DOKUMENTTI - Kansallisgalleria

DOKUMENTTI
ISSN 1456-0852
ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta
2005
Dokumentti
ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta 2005
Dokumentti
ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta 2005
Sisällys:
Hyvät kollegat, Erkki Anttonen.............................................................................................................2
Monta kertaa kaupunkiin - Kuvia suomalaisesta kaupungista, Riikka Haapalainen ja Elina Heikka.....................3
Elämää Nallenpolulla - Tapiolan ateljeetalo 50 vuotta, Erkki Anttonen..................................................4
Julkaisuseminaari, Erkki Anttonen.....................................................................................................7
Kirjankuvituksen huippu saavutetaan 1700-luvulla - alkuperäisgrafiikkaa Helsingin yliopiston kirjastossa, Sirkka Havu...........................................................................................................................8
Varhaismodernia luokittelun filosofiaa, Anne Aurasmaa..............................................................................11
Ateneumin kokoelmaluetteloiden kehitys, Irmeli Isomäki............................................................................12
Porin taidemuseon julkaisutoiminta 1982-2005, Esko Nummelin............................................................................16
Kyselytutkimus Albert Edelfelt -juhlanäyttelyn julkaisusta, Riitta Ojanperä..........................................................19
Kommentti Albert Edelfelt -luettelon kyselytutkimukseen, Timo Huusko..............................................21
Kirjav@ webhaku, Tellervo Yli-Hallila............................................................................................................23
Mediataiteen arkistointistrategiasta, Perttu Rastas...........................................................................................24
KKA yhteystiedot….............................................................................................................................................27
Kuvataiteen keskusarkiston ja Valtion taidemuseon kirjaston tutkijapalvelu
sekä kuvapalvelu on suljettu joulunaikaan 12.12.2005 - 9.1.2006
ISSN 1456-0852
Dokumentti on Valtion taidemuseon Kuvataiteen keskusarkiston julkaisu, joka postitetaan ilmaisjakelulehtenä sidosryhmille. Dokumentti ilmestyy kerran vuodessa ja vuodesta 1998 alkaen myös sähköisenä versiona (ISSN 1456-0860)
Kuvataiteen keskusarkiston www-sivuilla www.fng.fi/kka.htm.
Valtion taidemuseo
Toimittaja Erkki Anttonen
Kuvataiteen keskusarkisto
sähköposti [email protected]
Kaivokatu 2
Kansi, taitto ja kuvankäsittely Pirje Mykkänen
00100 Helsinki
Kuvat, ellei toisin mainittu, Kuvataiteen keskusarkisto
puh. 09-173 361
Kannen kuva: Markku Keräsen ateljeen vesipiste. Kuva Susanna Heiska/KKA
DOKUMENTTI 2005
1
HYVÄT KOLLEGAT
Hyvät kollegat
Erkki Anttonen
tutkija, lehden toimittaja
K
ulunut vuosi on ollut touhukasta aikaa Kuvataiteen keskusarkistossa. Kaiken hiljaisen arkistotyön
ohessa olemme saaneet päätökseen - tai ainakin lähes päätökseen - eräitä pitkäaikaisia projekteja,
jotka näkyvät myös ulospäin täältä arkistojen uumenista. Dokumentti-lehti on ollut samoin jo
kymmenen vuoden ajan yksi keskusarkiston kanavista kertoa toiminnastamme ulkomaailmalle. Käsissä on siis
10-vuotisjuhlanumero, mikä on saavutus sinänsä. Niin se aika rientää ja vuodet vierivät!
Kesäkuussa julkaistiin Monta kertaa kaupunkiin - Kuvia suomalaisesta kaupungista -sivusto internetissä (www.
montakertaakaupunkiin.fi), tosin osittain keskeneräisenä tekijänoikeuslainsäädännön viiveiden johdosta.
Valtion taidemuseo käynnisti hankkeen vuonna 2002, ja sitä johti Taidemuseoalan kehittämisyksikkö Kehys
yhdessä KKA:n kanssa. Lisäksi mukana oli useita muita taidemuseoita, kuten Jyväskylän, Kuopion, Oulun
ja Turun taidemuseot sekä Wäinö Aaltosen Museo. Kolmivuotinen projekti sai aineistojen digitointiin ja
multimediatuotantoon avustusta OPM:n tietoyhteiskunta-ohjelmasta. Verkkosivusto tarjoaa tällä hetkellä
käyttäjilleen yli 2.000 kaupunkiteemaan liittyvää taideteoskuvaa, satoja dokumenttivalokuvia ja urbaaneja
tekstejä suomeksi ja englanniksi.
Ensi vuoden helmikuun 15. päivänä sivusto on tarkoitus julkaista koko laajuudessaan, jolloin se sisältää yli 4.000
teoskuvaa, eli huomattavan otoksen kaupunkiaiheisia taideteoksia maamme taidemuseoista. Jo nyt, osittain
keskeneräisenäkin, Monta kertaa kaupunkiin -sivusto valittiin MINDTREK Grand Prixin viiden finalistin
joukkoon, vaikka ei voittanutkaan pääpalkintoa tällä kertaa. MINDTREK-kilpailussa palkitaan vuosittain
Suomen parhaita digitaalisia tuotantoja. Finaaliin valinnan perusteluina todettiin mm.: ”Työ toteuttaa hienosti
kaikki digitaalisen median ideat. Runsas, taidolla koottu ja hiottu sisältö, dynaaminen kulttuuripaketti, hienosti
taideteosten ympärille koottu on-line työ. Eteneminen assosiaatioiden myötä on palkitsevaa ja samalla
sivistävää.” Arkiston puolesta kiitokset kaikille yhteistyömuseoille!
Tänä syksynä valmistui vuoden intensiivisen työskentelyn tuloksena myös kirjaston uusi Kirjav@ -webhakutietokanta. Nyt Valtion taidemuseon kirjaston kokoelmat ovat viimein kaikkien haettavana internetissä
(ks. tästä tarkemmin jäljempänä tässä lehdessä). Sekä Monta kertaa kaupunkiin -projektin Wandoraaineistonhallintajärjestelmän että Kirjav@ -tietokannan ohjelmoinnista on vastannut Gripstudios Interactive
Oy.
Lokakuussa keskusarkisto organisoi yhdessä VTM:n julkaisutyöryhmän kanssa valtakunnallisen, ensisijaisesti
taidemuseoiden henkilökunnalle tarkoitetun Taidemuseoiden julkaisutoiminta -seminaarin. Aihe herätti
kiinnostusta ja osanottajia oli runsaasti. Mielenkiintoiset esitelmät nostattivat myös keskustelua osallistujien
keskuudessa. Yhden päivän seminaarissa ehdittiin kuitenkin vain hieman raapaisemaan pintaa tästä laajasta
teemasta, joten suunnitelmissamme on järjestää myöhemmin eräänlainen syventävä jatkoseminaari aiheesta.
Dokumentti-lehti julkaisee tässä numerossa lyhennelmät osasta seminaarin esitelmiä.
Marraskuussa ilmestyi uusin kirja, Elämää Nallenpolulla - Tapiolan ateljeetalo 50 vuotta, arkiston julkaisusarjassa
(no: 11). Siinä tarkastellaan Nallenpolun taiteilijatalon syntyvaiheita ja sen 50-vuotista historiaa. Kirja liittyy
omalla tavallaan samaan tematiikkaan kuin sarjassa viime vuonna ilmestynyt Taiteilija kuvassa -julkaisu,
sillä molemmissa kartoitetaan ja pohditaan taiteilijoiden työtilaproblematiikkaa. Julkaisuun liittyy lisäksi
keskusarkiston kokoama Nallenpolun rakennusta ja sen elämää esittelevä näyttely Ateneumin uudessa
Taka-ajatus -tilassa.
Kuvataiteen keskusarkisto toivottaa teille kaikille
Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!
2
DOKUMENTTI 2005
MONTA KERTAA KAUPUNKIIN - KUVIA SUOMALAISESTA KAUPUNGISTA
Monta kertaa kaupunkiin - Kuvia suomalaisesta
kaupungista
Riikka Haapalainen
vastaava museolehtori, KEHYS
Elina Heikka
erikoistutkija, KKA
N
äyttelytoiminnasta museomaailmassa on yli sadan vuoden kokemus, mutta yhteistyössä toteutettavien
verkkosivustojen tuotantorakenteita ollaan vasta luomassa. Kuvataiteen keskusarkisto ja Taidemuseoalan kehittämisyksikkö Kehys lähtivät yhdessä leikkiin, jossa Kehyksen multimedia- ja verkkokokemus
yhdistettiin KKA:n digikuva- ja tietojärjestelmätuntemukseen. Verkkosivusto www.montakertaakaupunkiin.fi
on suomalaisten taidemuseoiden tähän mennessä mittavin sisältötuotantohanke.
Projektin yhteistyömuseot eri puolilta Suomea ovat aktiivisesti osallistuneet sisältötuotantoon kirjoittamalla
ja tarjoamalla kokoelma-aineistojaan digitoitaviksi. Kolmivuotinen hanke on saanut aineistojen digitointiin ja
multimediatuotantoon avustusta opetusministeriön tietoyhteiskunta-ohjelmasta.
Aihe täsmentyi suomalaiseksi kaupungiksi, sekä kaupungistumisen historiana että koettuna kaupunkilaisuutena.
Ei vain ainoastaan kaupunkimaisemia vaan kaupunkinäkökulma moninaiseen kuvastoon ja kaupunki eri
medioiden kautta esitettynä: kuvataiteen kautta välittyvän kaupunkikuvan peilausta muihin representaatioihin.
Sisältötuotannon päämääränä oli hakukelpoinen digitaalinen massa-arkisto sekä sitä hyödyntävät käsikirjoitetut
osuudet. Kaupunkia haluttiin kuvata sekä historiallisesti että kokemuksena, mitä kautta syntyi ajatus kahdesta
käsikirjoitetusta reitistä, lineaarisesta ja assosiatiivisesta. Kaupunkeja ajassa -osiossa tarkastellaan yhä uudelleen
ja aina uusin painotuksin tapahtunutta kaupungistumista historiallisesti, kun taas tunnereitin metrokartalla
tapaillaan kaupunkikokemusta assosiatiivisesti kuvia ja tekstejä yhdistellen.
Kaikkien yhteistyökumppaneiden kokoelmia haluttiin digitoida ja esittää, mutta muuten yhteistyö rakentui
hankkeen kuluessa, museokohtaisesti mielenkiinnon ja resurssien mukaan. Sivuston käyttäjälle aihekarttateknologia (topic map) tuottaa loputtoman tiheää aiheiden välistä polustoa, jossa voi seikkailla - ja eksyä linkkejä klikkaillen. Taidehistoriaa tuntemattomalle tai laiskalle hakijalle sivusto on palkitseva, sillä aineisto
tulee intensiivisesti käyttäjää vastaan. Minkä tahansa kuva- tai tekstilinkin klikaten avautuu tuloslistoja, joista
voi jatkaa kiertomatkaa.
Meille tekijöille koko hankkeen eräänä tavoitteena oli luoda museoiden digitaaliseen sisältötuotantoon
ohjeistuksia sekä rakentaa sellaista teknologista ja sosiaalista infrastruktuuria, jolla museoiden jatkuva
sisältötuotanto olisi yleisölähtöistä ja kustannustehokasta. Sen rinnalla että Museo Suomen tapaisissa hankkeissa
kehitetään teknologiaa suurten aineistojen automaattiselle saataville saattamiselle, tarvitaan arjen museotyöhön
työkaluja sisältöpainotteiseen julkaisuun. Mikäli kehitystyölle olisi varoja, monet Kaupunki-hankkeen
ratkaisut, esimerkiksi Wandoran ja Iconclassin osalta ja ylipäänsä hankkeessa syntynyt tietotaito, voisivat
johtaa käytännöllisiin sisältötuotannon työkaluihin, joilla museot voisivat helposti julkaista aineistojaan
ja niistä karttunutta tietämystä. Toiveenamme
on, että Kaupunki-hanke jäisi pysyväksi hyödyksi
resurssivajetta poteville museoille.
Osa kestoratkaisua odottavista tulevaisuuden
kysymyksistä ovat museoille kalliit tekijänoikeudet.
Taidemuseoiden verkkohankkeissa tilanne on ollut
hämmentävä, sillä toisaalta virallinen tahto on
ollut saada kulttuuriperintöä verkkoon. Kaupunkihankkeen tekijänoikeusmaksujen rahoitusta ryhdyttiin ratkomaan vanhan ja uuden lain hankalassa
välivaiheessa, niin että sivuston julkaiseminen
viivästyi.
Projektin yhteistyömuseoita olivat: Ateneumin
taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma, Sinebrychoffin taidemuseo, Jyväskylän taidemuseo,
Kuopion taidemuseo, Oulun taidemuseo, Turun
taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo, Museovirasto, Suomen rakennustaiteen museo ja Suomen
valokuvataiteen museo.
DOKUMENTTI 2005
Monta kertaa kaupunkiin -webbisivu löytyy ennen virallista julkaisua osoitteesta http://taidemuseo.kuopio.fi/index.php?id=28
3
ELÄMÄÄ NALLENPOLULLA - TAPIOLAN ATELJEETALO 50 VUOTTA
Elämää Nallenpolulla Tapiolan ateljeetalo 50 vuotta
Erkki Anttonen
”
Tapiolan asuntoalueella Espoossa Helsingin kainalossa
on viheralueiden ja korkeiden kerrostalojen keskellä pitkä
matala rakennus. Erikoista tässä talossa on harvinaisen
suuret ikkunat. ’Taiteilijakolhoosiksi’ voisi leikillisesti nimittää
Tapiolan taiteilijataloa, sillä asukkaiden nimiluettelo on todella
edustava leikkaus suomalaisen taiteen alalta: maalarit Yrjö Verho,
Pentti Melanen, Olavi Valavuori, Helge Dahlman, kuvanveistäjät
Heikki Konttinen ja Raimo Utriainen kuuluvat esimerkiksi talon
asukkaisiin.” Warkauden Lehden artikkeli ”Tapiolan taiteilijakolhoosista” ja siellä asuneesta kuvanveistäjä Heikki Niemisestä on
kirjoitettu syksyllä 1963, kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun talo
valmistui ja ensimmäiset asukkaat muuttivat sinne.
