Human Era - Ihmisen aika

Human Era - Ihmisen aika
Contents
Anu Miettinen: Some Thoughts on Environmental Art – Greeting from the Chair
4
LARU15 Human Era
7
Markku Hakuri: Notes on Human Time
8
Hanna Johansson: The Human Era and Air as an Artefact
10
Eeva Berglund: Anthropocene Horizons in Helsinki
13
Anna-Lea Kopperi: Will we allow artists to decide the lifespan of their environmental art work?
17
Presentation of LARU15 invited artists
20
LARU15
24
LARU15 Vartiosaari performances
34
LARU06–14
36
Save Vartiosaari 2012–2015
80
Laru Performance Group
88
LARU06–14 Artists
100
Tekstit suomeksi tai ruotsiksi:
Anu Miettinen: Ajatuksia ympäristötaiteesta – puheenjohtajan tervehdys
105
Markku Hakuri: Merkintöjä ihmisen ajasta
107
Hanna Johansson: Ihmisen aika ja ilman artefaktuaalisuus
108
Eeva Berglund: Antroposeeni on myös Helsingissä
110
Anna-Lea Kopperi: Sallimmeko taiteilijan päättää ympäristötaiteensa elinkaarista?
113
LARU06–14 concepts and participating artists
114
Heli Hietala: Ympäristötaiteesta
116
LARU15 work group Introduction
116
Catalogue information
118
3
Some Thoughts on Environmental Art – Greeting from the Chair
I still don’t quite know how it came about that I got involved with environmental art and founded
LARU ten years ago. But I do know that my interest in the environment, nature and art emerged
already when I was a child. After graduating from art school, I went on to study political science at
the university, which in turn got me interested in environmental policy. Subsequently my interest has
determines what our environment may look like? What is nature, what is cultural environment, what is
built environment? Is there such a thing as pristine or unsullied nature? Are there different degrees of
naturalness of the environment? What is the status of an individual or an artist in our society and our
environment? Is (environmental) art able to change things?
In considering the issues of (urban) nature and the ways in which nature is altered, many of the ideas
restoration of nature (origin and forgery), and traces of nature1. Other important concept are
2
. Although the space does
not allow deeper discussion of these concepts, I do think they free us from focusing on the one and
only nature (which may be lost) and help us see nature as a bounty in all its degrees and phases3. The
concept of the ‘Human Era’ opens up new aspects into this as well, just as viewing the world from the
perspective of a dandelion or a mouse would do. Quite often we hold fast to the anthropocentric view,
My own close relationship with contemporary art has also led me appreciate Ronald Hepburn’s
particularly when we consider the essence of environmental art.
beauty, sublimity and painterliness of nature had still been at the core in the 18th century, and the
aesthetics of art neglected instead4. Searching for differences and similarities, for how the aesthetics
viewer in nature is framed, even when he is an agent, whereas nature itself is unframed5. Finding
often to environmental art as well. Hepburn’s re-evaluation of aesthetic assessment of nature opened
installations and environmental art. Similarly the meaning6 and realisation7 of the frame as an element
contemporary art.
and back to its roots, to the environment. Hepburn writes, “Certainly, [the object’s] environment may
enhance or weaken its effect; and we may even see parts of the environment in a new way as a result of
contemplating and art-object”8. Hepburn also underlines the concepts of transience and change, which
are important in environmental art as well.
1
2
3
4
4
5
6
7
8
Ross 2006, 21–26.
In relation to these themes, Margaret Atwood’s Oryx and Crake and The Year of the Flood are interesting reads.
By contrast, Arnold Berleant’s ideas based on metaphor verbalise the division and opposition between city and
nature, and I am unable to identify with them at this time.
Hepburn 2006, 22–
Hepburn 2006, 24.
Hepburn 2006, 34.
Hepburn 2006, 23.
The reason I am interested in environmental art is that it highlights the actual site or environment
where the work of art is made, and often the community living in that place as well. The work can
also create new relationships between the environment and itself or between the environment and
the viewer. Environmental art can be critical or it can enhance our environmental awareness, it can
present new utopias or just minor observations and comments. It can be environmentally destructive or
restorative. Being part of our everyday surroundings, environmental art can even promote democracy
as it is accessible to all free of charge and generally round the clock.
Since 2006, the works in Särkiniemi and later at the Save Vartiosaari event remained outdoors for
materials. The works in Särkiniemi have come up against strong winds, thunderstorms, high water and
torrential rain, but fortunately very little vandalism. Weather conditions change from year to year and
we have had some surprises, but fortunately unknown viewers have also mended some works. Indeed,
it is a distinguishing mark of environmental art that it challenges viewers to engage in a dialogue or to
participate otherwise in some way.
Let us return for a moment to the core concepts of environmental art, such as public access, trust, and
change. Environmental works of art are as a rule publicly accessible. This leads directly to the second
basic concept, trust. Environmental art rests on an assumption of trust in the preservation of the work,
because the work is publicly on show. Thirdly, nature and the environment often produce changes in
the works that may be desirable or not. Change is nevertheless an unavoidable aspect of environmental
art, because even if the work itself does not change, its surroundings will, which leads to a changed
relationship between the work and its environment. Environmental art challenges us to observe this
change. More and more works are also temporary: they last or are on show only for a few day, weeks or
years.
Change and an altered environment give rise to questions among the audience: initially the LARU
daily, and many discussions arise spontaneously between artists and viewers.
In Conclusion
In celebration of the association’s 10th
Landscape – Metropolis, the show featured
Finnish and Irish environmental art and landscapes that together encountered the urban scene of
Berlin. I will also continue to organise the Save Vartiosaari event that was launched in 2012. The project
is today more topical than ever. Land use plans for the unique island are currently on the drawing
board, with housing for 5,000–7,000 people being planned as well as bridges. The art project is a way to
has sparked off an interest in Nordic environmental art…
from the start been an international organisation that has engaged with both foreign actors as well
as those coming from a migrant background. Without an active membership, the association could
environmental art.
In the past 10 years I have been privileged to be involved in interesting and surprising situations and to
work with fascinating artists and see an incredible number of highly successful works of art. I therefore
5
I wish to thank the writers of this catalogue in particular, Markku Hakuri, Hanna Johansson, Eeva
Santala; and Landscape - Metropolis work group: Eeva-Liisa Puhakka, John Power and Jane Huhges;
and all our supporters and funders in all years.
preparation of this catalogue.
Together we are more!
Berlin, on 10 July 2015, the opening night of the Landscape – Metropolis
Anu Miettinen
Visual artist
Chair of the board of LARU ART association
Regional artist, environmental art, Uusimaa Region, Arts Promotion Centre Finland
REFERENCES
Alligaattorin hymy. Ympäristöestetiikan uusi aalto. Helsingin yliopisto: Jyväskylä. Gummerus Kirjapaino Oy.
Ross, Stephanie (2006) Puutarhojen ja kaupunkiluonnon esteettisestä arvostamisesta, p. 17–40. In Haapala, Arto &
Kunnaskari, Mia (2006) Paradokseja paratiisissa: Näkökulmia urbaanin luonnon kysymyksiin. Lahti. Erikoispaino Oy.
BIBLIOGRAPHY
Haapala, Arto & Honkanen, Martti & Rantala, Veikko ( 2006) Ympäristö arkkitehtuuri estetiikka. Helsinki.
Yliopistopaino.
Haapala, Arto & Kunnaskari, Mia (2006) Paradokseja paratiisissa: Näkökulmia urbaanin luonnon kysymyksiin. Lahti.
Erikoispaino Oy.
Haapala, Arto & Oksanen Markku (2000) Arvot ja luonnon arvottaminen. Helsinki. Gaudeamus.
Alligaattorin hymy: Ympäristöestetiikan uusi aalto. Jyväskylä. Gummerus Kirjapaino Oy.
6
LARU15 Human Era
Human Era
Era as humanity is affecting the Earth on a scale comparable to the forces of nature. What is the individual’s role and
The working group (Anu Miettinen, Miia Kallio, Petri Anttonen) spent a lot of time considering the
settled on the theme of
that is both topical and vey trendy indeed. The group wanted to
bring serious thinking to bear upon the issue of the potential nature of the Human Era. How is the
theme understood by Nordic artist? Do we have anything to offer to this wide-ranging and trendy
discourse from the perspective of environment art? What is the meaning of the concept of a “Human
Era”? What is environmental art?
All of us in the working group have our own critical views about environmental art and its practice. We
art? Does environmental art have a future? Can environmental art change things?
and works that incorporate a performance aspect. While wishing to challenge the very concept of
environmental art, we also celebrate this variety.
the Ornamo Foundation; and
.
7
Notes on Human Time
Motto:
geological age, the Anthropocene – the human era – a period during which human activity has led
to such changes in the natural world that it is warranted to speak of a new geological epoch. In the
commonly accepted view, we are currently in the Holocene Epoch, which began when the last Ice Age
ended about 11,500 years ago. On the other hand, we know that scientists have dated the emergence of
modern humanity to 30,000 years ago, and the emergence of the human race as a species to about two
million years ago. Depending on one’s point of view and interpretation, the beginning of humanity can
therefore be placed on a timeline that stretches back at least two million years. On the other hand, we
are made of matter that was created in the Big Bang 13.7 billion years ago. We are part of the universe
and its history. “Within each of us lie some of the most profound stories of all.” (Neil Shubin, The
Universe Within:
, 2013).
In this day and age, we know that our actions are causing
irrevocable changes in our biosphere. The climate is
the oceans is being depleted, our environment is changing
due to agriculture and forestry and the building of roads
and cities – our very ecosystem is changing. Humanity is
destroying biodiversity, the habitats of plants and animals,
by its actions. Hundreds of times more species are
humanity. When we speak of human time and contemplate
its beginning and duration, we also unwittingly pose
questions about the end of human time.
term ‘environment’ itself can refer to a residential environment or a habitat; for some, it denotes nature
or the planet Earth, but the concept is only very rarely applied to outer space or the universe. Such
reality. We therefore slice it into small sections so as to in some way comprehend our being in the world
and the factors contributing to it. However, reality is an all-encompassing totality which includes also
must be accepted as a totality.
One measure of human time is culture and its development. Culture in this sense can be understood
thousands of years. Many of the much admired cave paintings of the world were made 30,000–40,000
8
a vital role art has played and still plays in the evolution of human culture. Art has always embodied
a multiplicity of meanings for the human community. It has been a natural part of day-to-day
environment. Art continues to be an important part of our culture, although most art, visual art in
particular, is today insulated into art venues, into museums and galleries, spaces which limit its power to
The most important thing about art is its power to serve as a channel for an unknown “unconscious”
and reality
art is an important part of our cultural history and our humanity. Art is a potentially vital measure in
the contemplation of human time.
permanent or transitory artworks made in a variety of media, free from controlled and select society,
symbolising a sense for the world, for humanity as part of the universe and its history.
To quote Oliver Sacks, “Each of us is a singular narrative, which is constructed, continually,
unconsciously, by, through, and in us – through our perceptions, our feelings, our thoughts, our actions;
and, not least, our discourse, our spoken narrations.” (
in the universe.
Espoo, 15 May 2015, Markku Hakuri, visual artist and professor emeritus of environmental art
The Human Era and Air as an Artefact
painter John Constable’s recorded atmospheric phenomena from which one can predict the weather,
such as an approaching storm or rain shower. In Constable’s time natural sciences, including
meteorology, developed at a rapid pace. Devices and methods were invented to measure and forecast
When I look at the Finnish summer sky today, I can obviously still predict a thunderstorm or shower
from dark clouds but I can no longer think that the weather is determined by unchanging laws of
nature. In this sense our world is radically different from that of Constable. Humans have brought this
change about.
The sky and air are inseparable: the sky is a vastness that opens above us and also the maker of our
world: it provides us with light, weather and air. On the other hand, air is a transparent gas that is
necessary for life and the only democratic bond between people. For us, humans, the sky becomes
tangible through this invisible substance called air.
landscape paintings air is an essential white background, sheet-like, a general source of mood or, as in
Constable’s case, a foretoken of weather. In a cultural sense air has been invisible: art always occurs in
California as a present. Duchamp’s
is a variation of the readymade, which
Duchamp felt was the most immaterial work of art imaginable. From a molecular point of view air
Duchamp’s material ampoule kept the Parisian air together
and in place.
Seventeen years later, Salvador Dalí gave a lecture at the
Galleries in London. Dalí’s intention was to speak about
his “paranoid critical method” and to make it clear to the
audience that he represented a radical “other” and came
from “elsewhere”, he had decided to deliver his lecture
wearing a deep-sea diving suit.
As Dalí delivered his speech (which the audience was
not supposed to hear because no microphone had been
connected to his suit), things took a sudden turn. He
nobody had thought to connect the suit with a supply of
These two early 20th century works place air at art’s centre stage. In Dalí’s work the purpose of the
10
substantial. Duchamp’s
draws a parallel between air and everyday artefacts as artistic
materials. Both of these works put air in an unusual place, inside of bubbles, although in Dalí’s case
this took place in reverse order as his bubble made air apparent when it emptied of it.
