JS NRO 5 / 2010 - Jaakkiman Sanomat

Nro 5 / 2010
MAKUPALOJA
Vuonna 1906 perustettu Jaakkiman, Lahdenpohjan ja Lumivaaran perinteitä ja kulttuuria vaaliva pitäjälehti
Jaakkiman Sanomien vuoden 2010
valokuvauskilpailu ”Kyläilemässä”
I palkinto, Kamera
(arvo 199 euroa)
Jaana Rapo, Vaasa
Tästä kuvasta tulee parhaiten
esiin annettu aihe ”Kyläilemässä”. Jos tätä olisi halunnut
parantaa, niin kuvan mies olisi
voinut katsoa ruokapöytään.
II palkinto, Nahkainen
albumi (arvo 80 euroa)
Saini Knuuttila, Seinäjoki
Kuvassa on veikeä tunnelma.
III palkinto, Kiikari
(arvo 60 euroa)
Heimo Tolkki, Ulvila
Löytämisen riemua ja ilmeisesti kuvassa ollaan vierailulla
entisellä kotipaikalla.
Erkki Lätti – mies suunnistuksen maailmanhuipulla
Lapsuuden kultaiset vuodet Lahdenpohjassa ja Kuhkaassa
Jaakkiman Sanomien valokuvauskilpailu vuonna 2010
on käyty.
Valokuvaaja Petri Kapanen
Kurikasta ja valokuvaaja Taisto Hietamäki Nurmosta valitsivat kolme parasta kuvaa.
Kilpailun tuomareina he saivat vasta valintojen jälkeen
tietää kilpailukuvien lähettäjien nimet ja kuvien tekstit.
Valokuvauskilpailuun tuli
kaikkiaan kymmenen kuvaa
seitsemältä kuvaajalta.
Jaakkiman Sanomien tulevissa numeroissa julkaistaan
nyt kilpailussa mukana olleita kuvia.
Kiitän Teitä kaikkia valokuvauskilpailussa mukana
olleita!
Riitta Reuhkala
Vuoden 2010 veteraanien MM-suunnistuskisat käytiin Sveitsissä Jura-vuoriston juurella ja rinteillä. Erkki Lätti voitti sprintin
pienen Neuchâtel kaupungin sokkeloissa. Kuvassa on 80 sarjan mitalistit sekä miesten että naisten sarjoista.
I palkinto, Jaana Rapo:
Iloista yhdessäoloa ja lettukestejä. Kuvassa nykyiset lumivaaralaiset Nadja ja Andrei Veziko ja kolmannen polven lumivaaralainen Iida Jalava 4v. Kuvattu toukokuussa 2010 Lumivaaran Ihalassa.
II palkinto, Saini Knuuttila:
Panttilan pienet piiperoiset Jessy-Jasmin ja Janiel tulivat kylään Seinäjoelle äidin kummien luokse. Parvekkeelle mentiin
leikkimään kuten tavallista. Alkoi olla kuuma, kun aurinko
paistoi suoraan parvekkeelle eteläiseltä taivaalta. Mutta ei
hätää! Kummitädin hellehattu vain Jessille ja kummisedän
panamahattu Janielille.Nyt piti ruveta oikein poseeraamaan!
III palkinto,
Heimo Tolkki:
Sirkka on löytänyt
äidin hellanrenkaat kotitalon
raunioista
Reuskulassa.
hakemaan, mutta eihän sieltä niin pientä asetakkia löytynyt. Varusvaraston vääpeli
sanoi, että onhan meillä räätäli, ja niin sain oman asetakin. Olinkohan Suomen nuorin sotilas, sillä olin lähetin
tehtäviin tullessani 13-vuotias. Ja näin puolustusvoimien
kirjoihin tultua alkoi päivärahat ja tietysti annostupakat
niin kuin muillekin sotilaille.
Pitihän niitä sauhutella, ja
eihän se tupakka silloin vaarallista ollut.
