docLataa näyttelyesite suomeksi - Naisjärjestöjen Keskusliitto
download 
Report Transcription
Lataa näyttelyesite suomeksi - Naisjärjestöjen Keskusliitto
100 vuotta 100 years of women’s voices and action Kiitämme Jenny ja Antti Wihurin rahastoa, joka on tukenut näyttelyn toteuttamista. Our thanks to the Jenny and Antti Wihuri Foundation for the support for this exhibition. Ja verkostoitumisen voima Kolme vanhaa juurta Kansainvälisyydestä voimaa Tämän näyttelyn kolme alkujuurta ulottuvat 1700-luvun Venäjälle ja 1700-luvun Ranskaan sekä 1800-luvun puolivälin Yhdysvaltoihin. Naisten yhteistyössä oli kaksi linjaa: Toisaalta oli naisen vapautta ja oikeuksia ajavia järjestöjä ja toisaalta hyväntekeväisyystyöhön keskittyviä järjestöjä. Washingtonissa 1888 pidetyssä kokouksessa perustettu Kansainvälinen Naisliitto (International Council of Women, ICW) halusi yhdistää nämä molemmat teemat. ICW oli väylä eri maiden naisten yhteydenpidolle. Liitto järjesti naisten konferensseja, joissa käsiteltiin yhteiskunnan ja perheiden hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. Seuraavan kerran ICW kokoontui 1893 Chicagon maailmannäyttelyn yhteydessä, minkä jälkeen kokouksia pidettiin joka kolmas vuosi. - 1700-luvun Venäjällä Katariina II perusti tyttökouluja, joista yksi, Viipurin saksankielinen tyttökoulu avattiin 1788. Venäjän mallin mukaisesti useimmissa suomalaisissa kaupungeissa oli 1800-luvun lopulla oma tyttökoulunsa. - Toinen juuri alkoi Sociétè de la charité maternelle –yhdistyksen perustamisesta Pariisissa 1784 ja kasvatti ensimmäisen suomalaisen juuriverson Viipuriin, jossa 1835 perustettiin hyväntekeväisyyttä harjoittava Frauenverein. Seuraava ”fruntimmerförening” syntyi Porvooseen 1846 ja pian naisväenyhdistyksiä oli jokaisessa Suomen kaupungissa, monissa useampikin. - Yhdysvaltojen Seneca Fallsissa taas kokoonnuttiin 1848 keskustelemaan naisten tehtävistä ja oikeuksista yhteiskunnassa. Kokous vaati naisille ja miehille samoja poliittisia ja taloudellisia oikeuksia sekä naisille oikeutta koulutukseen ja oikeuksia aviovaimona ja äitinä. Suomeen naisten vapautusliike tuli Englannin ja Pohjoismaiden kautta ja johti Finska Kvinnoförening – Suomen Naisyhdistyksen perustamiseen 1884. Koulutetut, kielitaitoiset naiset halusivat tehdä työtä yhteiskunnan vähäosaisten hyväksi ja parantaa omaa asemaansa yhteiskunnassa. Haluttiin tehdä itsenäisiä ratkaisuja, haluttiin vapautua holhouksesta, haluttiin kertoa oma mielipide ja haluttiin, että se otetaan huomioon. Naisilla oli kanta myös yleisiin kysymyksiin, kuten vaikkapa kieliasiaan tai sortokausien politiikkaan. Naiskysymysten etenemisen vertailu eri maiden välillä oli erittäin keskeistä ICW:n toiminnassa. Jokainen jäsenmaa laati liiton eri komiteoille raportin omasta etenemisestään. Käytäntö oli erinomainen. Raporttien avulla seurattiin säännöllisesti naisasian etenemistä. Ne jäsensivät kysymyksiä. Muiden maiden raporteista saatiin kansainväliset perustelut, kun asiaa ajettiin omassa maassa. Suomalainen naisasia-aktivisti Aleksandra Gripenberg osallistui säännöllisesti ICW:n kokouksiin, laati raportteja ja niiden pohjalta julkaisuja myös Suomen tarpeisiin. Hän toimi myös kansainvälisen liiton rahastonhoitajana, vaikka Suomella ei ollut vielä ICW:n jäsenjärjestöä. 1900-luvun alussa ICW:llä oli 10 jäsenmaata. Kymmenen vuotta myöhemmin jäsenmäärä oli 20. Jäsenyys edellytti vähintään seitsemän kansallisen järjestön kattojärjestöä, joka Suomessa saatiin perustettua 1911. Suomen Naisten Kansallisliitosta (nyk. Naisjärjestöjen Keskusliitto, NJKL) tuli 5 6 ICW oli luonteeltaan varsin varovainen ja sovitteleva järjestö. Joskus kokouksista kuitenkin tuli melkeinpä mielenosoituksia. Kun Kansanliiton valmistelevissa kokouksissa 1919 ei esimerkiksi ollut yhtään naista maittensa edustajana, naiset pitivät omat kokouksensa viikkoa aiemmin. Myöhemmin ICW osallistui aktiivisesti Kansainliiton toimintaan. 1960-luvulla alettiin kysellä koko ICW:n tarpeellisuuden perään, mutta Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtaja Helvi Sipilä puhalsi yhteistyöhön uuden tulen. ICW alkoi Sipilän aloitteesta kerätä tilastoja naisten asemasta eri maissa. Näihin tilastoihin pohjautuen YK järjesti 1975 Meksikossa konferenssin, jossa hyväksyttiin naisen asemaa parantava kansainvälinen toimintaohjelma kymmeneksi vuodeksi – naisten vuosikymmeneksi. Meksikon kokouksen seurauksena 1979 hyväksyttiin YK:n yleissopimus naisten syrjinnän poistamiseksi. Sopimus aloitti tasa-arvolainsäädännön kehittämisen monissa maissa. Niin myös Suomessa, joka ei voinut ratifioida sopimusta ennen lainsäädännön korjaamista. Sopimuksen toteutumista on seurattu YK:n kongresseissa Kööpenhaminassa 1985 ja Nairobissa 1990. Pekingissä hyväksyttiin Pekingin toimintaohjelma 1995 ja tämän edistyksellisen asiakirjan toteutumista on seurattu sekä New Yorkin seurantakokouksissa 2000 ja 2005 ja Pekingin juhlakokouksessa 2005. ICW on vain yksi kansainvälisen yhteistyön foorumi. Useilla NJKL:n jäsenjärjestöillä on omat oman alansa yhteistyökumppanit, joiden kanssa kehitetään osaamista. Tavoitteen on naisten hyvinvointi ja maailmanlaajuinen turvallinen rinnakkaiselo. Maria-yhdistys. Näiden järjestöjen toimialat olivat varsin perinteisiä. Ne edistivät kouluruokailua, kotitalousopetusta, käsityötaitoja, naisliikuntaa, siveellisyyttä ja kodin asemaa. Vain Suomen Naisyhdistyksellä oli emansipatorinen ohjelma. Kansallisliitto vakiintuikin 1930-luvun loppuun mennessä maltillisten naisjärjestöjen foorumiksi. Keskeistä oli lainsäädäntöön vaikuttaminen sekä naisten saaminen komiteoihin ja muihin elimiin. Ajettiin myös naisen oikeuksia avioliitossa ja ansiotyössä, siveellisyyskysymyksiä ja kotitalousneuvonnan kehittämistä. Vuonna 1947 nimeään nykyaikaistaneen Naisjärjestöjen Keskusliiton toiminnan keskeisenä teemana oli aktivoida naisia osallistumaan politiikkaan. Samalla NJKL on pyrkinyt pysymään puoluepolitiikan ulkopuolella, kaikille järjestöille avoimena keskusjärjestönä. Tehtävä ei ole helppo, sillä useimmilla järjestöillä on hyvinkin vankka vakaumus asioiden arvojärjestyksestä. NJKL:n jäsenkuntaa onkin koko sen olemassaolon ajan leimannut jäsenkunnan liikkuvuus. Osa järjestöistä on lopettanut toimintansa, mutta on myös paljon niitä, jotka ovat välillä eronneet, sitten taas liittyneet jäseniksi ja taas eronneet. Alkuperäisestä seitsemästä järjestöstä vain Suomen Naisyhdistys ja Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto Svoli ovat pysyneet koko ajan jäseninä. 1980-luvulla NJKL oli liian leimautunut keskusta-oikeisto –ajatusmaailmaa edustavaksi, jotta se olisi voinut yhdistää kaikki poliittisen kentän naiset. Lisääntyneeseen kansainväliseen yhteistyöhön tarvittiin kuitenkin naisten yhteinen foorumi ja niinpä 1988 perustettiin uusi verkosto Naisjärjestöt Yhteistyössä – Kvinnoorganisationer i Samarbete, NYTKIS, johon NJKL kuuluu aktiivisena jäsenenä. NYTKIS on nykyisin tärkeä vaikuttaja myös kotimaisissa kysymyksissä. 100+ vuotta naisjärjestöjen työtä Naisjärjestöjen Keskusliitto Suomen Naisten Kansallisliiton seitsemän perustajajäsentä olivat Koulukeittoyhdistys, Suomen Kasvatusopillinen talouskoulu, Suomen Käsityön Ystävät, Suomen Naisten Voimisteluliitto, Suomen Naisyhdistys, Naisliitto Hemmet ja Järjestötyö on demokraattisen yhteiskunnan keskeinen toimintamalli. Järjestöjen kautta ollaan yhteydessä ihmisten elämään, kuullaan ajatuksia ja muotoillaan niistä toimintamalleja, usein kansainvälistä taustaa vasten. Järjestöissä opitaan yhteiskunnallisiksi toimijoiksi ja vaikuttajiksi. Naiset ovat Naiset ja verkostoitumisen voima ICW:n 21. jäsen ja Suomesta lähetettiin aina useita edustajia ICW:n kokouksiin. 7 8 mukana myös muissa suurissa järjestöissä, mutta naisjärjestöissä toimiminen antaa usein enemmän voimaa ajaa oman sukupuolen asioita. Naisjärjestöistä on noussut naisia julkisuuteen paljon enemmän kuin niistä kansalaisjärjestöistä, joissa toimii sekä naisia että miehiä. Niistä edustustehtäviin on valittu yleensä joku mies. Naisjärjestöt ovat toimineet yhteiskunnallisina ideoijina ja uranuurtajina luoden pohjaa suomalaisen hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikalle. Järjestönaiset ovat tehneet laajamittaista yhteistyötä kansanedustajanaisten kanssa. Ensimmäiset naiskansanedustajat ajoivat samoja asioita järjestöjen kanssa: kunnallista äänioikeutta, julkisten virkojen ja muiden työalojen avaamista naisille, samaa palkkaa, naimisissa olevien naisten oikeuksien laajentamista ja yhdenmukaistamista muiden aikuisten tasolle, avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten aseman parantamista, raittiuskysymyksiä, prostituution lakkauttamista ja hyväntekeväisyyteen liittyviä asioita. Suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuus ei ole niinkään hallinnon ja politiikan menettelytapojen ansiota. Se johtuu ensisijaisesti naisten omasta aktiivisuudesta ja yhteistyöstä järjestelmän välinpitämättömyydestä huolimatta. Tasaarvokysymysten esillä pitäminen on saanut aikaan sen, että kansalaiset kokevat tasa-arvon tärkeänä yhteiskunnallisena kysymyksenä, kuten tasa-arvobarometrit osoittavat. Tasa-arvon lisääminen vaatii ennen kaikkea ihmisiä, jotka käyttävät rohkeasti puheenvuoroja silloin, kun tuntevat ajamansa asian olevan tärkeä. Naiset ja verkostoitumisen voima Suuri osa naisjärjestöjen toiminnasta on ollut muiden auttamista. Yhdessä on ratkottu ihmisten arjen ja myös laajempia sosiaalisia ongelmia. On perustettu oppilaitoksia, kirjastoja, lastenkoteja ja -tarhoja sekä kesäsiirtoloita. On vaikutettu lainsäädäntöön naisen ja perheen aseman parantamiseksi. Useimmista naisjärjestöjen alkuun panemista toiminnoista on kehittynyt kunnan tai valtion ylläpitämiä hyvinvointipalveluja. 9 10 ja arki Keittiö on kodin sydän Yksi naisjärjestöjen suuri haaste on hyvinvoinnin lisääminen naisten arjessa. Kotitalous miellettiin kauan nimenomaan naisten alueeksi ja useat järjestöt ovat panostaneet kotitalouden kehittämiseen helpottaakseen naisten työtä ja tarjotakseen naisille enemmän aikaa muihin asioihin sekä parantaakseen koko yhteiskunnan hyvinvointia. Kotitalous-sana vakiintui 1910-luvulla, mutta neuvonta alkoi jo aikaisemmin. Jo 1700-luvun lopulla Suomen Talousseuran miesneuvojat kiersivät opettamassa leivän- ja puurontekoa jäkälästä ja 1800-luvulla seuran kotiteollisuusja puutarhanneuvojat opastivat muutakin ruokatalouden ja kodin hoitoa. 1900-luvun alussa marttojen ja maatalousseurojen naisneuvojat nousivat kotitalousneuvonnan keskiöön. 1920-luvun alusta lähtien myös Kotiliesi-lehti oli alan tärkeä tietokanava. Kotitalousneuvonnan teemat ovat jatkuvasti seuranneet alan kehitystä. 1910-luvulla elintarvikepulaa helpotettiin kotipuutarhan hoidon ja kasvisten käytön opastuksella. 1920luvulla terveys oli tärkeä lähtökohta ja opetettiin vitamiineja säilyttäviä säilöntämenetelmiä. 1930-luvun neuvojien ohjelmassa olivat esimerkiksi työtavat ja töiden jako perheen jäsenten kesken. Toisen maailmansodan aikana laitettiin terveellistä ruokaa vähäisistä ruoka-aineista ja elintarvikekorvikkeista, valmistettiin itse puhdistusaineet ja -välineet ja tehtiin vanhasta uutta. Säännöstelyn päätyttyä 1954 oli varaa kiinnittää huomiota kodin viihtyvyyteen ja perheenemännän jaksamiseen. Neuvonnan aiheeksi nousi taas ruokavalion terveellisyys. 1960-luvulla puhuttiin erityisryhmien ruokavalioista ja kuluttajakysymyksistä. 1970-luvun asioita olivat mm. ruokavalion keventäminen ja kasvisten sekä marjojen käytön lisääminen. Seuraavalla vuosikymmenellä keskusteltiin vaikkapa luotto- ja osamaksukauppaan liittyvistä riskeistä. 1990-luvun neuvontatyöhön nousi arkiruuantekotaito. 2000-luvun trendejä ovat terveellisyys, turvallisuus, eettisyys, ekologisuus, kotimaisuus, lähiruoka ja kasvisruoka. Käsityöt – välttämättömyydestä harrastukseksi Käsityöneuvonnan tarve lähti arjen tarpeista - vaatetuksen saamisesta ihmisille. Sitä kuvaavat opastuksen teemat, kuten vaikkapa kehruu 1800-luvulla, täkin- ja tallukanteko 1900luvun alkupuolella sekä parsiminen ja paikkaaminen sota-aikana. Kun tekstiilit alkoivat 1950-luvulta lähtien nopeassa tahdissa uudistua, niihin tutustuttiin artikkeleiden ja neuvonnan avulla. 1960-luvun uutuuksia olivat esimerkiksi trikootuotteet ja neulekoneet. 1980-luvulla löydettiin uudelleen pellava, villa ja silkki, kehitettiin työvaatetusta ja ommeltiin kansallispukuja. 1960-luvulla kapioarpajaiset olivat kova sana. Varmaankin siksi, että kauppoihin alkoi ilmestyä yhä laajempi valikoima uusista materiaaleista valmistettuja pyyhkeitä ja jopa pussilakanoita. Kotona kudotut liinavaatteet alkoivat jäädä historiaan. 11 12 Nykyisin suomalaisen äitiyshuollon tulokset edustavat maailman huippua, mutta 1900-luvun alussa tilanne oli aivan toinen. Kolmannes kunnista oli ilman kätilöä ja vain neljännes synnyttäneistä naisista saattoi käyttää kätilön apua. Äiti- ja lapsikuolleisuus oli suuri. Kätilöyhdistykset ja Suomen Kätilöliitto vaativat tilanteen parantamista. ”Nälkämaan kätilö” kuvasi 1913 Kätilölehdessä suomalaisia oloja: ”Vaimo makasi tajuttomana lapsivuodekuumeessa; vuode, joka oli keskellä torpan ainoan asuttavan huoneen lattiata oli valmistettu vanhoista verkkoresuista. Lapset, joita oli kuusi luvultaan, lepäsivät samoin kuin äitikin lattialla ilman minkäänlaista vuodetta, paitsi jo mainitsemiani verkkokuluja päänalusena. Paidat oli heillä karkeasta säkistä tehdyt, joka oli heidän ainoana verhonaan. Leipää ei palaakaan koko talossa.” Naiskansanedustajat nostivat kätilökysymyksen esille heti 1907, mutta kesti vuoteen 1920 ennen kuin annettiin asetus kätilötoimen harjoittamisesta ja synnytyslaitoksista. Asetus edellytti, että jokaiseen maalaiskuntaan oli palkattava yksi kätilö 5000 asukasta kohti. Kun peruspuitteet oli saatu, alkoi synnytystä koskevan tutkimuksen ja koulutuksen määrätietoinen kehittäminen. Synnytys- ja lapsikuolleisuus väheni kuitenkin melko hitaasti, sillä Kansainliiton 1940 laatiman tilaston mukaan suomalaisten äitien kuolleisuus oli edelleen teollistuneen maailman korkeimpia. Tilanne alkoi parantua vasta 1950-luvulta lähtien, kun synnytykset siirtyivät sairaaloihin ja kun sulfavalmisteiden ja penisilliinin käyttö yleistyi. Alussa sairaalasynnytykset olivat kovin kliinisiä. Äidit makasivat sängyssä ja kohdevalaisin valaisi kirkkaasti alapäätä. Vauvan hengitystiet imettiin heti vauvan synnyttyä. Silmiin tiputettiin laapisliuosta sukupuolitautien ehkäisemiseksi. Vauva vietiin punnittavaksi ja kylvetettäväksi ja tuotiin vasta kapaloituna omassa sängyssä äidin viereen. 