Nallenpolun ateljeetalo lintuperspektiivistä,
etualalla pohjoispäädyn ateljeet. Kuva Heikki
Havas. Asuntosäätiön arkisto.
Kyseinen rakennus on ensimmäinen Suomen Taiteilijaseuran
toimesta pystytetty ateljeerivitalo taiteilijoille. Se kohosi Tapiolan Nallenpolulle 1955 arkkitehti Aulis Blomstedtin
suunnittelemana. Hän on soveltanut siinä
Suomessa tällöin vielä harvinaista moduuleihin perustuvaa kokonaisratkaisua. Rakennus
käsittää kaikkiaan kymmenen ateljee-asuntoa,
joista kuusi on suurempia perheasuntoja ja
loput pienempiä, lähinnä taiteelliseen työskentelyyn tarkoitettuja tiloja, missä asumismahdollisuudet ovat rajoitettuja.
Nallenpolun ateljeetalo valmistui huutavaan
tarpeeseen, sillä 1950-luvulla taiteilijoilla oli
suuri pula kunnollisista työtiloista. Se helpotti
osaltaan hieman pääkaupunkiseudun tilatarvetta, ja myöhemmin vastaavia rakennuksia
pystytettiin lisää niin Helsinkiin kuin muualle
Suomeenkin.
Vuosien mittaan Nallenpolun tiloissa on asunut ja työskennellyt lukuisia maalareita, kuvanveistäjiä ja graafikkoja. Edellä mainittujen
taiteilijoiden lisäksi heitä ovat mm. Erkki
Koponen, joka oli yksi ateljeetalon keskeisistä
puuhamiehistä, sekä Anitra Lucander, Unto
Koistinen, Kauko Räsänen, Erik Enroth,
Erkki Hervo, Ernst Mether-Borgström, Nina
Terno, Kimmo Pyykkö, Kari Juva, Laila Pullinen, Aarno Salosmaa, Martti Aiha, Osmo
Valtonen, Pekka Kauhanen, Marjatta Hanhijoki, Markku Keränen, Pekka Jylhä, Tapani
Mikkonen, Päivi Siren, Liisa Heikkilä ja Petr
Rehor.
Heikki Konttisen ateljee Nallenpolulla, n. 1960. Kuva Heikki Nieminen. Heikki
Niemisen arkisto
4
Tapiolan ateljeetalon valmistumisesta tuli
marraskuussa kuluneeksi 50 vuotta, minkä
johdosta Kuvataiteen keskusarkisto on julkaissut yhteistyössä Suomen Taiteilijaseuran
ateljeesäätiön ja Suomen rakennustaiteen
museon kanssa kirjan rakennuksesta. Siinä
DOKUMENTTI 2005
ELÄMÄÄ NALLENPOLULLA - TAPIOLAN ATELJEETALO 50 VUOTTA
Pekka Kauhanen ja Outi Pienimäki ateljeepalaverissa, keskellä Kauhasen Kuusi ja viisi kättä -veistos, 2005. Kuva Petri Virtanen/KKA
tarkastellaan Nallenpolun taiteilijatalon syntyvaiheita
ja historiaa sekä luodaan katsaus ateljeetalojen rakentamiseen Suomessa yleisemminkin. Myös rakennuksen arkkitehtuuria ja sen merkitystä Blomstedtin
suunnittelijan uralla pohditaan erillisessä artikkelissa.
Tämän lisäksi kirjassa esitellään Nallenpolulla asuneita ja asuvia taiteilijoita sekä heidän elämäänsä ja
taiteellista työskentelyään siellä. Runsaasti
kuvitetun teoksen on
kustantanut Kustannus Oy Taide.
Tapiolan ateljeetalon
50-vuotisjuhlaan ja
juhlakirjan julkaisuun
liittyy
lisäksi
rakennusta ja sen elämää esittelevä näyttely Ateneumin uudessa
Taka-ajatus -tilassa. Se
on avoinna huhtikuun
loppuun 2006. Kirjan
julkistamisen ja näyttelyn avajaisten yhteydessä 22. marraskuuta
2005 Ateneum-salissa
järjestettiin myös kuvataiteilijoiden työtiloja pohtiva Tilaa taiteelle -seminaari.
DOKUMENTTI 2005
Pentti Melanen perheineen Nallenpolun ateljeekodissa 1957. Kuva Otso Pietinen. Asuntosäätiön arkisto
5
ELÄMÄÄ NALLENPOLULLA - TAPIOLAN ATELJEETALO 50 VUOTTA
Heikki Konttinen (oik.) ja
Pentti Melanen (vas.)
kalastavat Otsolahdella,
1958-60. Kuva Heikki Nieminen. Heikki Niemisen arkisto.
Arjen ohjelmointia Päivi
Sirénin perheessä. Alla lasten Ilmarin ja Auran neulomat lapaset. Kuva Susanna
Heiska/KKA
6
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
Julkaisuseminaari
Erkki Anttonen
K
eskusarkisto järjesti 20.10.2005 valtakunnallisen Taidemuseoiden julkaisutoiminta -seminaarin
Kiasman seminaaritilassa yhdessä Valtion taidemuseon julkaisutyöryhmän kanssa. On oikeastaan
hämmästyttävää, että museoiden julkaisutoimintaa ei ole pohdittu tai tarkasteltu laajemmin juuri
missään yhteyksissä maassamme, vaikka museot ovat tuottaneet ja kustantaneet erilaisia painotuotteita
reilusti yli sadan vuoden ajan. Taidemuseoiden tyypillisiä julkaisuja ovat olleet kokoelma- ja näyttelyluettelot,
joissa on esitetty perustiedot esillä olevista taideteoksista. Varhaisista, puhtaasti teosluettelo-tyyppisistä
painatteista on vähitellen siirrytty yhä paksumpiin, myös tutkimuksellisia artikkeleita sisältäviin opuksiin, vaikka
pienimuotoisempiakin näyttelyluetteloita yhä tuotetaan.
Useimmiten kysymys on taloudellisista resursseista kun tehdään päätöksiä museon julkaisupolitiikasta. Joka
tapauksessa painotuotteiden merkitys on aina vaan kasvanut huolimatta internetistä ja muista digitaalisen
median luomista uusista mahdollisuuksista. Tätä osoittaa sekin, että parin viime vuosikymmenen aikana monet
taidemuseot ovat alkaneet tuottaa omia julkaisusarjojaan. Itse asiassa maamme taidemuseot ovat varmaankin
kokonaisuutena suurin kuvataiteeseen liittyvää kirjallisuutta julkaiseva instituutio Suomessa.
Seminaaripäivä alkoi keskusarkistonjohtaja Ulla Vihannan avauspuheenvuorolla, minkä jälkeen kirjastonhoitaja
Sirkka Havu Helsingin yliopiston kirjastosta loi katsauksen vanhaan eurooppalaiseen kirjankuvitukseen
aina 1400-luvulta lähtien. Esityksen painopiste oli 1700-luvun kuvituksissa, mutta samalla nähtiin hieno
kuvakavalkaadi HYK:n omistamista vanhoista kuvitetuista kirjoista aina Anton Kobergerin julkaisemasta
Nürnbergin Raamatusta (n. 1460) François Boucher’n kuvittamiin Ovidiuksen Metamorfooseihin ja William
Hogarthin satiirisiin kaiverruksiin.
Tämän jälkeen FT Anne Aurasmaa Helsingin yliopistolta esitelmöi varhaisista museoaiheisista julkaisuista
ja luokittelun filosofiasta, joka heijasteli 1500-1600-lukujen maailmankuvaa. Esimerkiksi Raamattu oli myös
luokittelun kannalta ajan keskeisiä auktoriteetteja, mutta kuriositeettikabinetit, joihin taideteoksiakin aluksi
kerättiin, järjestettiin usein ilmentämään maailmankaikkeuden neljään elementtiin perustuvaa rakennetta.
Aamupäivän lopuksi VTM:n kirjaston kirjastonhoitaja Irmeli Isomäki loi katsauksen Ateneumin kokoelmaluetteloiden kehitysvaiheisiin. Tämäntyyppistä historiallista kartoitusta ei aikaisemmin ole tehty, ja
laajasta aiheesta voisi varmaankin jatkossa kehittää monenlaisia kiinnostavia näkökulmia esimerkiksi museon
kokoelmanhallintakäytäntöihin.
Seminaarin alkupuolella keskityttiin siis pääasiallisesti museojulkaisujen historiallisiin taustoihin. Isomäen
esitys päättyi Valtion taidemuseossa tänä päivänä käytössä olevaan teoskokoelmien hallintajärjestelmään eli
atk-pohjaiseen Muusaan. Siten se toimi eräänlaisena siltana iltapäivän esitelmille, joissa pohdittiin enemmänkin
nykypäivän julkaisuproblematiikkaa. Aluksi Kiasman intendentti Marja Sakari loi katsauksen ARS-näyttelyiden
luetteloiden kehitysvaiheisiin alkuaikojen suppeista teosluetteloista nykyisiin artikkelipainotteisiin ja paljon
informaatiota sisältäviin opuksiin.
Salon taidemuseon johtaja Laura Luostarinen kertoi museonsa julkaisupolitiikasta ja niistä erilaisista
ratkaisumalleista, joilla suhteellisen pienellä määrärahalla toimiva museo voi harjoittaa julkaisutoimintaa. Samoja
kysymyksiä pohti myös Porin taidemuseon johtaja Esko Nummelin, joka esitteli museonsa poikkeuksellisen
laajamuotoista ja monipuolista julkaisutarjontaa. Hän sitoi kirjojen ja luetteloiden kustantamisen muuhun
museotoimintaan ja pohti museolaitoksen roolia sivistyspääoman tuottajana suhteessa taloudellisen
tuloksellisuuden vaatimuksiin.
Amanuenssi Timo Huusko Ateneumin taidemuseosta esitteli tämän jälkeen kahta museossa tehtyä yleisökartoitusta, viime vuoden Edelfelt-näyttelyyn liittyvien julkaisujen lukijatutkimusta ja Kokoelmat verkkoon
-käyttäjätutkimusta. Päivän lopuksi kirjastonhoitaja Tellervo Yli-Hallila Valtion taidemuseon kirjastosta esitteli
uuden Kirjav@-internethakuliittymän ja kertoi sen eri hakuominaisuuksista.
Seuraaville sivuille on koottu joitakin lyhennelmiä näistä seminaarin esitelmistä.
DOKUMENTTI 2005
7
JULKAISUSEMINAARI
Kirjankuvituksen huippu saavutetaan
1700-luvulla - alkuperäisgrafiikkaa Helsingin
yliopiston kirjastossa
Sirkka Havu
kirjastonhoitaja, Helsingin yliopiston kirjasto
H
elsingin yliopiston kirjaston historialliset kokoelmat ovat, etenkin
1700-luvulta, erittäin korkeatasoiset.
Kokoelmien loistokkuus ilmenee muun muassa siinä, että monista teoksista kirjastoon on
päätynyt niin sanottu ruhtinaspainos, Prachtexemplar, joka usein sisältää myös hienoa kuvitusta. Kokoelmien ”yläluokkainen” taso on
seurausta Turun palosta (1827). Palon tuhottua
Turussa sijainneen kirjaston kokoelmat lähes
täydellisesti ja yliopiston muutettua Helsinkiin,
alkoi kirjastoon virrata kirjalahjoituksia eri
puolilta Eurooppaa. Arvokkaimmat kokoelmat
saatiin Pietarista, josta tuli kymmeniä tuhansia
niteitä länsimaista kirjallisuutta. Pietarilaisten
lahjoitusten joukosta erottui kaksi kulttuurihistoriallisesti erittäin kiinnostavaa kokonaisuutta: Pietarin tiedeakatemian lahjoitus (4.000
nidettä) ja Paul Alexandroffin (1808-1857),
suuriruhtinas Konstantin Pavlovitšin luonnollisen pojan lahjoitus (24.000 nidettä).
Tiedeakatemian lahjoitukseen sisältyneet laajimmat kirjastokokonaisuudet olivat Kuurinmaan herttuoiden kirjasto ja puolalais-liettualaisen Radziwillien ruhtinassuvun kirjasto.
Sivusta-adjutantti Paul Alexandroffin lahjoitus sisälsi kaksi keisarillista palatsikirjastoa:
Hatšinan palatsin ja Marmoripalatsin kirjastot.
Kumpikin kirjasto oli syntynyt osana Katariina
Suuren ohjelmaa kerätä länsimaisia kokoelmia
Venäjälle.
Diana kylvyssä nymfiensä kanssa. Metsästäjä Aktaion yllättää jumalattaren,
Diana rankaisee Aktaionia tirkistelystä muuttamalla tämän hirveksi.
François Boucher’n kuvitusta, kaiverrus Augustin de Saint-Aubin. Ovidius,
Les Métamorphoses d’Ovide gravées sur les desseins... Paris: Basan & Le
Mire, 1700-luku. Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmat.
Helsingin yliopiston kirjaston kulttuurihistoriallisten peruskokoelmien ohella kirjastossa
on useita erikoiskokoelmia, joista 1700-luvun
kirjankuvituksen ja alkuperäisgrafiikan kannalta merkittävin on Monrepos’n kartanon
kirjasto.