Onneksi sielläkin alkoi koulut ja vanhempani sanoivat,
että kyllä se koulu on nyt
käytävä. Niin loppui sauhuttelut ja minun ensimmäinen armeijakokemus. Ehdin
käydä 2 luokkaa oppikoulua
Lahdenpohjassa. Heti koulun
päätyttyä keväällä menin ilmoittautumaan vapaaehtoisena IS-komppaniaan. Olin
15-vuotias ja sotatoimialueella pääsi 15-ikäiset vapaaehtoisina armeijaan. Isä oli
rintamalla ja veljeni Reino oli
minua 2 vuotta vanhempana
jo kutsunnan kautta armeijassa. Minä myös halusin mukaan. Sain IS-komppaniassa
oman konepistoolin ja sitten
vartioimaan sotilaskuljetuksia rautatiesiltojen pieleen.
Eräs vartiointipaikka oli Jaakkiman asemalta Vaarankylän
paikkeilla oleva silta. Desantteja jäljitettiin, jos joku oli
nähnyt epäilyttävän henkilön liikkuvan lähistöllä. Oli
me saatu pikkusiskokin, Mirja, siinä sodan jatkuessa. Äitiparka koetti suojella itseään
ja Mirjaa kotona, kun pommituksia oli tuon tuostakin.
Vanhempani muuttivat Lumivaaran Kuhkaan kylästä
Lahdenpohjaan 1927. Minä
synnyin seuraavana vuonna
1928 Lahdenpohjassa. Siellä
lapsuus meni leikkien ja uiden Laatokassa. Joskus pallo
jotenkin vahingossa ohjautui
naapurin ikkunaan, ja itse oli
se koivuvitsa haettava. Meitä oli siinä vaiheessa jo kaksi
kohtalaisen vilkasta poikaa
ja lisäksi naapurin poikia pelailemassa. Kouluaikana kesät yleensä vietettiin mummolassa Kuhkaan saaressa
vanhemman veljeni Reinon
kanssa.
Isä autoili kuorma-autolla
usein yötä päivää. Oli puutavaran ajoa ja rakennettiin
paljon mm. Jaakkiman kansanopisto ja Huuhanmäen
kasarmit. Myös oman kolmekerroksinen vuokratalon
rakentaminen antoi paljon
kuljetettavaa. Oma talo valmistui vuonna 1938, joten
vuosi ehdittiin siinä asua.
Koululaisena sotilaaksi
Ensimmäinen evakkomatka
suuntautui ensin Lahteen
isän siskon luo ja sitten Rovaniemelle. Heti kun Karjalaan pääsi jatkosodan alussa,
muutettin taas Lahdenpohjaan. Korjattiin sodan aiheuttamat vauriot talossa ja ruvettiin asumaan kotona.
Paikkakunnalla virisi sotilaspoikatoiminta erittäin vilkkaana ja siinä heräsi minun
haluni kilpaurheiluun. Oli
suunnistusta jo silloin ja erikoisesti talvilajit hiihto, mäki
ja pujottelu kiinnostivat.
Sotilaspoikien kautta pääsin Käkisalmen Sotilashallintopiirin Esikuntaan lähetiksi.
Kyllä he hakivat vähän isompaa ja vanhempaa, mutta
ei ollut tarjolla, ja tunsinhan
minä toki Lahdenpohjan
nurkat. Siitä Rauhalan kasarmilta armeijan varusteita
Keski-iän työntekoa ja
urheilua
Niin se sotakin loppui ja toinen evakkotaival vei ensin
Lapväärttiin, jossa mm. saatiin toinen tytär Maire per-
1
heeseemme. Sieltä aika pian
muutimme lopulliseen kotipaikkaamme Forssaan. Kun
koulunkäynti ei tuntunut
minua kiinnostavan, menin
Finlaysonin puuvillatehtaalle töihin. Siellä toimin silkkikutomon laitosmiehenä 6
vuotta ja sitten pienemmissä
kutomoissa kutomomestarina useita vuosia. Ja sitten
vuonna 1970 alkoi kuormaautoilu minunkin kohdalla.
Isäni autoili vielä samaan
aikaan. Sitä autoilua kesti
vuoteen 1993, jolloin siirryin
eläkkeelle.