Both works bring to mind the air pump developed by the British chemist Robert Boyle in the 1660s,
which uses suction to create a vacuum. In the case of Duchamp’s piece the connection is formed by the
shape and structure of the sealed glass ampoule, which makes it possible to let air out and in. In Dalí’s
case the connection is even more obvious; after all, Boyle’s vacuum is known from Joseph Wright’s
painting (1768) of a scientist lifting a suffocated bird out of an airless glass bottle.
Marcel Duchamp’s
Dalí’s unsuccessful performance and Robert Boyle’s much earlier
continuum of the sky, as a bubble from which invisible air has been removed or to which it has been
added by the human hand.
Boyle’s invention. Bruno Latour, the French sociologist of science revisits the dispute between Hobbes
carried out in an enclosed space disconnected from reality. According to Latour, the air pump launched
the heresy of modern knowledge or the division between the facts of natural science on the one hand
and a socio-symbolic system on the other.
human activity to become visible and known in air. The burning of coal befouled the air in Europe’s
big cities, which we have learned especially from Claude Monet’s paintings of London at the turn of the
20th century. In these paintings a persistent fog known as pea soup or smog creates a special mood that
inspired both admiration and horror. People were becoming aware of the harm caused by burning coal
and restrictions were placed on its use. The thick air gradually cleared, as did concerns about the harm
caused to it by human activity.
According to the German philosopher Peter Sloterdijk, the 20th century actually began on 22 April
gas against French and Canadian troops. In the attack
some 150,000 tonnes of chlorine was released into the air,
kilometres wide. Wind quickly blew the cloud of gas to the
French positions. Inhaling the gas caused serious damage
to the lungs and airways of the soldiers and eventually
annihilated the French, allowing the Germans to simply
walk across the lines.
Sloterdijk writes about this 20th century chemical war
and its various forms in his book Terror from the Air. He
claims that in the early years of the century, terrorism did
not target the human body but the environment, destroying
conditions for human life. He shows the multitude of
ways people in the 20th century have shaped air, which is
necessary to all living things and binds them together, and
used it for political purposes.
The Finnish artist Ulrika Fermi’s work Emergency Weather
of politicizing air. It is a study of Ireland, which was a neutral country during the Second World War but
placed under a state of emergency (The Emergency). During The Emergency, secret information was
distributed by using information about weather and air, censoring weather reports and secretly providing
the Allies with weather forecasts. The pictures in Fermi’s piece encourage the viewer to focus on air and
the fog that makes it visible while destroying visibility. In Emergency Weather, air plays a political role by
concealing the invisible and distributing secret information.
11
During the 20th century, air has been shaped in many ways. One reason air is so easy to use is that there
is no price on it, it is nobody’s design, it is everyone’s to use, it is not counted and it cannot be seen
and is present wherever there is life. That is why it has been so easy to use it to convey destruction. On
laboratory vacuums where deadly chemical weapons and substances may have been developed.
In the Modern Era nobody talked about the Anthropocene or knew about climate change. Yet the very
same chemicals or gases that were used in the First World War in the beginning of the 20th century
altered the Earth’s atmosphere. The changes we have caused in the atmosphere will alter global weather
and climate – temperatures, rainfall and wind speed – and thus have an impact not only on our own
lives but on everything living.
We cannot forecast when the human era will end on Earth but if and when it does end as a result of
climate change or some other eco-catastrophe, we can only says that we did it ourselves: by driving cars,
perspective of air, the human era has actually been quite brief. It began with industrialisation, gained
to air, it is impossible to forecast the end of the human era. This era has nevertheless ended nature by
irreversibly changing the climate, which regulates conditions on Earth.
write about air pollution or climate change. She wrote about air as an element forgotten by Western
philosophy (and especially Martin Heidegger). Could it be that forgetting about air and ignoring it,
Hanna Johansson, researcher, docent of art history (PhD), Praxis professor of exhibition studies
University of the Arts Helsinki
12
Anthropocene horizons in Helsinki
Multiple planetary crises suggest that human history is in transition: an old industrial modernity is
slipping into the past; long dominant ideas and habits are being radically questioned. We can hear it,
for instance, in how cities are talked about: as the ultimate proof of the unsustainability of the old
‘normal’; as environments waiting to be comprehensively redesigned. The enormous construction
boom going on in Helsinki – branded ‘Helsinki New Horizons’ – is a case in point. The completion of
a new cargo port in the suburb of Vuosaari in 2008 ‘unlocked’ hectares of centrally located waterfront
comparison, the scale of transformation is small, but here as elsewhere, change unsettles and provokes
questions as well as resistance.
Although Helsinki’s growth is talked about as a local or
national issue, accelerating urbanisation is a world-wide
trend. The planet is being made over to service the needs
of growing urban populations. Everywhere landscapes are
industrial agriculture and the manufacture of touristnostalgia.
Though cities and civilisation have usually gone together,
this hyper-urbanisation is disturbing in many ways. Spaces
with natural regenerative capacity disappear of course. It
more familiar habitat for humans today than winding shorelines, real forests and sunshine. The old
key categories, nature and culture, are dissolving as co-ordinates for making sense of our lives. Instead
information and bodies with little permanence and even less meaning. This is large-scale human
aspects of the contemporary condition as well.
The rise of the term Anthropocene can be dated to the publication, in 2002, of a short article in the
journal Nature by Nobel-prize winning atmospheric chemist Paul J. Crutzen. He noted that the scale
and intensity of the changes caused by technology were producing irreversible and lasting damage to
the global environment. What we have is a new, human-dominated, geological epoch, for which he
called
the word was already in widespread use.
The Anthropocene, or Human Era, is a useful addition to environmentalist vocabulary, but its
is, originating in human activity. Though few dispute that the environment of the Earth as a whole is
basis for a new geological epoch is shaky. After all, humans have transformed landscapes for millennia,
waterways and even weather patterns probably for centuries. Critics of the idea say there is no evidence
of a distinct break between the
epoch (starting about 12 000 years ago) and the Anthropocene, its
supposed successor. Did irreversible change begin with mass industrialisation (whenever that began)?
Or did it come with the nuclear age when the force of human ingenuity started to impact future
biological processes? Those tricky questions aside, there is also something rather arrogant about the
very idea of human domination of Earth’s systems.
13
scientists’ effort to get lay people to realise that humankind’s current ways have irreversible and potentially
anthropos
is to remake that role, to take responsibility for this humanly created world of overlapping crises.
There is a major problem, however, in this narrative. Treating the human species as a whole as responsible
for damaging the planet is to ignore the crucial fact that the anthropos is not homogenous. It is only some
humans who have been acting as drivers of environmental damage. Climate change is a case in point. Only
consumption and the resource-intensive way of life now threatening all these Earth systems. Vaclav Smil,
a world authority on environmental history, has noted that ‘the difference in modern energy consumption
between a subsistence pastoralist in the Sahel and an average Canadian may easily be larger than 1,000-fold’.*
So our efforts to make sense of things through an Anthropocene narrative, one that highlights anthropogenic
change, can obscure as well as illuminate. Rather than talk of anthropogenic then, it might (to use yet another
neologism) be more precise to talk of ‘sociogenic’ change. This would draw attention to the fact that people
organise themselves socially, but also to recognise that to change how they organise, even in the name of
environmentalism, is to do politics. When changes are made – and obviously they must be – it will change
power relationships as well as everyday habits. A forest may disappear but a suburb and new homes will come
untreated. Only time will tell.
The point is that such changes are not just technical issues, they are cultural. But this is a domain that
somewhat unpredictable. The reality is, though, that without social relations and without culture a human
being cannot even survive. And so societies have developed a vast variety of repertoires for living within
and interfering with their biophysical surroundings. Put another way, a human without cultural tools (from
machinery to speech to morality tales) is unable to function, is incomplete.
We are where we all are – in trouble (some of us far less vulnerable than others, of course) – but the
particular has been devastating. The Anthropocene concept is therefore useful but it’s only a starting point.
What is also needed is critical art and collective imagining,
Artivism
of disobedience and sense of obligation and on their
professional skills, creative workers are already making
their own transitions away from that old and unsustainable
for more sustainable lives.
Fusing art with political provocation, also known as artivism,
is not a new thing, but it was given new life around the
turn of the millennium by ad-busting and culture-jamming
protests against global capitalism, and again with post-2008
actions against austerity such as the Occupy-protests. And
self-help and protest proliferate and put ethics and politics
14
Helsinki also has a vibrant network of artivists even if the term itself is barely used. My use of
it is particularly important to understand it now that creativity is also a marketable good. Like
Anthropocene, artivism is a phenomenon of our times, and like Anthropocene, if we want to make the
In Helsinki, artist-inspired urban intervention received a boost in 2000 when a remarkable DoIt-Yourself greenhouse, later called the Oxygen Room, appeared on a site already earmarked for
some donated old greenhouse windows. For seven years before the construction machines moved in
environmentalism, helped plant a new type of urban culture in the city.
Today we have something similar in the environmental group Dodo’s project, the Turntable, which is
also a low-tech, low-capital greenhouse, and also in the shadow of massive city-sponsored construction,
in Pasila. Other interventions are less permanent, such
as street parties and environmental art. For a few days in
2012, a mongrel offspring of disaster relief and national
burning stove and all, brought rebellious bathing to a
city-centre car park. Other pop-up saunas come and go.
Some interventions leave online traces, others inspire in
more embodied ways. Path Signs by Anu Miettinen is a work
located in Vartiosaari, an ‘undeveloped’ island in eastern
Helsinki. Playing on possible urban realities by using street
names from the city’s densest neighbourhoods on island
paths, was particularly poignant once it was clear that for the
city the island was just empty building land. The island was
of alternative creativity, gathered together under the theme
of ‘the commons’. The contrast between the mainstream’s
asphalt-led idea of progress and the festival participants’
drinking and dreaming, could not have been more starkly
made than from within such cultural and natural riches.
Across this heterogeneity, artivism is making political space
and feeding the imagination. The need is great after decades
of market triumphalism closing down thought and neoliberal ideology recasting creativity in its own
narrow mould. And yet the complaint is often made that today’s creative mobilisations, whether
Occupy’s anarchist-inspired encampments or urban-chic artistic provocations, fail to spell out fully
analysts to avoid being co-opted into the commercial mainstream.
Perhaps so, but I take a more sympathetic view. Firstly, co-optation need not be the end of critique.
Secondly, social science has produced no revolution either. Thirdly, many of us are already trying to work
out what and how to change, even as we remain caught up in post-industrial economies that produce
mostly informational fog and commercial entertainment – and the bland cityscapes that house these.
The Anthropocene-narrative teaches us that unrewarding jobs and boring cities may be the least of our
the located and the cultural. More than science let alone book keeping, artivism seems like a likely, and
15
* Quoted in Malm & Hornborg 2014.
11.06.2015 Eeva Berglund, freelance researcher and anthropologist
Sources:
Berglund, E. (forthcoming) ‘Impossible Maybe, Perhaps Quite Likely: Activist design in Helsinki’s urban
wastelands’, Fiona Fisher & Penny Sparke (eds)
Crutzen, P. J. (2002) ‘Geology of mankind’, Nature 415, 23 (3 January 2002).
Malm, A. and Hornborg, A. (2014) ‘The geology of mankind? A critique of the Anthropocene narrative’,
Mouffe, C. (2013) Agonistics: Thinking the World Politically. London and New York: Verso.
Tonkiss, F. (2014). ‘From austerity to audacity: make-shift urbanism and the post-crisis city’, in F. Ferguson/
Urban Drift Projects (ed.) Make_Shift City: Renegotiating the Urban Commons, Berlin: Jovis, pp.165-167.
16
Will we allow artists to decide the lifespan of their
environmental art work?
arrive at the scene where a growing group of artists and friends of art are in the process of opening
the rocks on the shore as the August evening slowly grows dimmer. Inspired by the view, I immediately
boat I had pictured on the waterfront in Lauttasaari. I enlist a rower, who will wear black, and a person
to lower the lights. In the trial performance a week before the opening I recycle a hundred lamps
removed from life jackets to glimmer in the water outside of Särkiniemi point. As the evening turns
dark, I wait for them to return to shore, in vain. Instead, they drift further out to the open sea, escaping
that they had just wondered about the lights but refuse to return to save my piece. At the opening, my
performance Rower – The Last Voyage captivates its audience and they remain still for a long time,
following the movement of the lights blinking in the dark. The sea is calm. Finally we catch each of the
lights with nets in the quiet of the night.
alders and made friends with the sea breeze, squirrels and sea birds. Curious joggers and people working
open. There were a few dozen artists in our group and we would meet every winter and spring to
in Särkiniemi and placed signs to guide visitors, and at the opening we went from work to work to
hear each of us talk about their piece. We made it easy to participate and supported each other. In the
never ceased to surprise us, and needed repairs and maintenance. Our heterogeneous and international
group of artists was held together by its solidary and uncomplicated way to plan, debate and agree on
We had no choice but to volunteer for the various tasks, which obviously gave rise to creatively varied
approaches.