1960-luvulla lääninkätilö Leena Valvanne toi Suomeen ajatuksen synnytysvalmennuksesta ja lempeästä synnytyksestä. 1980-luvulla äidin rooli passiivisena synnyttäjänä alkoi murtua ja nykyisin äidit voivat pitkälti päättää, miten haluavat synnyttää. 2000-luvun haasteiksi ovat nousseet syrjäytyminen, päihteitä käyttävät äidit ja heidän lastensa tasapainoinen kehittyminen. On myös alettu kiinnittää huomiota synnytyspelkoon ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Synnytys on kaikkien maailman naisten yhteinen asia. Äiti- ja lapsikuolemien suhteen monet naiset elävät tilanteessa, missä Suomessa oltiin 100 vuotta sitten. Lähes puolet maailman naisista synnyttää vielä ilman ammattilaisen apua ja puoli miljoonaa naista kuolee vuosittain raskauden tai synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin. On vielä paljon työtä taistella naisten oikeuksista omaan kehoon ja lisääntymisja seksuaaliterveyteen. Äidit vain, nuo toivossa väkevät Äitien ja lasten asema on ollut naisjärjestöjen ja naiskansanedustajien yhteinen huolen aihe ensimmäisistä yksikamarisista valtiopäivistä lähtien. Molempien tilanne kohentui 1908, kun naiset saivat läpi aloitteen naisten avioliittoiän nostamisesta 15 ikävuodesta 17 ikävuoteen ja sukupuolielämän sallitun aloitusiän nostamisesta 12 ikävuodesta 15 ikävuoteen. Hieman kevyempää, mutta kestävää laatua oli Äitienpäivän vietto, jonka Anni Collan toi tuliaisena Amerikan matkaltaan. Elin Kallio aloitti 1914 Varalassa tavan ”fiirata äitejä” unikeon päivänä 27.7., jolloin jokainen Varalan kurssilainen kirjoitti äidilleen kirjeen tai muisteli äitiään. 1910-luvulla annettiin ensimmäinen asetus äitiyslomasta. Siinä kiellettiin naisten pitäminen teollisuustyössä neljänä ensimmäisenä viikkona synnytyksen jälkeen. Pian asetus laajennettiin koskemaan muitakin ammatteja. Naiskansanedustajat ajoivat koko 1930-luvun Kätilöliiton tukemina äitiyshuollon järjestämistä. Vuonna 1937 hyväksyttiinkin laki harkinnanvaraisista äitiysavustuksista vähävaraisille naisille. Laki velvoitti äitejä käyttämään neuvolapalveluja avustuksen saamiseksi. Äitiysavustuksen rajoituksia lievennettiin pari kertaa, kunnes avustus tuli 1949 rajoituksetta kaikille naisille. 1940-luvulla säädettiin myös lait äitiys- ja lastenhuollon valtakunnallisesta organisaatiosta ja seuraavalla vuosikymmenellä kunnat palkkasivat kodinhoitajia äitien avuksi Naiset ja arki Tuskalla ja vaivalla sinun pitää … 13 hankalissa elämäntilanteissa. 1940-luvun tärkeä uudistus oli myös lapsilisä. Äitiyspäiväraha (54 arkipäivää) saatiin vasta 1964. Kymmenen vuotta myöhemmin äitiysrahakausi pidennettiin puoleksi vuodeksi. Erityisesti vasemmiston naiskansanedustajat ajoivat 1950-luvulla päivähoidon järjestämistä julkisilla varoilla. Hanna Rothman toi lastentarhatoiminnan ja -opettajankoulutuksen Saksasta Suomeen ja perusti 1892 Ebeneser-säätiön. Toinen yksityisin varoin toimiva uranuurtaja lastentarhojen alalla oli Unioni, Naisasialiitto Suomessa, joka 1907 perusti Turkuun Maitopisara-lastenseimen työläisäitien lapsille. Maitopisarassa tutkittiin lasten terveyttä, tehtiin kotikäyntejä, hoidettiin lapsia ja jaettiin maitoannoksia lapsille, jotka eivät voineet saada äidinmaitoa. Päivähoidon toteuttamiseen oli vaikea saada riittävää poliittista voimaa, sillä asia herätti vielä 1950-luvulla monissa naisissakin ristiriitaisia tunteita. Myös Naisjärjestöjen Keskusliitossa oli paljon jäsenjärjestöjä, joissa ajateltiin, että ”kunnon naisen” paikka oli kotona. Keskiluokkaisten perheiden äidit jäivät tavallisesi kotiin ensimmäisen lapsen syntyessä. 1960-luvulla naimisissakin olevien naisten työssäkäynti alkoi olla yleistä ja paine päivähoidon järjestämistä kohtaan oli suuri. Päivähoitolaki säädettiin kuitenkin vasta 1973 ja vasta 1990-luvulla säädettiin laki, joka velvoitti kunnat järjestämään päivähoidon kaikille alle kouluikäisille lapsille vanhempien niin toivoessa. 14 1970- ja 1980-luvuilla lainsäädäntö alkoi laajentaa vanhemmuutta isiin. Vuodesta 1991 lähtien maksetaan isyysrahaa, ensimmäistä vanhempainrahaa, jota ei voi siirtää äidille tai jakaa äidin kanssa. Vuonna 1984 säädettiin laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta sekä yhteishuoltajuudesta avioerotilanteissa. Laki edellytti lapsen kuulemista häntä koskevissa asioissa ja kielsi lapsen ruumiillisen kurituksen. Muita 1980-luvun uudistuksia olivat lasten kotihoidontuki, vanhempainraha ja ansionmenetyksen korvaus lapsen sairastaessa. 2000-luvulla keskustellaan perhevapaakulujen tasaamisesta naisten ja miesten työnantajien kesken. Naiset ja heidän Terveyttä meille kaikille Naisjärjestöjen toiminta terveyden edistämisessä on ollut pääasiassa ennaltaehkäisevää. Tässä työssä ensimmäinen asia oli raittiuden edistäminen. Naisasialiike ja raittiusliike kulkivat käsi kädessä kaikkialla maailmassa. Keuhkotauti on vaatinut Suomessa satojatuhansia uhreja. Erityisesti raskauksien ja synnytysten heikentämät naiset olivat taudille alttiita tunkkaisissa kodeissaan. Tuberkuloosiin saatiin tehokas lääkitys vasta 1960-luvulla, joten ennaltaehkäisy oli ainoa keino taistella tautia vastaan. Marttojen ja maatalousseurojen kotitalousneuvojat opastivat hygienian huomioimista. Opetettiin lasten- ja terveydenhoitoa tai vaikkapa puuceen hoitoa. 1900-luvun alkupuolella naisjärjestöt ajoivat myös asuntoasioita, joiden nähtiin liittyvän nimenomaan terveyden edistämiseen. Myöhemmin neuvontateemoja ovat olleet siivousvälineet ja -aineet, kotitapaturmien ehkäisy ja ravitsemus terveyden osatekijänä. Naiset myös kärsivät keskenmenoista ja synnytysten aiheuttamista tulehduksista. Ennen 1960-lukua ehkäisykeinot olivat imetys, keskeytetty yhdyntä ja yhdynnästä pidättäytyminen. E-pillereiden tulo markkinoille 1961 antoi aivan uudet ulottuvuudet naisten kouluttautumiselle ja urasuunnittelulle sekä koko seksuaalisuudelle. Raskauden ehkäisyn ja suunnittelun mahdollisuus on muuttanut länsimaisen naisen elämää perusteellisemmin kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Epätoivottu raskaus johti joskus ”enkelin tekijän” käsittelyyn, mutta usein keskenmeno yritettiin saada aikaan raskaita taakkoja nostamalla, saunomalla, yrttejä nauttimalla ja jopa elohopeaa juomalla. Vuonna 1950 säädetty aborttilaki salli raskauden keskeytyksen terveydellisistä syistä tai raiskauksen takia ja vuoden 1970 laki otti huomioon myös sosiaaliset syyt. Kouluterveydenhuollon seksuaalikasvatuksella on suuri merkitys teiniraskauksien ehkäisijänä. Siitä säästäminen hei- jastuu teiniraskauksien ja aborttien lisääntymisenä. Nykyisiä terveysriskejä ovat ruumista rasittamaton työ, vähäinen hyötyliikunta ja yltäkylläiset ravintotottumukset. Tässä ympäristössä etsitään ikuista nuoruutta ja hoikkuutta. Naisen ruumista korjataan ja muotoillaan uudeksi kauneusihanteiden mukaisesti. Rintoihin pakataan silikonia, ryppyjä täytetään botuliinilla ja vartalosta imetään rasvaa. Liikunta on osa elämää Suomen ensimmäinen naisvoimisteluseura, Gymnastikförening för fruntimmer i Helsingfors perustettiin 1876. Jo tämän yhdistyksen tarkoitus oli sama kuin nykyisen naisliikunnan. Seura halusi ”… kehittää jäsentensä ruumiin- ja sielunvoimia sekä levittää voimisteluharrastusta koko maassa sekä myös muuten edistää tervettä ja reipasta elämää Suomen naisten keskuudessa.” Keskeistä oli myös naisten vapautumisen ja itsenäistymisen aate. Aluksi naisvoimisteluseurat kokosivat ensisijaisesti säätyläisnaisia, mutta pian liikunnan merkitys ymmärrettiin tärkeäksi myös työtä tekevien naisten arjessa. Suomen Naisten Voimisteluliitto otti liikunnan edistämisen ohella tavoitteekseen yhteiskuntapoliittisen työn. Elin Kallio totesi 1900-luvun alussa: ”Vaikka näytämmekin leikkivän, isänmaan hyväksi sen teemme.” 1930-luvulla liiton puheenjohtaja Kaarina Kari jatkoi samaa teemaa: ” Kaiken liikuntakasvatuksen päämääränä on kautta aikojen ollut kohottaa kansan yleistä terveyttä ja kuntoisuutta. Sen tarkoitus on tehdä harrastajat kyvykkäämmiksi suorittamaan jokapäiväisen työnsä.” Viikoittainen voimistelutunti on ollut naisille henkireikä ja merkitsee aikaa itselle. Liikunnan merkitys terveydelle ja työkunnolle avautui lopullisesti 1960-luvulla, jolloin virisi vahva kuntoliikuntaharrastus. Se puolestaan sai aikaan tutkimusta liikunnan ja terveyden yhteyksistä. Sydän- ja hengityselimistön kunto huomattiin hyvinvoinnin perustaksi. Naiset ja arki työnantajansa joutuvat edelleen maksamaan lasten tekemisen kustannukset. Ei ihme, että perheiden keskimääräinen lapsimäärä on 1960-luvun kolmesta lapsesta pienentynyt 1,5 lapseen perhettä kohti. 15 16 ja hyvinvointi Naiset ja hyvinvointiyhteiskunta Naiset ja arki osion teemoissa – kodinhoito, käsityöt, äitiys, naisen ruumiin kaupallistaminen, terveys, synnytys ja naisliikunta – keskityttiin MEIHIN ja MEIDÄN elämäämme. Nämä kaikki koskettavat jollakin tavalla naisten arkea. Me teemme edelleen suurimman osan kotitöistä, me vastaamme kodin vaatehuollosta, me tulemme raskaaksi, me synnytämme, me käytämme vanhempainlomat, me täytämme jumppasalit ja meidän ruumiimme määritellään seksipalvelujen toimittajaksi. Seuraavassa keskitytään niihin naisjärjestöjen tekoihin, joita tehdään pääasiassa muiden hyväksi, vaikka ylläesitetyistäkin hyötyvät toki myös kanssaihmiset. Naiset ja hyvinvointi osiossa kuvataan naisjärjestöjen tehtäviä sosiaalisessa avustusja huoltotyössä. Näissä asioissa naiset ottivat aloitteen käsiinsä heti päästyään vallan kahvaan kiinni. Kaikki 1900-luvun alun sosiaalipoliittiset aloitteet olivat naisten tekemiä ja muodostivat suurimman asiaryhmän eduskunnassa. Useimmista naisjärjestöjen alkuun panemista toiminnoista on kehittynyt julkisia hyvinvointipalveluja. Marttaliiton Alli Nissinen määritti 1905 naisten tehtäviä seuraavasti: ”Naisen tulee muistaa että hän on yhteiskunnan jäsen. Vasta sitten, kun nainen on yhteiskunnallisissa asioissa yhtä tarkka kuin kodin hoidossa, hän on todellinen nainen, joka täyttää paikkansa elämässä.” Omat kodit ja omat huoneet Lasten puutetta ja hätää on vaikea sivuuttaa. Lukuisat naisjärjestöt perustivat 1900-luvun alkupuolella lastenkoteja ja -tarhoja sekä kesäsiirtoloita. Mm. Unioni, Naisasialiitto Suomessa, Suomen Naisyhdistys ja NNKY ylläpitivät lastenkoteja. Myös Valkonauhaliitto paneutui toimintansa alkuvuosina tukemaan kouluttamattomia naisia ja puutteellisissa oloissa eläviä lapsia. Liitto perusti lastenkotien ohella turvakoteja ja yömajoja naisille eri puolille Suomea. Seurakunnat soittivat 1910-luvulla Valkonauhaliiton aloitteesta klo 20 kirkonkelloja merkiksi kaduilla oleskeleville lapsille, että on kotiin menon aika. Köyhien kaupunginosien lapset olivat pakotettuja olemaan kaduilla, kun kodeissa ei ollut tilaa. Illalla kaduilla oleskelevat lapset olivat alttiina vaaroille. 1960-luvulla Valkonauhan toiminnan keskiöön nousivat nuoret, joita varten luotiin nuorisokerhotoiminta. Yksi keskeinen työmuoto oli vankilasta vapautuvien naisten auttaminen, josta sai alkunsa huoltokotien perustaminen. Vieläkin toimiva Liisankoti Helsingissä palvelee nykyisin päihdeongelmaisia naisia. 1900-luvulla, kun naimattomien työssäkäyvien naisten määrä alkoi lisääntyä, naisjärjestöt alkoivat perustaa lomakoteja oman ammattialansa naisille, joista monilla ei ollut mahdollisuutta viettää kesälomaa kaupungin ulkopuolella. Oleskelu lomakodissa auttoi jaksamaan työssä aherrusta. Mm. nappitehtailija Ida Salin testamenttasi 1950-luvulla Lauttasaaressa sijaitsevan talonsa Unionille kesäkodiksi, jossa vanhenevat kanssasisaret voisivat virkistyä ja juhlia luonnon keskellä. Suomen Naisyhdistys oli mukana perustamassa helsinkiläistä Kukkasrahaston vanhainkotia ja Tampereen Naisyhdistyksen rouvat lunastivat eläkkeelle siirtyville apulaisilleen ison omakotitalon puutarhoineen vanhuuden asunnoksi. Puutarha 17 antoi satoa ja puuhaa, terveys säilyi ja pieni eläke riitti. Myös Unioni perusti 1970-luvulla oman Helmikoti-vanhainkotinsa pitkäaikaisen aktivistinsa, Helmi Tengenin kuoleman jälkeen käynnistämällä keräyksen, josta saatu tuotto yhdistettiin Tengenin testamentin varoihin. Suomesta on hyvää vauhtia tulossa senioriyhteiskunta ja sen myötä yhteiskunnan palvelurakenne muuttuu. Kaikessa on otettava huomioon seniorien tarpeet. Koska naiset ovat pitkäikäisempiä, on senioriyhteiskunnassa enemmän naisia kuin miehiä. Naisjärjestöjen työtä ja lobbausta tarvitaan tälläkin alalla. Suomen Naisyhdistys ajaa palveluseteliä tukemaan vanhusten jatkuvaa huoltoa kertaluontoisten palvelujen sijaan ja Suomen Valkonauhaliitto on nostanut yhdeksi työkohteekseen syrjäytymisvaarassa olevat yksinäiset ikäihmiset. 