeskus
mika.saastamoinen[ät]ncrc.fi
Työkalut ja oppaat yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuotoksina
Esitys käsittelee ”työkaluja” ja ”oppaita” uudenlaisina yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuotoksina ja
tiedon muotoina. Aihetta tarkastellaan Kuluttajatutkimuskeskuksessa (työ- ja elinkeinoministeriön
alainen sektoritutkimuslaitos) tehtyjen tutkimushankkeiden ja niistä saatujen kokemusten kautta.
Esityksessä pohditaan miksi työkalut ja oppaat ovat yleistyneet ja mitä vaikutuksia sillä on ollut
tutkimuksen tekemiseen ja tutkimustulosten hyödyntämiseen.
Useissa viimeaikaisissa Kuluttajatutkimuskeskuksen toteuttamissa tutkimushankkeissa on hankkeen
yhtenä tuotoksena ollut – tavanomaisten raporttien ja artikkeleiden lisäksi – työkalu tai opas.
Työkalulla ja oppaalla tarkoitetaan tutkimuksen tilaajalle tai muulle kohderyhmälle erityisesti
suunnattua julkaisua tai tiedon muotoa, jossa on pyritty ottamaan huomioon vastaanottajan tarpeet
tiedon soveltamiselle. Työkalu voi olla esimerkiksi väline kulutuksen ympäristövaikutusten
havainnollistamiseen. Opas taas voi olla esimerkiksi pienyrityksille suunnattu Internet-sivusto
kuluttajien huomioimisesta tuotekehittelyssä.
Työkalujen ja oppaiden tiede- ja tutkimuspoliittinen tausta voidaan löytää mm. viimeaikaisista
voimakkaista painotuksista tutkimus- ja innovaatiotoiminnan tulosten parempaan hyödyntämiseen ja
soveltamiseen. Akateeminen tausta taas voidaan jäljittää mm. toimintatutkimuksen traditioon, jossa
pyritään sekä tutkimaan että muuttamaan tutkittavaa kohdetta.
Pauli Rautiainen (FM, HM)
julkisoikeuden assistentti
Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu
33014 Tampereen yliopisto
huone: Pinni A 2070
Kuvataiteilijoihin kohdistuva oikeudellinen säätely
Alustuksessani esittelen oikeustieteen valtakunnallisessa tutkijakoulussa Oikeus muuttuvassa
maailmassa valmistelemaani väitöstutkimustani, jossa tarkastellaan julkisen vallan kuvataiteilijan
ammatin harjoittamiseen kohdistamaa oikeudellista sääntelyä Suomessa eli toisin sanoen tulkitaan ja
systematisoidaan ammattikuvataiteilijan asemaan vaikuttavia oikeusnormeja sekä tarkastellaan ja
arvioidaan näiden oikeusnormien taiteelliseen työskentelyyn kohdistuvia vaikutuksia. Aihe on
ajankohtainen muun muassa sen johdosta, että omassa työssään työllistyvät vapaat taiteilijat
muodostavat kiintoisan työvoiman osan, jolla on aivan erityisiä etenkin heidän sosiaalis-taloudelliseen
asemaansa ja taiteellisen työn omalaatuisuuteen liittyviä työelämäongelmia.
Tutkimus edustaa ongelmalähtöistä oikeustutkimusta ja sijoittuu oikeustutkimuksen sekä
taidepolitiikan tutkimuksen leikkauspinnalle. Tutkimusasetelma on kolmikerroksinen. Sen perustan
muodostaa ammattikuvataiteilijan oikeudellista asemaa koskeva oikeusdogmaattinen analyysi, jonka
tavoitteena on vastata siihen, miten kuvataiteilijan asema on järjestetty voimassa olevassa oikeudessa
eli de lage lata. Tarkastelun toisen kerroksen muodostaa taiteilijan asemaan kohdistuvien normien
vaikuttavuutta koskeva empiirinen tarkastelu, jonka tavoitteena on selvittää, miten de lege lata normit
vaikuttavat tosiasiallisesti eli de facto. Tarkastelun kolmannen kerroksen muodostavat de lege lata ja de
facto tarkasteluihin nojautuvat oikeuspoliittiset kannanotot siitä, miten kuvataiteilijan oikeudellista
asemaa koskevaa sääntelyä tulisi kehittää de lege ferenda.
Tutkimuksessa ammattikuvataiteilijan taiteellisen toiminnan toimintaympäristön luovia oikeusnormeja
122
jäsennetään kahden perusoikeuslähtöisen systematisointiperiaatteen avulla. Näistä ensimmäinen on
puuttumattomuus taiteelliseen ilmaisuun. Se merkitsee sitä, ettei julkinen valta saa asettaa
perusteettomia oikeudellisia tai tosiasiallisia esteitä taiteilijan taiteelliselle työskentelylle, taiteen
jakelujärjestelmän toiminnalle, yleisön mahdollisuudelle vastaanottaa taidetta ja taidemaailman
autonomian toteutumiselle.Ennen kaikkea tämä merkitsee taiteeseen kohdistuvan sensuurin ja
muunlaisen taiteen sisällön ohjailun kieltoa. Periaatteista toinen on taiteen edistäminen. Se edellyttää
julkista valtaa varmistamaan, että yhteiskunnassa on riittävät materiaaliset edellytykset taiteen
harjoittamiselle ja taiteen tuotoksista nauttimiselle sekä taideperinnön kehittymiselle. Nämä
systematisointiperiaatteet saavat institutionaalisen tukensa ennen kaikkea Suomen perustuslain 16.3
§:ään kirjatusta taiteen vapautta koskevasta perusoikeudesta, mutta liittyvät myös perustuslain 12 §:ään
kirjattuun sananvapausperusoikeuteen ja perustuslain 19 §:ään kirjattuun
elinkeinonvapausperusoikeuteen.
Oikeuden sisäisen lainopillisen tarkastelun viitekehyksessä voidaan tällöin kysyä ensinnäkin, mitkä
normit luovat vapauspiirin ja millaiseksi se muodostuu. Toiseksi voidaan kysyä, mitkä normit
perustavat rasitteita ja kannustimia sekä millaisia ne ovat. Oikeuden ulkoisen empiirisen tarkastelun
viitekehyksessä voidaan kysyä, millaiseen asemaan taiteilijat asettuvat suhteessa sääntelyyn eli
toisaalta toimivatko he oikeusnormein luodun vapauspiirinsä sisällä, raja-alueella vai ulkopuolella sekä
toisaalta käyttävätkö he kannustimia ja miten asetetut rasitteet heihin tosiasiassa vaikuttavat.
-----
123
Terveyssosiologia, koordinaattorit: Ossi Rahkonen, Ullamaija Seppälä (Helsingin yliopisto,
ossi.rahkonen[ät]helsinki.fi, ullamaija.seppala[ät]helsinki.fi)
”Ryhmässä tarkastellaan terveyteen, sairauteen ja kuntoukseen liittyviä kysymyksiä erilaisista
teoreettisista näkökulmista ja menetelmällisistä lähestymistavoista. Työryhmään ovat tervetulleita
kaikenlaiset terveyteen, sairauteen ja kuntoutukseen liittyvät tutkimukset,alkuvaiheessa olevat
tutkimussuunnitelmat ja valmiiden tutkimusten esittelytkin.”
Addiktio, näkymättömyys ja elokuvallinen katse
Varpu Rantala (Mediatutkimus, Turun yliopisto)
Moderneihin terveyttä ja sairautta koskeviin mielikuviin, tuberkuloosista aidsiin ja masennukseen,
liittyy omanlaisiaan visuaalisuuksia ja katsomisen tapoja. Addiktio voidaan lukea tähän listaan usein
sairaudeksi ymmärrettävänä kategoriana, joka määrittyy myös modernin individualismin pimeänä
puolena: tahdon sairautena, toimijuuden katoamisena ja yhteisöllisten merkitysprosessien
haurastumisena. Esityksessäni pohdin tekeillä olevan, elokuvallisia addiktiomielikuvia käsittelevän
väitöskirjani aineistoa suhteessa kysymykseen sairauden kulttuurisesta esittämisestä ja tähän liittyvästä
katseesta. Addiktio on aina jollain tavalla kulttuurisen merkitysjärjestelmän, kuten motivaation ja
rationaalisuuden ”tuolla puolen”, ja sille on myös ominaista tietty epävisuaalisuus: addiktiota ei ole
nähtävissä biologisessa ruumiissa sinänsä. Jos addiktiossa on kyse siirtymistä yhteisöllisten
merkityksenantoprosessien tuolle puolen, miten toimivat elokuvalliset keinot ilmaista addiktiivista
halua?
Hero or helper? Finnish social workers’ actantial position in alcoholism treatment
Michael Egerer (Department of Social Research, University of Helsinki)
In Finland alcoholism is traditionally considered as a social problem. Therefore, social workers can be
expected to be in the centre of handling alcohol problems. In their daily practices they are often
confronted with alcohol problems. Nevertheless, they seldom have any special education in alcoholism
treatment, unless they are working in specific treatment facilities. The purpose of this study is to show
how these social workers, not working in addiction related social offices, perceive alcoholism and
alcohol problems and in which position they see themselves in its treatment.
Focus group interviews were conducted with social workers without special education in addiction
treatment. Film clips serve as discussion stimulus. The short vignettes show incidences of alcohol
problems taken from international fiction movies. The three clips follow thematically loss of control,
harm of loved ones, and cue-dependency. The transcribed interviews were analysed by coding them on
medical, psychological and social treatment approaches. By using a Greimasian actantial model onto
this first organisation of the interview narrative it is shown where the social workers place themselves
in the treatment process.
In a similar way to general practitioners and the general Finnish population social workers consider
alcoholism as a social ill and focus on the alcoholic’s close-ones and their suffering. Social workers
consider themselves as the subject, or “hero” of the fight against these symptoms of alcoholism. Their
sender is the Welfare state and the receiver of their treatment work the alcoholic’s family and society in
general. Their opponents are the social problems connected to alcoholism, but not alcoholism itself. In
alcoholism treatment they are only helpers, replacing missing friends to talk and give human dignity to
the alcoholic. The “hero” of curing alcoholism instead is not any further specified therapy, in which
they are not involved.
-
124
Miehisyys puntarissa: haastattelututkimus miesten painonhallinnasta
Vera Raivola (Tampereen yliopisto)
Viime vuosina on keskusteltu suomalaisväestön kasvavasta ylipaino-ongelmasta ja sen hoidon sekä
ennaltaehkäisyn tarpeesta painonhallinnalla. Työssäni tulkitsin painonhallinnan käsitteen niin, että se
kattaa kaiken tietoisen painon säätelyn, myös laihduttamisen. Sosiaalitieteissä on pohdittu, oikeuttaako
sairauden ehkäisyn hyvä tarkoitus ihmisten intiimiin arkeen ja olemiseen puuttumisen sekä epäilty
saavatko painoaan hallitsevat maallikot keskustelussa ääntään kuuluville. Toinen tutkimuskysymykseni
oli, mitä painoaan hallitsevat miehet itse aiheesta ajattelivat: mikä oli sen merkitys heille itselleen ja
tavalleen tulkita ruumiillisuuttaan?
Laihdutus on normalisoitunut naisten käytäntönä ja naisellisena aiheena niin arjessa, mediassa kuin
yhteiskuntatieteissäkin. Tilastot kuitenkin osoittavat, että esimerkiksi 2009 noin joka viides miehistä oli
laihduttanut. Toiseksi tutkimuskysymyksekseni tuli selvittää, miten painoa hallittiin miehenä tai
miehekkäästi. Löytyisikö painonhallinnan kuvauksissa sukupuolinormeja, jotka määrittelisivät sen
miehekkyyttä ja toimisivat näin maskuliinisuuden tekemisenä ja sen eletyn kokemuksen jäsentäjänä?
Sijoitin tutkimuskysymysten tarkastelun osaksi ruumiin sekä ruumiillisuuden sosiologista keskustelua,
josta omaksuin käyttöön fenomenologiset huomiot ruumiillisesta toimijuudesta sekä konstruktivistisen
näkemyksen ruumiista merkitysten kantajana. Painoa hallitaan ruumistietoisessa ja individualisoidussa
yhteiskunnassa, jossa ruumiista on tullut keskeinen osa refleksiivisiä identiteetin rakentamisen
projekteja. Sukupuolta analysoin maskuliinisuuksien diskurssiivisena kuin ruumiillisenakin
tekemisenä.
Tutkimuksen ytimen muodostivat kahdeksan miehen teemahaastattelut. Niitä luin fenomenologishermeneuttisen sekä kategoria-analyysin tulkintaperiaatteilla. Toiminnan päämääriä ja keinoja kokoavia
merkitysteemoja tunnistin neljä: terveyden, suorituskyvyn, sosiaaliset velvollisuudet sekä identiteetin
rakentamisen. Miehet näkivät painonhallinnan ensi sijassa toimintakyvyn, koetun terveyden ja itsen
kehittämisen hankkeina, kun taas toisten asettamat normit ja ihanteet arvotettiin toissijaiseksi.
Onnistunut painonhallinta koettiin parantuneena olona ja otteena elämästä. Toisille se oli kuitenkin
pakotettu valinta ja joillakin uhkasi muuttua ylirationalisoituneeksi, pakon hallitsemaksi arjeksi.
Painonhallinta saattoi eristää ja yhdistää miehiä. Kokemuksia jakamaan kaivattiin mieskavereita, mutta
myös pelättiin näiden torjuntaa.
Maskuliinisuus painonhallinnassa määriteltiin erontekoina toisiin. Miehelle sopivien toimintatapojen
normatiivisella kuvauksella konstruoitiin tyypillisten ja todellisten miesten ”hyvät äijät”-ryhmä, johon
itse sijoituttiin painonhallitsijana. Suhdetta ulkoapäin asetettuihin miesihanteisiin ja terveysnormeihin
neuvoteltiin rajankäyntinä meidän ja muiden välillä. Miesten hyvän painonhallinnan vastakohdaksi
määriteltiin ”naisten tapa”, jota luonnehdittiin normatiivisen ulkonäön ylläpitämiseksi sekä
mukautumiseksi sosiaaliseen kontrolliin. Erottauduttiin turhamaista ja narsistista maskuliinisuutta
edustavista ”bodybildereist’” sekä toisten sanelun mukaan painoaan hallitsevista ”terveyden
suorittajista”. Nämä olivat liian lähellä naisten tapaa käydäkseen oikeista miehistä, jotka hallitsivat
painonsa tahdolla ja taidolla. Äijille hyvää painoindeksiä tai ulkonäköä tärkeämpää oli kokemus
hyvinvoinnista.
Terveys ja toimijuus. Keski-ikäisten suhtautumisesta terveeseen elämään
Minna Ylilahti (Jyväskylän yliopisto)
Terveydelle annetaan nyky-yhteiskunnassa suuri julkilausuttu arvo. Terveys ja terveyden edistäminen
ovat yhteiskunnallisia tavoitteita, mutta terveyden merkitys näkyy myös esimerkiksi elämäntyyleissä ja
kulutuksessa. Tarkastelen esityksessäni väitöskirjatutkimukseeni kerättyyn etnografiseen aineistoon
perustuen työikäisten työkykyä ylläpitävän laitoskuntoutuksen terveyteen kytkeytyviä kokemuksellisia
ulottuvuuksia. Tutkimus avaa näkökulmaa kuntoutuksen arkeen kokemuksellisena, elämänkulullisena
125
tilanteena sekä hahmottaa sitä, missä määrin kuntoutujien ja kuntoutustyöntekijöiden arviot ja
toiminnalle antamat merkitykset kohtaavat toisensa.
Terveen elämän keskeinen toimija on valintoja tekevä yksilö, jonka vastuulla lähtökohtaisesti oman
ruumiin ja mielen tilojen tarkkailu ja muuttaminenkin ovat. Työikäisten kuntoutuksessa terveyden eetos
on keskeisiä työssä ikääntymistä määrittäviä tekijöitä, ja myös erityisesti ikääntymistä koskevissa
keskusteluissa terveydentila ja sen kehitys ovat keskeisiä teemoja. Ihmiset vaikuttavatkin olevan hyvin
tietoisia tästä merkityksestä ja terveyteen kytkeytyvistä ihanteista ja tunnusmerkeistä. Tästä huolimatta
huonot elintavat ovat ja pysyvät, ja vaikka kuntoutusprosessin aikana elämäntapamuutoksia vaikuttaa
runsaasti tapahtuvankin, tilanteet saattavat palata ennalleen myöhemmin elämänkulussa ja
kuntoutuksen loputtua. Syitä ihmisten välisiin terveys- ja elämäntapaeroihin on monia eikä niille
useinkaan löydy yhtä selkeää selittäjää. Esityksessäni pohdin keski-ikäisten kuntoutujien suhtautumista
terveellisen elämäntavan ohjauksiin, ohjauksen olemuksellista muotoa työikäisten laitoskuntoutuksessa
ja tavoitteiden kohtaamista suhteessa kokijoiden elämäntilanteellisten koettujen tosiseikkojen kanssa.
Kommunikointi kuulokojeen avulla. Kuulokojeen käytön esteet ja edisteet arjessa ja työelämässä
Johanna Ruusuvuori (Työterveyslaitos), Minna Laakso (Helsingin yliopisto), Tarja Aaltonen
(Tampereen yliopisto), Eila Lonka (Helsingin yliopisto) ja Inkeri Salmenlinna (Helsingin yliopisto)
Suomessa ja muualla Euroopassa 15–25 %:lla väestöstä ja arviolta 11% työikäisestä väestöstä on
kuulovamma tai kuulon alenema. Noin 15 % yli 55-vuotiaista suomalaisista tarvitsee
kuulolaitekuntoutusta. Kuulolaitteen ensikäyttäjistä kuitenkin vain 57 % käyttää sitä säännöllisesti.
Kuulolaitteen vähäisellä käytöllä on yhteys epämukaviin kuuntelutilanteisiin, kuten taustamelua tai
kilpailevaa puhetta sisältäviin tilanteisiin tai huonoihin keskustelumahdollisuuksiin.
Käyttämättömyyden taustalla vaikuttavat myös sosiaaliset syyt, sillä tutkimuksin on osoitettu että
kuulovammaan liittyy vahva sosiaalinen stigma.
Arjen ja työelämän toiminnasta suuri osa on vuorovaikutusta muiden kanssa. Monissa ammateissa
esteetön kommunikaatio on edellytys tehtävän tekemiselle. Nykysuuntauksen mukainen arkkitehtuuri,
avotoimistojen suosiminen ja tiimityön lisääntyminen kasvattavat kuulovikaisten kuormitusta. Samalla
työpaikalla tehtävien mukauttamistoimien tarve lisääntyy. Tuoreiden tutkimusten mukaan
työterveyshuolto ei kuitenkaan osaa riittävästi tunnistaa vammaisten ja pitkäaikaissairaiden
mukauttamistarpeita.
Aiempi tutkimus kuulo-ongelmista on keskittynyt suurelta osin yksilön toimintakyvyn mittaamiseen.
Jonkin verran on myös tutkimusta, jossa tavoitellaan tietoa siitä, miten huonokuuloiset itse jäsentävät
omia kokemuksiaan esimerkiksi työelämässä. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteeksi otetaan
toiminnallinen prosessi, jossa kuulo-ongelmainen saa käyttöönsä apuvälineen ja pyrkii selviytymään
sen avulla arjen ja työelämän eri tilanteissa. Ajatuksena on, että kommunikaatiota helpottavien
apuvälineiden kuten kuulokojeen käytön esteitä ja edisteitä saadaan parhaiten esiin tutkimalla niiden
käyttötilanteita autenttisessa vuorovaikutuksessa. Kuulokojeen käyttöönoton tapauskohtaisen
seurannan lisäksi tutkimuksessa selvitetään tutkittavien työpaikoilla käytössä olevia
mukauttamisratkaisuja sekä työterveyshuollon roolia niiden tuottamisessa.
Kyseessä on pitkittäistutkimus, jossa seurataan kahdeksan kuukauden ajan kuulokojeen
käyttöönottoprosessia ja sen vaikutuksia ihmisten arkeen. Aineisto muodostuu esikyselyistä,
itsearvioinneista ja videomateriaalista. Kahdeksan kuukauden aikana videoidaan tutkimukseen
osallistuvien vuorovaikutustilanteita kuulokojeen sovitustilanteissa, arkisissa keskusteluissa perheen ja
ystävien kanssa sekä työpaikalla. Vuorovaikutuksessa tapahtuvan toiminnan analyysiin yhdistetään
validoitujen mittarien tuottamaa tietoa käytettävän apuvälineen koetusta hyödystä. Seurantatutkimus
mahdollistaa hoito- ja kuntoutusprosessin koko kaaren arvioinnin ja ns. parhaiden käytäntöjen
rekisteröinnin. Analyysitapa on jatkossa hyödynnettävissä muidenkin vastaavien toimintaprosessien
126
analyysissa ja arvioinnissa.
