Suomessa suunnitellut panssarintorjuntatykit

Transcription

Suomessa suunnitellut panssarintorjuntatykit
1 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suomessa suunnitellut panssarintorjuntatykit - liian myöhään syntyneet (ins. Vesa
Toivonen, Patria Land Systems Oy)
Kaikki muistiossa oleva tieto on julkisesti esitetty kaikille avoimen Panssariseminaarin yhteydessä.
Tampellan eli Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiön aseosasto perustettiin
vuonna 1932, ja ensimmäinen asetilaus saatiin vuonna 1933.
Talvisodassa ja jatkosodan alussa selvisi, että 37 mm:n ja 45 mm:n panssaritorjuntatykkien teho ei ole riittävä ajanmukaisia panssarivaunuja vastaan. Tehdas ei ilmeisesti saanut
käskyä suunnitella uutta panssarintorjuntatykkiä, vaan aloite tuli yrityksen sisältä diplomiinsinööri Hans Otto Donnerilta. Suomalais-ranskalainen Donner tunnetaan myös Tampellan kranaatinheitintuotannon alullepanijana ja Krh 35:n suunnittelijana. Donnerin suunnitelman 57/76 mm:n panssarintorjuntatykistä toteutti käytännössä suunnittelija Erik Fabritius.
Tykki oli profiililtaan hyvin matala kilpikorkeuden ollessa vain 870-920 mm. Ampumatarvikkeen lähtökohta oli merivoimien käyttämän 57/58 H:n hylsy, ja se toteutettiin 76 K/02:n hyl systä juottamalla siihen 57 mm:n kaulaosa. Laskennallinen lähtönopeus oli 1 000 m/s,
mutta todelliseksi mitattiin 1 100 m/s.
Tampella 75 K 44 on profiililtaan sangen matala.
Tuliputken vastaanottoammunta suoritettiin Niinisalossa kesällä 1943. Prototyyppi valmistui sen jälkeen. Lavettina toimi neuvostoliittolaisvalmisteinen sotasaalislavetti. Koeammunnat suoritettiin Tampereen Myllysaaresta kohti Siilinkaria, jota käytettiin sota-aikana ylei sesti Tampellan aseiden koeammuntoihin.
Tampellan kehittäessä 57 mm:n tykkiään Puolustuslaitos hankki Saksasta 75 K/40
-panssarintorjuntatykkejä. Puolustuslaitos edellytti, että myös Tampellan tykin kaliiperi
vaihdetaan 75 mm:ksi ampumatarvikehuollon rationalisoimiseksi. Näin ollen Tampellan
57/76 Pst muutettiin yhteensopivaksi saksalaisen 75 K/40:n Panzergranate 40
-ampumatarvikkeen kanssa, ja syntyi 75 K/44. Uuden tykin putki oli pidempi kuin saksalaisen verrokin, ja se oli varustettu suujarrulla. Tykissä oli puoliautomaattinen sulkulaitekoneisto ja kaksikerroskilpi. Pitkän putkensa ansiosta Tampellan 75 K/44 saavutti 1 146
m/s:n lähtönopeuden, joka oli selkeästi saksalaista tykkiä suurempi. Tampella suunnitteli
2 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
oman panssariammuksen saksalaisen Panzergranate 40:n mukaan, mutta luultavasti ei
valmistanut niitä, koska Suomessa ei ollut mahdollista tehdä ammukseen kuuluvia wolframista valmistettuja kovametallisydämiä. Ampumatarvikkeina käytettiin alkuperäisiä saksalaisia panssarikranaatteja.
Elokuussa 1944 uusi 75 K/44 esiteltiin kenraalikunnalle. Aseen ongelmaksi todettiin pikku osien herkkä särkyvyys ja huomattava mataluus, joka yhtäältä ei tarjonnut suojaa tykkimiehistölle ja toisaalta hankaloitti ampuma-alan löytämistä. Lähes 1 500 kg:n painoisena tykki
oli myös liian raskas hevosten vedettäväksi. Toisaalta tykin ammus läpäisi helposti jopa
neuvostoliittolaisen KV-1-taistelupanssarivaunun panssaroinnin.
Saksalainen 75 K/40 todettiin rintamaolosuhteissa hyvin toimivaksi. Tampellan prototyyppiä ei tehtujen kokeiluiden johdosta katsottu sen veroiseksi. Lisäksi samaan aikaan oli
käynnissä voimakas kehitystyö rekyylittömien sinkotyyppisten panssarintorjunta-aseiden
kehittämiseksi.