18 Oma huone on aina tärkeä. Suomen Naisten Voimisteluliitolle se oli Varala ja NNKY:lle taas liiton oma talo, joka valmistui 1928 Helsinkiin. Molemmat talot piirsi Wivi Lönn, joka myös asui yhdessä NNKY:n talon huoneistoista. NNKY keräsi varat talon rakentamiseen myymällä postikortteja, kangaskukkia, pahvitiiliä ja sadan markan hintaisia osakkeita. Liiton paikallisyhdistykset sisustivat kukin yhden huoneen ja valmistivat talon liinavaatteet. Kaikki muutkin 1900-luvun alun lapsi- ja äitikodit toimivat järjestöjen keräämien varojen turvin ilman julkista tukea. Talkootyö, kuten muukin yhdessä tehty työ, on rakentanut naisjärjestöjen yhteisöllisyyttä merkittävällä tavalla. Uusia omia huoneita ovat monikulttuurista yhteistyötä tekevien naisten yhdistykset, kuten Africarewo ry, DaisyLadies ry ja Kassandra ry. Africarewo edistää erityisesti afrikkalaisten naisten työllistymis- ja toimintamahdollisuuksia. DaisyLadies tarjoaa Muistojen kodissaan tukea Suomeen muuttaneille naisille ja heidän lapsilleen. Yhdistys auttaa erityisesti niitä, jotka ovat joutuneet väkivallan uhreiksi, ja pyrkii ehkäisemään perheen tai parisuhteen sisällä tapahtuvaa väkivaltaa tai sen uhkaa. Kriisiajan yhteistyö Naiset toimivat aktiivisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteen sortokausien politiikassa. Osa kannatti myöntyväisyyttä, osa passiivista ja osa aktiivista vastarintaa. Naiskagaalin jäsen Dagmar Neovius kuvaili 1903 kagaalin toimintaa Helena Westermarckille: ”Pyrkikäämme siis siihen, että jokaisessa kunnassa, niin jokaisessa kylässäkin muodostettaisiin komitea, joka koostuu niistä henkilöistä, jotka ovat valmiita uhraamaan aikaansa ja voimiansa puolustaakseen oikeuksiamme. Muodostakaamme nämä komiteat niin, että niissä on eri säätyjen ja eri sukupuolien ihmisiä.” Kansalaissodan aikana 1918 naiset taistelivat molemmilla puolilla, vasemmiston naiset jopa rintamalla ja oikeistolaiset esimerkiksi kuljetustehtävissä. Salme Setälä kertoo: ”En enää muista, mistä konekiväärinauhat lähtivät, mutta määräpaikoissa ne kietaistiin nopeasti ikäänkuin korsetiks- Toinen maailmansota sai naiset yhteistyöhön yli puoluerajojen. Kansallisliiton puheenjohtaja Helle Kannila organisoi 1939 Suomen Naisten Vapaaehtoisen Työvalmiuskeskuksen ja johti toimintaa yhdessä Hedvig Gebhardin kanssa. Myöhemmin työvoimaa välittävää Työvalmiuskeskusta luotsasi Tyyne Leivo-Larsson. Naiset olivat mukana myös Suomen Huollon toiminnassa, mutta siellä johtajina toimivat ensisijassa miehet. Suomen Huolto jakoi Suomen pääasiassa ulkomailta saamia avustuksia. Naisjärjestöt olivat yhteydessä ulkomaihin myös omia väyliään pitkin. Sodan aikana yhteiskunnan arkirattaat pyörivät naisten pyörittäminä. Koululaitosta pitivät pystyssä naisopettajat ja lehdet ilmestyivät naisten toimittamina, posti kulki naisten tuomana, raastuvassa lukivat lakia naispuoliset tuomarit ja virastojen pöytien takana istuivat naiset. Tehtaissa koneet kävivät naisten käynnistäminä. Maaseudun naisille sotavuodet merkitsivät suurta työtaakkaa, kun entisten töiden päälle oli vastattava maatilan tuotantotoiminnasta. Neuvontajärjestölle sota-aika ja sitä seuranneet jälleenrakennusvuodet olivat työntäyteisiä. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä useat sodan seurauksena perustetut naisjärjestöt, kuten Sotainvalidien veljesliiton naissotainvalidit, Suomen sotaveteraaniliiton naiskeskustoimikunta ja Rintamanaisten liitto, liittyivät Naisjärjestöjen Keskusliittoon. Yhteisenä ponnistuksena rintamasotilaseläke ulotettiin koskemaan myös naisia. Vuodesta 1995 lähtien naisilla on ollut mahdollisuus suorittaa vapaaehtoinen varusmiespalvelu ja 1995 tulla nimitetyiksi puolustusvoimien toimiupseerien ja upseerien virkoihin. Rauhaa ja apua maailmalle Kansainvälinen rauha on ollut yksi naisjärjestöjen keskeinen päämäärä 1800-luvun lopulta saakka. Suomessa yksi keskeisiä rauhantyön airueita oli tohtori Maikki Friberg, joka kulki paljon kansainvälissä kokouksissa Friberg osallistui mm. Women’s International League for Peace and Freedom (WILPF) maailmankongressiin Dublinissa vuonna 1925 ja perusti seuraavana vuonna WILPFin Suomen osaston. Sipoolainen Sigrid S.-Ranne kiitti Fribergiä puhetilaisuudesta 1925: „Ihmissielu kaipaa virkistystä ja sitä toitte Te arvoisat vieraamme silloin tullessanne meille hengenheimolaisillemme, ja uusia ajatuksia ja pohtimisen aiheita välinpitämättömillekin ja vastustajille pään vaivaa. Rauhan aate sai hyvän sysäyksen ja paljon uusia asianharrastajia.” Naisjärjestöt ovat muissakin asioissa tehneet erittäin vahvaa kansainvälistä yhteistyötä. Suomen kokousedustajat ovat välittäneet eurooppalaisia virtauksia Suomeen ja samalla tehneet Suomea tunnetuksi ulkomailla. Esimerkiksi Suomen Akateemisten Naisten Liiton nimenomaisena tarkoituksena on kannustaa naisia kansainväliseen yhteistyöhön. SANL kuuluu Kansainväliseen Akateemisten Naisten Liittoon (International Federation of University Women, IFUW), jolla on huomioitsijan asema useissa YK:n järjestöissä. Yksi uusia kanavia yhteistyölle on Eurooppanaiset, joka pitää tasa-arvokysymyksiä esillä EU:n päätöksenteossa. 1900-luvun puolivälin jälkeen naisjärjestöillä on riittänyt voimavaroja myös kehitysmaiden naisten tukemiseen ja kouluttamiseen. Helvi Sipilä pani YK:n Meksikon konferenssissa alulle kehitysmaiden naisia tukevan Unifem-rahaston (1977). Mm. Marttaliitto on tukenut kehitysprojekteja Afrikassa. Tällä hetkellä yhteistyökumppaneina ovat Burkina Fason Pag-La-Yiri –järjestö. Pag-La-Yiri tarkoittaa, että nainen on perheen tukipylväs. 1990-luvulla NYTKIS on vaikuttanut siihen, että ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosasto kiinnittää erityistä huomiota kehitysprojektien vaikutuksiin naisten elämässä. Naiset ja hyvinvointi vartalon ympärille ja ne piiloutuivat mukavasti takin alle. Ja sitten matkaan. Päämääränä oli useimmiten keskikaupunkilainen valokuvausliike. - - - Tavallinen kuljetustapa oli myös ”kenguru”: partiolaisreppu täytettiin revolvereilla ja ties millä aseilla, pussi kiinnitettiin vyötäisille, niin että se riippui hameiden alla jalkojen välissä.” 19 20 ja työ Oi, miten joustavaa työvoimaa Naiset ovat aina olleet olennainen osa työvoimaa. Naiset ovat kelvanneet maataloustöihin ja tehtaisiin ja ylipäätään kaikkiin suorittaviin tehtäviin. Kukaan ei ole vastustanut sitä, että nainen palvelee, ompelee tai pyykkää. Sekä naiset että miehet saivat 1800-luvun loppupuolella myös yhtäläisen oikeuden harjoittaa käsityöläis- ja kauppiasammatteja, kun lainsäädäntö purki merkantilistisen talouspolitiikan rajoituksia. Naisten palkkatyössä toimimisesta muodostui ongelma vasta, kun naisia alettiin palkata ns. valkokaulusammatteihin. Näin kävi joka puolella teollistunutta maailmaa. Suomessa alkoi 1860-luvulla kiihkeä yhteiskunnan uudistamistyö, kun valtiopäivät kutsuttiin koolle yli 50 vuotta kestäneen tauon jälkeen. Uusi yhteiskuntapolitiikka edellytti liikenteen infrastruktuurin, tiedonvälityksen, koululaitoksen ja julkisen hallinnon nopeaa kehittämistä. Samalla yksityinen liike-elämä sai uutta virtaa. Naisista tuli merkittävä osa näiden kaikkien alojen henkilökunnasta. Lehdissä kirjoitettiin paljon naisten pääsystä eri ammattialoille ja siitä, miten työssäkäynti ratkaisisi naimattomien naisten ongelmat. Samalla naiset ratkaisivat työvoimaongelman, sillä koulutettujen naisten työvoimareserviä ei ollut varaa jättää käyttämättä. Lait tukivat prosessia. Esimerkiksi vuoden 1864 asetus, jonka mukaan naimaton nainen tuli ilman eri anomusta oikeustoimikelpoiseksi 25 vuoden iässä, oli edellytys naisten työskentelemiselle konttoreissa. Sitä ennen naiset eivät voineet hoitaa työtehtäviin liittyviä raha-asioita, eihän heitä voinut haastaa talousasioissa oikeuteen. Suomalainen hyvinvointivaltio rakentui naistyölle alusta lähtien eikä ns. kotirouvainstituutio ole koskaan ollut erityisen vahvaa, sillä enemmistö työikäisistä naisista on kautta historian tehnyt palkkatyötä. Vuonna 1970 työikäisistä (15-64vuotiaat) naisista n. 53 % ja miehistä n. 79 % kuului työvoimaan. 2000-luvun alussa Suomen naisten työllisyysaste on EU-maiden viidenneksi korkein. Työikäisistä naisista 64 % ja miehistä 69 % toimii työelämässä. Suomalaisen järjestelmän perusperiaate onkin ns. kahden elättäjän perhemalli. Se heijastuu myös kaikkiin elinkustannuksiin. Yhden palkansaajan talous tulee huonommin toimeen kuin kahden palkansaajan talous. Taloudellisuus ja joustavuus ovat olleet koko kuluneen 150-vuotiskauden naistyövoimaa kuvaavat keskeiset sanat. Naisten palkkatyötä leimaavat työhierarkian alimmat rutiiniluontoiset tehtävät, miehiä heikompi palkka ja epävirallinen asema. Jo 1800-luvulla ns. harjoittelijoiden ja palkkiovirkojen hoitajien työpanos oli aivan ratkaiseva. Heille ei tarvinnut maksaa eläkkeitä tai ikälisiä. Heidät voitiin sanoa irti, jos heidän työpanostaan ei enää tarvittu tai jos he sairastuivat. Selväähän oli, että näille ryhmille maksettiin heikompaa palkkaa kuin varsinaiselle virkakunnalle. Osa harjoittelijoista ei saanut palkkaa ollenkaan, mutta he saattoivat sentään elää toimipaikan hoitajan taloudesta. Toiveissa oli päästä joskus vakinaiseen virkaan. Nykyajan pätkätyöläiset ovat pitkälti samassa asemassa, ja yllätys yllätys, pätkätyöläisten enemmistö on naisia. Lakien rajoista lasikatoksi 1900-luvun alun lainsäädännön mukaan virka-asemaan voi päästä vain miespuolinen henkilö. Naisten virkanimityksiä 21 rajoitettiin monin tavoin. Naisten oli ensinnäkin haettava vapautus sukupuolestaan voidakseen hakea virkaa, ja jokaisen viranhaun yhteydessä aina uudelleen. Toiseksi virkoihin voitiin valita ainoastaan naimattomia naisia, sillä naimisissa olevat naiset olivat aviomiehensä holhokkeja. Kolmanneksi naiselle ei myönnetty virkoihin liittyvää valtaoikeutta, kuten esimerkiksi tyttökoulujen opettajan virkaan kuuluvaa tuomiovaltaa. Sitä mukaa, kun naisia tarvittiin, heidän valitsemisensa mahdollistamiseksi säädettiin erilaisia asetuksia. Koulutus ei tuota rahaa eikä valtaa Vuonna 1926 säädettiin laki naisten yleisestä oikeudesta kaikkiin valtion virkoihin. Tätä ”lakia kirjoittamattoman lain kumoamisesta”, kuten kansanedustaja Miina Sillanpää sitä nimitti, täydensivät asetukset, joista ilmeni mihin virkoihin naiset pääsivät ja mihin eivät. Asetusta lyhenneltiin vuosien mittaan ja vasta vuonna 1975 naisia koskevat poikkeusrajoituksen poistettiin valtionviroista lukuun ottamatta puolustusvoimia, rajavartiolaitosta ja kirkkoa. Naiset pääsivät yliopistoon ilman erivapautta vuodesta 1901 lähtien. Jo 1900-luvun alussa naisten osuus korkeakouluopiskelijoista, n. 10 %, oli Suomessa korkea suhteessa moniin muihin maihin. 1960-luvulta lähtien selvästi puolet uusista korkeakouluopiskelijoista on naisia. Väitelleiden naisten osuus kaikista tohtoreista oli 1940-luvulta 1980-luvulle n. 15 %. Nykyisin naistohtorien osuus on n. 40 %. Yhteiskunnan ylimmät portaat, sekä vallankäytössä että palkkauksessa, on edelleen varattu ensisijaisesti miehille. Johtajuus ei jakaannu tasaisesti. Julkisen sektorin johtajista naisia tosin on liki puolet, mutta kaikkein ylimmistä viranhaltijoista naisten osuus on enää neljännes. Vuonna 1991 naisten osuus yhteiskunnan eliittiasemista oli 13 % ja 2001 19 %: politiikan eliitistä 37 % oli naisia, kulttuurieliitistä naisten osuus oli 36 %, mediassa 27 %, hallinnossa, tieteessä ja järjestöissä n. 15 % ja elinkeinoelämässä 4 %. Vielä 2000-luvullakin saa kuulla lausuntoja naisten ”handikapista” tai, että elämä on sellaista, että ”miehet tekevät ja naiset saavat lapsia”. 22 Laki ei ole enää rajana, mutta sen tilalle on rakentunut lasikatto. Lasikatto tarkoittaa tiettyä tasoa organisaatioissa ja instituutioissa, joita naisten on vaikea ylittää. Lasikattoa voidaan rikkoa tunnistamalla vallan keskittymät, olemalla rohkeita ja jääräpäisiä, kehittämällä osaamista, toimimalla yhdessä, kasvattamalla naisten edustusta joka puolella ja kehumalla nainen päivässä. 1900-luvun alussa naisjärjestöt olivat tehneet pitkän työrupeaman naisten koulutustilanteen parantamiseksi. Oli saatu aikaan tyttö- ja yhteiskouluja, joiden opetusohjelma mahdollisti yliopistoon pääsemisen ilman lisäopintoja. 1910-luvulta lähtien oppikouluissa oli yhtä paljon tyttöjä ja poikia ja kaikki suorittivat saman oppimäärän. 1960-luvulta lähtien yli puolet uusista ylioppilaista on ollut naisia. Tieteellisellä uralla jatkaminen on ollut naisille varsin kivinen polku. 1960-luvun alkuun mennessä naispuolisia professoreita oli nimitetty 12 ja apulaisprofessoreita 3. Se tarkoitti n. 2 % professorikunnasta. Vuosina 1970-2000 nimitetyistä professoreista naisten osuus oli 11 %. Nykyisin naispuolisia professoreita on yli 20 %. Naisten euro Yksi naisjärjestöjen tavoitteista jo yli sata vuotta sitten ja sen jälkeen jatkuvasti oli sama palkka samasta työstä. Unioni, Naisasialiitto Suomessa järjesti jo 1894 asiasta keskustelutilaisuuden, jossa samapalkkaisuuden vastaväitteet oli kiteytetty neljään keskustelukohteeseen: 1. Naisilla ei ole samaa pätevyyttä kuin miehillä. 2. Nainen on heikompi kuin mies eikä siis yhtä kestävä. 3. Mies on perheen elättäjä. 4. Miehellä on kalliimmat elämäntavat. Vaikka perustelut eri palkoille olivat tuolloin ja myöhemminkin täysin irrationaalisia, kesti aina vuoteen 1963, että naisten ja miesten samapalkkaisuudesta julkishallinnossa säädettiin asetuksella. Vaade samoihin palkkaluokkiin tuli kansainvälisistä yhteyksistä, sillä Suomi oli jo 1957 ratifioinut Osa palkkaerosta syntyy työelämän jakautumisesta miesten ja naisten aloihin. Naisaloilla hankitaan vähemmän kuin miesaloilla, vaikka koulutus molemmilla olisi yhtä pitkä. Kampaajien keskiansio on pienempi kuin autonasentajien ja metalliteollisuuden linjalla työskentelevä saa suuremman palkkapussin kuin tekstiiliteollisuuden linjalla työskentelevä. Naisten työmarkkina-asemaa heikentää se, että naisilla on miehiä suurempi vastuu lasten hoidosta. Naisten ja miesten työssäkäynnin ero tulee näkyviin erityisesti äiti-iässä (25-39 v.), jolloin naiset ovat poissa työmarkkinoilta samanikäisiä miehiä enemmän. Tutkimusten mukaan juuri tuossa iässä tehdään ammattiuran kannalta merkittävimmät urapyrähdykset. Tuulikki Petäjäniemen 2004 laatima selvitys samapalkkaisuuden ongelmakohdista nostaa ongelmakohdiksi työelämän jakautuminen miesten ja naisten aloihin sekä lasikatto-ilmiön. Niiden ratkaisemiseksi ei vaadita muuta kuin yhteiskuntapoliittista tahtoa ja halua tasa-arvoiseen palkkaukseen. Työmarkkinoiden päätöksenteko on vielä sulkeutunut ja läpinäkymätön järjestelmä, jossa naisten osallistuminen ja vaikuttaminen on erittäin vaikeaa. Yrittäjyydestäkö ratkaisu? Marttaliitto aloitti naisyrittäjyyteen kannustamisen jo 1900luvun alussa tukemalla lukuisten kananmunaosuuskuntien perustamista, kankaiden kutomista ja myyntiä sekä organisoimalla marttanukketuotannon, joka perustui osin kotiteollisuuteen. Erityisesti munakauppa oli kauan tärkeä lisäansio maatilojen emännille. Jo ennen marttoja Suomen Käsityön Ystävät organisoi naisten käsitöiden myyntiä. 1980-luvulla Maa- ja kotitalousnaisten Keskus alkoi määrätietoisesti kehittää kotitaloustaitoihin perustuvaa yritystoimintaa. Tuolloin puhuttiin liitännäis- tai sivuelinkeinoista, joista on sittemmin tullut monelle pääelinkeino. Yrittäjyys on EU-maailman keskeinen teema ja naisten yrittäjyyden edistämistä painotetaan sekä EU:n komission että Suomen hallituksen ohjelmissa. Naisyrittäjyyttä pohtiva työryhmä esitti 2005 naisyrittäjyyden edistämishankkeen perustamista, jotta naisyrittäjien määrä nousisi 40 prosenttiin koko yrittäjäkunnasta (nykyisin 33 %). Ryhmä korosti raportissaan myös vanhemmuuden kustannusten tasapuolista jakamista ja investointitukien myöntämistä nykyistä laajemmin palveluyrityksille. Naisten yrittäjyys ei näytä poistavan työelämän sukupuolenmukaista segregaatiota. Naiset perustavat yrityksiä naisten aloille ja työllistävät pääasiassa toisia naisia. Vaikuttaa siltä, että koti- ja hoivapalveluista nousee yksi keskeinen tulevaisuuden yrityssektorin toimiala. Kun terveydenhuolto- ja sosiaalialan palkkaus on perinteisesti ollut Suomessa matala, on vaarana, että kun palveluntarjoajia kilpailutetaan hinnan perusteella, niin naisalojen palkkaus laskee entisestään. Yksi tulevaisuuden haasteista onkin yrittäjyyden hintatason saaminen sellaiselle tasolle, että se pikemminkin tukee naisten ja miesten palkkaerojen pienenemistä kuin niiden kasvua. Naiset ja työ ILOn yleiskokouksen Genevessä 1951 hyväksymän samapalkkaisuussopimuksen. Laki antoi suuntaa, jota tasa-arvolaki 1986 entisestään vahvisti. Lainsäädännöstä huolimatta palkkaero näyttää olevan ikuisuuskysymys, sillä naisten keskitulo on edelleen viidenneksen pienempi kuin miesten keskitulo. Naiset ansaitsevat jokaisella koulutustasolla keskimäärin miehiä vähemmän. 