Tutkimukseen on saatu rahoitusta Suomen Akatemialta, työelämäosuuden rahoitusta haetaan
Työsuojelurahastolta.
Sairauspäivärahapäivien ja sosioekonomisen aseman yhteys työkyvyttömyyseläkkeelle
siirtymiseen yli 30 -vuotiaalla työssäkäyvällä väestöllä
Anu Polvinen (Eläketurvakeskus)
Sosioekonomisen aseman mukaiset terveyserot ovat Suomessa suuret. Terveydellä ja
sosioekonomisella asemalla on yhteys työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen. On todettu, että
työkyvyttömyyseläkkeelle siirrytään todennäköisemmin alemmista kuin ylemmistä sosioekonomisista
ryhmistä. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen sosioekonomiset erot voivat kuitenkin näkyä eri
tavoin eri sairausryhmissä. Tässä tutkimuksessa pyritään selvittämään, kuinka koulutusaste ja
sairauspoissaolon kesto vaikuttavat työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen eri sairausryhmissä ja eri
iässä. Työkyvyttömyyseläkettä yleensä edeltävää vuoden sairauspäivärahajaksoa ei oteta huomioon,
vaan tarkastelun kohteena ovat aiemmat sairauspoissaolot. Tutkimuksessa halutaan siis selvittää,
kuinka sairauspäivärahakaudet ja koulutus vaikuttavat lyhyellä ja pitkällä aikavälillä
työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen.
Tutkimusaineistona on Terveys 2000-aineisto, joka sisältää noin 4000 yli 30-vuotiasta työssä ollutta
henkilöä. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistiedot on kerätty eläkerekisteristä. Tiedot ovat vuosille
2000 – 2009. Sairauspäivärahatiedot ovat vuosille 1998 ja 1999. Koulutuksen ja
sairauspäivärahapäivien vaikutusta työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen mallinnetaan Cox
-regression avulla. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä mallinnetaan aikaväleille 2001 – 2005 ja
2006 – 2009 sekä koko tälle aikavälille.
Sairauspäivärahapäivillä ja koulutuksella oli selvä yhteys työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen.
Vähemmän koulutetut siirtyivät todennäköisemmin työkyvyttömyyseläkkeelle kuin korkeasti
koulutetut. Masennuksen sairausryhmässä koulutus ei ollut yhteydessä työkyvyttömyyseläkkeelle
siirtymiseen. Myös pitkillä sairauspoissaoloilla oli yhteys työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen. Iän
vaikutus työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä näkyi erityisesti tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi
työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneillä siten, että työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen riski oli
erityisen suuri vanhemmissa ikäryhmissä.
Sosioekonomisilla ja terveydellisillä tekijöillä on selvä yhteys työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen.
Tutkimustulokset tukevat käsitystä, että näillä tekijöillä on merkitystä myös pitkällä aikavälillä.
Kiinnittämällä huomiota sairauspoissaoloihin ja niiden ehkäisyyn voidaan vähentää myöhempää
työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä.
Onko masentuneiden korkeampi kuolleisuus riippumaton sosiaalisesta taustasta?
Heta Moustgaard, Kaisla Joutsenniemi, Pekka Martikainen (Väestöntutkimuksen yksikkö,
Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto)
Masentuneiden kuolleisuus on moninkertaista ei-masentuneisiin verrattuna. Etenkin
itsemurhakuolleisuus on masentuneilla korkea, mutta masentuneiden on havaittu kuolevan muita
nuorempina myös muihin väkivaltaisiin ja tapaturmaisiin syihin sekä useisiin tauteihin. Tässä
esityksessä tarkastelen sitä, onko masentuneiden korkeampi kuolleisuus riippumaton sosiaalisista
tekijöistä vai suojaavatko esimerkiksi korkea sosioekonominen asema tai perheellisyys masentuneita.
Käsittelen sosiaalisten tekijöiden merkitystä erikseen sen mukaan, onko alkoholi ollut kuolemassa
myötävaikuttavana tekijänä.
Tutkimuksessa käytetään yksilötasoista rekisteriaineistoa, joka on muodostettu yhdistämällä
henkilötunnusten avulla useiden rekisterinpitäjien tietoja. Aineiston pohjana on Tilastokeskuksen
127
rekisteristä poimittu 14 prosentin satunnaisotos 40–64-vuotiaista suomalaisista vuoden 1997 lopusta.
Otoksen henkilöille on poimittu Tilastokeskuksen rekistereistä sosioekonomista asemaa,
perheellisyyttä, kuolinpäivää ja kuolinsyitä koskevat tiedot vuosilta 1997–2007, Terveyden ja
hyvinvoinnin laitoksen rekistereistä psykiatristen sairaalahoitojaksojen alku- ja loppupäivät ja
diagnoosit vuosilta 1996–2003 sekä Kansaneläkelaitoksen rekistereistä tiedot masennuslääkeostoista
vuosilta 1996–2003. Tutkimushenkilöiden masennus on päätelty epäsuorasti, rekisteröidyn psykiatrisen
hoidon perusteella. Masentuneiksi on luokiteltu ne, joilla oli vuosina 1996–1997 sairaalahoitoa
masennusdiagnoosilla tai vähintään yksi masennuslääkeosto. Masentuneiden ja ei-masentuneiden
kuolleisuutta verrataan vuosina 1998–2007.
Tutkimus on osa väitöskirjahankettani masennuksen seurauksista ja niihin vaikuttavista sosiaalisista
tekijöistä.
-----
128
Tietokäytännöt ja hallinnan politiikka, koordinaattorit: Marja Alastalo, Maria Åkerman (Tampereen
yliopisto, marja.alastalo[ät]uta.fi)
”Julkista hallintoa ja politiikkaa luonnehtii tarve perustella ratkaisuja faktoilla. Merkittävä osa
hallinnon voimavaroista käytetään informaation keräämiseen kansalaisista, luonnonvaroista, talouden
muuttujista ja ympäristön tilasta sekä informaation muokkaamiseen hyödynnettävään muotoon.
Maailmaa hallitaan indikaattoreilla sekä rekisteri-, luokitus-, ja seurantajärjestelmillä. Siksi
tietokäytännöt määrittävät merkittävästi yhteiskunnan valtasuhteita.
Väestöä ja luonnonvaroja koskevan informaation keruu ja muokkaaminen ovat siis keskeinen osa
modernia yhteiskuntaa ja sen hallintaa. Mutta mikä on näiden tietokäytäntöjen yhteiskunnallinen
merkitys? Miten ne muokkaavat poliittisia tavoitteita ja toimintaohjelmia? Mistä tietokäytännöt
ilmestyvät ja miten ne muuntuvat? Kuinka ne vaikuttavat eri toimijoiden mahdollisuuksiin saada
ääntään kuuluville ja toimia?
Työryhmään ovat tervetulleita niin empiiriset alustukset kuin teoreettiset puheenvuorot
tietokäytännöistä ja hallinnan politiikasta.”
Mikko Jauho, erikoistutkija, Kuluttajatutkimuskeskus
Miten terveysriskit materialisoituivat käytäntöön: yksityisten henkivakuutusyhtiöiden
lääketieteellinen riskinarviointi Suomessa n. 1880–1940
Kansanterveyden hallinta perustuu nykyään epidemiologiseen riskitietoon. Kroonisten kansantautien
syntysyitä tarkastelleet laajat seurantatutkimukset paikansivat joukon tekijöitä, joiden voitiin katsoa
kasvattavan sairastumisen todennäköisyyttä tulevaisuudessa. Nämä riskitekijät ohjaavat tautien
ennaltaehkäisyä niin terveyspolitiikassa kuin yksilöiden arjessakin. Väestöryhmien terveyden
edistäminen ja henkilökohtainen terveydenhoito kantavat huolta samoista riskitekijöistä, joihin pyritään
vaikuttamaan tulevien terveysongelmien välttämisen nimissä.
Yksityiselle henkivakuutustoiminnalle on annettu tärkeä asema tämän tietomuodon synnyssä.
Yrityksillä oli taloudellinen intressi paikantaa sellaiset potentiaaliset asiakkaat, joilla oli kohonnut
sairastumisen tai ennenaikaisen kuoleman todennäköisyys. Vakuutussopimuksen solmimisen
edellytyksenä ollut henkilökohtainen lääkärintarkastus mahdollisti hakijan olemassa olevien
sairauksien tai niille altistavien tekijöiden tunnistamisen. Asiakkaidensa kuolleisuutta ja sairastavuutta
koskevien tilastojen muodossa yrityksillä oli myös hallussaan riittävän laajoja aineistoja, joiden avulla
määritellä väestöllisiä normeja ja niistä poikkeavia riskejä. Henkivakuutusyhtiöiden pyrkimykset
kehittää tarkastus- ja riskinarviointitoimintaansa johtivat diagnostisten välineiden kehittämiseen ja
fysiologisten normien määrittämiseen (esim. verenpainemittari ja normaali verenpaine).
Esitelmän aiheena on henkivakuutusyhtiöiden harjoittama riskinarviointi Suomessa 1800-luvun lopulta
toiseen maailmansotaan ulottuvalla ajanjaksolla, jolloin riskinarviointikäytäntöjä kehitettiin
voimakkaasti. Näkökulmana on uuden episteemisen entiteetin, terveysriskin, materialisoituminen
käytäntöön, mikä tarkoittaa sitä kannattavien tietomuotojen, materiaalisten välineiden ja
institutionaalisten käytäntöjen rinnakkaista tarkastelua. Aineistona toimivat mm. vakuutushakemuksiin
liittyvät terveystarkastuslomakkeet, vakuutuslääketieteellinen keskustelu ammattilehdistössä sekä
vakuutusyhtiöiden riskinarviointia koskeva sisäiset dokumentit.
Katariina Warpenius
Miten vaikuttavuusnäyttö ohjaa alkoholihaittojen paikallishallintaa?
Tässä alustuksessa pohditaan ihmisten elämäntapoja ohjaavien toimenpiteiden vaikuttavuusarviointia
refleksiivisenä hallinnanmekanismina. Tieteellinen vaikuttavuusnäyttö voidaan ymmärtää hallinnan
teknologiaksi, jonka tavoitteena on tehostaa politiikkatoimien täytäntöönpanoa. Yhteiskunnan
129
refleksiivisenä ohjausmekanismina vaikutusten arviointi ei sinänsä ole uusi ilmiö.
Politiikkatoimenpiteiden paikallisen vaikuttavuuden arviointi täydentää niitä seuranta- ja
legitimointimekanismeja, jotka kuuluvat edustuksellisen demokraattisen poliittisen järjestelmän
ydintoimintoihin. Uutta sen sijaan on poliittinen toimintakonteksti, jossa tiedon tuottajat ja hyödyntäjät
eivät asetu yksisuuntaiseen hierarkkiseen valtasuhteeseen vaan tiedon soveltamisessa korostetaan
paikallisuutta, toimijoiden omaehtoista ymmärrystä ja vuorovaikutuksellisia verkostosuhteita.
Äkkiseltään arviointitutkimuksen nousussa siis näyttäisi olevan kyse liberaalista hallinnasta:
koordinaattoriksi vetäytyvän valtion seuranta- ja asiantuntijajärjestelmät tarjoavat tietoresursseja
paikalliseen politiikkaimplementaatioon. Tieteelliseen näyttöön perustuva paikallisten
toimintakäytäntöjen ohjaaminen sisältää kuitenkin yhteiskunnallisen kontrollin uudelleen
muotoutumista, mitä avataan tässä esitelmässä.
Aineistona ovat kansainväliset kirjallisuuskatsaukset ja tutkimukset, joissa tilastotieteellinen
vaikuttavuustutkimus tähtää alkoholihaittojen ehkäisyn tehokkuuden osoittamiseen ja näin pyrkii
oikeuttamaan paikallisen tason haittojenhallintaa. Tällöin tilastollinen merkitsevyystestaaminen tarjoaa
tietoperustan “hyvälle toimintamallille”.
Vaikuttavuustutkimuksessa yhteiskuntaeettiset ajatusvirrat kutoutuvat rationaalisen tehokkuusajattelun
sisään muodostaen monikehäistä tietovaltaa. Alkoholitutkimus tapauksena tuo esiin valtasuhteiden
uudenlaista keskittymistä, jossa hierarkkinen asiantuntijatieto, lainsäädännön implementaatio ja
diskriminoiva kontrolli vahvistuvat. Johtopäätöksenä on, että vaikuttavuusnäyttöön tukeutuvat
paikalliset hallinnan mallit saattavat oikeuttaa ja perustella diskriminoivaa vallankäyttöä. Siksi
yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa on syytä avata tilastollisen vaikuttavuustutkimuksen eettistä
merkitystä ja arvolähtökohtia – ja korostaa yhteiskuntaeettisiä näkökohtia tieteellisen
tehokkuusajattelun rinnalla.
Vienna Setälä, Helsingin yliopisto
Vapaaehtoinen tottelu ja toive osallisuudesta – Miten median ihmistä koskeva tiedeviestintä
puhuttelee
Tarkastelen neljän empiirisen tapaustutkimuksen pohjalta, kuinka joukkoviestimien ihmistä koskeva
tiede- ja terveysviestintä puhuttelee ja millainen on sen artikuloima käsitys kohteenaan olevista
kansalaisista, näiden suhteesta itseensä, tieteeseen ja hyvään elämään. Nojaan tiedeviestinnän
kriittiseen suuntaukseen, joka tarkastelee julkista tiedettä sosiaalisena toimintana (Bucchi, Wynne,
perspektiivinen realismi). Jäsennän Millerin & Rosen käsitteillä: Ajattelen joukkoviestimiä etähallinnan
teknologiana ja lukijan puhuttelua hallinnan tekniikkana. Mitä nämä tekniikat ovat? Millaiseen
ihmiseen ne tepsivät? Menetelmällinen ote representaation politiikka, operatiiviset työkalut toimijoiden
representaatiot, sosiaaliset suhteet sekä tekstien tiedettä/terveyttä koskevat sanastot ja oletukset, jotka
lukijan on otettava annettuna pysyäkseen kärryillä (Fairclough, Rorty). Esitys perustuu väitöskirjani
yhteenvetoon.
Ensimmäisessä jutussa käsittelin evoluutioteorian hyväksynnästä kansainvälisen rankingin jälkeen
syntynyttä keskustelua Helsingin Sanomissa ja Turun Sanomissa 2006–2007 (Setälä 2008; Setälä &
Väliverronen 2010). Toisessa tarkastelin Helsingin Sanomien keväällä 2007 julkaiseman Läskikapinaterveyskampanjan toimijasuhteita ja oletuksia hyvästä elämästä (Setälä 2009). Kolmannessa jutussa
vertasin Läskikapina-kampanjan ja 1982 julkaistun Terveyden avaimet -valistusohjelman esityksiä
kansalaisen ja asiantuntijan suhteesta (Setälä 2010). Neljännessä tarkastelen esikuvallisten kansalaisten
tapoja hahmottaa itseään ja hyvää elämää vuosien 1988 ja 2008 Anna-lehden haastatteluissa (Setälä
2011, työn alla). Erittelin aineistojen toimijat representaatioiden perusteella viiteen analyyttiseen
kategoriaan: Tiede, kenttäasiantuntijat, esikuvat, tulokkaat ja pudokkaat. Kansalaisen puhuttelu
tapahtuu paljolti pelaamalla näiden elämäntyylillä, yhteiskunnallisella asemalla ja keskinäisillä
130
suhteilla, sekä asettamalla tieteellä tuettuja väitteitä valikoiden toimijoiden haltuun/ominaisuudeksi.
Aineistoissa puhutellaan tekstuaalisesti ennen kaikkea tulokkaisiin samastuvia kansalaisia. Näillä
ihmisillä on ostovoimaa, mutta heidän aineettomien, yhteiskunnassa selviämistä edistävien resurssiensa
laita on ainakin ylisukupolvisesti vähän niin ja näin. He eivät kykene arvioimaan median tieteellä
tuettuja väitteitä kunnon elämästä. Pudokkaiden kaltaisia ei puhutella: Näillä ihmisillä ei ole
ostovoimaa, mutta heitä tarvitaan yleisesti hyväksytyn elämäntyylin rajaamisessa ja puhuteltujen
tulokkaiden sosiaalisen nousun kannustimena.Kenttäasiantuntijoiden ammattikunnalla on tärkeä rooli
tieteen auktoriteetin ja kansalaisen välillä: Nämä tutkimustiedon soveltajat tarjoavat kansalaisille
maksullista arjen konsultaatiota. Kenttäasiantuntijat tukevat paternalismin kritiikkiä, pehmentävät
sosiaalisia eroja ja antavat tukea mielikuvalle kansalaisesta, joka tekee yksilölliset päätöksensä ilman
että mummi, valtio tai pappi käskee. Tiede edustaa tutkijoiden ominaisuudessa arvostuksen
henkilöitymiä, mutta ennen kaikkea kasvotonta auktoriteettia, joka vastaa inhimilliseen toiveeseen itsen
ulkopuolelta tulevasta totuudesta: Eksakti tutkimus ja ihmisruumiista tietoa antava teknologia tarjoavat
paitsi vertailukelpoista tietoa, myös salonkikelpoista turvaa(perheyhtäläisyys: terveys, turva, talous)
ajalla, jona toiseen ihmiseen kohdistuva tarvitsevuus on epämuodikasta. Esikuvat edustavat
yksityishenkilöinä terveen elämäntyylin ihannetta, kulttuurista arvostusta ja illuusiota siitä että kaiken
voi saada. Heillä on oleellinen osa vapauden vankilan mobilisoimisessa: Tarkoitan tällä itsehallintaa,
joka perustuu i) omaa hyvinvointia koskevan määrittelyvallan luovuttamiseen tiedettä resurssina
käyttävälle, ulkoiselle taholle (mittaritieto ja asiantuntijat) ii) terveellisiksi miellettyjen elämäntapojen
suorittamiselle. Aineistojen promoama liberaali tiede&yhteiskunta -osallistamispuhe rajautuu paljolti
lupaan problematisoida demokratiaa biotieteelliseltä asialistalta ja kuluttaa tavalla, joka on valmiiksi
määritelty toisaalla. Ja kaiken takana toive hyväksynnästä ja sosiaalisesta osallisuudesta.
Minna Santaoja ([email protected]), Tampereen yliopisto
Havainnot on valtaa – tietokantojen monimerkityksisyys luonnon monimuotoisuuden hallinnassa
Lintuharrastajien järjestö BirdLife Suomi avasi Tiira-lintutietojärjestelmänsä vuonna 2006. Järjestelmä
korvasi paikallisten lintuyhdistysten kirjavat tietokannat ja palvelee lintuharrastajia valtakunnallisesti.
Samaan aikaan Luonnontieteellinen keskusmuseo, joka on vastuussa luontotiedon tallentamisesta
Suomessa, avasi oman Hatikka-tietojärjestelmänsä. Hatikkaan kerätään havaintoja kaikista eliölajeista.
BirdLife ja museo neuvottelivat siitä, mikä olisi paras tapa tallentaa lintuhavaintoja. Tavoitteena oli
yksi museon ylläpitämä järjestelmä, mutta lintuharrastajat päättivätkin toteuttaa oman tietokantansa.
Kahden tietojärjestelmän ongelma kärjistyi Atlas-laskennassa, joka tehtiin Suomessa kolmatta kertaa
vuosina 2006–2010. Laskennalla kartoitetaan Suomessa pesivien lintulajien levinneisyys, ja edellisiin
Atlaksiin vertaamalla päästään selvyyteen levinneisyyden muutoksista. Lintuharrastajien havainnot
ovat Atlas-laskennassa välttämättömiä. Kahden tietojärjestelmän tilanteessa harrastajat ja museo
keskustelivat havaintojen tallentamisesta molempien järjestelmien kautta. Lopulta tietojärjestelmät
rakennettiin erilaisin teknologioin jotka eivät kommunikoi keskenään. Museo Atlas-laskentaa
koordinoivana tahona päätti, että havainnot tallennettaisi museon Hatikka-järjestelmän kautta.
Lintuharrastajien näkökulmasta tämä johti hankalaan tilanteeseen, sillä heidän olisi pitänyt tallentaa
havaintonsa kahteen paikkaan palvellakseen parhaiten sekä lintuharrastajayhteisöä että Atlasta.
Konfliktin vuoksi jotkut aktiiviset havainnoijat päättivät olla toimittamatta havaintojaan viranomaisille,
mikä vaikuttaa Atlaksen lopputulokseen.