Puupiirroksista kuparikaiverrusliitteisiin ja 1700-luvun etsattuihin vinjetteihin
Kirjankuvituksen tutkimus liittyy läheisesti
kirjallisuudentutkimukseen, sillä parhaimmillaan kuvitus tukee tekstin tietosisältöä tai
tulkitsee sitä. Taide- ja kirjallisuushistoriallisesti
mielenkiintoisinta on kaunokirjallisuuden kuvitus. Tietokirjallisuudessa kuvien ensisijainen
8
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
tehtävä on selventää ja lisätä tekstin välittämää
informaatiota.
Varhainen painettu kuvitus toteutettiin puupiirrostekniikalla. Puupiirros kehittyi Alppien
etelä- ja pohjoispuolella eri tavoin; jykeviä,
täyteläisiä ja staattisia pohjoisia kuvia vastasivat etelässä keveät, sulavat viivapiirrokset.
Saksassa hienoimpia kuvitettuja kirjoja julkaisi
nürnbergiläinen Anton Koberger ja Italiassa
venetsialainen Aldus Manutius.
Puupiirrokset olivat yleensä signeeraamattomia. Puupiirroksen suurin mestari, Albrecht
Dürer kuitenkin signeerasi monogrammillaan
aina teoksensa. Dürer myös yhdisti pohjoisen
tradition Italian renessanssin saavutuksiin,
perspektiiviin ja muodon plastiseen hallintaan.
Helsingin yliopiston kirjaston Monrepos’n
kokoelmaan kuuluvat Dürerin taideteoreettiset
julkaisut, 1520-luvulla postuumisti ilmestyneet
Underweisung der Messung ja Vier Bücher
von menschlicher Proportion.
Tieteellisessä kuvituksessa siirryttiin jo 1500-luvulla tarkkaan kuparikaiverrukseen, ja 1600-luvulla kuparikaiverrus syrjäytti kuvitusmetodina
vähitellen puupiirroksen kokonaan. Puupiirrosta käytettiin enää vain kansalle tarkoitetuissa
hartaus- tai opaskirjoissa. Syväpainoa edellyttävät kuparikaiverrukset painettiin tekstin
kanssa eri aikaan, ja ne liitettiin kirjaan erillisinä
kuvaliitteinä. Kustannusten minimoimiseksi
yhteen kuvaan sijoitettiin mahdollisimman
paljon tekstin eri kohtia selventäviä kuvia. Tavaksi tuli keskittää allegoriset, tekstiä tulkitsevat
kuvat teoksen alkuun, niin sanottuun frontispiisiin. Frontispiisi lisättiinkin 1600-luvulla
useimpiin kirjoihin, tai ainakin osaan painoksen kirjoista.
Frontispiisi oli barokin luomus, se sopi myös
täydellisesti barokin maailmankuvaan. Frontispiisi ei ollut pelkkää tekstin kuvitusta, se oli
pikemminkin tekstin merkityksiä heijastava tai
tulkitseva peili tai portti, jota kautta siirryttiin
toiseen todellisuuteen. 1600-luvun frontispiisin
suurin mestari oli Plantin-Moretus kustantamolle työskennellyt Peter Paul Rubens.
Lawrence Sternen teos Tristram Shandy oli kirjoitettu kuvitetuksi
romaaniksi, ja se innosti useita Sternen oman ajan taiteilijoita.
Tuotteliaimpiin englantilaisiin kuvittajiin kuuluneen Thomas Stothardin (1755-1834) Tristram Shandyn tulkintaa. Stothard kaiversi
itse kuvalaattansa. Lawrence Sterne, Tristram Shandy. London: Harrison and Co. 1781. Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmat.
Keveiden vinjettien vuosisata
1700-luvulle tultaessa graafiset tekniikat hallittiin jo erinomaisesti ja kuvittajat saattoivat
luottaa hyvin koulutettuihin kaivertajiin. Tyylillisesti kirjankuvitus oli edellistä vuosisataa
kevyempää ja ilottelevampaa. Barokin raskaat
muodot sekä vaalenivat että yksinkertaistuivat.
Vuosisadan puolenvälin jälkeen kirjankuvituksessa alkoi myös näkyä selkeä uusklassinen
estetiikka.
DOKUMENTTI 2005
9
JULKAISUSEMINAARI
Kirjataiteesta tuli yksi vuosisadan hienostuneimmista harrastuksista, ja Euroopan
hoveissa Versaillesista Pietariin harrastettiin kirjanpainamista. Versaillesin hovin vaikutus
eurooppalaiseen kirjataiteeseen oli näkyvä, ja parhaimmilla ranskalaisilla kuvittajilla
oli ylhäisiä suosijoita hovissa. Jean-Baptiste Oudry kuului Ludvig XV:n puolison
Marie Lezsczynskan suosikkeihin. Oudry kannatti kuningattaren tavoin fysiokraattista
yhteiskuntakäsitystä, ja hänen kuvituksistaan heijastuu luonnon ja maaseudun idealisointi.
Ludvig XV:n rakastajatar Mme Pompadour taas suosi libertiinin seurapiirielämän
kuvaajia Charles Eisenia ja François Boucher’ta. Lähellä hovia liikkui myös muun muassa
Bourbonin kuningashuonetta vinjeteillään kunnioittanut Pierre-Philippe Choffard.
Kirjankuvitustyylit kuitenkin vaihtelivat Euroopan maissa suuresti heijastaen omalta
osaltaan kansallisissa kulttuureissa jo 1700-luvulla selvästi havaittavia eroavuuksia.
Kuvataiteen tavoin myös kuvitus dokumentoi kulttuuriympäristöään hämmästyttävän
tarkasti. Tämän kuvataiteelle tyypillisen kyvyn on todennut myös Hermann Broch.
Teoksessaan Unissakulkijat 3 hän toteaakin: ”Kuvataiteella on niin omituinen etusija
historiasssa! […] sen kyky luonnehtia jotain aikaa on suurempi kuin minkään muun
taiteen alan. Kuvataideteos kestää halki vuosituhanten, se ilmentää omaa epookkiaan
ja sen tyyliä.”
Saksalaisessa kuvituksessa korostui pikemminkin porvarillinen kodikkuus ja tunteellisuus,
Empfindsamkeit, kuin yläluokkainen ylellisyys, joka oli niin tyypillistä ranskalaiselle
kuvitukselle. Vuosisadan huomattavimpia saksalaisia kuvittajia olivat Salomon Gessner,
Daniel Nikolaus Chodowiecki ja Johann Heinrich Ramberg. Salomon Gessner, kuvataiteilija ja antikisoivien idyllien runoilija, omaksui vinjettiensä aiheet antiikin maailmasta,
sijoittaen unenomaiset dolce far niente -vinjettinsä saksalaiseen maisemaan.
Englantilainen kuvitustaide alkoi kehittyä vasta 1700-luvulla, ja varsinaisesti englantilaisen
kuvitustyylin perustajana pidetään taiteilija William Hogarthia, joka kuvasi tarkoin
englantilaista elämää 1700-luvulla. Hogarthin ensimmäinen kuvitustyö oli Samuel
Butlerin Cromwellin kannattajia ivaava satiiri Hudibras. Hogarth ei ollut ensisijaisesti
kirjankuvittaja, mutta on paljolti hänen ansiotaan, että Englannissa kehittyi omintakeinen
kirjankuvitustyyli.
Muita tyypillisesti englantilaisia kuvittajia olivat taiteilijat Isaac Taylor, Thomas Kirk ja
Thomas Stothard. Stothard oli tuotteliain 1700-luvun lopun englantilainen kuvittaja,
hän oli myös taiteilijana aikalaistensa suuresti arvostama. Stothardin tyylissä on piirteitä
ranskalaisesta rokokoosta, vaikkakin se on huomattavasti jäykempää ja pidättyvämpää.
Eniten kirjankuvitusta uudistanut englantilainen on Thomas Bewick. Hän kehitti
uudenlaisen puupiirrosmetodin, puukaiverruksen eli xylografian, jossa kuva kaiverretaan
puun katkaisupintaan, ei halkaisupintaan.
Helsingin yliopiston kirjaston rikkaat kokoelmat tarjoavat mahdollisuuden tarkastella
laajasti eurooppalaista kirjankuvitusta. Kuvitus välittää jotain erittäin olennaista ja
konkreettista Euroopan 1700-luvun aate- ja kulttuurihistoriasta, siinä heijastuvat
yleiseurooppalainen antiikki-innostus ja orientalismi, Ranskan johtava asema taideelämässä, saksalainen porvarillisuus ja haikeus, sekä englantilainen maaseutuelämä,
talonpoikaisuus, uustunteellisuus ja satiiri. Kaikki tämä myös esteettisesti nautittavassa
muodossa.
10
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
Varhaismodernia luokittelun filosofiaa
Anne Aurasmaa
amanuenssi, Helsingin yliopisto, taidehistorian oppiaine
M
useoaiheisen julkaisutoiminnan käsite
on hankala aikana, jolloin itse museon
käsitekään ei oikein ole muotoutunut. Puhuttaessa keräilystä 1500-luvun lopulta 1700-luvun
alkupuolelle yksi luokittelun keskeisiä auktoriteetteja
on Raamattu. Taidekirjoittelu on tärkeältä osin
taiteilijaelämäkertoja ja myöhemmin taiteen luokkaan erotettavat esineet olivat usein yhtä muiden
kokoelmien kanssa. Kokoelmien välisiä eroja voi
tosin osoittaa filosofisin perustein.
1500-luvulla alettiin pohtia minkälaisia esineitä ja
teoksia jokaisessa kokoelmassa tuli olla. Esineet
eivät olleet vain näytteitä materiaalien käytöstä vaan
symboleja, allegorioita ja merkkejä, joten kuvatut
aiheet nousivat tärkeään asemaan. Niin myös antiikin
veistosten attribuutteja vaihdettiin asianmukaisiksi
koetun jumalkaartin kokoamiseksi.
Taide ja luonto kulkivat monille käsi kädessä. Kirkon
hyväksymän ajatuksen mukaan ”taide” jäljitteli
Jumalan elämää tuottavaa luomistoimintaa. Ero
ihmisen ja Jumalan tekemän välillä nähtiin selkeästi.
Metafyysisemmin taiteen lähtökohtia tulkinneet
kirjoittajat, kuten Giorgio Vasari, liittivät taiteen
tekemiseen henkisiä kokemuksia tuottavia, eli elämän
perimmäiseen olemukseen liittyviä aspekteja. Ne
saivat perustansa toisenlaisista maailmankuvallisista
käsityksistä, kuten Platonilta ja hänen seuraajiensa
ajatteluun kietoutuneesta firenzeläisestä uusplatonismista. Tässä ajattelussa hengen ja aineen rajat
hämärtyivät.
Kaikilla kokoelmilla oli tehtäviä maailmankuvien
hahmottamisessa. Ne avustivat mietiskelyssä ja
maailman ominaisuuksien tutkimisessa sekä hyväksikäytössä. Keräilyn perustaksi yleisesti esitetty
Plinius vanhemman teos Historia naturalis vaikutti
erityisesti katolisen kirkon kokoelmien järjestämiseen. Tämän takia sen merkitys onkin suuri.
Historia Naturalis jakaa maailman luokkiin lähtien
suurista kysymyksistä kuten maailman olemuksesta
ja perusvoimista päätyen siihen miten ihminen voi
käyttää maailmaa hyväkseen. Plinuksella oli sellaisia
luokkia kuin maantiede ja etnografia; antropologia
ja ihmisen fysiologia; eläinoppi; kasvioppi; lääketieteellinen eläinoppi ja mineralogia (mukaan lukien
hopeatyöt, muovailu, pronssi ja marmoriveisto).
Pliniuksen tapa ottaa maailma haltuun konkreettisina
kokonaisuuksina sopi hyvin sen fyysisen todellisuuden järjestämiseen ja ryhmittelyyn, jonka Jumala
oli kristillisen käsityksen mukaan antanut ihmiselle
DOKUMENTTI 2005
hallittavaksi ja jota tutkittiin Aristoteleen perusteella.
Pliniuksen arvoa tuolloisille käyttäjille lisäsi se, että
siihen oli koottu tuhansien antiikin lähteiden tietoja.
Se noudatti auktoriteetteja kunnioittavaa ja niihin
vetoavaa perinnettä, jota keskiajalla arvostettiin.
Toisto ja vanhat kirjoittajat lisäsivät pysyvässä maailmassa väitteen vakuuttavuutta.
Paavillisilla ja yliopistojen kokoelmilla oli yhteyksiä
ajan kirjastojen järjestelyyn ja niistä on helpohko
löytää myöhempää tieteellistä luokittelua muistuttavia piirteitä jo keskiajalla. 1500-luvun lopussa kokoelmien ripustaminen seinille ja vitriineihin yleistyi
kaappeihin piilottamisen sijaan ja tilanne vaikuttaa
kaoottisemmalta kuin aiemmin. Se on kuitenkin
eräässä mielessä todellisempi ”luomakunnan” kuva
kuin edeltäjänsä. Esille asetetun kokoelman järjestys
oli tilallinen merkki, joka viittasi Jumalan luomassa
maailmassa vaikuttavaksi uskottujen voimien suhteisiin tekemällä luomakunnan järjestyksen näkyväksi ja mahdollistamalla monimuotoisuuden ja
yhteysverkostojen opiskelun ja hyväksikäytön.