Every autumn we removed our works unless they already had decomposed or evaporated. Removing
the environmental works protected the environment – no visible signs were to remain of the art. As
an environmental artist I eventually started to question the sense in the annual building and removal.
Why do we treat nature as if it were an inviolable and sacred space from which every trace of an
environmental work of art must be removed? We do not protect minds or thought from marks left
by art and yet protect nature from them. Why should environmental art usually be removed from
the environment? Why must we accept infrastructure from utility poles to trash bins and all manner
of signs as part of the environment? Why can architecture and earthwork impact our minds by their
of environmental protection and why do we prevent it from living its life to the end, possibly beyond
people who live on the island. To understand such local meanings, an institution would interview the
created by artists themselves, earn their place in environmental art thanks to their educational role alone.
17
ability and willingness of the participants to adjust and continue their dialogue while many internal
losing touch with the communal work tradition. Making something together still feels special, more
meaningful and more enjoyable when it is untouched by institutions. We are very proud of everything
power to organisations or institutions, we are free to create a programme that looks like us. If we keep
this is in mind we can change, renew and move forward in a direction that will serve art and artists, not
those who live on the work of artists.
Anna-Lea Kopperi, environmental artist
18
Before We Existed
In my engagement with LARU, I have had the opportunity to make performance works in the
place in Lauttasaari is of course something that affects my work. A part of my practice is about our
romanticizing and constructing view of nature and working in an outdoor environment regarded as
natural is interesting for me, as it poses questions about the difference between nature and culture (if
there is in fact a difference!)
work together outside of the institutions to create new meaningful and interesting places.
About environmental art
Since then when I started to do environmental art I have kept the question open, let the situation give
a hint or arise from moments. When walking in the nature or built surrounding. Also concerning about
the fact that the human beings leave marks to the nature while being part of the nature, living in a
constant relationship with the nature. And the nature leaving marks to the human nature and being part
of the system where life happens.
Instead of changing the environment I have tested with my art pieces how the environment is changing
them. It has been a challenge and possibility to see what happens in the open air to the art in the
outside in the wilderness where are no neat white walls neither museum staff is looking after. Outside
where the control loosens up.
Heli Hietala, visual artist
Presentation of LARU15 invited artists
Benedicte Clementsen
the starting point in the time based, she works with a wide range
of mediums such as video, sound, performance and installation.
component to dare more.
Whether a sensuous and emotional character or a conceptual idea,
her works all deal with embodiment. From the bodily, she aims to
create open, tactile and mood-based works, making space for the
wordless.
Lightness is a quality in art which she aims towards. Both as part of
and clear.
www.benedicteclementsen.com
20
College of Arts, Crafts and Design in Stockholm
in 2012 and have since then continued to
work with performance based on her interest
in marginalized stories from a norm-critical
perspective. During the last 2 years she has worked
with the project I’m Every Lesbian - a city walk,
that place’s lesbian history.
She has conducted the project in Tirana, Belgrade,
has also worked with the music and performance
group Hägerstens Botaniska Trädgård together
with Johan Eriksson and Ingela Ihrman. Her work
has been shown at Tensta Konsthall, Norrköpings
konstmuseum, Konsthall C, Marabouparken,
Kristinehamns konsthall, Malmös konstmuseum,
Passagen Konsthall and Gävle konstcentrum.
21
Kaisu Koivisto
Kaisu Koivisto’s multi-disciplinary practice spans
installations, photography, drawing and video.
An undercurrent of uncertainties tinges Koivisto’s
works. The common denominator of her works
is uncomfortable matter. Materials and structures
aspects of the burden of materials contrasting with
the pleasure of objects; the transience of materials
in connection with historical background; natural
redundant military sites where massive concrete
structures crumble and meld into the nature.
Finland. Her work have been shown for
instance in: Museo Hendrik Christian Andersen,
Rome; Kiasma Museum of Contemporary Art,
York; Kumu Art Museum, Tallinn, Estonia; Tokyo
Metropolitan Museum, Tokyo, Pori Art Museum,
Pori.
www.kaisukoivisto.com
22
Ósk Vilhjálmsdóttir
and Hochschule der Künste in Berlin. Her work stems from
her sense of political commitment, often addressing tension
between the public and the private and investigating the
potential that art holds as a mechanism for dialogue and
social change. Seeking to critically challenge consumerism,
the public, such as her series of works made with children
and teenagers.
www.this.is/osk
23
LARU15
24
25
26
27
28
30
31
32
https://vimeo.com/137770819
33
LARU15 - Vartiosaari performances
34
35
LARU06–14
36
37
38
40
41
42
43
44
45
46
47
48
50
51
52
53
54
55
56
57
58
60
61
62
63
64
65
66
67
68
70
71
72
73
74
75
76
77
78
Save Vartiosaari 2012–2015
The purpose of the Save Vartiosaari art project is to support the preservation of the Vartiosaari island
in Helsinki as a recreational area and showcase the unique nature on Vartiosaari through artworks.
The future of the island is uncertain as the local master plan for the area is currently under revision by
the Uusimaa Regional Council and the City of Helsinki. The art project was founded to support the
preservation of Vartiosaari as a recreational area. Artworks are scattered around the island randomly,
goals of the project is to visit the island and enjoy it.
The Save Vartiosaari art project will continue into foreseeable future.
Pirittä Pääkkö has created highrises for birds since 2013. Anu Miettinen’s Path Signs community artwork
is an ongoing project begun in 2012 in which she name paths on the island based on suggestions by
local residents and regular visitors.
Participants
2015
Raita Virkkunen and Inari Virmakoski.
2014 Ipe Heinonen, Anu Miettinen, Kikka Rytkönen, Piritta Pääkkö, #REEDy by András Cseh, Àron
Vass-Eysen form Hello Wood (HU) and the wonderful team: María, Carolina, Leela, Katja, Roman, Juan
2013
Taika Ilola, Miia Kallio, Anu Miettinen, Anu Nirkko, Eeva-Liisa Puhakka, Piritta Pääkkö, Michael
Rahikainen, Selja Raudas and Kikka Rytkönen. Also participating are students of ceramics workshops
Tuukka Simi-Maher, Anne Varhe, Vlada Vikulina and Joona Wallman.
2012
Miia Kallio, Villi Korkkula & Veera Kallinkoski, Sami Mannerheimo, Anu Miettinen, Anu Nirkko, EevaLiisa Puhakka, Kikka Rytkönen, Otto Santala and Maija Saksman.
80
81
82
83
84
85
86
87
Laru Performance Group
Laru Performance Group is a provocative free group which has been presenting various performance
since 2008 at The Night of Arts and other festivals like PERFEKT12.
Performaces presented since 2008
La Sal
-
Tuula Bouzaine, Nastia Eliseeva (RU), Gerard, Ipe Heinonen, Sara Holopainen, Antti Katajisto, Pia
Karaspuro, Sirpa Jokinen, Anu Miettinen, Päivi Nikula, Anu Nirkko, Egle Oddo (IT), Mika Rekola ,
Riikka Takala, Patrick Timm (GER), Aija Vainio etc.
http://performanssi.com/author/laru11
88
NUPPU – Combining Art, Politics and Science
“
”–
Maria Stella Bottai, curator in the Nuppu project 2013–2014.
Nuppu (Finnish for ‘bud’) is a multidisciplinary public art project built around an abstract sculpture that
bears a resemblance to a bud. Each Nuppu sculpture is different and contains seeds, particularly seeds
of endangered species ranging from edible plants to inedible local plants and trees. After completion of
Nuppu
to the Nordic countries and later to the rest of Europe. The purpose of the project is to use art as a
vehicle to promote the prioritising of sustainable urban living and to develop awareness and knowledge
of biodiversity.
The basic concept is to combine sculpture and action within a work of art. The Nuppu group has
developed the concept further by adding live components to the sculpture – seeds that the public will
spread by cultivating the plants. This enables the sculpture to be combined with community art and also
integrates local people into an interactive art process.
Nuppu
challenging the conventional conception of sculpture, we attempt to transcend the boundaries
between different artistic disciplines and underscore the importance of alternative solutions. Through
Nuppu
crossdisciplinary art and science.
Nuppu group:
Anu Miettinen (FI): project leader, networking, marketing, funding, partnerships, seeds, and EU and
national legislation on seeds.
Egle Oddo (IT): structural and mechanical issues, seeds, partnerships
Nastia Eliseeva (RU): designer of the sculptural form, planning of content of merchandise
The Nuppu group was operational from 2007 to 2014, when suddenly ownership of the project was taken
over by Ark of Seeds.
Human era, Collection of Media art
ed their video works.
We wanted give more attention to media art also at LARU15. One result was the publication of a
special series of video works under the title
. It premiered in Berlin in July 2015 and had a
second screening in Helsinki in August 2015.
consists of works by
Pitkänen and Minna Alaluusua.
Link to the collection: www.vimeo.com/humanera
Annette Arlander says about her piece
: “Participants and passers-by are invited to try
the swing and be videoed swinging. Later I will try to swing together with them in the same place using
a projection of that video. The key idea is to project an image onto the site of its making.”
You can see the image on page 31.
Sahar Burhan and Saad Hajo created satire cartoons specially for title Human Era to be shown in
LARU15 Media Art Evening.
LARU in Berlin: Landscape – Metropolis
Finland – Ireland – Berlin, from 11th July to 8th August 2015
Riikka Aresalo I Ciro Beltran I Alma Heikkilä I Heli Hietala I Jane Hughes I Tapani Hyypiä I
Sirpa Jokinen I Saara-Maria Kariranta I Bartlomiej Kiszka I Kaija Kiuru I Kaisu Koivisto I Erja
Laakkonen I Sanna Majander I Pia Männikkö I Joe McGill I Anu Miettinen I Moseke & Pelda
I Elva Mulchrone I Enda O’Donoghue I Mimosa Pale I Jonne Pitkänen I Eeva-Liisa Puhakka
I Anni Rapinoja I Kevin Ryan I Kaisa Salmi I Michael Snoek I Hendrik Voerkel I Human Era
video works
Concept – Curator John Power in collaboration with Anu Miettinen, Eeva-Liisa Puhakka, Jane
Hughes and LARU ART Association, Finland
Opening night event only: Performance Voyage 5: Domestic, a collection of international video
performances selected by Artists´Association MUU, Finland. Artists: Annette Arlander I Yvon
Chabrowski I Sasha Huber I Julieta Maria, Sara Pathirane Richter I Meyer I Marx I Rah Saneie
I Willem Wilhelmus I Tomasz Szrama I Carlo Zanni.
Landscape - Metropolis
Power of G11, and
a myriad of Irish/
Finnish/Berlin-based
artists takes place for
Metropolis, creating a
unique platform for the
The show encompasses
an impressive variety
of media and scale
including large
sculptural installations,
photography, painting
and video works.
Concerns for the
ecological and the poetic
are knitted together in
the apt setting of this
former power station
in Berlin-Schönweide,
literally translated to
‘pretty pasture’. Sadly
all remnants of these green meadows have long since vanished following Berlin’s industrialization.
However, like the remote Finnish forests, or even barren Irish landscapes, Berlin’s industrial wasteland
Environmental Art is a term often used in Finland, broadly encompassing but not limited to:
engaging with natural or recycled materials, with a focus on the ecological, ethical and the socio-political
themes.
her hanging sculpture Birdies, or Jonne Pitkänen’s strange kinetic installations hiding in the cellar.
While Kevin Ryan’s
works are a playful response to the ever-growing urban environment
of contemporary life , Alma Heikkilä’s large scale painting,
is a palpable
comment on our current economic crisis and echoes the themes of Elva Mulchrone’s painting
, informed by the cyclical nature of repeat patterns and the consequences of
macroeconomic policy through the process of painting.
Landscape-Metropolis hints at the motif of nature in its various guises, with a plea to preserve these sacred
uncertain times these artists, each in their own way, show their persistence to grapple with our changing
environments.
creation and artists collaboration.
consists of works by: Carolin Koss I Silja Puranen I
Leena Lahti I Kaisu Koivisto I Anu Miettinen I Hannele Romppanen I Mia Mäkelä I Jonne
Pitkänen I Minna Alaluusua.
http://berlin.g11-art.de.
www.laruart.com
LARU in a nutshell
environmental art, the practice of art, and collaboration between artists. The association implements
these objectives by organising various events.
Anu Miettinen, and the LARU ART association was registered in August 2007. The association was
later it has also served as a platform for other things: in 2007 it launched the planning of the Nuppu
sculpture project and participated in the Night of the Arts event in Helsinki. The association has had
a wide range activities from the very beginning. The year 2012 saw the launch of the Save Vartiosaari
art project to save the Vartiosaari island in Helsinki from development. The open Laru Performance
Group specialises in participatory performance art. The association has also organised other events,
such as media art events.
environmental art: it has densely built residential areas as well as large recreational shorelines. Moreover,
there is hardly any (public) art in Lauttasaari.