Heti Forssaan muutettuamme liityin paikalliseen
Forssan Salama -nimiseen
urheiluseuraan. Nyt alkoi urheiluharrastus saada enemmän aikaa kun sotakin oli
vihdoin päättynyt. Tietysti
päivät oltiin töissä ja illalla
sekä viikonloppuisin sitten
urheiltiin. Talvella hiihdettiin
ja hypättiin mäkeä ja kesällä
suunnistettiin. Yhdistetyssä
olin jo Salpausselän kisoissakin, mutta Forssan pienenlainen hyppyrimäki ei riittänyt
oppia antamaan Lahden
suureen mäkeen. Olin kuin
siipirikko varis minulle vähän
liian suuressa mäessä.
Vähitellen jäi päälajeiksi
hiihtosuunnistus talvella ja
suunnistus kesällä. Sitten
kun Reserviläisjärjestöt
saatiin Suomessa perustaa,
tuli maanpuolustusurheilu
vahvasti mukaan toimintaan.
Oli ampumahiihtoa, maastokilpailua, partiokilpailua,
syys- ja talvikilpailua. Reserviläisurheiluliiton mestaruuksia on vuosittain tullut
yhteensä useita kymmeniä.
Eläkeläisenä
maailmanhuipulla
Jäin eläkkeelle 65-vuotiaana
vuonna 1993. Nyt kun työt
eivät enää häirinneet har-
rastuksia, voitin jo samana
vuonna ensimmäisen Suomen mestaruuden. Se tuli
yösuunnistuksessa sarjassa
H65. Usein Jukolan viestissä
minulle lankesi juostavaksi se
yöosuus. Vauhti ei välttämättä ollut niin kova kuin päivällä, mutta tarkalla suunnistuksella tuli erinomainen tulos.
Sitten niitä SM mitaleita alkoi
vähitellen tulla niin yöllä kuin
päivälläkin kesällä sekä hiihtosuunnistuksessa talvella.
Myös viestissä saimme mestaruuteen yltävän joukkueen
vuodesta toiseen.
Ensimmäisen maailman
mestaruuden saavutin hiihtosuunnistuksessa Vuokattivaaran rinteillä Veteraanien
MM-kisoissa 2004 sarjassa
H75 ja sama toistui Sveitsissä
vuonna 2005.Latviassa vuonna 2006 jäin hopealle. Kesäsuunnistuksen MM tuli Portugalissa pitkällä matkalla
vuonna 2008 ja nyt sarja oli
vaihtunut H80. Tänä vuonna Sveitsissä Veteraanien
MM-suunnistuskilpailussa
tuli kultaa sprinttimatkalta,
ja hopeaa pitkältä matkalta,
sarja edelleen H80. Suomen
mestaruuksia on tänä vuonna yksi hiihtosuunnistuksesta ja yksi kesäsuunnistuksen
erikoispitkältä matkalta.
Aina kun numero laitetaan
rintaan ja kello lähtee käymään, se kilpailuvietti herää
ja voitosta taistellaan. Jos
paikat ja terveys sallii juoksemisen, niin nyt ei voi jäädä
sohvan nurkkaan tai keinutuoliin lepäilemään. Olenhan
minä tietysti kerinnyt perheenkin perustaa, kaksikin
kertaa. Ensimmäisestä on
kaksi poikaa ja toisesta kaksi
tytärtä. Heillä on omat perheet sekä minulla ja vaimollani lastenlapsia.
Erkki Lätti
Riitta Reuhkala
Nro 5 / 2010
MAKUPALOJA
Vuonna 1906 perustettu Jaakkiman, Lahdenpohjan ja Lumivaaran perinteitä ja kulttuuria vaaliva pitäjälehti
Jaakkiman Laakkosten nuori polvi juurtuu karjalaisuuteen
Juuret Jaakkimassa
Jaakkiman Laakkosten suku kokoontui 31.7-1.8.2010 Valkeakosken Päivölän kansanopistolle.
– Hautamuistomerkeistä tiedot muistiin
Suku on lähtöisin Jaakkiman Miklistä, Miinalasta
ja Rukolasta sekä Sortavalan maalaiskunnan
Tuoksjärveltä.