Osana 1500-luvulla lisääntyvää luonnonfilosofian
opetusta ja kansainvälisen keskustelun tarpeisiin
sekä täydellisimmän mahdollisen kokoelman luomisen innoittamana 1600-luvun alussa alkoi ilmestyä
näyttäviä kuvitettuja luonnonhistorioita. Niistä ja
säilyneistä esineistä käy selväksi, että yliopistojen
luonnonfilosofisissa kokoelmissa naturaliaa ja artificialiaa ei juurikaan erotettu. Voidaan puhua theatrum
naturae -periaatteesta eli maailman asettamisesta
katsojan arvioitavaksi. Merkitykset syntyivät kulloisestakin käyttökelpoisuudesta ja kiinnostavuudesta. Tällöin jatkuvasti muuttuvan jäsentämisen
auktoriteettina voidaan pitää lähinnä Raamatun
ihmiselle lupaamaa hallitsijan asemaa suhteessa
muihin luotuihin.
Platon pääsee tarjoamaan uuden vanhan näkökulman Aristoteleen ja raamatullisen luonnon hallitsemisen rinnalle jo 1400-luvulla. Historiallisella
tilanteella on myös vaikutuksia muuttuvaan ajatteluun. Erityisesti 1500-luvulla rajanveto erilaisten
maailmankuvien välillä kiristyy ja vaatii ideologioiden
selkeyttämistä kaikilla tasoilla; leirejään määrittelevät
protestantit ja katoliset. Ympäröivää maailmaa
koskevan tiedon muutokset asettavat myös omia
uudelleenarviointivaatimuksiaan.
Vuonna 1565 ilmestyi ensimmäinen kokoelmien
esillepanon periaatteisiin opastava kirja. Sen tekijä
on belgialainen Samuel Quiccherberg. Teoksen
11
JULKAISUSEMINAARI
esittämässä maailmassa ruhtinas on keskipiste ja
hierarkian huippu. Quiccherberg pyrki luomaan
kokoelmallisen rakenteen, jossa hierarkia laajeni hallitsijan persoonan ympäriltä sosiaalista ja raamatullista
hierarkiaa noudattaen yhä monimuotoisempiin ja
yhä alkeellisempana pidettyihin elämänmuotoihin.
Kukin luokka jakaantui edelleen alaluokkiin, joissa
oli oma sisäinen hierarkiansa esimerkiksi materiaalien
jalostusasteen mukaan, mikä asettaa taideteokset
luokkiensa kärkeen. Sosiaalinen ja ihmisen teot
kytkeytyivät - sanan suorimmassa merkityksessä luonnollistuneina elementtien ja temperamenttien
aristoteeliseen hierarkiaan. Moderni subjekti, erityisesti 1600-luvun ruhtinaiden maailmankuvaan liittyvä
aurinkokuningas-ajatus, saa kokoelmien katsojaomistaja-hallitsijana yhden varhaisen ilmauksensa.
Tällä, samoin kuin okkulttisiakin piirteitä omaksuneella ajan uusplatonilaisella filosofialla, näyttää olleen
keskeinen asema ruhtinaiden parissa varsin laajasti
Euroopassa. Sama ajattelu näyttää vaikuttaneen
erityisesti muodostumassa olleeseen tapaan arvioida
taidetta.
Tieteelliseksi kutsutun luokittelun historiassa keskeisessä asemassa on 1660 Lontoossa perustettu
Royal Society. Sen toiminnan tavoitteena oli ”tulla
käytetyksi huomattaviin filosofisiin ja hyödyllisiin
tarkoituksiin” kuten D. Colwall kirjoitti Philosophical
Transactions -teoksessa vuonna 1666. Nehemiah
Grew sai valmiiksi Royal Societyn ensimmäisen kokoelmaluettelon vuonna 1681. Muutoin perinteisen
moniulotteisia yhteyksiä osoittavassa luettelossa
simpukat on luokiteltu muodon ja kuvioaiheiden
mukaan. Jokainen voi todeta osoitetut erot ja saman-
laisuudet oikeiksi tai vääriksi. Tästä ei ole enää pitkä
matka Linnaeuksen hyvin rajoittuneeseen katseeseen,
joka lopullisesti poisti arvottamisen ja tulkitsijakeskeisyyden luonnon luokittelusta. Linnaeuksen vain
muutamaan yksityiskohtaan keskittyvä luokittelu
osoittautui Royal Societyn Tyynenmeren kokoelmien
valossa universaaliksi ja sai siksi tuoreeltaan vahvan
aseman.
Jos 1500-luvulla rajoja oli yritetty luoda ääripäitä
etsien - kuten luonnon kummajaisten tai taidokkaiden
ihmeiden keräily osoittaa - 1700-luvulle tultaessa
mittaaminen ja tavallisuuden tunnistaminen tulivat
yhä useammin erottelun ja luokittelun periaatteeksi.
Henkilökohtainen kokemus, jolla oli tärkeä osuus
1500-luvulla merkityksiä tulkittaessa, ei enää ollut
sama kuin se universaali objektiivinen, katsojasta
riippumaton totuus, jota nyt tavoiteltiin. Taiteen
luokittelu erosi omille urilleen, koska siinä arvottaminen pysyi keskeisenä.
Taiteesta puhuminen eroaa yhä luonnon luokittelusta
merkittävimmin siinä, että se nojaa renessanssin
myötä kehittyneeseen minä-tulkitsijaan ja rinnastuu
tekijyyttä ja taiteen kokemisen erityisyyttä korostavana
kertomuksena ihmisen historiallisuuteen ensisijaisesti
platonilaiselta, henkistä kasvua korostavalta, ja jo
varhain progressiiviselta pohjalta. Tällaisessa maailmassa hengen ja aineen vuorovaikutus on jatkuvaa;
onnistuminen tai epäonnistuminen näkyy muille
vasta arvioinnin jälkeen merkityksensä löytävinä
tekoina ja teoksina.
Ateneumin kokoelmaluetteloiden kehitys
Irmeli Isomäki
kirjastonhoitaja
Kuvataiteen keskusarkisto
S
uomen Taideyhdistys perustettiin 1846 keskeisenä tarkoituksenaan kouluttaa maahan taiteilijoita.
Yhdistyksen pysyvä taidekokoelma muodostui lähinnä sivutuotteena ja sen perustamisvuodesta onkin
runsaasti tulkintoja. Selkeä ja arvokas kertalahjoitus varmaankin suuntasi toimintaa museotyötä kohti.
Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II lahjoitti 1851 taideyhdistykselle sen 5-vuotisjuhlan kunniaksi poikansa
H. K. K. suuriruhtinas Aleksanterin, myöhemmin Aleksanteri III:n nimissä 28 teosta, jotka olivat kuuluneet
edesmenneen vapaaherra Klinkowströmin kokoelmaan.
Kokoelmien luettelointikin seurasi haparoiden niiden muodostumista. Hankinnat merkittiin aluksi vain
pöytäkirjaan, mutta ilmeisesti B.O. Schaumanin vaikeaselkoisuudestaan tunnetulla käsialalla on 1854 kirjoitettu
ensimmäinen yhtenäinen 60 teoksen kokoelmaluettelo. Suomen Taideyhdistyksen kokoelma oli karttunut
vuoteen 1863 mennessä niin paljon, että sitä päätettiin pitää auki yleisölle Margelinin talon kolmannessa
kerroksessa 24.10. alkaen joka perjantai klo 12-14. Helsingfors Tidningar kirjoitti 17.10.1863 kokoelman
12
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
avaamista koskevan uutisen lopussa: ”En permanent katalog öfver samlingarne kommer
längre fram att vara tillgänlig”. Luetteloa saatiin kuitenkin odottaa kymmenen vuotta.
B.O.
Schaumanin
(intendenttinä
1869-1887) toimittama Katalog öfver
Finska Konstföreningens samling af taflor
och skulpturarbeten (1873) sisältää tiedot
210 maalauksesta ja 25 veistoksesta. Tämä
on tyypiltään systemaattinen catalogue
raisonné, suhteellisesti katsoen perusteellisin Ateneumin kokoelmien painettu
luettelo, koska se sisälsi tietoja myös taiteilijoista ja teosten vaiheista. Huonejärjestyksestä on implisiittisesti luettavissa, mitä
on ollut nähtävillä ja missä järjestyksessä
teoksia on ollut tarkoitus katsoa. Silloiset
museotilat sijaitsivat Unioninkatu 20:ssa,
ja salit on merkitty luetteloon kirjaimin
A-K. Ensimmäisessä ripustuksessa originaalit taideteokset ja 50 kopiota olivat
tasavertaisia.
Vuonna 1888 ilmestyneen ruotsinkielisen
luettelon esipuheessa mainitaan anonyymisti intendentin tittelin takaa: ”Mångahanda göromål hafva gjort det omöjligt
att redan nu få färdig en fullständig kataB. O. Schaumanin työkappale vuoden 1873 luettelon uudeksi painokseksi. Kuva Kirsi
log öfver Konstföreningens samlingar Halkola/KKA
[…]”. Uuden kokoelmaluettelon laatimista
vaikeuttivat mm. Ateneum-rakennuksen
viimeistelyvaiheet, taideteosten puhdistus- ja restaurointityöt sekä uuden ripustuksen
suunnittelu. Esipuheessa mainittu intendentti oli ilmeisesti Thorsten Waenerberg, joka
toimi virassa 1888-1913.
Kun Suomen Taideyhdistyksen kokoelmat avattiin Ateneum-rakennuksessa 13.10.1888,
intendentin tehtäväksi annettiin suomenkielisen luettelon toimittaminen niistä.
Ruotsinkielisen luettelon mukaan taideteoksia oli tässä vaiheessa 344 maalausta ja
80 veistosta. Waenerberg teki kuitenkin 1889-90 ulkomaanmatkan, jolloin hänen
sijaisenaan toimi J.J. Tikkanen. Tämä onkin luultavasti toimittanut ensimmäisen, 1889
ilmestyneen suomenkielisen luettelon. Sen esipuheessa luvataan allekirjoituksella
”Hoitaja”: […Isompi luettelo, jossa tarkoitus on ilmoittaa taiteilijain syntymä- ja
kuolemanvuosi, taideteosten suuruus ja ainekset, ostohinta, jos se on tunnettu, ja
lyhyt aiheen selitys, ilmestynee talven kuluessa…]. Lupaus ei kuitenkaan toteutunut.
Waenerberg otti käyttöön kokoelmien inventaariokirjan 1889. Hankinnat kirjattiin käsin
vielä kun kokoelmaluettelo oli siirtynyt atk-pohjaiseksi maaliskuussa 1986. Vasta Soili
Sinisalon aikana 1992 manuaalisesta inventaariokirjasta luovuttiin kokonaan.
Seuraavaksi ilmestynyt kokoelmiin liittyvä julkaisu Förteckning på mästare inom
målarekonsten, hvilka äro afsedda att representeras i den blifvande kopiesamlingen i
Helsingfors (1891) nivoutui suunnitelmaan kartuttaa senaatin antamin vuotuisin varoin
yhdistyksen hallussa olevien maalausten kokoelmaa eurooppalaisten taiteilijamestareiden
teosten kopioilla. Kopioitavaksi suositeltujen teosten luettelo ilmaisee, mitkä maalaukset
olivat Suomen kuvataiteen auktoriteettien silmin arvostetuimpia 1890-luvulla. Julkaisu
on mielenkiintoinen myös siksi, että siitä ilmenee näiden huipputeosten tarkka sijainti
silloisen Euroopan keskeisissä museoissa ja joissakin muissa julkisissa rakennuksissa.
Luettelo on eräänlainen hyperlinkki eurooppalaisiin kokoelmiin. Sen lähdeluettelo
ulkomaisista kokoelmaluetteloista oli aikanaan myös hyvin ajantasainen. Toivottavasti
Valtion taidemuseon kirjaston kokoelman takautuvan luetteloinnin yhteydessä löytyisi
näitä luetteloita.
DOKUMENTTI 2005
13
JULKAISUSEMINAARI
Taideyhdistyksen toimintapolitiikalle oli 1900-luvun alussa ominaista yleisön sivistämiseen
tähtäävät pyrkimykset. Haluttiin mm. ”selittäen esitellä taidekokoelmia työtätekevälle
luokalle”. Toimitettiin kuvajulkaisu ja suomenkielisiä luetteloita ilmestyi aiempaa
tiheämmin. Taideteoksia koskeva informaatio oli kuitenkin ensimmäistä luetteloa
lukuun ottamatta minimaalista vuoteen 1911, jolloin Suomen Taideyhdistyksen sihteeri
J.J. Tikkanen toimitti suomen- ja ruotsinkieliset luettelot ja otsikoi ne Ateneumin
kokoelmiksi. Vasta nyt luettelosta löytyy 1888 luvatut tiedot taiteilijan elinajasta ja
lyhyt teoksen provenienssitieto. Esipuheessa on myös J.J. Tikkasen laatima yhdistyksen
kokoelmatoiminnan historiikki. Luettelosta julkaistiin täydentäviä painoksia, koska
kokoelmat karttuivat vuoteen 1915 mennessä 1180 nimekkeeseen.
Suhtautuminen taidekokoelmien luettelointiin osoittautui tärkeäksi intendentinvaalissa
1914. Uudeksi intendentiksi valitun Gustaf Strengellin erityiseksi ansioksi katsottiin se,
että hän oli toimittanut Suomen Taideteollisuusyhdistyksen kokoelmaluettelon tieteellisen
asiantuntevasti. Lieneekö Ateneumin museonjohtajan valinnassa syksyllä 2005 tarkasteltu
hakijoiden kiinnostusta kokoelmien asianmukaista luettelointia kohtaan?
Strengellin aikana (intendentti 1914-1918) museota uudistettiin ja kokoelmat karttuivat
mm. suomalaisella ja pohjoismaisella ”nykytaiteella” sekä ranskalaisella modernismilla.