Compared with many other cities, the shores in Helsinki and the natural areas associated with them are
because of alternative land-use plans. LARU ART wants to call attention to the presence and fate of
shoreline areas by giving people who are not habitual visitors to galleries and museums, such as joggers,
LARU 1O YEARS
LARU ART celebrates the 10th
in Berlin; 2) the 10th
a night of performance art in Vartiosaari; 4) an evening of media art in MUU Gallery; and by 5)
publishing this catalogue.
La Sal by Laru Performance Group at the Night of the
Arts festival and Media Art Evening at MUU Gallery
by Laru Performance Group at the
Night of the Arts festival
at the
Night of the Arts festival
Crossing by Laru Performance
Group at the Night of the Arts and the PERFEKT12 festivals
LaruArt@Suvilahti at the
Night of the Arts festival
2015 : Landscape – Metropolis
art evening, Save Vartiosaari project, catalogue
LARU15 Artists
Riikka Aresalo Finland.
Annette Arlander Finland.
Pauliina Jokela Finland.
Sanna Karlsson-Sutisna Finland.
Kaisu Koivisto Finland.
Anna-Lea Kopperi Finland.
Juha Sven Korhonen Finland.
Kristiina Ljokkoi. Finland
Leena Mäki-Patola Finland.
Otto Santala Finland.
LARU06–14 Artists
100
Jukka-Pekka Kervinen and
101
102
103
104
Ajatuksia ympäristötaiteesta – puheenjohtajan tervehdys
En oikein vieläkään tiedä miten tulin kietoutuneeksi ympäristötaiteeseen ja aloittaneeksi LARUn 10 vuotta sitten. Kuitenkin
oma kiinnostukseni ympäristöön, luontoon ja taiteeseen alkoi jo lapsena. Taidekoulusta valmistuttuani jatkoin opiskelua
valtiotieteellisessä, jossa innostuin ympäristöpolitiikasta. Sittemmin tämä kiinnostus on johtanut ympäristöestetiikan
ja kaupunkitutkimuksen jäljille. Minua kiehtoo kysymys siitä, kuka määrittää miltä ympäristömme saa näyttää. Mikä on
luontoa, mikä kulttuuriympäristöä ja mikä rakennettua ympäristöä? Onko olemassa puhdasta luontoa vai voisiko olla
erilaisia luontoympäristöjen asteita? Mikä on ihmisen tai taitelijan asema yhteiskunnassamme ja ympäristössämme? Voiko
(ympäristö)taiteella vaikuttaa?
Pohdittaessa (kaupunki)luontoa ja luonnon muokkaamisen kysymyksiä, pidän monia Stephanie Rossin käsitteitä hyvinä
keskustelun avauksina: kuten asteittaisuutta, luonnon ennallistamista (alkuperä ja väärentäminen), luonnon jäänteitä1. Ja
keskeytetty luonto, muutettu luonto, rakennettu luonto ja keinoluonto2. Tässä näihin ei ole tilaisuutta paneutua syvemmin,
mutta mielestäni nämä käsitteet vapauttavat meidät miettimästä sitä ainoaa yhtä (menetettyä) luontoa ja näkemään luonnon
rikkautena sen eri vaiheissa ja asteissa3. Human Era – Ihmisen aika -käsite avaisi tähänkin uusi vivahteita, samoin kuin
maailman tarkastelu vaikka voikukan tai hiiren näkökulmasta. Usein kuitenkin pitäydymme ihmiskeskeisessä tarkastelussa,
niin tässäkin kirjoituksessa.
Läheinen suhteeni nykytaiteeseen vaikuttaa siihen, että olen myös kiinnostunut Ronald Hepburnin luonnonkauneuden ja
taiteen erottavista määritelmistä, jotka tässä näen pikemminkin yhdistävinä tekijöinä varsinkin kun pohdimme ympäristötaiteen
olemusta.
kauneus, ylevyys ja maalauksellisuus olivat keskiössä ja taiteen estetiikka paitsioissa4. Hepburn etsii eroja ja yhteneväisyyksiä,
kuinka taideteoksen ja luonnon estetiikkaa arvostetaan ja arvotetaan; ja Hepburn tuo esille kaksi keskeistä ja kiinnostavaa
määritelmää: katsoja on luonnossa ympäröitynä, jopa tekijänä ja luonto on kehyksetön5. Nämä ovat minusta kiinnostavia
määritelmiä, ja olen samaa mieltä että ne pätevät luontokokemukseen, mutta usein myös ympäristötaiteeseen. Hepburnin
avaus luonnon arvioimisesta estetiikan käsittein taas uudelleen loi uuden estetiikan alan ja avasi muillekin soveltaville tieteille
tietä. Minä olen erityisen kiinnostunut näistä määritelmistä, koska osassa nykytaiteen teoksista voidaan soveltaa juuri näitä
Hepburnin mainitsevia erottavia määritelmiä. Muun muassa installaatio ja ympäristötaide sisältävät usein nämä erottavat
määritelmät. Samoin Hepburnin mainitsemat viitekehyksen merkitys6 ja tajuaminen7 osana esteettistä kokemusta ovat tulleet
yhä tärkeämmäksi myös nykytaiteen kentällä.
Hepburnin kirjoituksen ajankohta saa mietteliääksi, sillä se oli myös maataiteen ja ympäristötaiteen syntyaikoja. Tuolloin
taide aloitti palaamisensa gallerioista alkujuurilleen eli ympäristöön. Hepburn kirjoittaakin ” Ympäristö voi tietysti vahvistaa
tai heikentää kohteen vaikutusta, ja taideteoksen syventyminen voi saada meidät näkemään ympäristönkin osittain uudessa
valossa”8. Lisäksi Hepburn tuo esille myös tilapäisyyden ja muutoksen käsitteet, jotka ovat keskeisiä ympäristötaiteellekin.
Ympäristötaide kiinnostaakin minua, koska se nostaa sen tilan, ympäristön tai paikan esille, mihin taideteos on tehty, usein
myös siellä elävän yhteisön. Teos voi myös luoda uusia suhteita ympäristön ja teoksen sekä ympäristön ja katsojan välille.
Ympäristötaide voi olla ympäristökritiikkiä, se voi lisätä ympäristötietoisuutta, se voi jopa esittää uusia utopioita tai vain
pieniä huomioita ja kommentteja. Se voi olla luontoa tuhoavaa tai ennallistavaa. Ympäristötaide osana arkea voi lisätä taiteen
demokraattisuutta, koska se on periaatteessa kaikkien saatavilla ilmaiseksi ja yleensä vuorokauden ympäri.
Vuodesta 2006 alkaen teokset Lauttasaaren Särkiniemessä, Helsingissä ja kuten myöhemmin myös Save Vartiosaaren
teokset Vartiosaaressa ovat näyttelyn yhteydessä viikkoja luonnossa, joten teosten tekeminen ulos luontoon asettaa haasteita
tekijöiden materiaalituntemukselle. Lauttasaaren näyttelyiden teokset ovat kohdanneet kovia tuulia, myrskyjä, merennousua,
rankkasateita mutta onneksi vain vähän ilkivaltaa. Sääolosuhteet vaihtelevat vuosittain ja yllätyksiä on sattunut, mutta onneksi
myös tuntemattomiksi jääneet katsojat ovat korjanneet teoksia. Ympäristötaiteelle onkin ominaista että se haastaa katsojan
tavalla toisella vuoropuheluun tai osallistumaan.
Palatkaamme vielä ympäristötaiteen keskeisiin käsitteisiin kuten julkisuuteen, luottamukseen ja muutokseen. Teokset on usein
sijoitettu ympäristöön siten, että ne ovat julkisesti kaikkien saatavilla. Tämä johtaa toiseen ympäristötaiteen peruskäsitteeseen
eli luottamukseen. Ympäristötaiteessa luotetaan siihen, että teokset säilyvät, koska ne ovat meidän kaikkien silmien alla. Lisäksi
ympäristö ja luonto aiheuttavat useimmiten teoksissa muutoksia, joskus ne ovat toivottuja ja joskus eivät. Muutos on kuitenkin
vääjäämätön osa ympäristötaideteosta, sillä mikäli teos ei muutu, niin ympäristö sen ympärillä muuttuu ja näin teoksen ja
1
2
3
4
5
6
7
8
Ross 2006, 21–26.
Kun taas Arnold Berleantin metafora-ajatukset sanallistavat kaupungin ja luonnon jakautuneisuutta ja vastakkain
asettelua, ja näihin en nyt pystynyt samaistumaan.
Hepburn 2006, 22–23. Ks. myös Rossin viittaus Hepburniin. Ross 2006, 18–
Hepburn 2006, 24.
Hepburn 2006, 34.
Hepburn 2006, 23.
105
ympäristön suhde on myös muuttunut. Ympäristötaide haastaa katsojat katsomaan ja havainnoimaan tätä muutosta. Yhä
useammin teokset voivat olla myös väliaikaisia; ja kestävät tai ovat esillä päivistä, viikoista muutamaan vuoteen.
Muutos ja muutettu ympäristö herättää kysymyksiä katsojissa: aluksi LARU-näyttelykin herätti joissakin ristiriitaisia ajatuksia,
mutta näyttelyiden jatkuessa on kuitenkin tullut selväksi, että LARU-näyttelyt ovat odotettuja syksyisiä tapahtumia. Kävijöitä
saattaa olla päivittäin satoja ja usein syntyy spontaaneja keskusteluja taiteilijoiden ja kokijoiden välillä.
Lopuksi
Tänä vuonna toimin viimeistä kertaa Lauttasaaressa pidettävän LARU-näyttelyn pääorganisoijana. Tulevina vuosina
LARU-työskentelyni painopisteenä tulee olemaan (suomalaisen) ympäristötaiteen kansainvälinen esittäminen. LARU on
tänä vuonna ensimmäistä kertaa, yhdistyksen 10-vuotisjuhlan kunniaksi, järjestänyt yhteistyössä G11 kanssa Landscape –
Metropolis -näyttelyn Berliiniin, jossa suomalainen ympäristötaide ja maisema kohtasivat yhdessä irlantilaisen kanssa Berliinin
metropolin. Jatkan myös vuonna 2012 aloitetun Save Vartiosaaren organisoimista, koska se on nyt ajankohtaisempaa kuin
koskaan aiemmin. Tätä ainutlaatuista saarta kaavoitetaan parhaillaan ja alueelle on tarkoitus rakentaa asuntoja 5000–7000
asukkaalle sekä siltoja. Taideprojektin avulla halutaan tukea Helsingin Vartiosaaren säilymistä virkistysalueena. LARU15
näyttelyn myötä kiinnostukseni on myös herännyt pohjoismaiseen ympäristötaiteeseen…
Tähän mennessä järjestetyt vuosittaiset näyttelyt ovat olleet Taideyhdistys LARU ART ry:lle suuri ponnistus ja yhdistyksen
jäsenet ovat jaksaneet ihailtavan aktiivisesti osallistua näyttelyihin sekä taiteilijoina että näyttelyiden järjestäjinä niin säistä
kuin taloudellisesta tilanteista huolimatta. On myös huomionarvoista, että LARU on alusta alkaen toiminut kansainvälisenä
yhdistyksenä niin ulkomaisille kuin maahanmuuttajataustaisille toimijoille. Ilman aktiivisia jäseniä yhdistyksen toiminta ei olisi
kasvanut nykyisiin mittoihinsa pienenä mutta erittäin aktiivisena toimijana ympäristötaiteen kentällä.
Näiden 10 vuoden aikana olen saanut olla mukana kiinnostavissa ja yllättävissä tilanteissa ja työskennellä kiinnostavien
taiteilijoiden kanssa sekä nähdä uskomattoman paljon onnistuneita teoksia. Eli lopuksi haluan kiittää teitä kaikkia Larutaiteilijoitamme, talkoolaisiamme, tukijoitamme ja katsojiamme - nämä ensimmäiset 10 vuotta ovat olleet hyvin antoisia!
Tästä on hyvä jatkaa.
Haluan vielä erityisesti kiittää katalogimme kirjoittajia Markku Hakuria, Hanna Johanssonia, Eeva Berglundia, Anna-Lea
Liisa Puhakkaa, John Poweria ja Jane Hughesia; ja kaikkia meidän tukijoita ja rahoittajia kaikkina vuosina.
Ja lisäksi haluan erityisen lämpimästi kiittää Miia Kalliota ja Petri Anttosta, jotka ovat toimineet kanssani LARU15työryhmässä ja osallistuneet LARU15-näyttelyn kuratointiin ja tämän katalogin työstämiseen.
Yhdessä olemme enemmän!
Berliinissä Landscape – Metropolis -näyttelyn avajaispäivänä 10.7.2015
Anu Miettinen
Kuvataiteilija
Taideyhdistys LARU ART ry:n puheenjohtaja
Taiteen edistämiskeskuksen Uudenmaan ympäristötaiteen läänintaiteilija
VIITEKIRJALLISUUS
–
Alligaattorin hymy. Ympäristöestetiikan uusi aalto. Helsingin yliopisto: Jyväskylä. Gummerus Kirjapaino Oy.
