POLIITTINEN RUNO?

POLIITTINEN RUNO?
Koonnut Susinukke Kosola
Kollektiivi K OLE R A
Onko politiikka kuollut runoudesta, ja kuuluvatko
nämä kaksi edes yhteen? Vuoden 2014 ensimmäisessä
Parnassossa keskusteltiin Turun runosta. Poliittisuus
mainittiin useaan otteeseen, mutta mielipiteet sen
roolista runoudessa vaihtelivat laidasta laitaan ja jopa
laitojen sisällä. Myös vaikuttamisen keinoista oltiin
montaa mieltä.
Tässä läpyskässä haluamme nostaa Suomen
historiasta muutaman vahvasti aatteellisen runoilijan.
Haluamme tutkia heidän kauttaan millaista
politiikkaa on runoudella tehty, ja missä roolissa
runous on aikanaan ollut poliittisena kannanottona.
Oli poliittisen runon tila mikä tahansa, niin se ei
tarkoita, etteikö sitä voisi muuttaa. Runouden ei ole
pakko olla mitä se on, koska runous on vapaa lintu,
kunhan joku uskaltaa päästää sen häkistään. Uskomme,
että nykyrunoudessakin on tilaa suorapuheiselle
vihaiselle retoriikalle ja kansanedustajia pilkkaaville
loruille. Ja jos ei ole, niin me raivaamme sille tilaa.
Tämä vihkonen on kysymys: mitä runo voisi sinulle
olla?
Kaarlo Kramsu (1855-1895) tunnetaan synkkänä ja
ahdistuneena runoilijana.
”Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
mut synkempi vielä on eloni tie”
Kaarlo Kramsu oli irtaantunut romantiikan kauniista
kielikuvista ja kirjoitti kurinalaisesti ja pelkistetysti.
Hän oli radikaali fennomaani, ja hänen runoistaan
huokui pessimismin ja toivon pelokas sekoitus.
”Tora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee,
Unissansa oman rintans veriin hurja raatelee.
Taistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan,
Vaikka nukkuin suljahtaapi suuhun synkän kuoleman.”
Valitsin häneltä julkaistavaksi runon Aatteet, koska se
on eräänlainen aatteellinen manifesti.
Aatteet
Eestä aattehitten sotimaan
Innokkaana nuorukainen riennä!
Aatteen valtaan antau kokonaan,
Olit joukoss’ suurra taikka piennä.
Rinnassas ain’ into palakoon,
Älä aineen orjaks koskaan maadu;
Aattees voittakoon tai sortukoon,
Edestä sen taistele ja kaadu.
Hairahdus voi olla aatteeskin,
Elontyösi maailmalle turha:
Aatteisin sä luota kuitenkin,
Hylkääminen oisi henkes murha.
Turha voi kyll’ olla elos työ.
Maaksi itse pian kyllä maadut;
Muistosikin unhe kohta syö,
Peittää kerran voitot täällä saadut.
Aatteen voima, into tulinen
Ne tok’ yksin ihmiseks sun saapi:
Ilman niitä lailla eläimen
Ihmismato liikkuu, lahoaapi.
1887
Kaarlo
Uskela
(1878-1922)
kuului
vallankumouksellisiin anarkistisiin työväenkirjailijoihin.
Hänen runokirjansa Pillastunut runohepo myymättä
jääneet kappaleet tuhottiin vuonna 1933 poikkeuslain
nojalla.
”On sointu tosin runon hyvä puoli,
vaan ajatus on myöskin tärkeä.
Sill’ ilman sitä runo on kuin nuoli,
miss’ ei oo terävätä kärkeä”
(Kaarlo Uskelasta ei löydy valokuvia, joten myös
etukannen valokuva on satunnaisesta duunarista)
Kaarlo Uskela oli siitäkin poikkeuksellinen kirjailija,
että hän piti valtaenemmistöä ihmisistä tyhminä.
Hän oli kirjoittanut paljon satiiria ja lähes kaikki
hänen tuotantonsa on puhtaasti poliittista.