Tikkasen esipuhe vuodelta 1914 kelpasi vielä Torsten Stjernschantzin intendenttikaudella
(1919-1952) 1920 ilmestyneeseen katalogiin täydennettynä luettelolla lahjoitusten
tekijöistä. Kokoelmaluetteloita julkaistiin yleensä ruotsiksi ja suomeksi. Vuoden 1912
saksankielisen laitoksen esipuhe on ensimmäinen vieraskielinen esittelyteksti Ateneumin
kokoelmista. Venäjänkielinen laitos saatiin aikaan 1915. Ateneumin kokoelmien
ensimmäinen englanninkielinen luettelo julkaistiin ilman kuvia 1937.
Fanny Sinebrychoff kuoli huhtikuussa 1921. Suomen valtiolle testamentatut Paul ja Fanny
Sinebrychoffin kokoelmat otettiin vastaan. Luettelon esipuhe on kuin hengästyneenä
kirjoitettu eikä ihme, sillä vajaassa puolessa vuodessa oli käsitelty yli 700 teosta tai
esinettä. Vanha ulkomainen taide ja eri materiaalit taide-esineissä vaativat kokonaan
uudenlaista ammattitaitoa, ja tuntui varmasti pahalta hyväksyä luetteloon virheellisiä
attribuointeja. Uusi luettelo kuvitettuna neljällä interiöörikuvalla ilmestyi 1936, mutta
Sinebrychoffin taideteosten attribuointi on jatkuva prosessi.
Sodan takia museo oli suljettuna viisi vuotta ja se avattiin uudelleen järjestettynä
maaliskuussa 1946. Stjernschantzin intendenttikaudella amanuenssi Aune Lindström
toimitti vielä 1948 luettelot samalla formaatilla kuin 1938, tosin uusin kuvaliittein. Pienet
Ateneum-oppaat ilmestyivät vuosina 1951-52 suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Niissä
kuvailtiin taiteilijoita ja teoksia saleittain.
Aune Lindströmin intendenttikaudella (1952-1969) julkaisujen ilme muuttui radikaalisti.
Niistä tuli siroja, elegantteja ja niukkatekstisiä kuvitettuja painotuotteita. Kokoelmien
numeromerkinnät jäivät pois. Kansikuvat toivat esille kokoelmien monipuolisuutta.
Myös englanninkielistä informaatiota lisättiin. Laajan näyttelysarjan Kaksi vuosisataa
Suomen taidetta I-V (1959-67) tutkimukselliset näyttelyluettelot kirjallisuusviitteineen
kompensoivat kokoelmaluetteloiden niukkuutta.
Ateneumin taidemuseo -luettelon (suomi-ruotsi-englanti, 1968) selailu herättää monia
kysymyksiä: missä tämä teos on nyt, miksi näitä teoksia ei juuri näe Suomen museoissa?
Yksi vastaus on, että jotkut teoksista olivat vain deponoituina Ateneumissa 1968 ja nyt
pysyvästi Sara Hildénin museossa Tampereella, vaikka irrallinen lehti luettelon välissä
ilmoittaa, että tietyt teokset olisivat Ateneumissa ainaistalletuksina!
Sakari Saarikiven kausi (intendentti 1969-1977) oli sähkökirjoituskoneen ja monisteiden
kulta-aikaa. Informatiiviset salitekstit kertovat kokoelmien ripustuksesta. Kokoelmaa
valottavia tekstejä julkaistiin myös venäjäksi, sillä Ateneum oli neuvostoturistien
vakiokäyntikohde. Olli Valkosen kaudella (1978-1990) 1980 Sinebrychoffin rakennus
otettiin museokäyttöön, mutta kokoelma oli edelleen osa Ateneumia. Sitä hoiti
amanuenssi Marja Supinen, joka toimitti kolmikielisen teosluettelon ja lisäksi pienet
kuvaluettelot Ruotsalaiset muotokuvat ja Miniatyyrit = Miniatyrer vuosina 1983 ja
1985.
14
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
Ateneum-rakennus saneerattiin vuosina 1983-90. Kokoelmatietojen syöttö Polydoctietokantaan alkoi maaliskuussa 1986 Kansakoulukadun väliaikaistiloissa. Tietokannan
suunnittelusta vastasivat Helmiriitta Sariola, Marja Supinen ja Raija Vuorinen. Ensimmäiset
tietokannan tiedoista toimitetut kokoelmaluettelot koskivat Suomen taiteen vanhinta osaa
vuosilta 1750-1850 ja Sinebrychoffin kokoelmia, jotka esiteltiin luettelossa nyt ensimmäistä
kertaa koulukunnittain. Italian taiteen tutkimusprojektin julkaisu tuotettiin vielä 1992
samalla formaatilla. Luetteloissa oli pieni tunnistekuva jokaisesta teoksesta mutta turvallisen
mustavalkoisena.
Ateneumin taidemuseo 1968. Aukeama osastosta kansainvälistä nykytaidetta. Kuva Kirsi Halkola/KKA
Varsinaisten luetteloiden ohella on julkaistu muitakin kokoelmia käsitteleviä teoksia, kuten
Marjatta Levannon toimittamat, kokonaan värikuvin kuvitetut Ateneum-oppaat suomeksi,
ruotsiksi ja englanniksi. Tämä Suomen taidehistorian yleisesitys muodostui best-selleriksi.
Julkaisut löytyvät edelleen tietoverkosta (http://www.fng.fi/fng/html4/fi/ateneum/guide/
default.htm). Myös lapset on otettu huomioon kokoelmien kirjallisessa esittelyssä.
Suomen taideakatemian kokoelmat valtiollistettiin syksyllä 1990. Valtion taidemuseon
museoyksiköt Kiasma, Ateneum ja Sinebrychoff tallensivat kokoelmatietoja hajautetusti
vuodesta 1992 lähtien VATI-järjestelmään. Vuodesta 2003 on VTM:n yksiköissä kehitetty
Muusa-ohjelmistoa taideteosten ja valokuvien luettelointiin. Kuvataiteen keskusarkiston
osuus oli huomattava Muusan tietosisältöjen suunnitteluvaiheessa ja nyt varsinkin teosten
asiasanoitukseen valitun Iconclassin käyttöönotossa.
Kokoelmia koskevia painettuja julkaisuja ilmestyy jatkuvasti. Ateneum on julkaissut pari
kertaa hienoja uushankintojensa näyttelyluetteloita, ja vuosi sitten pienikokoisen kolmiosaisen
värikuvateoksen, Kiasma taas on esitellyt kokoelmiaan laajoina teemanäyttelyinä, joihin on
liittynyt julkaisu. Sinebrychoffin miniatyyreistä ilmestyi tutkimuksellinen luettelo 2004.
Kokoelmaluettelo on paradoksaalinen julkaisutyyppi, se on jo ilmestyessään vanhentunut, se
sisältää osittain epäluotettavia tietoja, mutta on silti virallinen auktoriteetti. Kokoelmaluettelo
tallentaa jonkun tilanteen museon ja taideteoksen historiasta. Vuosikymmeniä vanhaa laitosta
voidaan tarvita teostietojen täsmentämiseen, ja usein siihen käsin tehdyt merkinnät nostavat
juuri tällaisen työkappaleen merkityksen korvaamattomaksi. Vanhimpiin painettuihin
luetteloihin sidottiin irtolehtiä, joihin tehtiin lisäyksiä ja korjailutietoja. Näin luettelon
työkappale toimi seuraavan laitoksen ”tallennusalustana”. Käsin tehdyt lisäykset ja korjaukset,
palovakuutusmerkinnät, yms. ovat tärkeitä tietolähteitä. Ateneumin kokoelmaluetteloita voi
myös tarkastella kirjan ja kirjapainotaidon historian näkökulmasta.
DOKUMENTTI 2005
15
JULKAISUSEMINAARI
Porin taidemuseon julkaisutoiminta
1982-2005
Esko Nummelin
taidemuseonjohtaja Porin taidemuseo
P
orin taidemuseolla on monen muun museon tavoin oma julkaisusarjansa. Sarjan viimeisimpänä,
numerolla 76 ilmestyi keväällä 2005 Kimmo Sarjen toimittama 356-sivuinen kirjajärkäle Briefe aus
Nirgendwo / Kirjeitä kadonneesta maasta / Letters from Nowhere, joka sai vakiintuneeseen tapaan
nimensä taidemuseolla järjestetyn näyttelyn mukaan. Helsingin Sanomat arvioi kirjan heti sen ilmestyttyä
eikä kiinnostus ole laantunut. Edesmennyttä Saksan demokraattista tasavaltaa ja siihen kytkeytyviä mielikuvia
käsittelevää julkaisua on lähtenyt aina Yhdysvaltoihin asti. Saksassa kirja on onnistunut nostamaan esiin myös
maan 1900-luvun traumojen käsittelyyn liittyvät ongelmat ja menneisyyden tulkintojen kulttuurisidonnaisuuden
konkreettisella tavalla. Pienkustannustoimintaa vaatimattomassa mittakaavassa harjoittava museo ei ole tottunut
pohtimaan vaikkapa sitä, miten ja millä foorumilla Saksassa niin arkaa Stasi-problematiikkaa voisi käsitellä
pahoittamatta oikaisupyynnön esittänyttä saksalaista akatemiatutkijaa entistä enempää.
Kulttuuripääoman tuottaminen ja välittäminen
Taidemuseon julkaisusarja käynnistyi vuonna 1982 valtakunnallisten taidemuseopäivien puheenvuorot
dokumentoineella 122-sivuisella niteellä. Saman vuosikymmenen kuluessa ilmestyi vielä 28 nimikettä ja JULKAISUSEMINAARI
seuraavalla vuosikymmenellä nimikkeiden määrä kohosi 66:een. Tällä vuosituhannella on tähän mennessä
ilmestynyt 31 kirjaa, minkä myötä julkaisujen kokonaismäärä nousee kaikkiaan 97:ään. Näistä 21 on julkaistu
taidemuseon julkaisusarjan ulkopuolella.
Julkaisutoiminnan merkitys on entisestään vain korostunut parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa.
Perinteinen ajattelu lähti liikkeelle näyttelyesineestä ja sitä tukevasta näyttelyripustuksesta, josta se eteni
näyttelykävijään ja mahdolliseen ”näyttelykatalogiin”. Tänä päivänä tämä on korvautunut kokonaisvaltaisella
analyysillä museon tehtävistä ja näiden tehtävien hoitoon liittyvien asiakasrajapintojen kehittämisestä. Porin
taidemuseon osalta linjaus on kirjattu museon toiminta-ajatukseen, jonka mukaan museo toimii tietoa ja
elämyksiä tuottavana taide- ja tiedelaitoksena yhtenä tavoitteenaan kulttuuripääoman tuottaminen ja välittäminen.
On helppo nähdä miten paljon laajemman yleisön museo voi omalle sisällön- ja tiedontuotannolleen
tavoittaa kun katse avataan aikaan ja paikkaan tiukasti sidotusta näyttelyhuoneistosta perinteisen ja sähköisen
julkaisutoiminnan suuntaan. Samalla joudutaan myös uusien kysymysten eteen. Mitä sellaista kiinnostavaa
sanottavaa museolla on, joka ylittää kotipaikkakunnan turvallisen horisontin?
Luonnon ja kulttuurin kerrostumia
Sisällön perusteella Porin taidemuseon julkaisut voidaan karkeasti jakaa teemalähtöisiin ja näyttelylähtöisiin
julkaisuihin, kokoelmia käsitteleviin julkaisuihin ja tutkimuksiin sekä mietintöihin ja museon maakunnallisesta
roolista nousevaan julkaisutuotantoon.
On itse asiassa hämmästyttävää, kuinka harvoin perinteinen näyttelyjulkaisu yhä edelleen tänä päivänä
dokumentoi itse näyttelyn, johon se viittaa ja jonka yhteydessä julkaisu on syntynyt. Katalogin, näyttelyyn
kuuluvien teosten teosluettelon merkityksessä näyttelyjulkaisut ovat toki tarkkoja ja täsmällisiä - ja sama
koskee taiteilijoita ja heidän perustietojaan. Vanhemman taiteen osalta on lähinnä ikävää, että lukija ei pääse
näyttelyn päättymisen jälkeen tutustumaan kulloiseenkin ripustukseen sekä sen sisällöllisiin ja tilallisen hahmon
saaneisiin tulkintoihin. Uudemman taiteen, performanssien ja katoavan taiteen osalta tämä on kuitenkin
selvä ongelma. Kun näyttelyjulkaisu ilmestyy viimeistään näyttelyn avajaisiin, sille on mahdollista saada
laajin mahdollinen yleisö. Samalla kuitenkin lähes menetetään tilaisuus rakentaa näyttelyjulkaisu tavalla, joka
dokumentoi kulloisenkin ainutkertaisen näyttelyn, sen ripustuksen, installaatiot ja performanssit.
Edesmenneen valtiollisen identiteetin esteettisten ulottuvuuksien ja niihin liittyvien mielikuvien ohella Porin
taidemuseo on käsitellyt mm. ikijäätä, muukalaisia arktisessa, luonnon ja kulttuurin kerrostumia, empatiaa,
muistia ja muistinmenetystä sekä suomalaisten etnisten vähemmistöjen kulttuuria ja taidetta. Kokoelmajulkaisut
ovat kartoittaneet Maire Gullichsenia, hänen rooliaan ja taidekokoelmiaan. Vuonna 2000 käynnistyi taidemuseon
omiin kokoelmiin kuuluvia yksittäisiä teoksia esittelevä sarja OMAT. Neljä vuotta myöhemmin saatiin liikkeelle
Porin taidemuseon tutkimuksia TUTKA-sarja, joka on ehtinyt jo neljänteen julkaisuunsa. Varsinaisten
tutkimusten ohella sarjan tavoitteet liittyvät museologian ja museopedagogiikan kysymyksiin sekä laajemmin
ymmärrettynä kulttuurin, kulttuurintutkimuksen ja -kulttuuripolitiikan kentälle. Yhteistyössä Porin kaupungin
kanssa Porin taidemuseo on julkaissut kaupunkisuunnittelusarjaan kuuluvan lastenkulttuuripoliittisen mietinnön.