23 24 ja tasa-arvo Naimisissa oleva nainenkin on kansalainen Vuonna 1906 kaikki 21 vuotta täyttäneet Suomen kansalaiset saivat täydet poliittiset oikeudet valtiollisissa vaaleissa. Eduskuntauudistus ei Suomessa ollut naisten yhteiskunnallisten oikeuksien lopullinen sinetti, vaan pikemminkin alku prosessille, jossa pyrittiin kaikkien kansalaisten samanlaiseen asemaan lain edessä. mm. teetätti 1905 lakitieteen opiskelijoilla teoksen, johon oli koottu kaikki naimisissa olevan naisen asemaa koskevat lait. Miehen edusmiehisyyden poistaminen eteni hitaasti. Naimisissa olevat naiset saivat harjoittaa elinkeinotoimintaa ilman miehensä suostumusta (1919) ja tehdä työsopimuksen omissa nimissään (1922). Vasta avioliittolaki (1930) poisti lopullisesti miehen edusmiehisyyden säätämällä, että aviopuolisot olivat tasavertaisia keskenään. Yksi hankala asia oli naimisissa olevan naisen oikeuksien laajentaminen. 1900-luvun alussa ajateltiin, että mies on perheen pää, jolla oli valta ohjata kaikkien perheenjäsenten toimia. Naimattomat naiset saivat 1864 oikeuden vastata omista asioistaan 25 vuotta täytettyään ja erillisellä ilmoituksella jo 21-vuotiaana. Sama laki antoi naiselle oikeuden solmia avioliiton ilman holhoojan suostumista. Naimisiin mennessään nainen kuitenkin menetti täysivaltaisuutensa ja joutui uudelleen ikään kuin lapsen asemaan mieheensä nähden. Mies edusti vaimoaan oikeudessa ja miehellä oli määräysvalta lapsiin. Leskenä nainen taas oli itsenäinen yhteiskunnallinen toimija. Avioliittolain säätämisen jälkeen naisilla oli oikeus koulutukseen, työelämässä toimimiseen, poliittiseen vaikuttamiseen ja taloudelliseen itsenäisyyteen. Vuoden 1957 kansaneläkelaki lisäsi naisten ja miesten tasa-arvoisuutta, kun kaikki saivat oikeuden eläkkeen perusosaan. Naimisissa olevien naisten oikeudet olivat 1900-luvun alkuun mennessä laajentuneet pikku hiljaa. Vuonna 1906 aviopuolisot voivat pitää henkilökohtaisen omaisuutensa erillään ja tehdä omaisuuden suhteen itsenäisiä ratkaisuja. Aviovaimot saivat myös hallita omia ansiotulojaan, mutta heidän täytyi saada aviomiehen lupa työssäkäynnilleen. 1980-luvulla toteutui naisliikkeen 100 vuotta ajama oikeus, naisen oikeus säilyttää oma sukunimi naimisiin mennessä. Seuraavalla vuosikymmenellä perhe-eläkelain uudistus (1990) toi samanlaisen kohtelun sekä mies- että naisleskille. Avioero tuli helpommaksi (1990), sillä ero ei enää edellyttänyt toisen osapuolen syylliseksi osoittamista. Vanha laki oli edellyttänyt syyllisen nimeämistä ja kahden vuoden erillään asumista. Vuonna 1994 raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin ja kotonakin tapahtuva väkivalta tuli virallisen syytteen alaiseksi 1995. Naisjärjestöt ajoivat aviovaimoille täyttä toimivaltaa, oikeutta päättää omia lapsia koskevista asioista ja oikeutta yhteisen omaisuuden hallintaan. Unioni, Naisasialiitto Suomessa Progressioon perustuvassa verotusmallissa puolisoiden yhteenlasketut tulot nostivat veroprosentin korkeammaksi kuin erillisverotuksessa. Yhteisverotus ja lastenhoidon ongelmat saivat monet äidit luopumaan ansiotyöstä. Naisjärjestöt vaativat yhteisverotuksesta luopumista 1950-luvulta lähtien. Erillisverotus toteutui 1975. 25 26 Hallitusmuoto sääti 1919 Suomen kansalaisten yhdenvertaisuudesta lain edessä, mutta naisen asema jäi monessa suhteessa epäselväksi. 1920-luvulla naisten virkaoikeuksia lisättiin ja avioliittolaki tuli 1930. Sukupuoleen perustuva määrittely säilyi kuitenkin yhteiskunnan keskeisenä perusrakenteena. Moderni tasa-arvoajattelu rantautui Suomeen kansainvälisistä yhteyksistä 1960-luvun kuluessa. Vuonna 1963 tuli voimaan ILO:n sopimuksen edellyttämä asetus samoista palkkaluokista julkisessa hallinnossa. Vuosina 1966-71 toiminut radikaali Yhdistys 9 nosti naisten aseman laajan yhteiskunnallisen keskustelun kohteeksi. 1970-luvulla tasa-arvon edistämisessä alkoikin aivan uudenlainen tahti. Vuonna 1972 perustettiin Tasa-arvoasiain neuvottelukunta (TANE) ja sen yhteyteen tasa-arvovaltuutetun virka 1987. TANE:n työn myötä tasa-arvo nousi vähitellen yhdeksi suomalaisen yhteiskunnan kehittämiskohteeksi. Sukupuoleen perustuva syrjintä oli säädetty rangaistavaksi jo työsopimuslaissa 1970 ja viisi vuotta myöhemmin lähes kaikki naisia koskevat rajoitukset poistettiin julkisista viroista. TANE kantoi päävastuun Suomen hallituksen ensimmäisen, vuosiksi 1980–85 laaditun tasa-arvo-ohjelman valmistelusta. YK:n Meksikon kokouksesta alkunsa saanut kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1979) tuli Suomessa kuitenkin voimaan vasta 1986, kun sukunimilaki ja tasa-arvolaki oli säädetty. Myöhemmin tasaarvolakia on uudistettu 1995 ja 2005. Kuntien tasa-arvotyö on vähentynyt 1980-luvun huippuvuosista. Nykyisin useimmista kunnista puuttuu aktiivinen tasa-arvotoimikunta. Myös yritysten ja järjestöjen tasa-arvosuunnittelussa ja erityisesti sen toimeenpanossa on suuria puutteita. Valtiovalta sen sijaan on aktiivisempi. Uusia tasa-arvoteemoja ovat käsite valtavirtaistaminen (gender mainstreaming), joka mainittiin YK:n Pekingin kokouksen toimintaohjelmassa 1995 ja EU:n Amsterdamin sopimuksessa 1997. Valtavirtaistaminen tarkoittaa sukupuolivaikutusten arviointimenetelmien kehittämistä ja arvioinnin ottamista osaksi valmistelua. Valtavirtaistamisen välineeksi on kehitetty sukupuolivaikutusten arviointi (SUVA), jota oli aiemmin toteutettu kehitysyhteistyöprojekteissa. Tähän mennessä SUVAn ovat käyneet läpi mm. työsopimuslaki, eläkepaketti sekä työsuojelulaki. Yksi keino seurata tasa-arvotyön etenemistä on sosiaali- ja terveysministeriön joka kolmas vuosi julkaisema (1998, 2001 ja 2004) tasa-arvobarometri. Barometreissä selvitetään sukupuolten työnjakoa ja valtasuhteita sekä asenteita tasa-arvon suhteen. Tasa-arvotyön uusin kehitysaskel on Suomen hallituksen 2003 tekemä periaatepäätös tasa-arvo-ohjelmasta vuosille 2004-2007. Laajassa ohjelmakokonaisuudessa esitetään toimenpiteitä tasa-arvolain uudistamiseksi, työelämän ja päätöksentekojärjestelmien tasa-arvon lisäämiseksi, työn ja perheen yhteensovittamiseksi, segregaation lieventämiseksi, median stereotyyppisten sukupuolikuvastojen purkamiseksi, naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi, prostituution ehkäisemiseksi sekä tasa-arvon alueelliseksi ja kansainväliseksi edistämiseksi. Käyttäkää ääntä! Ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan valittiin 19 naista. Tämä määrä alittui vuosien 1910-45 eduskuntavaaleissa peräti 12 kertaa. Matalin tulos oli 1930, jolloin eduskuntaan valittiin ainoastaan 11 naista. Naiskansanedustajien lukumäärä alkoi kasvaa 1960-luvulla samaan aikaan, kun naisliike aktivoitui uudelleen pitkän tauon jälkeen. Vuonna 1966 naiset saivat ensimmäisen kerran yli kolmekymmentä edustajanpaikkaa. Suurimman paikkamäärän naiset saavuttivat vuoden 1991 vaaleissa, joissa valituiksi tuli 77 naista. Seuraavissa vaaleissa (1995, 67 naista) naisten lukumäärä laski, ensimmäisen kerran yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Vuonna 1999 eduskuntaan valittiin 74 ja 2003 vaaleissa 75 naiskansanedustajaa. Naiset ja tasa-arvo Tasa-arvon tiellä 27 Naisten osuus äänestäjäkunnasta on koko yksikamarisen eduskunnan ajan ollut yli 50 %. Vaikka äänestäjäkunta on naisvoittoinen, ei naisten eduskuntapaikkojen osuus ole vielä yli puolta kaikista paikoista. Naisehdokkaiden määrällä on ollut vaikutusta naisten vaalimenestykseen. Eniten naisehdokkaita (41 %) oli vuoden 1991 vaaleissa ja vähiten (alle 10 %) ennen sotia pidetyissä vaaleissa. Vaikuttaa myös siltä, että naisedustajien määrä kasvaa suurten kaupunkien läheisyydessä ja alueilla, joissa väestön koulutustaso on korkea. Eduskunnan valiokuntapaikkojen sukupuolenmukainen jakautuminen kertoo suomalaisen yhteiskunnan vahvasta segregaatiosta. Naiset ovat olleet vahvimmin edustettuina sivistys- ja sosiaalitoimen kysymyksiä valmistelevissa valiokunnissa. Myös aloitteiden tekijöinä naiset ovat keskittyneet sosiaalilainsäädäntöön sekä kulttuuri- ja koulutuspolitiikkaan. Nykyisten valiokuntien 15 puheenjohtajasta kolme (ulkoasiain-, laki- ja sivistysvaliokunnat) on naisia. Valiokuntapaikkojen sukupuolenmukainen jakautuminen on tasa-arvolain kiintiöistä johtuen murtunut, sillä naisten ja miesten osuus eri valiokunnissa on varsin tasaista. 28 Suomalaiset naiset toimivat aktiivisesti poliittisissa puolueissa ja ovat äänestäneet vaaleissa miehiä aktiivisemmin 1980-luvun alusta lähtien. Puolueiden naisjärjestöillä on merkittävä asema, ja naiset tekevät yhteistyötä yli puoluerajojen. Vuoden 1991 vaalien jälkeen kansanedustajanaiset perustivat yhteistyöelimekseen Suomen eduskunnan naiskansanedustajien verkoston, joka kokoaa naiskansanedustajat yli puoluerajojen käsittelemään erityisesti naisia kiinnostavia poliittisia kysymyksiä. Tavoitteena on tasa-arvon edistäminen ja naisnäkökulman tuominen lainvalmistelutyöhön. Naisten osuus puolueorganisaatioiden eliittiasemista oli 2001 kokonaista 37 %, mikä on järjestöjen kentän paras naisten osuus. Kansalaisjärjestöjen eliitistä naisten osuus on vain neljännes. Muiden järjestöjen ei tarvitse reagoida niin vahvasti kansalaismielipiteeseen kuin puolueiden. Puolueiden puheenjohtajina naisia on kaksi, Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen ja Vihreän Liiton Tarja Cronberg. Eduskuntaryhmien kahdeksasta puheenjohtajasta neljä on naisia: Vasem- mistoliiton Annika Lapintie, Vihreän Liiton Heidi Hautala, Ruotsalaisen kansanpuolueen Christina Gestrin ja Kristillisdemokraattisen puolueen Sari Essayah. Lainsäädännön vaikutus ja tasa-arvokiintiöt näkyvät selväpiirteisesti hallituksen sukupuolirakenteessa ja valtionhallinnon viroissa, mutta kilpailtaessa vallasta naiset eivät erityisesti suurimmissa puolueissa nouse korkeimpiin asemiin. Eurokansanedustajiksi valituista naisten osuus 44 % vuonna 1999 ja 36 % 2003. Suomalaisten naisten osuus on hiukan suurempi kuin naisten keskimääräinen osuus (n. 30 %) EU:n parlamentissa. ta yhteiskuntaa sellaiseksi, että kansainvälisessä tarkastelussa olemme tasa-arvoasioissa maailman johtavia maita. Vielä on kuitenkin työsarkaa. Naiset ovat osallistuneet poliittiseen päätöksentekoon 100 vuotta, mutta naisten osuus vaaleilla valituissa elimissä ei vieläkään vastaa naisten osuutta väestöstä. Historia osoittaa, että yhteistyö on voimaa. Naisten vahvat verkostot tuottavat naisille puhevaltaa ja monipuolistavat paikallista, alueellista, valtakunnallista ja kansainvälistä vuorovaikutusta. Naisten yhteistoiminnan avulla voidaan haastaa järjestelmää muuttumaan. Uusia asioita viriää jatkuvasti. Syitä ääneen ja toimintaan riittää tänäänkin. Kunnanhallitusten jäsenistä naisia on 46 %, mutta kunnallishallinnon päätöselinten johtajuus on kovin miesvaltainen. Vuonna 2002 naisten osuus kunnanvaltuustojen puheenjohtajista oli 24 %, kunnanhallitusten puheenjohtajista 17 % ja kunnallisten lautakuntien puheenjohtajista 24 %. Lautakunnissa taas noudatetaan uskollisesti kiintiölakia, sillä naisten osuus on 47 %. Erityisesti sosiaali- ja terveystoimen sekä opetus- ja kulttuuritoimen lautakunnissa on paljon naisia. Kunnanjohtajista 90 % on miehiä. Suomessa naisilla on aihetta juhlia. On kulunut sata vuotta siitä, kun naiset saivat äänioikeuden ja 20 vuotta siitä, kun säädettiin ensimmäinen tasa-arvolaki. Suomalainen tasa-arvolainsäädäntö ja -hallinto on jo vakiintunut, ja julkishallinnon päätöksentekoelimissä sukupuolten määrä on kiintiöity tasapuoliseksi. Suomalaiset pitävät tasa-arvoa tärkeänä. Naiset ovat työllään pystyneet muuttamaan suomalais- Naiset ja tasa-arvo Naiset saivat kunnallisen ääni- ja vaalikelpoisuuden 1917. Jo sitä ennen veroa maksavat naimattomat ja leskinaiset saivat äänioikeuden kunnallisvaaleissa 1865 ja kaupungeissa 1873. Tuolloin naiset eivät kuitenkaan olleet vaalikelpoisia. Kunnallishallinnossa naisten osuus valituista on kasvanut hitaammin kuin eduskunnassa. 1960-luvun lopulla Suomen 520 kunnasta 66:ssa ei ollut yhtään naisvaltuutettua ja 130 kunnassa vain yksi. 1970-luvun puolivälissä naisten osuus oli 12 %, 1980-luvun lopussa 27 %, ja viimeksi 2004 toimeenpannuissa kunnallisvaaleissa 36 %. 