Aselevon astuttua voimaan Tampella piilotti keskeisimmän uusia aseita koskevan suunnitteluaineistonsa. Vuonna 1950 Tampella ryhtyi tekemään yhteistyötä nuoren Israelin valtion
kanssa, joka oli kiinnostunut 75 mm:n panssarintorjuntatykistä. Kehitystyön pohjaksi otettiin 75 K/44:n prototyyppi, josta kehitettiin malli 46. Malli 46:n prototyyppi jäi Israeliin, mutta
hanke ei johtanut tilauksiin.
Vuonna 1967 Tampellan kehittäessä 152 mm:n ja 155 m:n tykkejä otettiin panssarintorjuntatykki-idea uudelleen esiin ja rakennettiin varastossa olleista osista jälleen prototyyppi,
joka tuoreeltaan esiteltiin Neuvostoliiton sotilasasiamiehelle. Sittemmin Tampella lahjoitti
tykin Tykistömuseolle, joka
Toinen Tampellan panssarintorjuntatykkihanke oli 100 PstK. Vuonna 1986 Sotilasaikakauslehdessä esitettiin ajatus kehittää kevyiden panssarintorjunta-aseiden ja ohjusten väliin
panssarintorjuntatykki, joka kykenisi lamauttamaan taistelupanssarivaunun 1 000 m:n etäisyydeltä. Esikuvana oli mm. neuvostoliittolainen 100 mm:n 2A29 -tykki. Projektin pohjaksi
päätettiin ottaa T-55-taistelupanssarivaunun 100 mm:n tykki, jonka hidastin ja palautin jouduttiin suunnittelemaan uudelleen. Hanke ei kuitenkaan liittynyt panssarivaunukaluston
hylkäyssuunnitelmiin, eikä ole tiedossa, miten mahdollisen sarjavalmistuksen edellyttämä
putkien hankinta suunniteltiin. Putkeen jouduttiin tekemään vaippa riittävän pitkän liukupinnan aikaansaamiseksi. Lisäksi suunniteltiin asekilpi miehistön suojaksi. Samalla seurattiin
länsimaisen 100 mm:n ampumatarviketekniikan kehitystä. Tuliasemamoottoriksi valittiin
moottorikelkoista tuttu 38 hv:n tehoinen Rotax 635. Prototyypin valmistui maaliskuussa
1989, ja sarjatuotannon alkaa vuonna 1991.
3 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kylmän sodan panssariarmeijoita vastaan kehitetty Tampella 100 PstK jäi prototyyppiasteelle.
Niinisalossa suoritetuissa käytännön testeissä todettiin vakavia liikkuvuusongelmia. Omalla moottorilla ajettaessa tykin suuntavakaus oli heikko. Lisäksi Rotax-moottori todettiin alitehoiseksi. Kenttäkokeet suoritettiin LapJP:ssa alkuvuonna 1990. Ase todettiin tehokkaaksi
ja ammuttaessa stabiiliksi mutta sen kestävyys oli heikko ja maastoliikkuvuus huono. Lisäksi Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajotessa massiivisen panssarisodan uhan katsottiin poistuneen. Vuonna 1991 100 PstK -projekti päätettiin lopettaa. Tykkiin suunniteltua hidastin- ja palautinjärjestelmää on hyödynnetty sellaisenaan Patrian AMOS- ja NEMO-kranaatinheitinjärjestelmissä.
Panssarintorjuntatykkien kehitystyö maailmalla jatkuu edelleen. Esimerkiksi Patria AMV:ssä on testattu belgialaista 105 mm:n panssarintorjuntakanuunalla varustettua tornia.
Panssari- ja mekanisoitujen joukkojen käyttämät nykyaikaiset miinanraivauslaitteet
(DI Jari Poutanen, Patria Land Systems Oy)
Raivaustehtävissä käytetään sekä yleispioneeripanssarivaunuja että erityisesti raivaustehtäviin suunniteltuja vaunuja.
Panssarimiinojen toimintaperiaatteita on useita. Perinteisin on painosytytin, jossa vaunun
paino laukaisee miinan. Puikkosytytin laukaisee miinan vaunun osuessa siihen. Herätesytyttimistä magneettinen sytytin reagoi vaunun magneettikenttään ja tärinäsytytin vaunun aiheuttamaan seismiseen tärinään.