16
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
Taiteilijoita käsittelevät julkaisut rakentavat kaarta tšekkiläisistä František Kupkasta ja Otto
Gutfreundista Fluxuksen taiteilijoihin sekä yhdysvaltalaisesta Alan Sonfistista ja tanskalaisesta
Per Kirkebystä Egyptissä tällä hetkellä asuvaan, Beirutissa syntyneeseen Lara Baladiin.
Porin taidemuseon julkaisuja, kuva: Esko Nummelin
Häntä heiluttaa koiraa?
Julkaisupäätös on monen tekijän summa eikä rahoitus ole vähäisempiä. Näyttelyiden osalta
taidemuseolaitoksen piirissä on noudatettu sivistyksellisen pääoman tuottamisen periaatetta.
Näyttelypolitiikka ei rakennu ensisijaisesti oletettavissa olevien yleisöjen ja näiden myötä
muodostuvan tulovirran varaan. Museotoimintaan liittyvän kulttuurivarallisuuden ylläpidon,
dokumentoinnin ja tutkimuksen rahoittaminen näyttelyiden tuomien pääsylipputulojen avulla
on sula mahdottomuus. Pääkaupunkiseudun vahvan väestöpohjan ulkopuolella jo pelkkä
näyttelyiden toteuttaminen kävijöiltä kerätyin pääsymaksuin on vähintäänkin hankalaa,
vaikka lipputuloilla saattaakin tapauskohtaisesti olla merkitystä.
Julkaisun rahoituspohja on rakennettavissa näyttelytoimintaa laajemmaksi. Hyvällä kirjalla on
ostajansa vaikka kuvakirjoja lukuun ottamatta suuria myyntivolyymeja ei pienellä kielialueella
olekaan mahdollista saavuttaa. Useimmissa tapauksissa julkaisun on oltava mahdollisimman
pitkälle itse itsensä kannattava. Voidaan ajatella, että sovelletaan aiheuttamisperiaatetta;
so. julkaisutoiminnan kustannukset lankeavat niille, joita uusi tieto kiinnostaa ja jotka
osaavat sitä käyttää.
Yksittäisen museon tai julkaisijan kannalta ratkaisu tuntuu luontevalta ja useimmassa
tapauksessa ainoalta mahdolliselta. Maamme museoalan kokonaisuuden näkökulmasta jää
kuitenkin kaipaamaan keskustelua, jossa pohdittaisiin kokoelmapolitiikan tavoin tehtäväjakoa.
Samassa yhteydessä olisi syytä arvioida laajemminkin taidemuseolaitoksen profiilia ja roolia
mm. uuden tiedon tuottajana ja välittäjänä sekä taidepedagogisen tietotaidon tarjoajana
mm. koululaitoksen käyttöön. Kyse ei voi olla vain yksittäisen hankkeen taloudellisesta
kannattavuudesta. Kyse on museolaitoksen roolista sivistyspääoman ja innovaatiopääoman
kansallisena tuottajana tavalla, jossa käytetään kaikkia mahdollisia ja tehokkaita välineitä.
Kyse on kokonaisuudesta, jossa paikkaan sidottu näyttelytoiminta ja laajoja yleisöjä helposti
tavoittava julkaisutoiminta - sähköinen tai perinteisen muotoinen - täydentävät tehokkaasti
toisiaan.
DOKUMENTTI 2005
17
JULKAISUSEMINAARI
Perustavaa laatua olevat kysymykset kuuluvat:
- Mitä sanottavaa museolla on ja pitääkö sillä olla?
- Millä tavoin taidemuseolaitoksen kaltainen kulttuuri-instituutio on vuorovaikutuksessa yleisönsä ja yhteisönsä kanssa?
- Mitä välineitä museolla on vuorovaikutustilanteen/-tilanteiden tuottamiseen ja
sanomansa välittämiseen?
- Mikä rooli julkaisutoiminnalla tässä yhteydessä on?
- Miten varmistetaan se, että julkaisu tavoittaa lukijansa, viesti - jos sellaisesta
voidaan puhua - vastaanottajansa?
Tehokkuus
Suuret volyymit mahdollistavat julkaisutoiminnan tuloksellisuuden. Ne eivät sitä kuitenkaan
takaa, jos tulos, siis onnistuminen, tarkoittaa muutakin kuin suuria volyymejä ja sitä, että
toiminta kannattaa itse itsensä taloudellisesti. Mikäli ei ole muuta tavoitetta kuin se, että
toiminta kannattaa itse itsensä, voidaan kysyä onko toimimisesta sinänsä tullut itsetarkoitus
tavalla, joka kyseenalaistaa sen mielekkyyden. Jos kyse on innovaatiopääoman, sivistyspääoman
tuottamisesta, painosmäärällä tai kirjojen tuomalla taloudellisella tuotolla ei voi mitata kaikkia
niitä tavoitteita, joita taidemuseon kaltaisen kulttuuritoimijan julkaisutoiminnalla tulee
olla. Ja lopuksi: onko mahdollista tarkastella museo- tai taidemuseolaitosta kokonaisuutena
tavalla, jossa arvioidaan julkaisutoimintaa (kansallisen/EU-kansallisen?) sivistyspääoman
tuottamisen näkökulmasta?
Porin taidemuseon kirjakaupassa museon omilla julkaisuilla on merkittävä rooli, kuva: Esko Nummelin
GRANUM-verkkokirjakaupasta löytyy 56 Porin taidemuseon julkaisua osoitteesta:
http://granum.uta.fi/granum/index.php?kustantaja_id=47
Porin taidemuseon oma verkkokauppa löytyy osoitteesta:
http://www.poriartmuseum.fi/fin/kauppa/index.shtml
18
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
Kyselytutkimus Albert Edelfelt
-juhlanäyttelyn julkaisusta
Riitta Ojanperä
amanuenssi, Ateneumin taidemuseo
(Tutkimusaineiston käsittely ja yhteenvedot: Liisa Nurmi)
A
teneumin taidemuseossa tehtiin alkuvuonna 2005 ensimmäinen yksinomaan julkaisutoimintaan
keskittyvä asiakastutkimus. Kysely kohdistettiin Albert Edelfelt -juhlakirjan ostaneille museokävijöille
tammikuussa 2005, näyttelyn viimeisten aukioloviikkojen aikana.
Tuossa vaiheessa oli jo tiedossa, että Edelfelt-näyttelyjulkaisu on Ateneumin historian toistaiseksi eniten myyty
näyttelykirja. Suomenkielisiä julkaisuja painettiin kolmessa eri erässä yhteensä 7.000 kappaletta. Painosten välillä
kirja oli ajoittain loppuunmyyty. Näyttelyiden kävijämääriä ja julkaisujen painosmääriä vertailemalla saattoi myös
todeta, että Edelfelt-näyttelyn kohdalla tavallista useampi kävijä osti näyttelykirjan.
Tutkimuksen suunnittelussa oli mukana VTM:n asiakastutkimuksista vastaava Eija Liukkonen (Kehys).
Käytännön toteutuksesta vastasivat Ateneumin taidemuseon vs. museolehtori Satu Itkonen, Ateneumin
taidemuseon amanuenssi Riitta Ojanperä ja työharjoitteluaan tekevä Porvoon ammattioppilaitoksen opiskelija
Liisa Nurmi.
Nelisivuisia kyselykaavakkeita jaettiin 300 kappaletta, ja vastauksia saatiin noin 100. Vastausprosenttia pidettiin
erittäin korkeana.
Yhteenveto kirjallisesta kyselystä
Enemmistö vastaajista oli naisia (74,5 %), 55-64 -vuotiaita (37,7 %) sekä akateemisesti koulutettuja (42,5 %).
Ammattiryhmistä suurin osa oli toimihenkilöitä (38,5 %) tai eläkeläisiä (23,1 %). Vastaajista 46,2 % ilmoitti
käyvänsä taidenäyttelyssä vuoden aikana keskimäärin alle viisi kertaa. Ateneumissa enemmistö (46,2 %) ilmoitti
käyneensä ainakin kymmenen kertaa aikaisemmin. Vastaajien ikä-, sukupuoli- ja ammattijakautuma noudatteli
siis melko tarkasti jo vanhastaan tunnettua Ateneumin taidemuseon kävijäprofiilia. Varsin suuri osa heistä
näytti myös lukeutuvan Ateneumin taidemuseon vakiokävijöihin.
Enemmistö oli kyselyyn vastatessaan ehtinyt vasta selailla/silmäillä julkaisua (44,3 %) tai lukea sen osittain
(40,6 %). Vain 9,4 % oli ehtinyt lukea sen kokonaan, mikä varmaan osaltaan vaikutti tutkimuksen tuloksiin.
Tärkein syy ostaa kirja oli halu tutustua syvemmin näyttelyyn, taiteilijaan ja/tai aiheeseen (74,5 %). Suuri
osa asiakkaista halusi myös muiston näyttelykäynnistään (59,4 %). Moni ilmoitti vapaasti vastaten pitävänsä
Edelfeltiä niin merkittävänä taiteilijana Suomessa, että osti siksi kirjan. Edelfelt oli myös usean vastaajan
”lempitaiteilija”.
Monet kertoivat ostavansa usein näyttelyjulkaisun museokäyntinsä yhteydessä (45,3 %). Tosin jopa 40,6 %
ilmoitti hankkivansa julkaisun vain harvoin. 70,2 % mainitsi julkaisun vastanneen täysin odotuksia ja 25 %
ilmoitti sen ylittäneen odotukset. Kirja ei ollut kenellekään pettymys.
Julkaisun yleisarvosanan osalta 60 prosentissa vastauksista se oli arvioitu erittäin hyväksi (kiinnostavuus,
ajankohtaisuus, ulkoasu, luettavuus sekä hinta/laatusuhde). Tosin kirjan hinta sai moitteita, monen mielestä 37
euroa oli liian paljon. Tuottamiskustannuksiin nähden summa oli kuitenkin varsin alhainen, kuten Ateneumin
taidemuseon julkaisuilla yleensäkin. Kaikki samaan aikaan myynnissä olleet suurten kustantamojen yhtä laajat
Edelfelt-kirjat olivat Ateneumin näyttelyjulkaisua kalliimpia.
Kirjassa pidettiin muun muassa sen laadukkaista ja onnistuneista kuvista, kronologiasta ja taiteilijan elämäkerrasta.
Myös luonnoksia ja piirustuksia pidettiin tärkeinä. Monen mielestä oli erittäin tärkeää, että kirjassa julkaistiin
kaikki näyttelyssä olleet teokset. Suuri osa vastanneista kehui sen tyylikästä ulkoasua.
Kirjan epäkohtina pidettiin mm. kuvatekstien epäselvää numerointia ja sekavuutta. Monen mielestä kuvat eivät
saisi mennä aukeaman yli, koska kuva kärsii. Tekstiin olisi kaivattu vähän kevyempää otetta sekä oppaiden
kertomia tarinoita teosten synnystä, malleista yms. Julkaisuun haluttiin tietoa siitä, kuinka Edelfelt menestyi
maailmalla aikanaan. Kirjaan olisi toivottu myös hakuosiota, josta olisi voinut hakea teoksen sivunumeron
nimen perusteella. Joillekin lukijoille se oli liian painava.
Museojulkaisujen tuottajan näkökulmasta odotukset kevyemmistä teksteistä ja Edelfeltin menestyksen kuvailusta
ovat kiinnostavia. Edelfelt-juhlakirjan kohdalla oli nimittäin tarkoituksella luovuttu pitkistä ”tieteellisistä”
artikkeleista. Artikkelit ovat varsin lyhyitä ja yleistajuisiksi tarkoitettuja, ne on sijoitettu kuvien lomaan, ja lisäksi
DOKUMENTTI 2005
19
JULKAISUSEMINAARI
kirjasinkoko on suhteellisen suuri. Luettavuuteen oli siis panostettu. Lopun kronologia taas on tiivis, vuosittain
etenevä tietopaketti, jossa on hyvinkin yksityiskohtaista tietoa myös Edelfeltin menestyksestä maailmalla. Tiedon
kokoaminen yleiskuvaksi juuri tästä asiasta on kuitenkin ymmärrettävästi hidasta ja työlästä.
Tutkimuksen toinen vaihe: ryhmähaastattelu
Toukokuussa järjestettiin ryhmähaastattelu, johon kutsuttiin joukko sellaisia kirjallisen kyselyn vastaajia, jotka
olivat ilmaisseet halukkuutensa osallistua jatkotutkimukseen. Haastattelutilaisuudessa oli neljä Edelfelt-kirjan
ostajaa sekä Ateneumin edustajina aikaisemmin mainitut Satu Itkonen, Riitta Ojanperä ja Liisa Nurmi.
Haastattelu nauhoitettiin jatkokäsittelyä varten.
Seuraavaan on koottu keskeiset keskustelunaiheet ja niiden tärkeimmät tulokset. Koska yksittäisiä vastaajia
ei ole eritelty, saattavat tulokset vaikuttaa ristiriitaisilta. Tässä yhteydessä ei ole analysoitu sitä, miten
lukijoiden odotukset ja kirjan tekijöiden pyrkimykset kohtasivat. Keskustelussa käsiteltiin sekä kyseistä
Edelfelt-näyttelykirjaa että museon taidekirjoja yleensä.
Julkaisun muoto: näyttelystä riippumaton taidekirja vai
näyttelykatalogi?
Toivottiin, että kirjassa olisi kuva kaikista näyttelyssä esillä olleista teoksista.