Konfliktin juuret olivat henkilöhistorioissa ja vanhoissa kiistoissa, ja epäluottamus heijastui
lintuharrastajien ja museon välisiin suhteisiin kunnes keskeiset henkilöt vaihtuivat hiljattain
molemmilla tahoilla. Harrastajat pelkäsivät museon vievän heiltä oikeuden havaintoaineistonsa
käyttöön, eikä museo ollut halukas jättäytymään havaintojen saamisessa harrastajien
hyväntahtoisuuden varaan. Lintuharrastajat olivat huolissaan havaintojen käytöistä, ja konfliktiin liittyi
131
myös ambitioita hyötyä havaintoaineistosta taloudellisesti. Museon ja harrastajien tietojärjestelmien
käytöt ovat jossain määrin erilaisia, samoin kuin laadunvalvontamenetelmät. Atlas-havaintoja koskeva
konflikti ratkesi siten, että harrastajien Tiira-tietokantaan syötettyjä pesimähavaintoja kopioitiin
kertaluonteisesti museon Hatikka-järjestelmään. Lopulta kahden järjestelmän rinnakkainelossa ei näytä
olevan perustavanlaatuista ongelmaa: havainnot ovat tallessa riippumatta tallennuspaikasta. Konfliktit
koskevat havaintoaineistojen käyttöä ja tulkintaa.
Kahden tietojärjestelmän tapaus avaa näkökulmia tietokäytäntöjen politisoitumiseen ja toimii
esimerkkinä siitä, miten ”viattomat eliölajihavainnot” muuttuvat valtakamppailun välineiksi.
Lintuharrastajien itseorganisoituva toiminta ja innovaatiot haastavat virallisen monimuotoisuuden
hallinnan legitimiteettiä. Harrastajilla on havaintojen tuoma valta.
Mirja Vihersalo ([email protected]), Lapin yliopisto
Ympäristökansalaisuuden käsite analyyttisenä välineenä
Ympäristökansalaisuus on oivaltava idea pohtia ympäristön ja demokratian ongelmien ratkaisua
yhdessä. Yleisesti ottaen voi sanoa, että käsitteen kautta tarkastellaan yksilön, julkisen vallan,
ympäristön ja yhteisen hyvän suhdetta osallistuen samalla kansalaisuudesta käytävään yleisempään
keskusteluun. Ympäristökansalaisuuden teoretisointi on vielä suhteellisen nuorta ja kehittyvää, ja se
sisältääkin monenlaisia näkemyksiä siitä, minkälainen vihreän demokratian malli tarvitaan ja
minkälaisia kansalaisia (länsimaisina yksilöinä) tämä malli sisältää, jotta häämöttävä ekologinen
katastrofi voitaisiin välttää. Ympäristökansalaisuuden kirjallisuudessa piirtyvä kuva
ihanneympäristökansalaisuudesta on kuitenkin kaukana niistä ympäristökansalaisuuksista, joita on
mahdollista toteuttaa arkielämässä erilaisine elämäntilanteineen, rakenteellisine ehtoineen ja
länsimaisten yhteiskuntien edistämine arvomaailmoineen. Vaikka ympäristökansalaisuuden
teoretisoinnissa tarvitaankin innovatiivisia teoreettisia pohdintoja, normatiivisia malleja sekä empiirisiä
kehittelyjä, oma lähestymistapani käsitteeseen on erilainen: pyrin lähestymään käsitettä
metodologisesta näkökulmasta selvittääkseni, millä tavoin ja kuinka hyvin käsite oikein kuvaa ja
selittää yksilön roolia ympäristöpolitiikassa.
Tässä paperissa pyrin kokeilemaan sitä, miten ympäristökansalaisuuden käsitettä voisi käyttää
analyyttisenä välineenä. Samalla tarkastelen, minkälaista ilmastokansalaisuutta Euroopan komission
ilmastonmuutoskampanja rakentaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luen, analysoin ja tulkitsen
kampanja-aineistoa ympäristökansalaisuuden käsitteeseen liitettyjen elementtien avulla. Näitä
elementtejä ovat kansalaisen toiminnan alue, poliittinen yhteisö, toiminnan syvyys, aktiivisuuden taso,
kansalaisen hyveet sekä oikeudet ja velvollisuudet. Lopuksi pohdin tämän lähestymistavan heikkouksia
ja vahvuuksia.
Kirsti Ahlqvist ja Kaisa-Mari Okkonen, Tilastokeskus
Väestön toimeentulon tilastointi ja edustavuuden kysymys
Suomessa väestön toimeentulon ja muiden elinolojen tilastointi on perustunut 1960-luvulta lähtien ns.
edustaviin väestöotoksiin. Edustavuutta pidetään nykyisin itsestään selvänä eikä sitä juurikaan
kyseenalaisteta. Tilastoinnin historian aikana edustavuus on kuitenkin käsitetty monin eri tavoin ja
edustavuuden ajatus on liittynyt kiinteästi tilastojen kuvaustarpeeseen. Miten on määritelty se
kokonaisuus johon yleistetään, ja miten se osa, jonka perusteella yleistetään? Edustavuuden ajatus
joutuu nykyisin koetukselle muun muassa kadon kasvun, otoskokojen pienentämisen ja uuden
tiedonkeruuteknologian myötä.
Käsittelemme esityksessämme, minkälaisesta yhteiskuntapoliittisesta tietotarpeesta toimeentulon
tilastoinnissa edustavat otokset Suomessa 1960-luvulla syntyivät ja miten ne ovat muuttuneet.
Kiinnitämme erityisesti huomiota siihen, missä mielessä otokset ovat olleet edustavia. Pohdimme,
132
minkälaisia jännitteitä syntyy nykyisten EU:n ekskluusiota, inkluusiota ja aktiivisen kansalaisen ideaa
painottavien politiikkatavoitteiden ja niistä johdettujen tietotarpeiden sekä uusien
tiedonkeruumenetelmien välille. Mitä edustavuudelle on tapahtumassa? Ovatko jotkut ryhmät jäämässä
tilastotutkimusten ulkopuolelle?
Mirja Liikkanen, Tutkimuspäällikkö, Tilastokeskus
Kun kulttuuri siirtyi pois kulttuurista – kulttuurin taloudellistuminen kansainvälisessä
tilastoinnissa
Kulttuuri on viime vuosina noussut monien kansainvälisten järjestöjen retoriikan ja politiikan keskiöön.
Sen uusi rooli on edustaa toivoa kasvusta ja uudesta taloudesta. Kulttuuri kehystyy yhä useammin
osaksi ”luovaa taloutta” ja talouden kokonaisvaltaisia kuvausjärjestelmiä ja luokituksia.
Nykyinen talous- ja yhteiskunta-ajattelu painottaa laskettavaa evidenssiä. Termi ’evidence based’ on
nopeasti kiertänyt ympäri maailmaa niin politiikan kuin myös tutkimuksen kielenkäytössä.
Kvantitatiiviset esitykset ovat saanet yhä vahvemman jalansijan myös niissä osissa yhteiskuntaa, joissa
ne aikaisemmin eivät olleet vallitsevia.
Esimerkkinä käytän Unescon kulttuuritilastokehikon uudistamisprosessia. Etsin samalla rinnakkaisia
siihen vuorovaikutuksessa olleita tapahtumaketjuja. Viittaan mm. UNCTADiin, erityisesti Creative
Economy raporttiin, sekä EU:n politiikkapapereihin ja kulttuuritilastointiin.
Pyrkimykseni on tarkastella sitä toimintatilaa, jossa kulttuurin käsitteellistämiseen ja
yhteiskuntapoliittiseen paikkaan liittyvät ideat ja käsitteet liikkuvat valtioiden, tutkimuksen, konsulttien
ja kansainvälisten järjestöjen välillä. Etsin keskuksia ja periferioita, avaintoimijoita ja seuraajia.
Hyödynnän toiminnallisen kehyksen käsitettä (vrt. Alastalo 2011), kun etsin uudistamisprosessiin
liitettyjä tavoitteita ja ongelman asetteluja. Ihmettelen, miten tavoitteet ja käsitteellistykset muuttuvat,
kun ne laskeutuvat uusiin paikkoihin ja kehystyvät uudelleen.
Otso Sandberg ([email protected]), Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto
Syrjäytymisriskien määrittäminen, mittaaminen ja hallinta
François Ewaldin viitoittamassa riskianalytiikassa ilmiöiden ja tapahtumien organisoiminen riskeiksi
on nähty hallinnaksi organisoimisena. Jotta ongelmaksi määriteltyä ilmiötä on voitu hallita, se on tullut
muokata mitattavaksi riskiksi. Tarkastelen omassa alustuksessani, miten huono-osaisuutta on Suomessa
punnittu mitattaviksi syrjäytymisriskeiksi tilanteessa, jossa keskeisen organisoivan käsiteen,
syrjäytymisen, poliittinen voima on ollut sen analyyttisen tehokkuuden yläpuolella.
Syrjäytymisen käsite itsessään sulkee sisäänsä riskirakenteen. Ajatuksen huono-osaisuuden
kasautumisen tai yhteiskunnan tukirakenteista irtautumisen prosessista, jota ei voida havaita, todentaa,
operationalisoida tai johon ei voida reagoida ilman prosessiin kiinnitettyjen tekijöiden yhteyksien
säännönmukaisuuksien ja todennäköisyyksien havaitsemista. Suomalaisissa politiikkaohjelmissa
määritettyjä syrjäytymisen riskitekijöitä yhdistää kuitenkin yleensä vain ajatus syrjäytymisprosesessin
tietystä säännönmukaisuudesta, ei mitattavat todennäköisyydet tekijöiden välillä. Peilaan alustuksessani
näitä riskitekijöitä politiikkaohjelmien määrittämiin syrjäytymisen riskiryhmiin ja niitä mittaaviin yli
kuuteenkymmeneen indikaattoriin sekä yleisemmin syrjäytymisen riskejä ehkäisemään pyrkineisiin
politiikkaohjelmiin.
Alustus pohjautuu syrjäytymisriskejä ja syrjäytymisen operationalisointiyrityksiä käsittelevään
artikkelikäsikirjoitukseen ja on osa väitöstutkimusta, jossa tarkastellaan miten syrjäytyminen on
muodostunut Suomessa tunnistettavaksi, mitattavaksi ja nimetyksi sekä erillisiä poliittisia toimenpiteitä
vaativaksi ilmiöksi ja hallinnan kohteeksi.
-
133
Marja Alastalo ja Tarja Pösö, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto
Tilastoluokan koostaminen: esimerkkinä lastensuojeluindikaattorin ’kodin ulkopuolelle sijoitettu
lapsi’
Käsittelemme esityksessä sosiaalisen faktan muodostumista esimerkkinä lastensuojelutilasto ja
erityisesti sen pohjalta muodostettu lastensuojelun indikaattori. Kohteeksi valitsemamme indikaattori
kuvaa kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten suhteellisessa osuudessa tapahtunutta muutosta vuosina
1991–2008. Indikaattori on esitetty Valtioneuvoston kanslian ja Tilastokeskuksen yhteiskunnallisen
kehityksen indikaattorikokoelmassa. Analysoimme sitä, miten lastensuojelutilaston tieto muodostuu
viranomaistoiminnassa, miten se muuntuu siirtyessään toimijalta toiselle ja siirtää samalla kuvauksen
kohteet erityisestä ja paikallisesta yleiseen. Samalla indikaattori kiteytyy sosiaaliseksi faktaksi rajaten
rajaa tiedollisia epävarmuuksia tiedon käyttäjän näköpiiristä. Indikaattori tuottaa vertailukelpoisen
aluetta koostamalla heterogeenisesta lastensuojelulasten joukon yhdeksi kategoriaksi. Lisäksi
näytämme, miten tätä indikaattoria tulkitaan ikään kuin se kertoisi suoraan perheiden henkisestä ja
taloudellisesta tilanteesta viranomaistoiminnan sijaan.
Ehdotamme lopuksi, että indikaattoria olisi mielekkäämpää esittää ja tulkita siten, että sen tietosisällön
yhteys lastensuojelun viranomaistoimintaan säilyy tunnistettavana. Tällainen esittämis- ja
nimeämistapa säilyttää mahdollisuuden keskustella lastensuojelutyöstä ja puuttumisen kriteereistä sekä
niissä tapahtuneista muutoksista eri tavalla kuin yksilöllistävä tulkinta, joka puhuu perheiden
henkisestä ja taloudellisesta pahoinvoinnista.
-----
134
Tunteet, toiminta ja vuorovaikutus, koordinaattorit: Aini Linjakumpu, Katariina Löfblom, Juha
Klemelä (Lapin yliopisto, Turun yliopisto, Aini.Linjakumpu[ät]ulapland.fi)
”Toiminnan ja vuorovaikutuksen yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on perinteisesti painotettu
rationaalista ja normatiivista näkökulmaa. Tunteet on ymmärretty yhteiskunnallisen toiminnan kannalta
marginaalisiksi tai liian monimutkaisiksi tutkimuskohteiksi, jotka pitää sulkeistaa sosiaalisen
analyysista.
Vaihtoehtoinen – niin filosofian kuin neurotieteenkin tukema – ajattelumalli on, että järki, normit ja
tunteet ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Arkinen rationaalisuus on mahdotonta ilman tunteen apua
valintatilanteissa. Yhteiskunnallinen moraali pohjautuu empatialle, syyllisyydelle ja häpeälle. Ihmisen
”olemassa olemisen halu”, elämänvietti, on tunteen asia.
Työryhmässämme pohditaan, miten tunteita syntyy vuorovaikutuksen tuloksena, miten ne vaikuttavat
toimintaan ja vuorovaikutukseen ja miten tunteet ilmenevät kulttuurissa ja koettuina. Kohdetta voidaan
tarkastella niin selittämisen kuin ymmärtämisenkin kannalta. Sekä teoreettiset että empiiriset työt ovat
tervetulleita, eikä aihepiiriäkään ole mitenkään rajattu – tunneryhmämme keskustelunaiheiksi sopivat
niin sosiologia, sosiaalipsykologia, politiikka, kasvatus, talous kuin kirjallisuuskin, vain muutamia
esimerkkejä mainitaksemme.
Mikko Salmela ([email protected])
Helsingin yliopiston tutkijakollegium
Mitä ovat yhteistunteet?
Yhteistunteet ovat tärkeitä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, mutta mitä ne oikeastaan ovat ja miten ne
eroavat yksilötunteista? Yhteistunteet ovat kiinnostaneet yhteiskunta- ja käyttäytymistieteilijöitä
Durkheimin ja LeBonin uraauurtavista tutkimuksista lähtien, ja vaikka tunteita on liitetty ryhmiin
esimerkiksi ryhmien välisiä konflikteja, yhteiskunnallisia ja poliittisia liikkeitä sekä kollektiivista
toimintaa koskevissa empiirisissä tutkimuksissa, niin yhteistunteita koskeva teoreettinen tutkimus ei ole
pysynyt samassa tahdissa yksilötunteisiin kohdistuneen tutkimuksen kanssa. Tarkastelen esityksessäni
eräitä yhteistunteita koskevia teoreettisia malleja pohtien miten hyvin ne pystyvät ottamaan huomioon
yhteistunteiden yhteisyyden kaksi intuitiivisesti keskeistä ulottuvuutta: yhteisen suuntautuneisuuden
(engl. ”intentionality”, ”aboutness”) sekä kehollisuuden. Teoreettiset mallit, joita tarkastelen, ovat
aggregatiiviset teoriat (esim. Barsade & Gibson 1998, Kelly & Barsade 2001, Kemper 2002),
ritualistiset teoriat (esim. Durkheim 1990, Collins 2004), sekä ryhmienvälisten tunteiden teoria
(”intergroup emotion theory”; esim. Mackie & Smith 2004, Smith, Seger & Mackie 2007). Väitän, ettei
mikään näistä malleista kykene yksin tyydyttävästi selittämään yhteistunteisiin sisältyvää yhteistä
kehollisuutta ja suuntautuneisuutta. Tiivistäen, aggregatiiviset mallit selittävät hyvin tunteiden
konvergoitumista ryhmässä edistäviä prosesseja, mutta ne eivät erota toisistaan varsin erilaisia
affektiivisia tiloja, joista kaikkia ei ole mielekästä luonnehtia tunteiksi; ritualistiset teoriat analysoivat
hyvin yhteistunteiden kehollisuutta, kuitenkin niiden suuntautuneisuuden kustannuksella; kun taas
ryhmienvälisten tunteiden teorian vahvuudet ja heikkoudet ovat päinvastaiset kuin ritualistisella
teorialla. Lopuksi esitän mallin, joka pyrkii ottamaan huomioon sekä yhteistunteiden kehollisuuden että
niiden suuntautuneisuuden. Ehdotan, että yhteistunteet ovat tunteita, joita tiettyyn eetokseen – yhteisiin
päämääriin, arvoihin, normeihin tai uskomuksiin – joko yksityisesti tai kollektiivisesti sitoutuneet
yksilöt kokevat eetokseen liittyvällä perusteella, kehollis-kokemuksellisesti synkronisesti tietoisina
siitä, että muut yksilöt tuntevat samoin (ks. Salmela 2011). Yhteistunne on vahvasti kollektiivinen, jos
sen perustana olevaan eetokseen on sitouduttu yhdessä ja heikosti kollektiivinen, jos eetokseen on
sitouduttu tai samastuttu yksityisesti. Lopuksi esitän, että heikosti ja vahvasti kollektiivisilla
yhteistunteilla voi olla keskenään erilaisia vaikutuksia sosiaalisten ryhmien dynamiikassa.
135
Kirjallisuus:
- Barsade, S.G.& Gibson, D.E. (1998). Group Emotion: A View from Top and Bottom. In Research on
Managing on Groups and Teams, ed by D. Gruenfeld, B. Mannix and M. Neale, 81-102. Stanford, CT:
JAI Press.
- Collins, R. (2004). Interaction Ritual Chains. Princeton and Oxford: Princeton UP.
- Durkheim, E. (1990). Sosiaalisesta työnjaosta. Suom. Seppo Randell. Helsinki: Gaudeamus.
- Kelly, J.C. & Barsade, S.G. (2001). Moods and emotions in small groups and work teams,
Organizational Behavior and Human Decision Processes, 86, 99-130
- Kemper. T. (2002). Predicting Emotions in Groups: Some Lessons from September 11. In Emotions
and Sociology, ed by J. Barbalet, 53-68. Oxford: Blackwell Publishing.
- Mackie, D.M. & Smith, E.R, (2004). From Prejudice to Intergroup Emotions. London: Taylor &
Francis.
- Smith, E.R., Seger, C.R. & Mackie, D.M. (2007). Can Emotions be Truly Group Level? Evidence
Regarding Four Conceptual Criteria, Journal of Personality and Social Psychology, 93, 431-46.
- Salmela, M. (2011). Kollektiiviset tunteet solidaarisuuden liimana. Teoksessa Solidaarisuus, A.
Laitinen ja A.-B. Pessi (toim.) Helsinki: Gaudeamus.
Anna Metteri ([email protected]) ja Kaisa-Elina Hotari ([email protected])
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö/sosiaalityö, Tampereen yliopisto
Eettinen ahdinko, tunteet ja kuormittuminen sosiaalityössä
Tarkastelemme esityksessämme sosiaalityöntekijän tunteisiin liittyvää eettistä ahdinkoa ja
kuormittumista. Eettinen kuormittuminen ilmenee asiakasvastuuta ja omaa ammatti-identiteettiä
koskevina tunteina, muun muassa ahdistuksena siitä, että työntekijä ei kykene ulkoisista tai sisäisistä
syistä noudattamaan niitä eettisiä periaatteita, joihin hän on ammatillisessa työssään sitoutunut.
Eettinen ahdinko ja stressi voi syntyä myös siitä, että työntekijä joutuu todistamaan, miten muut
rikkovat ammatillisia eettisiä periaatteita, eikä voi tehdä asialle mitään. Toimintaympäristön muutos
tuottaa erityisesti eettistä kuormittumista, koska ammatilliset eettiset arvot ja periaatteet on
sopeutettava uuteen toimintaympäristöön. Eettiseen kuormittumiseen liittyvät negatiiviset tunteet
sitovat työntekijän työvälinettä, tunteiden käyttöä, ja vaikuttavat organisaation toimintaan ja toteutuviin
palveluihin. Ne vaikuttavat työntekijän toimintaan ja vuorovaikutuskykyyn, jaksamiseen ja työssä
suoriutumiseen. Tarkastelemme teemaa teoreettisen keskustelun ja empiirisen tutkimuksen
aineistoesimerkkien pohjalta ja pohdimme, miten tunteet voitaisiin paremmin ottaa työssä huomioon,
miten eettistä kuormittumista voitaisiin säädellä ja ehkäistä.