”Kuolon varjon maa.
Sitä kostuttaa
köyhälistön veri,
jonka tuho peri.”
Valitsin häneltä julkaistavaksi runon Varkaitten valta,
koska se tiivistää hänen ideologiansa ytimen ja antaa
hyvän kuvan hänen kirjoitustyylistään.
Varkaitten valta
Niin kauan, kauan kärsi köyhä kansa
ja huijarien hyväks teki työtä.
Kun kehnon palkan sai se vaivoistansa,
niin kireemmälle veti nälkävyötä.
Se tukalaksi tulee ajan pitkään,
ei elä enää tarmokkaalla työllä.
Ei auta enää eespäin keinot mitkään –
itsensä hirttäisitkö nälkävyöllä?
Vai sieppaisiko kourahansa seipään
ja sillä itsensä puolustaisi?
Kun työ ei enää auta miestä leipään,
niin ehkä sitä taistelulla saisi.
Vaan nytpä huonon keinon keksi hätä:
on sama tuos taistelun kuin työnkin.
Ei varkaat vanhaa ammattiaan jätä,
vaan varastavat vielä nälkävyönkin.
Vei tuhansittain surmasuuhun sota,
ja suuret joukot muuten murhattihin,
tai odottaissaan tuhmaa tuomiota
camorran luoliin kuoli kamalihin.
Niin, monta sortui sorakuoppiin, soihin,
ja ”järjestys” kun vihdoin saatiin voimaan,
tuhannet tuomittiin vankiloihin
ja varkaat pantiin heitä vartioimaan.
Ja vankiloissa jatkuu nälänhätä,
kun vangin osa menee varkaan taskuun.
Se ruoka, millä ruokitaan, on mätä,
vaan kelvolliseks merkitään se laskuun.
On tukalata aina köyhän olo,
ei helposti hän elatustaan hanki.
Vaan silloin vasta asema on nolo,
kun hänestä on tullut varkaan vanki.
1921
Katri Vala (1901-1944) oli kuuluisa runoilija ja pakinoitsija, joka toimi Tulenkantajien riveissä. Hän ei
pelkästään ottanut kärkkäästi kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, vaan myös oli vapaamittaisen lyriikan
sisäänajaja.
”Oli valta ja kulta sydämet kiviksi tehnyt,
maan, kaikille annetun, ottivat omakseen
väkevimmät pedot,
ja ihmisen pojat, petoina heikot,
he naulitsi risteilleen”
merkityksestä on vaikeaa kiistellä.
Hänen rytminsä
oli vapaata, ja sitä
on kuvattu jopa
”luonnolliseksi”
rytmiksi. Runoissa
on paljon kuvaa
ja eloa, eikä
se ollut yhtä
suorasanaista
kuin edellä
mainittujen
Kaarlojen.
Siltikään
runojen sisällön
”En ole lipunkantaja,
en kotkasydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju,
jonka lävitse tuulet puhaltavat,
joista maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän,
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta”
Valitsin häneltä runon Uhrijuhla, koska sen esittäminen
vuonna 1933 himankalaisen urheiluseuran iltamissa
oli yksi syy koko seuran lakkauttamiselle. Oikeisto koki
Valan todelliseksi uhkaksi.
Uhrijuhla
Ihmiset, ihmiset,
niin kuin villien verinen juhla
tultasuitsevan hirviön äärellä
on kansojen sota!
Nuorta lihaa, nuorta lihaa
vaatii Jumala ja isänmaa
Niin kuin lapset Molokin edessä
seisovat miljoonat nuorukaiset
sodan kauhujen edessä.
Uhrit, uhrit,
mikään ei pelasta enää!
Teillä ei ole elämää, tulevaisuutta,
työnne on hävitys ja murha.
Musiikin soidessa viedään teidät,
pappien siunaamina
lepytysuhreiksi salaperäisille hirviöille.
Ihmiset, ihmiset,
kentiltä huutaa poikanne veri:
Miksi synnytitte meidät,
miksi vaalitte meitä,
miksi saimme elämän vain kuollaksemme?