Tällöin siihen voidaan palata aina uudelleen. Toisaalta ymmärrettiin hyvin joidenkin
yksittäisten piirustusten puuttuminen. Julkaisun pitää olla kirjamainen, eikä
pelkästään luettelo, johon on monotonisesti painettu vain kuva ja pakollinen
tekstiosuus.
Erään vastaajan mukaan kaikkien teosten ei välttämättä tarvitse olla kirjassa, sillä
varsinkin liiallinen grafiikan esittäminen on tylsää. Tämä lukija oli sitä mieltä,
että julkaisun lopussa oli liikaa käsitelty Edelfeltin kuvituksia Vänrikki Stoolin
tarinoihin.
Julkaisun sisältö
Julkaisuun olisi toivottu vielä syvempää tietoa teosten syntyvaiheista ja niihin
vaikuttaneista tekijöistä. Oppaiden kertomat anekdootit taiteilijasta, teoksista,
teoksissa esiintyvistä malleista sekä maalausten valmistumisajankohdasta olisivat
tuoneet toivottua lisäulottuvuutta kirjaan. Pohdittiin myös Edelfeltin teosten
mahdollisia aatteellisia ja poliittisia taustoja, jotka eivät paljastuneet lukijalle. Jopa
tiedot tekniikoista olisivat kiinnostaneet. Taiteilijan elämäkertaa saa ja pitääkin
julkaisussa olla sopivasti, kuitenkaan tieto ei saa olla liian ammatillista eikä liian
laajasti käsiteltyä.
Kirjan olisi toivottu antavan enemmän pohjaa näyttelykäynnille ja yleistietoa
taiteilijasta. Toisin sanoen sen teksti olisi voinut olla kevyempää ja suunnattu
myös niille, jotka eivät ole taiteen asiantuntijoita tai tunne taiteilijaa kovin hyvin
entuudestaan. Helsingin Sanomien välissä ilmestynyttä Edelfelt-liitettä kehuttiin
ja samanlaista näkökulmaa olisi toivottu myös näyttelykirjaan. Kyseistä lehdykkää
olisi kaivattu sen liitteeksi.
Jos kyseessä olisi ollut pienempi näyttely, suppeampikin julkaisu olisi todennäköisesti
riittänyt. Silloin siihen olisi toivottu taiteilijan keskeisimmät ja tunnetuimmat teokset
sekä jonkin verran taiteilijan elämäkertaa ja historiaa. Erään vastaajan mielestä
taidekirjan ei tarvitse olla sellainen, että sitä lukemalla luetaan, vaan enemmänkin
selaillaan silloin tällöin.
Kuvien koko ja sijoittelu
Kuvien levittymistä yli aukeaman ei pidetty huonona asiana (toisin kuin kirjallisessa
kyselyssä). Jos kuvakoko pienenee, kuvat eivät ole yhtä arvokkaita. Aukeamalta
avautuvista lisäsivuista, joille kuva voisi levittyä ilman taitoksia, ei pidetty (esimerkkinä
tällaisesta ratkaisusta näytimme Ateneumin aikaisemmin julkaisemaa Akseli GallenKallela -näyttelykirjaa). Niiden kestävyyttä epäiltiin ja ajateltiin niihinkin syntyvän
taitoksia. Toisaalta suurempi julkaisu, jossa kuvatkin olisivat isompia, olisi hankala.
On hyvä, että kirjan voi ottaa tarvittaessa mukaansa. Pidettiin siitä, että nykyisen
taiton ja painoasun myötä sivut ovat tarpeeksi ”tyhjiä”.
20
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
Kirjan ulkoasu, kansikuva
Kirjaa pidettiin edustavana ja näyttävänä. Silti kukaan haastateltavista ei ollut ostanut
kirjaa kannen perusteella vaan sisällön ja aiheen vuoksi. Kirjan kannesta sanottiin,
että se on aktiivinen, valoisa ja mukaansatempaava. Toisen vastaajan mukaan kansi
oli kaunis ja silmää miellyttävä. Tosin hänen mielestään kauniit kuvat ovat toisaalta
tylsiä ja Ateneumin julkaisemien kirjojen kannet yleensä keskenään samannäköisiä.
Haastateltavat tuumasivat kuitenkin yhdessä, että kansikuvan täytyy olla miellyttävä,
vaikka sillä ei tässä tapauksessa ollutkaan vaikutusta ostopäätökseen. Jos vastaava kirja
ostettaisiin kirjakaupasta ilman näyttelykokemusta, kansikuvalla olisi merkitystä.
Kuvien numerointi ja kuvatekstit
Kaikkien haastateltavien mielestä kuvien numerointi ja sijoittelu oli osittain epäonnistunut, sillä oikeaa kuvaa oikeaan tekstiin joutui etsimään. Jonkin kuvan teksti
saattoi olla kaksi aukeamaa aikaisemmin kuin itse kuva. Sijoittelun sekavuus häiritsi
lukemista.
Jokaisen kuvan yhteyteen toivottiin ainakin teoksen nimeä, valmistumisvuotta, sen
nykyistä sijaintia, kokomerkintöjä sekä valmistustekniikkaa. On hyvä, että nämä tiedot
ovat kuvan yhteydessä eikä esimerkiksi kirjan lopussa, jotta kiinnostavan tiedon saa
halutessaan heti eikä sitä tarvitse etsiä.
Listaukset, lähdeviitteet ja kirjallisuusluettelot
Listauksia tai lähdeviitteitä ei koettu erityisen tarpeellisiksi, mutta ei myöskään
häiritseviksi. On parempi, että ne kuitenkin teoksesta löytyvät, sillä saattaa tulla
tilanteita, jolloin niitä tarvitaan, esimerkiksi lisätietoa hankkiessa. Viitteet tulee kuitenkin
sijoittaa niin, että jos niitä ei tahdo lukea, niiden yli voi ”hypätä” helposti.
Kirjan koko
Kaikki pitivät kirjan kokoa sopivana, ei liian isona tai raskaana. Ajatus pienemmistä
kirjoista tai ositetusta kirjasarjasta yhden ison julkaisun sijaan ei saanut kannatusta, sillä
jokainen tunsi, että silloin jotain jäisi teoksesta puuttumaan. Ositetut kirjasarjat pitäisi
hankkia kokonaan ja se koettiin hankalaksi, miltei mahdottomaksi. Todettiin myös, että
ostopäätös syntyy nopeasti ja jos silloin joutuisi valitsemaan kirjasarjasta vain yhden
osan, julkaisu jäisi todennäköisesti kokonaan hankkimatta.
Kirjan koon suhteen koettiin tärkeäksi, että sen voi ottaa syliin tai lukea sohvalla.
Suurempaa julkaisua pitäisi lukea pöydän ääressä, jolloin se todennäköisesti jäisi
lukematta. Toisaalta suuri kirja on näyttävä ja kokonainen paketti. Juhlajulkaisu saattaa
olla myös ainoa Albert Edelfelt -kirja, jonka ostajat hankkivat ja silloin on toivottavaa,
että se sisältää kaiken taiteilijasta.
Kirjan hinta
Kirjan ostohinta (37€) oli haastateltavien mielestä sopiva, jollei halpakin. Kaksi
vastaajaa oli sitä mieltä, että jos se olisi maksanut noin 20 euroa enemmän, he eivät
olisi sitä hankkineet.
Ateneum kirjan julkaisijana
Haastateltavat eivät olleet kiinnittäneet huomiota kirjan julkaisijaan. Julkaisijalla ei
ollut heille merkitystä. Todettiin kuitenkin, että Ateneum ei lähde julkaisemaan teosta
vain kaupallisista syistä, mikä on myönteinen asia. Ateneumin kirjakauppaa pidettiin
luotettavana paikkana ostaa taidekirjoja, ostopaikkaa pidettiin laadun takeena.
DOKUMENTTI 2005
21
JULKAISUSEMINAARI
Kommentti Albert Edelfelt -luettelon
kyselytutkimukseen
Timo Huusko
amanuenssi, Ateneumin taidemuseo
E
delfelt-luettelon vastaanotosta tehdyn tutkimuksen tuloksia
voi verrata siihen käyttäjätutkimukseen, jossa alkuvuonna
2005 haastateltiin mahdollisia Valtion taidemuseon verkkokokoelmien käyttäjiä. Olennainen kysymys, joka haastateltaville
esitettiin, oli se, että mitä he haluaisivat tietää kokoelmissa olevista
teoksista. Vastauksia havainnollistettiin niin sanotuilla miellekartoilla,
joita osallistujat piirsivät valitun teoksen ja sen tehneen taiteilijan
ympärille.
Käyttäjätutkimuksen kohderyhmänä olivat yhtäältä nuoret taideopiskelijat ja toisaalta vanhemmat kuvataiteesta kiinnostuneet. Molempiin ryhmiin valikoitiin haastateltavia, jotka olivat kiinnostuneita
sekä taiteesta että internetin käytöstä. Osallistujia ei ollut helppo
löytää, ja lopulta nuorten joukkoon saatiin kuusi ja vanhempien viisi
haastateltavaa.
Haastateltavien otos oli siis hyvin pieni. Tiivistetysti voidaan kuitenkin sanoa, että molempia ryhmiä yhdisti se, että tietoa haluttiin
nimenomaan taiteilijasta ja hänen persoonastaan. Itse taideteoksesta
haluttiin enemmänkin mekaanista tietoa, kuten koko, vuosiluku, jne.,
eikä sitä, miten teos liittyy taidehistorialliseen kehityskertomukseen.
Nuoremmat olivat myös kiinnostuneita kuulemaan teoksista kriitikoiden tulkintoja ja yleisön kommentteja. Nuoret osoittivat jonkin
verran kiinnostusta myös käytännön museo- tai näyttelytoimintaa
kohtaan. Näyttelymestareiden, konservaattoreiden tai salivalvojien
kommentitkin saatetaan siis mieltää kiinnostaviksi.
Taiteen kytkeminen laajempaan kontekstiinsa haluttiin sekä nuorten että vanhempien
ryhmässä tehdä nimenomaan taiteilijan
elämää esittelemällä. Oltiin kiinnostuttu
taiteilijan taidehistoriallisesta sijoittumisesta,
asemasta yhteiskunnassa ja taiteilijapiireissä,
ystäväverkostosta sekä tuotannon sijoittumisesta taidehistorialliseen kontekstiin.
Taiteilijan kautta tuotantoon etenevässä
kuviossa myös taidehistoriallisella tutkimuksella oli siten vankka sijansa.
Sekä Edelfelt-luettelon vastaanottotutkimuksesta että verkkokokoelmien käyttäjätutkimuksesta on vedettävissä sellainen
johtopäätös, että museokävijä - yhtä lailla
todellinen kuin virtuaalinenkin - haluaa
lisätä tietämystään taiteesta paneutumalla
taiteilijoiden persoonaan. Tämä on aiheellista ottaa huomioon museon julkaisutoimintaa ja pedagogisia sisältöjä suunniteltaessa. Samalla on ymmärrettävä, että yleisön
odotuksiin vastaaminen ei merkitse automaattisesti sitä, että oltaisiin alentamassa
museotoiminnan tasollista rimaa populismilla.
22
DOKUMENTTI 2005
JULKAISUSEMINAARI
Kirjav@ webhaku
Tellervo Yli-Hallila
kirjastonhoitaja
Kuvataiteen keskusarkisto
Valtion taidemuseon kirjaston tietokantarutistus on loppusuoralla.
Ensinnäkin meillä on uusi uljas tietokanta, johon on konvertoitu vanha kokoelmatietokanta
Kirjava, lehtitietokanta Lehtevä ja Nykytaiteen virtuaalikirjaston Kiviki-tietokanta. Tietokantaan luetteloidaan Ateneumissa, Kiasmassa ja Sinebrychoffilla sijaitsevat kokoelmat ja se
sisältää tällä hetkellä tiedot 48.500 julkaisusta, joukossa mm. Valtion taidemuseon kirjaston
koti- ja ulkomaisina vaihtoina saamat näyttelyjulkaisut. Lisäksi tietokantaan on luetteloitu
lähes 13.000 artikkelia ja sieltä löytyvät nyt myös tiedot kirjaston kokoelmiin kuuluvista
lehdistä ja kausijulkaisuista - kyse on siis yhdestä Suomen kattavimmasta kuvataiteen
aineistoja sisältävästä kirjastotietokannasta.
Ja tätä tietokantaa voi nyt hakea helposti, niin omalta työasemalta kuin vaikka kotikoneelta!
Hakuja varten on tehty hakuohjelma Kirjav@, joka löytyy osoitteesta:
http://marikki.fng.fi/kirjava/
Haussa on hienovaraisesti mukailtu kaikille tuttuja korkeakoulukirjastojen tietokantoja.
Perushakujen vaihtoehdot (tekijä, nimeke, taiteilija jne.) löytyvät nopeasti pudotusvalikosta.
Monimutkaisempia hakuja voi tehdä avaamalla uusia hakukenttiä +merkistä ja yhdistämällä
useampia hakuehtoja boolen operaattoreiden JA, TAI, EI avulla. Hakuja voi myös rajata
julkaisuvuodella, julkaisukielellä tai julkaisutyypillä. Viitteitä voi selata ja tarkastella lyhyessä
tai pidemmässä formaatissa ja niitä voi poimia edelleen tulostettavaksi tai tallennettavaksi
selaimen kautta. Viitteiden sisältä voi tehdä uusia hakuja henkilöiden ja yhteisöjen nimistä ja
asiasanoista. Tarkemmat hakuohjeet löytyvät Ohjeet ja yhteystiedot linkistä.