Ross, Stephanie (2006) Puutarhojen ja kaupunkiluonnon esteettisestä arvostamisesta s. 17–40. Haapala, Arto &
Kunnaskari, Mia (2006) Paradokseja paratiisissa: Näkökulmia urbaanin luonnon kysymyksiin. Lahti. Erikoispaino Oy.
LÄHDEKIRJALLISUUS
Haapala, Arto & Honkanen, Martti & Rantala, Veikko ( 2006) Ympäristö arkkitehtuuri estetiikka. Helsinki.
Yliopistopaino.
Haapala, Arto & Kunnaskari, Mia (2006) Paradokseja paratiisissa: Näkökulmia urbaanin luonnon kysymyksiin. Lahti.
Erikoispaino Oy.
Haapala, Arto & Oksanen Markku (2000) Arvot ja luonnon arvottaminen. Helsinki. Gaudeamus.
Alligaattorin hymy: Ympäristöestetiikan uusi aalto. Jyväskylä. Gummerus Kirjapaino Oy.
106
Merkintöjä ihmisen ajasta
Motto:
Virallinen geologinen ajanlasku ei vielä tunnusta ihmisen aikakautta, ajanjaksoa, jolloin ihmisen toiminnalla on geologisen
luonnonvoiman merkitys. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että teollistumisen myötä 1800-luvulla on alkanut uusi geologinen
ajanjakso, antroposeeni – ihmisen aika – jonka kuluessa ihmisen toiminta on aiheuttanut luonnossa sellaisia muutoksia,
että uuden aikakauden nimeämiselle on perusteita. Yleisesti käytössä olevan tulkinnan mukaan elämme holoseenikautta,
joka alkoi viimeisen jääkauden loputtua 11 500 vuotta sitten. Toisaalta tiedämme tutkijoiden sijoittaneen nykyihmisen
synnyn 30 000 vuoden päähän ja ihmisrodun ilmestymisen suunnilleen kahden miljoonan vuoden taakse. Näkökulmasta ja
tulkinnasta riippuen ihmisen ajan alun voi siis sijoittaa ainakin kahden miljoonan vuoden aikajanalle. Ja toisaalta me olemme
osa maailmankaikkeuden materiaa, joka on peräisin 13,7 miljardia vuotta sitten tapahtuneesta alkuräjähdyksestä. Olemme
osa universumia ja sen historiaa. ”Jokaisessa meissä piilee osa maailmankaikkeuden syvällisimmistä tarinoista” (Neil Shubin,
, 2013).
Me tämän ajan ihmiset tiedämme, että toimintamme aiheuttaa elonkehässämme peruuttamattomia muutoksia. Ilmasto
lämpenee, vedet saastuvat, merien kalakanta hupenee, maa- ja metsätalous sekä teiden ja kaupunkien rakentaminen
muokkaavat ympäristöämme – ekosysteemimme muuttuu. Toiminnallamme tuhoamme luonnon monimuotoisuutta, kasvien
ja eläinlajien elinympäristöä. Lajeja kuolee sukupuuttoon satoja kertoja nopeammin verrattuna aikaan ennen ihmisen tuloa.
Puhuessamme ihmisen ajasta ja pohtiessamme sen alkua ja kestoa asetamme samalla tahtomattamme kysymyksen ihmisen
ajan lopusta.
Ympäristö on mahdollista nähdä ja kokea monin eri tavoin riippuen katsojan näkökulmasta. Ympäristö voi tarkoittaa asuintai elinympäristöä ja joillekin se merkitsee luontoa tai maapalloa. Harvoin kuitenkaan ympäristökäsite liitetään lähiavaruuteen
tai maailmankaikkeuteen. Ympäristöä määritellessään ihminen kertoo omasta maailmankuvastaan sekä siihen liittyvistä
uskomuksista ja odotuksista. Ympäristön käsite jokapäiväisessä kanssakäymisessämme liittyy lähinnä elinympäristömme
erilaisiin konkreettisiin kysymyksiin, joiden merkitystä elämäämme pyrimme selittämään. Ympäristömme nopean muutoksen
ja teknisen kehityksen vuoksi meidän on vaikea hahmottaa todellisuutemme kokonaisuutta. Siksi pilkomme ympäröivän
todellisuuden pieniksi osa-alueiksi kyetäksemme jollain tavoin ymmärtämään maailmassa oloamme ja siihen vaikuttavia
tekijöitä. Ympäröivä todellisuutemme on kuitenkin kokonaisuus, joka sisältää myös ajatuksemme ja kuvitelmamme
olemassaolosta sekä jokapäiväisen elämän ja toimentulon kysymykset – ja todellisuus on otettava kokonaisuutena.
Eräs ihmisen ajan mittari on kulttuuri ja sen synty. Tällöin kulttuurin voi määritellä ihmisen muokkaamaksi ympäristöksi
sekä tiedoksi ja kokemukseksi, joka siirtyy esimerkkien ja opetuksen kautta sukupolvelta toiselle. Selittipä kulttuurin kuinka
tahansa on taide joka tapauksessa yksi sen peruskäsitteistä. Ihmisen ajan alkua taiteen määrittelemänä on vaikea sijoittaa
historiaamme. Vanhimmat merkit taiteellisesta toiminnasta ovat kymmenien tuhansien vuosien takaa. Monet ihailemamme
luolamaalaukset on tehty 30 000-40 000 vuotta sitten. Taiteen historia ulottuu joka tapauksessa kauas menneisyyteen ja
kertoo, kuinka oleellinen osa taide on ja on ollut ihmisen kulttuurin kehityksessä. Taiteen merkitys yhteisölle on ollut
moninainen. Se on ollut luonnollinen osa yhteisöä ja sen arkipäivää. Se on toiminut rituaalien välineenä ja sillä on luotu
esteettistä mielihyvää, kauneutta ympäristöön. Nykyisin taide on edelleen tärkeä osa kulttuuriamme, mutta esimerkiksi
kuvataiteista puhuttaessa taide on pääsääntöisesti eristäytynyt erilaisiin taidetiloihin, museoihin ja gallerioihin, joissa sen
vaikutusmahdollisuudet ovat rajatut ja joissa korostuu taiteen eriytyminen omaksi yhteiskunnan saarekkeeksi.
Taiteen tärkein merkitys liittyy sen mahdollisuuteen toimia tuntemattoman ”alitajunnan” ja todellisuuden välittäjänä
– elämyksen kielenä. Taide on jokaisen tekijänsä luoma kertomus omasta maailmastaan ja suhteesta ympäröivään
todellisuuteen. Taiteen elämykseen perustuva tieto ja kokemus on tärkeä osa kulttuurihistoriaamme ja ihmisyyttämme. Siinä
mielessä pohdittaessa ihmisen aikaa taide on yksi varteenotettava mittari.
Kaiken edellä sanotun pohdinnan taustalla on lukkarinrakkauteni ympäristötaiteeseen, joka on vielä se kuvataiteen ala, jolla
on mahdollisuus esiintyä yllättävissä yhteyksissä, julkisissa tiloissa, pysyvinä tai hetkellisinä teoksina, kaikilla mahdollisilla
materiaaleilla, vapaana kontrolloidusta ja valikoidusta seurapiiristä edustaen näkemystä maailman tajusta, ihmisestä osana
maailmankaikkeutta ja sen historiaa.
Lainatakseni Oliver Sacksia ” Jokainen meistä on elämänkerta, tarina… oma erityinen kertomuksensa, joka muovautuu
jatkuvasti, alitajuisesti meidän välityksellämme ja meissä – meidän havaintojemme, tunteittemme, ajatustemme, toimiemme
välityksellä eikä suinkaan vähiten meidän puheemme, kerrontamme välityksellä.” (Oliver Sacks, Mies joka luuli vaimoaan
hatuksi
maailmankaikkeudessa.
Espoossa 15.5.2015 Markku Hakuri, kuvataiteilija, ympäristötaiteen emeritusprofessori
107
Ihmisen aika ja ilman artefaktuaalisuus
Kun englantilainen taiteilija John Constable maalasi tutkielmia taivaan liikkeistä ja näkymistä Hampstedin niityillä 1800-luvun
alussa, hän kirjasi maalauksiinsa ilmassa näkyviä ilmiöitä, joista saattoi ennakoida tulevan päivän sään, esimerkiksi lähestyvän
myrskyn tai sadekuuron. Constablen aikana kokeelliset luonnontieteet, meteorologia niiden mukana, kehittyivät ripeästi. Sään
mittaukseen ja ennustamiseen kehitettiin laitteita ja menetelmiä, pilviä luokiteltiin ja erilaisten taivaan tapahtumien tutkiminen
ja tarkkailu oli muotia. 1800-luvulla uskottiin, että säätä ohjaavat luonnonlait, jotka olivat muuttumattomia ja ihmisen
toiminnan ulottumattomissa.
Kun tänään katson suomalaista kesätaivasta, voin toki edelleen ennakoida lähestyvän ukonilman tai sadekuuron tummista
pilvistä, mutta en voi enää ajatella, että säätä ohjaisi aina samana säilyvät luonnonlait. Tässä suhteessa maailmamme on
muuttunut radikaalisti Constablen ajoista ja muutosten toimeenpanevana voimana olemme olleet me ihmiset.
Taivas ja ilma ovat kietoutuneet yhteen: taivas on meille paitsi ylöspäin avautuva laajuus myös meidän maailmamme tekijä;
valon, sään ja ilman välittäjä. Toisaalta taas ilma on näkymätön kaasu, joka on välttämätön elämälle ja ainoa demokraattinen
side ihmisten välillä. Taivas konkretisoituu meidän ihmisen elämässä tämän näkymättömän substanssin, ilman, välityksellä.
Ilma on itsestään selvä ja annettu elementti, jota taiteessa on kuvattu aina mutta vain harvoin eksplisiittisesti. Ilma välittyy
maisemamaalauksista välttämättömänä valkoisena taustana, eräänlaisena lakanana, yleisenä tunnelmanluojana tai kuten
Constablen kohdalla, sään ennemerkkinä. Ilma on ollut kulttuurisesti näkymätön, esimerkiksi taide tapahtuu aina ilmassa
ilma on ollut eksplisiittinen teoksen aihe tai joissa teos on nostanut ilman sen normaalista taustatekijästä etualan toimijaksi.
ystävälleen Kaliforniaan. Duchampin
on readymaden variaatio, jonka Duchamp
ajatteli aineettomimmaksi taideteokseksi, jonka kuvitella saattoi. Ilma ei toki ole molekylaarisesti aineetonta, mutta
visuaalisesti se tulee näkyväksi vasta silloin, kun siihen sekoittuu toisia aineita. Ja pitihän Duchampin teokseen kuuluva
apteekkarin materiaalinen lasipullo ilmaa koossa ja paikallaan.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Salvador Dalí piti esityksen Kansainvälisessä surrealistien näyttelyssä Lontoon
New Burlington gallerioissa. Dalín oli tarkoitus puhua omasta “paranoidisesta kriittisestä metodistaan”, ja tehdäkseen
yleisölle selväksi, että hän edusti radikaalisti “toista” ja tuli “toisaalta”, hän oli päätynyt pitämään puheensa syvämeren
sukelluspuvussa.
Kun Dalí sitten puheensa aikana, (jota yleisön ei ollut tarkoitustaan kuulla, koska pukuun ei oltu yhdistetty mikrofonia),
alkoi muuttua kalpeaksi, huonovointisen näköiseksi ja lopulta sinertyä, tilanne muuttui yllättävään suuntaan. Kukaan ei ollut
huomannut kiinnittää Dalín pukua happipulloihin ja hän alkoi tukehtua.
alitajunnan symbolina, mutta siitä tulikin osoitus aivan toisenlaisesta suhteesta. Se teki yllättäen keskellä Lontoota,
riippuvuutemme ilmasta näkyväksi ja tuntuvaksi. Duchamp taas tuli nostaneeksi Pariisin ilmaa teoksessaan ilman arkisten
arfetaktojen rinnalle taiteen materiaaliksi. Molemmat näistä teoksista sijoittavat ilman epätavalliseen paikkaan; eräänlaisten
kuplien sisälle, vaikka Dalín kohdalla se tapahtuu käänteisesti, hänen kuplansahan teki ilman tiettäväksi nimenomaan
tyhjentyessään siitä.
Molemmat teokset palauttavat mieliin brittiläisen kemistin Robert Boylen 1660-luvulla kehittämän ilmapumpun, jonne
paineen avulla synnytettiin ilmatyhjiö. Duchampin teoksessa yhteys syntyy suljetun lasipallon muodon ja rakenteen johdosta,
jonka avulla on mahdollista päästää ilmaa sisään ja ulos. Dalín kohdalla yhteys on vielä ilmeisempi, tunnetaanhan Boylen
tyhjiö juuri Joseph Wrightin maalauksesta (1768), jossa tiedemies nostaa lasipallosta ulos sinne - ilmattomaan tilaan tukehtuneen linnun.
