Vesa Heinon juhlapuhe - JR 56 ja JR 60 Kilta

22 KARHU
Killan seppeleen Kiukaisten sankarihaudalle laskivat Killan kunniapuheenjohtaja Antero Kallio (vasemmalla), Killan pääsihteeri Martti Aro
ja puheenjohtaja Pentti Isotupa. Kunniakäynnillä piti puheen Euran kirkkoherra Jukka Kemppainen (oikealla).
JR 56 JA JR 60 Kilta kokoontui
maanpuolustusjuhlaan Kiukaisissa
Juhlaan oli kokoontunut noin sata ihmistä, joista veteraaneja 17. Juhlapuheen piti raumalainen kunnallisneuvos
(res ylik) Vesa Heino.
Kunnioitetut sotiemme veteraanit, killan
puheenjohtaja ja kunniapuheenjohtaja,
hyvät naiset ja miehet,
JR56 ja sen sotatie tuli tutuksi isäni kertomusten kautta jo poikavuosinani. Kuuluihan, nyt jo edesmennyt, isäni JR56:n veteraaneihin. Satakunnan ja Varsinais-Suomen
yhtymäkohdassa, silloisella Vakka-Suomen suojeluskuntapiirinalueella, perustettiin jalkaväkirykmentti 56 Juhannuksen alla
vuonna 1941. Perustamispaikkoina olivat
Rauma, Rauman maalaiskunta, Eurajoki,
Lappi, Laitila, Pyhäranta, Kalanti, Vehmaa,
Uusikaupunki ja tämän kertaisen juhlamme
isäntäpaikkakunta Kiukaisten Panelia.
JR56:n 4. komppania oli Kiukaisten
miesten jatkosodan aikainen komppania,
ja se perustettiin Panelian Suojeluskuntatalolla kesäkuussa 1941. Talvisodan päiväkäskyssään marsalkka Mannerheim sanoi
olevansa ylpeä mm. ”Satakunnan viljavien
vainioitten ja Varsinais-Suomen lauheitten
lehtojen pojista”. Ja edelleen: ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.” Arvelen näiden kannustavien sanojen saatelleen seutumme pojat kesäsodan
tulikasteeseen Kollaan soille ja kankaille.
Tämä taisteluvaihe muodostui rykmentille
koko jatkosodan raskaimmaksi ajaksi. Vajaassa kahdessa viikossa JR56 menetti 930
upseeria, aliupseeria ja miehistöön kuuluvaa. Eli lähes kolmanneksen rykmentin koko vahvuudesta. Ja kuten tunnettua JR56:n
vaativa ja raskas sotatie jatkui Petroskoin,
Karhumäen Hiisjärvi-Vansjärven kautta
Maaselän kannaksen kuruille, josta jälleen
Kiitetyssä juhlapuheessaan Vesa Heino otti
vahvasti kantaa maanpuolustustahdon hyväksi.
Aake Kinnunen/JR 56 ja JR 60 Kilta
KARHU 23
juhannuksen alla vuonna 1944 koti kotiSuomea. Viimeiset taistelut käytiin Loimolan suunnalla. Kollaa kesti. Syyskuun 4.päivänä aseet vaikenivat ja marraskuussa saavuttiin takaisin kotiseudulle. ”3 vuotta, 5
kuukautta 3 päivää.”, lukee isäni sotilaspassissa.
Lapin sodan päättyminen 27.päivänä
huhtikuuta 1945 päätti Suomen sotatoimet
toisessa maailmansodassa. Rauhanehdot
alueluovutuksineen ja sotakorvauksineen
olivat raskaat ja epäoikeudenmukaisiksi koetut. Mutta tärkein – maamme itsenäisyys
– säilyi. Sananmukaisesti kansa taisteli!
Kotirintaman sankareita sodan aikana olivat
erityisesti naiset, jotka työskentelivät kotiaskareiden ohella tehtaissa ja maataloustöissä.
Sen lisäksi kolmessa sodassa; talvi-, jatkoja Lapin sodissa puolustuksen eri tehtävissä toimi 300 000 naista. Armeijan riveissa
maatamme puolusti 700 000 miestä. Yhtenäinen kansa taisteli!
Sodissa kaatui lähes 90 000 ja haavoittui
295 000 suomalaista. Tuskinpa kaikki haavat, psyykkiset ja fyysiset, eliniäksi kannettavaksi jääneet ovat siltikään kirjautuneet
viranomaisten tilastojen sivuille.