Myös miinojen tiedustelu, raivatun uran ja alueen merkintä sekä taistelun jälkeinen ja humanitaarinen raivaaminen ovat keskeisiä asioita. Myös ns. IED:t (improvised explosive device) ja muut vastaavat panssarintorjunnantilapäisvälineet aiheuttavat haasteita miinanraivaukselle.
4 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Miinojen raivauksessa on kaksi päätekniikkaa:
1. Räjäyttäminen tai rikkominen hallitusti
• Miinajyrät: kevyet, keskiraskaat ja raskaat
• Varstaraivaimet
• Räjähtävät raivaimet: line charge- ja aerosoliraivaimet
• Ampuminen
• Elektromagneettiset raivaimet
2. Miinan poistaminen tai siirtäminen räjähtämättömänä
• Miina-aurat: telan levyiset ja täyslevyiset
• Pintamiina-aurat
• Manipulaattorit: IED-uhkaa vastaan
Miinajyrät on suunnattu erityisesti painosytyttimellä varustettuja miinoja vastaan. Raskaat
jyräkiekot painavat miinan sytytintä, jolloin miina laukeaa. Erityisesti raskaat miinajyrät on
tarkoitettu kestämään useitakin miinojen räjähdyksiä. Jyräkiekkoja on yleensä useita ja ne
on sijoitettu vapaasti kelluviin jyräkiekkopaketteihin. Kiekkopaketit on kytketty työntöaisaan. Kannatinvaijerit ja ketjut hillitsevät kiekkopakettien liikkeitä. Jyräkiekkojen välissä
ketjujen varassa oleva "dog bone" on tarkoitettu puikkosytytinmiinojen torjuntaan.
Yhdysvaltalaisessa Abrams M1 -taistelupanssarivaunussa käytetään viisikiekkoista raskasta miinajyrää. Miinajyrätekniikassa pisimmällä länsimaista lienee kuitenkin Israel, jonka
Merkava-vaunukalustossa käytetään neuvostoliittolaispohjaisesta ratkaisusta kehitettyä
nelikiekkoista RKM-4-miinajyrätekniikkaa. Siihen perustuvia miinajyriä käytetään myös
mm. Kanadassa.
Neuvostoliittolaisessa taktiikassa panssarivaunujoukkueeseen kuului yksi vaunu, jossa oli
miinajyrän ja usein myös -auran kiinnitysvalmius. Yleinen miinajyrämalli oli alunperin T-55kalustoon kehitetty kolmikiekkoinen KMT-5. Venäjällä on sittemmin on kehitetty T-72-pohjainen niinikään kolmikiekkoiseen teknologiaan perustuva BMR-3M KMT-7-raivauspanssarivaunu. Venäjällä on viime vuosina kehitetty myös täysleveä miinajyräratkaisu.
Suomessa Patrian kehittämää miinajyräjärjestelmää on testattu viime syksynä mm. Panssariprikaatissa, ja sarjavalmistus alkanee lähiaikoina. Kyseessä on nelikiekkoinen ratkaisu,
joka on tarkoitettu Leopard 2- vaunukalustoon. Järjestelmään kuuluu myös uramerkintälaite, joka merkkaa jyrätyn alueen sisäreunan.
Kevyiden miinajyrien markkinajohtaja länsimaissa on brittiläinen Pearson Ltd, jonka tuotteita käytetään mm. yhdysvaltalaisessa Bradley- ja ruotsalaisessa CV90-rynnäkköpanssarivaunukalustossa. Kevyitä miinajyriä ei ole tarkoitettu raivaukseen vaan taisteluajoneuvon suojaamiseen ja miinakentän havaitsemiseen. Kevyt miinajyrä tuhoutuu miinan räjähdyksessä, mutta suojaa vaunua. Kevyen miinajyrän räjähdyksen jälkeen miinoitettu alue raivataan raskailla miinajyrillä tai kierretään.
5 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Varstaraivaimia ei enää juurikaan käytetä iskuportaan liikkeen edistämiseen. Ainoa tähän
tarkoitukseen edelleen käytössä oleva ajoneuvo lienee Saksan käyttämä Keiler. Varstaraivaimen käyttö on verraten hidasta ja vaatii tehokkaan voimanlähteen. Esimerkiksi
ruotsalaisen Hägglundsin 1990-luvulla kehittämää Moelv-raivanta ei ole viety
sarjatuotantoasteelle. Varstaraivaimia, kuten suomalaista Raisua käytetään lähinnä
taistelun jälkeiseen ja humanitaariseen alueraivaamiseen.