29 30 Women and the power of networking Three roots of the exhibition This exhibition can trace its roots to 18th-century Russia and France, and United States in the mid-19th century. In 18th-century Russia, Catherine II founded schools for girls, one of which was the German-language school for girls in Viipuri, launched in 1788. Following the Russian model, most Finnish towns had a girls’ school of their own by the end of the 19th century. A second root goes back to the foundation of the ’Societe de la charité maternelle` in Paris in 1784. This sprouted the first Finnish branch in Viipuri where, in 1835, a Frauenverein, women’s association was established for the purpose of doing charitable work. The next women’s association started in Porvoo in 1846, and soon there were similar organisations for women in all Finnish towns, several in some of them. A convention in Seneca Falls, USA, in 1848 discussed the duties and rights of women in society. The meeting demanded the same political and financial rights for men and women, and for women the right to education, and rights as a wife and mother. The women’s liberation movement arrived in Finland via Britain and the Nordic countries and led to the foundation of the first women’s organisation in Finland in 1884. Educated women in Finland wanted to work for the dis advantaged members of society and, at the same time, improve their own status. They wanted to make independent decisions, to break free of their guardians, to express their own opinion and to see it taken into account. Women had opinions on general issues in Finland, too, such as the language issue or the politics in the years of oppression. International power Women’s co-operation ran along two lines: on the one hand there were organisations pursuing freedom and the rights of women and on the other those who concentrated on charity work. The International Council of Women, founded at a meeting in Washington in 1888, wanted to unite these two themes. ICW was a forum for communication between women from different countries. It organised conferences for women where issues of welfare, both of families and of the society, were discussed. The next meeting of the ICW took place in 1893, in connection with the Chicago World Exhibition, and after that meetings were held every three years. Comparing the progress of women’s issues between different countries was one of the core elements in the activities of the ICW. Each member country reported to the various ICW committees on its own progress. This was excellent practice. The reports analysed the issues and followed regularly the progress of the women’s movement. When an issue was fought in one country, the reports by other countries provided international arguments. The Finnish women’s movement activist Alexandra Gripenberg was a regular participant at the ICW meetings and she prepared reports as well as publications based on the reports for use in Finland. She was also the treasurer of the international Council even though Finland did not have an ICW member organisation at the time. At the beginning of the 1900s, the ICW had ten member countries. Ten years later the number of members had risen to twenty. A precondition for membership was an umbrella organisa- 31 tion with at least seven national organisations, and in Finland this was founded in 1911. The National Council of Women of Finland became the 21st member of the ICW, and Finland always sent several delegates to the ICW meetings. The ICW was, by nature, a very discreet and conciliatory organisation. Sometimes, however, meetings almost turned into demonstrations. As there were no women representing their countries at the preparatory meetings of the League of Nations in 1919, for example, the women held their own meetings a week earlier. Later the ICW took an active role in the operations of the League of Nations. In the 1960s, questions were asked about the usefulness of the ICW as a whole, but Ms Helvi Sipilä, chairwoman of the National Council of Women of Finland revived the spirit of co-operation. On the initiative of Ms Sipilä, the ICW began to collect statistics on the status of women in different countries. Based on these statistics, the first United Nations World Conference on Women was arranged in 1975 in Mexico where the international Platform for Action for improving the situation of women was adopted for ten years – the Decade for Women. 32 A consequence of the Mexico conference was the adoption, in 1979, of the UN Convention on the Elimination of All Forms of Discrimination against Women (CEDAW) by the UN General Assembly. This agreement was the start to the development of legislation for equality in several countries. This was also the case in Finland, where the agreement could not be ratified before Finnish legislation was amended. Implementation of the CEDAW agreement has been followed at UN World Conferences on Women in Copenhagen in 1985 and in Nairobi in 1990. In Beijing in 1995, the Platform for Action was adopted and this forwardreaching document has been reviewed at the New York follow-up meetings in 2000 and 2005, as well as at the Tenth Anniversary Commemoration of the Fourth World Conference on Women organised in Beijing by the All China Women’s Federation. women and a safe co-existence all over the world. The National Council of Women of Finland The seven founding member organisations of the National Council of Women of Finland were active in very traditional fields. They promoted school meals, home economics instruction, handicraft teaching, physical exercise for women, ethical questions and home values. Only one organisation had a programme of more emancipatory nature. Hence, the National Council became a forum for moderate women’s organisations. Their focus was on having influence on legislation and on securing seats for women in various committees and other organs. Other issues being pursued were women’s rights in marriage and in employment, questions of morality and the development of housekeeping advice. The focal theme in the activity of the National Council was to motivate women to take an interest in politics. At the same time, the Council has strived to remain outside politics, a central organisation open for all organisations. This is not an easy task, as most organisations have quite firm conception of their priorities. During its whole existence the National Council has seen its members come and go. Some organisations have closed down but there are also plenty of those who have resigned, then joined up again, and once more resigned. Of the seven original member organisations only two have remained members of the Council throughout. In the 1980s, the Council was felt to be too closely associated with the centre-conservative political persuasion to be able to unite women from the entire political field. A forum was needed, however, to take in all women and, in 1988, a new network was launched entitled the Coalition of Finnish Women’s Association (NYTKIS, Naisjärjestöt yhteistyössä – Kvinnoorganisationer i samarbete). The National Council of Women of Finland is an active member of the network, which has come to have considerable influence in domestic issues as well. 100+ years of women’s work The ICW is only one forum for international co-operation. Many member organisations of the National Council of Women of Finland have co-operating partners in their own fields for joint development of their mutual skills. The target is well-being for Activities in an organisation form the basic pattern for the operation of a democratic society. Through organisations we keepi n touch with the way people live, we listen to their thoughts The activities of women’s organisations have, to a great extent, been work in helping others. Problems of everyday life are tackled together, so are bigger social problems, too. Schools, libraries, kindergartens and children’s homes as well as summer holiday camps have been launched by women’s organisations. They have contributed to the legislation for the improvement of the status of the woman and the family. Most activities initiated by women’s organisations have become welfare services operated by the state or the local authorities. Women’s organisations have been the society’s pioneers in the work of building the basis of social policies for the Finnish welfare state. Women in organisations have worked together with women in Parliament across a wide front. The first women members of Parliament promoted the same issues as the organisations: votes in local government, civil service and other professional jobs for women, equal pay for work of equal value, wider rights and equal status with other adults for married women, improvement in the status of children born outside marriage, temperance education, abolition of prostitution and charity issues. Gender equality in the Finnish society is not so much a credit to public administration and politics. The primary credit is to be given to women’s own activities and their co-operation in the face of an indifferent system. Women have kept equality issues in public view with the result that equality is seen an important social issue, also shown in the gender equality barometers. Increasing equality requires, above all, people who have the courage to speak up when they feel that they are pursuing an important issue. Women and the daily routine Kitchen is the heart of the home One of the major challenges of the women’s organisations is making the daily routine easier for women. Housekeeping has long been perceived as women’s concern, and several organisations have invested in the development of housekeeping in order to help women, to give them more time for other interests and to improve living conditions for society as a whole. The word for ’housekeeping’ has been in common usage since the 1910s, but advice in housekeeping skills began earlier. Already at the end of the 18th century, male advisers travelled around teaching households how to make bread and porridge out of lichen, and during the next century advice was given in other cooking and homekeeping fields. Early in the 1900s, advisers from women’s organisations became the basic housekeeping consultants. The themes of housekeeping advice have continued to follow the general development in the field. In the 1910s, the shortage of food was relieved by training people to use more vegetables and to grow them in their own kitchen gardens. A decade later, health issues were of primary interest and people were taught methods of preserving food without destroying the vitamins. In the 1930s, the consultants were concerned with working methods and with the way housework was shared in the family. During the Second World War, healthy meals were prepared from meagre materials and food surrogates, cleaning materials and tools were home-made, and old materials were reused in new ways. When food rationing ended in 1954, attention could be paid to the comforts of the home and the way the housewife coped with her work. A healthy diet again became a theme for advice. In the 1960s, diets for special groups and consumer questions were topics of discussion while the themes of the 1970s were a lighter diet and the greater use of berries and vegetables. During the next decade, people were concerned, among other things, about the risks involved in credit and hire purchase shopping. In the 1990s, advice was given on everyday cooking skills and, from 2000 Women and use these to formulate models of operations, often against an international background. In organisations we learn to act and have influence in a society. There are women members in other large organisations as well, but work in women’s organisations often gives women more power to promote their own issues. Many more women have risen to a public position from women’s organisations than have come from civic organisations with both men and women as their members. These organisations normally elect men as their representatives. 33 34 Handicrafts – from necessity to a hobby for research and training in matters of childbirth. However, motherand-infant mortality decreased quite slowly, and League of Nations statistics from 1940 showed maternal mortality in Finland still among the highest in industrial countries. The need for advice on handicrafts grew out of the everyday need of providing clothes for people. The themes of advice give a good idea of those needs, such as spinning in the 19th century, making blankets and felt boots in the early 20th century, and the mending and patching of clothes in the war years. When, in the 1950s, new textiles became fast available, advice was given on how to use them. New ideas in the 1950s were jersey products and knitting machines. In the 1980s, linen, wool and silk were rediscovered, special working clothes were designed and sewing national dresses became popular. The situation began to get better first in the 1950s, when deliveries took place in hospitals and when sulpha and penicillin drugs were generally available. To start with, hospital deliveries were rather clinical. Mothers were lying in bed with a bright spotlight trained on their lower body. As soon as the baby was born, its respiratory passages were cleaned and medication was applied in its eyes to protect it against the mother’s possible venereal disease. Then the baby was taken away to be weighed and bathed, and only then brought in to the mother, wrapped up and in its own bed. In the 1960s, acquiring bride’s outfits through lottery was quite a trend. This may have been because the shops were displaying ever wider selections of new materials in towels and even blanket covers. Bed linen was no longer woven at home. The idea of prenatal classes and natural deliveries arrived in Finland in the 1960s. In the 1980s, the mother’s passive role in childbirth began to be a thing of the past, and today mothers-to-be can, to a large extent, decide how they wish to give birth. The challenges of the 21st century are social exclusion, drug-addicted mothers and the balanced development of their children. Attention is also being paid to fear of childbirth and post-natal depression. In pain you shall bring forth your children... Maternity care in Finland today is among the best in the world, but in the beginning of the 20th century the situation was totally different. A third of the municipalities had no midwife and only about a quarter of women giving birth could rely on the assistance of a midwife. Mother-and-infant mortality was high. Midwives associations demanded improvements. ’A backwoods midwife’ described the situation in an article in 1913: ”The wife was lying unconscious in puerperal fever on a pile of old rags in the middle of the only room of the hut. The children, six in all, were lying on the floor, same as the mother, with no bed to speak of, only the old rags to put down their heads. Their only clothing were shirts made of rough sacking. There wasn’t a piece of bread in the house.” Women members of Parliament took up the issue of midwives immediately in 1907, but it took until 1920 before a decree was passed for the provision of midwives and maternity hospitals. According to the decree, every local authority in the countryside was to employ one midwife for every 5000 inhabitants. When the basic framework was established, a determined development began Childbirth is an issue common to all the world’s women. As for mother-and-nfant mortality, many women today live in conditions that applied in Finland 100 years ago. About half of the world’s women still give