DOKUMENTTI 2005
23
MEDIATAITEEN ARKISTOINTISTRATEGIASTA
Kaikki tietokantaan luetteloidut artikkelit ovat nyt samalla lailla hakukelpoisia kuin muutkin
julkaisut, ja ne löytyvät sekä itsenäisinä viitteinä että emojulkaisuihin linkitettyinä. Vanhassa
tietokannassa suurinta osaa artikkeleista ei voinut hakea, ja itsellemmekin oli pienoinen
yllätys miten paljon artikkeleita olemme erilaisista näyttely- ja muista julkaisuista vuosien
varrella luetteloineet.
Hakujen ajoittainen hitaus on vielä pieni ongelma, joka ratkennee lopullisesti vasta Valtion
taidemuseossa tulevaisuudessa toteutettavien serveriratkaisujen myötä. Toivomme kuitenkin,
että Kirjav@sta olisi jo nyt mahdollisimman paljon iloa ja apua taidemuseoissa työskenteleville
tutkijoille.
Uusi tietokanta ja Kirjav@ webhaku on toteutettu osana Valtion taidemuseon kirjaston
tietojärjestelmien noin vuoden kestänyttä kehittämisprojektia. Niiden lisäksi kuluneen
vuoden aikana on saatu aikaan myös laaja ja monipuolinen ylläpito-ohjelmisto ja kaksi
muuta webpohjaista asiakasohjelmaa kirjaston erikoistuneempia verkkopalveluita varten.
Nykytaiteen virtuaalikirjastoa jatketaan kuten ennenkin, vain uudella ylläpito-ohjelmistolla
ja hieman ulkoisesti muuttuneena. Ja muutaman vuoden päästä kuulette varmasti enemmän
Suomalaisen kuvataiteen bibliografiasta, jonka ylläpitoon ja julkaisemiseen uusi järjestelmä
myös on tarkoitettu.
Projekti on viety läpi Valtion taidemuseon tietohallinnon ja osin Opetusministeriön tuella.
Ohjelmoinnista ovat vastanneet Gripstudios Interactiven Aki Kivelä ja Olli Lyytinen.
Mediataiteen arkistointistrategiasta
Perttu Rastas
erikoissuunnittelija
KKA ja media-arkisto -projekti
O
man aikakautemme keskeisimmät luovan taiteellisen ilmaisun muodot ja teokset
liittyvät mielestäni digitaaliseen kulttuuriin, internetiin, mediainstallaatioihin ja
käsitteellisiin tila- ja yhteisöteoksiin. Näissä teoksissa kiteytyy uusi tai ”vaihtoehtoinen” taiteellinen käytäntö. Mutta koska ne ovat usein monestakin syystä hetkellisiä,
tulevaisuuden näkökulmasta ”katoavia” tai teknologisesti nopeasti muuttuvia, niiden
arkistointi ja dokumentointi asettaa aivan uusia haasteita kulttuuri- ja taidehistorialliselle
tutkimukselle sekä käytännön arkistotoiminnalle. Ilman toimivaa, kattavaa ja perusteltua
strategiaa monet näistä teoksista ovat vaarassa kadota kokonaan siten, että myöhemmät
sukupolvet eivät voi tarkastella niitä itse teoksina osana kulttuurista kehitystämme. Me emme
voi tyytyä seuraamaan mediataiteen kulttuurihistoriaa vain niistä mahdollisesti kirjoitettujen
aikalaistekstidokumenttien kautta. Meidän täytyy nähdä niitä ymmärtääksemme niitä!
Tarvitsemme pitkän aikavälin strategisia suunnitelmia ja lyhyenajan aktiivisia ja ajassa
kehittyviä toimenpiteitä. Pitkäntähtäyksen strategiat täytyy soveltaa ymmärtämään katoavien
ja teknologisesti muuttuvien teosten luonne, toimintakulttuuri ja -historia. Me tarvitsemme
uudenlaisia museologisia ja kulttuurihistoriallisia toimialueita, toimenkuvia ja arkistojen
kokoelmaideologiaa.
Arkistointistrategian ytimenä on ajatus, että arkistointi on aina sisällöllisesti merkityksellisintä
ja järkevintä tehdä yhdessä taideteoksen ”oman elämän” alkuvaiheessa, ei loppuvaiheessa.
Sankariarkistoijat, jotka tekevät historiallisia löytöjä pölyisistä vanhoista peräkammareista
ja pelastavat ajan syövyttämän ja kuoleman kourissa vaikeroivan taideteoksen, ovat tärkeitä.
Mutta kuka heitä tarvitsee, jos teemme arkistointityön asianmukaisesti silloin kun teos
vielä on hengissä ja voi hyvin?
Katoavan taiteen osalta toimintafilosofia on seuraava: katoava taide katoaa mutta dokumentti
elää. Aktiivinen ja monipuolinen aikalaisdokumentointi on kaiken hyvän arkistointistrategian
perusta.
24
DOKUMENTTI 2005
MEDIATAITEEN ARKISTOINTISTRATEGIASTA
Mediataiteen ominaispiirteistä
Seuraavassa on joitain alustavia luonnehdintoja mediataiteen alueelta tilanteen kartoittamiseksi.
Miten mediataide eroaa muista taideteosobjekteista? Mikä sille on ominaista?
1. sen perustana on media- ja tietokonekulttuuri, jonka ytimenä on av-teknologia,
ohjelmointi ja tietokanta
2. se on prosessikeskeistä, jolloin yhtenä teoksen osatekijänä on aika, se on
dynaamista, muuttuvaa, avointa
3. se on verkottunutta, reaaliaikaista, telemaattista
4. se on vuorovaikutteista sekä teoksen omien ominaisuuksien että yleisösuhteen
näkökulmasta
5. sen on hypertekstuaalista, juurakkomaista, ei lineaarista
6. se on myös modulaarista, itsekehittyvää, käsintehtyä.
Mediataiteen mediamuoto on
1. käsitteellinen, metaforinen
2. katoavaa, teokset tehdään aina aikaan ja paikkaan, mediataide esiintyy aina
uusina versioina
3. moniosaisena helposti rikkoutuvaa
4. epävakaata, usein ohjelmisto on itse tehty, ja tekniikkakin voi olla osittain
5. haurasta, mediaosat ja ohjelmistot vanhenevat nopeasti.
Mediataiteen kokoelma ja arkistointistrategioita ovat:
1. Varastointi (storage)
Varastoidaan fyysisesti mediataiteen teokseen liittyviä objekteja (esineitä, laitteita,
koneita, rakenteita jne.) ja media-alustoja (analogisia video- ja audionauhoja,
digitaalisia datatiedostoja eri muodoissaan). Ja huolehditaan datamuodossa olevan
materiaalin asiallisesta turvakopioinnista.
2. Emulaatio (emulation)
Emuloinnilla tarkoitetaan tietokoneohjelman muuttamista uudemmalle ohjelmalle
siten, että aikaisemman ohjelman toiminnot ja käyttöliittymä säilyvät entisen
kaltaisina. Emuloinnilla voidaan myös tarkastella teosten rakenteellisten osien
(esim. valoteoksen valolähteiden, laitteiden jne.) korvaamista uudemmilla vastaavilla
niin, että entinen toimintatarkoitus ja näköisyys säilyvät.
3. Muunnos (migration)
Migration tarkoittaa teoksen tai sen osien rakentamista täysin uusien teknologisten
medioiden osalta. Interaktiivinen mediateos, joka käyttää 1990-luvun alun
hypercard-tietokoneohjelmistoa ja laserdisc-videota, voidaan muuttaa kokonaan
uudelle media-alustalle, esim. tällä hetkellä CD-romille tai DVD:lle. Valoteoksessa
teos rakennetaan uudestaan mahdollisimman tarkasti mutta täysin uusia valolähteitä
käyttäen.
4. Uudelleentulkinta (reinterpretation)
Teos rakennetaan käytännössä kokonaan uudestaan perustuen taiteilijan antamiin
ohjeisiin tai teoksen dokumentaatioihin.
Tilanne tällä hetkellä
Tällä hetkellä Suomessa on jo arkistoitu ja arkistoidaan parhaillaan media-arkisto -projektin
puitteissa videotaideteoksia. Kaikki muut mediataiteen muodot ovat pääsääntöisesti
arkistoinnin ulkopuolella. Näitä ovat erityisesti installaatiot, ääniteokset, ohjelmointitaide,
verkkoteokset, media-aktiiviset yhteisöteokset ja interaktiiviset teokset. Näitä ei lasketa
DOKUMENTTI 2005
25
myöskään sellaisiksi audiovisuaalisiksi teoksiksi, jotka sisällytettäisiin elokuvien arkistointilakiin.
Olemme vasta hahmottamassa perussuunnitelmia näiden taideteosmuotojen arkistoimiseksi
ja säilyttämiseksi. Kuitenkin galleriat esittävät jo näitä teosmuotoja ja museot ovat jo alkaneet
ostaa niitä kokoelmiinsa. Museaalisessa mielessä näissä teosmuodoissa ei voi enää tulla
kysymykseen ainoastaan itse teosobjektin tai teosmedian arkistoiminen (varastoiminen).
Arkistointiprosessin täytyy sisältää mahdollisesti myös teoksen työsuunnitelmia, välivaiheiden
rekonstruktioita, teokseen tehtyä erikoistekniikkaa, tila- ja aikasuunnitelmia, käyttöliittymäsuunnitelmia, esitystilanteessa tapahtuvaa yleisön interaktiivisuuden havainnointia ja
dokumentointia (haastatteluja) sekä tilannedokumentointia.
Valtion taidemuseon media-arkiston selaimen aloitussivu
26
DOKUMENTTI 2005
Yhteystiedot
www.fng.fi/kka
e-mail [email protected]
Kuvataiteen keskusarkisto
Kaivokatu 2 C
00100 HELSINKI
vaihde (09)173 361
fax (09)173 36248
e-mail [email protected]
keskusarkistonjohtaja
Ulla Vihanta
puh. (09)173 36238
osastosihteeri
Suvi Heiskanen
puh. (09)173 36242
tutkija Leevi Haapala
(Kiasma, nykytaiteen dokumentointi)
(virkavapaalla 3/06 asti)
puh. (09)173 3525
fax (09)173 36575
tutkija Maritta Mellais
(Kiasma, nykytaiteen dokumentointi)
puh. (09)173 3525
fax (09)173 36575
tutkija Susanna Sääskilahti
puh. (09)173 36233
Dokumentointi ja tutkimus
Kuvalaitos
Ateneum
valokuvaaja Hannu Aaltonen
puh. (09)17336323
Kuvapalvelut
valokuvaaja Kirsi Halkola
puh. (09)17336322
tutkija Erkki Anttonen
puh. (09)17336365
Kuvapalvelu
avoinna ti-pe klo 9-16; käynnistä on
suositeltavaa sopia etukäteen
puh. (09)173 36234
fax (09)173 36248
Kuva-arkiston tutkijapalvelu
avoinna ti-pe klo 9-16; käynnistä on
sovittava etukäteen
Ateneum
puh. (09)173 36386
fax (09)173 36248
Kiasma
puh. (09)173 36525
fax (09)1 73 36575
erikoissuunnittelija Perttu Rastas
puh. (09)173 36243; 040-590 8802
kuvankäsittelijä Tea Åvall
puh. (09)173 36262
kuvankäsittelijä Ainur Nasretdin
puh. (09)173 36321
Kiasma
valokuvaaja Petri Virtanen
puh. (09)173 36554
fax (09)173 36503
valokuvaaja Pirje Mykkänen
puh. (09)173 36555
fax (09)173 36503
Taidehistorialliset asiakirja-arkistot
erikoistutkija Elina Heikka
(vuorotteluvapaalla 9/06 asti)
puh. (09)173 36379
tutkijapalvelu
avoinna ti-pe 12.30-16, käynnistä on
sovittava etukäteen
amanuenssi Veikko Pakkanen
puh. (09)173 36386
tutkija Hanna-Leena Paloposki
(virkavapaalla 7/07 asti)
puh. (09)173 36203
fax (09)173 36248
tutkija Helena Komulainen
puh. (09)173 36234
DOKUMENTTI 2005
tutkija Helena Hätönen
puh. (09)173 36203
fax (09)173 36248
vs. tutkija Johanna Helin
puh. (09)173 36240
Leikearkisto
tutkijapalvelu
avoinna ti-pe 12.30-16,
käynnistä on suositeltavaa sopia etukäteen
puh. (09)173 36241
fax (09)173 36248
tutkija Liisa Murtti
puh. (09)173 36241
Valtion taidemuseon
kirjasto
Ateneum
tutkijapalvelu
avoinna ti-pe klo 12.30-16.00
puh. (09)173 36245
fax (09)173 36248
[email protected]
kirjastonhoitaja Irmeli Isomäki
puh. (09)173 36285
kirjastoamanuenssi Ari Latvi
puh. (09)173 36245
vs. kirjastoamanuenssi Minna
Meronen
puh. (09)173 36364
Kiasma
tutkijapalvelusta sovittava
erikseen
puh. (09)173 36526
fax (09)173 36575
kirjastonhoitaja
Tellervo Yli-Hallila
puh. (09)173 36527
27
Kuvataiteen keskusarkisto toivottaa
kaikille Rauhallista Joulua!
Hannu Aaltonen, Erkki Anttonen, Leevi Haapala, Kirsi Halkola, Elina
Heikka, Suvi Heiskanen, Johanna Helin, Helena Hätönen, Sanna Ikäläinen,
Irmeli Isomäki, Helena Komulainen, Ari Latvi, Toini Matikainen, Maritta
Mellais, Minna Meronen, Liisa Murtti, Pirje Mykkänen, Ainur Nasretdin,
Veikko Pakkanen, Hanna-Leena Paloposki, Perttu Rastas, Ilona Räihä,
Susanna Sääskilahti, Ulla Vihanta, Petri Virtanen, Tellervo Yli-Hallila ja
Tea Åvall