Line charge -tyyppisiä räjähtäviä raivaimia on kehitetty Yhdysvalloissa kylmästä sodasta
alkaen. Merijalkaväen M1 ABV -raivaamisajoneuvo on nykyesimerkki tekniikasta. Järjestelmä voi toimia myös esimerkiksi Stryker-ajoneuvon vetämästä perävaunusta käsin. Japanin
itsepuolustusvoimilla on käytössään M92 line charge -raivain.
Käyttäjän kannalta line charge -tekniikkaa turvallisempi räjähtävä raivain on aerosoliraivain, jollainen on mm. israelilainen Puma, jota Israelin lisäksi käyttää ainakin Ranska. Ruutirakettimoottori lennättää raketin miinakentän päälle. Raketti levittää pisaramaisen aerosolin miinakentän päälle ja sytyttää sen. Syttyessään aerosoli synnyttää voimakkaan painevaikutuksen, joka räjäyttää miinakentän. Ratkaisun ongelmana on korkea hinta.
Ampumalla raivaamiseen on Venäjällä kehitetty panssariajoneuvon päälle asennettava
UR-77 Meteorit -raivain ja BMP-2-alustalle tarkoitettu SVO FAE. BAE Systemsin Mongoo se on vastaava länsimainen ratkaisu, joka ei liene vielä palveluskäytössä. Yhdysvaltalaiseen taktiikkaan kuuluu edelleen miinojen räjäyttäminen vaunukonekiväärillä ampumalla.
Elektromagneettiset raivaimet synnyttävät suojattavan ajoneuvon etupuolelle magneettikentän, joka räjäyttää miinan ennen vaunun ehtimistä sen päälle. Tällaisia ovat israelilaiset
OB-AMMAD ja Demeter II sekä venäläinen Stankomats.
Miina-aura pyrkii siirtämään maahan kaivetut miinat sivuun räjähtämättöminä. Telan levyisiä auroja ovat mm. israelilainen Ramta TWMP ja brittiläinen Pearson TWMP. Vastaavia
neuvostoliittolaisia ja venäläisiä ratkaisuja ovat Suomessakin käytetty KMT-6 ja uudemmat
KMT-8 ja KMT-10, joita Stankomats tuottaa edelleen. Täyslevyisiä miina-autoja ovat mm.
suomalaisessakin Leopard 2 -kalustossa käytetty Pearson FWMP.
Pintamiina-aurat on tarkoitettu sirotemiinojen raivaukseen kovilta alustoilta, kuten kestopäällysteisiltä teiltä ja lentokentiltä. Alan markkinajohtaja on brittiläinen Pearson Ltd. Pintamiina-aura voidaan asentaa myös lisävarusteena tavalliseen miina-auraan.
6 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suomen Puolustusvoimien uudessa Leopard 2 R
-raivauspanssarivaunussa käytetään miina-aurasta, puskulevystä ja merkitsemisjärjestelmästä
koostuvaa raivausjärjestelmää.
Manipulaattorit ovat yleensä erikoisjoukkojen ajoneuvoihin asennettuja robottivarsia, joilla
koetellaan tienvarsilla havaittuja epäilyttäviä esineitä tienvarsipommien yms:n löytämiseksi.
Mikään yksittäinen miinanraivausmenetelmä ei tarjoa kokonaisratkaisua. Tehokkain järjestelmä perustuu ajoneuvon, johon on mahdollisuus asentaa erilaisia raivaimia kulloisenkin
käyttötarkoituksen mukaan.
Main battle tank ammunition today and tomorrow (dipl. ing. Martin Wolff, Rheinmetall
Waffe Munition GmbH)
Leopard 2 A 4:ssä ja 2 A 5:ssä käytetään 120 mm:n L/44 -panssarivaunukanuunaa, kun
Leopard 2 A 6:ssa käytössä on aseen pituuskaliiperiltaan suurempi L/55 -versio.
Reaktiiviset ja kaksoisreaktiiviset panssaroinnit on suunniteltu katkaisemaan läpäisevä
projektiili osiin, jotta sen läpäisyvoima heikkenisi. Ammuksen läpäisykykyä ei voida enää
mitata perinteisellä panssariteräksen vahvuuteen perustuvalla RHAe-yksiköllä, vaan on
huomioitava reaktiivisen panssaroinnin (ERA) vaikutus.