Liisa Voutilainen ([email protected])
Helsingin yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos, sosiologia
Ongelmallisen kokemuksen muutos psykoterapeuttisessa vuorovaikutuksessa
Esitelmä käsittelee psykoterapeuttista prosessia terapeutin ja potilaan välisen vuorovaikutuksen
muutoksen kautta. Tutkimuksen aineistona oli ääninauhoitettu pitkä kognitiivinen terapia ja
menetelmänä keskustelunanalyysi. Kuvaan muutosta potilaan puheessa tietyssä vuorovaikutuksellisessa
tilanteessa terapian eri vaiheissa. Näissä tilanteissa käsitellään potilaan tapaa suhtautua ongelmallisiin
tunnekokemuksiinsa suhteessa hänelle läheisiin ihmisiin. Terapeutti tekee johtopäätöksiä, jotka
haastavat potilaan itsesyytökset ja huonommuuden tunteen. Näytän, miten potilaan vastaukset
terapeutin interventioihin muuntuvat terapian aikana torjunnasta ambivalenssin kautta terapeutin
ehdottamaan suuntaan. Tapaustutkimuksen perusteella pohdin sosiologisen vuorovaikutustutkimuksen
mahdollisuuksia terapeuttisen muutosprosessin tutkimuksessa.
136
Annamaria Marttila ([email protected])
Kulttuuriantropologia, Oulun yliopisto
Tunteella järkeen – aivovaurioiden osoittama tie
Perinteisesti on ymmärretty, että emootio on järjen vastakohta ja järki taas ihmisen hienoin ominaisuus,
joka on riippumaton emootiosta. Aivot ovat järjen asuinpaikka ja emootiot sijaisevat ruumiissa.
Emootioiden neuraalisen perustan tutkimus on kuitenkin osoittanut, että emootioilla on keskeinen rooli
sosiaalisessa kognitiossa ja päätöksenteossa. Tutkimusaiheeni on aivovammautuneiden eli
traumaattisesti aivovaurion saaneiden henkilöiden minuuden kokemusten kulttuurisuus. Teoreettinen
lähestymistapani aivovammautuneisiin henkilöihin on ruumiinfenomenologinen. Ymmärrän henkilön
tuottavan minuutta kaikessa toiminnassaan. Huomioni kohdentuu nimenomaan toiminnallisuuteen, joka
ei rajoitu fyysisyyteen tai edes fyysiseen ja henkiseen, vaan ainoastaan yhteen kokonaisuuteen, joka
sisältää ihmisen olemassaolon eri ulottuvuudet. Ruumiin kokonaisuuden hengessä tarkastelen myös
aivovammautuneiden vamman tuottamia emotionaalisia muutoksia. Aivovammautuneilla voi olla
vammautumisen seurauksena emotionaalista latteutta, emotionaalista yliherkkyyttä tai muunlaisia
muutoksia emotionaalisessa elämässään. Olipa kyse millaisesta tahansa muutoksesta, vaikuttaa se
henkilön toimintaan ja sitä myötä myös hänen minuuteensa. Kyse on viime kädessä henkiinjäämisestä,
jota emootioiden olemassaolo palvelee. Emootiot auttavat ihmistä ylläpitämään homeostaasin tilaa:
tasapainoa ja hyvinvointia, ja välttelemään epätasapainoa ja pahoinvointia. Tieto ei osoita meille
konkreettisella tavalla hyvinvointia ja pahoinvointia niinkuin kehontuntemukset tekevät. Tietäminen
voi osoittaa hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välillisesti psyyken kautta, mutta koska vaikutus ei ole
välitön ja konkreettinen, ei eliö/ihminen osaa yleensä tulkita sitä suoraan tähän homeostaasin
yhteydessä olevana. Pohdinnan aihe tehdyn tutkimuksen valossa on, voiko aivovammautuneilla usein
esiintyvä aloitekyvyttömyys olla yhteydessä emootioiden häiriöihin. Jos henkilö tietää, muttei tunne, ei
hän saa ärsykettä toimia. Jos vaikkapa tiedät toimivasi huonosti jossain asiassa, niin mikä motivoi sinua
muuttamaan toimintaasi? Tieto ei ole riittävä motivaattori tai yllyke toimia; se aiheuttaa korkeintaan
huonon omantunnon ja sitä kautta turhautumista, stressiä ja masennustakin. Se ei kuitenkaan riitä
laukaisemaan muutosta toiminnassa tai ajattelussa. Siihen tarvitaan emotionaalisia vasteita; sellaisia
kehontuntemuksia (joista kipu on konkreettinen esimerkki), että ne ohjaavat ihmisen muuttamaan
tilaansa itsensä kannalta parempaan suuntaan. Myös niin sanottu pidäkkeettömyys, joka ilmenee usein
epäasiallisena käytöksenä, on tulosta emotionaalisista häiriöistä. Tässä tapauksessa vammautunut ei
osaa arvioida tilanteeseen sosiaalisesti sopivaa käyttäytymistä. Pidäkkeettömyys on sellaista, jonka
yksilön ympäristö tuo esille kulttuurisesti ja sosiaalisesti sopivan käyttäytymisen, normin, muodossa.
Emotionaaliset muutokset yksilössä ovat siten eräs merkittävä tekijä, jonka avulla näkymätön
kulttuurinen tulee näkyväksi.
Aini Linjakumpu ([email protected])
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, politiikkatieteet, Lapin yliopisto
Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa: tunteet ja vallankäyttö
Suomen suurin herätysliike vanhoillislestadiolaisuus on herättänyt monella tavalla huomiota
suomalaisessa yhteiskunnassa vuosikymmenien ajan. Eräs suurimmista keskustelun kohteista ovat
olleet ns. hoitokokoukset, joiden esiintyminen oli huipussaan 1970-luvun lopulla. Hoitokokousten
tarkoituksena oli ylläpitää vanhoillislestadiolaisen yhteisön uskonnollista puhtautta ja yhtenäisyyttä.
Hoitokokoukset vähenivät selvästi 1970-luvun jälkeen, mutta ne ovat nousseet voimakkaasti
keskusteluihin 2000-luvulla, erityisesti internetin keskustelupalstojen kautta. Vaikka tapahtumista on
yli kaksi vuosikymmentä, ne ovat edelleen merkittävästi läsnä vanhoillislestadiolaisuuden sisäisissä
keskusteluissa ja vanhoillislestadiolaisten suhteissa liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin ja liikkeestä
erkaantuneisiin. Esityksen tarkoituksena on avata hoitokeskusteluihin liittyvää problematiikkaa
137
tunteiden tarkastelun avulla; millaisia tunteita hoitokokoukset ovat aiheuttaneet niihin osallistuneissa
ihmisissä. Tunteita tarkastelemalla esityksessä pohditaan myös millaista vallankäyttöä ja hallintaa
hoitokokouksissa tuotettiin. Aineistona käytetään hoitokokouksiin osallistuneiden tai muutoin niiden
vaikutuspiirissä olleiden ihmisten kertomuksia ja kokemuksia. Tarkastelussa nousevat esiin muun
muassa pelon, ahdistuksen, vihan, häpeän ja syyllisyyden tunteet.
-----
138
Työn sosiologia, koordinaattorit: Tiina Saari, Tero Mamia (Tampereen yliopisto, tiina.p.saari[ät]uta.fi)
”Mikä työn tutkimuksessa jaksaa vielä yllättää? Onko työstä tullut vain yllättävän kovaa vai
yllättävätkö myös hyvät uutiset?
Sosiologipäivien teema, yllätysten sosiologia, sopii hyvin työn tutkimukseen, onhan työ jatkuvassa
muutoksessa ja työelämästä käydään välillä kiivastakin keskustelua. Työelämästä kerrotaan synkkiä
tarinoita pätkätöistä ja ylitöistä, stressistä ja ahdistuksesta, huonoista pomoista ja ikävästä ilmapiiristä.
Toisaalta suomalaisten kerrotaan nauttivan pitkistä lomista, joustavista työajoista ja työehdoista ja usein
työpaikan hyvä henki auttaa jaksamaan kovissakin paikoissa. Hyviä tai huonoja uutisia, työelämän
sosiologisessa tutkimuksessa eletään kiinnostavia, jopa yllättäviä aikoja.
Työn sosiologia -työryhmässä tarkastellaan laaja-alaisesti työelämän tutkimuksen ajankohtaisia
kysymyksiä sosiologisesta näkökulmasta, ja työryhmään ovat tervetulleita sekä empiiriset että
teoreettiset esitykset.”
Anttila, Timo & Hartikainen, Armi
Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
[email protected]
Työn organisointi, kontrolli ja hyvinvointi call center-työssä
Työn palveluvaltaistumisen piti monien mielestä parantaa työelämän laatua, sillä se vapauttaa
työtekijän liukuhihnan fordistisesta ositetun ja pakkotahtisen teollisen työn ikeestä. Palvelutyön on
ajateltu tarjoavan työntekijälle enemmän mahdollisuuksia aloitteellisuuteen ja autonomiaan sekä
mahdollisuuksia oppimiseen ja itsenäiseen päätöksentekoon.
Kuitenkin jo 1990-luvulla julkaistiin lukuisia tutkimuksia siitä miten tayloristisia työn organisoinnin
periaatteita sovellettiin palvelutyöhön puhelinpalvelukeskuksia (call center) esimerkkinä käyttäen.
Teknologian kehittyminen alkoi mahdollistaa uudenlaisia työsuorituksen mittaamisen ja valvonnan
menetelmiä. Työntekijä ei esimerkiksi pysty rytmittämään omaa työtään, kun hänelle ohjataan aina uusi
puhelu entisen päätyttyä. Lisäksi työsuorituksen laatua voidaan tarkkailla nauhoittamalla
asiakaskeskusteluja, tarkkailemalla jonotusaikoja ja asiakastyytyväisyyttä. Lisäksi tutkimukset selkeästi
osoittivat työskentelyn näissä ”elektronisissa pan-optikoneissa” ja ”moderneissa hikipajoissa”
vaikuttavan negatiivisesti työntekijöiden motivaatioon, sitoutumiseen ja hyvinvointiin.
Tämä paperi käsittelee palvelutyötä suomalaisissa puhelinpalvelukeskuksissa. Tavoitteena on
analysoida työprosessia: miten työtä organisoidaan ja millaisia ovat työntekijöiden kokemukset?
Tiukasti valvottuun ja standardisoituun palvelutyöhön liittyvät ongelmat havaittiin jo 20 vuotta sitten
kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta onko työn organisointi muuttunut? Puhelinpalvelukeskusten työn
organisoinnista ja työoloista on kansainvälisesti julkaistu useita tutkimuksia, mutta Suomessa asiaa on
tutkittu vielä varsin vähän.
Tutkimusstrategia on monimetodinen, hyödyntäen sekä survey – että haastatteluaineistoja toisiaan
täydentävästi. Tutkimuksen taustoittavana aineistona toimii SOWK-hankkeen puitteissa suoritetut
henkilöstöjohtajiien haastattelut. Haastatteluista esiin nousevia teemoja ovat mm. managerialistiset
käytännöt, millä ja miten työtä pyritään tehostamaan. Työn organisoinnin ja johtamisen vaikutuksia
työntekijöiden hyvinvointiin tarkastelemme kyselyaineiston avulla. Eurooppalaisessa Quality of Life in
a Changing Europe –hankkeessa vuonna 2007 kerätty aineisto (Suomi; N=870), kartoitti
palvelusektorin organisaatioiden työntekijöiden työoloja ja hyvinvointia. Analyyseissa käytettävät
haastattelu- ja kyselyaineistot on kerätty samasta IT- ja telealan organisaatiosta.
-
139
Anu-Hanna Anttila
Turun yliopisto, sosiaalitieteiden laitos, sosiologia
[email protected]
Joutenolo ja ei minkään tekeminen ajankäyttöaineistoissa
Palkkatyöyhteiskunnassa palkallinen työ on vahva ohjaava tekijä, jonka perusteella niin päivittäinen
ajankäyttö kuin elämänkulku rakentuvat. Näin käy silloinkin, jos palkkatyötä ei ole, sillä ei-työnteon ja
oleilun ilmaiseminen on ikään kuin epäsopivaa, joten muut aktiiviseksi toiminnaksi mielletyt toiminnot
korostuvat. Palkkatyönormin vahvistuminen liittyy elämänvaiheeseen ja ikääntymiseen. Vaikuttaa siltä,
että iän myötä yhä vahvemmaksi oletukseksi tulee osallistuminen työyhteiskuntaan, joko tekemällä
kokoaikaista palkkatyötä kodin ulkopuolella tai sitten päätoimisena kotityöntekijänä omassa kodissa.
Kuitenkin tiedämme, että kokoaikaista työtä ei ole tarjolla, jos on minkäänlaista työtä. Tiedämme
myös, että ihminen ei toimi kuin kone, väsymättömänä ja pelkästään rationaalisina päämäärähakuisena
olentona, joka tekee työtä ja on toiminnassa tauotta. Tämä kaikki edellä kuvaamani näkyy suoraan
ajankäyttöaineistoissa. Joutilaisuus, ei minkään tekemisen verhoaminen muuksi ja oleminen tekemisten
välissä jäävät joko kirjaamatta tai tulee ilmaistuksi epäsuoraan. Olen tutkimuksessani analysoinut
Tilastokeskuksen keräämiä suomalaisia ajankäyttöaineistoja (1999-2000 ja 2009-2010) sekä vanhempia
brittiläisiä ajankäyttöaineistoja, joita ovat Social Science Research Councilin keräämät (1983-1984) ja
BBC:n mediankäyttöä koskevat ajankäyttöpäiväkirja-aineistot (1961). Näiden aineistojen analyysin
pohjalta näyttää vahvasti siltä, että riippuu ajasta, kulttuurista ja kustakin oman ajankäyttönsä
arvioijasta, miten eräänlaiseksi anti-aktiviteetiksi kuvattavaa joutenoloa on soveliasta ilmaista.
Armi Hartikainen1, Timo Anttila1, Tomi Oinas1 & Jouko Nätti2
1Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
2 Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
2 Tampereen yliopisto
[email protected]
Onko Skandinavia edelleen erilainen?
– Työn laadun trendit Euroopassa 1995–2010
Eurooppalaisissa työelämän laatu –vertailuissa Pohjoismaat ovat usein muodostaneet ’kärkikastin’
(Gallie 2003; Green 2006; Davoine & Ehrel 2006; Parent-Thirion ym. 2007; Tangian 2007; Wallace
ym. 2007). Työelämän muutosten, kiristyvän kilpailun, teknologian kehityksen ja työn
intensivoitumisen lisäksi taloudellisen taantuman on pelätty uhkaavan työntekijöiden hyvinvointia eri
puolilla Eurooppaa, niin myös Pohjoismaissa. Toisaalta erilaiset teoriat kapitalismin variaatioista (Hall
& Soskice 2001) ja tuotantoregiimeistä (Gallie 2007a, b; Hult & Svallfors 2002; Bosch, Rubery &
Lehndorff 2007) olettavat, että koordinoiduissa markkinatalouksissa (kuten Pohjoismaissa) vahvoilla
instituutioilla, työmarkkinalainsäädännöllä sekä korkean teknologiaan ja työntekijöiden osaamistasoon
panostavilla työnantajastrategioilla olisi mahdollisuuksia suojata työntekijöitä työelämän laadun
heikkenemiseltä.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella työn laadun muutosta Euroopassa: säilyttääkö Suomi ja
Skandinavia erityisen asemansa verrattuna muuhun Eurooppaan? Millaisia muutokset ovat ja ketä ne
koskevat? Tutkimuksen aineistona toimivat Eurooppalaiset työoloaineistot (1995, 2000, 2005 & 2010),
joista tuoreimman vuoden 2010 kyselyn tulokset saadaan Eurofoundin sivuilta Survey Mapping tooltyökalun avulla. Maat luokitellaan ryhmiin, jotka perustuvat kapitalismin variaatioita ja
tuotantoregiimejä erittelevään kirjallisuuteen, joka tuo esille, että samankaltaisilla muutospaineilla voi
olla erilaisia seurauksia johtuen maiden erilaisista poliittisista, historiallisista ja institutionaalisista
järjestelyistä.
Aineiston alustavat analyysit viittaavat melko maltillisiin ajallisiin muutoksiin huolimatta
140
taloudellisesta taantumasta. Työmäärä vaikuttaisi keskimääräisesti vähentyneen (sekä työtunneissa että
kiireellä mitattuna) useimmissa maaryhmissä. Työn kehittävyydessä ja autonomiassa ei havaita suuria
muutoksia. Sen sijaan työn epävarmuus ja sairauspoissaolot olivat lisäntyneet verrattuna vuoteen 2005.
Yleisellä tasolla maaryhmien väliset erot näyttävät olevan melko pysyviä. Skandinavia säilyttää
erityisasemansa monessa suhteessa. Jatkoanalyyseissa tarkastelemme miten muutokset koskevat eri
palkansaajaryhmiä (miehiä ja naisia, eri sosioekonomisissa asemissa).
Virpi Honkanen
[email protected]
Yrittäjiksi ryhtyneiden korkeakoulutettujen työssä menestyminen viidessä Euroopan maassa
Suomessa käydään keskustelua korkeakoulujen innovaatiotoiminnan edellytyksistä, korkeakoulujen ja
yritysmaailman yhteistyön lisäämisestä sekä muutoksesta palkansaajakulttuurista yrittäjämäiseen
kulttuuriin. Tietoyhteiskuntakehitystä tai tietotaloutta kuvaavan keskustelun myötä koulutusjärjestelmiä
onkin pyritty mukauttamaan uusiin muotoihin ja talouden palvelukseen sekä taloudessa tarvittavien
taitojen ja harjoittelusysteemien tuottamiseen. Sekä korkeakoulujen, henkilökunnan että opiskelijoiden
odotetaan omaksuvan yrittäjämäiset toimintatavat. Korkeakouluista valmistuneita kannustetaan
yrittäjämäiselle uralle perinteisen palkkatyön sijaan.
Alustuksessa esitän väitöskirjatutkimukseni ”yrittäjiksi ryhtyneiden korkeakoulutettujen työssä
menestyminen viidessä Euroopan maassa” tuloksia. Tutkimuksessa analysoitiin, millaisia töitä
yrittäminen eurooppalaisille korkeakoulutetuille tarjoaa – myös palkkatyöntekijöihin verrattuna.
Vuonna 2005 kerätty tutkimusaineisto avaa tiedot 11 000 korkeakoulutetun työssä menestymiseen viisi
vuotta tutkinnon suorittamisen jälkeen. Italiaa, Saksaa, Hollantia, Suomea ja Norjaa vertaileva tutkimus
tuo uutta tietoa suomalaisten korkeakoulutettujen yrittäjyydestä ja työssä menestymisestä
eurooppalaisessa kontekstissa.
Tutkimus osoittaa mielenkiintoisia eroja yrittäjien ja palkkatyöntekijöiden menestymisen
mahdollisuuksissa. Kaiken kaikkiaan palkkatyö tarjoaa useammalle joko hyvät tai kohtuulliset
menestymisen mahdollisuudet – Norjaa lukuun ottamatta. Yrittäjyys jakaa valmistuneet selvemmin
työmarkkinoilla häviäjiin ja voittajiin. Miehet menestyvät huomattavasti naisia paremmin sekä
yrittäjinä että palkkatyöntekijöinä. Suomen, Hollannin, Saksan ja Italian työmarkkinoilla parhaiten
menestyvätkin palkkatyössä olevat miehet.
Terhi Kankaanranta,
Poliisiammattikorkeakoulu
[email protected]
Kokevatko talousrikostutkijat työtehtävänsä mielekkäiksi?
Työntekijöiden työhön sitoutumista ja työtyytyväisyyttä on tutkittu eri tieteenaloilla laajasti. Poliisien
työhön sitoutumista on kuitenkin tutkittu huomattavasti vähemmän. Esityksessäni tarkastellaan
työtyytyväisyyden eri osatekijöiden yhteyttä talousrikostutkinnassa työskentelevien henkilöiden työhön
sitoutumiseen.
Aineisto kerättiin poliisin koko henkilöstölle lähetetyllä sähköisellä kyselylomakkeella tammihelmikuussa 2010. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan niitä vastaajia, jotka työskentelevät vaativassa
talousrikostutkinnassa (N=284). Vastaajia pyydettiin arvioimaan viisiluokkaisella asteikolla (täysin tai
jokseenkin eri mieltä, ei samaa eikä eri mieltä, jokseenkin tai täysin samaa mieltä) kokevatko he
työtehtävänsä mielekkäiksi. Työtyytyväisyyteen yhteydessä olevien tekijöiden oletettiin liittyvän
johtamiseen, työn sisältöön ja haasteellisuuteen, kehittymisen tukeen, työilmapiiriin ja yhteistyöhön,
työoloihin, tiedon kulkuun ja työnantajakuvaan. Aineisto analysoitiin rakenneyhtälömallien (Structural
Equation model, SEM) avulla.