Turussa asuva Pentti Kilpiö on koonnut runsaan 20 vuoden
aikana Jaakkimassa 1700-luvun alussa asuneiden jälkipolvista tiedostoa, jossa tällä hetkellä on noin 186 000 henkilön
tietoja. Jaakkimassa oli isonvihan jälkeen käytössä yli 220 eri
talonpoikaistaustaista sukunimeä. Yksi niistä oli 1660-luvulla Harvian kylän Kilpiänniemeen, myöhemmin Harvia n:o 1,
muuttaneen Eskill Kilpiön jälkipolvet.
Useiden sukupolvien aikana solmittujen avioliittojen myötä jaakkimalaiset suvun muodostivat tiiviin sukulaisten verkoston.
Muuttoliikkeen ja avioliittojen myötä jaakkimalaistaustaisia
asui ennen evakkomatkaa lähes jokaisessa pakkoluovutetun
Karjalan pitäjässä. Tämän lisäksi heitä muutti paljon 1700-luvulta alkaen Pietariin ja sen ympäristöön Inkerinmaalle. Evakkomatkan jälkeen heitä asettui eri puolille Suomea aina Hangosta Utsjoelle ja jokaiseen maapallon asuttuun osaan.
Pentti Kilpiön kokoamasta tiedostosta on tulostettavissa
esipolvikaavioita ja –tauluja sekä sukukirjoihin jälkipolvitaulut. Esimerkiksi Eskill Kilpiön mies- ja naispuolisten jälkipolvitauluja on yli 14 300 perheestä.
Evakkomatkan aikaista tutkimusta vaikeuttaa se, ettei matkalaisten asuinpaikoista ole jäänyt kovinkaan paljoa merkintöjä sellaisiin asiakirjoihin, jotka olisi saatavissa ilman suuria
ponnistuksia. Evakkomatkalle lähteneistä suurin osa oli lähtöseurakuntansa kirjoilla etsiessään pysyvää asuinpaikkaa
aina vuoden 1949 loppuun, jolloin seurakunnat lakkautettiin.
Seurakunnan kirjoissa mainitaan evakkomatkalla kuolleen
kuolin- ja hautausaika, mutta usein niissä on jäänyt mainitsematta hautauspaikkakunta.
Hautamuistomerkeistä olisi mahdollista saada tiedot evakkomatkalaisen viimeisestä asuinpaikasta. Digitaalikamera
mahdollistaa edullisen kuvaamisen ja kuvien siirron. Pentti
Kilpiö toivoo, että evakkomatkalle joutuneiden jälkipolvista
löytyisi henkilöitä kuvaamaan asuinpaikkakuntansa hautamuistomerkit. Hautamuistomerkkien kuvaamisella alkaa olla
kiire, sillä useilla paikkakunnilla on jo poistettu ns. hoitamattomien hautojen muistomerkkejä.
Paikalle oli saapunut 32 osallistujaa, joista kolmannes oli
nuoren polven edustajia. Suvun päämies, sukuseuran puheenjohtaja Jouko Kuronen
vetosi
tervetuliaispuheessaan sukuseuran nuoriin jäseniin, että he olisivat valmiit
jatkamaan sukutyötä. Heissä
on suvun tulevaisuus.
Tavoitteena on saada suvun jokaisesta neljästä alkuperäiskylästä oma nuorten
edustaja. Suvun jäsen Päivi
Pesu on avannut internettiin
ajanmukaiset facebook-sivut
Jaakkiman Laakkoset (Laakkonen of Jaakkima). Asia on
herättänyt paljon mielenkiintoa.
Jouko Kuronen korosti
edelleen karjalaisuuden merkitystä ja sen esillä pitämistä. Karjalaiset ovat antaneet
oman uhrinsa, kotiseutunsa
itsenäisen Suomen hyväksi.
Karjalaisuus on saanut paljon
tilaa julkisuudessa, joskaan
kaikki huomiointi ei valitettavasti ole ollut asiallista.
Oma lippu, kirja ja lehti
Tällä kertaa oli tavoitteena
huomioida myös historiaa ja
ansioituneita suvun jäseniä.