Kineettisen energian (kinetic energy, KE) ammustyypit eli APFSDS-ammukset DM53,
DM53A1 ja DM63 kykenevät tuhoamaan kaikki nykyaikaiset taistelupanssarivaunut.
DM53 on tullut käyttöön vuonna 2000 ja DM63 vuonna 2004. DM63 on suunniteltu mah dollisimman lämpötilariippumattomaksi, ja sen tarkkuus on todettu riittäväksi lämpötilaalueella -46oC ... 71 oC. Ammus on käytettävissä kaikissa Leopard 2 A 4 - ja sitä uudempien Leopard 2 -vaunujen L/44- ja L/55-kanuunoissa. DM53A1 on DM53:een tarkoitettu
päivitys, joka tarjoaa saman suorituskyvyn kuin DM63.
KE-ammuksen puutteena on huono teho ns. pehmeitä maaleja, kuten rakennuksia, vastaan. PELE DM21 on kehitetty paikkaamaan tätä ongelmaa. Sen teho on hyvä niin teräs -
7 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
betonirakenteita kuin panssariterästäkin vastaan. PELE-konseptissa KE-ammuksen hyvä
läpäisykyky yhdistyy räjähdevaikutukseen.
Toinen uusi ammustyyppi on HE-TF-tyyppinen (high explosive - time fuse) ammus DM11.
Se on ohjelmoitava monitoimiammus, joka on tarkoitettu kevyesti panssaroituja ajoneuvoja, jalkaväkeä, rakennuksia sekä pika- ja kenttälinnoitteita vastaan. Ammus on tarkka aina
2 500 m:n etäisyyksille saakka.
Harjoitusammuksista käyttöön tulevat vuosina 2011-2013 uudet DM78- ja DM88-ammukset, joista ensinmainittua on tilattu myös Suomeen. Uusien harjoitusammusten suunnittelun tavoitteena on ollut kustannusten vähentäminen ja harjoitusammuksen tekeminen
mahdollisimman samankaltaiseksi DM53- ja DM63-ammusten kanssa. DM88 on vuonna
2013 markkinoille tuleva vastaava täyskaliiperinen harjoitusammus.
Muista Rheinmetallin uusista tuotteista RMG .50 on 12,7 mm:n raskas konekivääri, jonka
ammuksen teho vastaa perinteistä neuvostoliittolaista 14,5 mm:n konekiväärinammusta.
MASKE 76 on lähinnä panssarivaunuihin tarkoitettu 76 mm:n suojasavujärjestelmä. ROSY
L on vastaava lähinnä kevyisiin ajoneuvoihin tarkoitettu suojasavujärjestelmä, joka on integroitavissa Kongsberg Protector -konekivääritorniin. Epäsymmetrisiä uhkia vastaan kehitetty SLS on tarkka-ampujien tunnistamisjärjestelmä ja Counter IDE väijytysten eliminoimiseen tarkoitettu järjestelmä.
Panssaroinnin kehittämisessä panostetaan nykyisin yhtäältä ballistista suojausta parantaviin keraamisiin materiaaleihin ja toisaalta aktiivisiin omasuojajärjestelmiin, koska passiivista panssarointia ei voida liikkuvuuden kustannuksella kasvattaa uusien uhkien vaatimalla
tavalla. Aktiivisten omasuojajärjestelmien kriittinen tekijä on nopeus. Nykyisin markkinoilla
olevat järjestelmät ovat vielä liian hitaita uusimpia uhkia vastaan.
Mitä tankistisotavangit kertoivat - sotavankien kuulustelusta ja saaduista tiedoista
panssariasioita koskien (DI Carl-Fredrik Geust, Suomen Sotahistoriallinen Seura ry; DI
Esa Muikku, Panssarikilta ry)
Toisen maailmansodan aikaisia sotavankeja ei Suomessa tutkittu juurikaan ennen 1990-lukua. Asia oli kiusallinen niin suomalaisille kuin neuvostoliittolaisillekin. Vuosina 2006-2010
Kansallisarkiston tutkimusprojektin puitteissa julkaistiin neliosainen aihetta koskeva sarja,
joka on vapaasti ladattavissa Internetistä PDF-muodossa.