141
Talousrikostutkinnassa työskentelevien henkilöiden työhön sitoutuminen oli korkealla tasolla sekä
miehillä että naisilla. Työtyytyväisyyden eri osatekijöistä esimerkiksi johtamisen sekä työn sisällön ja
haasteellisuuden havaittiin olevan positiivisesti ja tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä työhön
sitoutumiseen. Huomattava kuitenkin on, että useat työtyytyväisyyden osatekijät korreloivat keskenään.
Tällöin työhön sitoutumisen korkean tason ylläpitämiseksi tai jopa edelleen parantamiseksi, tulisikin
pyrkiä vaikuttamaan samanaikaisesti mahdollisimman useaan työtyytyväisyyden osatekijään.
Johanna Lammi-Taskula & Minna Salmi
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
[email protected], [email protected]
Työn laatu, työn ja perheen väliset jännitteet ja hyvinvointi
Tarkastelemme työn laadun suhdetta työn ja perhe-elämän välisiin jännitteisiin hyvinvoinnin
näkökulmasta. Vertailemme suomalaisten äitien ja isien kokemuksia kahdessa eri perhevaiheessa: alle
7-vuotiaiden sekä kouluikäisten lasten perheissä. Analyysimme perustuu alle 18-vuotiaiden kotona
asuvien lasten äideille ja isille vuonna 2006 tehtyyn kyselyyn. Otos poimittiin satunnaisesti
Tilastokeskuksen perherekisteristä. Kyselyyn vastasi 1 800 äitiä ja 1 100 isää; vastausprosentti oli 52
%. Vastaajista noin puolella oli alle kouluikäisiä lapsia.
Pohdimme hyvinvoinnin käsitettä lähtökohtanamme Erik Allardtin klassiset ulottuvuudet having,
loving ja being. Muotoilemme Allardtin mallin uudelleen pyrkimyksenämme määritellä kolmen
ulottuvuuden sisältö työn ja perhe-elämän näkökulmasta käsin. Ymmärrämme hyvinvoinnin kolme
ulottuvuutta, päivitettyine sisältöineen, voimavaroiksi työn ja perheen dynamiikassa. Työn ja perheelämän välisten jännitteiden – ja niistä johtuvien hyvinvoinnin puutteiden – voidaan odottaa syntyvän,
kun (muun muassa) hyvinvoinnin elementit puuttuvat kokonaan tai ovat puutteellisia
jommallakummalla tai kummallakin elämänalueella.
Esitämme tuloksia isien ja äitien eri perhevaiheissa kokemista työn ja perhe-elämän välisistä
jännitteistä sekä työn ja perheen yhteensovittamista tukevien työpaikkakäytäntöjen saatavuudesta tai
niiden puutteesta. Tarkastelemme työn laadun suhdetta vanhempien kokemuksiin työn ja perheen
välisistä jännitteistä: kuinka ja missä määrin työn laatuun liittyvät osatekijät – työsopimuksen laatu,
työajan tyyppi, työajan säännöllisyys ja mahdollisuus joustaviin työjärjestelyihin – vaikuttavat
työssäkäyvien vanhempien kokemuksiin ajanpuutteesta perheen kanssa, perheasioiden
laiminlyömisestä työn vuoksi, huolesta vanhempana selviytymisestä sekä kotitöiden jakamisesta
käydyistä riidoista. Selvitämme myös, kuinka kokemukset ja työn laadun merkitys eroavat äitien ja
isien kohdalla.
Tuloksemme osoittavat, että työelämään liittyvillä tekijöillä on vaikutusta työterveyden ja
-hyvinvoinnin lisäksi perheiden hyvinvointiin. Kyse ei ole työn ja perheen yhteensovittamisen
mahdollisuuksien puutteesta vaan niiden epätyydyttävästä hyödyntämisestä, mikä johtaa perheen
näkökulmasta katsottuna hyvinvoinnin puutteisiin. Joustavien vaihtoehtojen olemassaolo ei edistä
koettua hyvinvointia perheessä, jos työolot eivät salli näiden vaihtoehtojen käyttämistä perheen
tarpeiden mukaisesti.
Ari Nieminen
Diakonia-ammattikorkeakoulu
[email protected]
Virtuaalinen työ ja sen lähteet:
virtuaalinen pääoma, politiikka ja työntekijöiden halut
“Työ” määritellään usein elämälle tarpeellisen tavaroiden ja palvelusten tuotannoksi. Kapitalismissa,
jossa tuotantoa pyritään jatkuvasti lisäämään syntyy tilanteita, joissa materiaaliselle tuotannolle
142
asetettuja vaatimuksia ei pystytä täyttämään. Tällöin osa työstä muuttuu “virtuaaliseksi työksi”
(näennäistyöksi), joka on olemassa periaatteessa ja paperilla, mutta todellisuudessa vaadittuja tavaroita
tai palveluja ei tuoteta. Tässä esityksessä tarkastellaan virtuaalista työtä ja sen kolmea lähdettä.
Virtuaalisen työn ensimmäinen lähde on virtuaalinen pääoma, jolla viitataan pääomaan, joka on
irronnut materiaalisesta tuotannosta, ja jota pyritään kasaamaan erilaisten arvopapereiden kaupan ja
spekuloinnin avulla. Useissa tapauksissa arvopapereiden kauppaaminen edellyttää sitä, että myyjä
väittää arvopapereiden vastaavan jotakin todellista tuotantoa, tilanteissa joissa mitään todellista
tuotantoa ei ole, virtuaalista pääomaa vastaamaan synnytetään virtuaalista tuotantoa ja työtä.
Nykyisessä kapitalismissa pyrkimys kerätä voittoja arvopaperikaupassa ja spekulaation avulla on
virtuaalisen työn tärkein lähde.
Virtuaalisen työn toinen lähde on politiikka ja hallinto. Poliittis-hallinnollissa olosuhteissa, joissa
poliittinen menestys riippuu poliitikon kyvystä saada asioita liikkeelle ja tuottaa uusia strategioita ja
poliittisia ohjelmia syntyy kiusaus ylikuormittaa työntekijöitä vaatimalla jatkuvasti lisää raportoituja
suoritteita. Siinä vaiheessa, jossa vaadittujen suoritteiden määrä ylittää työntekijöiden reaalisen
työkyvyn, aletaan raportoida olemattoman työn tuloksia ja virtuaalinen työ syntyy julkisen sektorin
piirissä.
Kolmas virtuaalisen työn lähde on työntekijöiden halut. Työn tekemiseen liittyy tavallisesti myös
itsensä toteuttamisen elementti ja moniin nykyisiin työtehtäviin sisältyy vähintään vihjaus siitä, että työ
voisi tuoda tekijälleen myös sisäistä tyydytystä. Tämä sisäisen tyydytyksen etsiminen saa työntekijät
heittäytymään työtehtäviin ja hankkeisiin, joita he eivät pysty todellisuudessa viemään kunnolla
loppuun, ja hankkeiden toteutumattomista osista tulee virtuaalisia. Samalla tavalla virtuaalista työtä
lisäävästi vaikuttaa myös pyrkimys ansaita enemmän rahaa kahmimalla lisää työtehtäviä, joita ei
kuitenkin pystytä viemään loppuun asti.
Esityksen lopussa pohditaan virtuaalisen työn eri lähteiden välistä vuorovaikutusta ja mahdollisuuksia
tutkia virtuaalista työtä empiirisesti. Esitykseni pääasiallisena motiivina on kehittää virtuaalisen työn
käsitettä ja saada palautetta sen mielekkyydestä.
Tomi Oinas, Jyväskylän yliopisto & Jouko Nätti Tampereen yliopisto,
1Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
2 Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
[email protected], [email protected]
Ponnahduslautoja vai loukkuja? Määrä- ja osa-aikaisten työntekijöiden siirtymät pysyviin ja
kokoaikaisiin työsuhteisiin 1990–2008.
Globalisaation kiihtyminen, yritysten kansainvälistymisestä johtuva kilpailun kiristyminen, tekninen
kehitys ja väestön ikääntyminen ovat asettaneet haasteita työmarkkinoiden sopeutumiselle ja
joustavuuden lisäämiselle niin Suomessa kuin muissakin EU-maissa (Kauhanen 2007). Pitkän aikavälin
muutostrendinä työmarkkinoilla kokoaikaisten pysyvien työsuhteiden rinnalla einormaalit/epätyypilliset työsuhteet kuten määräaikainen ja osa-aikainen työ ovat yleistyneet Suomessa
kuten monissa muissa kehittyneissä maissa (Lehto ym. 2004, OECD 2002, European Commission
2009). Määrä- ja osa-aikaisissa työsuhteissa työskentelee jo yli puoli miljoonaa suomalaista
palkansaajaa eli noin neljännes palkansaajista (Tilastokeskus 2011). Suomessa myös julkisen sektorin
menojen karsimispaineet ovat olleet vaikuttamassa julkisen sektorin säästöihin ja joustavien
työsuhteiden käyttöön (Lehto ym. 2004).
Jos yhä useampi palkansaaja tekee työtä määrä- tai osa-aikaisessa työsuhteessa, keskeinen kysymys on,
minkälaisia seurauksia näillä työsuhteilla on työntekijöiden kannalta mm. työpaikkojen laadun,
toimeentulon ja myöhemmän työuran suhteen. Määrä- ja osa-aikaiset työsuhteet ovat aiemman
tutkimuksen mukaan lisänneet työmarkkinoiden joustavuutta, mutta samalla ne ovat lisänneet myös
143
työmarkkinoiden polarisaatiota (Kauhanen 2007). Vaikka osa- ja määräaikaiset palkansaajat
muodostavat hyvin heterogeenisen joukon ja näiden ryhmien sisällä löytyy myös eroja työmarkkinaasemissa, pätkä- ja osa-aikatöihin on havaittu liittyvän niitä tekevien kannalta useita ongelmallisia
piirteitä (esim. Kauhanen 1999, Lehto ym. 2004, Kauhanen 2007).
Vaikka ei-tyypillisten työsuhteiden seurauksia onkin tutkittu verrattain paljon myös Suomessa,
yllättävän vähän on vielä tuotettu tutkimustietoa siitä, ovatko joustavuuden seuraukset työntekijöille
muuttuneet työelämän muutosten myötä pitkällä aikavälillä? Tutkimme hankkeessamme, kuinka
määräaikaiset ja osa-aikaiset työsuhteet vaikuttavat työuraan eli toimivatko ne ponnahduslautoina vai
loukkuina? Onko siirtymisissä pysyviin työsuhteisiin tapahtunut muutoksia pitkällä aikavälillä? Onko
siirtymisestä tullut vaikeampaa joustavien työsuhteiden yleistyessä? Voidaanko siirtymien osalta
havaita selvää pidemmän aikavälin muutostrendiä? Mikä on suhdannetilanteen vaikutus siirtymiin?
Tutkimusaineistona käytämme tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen paneeliaineistoja vuosilta 1990–
2008. Työvoimatutkimus on laaja ja edustava otostutkimus 15–74-vuotiaasta väestöstä ja sen avulla
voidaan seurata työikäisen väestön työmarkkinoille osallistumista, työllisyyttä, työttömyyttä ja
työaikaa. Tutkimus on paneelitutkimus, jossa samaa henkilöä haastatellaan viisi kertaa puolentoista
vuoden aikana. Aineiston etuna on se, että se kattaa liki kahdenkymmenen vuoden ajanjakson ja sen
avulla voidaan selvittää pidemmän aikavälin muutostrendejä edellä mainittujen tutkimuskysymysten
osalta.
Satu Ojala, Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
Ari Hautaniemi, Lahden ammattikorkeakoulu
[email protected]
Työntekijöiden työmarkkina-asema subjektiivisesta näkökulmasta 1984–2008
Esityksessä tarkastelemme eri työntekijäryhmien asemaa työmarkkinoilla. On paljon tutkimustietoa
siitä, miten objektiiviset ulottuvuudet kuten palkka tai työsuhteen luonne näkyvät palkansaajien
välisinä eroina työmarkkina-asemassa. Otammekin tässä tutkimuksessa hieman toisen näkökulman:
miten naiset ja miehet eri sosioekonomisissa asemissa kokevat asemansa työmarkkinoilla? Tutkimme
kolmea subjektiivista ulottuvuutta: (1) lomautetuksi, irtisanotuksi tai työttömäksi joutumisen uhkia, (2)
mahdollisuuksia työllistyä nykyisen työpaikan ulkopuolelle sekä (3) urakehitysmahdollisuuksia
nykyisessä työorganisaatiossa.
Aineistoina ovat Tilastokeskuksen työoloaineistot vuosilta 1984, 1990, 1997, 2003 ja 2008, 3000–4500
vastaajan aineistoin eri ajankohtina. Menetelmänä on kovarianssianalyysi ja malleissa kontrolloidaan
sukupuoli, ikä, johtotehtävissä toimiminen, asema, asuinalue Suomessa, henkilöstön määrä, sektori
sekä toimiala.
Alustavien tulosten mukaan voi kysyä, onko työntekijöiden asemassa työmarkkinoilla tapahtunut
mitään merkittävää muutosta 25 vuoden aikana. Pääsääntöisesti tulokset osoittavat, että vuosien 1997 ja
2003 heikentyneestä tilanteesta on lähinnä palattu samalle tasolle, millä 1980-luvulla oltiin.
Sosioekonominen asema selittää voimakkaimmin kokemusta omasta asemasta ja tulevaisuudesta
työmarkkinoilla. Työntekijöiden asema heikoimpana ryhmänä sekä miesten että naisten osalta on
pysynyt ennallaan kautta linjan. Työnjohtotehtävissä toimivilla ylemmillä toimihenkilömiehillä on ollut
koko tarkasteluajanjakson ajan vahvimmat arviot omasta tulevasta työurastaan.
Tulokset perustuvat tutkimukseen Suomen Akatemian Work-tutkimusohjelman hankkeessa
Organisaatioiden menestys ja tietotyöntekijöiden hyvinvointi työssä.
-
144
Outi Sirniö, Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos
[email protected]
Sosiaaliryhmien ylisukupolvisuus Suomessa
Onko aikuisena saavutettu ammattiasema ”ennalta määrätty”, tuleeko toimihenkilöiden lapsista
toimihenkilöitä ja duunareiden duunareita? Sosiaalisen liikkuvuuden tutkimuksen päämääränä on
selvittää, millä tavalla sosiaaliryhmä periytyy sukupolvelta toiselle huomioiden ammattirakenteessa
tapahtuvat muutokset.
Esittelen vasta aloittamaani osittain pro gradu -tutkielmaani pohjautuvaa väitöskirjatutkimustani
suomalaisten sosiaalisesta liikkuvuudesta vuosina 1985–2005. Tutkimuksen aineistona on käytetty
Tilastokeskuksen keräämän työssäkäyntitilaston Elinolot ja kuolleisuus (Eksy) –rekisteriaineistoa.
Sosiaaliryhmät määritellään työmarkkina-asemien mukaan. Tutkimus tarkastelee sosiaaliryhmien
ylisukupolvisuuden tasoa ja muotoa tutkien 28–29-vuotiaiden sosiaaliryhmien yhteyttä heidän
vanhempiensa sosiaaliryhmään vuosina 1985, 1990, 1995, 2000 ja 2005.
Suomi on toimihenkilöitynyt voimakkaasti 2000-luvun alkuun asti. Koko tarkastelujakson ajan 70–80
prosenttia suomalaisista sijoittuu eri sosiaaliryhmään verrattuna heidän lapsuudenperheensä asemaan.
Yhteiskunnallisista rakennemuutoksista johtuvan rakenteellisen liikkuvuuden osuus on kuitenkin
laskenut, mikä viittaa suhteellisen liikkuvuuden osuuden kasvuun. Naisten ja miesten sosiaaliryhmien
ylisukupolvisuudessa on edelleen selkeitä eroja: sukupuolittuneet työmarkkinat ohjaavat erityisesti
naisten sijoittumista eri asemiin.
Esitelmäni kuvaa, minkälaista Suomen ammattirakenteen muotoutuminen on ollut viime
vuosikymmeninä. Korkean sosiaalisen liikkuvuuden tason ajatellaan indikoivan yhteiskunnan
avoimuutta ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Tällöin jokaisella yksilöllä tulisi ideaalisesti olla
samanlaiset edellytykset sijoittautua siihen asemaan, johon hänen kykynsä ja pyrkimyksensä antavat
mahdollisuuden.
-----
145
Yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus, koordinaattorit: Saara Kupsala , Outi Ratamäki (Itä-Suomen
yliopisto, Suomen ympäristökeskus, saara.kupsala[ät]ymparisto.fi, outi.ratamaki[ät]ymparisto.fi)
”Yhteiskuntatieteet tarjoavat kiintoisia näkökulmia tarkastella, kuinka toislajisiin eläimiin liittyviä
tunteita, ajattelutapoja ja käytäntöjä tuotetaan, uusinnetaan, legitimoidaan ja kyseenalaistetaan
yhteiskunnallisessa toiminnassa ja ihmisten kollektiivisessa pohdinnassa. Muunlajiset eläimet voivat
olla monin tavoin yhteiskunnallisen neuvottelun, kulttuuristen tulkintojen ja määrittelykamppailujen
kohteena. Yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus on teoreettisesti ja metodisesti monimuotoinen
tutkimusala, jossa tutkitaan, kuinka nämä eläimiin liittyvät kulttuuriset tulkinnat ja käytännöt
kehkeytyvät, kuinka niitä kultivoidaan ja vahvistetaan ja kuinka ne muuntuvat.
Työryhmän tavoitteena on koota yhteen tutkijoita, joiden mielenkiinnon kohteena ovat ihmisten ja
muiden eläinten välisten suhteiden yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Työryhmään sopivat niin
teoreettisesti kuin empiirisesti virittyneet esitykset eläinsuhteiden kaikilta osa-alueilta – aina kulutus- ja
tietokäytännöistä tuotanto-, hallinnointi- ja politiikkakysymyksiin. Eläinsuhteiden tutkimus sijoittuu
usein tieteenalojen välimaastoon ja on luonteeltaan poikkitieteellistä, joten työryhmään ovat
tervetulleita eri tieteenalojen edustajat. Alustuksissa on mahdollista esitellä sekä uusia tutkimustuloksia
että käynnissä tai suunnitteilla olevia hankkeita.”
Maitotilan hyvä vointi
Kati Saarinen (Itä-Suomen yliopisto), Marja Kallioniemi (MTT), Satu Raussi (Eläinten
hyvinvointikeskus) ja Hanna-Riitta Kymäläinen (Helsingin yliopisto)
Tutkimushanke ”Maidontuottajien työhyvinvointi keinona edistää eläinten hyvinvointia ja yrittäjien
jaksamisen tukeminen muutoksessa” eli ”Maitotilan Hyvä Vointi” käynnistyi vuonna 2009.
Tavoitteenamme on hankkeessa selvittää maatilayrittäjän toimintaympäristöä, jaksamista,
voimavaratekijöitä sekä hoitajan ja eläinten hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä. Tutkimuksen keskeisiä
kysymyksiä ovat myös, millaisia muutoksia rakennemuutos on tuonut tullessaan maatiloille, onko
nykyinen työympäristö tarkoituksenmukainen ja miten uusi teknologia vaikuttaa työhön ja
työolosuhteisiin sekä millaisessa navettaympäristössä naudat nykyisin elävät. Koko hankkeen
toteuttajina ovat MTT eli Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Itä-Suomen yliopisto, Helsingin
yliopisto, Työterveyslaitos ja Novetos Oy sekä vastuutahona Helsingin yliopiston maataloustieteiden
laitos. Hanketta rahoittavat Maa- ja metsätalousministeriö (Makera), Maatalousyrittäjien eläkelaitos
Mela ja MTT. Hanke jatkuu vuoden 2011 loppuun saakka.
Tutkimuksen aineistoa on kerätty lomakekyselynä maidontuottajille v. 2010. Lisäksi tehdään
tilakäyntejä 16:llä maitotilalla, joissa haastatellaan maidontuottajia ja tutustutaan heidän työhönsä
navetassa sekä selvitetään eläinten olosuhteita ja hyvinvointia. Tilat sijaitsevat Pohjois-Savossa ja
Pohjois-Pohjanmaalla. Tällä hetkellä suurin osa tilakäynneistä on jo suoritettu. Hankeen
kehittämisosiossa järjestetään työpaja, jossa työstetään kokeellisessa osassa saatuja tuloksia. Tämän
lisäksi hankkeen tilakäyntitilojen maidontuottajille järjestetään yhteisiä valmennustilaisuuksia, joissa
tarjotaan maitotilojen vastuunkantajille työhyvinvointia aktivoiva työskentelyohjelma. Valmennuksessa
yleistavoitteena on luoda luottamuksellinen ja voimaannuttava ryhmäprosessi ja yhteisöllinen
oppimisympäristö ajankohtaisten teemojen parissa, joita maitotilojen elämässä kohdataan. Tutkimuksen
aikana selvitetään myös maatilan toimintaympäristöä kartoittamalla maidontuottajien kanssa
yhteistyötä tekevien eri tahojen vuorovaikutusverkostoa. Sidosryhmäselvityksen tarkoituksena on tukea
maitotilan pitämiseen liittyvän kokonaisuuden hahmottamista ja löytää myös tätä kautta tärkeitä
voimavaratekijöitä tai ongelmakohtia, jotka voivat vaikuttaa maidontuottajien jaksamiseen ja eläinten
hyvinvointiin.