Onko isänmaa lapsensa surmaava äiti,
vaatiiko Jumala ihmisen verta?
Elvi Sinervo (1912-1986) kirjoitti kuuluisimman teoksensa Pilvet vankilan vessapaperille ollessaan vangittuna jatkosodan aikana. Runojen kirjoittaminen oli kiellettyä ja vessapaperia rajoitettu määrä per vanki, mutta se
ei Sinervoa estänyt. Hän oli kommunisti ja toimi pitkään
SKP:ssa ja oli aktiivisesti mukana Kiilan toiminnassa.
”Elin, rakastin,
ja kolmikymmenvuotiaana
minut puettiin vanginpukuun.
Yhä katselen pilviä,
- ikuista on vain kaipaus.”
Kirjan valmistuttua hän ompeli vessapaperit yhteen
ja teki kannet kankaasta, jonka oli repinyt vaatteesta.
Kokoelma kiersi poliittisten vankien keskuudessa, ja on
vahva osoitus siitä, miten voimakasta ja ajankohtaista
voi runous olla, ja miten parhaimmillaan jo itse
kirjoittamisen ele voi olla kapinaa.
”Pois käänny. Vanginkehän ahtaus
on osas. Unta muu,
ja talven tullen lumeen hautautuu.
Oi vapaus.”
Valitsin hänen runoistaan Sankarin, koska siinä
tiivistyy se, mitä suorasanainen uhma voi runoudessa
parhaimmillaan olla.
Sankari
Rakastan elämää.
En tahdo kuolla.
Viime yönä uneksin nuoresta vaimostani,
ja herätessäni itkin.
Mutta kun seisoin tuomarien edessä,
jotka tuomitsivat minut kuolemaan
maan ja valtion petoksesta
ja siltojen räjäyttämisestä,
nostin pääni ja hymyilin.
Sillä sinä olit läsnä,
kansa,
ja katsoit minuun
suljettujen ovien takaa.
Sinussa on elämän suuri ja ikuinen.
Voimattomia ovat sananne, tuomarit.
Paperit kahisevat käsissänne,
lahoissa kuin kuolleet lehdet.
Minua kantavat miljoonat elävät kädet
elämänhimoni ylitse,
ylitse kuoleman kauhun
ja sen sokean,
huikaisevan hetken,
jolloin sormeni kaatuessani
kouristavat maata.
1941
Politiikka
alkoi
järjestelmällisesti
kadota
kaunokirjallisuudesta talouden tunkeuduttua alalle yhä
enemmän. Pikkuhiljaa kirjallisuus sai uuden roolinsa:
tuotteen ja viihdyttäjän roolin. Siinä vaiheessa myös
runon asema kärsi ja poliittiset sävyt alkoivat siirtyä
esseistiikkaan.
Elämme kuitenkin käänteiden aikaa: pienkustantamot
kukkivat runoa, book on demand on mahdollistanut
riskittömämmän kirjatuotannon, jatkuvasti halpenevat
painokulut ovat mahdollistaneet uuden kirjallisuuden
aallon ja jopa tämän kollektiivin olemassaolon. Runo
elää aktiivisemmin kuin koskaan ennen.
Tämä on voittoa tavoittelemattoman KOLERAkollektiivin ensimmäinen kaunokirjallinen ilmaisjakelu.
KOLERA on kokeelliseen ja poliittiseen kirjallisuuteen
keskittynyt kollektiivi, joka kokeilee myös vaihtoehtoisia
levitystapoja. Olemme levittäneet näitä vihkosia pitkin
paikkoja; pitkin kirjastoja, busseja ja baareja. Onkin
mielenkiintoista nähdä, millaisiin käsiin se päätyy.
Tämä on yritys laajentua tämänhetkisen yleisöpiirin
ulkopuolelle käyttäen aseenamme sattumaa. Ei
kohdeyleisöä, ei mainoksia, vain sinä.
kolerakp.blogspot.com
Kolera Kollektiivi Facebookissa
[email protected]