Anna-Liisa Salmio ja Kullervo
Laakkonen päätettiin nimetä
Jaakkiman Laakkosten sukuseuran kunniajäseniksi. Heille toimitetaan asianmukaiset
kunniakirjat.
Jaakkiman Laakkoset ovat
olleet paljolti maanviljelijöitä ja kauppamiehiä, vaikka
pappejakin löytyy esi-isistä.
Vähäisin ei ole kirkkohistori-
Lapset laulavat yhdessä karaokea.
asta tuttu Turun piispa Isak
Rothovius, siksi lipussa on
L-kirjaimesta muotouva risti.
Pitkänsalskeat esi-isät ovat
usein kelpuutettu tsaarin armeijaan. Sotilaallisuudesta
on kehkeytynyt vahva isänmaallisuus, jota pidetään aina esillä kokoontumissa kuten suvun lippuakin. Siinä on
teeman mukaisesti neljä viljatähkää kuvaamassa neljää
suvun alkuperäiskylää.
Karjalaisittain sukuseuralla ei ole rikkautta, mutta
tarkalla varojen hoidolla ja
talkootyöllä selvitään. Taloudenhoitaja järjestelee rahat
riittämään. Nytkin oli järjestetty arpajaiset toimintavarojen takaamiseksi. Sukututkija
Impi Tuppurainen sai vuonna
2007 valmiiksi lähes kymmenvuotisen työurakkansa,
kun sukukirja Risto Riston
poika Laakkosen jälkipolvea
Jaakkimassa ja Sortavalan
maalaiskunnassa valmistui.
tavoitteena oli suvun tutustuminen marsalkka Mannerheimin historialliseen kokoelmaan. Karjalaiseen tapaan
siirtyminen arvokkaasta iloiseen kävi sujuvasti. Ilta päättyikin makkaran paistamiseen ja karaoke-laulantaan
laavunuotiolla, sillä siellä
missä karjalaiset kokoontuvat on laulun runsautta.
Kokouksen virallisen osuuden jälkeen mitattiin vielä
läsnäolijoiden mielipidettä
tulevasta
sukukokouksen
pitopaikasta. Noin puolet
läsnäolijoista kannatti seuraavan sukukokouksen pitämistä entisillä kotiseuduilla
luovutetussa Karjalassa. Uudelle polvelle onkin mielenkiintoista nähdä isoisovanhempien kotiseutu.
Tämä oli myös taloudellisesti
kova urakka.
Seuraavaksi toimintakaudeksi vuosille 2010-2012
valittiin edelleen puheenjohtajaksi Jouko Kuronen, ja
johtokuntaan tuli kokemusta
ja nuoruutta: Juha Koppinen,
Pertti Laakkonen, Eeva Luukkonen, Paavo Mäkelä, Pertti
Mäkelä ja Impi Tuppurainen.
Miklin kylä sai nuorten edustajan. Jäsenmaksua alennettiin. Nuorisomyönteisyyttä
lisättiin tarjoamalla alle 18
–vuotiaille ilmainen jäsenyys.
Jaakkiman Laakkosten sukuseuralla on oma lehti, Jalas. Lisäksi ilmestyy tarvittaessa Vähä-Jalas. Mutta tiedottamista tapahtuu myös
karjalaisten omien tietoväylien kuten Jaakkiman Sanomien kautta.
Tämänkertaisen kokoontumispaikan valinta Valkeakosken Päivölän kansanopisto ei
ollut sattuma, vaan tärkeänä
Pentti Kilpiö
Karvataskunkatu 10 C 16
20610 Turku
0400-969131
[email protected]
Karjalanmailla 2010
Pertti Laakkonen
sukuseuran johtokunnan
sihteeri
Evakot saivat hyvän vastaanoton Ilmajoella
Rannoossa
Sihdon sisarukset koolla.
Rannoon talo Toralan kylässä ja Sihdon talo Sihtoolan kylässä ottivat vastaan evakkoja, jotka olivat
lähteneet Räisälästä.