Alustuksessa käsitellään kyselystä saamiamme tuloksia siinä valossa, kun tutkimusryhmä on niitä
146
esitykseen mennessä ehtinyt analysoimaan sekä pohditaan niiden merkitystä tutkimuksen keskeisten
kysymysten kannalta. Lisäksi kerrotaan hieman laajemmin hankkeen tämänhetkisestä vaiheesta.
Lehmä työkaverina: karjanhoitotyö kirjoituskilpailuaineistossa
Taija Kaarlenkaski, Itä-Suomen yliopisto
Perinteentutkimuksen väitöskirjassani tutkin ihmisen ja lehmän kulttuurisen suhteen rakentumista
kirjoituskilpailulla kerätyissä teksteissä. Tutkimukseni aineisto koostuu Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran ja Maaseudun Sivistysliiton vuonna 2004 järjestämään kirjoituskilpailuun Ei auta sano
nauta lähetetyistä teksteistä. Yksi keskeisistä teemoista näissä kirjoituksissa on karjanhoitotyö.
Ajallinen perspektiivi työtä käsittelevissä kertomuksissa ulottuu 1930-luvulta 2000-luvun alkuun, mikä
antaa mahdollisuuden tarkastella työssä ja sen merkityksissä tapahtuneita muutoksia. Tuona aikana
suomalainen maa- ja karjatalous on muuttunut pientilavaltaisista perheviljelmistä yhä suurempiin ja
erikoistuneempiin yksiköihin. Muutoksia on tapahtunut myös karjanhoidon sukupuolittuneessa
työnjaossa: 1950-luvulle saakka erityisesti lypsäminen ja maidon käsittely oli lähes yksinomaan naisten
työtä, mutta nykyisin karjanhoito on yhä enenevässä määrin miesten työkenttää.
Esityksessäni tarkastelen, miten kirjoituskilpailuaineistossa kuvataan karjanhoitoa työnä ja eläimen
paikkaa siinä. Tuotannon laajentumisesta ja karjakokojen kasvamisesta huolimatta monet kirjoittajat
korostavat nautojen yksilöllistä hoitoa ja suhtautumista niihin ”työkavereina”. Työn kuvauksissa tulevat
esille myös tunteet, niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Karjanhoitotyön hyvänä puolena pidetään sen
itsenäisyyttä, ja lisäksi työ tarjoaa monenlaisia onnistumisen kokemuksia. Toisaalta työ on erittäin
sitovaa ja nautojen sairastumiset ja muut vahingot ovat ikäviä. Myös karjasta luopuminen koetaan
vaikeana, sillä siihen liittyy koko elämäntavan muuttuminen.
Aatehistoriallinen katsaus käsityksiin eläinten kognitiivisista kyvyistä
Kreeta Ranki, Turun yliopisto
Tarkastelen esityksessäni aatehistoriallista taustaa tavoille lähestyä eläinten kognitiivisia kykyjä.
Keskityn René Descartesin ja Immanuel Kantin ajatteluun sekä tuon esille nykykäsitysten taustalla
olevia ajatusrakenteita. Ihmisen toimintaa on tapana selitää liittämällä toimijalle uskomuksia ja haluja.
Eläinten mentaalista toimintaa emme pysty välittömästi havaitsemaan, joten joudumme perustamaan
sitä koskevat käsityksemme ulkoisille havainnoille eläinten käyttäytymisestä. Onkin perusteltua kysyä,
minkälaisia eläinten mieliä koskevia päätelmiä olemme oikeutettuja tekemään ulkoisten havaintojen
perusteella. Eläinten tietoisuus nousi erityiseksi mielenkiinnon kohteeksi varhaismodernissa
filosofiassa, jossa myös nykyajan mielenfilosofian juuret ovat. Siksi aatehistoriallisessa kartoituksessa
onkin perusteltua lähteä liikkeelle juuri sieltä.
Varhaismodernin filosofian eläinkäsitykseen vaikutti teologinen kiista eläinten asemasta. Tuolloin sielu
ymmärrettiin yksinkertaisena substanssina, jota ei voida jakaa osiin. Tätä pidettiin perusteena sielun
kuolemattomuudelle: se ei voi hajota osiin, joten ainoa tapa sen häviämiseksi olisi absoluuttinen
katoaminen, mikä ei ole luonnonlakien mukaista. Sielun on siis oltava ikuinen. Ajattelua pidettiin
yksinomaan sielun toimintona. Descartes ei voinut hyväksyä ajatusta eläinsielujen
kuolemattomuudesta, jolloin looginen johtopäätös oli, ettei eläimillä voi olla sielua eivätkä ne voi
ajatella, ja kaikki eläinten toiminta täytyy selittää mekanistisesti. Descartes myönsi eläinten kyllä
aistivan, mutta ilman tietoisuutta. Näin ollen eläinten käyttäminen ihmisen tarkoituksiin on moraalisesti
hyväksyttävää.
Kant kyseenalaisti sielun yksinkertaisuutta koskevan loogisesti pätevän päätelmän luotettavuuden
vedoten siihen, että ollakseen jotain muuta kuin pelkkää käsitteillä leikittelyä päätelmän tueksi
vaaditaan aistihavainto sen kohteesta, mikä ei tässä tapauksessa ole mahdollista. Samaan tapaan Kant
suhtautui eläinten ajattelua koskeviin päätelmiin. Kuitenkin hänestä oli välttämätöntä ajatella, että
147
eläimillä on sielu, joka kuitenkin poikkeaa laadultaan ihmissielusta. Kant myös korosti eläinten hyvää
kohtelua eläinten kanssa tekemisissä olevan henkilön oman ihmisyyden takia.
Nykyisin mentaalisen toiminnan ajatellaan olevan redusoitavissa hermoston toimintaan. Tämä ajatus on
johtanut ihmisen erityisaseman horjumiseen: hermostollisia rakenteita vertailemalla ei löydy perusteita
ajatukselle ihmisen ylivertaisille kognitiivisille kyvyille. Kuitenkin eläinten toiminnan selittäminen
uskomusten ja halujen avulla on edelleen ongelmallista. Vaikka hermoston toiminta tunnettaisiin
kuinka hyvin, ei se silti kerro mentaalisten representaatioiden sisällöstä yhtään mitään. Lopuksi
tarkastelen lyhyesti nykyisessä eläinfilosofiassa eliminativistista ääripäätä edustavan Donald
Davidsonin käsityksen eläimistä olentoina, jotka eivät ajattele, koska niillä ei ole kieltä Davidsonin
argumentti tuo esiin nykyiselle kieli- ja mielenfilosofialle keskeisiä teemoja.
Esitys perustuu helmikuussa 2010 tarkastettuun lisensiaatintutkimukseeni, ja tässä esiin tulleita teemoja
työstän työn alla olevassa väitöskirjassani.
Koiran hyvän elämän representaatiot
Pia Bäcklund (Tampereen yliopisto) ja Leena Koski (Itä-Suomen yliopisto)
Lemmikkikoirat elävät Suomessa pääosin omistajiensa kanssa samoissa asuintiloissa ja niitä kohdellaan
perheenjäseninä. Suurin osa koiranomistajista pyrkii todennäköisesti myös tarjoamaan koirilleen hyvän
elämän. Koiran hyvä elämä on kuitenkin ristiriitainen kulttuurinen konstruktio. Se jäsentyy ensinnäkin
luonnon ja yhteiskunnan sekä ihmisen ja eläinten sisäisesti ristiriitaisten suhteiden muuntuvissa
muodoissa. Toisaalta koiran hyvän elämän ideaan sovelletaan samoja kulttuurisia koodeja, jotka
jäsentävät ihmisen hyvän elämän ajatuksia kuten esimerkiksi terveys, hyvät sosiaaliset suhteet ja
mahdollisuus itsetoteutukseen. Koiraan sovellettuina niitä tulkitaan ainakin kahdessa kontekstissa, joita
ovat koiran ja ihmisen kumppanuus ja keskinäisen kommunikaation sekä koiran eläimellisyys ja siten
osittainen luontoon kuuluminen. Pyrimme tässä esityksessä analysoimaan sitä, miten koiran hyvä
elämä määrittyy siinä vuorovaikutussuhteessa jossa koira on ihmisen eläimellinen elinkumppani.
Kysymme, minkälaisena järjestyy se sosiaalinen tila, johon koiran hyvä elämä asettuu?
Esitys perustuu pääosin elo – syyskuussa 2010 kerättyihin temaattisiin esseisiin (N=85).
Kirjoituspyyntöä levitettiin erilaisilla Internetin foorumeilla, ja se oli suunnattu sellaisille
koiranomistajille, jotka kouluttavat koiriaan aktiivisesti jossain koiraharrastuslajissa. Vastaajat ovat
erityisen tietoisia koirien ominaisuuksista, niiden käyttäytymisestä, fysiologiasta ja kouluttamisesta.
Siten aineisto mahdollistaa koiran hyvän elämän representaatioiden avaamisen erityisessä
”koiratietoisessa” kontekstissa. Koirasta ja sen hyvästä elämästä rakentuvat representaatiot osoittavat
sosiaalisen järjestyksen rajamaille, tilaan, jossa ihminen, eläin, sosiaalinen sääntely ja
luontokonstruktiot kohtaavat.
Eläinten läheisyys ja etäisyys erilaisissa toimintaympäristöissä
Outi Ratamäki, Suomen ympäristökeskus
Yksi lähestymistapa muuttuvan eläinsuhteen tarkasteluun on ihmisen ja eläimen välinen
läheisyys/etäisyys. Pohdin esityksessäni esimerkkinä sutta ja erilaisia tapoja pyrkiä joko suden
läheisyyteen tai kauas siitä. Pohdin muun muassa: Millaisin eri tavoin eri toimijaryhmät pyrkivät
luomaan läheisyyttä tai etäisyyttä suurpetoihin? Millainen on sopivaa etäisyyttä/läheisyyttä eri
toimijaryhmien näkökulmasta? Mitä normeja vallitseva lainsäädäntö asettaa suurpetojen läheisyydelle?
Kuinka nämä eri pyrkimykset konkretisoituvat käytännössä? Esittelen erilaisia empiirisiä esimerkkejä,
joissa nämä kysymykset ilmenevät.
Sudet ovat olleet Suomessa ennen 1980-lukua hyvin näkymättömissä, mutta kannan lisäännyttyä yhteys
ihmisiin on muotoutunut uudelleen. Kuitenkin ihmisten toimintaympäristöt ovat muuttuneet siitä, kun
viimeksi susien ja ihmisten välillä oli vastaavanlainen yhteys. Monet maaseudun asukkaista eivät ole
148
valmiita luovuttamaan susille (takaisin) sitä toimintaympäristöä, jonka ovat itse ottaneet haltuun ja
johon ovat omia toimintojaan rakentaneet. Toisaalta eläinoikeusnäkökulman kautta susille pyritään
luomaan aivan uudenlaista toimintaympäristöä. Susien paluu ihmisen näkyville vaikuttaa
toimintaympäristöissä monin eri tavoin; tarvitaan fyysisen tilan lisäksi sekä sosiaalista että poliittista
tilaa. Mihin sudet tulevat, jos tuota tilaa ei ole?
-----
149
Yhteiskuntateoria, koordinaattori: Jari Aro (Tampereen yliopisto, jari.aro[ät]uta.fi)
”Yhteiskuntateorian työryhmässä on katto korkealla ja seinät leveällä: kaikki käy niin kauan kun yleisö
uskoo sen olevan yhteiskuntateoriaa. Esitelmät voivat olla käsittelytavaltaan mm. analyyttisia,
synteettisiä, dekonstruktiivisia, rekonstruktiivisia, käsitehistoriallisia tai jotain muuta lajia.
Yhteiskuntateorioiden ja niiden kritiikkien lisäksi tervetulleita ovat esitelmät, jotka käsittelevät
yhteiskuntateorian ja empiirisen yhteiskuntatutkimuksen ja yhteiskuntateorian ja aikalaisdiagnoosin
välistä rajapintaa.”
Antti Gronow
antti.gronow [at] helsinki.fi
Helsingin yliopisto
Pragmatismi toiminnassa: ei tekstit, vaan niiden semioottisen vaikutukset
Niin sanotun kulttuurintutkimuksen nousun jälkeen monet yhteiskuntatieteet ovat olleet
konstruktionististen merkitys- ja kulttuurikäsitysten leikkikenttänä. Tällaisten näkemysten mukaan
kulttuuriset merkitykset rakentuvat ennen kaikkea kielen tasolla ja näin ollen erilaiset tekstit ovat
empiirisen analyysin tutkimuksen luontevia kohteita. Kuten hyvin tiedetään, pragmatismi on
vuorostaan korostanut toiminnan keskeisyyttä. Äkkiseltään voisi ajatella, että tällainen painotus on
ristiriidassa konstruktionismin kanssa. Varsinaisesta ristiriidasta voidaan kuitenkin puhua vain, mikäli
konstruktionistit pitäytyvät ainoastaan tekstien tasolla. Tekstit ja muutkin kulttuuriset artefaktit voivat
luonnollisesti muodostaa sosiaalisia merkityksiä, mutta se, miten ja missä määrin ne näin todella
tekevät, on selvitettävä empiirisellä tutkimuksella eikä sitä tule olettaa lähtökohtaisesti teorian tasolla.
Huomio tulisikin kiinnittää pelkkien tekstien analysoimisen sijasta tekstien semioottisiin vaikutuksiin
eli ennen kaikkea siihen, miten tekstit mahdollisesti vaikuttavat ihmisten toimintaan ja ihmisten
toimintatapoihin. Esitän, että Ian Hackingin ajatus niin sanotuista interaktiivisista luokista on hyödyksi
tällaista ”naturalistista” tutkimusagendaa muotoiltaessa. Kyseinen tutkimusagenda ei kuitenkaan ole
vailla käytännön ongelmia, mutta se lienee läpivietävissä esimerkiksi tarkasteltaessa historiallisia
aineistoja.
Tuukka Kaidesoja
tuukka.kaidesoja [at] helsinki.fi
Helsingin yliopisto
Sosiaalisesti hajautettu kognitio ja kollektiiviset toimijat
Eräs yhteiskuntateoreettinen kiista liittyy kysymykseen, voivatko yksilöiden lisäksi myös kollektiivit,
kuten ryhmät ja organisaatiot, olla toimijoita. Tämän esitelmän ideana on tarkastella kollektiivien
toimintaa sosiaalisesti hajautetun kognition näkökulmasta. Esitelmässä pyritään osoittamaan, että
kognitiotieteessä kehitetty hajautetun kognition näkökulma tarjoaa käyttökelpoisia käsitteellisiä
välineitä kollektiivien toiminnan sekä yksilöiden toiminnan ja kollektiivien toiminnan suhteen
tarkasteluun.
Tiina Soininen,
tiina.soininen [at] uef.fi
University of Eastern Finland and University of Tampere / Labour net
Labour usage and sociological theory of micro and macro
(Esitelmä pidetään suomeksi / to be presented in Finnish)
In my thesis I depict the use of labour force in firms. I consider the firm level of behaviour as some
kind of meso level. It lies in between the micro actions in labour markets (the action and behaviour of
150
individual workers, their work search activities) and macro level which is the structure that the labour
market is formed and how these structures are changing in time and space. I approach the concept of
local labour markets through the idea of action of individuals and organizations. Local labour markets
form a geographical area where individuals’ everyday life is situated: housing and everyday paid work
is possible. In this paper I create understanding of the concepts of local labour markets and firm level
labour usage in the point of view of combining the micro and macro theories of social sciences.
The both ends, extreme micro and extreme macro, have been seen to be impossible to sustain at the
same time. The debates between these lines of theorizing and one-sidedness of both, made it also
impossible to make research in between them. But for now it is understood that neither macro nor
micro theory is satisfactory, but we should be able to create a full understanding of societal action. Here
I will take a brief look into four types of argumentation: dialectical linking (Ritzer), emergent systems
(Alexander), aggregate order (Coleman and Collins) and structuration (Giddens). The different
approaches to micro-macro linkages create profoundly different images of how local labour market and
firm level labour usage concepts should be researched. In micro sociological and in structuration theory
the concepts could be understood as some kind of structure, whereas dialectical and emergent system
approach gives those a role of mediator in between levels. The concepts could be seen as processes
which link the macro and micro together, either in a dialogical way or in emergent way. In aggregate
theory the concept is merely a sum of individual action and a sort of structure which is still reduced to
its component, to individual behaviour patterns. In structuration on the other hand the concept is
reducible to individuals, but it also forms an institution which moulds the action of individuals.
These processes are not independent levels, but they are a dynamic part of the society. In research
literature on labour usage and local economic structures one can find plenty of hypothesis and
empirical results. They point to the direction that local labour market has some effect on labour usage,
but this effect comes to realization through many different institutions and processes. These processes
are for example recruiting patterns of firms, schooling and educational institutions etc.
Finally, in this paper, I present an empirical analysis on how different levels of factors arise from my
data (combined employer-empoyee data, FLEED, Statistics Finland). I will make a factor analysis on
these phenomena and explain how this theoretical linking presents itself in empirical analysis.
Eila Kilpiö
eila.kilpio [at] ncrc.fi
Kuluttajatutkimuskeskus
Kuluttajapolitiikka kulutusyhteiskunnan tulkkina
Kulutus ja ihmisten arki muodostuivat poliittisesti kiinnostaviksi kysymyksiksi vasta 1900-luvun
alkupuolella. Yksi merkkipaalu oli Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn puhe kuluttajien
oikeuksista vuonna 1962. Tämän jälkeen nykymuotoista kuluttajapolitiikkaa alettiin rakentaa myös
Euroopassa, jossa kuluttajapolitiikka pyrkii lujittamaan yhtäältä kuluttajien turvallisuutta ja
oikeussuojaa sekä toisaalta takaamaan oikeuden tiedonsaantiin ja kuulluksi tulemiseen
markkinaosapuolena.
Kuluttajapolitiikkaa luotiin kulutusyhteiskunnassa, jossa kuluttajien toimintaympäristö ja markkinat
olivat hyvin erilaisia kuin nykyisin. Kulutustavaroiden valintamahdollisuudet ja kotitalouksien
kulutusbudjetit olivat niukkoja nykyiseen verrattuina. Kuluttajien oma järjestäytynyt edunvalvonta oli
vähäistä. Kuluttajat eivät myöskään eläneet nykyisenkaltaisten informaatiovirtojen ja tiedonväylien
keskellä. Maapallon resurssit saatettiin kokea ehtymättömiksi, eikä tuotannon ja kulutuksen
ympäristövaikutuksista vielä aiheutunut päänvaivaa.
Suomessa kuluttajapolitiikan juuret tunnistettuna ja määriteltynä politiikkalohkona ajoittuvat 1960–
1970-luvun vaihteeseen. Kuluttajapolitiikan suunnittelukomitea määritteli kuluttajapolitiikan
151
valtiovallan toiminnoiksi, joiden tarkoituksena on kuluttajien etujen valvominen ja edistäminen
hyödykkeiden ostajina ja käyttäjinä. Keinoiksi komitea määritteli kuluttajansuojelun, -valistuksen ja
-tutkimuksen, joissa kaikissa komitea näki huomattavia kehittämistarpeita.
Kuluttajapolitiikan koordinointi ja johtaminen on nykyisin työ- ja elinkeinoministeriön vastuulla.
Kuluttajapoliittiset ohjelmat ovat tärkeitä kuluttaja-asioiden poliittisia ohjausvälineitä Suomessa.
Ohjelmat ovat laajentuneet kulloinkin ajankohtaisille uusille temaattisille osa-alueille. 1980-luvun
puolivälistä lähtien ryhdyttiin valtiovallan toimesta purkamaan markkinoille pääsyn sääntelyä; 1990luvullta alkaen myös esimerkiksi pankki- ja telepalveluiden toimialoja. Hintasääntelystä luovuttiin.
Painopiste siirtyi yksinomaan heikkojen kuluttajien tukemisesta myös aktiivisten kuluttajien palveluun.