birth without professional help and half a million women die every year due to complications caused by pregnancy or childbirth. There is still plenty of work to be done in the fight for women’s rights to their own body and to sexual and reproductive health. Looking after Mothers Since the very first unicameral parliament in Finland, women’s organisations and women members of Parliament have been concerned about the status of mothers and children. Life became better for both groups in 1908 when women pushed through a bill on the raise of women’s legal age for marriage from 15 years to 17 years, and the legal age for sexual relations from 12 to 15 years. Women onwards, the trends include food health and safety, ethics, ecology, domestic production, local food and vegetarian food. 35 36 A lighter but lasting innovation was the observance of Mother’s Day, imported from America. In 1914, the Finnish Women’s Gymnastics Federation, in their own college, began to celebrate mothers on a special day, when every student remembered his/her mother or wrote a letter to her. married were no longer an exception, and pressure was rising for organised daycare facilities. The Child Daycare Act only came in 1973, and not until the 1990s did the Parliament rule that local authorities were obliged to arrange daycare for all children under school age if their parents so wished. The first decree on maternity leave was passed in the 1910s. According to that decree, it was forbidden to make women work in a factory during the first four weeks after childbirth, and the rule was very soon extended to cover other professions. Throughout the 1930s, women members of Parliament and midwives were fighting for organised maternity care. In 1937, an Act was adopted on optional maternity grants for women of limited means. In order to receive the grant, women were obliged to attend the prenatal clinics. The conditions for receiving the grant were alleviated a couple of times and, by 1940, the grant was made available for all women without restrictions. Legislation for the national administration of maternity and childcare was also passed in the 1940s, and during the next decade local authorities began to employ home assistants to help mothers going through difficult times in their life. An important 1940s reform was the child allowance. Maternity pay (for 54 working days) came first in 1964. Ten years later the period for maternity pay was extended to six months. In the 1970s and 1980s, the legislator began to extend parenthood to apply to fathers as well. In 1991, a paternity allowance was introduced, the first benefit paid to a parent that cannot be transferred to the mother or shared with the mother. In 1894, an Act was passed on the custody of children, shared custody, and visiting rights in divorce cases. The Act ruled that the child must be heard about issues relevant to him/her and forbade corporal punishment of children. Other reforms in the 1980s were the child home care allowance, parental allowance, and compensation for lost earnings due to children’s illness. Women members of Parliament, particularly on the political left, promoted daycare for children paid for from public funds. Hanna Rothman brought the idea of the kindergarten and the teacher training for it from Germany to Finland and founded an educational institute to develop it further. Another pioneer in the field of childcare, operating on private funds, was the League of Finnish Feminists (Unioni, Naisasialiitto Suomessa) who, in 1907, started a day nursery in Turku for children of working class mothers. That included health checks for the children, home visits, childcare, and mother’s milk for children who would not otherwise have received any. Health for us all It was difficult to muster enough political power to introduce daycare services as in the 1950s even many women were in two minds about it. At the National Council, too, several member organisations were of the opinion that the place for ’a proper woman’ was at home. Middle class mothers usually gave up work when their first child was born. In the 1960s, working women who were In the 2000s, the topic of discussion is how to balance the costs of the family leaves between men’s and women’s employers. Women and their employers still have to pay the costs of having children. It is not surprising that the average number of children in a family has gone down from three children in the 1960s to 1,5 children per family today. In health promotion, the work of women’s organisations has mainly concentrated on the preventive side. The first task in this field was temperance work. Women’s movement and temperance movement have gone hand in hand all over the world. In Finland, consumption has claimed hundreds of thousands of victims over the years before medication was available. Particularly women, weakened by pregnancies and childbirths, were easily infected in the stuffy homes of the time. Efficient medication for tuberculosis became available only in the 1960s, so that prevention was the only way to fight the illness. Home advisers from women’s organisations stressed the importance of hygiene, advised on child and health care, gave instructions on the care of latrines. Early in the 1900s, women’s organisations also pursued housing issues because they were seen connected to health promotion in particular. Later topics for advice included cleaning tools and materials, pre- vention of accidents in the home and nutrition as a part factor of health. Women also suffered from miscarriages and infections caused by childbirth. Before the 1960s, the means of contraception were breast feeding, interrupted intercourse and abstention. The arrival of the contraceptive pill in 1961 opened entirely new dimensions for women’s education, career planning and sexuality. The ability to prevent or to plan one’s pregnancy has changed the life of the western woman more profoundly than any other single factor. An unwanted pregnancy sometimes called for an ”angel maker”, but often women attempted to induce miscarriage by lifting heavy loads, having a hot sauna, swallowing herbs and even quicksilver. The 1950 Abortion Act allowed termination of pregnancy for health grounds or because of rape, and the 1970 Act included social grounds. Sexual education by the school health care system plays an important role in the prevention of teenage pregnancies. Savings in this service are reflected in the increase of teenage pregnancies and abortions. to promoting physical exercise, the Finnish Women’s Gymnastics Association (Suomen Naisten Voimisteluliitto) chose to work for the advancement of social policy. In the early 1900s, chairwoman of the association Elin Kallio stated: ”We may seem to be playing but we are doing it for the good of the country.” In the 1930s, Kaarina Kari, the chairwoman of the association continued on the same lines: ”The purpose of all physical education always has been to improve people’s general health and fitness. It is meant to make people more capable of carrying out their everyday duties.” For women, a weekly session of physical exercise has been a lifeline and some time of their own. The significance of exercise for general health and fitness for work was finally discovered in the 1960s, followed by a wide interest in keep-fit training. This led to research on the connections between exercise and health. The condition of the cardiac and respiratory organs was found to form a basis for well-being. Exercise is part of life Finland’s first gymnastics association for women was founded in 1876. This association already had the same aim as women’s physical exercise organisations have today. The association wanted ”..to develop the physical and mental powers of its members and to propagate the idea of exercise in the whole country, as well as otherwise promote active and healthy living among all Finnish women.” Another essential idea was women’s strive for liberation and independence. To start with, women’s gymnastics associations attracted mainly middle and upper class women, but soon it was understood that exercise was important for working women as well. In addition Women Today’s health risks are work that no longer strains the body, little physical exercise, and excessive eating habits. In these circumstances people look for slimness and eternal youth. A woman’s body is being repaired and reshaped according to current beauty ideals. Silicone is inserted in the breasts, wrinkles are smoothed out with botulin and liposuction is used to remove fat from the body. 37 Women and the welfare society The themes of the section Women and the daily routine - housekeeping, handicrafts, motherhood, commercial use of a woman’s body, health, childbirth, women’s physical exercise – all concentrated on US and OUR life. All these themes concern the daily routines of women. We still do most of the housework, we are responsible for the family clothing, we become pregnant, we give birth, we use the parental leaves, we fill the gyms and our bodies are deemed to be used for sex services. We next focus on those achievements of the women’s organisations which are carried out for the benefit of others, although that also applies to the themes presented above. The section ”Women and the welfare society” depicts the activities of women’s organisations in social care and assistance. In this sphere, women took the initiative as soon as they were included in the decision-making. All bills in the field of social policy in the early 1900s were proposed by women and comprised the biggest group of topics in parliament. Most activities initiated by women’s organisations have developed into public welfare services. Chairwoman Alli Nissinen of the Martha Organisation defined women’s tasks in 1905: ”A woman must remember that she is a member of society. When a woman is as careful in matters of the society as she is in looking after her own home, only then is she a proper woman who fulfils her role in life.” In the 1900s, when the numbers of unmarried working women began to grow, women’s organisations launched holiday homes for women of the same occupations who had no chance of a summer holiday out of town. A stay at a holiday home made the daily toil at work easier to bear. Many women’s organisations also founded homes for old people. In Tampere the ladies of the local Women’s Association bought a large house with a garden for their servants’ retirement home. The garden gave a harvest, kept the residents busy and healthy, and the harvest helped to support their small pensions. Finland is fast becoming a senior society, and that also means a change in the system of social services. The needs of the senior population will have to be observed in every aspect. As women live longer than men do, there will be more women in the senior society. Here, too, the work and lobbying by the women’s organisations are needed. Today women’s organisations are pushing for a service voucher to support continuing care for the elderly instead of once-only services, or to support lonely old people in danger of social exclusion. It is difficult to ignore children’s distress and poverty. Several women’s organisations in the early 1900s established children’s homes, kindergartens and summer camps. The Finnish White Ribbon Union (Suomen Valkonauhaliitto), at the early stages of its existence, set to work to support women with no education and children living in poverty. In addition to children’s homes, the union set up refuge and shelter accommodation for women all over Finland. A room of one’s own is always important. In 1928, the YWCA built a hostel in Helsinki, designed by Wivi Lönn, an architect and feminist, who also lived in one of the apartments in the building. The money for the house was collected by selling postcards, artificial flowers, and shares of nominal value. Local associations each supplied the furniture for one of the rooms and made the linen for the hostel. All other homes for women and children, in the early 1900s, operated on funds collected by women’s organisations with no public support. Unpaid voluntary teamwork has significantly added to the communal spirit of women’s organisations. In the 1910s, on the initiative of the White Ribbon Union, church bells were rung at 8 pm as a sign to children in the streets that it Symbolic ’rooms of her own’ are new women’s organisations devoted to multicultural co-operation. They promote immigrant A room and a home of her own 38 was time to go home. Children in the poor districts of towns had to pass their time in the streets because there was no space for them at home. Children out in the streets in the evenings were exposed to all sorts of danger. In the 1960s, the White Ribbon Union concentrated on young people and began to open youth clubs for them. Another basic activity was the help given to women released from prison; later special homes were opened for them. women’s opportunities for work and other activities, and help especially victims of violence. kept busy during the war and in the following years when the country was being rebuilt. Co-operation at a time of crisis After the war, women’s war veteran and war invalid organisations joined the National Council of Women of Finland. As a result of their mutual efforts, women also qualified for a veteran’s pension. From 1995 on, women have been able to do military service on a voluntary basis and to be appointed to officer and warrant officer posts in the Finnish Defence Forces. During the civil war in 1918, women fought on both sides, those of the left even at the front while the women of the right helped out, for example, in transport. Salme Setälä, from the political right, reports: “I no longer remember where the machine gun cartridge belts came from, but at certain pick-up points we wrapped them quickly round our bodies like corsets, hid them easily under our coats, and started off. The destination was often a certain photographic shop in the centre of the town. - - - ”kangaroo” was another common trick of transportation: a rucksack was filled with revolvers and all sorts of other guns, and then fastened around the waist so that the bag hung between the