Sota-aika oli jo muuttanut
tavanomaista elämänmenoa
Etelä-Pohjanmaallakin. Kun
sitten karjalaisille tuli löytää
asuinpaikka, muuttui elämä
todella paljon. Oli jaettava
hädässä olevien kanssa jokapäiväinen elämä. Helppoa se
ei ollut. Karjalaisilla oli valtava suru menetetystä kodista,
omaisuudesta. Lisäksi tuskaa
lisäsi, kun piti olla toisten
nurkissa. Mutta elämänhalu
voitti ja vei eteenpäin. Vastaanottajien myötäeläminen
helpotti tätä vaikeaa tilannetta.
pelattiin Jehu-korteilla. Tyttöjä käskettiin lukemaan, karjalaisia poikia ei. Pojat ehkä
osallistuivat enemmän talon
töihin. Kertausharjoitukset
sulkivat kuitenkin koulun.
Rannon perhe sai Karosilta lahjaksi pieniä lahjoja.
Myöhemmin Terttu Ranto oli
tiedustellut sisareltaan yhtä
virkattua liinaa. Sisar muisti, että se annettiin Karosille
myöhemmin takaisin. Karosille tuo takaisin saatu pieni
liina oli varmasti hyvin arvokas muisto Karjalan kodista.
Ilmajoelta Karoset muuttivat Peräseinäjoelle. Rannoot
ja Karoset kyläilivät toistensa
luona. Mikko Karosen elämä
päättyi Peräseinäjoella. Anna
Karonen muutti lasten kanssa Laitilaan. Vuonna 1957
Terttu Ranto oli sisarensa
kanssa Liisa Karosen häissä.
Terttu Sihdon vanhemmat
Aili ja Niilo Ranto tekivät tilaa
talossaan Ilmajoen Toralan
kylässä, kun evakkoja saapui
Ilmajoelle.
Anna ja Mikko Karosen
perhe sai pienen porstuakamarin. Räisälän Humaliston
kylän oma kotitalo vaihtui yhden huoneen asuinpaikaksi.
Osoitelapuilla varustettujen
lehmien ja lampaiden olinpaikaksi tuli Rannoon vanha
navetta. Karosen Annalla ja
Mikolla oli tuolloin kuusi lasta: Lyyli, Lahja Väinö, Pauli,
Laura ja Liisa. Liisa oli 2-vuotias. Mikko-isä oli sodassa.
Terttu Ranto oli 9-vuotias
ja muistissa ei ole paljon asioita tuolta ajalta. Muistikuvina tulee kuitenkin mieleen,
miten pojat toivat aamuisin
puita sisälle. Ehkä siinä karjalainen poika ja pohjalainen
tyttö tunsivat jotain, mitä ei
sanoilla sanota. Ja yhdessä
Riitta Reuhkala
(ote artikkelista)
2
Erkki huusi Hilkka-siskon terveiset koko kylälle.
Lähdin taas käymään Karjalassa 11.6. Olihan se sellainen paluu taas juurille, jota tässä muistelen.
Ensiksi Hilkka-sisko antoi tehtäväkseni sanoa häneltä terveisiä koko kylälle. Sehän tapahtui! Huusin Kykkämäeltä terveiset. Kaskummaa nehän menivät perille, kun kaiku vastasi
Puohteenlahden Kalliinrannasta takaisin. Se onnistui täydellisesti.
Sitten kun istuin Kykkäänmäellä oli aivan hiljaista. Vain käki
kukkui Manninkonnusta päin ja Tervaniemeltä myös.Ei kuulunut Lappalaisen sepänpajasta takomista eikä Soinisen lapset lähteneet paimeneen eikä Torostakaan kuulunut soittoa
tai laulua. Ei myöskään Kuismasen Mattikaan takonut sirppiä
pajalla.
Siinä muistoa menneestä ajasta, mutta tänäpäivänä kaikki
on toisin. Sinivalkoinen Korteelanjärvi on aivan peilityyni.
Olen käynyt Karjalassa 14 kertaa, mutta 15 kertaa lähtenyt.
Jospa sitä olisi elinpäiviä vielä, niin tämä ei olisi viimeinen
muistelo.
Erkki Kaartinen