Veteraanisukupolvien, naisten ja miesten, tärkein ja kallein perintö jälkisukupolville on itsenäinen isänmaamme. Tämän
perinnön vaalimisessa on myös vuosipäiväänsä viettävällä killallamme tärkeä rooli
ja tehtävä. ”Kertokaa lapsenlapsille lauluin,
koskaan muisto ei himmetä saa.” Eri ikäpolvia kokoavat tilaisuudet siirtävät veteraanien perintöä nuoremmille ikäluokille. Killan
tuottoisa ja tasokas julkaisutoiminta palvelee myös tavoitteita. Samalla meille tarjoutuu oivallinen mahdollisuus kiittää ja kunnioittaa veteraaneja työstä ja uhrauksista.
Uskon tässäkin päivässä vallitsevana tunnelmana olevan kunnioituksen ja kiitollisuuden. ”Veljeä ei jätetä” olkoon vuonna 1971
alkaneen virallisen kiltatyön johtoajatuksena edelleen.
Venäjän toimet Krimillä ja Itä-Ukrai-
nassa ovat nostaneet turvallisuusasiat aiempaa vakavampaan pohdintaan, niin meillä,
kuin koko Euroopan alueella. Olkoon sanomamme näissä yhteyksissä: ”Toimimme
rauhan puolesta; sotaa vastaan”. Vahvistamme maatamme oikeusvaltiona ja puolustamme kansalaisten demokraattisia oikeuksia. Tärkeää on myös muistaa sotiemme
opetus: ”Olipa maamme liittoutunut tai
liittoutumaton, se vastaa viimekädessä aina
alueensa puolustuksesta”. Puolustuksen on
oltava uskottava.
On lohdullista, että kansalaisten maanpuolustustahto on varsin korkealla tasolla.
Julkisuuden kautta saattaa piirtyä toisenlainenkin kuva, johtuen eri marginaali-ilmiöiden ”kokoonsa nähden” ylimitoitetusta huomioarvosta. Tarkoitan tällä lähinnä
”eroa reservistä” puuhastelua sekä Aseistakieltäytyjäliiton ”jäsenhankintakampanjoista”. Tälle kaartille oli aikanaan veteraanien
antama nimikin.
Kummallinen kohu on noussut myös
puolustusvoimien lähettämästä kirjeestä reserviläisille. Eräät tahot haluavat normaalin
yhteydenpidon vääntää omia tarkoituksenperiään palvelevaksi uhkakuvaksi. Ja lopuksi: Helsingin Sanomien Lontoon kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä eilisessä kirjoituksessaan: ”Kertokaa te viisaammat: onko
jossain vaiheessa tullut sosiaalisesti hyväksyttäväksi ilmoittaa, että ei viitsi puolustaa
Suomea sodan aikana? Onko nykyään täysin normaalia kertoa, että konfliktitilanteessa pakenisi mieluummin yön selässä ulkomaille kuin lähtisi rintamalle.” ”Suomessa ei ole enää paljon tabuja ja hyvä niin”.
”On kuitenkin yksi taho, jonka uskoin olevan kyseenalaistamisen yläpuolella. Se on
Suomi, itsenäinen ja demokraattinen valtio.
”En tiedä teistä muista, mutta itse sävähdän joka kerta, kun joku kertoo julkisuudessa, ettei jaksaisi puolustaa isänmaata. Se
tuntuu vähän samalta kuin astuisi rupikonnan päälle. ”Maanpuolustusvelvollisuudesta
säädetään perustuslain 127. pykälässä, ja se
koskee kaikkia suomalaisia ikään, sukupuoleen tai kuntoisuuteen katsomatta.”
”Haluan innostaa nuoria lähtemään
maailmalle kokemaan muita kulttuureja ja
kyseenalaistamaan piintyneitä suomalaisia
käytäntöjä”. Vapautta ja kykyä lähteä ja kyseenalaistaa ei kuitenkaan ole ilman isänmaata ja äidinkieltä. Ilman isänmaata ja äidinkieltä meillä ei ole mitään !
Hyvät kuulijat, me haluamme puolustaa isänmaatamme. Se on velvollisuutemme veteraanisukupolvelle ja tuleville
sukupolville.
Vuosijuhlassa mukana olleet sotaveteraanit yhteiskuvassa Porin Prikaatin tervehdyksen
tuoneen everstiluutnantti Petteri Kurkisen kanssa.