Marcel Duchampin Pariisin ilmaa, Dalín epäonnistunut performanssi ja Robert Boylen paljon aikaisemmin toteuttama
tieteellinen koe korostavat ilmaa elämää ylläpitävänä aineena ja taivaan jatkuvuudesta irrotettuna artefaktana, kuplana, josta
näkymätön ilma on siirretty ihmisen käsityön kautta joko pois, tai jonne se on lisätty.
Boylen kokeen tuomitsi jo hänen aikalaisensa Thomas Hobbes uskoen, että ajatus aineettomasta, tyhjästä tilasta, synnyttäisi
taikauskoa, vaikka hyötyikin myöhemmin Boylen keskinnöstä omassa työssään. Ranskalainen tieteen sosiologi Bruno Latour
kateogorioineen. Ilmapumppu edustaa käsitystä laboratoriosta, jossa tieteellisiä kokeita voidaan tehdä todellisuudesta
erillisessä sisätilassa. Latourin mukaan ilmapumppu aloitti modernin tiedon harhaopin eli jakautumisen luonnontieteellisiin
faktoihin ja sosiaalissymbooliseen järjestelmään.
108
Ilmapumpun keksimisen aikoihin elettiin Euroopassa ensimmäisen tieteellisen vallankumouksen johdosta syntyneen
tieteellisen maailmankuvan aikakautta. Ilma oli kuitenkin viaton ja yliajallinen. Vasta runsaan kahdensadanvuoden kuluttua
ihmistoiminnan aiheuttamat muutokset ilmassa alkoivat tulla näkyväksi ja tiettäväksi. Kivihiilen polton seurauksena ilma oli
muuttunut Euroopan suurkaupungeissa savuiseksi tai sumuiseksi, jonka olemme oppineet ennen kaikkea Claude Monet’n
erityistä tunnelmaa, jota yhtäältä ihailtiin toisaalta kauhisteltiin. Kivihiilen haitat alettiin tuolloin kuitenkin tiedostaa, ja sen
polttoa rajoittaa. Sakea ilma saatiin hiljalleen kirkastettua ja huoli ihmistoiminnan vaikutuksista ilmaan hälveni.
rykmentit” (gas regiment) käynnistivät ensimmäisen laajan hyökkäyksen ranskalais-kanadalaisia joukkoja vastaan Pohjois-Ypresissä käyttäen aseenaan kloorikaasua. Hyökkäyksessä päästettiin ilmaan noin 150 tuhatta kiloa kloriinia, joka muodosti
kuuden kilometrin alueelle lähes kilometrin korkuisen kaasupilven. Myötäinen tuuli kuljetti kaasupilven nopeasti Ranskan
joukkojen asemapaikkaan. Kaasun hengittäminen vahingoitti vakavasti sotilaiden keuhkoja ja hengitysteitä ja näin tuhosi sitä
pakosti hengittäneet ranskalaiset joukot niin totaalisesti, että saksalaiset saattoivat lopulta kävellä suoraan rintaman läpi.
Terror from the Air. Hän väittää, että
olentoja yhdistävää välttämätöntä ilmaa ja samalla käyttänyt sitä poliittisiin tarkoituksiin.
Suomalaisen taiteilijan Ulrika Fermin teos Emergency Weather (2008) tarttuu erääseen esimerkkiin ilman politisoitumisesta
ustila (The Emergency). Poikkeustilan aikana salaista tietoa kuitenkin jaettiin juuri säätä ja ilmaa koskevan tiedon avulla, sääraportteja sensuroimalla ja jakamalla sääennusteita salaa Liittoutuneiden edustajille. Fermin teoksen kuvat kehottavat katsojia
keskittymään ilmaan ja sen näkyväksi tekevään sumuun, joka samalla peittää näkyvyyden. Ilma näytetään Emergency Weather
teoksessa poliittisena toimijana, joka kätkee näkymätöntä ja välittää salaista tietoa.
noiteltu eikä sitä olla muotoiltu, se on kaikkien yhteistä, laskematonta, näkymätöntä ja sitä on kaikkialla missä on elämää.
Juuri siksi ilman läpi on ollut helppo kuljettaa tuhoa. Mutta ilmaa on ollut helppo myös käyttää, koska se on muuttumatonta,
rajatonta, tyhjentymätöntä, lukuun ottamatta näitä tyhjiöitä, laboratorioita, joissa tappavia kemiallisia aseita ja aineita on voitu
kehitellä.
Modernin aikana ei puhuttu antroposeenin ajasta, eikä tunnettu ilmastomuutoksen uhkaa. Kuitenkin juuri nuo samat kemiMe ihmiset olemme lisänneet hiilidioksiidin määrää ilmassa 25 % viimeisen vuosisadan aikana ja tulemme melko varmasti
tuplaamaan sen seuraavan sadan vuoden aikana. Olemme myös kaksinkertaistaneet maailman metaanitason ja lisänneet
ilmaan lukemattomia muita kaasuja siten, että olemme merkittävällä tavalla muuttaneet maan ilmakehää ja atmosfääriä. Nämä
aiheuttamamme muutokset ilmakehässä tulevat muuttamaan sään ja ilmaston maapallolla; lämpötilan, sademäärät, tuulen
nopeuden, ja tätä kautta vaikuttamaan paitsi meidän elämäämme myös kaikkeen elävään täällä.
Emme voi ennustaa milloin ihmisen aikakausi päättyy maapallolla, mutta jos ja kun se päättyy ilmaston muutoksen tai muihakkaamalla metsiä, pistämällä ilmastoinnin päälle, sotimalla. Ihmisen aikakausi on ilman näkökulmasta ollut oikeastaan
aikakauden loppua ilman osalta on mahdotonta ennustaa. Mutta tämä aikakausi on kuitenkin tehnyt lopun luonnosta muuttamalla peruuttamattomasti maapallon elinoloja säätelevää ilmastoa.
elementtinä. Olisiko niin, että juuri ilman unohtaminen, sen huomiotta jättäminen, sen pitäminen annettuna, itsestään selvänä ja ulkopuolisena, olisi syy ihmisen aikakauden epäonnistumiseen.
Hanna Johansson, tutkija, taidehistorian dosentti, Praxis-ohjelman professori, Taideyliopisto Helsinki
Antroposeeni on myös Helsingissä
Moninkertaiset planeettaa uhkaavat kriisit kertovat historian murroksesta: vanha teollinen moderni on jäämässä
menneisyyteen; pitkään hallinneita ajatus- ja muita tapoja kyseenalaistetaan joskus radikaalistikin. Sen kuulee esimerkiksi
puhuttaessa kaupungeista: niitä pidetään vääjäämättöminä todisteina vanhan ’normaalin’ kestämättömyydestä, ympäristöinä,
joita odottaa täydellinen uudelleenjärjestäminen. Helsinkiä muokkaava valtava rakennusaalto – joka kulkee ’Uutta Helsinkiä’
-brändin nimissä – on esimerkkitapaus. Uuden tavarasataman avaaminen vuonna 2008 Vuosaaren esikaupunkialueella
olevasta vanhana ja saastuneena. Globaalissa vertailussa muutoksen mittakaava on pieni, mutta täällä kuten muuallakin,
muutos ei tuota vain vastarintaa, se innoittaa pohtimaan uusia kysymyksiä.
Vaikka Helsingin kasvusta puhutaan usein paikallisena tai kansallisena asiana, kiihtyvä urbanisaatio on maailmanlaajuinen
trendi. Samalla planeetta räätälöidään palvelemaan kasvavan kaupunkilaisväestön tarpeita. Kaikkialta löytyy dramaattisesti
muuttuvia maisemia, joita luo muun muassa kaivostoiminta, teollinen maanviljely ja matkailu.
Vaikka kaupungit ja sivistys on perinteisesti liitetty toisiinsa, on nykyinen hyper-kaupungistuminen monella tapaa
huolestuttavaa. Selkeästi sen myötä katoavaa paikkoja, joilla on luonnollista uudistumiskykyä. Muutoksen siivittämänä
suorat viivat, teksti ja numerot alkavat olla nykyihmisille tutumpia ympäristöjä kuin mutkittelevat rannat, oikeat metsät
tai auringonpaiste. Vanhat avainkäsitteet kuten luonto ja kulttuuri sulavat pois, eivätkä ne enää luo koordinaatteja, joiden
avulla elämästä tehdään järkevää. Sen sijaan meillä on olemassaolon verkostoja, jotka hajoavat, kokoontuvat ja taas hajoavat;
aineen, informaation ja kehojen yhdistelmiä, jotka eivät ole pysyviä eivätkä liioin merkityksellisiä. Kyse on kaiken inhimillisen
uudelleenjärjestelemisestä suuressa mittakaavassa. Vaikka Antroposeeni-käsite on peräisin geologiasta, siinä heijastuvat myös
mainiosti aikalaisolosuhteet.
Antroposeeni-käsitteen nousu voidaan ajoittaa vuonna 2002 julkaistuun lyhyeen artikkeliin tieteellisessä Nature-lehdessä.
Kirjoittaja oli Nobel-palkittu ilmakehän kemiaa tutkiva Paul J. Crutzen. Hän huomioi, että teknologian aiheuttamien
muutosten mittakaava ja intensiteetti tekivät peruuttamatonta ja pysyvää haittaa globaalissa ympäristössä. Meillä on näin
uusi, ihmisen dominoima geologinen aikakausi, jolle hän ehdotti nimeksi jo olemassa olevaa, mutta vähän tunnettua sanaa
antroposeeni. Vuonna 2013, kun tätä nimeä kantava tieteellinen julkaisu alkoi ilmestyä, sana antroposeeni oli jo laajassa
käytössä.
Antroposeeni eli Ihmisen aika on hyvä lisä ympäristönsuojelusanastossa, mutta sen merkitykset eivät ole aivan yksinkertaiset.
Käsite on sekä normatiivinen että tieteellinen. Yhteen sanaan kätkeytyy koko kirjo muutoksia: lajien sukupuutoista,
muuttuvista maisemista ja myrkyllisistä päästöistä geenimanipulaatioon ja räjähdysmäiseen kaupungistumiseen, mitkä kaikki
ovat tunnistettavissa ihmistoiminnan tuloksiksi. Vaikka harva kiistää kokonaisuudessaan planeetan ympäristöä kohtaavat
ennennäkemättömät paineet, tai väittää etteikö ihmisen vaikutus ilmastoon olisi jo tunnistettavissa, tieteellinen perusta uuden
geologisen aikakauden nimeämiselle on hatara. Ovathan ihmiset muokanneet maisemia vuosituhansien ajan, vesistöjä ja
jopa sääilmiöitä luultavimmin vuosisatojen ajan. Kriitikot väittävät, että näyttöä selkeästä siirtymästä Holoseeni-aikakaudesta
(joka alkoi noin 12 000 vuotta sitten) Antroposeeniin, sen oletettuun seuraajaan, ei ole. Alkoiko peruuttamaton muutos
massateollisuuden myötä (ja kuka tietää milloin se alkoi)? Vai alkoiko se ydinvoiman aikakaudella, jolloin ihmiskunnan
kekseliäisyys alkoi vaikuttaa vielä syntymättömien biologiaan? Piittaamatta näiden hankalien kysymyksien vastauksista, eikö
ajatus ihmiskunnan kyvystä hallita maapallon järjestelmiä ole jo itsessään ylimielinen?
Moni Antroposeeni-sanan käyttäjä myöntääkin, että käytön oikeutus on poliittinen: se on tieteentekijöiden pyrkimys saada
tavallinen kansa tajuamaan, että ihmiskunnan nykyiset tavat vievät peruuttamattomiin ja potentiaalisesti katastrofaalisiin
tuloksiin, jos ei asiaan puututa. Kun antropoksen – ihmisen – tuhoisa rooli tunnistetaan, voi se johtaa siihen, että ihminen
muokkaa rooliaan ja ottaa vastuun tuottamastaan limittäin kulkevien kriisien maailmasta.
Tarina on kuitenkin varsin ongelmallinen. Koko ihmislajin nimeäminen syylliseksi planeetan vahingoittamiseen jättää
huomiotta sen tosiasian, ettei antropos ole homogeeninen. Ainoastaan jotkut ihmiset ovat toimineet ympäristötuhon
moottorina. Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki. Vain erittäin pieni osuus ihmiskunnasta on hyötynyt tai ollut vastuussa
modernista energiankulutuksesta sekä siitä resursseja ahmivasta elämän tavasta, joka vaarantaa näitä elämää ylläpitäviä
systeemejä. Vaclav Smil, ympäristöhistorian huippuasiantuntija, on todennut, että ‘ero modernissa energiankulutuksessa
Sahelin alueen omavaraistaloudessa elävän paimentolaisen ja keskiverto kanadalaisen välillä on helposti yli tuhatkertainen’.*
110
Niinpä pyrkimyksemme selvittää asioita antroposeeni-tarinan avulla, joka korostaa ihmisen aiheuttamia muutoksia, voi
myös hämärtää asioita. Sen sijaan että puhuisimme antropogeenisesta eli ihmisen aiheuttamasta muutoksesta, meidän
kannattaisi selkeyden nimissä ehkä puhua ‘sosiogeenisesta’ (pahoitellen hankalaa uusiosanaa). Ihmisethän elävät sosiaalisissa
järjestelmissä, ja kun niitä pyritään muovaamaan, esimerkiksi ympäristön hyvinvoinnin nimissä, tehdään samalla politiikkaa.