Kuluttajien hintatietoisuuden edistäminen koettiin tärkeäksi, jotta markkinoille saataisiin aikaan
kilpailua sääntelyn jälkeisessä tilanteessa. 1990-luvun alun lama korosti entisestään hintatietoisuuden
merkitystä. Lisäksi kuluttajapolitiikassa panostettiin talousvalistukseen ja ympäristökysymyksiin.
Hallitusohjelmaan kuluttajapoliittinen ohjelma saatiin ensimmäisen kerran vuonna 1999. Vuosien
2004–2007 ohjelmassa kuluttajapolitiikan tavoitteeksi asetettiin kuluttajien hyvinvoinnin lisääminen.
Kuluttajapolitiikan määrittely laajeni näin toimivien ja turvallisten markkinoiden sekä kuluttajien
terveyden varmistamisen lisäksi koskemaan kuluttajaosaamista ja vaikuttamista yhteiskunnassa sekä
kestävien tuotanto- ja kulutustapojen edistämistä. Kyseinen ohjelma poikkesi aiemmin hyväksytyistä
siinä, että nyt ensimmäistä kertaa kuluttajapolitiikka integroitiin osaksi koko hallitusohjelmaa sekä eri
hallinnonaloilla tunnistettuja kuluttajakysymyksiä eri teema-alueilta. Ohjelmassa asetettiin sekä
pidemmän aikavälin strategisia ja poliittisia tavoitteita että niihin kohdennettuja toimenpide-ehdotuksia
Viimeisin kuluttajapoliittinen ohjelma vuoteen 2011 asettaa uudeksi kuluttajapolitiikan tavoitteeksi
markkinoiden toimivuuden parantamisen lisäksi yritysten kilpailukyvyn edistämisen. Kuluttajien
hyvinvoinnin edistämistä ei menossa olevan ohjelman tavoitteissa enää mainita, vaan ohjelma
painottuu konkreettisiin hallinnollisiin toimenpide-ehdotuksiin.
Risto Heiskala
risto.heiskala [at] uta.fi
University of Tampere
Coordination of human interaction: the EBTCEMP model
(Esitelmä pidetään suomeksi / to be presented in Finnish)
How is human interaction coordinated? It sometimes isn’t: cars crash, marriages break and societies are
driven into wars or pure chaos. However, small wonder as it is, human interaction is very often
coordinated. How does this result come about and on which mechanisms it relies? This paper takes
Michael Mann’s IEMP model of the different forms of social power as its point of departure. Building
on Max Weber’s work that model differentiates the four forms of ideological, economic, military and
political power as the principal types of coordination. However, based on phenomenological sociology
of knowledge and other currents of the so-called cultural turn the I-factor can be extended with cultural
categorization and renamed as “culture” (C). This results in a slightly reformulated CEMP model. Yet
three modes of determination can be added based on pragmatist theory of action, evolutionary
sociobiology and the so-called material turn in sociology. These are habitual dispositions based on
tradition (T), biologically grounded bodily dispositions (B) and environmental factors (E). That is how
we reach into the EBTCEMP model. The model serves as a general cartography of the possible
determinants of the coordination of human interaction. In addition, it can be used as a tool to study
empirically and compare different societal wholes in different times. This is what Mann himself has
done based on his IEMP model, and the fruitfulness of the model is evident to anybody who reads the
two volumes of his The Sources of Social Power or applies the model to more recent courses of events
such as the consolidation of the EU. However, the scope of phenomena analyzed and the depth of
152
analysis can be developed if the EBTCEMP model is used. In this paper, the emergence, spread and
implementation of the idea of equality between the gender groups in the West, the rise of what has been
called the global net and struggle against climate change are used as evaluative cases.
Contents:
Introduction
The IEMP model by Michael Mann
Applying the IEMP: the rise of the EU
Transforming it: CEMP and the gender revolution in the West
Extending the model: EBT
Applying the EBTCEMP model 1: the gender revolution in the West
Applying the EBTCEMP model 2: the rise of the global net
Applying the EBTCEMP model 3: struggle against climate change
Conclusion
Discussion
Hannu Ruonavaara
hanruona [at] utu.fi
Turun yliopisto
A Utilitarian Theory of Neighbouring – and its Critique
(Esitelmä pidetään suomeksi / to be presented in Finnish)
The paper sketches the basic points of what can be called a utilitarian theory of neighbour relations.
The main idea of such a theory is that people bond with neighbours and uphold relations with them
only if they consider that beneficial for them. Thus, according to the theory, the perceived utility of
neighbouring is what creates community at the neighbourhood level rather than any innate wish to
socialise with one’s neighbours. From the perspective of sociology, such a theory is theoretically
suspect. Some of classical sociology’s counter-arguments to the utilitarian vision of action are briefly
discussed. However, the utilitarian framework has been successfully applied to the empirical
investigation of neighbour relations, thus giving a prima facie plausibility to the approach. But can the
results be interpreted in another way than utilitarians do? Or are the results a function of the research
design favouring utilitarian interpretations?
Jari Aro
jari.aro [at] uta.fi
Tampereen yliopisto
Sosiaalisten maailmojen teoria ja virtuaaliset yhteisöt
Sosiaalisten maailmojen teoriaa ovat kehittäneet alun perin David Unruh ja Anselm Strauss noin 30
vuotta sitten eräissä artikkeleissaan. Näkemyksen mukaan ihmiset ovat jäseninä useissa yhteisöissä tai
sosiaalisissa maailmoissa, jotka eivät ole päällekkäisiä tai sisäkkäisiä. Yksilöt ovat eriasteisesti
sitoutuneita yhteisöihin – he voivat olla sisäpiiriläisiä, vakituisia jäseniä, turisteja tai vieraita.
Suomalaisessa keskustelussa sosiaalisten maailmojen teorialla on jäsennetty erityisesti posttraditionaalisia yhteisöelämän muotoja (Arto Noro, Jukka Gronow).
Esitelmässäni tarkastelen, miten sosiaalisten maailmojen teoria sopii ns. virtuaalisten yhteisöjen
piirteiden kuvaamiseen. Ainakin tiettyyn aiheeseen keskittyneet keskustelupalstat, jotka organisoituvat
ja toimivat yksinomaan internetin piirissä, näyttävät täyttävän teorian antamia kriteerejä.
Keskustelupalstojen tekniset käyttöliittymät osaltaan vahvistavat tällaisia sosiaalisen organisoitumisen
piirteitä.
153
Katja Valaskivi
katja.valaskivi [at] uta.fi
Johanna Sumiala
johanna.sumiala [at] helsinki.fi
Tampereen yliopisto
Sirkulaatio – mobiilin mediateorian ”uusi” avainkäsite?
Nyky-yhteiskunnassa käsitys (kuvitelluista) yhteisöistä (imagined communities) (Anderson 1983)
syntyy yhä useammin mediassa ja sen välityksellä. Tänä päivänä nämä kuvitellut yhteisöt ovat myös
jatkuvassa liikkeessä medioitujen viestien ja niiden vastaanottajien liikkuessa viestintäympäristöstä
toiseen. Kuvitellut yhteisöt muuntuvat ja elävät tilanteen, paikan ja osallistujien muuttuessa.
Seminaariesitelmämme lähtökohtana on tuoda media John Urryn (2007) termein mobiilin aikakauden
ja sen yhteiskuntateorian keskiöön ja analysoida sitä, millaisten liikkuvien käytäntöjen avulla
kuviteltuja yhteisöjä mediassa tänä päivänä rakennetaan ja rakentuu. Esitelmämme tarkentuu
sirkulaation käsitteeseen. Yksinkertaisesti määriteltynä käsite tarkoittaa viestien, ajatusten, tavaroiden,
merkitysten, ihmisten ja asioiden kiertoa ympäristöstä toiseen. Sirkulaatiolla on sekä antropologinen
että viestintätieteellinen juurensa ja se tunnetaan myös Marxin (1973) kirjoituksista. Antropologiassa
Mauss (1924/1990) Lévi-Strauss (1958) ja Sahlins (1972; 1976) ovat kirjoittaneet eri näkökulmista
vaihdosta ja kierrosta yhteisön taloudellis-sosiaalis-kulttuurisena järjestelmänä. Viestinnän
tutkimuksessa John Durham Petersin (2000) kommunikaatioteoriassa viestien kylväminen
(dissemination) erilaisiin maaperiin tulee lähelle viestien sirkulaation ajatusta. Viime vuosina
sirkulaatiosta ovat kirjoittaneet media-antropologian edustajat esimerkkinä Debra Spitulnik (1997) ja
Mark Allen Peterson (2002). Kulttuuri- ja yhteiskuntateorian puolelta käsite on kiinnostanut etenkin
Scott Lashia ja Celia Lurya (2007), Arjun Appaduraita (2006) sekä Bruno Latouria (2005).
Esitelmämme jakautuu kahteen osaan: sirkulaatio-käsitteen tutkimusteoriaan ja käsitteen empiirisiin
sovellutuksiin mediatutkimuksessa. Esitelmän empiirisessä osiossa jäljitämme sirkulaatiota erilaisissa
media-aineistoissa analysoimalla sitä, i) millaiset viestit (tekstit, kuvat, merkitykset, myytit ja symbolit)
mediassa kiertävät, ii) miten ne kiertävät, iii) kuka niitä kierrättää sekä iv) millaisia seurauksia
kierrättämisestä syntyy, v) millä tavalla nämä viestit muotoutuvat mobiilissa yhteiskunnassa osaksi
viestien ”sosiaalista elämää” (vrt. Latour 2005), vi) miten viestit merkityksellistyvät suhteessa aiempiin
viesteihin ja vii) miten ne sen seurauksena muovaavat edelleen uusien viestien tulkintaa?
Tavoitteenamme on ymmärtää kuinka mediassa kierrätetyt viestit tuottavat yhteisesti jaettua kuviteltua
yhteisöä ja miten tuo yhteisö muuttuu konkretiaksi: toimintaa ohjaaviksi periaatteiksi kuten esimerkiksi
poliittisiksi päätöksiksi, rahoitusjärjestelmiksi ja tulonsiirroiksi tämän päivän mediayhteiskunnassa.
Olli-Pekka Moisio
olli-pekka.moisio [at] jyu.fi
Jyväskylän yliopisto
Ernst Bloch ja hämmästys
”Poista tavanomaisuuden jälki, joka estää yhteiskunnallisesti muutettavissa olevien asioiden
muuttamisen tänään.”
- B. Brecht Kleines Organon für Theater
Saksalainen marxilainen kulttuuri- ja yhteiskuntateoreetikko Ernst Bloch näki, että muutosvoimainen
yhteiskuntateoria tarvitsee tuekseen hämmästystä. Hämmästys tarkoittaisi tässä yhteydessä eräänlaista
vieraannuttamisefektiä, joka läpivalaisee tavanomaisena ja tuttuna pidetyn. Tämä on tieteellistä
hämmästystä, eräänlaista filosofista hämmästystä, joka siirtää ihmisen hetkeksi sijoiltaan
tapahtumajatkumosta, joka otetaan annettuna. Tyypillisesti tämä koetaan eräänlaisena pysähdystilana,
jonka puitteissa kyseenalaistava asenne voi syntyä.
154
Tarkastelen esitelmässä Blochin muotoilemaa hämmästyksen käsitettä sekä sen roolia erityisesti hänen
yhteiskunta- ja kulttuuriteoreettisen ajattelun puitteissa. Keskeisinä lähteinäni ovat Blochin teokset
Geist der Utopie (1918), Erbschaft dieser Zeit (1935) ja Das Prinzip Hoffnung (1938-1947).
Kati Rantala
kati.e.rantala [at] om.fi
Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos
Oikeuksien politiikka
Oikeuksien politiikalla viitataan yleispiirteisesti keskusteluun, jota käydään yksilöiden ja
ryhmäperustaisista oikeuksista ja niiden ajamisesta länsimaisissa, demokraattisissa yhteiskunnissa.
Taustalla vaikuttaa perusoikeusjärjestelmä ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Keskusteluun
liittyy runsaasti dilemmoja. Yksi koskee sitä, mikä on ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien suhde ja
historiallis-poliittinen perusta; kuinka universaalista tai sosiaalisesti konstruoidusta asiasta
pohjimmiltaan on kyse? Mikä on yksilön ja ryhmäperustaisten oikeuksien suhde; entä mitä tapahtuu,
kun eri oikeudet ovat keskenään ristiriidassa? Takaavatko esimerkiksi vähemmistöille taatut lailliset
oikeudet oikeuden toteutumisen vai voivatko ne entisestään vahvistaa marginaalista yhteiskunnallista
asemaa? Entä kuinka varmistaa, että oikeuksia ajava aktivistiliike todella ajaa ”jäsenkuntansa” etuja
suhteessa omiin ideologioihinsa tai etuihinsa organisaatioissa? Mitä oikeuksia ajavalta
aktivistiliikkeeltä nyky-yhteiskunnan poliittisessa päätöksenteossa edellytetään, jotta sillä olisi
menestymisen mahdollisuuksia? Nämä ja monet muut kysymykset kytkeytyvät keskusteluihin eri
demokratiamalleista. Niitä ovat esimerkiksi julkista politiikan tekoa kehystävä edustuksellinen
demokratia, oikeuksia ajavien lähtökohdaksi usein esitetty, joskin myös äärimuotoisten intressietujen
ajamista mahdollistava osallistava demokratia, poliittista moninaisuutta suosiva radikaali demokratia
sekä maltilliseen ja toisia kunnioittavaan argumentointiin nojaava deliberatiivinen demokratia.
Oikeuksien politiikka kytkeytyy yhtä lailla teorioihin poliittisen päätöksenteon luonteesta ja reaalisista
reunaehdoista. Esityksessä avataan edellä mainittua oikeuksien politiikan käsitteistöä, dilemmoja ja
muita keskeisiä ulottuvuuksia.
-----
155
Yhteiskuntatieteellinen vammaistutkimus
Sosiaalitieteiden kentältä puuttuu yleistajuinen esitys siitä, mitä yhteiskuntatieteellisellä
vammaistutkimuksella tarkoitetaan, miten sitä määritellään ja mistä näkökulmista vammaisuutta on
tutkittu sillä kentällä. Hanke käynnistetään sosiologipäiviltä 24.3.-25.3. Tampereella, jossa kirjan
kirjoittajat muodostavat työryhmän.
Antti Teittinen
Sosiologisen vammaistutkimuksen käsitteellisestä viitekehyksestä
Sosiologiassa biovalta ja stigma ovat keskeisimpiä käsitteitä, joiden viitekehyksiin
yhteiskuntatieteellinen vammaistutkimus asemoituu. Biovallan käsite liittyy modernin yhteiskunnan
hallinnoinnin mekanismeihin. Michel Foucault’n kirjoituksissa biovalta edustaa käsitteenä ja
käytäntönä modernin hallinnan yhtä keskeisintä elementtiä hänen vallan genealogiassaan, jossa tieto,
valta ja kontrolli kietoutuvat toisiinsa. Biovallassa politiikka valtapyrkimysten mahdollistajana ja
ihmisten biologisuus yhdistyvät siten, että biologiset piirteet ja ominaisuudet määrittävät tai
vähintäänkin ohjaavat sitä, millaisilla politiikan kentillä ihmiset saavat olla. Erving Goffmanin teos
Stigma jäsentää stigmatisoinnin tyyppejä ja alalajeja, joita ovat esimerkiksi vammaisuus ja
mielisairaus. Stigman lähteenä voi olla siis sellainen ihmisen fyysinen ja/tai psyykkinen ominaisuus,
joka näyttäytyy häiritsevänä, pelottavana ja yllättävänä poikkeavuutena suhteessa normaaliksi
pidettyyn. Survey-tutkimuksissa on havaittu, että vaarallisiksi ja avuttomiksi määritetyt mielisairaat
henkilöt kantavat useimmiten kolmea stigmaa eli pelkoa, sääliä ja vihaa. Biovallan ja stigman kautta
analysoitu vammaisten yhteiskuntasuhde ja vammaisuuden kysymys avaa viitekehystä (empiiriselle)
vammaisuuden sosiologiselle tutkimukselle.
Susan Eriksson
Vammaisen aseman empiirinen tutkiminen valtasuhteiden näkökulmasta
Esityksessä valotetaan tapoja, joiden avulla vammaisen ihmisen yhteiskunnallista asemaa voi tutkia
empiirisesti, jos teoreettisena kontekstina ovat biovallan kysymykset ja stigman merkitys. Siinä
kuvataan, miten tutkimuksessa on hyödynnetty kielenanalyyttisia menetelmiä, kun on pyritty tekemään
näkyväksi vammaisille ihmisille osoitettuja asemointeja erilaisissa yhteiskunnallisissa käytännöissä.
Esimerkiksi poikkeavuuden ja normaalisuuden positiot ovat keskeisiä ulottuvuuksia stigman
prosesseissa ja biovallan teknologoissa. Esityksessä tarkastellaan tutkimusten aineistoesimerkkejä
käyttäen, miten muun muassa normaalisuuden ja poikkeavuuden asemia ja niiden muuntuvuutta on
mahdollista analysoida laadullisissa aineistoissa.
Pirkko Mahlamäki
Vammaisten ihmisoikeustilanteesta Suomessa
Kuinka vähän tietoa meillä itse asiassa on vammaisten elämäntilanteesta. Niin sosio-ekonomisesta kuin
työllisyystilanteestakaan on vaikea sanoa mitään tarkasti, koska tietoa puuttuu. Miksi tietoa puuttuu
tietoyhteiskunnan luvatussa maassa: olemmehan kuitenkin lukumääräisesti huomattava joukko. Ilka
Haarni on todennut ensimmäistä vammaispoliittista selontekoa varten tekemässään aiempiin
tutkimuksiin pohjautuvassa tutkimuksessaan vammaisia henkiöitä koskevan tiedon pirstaleisuuden ja
tutkimustarpeet muun muassa koulutuksen alueella.
Vammaiset eivät ole osa yhteiskunnan taloudellista toimintaa siten kuin heidän osuutensa väestöstä
edellyttäisi. Työllisyydellä mitattuna merkittävä osa vammaisista ei ole päässyt osalliseksi
taloudellisesta kasvusta samoin kuin väestö keskimäärin, jopa taloudellisen nousukauden aikana ennen
nykyistä lamaa heidän työllisyysasteensa parantui hyvin hitaasti. Stakesin vuonna 2006 ilmestyneessä
raportissa todettiin, että 1995 – 2002 vammattomista 25 – 64-vuotiaista oli työllisiä 71 %, mutta
156
vammaisista henkilöistä vain 17 %. Tuoreen tutkimuksen mukaan EU:n alueella 69 % eurooppalaisista
on työllisiä, vammaisista EU-kansalaisista vain 29 %. PTT:n vuonna 2007 tekemän tutkimuksen
mukaan vammaisten henkilöiden joukosta löytyy 15 000 – 25 000 henkilön käyttämätön
työvoimareservi. Sama tutkimus toistettiin 2009 ja tulos oli samansuuntainen. Suurin syy vammaisten
henkilöiden huonoon taloudelliseen tilanteeseen ja köyhyyteen on työmahdollisuuksien puute, joka
pakottaa elämään minimitulolla koko aikuiselämän. Työmahdollisuuksien puute johtuu osittain myös
siitä, että tuki- ja palvelujärjestelmä rakentaa esteitä sujuvien koulutus- ja työllistymispolkujen
luomiselle.
Kankkusen ja kumppaneiden tutkimus lasten ja nuorten kokemasta syrjinnästä Suomessa vahvistaa
käsitystä syrjinnän yleisyydestä juuri vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten ja nuorten kohdalla.
Vammaisia opiskelijoita koskevissa tutkimuksissa ei kuitenkaan yleensä tule tämän tutkimuksen tapaan
suoraan ilmi vammaisten opiskelijoiden kokema välitön syrjintä, vaan enemmänkin opiskelun
edellytyksiin liittyvät puutteet. Opetusympäristöissä tapahtuu välillistä syrjintää, joka ilmenee
monenlaisina esteinä ja kohtaa yleisimmin juuri vammaisia opiskelijoita. Vammaisten ihmisten
yhdenvertaiseen kouluttautumiseen liittyykin keskeisesti kysymys opiskelun esteettömyydestä.
Yhdenvertaisuuslaki velvoittaa koulutuksen järjestäjää tarvittaessa ryhtymään kohtuullisiin toimiin
vammaisen henkilön pääsemiseksi koulutukseen. Mikäli koulutuksen tarjoaja tällaisessa tilanteessa
laiminlyö kyseiset toimet, on kyseessä syrjintä. Laki on parantanut vammaisten opiskelijoiden asemaa,
mutta siihen liittyy myös ongelmia: ”kohtuullisia toimia” ei ole laissa tarkemmin määritelty, ja lisäksi
yksittäiselle opiskelijalle kynnys viedä syrjintätapaus rikosoikeuteen on korkea. Vammaisten
henkilöiden koulutus on usein alimman tutkintotason koulutusta ja on arvioitu, että
tiedekorkeakoulujen opiskelijoista vain 0,5 % olisi vammaisia henkilöitä. Matala koulutustaso,
työllistyminen ja toimeentulo kietoutuvat yhteen: vammaisten henkilöiden riski jäädä matalammin
koulutetuksi on suuri, työikäisten vammaisten henkilöiden työllistyminen on heikkoa ja moni elää
pysyvästi köyhyydessä niukan toimeentulon vuoksi.