legs, hidden by the skirt.” The Second World War brought women to work together across party lines. In 1939, chairwoman of the National Council of Women of Finland, Helle Kannila set up a women’s voluntary work centre (Suomen Naisten Vapaaehtoinen Työvalmiuskeskus), which organised workers to replace the men at the front. Women were also involved at the welfare association Suomen Huolto, but at that organisation there were mainly men in charge. Suomen Huolto distributed relief parcels received mainly from abroad. Women’s organisations kept in touch with contacts outside Finland through their own channels. During the war women kept the society going. Women were teachers at schools, edited newspapers, delivered mail, passed judgement at court and sat at office desks. Women ran the factories and, in the countryside, women had the additional burden of the men’s jobs at the farms in addition to their own. Advisory organisations were Peace and aid to the world Peace in the world has been a basic goal of women’s organisations ever since the end of the 1800s. One of the main pioneers in the work for peace was Maikki Friberg, PhD, who attended the world congress of Women’s International League for Peace and Freedom (WILPF) in Dublin in 1925 and founded a Finnish branch of the league the following year. A woman member of audience paid this compliment to Maikki Friberg after a speech in 1925: ”The human soul yearns for stimulation and that’s what you, our honoured guests, have brought us, new ideas to think about even to the less interested, and cause of concern for the opponents. The work for peace had a good boost and many new supporters.” Women’s organisations have shown themselves capable of very close international co-operation in other fields, too. Finnish delegates to their meetings have brought European trends to Finland and, at the same time, made Finland better known abroad. The Finnish Federation of University Women (Suomen Akateemisten Naisten Liitto), for one, has the specific task of motivating women to international co-operation. The FFUW is a member of the International Federation of University Women, which has an observer status at several UN organisations. One of the new channels for co-operation is Women in Europe (Eurooppanaiset), speaking for equality issues in European Union decision-making. After the mid-1900s, women’s organisations have found in themselves the resources for supporting and educating women in the developing countries. At the United Nations World Conference on Women in Mexico, Helvi Sipilä, Assistant Secretary-General to the UN, launched the Unifem Fund (1977) for the support of women in developing countries. In the 1990s, NYTKIS, The Women Women were active in politics during the time of oppression at the turn of the century (1800-1900), each according to her own persuasion. Dagmar Neovius, from the group supporting active resistance, described the activities of the group: ”Let us therefore aim at having every district, even every village form a committee of people who are willing to give their time and strength in order to defend our rights. Let these committees be appointed to include people from different estates and both sexes.” 39 40 Women and work Oh, what a flexible workforce Women have always been an essential part of the workforce.Women have been useful on the farms and in factories, in general in all practical jobs. Nobody has objected to women making clothes, doing the laundry or being in service. At the end of the 1800s, as the restrictions of the mercantile economic policies were abolished, both men and women were given equal rights to become merchants or craftspeople. From the very beginning, the Finnish welfare state has relied on women’s work and the tradition of housewives has never been particularly strong, because the majority of working age women has always been in employment. In 1970, about 53% of women and 79% of men of working age (15 to 64) were in employment. In the early 2000s, women’s rate of employment in Finland was the fifth highest within the European Union. Today 64% of the women and 69% of the men between 15 - 64 are working. The basic principle of the Finnish system is a family model of two wage earners. This is reflected in all costs of living. The household of one wage earner is worse off than that of two wage earners. Flexibility and economic efficiency are the basic words used to describe women’s workforce for the past 150 years. Women’s employment typically consists of the lowest routines in the job hierarchy, of wages lower than paid to men, and of an unofficial position. Already in the 1800s, trainees and others working without a permanent position contributed a vital share of the work. They were not entitled to pensions or age increments. They could be dismissed if their work was no longer needed or if they fell ill. Of course, their wages were lower than those of the proper employees. Some of the trainees had no wages at all but they were able to live in the household of the employer. There were hopes, eventually, of a permanent position. Today’s short-term workers are largely in the same situation and, surprise surprise, most of the short-term workers are women. Women’s employment became a problem only when women were being appointed to white-collar jobs. This happened all over the industrialised world. In Finland the 1860s saw the start of fervent activity of social reform as the parliament was called after an interval of over 50 years. New social policies demanded fast development of traffic, communications, schools and public administration. At the same time, private enterprise gained new momentum. Women made up a significant share of the employees in all these occupations. Restrictions – from legislation to glass ceiling Women’s entry into the different trades was much commented upon in the newspapers, including how going to work would solve the problems of unmarried women. At the same time, women solved the problem of the labour shortage, as the reserve work force of educated women could not be ignored. The process was supported by legislation. Women’s employment in offices was made possible by the 1864 decree, which stated that an unmarried woman at the age of 25 had legal competence without a special dispensation. Before that women employees had not been able to deal with money matters at work, and, in these matters, women could not be summoned to appear before a court of law. According to the legislation in the early 1900s, only a man could be appointed to a public office. The appointments of women were restricted in many ways. First of all, women had to apply for a dispensation from their gender in order to be able to apply for the job, and this procedure had to be repeated every time a woman applied for a position. Secondly, only unmarried women could be considered for the posts, as married women were wards of their husbands. Third, women were not granted the powers inherent in the positions such as the judicial powers of a teacher in a girls’ school. Various decrees were passed to make women’s employment possible at the same rate as women were needed in the workforce. Women Coalition of Finnish Women’s Associations has brought pressure to bear on the Department for Development Policy of the Foreign Ministry to pay special attention to the effect development projects have on women, and many women’s organisations are active in development projects. 41 In 1926, an Act was adopted to give women the right to all civil service offices. This ”Act to repeal an unwritten Act” – as described by member of Parliament Miina Sillanpää –was supplemented with decrees stating which posts women were entitled to and which they were not. As years went by, the decree was cut until, in 1975, the last restrictions on civil service offices were abolished, all except those covering the armed forces, the border guard and the church. The top echelons of society, both in the exercise of power and in remuneration, are still reserved mainly for men. Directors’ posts have not been shared out equally. In the public sector, admittedly, almost half the directors are women but they make up only a quarter in the highest management positions. In 1991 women held 13% of the elite positions in the society. In 2001 women made up 37% of the political elite, 36% in the cultural elite, 27% in the media, 15% in administration, science and organisations and 4% in industry and commerce. Even in the 2000s, comments can be heard about women’s ’handicap’ or about men conceiving and women having the children. The law is no longer an obstacle to gender equality, we now have the glass ceiling instead. The glass ceiling is the certain level in organisations and institutions which women find difficult to beat. The glass ceiling can be broken by recognising the concentrations of power, by being stubborn and courageous, by developing one’s skills, working together, increasing the share of women everywhere and by praising a woman a day. Education does not bring wealth or power 42 By the early 1900s, women’s organisations had completed a long haul of work for improving women’s education. Girls’ schools and co-educational schools had been established with programmes that made it possible to enter university without additional studies. From the 1910s on, secondary schools had the same numbers of girls and boys, and they all completed the same curriculum. Since the 1960s, more than half of new students have been women. Since 1901, women have been able to get into university without a dispensation. In the early 1900s, women’s share of university students in Finland - 10% - was high in comparison to many other countries. Since the 1960s, clearly half of university students are women. Women’s share of doctorates from the 1940s to the 1980s rose by 15%. Today approx. 40% of all doctors are women. Women’s scientific careers have taken them along stony paths. By the 1960s, there were 12 women professors and 3 assistant professors, which means 2% of all professors. During 1970 – 2000 women represented 11% of all professors’ appointments. Today over 20% of the professors are women. Women’s euro One of the targets of women’s organisations already over hundred years ago and continuing today has been equal pay for equal work. The issue was debated in Finland as early as in 1894, and the counter-arguments were summed up in four allegations: 1. Women do not have the same competence as men. 2. A woman is weaker than a man, hence not equally enduring. 3 Man is the breadwinner of the family. 4 A man’s way of life is more expensive. Although the grounds presented for different pay, in those days as well as later on, were totally irrational, it took until 1963 for a decree to be passed on equal pay for men and women in public administration. The demand for the same wage brackets came from international contacts as Finland had six years earlier ratified an agreement on equal pay, adopted at an ILO General Assembly in Geneva in 1951. Legislation pointed the way, further strengthened in the Act on Equality in 1986. In spite of legislation, the difference in pay seems to remain an eternal question, since women’s average pay is still one fifth less than the average pay of men. At every educational level women earn, on average, less than men. One reason for the pay differences comes from the division of working life into men’s and women’s jobs. Women’s work pays less than men’s work even though the training for the job has been of the same duration in both cases. The average pay of a hairdresser is lower than that of a motor mechanic, and a worker in the metal industry has a fatter wage packet than someone in the textile industry. Women’s position in the labour market is weaker because of A survey of the problems of equal pay, completed in 2004, identifies two problem points: the division into men’s and women’s jobs and the phenomenon of the glass ceiling. All that is required for solving those problems is some political will and a commitment to equal pay. Decision-making in the labour market is still a closed, non-transparent system where women’s participation and influence are extremely difficult. A business of my own? Women were encouraged to run their own businesses as early as in the 1900s by support given to women’s enterprises. Farmers’ wives started co-operatives for selling eggs, others were weaving, knitting and producing other handicrafts, and there was even a production line of dolls, partly based on home industry. The egg co-operatives especially were, for a long time, an important source of own income for farmer’s wives. In the 1980s, a conscious effort was made for the promotion of enterprises based on the household skills of women living in the country, for example taking in paying guests at the farm or running catering services. The concept of subsidiary earnings became familiar, and they have since become main occupations for many people. Entrepreneurship is a basic theme in the EU world, and the promotion of women’s enterprises is being emphasized in the programmes both of the EU Commission and of the Finnish government. A Finnish working group considering women entrepreneurs proposed, in 2005, that a special project should be set up to promote a rise of women entrepreneurs to 40% of all business people (currently 33%). The group also underlined the need for balance in sharing the costs of parenthood, and for wider distribution of investment grants to service enterprises. The rise of women as entrepreneurs does not seem to remove the gender-based segregation in working life. Women start enterprises in women’s professions and employ mainly other women to work for them. Home and care services appear to be the main trade among future enterprises. As wages in the field of health and social services in Finland are traditionally low, and if service providers are made to compete against each other for contracts, there is a risk that the wages for women’s jobs sink even more. Hence, one of the challenges for the future is to bring the prices of entrepreneur services to a level that would help diminish the differences between men’s and women’s pay rather than increase them. Women and gender equality A married woman is a citizen, too In 1906, all Finnish citizens over the age of 21 were granted full political rights in parliamentary elections. The parliamentary reform was not a final seal of women’s societal rights in Finland but rather the start of a process aspiring to a uniform position de jure for all citizens. The one awkward issue was the extension of the rights of a married woman. In the early 1900s, the man was considered to be the head of the family with power over all other members of the family. In 1864, unmarried women were granted the right, at the age of 25 and by special application at the age of 21, to be responsible for their own affairs. The same law allowed a woman to marry without the permission of her guardian. When getting married, however, a woman lost her sovereignty and ended up as if a child again in relation to her husband. The husband represented his wife in court and wielded authority over the children. As a widow, the woman was again an independent member of society. By the start of the 1900s, the rights of married women had slowly increased. From 1906 the partners were able to keep their personal properties separate and to make independent decisions concerning their possessions. Wives were also entitled to manage their own earnings but they had to have their husband’s permission for taking employment. Women their greater responsibility for the children. The difference in women’s and men’s employment is particularly evident during the age of motherhood (25 to 39 years of age) when women are absent from the labour market more than men of the same age. Research shows that this is precisely the time when the most significant career leaps take place. 