Kun mitä tahansa muutetaan – ja näin on pakko tehdä – myös valtasuhteet muuttuvat, samoin kuin jokapäiväiset käytännöt.
Metsä saattaa kadota, mutta tilalle tulee ehkä lähiö ja uusia koteja; jokin kemikaali saatetaan kieltää, mutta työpaikkoja ja
voittoja myös menetetään, jokin sairauskin saattaa jäädä parantamatta. Kaiken tämän näkee vasta tulevaisuudessa.
Tärkeää on se, ettei muutoksen tekeminen ole pelkkää tekniikkaa vaan myös kulttuurista. Tosin tätä aluetta länsimainen
päätöksenteko on perinteisesti lähestynyt yhtä aikaa hämmentyneenä ja ylenkatsovana. Laskettavissa olevien mittojen
näennäinen objektiivisuus ja käsitys ihmisolennosta maksimoivana individualistina antavat helpommin käsitettävät puitteet
päätöksenteolle kuin kuva ihmisestä perusteiltaan luovana ja siksi ennakoimattomana olentona. Tosiasia on kuitenkin se,
että ilman sosiaalisia suhteita ja ilman kulttuuria ihminen ei selviydy hengissä. Niinpä yhteiskunnat ovat kehittäneet valtavan
kirjon tapoja muokata biofyysistä ympäristöään ja elää siinä. Toisin sanoen, ihminen ilman kulttuurisia työkaluja, olipa sitten
kyse koneista, puheesta tai opettavaisista kaskuista, on toimintakyvytön, puutteellinen.
Tässä me nyt kuitenkin olemme: pahassa paikassa, toki jotkut vähemmän haavoittuvia kuin toiset – mutta syy siihen ei ole se
että ihminen olisi poikkeuksellisen tuhoisa laji planeetalle. Jotkut ihmiset ovat ja yksi yhteiskuntajärjestelmä on ollut erityisen
vahingollinen. Käsitteenä antroposeenilla on siis käyttönsä, mutta se on vain lähtökohta. Tarvitaan myös kriittistä taidetta ja
kollektiivista mielikuvituksen harjoittamista.
Artivismi
Ympäri maailmaa ihmiset tekevät luovaa yhteistyötä haavoittuvan tulevaisuutemme tiimoilta, etenkin ’tulevaisuuttaan
odottavilla’ kaupunkikehityksen alueilla. Usein juuri näillä helposti näkymättömillä alueilla luovan työn tekijät,
tottelemattomuutta ja ammattitaitoaan sekoittaen, valmistelevat nyt jo siirtymää pois vanhasta ja kestämättömästä
normaalista, provosoivat muita ihmisiä ajattelemaan ja kokeilevat kestävämpiä elämän muotoja.
Taiteen ja poliittisen provokaation sekoittamista voi myös kutsua ‘artivismiksi’ (aktivismia taiteen keinoin). Se ei ole uutta,
mutta se sai uutta virtaa vuosituhanteen vaihteen globaalia kapitalismia vastustavan vastamainonnan ja -kulttuurin myötä.
Vuodesta 2008 ja ennen kaikkea Occupy-liikkeessä se tuli taas näkyviin säästöpolitiikan vastustajien kautta. Tänä päivänä
paikkakohtaiset taiteen, muotoilun, arkkitehtuurin, oma-aloitteisuuden ja protestin sekoitukset kukoistavat, ja tuovat etiikkaa
ja politiikkaa sinne missä valtavirta havaitsee ainoastaan taloustehokkuutta.
Myös Helsingissä on eloisa artivismi-verkosto, vaikkei tätä termiä juuri käytetä. Termin käyttöä tässä ei motivoi ilmiöiden
luokittelu, vaan tunne siitä että kritiikin muotona sitä olisi erityisen tärkeä koettaa ymmärtää paremmin nyt, kun luovuus
on niin markkinakelpoista. Kuten antroposeeni, artivismi on aikamme ilmiö, ja kuten antroposeeni, jos haluamme ottaa
käsitteestä kaiken irti, meidän on ensin tutkittava sitä.
Helsingissä taiteen inspiroima kaupunkiaktivismi sai uutta energiaa vuonna 2000 kun huomionarvoinen paviljonkimainen,
tee-se-itse kasvihuone eli Happihuone valmistui Töölönlahden reunalle, Alueesta oli kiistelty vuosikymmenet ja joka oli nyt
kaavoitettu rakentamiselle. Innokkaat ammattilaiset, joilla oli myös selkeä pyrkimys kokeilla rajoja, loivat Happihuoneen
kaupungin lahjoittamista, käytetyistä kasvihuoneen ikkunoista. Seitsemän vuoden ajan, ennen kuin rakennuskoneet saapuivat
tontille tekemään uutta konserttisalia, se ihastutti ohikulkijoita. Siellä kehittynyt väliaikaisarkkitehtuuri, taide, muotoilu ja
ympäristöajattelu omalta osaltaan myös istuttivat Helsinkiin aivan uudenlaista kaupunkikulttuuria.
Tänä päivänä meillä on jotain hieman vastaavaa Dodo ry:n Kääntöpöydässä, joka on myös matalan teknologian ja pienen
pääoman kasvihuone ja kaupunkiviljelykeskus, ja joka kukoistaa niinikään kaupungin siunaaman rakennushankkeen varjossa
Pasilassa. Vähemmän pysyviä hankkeita ovat korttelijuhlat tai ympäristötaiteen muodot. Muutamana päivänä vuonna
toi lempeää vastarintaa ja puulämmitteistä saunomista keskusta-alueen pysäköintipaikalle. Anu Miettisen Polkukyltit on
ympäristötaideteos Vartiosaaressa, ‘rakentamattomassa’ itähelsinkiläisessä saaressa. Teos leikittelee mahdollisilla urbaaneilla
todellisuuksilla tuodessaan tiiviin Punavuoren kadunnimiä saaren poluille, ja tekee erityisen koskettavan vaikutuksen
tilanteessa missä on selvää, että kaupungille saari on vain tyhjää tonttimaata. Saareen järjesti myös (varsin tietoisesti
tahallisesti mainittu) Pikseliähky-kollektiivi vuonna 2014 vaihtoehtoisen luovuuden festivaalin, jonka teemana oli ‘commons’
eli yhteismaa. Kontrasti valtavirran asfaltti-vetoisen edistyksen kuvan ja festivaaliin osallistujien taiteen, rakentamisen,
tiedonvaihdon, syömisen, juomisen ja unelmoimisen välillä ei olisi voinut tuntua voimakkaammin kuin täällä kulttuurin ja
luonnon rikkauksien helmassa.
Läpi koko tämän heterogeenisen kentän, artivismi avaa poliittista tilaa ja ruokkii mielikuvituksia. Tarve tällaiselle on valtava.
Jo vuosikymmenten ajan markkinausko on typistänyt ajatteluamme samalla kuin luovuus on pistetty uusiksi uusliberaalin
ideologian kapeiden tarkoitusperien mukaisesti. Ja silti usein kuulee valitettavan, että nykyajan luova vastarinta, oli kyse
sitten Occupy:n anarkistisin periaattein järjestäytyneistä leireistä tai urbaania stailia mukailevista provokaatioista, ei kykene
esittämään loppuun ajateltuja poliittisia vaatimuksia. Yhteiskuntatieteilijät ovat myös huomanneet, etteivät artivistit itse ole
kyllin taitavia yhteiskunnan analysoijia, jotta he välttyisivät joutumasta kaupallisen valtavirran neutraloimiksi.
Voi olla, mutta itse olen taipuvainen myötätuntoisempaan näkemykseen. Ensinnäkin, vallan lähestyminen (co-optation) ei
välttämättä tarkoita kritiikin loppua. Toiseksi, eivät yhteiskuntatieteetkään ole tuottaneet vallankumousta! Kolmanneksi,
varsin moni meistä jo pohtii muutosta: mitä ja miten? Olemmehan kaikki osa jälkiteollista taloutta, joka tuottaa lähinnä
informaatiosumua ja kaupallista viihdytystä – ja näitä palvelevia mitäänsanomattomia kaupunkiympäristöjä. Antroposeeni-
111
tarina opettaa meille, että tyhmät työpaikat tai pitkästyttävät kaupungit ovat ehkä pikkuhuolia, mutta se myös aktivoi meidät
leimaamaa. Ennemmin kuin tiede tai kirjanpito, artivismi tuntuu varsin luonnolliselta ja inhimilliseltä tavalta vastata
Antroposeenin ja sen tuottaman pelonsekaisen vastuuntunnon haasteeseen, jonka se meissä tuottaa.
* Siteerattu teoksessa Malm & Hornborg 2014.
Eeva Berglund, vapaa tutkija ja antropologi
Lähteitä:
Berglund, E. (painossa) ‘Impossible Maybe, Perhaps Quite Likely: Activist design in Helsinki’s
urban wastelands’, Fiona Fisher & Penny Sparke (eds) Routledge Companion to
. London & New York: Routledge.
Crutzen, Paul J. (2002) ‘Geology of mankind’, Nature 415, 23 (3 January 2002).
Malm, A. and Hornborg, A. (2014) ‘The geology of mankind? A critique of the Anthropocene
narrative’, Anthropocene Review, Vol.1(1): 62–
Mouffe, C. (2013) Agonistics: Thinking the World Politically. London and New York: Verso.
Tonkiss, F. (2014). ‘From austerity to audacity: make-shift urbanism and the post-crisis city’,
in F. Ferguson/Urban Drift Projects (ed.) Make_Shift City: Renegotiating the Urban
Commons, Berlin: Jovis, pp.165–167.
112
Sallimmeko taiteilijan päättää ympäristötaiteensa elinkaarista?
Monen hiekkatien risteyksen ja polunmutkan jälkeen löydän tapahtumapaikalle, jossa enenevä joukko taiteilijoita ja taiteen
hitaasti hämärtyvässä elokuun illassa. Välittömästi selostan mieleeni heräävää teosideaa, jossa yhä kauemmas meren aavalle
soutavasta veneestä lasketaan valoja kellumaan meren aalloille. Löydän seuraavana kesänä Lauttasaaren venevalkamasta
kuvittelemani mustaksi tervatun puuveneen. Pestaan mustiin sonnustautuvan soutajan ja valojen heittäjän tehtäväänsä.
Koeperformanssissa viikkoa ennen avajaisia kierrätän sata pelastusliiveistä poistettua valoa välkehtimään Särkiniemen
edustalle. Odotan niiden rantautuvan tummenevassa illassa – turhaan. Valot ajelehtivatkin yhä kauemmas ulapalle yltyviä
aaltoja vastaan kylmissään kamppailevien soutumiesten saavuttamattomiin. Soitan hädissäni meripelastajille, jotka kertovat
ihmetelleensä hetki sitten valoilmiötä, mutteivät enää suostu palaamaan pelastamaan teostani. Avajaisissa
matka -performanssini hiljentää yleisön seuraamaan pimeässä vilkkuvien valojen liikkeitä pitkäksi aikaa. Meri on tyyni.
Lopuksi naaraamme haavein jokaisen valon talteen yön hiljaisuudessa.
LARU-taiteilijoiden joukossa toteutin paikkasidonnaisia ympäristöteoksiani useana kesänä. Kiipeilin tervalepissä ja tein
tuttavuutta merituulten, oravien ja merilintujen kanssa. Uteliaina odottavat lenkkeilijät ja siirtolapuutarhalaiset pysähtyivät
tuon tuosta juttelemaan, kyselemään teoksieni tarkoitusta ja näyttelyn avautumista. Muutaman kymmenen taitelijan joukolla
kokoonnuimme joka talvi ja kevät ideoimaan näyttelyteemaa ja jakamaan tehtävävastuut. Sovimme Särkiniemessä teosten
paikat, ripustimme opasteet maastoon ja kiersimme avajaisissa teokselta teokselle kuulemassa jokaisen kertovan omin
sanoin teoksensa lähtökohdista. Pidimme osallistumiskynnyksen matalana ja tuimme toinen toisiamme. Seurasimme saaren
hiljaisuudessa maastoon hienoviritettyjen teostapahtumien elämänkaaria yllätyksineen, vaurioineen ja korjaamisineen.
Heterogeenista kansainvälistä taiteilijaryhmää koossa pitävä voima oli sen solidaarinen ja mutkaton tapa suunnitella,
keskustella ja sopia asioista kaikkia kuullen. Kuraattoriportaan puuttuessa suunnittelimme näyttelyt keskenämme
keskustellen. Tehtävät hoidimme pakollisella vapaaehtoisuudella, mikä luonnollisesti johti käytäntöjen luovaan kirjavuuteen.
Joka syksy korjasimme teoksemme talteen, jolleivät ne olleet jo maatuneet tai haihtuneet olemattomiin. Ympäristöteosten
poistaminen varmisti alueen luonnon suojelun – taiteesta ei saanut jäädä mitään näkyviä jälkiä ympäristöön.