Talvisodassa neuvostoliittolaisia sotavankeja saatiin noin 5 500 ja jatkosodassa noin 64
000. Talvisodassa vankien kuolleisuusaste oli vain 2,4 %, mutta jatkosodassa se nousi
29,4 %:iin heikon huollon vuoksi. Erityisen vaikea ruokatilanne oli talvella 1942. Talvisodassa joitakin sotavankeja värvättiin propagandatehtäviin, ja sodan jälkeen noin 100 vankia jäi Suomeen ja siirtyi ulkomaille. Jatkosodan sotavangeista Neuvostoliiton palautettiin
noin 41 000 sotavankia. Huomattava osa oli onnistunut pakenemaan ulkomaille. Valvontakomissio edellytti myös vapaaehtoisesti Suomen armeijaan liittyneiden inkeriläisten palauttamista, ja näitä sekä karanneita sotavankeja etsittiin Suomesta vielä niinkin myöhään kuin
vuonna 1955.
8 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Talvisodan aikana sotavankien kuulustelu oli jäsentymätöntä. Kielitaitoisia kuulustelijoita oli
vähän. He saattoivat olla esimerkiksi venäjäntaitoisia ortodoksipappeja tai venäjää opiskelleita reserviupseereita. Heillä ei yleensä ollut kuitenkaan asiantuntemusta eri aselajien
substanssista. Jatkosodassa tärkeitä sotavankeja kuulusteltiin Mikkelin lääninvankilassa,
ja saatuja tietoja verrattiin mm. radiotiedustelutietoihin ja Saksan tiedustelupalvelulta Abwehrilta saatuihin tietoihin.
Saksaan lähetettiin noin 2 800 sotavankia. Toisin kuin joskus on väitetty, heistä vain pieni
osa oli juutalaisia, eikä lähettämisen syy ollut juutalaisuus. Lähetetyt olivat politrukkeja,
korkeita upseereita tai muita, joilla katsottiin olevan saksalaisille tärkeitä tietoja. Osa sota vangeista jopa halusi Saksaan liittyäkseen neuvostovastaiseen ns. Vlasovin armeijaan.
Vuonna 1943 kuulustelijoita ohjeistettiin pyrkimään kuulusteltavan luottamuksen saavuttamiseen rauhallisesti ja toverillisesti. Välillä tuli keskustella yleisistä asioista. Avainkysymyksiä olivat kysymykset yksikköjen komentajista, kalustosta jne. Sotavangeilta saatuihin tietoihin suhtauduttiin varauksellisesti. Niistä käytettiin raporteissa yleensä ilmaisua "vahvistamattomien tietojen mukaan", kun taas radiotiedustelutietoihin viitattiin ilmaisulla
"saatujen tietojen mukaan".
Jatkosodan alussa sotavangeilta saaduista tiedoista oli verraten suurta hyötyä. Sodan jatkuessa tilanne hankaloitui.
Yksi talvisodan merkittävimmistä sotavangeista oli pataljoonankomentaja, kapteeni Nikolai
Valentinovitš Janov, joka komensi T-28-vaunuilla varustetuttua 20. raskaan panssariprikaatin 90. panssaripataljoonaa. Hän loikkasi Suomen puolelle 21.12.1939. Hänen pataljoonansa vaunumenetykset olivat olleet 45 %. Janov ei kertonut pataljoonaansa kuuluneesta
kokeilukomppaniasta, joihin kuului mm. KV-1-vaunun prototyyppi ja SMK-vaunun prototyyppi. Viimeksimainittua, moniin suomalaisiin teoksiinkin valokuvattuna päätynyttä tyyppiä, on aiemmin virheellisesti T-35-vaunuksi, joita ei tosiasiassa esiintynyt lainkaan talvisodassa. Toinen merkittävä sotavanki oli 13. kevyen panssariprikaatin joukkueenjohtaja, aliluutnantti Anatoli Timuškin. Talvisodan kuulustelujen perusteella Pääesikunta julkaisi laajat
selostukset koskien kolmea neuvostoliittolaista panssarivaunuyksikköä sekä yleisesityksen
neuvostoliittolaisesta panssarikalustosta.