43 44 Since the Marriage Act, women had the right to education, employment, political activity, and economic independence. The National Pensions Act in 1957 added to the equality between men and women, as everyone was entitled to the basic pension. In a tax system based on progression, the combined income of the couple made their tax rate higher than in separate taxation. Joint taxation and childcare problems made many mothers give up paid employment. Women’s organisations had demanded an end to joint taxation ever since the 1950s. Individual taxation was introduced in 1975. The 1980s saw the fulfilment of another claim pursued by the women’s movement for 100 years, the right of a woman to keep her own surname in marriage. Ten years after that (1990) the reform of the pension law introduced equal treatment of widows and widowers. Divorce became easier (1990) when it was no longer necessary to prove the guilt of the other party. According to the earlier law, the guilty party had to be named and a separation of two years was required. In 1994, rape in marriage was criminalized, and, in 1995, violence in the home became a case for the public prosecutor. On the road to gender equality The Finnish Constitution Act of 1919 defined the equality of the citizens before the law, but the status of women remained unclear in many respects. In the 1920s, women’s rights to official posts were extended and the Marriage Act came into force in 1930. Definition of status on the basis of gender, however, remained a basic structure in the society. International contacts brought the modern way of thinking about gender equality to Finland during the 1960s. A decree on equal pay scales in the civil service, required in an ILO agreement, was passed in 1963. A radical organisation (Yhdistys 9), active during 1966 to 1971, made the status of women the topic of wide-ranging discussion in the society. Promotion of gender equality acquired a totally different pace in the 1970s. The Council for Gender Equality (TANE) was established in 1972 and, in 1987, the post of an Ombudsman for Equality was added to the office. Along with the work of the Council, gender equality became one of the targets for development in the Finnish society. Discrimination based on gender had been ruled a punishable offence in the 1970 Employment Contracts Act, and five years later almost all restrictions in civil service employment concerning women were abolished. The Council for Gender Equality had the main responsibility for preparing the first Government Action Plan for Gender Equality for the Finnish government, drawn up for 1980-85. Launched at the UN World conference on Women in Mexico, the Convention on the Elimination of All Forms of Discrimination against Women (1979) did not enter into force in Finland until 1986 when the Acts on surnames and on gender equality were passed. The Act on Equality has been updated later in 1995 and 2005. Work for gender equality at local level has slowed down after the peak years of the 1980s. Today most municipalities lack an active equality committee. There are major shortcomings in the planning and especially the implementing of gender equality at many firms and organisations. Instead, public authorities are more active in this field. New equality themes include the concept of gender mainstreaming, mentioned in the Plan for Action of the UN Beijing conference in 1995 and in the EU Treaty of Amsterdam in 1997. Gender mainstreaming means further development of the methods of gender impact assessment and including this assessment as a part of the law drafting process. The Gender Impact Assessment (GIA) has been developed as a tool for gender mainstreaming, first used in development co-operation projects. Up to today, GIA (SUVA) has been applied in the Employment Contracts Act, the Occupational Safety and Health Act and the new pensions legislation. Women Women’s organisations worked for full authority for married women, the right to decide matters concerning their own children, and the right to manage joint property. The abolition of the man’s status as a representative of his wife was a slow process. Married women gained the right to run an enterprise without the husband’s permission (1919) and to sign a contract of employment in their own name (1922). Only the Marriage Act (1930) finally repealed the husband’s representative status by ruling that the partners of a marriage were equal. 45 46 The latest stage of development in equality work is the decision in principle by the Finnish government, in 2003, on a Government Action Plan for Gender Equality for the period 2004 to 2007. The extensive programme includes measures that propose a reform of the Equality Act, an increase of equality in working life and the systems of decision-making, consolidation of family and work, reduction of segregation, dismantling of the stereotype gender images of the media, reduction of violence against women, prevention of prostitution, and regional as well as international promotion of gender equality. Use your vote! There were 19 women among the 200 members of Parliament elected to the first unicameral parliament in Finland. During the period 1910 to 1945, there were 12 parliaments with a lower share of women. The lowest result for women was the year 1930 when only 11 women were elected. The number of women members of Parliament began to go up in the 1960s, at the same time as the women’s movement became active again after a long interval. In 1966, for the first time, women gained over thirty parliamentary seats. The highest number of seats was reached in 1991 when 77 women were elected to Parliament. Next time around (1995; 67 women) the number of women dropped for the first time in over thirty years. In the 1999 parliamentary elections, 74 women won a seat and in 2003, finally, 75 women were elected to Parliament. For the entire period of the unicameral parliament in Finland, women’s share of the electorate has been over 50%. In spite of the majority of women, the number of women’s parliamentary seats has not risen over half of all the seats. The number of women candidates has made a difference to women’s success in the election. The highest number of women candidates (41%) were presented for the 1991 elections and the lowest (less than 10%) at elections before the war. It also seems that the number of women members of Parliament is higher in or around big towns and in areas where people have a high standard of education. The gender-based division of seats in parliamentary committees reflects the strong segregation of the Finnish society. Women have the highest representation in committees drafting laws on issues of education and social affairs. Women’s parliamentary initiatives also tend to concentrate on social policies as well as on culture and education. Among the 15 chairpersons of the current committees there are three women (foreign affairs, legal affairs and cultural committees). The gender-based division of committee seats has come to an end due to the quotas defined in the Equality Act, as the share of men and women in the different committees is well balanced. Finnish women are active in the political parties and, ever since the 1980s, have been more active voters than the men. Women’s organisations within the parties have an important role to play and women co-operate over and across party lines. After the 1991 election, women members of Parliament launched a network of all women members to bring them together to discuss political issues of interest especially to women. Their aim is to promote equality and to bring the women’s view into the work of drafting laws. In 2001, women had all of 37% of the seats in the top positions of party organisations, the best achievement so far among the local party organisations. Women’s share of the elite positions in civic organisations (NGOs) is only a quarter. Other organisations have no need to react to the public opinion as strongly as the parties have to do. Finland has two women party leaders and four women among the eight leaders of the parliamentary groups. The effect of legislation and of the gender equality quotas is evident in the gender structure of the government and in the civil service posts, but in the competition for power women don’t make it to the highest positions, particularly in the bigger parties. Women won 44% of the votes at the 1999 elections for the European Parliament and 36% in the year 2003. Finnish women have a slightly higher share in the European Parliament than women on average (about 30%). Women achieved the right to vote and to stand for election at Women One way of following the progress of equality work is the Gender Equality Barometer, published by the Ministry of Social Affairs and Health every three years (1998, 2001 and 2004). These publications record the division of labour and power relations between the sexes and their attitudes to equality. 47 municipal elections in 1917. Even before that, tax-paying unmarried women and widows were eligible to vote in municipal elections, in 1865 in the countryside and in 1873 in the towns. Women could not be candidates, however. Women’s share of the votes received at local elections has been growing at a slower rate than in parliamentary elections. By the end of the 1960s, there were 66 municipalities among the total of 520 in Finland without a single woman representative on the local council, and in 130 municipalities there was only one. By the mid-1970s, women’s share was 12%, by the end of the 1980s it was 27% and at the latest local elections in 2004 women won 36% of the vote. On the local level, women represent 46% of the members of municipal boards but decision-makers in municipal administration tend to be men. In 2002 women had a 24% share of local council chairmanships, 17% of local board chairmanships and 24% of committee chairmanships. The committees keep strictly to the Quota Act, as women’s share in the committees is 47%. The committees of social affairs and health and of culture and education, in particular, have plenty of women members. 90% of the chairmen of municipal boards are men. 48 Women in Finland have reason to celebrate. One hundred years have passed since they won the right to vote, and twenty years from the passing of the first Gender Equality Act. Equality legislation and administration in Finland are well established and the gender division on the decision-making level of public administration is kept in balance by quotas. Gender equality is seen important in Finland. Through their work, women have been able to shape the Finnish society in such a way that, in international comparison in respect of gender equality issues, we are one of the leading countries of the world. There is still work to do, though. Women have been part of political decision-making for 100 years but women’s share in organs chosen in the elections still does not match women’s share of the population. History has proved that there is power in co-operation. Strong women’s networks give women the right to speak and diversify the interaction on local, regional, national and international fields. Women’s co-operation can present a challenge to the system and force it to change. New ideas come up continuously. There are grounds for speaking up and for action today, too. Kuvalähteet/Photographs: Architecta Finnair Helsingin kaupunginmuseo Helsingin yliopistomuseo Kalevalaisten Naisten Liitto Kassandra Kotitalousopettajien liitto Kuopion kulttuurihistoriallinen museo Lastentarhanopettajaliitto Lehtikuva /Ari Ojala Marttaliitto Museovirasto, historian kuva-arkisto - kuva: Charles Riis Naisjuristit Naisjärjestöjen Keskusliitto Naisteologit Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys ProMama Soroptimist International of Finland Suomalainen Naisliitto Suomen Käsityön Ystävät Suomen Kätilöliitto Suomen Liike- ja virkanaisten Liitto Suomen Lottaperinneliitto Suomen Naisyhdistys Suomen Rakennustaiteen museo Suomen Valkonauhaliitto Suomen Voimisteluliitto Svoli Unioni, Naisasialiitto Suomessa Työväenarkisto Yrittäjänaisten Keskusliitto 100 vuotta naisten ääniä ja toimintaa–näyttelytyöryhmä: Näyttelyarkkitehtuuri: Teollinen muotoilija Tarja Kunttunen, WSP LT-Konsultit Oy, Graafinen suunnittelu: AD Päivi Viita, Vitamiini Markkinointiviestintä, Tekstit: FT Maritta Pohls, Tutkimuksen Aika, Käännös: Marjo Cunningham Yhteistyössä Naisjärjestöjen Keskusliiton näyttelytoimikunnan kanssa. 49 Women