Ympäristötaiteilijana aloin miettiä jokavuotisen rakentamisen ja purkamisen mielekkyyttä. Miksi tällä hetkellä olemassa
olevaan luontoon suhtaudutaan ikään kuin se olisi koskematon ja pyhä tila, josta ympäristöteokset tulee poistaa jälkeä
jättämättä? Jälkien jättämistä ihmisen mieleen ja ajatteluun taideteoksilla ei rajoitettu tai suojeltu, mutta ympäristöä
varjeltiin teosjäljiltä. Miksi ympäristötaide tulee pääsääntöisesti poistaa ympäristöstään? Miksi infrastruktuurin jäljet
ympäristössä sähkötolppineen, roskalaatikkoineen, kirjavine kyltteineen ja niin edelleen tulee hyväksyä osaksi ympäristöä?
Miksi arkkitehtuuri ja maanrakennus saavat vaikuttaa olemassa olollaan ihmisten mieliin usein koko fyysisen kestonsa ajan?
Miksi ympäristötaide tulkitaan ympäristön suojelun vastakohdaksi sallimatta sen elää mahdollisen näyttelyaikaa pidemmän
elinkaarensa loppuun asti?
LARU-ympäristötaidenäyttelyt ovat hyvin paikallisia tapahtumia, jotka merkitsevät paljon saaren asukkaille. Näiden
paikallisten merkitysten ymmärtämiseksi instituutio haastattelisi näyttelyitä seuranneita lauttasaarelaisia. Vaikkemme
keränneet systemaattisia seurantaraportteja, tiedän useita vuosia ohikulkijoiden kanssa käymieni keskustelujen
perusteella, että saarelaisten elinpiiriin jalkautuneet näyttelyt ovat mallikkaasti tavoittaneet etupäässä juuri sellaisen
yleisön, joka ei vapaaehtoisesti hakeudu taidenäyttelyihin. Pelkin taiteilijavoimin aikaansaadut näyttelyt ansaitsevat siis jo
yleissivistävyydellään paikkansa ympäristötaiteen kentällä.
Taiteilijavetoisilla näyttelyillä on myös oma elinkaarensa, jonka pituus riippuu ryhmäläisten kyvyistä ja haluista muuntua ja
jatkaa dialogia monien sisäisten ja ulkoisten tekijöiden muuttuessa. Talkoohengessä tekeminen on nautinnollista, etenkin kun
valtaosa ihmisistä on kadottamassa kosketuksen talkooperinteeseen. Yhdessä tekeminen tuntuu yhä joltain suuremmalta,
koskettavammalta ja nautinnollisemmalta, kun se tapahtuu puhtaalla instituutioiden koskemattomalla pohjalla. Tunnemme
erityistä ylpeyttä kaikesta, mitä saamme aikaan ilman yhdenkään palkatun ihmisen panosta ja vaikutusta. Antamatta valtaa
organisaatioille ja instituutioille olemme vapaita luomaan ohjelmaa, joka on tekijöidensä näköinen. Tämä mielessämme
voimme muuntua, uudistua ja edetä suuntaan, joka palvelee itse taidetta ja taiteen tekijöitä eikä muita taiteilijoiden
aikaansaannoksilla itsensä elättäviä.
Anna-Lea Kopperi, ympäristötaiteilija
113
LARU06–14 concepts and participating artists
LARU14 RITE NOW – NYT RIITTI 31.8.–5.10.2014
PARTICIPATING ARTISTS Katarzyna Balcerowska, Suvi Haapala, Steffen Halme, Ipe Heinonen, Taika Ilola, Miia
Kallio & Otto Santala, Anna- Lea Kopperi, Erika De Martino, Anu Miettinen, Anu Nirkko, Alberto Oviedo Stuart, EevaLiisa Puhakka, Petro Veretilnyk, Willem Wilhelmus and Wensi Zhai.
CONCEPT:
visible’. What kind of rituals has been there or what kind of rituals is there? What does it mean to ‘get bored’? What about
getting bored with old or present rituals? What needs action right now? The artists create new interpretations of the theme
from various points of view.
LARU13 NATURAL INTELLIGENCE 01.09.–6.10.2013
PARTICIPANT ARTISTS
Miia Kallio, Jukka-Pekka Kervinen, Erika De Martino, Anu Miettinen, Cemile Nisametdin, Elvira Nuri, Egle Oddo, Otto
Santala, Selja Raudas, Alberto Oviedo Stuart, Jonne Pitkänen, Eeva-Liisa Puhakka, Willem Wilhelmus and Wensi Zhai.
CONCEPT:
think about how animal or human brains function, but there is more to natural intelligence than neuroscience. Nature also
demonstrates non-neural control in plants and all kinds of living individuals. Our behaviour co-evolves with our bodies,
with the changing environment, in response to our relations to individuals of other species, and to multiple feed-back
interactions. The knowledge related to a broader understanding of these phenomena might be the key to a smarter, cleaner
and more ethical progress in human society.
LARU12 RESIST 01.09.–7.10.2012
PARTICIPATING ARTISTS Steffen Halme, Ismo Heinonen, Anu Miettinen, Egle Oddo and Timo Tuhkanen. Invited
artists are Minna Alaluusua, Suvadeep Das, Shachindra Dass, Zhanna Glyadelkina, David Graham, Suvi Haapala, Heli
Nuri, Alberto Oviedo Stuart, Eeva-Liisa Puhakka, Mika Rekola, Raita Virkkunen and Wensi Zhai.
CONCEPT:
oppose to anti- democratic laws; Resist together with the environment to avoid the impoverishment of resources and biodiversity; stop Resisting natural emotions and feelings. In 2012 LARU increased its emphasis on performance, art and crosslinking of science.
LARU11 BREAK 03.09.–2.10.2011
PARTICIPATING ARTISTS Anu Miettinen, Egle Oddo, Suvi Haapala and Ipe Heinonen. Invited artists are: Minna
& Pekka Nevalainen, Anna-Lea Kopperi, Ria Piritta Mette, Eeva Meltio, Eeva-Liisa Puhakka, Anu Sallinen, Reetta Sironen,
Hans-Peter Schütt, Alberto Oviedo Stuart ja Raita Virkkunen ja Willem Wilhelmus.
CONCEPT:
Finnish, Swedish, Russian, Estonian, Italian, Spanish, German, French etc. the theme “BREAK” was chosen as common
communication language is English. Communication medium is not only a language but also gestures and tone of voice
therefore major part of art works without any language, and easily communicates even within differences in languages.
114
LARU10 OUT OF THE HOUSE – ULKONA KODISTA 29.8.–02.10.2010
PARTICIPATING ARTISTS Shachindra Dass, Anastasia Eliseeva, Anu Miettinen, Egle Oddo and Suvi Haapala. Invited
artists are: Zhanna Glyadelkina, Steffen Halme, Heli Hietala, Alberto Oviedo Stuart, Raita Virkkunen, Johanna Paalanen,
Ismo Heinonen, Anu Sallinen.
CONCEPT:
the house but the artists translate its usage and necessity to bring it outside.
LARU09 STORIES OF LAUTTASAARI – TARINOITA LAUTTASAARESTA 29.08.–27.09.2009
PARTICIPATING ARTISTS Shachindra Dass, Anastasia Eliseeva, Anu Miettinen and Egle Oddo. Invited artists: Zhanna
Glyadelkina, Suvi Haapala, Steffen Halme, Heli Hietala, Alberto Oviedo Stuart, and Patrick Timm.
CONCEPT: This year the artists will work on the concept of processing time, including the use of narrative structures,
i.e. the concept of a story and the form used to tell the story. But not only. A story is an action in time, nature is a perpetual
produced by the artists will “act”.
LARU08 HIDE AND SEEK / PIILOSTA 06.09.–05.10.2008
PARTICIPATING ARTISTS Schacindra Dass, Nastia Eliseeva, Anu Miettinen, Egle Oddo and Sirkka Tapio. Invited
artists: Anna Myga Kasten, Päivi Marika Takala, Marko Timlin and Patrick Timm.
CONCEPT: The theme of this year’s LARU ART event is “Piilosta / Hide and Seek”, a concept that implies a range
of meanings from concealment and secrecy to discovery and revelation. The theme originates from the concept of the
permanent sculpture, NUPPU, designed collectively by the LARU team. How do we see the present moment when we
compare it to our ideas of the future? What aspects of the present would we like to preserve for the future? What is visible
in this moment, what is invisible?
LARU07 01.09.–04.10.2007
PARTICIPATING ARTISTS Nastia Eliseeva Tiina Kaljuste, Kaisu Lundelin, Anu Miettinen and Egle Oddo, Sirkka
Tapio, Marko Timlin, Patrick Timm.
CONCEPT: The aim of LARU07 is to call attention to the sea as well as the built environment in the Lauttasaari area, and
to question the relationship between nature and the built environment. The special themes of LARU07 are passers-by and
observation.
LARU06 02.09.–01.10.2006
PARTICIPATING ARTISTS Anastasia Eliseeva, Krista Kortelainen, Kaisu Lundelin, Annukka Majamäki, Pirjo Malkki,
Anu Miettinen, Egle Oddo
CONCEPT:
environmental art as it combines densely-built residential areas with large recreational shoreline areas. Moreover, there is
hardly any (public) art in Lauttasaari.
115
Innan vi fanns
praktik handlar om människans romantiserade och konstruerande blick på naturen och att få jobba i en utomhusmiljö som
ses som naturlig är intressant för mig, och ställer frågor om vad som egentligen är skillnad på natur och kultur (om det
konstvärldens hierarkier och intresserad av maktfördelning. Det är alltid spännande att se hur andra konstnärer samarbetar
utanför institutionerna och skapar nya meningsfulla och intressanta platser tillsammans.
Ympäristötaiteesta
Kun aloitin ympäristötaiteen tekemisen, annoin itselleni vapaat kädet ja tilanteen ohjata mihin suuntaan mennä. Antaa
luonnossa tai rakennetussa ympäristössä liikkumisen johdattaa asioiden ja ideoiden kulkua. Tietoisena siitä, kuinka ihminen
jättää jälkensä ympäristöön eläessään suhteessa luontoon luontokappaleena. Ja kuinka luonto jättää jälkensä ihmiseen.
Olen antanut ympäristölle mahdollisuuden vaikuttaa taideteoksiin havainnoimalla, kuinka luonto ja ympäristö muuttaa
niitä. Kuinka taideteos elää ulkona villissä ympäristössä, kontrollin ulkopuolella, missä ei ole puhtaita valkoisia seiniä ja
museohenkilökuntaa huolehtimassa teoksista.
Heli Hietala, kuvataiteilija
LARU15 work group introduction
Anu Miettinen
Finland. She graduated as a painter from Vapaa Taidekoulu
Lahti Art Institute 2013. Miettinen is multidisciplinary
artist and she is using as her media moving and still image,
environmental art, performance, installation and drawing.
Currently she is working as a specialist and coordinator of
the environmental art in the Art Promotion Center Finland.
in Valencia, Pereuchet in St. Petersburg, Face to Face in
Kuntsi Museum of Modern Art, Kiasma contemporary
Museum in Helsinki. Her artworks are presented in
collections including Lars Swanljung Collection, Kuntsi
Museum of Modern Art Collection, Saskia Collection and
in numerous Private Collections.
www.anumiettinen.com
116
Petri Anttonen
He received his Doctorate in Fine Arts from the University
of Art and Design (Aalto University School of Arts, Design
and Architecture) in 2005.
investigating the representation of time and motion. His
work with the so-called temporal sequence photography
earned him the Finnish State Prize for photography in
in several collections.The key elements in Petri Anttonen’s
work are investigation of the practices of viewing and
www.petrianttonen.com
Miia Kallio
Kuopio Design Academy (Designer) and University of
Helsinki (BA).
Her working is strongly bound up with material. She often
uses Finnish red clay that she handles by polishing or
smoking. She is fascinated by the possibilities of unglazed
surface. The making process is hand-building, the slowness
consuming and heavy making process. The substantial
of being a human in this world. An integral part of her
art is to include the presentation site as a part of the work.
One starting point of her work is often the indoor or
outdoor site where the work will be put up.
117
Catalogue information
© 2015 LARU ART Associaton
Translations: Erik Miller, Tomi Snellman
© The Book LARU ART Association
© Texts
Eeva Berglund
Markku Hakuri
Heli Hietala
Jane Hughes
Hanna Johansson
Anna-Lea Kopperi
Anu Miettinen
© Photographs
Laru Artists
Juha Lindy
Petri Anttonen
Kirsi MacKenzie
Otto Santala
Tapio Rantala
Publisher Taideyhdistys LARU ART RY / LARU ART Association
Edited by Anu Miettinen (main editor), Miia Kallio and Petri Anttonen.
Graphic Design Otto Santala
Print Sysprint, Estonia
Supporters
Norden - Nordiska Kulturfonden
The Arts Council of Uusimaa
Front cover
Back cover
118
www.laruart.com