Jatkosodan alussa julkaistiin "Tietoja Neuvostoliiton armeijasta" -kirja, joka pohjautui talvisodan sotavankien kuulusteluihin. Pian jatkosodan saatiin jälleen sotavankeja, joiden kuu lustelujen pohjalta julkaistiin useita selostuksia Neuvostoliiton panssarijoukoista ja kalustosta. Selostusten julkaiseminen jatkui vuonna 1942, ja panssarikaluston ohella niissä käsiteltiin myös auto- ja traktorikalustoa. Panssarintorjuntajoukoille julkaistiin erityinen
neuvostopanssarikaluston heikkoja kohtia esittelevä kuvitettu ohjekirja. Keväällä 1944 julkaistiin hyvin laaja selostus "Tietoja puna-armeijan aseista", jossa on huomioitu myös Yhdysvaltain ja Ison-Britannian antama lend-lease-kalusto. Suurimpien torjuntataistelujen jälkeen heinäkuussa 1944 Pääesikunta lähetti laajalla jakelulla joukoille Neuvostoliiton joukkoyksiköihin keskittyvän selostuksen "Tietoja venäläisistä panssareista". Joukkoja kehotettiin myös keräämään tietoja neuvostopanssarien taktisista numeroista. Suomalaiset saivat
melko tarkan kuvan neuvostovaunujen sijoittumisesta eri joukkoyksiköihin.
9 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jatkosodan tärkempiä sotavankeja oli majuri Anatoli Gromov, joka loikkasi partisaanijoukoista Suomen puolelle 14.4.1943. Hän oli toiminut talvisodassa 40. kevyessä panssariprikaatissa vaununjohtajana ja sen jälkeen ennen partisaanijoukkoihin siirtymistään koulutusja reserviyksiköissä. Toinen tärkeä tankistisotavanki oli KV-1S-vaunun lataaja ylikersantti
Nikita Andrejevitš Suslov, jolta saatiin tietoja vaunujen määristä, taktisesta numeroinnista,
joukkojen mielialoista jne. Suslovin rykmentin KV-1-vaunujen vahvuus väheni kuudessa
taistelupäivässä 23:sta 5:een.
Keväällä 1944 saatiin vain vähän sotavankeja, vaikka loikkareita pyrittiin houkuttelemaan
propagandalla ja järjestettiin erityisiä vanginsieppauspartioita. Strategisesti merkityksellisiä
tietoja, kuten suurhyökkäyssuunnitelmia koskevia, ei sotavangeilta saatu.
Yrjö K. K. Talvitie: maatalousharjoittelijasta tankintuhoajaksi (VTM Kari J. Talvitie,
Panssarikilta ry)
Yrjö K. K. Talvitie syntyi Helsingissä 16.7.1918 ja kuoli 2.7.1983. Hän kirjoitti ylioppilaaksi
vuonna 1936 ja ryhtyi opiskelemaan maa- ja metsätaloutta. Hän kuului Helsingin rannikkotykistösuojeluskuntaan, mutta talvisodan syttymiseen mennessä ei opintojen vuoksi saamansa lykkäyksen takia ollut suorittanut varusmiespalvelusta. Suojeluskuntalaiset valmistivat kaupunkia pommituksia vastaan ja tekivät ilmatorjuntapatteritöitä Hagalundissa. Sodan
alettua Talvitie siirtyi lähetiksi Helsingin sotilaspiirin esikuntaan. Pian hän pyysi lykkäyksen
päättämistä ja vuoden 1940 tammikuussa astui varusmiespalvelukseen Hämeenlinnaan ja
Niinisaloon. Talvisodan aikana Talvitie suoritti reserviupseerikoulutuksen ja jäi reserviupseerikurssin apukouluttajaksi. Hän erikoistui panssarintorjuntakoulutukseen.
Jatkosodan alettua Talvitie sai tehtäväksi laatia panssarintorjunta-oppaan. Sen valmistuttua marraskuussa 1941 hän joutui rintamalle panssarintorjuntajoukkueen johtajaksi. Talvitie osallistui Karhumäen valtaukseen. Kevättalvella 1942 Talvitie toimi panssarintorjuntajoukkueen johtajana Maaselän kannaksella III/14. TykK/I/JR56:ssa. Vihollispanssareita ei
esiintynyt, mutta kevät 1942 oli ruokahuollon kannalta vaikeaa aikaa koko maassa. Koska
Neuvostoliitto ei käyttänyt panssarivaunuja, Talvitie ryhtyi kehittämään epäsuoran tulen
käyttöä 37 mm:n saksalais- ja neuvostoliittolaisvalmisteisilla panssarintorjuntatykeillä. Kokeilut sittemmin kiellettiin esimiesten taholta. Talvitie hakeutui Panssariprikaatiin Äänislinnaan kesällä 1942 ja sijoittui joukkueenjohtajaksi I Panssaripataljoonaan. Kalustona käytettiin Vickers-vaunuja. Pääosa Talvitien tehtävistä liittyi kouluttamiseen ja yleisjärjestelyihin. Samaan aikaan saatiin tieto, että sotasaaliiksi saaduista Christie- eli BT-vaunuista ryhdytään modifioimaan BT-42-rynnäkkötykkejä. Valmis rynnäkkötykki esiteltiin maaliskuussa
1943. Talvitien tehtäväksi tuli panssarijoukkojen taisteleluohjesäännön, harjoitusohjesäännön ja ampumakoulutusohjeen luonnostelu.