Simo Vehmas
Sikiödiagnostiikka: poliittisesti korrektia eugeniikkaa?
Tarkastelen esityksessäni nykyisten sikiöseulontojen mahdollisia aatteellisia ja eettisiä yhtäläisyyksiä
1900-luvun alun rotuhygieniaan. Nykyään tällainen vertailu nähdään lähtökohtaisesti epäkorrektina,
koska nykyisten lääketieteellisten käytäntöjen nähdään poikkeavan olennaisesti rotuhygieniasta. Siinä
missä rotuhygienia pyrki edistämään rodun ja kansakunnan puhtautta jopa yksilöiden
itsemääräämisoikeuden kustannuksella, nykyisten sikiöseulontojen tarkoituksena on nimenomaan
palvella vanhempien oikeutta määrätä omaan lisääntymiseensä liittyvistä ratkaisuista. Tästä huolimatta
sikiöseulontojen etiikka vaivaa niin tutkijoita, vammaisaktivisteja kuin monia vanhempia itseäänkin.
Sikiöseulontojen vapaaehtoisuus ja niiden vanhempien itsemääräämisoikeutta lisäävä luonne on
perustellusti kyseenalaistettu.
Katariina Hakala & Reetta Mietola
Koulutusjärjestelmä, osallisuus ja kansalaisuus
Artikkelissa tarkastellaan yhteiskuntatieteellisen vammaistutkimuksen näkökulmia kasvatuksen ja
koulutuksen tutkimukseen ja erityispedagogiikkaan. Tarkastelu kiinnittyy vammaisten koulutuksen
historiallisiin juonteisiin, koulutuspoliittisiin linjauksiin sekä katsaukseen yhteiskuntatieteellisen
vammaistutkimuksen näkökulmista tehtyyn tutkimukseen.
Viimeaikaiset koulutuspoliittiset julkilausumat ja periaatelinjaukset ovat vahvasti sitoutuneet
yhteiskunnallisen inkluusion ideologiaan, jossa painotetaan erityisopetuksen eristävien ja erillisten
käytäntöjen purkua ja erilaisten oppilaiden opetusta mahdollisimman ”tavallisesti” samoissa ryhmissä
157
muiden kanssa lähiyhteisöissään. Inkluusion käsite on lähtökohdiltaan kiinnittynyt 1970-luvulta
voimistuneeseen vammaisten ihmisoikeuksien tunnistamisen ja poliittisen vaikuttamisen liikehdintään.
Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä inkluusiivisen koulutuksen käytännön voi ajatella edelleen
ottavan ensiaskeliaan – siitä huolimatta, että koulutuspolitiikan tasolla on inkluusion edistämiseen
sitouduttu (kansainvälisten sopimusten mukaisesti) jo useiden vuosikymmenten ajan. Artikkelissamme
tarkastelemme erityisopetuksen järjestämisessä ja tätä ohjaavissa koulutuspoliittisissa linjauksissa
ilmeneviä muutoksia ja jatkumoja 1800-1900 lukujen vaihteesta 2000-luvun alkuun, kiinnittäen
erityisesti huomiota erityisopetuksen käsitteellisiin ja määrällisiin muutoksiin.
Artikkeli nostaa tarkasteluun myös aikalaisanalyyttisen näkökulman uusliberalistisen
koulutuspolitiikan analyysiin, jossa inkluusioideologian ja yksilöllistä kilpailua ja tuottavuutta
painottavan politiikan jännitteisyys nostetaan esiin. Toisaalta artikkelissa tarkastellaan myös niitä
haasteita inkluusiopolitiikalle, jotka kiinnittyvät viimeaikaiseen lasten ja nuorten oppimiseen liittyvien
häiriöiden diagnostiikan kehittymiseen. Diagnosoinnin tultua yhä hienojakoisemmaksi on
erityisopetuksen kentällä ollut tunnistettavissa medikalistisen diskurssin vahvistuminen. Erilaisten
lasten ja nuorten oppimisen ja käyttäytymisen häiriöiden hienojakoinen erottelu, uusien ja nopeasti
lisääntyvien diagnoosien keksiminen on vahvistanut diagnoosi-interventio paradigmaan kiinnittymistä
ja tähän liittyviä vaatimuksia ryhmille spesifeistä interventioista ja myös erillisistä erityisluokista.
Lopuksi tarkastelemme koulutuksen – erityisesti erityisopetukseen kohdistuvaa – tutkimusta ja
keskustelemme yhteiskuntatieteellisen vammaistutkimuksen näkökulman merkityksestä tällä kentällä.
Tuomme artikkelissa esiin esimerkkejä kansainvälisestä (ja suomalaisesta) tutkimuksesta, erityisesti
pohtien vammaistutkimuksen antia koulutuksen tutkimuksen kentällä. Pohdimme sille tyypillisiä
kysymyksenasetteluita, näitä rakentavia teoreettisia lähtökohtia, sekä keskeisiä metodologisia ja eettisiä
periaatteita sekä myös vammaistutkimuksen poliittista sitoutumista eettisesti kestävään,
yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja vammaisten ihmisten asemaa näkyväksi tekevään ja
yhdenvertaisuutta edistävään tutkimukseen.
-----
158
Yllättääkö julkinen vai yksityinen?, koordinaattorit: Ari-Veikko Anttiroiko, Kari Kuoppala
(Tampereen yliopisto, ari-veikko.anttiroiko[ät]uta.fi kari.kuoppala[ät]uta.fi)
”Yhteiskuntaa tarkastellaan paljolti jakautuneena julkiseen ja yksityiseen sektoriin. Jako on nykyisessä
yhteiskunnassa monissa suhteissa keinotekoinen. Julkiseen toimintaan liittyy sosiologian klassikon
Max Weberin näkemyksen mukaan monopoli fyysisen pakkovallan käyttöön takeena sille, että ihmiset
tottelevat julkisen vallan käyttäjiä. Yksityinen sektori samastuu puolestaan yhteiskunnan tasolla ennen
kaikkea Adam Smithiltä peräisin olevaan ajatukseen markkinoista talouden ohjaajana, näkymättömänä
kätenä, joka tuottaa yksilöiden kannalta parhaan lopputuloksen hyvinvoinnin näkökulmasta. Samalla
taloudellisen toiminnan vapaus on tae yksilön vapaudelle suhteessa valtiovaltaan julkisen vallan
edustajana. Työryhmässä on tarkoitus monipuolisesti eritellä tätä yhteiskunta-analyysin yhtä
perusjaottelua, sen olemusta ja kehitystä. Tarkasteltavia kysymyksiä voisivat olla Miten julkista
moderni julkinen toiminta on ja mikä siitä tekee julkista? Onko yksityinen toiminta yksityistä ja millä
ehdoilla? Mikä on yksityistä yksilön näkökulmasta? Onko julkinen uhka yksilön vapaudelle? Milloin
yksityinen muuttuu julkiseksi ja päinvastoin? Onko se yllättävää, että asioita monesti edelleen
kategorisoidaan yksityinen/julkinen akselilla? Yllättääkö se, että uusia korvaavia jaotteluja
yhteiskunnallisen toiminnan perusulottuvuuksista ei ole syntynyt? Näitä ja muita jaotteluun
julkinen/yksityinen liittyviä yllättäviäkin kysymyksiä lähestytään työryhmässä eri tieteenalojen
näkökulmista ja tutkimusorientaatioista käsin. Tavoitteena voi olla niin jaottelun kyseenalaistaminen
kuin sen toimivuuden argumentointikin.”
Julkisen ja yksityisen sektorin välinen yhteistyö
HM, tutkimusassistentti, Ulriika Leponiemi ([email protected])
Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto
Kuntien omistamien fyysisten perusrakenteiden (liikenneväylät, yleiset alueet, tekninen infrastruktuuri,
yhdyskuntarakenne sekä rakennukset) rakentaminen ja ylläpito ovat suurten haasteiden edessä.
Perinteinen tapa tuottaa rakentamis- ja kunnossapitopalvelut omana työnä on tehostamispaineiden
kohteena kuntien taloudellisen tilanteen tiukentuessa. Heikkenevä taloustilanne on ajanut monet kunnat
paitsi hakemaan säästöjä, mutta myös etsimään uusia keinoja niiden aikaansaamiseksi. Samaan aikaan
yksityisten palveluntuottajien palveluvalikoima ja mielenkiinto on lisääntynyt myös kuntatekniikan
alueella. Useat kunnat hyödyntävätkin jo yksityistä palveluntarjontaa.
Yhtenä syynä teknisen puolen heikkoon taloudelliseen tilanteeseen on päättäjien huono teknisen
sektorin tuntemus. Palvelumaksuilla luullaan katettavan suurempi osa kustannuksista, mitä oikeasti
voidaan tehdä. Suuri osa infrastruktuurista on myös näkymättömissä ja täten poissa päättäjien ja
kuntalaisten silmistä ja mielestä. Tällöin on hankala ymmärtää esimerkiksi vesi- ja viemäriputkiston
heikkoa tilaa, koska haitat laiminlyödystä hoitamisesta tulevat viiveellä. Toisaalta taas katupuolella
liian myöhään tehty korjaus tulee elinkaarikustannuksiltaan huomattavasti kalliimmaksi kuin
suunnitelmallinen jatkuva ylläpito. Pahimmillaan seurauksena todettiin voivan olla yleinen
infrastruktuurin rapautuminen. (Kallio, Anttiroiko, Haahtela, Malinen 2010, 13)
Teknisen sektorin erityinen haaste tulee olemaan yhtäältä julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyön
uusien mahdollisuuksien – kuten yksityisrahoitus- ja elinkaarimallien – hallittu ja olosuhteisiin
sovitettu käyttö ja toisaalta seutuistumisen ja kuntayhteistyön laajentaminen tekniselle sektorille.
(Kallio, Anttiroiko, Haahtela, Malinen 2010, 21)
Työryhmäpaperissani esittelen julkisen ja yksityisen tahon yhteistyön erilaisia muotoja, jotka
muodostavat varsin olennaisen osan kuntakentän infrastruktuurin kaipaamista tuotanto- ja operointiinnovaatioista. Vaikka kuntakentällä taistellaankin samankaltaisten ongelmien kanssa (niukat resurssit,
väestön ikääntyminen, globalisaatio yms.) yhtä yleispätevää patenttiratkaisua ei kuitenkaan ole
159
olemassa, toimialasta tai kunnasta riippumatta. Käyn esityksessäni läpi mahdollisia uusia
toimintamalleja paitsi teoreettisella tasolla, mutta myös käytännön esimerkkien avulla.
Tapauskuvausten kautta voidaan nähdä toimintamallin erityispiirteet konkreettisemmin ja
tilannesidonnaisesti, sekä saada tietoa niiden onnistumiskokemuksista.
Yllättääkö julkisyksityinen?
Jan-Erik Johanson (TaY) & Ville-Pekka Sorsa (HY)
Julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet ja niin sanotut julkisyksityiset järjestelmät ovat
yleistyneet nopeasti viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi yksi länsimaisten
eläkejärjestelmien viimeisen vuosikymmenen aikaisten reformien keskeisiä piirteitä on ollut julkisten ja
yksityisten vastuiden välisten rajojen muuttaminen. Pelkästään Euroopassa ensimmäiseen pilariin
kuuluvia eläkejärjestelmiä toimeenpannaan yksityisesti jo ainakin 15 eri maassa. Tutkimuksessa on
kiinnitetty vielä varsin vähän huomiota uusien julkisyksityisten eläkejärjestelmien hallintoon ja
organisointiin. Aiemman tapaustutkimuksemme (Johanson & Sorsa 2010) perusteella voidaan sanoa,
että eläkejärjestelmien hallinto vaikuttaa keskeisesti siihen, millä tavalla järjestelmiä kehitetään ja
millaiset agendat pääsevät mukaan kehitystyöhön. Hallinnolla on näin ollen tärkeä rooli
institutionaalisten innovaatioiden ja ”yllätysten” tuottamisessa julkisyksityisissä järjestelmissä.
Julkisyksityisissä järjestelmissä yhdistetään julkisen ja yksityisen hallintomallien piirteitä hyvin eri
tavoilla sekä omaksutaan ideaalityypeistä kokonaan poikkeavia piirteitä järjestelmäkohtaisten
institutionaalisten ratkaisujen myötä. Mutta voidaanko julkisyksityisissä järjestelmissä edistää
kokonaisvaltaisesti ”yllättävien” ratkaisujen mahdollisuuksia, vai johtaako julkisen ja yksityisen
hallintomallien ideaalityyppien yhdistäminen vain näiden yhteensopimattomuudesta myötä ennalta
arvattaviin jännitteisiin? Esitelmämme tarkoituksena on vastata näihin kysymyksiin, eli pohtia,
millaiset julkista ja yksityistä hallintomallia yhdistävät tekijät voivat edesauttaa järjestelmien
uudistamista, ja millaiset hallintomallien väliset jännitteet voivat haitata innovatiivisten ratkaisujen
tekemistä. Esittelemme paperissamme julkisen ja yksityisen hallintomallin ideaalityyppien
institutionaalisia piirteitä sekä sitä, millä tavalla näitä ideaalityyppejä yhdistetään Suomen lakisääteisen
työeläkejärjestelmän hallinnollisissa instituutioissa. Tarkastelumme tapahtuu organisaatiokentän
analyysitasolla.
Pentti Rönkkö, Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto
Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli julkisen ja yksityisen sektorin
rajapinnassa
Esityksessä tarkastellaan kunnallishallinnon asemaa, tehtäviä ja
toimintaa julkisen ja yksityisen sektorin rajapinnassa. Tarkastelun
kehyksenä on pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli ja siihen sisältyvät
institutionaaliset rakenteet. Toisaalta tarkastelu kohdistuu julkisen
talouden kestävyyteen ja sen turvaamisen edellyttämiin toimenpiteisiin.
Niitä tarkastellaan sekä OECD:n laatimien selvitysten ja linjausten
että VM:n laatimien kansallisten selvitysten pohjalta.
OECD:n selvitykset ja linjaukset perustuvat implisiittisesti
amerikkalaiseen/ markkinakeskeiseen hyvinvointivaltiomalliin.
Selvityksissä ei erikseen tunnisteta pohjoismaista/ valtiokeskeistä
hyvinvointivaltiomallia eikä siihen liittyviä institutionaalisia
rakenteita. VM:n kansalliset selvitykset ja linjaukset perustuvat
samoihin lähtökohtiin ja tulkintoihin, mitä OECD on tehnyt omista
160
lähtökohdistaan.
Tarkastelun kysymyksenä on se, miten julkisen talouden kestävyysvajetta
ja valtion velkaantumista koskevissa tarkasteluissa on tunnistettu
pohjoismaisen hyvinvointivaltionmallin institutionaaliset rakenteet ja
miten nämä tulkinnat kohdistuvat kunnallishallinnon asemaan, tehtäviin
ja toimintaan.
Konkreettisina kysymyksinä ovat sillä mm. julkisen toiminnan,
erityisesti kuntien rahoitukseen, tuloverotukseen ja sosiaaliturvaan
liittyvät kysymykset.
Julkisen ja yksityisen rajanvetoja palvelutuotannossa
Pekka Kettunen, Jyväskylän yliopisto ([email protected])
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kantaviin periaatteisiin kuuluu julkinen palvelutuotanto. 1970- ja
1980-luvuilla tapahtunut hyvinvointipalvelujen laajeneminen onkin lähes yksinomaan merkinnyt
julkisen, kunnallisen, henkilöstön määrän kasvua. 1990-luvun puoliväliin ajoittuneet uusi kuntalaki ja
valtionosuusuudistus käynnistivät kuitenkin yksityisten hyvinvointipalvelujen voimakkaan kasvun.
Muita kasvuun vaikuttaneita tekijöitä ovat olleet järjestöjen muuttunut rooli palvelutuotannossa sekä
hyvinvointialojen yrittäjyyteen kohdennetun koulutuksen lisääntyminen. Mitä tämä kehitys merkitsee
hyvinvointivaltiolle? Monimuotoisuuden ja raja-aitojen ohenemisen katsotaan kuuluvan nykyiseen,
governance-tyyppiseen ohjaukseen. Toisaalta hajautuminen sekä julkisen ja yksityisen toimijan erilaiset
toimintalogiikat voivat johtaa jännitteisiin ja hyvinvointivaltion periaatteiden rikkoutumiseen.
Tarkastelen kysymystä seuraavasti näkökulmista: palveluiden saatavuus ja laatu, valvonta ja
koordinaatio. Palveluiden saatavuuden suhteen voidaan tehdä erilaisia oletuksia, vaikkapa että
yksityiset palvelut eivät ole niin universaaleja kuin julkiset. Käytännössä täytyy kuitenkin tarkentaa,
miten yksityinen palvelutuotanto ja palvelujen saatavuus on järjestetty ja onko palvelujen saajan
kannalta eroa kumpaa hän käyttää. Tarkastelun perusteella kysyn, onko yksityinen palvelutuotanto vain
renki, joka täytyy pitää aisoissa? Vai onko yksityinen palvelutuotanto tasavertainen kumppani, ja miten
tässä tapauksessa sovitetaan yhteen erilaisia toimintaperiaatteita?
Julkinen intressi paikallisissa hallintaprosesseissa
A.-V. Anttiroiko & Kari Kuoppala
Tampereen yliopisto, Johtamiskorkeakoulu
Julkiseen ja yksityiseen sektoriin liittyvässä keskustelussa julkinen ja yksityinen määritellään yleensä
hyvin stereotyyppisenä dikotomiana. Tämä määrittelytapa soveltuu huonosti nykyiseen
toimintaympäristöön, jossa julkisia ja yksityisiä ulottuvuuksia yhdistävä ”harmaa vyöhyke” laajenee
kaiken aikaa ja jossa jatkuvasti syntyy uusia yhteistyömuotoja ja hybridiorganisaatioita. Yhden kuvan
tätä asetelmaa kyseenalaistavassa keskustelussa tarjoaa professori Barry Bozeman, joka on
tutkimuksissaan päätynyt niinkin radikaaliin väitteeseen, että ”kaikki organisaatiot ovat julkisia”. Tämä
herättää kysymään, mitkä ovat julkisuuden määrittelyn kriteerit ja millä tavoin julkinen intressi
soluttautuu organisaatioiden maailmaan. Tarkastelemme julkisen intressin kanavoitumista paikallisiin
hallintaprosesseihin neljästä eri näkökulmasta: geneerinen julkisuuden jatkumoteoria (Bozeman),
markkinaehtoisuutta korostavat teoriat (julkinen valinta ja NPM), uudet hallintateoriat sekä
organisaatioiden roolien muutosta korostavat teoriat (esim. Triple Helix). Tällaiset lähestymistavat ja
teoriat luovat perustaa ”julkisuuden” ja julkisen toiminnan alan määrittelylle monimutkaistuvassa
monitoimijakentässä. Perimmältään julkista intressiä voidaan edistää hallintateoreettisesti tarkasteltuna
pakkokeinoin (sääntely, viranomaisten päätökset ja tuomioistuinten ratkaisut), sidosryhmäneuvotteluin
(sopimukset, verkostoyhteistyö, kumppanuudet) tai markkinaehtoisin keinoin (kilpailutus ja
161
palvelusetelit). Ne kaikki ilmentävät perustaltaan erilaisia hallintatapoja. Julkista intressiä voivat
edistää julkiset ja yksityiset organisaatiot ja niiden hybridimuodot. Julkisten organisaatioiden statukset
ja muodot vaihtelevat, jolloin niiden tapa toteuttaa ”julkista intressiä” saa erilaisia muotoja.
Pääsääntönä on edelleenkin julkisten tehtävien organisointi osana julkishallintojärjestelmää, mutta yhä
enemmän julkista intressiä edistetään myös hybridiorganisaatioiden ja puhtaasti yksityisten
organisaatioiden toimesta. Kiinnostavaa tässä on se, että riippuvuus julkisrahoitteisista palveluista
ehdollistaa myös yksityisiä organisaatioita ja muovaa niiden rakenteita ja toimintaprosesseja. Pyrimme
esityksessämme jäsentämään tätä kenttää hallintateorioiden valossa ja hahmottamaan niitä teoreettisia
lähtökohtia, joihin erilaiset julkisen intressin kanavointimekanismit perustuvat.
162