Kesällä 1943 Panssaridivisioonan etulinjaan lähteneiltä yksiköiltä autot vaihdettiin hevosiin. Lokakuussa esiteltiin joukoille Sturmgeschütz Ausführung G -rynnäkkötykki, joita oli
saatu maahan heinäkuussa. Tammikuussa 1944 Äänislinnassa toimineille upseereille esiteltiin uudet panssarintorjunta-aseet, mutta ne pidettiin joukoilta salaisina niin pitkään, että
niiden tehokkaan operatiivisen käytön kannalta oli jo liian myöhäistä.
10 (10)
Panssariseminaari
MUISTIO
Panssarikilta ry ja PsPr, Parolannummi
5.2.2011
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Huhtikuussa 1944 ohjesääntötyöt päättyivät ja Talvitie siirrettiin noin 200-miehisen Korjauskomppanian päälliköksi. Komppanianpäällikön tehtäviin kuului lähinnä henkilöstöjohtaminen, ja varsinaisesta toiminnasta vastasi teknillinen johtaja. Komppanianpäällikkönä Talvitie järjesti oppitunteja, siivouksia, marsseja, lenkkejä, tietokilpailuja yms. ja nimesi miehistöstä neljä luottamusmiestä. Komppanian toiminta kehittyi divisioonankomentajan vaatimalle tasolle.
Yrjö K. K. Talvitien työkalu jatkosodan torjuntataisteluissa oli "Sturmi", Sturmgeschütz 40 Ausführung
G -rynnäkkötykki.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Björkman pyysi päästä Korjauskomppaniasta etulinjaan. Toisella yrittämällä pyyntöön suostuttiin, ja Talvitie siirrettiin 2. Rynnäkkötykkikomppanian päälliköksi. Siinä vaiheessa Kuuterselän taistelu oli käyty ja Viipuri menetetty. Kaksi
komppanianpäällikköä oli kaatunut. Korjauskomppanian jäljiltä Talvitiellä oli hyvä teoreettinen tietämys rynnäkkötykeistä, mutta taistelutehtäviin valmistautumiseen hänellä oli vain
kolme päivää aikaa. Rintamasuunta oli Viipuriin päin ja päätehtävänä torjua neuvostojouk kojen eteneminen idästä. Juhannuspäivänä 24.6.1944 neuvostoliittolaiset yrittivät läpimurtoa Talin suunnalla. Seuraavana päivänä Rynnäkkötykkikomppania komennettiin Portinhoikkaan. Talvitiellä ei ollut omaa komentovaunua, ja hän päätti johtaa komppanian taistelua jalan radion, viestialiupseerin ja lähetin välityksellä. Komppanian kuudesta vaunusta
kaksi juuttui mutaan. Jäljelle jääneet neljä vaunua tuhosivat useita vihollisvaunuja. Mutaan
juuttuneet kaksi vaunua saatiin käyttöön yöllä. Samaan aikaan yksi vaunuista sai osuman
ja sen miehistöstä kaksi kaatui ja kaksi haavoittui. Itse vaunu saatiin evakuoitua. Muut vaunut kärsivät taistelun aikana lievempiä vaurioita.
Talvitielle esitettiin Mannerheim-ristiä heinäkuussa 1944. Divisioonankomentaja Lagus
puolsi esitystä, mutta kenraali Walden ei. Vuosalmen taistelussa Talvitien komppania tuhosi 11 vihollisvaunua, joista Talvitien oma vaunu kaksi. Tämän jälkeen Lagus teki uuden esityksen, jota myös kenraali Oesch puolsi. Esitys käsiteltiin aselevon tulon vuoksi vasta mar raskuussa, ja tuloksena oli Vapaudenristin 3. luokka. Jo tätä ennen Talvitie oli ylennetty
kapteeniksi.